*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53721 ***

KAKSI HUSAARIA

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suom. V. K. Trast






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.





KAKSI HUSAARIA




1800-luvulla, siihen aikaan jolloin ei vielä ollut rautateitä eikä
viertoteitäkään, ei kaasuvaloa eikä steariinikynttilöitä, ei mataloita
vieterisohvia eikä kiilloittamattomia huonekaluja, ei elähtäneitä,
kakkulanenäisiä nuorukaisia eikä vapaamielisiä, järkeileviä naisia eikä
suloisia kamelianaisia, joita nykyjään on niin paljon, -- tuohon
naiviin aikaan, jolloin Moskovasta Pietariin matkustettiin reessä tahi
vaunuissa, otettiin matkalle kaikkea, mitä kotikeittiö tarjosi,
ajettiin kahdeksan vuorokautta pehmeätä, pölyistä tahi likaista tietä
pitkin ja uskottiin posharski-kotletteihin ja valdailaisiin
rinkeleihin, -- jolloin pitkinä syysiltoina poltettiin talikynttilöitä
kaksikymmen- ja kolmikymmenhenkisessä perhepiirissä, mutta
tanssiaisissa pantiin monihaaraisiin kynttiläjalkoihin vahakynttilät,
jolloin oli tapana asettaa huonekalut symmetrisesti, jolloin meidän
isämme olivat nuoria ei vain siinä suhteessa, että heidän kasvonsa
eivät olleet rypyssä eikä hiuksensa harmaat, vaan he toimeenpanivat
kaksintaisteluja naisten takia ja syöksyivät toisesta päästä huonetta
nostamaan maasta vahingossa tahi tahallaan pudotettuja nenäliinoja,
jolloin meidän äideillämme oli lyhyet miehustat ja hyvin isot hihat ja
perheasiat ratkaistiin arvalla, jolloin viehättävät kamelianaiset
karttoivat päivän valoa, -- noihin vapaamuurarilooshien, martinistien
ja nuorisoliittojen naiviin aikoihin, Miloradovitshien, Davydovien ja
Pushkinien loistoaikoihin -- oli K:n maaseutukaupungissa aateliston
kokous, jossa toimitettiin vaalit.




I.


-- No, samapa tuo, vaikka saliinkin, -- sanoi nuori upseeri, jolla oli.
turkki yllä ja husaarilakki päässä ja joka juuri oli noussut reestä ja
nyt astui sisälle K:n kaupungin parhaaseen hotelliin.

-- Täällä on parhaillaan oikein suuri kokous, teidän ylhäisyytenne, --
puheli hotellin palvelija, joka jo oli ehtinyt kuulemaan upseerin
sotamiespalvelijalta että husaari oli nimeltään kreivi Turbin ja joka
sen vuoksi puhutteli häntä "teidän ylhäisyydeksenne." -- Alremovin
rouva tyttärineen lupasi iltaan mennessä lähteä pois; silloin tulee
numero yksitoista tyhjäksi niin että te saatte sen, -- sanoi hän astuen
kevein askelin kreivin edellä käytävässä ja vilkkuillen koko ajan
taakseen.

Isossa salissa istui pienen pöydän ääressä, joka oli mustuneen, keisari
Aleksanteria esittävän kokovartalokuvan kohdalla, samppanjaa juoden
muutamia miehiä, nähtävästi paikkakunnan aatelisia, ja syrjässä
siniturkkisia, matkustavia kauppiaita.

Tultuaan huoneeseen ja kutsuttuaan sinne ison koiransa Blücherin, joka
hänellä oli matkassa, kreivi riisui viittansa, jonka kaulus vielä oli
kuurassa, tilasi viinaa ja istuutui lyhyeen siniseen atlastakkiinsa
puettuna pöydän ääreen sekä rupesi puheisiin muiden herrojen kanssa,
joihin hänen kaunis ja avoin ulkomuotonsa oli heti tehnyt miellyttävän
vaikutuksen ja jotka tarjosivat hänelle pikarin samppanjaa. Kreivi joi
ensin ryypyn viinaa ja tilasi sitten myöskin pullon samppanjaa
tarjotakseen uusille tutuilleen. Kyytimies tuli pyytämään juomarahaa.

-- Sashka, -- huusi kreivi, -- anna hänelle!

Kyytimies poistui Sashkan kera, mutta tuli kohta takaisin rahat
kädessä.

-- Isä kulta, luullaksenihan koetin parastani teidän armonne hyväksi!
Sinä lupasit minulle puoli ruplaa, mutta tuo antoi vain neljänneksen.

-- Sashka, anna hänelle rupla!

Sashka loi silmänsä alas ja katseli kyytimiehen jalkoihin.

-- Kyllä se hänelle riittää, -- sanoi hän bassoäänellä, -- eikä minulla
enempää rahaa olekaan.

Kreivi veti lompakostaan kaksi viiden ruplan seteliä -- muuta siinä ei
ollutkaan -- ja antoi toisen niistä kyytimiehelle, joka suuteli hänen
kättään ja poistui.

-- Jopa olen pannut menemään! -- sanoi kreivi. -- Tässä ovat viimeiset
viisi ruplaa.

-- Husaarin tavoin tehty, kreivi! -- sanoi hymyillen eräs
aatelismiehistä, joka viiksistä, äänestä ja siitä pontevasta tavasta
päättäen, jolla hän liikutti jalkojaan, ilmeisesti oli entinen
ratsumies. -- Aiotteko olla täällä kauankin, kreivi?

-- Täytyy hankkia rahoja; muuten en suinkaan jäisi. Eikä tässä
kirotussa kapakassa, piru vieköön, ole edes huoneita.

-- Anteeksi, kreivi, -- lausui ratsumies, -- ettekö suvaitsisi
sijoittua minun huoneeseeni. Asun täällä, numero seitsemässä. Jos
nimittäin ette pidä halpana tätä väliaikaista yösijaa. Viipykääpä
luonamme kolmisen päivää. Aateliston puhemiehellä on kohta tanssiaiset.
Hän ilostuisi kovin!

-- Tosiaankin, vierailkaapa täällä, kreivi, -- yhtyi puheeseen muuan
kaunis nuori mies. -- Mikä kiire teillä on! Vaalithan tapahtuvat vain
kerran kolmeen vuoteen. Katselkaapahan vain hiukan naisiamme, kreivi!

-- Sashka, anna alusvaatteita! Lähden tästä saunaan, -- sanoi kreivi
nousten pöydästä. -- Sitten sieltä tultua saamme nähdä -- ehkäpä
tosiaankin voi mennä aatelismarsalkan luo.

Sen jälkeen hän kutsui hotellin tarjoilijan ja puhui tälle jotakin,
johon tarjoilija naurahtaen vastasi, "että kaikki on ihmiskätten työtä"
ja poistui.

-- Minä käsken siis viemään matkalaukkuni teidän huoneeseenne! huudahti
kreivi ovelta.

-- Olkaa niin hyvä ja tuottakaa minulle se ilo, -- vastasi ratsumies
rientäen ovelle. Numero seitsemän, älkää unohtako!

Kun kreivin askeleita ei enää kuulunut, palasi ratsumies paikalleen,
istahti aivan lähelle tshinovnikkaa, katsoi häntä hymyilevin silmin
suoraan kasvoihin ja sanoi:

-- Sehän on sama mies.

-- No?

-- Niin, minä sanon sinulle, että se on sama kaksintaistelija ja
husaari, tuo kuuluisa Turbin, ymmärräthän. Hän tunsi minut, lyön vaikka
vetoa siitä. Sehän on luonnollista. Me mellastimme hänen kanssaan yhtä
päätä kolme viikkoa Lebedjanissa, kun minä olin siellä korjaustöitten
takia. Siellä tapahtui eräs juttu -- me panimme sen yhdessä toimeen.
Eikö se ole aika poika, mitä?

-- Onpa kyllä. Ja kuinka mielyttävästi hän käyttäytyy! Ei hänestä
huomaa mitään semmoista, -- vastasi kaunis nuori mies. -- Kuinka pian
me tutustuimmekaan... Hän on kai korkeintaan viidenkolmatta ikäinen?

-- Ei, hän näyttää siltä, mutta on vanhempi. Ajattelehan vain, mikä
mies siinä on! Kuka vei Migunovan mukanaan? Hän. Sabrinin hän surmasi.
Matnevia hän otti koivista ja heitti hänet ulos ikkunasta, ruhtinas
Nesterovilta hän voitti pelissä kolmesataatuhatta. Siinä on kerrassaan
huimapää -- peluri, tappelija ja naisten viettelijä -- mutta todellinen
husaari, ihan oikeata maata! Siitä on heille kunniaa! Täytyy vain
ymmärtää, mitä oikea husaari merkitsee. Oi, se oli ihanaa aikaa!

Ja ratsumies kertoi puhekumppanilleen semmoisista juomingeista
Lebedjanissa kreivin kanssa, jommoisia ei koskaan ollut ollutkaan eikä
voinutkaan olla. Koko juttu oli mahdoton ensiksikin siitä syystä, että
hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kreiviä, vaan oli eronnut
sotapalveluksesta kaksi vuotta aikaisemmin kuin kreivi siihen astu; ja
toiseksi siitä syystä, että ratsumies ei koskaan ollut palvellutkaan
ratsuväessä, vaan oli ollut neljä vuotta aivan vähäpätöisenä
junkkarina Bjelevin rykmentissä ja heti vänrikiksi ylettyään eronnut
sotapalveluksesta. Mutta kymmenen vuotta sitten hän oli saanut perinnön
ja tehnyt todellakin matkan Lebedjaniin, juonut siellä korjaustöissä
olevien upseerien kanssa seitsemänsataa ruplaa ja teettänyt itselleen
oranssivärisillä taitteilla koristetun ulaanin puvun, koska hänellä oli
aikomuksena astua ulaaniväkeen. Tuo aikomus mennä ratsuväkeen ja nuo
kolme viikkoa, jotka hän oli elostellut Lebedjanissa upseerien kanssa,
olivat hänen elämänsä onnellisimmat ja valoisimmat muistot ja
niinpä tuo harras aikomus muuttuikin hänen mielikuvituksessaan
todellisuudeksi, niin että hän lopulta itsekin alkoi uskoa palvelleensa
muinoin ratsuväessä; tästä huolimatta hän oli mitä hyväsydämisin ja
rehellisin ihminen.

-- Niin, se joka ei ole palvellut ratsuväessä, se ei voi koskaan
ymmärtää meikäläisiä.

Hän istahti hajareisin tuolille, työnsi alaleukansa eteenpäin ja alkoi
puhua bassoäänellä:

-- Siellä sitä ratsastetaan eskadroonan edessä; hevonen allasi on koko
piru, hyppii ja reutoo kaiken aikaa, niin että on peijakkaan vaikeata
pysyä selässä. Eskadroonan päällikkö tulee tarkastamaan. "Luutnantti",
sanoo hän, "olkaa hyvä ja johtakaa eskadroona perille juhlamarssissa."
Hyvä on, ei muuta kuin käännyt vain ympäri ja huudat isoviiksisille
miehillesi... Voi, hitto soikoon, se oli ihanaa aikaa!

Kreivi palasi saunasta aivan punaisena ja tukka märkänä meni suoraan
numero seitsemään, jossa ratsumies jo istui yöviitta yllä ja piippu
suussa ajatellen ihastuksissaan, mutta myöskin jonkun verran peloissaan
sitä onnea, mikä oli tullut hänen osakseen -- nimittäin että sai asua
samassa huoneessa kuuluisan Turbinin kanssa. "Entäpä" -- tuli hänelle
äkkiä mieleen, -- "jos hän äkkiarvaamatta riisuu minut alastomaksi, vie
ulos kaupungista ja paiskaa lumihankeen... tahi voitelee tökötillä...
tahi yksinkertaisesti... ei, toverina hän ei tee sitä..." lohdutteli
hän itseään.

-- Anna ruokaa Blücherille, Sashka! -- huusi kreivi.

Sashka tuli esille. Hän oli juonut viinaa matkan päälle ja oli melko
juovuksissa.

-- Taaskaan et ole malttanut olla juomatta itseäsi humalaan, lurjus!...
Anna ruokaa Blücherille!

-- Ei sillä hengenhätää ole. Kas kuinka lihava se on! -- vastasi Sashka
silittäen koiraa.

-- Älä siinä lörpöttele! Mene syöttämään.

-- Teistä on pääasia, että koira on kylläinen, mutta kun ihminen ottaa
ryypyn, niin te heti moititte.

-- Saat selkääsi! -- huudahti kreivi semmoisella äänellä, että
ikkunanruudut tärisivät ja ratsumiestä alkoi hieman peloittaa.

-- Kysykäähän, onko Sashka vielä mitään syönyt. No, lyökää vain, jos
koira on teille rakkaampi kuin ihminen, -- puheli Sashka.

Mutta samassa hän sai niin voimakkaan nyrkin-iskun vasten kasvoja että
hän kaatui, löi päänsä seinään ja pakeni nenäänsä pidellen ovesta ulos
käytävään, jossa hän vaipui viljalaarin päälle.

-- Hän on lyönyt hampaani mäsäksi, -- murisi Sashka pyyhkien toisella
kädellään veristä nenäänsä ja silittäen toisella Blücheriä, joka
nuoleskeli itseään, -- hän on lyönyt hampaani mäsäksi, Bljushka, mutta
sittenkin hän on minun kreivini ja minä olen valmis menemään hänen
edestään vaikka tuleen -- tiedä se! Sentähden että hän, näetkö, on
minun kreivini. Tahdotko ruokaa?

Loikoiltuaan jonkun aikaa hän nousi, syötti koiran ja meni sen jälkeen
huoneeseen jo melkein selvänä palvelemaan kreiviänsä ja tarjoamaan
hänelle teetä.

-- Te suorastaan loukkaatte minua, -- puhui ratsumies arasti seisoen
kreivin edessä, joka loikoi hänen vuoteessaan jalat seinää vasten, --
olenhan minäkin vanha sotilas ja toveri, tiedämmä. Miksi te lainaisitte
muilta, minä annan teille mielelläni käytettäväksi parisataa ruplaa.
Minulla ei nyt ole enempää kuin sata, mutta minä saan ihan kohta. Te
loukkaatte minua kreivi!

-- Kiitos, ystäväni, -- sanoi kreivi, joka heti arvasi, millainen suhde
heidän välilleen syntyisi. -- Kiitos, lisäsi hän tarttuen ratsumiestä
olkaan. -- No, siinä tapauksessa lähdemme tietysti tanssiaisiin. Vaan
mitäs me nyt teemme? Kerro mitä kaikkea teillä täällä on. Ketä
kaunottaria? Kuka täällä hurjistelee? Kuka pelaa korttia?

Ratsumies selitti, että tanssiaisissa tulee olemaan suuri joukko
kaunottaria; että suurin elostelija on piiripoliisipäällikkö Kolkow,
joka on valittu uudelleen, mutta hänessä ei ole oikeata husaarin
uljuutta, vaikka hän kyllä muuten on mukava mies; että vaalien aikana
täällä laulelee mustalaiskuoro, jossa Stjoshka on esilaulajana ja että
nykyjään kaikki aatelismarsalkasta alkaen käyvät näitä kuuntelemassa.

-- Ja kyllä täällä kelpo lailla pelataankin, -- kertoi hän. -- Luhnow,
matkustavainen, pelaa rahapeliä ja Iljin, ulaanikornetti, joka asuu
numerossa kahdeksan, pelaa myöskin paljon. Hänen luonaan on peli jo
taas alkanut. Joka ilta siellä pelataan ja minä sanon teille, kreivi,
miten ihastuttava mies tuo Iljin on: se sitten ei ole vähääkään saita,
vaan antaa vaikka viimeisen paitansa.

-- Mennään sitten hänen luokseen. Saamme nähdä, mitä väkeä siellä on,
-- sanoi kreivi.

-- Mennään, mennään! He tulevat hirveän iloisiksi.




II.


Ulaanikornetti Iljin oli äsken herännyt. Edellisenä iltana hän oli
istuutunut pelaamaan kello kahdeksan aikaan ja pelannut yhtä menoa
viisitoista tuntia, kello yhteentoista aamua. Hän oli menettänyt koko
joukon, mutta ei tietänyt tarkoin kuinka paljon, sillä hänellä oli noin
kolme tuhatta ruplaa omia rahoja ja viisitoista tuhatta valtion varoja
ja nämä hän oli jo aikoja sitten sekoittanut yhteen. Nyt hän ei
uskaltanut laskea rahojaan, koska hän pelkäsi pääsevänsä varmuuteen
siitä, mitä hän aavisteli -- nimittäin että valtion rahoissakin jo oli
vajaus. Hän nukahti noin puolenpäivän aikaan ja nukkui raskaasti sekä
unia näkemättä, kuten nukkuu vain hyvin nuori ihminen tahi se, joka on
menettänyt suuria summia. Kun hän kello kuuden aikaan illalla heräsi --
samaan aikaan jolloin kreivi Turbin saapui -- ja näki ympärillään
lattialla kortit ja liitua sekä keskellä huonetta tahritut pöydät, niin
hän muisti kauhistuen eilisen pelin ja viimeisen kortin, sotamiehen,
joka hänelle tuotti viidensadan ruplan tappion. Hänen oli kuitenkin
vielä vaikeata uskoa, että tuo kaikki oli totta ja hän otti sen vuoksi
tyynyn alta rahat sekä alkoi laskea niitä. Hän tunsi muutamia
seteleitä, jotka olivat useampia kertoja kulkeneet kädestä käteen, ja
muisti koko pelin kulun. Hänen omat rahansa olivat jo menneet ja
valtion varoista puuttui kaksi ja puoli tuhatta.

Ulaani oli pelannut neljä yötä yhtä menoa.

Hän oli tullut Moskovasta, jossa hän oli saanut haltuunsa valtion
varoja. K:ssa keskeytti kievarin pitäjä hänen matkansa sillä
tekosyyllä, ett'ei muka ollut saatavissa hevosia, vaikka varsinaisena
syynä tähän oli se, että kievarin pitäjä oli jo ammoin tehnyt hotellin
isännän kanssa sopimuksen, että hän pidättäisi kaikkia matkustavaisia
yhden päivän. Ulaani, joka oli nuori, iloinen poika ja oli juuri saanut
Moskovassa vanhemmiltaan kolme tuhatta ruplaa ensimäisten menojensa
suorittamiseen rykmenttiin astuessaan, oli iloinen, kun sai viettää
muutamia päiviä vaalien aikana K:n kaupungissa ja toivoi saavansa
siellä huvitelleida oikein sydämensä pohjasta. Muuan nainut
tilanomistaja oli hänen tuttujaan ja hän oli juuri aikeissa lähteä tätä
tervehtimään ja hänen tyttäriään hakkailemaan, kun ratsumies tuli
tekemään tuttavuutta ulaanin kanssa ja tutustutti hänet ilman mitään
pahaa tarkoitusta jo samana iltana seurusteluhuoneessa kumppaneihinsa,
Luhnowiin ja muihin pelureihin. Siitä asti oli ulaani istunut
pelipöydän ääressä. Hän ei käynyt tapaamassa tuttua tilanomistajaa eikä
edes pyytänyt hevosia, vaan istui neljä päivää huoneessaan.

Pukeuduttuaan ja teetä juotuaan hän astui ikkunan luo. Hänen teki mieli
lähteä kävelylle päästäkseen pelimuistoista, jotka yhä pyörivät hänen
päässään. Hän otti viitan ylleen ja meni kadulle. Aurinko painui jo
vaikeitten, punakattoisten talojen taakse; hämärä oli tulossa. Oli
lämmin sää. Kosteat lumihiutaleet putoilivat hiljaa likaisille
kaduille. Hän tunsi yht'äkkiä sietämätöntä surumielisyyttä sen
johdosta, että oli nukkunut koko tämän päivän, joka nyt lähestyi
loppuansa.

"Tätä päivää, joka nyt meni, et enää koskaan saa takaisin", ajatteli
hän.

"Hukkaan on mennyt nuoruuteni", lausui hän yht'äkkiä itsekseen, -- ei
siksi, että hän olisi todella luullut menettäneensä nuoruutensa, sillä
hän ei ajatellutkaan mitään semmoista, vaan hänelle tuli muuten vain
mieleen tuo lause.

"Mitä minä nyt teen?" tuumi hän. "Pitänee lainata joltakin ja lähteä
pois." Muuan neiti kulki ohi. "Siinäpä typerä olento", ajatteli hän
tietämättä itsekään minkä tähden. "Enhän minä saa keneltäkään lainaksi.
Hukkaan on mennyt nuoruuteni." Hän astui kauppahallien luo. Puodin
ovella seisoi kauppias ketunnahkaturkki yllä ja kutsui ostajia
luokseen. "Jos en olisi saanut kahdeksansilmää, niin olisin pelastanut
nahkani." Kerjäläisakka kulki nyyhkyttäen hänen kintereillään. "En saa
keneltäkään lainaksi." Karhunnahkaturkkiin puettu herra ajoi ohi.
Poliisi seisoi paikallaan. "Mitähän hiukan tavattomampaa nyt tekisin?
Ampuisinko noita? Ei, se ei ole hauskaa! Hukkaan on mennyt nuoruuteni.
Kas, miten komeat siiat tuolla riippuu. Olisipa hauska lähteä ajelemaan
kolmivaljakolla. Hei, ystäväiseni! Lähden kotiin. Luhnow tulee kohta ja
sitten ruvetaan pelaamaan." Hän palasi kotiin ja laski vielä kerran
rahansa. Ei, hän ei ollut erehtynyt edellisellä kerralla -- valtion
rahoista puuttui edelleenkin 2,500 ruplaa. "Panen ensimäiselle kortille
25, sitten 15, 30, 60... -- 3,000. Ostan siiat ja lähden tieheni. Ei se
onnistu, peijakas! Hukkaan on mennyt nuoruuteni."

Tämmöistä pyöri ulaanin päässä silloin kun Luhnow todellakin astui
hänen huoneeseensa.

-- Mitä, joko olette kauankin ollut ylhäällä, Mihailo Vasiljitsh? --
kysyi Luhnow ottaen hitaasti kuivalta nenältään kultasankaiset
silmälasit ja pyyhkien niitä huolellisesti punaisella
silkkinenäliinalla.

-- En, äsken vasta nousin. Olen nukkunut oivallisesti.

-- Jokin husaari on saapunut. Asuu Savalshevskin huoneessa... Ettekö
ole kuullut?

-- En, en ole kuullut... No eikö muita vielä kuulu?

-- He pistäytyivät luullakseni Prjahinille. Kyllä he kohta tulevat.

Kohta astuikin huoneeseen linnaväen upseeri, joka aina oli Luhnowin
seurassa, muuan kreikkalainen kauppias, jonka iso kyömynenä oli
kaneelin värinen ja mustat silmät syvällä kuopissaan, paksu ja pullea
tilanomistaja, sekä viinatehtailija, joka pelasi yökaudet, mutta ei
suurempia panoksia kuin puolen ruplan. Kaikkien mieli teki päästä
alkamaan peliä, mutta pääpelurit eivät puhuneet mitään tästä. Luhnow
varsinkin oli aivan rauhallinen ja kertoi eräästä Moskovassa
tapahtuneesta konnantyöstä.

-- Ajatelkaahan -- puhui hän, -- Moskova on ikivanha pääkaupunki, ja
kuitenkin siellä öiseen aikaan hiiviskellään koukut käsissä
paholaisiksi naamioituina, pelotellaan tyhmää rahvasta, ryöstetään
matkustavaisilta, ja niin poispäin. Missä on poliisin silmät? Sepä se
juuri on kummallista.

Ulaani kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta roistoista, mutta nousi sen
loppupuolella paikaltaan ja käski kaikessa hiljaisuudessa tuomaan
kortit. Paksu tilanomistaja alkoi ensiksi puhua.

-- Mitäpä me, hyvät herrat, kulutamme turhaan kallista aikaa! Parasta
ryhtyä toimeen!

-- Te nyljitte eilen puoliruplasia ja olette sen vuoksi innostunut, --
sanoi kreikkalainen.

-- Olisipa tosiaankin aika alottaa, -- lausui linnaväen upseeri.

Iljin katsahti Luhnowiin. Luhnow jatkoi rauhallisena Iljiniä silmiin
katsoen kertomustaan roikaleista, jotka ovat naamioidut paholaisiksi ja
joilla on koukut kynsinä.

-- Rupeatteko pitämään pankkia? -- kysyi ulaani.

-- Eiköhän ole liian aikaista?

-- Bjelow! -- huudahti ulaani punastuen jostakin syystä -- tuo minulle
päivällistä!... Hyvät herrat, minä en ole vielä syönyt mitään... Tuo
samppanjaa ja kortit!

Samassa astuivat huoneeseen kreivi ja Savalshevski. Selville kävi, että
Turbin ja Iljin kuuluivat samaan divisioonaan. Heistä tuli kohta hyvät
ystävät. He kilistivät laseja, ryyppäsivät samppanjaa ja joivat viiden
minuutin kuluttua veljenmaljan. Iljin näytti suuresti miellyttävän
kreiviä. Kreivi hymyili koko ajan häntä katsellessaan ja laski leikkiä
hänen nuoruudestaan.

-- Siinäpä piimäsuu ulaani! -- puheli hän. -- Ja miten uljaat haituvat
ylähuulella!

Iljinillä ei todellakaan ollut viiksen alkuja kuin nimeksi vain.

-- Näyttää siltä kuin aikoisitte pelata, -- sanoi kreivi. -- No, toivon
että voitat, Iljin! Luulenpa että olet aikamoinen mestari, -- lisäsi
hän hymyillen.

-- Näkyvät aikovan, -- vastasi Luhnow avaten korttipakan. -- Entä te,
kreivi, ettekö suvaitse?

-- Ei, en minä nyt. Minä nylkisin teidät kaikki pahanpäiväisesti. Kun
minä vain pääsen pitämään jyryä niin teen lopun mistä pankista tahansa.
Ei ole rahoja nyt. Volotshokin majatalossa menetin kaikki rahani.
Siellä sattui tielleni jokin vähäpätöinen jalkaväen upseeri, sormukset
sormissa; luultavasti se oli väärinpelaaja. Hän nylki minut puti
puhtaaksi.

-- Viivyitkö kauankin siellä majatalossa? -- kysyi Iljin.

-- Kaksikymmentä kaksi tuntia. Kyllä muistan kaiken ikäni tuon kirotun
kievarin. No, kylläpä sen isäntäkään ei minua unohda.

-- Kuinka niin?

-- Katsohan, kun tulin sinne, niin kievarin pitäjä hyökkäsi ulos, --
täydellinen roisto, oikea hirtehisen naama. Ei ole hevosia, sanoo hän.
Mutta minulla, näetkö on oma tapani. Kun ei ole hevosia, niin minä
menen turkki päällä isännän huoneeseen -- en matkustajahuoneeseen, vaan
isännän omaan, ymmärrätkö, -- ja käsken avaamaan selko selälleen kaikki
ovet ja ikkunat: on muka häkää huoneessa. No, niin tein nytkin. Mutta
muistathan, millaiset pakkaset oli viime kuussa; oli ainakin
parikymmentä astetta. Isäntä rupesi mukisemaan, mutta minä iskin häntä
päin kuonoa. Siinä oli akkaväkeä ja tyttösiä. Ne aikovat ulista,
sieppasivat ruukkuja kainaloonsa ja yrittivät juoksemaan kylälle...
Minä asetuin ovelle ja sanoin: antakaa hevosia, niin lähden tieheni,
muussa tapauksessa en teitä päästä, vaan palellutan kuoliaiksi!

-- Sepä oiva keino! -- sanoi pullea tilanomistaja nauraa hohottaen. --
Aivan niin kuin russakoita palellutetaan!

-- Vaan miten lieneekään ollut ett'en oikein pitänyt varaani ja silloin
pääsi kievarin pitäjä ja hänen akkaväkensä livahtamaan kynsistäni. Yksi
eukko jäi panttiin uunin päälle; se aivasteli kaiken aikaa ja rukoili
Jumalaa, Sitten alkoivat neuvottelut. Kievarin isäntä ilmestyi jonkun
matkan päähän ja pyyteli että päästäisin ämmän pois, mutta minä lähetin
Blücherin hänen kimppuunsa, -- Blücher pitelee etevästi kievarin
isäntiä. Isännän lurjus ei kuitenkaan antanut hevosta ennen kuin
seuraavana aamuna. Mutta sillä välin saapui tuo jalkaväen upseeri.
Menimme toiseen huoneeseen ja rupesimme pelaamaan. Oletteko nähneet
Blücherin?... Blücher!...

Blücher juoksi huoneeseen. Pelaajat tarkastelivat sitä, vaikka selvästi
näkyi, että kokonaan toiset asiat kiinnittivät heidän mieliään.

-- Mutta hyvänen aika, miksi te, hyvät herrat, ette pelaa? Älkää
suinkaan antako minun häiritä itseänne. Minä olen suuri lörpöttelijä,
-- sanoi Turbin.




III.


Luhnow siirsi eteensä kaksi kynttilää, otti esille ison, ruskean
lompakon, joka oli täynnä rahoja, avasi sen pöydällä hitaasti aivan
kuin olisi suorittanut jonkin salaperäisen toimituksen, otti sieltä
kaksi sadan ruplan seteliä ja pani ne korttien alle.

-- Kuten eilenkin -- pankki on kaksisataa, -- sanoi hän kohottaen
silmälasejaan ja avaten korttipakan.

-- Hyvä on, -- sanoi häneen katsomatta Iljin, joka parhaillaan
keskusteli Turbinin kanssa.

Alettiin pelata. Luhnow piti pankkia täsmällisesti kuin kone, pysähtyi
väliin kirjoittaakseen hätäilemättä jotakin muistiin tahi katsahti
ankarasti silmälasiensa yli ja lausui matalalla äänellä: "antakaa
tulla." Paksu tilanomistaja puhui kovemmalla äänellä kuin muut, lausui
itsekseen kaikenlaisia mietelmiä ja sylki paksuihin näppiinsä niin että
kortit hänen kädessään taipuivat. Linnaväen upseeri oli vaiti, teki
sievästi muistiinpanojaan ja taittoi pöydän alla korttien kulmia.
Kreikkalainen istui pankinpitäjän sivulla ja seurasi tarkkaavaisesti
mustilla, syvällä kuopissa kiiluvilla silmillään pelin kulkua aivan
kuin odotellen jotakin. Savalshevski, joka seisoi pöydän luona,
vilkastui yht'äkkiä, kaivoi housuntaskusta esille punaisen tahi sinisen
setelin, pani sen päälle kortin, iski sitä kämmenellään lausuen: "ota,
seitsensilmä!" pureskeli viiksiään, muuttelehti jalalta toiselle,
punastui ja oli liikkeessä siihen asti kunnes kortti lyötiin. Iljin söi
vasikanlihaa ja kurkkuja, jotka oli asetettu hänen viereensä jouhilla
täytetylle sohvalle, pyyhkäsi kiireesti käsiään takkiinsa ja pelasi
tavan takaa uuden kortin. Turbin, joka alussa oli istunut sohvalla,
huomasi kohta, kuinka asiat olivat. Luhnow ei ollenkaan katsonut
ulaaniin eikä puhunut tälle mitään. Vain silloin tällöin hän hetkiseksi
suuntasi silmälasinsa ulaanin käsiin, mutta suurin osa tämän korteista
hävisi.

-- Kunpa saisin yli tuosta kortista, -- sanoi Luhnow tarkoittaen paksun
tilanomistajan korttia, hänen joka aina pani peliin puoli ruplaa.

-- Ottakaa Iljinin kortti, mitäs te minusta, -- huomautti
tilanomistaja.

Iljinin kortit hävisivät todellakin useammin kuin muitten. Hän repi
hermostuneesti rikki pöydän alla häviötä tuottaneen kortin ja valitsi
vapisevin käsin uuden. Turbin nousi sohvasta ja pyysi että
kreikkalainen antaisi hänen istua pankinpitäjän viereen. Kreikkalainen
siirtyi toiseen paikkaan ja kreivi istuutui hänen tuolilleen sekä alkoi
katsettaan pois kääntämättä tarkoin katsella Luhnowin käsiä.

-- Iljin! -- sanoi hän yht'äkkiä tavallisella äänellään, joka hänen
tahtomattaan kuului yli kaikkien muiden, -- miksi pelaat noin? Sinä et
osaa pelata.

-- Pelasipa miten hyvänsä, tulos on aina sama.

-- Näin sinä aivan varmaan häviät. Annahan kunhan minä asetan sinun
edestäsi.

-- Ei, suo anteeksi, minä teen sen aina itse. Pelaa omasta puolestasi,
jos tahdot.

-- Olenhan sanonut, että minä en pelaa omasta puolestani. Tahdon pelata
sinun puolestasi. Minua harmittaa, kun sinä häviät.

-- Minkäpä onnelleen taitaa!

Kreivi vaikeni, nojasi kyynärpäänsä pöytään, ja alkoi taas yhtä
tarkasti katsella pankinpitäjän käsiä.

-- Iljettävää! -- lausui hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja hitaasti.

Luhnow katsahti häneen.

-- Iljettävää, iljettävää! -- lausui kreivi vielä kuuluvammin ja katsoi
Luhnowia suoraan silmiin.

Peliä jatkettiin.

-- Ruma juttu! -- sanoi Turbin taas samalla hetkellä kuin Luhnow otti
yli korkean kortin, jonka Iljin oli lyönyt.

-- Mikä teitä ei miellytä, kreivi? -- kysyi pankinpitäjä kohteliaasti
ja kylmästi.

-- Se, että te annatte Iljinille pienempiä kortteja ja otatte sitten
yli. Se juuri on iljettävää.

Luhnow kohautti hiukan olkapäitään ja kulmakarvojaan ikäänkuin
sanoakseen että täytyi kaikessa heittäytyä onnettaren huostaan ja
jatkoi pelaamista.

-- Blücher, se! -- huudahti kreivi nousten seisomaan. -- Ota kiinni! --
lisäsi hän nopeasti.

Blücher hypähti esiin, iskien selkänsä sohvaan ja ollen vähältä
töytäistä nurin linnaväen upseerin, juoksi isäntänsä luo ja alkoi
murista katsellen kaikkia ja heilutellen häntäänsä ikäänkuin
kysyäkseen: "kuka täällä esiintyy sopimattomasti?"

Luhnow laski kortit käsistään ja siirtyi tuolineen sivulle.

-- Näin ollen ei voi pelata, -- sanoi hän. -- Minä en ollenkaan pidä
koirista. Mitä silloin pelistä tulee, kun tänne tuodaan kokonainen
koiratarha!

-- Varsinkin nuo koirat ovat inhoittavia. Niitä nimitetään luullakseni
verikoiriksi, -- yhtyi linnaväen upseeri.

-- No, pelataanko vai ei, Mihailo Vasiljitsh? -- kysyi Luhnow
isännältä.

-- Kreivi, ole hyvä äläkä häiritse meitä! -- sanoi Iljin kääntyen
Turbinin puoleen.

-- Tule tänne hetkiseksi, -- sanoi Turbin tarttuen Iljinin käteen ja
vei hänet toiseen huoneeseen.

Sieltä kuuluivat aivan selvään kreivin sanat, sillä hän puhui
tavallisella äänellään. Hänen äänensä taas oli sellainen, että se
kuului aina kolmen huoneen takaa.

-- Mitä, oletko tullut hassuksi? Etkö näe, että tuo lasinokka herrasmies
on oikein ovela väärinpelaaja?

-- No, no, mitä sinä jutteletkaan!

-- Niin, niin, heitä pois koko pelaaminen. Samahan se minusta muuten
on. Jonkun toisen kerran minäkin sinua nylkisin. Mutta nyt ikäänkuin
säälittää, kun sinua kynitään. Eiköhän sinulla liene valtion rahojakin?

-- Eikä ole. Ja mitä oletkaan saanut päähäsi?

-- Veliseni, minä olen itse juoksennellut noita teitä, tunnen sen
vuoksi kaikki väärinpelaajain konstit. Minä sanon sinulle, että tuo
silmälasipää mies on väärinpelaaja. Herkeä pelaamasta, ole niin hyvä.
Pyydän sinua toverina.

-- No, minä pelaan vain yhden pelin ja lopetan sitten.

-- Kyllä minä tiedän, millainen se yksi peli on. No, katsotaanhan.

He tulivat takaisin huoneeseen. Yhdessä ainoassa pelissä Iljin taas
hävisi tuntuvasti.

Turbin pani kätensä keskelle pöytää.

-- No, se riittää! Lähdetään.

-- Ei, en minä voi. Jätä minut rauhaan, -- sanoi Iljin harmistuneena ja
alkoi sekoittaa kortteja katsomatta Turbiniin.

-- No, hitto sinut vieköön, häviä vaan, jos se sinua huvittaa. Mutta
minun on aika lähteä. Savalshevski, mennään aatelismarsalkan luo.

He poistuivat. Kaikki olivat vaiti eikä Luhnow alkanut pitää pankkia
ennen kuin heidän askeltensa töminä ja Blücherin kynsien rapina lakkasi
kuulumasta käytävästä.

-- Siinäpä hassu! -- sanoi tilanomistaja nauraen.

-- No, nyt saamme olla häneltä rauhassa, -- lisäsi linnaväen upseeri
kuiskaten.

Ja peliä jatkettiin.




IV.


Soittajat, jotka olivat aatelismarsalkan maaorjia, seisoivat takin
hihat ylös käärittyinä ja alkoivat merkin saatuaan soittaa
vanhanaikaista poloneesia "Aleksanteri, Elisabet." Vahakynttiläin
kirkkaassa ja pehmeässä valossa alkoi isossa, parkettilattialla
varustetussa salissa sulavasti liikuskella ihmisjoukko, etunenässä
vanha kenraalikuvernööri, jonka rintaa koristi tähti ja jonka
käsivarteen laiha aatelismarsalkan rouva nojasi, sitten
aatelismarsalkka taluttaen kuvernöörin rouvaa ja sen jälkeen muut
läänin virkamiehet monenkaltaisina yhtyminä ja ryhminä, kun
Savalshevski puettuna siniseen isokauluksiseen ja pussihihaiseen
hännystakkiin, sukat ja kengät jaloissa ja levitellen ympärilleen
hajuveden tuoksua, jota hän oli runsaasti valellut viiksiinsä,
takinkäänteeseen ja nenäliinaansa, astui sisälle saliin kauniin
husaarin kanssa, jolla oli jalassa siniset tiukasti istuvat
ratsashousut ja yllä kullalla kirjailtu punainen husaaritakki sekä
rinnalla Vladimirin ritarikunnan risti sekä mitali vuodelta 1812.
Kreivi ei ollut pitkä, mutta hänen vartalonsa oli erittäin kaunis.
Siniset, tavattoman kirkkaat silmät ja jokseenkin runsas, suuriin
kiharoihin taipunut tummanruskea tukka tekivät hänen kauniin
ulkomuotonsa tavallisuudesta poikkeavaksi. Kreivin tuloa tanssiaisiin
odotettiin, sillä kaunis nuorukainen, joka oli nähnyt hänet hotellissa,
oli jo kertonut hänestä aatelismarsalkalle. Tämä uutinen otettiin
erilaisin tuntein vastaan, mutta yleensä sen vaikutus ei ollut aivan
miellyttävä. "Tuo poika tekee meistä vielä pilaa", arvelivat vanhat
naiset ja miehet. "Entäpä jos hän ryöstää minut", ajattelivat enemmän
tahi vähemmän itsekseen nuoret naiset ja neidot.

Heti kun poloneesi oli loppunut ja parit kumartaen eronneet, niin että
naiset ja miehet taas jakaantuivat eri ryhmiin, vei Savalshevski
onnellisena ja ylpeänä kreivin emännän luo. Aatelismarsalkan rouva
tunsi sisimmässään pelkäävänsä, että tuo husaari ehkä voisi kaikkien
nähden tuottaa hänelle jonkun ikävyyden, käännähti ylpeästi ja
alentuvasti ja sanoi: "oikein hauskaa, toivottavasti tanssitte." Sitten
hän loi husaariin epäluuloisen katseen, jossa kuvastui ajatus: "jos
sinä loukkaat naista, niin olet todellinen roisto." Mutta kreivi voitti
kohta hänen ennakkoluulonsa rakastettavuudellaan, huomaavaisuudellaan
ja kauniilla sekä iloisella ulkomuodollaan niin että jo viiden minuutin
kuluttua emännän kasvojen ilme puhui ympäristölleen: "minä tiedän,
kuinka nuo herrat on otettava. Hän käsitti kohta, kenen kanssa hän on
tekemisissä. Nyt hän tulee koko illan liehakoimaan minua." Samassa
astui kuitenkin kreivin luo kuvernööri, joka oli ollut tuttu hänen
isänsä kanssa, ja vei hänet hyvin suosiollisesti syrjään puhellakseen
hänen kanssaan, mikä yhä enemmän rauhoitti yleisöä ja kohotti kreiviä
sen silmissä. Sen jälkeen tutustutti Savalshevski hänet sisareensa,
nuoreen lihavahkoon leskeen, joka heti alusta pitäen oli iskenyt
kreiviin isot mustat silmänsä. Kreivi pyysi lesken valssiin, jota
soittajat olivat alkaneet soittaa, ja tanssitaidollaan hän voitti
lopullisesti kaikki puolelleen.

-- Sepä vasta on mestari tanssimaan! -- sanoi paksu tilanhaltijatar
seuraten silmillään sinisiin ratsashousuihin puettuja jalkoja, jotka
vilahtelivat salissa, ja laskien itsekseen: yks', kaks', kolm', yks',
kaks', kolm'!... -- koko mestari!

-- Kylläpä laskettelee, kylläpä laskettelee, -- sanoi muuan toinen
naikkonen jonka käytöstapaa ei pidetty kyllin hienona, kumma kun hän ei
sotkeudu kannuksiinsa! Ihmeen vikkelä mies!

Kreivi himmensi tanssitaidollaan läänin kolme parasta tanssijaa,
nimittäin kuvernöörin pitkän ajutantin, joka oli tanssiessaan hyvin
nopealiikkeinen ja piti naista hyvin lähellä itseään, ratsumiehen, joka
huojui sulavasti valssia tanssiessaan ja tavan takaa iski kantapään
kevyesti lattiaan, ja erään siviilimiehen, josta kaikki sanoivat, että
hän älynsä puolesta oli sangen keskinkertainen, mutta aivan erinomainen
tanssija ja kaikkien tanssiaisten sielu. Tämä siviilimies pyysi
todellakin tanssiaisten alusta loppuun saakka kaikkia naisia tanssiin
siinä järjestyksessä kuin he istuivat ja tanssi herkeämättä pysähtyen
vain silloin tällöin pyyhkiäkseen läpimärällä batistiliinalla väsyneitä
mutta iloisia kasvojaan. Kreivi saattoi heidät kaikki varjoon ja
tanssitti kolmea huomattavinta naista: erästä isokokoista, joka oli
rikas, kaunis ja tyhmä, keskikokoista, joka oli laiha eikä erittäin
kaunis, mutta oikein hyvin puettu, ja pientä, joka oli ruma, mutta
hyvin älykäs nainen. Hän tanssi muittenkin ja erittäinkin kaikkien
kauniitten kanssa, joita viimeksimainituita olikin koko joukko. Mutta
kaikkein enimmän miellytti kreiviä pikku leski, Savalshevskin sisar.
Tämän kanssa hän tanssi sekä katrillia että masurkkaa. Kun he olivat
asettuneet paikoilleen katrillissa, lausui kreivi hänelle aluksi koko
joukon kohteliaisuuksia, vertasi häntä Venukseen ja Dianaan,
ruusupensaaseen ja muihin kukkiin. Kaikkia näitä mielistelyjä
kuullessaan leski vain taivutti valkeata kaulaansa, loi silmänsä alas,
katseli valkoista musliinipukuaan ja muutti viuhkaansa kädestä toiseen.
Kun hän sitten lausui: "älkää joutavia, kreivi, te laskette leikkiä"
j.n.e., niin hänen syvältä kurkusta tuleva äänensä kaikui niin naivilta
ja hyväsydämiseltä sekä samalla niin naurettavan typerältä, että häntä
katsellessa todellakin täytyi ajatella, ett'ei siinä ollut nainen, vaan
kukka, eikä ruusu, vaan jokin villi, upea, tuoksuton, valkea kukka,
joka oli kasvanut esille neitseellisen valkeasta hangesta, jossakin
hyvin kaukaisessa maassa.

Tämä yksinkertaisuus ja riippumattomuus kaikesta sovinnaisesta yhdessä
tuoreen kauneuden kanssa teki kreiviin niin omituisen vaikutuksen, että
hän katsellessaan keskustelun lomassa ääneti noita silmiä tahi kätten
ja kaulan kauniita viivoja useampia kertoja tunsi niin voimakasta halua
tarttua yht'äkkiä noihin käsiin ja suudella niitä, että hänen täytyi
aivan väkisin hillitä itseään. Pikku leski huomasi mielihyvällä, minkä
vaikutuksen hän teki, mutta hän alkoi tuntea jonkinmoista levottomuutta
ja pelkoa kreivin käytöksen johdosta, vaikka nuori husaari ei ollut
ainoastaan mielistelevä, vaan myöskin aivan äärimäisyyteen asti
kunnioittava. Hän juoksi hakemaan naiselleen virvokkeita, nosti
lattialta nenäliinan, tempasi tuolin erään nuoren rokonarpisen
tilanomistajan käsistä, kun tämäkin tahtoi palvella pikku leskeä j.n.e.

Huomattuaan että sen aikuisen seuraelämän kohteliaisuudet eivät tehneet
sanottavaa vaikutusta pikku leskeen hän koetti saada tämän nauramaan.
Hän kertoi lystikkäitä juttuja ja vakuutti olevansa valmis, jos hänen
kaunottarensa vaan käskisi, heti seisomaan päälaellaan, kiekumaan kuin
kukko, hyppäämään ulos ikkunasta tahi menemään avantoon. Tämä keino
auttoi. Pikku leski tuli iloiseksi ja nauraa heläytteli niin että
kauniit valkoiset hampaat näkyivät ja oli hyvin tyytyväinen
kavaljeeriinsa. Kreivi taas mieltyi yhä enemmän hänen, niin että oli
katrillin loppuessa aivan rakastunut daamiinsa.

Kun pikku lesken luo katrillin päätyttyä saapui hänen
kahdeksantoistavuotias ihailijansa, paikkakunnan rikkaimman
tilanomistajan poika, sama kivulloinen nuori mies jonka käsistä Turbin
oli temmannut tuolin, niin pikku leski otti nuoren miehen sangen
kylmästi vastaan eikä hänessä enää ollut havaittavissa kymmenettäkään
osaa siitä hämillään olosta, joka häntä oli vaivannut kreivin seurassa.

-- Kylläpä olette hyvä, -- sanoi hän nuorukaiselle katsellen samalla
Turbinin selkää ja ajatellen tietämättään, paljonko kultanauhaa oli
mennyt koko takkiin, -- kyllä olette hyvä! Lupasitte hakea minut
ajelemaan ja tuoda minulle konvehtia.

-- Tulinhan minä, Anna Fedorovna, mutta te olitte jo lähtenyt, ja minä
jätin teille kaikkein parhaita konvehtia, -- sano nuori mies, jolla
pituudestaan huolimatta oli hyvin vieno ääni.

-- Aina te löydätte verukkeita. En minä huoli teidän makeisistanne.
Älkää luulkokaan.

-- Minä huomaan kyllä, Anna Fedorovna, kuinka suuresti teidän suhteenne
minuun on muuttunut ja tiedän, mistä se johtuu. Mutta se ei ole oikein,
-- lisäsi hän lopettamatta kuitenkaan lausettaan, sillä jokin voimakas
sisällinen liikutus pani hänen huulensa nopeasti ja omituisesti
vapisemaan.

Anna Fedorovna ei kuunnellut häntä, vaan seurasi edelleen silmillään
Turbinia.

Aatelismarsalkka, talon isäntä, joka oli komea ja paksu hampaaton ukko,
astui kreivin luo, tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä
viereiseen huoneeseen tupakoimaan ja ryyppäämään jotakin, ell'ei
kreivillä ollut mitään sitä vastaan. Kun Turbin oli poistunut tunsi
Anna Fedorovna ett'ei hänellä enää ollut mitään tekemistä salissa. Hän
tarttui erään vanhan, kuivan neidin käsivarteen ja meni tämän
ystävättärensä kanssa pukuhuoneeseen.

-- No, mitä arvelet, eikö hän ole miellyttävä? -- kysyi neiti.

-- Kyllä, mutta tavattoman tunkeilevainen, -- vastasi Anna Feodorovna
astuen kuvastimen luo ja tarkastellen itseään siinä.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, silmät nauroivat, hän punastui ja
kiepsahti ympäri yhdellä jalalla aivan kuin balettitanssijattaret,
joita hän näitten vaalien aikana oli saanut nähdä, ja alkoi sitten
nauraa miellyttävällä kurkkuäänellään ja hypähti lopuksi ilmaan
polviaan koukistaen.

-- Kylläpä on mies! Hän pyysi minulta muistoesinettä, -- sanoi hän
ystävättärelleen, -- mutta semmoista hän ei kos-ka-an saa, -- hän
venytti viimeistä sanaa ja nosti pystyyn sormensa vaaleanpunaisessa
sormikkaassa, joka ulottui aina hänen olkapäähänsä asti.

Huoneeseen, johon marsalkka vei Turbinin, oli esillä eri lajeja vodkaa,
liköörejä, einepaloja ja samppanjaa. Tupakan savussa istui ja käveli
aatelisia keskustellen vaaleista.

-- Kun kerran koko meidän piirimme jalosukuinen aatelisto teki
hänelle sen kunnian että valitsi hänet, -- puhui äsken valittu
piiripoliisipäällikkö, joka jo oli aika lailla päissään, -- niin hänen
ei olisi pitänyt loukata koko seuraa, ei olisi koskaan pitänyt.

Kreivin tulo katkaisi keskustelun. Kaikki alkoivat tehdä tuttavuutta
hänen kanssaan ja varsinkin piiripoliisipäällikkö puristi kauan aikaa
hänen molempia käsiään ja pyysi useita kertoja häntä kaikin mokomin
lähtemään tanssijaisten päätyttyä yhdessä heidän kanssaan uuteen
ravintolaan, jossa piiripoliisipäällikkö aikoi pitää kemut aatelisille
ja jossa mustalaiset laulaisivat. Kreivi lupasi varmasti lähteä ja
tyhjensi hänen kanssaan muutamia pikareita samppanjaa.

-- Miksi te ette tanssi, hyvät herrat? -- kysyi hän ennen kuin lähti
huoneesta.

-- Me emme ole tanssijoita, -- vastasi poliisipäällikkö nauraen, -- me
pidämme enemmän viinasta, kreivi... Nuo neitoset kaikki olen muuten
nähnyt silmieni edessä kasvavan, kreivi! Mutta kyllähän minäkin joskus
hiukan otan osaa tanssiin...

-- Mennäänpä nyt ottamaan osaa, -- sanoi Turbin. -- Saamme sitten pitää
lystiä mustalaisten luona.

-- No, mennään, hyvät herrat, tehdään isännälle mieliksi!

Ja kolme vierasta, jotka jo tanssiaisten alusta asti olivat istuneet
sivuhuoneessa juomassa, alkoi aivan punakkana vetää käsiinsä ken mustia
ken silkistä kudottuja hansikkaita mennäkseen kreivin kanssa saliin,
kun heidän tielleen ilmestyi rokonarpinen nuorukainen aivan kalpeana ja
kyyneliään pidätellen ja astui Turbinin luo.

-- Te, kreivi, luulette voivanne tuuppia ihmisiä kuin markkinoilla
ikään, -- sanoi hän läähättäen, -- mutta se on hävytöntä...

Hänen huulensa alkoivat taas vavahdella eikä hän voinut jatkaa.

-- Mitä? -- huudahti Turbin synkistyen. -- Mitä? Nulikka!... -- huusi
hän tarttuen nuorukaisen käsiin ja puristaen niitä niin että tällä
nousi veri päähän enemmän pelästyksestä kuin suuttumuksesta. -- Mitä,
tahdotteko kaksintastelua? Olen kyllä käytettävänänne.

Heti kun Turbin päästi irti kädet, joita hän oli niin lujasti
puristanut, tarttui pari miestä nuorukaiseen ja vei hänet peräovelle.

-- Oletteko tullut hulluksi? Varmaankin olette juovuksissa. Antakaahan,
kun kerromme isällenne. Mikä teitä vaivaa? -- puhelivat he hänelle.

-- Ei, en minä ole juovuksissa, mutta hän tuuppii eikä pyydä anteeksi.
Hän on sika, siinä kaikki! -- vikisi nuori mies itku suussa.

Hänen puheistaan ei välitetty, vaan hänet vietiin kotiin.

-- Älkää välittäkö hänestä, kreivi, -- rauhoittivat poliisipäällikkö ja
Savalshevski Turbinia. -- Hänhän on vielä lapsi, joka saa selkäänsä
kotona, vasta kuudentoista ikäinen. On ihan käsittämätöntä, mikä häntä
riivasi, mikä kärpänen sattui puraisemaan. Hänen isänsä on perin
kunnianarvoisa mies ja meidän ehdokkaamme.

-- No, hitto hänet vieköön, jos hän kerran ei tahdo...

Kreivi palasi saliin ja tanssi yhtä iloisena kuin ennenkin kauniin
pikku lesken kanssa sekä nauroi täyttä kurkkua katsellessaan hänen
kanssaan sivuhuoneesta tulleitten herrain pyörähtelyjä ja purskahti
lopulta nauruun, joka kaikui yli koko salin, kun poliisipäällikön jalka
luiskahti ja hän lensi pitkälleen tanssivien parien keskelle.




V.


Sillä aikaa kuin kreivi oli tupakkahuoneessa meni Anna Fedorovna
veljensä luo, ja arvellen jostakin syystä parhaaksi tekeytyä
välinpitämättömäksi kreivin suhteen hän kysäsi "Mikä on miehiään se
husaari, joka tanssi minun kanssani?" Veli selitti parhaansa mukaan,
miten suuri mies tuo husaari oli, ja kertoi samalla, että kreivi oli
jäänyt tänne vain siitä syystä, että häneltä oli matkalla varastettu
rahat, ja että hän itse oli jo lainannut kreiville sata ruplaa, mutta
se ei riittänyt, jonka vuoksi hän kysyi, voisiko sisar lainata hänelle
pari sataa ruplaa. Savalshevski pyysi kuitenkin, ett'ei sisar puhuisi
tästä kenellekään, varsinkaan ei kreivin pitäisi saada vihiä asiasta.
Anna Fedorovna lupasi lähettää kohta rahat ja pitää asian salassa.
Tanssin aikana hänen kuitenkin alkoi tavattomasti tehdä mieli tarjota
itse kreiville rahoja. Hän kokosi pitkän aikaa rohkeutta, punastui ja
pääsi vihdoin ponnistaen voimiaan kiinni asiaan:

-- Veljeni kertoi minulle, että teitä, kreivi, on matkalla kohdannut
onnettomuus ja että te nyt olette ilman rahoja. Ettekö tahdo ottaa
minulta, jos olette tarpeessa? Se ilahuttaisi minua suuresti.

Mutta tämän sanottuaan Anna Fedorovna yht'äkkiä pelästyi ja punastui.
Kreivin kasvoilta oli kaikki iloisuus heti kadonnut.

-- Teidän veljenne on hölmö! -- sanoi hän terävästi. Te tiedätte, että
jos mies loukkaa toista miestä, niin siitä seuraa kaksintaistelu. Mutta
tiedättekö, mitä silloin tehdään, jos nainen loukkaa miestä?

Anna Fedorovna raukan kaula ja korvat tulivat aivan punaisiksi. Hän loi
hämillään silmänsä alas eikä vastannut.

-- Naista suudellaan kaikkien nähden -- sanoi kreivi hiljaa hänen
korvaansa. -- Sallikaa minun suudella edes kätöstänne, -- lisäsi hän
hiljaa oltuaan pitkän aikaa ääneti. Häntä alkoi säälittää naisensa
hämminki.

-- Voi, ei nyt heti sentään, -- lausui Anna Fedorovna raskaasti
hengittäen.

-- Milloin sitten? Minä matkustan pois huomisaamuna varhain... Mutta
tämän te olette minulle velkaa.

-- No, sitten se kai jää sikseen, -- sanoi Anna Fedorovna hymyillen.

-- Antakaa minun vain saada tilaisuus tavata teitä jossakin
suudellakseni kättänne. Kyllä minä siihen tilaisuutta löydän.

-- Kuinka te löytäisitte?

-- Se on minun asiani. Teitä nähdäkseni voin mitä hyvänsä... Onko se
siis sovittu?

-- Olkoon sitten.

Tanssi päättyi. Seurasi vielä masurkka, jonka aikana kreivi teki
ihmeitä; hän sieppasi ilmasta nenäliinoja, notkisti toisen polvensa ja
löi kannuksiaan yhteen aivan erikoisella, varsovalaisella tavalla, niin
että vanhat ukotkin tulivat pelipöytiensä äärestä saliin katsomaan ja
ratsumies, paras tanssija, myönsi tulleensa voitetuksi. Illallisen
jälkeen tanssittiin vielä yksi tanssi, jonka jälkeen vieraat alkoivat
lähteä. Kreivi ei koko aikana kääntänyt silmiään pois pikku leskestä.
Hän ei ollut teeskennellyt sanoessaan olevansa valmis menemään hänen
tähtensä avantoon. Lieneekö se ollut oikku vaiko rakkautta vaiko
itsepintainen päähänpisto, -- joka tapauksessa keskittyivät tänä iltana
kaikki hänen henkiset voimansa haluun saada nähdä ja rakastaa tuota
naista. Kun hän näki Anna Fedorovnan heittävän jäähyväisiä talon
emännälle, niin hän juoksi palvelijain huoneeseen ja sieltä ilman
turkkia pihalle siihen paikkaan, missä ajopelit seisoivat.

-- Anna Fedorovna Saitsevan vaunut! -- huusi hän.

Korkeat neljän hengen vaunut, joissa oli lyhdyt kahden puolen, lähtivät
liikkeelle ja ajoivat portaitten eteen.

-- Seis! -- huusi hän ajajalle ja juoksi vaunun luo, vaikka lunta oli
polveen asti.

-- Mitä te tahdotte? -- kysyi ajaja.

-- Pitää nousta vaunuihin, -- vastasi kreivi avaten liikkeessä olevan
vaunun oven ja koettaen kiivetä sisälle. -- Seisohan, hiiden hölmö!

-- Vasjka, seis! -- huusi kuski eturatsastajalle ja seisautti hevoset.
-- Miksi te tunkeudutte vieraisiin vaunuihin? Tämä on rouva Anna
Fedorovnan vaunu eikä teidän armonne.

-- Ole vaiti, tolvana! Tuosta saat ruplan, tule nyt panemaan ovi
kiinni, -- sanoi kreivi.

Kun ajaja ei liikahtanut paikaltaan, niin kreivi itse veti oven kiinni
niin hyvin kuin sai ja avasi ikkunan. Kuten yleensä vanhoissa
vaunuissa, varsinkin keltaisella punoksella verhotuissa, tuntui
täälläkin ummehtunut ja kärventyneitä harjaksia muistuttava haju.
Sulava lumi peitti kreivin jalkoja polvia myöten ja niitä palelsi
hienoissa saappaissa ja ratsashousuissa ja talven viima puistatti koko
ruumista. Kuski murisi istuimellaan ja näytti aikovan tulla sieltä
alas. Mutta kreivi ei kuullut eikä tuntenut mitään. Hänen kasvonsa
hehkuivat, sydän pamppaili. Hän tarttui hermostuneesti keltaiseen
hihnaan, pisti päänsä ulos sivuakkunasta ja koko hänen olemuksensa oli
pelkkää odotusta. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Portailta
kuului huuto: "Saitsevan vaunu!" kuski nykäsi ohjaksia, vaunujen
koppero alkoi heilahdella korkeilla linjaaleillaan ja talon valaistut
ikkunat vilahtivat vaunun ikkunain ohi.

-- Jos sinä, lurjus, vain sanot lakeijalle, että minä olen täällä, --
sanoi kreivi etuakkunasta ajajalle, -- niin saat selkääsi, mutta jos et
sano, niin saat vielä kymmenen ruplaa.

Hän ehti tuskin sulkea ikkunan kun vaunu taas kovasti heilahti ja
pysähtyi sitten. Nurkkaan painautuneena hän tuskin hengitti ja painoi
silmänsäkin melkein kiinni. Häntä alkoi yht'äkkiä pelottaa, että koko
hänen odotuksensa olikin turhaa. Ovi aukeni, vaunun astuimet putosivat
kolisten alas, kuului naisen hameen kahinaa, ummehtuneeseen vaunuun
löyhähti jasmiinihajuveden tuoksua, ketterät jalat nousivat astimia
myöten ja Anna Fedorovna istahti ääneti, mutta raskaasti hengittäen
hänen viereensä.

Näkikö hän kreivin vai eikö, sitä ei kukaan, ei edes Anna Fedorovna
itse, voinut tietää. Mutta kun kreivi tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"no nytpä suutelenkin kätöstänne", niin hän ei näyttänyt kovinkaan
pelästyvän eikä vastannut mitään, mutta ojensi kreiville kätensä, jonka
tämä peitti suudelmilla paljon ylempää kuin mihin hansikas ulottui.
Vaunut lähtivät liikkeelle.

-- Sanohan jotakin. Ethän ole vihainen minulle? -- puhui kreivi.

Anna Fedorovna painautui nurkkaansa, mutta purskahti yht'äkkiä itkuun
ja painoi päänsä kreivin rintaa vasten.




VI.


Uudelleen valittu piiripoliisipäällikkö seurueineen, ratsumies ja muut
aateliset olivat jo pitkän aikaa kuunnelleet mustalaisten esityksiä ja
juoneet uudessa ravintolassa, kun kreivi saapui puettuna sinisellä
kankaalla päällystettyyn karhunnahkaturkkiin, joka oli ollut Anna
Fedorovnan miesvainajan omaisuutta, ja yhtyi toisten seuraan.

-- Isä kulta, teidän ylhäisyytenne! Ikävällä olemme teitä odottaneet!
-- sanoi kierosilmä mustalainen näyttäen hohtavia hampaitaan ja juosten
jo eteiseen auttamaan turkin kreivin päältä. -- Emme ole nähneet sen
koommin kuin Lebedjanissa. Stjoshka on ollut menehtyä ikävästä...

Stjoshka, solakka nuori mustalaistyttö, jonka ruskeilla kasvoilla hohti
heleä puna ja jonka syviä mustia silmiä pitkät ripset varjostivat,
juoksi myöskin vastaan.

-- Ai, kreivi kulta, kyyhkyseni, tämäpä hauskaa! -- puheli hän
hampaittensa lomitse iloisesti hymyillen.

Itse Iljushkakin juoksi kreiviä vastaan ollen olevinaan hyvin
iloissaan. Vanhat eukot ja nuoret tytöt hyppäsivät paikoiltaan ja
ympäröivät vieraan. Jokainen heistä oli olevinaan joko kummi tahi
kaima.

Turbin suuteli kaikkia nuoria mustalaistyttöjä suulle, vanhat eukot ja
miehet taas suutelivat hänen olkaansa tahi kättään. Aateliset olivat
myöskin hyvin iloissaan vieraan saapumisesta, etenkin kun juominki jo
oli saavuttanut huippukohtansa ja innostus jo oli laimenemaan päin.
Kaikki olivat alkaneet jo kyllästyä; viini ei enää kiihoittanut
hermoja, vaan täytti vain vatsan. Jokainen oli jo käyttänyt kaiken
uljuutensa ja kaikki katselivat toisiaan. Kaikki laulut oli jo laulettu
ja ne olivat menneet jokaisen päässä sekaisin soiden siellä yhtenä
humuna. Jos joku teki jonkun odottamattoman tahi hurjan tempun, niin
kaikkien mieleen kuitenkin pyrki ajatus, ett'ei tuo ollut miellyttävää
eikä hauskaa. Poliisipäällikkö, joka lojui rumassa asennossa lattialla
jonkin ämmän jalkojen juuressa, alkoi potkia ja huutaa:

-- Samppanjaa!... Kreivi on tullut!... Samppanjaa!... Hän on tullut!...
No, samppanjaa!... Minä panen samppanjaa ammeeseen ja kylven siinä...
Herrat aatelismiehet! Minä pidän jalosukuisesta aatelisseurasta...
Stjoshka! Laula "Tie."

Ratsumies oli myöskin ylennystilassa, mutta toisella tavoin. Hän istui
sohvalla eräässä nurkassa vierellään kaunis, korkeavartaloinen
mustalaistyttö Ljubasha, vilkutti viinin samentamia silmiään, nyökytti
päätään ja kuiskutteli yhä samoja sanoja mustalaistytön korvaan
houkutellen tätä pakenemaan kanssaan jonnekin. Ljubasha kuunteli häntä
hymyillen sen näköisenä kuin olisi se, mitä hänelle puhuttiin, ollut
hänestä hyvin hauskaa, mutta samalla surullistakin, ja heitteli väliin
syrjäsilmäyksiä mieheensä, tuohon kierosilmään Sashkaan, joka
seisoi tuolin takana vastapäätä heitä. Vastaukseksi ratsumiehen
rakkaudentunnustuksiin Ljubasha kumartui hänen korvansa luo ja pyysi
ostamaan itselleen salaa, toisten näkemättä, hajuvettä ja nauhan.

-- Hurraa! -- huusi ratsumies, kun kreivi astui sisälle.

Kaunis nuorukainen käveli huolestuneen näköisenä vakavin askelin edes
takaisin huoneessa ja hyräili säveliä "Kapinasta seraljissa."

Muuan vanha perheenisä, joka oli joutunut mustalaisten luo
aatelismiesten hartaitten pyyntöjen johdosta, nämä kun olivat
vakuuttaneet, että kaikki menee myttyyn, jos hän ei lähde mukaan,
loikoi sohvalla, jolle hän oli heittäytynyt heti tultuaan eikä kukaan
huomannut häntä. Eräs virkamies, joka niinikään oli lähtenyt mukaan,
oli riisunut hännystakkinsa ja istui jalat pöydällä ja pörrötti
tukkaansa osoittaakseen, että hän oli lystiä pitämässä. Kreivin
astuttua sisälle hän avasi paidan kauluksen ja istuutui vielä ylemmäksi
pöydälle.

Kreivin tulo toi uutta vilkkautta koko juominkiin.

Mustalaisnaiset, jotka olivat hajaantuneet ympäri huonetta, istuutuivat
taas piiriin. Kreivi otti Stjoshan, esilaulajan, syliinsä ja käski
tuomaan lisää samppanjaa.

Iljushka asettui kitaroineen esilaulajan eteen ja mustalaiset alkoivat
laulaa tavallisia laulujaan: "Kun kuljen katua", "Hei, husaarit...",
"Kuuletko, ymmärrätkö" j.n.e. Stjoshka lauloi oivallisesti. Hänen
taipuisa, sointuva alttoäänensä, joka tuli syvältä rinnasta, hänen
hymynsä laulun aikana, iloiset, tuliset silmänsä ja pikku jalka, joka
liikkui laulun tahdissa, hänen hurja hihkaisunsa köörin yhtyessä
lauluun -- kaikki tämä liikutti jotakin kaunissointuista, harvoin
kosketeltua kieltä kuulijan rinnassa. Näkyi, että hän eli kokonaan
laulussa, jota hän esitti. Iljushkan osanotto lauluun kuvastui hymyssä,
selän ja jalkojen liikkeessä, koko hänen olennossaan. Hän säesti
kitaralla, katsoi koko ajan laulajaan aivan kuin olisi kuullut ensi
kertaa koko laulun ja painoi alas sekä kohotti päätään huolekkaasti
laulun tahdissa. Viimeisen säveleen kajahtaessa hän yht'äkkiä oikaisihe
suoraksi ja aivan kuin tuntien olevansa ylempänä kaikkia muita hän
potkasi jalallaan kitaran ylös, pyöritti sitä, polki jalkaa, ravisti
päätään ja katseli kulmat rypyssä kuoroa. Koko hänen ruumiinsa kaulasta
kantapäähän asti alkoi väristä, joka suoni liikkua... Ja kaksikymmentä
voimakasta ääntä, jotka mitä omituisimmalla tavalla kilpailivat
keskenään, kajahti yhtaikaa ilmassa. Eukot hyppivät tuoleillaan,
liehuttivat liinojaan ja narskuttivat hampaitaan huutaen toinen
toistaan kovemmin, mutta kuitenkin tahdissa. Bassot seisoivat tuolien
takana päät kallellaan ja mörisivät kaulojaan venyttäen.

Kun Stjosha otti korkeita ääniä, siirsi Iljushka kitaran lähemmäksi
häntä aivan kuin auttaakseen. Kaunis nuorukainen huudahteli silloin
ihastuksissaan: "Tämä on b-mollia!"

Kun tanssin sävel kajahti ja Dunjasha lähti liihoittelemaan värisevin
olkapäin ja rinnoin, pyörähti kreivin edessä ja liiteli etemmäksi, niin
Turbin hyppäsi ylös paikaltaan, riisui takkinsa niin että vain punainen
paita verhosi hänen yläruumistaan ja tanssi hänen kanssaan tehden
jaloillaan semmoisia temppuja, että mustalaiset katselivat toisiinsa
hyväksyvästi hymyillen.

Poliisipäällikkö istahti turkkilaiseen tapaan, löi nyrkillään rintaansa
ja huusi: "vivat!" Sitten hän otti kreiviä jalasta kiinni ja alkoi
kertoa, että hänellä oli ollut mukana kaksi tuhatta ruplaa, mutta
niistä oli enää vain viisisataa jälellä, ja että hän voi tehdä mitä
tahtoo, jos vain kreivi sallii. Vanha perheenisä heräsi ja tahtoi
lähteä, mutta häntä ei päästetty. Kaunis nuorukainen pyyteli
mustalaistyttöä kanssaan valssiin. Ratsumies tahtoi ylvästellä sillä,
että hän oli kreivin ystävä, nousi nurkastaan ja syleili Turbinia.

-- Voi sinua, ystäväiseni, -- sanoi hän, -- miksi jätitkään meidät!
Miksi?

Kreivi oli vaiti ja ajatteli ilmeisesti muita asioita. -- Missä
kävitkään? Voi sinua, veitikkaa, kyllä minä tiedän, missä sinä kävit.

Turbinia ei näyttänyt miellyttävän moinen veljeys. Hän ei hymyillyt,
katseli ääneti ratsumiehen kasvoja ja sinkautti yht'äkkiä hänelle niin
voimakkaan ja raa'an solvauksen, että ratsumies tuli murheelliseksi
eikä pitkään aikaan päässyt selville, oliko hänen käsitettävä tuo
loukkaus pilaksi vaiko todeksi. Viimein hän tuli siihen päätökseen,
että se oli pilaa, hymyili ja meni taas mustalaistyttönsä luo ja
vakuutti tälle menevänsä varmasti naimisiin hänen kanssaan pääsiäisen
jälkeen.

Taas laulettiin laulu ja toinenkin ja tanssittiin. Kaikilla näytti
edelleen olevan hauska. Samppanja vuoti virtanaan. Kreivi joi paljon.
Hänen silmänsä ikäänkuin kostuivat, mutta hän ei horjunut, vaan tanssi
vieläkin paremmin, puhui selvästi, vieläpä lauloi oivallisesti kuorossa
sekä vuorolaulua Stjoshkan kanssa, kun tämä esitti laulun: "Lemmen
vienot aallot." Kesken tanssin tuli ravintolan isäntä pyytämään, että
vieraat lähtisivät kotiin, koska kello jo oli yli kaksi.

Kreivi otti isäntää niskasta kiinni ja käski hänen tanssimaan
prisjadkaa. [Venäläinen kansallistanssi, joka vaatii paljon voimaa.]
Isäntä vastusteli. Kreivi tempasi täyden samppanjapullon, asetti
isännän päälaelleen, käski pitelemään häntä tässä asennossa ja kaatoi
kaikkien nauraessa hitaasti koko pullon sisällön hänen päälleen.

Päivä sarasti jo. Kaikki olivat kalpeita ja uupuneita paitsi kreivi.

-- Mutta nyt on minun aika lähteä Moskovaan, -- sanoi hän yht'äkkiä ja
nousi. -- Lähtekää, pojat, kaikki minun luokseni, minua saattamaan...
Juomme teetä yhdessä...

Kaikki suostuivat ehdotukseen, nukkuvaa tilanomistajaa lukuunottamatta,
pakkautuivat kolmeen rekeen, jotka seisoivat oven edessä, ja lähtivät
matkustajahotelliin.




VII.


-- Valjastakaa hevoset! -- huusi kreivi astuessaan sisälle hotellin
saliin kaikkine vieraineen ja mustalaisineen. -- Sashka! Ei
mustalais-Sashka, vaan minun Sashkani, sano isännälle että hän saa
selkäänsä, jos hevoset eivät ole hyviä. Ja anna meille teetä!
Savalshevski, pidä huolta teen saannista, minä menen katsomaan, mitä
Iljin tekee -- lisäsi Turbin ja lähti menemään käytävää pitkin ulaanin
huoneeseen.

Iljin oli juuri lopettanut pelin, jossa hän oli menettänyt kaikki
rahansa viimeiseen kopeekkaan asti. Hän loikoi nyt mahallaan sohvalla,
joka oli päällystetty rikkinäisellä jouhikankaalla, nyki yksitellen
siitä jouhia, pisti suuhunsa, pureskeli ja sylki pois. Kaksi
talikynttilää, joista toinen jo oli palannut melkein loppuun, seisoi
korttien keskellä pelipöydällä ja niiden liekki taisteli ikkunasta
sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa vastaan. Ulaanin päässä ei ollut yhtään
ajatusta. Jonkinmoinen pelihimon nostattama sakea sumu oli kietonut
sisälleen kaikki hänen henkiset kykynsä. Häntä ei edes kaduttanutkaan.
Kerran hän yritti ajatella, mitä hänen nyt olisi tehtävä, kuinka hän
pääsisi lähtemään, kun ei ollut kopeekkaakaan rahaa, kuinka hän
maksaisi menettämänsä viisitoista tuhatta valtion rahoja, mitä sanoo
rykmentin päällikkö, mitä sanoo hänen äitinsä ja mitä sanovat toverit,
-- mutta hänet valtasi sellainen pelko ja inho itsensä kohtaan, että
hän siitä päästäkseen nousi ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa
koettaen astella koko ajan pitkin lattiapalkkien välistä rakoa. Hän
alkoi taas muistella äskeisen pelin yksityiskohtia. Elävästi hän
kuvitteli mielessään, että hän jo on voittamaisillaan, nostaa
yhdeksänsilmän, panee patakuninkaalle kaksituhatta ruplaa, oikealle
tulee rouva, vasemmalle ässä, oikealle ruutukuningas -- ja kaikki on
hukassa. Jos oikealle olisi tullut kuutonen ja vasemmalle
ruutukuningas, silloin hän olis voittanut kaikki takaisin. Silloin hän
olisi pannut vielä koko summan peliin ja voittanut viisitoista tuhatta
selvää rahaa, ostanut itselleen rykmentin päälliköltä ratsun ja sen
lisäksi, parin hevosia sekä avoimet vaunut. No, ja mitä sitten vielä?
Oi, kaikki tuo olisi ollut mainiota!

Hän kävi taas pitkälleen sohvalle ja alkoi pureksia jouhia.

-- Miksi tuolla numerossa seitsemän lauletaan? -- ajatteli hän. --
Varmaankin on Turbinin luona ilot ylimmillään. Menisinköhän sinne ja
joisin itseni juovuksiin.

Samassa astui kreivi sisälle.

-- No, veliseni, oletko menettänyt kaikki, vai? -- huudahti hän.

"Olen nukkuvinani", -- ajatteli Iljin -- "niin ei tarvitse puhella
hänen kanssaan. Minua nukuttaakin jo."

Mutta Turbin astui hänen luokseen ja silitti hänen päätään.

-- No, rakas ystäväiseni, oletko pahasti hävinnyt? Sano!

Iljin ei vastannut.

Kreivi nykäsi häntä kädestä.

-- Olen menettänyt. Mitä sinä siitä? -- mutisi Iljin unisella,
välinpitämättömällä ja hiukan tyytymättömällä äänellä jääden entiseen
asentoonsa.

-- Kaikkiko?

-- Kaikki. Mitäpä siitä? Kaikki kerrassaan. Mitä se sinuun kuuluu?

-- Kuulehan, sano minulle kaikki suoraan niin kuin toverille ainakin,
-- sanoi kreivi, joka viinin vaikutuksesta oli hellällä tuulella, ja
silitti edelleen hänen tukkaansa. -- Minä olen todellakin mielistynyt
sinuun. Sano suoraan: jos olet menettänyt valtion rahoja, niin minä
autan sinut pälkähästä ennen kuin se on myöhäistä... Oliko mukana
valtion varoja?

Iljin hyppäsi ylös sohvalta.

-- Jos tahdot saada minut puhumaan, niin älä puhu minulle mitään,
sillä... äläkä puhukaan kanssani... kuula otsaan -- siinä on ainoa
neuvo, joka minulla on jälellä! -- sanoi hän todellisen epätoivon
valtaamana, peitti kasvot käsiinsä ja itki, vaikka hän hetkinen sitten
oli aivan rauhallisena ajatellut ratsun ostamista.

-- Voi sinua, senkin lapsukaista! No, kukahan ei tuota olisi kokenut! Ei
ole hätää, ehkäpä selvitään. Odotahan minua täällä.

Kreivi lähti huoneesta.

-- Missä asuu Luhnow, tilanomistaja? -- kysyi hän hotellin
palvelijalta.

Palvelija otti opastaakseen kreiviä. Huolimatta Luhnowin palvelijan
selityksestä, että herra oli juurin saapunut ja parhaillaan riisuutui,
kreivi astui huoneeseen. Luhnow istui viitta yllä pöydän ääressä ja
laski muutamia setelitukkuja, jotka olivat hänen edessään. Pöydällä oli
pullo reiniläistä viiniä, hänen mielijuomaansa. Hän katsoi voivansa
kustantaa itselleen tämän nautinnon, kun oli voittanut. Luhnov katsahti
kreiviin silmälasiensa läpi kylmästi ja ankarasti aivan kuin ei olisi
tuntenut häntä.

-- Te ette näy tuntevan minua, -- sanoi kreivi astuen päättävästi
pöydän luo.

Luhnow tunsi kreivin ja kysyi:

-- Mitä tahdotte?

-- Tahdon pelata kanssanne, -- sanoi Turbin istuutuen sohvaan.

-- Nytkö?

-- Niin.

-- Joskus toiste teen sen mielelläni, kreivi, mutta nyt olen väsynyt ja
makaamaan menossa. Ettekö juo viiniä? Se on oikein hyvää.

-- Minä tahdon nyt hiukan pelata.

-- En ole enää peluutuulella. Kenties joku herroista on halukas, mutta
minä en rupea, kreivi! Suokaa minulle anteeksi.

-- Te ette siis rupea?

Luhnow kohautti olkapäitään merkiksi että hän valitettavasti ei voi
tehdä kreiville mieliksi.

-- Ettekö rupea millään ehdolla?

Taas sama liike olkapäillä.

-- Mutta kun minä oikein pyytämällä pyydän teitä... No, rupeatteko
pelaamaan?

Äänettömyys.

-- Rupeatteko pelaamaan? -- kysyi kreivi toistamiseen. -- Varokaa!

Sama äänettömyys ja nopea silmäys silmälasien yli kreivin kasvoihin,
jotka jo alkoivat synkistyä.

-- Rupeatteko pelaamaan? -- huudahti kreivi kovalla äänellä ja iski
nyrkillään pöytää niin että viinipullo kaatui ja viini virtasi ulos. --
Tehän olette voittanut vääryydellä! Rupeatteko pelaamaan? Kysyn
kolmannen kerran.

-- Minä sanoin jo, että en rupea. Tämä on todellakin omituista, kreivi!
Ja onpa peräti sopimatonta tulla noin ahdistamaan ihmistä, -- huomautti
Luhnow katsettaan kohottamatta.

Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka aikana kreivin kasvot
kävivät yhä kalpeammiksi. Yht'äkkiä Luhnow sai hirmuisen iskun
päähänsä. Hän tupertui sohvalle, koetti siepata rahansa ja päästi niin
vihlovan ja epätoivoisen huudon, että semmoista ei olisi luullut
lähtevän tuosta aina rauhallisesta ja arvokkaasta olennosta. Turbin
kokosi pöydälle jääneet rahat, työnsi syrjään palvelijan, joka riensi
herraansa auttamaan ja poistui nopeasti huoneesta.

-- Jos tahdotte hyvitystä, niin olen käytettävänänne. Viivyn
huoneessani vielä puoli tuntia, -- lisäsi kreivi palaten takaisin
Luhnowin ovelle.

-- Roisto! Rosvo!... kuului huoneesta. -- Vedän sinut oikeuteen.

Iljin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota kreivin lupaukseen, että
tämä auttaisi häntä pulasta, vaan makasi edelleen sohvallaan ja oli
tukehtua epätoivon kyyneliin. Hän ei voinut olla tuntematta kolkkoa
todellisuutta, jonka kreivin ystävyys ja osanotto oli hänelle
paljastanut läpi hänen sekamelskaisten tunteittensa, ajatustensa ja
muistojensa. Toivorikas nuoruus, kunnia, kansalaismaine, lemmen ja
ystävyyden haaveet -- kaikki oli mennyttä ainaiseksi. Kyynelhetteet
alkoivat kuivua, liian tyyni toivottomuus sai yhä enemmän valtaa ja
itsemurha-ajatus, joka ei enää herättänyt inhoa eikä kauhua, nousi yhä
useammin mieleen. Samassa kuuluivat kreivin vakavat askeleet.

Turbinin kasvoissa oli vielä vihastuksen jälkiä, hänen kätensä
vapisivat hiukan, mutta silmistä loisti hyväntahtoinen iloisuus ja
tyytyväisyys.

-- Tuossa on! Sinä olet voittanut takaisin! -- sanoi hän heittäen
pöydälle muutamia setelitukkuja. -- Laske, onko siinä kaikki. Ja tule
sitten pian saliin, sillä minä lähden aivan kohta, -- lisäsi hän eikä
ollut huomaavinaan ulaanin kasvoilla kuvastuvaa rajatonta iloa ja
kiitollisuutta, vaan poistui huoneesta vihellellen jotakin
mustalaislaulua.




VIII.


Sashka tuli vyötettynä ilmoittamaan, että hevoset olivat valmiina,
mutta pyysi saada ensin käydä hakemassa kreivin päällysviitan, joka
maksoi kauluksineen kolmesataa ruplaa, ja viedä pois iljettävän sinisen
turkin sille lurjukselle, joka oli jättänyt sen kreivin viitan sijalle
aatelismarsalkan luona. Mutta Turbin sanoi, ett'ei ollut tarpeellista
lähteä viittaa etsimään ja meni omaan huoneeseensa pukeutumaan.

Ratsumies nikotteli koko ajan istuessaan ääneti mustalaistyttönsä
vieressä. Poliisipäälikkö tilasi viinaa ja pyysi kaikkia herroja
lähtemään hänen luokseen aamiaiselle sekä lupasi, että hänen vaimonsa
aivan varmasti tanssii mustalaisnaisten kera. Kaunis nuorukainen
selitteli syvämietteisesti Iljushkalle, että pianossa on enemmän
sielukkuutta kuin kitarassa, jolla ei voi ottaa b-mollia. Virkamies joi
surullisena teetä nurkassaan ja näytti päivän valossa häpeävän
renttuilemistaan. Mustalaiset riitelivät keskenään omalla kielellään ja
tahtoivat välttämättömästi osoittaa kunnioitustaan herroille, mutta
Stjosha pani vastaan väittäen että "barorai" (mustalaiskielellä kreivi
tahi ruhtinas taikka oikeastaan vain suuri herra) voi panna pahakseen.
Yleensä oli humala jo kaikista haihtumassa.

-- No, lähtiäisiksi vielä laulu ja sitten jokainen kotiin! -- sanoi
kreivi astuen saliin matkapuvussa reippaana, iloisena ja kauniimpana
kuin koskaan ennen.

Mustalaiset asettuivat taas piiriin ja olivat juuri aloittamaisillaan
laulun, kun Iljin astui saliin setelitukku kädessä ja kutsui kreivin
syrjään.

-- Minulla oli valtion rahoja kaikkiaan viisitoista tuhatta, mutta sinä
annoit minulle kuusitoistatuhatta kolmesataa, -- sanoi hän. -- Nämä
ovat siis sinun.

-- Hyvä on, anna tänne!

Iljin antoi rahat katsoen arasti kreiviin, avasi suunsa sanoakseen
jotakin, mutta punastui samassa niin että kyyneleet nousivat silmiin,
tarttui kreivin käteen ja alkoi puristaa sitä.

-- Mene tiehesi!... Iljushka!... Kuulehan... tuosta saat rahaa, mutta
teidän pitää saattaa minua laulaen kaupungin portille saakka. -- Ja hän
heitti mustalaisen kitaran päälle tuhat kolmesataa ruplaa, jotka Iljin
oli tuonut. Mutta ratsumiehelle ei kreivi muistanutkaan maksaa niitä
sataa ruplaa jotka oli lainannut edellisenä iltana.

Kello oli jo kymmenen aamua. Aurinko kohosi kattojen yläpuolelle,
kansaa alkoi liikuskella kaduilla, kauppiaat olivat jo aikoja sitten
avanneet puotinsa, aatelismiehet ja virkamiehet ajelivat pitkin katuja
ja rouvat käyskentelivät ostoksillaan kauppahalleissa, kun
mustalaisjoukkue, piiripoliisipäällikkö, ratsumies, kaunis nuorukainen,
Iljin ja siniseen karhunnahkaturkkiin puettu kreivi asuivat ulos
hotellin portaille. Päivä paistoi ja sää oli lauha. Kolme
kolmivaljakkoa ajoi portaitten eteen. Hevoset, joiden hännät oli
lyhyiksi solmittu, kahlasivat vetelässä liassa. Koko iloinen seurue
alkoi sijoittautua rekeen. Kreivi, Iljin, Stjosha, Iljushka ja kreivin
palvelija Sashka istuutuivat ensimäiseen rekeen. Blücher hyppi ilosta,
heilutti häntäänsä ja haukkui aisahevosta. Toisiin rekiin asettuivat
muut herrat mustalaisten kera. Heti hotellista lähdettyä alkoivat
kaikki reet ajaa rinnatusten ja mustalaiset virittivät kuorossa laulun.

Raikuvin lauluin ja kilisevin kulkusin ajettiin läpi kaupungin.
Vastaantulijain oli pakko väistyä käytävien reunaan.

Oli siinä ihmettelemistä kauppiaille ja oudoille vastaantulijoille,
mutta enimmän ihmettelivät tutut nähdessään jalosukuisten
aatelismiesten ajavan keskellä päivää katuja pitkin laulellen
mustalaisnaisten ja juopuneitten mustalaisten kanssa.

Kun oli ajettu ulos kaupungista, niin valjakot pysähtyivät ja kaikki
alkoivat sanoa jäähyväisiä kreiville.

Iljin, joka oli juonut vahvasti lähtiäisiksi ja koko ajan itse ohjannut
hevosia, tuli yht'äkkiä surulliseksi, ja alkoi pyydellä kreiviä jäämään
kaupunkiin vielä päiväksi, mutta kun hän huomasi, että se oli
mahdotonta, niin hän hyökkäsi yht'äkkiä kyyneleet silmissä suutelemaan
uutta ystäväänsä ja lupasi pyrkiä husaariksi samaan rykmenttiin, jossa
Turbin palveli. Kreivi oli hyvin iloinen, työnsi lumihankeen
ratsumiehen, joka koko aamun oli häntä sinutellut, usutti Blücherin
poliisipäällikön kimppuun, sieppasi Stjoshkan syliinsä ja tahtoi viedä
hänet muassaan Moskovaan, hyppäsi lopulta rekeen ja pani viereensä
istumaan Blücherin, joka pyrki seisomaan keskellä rekeä. Sashka pyysi
vielä kerran ratsumiestä ottamaan huostaansa kreivin turkin ja
lähettämään sen, ja hyppäsi sitten pukille. Kreivi huudahti: "anna
mennä!" otti lakin päästään, heilutti sitä päänsä päällä ja vihelsi
hevosille. Troikat erosivat.

       *       *       *       *       *

Edessä oli yksitoikkoinen lumiaavikko, jossa kiemurteli kellertävä,
likainen tie. Kirkkaat auringonsäteet leikkivät kimallellen lumella,
joka oli alkanut sulaa ja oli kuultavan jääkuoren peitossa; ne
lämmittivät miellyttävästi kasvoja ja selkää. Hevoset höyrysivät,
kulkunen kilisi. Talonpoika, joka kuletti kuormaa, nyki nuoraohjaksia
ja koetti kiiruusti väistää sivulle vierivän rekensä sekä juoksi
pehmeätä tietä pitkin niin että läpimärät tallukat lotisivat.
Paksu, punaposkinen talonpoikaisvaimo, joka kuletti lasta
lampaannahkaturkkinsa sisällä, istui toisen kuorman päällä ja löi
ohjasperillä valkoista hevoskaakkia. Kreiville muistui yht'äkkiä
mieleen Anna Fedorovna.

-- Takaisin! -- huusi hän.

Kyytimies ei heti ymmärtänyt.

-- Käännä takaisin! Aja kaupunkiin! Pian!

Kolmivaljakko ajoi taas kaupunkiin ja pysähtyi rouva Saitsevan talon
puisten portaitten eteen. Kreivi juoksi nopeasti ylös portaita, kulki
eteisen ja salin läpi, löysi pikku lesken vielä makaamasta, tarttui
hänen käsiinsä, kohotti ylös vuoteesta, suuteli unisia silmiä ja juoksi
nopeasti tiehensä. Anna Fedorovna maiskutti unissaan suutaan ja kysyi:
"mitä on tapahtunut?" Kreivi hyppäsi rekeen, käski ajamaan eikä
pysähtynyt enää mihinkään. Muistamatta enää Luhnowia tahi pikku leskeä
tahi Stjoshkaa ja ajatellen vain sitä mikä häntä odotti Moskovassa hän
jätti ikuisiksi ajoiksi K:n kaupungin.




IX.


Oli kulunut parikymmentä vuotta. Paljon oli siinä ajassa tapahtunut,
paljon ihmisiä kuollut ja syntynyt, kasvanut ja vanhentunut, vielä
enemmän ajatuksia syntynyt ja kuollut; paljon kaunista ja paljon huonoa
vanhaa oli kadonnut, paljon kaunista nuorta kasvanut sijalle ja vielä
enemmän kypsymätöntä ja epäonnistunutta ilmestynyt maailmaan.

Kreivi Fedor Turbin oli jo aikoja sitten saanut surmansa
kaksintaistelussa jonkin muukalaisen kanssa, jota hän oli pieksäynyt
ratsupiiskalla keskellä katua. Hänen poikansa, joka oli aivan
isänsä näköinen niinkuin vesipisarat ovat toistensa näköisiä,
oli jo kolmenkolmatta ikäinen kaunis nuorukainen ja palveli
kavaljeerikaartissa. Moraalisessa suhteessa ei nuori Turbin ollenkaan
ollut isänsä kaltainen. Hänessä ei ollut vähääkään edellisen vuosisadan
taipumuksia hurjuuteen, intohimoisuuteen ja -- sanottakoon suoraan --
irstailuun. Hänen pääominaisuuksiaan olivat älykkyys, sivistys ja
luontainen lahjakkuus, sopiva käytös ja taipumus nauttimaan elämän
mukavuuksista, käytännöllinen suhtautuminen ihmisiin ja oloihin,
järkevyys ja varovaisuus. Virkauralla nuori kreivi edistyi mainiosti,
jo kolmenkolmatta ikäisenä hän oli luutnantti... Kun sota alkoi, niin
hän nopeammin yletäkseen katsoi parhaaksi siirtyä toimivaan armeijaan
ja tuli ratsumestariksi husaarirykmenttiin saaden pian eskadroonan
komennettavakseen.

Toukokuussa 1848 oli hänen rykmenttinsä kuljettava K:n kuvernementin
läpi ja nuoren kreivi Turbinin eskadroonan oli määrä yöpyä Morosovkan
kylään, jonka omisti Anna Fedorovna. Anna Fedorovna oli elossa, mutta
jo niin vanha, että ei itsekään enää pitänyt itseään nuorena, mikä
todellakin jo merkitsee paljon kun naisesta on kysymys. Hän oli tullut
hyvin paksuksi, mikä kuuluu nuorentavan naista, mutta hänen valkoisella
ihollaan näkyi pulleudesta huolimatta isoja ryppyjä. Ei koskaan hän
enää käynyt kaupungeissa ja vaivoin hän pääsi vaunuihin, mutta yhtä
hyväntahtoinen ja tyhmä hän oli kuin ennenkin -- tunnustettakoon tämä
tosiasia nyt, kun hän ei enää lumoa kauneudellaan. Yhdessä hänen
kanssaan asui hänen tyttärensä Liisa, kaksikymmentäkolme vuotias
venäläinen maalaiskaunotar, sekä hänen veljensä, vanha tuttumme
ratsumies, joka hyväsydämisyydessään oli juonut oman tilansa ja nyt
vanhana ukkona asusti Anna Fedorovnan luona. Hänen hiuksensa olivat
aivan harmaat. Ylähuuli oli lerpallaan, mutta viikset olivat
huolellisesti värjätyt mustiksi. Ryppyjä ei ollut ainoastaan otsalla ja
poskilla, vaan nenällä ja kaulallakin, selkä oli köyryssä, mutta heikot
väärät sääret ilmaisivat, että siinä oli vanha ratsumies.

Vanhan talon pienessä vierashuoneessa, jonka avoimista balkongin-ovista
ja ikkunoista näkyi vanhanaikainen, tähden muotoinen puutarha
lehmuksineen, istui Anna Fedorovnan koko perhe ja kotiväki. Anna
Fedorovna oli aivan harmaapää. Sinipunervaan nuttuun puettuna hän istui
sohvalla pyöreän, punaisesta puusta tehdyn pöydän ääressä ja latoi
eteensä kortteja. Vanha veli istui ikkunan luona puhtaat valkoiset
housut jalassa ja sininen paita yllä ja punoi väärän puun ympärille
valkoista lankaa. Tämän työn oli hänelle opettanut hänen
sisarentyttärensä ja hän teki tätä mielellään kun hänellä ei ollut
muutakaan hommaa ja silmätkin olivat käyneet niin heikoiksi, että hänen
oli täytynyt luopua mieliharrastuksestaan -- sanomalehtien lukemisesta.
Pimotshka, Anna Fedorovnan kasvatti, luki hänen vieressään läksyjään
Liisan johdolla, joka samalla kutoi puupuikoilla pukinkarvaista sukkaa
enolle. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat kuten
tavallisesti tähän aikaan lehmuskujan läpi vinosti reunimaiseen
ikkunaan ja sen luona seisovalle hyllylle. Puutarhassa ja huoneessa oli
niin hiljaista, että saattoi kuulla, kuinka pääskynen räpytteli
nopeasti siipiään ikkunan takana taikka Anna Fedorovna hiljaa huokasi
tahi ukko ähkyi ja muutteli jalkojaan.

-- Kuinka tämä pannaan? Näytähän, Liisa kulta. Minä en koskaan muista,
-- sanoi Anna Fedorovna keskeyttäen korttien latelemisen.

Liisa astui työ käsissä äidin luo ja sanoi katsahtaen kortteihin:

-- Voi, te sotkitte taas, äiti kulta! Kas noin olisi ollut pantava.
Kyllä se sittenkin käy toteen, mitä te povasitte -- lisäsi hän ottaen
salaa pois yhden kortin.

-- Niin, sinä narraat aina minua! Sanot että meni tasan.

-- Ei, ei, ihan totta, kyllä se käy hyvin. Kyllä se meni.

-- No, hyvä on, hyvä on, senkin veitikka! Eikö ole jo aika juoda teetä?

-- Minä käskin jo panemaan teekeittiön kuntoon. Menen heti katsomaan.
Tuonko teille tänne?... No, Pimotshka, lopeta pian, niin mennään
juoksemaan.

Ja Liisa meni ulos ovesta.

-- Liisa kulta, hoi Liisa! -- huusi ukko katsellen tarkasti työtään. --
Taisin taas hävittää silmukan. Auta minua, ystäväiseni!

-- Heti paikalla, kunhan ensin annan sokerin hakattavaksi.

Ja kolmen minuutin kuluttua hän todellakin juoksi huoneeseen, meni enon
luo ja otti häntä kiinni korvasta.

-- Tuosta saatte, kun aina hävitätte silmukan! -- sanoi hän nauraen.

-- No, no, annahan olla, korjaa nyt vaan vahinko. Taisi ollakin siinä
solmu.

Liisa otti koko työn käteensä, veti huivistaan nuppineulan, jolloin
koko huivi hulmahti tuulessa, sai neulan avulla kiinni silmukasta,
vetäsi pari vetoa ja antoi sitten enolle.

-- No, suudelkaa minua palkaksi, -- sanoi hän kääntäen enolle punaisen
poskensa ja kiinnittäen neulan taas huiviinsa. -- Nyt te saatte rommia
teen kera, sillä nythän on perjantai.

Ja hän riensi taas teetä puuhaamaan.

-- Eno hoi, tulkaahan katsomaan, meille tulee husaareja! -- kuului
hetken kuluttua hänen sointuva äänensä.

Anna Fedorovna ja hänen veljensä menivät teehuoneeseen, jonka ikkunat
olivat kylään päin, husaareja katsomaan. Ikkunasta ei paljoakaan
nähnyt, näkyi vain, että jokin joukkue lähestyi tomupilvessä.

-- Onpa vahinko, siskoseni, -- sanoi eno Anna Fedorovnalle, -- että
täällä on niin ahdasta eikä sivurakennus vielä ole korjattu. Olisi
voinut pyytää upseereja meille. Husaariupseerit -- nehän ovat reipasta,
uljasta, iloista nuorta väkeä, joita on hauska katsellakin.

-- Niin, kernaasti minun puolestani, mutta tiedättehän itse, veljeni,
ett'ei ole tilaa. Minun makuukamarini, Liisan huone, sali ja tämä
teidän kamarinne -- siinä ovat kaikki huoneemme. Näettehän itse, ett'ei
heitä saa tänne sijoitetuksi. Mihailo Matjew on varustanut heille
kylänvanhimman tuvan. Kuuluu olevankin puhdas.

-- Me valitsisimme heidän joukostaan sulhasen sinulle, Liisa, oikein
uljaan husaarin! -- sanoi eno.

-- Mutta minäpä en huoli husaarista, minä tahdon ulaanin. Tehän
palvelitte ulaaniväessä, vai kuinka, eno?... Näistä minä en piittaa
mitään. Ne kuuluvat kaikki olevan huimapäitä.

Liisa punastui hiukan, mutta alkoi kohta taas nauraa heläjävää
nauruaan.

-- Kas, tuoltahan juoksee Ustjushka. Täytyy kysyä häneltä, mitä hän on
nähnyt, -- sanoi Liisa.

Anna Fedorovna lähetti kutsumaan Ustjushkaa.

-- Miksi et pysy työsi ääressä? Mitä sinun tarvitsee juosta sotamiehiä
katsomassa, -- sanoi Anna Fedorovna. -- No, mihin upseerit ovat
asettuneet asumaan?

-- Jeromkinille, rouva. Niitä on kaksi ja ne ovat niin ihmeen kauniita,
toinen kuuluu olevan kreivi.

-- Ja minkä nimisiä ne ovat?

-- Kasarovko vaiko Turbinow, en muista oikein, suokaa anteeksi.

-- Siinä on hölmö, kun ei osaa mitään kertoakaan. Olisit edes ottanut
selvän nimistä.

-- No, kyllä minä käyn kysymässä.

-- Niin, kyllähän sinä juosta osaat -- ei, anna Danilon mennä. Sanokaa,
veljeni, hänelle että hän kävisi kysymässä, tarvitsevatko upseerit
jotakin. Täytyy olla kohtelias, ja sanokoon hän, että rouva käski
tiedustamaan.

Vanhukset kävivät taas istumaan teepöytään. Liisa meni keittiöön
viemään hakattua sokeria laatikkoon. Ustjushka kertoili siellä
husaareista.

-- Neiti kulta, se kreivipä vasta on kaunis, -- puheli hän, -- aivan
kuin mustakulmainen keruubi. Kun teillä olisi semmoinen sulhanen, niin
siitäpä vasta kaunis pari tulisi.

Muut piiat hymyilivät hyväksyvästi. Vanha lastenhoitajatar, joka istui
sukkaa kutoen ikkunan ääressä, huokasi ja luki henkeä vetäen jonkin
rukouksen.

-- Vai niin ne husaarit sinua miellyttivät, -- sanoi Liisa. -- Mutta
sinähän olet mainio kertoja. Tuo, ole hyvä, marjamehua, pitää laittaa
husaareille hapanta juomaa.

Ja Liisa poistui nauraen sokeriastia kädessä.

"Tekisipä mieleni nähdä, millainen tuo husaari on, -- ajatteli hän, --
tumma vaiko vaaleaverinen. Ja luulenpa että hänestäkin olisi hauskaa
tutustua meihin. Hän kulkee ohi eikä tiedäkään että minä olen ollut
täällä ja häntä ajatellut. Ja miten monta niitä onkaan jo kulkenut
ohitseni! Ei minua näe kukaan muu kuin eno ja Ustjushka. Kampasinpa
tukkani miten hyvänsä, laitoinpa itselleni minkä muotoiset hihat
tahansa, niin ei kukaan näitä ihaile, -- ajatteli hän ja katseli
huoaten valkoista, pyöreää kättään. -- Hän on varmaankin kookas ja
hänellä on suuret silmät sekä pienet mustat viikset. Ei, kaksikolmatta
vuotta on jo mennyt eikä minuun ole rakastunut kukaan paitsi
rokonarpinen Ivan Ipatytsh. Neljä vuotta sitten olin vielä kauniimpi.
Niin on mennyt nuoruudenaikani tuottamatta kenellekään iloa. Voi minua
onnetonta maalaistyttöä!"

Äidin ääni, joka kutsui häntä kaatamaan teetä, herätti maalaistytön
näistä mietteistä. Hän heilautti päätään ja meni teehuoneeseen.

Parhaat asiat tapahtuvat aina sattumalta. Jos oikein koettaa jotakin,
niin se epäonnistuu. Maalla ajatellaan harvoin lasten kasvatusta ja
juuri siksi lapset useimmiten sattuman kauppaa saavat hyvän
kasvatuksen. Näin oli käynyt Liisankin. Anna Fedorovna ei
ymmärtämättömyydessään ja huolettomuudessaan ollut antanut Liisalle
minkäänlaista kasvatusta, ei opettanut häntä soittamaan eikä edes
ranskaa puhumaan. Hän oli vain sattumalta synnyttänyt miesvainajalleen
terveen, kauniin tyttösen, antanut sen imettäjän ja hoitajattaren
huostaan, ruokkinut sitä ja pukenut sen karttuunipukuihin ja
pukinnahkakenkiin, lähettänyt kävelemään sekä sieniä ja marjoja
keräämään ja ottanut seminaarilaisen opettamaan tytölle sisälukua ja
laskentoa -- ja sattumalta hän saikin kuudentoista vuoden kuluttua
Liisasta toverin ja hyvänluontoisen, iloisen ihmisen sekä toimeliaan
emännän taloon. Anna Fedorovna otti hyväsydämisyydessään aina
kasvattilapsia joko alustalaistensa perheistä tahi semmoisia, joiden
vanhemmista ei ollut tietoa. Liisa alkoi jo kymmenvuotisena hoidella
näitä. Hän opetti heitä, laittoi heille pukuja, vei heitä kirkkoon ja
hillitsi, kun he telmivät liiaksi. Sitten tuli taloon raihnas,
hyvänluontoinen eno, jota täytyi vaalia kuin lasta. Palvelijat ja
talonpojat kääntyivät nuoren neidin puoleen pyyntöineen ja vaivoineen
ja hän paranteli heidän tautejaan siljamarjan mehulla, mintulla ja
kamferttispriillä. Koko talous joutui huomaamatta hänen niskoilleen.
Lemmen kaipuu, joka ei saanut muuta tyydytystä, ilmeni rakkautena
luontoon ja uskontoon. Näin tuli Liisasta toimelias, hyväsydäminen,
iloinen, itsenäinen, puhdas ja syvästi uskonnollinen nainen. Olihan
hänellä tosin toisinaan pikku kunnianhimonsa ja kärsimyksensä, kun hän
näki kirkossa vierellään naapurin tytöillä muodikkaat K:sta tuodut
hatut päässä; toisinaan harmitti niin että täytyi itkeä, kun vanha,
kiukkuinen äiti koukutteli; tulipa mieleen lemmenhaaveitakin mitä
hurjimmissa ja joskus karkeissakin muodoissa, mutta hyödyllinen ja
välttämättömyydeksi muuttunut toiminta karkoitti ne eikä
kahteenkolmatta vuoteen tarttunut mitään tahraa tuon siveellisesti
puhtaan ja ruumiillisesti kauniin tytön valoisaan ja rauhalliseen
mieleen. Liisa oli keskikokoinen, pikemmin lihava kuin laiha. Silmät
olivat ruskeat ja pienet ja niiden alapuolelle lankesi heikko tumma
varjo. Palmikko oli pitkä ja vaalea. Hänen käyntinsä oli hiukan
heiluva. Hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän ei ollut missään
erityisessä hommassa eikä mikään erityisesti liikuttanut hänen mieltään
näytti sanovan kaikille ympärillä olijoille: hyvä ja hauska on elää
maailmassa, kun on niitä, joita voi rakastaa ja kun omatunto on puhdas.
Silloinkin kun hän oli suuttunut ja tunsi ahdistusta tahi surua, loisti
väkisinkin hänen kyyneltensä läpi -- huolimatta vasemman kulman
rypistyksestä ja yhteen puristetuista huulista -- hänen poskiensa
kuopista, huultensa reunoista ja loistavista silmistään turmeltumaton,
hyvä, rehellinen sydän.




X.


Ilma oli vielä kuuma, vaikka aurinko jo laski, kun eskadroona saapui
Morosovkaan. Sen edellä juosta hölkkäsi pitkin pölyistä kyläntietä
taaksensa katsellen ja väliin pysähdellen sekä möristen laumasta
erilleen joutunut kirjava lehmä, joka ei mitenkään voinut käsittää,
että olisi pitänyt yksinkertaisesti poiketa syrjään. Talonpoikaisukot,
eukot, lapset ja palvelusväki katselivat uteliaasti husaareita
tunkeillen molemmin puolin katua. Husaarit ratsastivat sakeassa
pölypilvessä mustilla hirnahtelevilla hevosillaan. Eskadroonan oikealla
sivulla ratsasti kaksi upseeria istuen veltosti kauniitten mustien
hevosten selässä. Toinen näistä oli eskadroonan päällikkö kreivi
Turbin, toinen hyvin nuori mies, äsken upseeriksi ylennetty Polosow.

Kylän parhaasta mökistä tuli ulos valkomekkoinen husaari, otti lakin
päästään ja astui upseerien luo.

-- Mihin meille on varattu asunto? -- kysyi kreivi häneltä.

-- Teidän ylhäisyyttänne varten, -- vastasi majoitusmestari vavahtaen,
-- olen varustanut täällä kylän vanhimman luona tuvan. Pyysin kyllä
herrastalosta, mutta sanottiin ett'ei ole tilaa. Emäntä siellä on hyvin
ilkeäluontoinen.

-- No, hyvä on, -- sanoi kreivi laskeutuen alas ratsun selästä ja
oikoen jalkojaan kylänvanhimman talon edustalla. -- Entä ovatko vaununi
saapuneet?

-- Kyllä, teidän armonne! -- vastasi majoitusmestari osoittaen
lakillaan vaunujen nahkakuomua, joka näkyi portille, ja juosten sitten
edellä tuvan eteiseen, joka oli aivan täynnä töllistelevää rahvasta.
Erään eukon hän töytäisi nurinkin avatessaan reippaasti tuvan oven ja
väistyessään syrjään kreivin tieltä.

Tupa oli jokseenkin iso ja tilava, mutta ei aivan puhdas. Saksalainen
kamaripalvelija, joka oli puettu herraspukuun, oli jo tuvassa, laittoi
kuntoon rautasängyn, teki tilan ja etsi liinavaatteita matkalaukusta.

-- Hyi, miten inhoittava asunto! -- sanoi kreivi suuttuneena. --
Djadenko, eikö herraskartanossa jotenkuten olisi voinut järjestää
paremmin oloani?

-- Jos teidän ylhäisyytenne käskee, niin minä menen sinne, -- vastasi
Djadenko. -- Mutta se on mitättömän näköinen talo, ei juuri parempi
tavallista talonpojan mökkiä.

-- Ei nyt enää tarvitse. Mene tiehesi.

Kreivi heittäytyi vuoteelle ja pani kädet päänsä taakse.

-- Juha, -- huudahti hän kamaripalvelijalle, -- olet taas tehnyt
kohopaikan keskelle! Etkö ikinäsi opi laittamaan vuodetta!

Juha tahtoi korjata vuodetta.

-- Ei tarvitse nyt enää... Missä on viitta? -- jatkoi kreivi
tyytymättömällä äänellä.

Palvelija antoi viitan.

Kreivi tarkasti sen lievettä ennen kuin puki viitan ylleen.

-- Niinpä tietenkin, sinä et ole ottanut pois tahraa. Voiko olla enää
sen huonompaa palvelijaa? -- lisäsi hän temmaten viitan palvelijan
käsistä ja pukien sen ylleen. -- Sano, teetkö sinä tahallasi kiusaa?...
Onko tee valmis?...

-- Minulla ei ollut aikaa, -- vastasi Juha.

-- Hölmö!

Tämän jälkeen kreivi otti esille asetetun ranskalaisen romaanin ja luki
sitä ääneti pitkän aikaa. Juha meni eteiseen hoitamaan teekeittiötä.
Kreivi oli ilmeisesti pahalla tuulella. Luultavasti sen aiheutti
väsymys, kasvoihin tarttunut pöly, puvun ahtaus ja nälkäinen vatsa.

-- Juha, -- huusi hän uudelleen, anna tänne lasku kymmenen ruplan
käytöstä. Mitä sinä olet ostanut kaupungista?

Kreivi sai laskun, tarkasti sitä ja teki tyytymättömänä huomautuksia
ostosten kalleuden johdosta.

-- Anna rommia teen kera.

-- Minä en ostanut rommia, -- sanoi Juha.

-- Sepä mainiota! Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, että rommia on
pidettävä varastossa!

-- Rahaa ei riittänyt!

-- Miksi sitten Polosow ei ostanut? Olisit ottanut hänen
palvelijaltaan.

-- Kornetti Polosowko? En tiedä. He ostivat teetä ja sokeria.

-- Aasi!... Mene tiehesi!... Sinä yksin kykenet tekemään lopun
kärsivällisyydestäni... tiedäthän, että minä retkeilyillä juon aina
teetä rommin kera.

-- Täällä on teille kaksi kirjettä esikunnasta, -- sanoi
kamaripalvelija.

Kreivi avasi vuoteessa loikoen kirjeet ja alkoi lukea niitä. Kornetti,
joka oli pitänyt huolta eskadroonasta, astui sisälle iloisen näköisenä.

-- No, mitä arvelet, Turbin? Täällä näkyy olevan hyvä olla. Mutta
kylläpä olen väsyksissä. Oli niin kuuma.

-- Hyvä olla todellakin! Iljettävä, haiseva tupa eikä ole rommiakaan,
josta saa kiittää sinua. Sinun tyhmyrisi ei ostanut sitä eikä tämäkään
tolvana. Olisit edes muistuttanut.

Hän jatkoi lukemistaan. Luettuaan kirjeen loppuun hän rutisti sen
kokoon ja viskasi lattialle.

-- Miksi sinä et ostanut rommia? -- kysyi tällä välin kornetti
kuiskaten sotamieheltään. -- Olihan sinulla rahaa.

-- Miksi meidän aina pitää ostaa! Minun niskoillani ovat muutenkin
kaikki menot. Heidän saksalainen polttelee vain piippua eikä tee
mitään.

Toinen kirje ei nähtävästi ollut ikävä, sillä kreivi luki sitä
hymysuin.

-- Keneltä se on? -- kysyi Polosow, joka oli taas tullut huoneeseen ja
laitteli itselleen yösijaa lautojen päälle uunin viereen.

-- Miinalta -- vastasi kreivi iloisesti ojentaen hänelle kirjeen. --
Tahdotko lukea? Siinäpä on ihastuttava nainen... parempi kuin
meikäläiset neidit!... Katsohan, miten paljon tunnetta ja järkeä tässä
kirjeessä on!... Se vaan on paha, että hän pyytää rahoja.

-- Niin, se on huono juttu, -- myönsi kornetti.

-- Minä lupasin hänelle tosiaankin, mutta sitten tuli tämä sotaretki
ja... mutta kunhan olen kolme kuukautta johtanut eskadroonaa, niin voin
hänelle lähettää. Ei minulla ole sääli rahoja, sillä hän on
hurmaava!... Eikö totta? -- puheli kreivi hymyillen ja seurasi
silmillään Polosowin kasvojen ilmeitä tämän lukiessa kirjettä.

-- Hirveän virheellistä kirjoitusta, mutta sangen miellyttävää. Hän
näyttää todellakin rakastavan sinua, -- vastasi kornetti.

-- Hm! Tiettävästi! Tuommoiset naiset ne vain rakastavatkin oikein
todella, kun kerran rakastavat.

-- Entä keneltä tuo toinen kirje on? -- kysyi kornetti antaen lukemansa
kirjeen takaisin.

-- Se on vain semmoista... Eräs iljetys, jolle minä jäin velkaa
korttipelissä, muistuttaa siitä jo kolmannen kerran... En minä voi nyt
maksaa... Typerä kirje! -- vastasi kreivi, jota tuo muisto näytti
kiusaavan. Tämän jälkeen oli kumpikin upseeri pitkän aikaa vaiti.

Kornetti, joka nähtävästi oli kreivin vaikutuksen alaisena, joi ääneti
teetä ja katsahti väliin Turbinin kauniiseen, synkistyneeseen muotoon
eikä uskaltanut alkaa keskustelua. Kreivin katse oli kiintynyt
ikkunaan.

-- Kaikkihan voi käydä oivallisesti, -- sanoi kreivi yht'äkkiä kääntyen
Polosowiin päin ja keikauttaen päätään. -- Jos meillä tänä vuonna
tapahtuu ylennyksiä ja sen lisäksi vielä joudumme tekemisiin vihollisen
kanssa, niin voin sivuuttaa kaartini ratsumestarit.

Toistakin lasia juodessa koski keskustelu tätä kysymystä. Silloin astui
vanha Danilo sisään ja toi perille Anna Fedorovnan terveiset.

-- He pyysivät vielä kysymään, oletteko mahdollisesti kreivi Fedor
Ivanovitsh Turbinin poika, -- lisäsi Danilo omasta päästään, sillä hän
oli saanut tietää upseerin nimen ja muisti vielä kreivi vainajan
käynnin K:n kaupungissa. -- Meidän rouvamme Anna Fedorovna oli hyvä
tuttu hänen kanssaan.

-- Hän oli minun isäni. Sano rouvallesi, että minä olen hyvin
kiitollinen enkä tarvitse mitään, mutta että minä pyysin toimittamaan
meille, jos se on mahdollista, siistimmän huoneen teillä tahi jossakin
muualla.

-- Miksi te sitä pyysitte? -- kysyi Polosow kun Danilo oli poistunut.
-- Eikö se ole samantekevää? Yksi yöhän täällä vain on oltava. Heille
tulee siitä vaivaa.

-- Mitäpä siitä! Kyllä me minun mielestäni olemme tarpeeksi asti
rypeneet nokisissa tuvissa... Näkee kaikesta, että sinä olet
epäkäytännöllinen ihminen... Miksi emme käyttäisi tilaisuutta, jos
voimme viettää vaikkapa yhdenkin yön ihmisiksi? He tulevat päin vastoin
hyvin iloisiksi.

-- Yksi seikka minua vain tympäisee, nimittäin että tuo naikkonen on
tuntenut isäni, -- jatkoi kreivi hymyillen niin että hänen valkoiset,
hohtavat hampaansa näkyivät, -- Tunnen aina itseni hieman noloksi
pappavainajani puolesta. Aina siellä piilee jokin skandaalijuttu tahi
jokin vanha velka. Sen vuoksi ei minusta ole todellakaan hauskaa tavata
noita isäni tuttuja. Mutta sehän oli semmoista aikaa -- lisäsi hän
vakavasti.

-- Minä en ole muistanutkaan kertoa sinulle, -- sanoi Polosow, -- että
sattumalta kohtasin ulaaniprikaatin päällikön Iljinin. Hän halusi kovin
nähdä sinua ja on aivan hurmaantunut isääsi.

-- Tuo Iljin lienee sangen mitätön mies. Mutta pahinta on, että kaikki
nuo herrat, jotka vakuuttavat tunteneensa isäni ja siten koettavat
päästä suosiooni, kertovat isästäni muka jaloina tekoina semmoisia
asioita, että ihan hävettää kuulla. Totta on -- minä en innostu
tyhjästä, vaan arvostelen asioita tyynesti -- että hän oli liian
tuittupäinen ja teki joskus rumia kolttosia. Mutta sehän johtui ajan
hengestä. Meidän päivinämme olisi hänestä kenties tullut hyvinkin
toimelias mies, sillä hänellä oli harvinaisen suuret lahjat, se täytyy
tunnustaa.

Neljännestunnin kuluttua tuli palvelija takaisin ja pyysi
tilanhaltijattaren puolesta upseereita yöksi taloon.




XI.


Saatuaan kuulla että husaariupseeri oli kreivi Fedor Turbinin poika
joutui Anna Fedorovna aivan haltioihinsa.

-- Voi hyvänen aika! Tuo minun kulta kyyhkyläiseni!... Danilo, juokse
pian sanomaan että rouva pyytää heitä asettumaan tänne, -- puhui hän ja
meni kiireesti Liisan huoneeseen. -- Liisa kulta! Ustjushka! Sinun
huoneesi, Liisa, on laitettava kuntoon. Sinä voit siirtyä enon
huoneeseen ja te, veljeni... veljeni! Te voisitte nukkua salissa. Sehän
on vain yksi yö.

-- Niinpä kyllä, siskoseni. Minä nukun lattialla.

-- Kyllä hän mahtaa olla kaunis, jos on isänsä näköinen. Kunhan vain
saan nähdäkin häntä, kullanmurua... Saatpa nähdä Liisa! Isä oli
kerrassaan kaunis mies... Minne sinä sitä pöytää kuletat, anna olla
täällä! -- puuhaili Anna Fedorovna. -- Ja tuo kaksi sänkyä -- ota
toinen pehtoorilta -- ja ota hyllyltä kristallinen kynttiläjalka, jonka
veljeni antoi minulle nimipäivälahjaksi, ja pane siihen hyvä kynttilä.

Viimein oli kaikki valmiina. Liisa järjesti äidin sekaantumisesta
huolimatta huoneensa kahta upseeria varten oman makunsa mukaan. Hän
haki puhtaat tilavaatteet, joihin oli pantu reseedalta tuoksuvaa
hajuvettä ja laittoi vuoteet kuntoon, käski panemaan vesikarahvin ja
kynttilöitä yöpöydälle ja siirsi oman vuoteensa enon huoneeseen. Anna
Fedorovna alkoi rauhoittua, istuutui tavalliselle paikalleen ja otti
kortitkin esille, mutta ei tehnyt niillä mitään, vaan nojasi päänsä
pulleaan käteensä, ja vaipui mietteisiin. "Kylläpä aika rientää, --
mutisi hän itsekseen. -- Tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken. Muistan
hänet vielä aivan tarkalleen. Siinä oli koko veitikka! -- Ja kyyneleet
ilmestyivät Anna Fedorovnan silmiin. -- Nyt Liisa jo... mutta ei hän
ole kuitenkaan sellainen kuin minä olin hänen ikäisenään... kaunis
tyttö, mutta ei kuitenkaan sitä..."

-- Liisa, sinun pitäisi pukea illalla yllesi musliinipukusi.

-- Aiotteko te sitten kutsua heidät vieraiksi, äiti? Parempi olisi olla
kutsumatta, -- vastasi Liisa tuntien voittamatonta mielenliikutusta
ajatellessaan että hänen pitäisi tulla upseerien seuraan, -- älkää
kutsuko, äiti!

Hän ei todellakaan tuntenut halua saada nähdä heitä, mutta sitä
voimakkaampi oli hänessä pelonsekainen tunne, että suuri onni odotti
häntä.

-- Kenties he itse tahtovat tulla tekemään tuttavuutta, Liisaseni, --
sanoi Anna Fedorovna silittäen hänen tukkaansa ja samalla ajatellen:
"ei, ei ole yhtä hyvä tukka kuin minulla hänen ikäisenään... Ei, Liisa,
minä toivoisin sinulle sydämestäni..." Ja hän toivoi todellakin jotakin
tyttärelleen, vaikka avioliitto kreivin kanssa ei ollut ajateltavissa
ja taas semmoista suhdetta kuin oli ollut hänen ja kreivin isän välillä
hän ei voinut tahtoa, mutta jotakin tähän suuntaan hän hartaasti toivoi
tyttärelleen. Hän tahtoi kenties elää vielä uudelleen tyttärensä
sielussa sen elämän, jota hän oli elänyt kreivi vainajan kanssa.

Vanha ratsumieskin tunsi jonkun verran mielenliikutusta kreivin tulon
johdosta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua hän tuli
sieltä ulos univormu yllä ja siniset housut jalassa ja meni vieraille
varattuun huoneeseen hämillään ja tyytyväisenä aivan kuin tyttö, joka
on ensi kertaa tanssiaispuvussa.

-- Tahdon katsella nykyajan husaareja, siskoseni! Kreivivainaja oli
oikein todellinen husaari. Katsonpa heitä.

Upseerit saapuivat samassa takaportaitten kautta heille varattuun
huoneeseen.

-- No, näetkö nyt, -- sanoi kreivi heittäytyen pölyiset saappaat
jalassa vuoteelle, -- eikö täällä ole parempi kuin tuvassa, jossa
vilisi torakoita!

-- Onpa kyllä mutta me joudumme kiitollisuuden velkaan isäntäväelle...

-- Mitä joutavia! Täytyy aina olla käytännöllinen. He ovat luultavasti
hyvin tyytyväisiä... Juha! huusi hän, -- pyydä jotakin tuohon ikkunaan
ripustettavaksi, siitä voi vetää yöllä.

Samassa tuli ukko huoneeseen tekemään tuttavuutta upseerien kanssa. Hän
kertoi tietysti, tosin hiukan punastuen, olleensa kreivi vainajan
toveri ja saaneensa nauttia tämän suosiota, sanoipa vielä vainajan
useamman kerran auttaneen häntä pulasta. Tarkoittiko hän tällä sitä,
että vainaja ei ollut maksanut hänelle lainaamaansa sataa ruplaa, vaiko
sitä että kreivi oli paiskannut hänet lumihankeen ja solvannut häntä,
sen jätti vanhus selittämättä.

Kreivi oli hyvin kohtelias vanhalle ratsumiehelle ja kiitti asunnosta.

-- Suokaa anteeksi, että täällä on näin yksinkertaista kreivi. (Hän oli
vähällä sanoa "teidän ylhäisyytenne", sillä hän ei ollut pitkiin
aikoihin ollut tekemisissä ylhäisten henkilöitten kanssa.) Sisareni
talo on pieni. Mutta tuohon me ripustamme aivan heti jotakin, niin
ett'ei vedä, -- lisäsi ukko ja kompuroi ulos huoneesta muka
ikkunaverhoa etsimään, mutta oikeastaan päästäkseen pikemmin kertomaan
upseereista.

Kaunis Ustjushka tuli ja ripusti rouvan shaalin ikkunaan. Hän oli sitä
paitsi saanut rouvalta tehtäväksi kysyä, suvaitsevatko herrat juoda
teetä.

Miellyttävä huone oli nähtävästi saanut kreivin hyvälle tuulelle.
Iloisesti hymyillen hän ilvehti Utsjushkan kanssa, niin että Ustjushka
jo sanoi häntä vekkuliksi, kyseli onko talon neiti kaunis ja vastasi
kysymykseen, haluavatko he teetä, että teetä kyllä sopi tuoda, mutta
koska heidän illallisensa ei vielä ollut valmis, niin olisi hyvä saada
viinaa ja jotakin haukattavaa tahi sherryä, jos sitä sattui olemaan.

Eno oli ihastuksissaan nuoren kreivin kohteliaisuudesta ja ylisti
pilviin asti nuorta upseeripolvea, joka hänen mielestään oli
verrattomasti parempaa kuin entinen.

Anna Fedorowna oli toista mieltä -- parempaa miestä kuin kreivi Fedor
Ivanovitsh ei voinut olla olemassa. Lopulta hän oikein suutahti ja
huomautti kuivasti: "teistä, veliseni, on kulloinkin se paras, joka
viimeiseksi teitä pitää hyvänä. Tietysti nykyajan ihmiset ovat
viisaampia, mutta kreivi Fedor Ivanovitsh tanssi niin mainiosti ja oli
niin rakastettava, että kaikki olivat hullaantuneet häneen; mutta hän
ei välittänyt kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä näette, että
entisaikoinakin oli hyviä ihmisiä."

Samassa tultiin sanomaan, että vieraat tahtovat viinaa, einepaloja ja
sherryä.

-- Kas niin, veliseni, aina te teette kaikki nurin päin. Olisi pitänyt
tarjota illallista, -- sanoi Anna Fedorovna. -- Liisa, hommaa sinä!

Liisa juoksi aittaan hakemaan sieniä ja voita ja käski kokin laittamaan
kotletteja.

-- Vaan kuinka on sherryn laita? Onko teillä sitä, veliseni?

-- Ei, eihän minulla ole sitä ollutkaan.

-- Kuinka niin? Mitä te sitten juotte teen kanssa?

-- Tämä on rommia, Anna Fedorovna.

-- Eikö se sitten ole sama asia? Antakaa tuota rommia, samahan se on.
Mutta eikö olisi parempi kutsua heidät tänne, veliseni? Tehän sen
paremmin ymmärrätte. Eivätkö ne pane pahakseen?

Ratsumies selitti voivansa taata, että kreivi hyväsydämisyydessään
kyllä tulee ja lupasi kutsua heidät. Anna Fedorovna meni pukemaan
ylleen toisen puvun ja otti päähänsä uuden myssyn, mutta Liisalla oli
niin paljon hommaa, ett'ei hän ennättänytkään vaihtaa toiseen
ruusunpunaista pumpulikangaspukuaan, jossa oli leveät hihat. Hän oli
sen lisäksi hyvin liikutettu. Hänestä tuntui että jotakin ihmeellistä
oli tulossa; oli aivan kuin musta pilvi olisi noussut hänen ylleen. Tuo
kreivi, kaunis nuori husaari, tuntui hänestä aivan uudelta,
käsittämättömältä, mutta ihanalta olennolta. Hänen käytöksensä ja
puheensa olivat varmaankin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut
koskaan nähnyt. Kaiken, mitä hän ajattelee ja sanoo, täytyy olla
älykästä ja totta. Kaikki, mitä hän tekee, on rehellistä. Koko hänen
ulkomuotonsa on ihana. Tämä oli hänestä aivan varmaa. Jos kreivi ei
olisi tyytynyt pyytämään vain sherryä ja einepaloja, vaan olisi
vaatinut kylvyn, joka olisi ollut valmistettava hyvänhajuisista
yrteistä, niin Liisa ei olisi pitänyt tätä outona ja liiallisena vaan
olisi ollut vahvasti vakuutettu, että niin on oleva.

Kreivi suostui heti, kun ratsumies esitti hänelle sisarensa
toivomuksen, kampasi hiuksensa, heitti viitan hartioilleen ja otti
sikarikotelonsa.

-- Mennään, sanoi hän Polosowille.

-- Eiköhän olisi parempi olla menemättä, -- vastasi kornetti. -- Ils
feront des frais pour nous recevoir.

-- Joutavia, se on heille suuri ilo. Minä olen jo ottanut selvää
asioista -- siellä on kaunis tytär... Mennään -- sanoi kreivi
ranskaksi.

-- Je vous en prie, messieurs! -- sanoi ratsumies näyttääkseen että
hänkin osasi ranskaa ja oli ymmärtänyt upseerien keskustelun.




XII.


Liisa punastui upseerien astuessa huoneeseen, loi silmänsä alas
uskaltamatta katsoa upseereihin ja oli puuhailevinaan teen
valmistamisessa. Anna Fedorovna sitävastoin hyppäsi kiiruusti pystyyn,
kumarsi ja alkoi puhella kääntämättä pois katsettaan kreivin kasvoista.
Hän huomautti, että kreivi oli tavattomasti isänsä näköinen, esitti
tyttärensä, tarjosi teetä, hilloa ja kotileivoksia. Kornettiin ei
hänen vaatimattoman ulkomuotonsa vuoksi kukaan kiinnittänyt huomiota ja
hän olikin tästä mielissään, sillä hän katseli ja tarkasteli mikäli se
seurassa kävi päinsä, yksityiskohtia myöten Liisan kauneutta, joka
näkyi tehneen häneen syvän vaikutuksen.

Eno kuunteli kreivin ja sisarensa keskustelua ja odotti tilaisuutta
päästä kertomaan omia sotilasmuistojaan.

Kreivi poltti teetä juodessaan vahvaa sikaria, joka tahtoi väkisinkin
panna Liisan yskimään, puheli paljon ja oli hyvin herttainen. Alussa
hän pisti aina Anna Fedorovnan puheitten lomaan jonkun kertomuksistaan,
mutta johti lopuksi yksin keskustelua.

Yksi seikka tuntui kuulijoista hieman omituiselta. Kertomuksissaan hän
käytti usein sanoja, jotka kyllä menivät mukiin hänen toveripiirissään,
mutta tässä seurassa tuntuivat liian rohkeilta saadenkin Anna
Fedorovnan säpsähtelemään ja Liisan punastumaan korvia myöten. Mutta
kreivi ei huomannut tätä, vaan pysyi koko ajan yhtä rauhallisena,
teeskentelemättömänä ja rakastettavana.

Liisa kaatoi mitään puhumatta teetä laseihin, mutta ei antanut niitä
vieraille käteen, vaan siirsi heidän eteensä, ja kuunteli ahneesti
kreivin puheita voimatta vapautua mielenliikutuksestaan. Tämän
yksinkertaiset kertomukset ja ei kovin sujuva puhetapa rauhoittivat
hänet vähitellen. Hän ei saanutkaan kuulla kreivin suusta niin
älykkäitä puheita kuin oli odottanut eikä nähnyt sitä suloa kaikessa,
josta hän oli uneksinut.

Kun kolmatta lasia juodessa hänen arka katseensa sattui kreivin silmiin
eikä kreivi kääntänyt katsettaan pois, vaan katsoi omituisen tyynesti
ja hiukan hymyillen häneen, niin hän tunsi vihan tapaista tunnetta
kreiviä kohtaan ja huomasi kohta, että tässä miehessä ei ollut mitään
erikoista, vaan että hän oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin,
sekä ett'ei ollut syytä pelätä häntä. Hänen kyntensä olivat kylläkin
puhtaat ja pitkät, mutta erikoisen kaunis hän ei ollut.

Liisa tunsi hiukan surua, kun hänen unelmansa raukesi, ja tuli
yht'äkkiä aivan tyyneksi. Vain harvapuheisen kornetin katse, jonka hän
tunsi suunnatuksi itseensä, saattoi hänet hiukan hämilleen.

"Kenties se ei olekaan hän, vaan tuo toinen", ajatteli hän.




XIII.


Kun tee oli juotu, pyysi emäntä vieraita toiseen huoneeseen ja istuutui
tavalliselle paikalleen.

-- Ettekö tahdo levätä, kreivi? - kysyi hän. -- Millä teitä, rakkaat
vieraat, voisi huvittaa? -- jatkoi hän, kun kreivi oli vastannut
kieltävästi. -- Pelaatteko te korttia, kreivi? Te, veliseni, voisitte
pelata vieraitten kanssa jonkun pelin...

-- Tehän pelaatte itsekin preferenssiä, -- vastasi ratsumies. --
Pelataan yhdessä. Tahdotteko, kreivi? Ja te?

Upseerit ilmoittivat mielellään tekevänsä kaikki, mikä olisi mieliksi
heidän herttaiselle isäntäväelleen.

Liisa toi huoneestaan vanhat korttinsa, joista hänellä oli tapana
katsoa, paraneeko Anna Fedorovna pian influenssastaan, tuleeko eno pian
takaisin kaupungista, tuleeko vieraita j.n.e. Vaikka näitä kortteja oli
käytetty pari kuukautta, niin ne olivat puhtaammat kuin Anna Fedorovnan
kortit.

-- Vaan te ette kenties pelaa mitättömistä summista? -- kysyi eno. --
Me Anna Fedorovnan kanssa panemme peliin tavallisesti puoli kopeekkaa,
mutta sittenkin hän nylkee meitä.

-- Ah, pelataan mistä tahansa, minä pelaan hyvin mielelläni, -- vastasi
kreivi.

-- No, kopeekan panoksia sitten! Olkoon menneeksi rakkaitten vieraitten
takia. Nylkekööt minua, vanhaa ämmää, -- sanoi Anna Fedorovna istahtaen
leveästi nojatuoliinsa ja järjestellen vaatteitaan.

"Ehkäpä vielä voitan heiltä ruplan", ajatteli Anna Fedorovna, joka
vanhoilla päivillään oli joutunut pelihimon valtaan.

-- Tahdotteko, että opetan teille uuden pelitavan? -- kysyi kreivi. --
Se on hyvin hauska.

Kaikkia miellytti suuresti uusi pietarilainen pelitapa. Eno muisteli
pelanneensa ennenkin semmoista ja sanoi sen muistuttavan bostonia,
vaikka hän nyt oli unhottanut koko pelin. Anna Fedorovna ei ymmärtänyt
ollenkaan pelin kulkua ja katsoi lopulta olevansa pakoitettu hymysuin
ja hyväksyvästi päätään nyökäten vakuuttamaan, että hän oli kyllä
ymmärtänyt selitykset ja että kaikki oli hänelle nyt aivan selvää.
Suuri naurunremakka syntyi keskellä peliä, kun Anna Fedorovna ässä ja
kuningas kourassa rupesi pelaamaan miseriä ja hävisi siinä kuusi peliä.
Hän alkoi joutua hämilleen, hymyili arasti ja selitteli, ett'ei hän
vielä ollut tottunut uuteen pelitapaan. Mutta hänen tappionsa
merkittiin muistiin ja ne kohosivat melkoisiksi, sillä kreivi, joka oli
tottunut pelaamaan suurista summista, pelasi hyvin varovasti eikä
ollenkaan ymmärtänyt, miksi kornetti polki hänen jalalleen pöydän alla
ja teki kauheita virheitä pelissä.

Liisa toi pöytään marmelaadia, kolmea lajia marjahilloa ja omenia ja
pysähtyi äitinsä selän taakse katselemaan pelin kulkua. Silloin tällöin
hän vilkaisi upseereihin ja varsinkin kreivin valkeisiin käsiin, joiden
hienot puneravat kynnet olivat hyvin hoidetut ja jotka niin taitavasti
ja kauniisti heittelivät kortteja ja kokosivat niitä.

Taaskin kärsi Anna Fedorovna, joka pelasi uhkapeliä, suuren häviön,
merkitsi veljensä kehoituksesta umpimähkään jonkin luvun ja joutui
kokonaan ymmälle.

-- Ei se tee mitään, äiti, kyliä te vielä voitatte takaisin, -- sanoi
Liisa auttaakseen äitiään tämän hämmingissä. -- Tehkää kerran enosta
pietti, niin asia on autettu.

-- Jospa sinä edes auttaisit minua, Liisa! -- sanoi äiti katsoen
pelästyneenä tyttäreensä. -- Minä en tiedä, kuinka tässä...

-- En minäkään osaa tätä peliä, -- vastasi Liisa laskien itsekseen
äidin tappioita, -- Mutta tehän menetätte sangen paljon, äiti! Ette voi
enää ostaa Pimotshkalle pukukangasta, -- lisäsi hän leikillään.

-- Niin, tuolla tavoin voi helposti menettää kymmenkunta ruplaa
hopeassa, -- sanoi kornetti katsoen Liisaan ja koettaen päästä
puheisiin hänen kanssaan.

-- Emmekö me sitten pelaakaan paperiruplasta? -- kysyi Anna Fedorovna
katsellen ympärilleen.

-- En tiedä, minä vaan en osaa laskea paperiruplissa, -- sanoi kreivi.
-- Kuinka se oikein on? Mitä on paperirupla?

-- Eihän nykyjään enää kukaan laske paperiruplissa, -- sanoi eno, joka
oli voiton puolella.

Emäntä käski tuomaan samppanjaa, joi itse kaksi lasia, tuli punaiseksi
eikä näyttänyt enää olevan millänsäkään mistään. Harmaa hiussuortuvakin
valui ulos myssyn sisältä, mutta hän ei korjannut sitä. Hänestä tuntui
varmaankin siltä että hän oli hävinnyt miljoonia ja oli tehnyt lopun
omaisuudestaan. Kornetti alkoi yhä enemmän potkia kreiviä, mutta kreivi
merkitsi muistiin kaikki emännän pietit.

Vihdoin peli loppui. Vaikka Anna Fedorovna koettikin suurentaa
voittojaan eikä ollut osaavinaan oikein laskea yhteen, niin hänen
täytyi kauhukseen lopulta kuitenkin päästä selvyyteen häviönsä
suuruudesta. Laskut osoittivat, että hän oli hävinnyt 920 pistettä.
"Tekeekö se yhdeksän paperiruplaa?" hoki Anna Fedorovna eikä ymmärtänyt
tappionsa suuruutta ennen kuin hänen veljensä hänen kauhukseen selitti
hänen tapanneen kolmekymmentäkaksi ja puoli paperiruplaa, mikä summa
oli ehdottomasti maksettava.

Kreivi ei ruvennut laskemaan voittojaan vaan nousi heti pelin päätyttyä
pöydästä ja astui ikkunan luo, jonka ääressä Liisa järjesteli ruokia ja
pani pullosta lautaselle sieniä. Aivan tyynesti ja yksinkertaisesti hän
teki sen, mitä kornetti koko illan oli turhaan koettanut saada toimeen:
rupesi Liisan kanssa pakinoimaan ilmasta.

Kornetti oli tällä välin sangen ikävässä asemassa. Kun kreivi ja
varsinkin Liisa, joka oli pitänyt Anna Fedorovnaa hyvällä tuulella, ei
ollut lähiseutuvilla, niin ämmä suuttui oikein todella.

-- Onpa kovin ikävä, että me voitimme teiltä, sanoi Polosow jotakin
sanoakseen. -- Se on suorastaan hävytöntä.

-- Niin, kun teillä oli kaikki uudet konstinne! En minä niitä osaa.
Paljonko se siis oli setelirahassa? -- kysyi Anna Fedorovna.

-- Kolmekymmentä kaksi ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa, -- vakuutteli
ratsumies, joka oli innoissaan voitosta ja sen vuoksi leikillisellä
päällä. -- Lyökääpä vain rahat pöytään, siskoseni... antaa tulla!

-- Kyllä minä maksan kaikki. Mutta toiste ette enää saa minua ansaan,
ei! Tätä summaa en saa koko elämäni aikana voittaneeksi takaisin.

Ja Anna Fedorovna meni huoneeseensa ja toi sieltä yhdeksän ruplaa
seteleissä. Vasta ukon ankarien vaatimusten jälkeen hän maksoi koko
velan.

Polosow alkoi pelätä, että Anna Fedorovna rupeaa haukkumaan häntä, jos
hän puhuttelee häntä. Sen vuoksi hän hiipi hiljaa etemmäksi ja
lyöttäytyi kreivin ja Liisan seuraan, jotka keskustelivat avoimen
ikkunan ääressä.

Illallispöytä oli katettu ja sillä seisoi kaksi talikynttilää. Kevätyön
raitis, lämmin hengähdys pani silloin tällöin niiden liekin
lepattamaan. Avoimen ikkunan ääressä, joka oli puutarhaan päin, oli
myöskin valoisaa, mutta aivan toisella tavoin kuin huoneessa. Melkein
täysikuu, josta kullankeltainen värivivahdus oli jo katoamassa, kohosi
yli lehmusten korkeitten latvojen ja valaisi yhä kirkkaammin valkeita
pilvenhattaroita, jotka väliin ilmestyivät sen eteen. Lammikossa, jonka
pinta kuutamossa oli yhdestä kohdasta hopeanhohtava ja joka näkyi
lehtikujan lomasta, kurnuttivat sammakot. Ikkunan alla kasvavassa
syreenipensaassa, jonka kosteat kukat hiukan heilahtelivat, hyppivät ja
pyrähtelivät pikku linnut.

-- Kuinka ihana ilma! -- sanoi kreivi astuen Liisan luo ja istuutuen
matalalle ikkunalle. -- Te kävelette varmaankin paljon ulkona?

-- Niin, -- lausui Liisa tuntematta enää vähintäkään hämminkiä
keskustellessaan kreivin kanssa, -- minä liikun aamuisin kello
seitsemän aikaan ulkona taloustoimissa ja kävelen silloin jonkun aikaa
Pimotshkan, äitini kasvattityttären kanssa.

-- Hauskaa on asua maalla! -- sanoi kreivi asettaen monokkelin
silmäänsä ja katsellen vuoroin puutarhaan vuoroin Liisaan. -- Entä
ettekö käy kävelemässä yöllä kuutamossa?

-- En. Mutta pari vuotta takaperin me kävimme enon kanssa kaikkina
kuutamoöinä kävelemässä. Häntä vaivasi omituinen tauti -- unettomuus.
Täysikuun aikana hän ei voinut nukkua. Tämä hänen huoneensa on
puutarhaan päin ja ikkuna on matalalla, niin että kuu paistoi suoraan
häntä kohti.

-- Kummallista, -- huomautti kreivi. -- Mutta tämähän on luullakseni
teidän huoneenne?

-- Ei, minä olen vaan nyt yötä tässä. Minun huoneeni on teillä.

-- Todellakin?... Voi, hyvänen aika! En ikinäni voi antaa itselleni
anteeksi häiriötä, jonka olemme teille tuottaneet, -- sanoi kreivi ja
antoi tunteittensa vilpittömyyden todistukseksi lasin pudota
silmältään. -- Jos minä vain olisin tietänyt häiritseväni teitä...

-- Mitä häiriötä siitä olisi! Minä päin vastoin olen hyvin iloinen
tästä. Enon huone on kovin hauska ja miellyttävä, ikkuna on matalalla,
minä istun sillä kunnes alkaa nukuttaa tahi laskeudun siitä puutarhaan
ja kävelen vielä yötä odottaessa.

"Siinäpä kelpo tyttö! -- ajatteli kreivi, pani taas monokkelin
silmäänsä, katseli tyttöä ja istuutui ikkunalle koettaen samassa
jalallaan koskettaa Liisan jalkaa. -- Ja kuinka taitavasti hän antoi
minun ymmärtää, että voin nähdä häntä puutarhassa ikkunan luona, jos
haluan." Liisa menetti jo hänen silmissään suuren osan viehätyksestään.
Voitto tuntui hänestä liian helpolta.

-- Kuinka suuri nautinto mahtaakaan olla, -- sanoi hän katsellen
miettiväisenä tummiin lehtikujiin, -- viettää tämmöinen yö puutarhassa
olennon kanssa, jota rakastaa.

Liisa joutui hieman hämilleen kuullessaan nämä sanat ja tuntiessaan
että kreivin jalka toistamiseen aivan kuin vahingossa hipasi häntä.
Mitään ajattelematta hän sanoi vain sanoakseen jotakin: "niin,
kuutamoöinä on ihanaa kävellä." Hänet valtasi epämiellyttävä tunne ja
hän sulki pullon, josta hän oli ottanut sieniä sekä aikoi poistua
ikkunan luota, kun kornetti astui heidän luokseen ja hänen mielensä
alkoi tehdä tutustua tuohon mieheen.

-- Miten ihana yö! -- sanoi kornetti.

"Ei ne osaa puhua muusta kuin ilmasta." ajatteli Liisa.

-- Kuinka ihastuttava näköala! -- jatkoi kornetti. Mutta te olette jo
varmaankin kyllästynyt siihen, -- lisäsi hän. Hänellä oli kummallinen
taipumus puhua epämiellyttäviä asioita ihmisille, jotka häntä
miellyttivät.

-- Miksi te luulette niin? Samaan ruokaan ja samoihin vaatteisiin voi
kyllästyä, mutta ei kauniiseen puutarhaan, ei ainakaan se, joka
rakastaa kävellä, etenkin kun kuu nousee vielä korkeammalle. Enon
huoneesta voi nähdä koko lammen. Sitä aion katsella.

-- Entä eikö teillä ole satakieliä? -- kysyi kreivi, joka oli
tyytymätön siihen että Polosow oli estänyt häntä tiedustamasta
tarkemmin, miten hän saisi tavata Liisaa.

-- Ei. Meillä on niitä kyllä aina ollut, mutta metsämiehet saivat viime
vuonna yhden kiinni ja viime viikolla, kun yksi taas alkoi ihanasti
laulaa, saapui poliisipäällikkö tänne ja hänen aisakellonsa pelotti
satakielen pois. Toissa vuonna me istuimme enon kanssa usein
lehtimajassa ja kuuntelimme tuntikausia.

-- Mitä se lörpöttelijä teille kertoo? -- sanoi eno astuen samaan
joukkoon. -- Ettekö suvaitse hiukan haukata jotakin?

Illallisen jälkeen, jonka aikana kreivi sai ruokia kehumalla ja
vahvasti syömällä emännän pahan tuulen jossakin määrin haihtumaan,
heittivät upseerit hyvästit ja poistuivat omaan huoneeseensa. Kreivi
puristi Anna Fedorovnan ihmeeksi enon kättä ja myöskin hänen kättään
suutelematta sitä. Hän puristi myöskin Liisan kättä katsoen häntä
samalla suoraan silmiin ja hiukan hymyillen miellyttävää hymyään. Tämä
katse sai tytön uudelleen hämille.

"Kyllä hän on sangen hyvännäköinen, -- ajatteli Liisa, -- mutta
ajattelee aivan liikoja itsestään."




XIV.


-- Kuinka et häpeä? -- sanoi Polosow kun upseerit tulivat omaan
huoneeseensa. Minä koetin tahallani tapata ja potkin sinua pöydän
alitse. Etkö todellakaan häpeä? Ämmähän tuli ihan pahoilleen.

Kreivi purskahti nauruun.

-- Se oli hassunkurinen muija! Sepä vasta suuttui!

Ja hän alkoi uudelleen nauraa niin iloisesti että Juhakin, joka seisoi
hänen edessään, loi silmänsä alas ja hymähti kääntäen päätään syrjään.

-- Siinä he saivat nähdä perheen ystävän pojan!... Hahahaa! -- jatkoi
kreivi yhä nauramistaan.

-- Ei, mutta ei tuo ole sopivaa. Minun tuli ihan sääli häntä, -- sanoi
kornetti.

-- Joutavia! Sinä olet vielä keltanokka! Minunko sitten olisi pitänyt
joutua tappiolle? Miksi niin? Hävisinhän minäkin siihen aikaan, jolloin
en osannut pelata. Kymmenen ruplaa tuli meille hyvään tarpeeseen.
Täytyy ottaa elämä käytännöllisesti, muuten joutuu aina narriksi.

Polosow vaikeni. Sitä paitsi hän tahtoi yksinäisyydessä muistella
Liisaa, joka oli hänen mielestään harvinaisen puhdas ja ihana olento.
Hän riisuutui ja kävi makaamaan pehmeään ja puhtaaseen vuoteeseen, joka
oli häntä varten varustettu.

"Miten joutavaa onkaan kaikki kunnia ja sotainen maine! -- ajatteli hän
katsellen shaalin peittämää ikkunaa, jonka läpi kuun vaaleat säteet
tunkeutuivat huoneeseen. -- Se on onnea, kun saa elää rauhallisessa
sopukassa rakkaan, älykkään ja teeskentelemättömän vaimon kanssa. Se on
todellista, pettämätöntä onnea!"

Jostakin syystä hän ei kuitenkaan puhunut toverilleen mitään näistä
unelmista eikä maininnut mitään maalaisneidosta, vaikka hän oli varma
siitä että kreivikin ajatteli häntä.

-- Miksi et riisuudu? -- kysyi hän kreiviltä, joka käveli edestakaisin
huoneessa.

-- Ei nukuta vielä. Sammuta kynttilä jos tahdot, kyllä minä tulen
toimeen.

Ja hän jatkoi käyskentelyään.

-- Ei nukuta vielä, -- toisti Polosow tuntien tämän illan jälkeen
entistä suurempaa tyytymättömyyttä kreivin vaikutusvallan johdosta ja
halua nousta häntä vastustamaan. "Kyllä minä arvaan, -- ajatteli hän
itsekseen kohdistaen ajatuksensa Turbiniin, -- mitä tuumia sileäksi
kammatussa päässäsi nyt liikkuu! Huomasin kyllä, että hän miellytti
sinua. Mutta sinä et kykene ymmärtämään tätä vilpitöntä, rehellistä
olentoa. Sinä tahdot Miinan ja everstinarvon. Kysäsenpä, mitä hän piti
tytöstä."

Polosow kääntyi jo häneen päin, mutta muutti sitten mieltään. Hän tunsi
ett'ei hän kykenisi väittämään vastaan, jos kreivin käsitys Liisasta
olisi semmoinen kuin hän luuli, tunsipa vielä senkin, että hän ei voisi
olla yhtymättä kreivin mielipiteeseen; -- niin suuressa määrässä hän jo
oli kreivin vaikutusvallan alainen, joka vaikutusvalta hänestä tuntui
päivä päivältä yhä raskaammalta ja epäoikeutetummalta.

-- Minne sinä menet? -- kysyi hän, kun kreivi otti lakin päähänsä ja
lähestyi ovea.

-- Menen talliin katsomaan onko kaikki järjestyksessä.

"Omituista!" ajatteli kornetti, mutta sammutti kynttilän ja kääntyi
toiselle kylelle koettaen karkoittaa päästään järjettömät,
mustasukkaiset ja entistä ystävää kohtaan vihamieliset ajatukset, jotka
pyrkivät hänen mieleensä.

Tällä välin oli myöskin Anna Fedorovna tapansa mukaan siunannut ja
suudellut hellästi veljeänsä, tytärtänsä ja kasvattiaan ja vetäytynyt
huoneeseensa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut yhtenä ainoana päivänä
kokenut niin paljon voimakkaita vaikutelmia ja siksi hän ei voinut
rauhallisesti rukoillakaan. Elävät, mutta surulliset muistot, jotka
liittyivät kreivi vainajaan sekä nuoreen keikariin, joka niin
säälimättä oli nylkenyt häntä pelissä, pyörivät yhä hänen päässään. Hän
riisuutui kuitenkin kuten tavallisesti, joi puoli lasia kaljaa, jota
oli varattu yöpöydälle ja kävi vuoteeseen. Hänen lempikissansa hiipi
hiljaa huoneeseen. Anna Fedorovna kutsui sen luokseen ja silitti sitä
kuunnellen sen kehräämistä eikä saanut unta silmiinsä.

"Kissa estää nukkumasta", ajatteli hän ja ajoi kissan pois. Eläin
putosi kevyesti lattialle, koukisti hitaasti tuuheata häntäänsä ja
hyppäsi pankolle, mutta samassa saapui palvelustyttö, joka makasi
samassa huoneessa, laittamaan tilaansa, sammutti kynttilän ja pani
tulta yölamppuun. Kohta alkoi tyttökin kuorsata. Mutta Anna Fedorovna
ei vaan saanut unta eikä hänen levoton mielikuvituksensa saanut rauhaa.
Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki husaarin kasvot; ne ilmestyivät
huoneeseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa, kun hän avoimin silmin
katseli yölampun hämärässä valossa komoodia, pöytää tahi naulassa
riippuvaa valkoista pukua. Väliin hänestä tuntui liian kuumalta
untuvapatjojen sisällä, toisinaan taas nakutti kello hermostuttavasti
pöydällä ja palvelustytön kuorsaus tuntui sietämättömältä. Hän herätti
tytön ja kielsi kuorsaamasta. Tytär, vanha ja nuori kreivi ja
preferenssi sekaantuivat omituisesti hänen ajatuksissaan. Hän näki
itsensä tanssimassa valssia vanhan kreivin kanssa, näki pulleat,
valkeat hartiansa ja tunsi jonkun suutelevan niitä. Sitten hän näki
tyttärensä nuoren kreivin sylissä. Ustjushka alkoi taas kuorsata.

"Ei, ajat ovat muuttuneet, miehet ovat nykyjään toisenlaisia kuin
ennen. Hän olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen minun puolestani.
Ja kyllä kannattikin. Mutta tämä toinen makaa kuin mikäkin hölmö ja on
iloissaan siitä, että sattui voittamaan pelissä eikä osaa naisia
lähestyä. Se toinen sen sijaan lankesi polvilleen ja sanoi: 'mitä
tahdot minun tekemään? Minä tapan vaikka heti itseni ja teen mitä sinä
vaan käsket!' Ja hän olisi kyllä tappanutkin itsensä, jos minä olisin
käskenyt."

Yht'äkkiä kuului joku kulkevan paljain jaloin käytävässä ja Liisa
juoksi huoneeseen vain huivi ympärillään, kalpeana ja vapisevana, ja
milt'ei kaatui äitinsä rinnalle vuoteeseen...

Sanottuaan hyvää yötä äidilleen oli Liisa mennyt yksin enon entiseen
huoneeseen. Puettuaan ylleen valkoisen yönutun ja pistettyään paksun,
pitkän palmikkonsa huivin sisälle hän oli sammuttanut kynttilän,
avannut ikkunan, istuutunut tuolille ja alkanut miettiväisenä katsella
lammikkoa, joka nyt hohti kokonaan hopean värisenä.

Kaikki hänen tavalliset toimensa ja harrastuksensa esiintyivät nyt
yht'äkkiä aivan uudessa valossa. Vanha, oikkuileva äiti, jota hän ei
tuominnut, vaan rakasti koko sydämestään, raihnas, hyvänluontoinen eno,
palvelusväki ja talonpojat, jotka jumaloivat neitiään, lypsylehmät ja
vasikat, koko ympäröivä luonto, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa
kuolevan ja uudistuvan ja jonka keskellä hän oli kasvanut rakastavana
ja rakastettuna, -- kaikki tämä oli yht'äkkiä muuttunut ja tuntui
ikävältä, merkityksettömältä.

Oli aivan kuin joku olisi sanonut hänelle: "sinä typerä tyttö!
Kaksikymmentä vuotta olet touhunnut tyhjää, palvellut muita syyttä
suotta etkä tietänyt, mitä on elämä ja onni!"

Tämmöiset ajatukset liikkuivat nyt hänen mielessään, kun hän katseli
valoisaa, liikkumatonta puutarhaa ja nämä ajatukset olivat nyt paljon
voimakkaampia kuin koskaan ennen. Ja mistä ne johtuivat? Ei ainakaan
yht'äkkiä leimahtaneesta rakkaudesta kreiviä kohtaan, niin kuin olisi
voinut luulla. Päin vastoin kreivi ei ollenkaan miellyttänyt häntä.
Kornetti olisi voinut pikemmin kiinnittää hänen mieltään, mutta hän oli
ruma, köyhä ja omituisen harvapuheinen. Hän painui väkisinkin unhoon ja
harmikseen Liisa huomasi kreivin kuvan kohoavan mieleensä.

"Ei, ei hän ole oikea mies", ajatteli Liisa itsekseen. Hänen
ihannekuvansa oli niin kovin kaunis! Tuota ihannettaan hän saattoi
rakastaa tänä yönäkin, tämän ihanan luonnon keskellä, eikä sitä voinut
sovittaa raakaan todellisuuteen.

Yksinäisyys ja eristäytyminen ihmisistä, joihin hänen huomionsa olisi
voinut kiintyä, vaikuttivat alussa että kaikki se rakkauden voima,
jonka kaitselmus on pannut jokaisen ihmisen rintaan, oli hänessä
säilynyt kokonaisena ja häiritsemättömänä. Nyt hän oli elänyt jo liian
kauan sen katkeran onnentunteen vallassa, että tiesi itsessään elävän
tuon rakkauden ja nautti joskus, kun hän tutki sydämensä salaisia
sopukoita, tuosta ylenpalttisesta rikkaudesta, jonka hän oli valmis
ajattelematta antamaan jollekin vastaantulijalle. Jospa Jumala olisi
suonut hänen nauttia elämänsä loppuun asti tuota niukkaa onnea! Kukapa
tietää, eikö se olekin kaikkein parasta ja voimakkainta ja eikö se
yksin olekin ainoa todellinen ja mahdollinen.

"Voi, hyvä Jumala, -- ajatteli hän, -- olenko todellakin heittänyt
hukkaan onneni ja nuoruuteni ja eikö enää tule... ei koskaan tule...?
Onko se totta?" Ja hän katseli korkeata taivasta, joka oli kirkas kuun
lähiseuduilla. Valkoiset aaltomaiset pilvet himmensivät tähtien valon
ja kulkivat kuuta kohti.

"Jos tuo ylin valkoinen pilvenhattara joutuu kuun eteen, niin sitten se
on totta", ajatteli hän. Savuntapainen utupilvi peitti kirkkaan ympyrän
alaosan; valo alkoi vähitellen himmetä ruohikossa, lehmusten latvoissa
ja lammikon pinnalla; puitten mustat varjot eivät eroittautuneet enää
yhtä selvästi. Ja aivan kuin täydennykseksi tälle luonnon pimenemiselle
alkoi vieno tuuli liikuttaa puitten lehtiä ja toi ikkunaan asti kasteen
peittämien lehtien, kostean mullan ja kukkivan syreenin tuoksua.

"Ei, se ei ole totta, -- lohdutteli hän itseään, -- mutta jos satakieli
laulaa tänä yönä, niin silloin kaikki se, mitä minä ajattelen, on pötyä
eikä ole syytä olla epätoivossa." Ja pitkän aikaa hän vielä istui
ääneti ikäänkuin odottaen jotakuta. Kaikki valkeni ja elpyi taasen,
mutta uudestaan peittivät hattarat useampia kertoja kuun ja pimeys sai
taas vallan.

Hän oli jo nukkunut ikkunan ääreen kun hän yht'äkkiä heräsi satakielen
liverryksiin, jotka kauniisti kaikuivat alhaalta lammen läheisyydestä.
Liisa avasi silmänsä. Hänen koko sydämensä tuntui taas uudistuvan ja
nauttivan salaperäisestä yhteydestään luonnon kanssa, joka niin
rauhallisena ja valoisana levisi hänen edessään. Hän nojautui molempien
käsiensä varaan. Suloinen surumielisyyden tunne ahdisti hänen rintaansa
ja hänen silmistään alkoi vuotaa kyyneleitä, jotka puhdas, rajaton
lemmen kaipuu oli pusertanut esiin -- hyviä, lohtua tuovia kyyneleitä.
Hän pani kätensä ristiin ikkunalaudalle ja painoi päänsä niitä vasten.
Hänen mielirukouksensa tuli itsestään hänelle mieleen ja hän uinahti
kyyneleet silmissä.

Hän heräsi siihen että tunsi jonkun käden koskettavan itseään. Tuo
kosketus oli kevyt ja miellyttävä. Käsi alkoi puristaa kovemmin hänen
kättään. Hän pääsi yht'äkkiä selville asian oikeasta laidasta,
kirkaisi, hyppäsi ylös ja juoksi pois huoneesta koettaen uskotella
itselleen, ett'ei se mies ollut kreivi, joka seisoi ikkunan alla kuun
kirkkaassa valossa...




XV.


Se oli todellakin kreivi. Kuultuaan tytön kirkaisevan ja yövartijan,
joka oli kuullut tämän kirkaisun, lähestyvän sinne päin hän joutui
semmoisen tunteen valtaan kuin kiinni saatu varas ja lähti juoksemaan
kasteen kostuttamaa ruohikkoa pitkin syvemmälle puistoon.

"Voi minua hölmöä! -- hoki hän itsekseen. -- Minä pelästytin hänet.
Olisi pitänyt herättää hänet hiljaa, puhelemalla. Kyllä olen taitamaton
pässi!"

Hän pysähtyi ja kuunteli. Vartija tuli portista puutarhaan vetäen
keppiä pitkin sannoitettua käytävää. Parasta oli mennä piiloon. Hän
juoksi lammikolle. Sammakot polskahtelivat kiireesti veteen hänen
tieltään saaden hänet hätkähtämään. Välittämättä siitä että hänen
jalkansa olivat läpimärät hän kävi kyykkyyn ja rupesi muistelemaan
kaikkea, mitä oli tehnyt: kuinka hän oli kiivennyt aidan yli, etsinyt
Liisan ikkunaa ja lopulta nähnyt valkean varjon; kuinka hän oli tarkoin
kuunnellut jokaista risahdusta ja useamman kerran lähestynyt ikkunaa
sekä taas vetäytynyt takaisin; kuinka hänestä väliin oli näyttänyt
aivan selvältä että Liisa odotti häntä harmistuneena hänen
viivyttelystään, väliin taas oli tuntunut että oli mahdotonta otaksua
tytön niin pian päättäneen suostua kohtaukseen; vihdoin kuinka hän oli
arvellut että tyttö vain maalaisneidolle ominaisen kainouden
vaikutuksesta oli nukkuvinaan ja kuinka hän oli päättävästi astunut
tytön luo, nähnyt hänen todellakin nukkuvan, juossut yht'äkkiä
kiiruusti takaisin, mutta sitten ruvennut kovasti häpeämään
pelkuruuttaan, astunut taas rohkeasti tytön luo ja koskettanut tämän
kättä.

Yövahti meni kolisten ulos puutarhan narisevasta portista. Neidin
huoneen ikkuna vedettiin kiinni ja sen eteen vedettiin sisäpuolelle
luukku.

Kreivistä oli kiusallista nähdä tätä. Hän olisi antanut mitä hyvänsä,
jos olisi saanut alkaa kaikki alusta. Nyt hän ei olisi enää
käyttäytynyt niin tyhmästi... "Ihastuttava neitonen. Niin raikas ja
viehättävä! Ja tyhmyydessäni päästin hänet käsistäni... Kyllä olen
pässinpää!"

Mutta hänen ei tehnyt mieli nukkumaankaan ja suuttuneen ihmisen
päättäväisyydellä hän lähti kulkemaan umpimähkää pitkin lehmuskujaa.

Häneenkin teki yö rauhoittavan vaikutuksensa synnyttäen hänessä vienoa
surumielisyyttä ja rakkauden kaipuuta. Savista tietä, jossa siellä
täällä kasvoi yksinäinen ruoho tahi jolle oli pudonnut kuiva oksa,
valaisivat paikotellen lehmusten tuuheitten lehvien läpi tunkeutuvat
suorat vaaleat kuun säteet. Käyrään oksaan lankesi valo sivulta ja se
oli aivan kuin valkoisen sammaleen peittämä. Puitten lehdet hohtivat
hopeaisina ja näyttivät kuiskuttelevan keskenään. Talossa sammutettiin
kaikki tulet ja kaikki äänet vaikenivat. Satakielen laulu vain tuntui
täyttävän koko rajattoman, äänettömän ja valoisan avaruuden.

"Hyvä Jumala, miten ihana yö! -- ajatteli kreivi hengittäen puiston
raitista tuoksua. -- Minulla on ikäänkuin sääli jotakin. Tuntuu kuin
olisin tyytymätön itseeni ja muihin ja koko elämään. Miten oiva,
viehättävä tyttö hän onkaan! Kenties hän todellakin tuli pahoilleen..."

Hänen haaveensa alkoivat mennä sekaisin. Hän oli olevinaan tuossa
puistossa maalaisneidon kanssa mitä erilaisimmissa ja kummallisimmissa
tilaisuuksissa. Sitten ilmestyi neidon sijalle hänen rakas Miinansa.

"Kyllä minä olen hölmö! Häntä olisi pitänyt yksinkertaisesti ottaa
ympäri vyötäisten ja suudella."

Tämä katumusta sisältävä ajatus mielessä kreivi palasi huoneeseensa.

Kornetti ei nukkunut vielä. Hän kääntyi vuoteessaan heti kreiviin päin.

-. Etkö sinä nuku? -- kysyi kreivi.

-- En.

-. Kerronko sinulle, mitä tapahtui?

-- No?

-- Ei, parasta on olla kertomatta... tahi kerronpa sentään. Koukistahan
jalkojasi.

Ja kreivi, joka ei enää sen enempää välittänyt suunnitelmansa
epäonnistumisesta, istahti iloisesti hymyillen toverinsa vuoteen
reunalle.

-- Ajattelehan kun tuo pikku neitonen määräsi minulle lemmenkohtauksen!

-- Mitä sinä puhut? -- huudahti Polosow hypäten ylös vuoteesta.

-- No, kuulehan.

-- Mutta kuinka ja milloin? Se on mahdotonta!

-- Sillä välin kun te laskitte pelivoittoja sanoi hän minulle että hän
istuu yöllä ikkunan ääressä ja että ikkunasta on helppo kiivetä
sisälle. Tästä näet, mitä käytännöllisyys merkitsee! Sillä aikaa kun te
olitte laskuhommissa ämmän kanssa järjestin minä koko asian. Ja
kuulithan sinäkin kun hän sanoi että hän aikoo istua ikkunan ääressä ja
katsella lammikkoa.

-- Sen hän sanoi ilman mitään tarkoitusta.

-- Sitäpä minä en juuri tiedä, sanoiko hän tämän vahingossa vai eikö.
Kenties hän ei todellakaan tahtonut heti ruveta semmoiseen, vaikka
minusta näytti siltä. Siitä sukeutui hirmuinen juttu. Minä käyttäydyin
hyvin tyhmästi! -- lisäsi hän hymyillen halveksivasti itselleen.

-- Mitä sitten tapahtui? Missä olet ollut?

Kreivi kertoi koko asian kulun jättäen kertomatta vain epäröimisensä
ikkunaa lähestyessään.

-- Minä pilasin itse asiani. Olisi pitänyt olla rohkeampi. Hän kirkaisi
ja juoksi pois ikkunasta.

-- Hän siis kirkaisi ja juoksi pois ikkunasta, -- sanoi kornetti
väkinäisesti hymyillen vastaukseksi kreivin hymyyn, joka niin kauan ja
vastustamattomasti oli pitänyt häntä vaikutuksensa alla.

-- Niin. No, nyt on aika nukkua.

Kornetti kääntyi taas selin oveen ja makasi siinä asennossa kymmenkunta
minuuttia. Jumala tietää, mitä hänen mielessään liikkui. Mutta kun hän
kääntyi toiselle kylelleen, niin hänen kasvoissaan kuvastui kärsimystä
ja päättäväisyyttä.

-- Kreivi Turbin! -- sanoi hän värähtelevällä äänellä.

-- Mitä, puhutko unissasi vai oletko valveilla? -- vastasi kreivi
tyynesti. -- Mitä nyt, kornetti Polosow?

-- Kreivi Turbin! Te olette konna! -- huudahti Polosow ja hyppäsi
vuoteesta.




XVI.


Seuraavana päivänä eskadroona lähti kylästä. Upseerit eivät tavanneet
talonväkeä eivätkä sanoneet jäähyväisiä. Keskenään he eivät myöskään
puhelleet. Ensimäisessä pysähdyspaikassa piti kaksintaistelun tapahtua
heidän kesken. Mutta ratsumestari Schultz, joka oli kelpo toveri,
ratsasti oivallisesti ja oli koko rykmentin suosiossa ja jonka kreivi
oli valinnut sekundantikseen, sai tämän asian niin oivallisesti
järjestetyksi, ett'ei kaksintaistelusta tullut mitään eikä kukaan koko
rykmentissä saanut vihiä koko jutusta. Turbinin ja Polosowin välillä ei
tämän jälkeen enää valinnut entinen ystävyyssuhde, mutta he
sinuttelivat edelleenkin toisiaan ja saattoivat edelleen istua samassa
ruoka- tahi korttipöydässä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53721 ***