*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52792 ***

OPPINEITA NAISIA

Kirj.

Molière


Suom. Otto Manninen





WSOY, Porvoo, 1905.




HENKILÖT:

 CHRYSALE.
 PHILAMINTE, Chrysalen vaimo.
 ARMANDE,   | heidän tyttärensä.
 HENRIETTE, |
 ARISTE, Chrysalen veli.
 BÉLISE, Chrysalen sisar.
 CLITANDRE.
 TRISSOTIN, kaunosielu.
 VADIUS, oppinut.
 MARTINE, kyökkipiika, | Chrysalen talossa.
 LÉPINE, palvelija,    |
 JULIEN, Vadius'in palvelija.
 NOTAARI.

Tapahtumapaikka Pariisissa, Chrysalen talossa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Armande, Henriette.

ARMANDE.
Mitä kuulen ma, sisko? Neiti-nimeskö ois,
sen armas hempi, sun aikomus heittää pois?
Siis miehelään on todella mieli sulla?
Tuo aie alhainen voiko sun päähäs tulla?

HENRIETTE.
Niin, sisko.

ARMANDE.
             Oh, niin, korea, kiltti niin!
Kelt' ei sais mokoma sydäntä kuohuksiin?

HENRIETTE.
Mill' ansainnut avioliitto vihan on moisen?

ARMANDE.
Hyvä jumala, hyi!

HENRIETTE.
                  Mitä?

ARMANDE.
                        Hyi, sanon kerran toisen.
Sa etkö käsitä ees, miten iljettää
tuo sanakin jo sielua siveää,
sun eikö silmäs nää sitä lokaa ja saastaa,
jonk' alhoon ajatuksen se alas raastaa?
Sua eikö peloita? Tohditko tosiaan
sen seuraukset päällesi vetää vaan?

HENRIETTE.
Ne seuraukset, jotka siit' edessä lievät,
on kai oma koti ja puoliso, lapset sievät;
ja järki-pahallani en siinä nää
minä mitään iljettävää ja peljättävää.

ARMANDE.
Oh, moiset kammitsat -- mikä ihana saalis!

HENRIETTE.
Vaan sanohan, voiko viisahamp' olla vaalis
kuin puolisoks ottaa, ennenkuin vanhuus saa,
ketä rakastat ja ken sua rakastaa,
ja lemmenliitoss' astua armahassa
noin elontietään onnessa viattomassa?
Se osa, onko se niin supi-suloton?

ARMANDE.
Miten tasalla maan, voi taivas, sun mieles on!
Noin pikkusieluks en todella tiennyt sua.
Siis sun kotikanaksi halu on hautautua,
ja ihanteenas ylinnä eikö muut
kuin palveltu puoliso, lapset parkusuut?
Raa'an rahvaan, tusina-ihmisten iloiksi heitä
tuollaiset hekkumat, heille se kelvatkoon;
sa korkeampia astu aatteen teitä,
opi ylhäisempäin riemujen nautintoon,
ylenkatso ansaa aistien, valtaa aineen,
koko olentos hengelle suo, täys askele tee sä.
Esikuvana sull' oma äitis on silmäin eessä,
jonk' opista kaikkialla sa kuulet maineen.
Emos tyttäreksi mun laillani itses näytä,
älä jättäy jälkeen, muun sukus mitta täytä
ja tunne, mit' antaa riemua rikkahinta,
kun tietoa lempimään on syttynyt rinta.
Ei, ennenkuin olet miehen oikkujen orja,
sun olkoon filosofia sulhosi sorja,
yli ihmiskunnan mi henkemme koroittaa
ja järjen vahvistaa elon valtaherraks
ja vangiks eläimelliset vaistot saa,
jotk' ihmisen vievät luontokappalten verraks.
Kas siinä se lempi, se ihana liitto on,
mi omistakoon joka elomme tuokion;
mut muu, mikä montakin naista niin tenhoo ja tempaa,
se minust' on vaivaisintakin vaivaisempaa.

HENRIETTE.
Joka ihmisellä on eri tarkoitus,
niin säätää kaikkivaltias kaitselmus;
ja kaikkien järkitilkku ei lainkaan riitä,
ett' ommeltais filosoofin mantteli siitä.
Sun korkeuksiin noihin jos nousta voi,
joit' oppineet ja viisahat tutkelmoi,
niin mun, sisar kulta, kulkee tasaista maata,
sen pikkupuuhiin piennä se puuttuu vaan.
Me taivaan päätöst' emmehän muuttaa saata,
siis kuunnelkoon vain kumpikin kutsuaan:
sinä neros ylhäisen mahdilla viihdyt noissa
filosofian korkeissa maailmoissa,
minä taas pysyn tasalla maan, menen naimisiin
ja otan osalleni ne riemut maiset.
Näetkös, nuo päämäärämme vastakkaiset
esikuvaa äitimme kumpikin noutaa niin:
sinä hengen korkeista kutsuista pidät huolen,
minä taasen riemuista alhaisen aistipuolen;
sinä liidät, sisko, siivillä neron ja maineen,
minä kantamaan jään kahleita halvan aineen.

ARMANDE.
Jos kerran tahtoo oppia ottaa keistä,
niin tulee kaunista puolta katsoa heistä,
ja sillä et heille voi heti verraksi tulla,
jos on sama kuosi rykiä, sylkeä sulla.

HENRIETTE.
Siin' etpä kaikin oppines mahtais seistä,
jos äiti silkkaa sielua ollut ois;
ja kiitä onneas, jos vähän poikkesi pois
hän joskus viisaustieteensä viittateistä.
Noit' alhaisuuksia hiukan sa voisit sietää,
joist' alkus itse sait kera järkes jalon;
hyvät neuvosi ilmestymästä, kuka tietää,
viel' estäis millaisen neron ja opin valon.

ARMANDE.
Ei mielestäs näy lähtevän mitenkään
tuo hassu naimahoppu, jos kuinka koki.
Mut saanko tietää myös, kehen tähdätään?
Se ainakaan Clitandre ei liene toki?

HENRIETTE.
Ja miksei? Eikö hän ole oiva mies?
Tai kyllin arvokas kosija kukaties?

ARMANDE.
Jos kohta, vaan tiedä, että on kunniatonta,
jos aiot anastaa, mikä on jo toisen;
ja uutisen täällä ken hyvänsä kertoa voi sen,
kenen vuoksi Clitandre on huokaillut aikaa monta.

HENRIETTE.
Mut eihän mitkään huokailut sinuun kajoo,
niin tusina-ihmiseks sinä et toki vajoo;
sult' avioliittohan saa niin ankaran nuhteen,
vain filosofia sulle on sulhoa sorjaa.
Kun sull' ei siis aietta mitään Clitandren suhteen,
mitä sinuun se koskee, jos hänet toinen korjaa?

ARMANDE.
Se valta, joka on järjellä aistien yli,
ei ritarillista kunnioitusta hyli;
eik' ihailijoistaan luopua silti syy,
vaikk' avioliitosta vakaasti kieltäytyy.

HENRIETTE.
En estellyt minä häntä ihailemasta
sun korkeita ansioitas, en ensinkään;
sun hylkäämänäsi hän mua läheni vasta
ja voitti silloin lempeni lemmellään.

ARMANDE.
Ja sekö sulle, ma kysyn, on vakuus varmin,
mitä haastaa hyljätty kosija vallassa harmin?
Sua kohtaan hän siis niin nyt on täynnä tulta,
ja kokonaan muka mulle kylmäksi laannut?

HENRIETTE.
Niin uskon; sen on hänen sanansa mulle taannut.

ARMANDE.
Äl' ole niin herkkäuskoinen, sisko kulta;
sua lupaa hän rakastaa, minut mielestä heittää,
mut itseltään hän vain tositilansa peittää.

HENRIETTE.
En tiedä; mutta jos siitä on sulla pelko,
niin onhan helppo seikasta ottaa selko;
hän tuleekin parhaiksi tuolla ja mielellään
kai suostunee sen meille selvittämään.


Toinen kohtaus.

    Clitandre, Armande, Henriette.

HENRIETTE.
Clitandre, kuulkaa, eräästä epäilystä,
johon siskoni sai minut, pyytäisin selvitystä.
Siis suoraan sydämenne nyt ilmaiskaa,
meist' omakseen sen kumpi sanoa saa.

ARMANDE.
Ei, ei, en millään muotoa moista pulmaa
ma asettaa toki tunteillenne anna;
ma tiedän, kuinka on kiusallista ja julmaa
noin ketään pakkotunnustuksille panna.

CLITANDRE.
Ei, neiti; se kiusallist' ei ole millään tapaa,
mun tunnustukseni aivan on avoin ja vapaa;
ma teeskentelyyn olen tuiki tottumaton,
siis mielin peittelemättömin sen ma annan:
ne armaat kahleet, joita jo kauan kannan,
    (Osoittaen Henriettea.)
ne tänne kiinnittäneet koko sieluni on.
Tätä tunnustusta te ette pahaksi panne;
se olluthan teidän on omana tahtonanne.
Oli suloistanne syttynyt sydän tää;
mun huokaukseni tulta sen liekkivää
ne kyllin tulkitsi, vaan te kylmäksi jäitte,
mun rakkauteni te liian halvaksi näitte;
tuo ylpeytenne mult' elon muutti yöksi,
tuhat tuskan otaa mun sydämeeni se syöksi.
En enää kestänyt kuormaa kukkurapäistä,
hain hellemmän sydämen kahletta helpompaa
    (Osoittaen Henriettea.)
ja löysin silloin lohdun silmistä näistä,
niist' ainiaan kuvan sieluni tallentaa;
säde sääliväinen mun huoleeni hohti niistä,
ne hylkäämällenne soi sulosuosion.
Koko sieluni voitti se hyvyys niin verraton,
sen siteistä pois mua enää ei mikään riistä.
Hyvä neiti, älkää tahtoko elpymään
siis enää tunnetta, jota ma kerran kannoin,
ja vaatiko jälleen sydäntä, jonka jo vannoin
omistaa toiselle viime sykähtämään.

ARMANDE.
Hoh, ken sitä sanoi mun vaativan, herra hyvä?
Vai luuletteko te, että teist' on niin huoli syvä?
Tuo luulottelunne on minusta naurettavaa,
ja häpeemätöntä se minulle kuuluttaa.

HENRIETTE.
Mut' sisko, kuink' on sen korkean vallan laita,
mi niin hyvin voi kaikk' alhaiset puolet kaita,
se kuinka sallii noin sinun olla närkäs?

ARMANDE.
Ja entä sä itse, jok' olet kärkäs
heti suostumaan, kun vaan kuka kättä viittaa,
et luvasta vanhempais vähän vähää piittaa!
Toki lapsenvelvollisuuttas sa muistaa malta;
suo puolison sulle he omasta valinnastaan;
on heidän siinä, ei sun, ylin määräysvalta,
ja ominpäin-teko rikos on heitä vastaan.

HENRIETTE.
Sua kiitän tuon hyvän tarkoituksesi vuoksi,
kun noin mua ohjaat velvollisuuteni luoksi.
Sitä riennän tottelemaan heti mielin herkin,
ja antaakseni sinulle siitä merkin --
Clitandre, te myöntymys pian hankkikaa
nyt niiltä, jotk' elon lahjoittaneet on mulle,
ett' estettä ei ole teitä mun rakastaa,
siit' ettei kantamaan muut päälleni tulle.

CLITANDRE.
Se saavuttaa mun on toivoni ihanaisin;
vain varroin, kunnes tään sanan teiltä saisin.

ARMANDE (Henriettelle).
Kovin riemuitsevan näyt siitä kuvittelusta,
täst' että mulla nyt ois muka mieli musta.

HENRIETTE.
Rakas sisko, en suinkaan. Sullahan hengen valta
kaikk' oikein ohjaa järkkymätönnä niin;
sa aatteen ihanne-ilmoista korkealta
vain heität katseen ihmisten heikkouksiin.
Vai minäkö luulisin, että sa kaunaa kannat?
Päinvastoin, mulle sa kai apus alttiin annat,
puhut puolestamme vanhemmilleni varmaan
ja joudutat siten hetkeä liittomme armaan.
Sitä rukoilen sulta, siit' iäti sulle jään...

ARMANDE.
Sun pikku päästäs mi murhaava pilanlasku!
Koko kopeaks saa sinut kosija rukkastasku!

HENRIETTE.
Ne rukkaset riemulla riisuttais, sen nään;
ja sama käsi jos tarjolle vielä tuotais,
niin luulenpa, että kukkaset sille suotais.

ARMANDE.
En viitsi vastata, mulla on muuta tointa
kuin lörpötystä kuunnella mokomaa.

HENRIETTE.
Niin, oikein, sisko, ja maltillisuutta mointa
sun ylevyydeltäs sopi odottaa.


Kolmas kohtaus.

    Clitandre, Henriette.

HENRIETTE.
Kovin sattui häneen puheenne suora ja avoin.

CLITANDRE.
Sen on hän täysin ansainnut kaikella tavoin;
tuo hassu ylvästely, tuo kurkoitus kuun
toki saakoon kuullakseen sanat suoran suun.
Vaan koska sen sallitte, niin käyn isänne luoksi...

HENRIETTE.
Paras ensin äidille puhua, varmuuden vuoksi.
Mun isäni kyllä, sen tiedän, ei mitään epää,
mut mitä hän päättää, se usein hiekalla lepää;
hän on pohjaltaan kovin hyvänsävyinen luonne,
ain' äitini tahtoon taipuu, tänne ja tuonne.
Häll', äidill', on ohjat, hän lain talossa laatii
ja tottelemaan muut vastustelutta vaatii.
Siis hänen ja tätini mieliksi soisin, jotta
te hiukan enemmän oisitte, jos puhun totta,
vähän soutaisitte heidän tuultensa mukaan,
siten hellyttäisitte heidän suosiotaan.

CLITANDRE.
Mua imarteluun ei viel' ole saanut kukaan,
en silitellyt ees vikoja siskonnekaan;
ja noita Sipilloja niit' en nyt voi ma sietää.
Suon kyll' että nainen kaikkea oppii ja tietää,
mut en pidä vimmasta siitä, mi heill' on saamaan,
ei oppia, vaan iki-oppinut ilme naamaan.
Ei, toista on nainen, joll' on se järki ja maltti,
ettei joka tiedontippaansa turulle tuo,
ei oppinsa kulkusten alati kuulua suo,
joll' ain' ei kielellään joku aatevaltti,
nerolause lainattu, joilla he itsensä lataa
ja joka suun-aukaisull' älyä kokee sataa.
Pidän arvossa äitinne kalliin, mutta en saata
hänen jumaliensa jalkain juuressa maata,
en olla kaikuna kaiken sen kiitoshälyn,
jota hältä saa tuo heeros hengen ja älyn,
tuo herra Trissotin. Mua kuohuttaa,
kun mokomalle hän kantaa suitsutusuhria,
kun suuren neron nimissä kulkea saa
vihelletty, viheliäinen paperintuhrija,
joka sysää harrasta hanhensulkaansa, suoden
koko kauppahallille kääreitä ympäri vuoden.

HENRIETTE.
Niin, hänest' on minullakin sama ajatus juuri:
puhe, kirjat, kaikki, -- toinen puisempi toista;
mut hällä kun on nyt äitini suosio suuri,
niin säilyttäkää toki sopua jonkinmoista.
Ken kosiohankkeissa käy, näet aina koittaa
kaikk' ystävikseen saada, jok' esteen voittaa;
ja suostuttaakseen jok' ainoan mielialan
pihakoirallekin hän pitää sokeripalan.

CLITANDRE.
Niin, oikeass' olette; mutta mun sisuni nostaa
tuo herra Trissotin ihan suunniltaan.
En ikinä voi hänen suojeluansa ostaa
ma kiitellen hänen kehnoja kirjojaan.
Ne ensiksi hänet mun silmäini eteen toi,
jo tunsin miehen, ennenkuin nähnyt olin.
Läpi tuon hänen tuhertamansa holinpolin
heti kuulsi koulumestari, kirjakoi,
sama itseviisas narri, mi luuloin ylpein
kaikk' asiat tietää ja tuntee ja tuomitsee,
itse-ihailun meressä mitattomassa kylpein,
mies, jossa ei vikaa, joka ei virhettä tee,
jok' uskoo, että mit' ikään hän kokoon kyhää,
on niin yli kaiken käyvää, niin suurta, pyhää,
ja jonka kuuluisan kynän rinnalla halpa
on töineen suurimmankin sankarin kalpa.

HENRIETTE.
Hyvät silmät sen, joka niin hänet nähdä voi.

CLITANDRE.
Kuten sanoin, hän ilmikuvan niill' eteeni loi;
nuo runot, joita hän meille maanvaivaksi varvaa --
niist' itse mestarin muodon ja asun jo arvaa,
niin että teatterissa ma erään kerran,
kun näin ohi mennen muutaman oudon herran,
heti päätin: tuo se nyt on Trissotin, jos kukaan!
Löin veikkaa, ja arvatkaas, kuka voiton veti?

HENRIETTE.
Hyvä kasku!

CLITANDRE.
            Ei, ei, niin tein, ihan sanani mukaan.
Vaan tuolla tulee tätinne. Hälle siis heti,
jos suotte, nyt armaan salaisuutenne sanon
ja puoltamaan sitä äitinne luona anon.


Neljäs kohtaus.

    Bélise, Clitandre.

CLITANDRE.
Hyvä neiti, kun sain tämän suotuisan tilaisuuden,
niin anteeks suokaa, ett' uskallan sitä käyttää
ja uskoa lempivän sydämen salaisuuden...

BÉLISE.
Oh, älkää! Sitä ei noin sovi suoraan näyttää.
Jos sydämenne mun tähteni lemmestä huokaa,
vain katsein sanattomin te se ilmi tuokaa,
mut älkää ääntäkö koskaan kielellä muulla
te tunteista, joit' ois mun loukkaus korvin kuulla.
Mua rakastakaa, ihaelkaa, jumaloikaa,
mut sisimmän sielunne kätköön se kammitsoikaa,
sit' ettei tarkinkaan voi keksiä huomio.
Sydän puhua silmien sanattomin saa tulkein,
mut suunne jos tunnustuksin te avaatte julkein,
niin teill' on edessä ikuinen maanpako-tuomio.

CLITANDRE.
Ei, rauhoittukaa, sitä vaaraa en teille hanki.
Mä en ole teidän, vaan Henrietten vanki;
vain teitä ma pyydän ja vannotan hartaimmasti
mua auttamaan sydäntoivoni perille asti.

BÉLISE.
Oo, olette kekseliäs, sit' ei kieltää sovi;
toden totta, mestarillinen piilolovi;
romaaneista kaikista, mitä lien ikinä avannut,
niin nerokast' olen tuskin toista tavannut.

CLITANDRE.
Paras neiti, mull' ei ole tarvista piiloloven,
ma olen puhunut suoraan, pohjasta poven.
Henriette, hän lemmen sammumattoman säteen
sai hemmellään sydämessäni hehkumaan;
hän on sieluni armas valtiatar, hän vaan,
kaikk' onneni kätketty on Henrietten käteen.
Te voitte paljon, ja teissä toivoni lepää,
ett' apuanne te siin' ette multa epää.

BÉLISE.
Hyvin yskän mä ymmärrän ja tiedän ketä
se tarkoittaa, nimi tuo, mua ei se petä.
En asua moiti, ja saman naamion taa
mun sydämeni myös vastauksensa salaa:
ei Henriettenne avioliittoon halaa;
lupa lempiä vain, ei mitään toivoa saa.

CLITANDRE.
Mut Herran nimeen, neiti, mihinkä tulla
te tahdotte moisella kummien kuvittelulla?

BÉLISE.
Hyvä Jumala, älkää teeskelkö! Enkö ma tunne,
mit' ilmi kauan jo katseenne mulle toi?
Ei vaadita muuta, se riittää, ett' ihaelunne
näin näppärästi itsensä naamioi.
Sen palvelut kyll' ovat sallitut, armon saavat,
kun kaikki kainon säädyllisyyden kaavat
ne täyttää vain, kun lempenne alttaripalo
on puhdas kauttaaltansa kuin päivän valo.

CLITANDRE.
Mut minä en...

BÉLISE.
               Hyvästi. Kyllin jo saitte tietää.
Ma sanoin jo enemmän teille kuin tahdoinkaan.

CLITANDRE.
Te erehdytte...

BÉLISE.
                Vait, saatte jo punastumaan.
Ei siveä nainen voi sen kauemmin sietää...

CLITANDRE.
En rakasta teitä, en; menen ennen hirteen.

BÉLISE.
Vait, sanaakaan ei enää nyt siihen virteen.


Viides kohtaus.

    Clitandre.

CLITANDRE (yksin).
Piru periköön tuon riiviöpäisen! Kenen
on kimppuun käynyt mokoma takkiainen?
Nyt viisasta ihmistä etsimään minä menen,
jok' olla voi mun aikeeni apulainen.




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

ARISTE (eroten Clitandresta ovella).
Niin, tuon heti vastauksen, en varrota teitä.
Ajan asian päätökseen, sit' en kesken heitä.
    (Clitandre poistuu.)
Nuo rakastuneet ne sitten ei sanoja säästä,
ja tulena tahtoo ne toivonsa päähän päästä.
En vaan...


Toinen kohtaus.

    Chrysale, Ariste.

ARISTE.
           Hyvää huomenta, veli.

CHRYSALE.
                                 Niin myös, veli,

ARISTE.
Et arvanne syytä, mi tuo minut vierailulle?

CHRYSALE.
En ensinkään, mut annahan että kuulen.

ARISTE.
Olet tuntenut herra Clitandren jo kauan, ma luulen?

CHRYSALE.
Niin olen, ja hänen tääll' usein ma käyvän nään.

ARISTE.
Ja mitenkä pidät sä hänestä miehenään?

CHRYSALE.
Hyvin! -- Käytös, pää, sydän, kaikki miest' oivaa näyttää.
Hänen kaltaisiaan niit' ei joka kulmassa kohtaa.

ARISTE.
Eräs toive on hällä, se nyt minut tänne johtaa,
ja tuo sun suosios siis minut ilolla täyttää.

CHRYSALE.
Isävainaansa kanss' olin Roomassa. Siitä saakka
hänet tunsin.

ARISTE.
              Sep' oivaa.

CHRYSALE.
                          Siin' oli miesten mies.
Niin sanovat.

CHRYSALE.
         Silloin ei painanut vuotten taakka,
ja kelpo veitikoita me oltiin, sen ties.

ARISTE.
Sen uskon.

CHRYSALE.
           Me Rooman naisia liehakoitiin.
Joka paikassa huimuuksistamme pakinoitiin.
Moni mustasukkaisna meidän tähtemme kulki.

ARISTE.
Erinomaista; mutta jos sallit, en tointani lykkää.


Kolmas kohtaus.

CHRYSALE, ARISTE, BÉLISE (tulee hiljaa sisään ja kuuntelee).

ARISTE.
Clitandre mua pyytää tuomaan sen tunteen julki,
min häness' on sytyttänyt Henrietten hempi.

CHRYSALE.
Henrietten?

ARISTE.
            Niin, hänelle sydän Clitandren sykkää,
eik' ollut hehkuvampi lie kellään lempi.

BÉLISE.
Ei, ei; et asiaa tunne, et tiedä, ma kuulen.
Olet aivan, veikkoni, jäljillä tyhjän tuulen.

ARISTE.
Mitä sanot sa, sisko?

BÉLISE.
                      Clitandre sult' asian salaa.
Hänen sydämensä se aivan toiselle palaa.

ARISTE.
Ole nyt! Henriettea eikö hän lempis, mitä?

BÉLISE.
Ei rahtuakaan.

ARISTE.
               Hän itse sen mulle sanoi.

BÉLISE.
Niin lie.

ARISTE.
          Hänen puolestaan -- et kieltäne sitä --
nyt pyytämäss' olen juur' Henrietten kättä.

BÉLISE.
Ei haittaa.

ARISTE.
            Ja kiirehtimään hän vielä anoi
tämän toivonsa toteutumista viipymättä.

BÉLISE.
Niin vainen? Ei vois paremmin harhaan viedä.
Henriette on veruke vain, veli rakas, se tiedä,
salakaapu, naamio, toista mi peittää tulta,
jonk' oikea esine ei ole mulle outo.
Niin, teill' on kummallakin, täss' erehdys suuri.

ARISTE.
Kun noin sun on seikat selvillä, sisko kulta,
niin sano, ken sitten tuo toinen on mielennouto.

BÉLISE.
Se toinenko?

ARISTE.
             Niin.

BÉLISE.
                   Minä.

ARISTE.
                         Sinä!

BÉLISE.
                               Niin juuri.

ARISTE.
Ehee, hyvä sisko!

BÉLISE.
                  Ehee! Mikä antaa syyn
sen kuullessas noin isoon ihmettelyyn?
Ma näköni puolesta hyvin sen virkkaa voinen,
mun valtani alla ett' on sydän yksi ja toinen.
Damis, Dorante, Cleonte ja Lycidas
voi näyttää, lienkö niin viehätyst' aivan vajaa.

ARISTE.
He rakastaa sua?

BÉLISE.
                 Niin, ihan ilman rajaa.

ARISTE.
Sen sanoivat?

BÉLISE.
              Ken olis ollut niin uskalias?
He niin mua kunnioittavat korkeasti,
kaikk' ett' ovat vaienneet tähän päivään asti.
Mut juuri mykkyys moinen, se kieli herkin
on heidän mielensä hehkusta suomaan merkin.

ARISTE.
Damis käy harvoin tääll' edes vierailulla.

BÉLISE.
Vain kaukaa ihaelee, ei tohdi tulla.

ARISTE.
Doranten kompia saa sinust' aina kuulla.

BÉLISE.
Niin, hän mua soimaa mustasukkaisen suulla.

ARISTE.
Lycidas ja Cleonte, he naimisissa jo ovat.

BÉLISE.
Epätoivon askel, kun multa he kohtasi kovat.

ARISTE.
Rakas sisko, oletko pääst' ihan pyörälle tullut?

CHRYSALE.
Jo mene ja mielestä heitä nuo houreet hullut.

BÉLISE.
Mitä, houreet? Vai olen siis minä houriolla?
Vai houreet? No niin, hyvä on, mun suokaa olla.
Siit' uutisesta teille suurkiitos sulin;
en tiennytkään, että hourupääksi ma tulin.


Neljäs kohtaus.

    Chrysale, Ariste.

CHRYSALE.
Niin, hän on hullu, siskomme.

ARISTE.
                              Yltyy vaan.
Mut vielä kerran, on asia päättämättä.
Clitandre pyytää sun Henriettesi kättä;
siis minkä vastauksen ma hälle saan?

CHRYSALE.
Kysyt vielä! No kuinkas! Suon koko sydämestä.
Ilo, kunnia ottaa on vävy moinen vastaan.

ARISTE.
Hän ei ole rikas, sa tiedät, hän ainoastaan...

CHRYSALE.
Oli rikas tai ei, se seikka ei lainkaan estä.
On hällä kuntoa, jota ei korvaa rahat,
ja isänsä kanssa ma jaoinhan hyvät ja pahat.

ARISTE.
Nyt puhumme vaimolles, hänet koetamme saada
myös suostumaan...

CHRYSALE.
                   Minun sanani sait, se pysyy.

ARISTE.
Niin, mutta mun mielestäni ei asiaa kaada,
jos varmuudeksi hältäkin vielä kysyy.
Paras siis, jos...

CHRYSALE.
                   Joutavia, ei tarvis tuota.
Ma vastaan vaimostani, sa minuun luota.

ARISTE.
Vaan sentään...

CHRYSALE.
                 Ollos huoleti. Siit' ei vikaa.
Hänet käyn mä suostuttamassa tuota pikaa.

ARISTE.
Hyv' on. Menen tyttäres luo siis tällä seloin
ja palaan kuulemaan...

CHRYSALE.
                       Kaikk' oikeilla teloin.
Käyn vaimoni pakeille nyt heti suoraa tietä.


Viides kohtaus.

    Chrysale, Martine.

MARTINE.
Kas siinä vikkelästi ma ulos lensin!
Kun hukutat koiras, niin sano hulluks ensin!
Ei toisen toimessa vaan pitopäiviä vietä.

CHRYSALE.
Mitä nyt, mikä sull' on, Martine?

MARTINE.
                                   Eipähän mikään.

CHRYSALE.
Mik' on tullut?

MARTINE.
                Vain lämmin lähtöpassi vast'ikään.

CHRYSALE.
Mitä, lähtöpassi?

MARTINE.
                  Niin, pois minut rouva ajaa.

CHRYSALE.
En käsitä? Kuinka?

MARTINE.
                   Jos en heti muuta majaa,
niin kirjavaksi hän minut piestä käkee.

CHRYSALE.
Jää huoleti vaan. Olen sinuun ma tyytyväinen.
Mun vaimoni välistä on vähän tuittupäinen;
vaan minä en...


Kuudes kohtaus.

    Philaminte, Bélise, Chrysale, Martine.

PHILAMINTE (huomaa Martinen).
               Mitä! Sun vieläkö silmäni näkee!
Ulos, lunttu, tiehesi, paikalla, ilman tenää;
mene, äläkä ikinä eteeni astu enää.

CHRYSALE.
No, no...

PHILAMINTE.
          Ulos armotta.

CHRYSALE.
                        Mutta...

PHILAMINTE.
                                  Tuoss' ovi avoin!

CHRYSALE.
Mut mit' on hän tehnyt, että sa tuolla tavoin...?

PHILAMINTE.
Mitä! Puollatko häntä?

CHRYSALE.
                       En suinkaan.

PHILAMINTE.
                                    Tai mua vastaan
vedät yhtä köyttä?

CHRYSALE.
                   Ei, en toki millään lailla.
Hänen rikostansahan kysyn ma ainoastaan.

PHILAMINTE.
Hänet karkoitanko siis minä syytä vailla?

CHRYSALE.
Et tietysti, vaan minust' ehkä kuitenkin ois...

PHILAMINTE.
Ei, peruuttamattomasti, hän lähtee pois.

CHRYSALE.
No niin, kuka täss' on tahtonut muuta sanoa?

PHILAMINTE.
Minä vaadin sen, enkä salli vastaanpanoa.

CHRYSALE.
Niin, niin.

PHILAMINTE.
            Ja puolison velvollisuus on sulla
mun oikean vihastukseni tueksi tulla.

CHRYSALE (kääntyy Martineen).
Sen teenkin. Niin, syyst' olet ajettu pois, älä kiellä.
Sun tekos, vintiö, armahtamist' ei siedä.

MARTINE.
Mit' olen ma sitten tehnyt?

CHRYSALE (hiljaa).
                            Niin, sitä en tiedä.

PHILAMINTE.
Hän ei ole millänsäkään, hän ei väisty vielä!

CHRYSALE.
Hält' onko särkynyt jotakin arvokasta,
joku peili tai joku maljakko saanut kaatua?

PHILAMINTE.
Ja ajaisin pois muka moisesta joutavasta!
Niin vähästä, luuletko, että ma vihaan yllyn?

CHRYSALE (Martinelle).
Mitä kuulenkaan?
    (Philamintelle.)
                 Siis vakavampaako laatua?

PHILAMINTE.
On, usko jo! Onko mun puheeni mielipuolta?

CHRYSALE.
Poiss' onko jotain hopeista kyökkihyllyn?
Hän onko niistä pitänyt huonoa huolta?

PHILAMINTE.
Mit' ois se vielä?

CHRYSALE (Martinelle).
                   Oh, kas sitä, peto vie!
    (Philamintelle).
Hänt' ethän vilpistelystä tavannut lie?

PHILAMINTE.
Syy paljon pahempi.

CHRYSALE.
                    Pahempi?

PHILAMINTE.
                              Monta kertaa!

CHRYSALE (Martinelle).
Mitä? Hirtehinen sinä!
    (Philamintelle).
                       Uh, ihan onko siis...?

PHILAMINTE.
Hän on loukannut julkeudella, jolla ei vertaa,
joka kaikesta neuvonnastani huolii viis,
mun korvaani käyttäen sanaa raakaa ja väärää,
jonka Vaugelas ihan hyljättäväksi määrää.

CHRYSALE.
Ja senkö vuoksi...?

PHILAMINTE.
                    Ei yhtään rikkoa karta
hän kielioppia, tuota tiedetten pohjaa,
tuota valtiastenkin ylivaltiatarta,
jonk' ylhäiset lait niin heitä kuin muita ohjaa.

CHRYSALE.
Jo luulin, ett' ois suurempi ollut kanne.

PHILAMINTE.
Et miksesikään sinä rikosta moista panne?

CHRYSALE.
Ei niin...

PHILAMINTE.
           Hänt' etköpä vaan käy puolustamaankin?

CHRYSALE.
En suinkaan.

BÉLISE.
             Puolustettava tosiaankin!
Koko kielen rakennus hänell' on mullin mallin,
vaikk' on satakymmentä kertaa sen kuullut lait.

MARTINE.
Tuo saarna lie kovin totta ja kaunista kait,
mut en minä vaan opi nuottia koko sen rallin.

PHILAMINTE.
Ei häpyä -- ralliksi kieltä kutsua julkee,
jossa järjen ja kauneuden lait käsi kädessä kulkee.

MARTINE.
Kun puhut ett' ymmärtää, puhut hyvästi aina,
ja ei yhtä piu-pauta siinä muu siperrys paina.

PHILAMINTE.
Kas siinä taas hänen kielensä loistokukka!
"Ja ei" -- se on selvä...!

BÉLISE.
                           Voi, mik' olet opin hukka!
Tukoss' onko sun aivoiltas joka akkunareikä?
Sa pilkaks saatatko kaiken huolen ja vaivan,
puhe oikea oppia onko sun mahdoton aivan?
Ei sanota, muista nyt se: ja ei, vaan: eikä!

MARTINE.
Mist' oppisin minä nuo koulitut kommervenkit?
Tätä meidän kieltänne vaan minä meinaan haastaa.

PHILAMINTE.
Eikö se ole hirmuista?

BÉLISE.
                       Korvat se rikki raastaa.

PHILAMINTE.
Ken keksis niille julmemmat kidutuspenkit?

BÉLISE.
Sun järjenjuoksus, poloinen, pahoin liikkaa.
Sama persoona onko nyt _meidän_ ja _kieltänne_ siis?
Koko ikäsi aiotko loukata grammatiikkaa?

MARTINE.
Ramatiikat ja muut marakatit, ma niistä viis!

PHILAMINTE.
Voi taivas!

BÉLISE.
            Sen verranko tiedät sa grammatiikasta?
Ma selitinhän jo, mistä on tullut se sana.

MARTINE.
Tuli vaikka Turkista, Kiinasta tai Ameriikasta,
en kysy passia.

BÉLISE.
                Voi, mikä maalaiskana!
Grammatiikka se -- kuuletko -- ohje on, josta näet
sa kaikki nominin, verbin ynnä partikkelin
monenmoiset lait.

MARTINE.
                  Hyvä neiti, ne herrasväet
on outoja mulle. -- Keit' ovat ne nimin niin vikkelin?

PHILAMINTE.
Tätä tuskaa!

BÉLISE.
            Ne sanain on nimiä; niiden sopu
on tärkeä tietää, kuin kukin toistaan noutaa.

MARTINE.
Sovuss' elleivät elää voi, niin ne tapella joutaa.

PHILAMINTE (Béliselle).
Hyvä Jumala, eikö jo tuo sananvaihto lopu?
    (Chrysalelle.)
No niin, miten on, hänet aiotko ajaa sa ulos?

CHRYSALE.
Heti kohta.
    (Syrjään.)
            Täss' ois tenänteosta huono tulos.
    (Martinelie.)
Niin, lähde nyt, Martine, hänen vihaansa vältä.

PHILAMINTE.
Hoo! oletko sinä tuon epaton edessä arka?
Puhut, kuin ihan pyytäisit poisajo-lupaa hältä!

CHRYSALE (lujalla äänellä).
Mitä, minäkö? Pois, ulos!
    (Hiljaa ja leppeästi.)
                          Hyvästi, lapsi parka.

Seitsemäs kohtaus.

    Philaminte, Chrysale, Bélise.

CHRYSALE.
Kas niin, hän on mennyt. Sa tahtosi päähän pääsit.
Vaan en sua kiitä, että sa noin olit kireä.
Hän on kelpo tyttö, töissään viisas ja vireä,
ja pätö syynpä tähden sa pois hänet hääsit.

PHILAMINTE.
Siis tahtoisit, ett' yhä vielä hän talossa ois
ja korviamme tääll' alati kurikois;
että kielen ja mielen lait nurin vääntäis varsin
sekasotkuisin, pöyristyttävin puheenparsin
tuo songerrus raaka, miss' on vika vieressä vian,
katuvierten mi kaiken on kasannut loan ja lian.

BÉLISE.
Niin, kuunnella häntä, se todell' on kova työ.
Vaugelaan joka päivä hän moneksi murskaksi lyö,
ja vähimmät virheet typeriköllä tuolla
on pleonasmit ja kauheat kakofoniat.

CHRYSALE.
Nuo Vaugelas-läksynne ovatkin hälle liiat;
on kyllin, kun ei petä kykynsä kyökkipuolla.
Suon hälle ennemmin kehnon ma kieliaistin,
joka partikkeleihinne pahasti takertuu,
suon ennen, ett' on katusanoja täynnä suu,
kuin liemen jos liiaks suolais ja polttais paistin.
Korukielest' en kostu, vaan ateriasta mi maittaa.
Ei opeta Vaugelas, miten tulee se laittaa;
ja Balzac ja Malherbe, nuo sananvalajat vankat,
ehk' olisivat kyökissä olleet he aika ankat.

PHILAMINTE.
Mikä käsityskanta kauhistuttavan raaka!
Miss' ihmisarvo silloin, kun mielen vaaka
noin syvälle vaipuu, noin halut maassa mataa
eik' ylene rahtuakaan päin aatteen rataa?
Niin kallisko ruumis on siis, tuo möhkäle maata,
sen hyvä ett' asetetaan ihan kaiken yli,
ei hetkeäkään sitä aattelemasta laata?

CHRYSALE.
Mun ruumiini on oma itseni, sitä en hyli.
Maamöhkäle -- olkoon -- se möhkäle mulle on mielu.

BÉLISE.
Tosin meill' on ruumiskin niinkuin henki ja sielu,
vaan kaikilla valistuneill' on se mielipide,
että sielu on korkeampi kuin ruumiin side;
ja henkistä olentoamme on tieteen mehuin
siis ensi ja ylin velvollisuutemme ravita.

CHRYSALE.
Jos sillä tulette toimeen, niin laihoin rehuin
te ravitsette itsenne, jumal'avita!
Muut' ettekö todella huoltaa ja homsuta voi....

PHILAMINTE.
Uh, homsuta -- tuo sana minust' on epähieno,
sitä muut ei käytä kuin joku nurkkatieno.

BÉLISE.
Se on huonosti valittu, rumalta korvaan soi.

CHRYSALE.
Nyt sanon sen kerrankin, enää en jaksa säästää,
jo valloilleen mun on sappeni pakko päästää;
teit' ihmiset hulluiksi luulee, ja mieltäni kaivaa...

PHILAMINTE.
Mikä puuska nyt...?

CHRYSALE.
                    Minä sisarelleni puhun.
Sua muiden kielessä vähinkin virhe vaivaa,
mut ei oma hupsuttelus, jok' on huutona huhun.
Mua kiusaa tuo iankaikkinen kirjaroju;
paitsi paksu Plutarkos, kauluspainoni, lieteen
jok' ainoa joutaa, etteivät tiellä loju.
Saat herroille tohtoreille sa heittää tieteen,
ja myös ole hyvä ja toimita katolta pian
tuo pitkä kiikari pois, tuo ihmisten pelko,
ja muu kama kaikki, mi täällä on saanut sijan.
Suo kuun olla oloillansa ja ota selko
vähän siitä, kuink' oma talo tääll' elää mahtaa,
missä kaikki järki lyö kymmentä kuperkeikkaa.
Ei sovi se naiselle, useista syistä, ett' ahtaa
hän aivoihinsa niin monen monta seikkaa.
Hyvin lapsensa kasvattaa ja kotinsa hoitaa
ja johtaa taloutta, valvoa palvelijoitaan
ja olla tarkka käytössä talon varain
on tieto ja taito se, joka on hälle parain.
Sen isämme ennen niin sanoivat sattuvasti,
että silloin on naisella älyä tarpeeks asti,
kun erottaa vain sen hän selvästi taitaa,
ett' erehtymältä ei sano housuiksi paitaa.
Vähän luki ne naiset, mutta he elää tiesi,
opinahjo korkein heill' oli kodin liesi,
ja sormustin, rihma ja neula ne kirjat, joita
he tutki ja kartutti tytärten kapioita.
Nyt nykymuodin naisill' on iso ero,
kukin tahtoo kirjailla, runoilla, olla nero.
Joka tieteessä tepastavat he niin että hei,
ja siinä tää talo kaikista voiton vei.
Mitä ei syvint' ongelmaa se ratkaista tietäis?
Muu kaikk' on selvillä, paitsi mi olla sietäis.
Kuun kulku on tuttu, on laskettu linnunrata,
Mars, Venus, Saturnus ne täällä on hengentärkintä;
ja niissä kun haihattelette, niin hoitaa harkinta
sill' aikaa saa omin päinsä päivällispata.
Ja samaa palvelijat mitä herrasväki,
ei kukaan hoida tääll' enää tointaan, työtään,
nyt järkeä jännitetään vain talossa myötään,
sill' ettei edessä muu kuin käpälämäki!
Lorukirjan kimpussa paistini polttaa muudan,
runonteoss' on toinen, ei kuule, kun juomista huudan;
niin, kaikki käy ihan esikuvanne mukaan,
on palvelijoita, mut ei mua palvele kukaan.
Yks oikea ihminen tääll' edes ollut ois,
jota vielä ei villinnyt tuo ilkeä saasta,
vaan hän, ison metelin kanssa hän häätään pois,
kun, syntinen, ei ota vaaria Vaugelaasta.
Sen sanon ma, että en menoa moista kiitä;
näet sinulle, sisko hyvä, nyt puhun ma siitä.
Mua suututtaa tuo lauma latinasuiden,
ja herra Trissotin yli kaikkien muiden,
runorumpali tuo, tämän hourion alkuunsaaja,
tuo tolkuton hölynpölyn, hosuja tuulen,
jonka vailla pontta ja perää on laverrus laaja,
joka miekkonen on vähän löylynlyömä, ma luulen.

PHILAMINTE.
Yht' arvokas ajatusjuoksu kuin sanain valinta!

BÉLISE.
Ne aivohiukkaset ainett' on kaikkein alinta,
poroporvarimaisuus moinen mist' ilmoille itää.
Ja samaa vertako vielä mun olla pitää?
Tuo mies mun veljeni! -- Ei, ei vaikka mik' ois.
En tiedä, mit' aatella enää; ma pakenen pois.


Kahdeksas kohtaus.

    Philaminte, Chrysale.

PHILAMINTE.
Jos vielä on jotain liitettävää, niin liitä.

CHRYSALE.
Niin mullako? Ei. Se on mennyt, ei enää siitä.
Vaan nyt ihan muusta. Ei, näemmä, houkuta liioin
Armande lastamme siteet avioliiton.
No niin, hän on koulittu korkein filosofioin, --
vain kiittäminen sua kasvatuksesta siit' on.
Mut nuorempi tyttäremme on toista maata, --
ja arvelen, että ei haitaksi olla saata,
jos miestä jo mietimme hälle...

PHILAMINTE.
                                On mietitty ammoin,
ja aikeeni saat tuta tuolla sa tuokiolla.
Tuo herra Trissotin, jota katselet kammoin,
joll' ei ole onni sun suosiossasi olla,
hän juur' on se mies, joka Henrietten on naiva.
Vait! Vastaanpanosi tässä on turha vaiva.
Minä paremmin tiedän kuin sinä, mi mies hän on.
Olen päättänyt sen, ja se päätös on horjumaton.
Henriettelle vaan tätä vielä et virkkaa saa.
Sen itse tahdon ma hänelle ilmoittaa.
Syyt vaatii, ettei sitä tiedä hän liian varhain,
ja siis vait olla, sen neuvon, on sulle parhain.


Yhdeksäs kohtaus.

    Ariste, Chrysale.

ARISTE.
No veikko, ma näin, että rouvasi lähti ulos.
Olit juuri puhelemassa kai?

CHRYSALE.
                             Niin olin.

ARISTE.
No saadaanko Henriette? Mik' oli tulos?
Hän suostuiko? Onko jo asia oikeilla tolin?

CHRYSALE.
Ei vielä aivan.

ARISTE.
                Hän kieltää?

CHRYSALE.
                             Ei, ei kiellä.

ARISTE.
Siis epäröi?

CHRYSALE.
             Ei lainkaan, se ei ole tiellä.

ARISTE.
Mikä sitten?

CHRYSALE.
             Kas, hänellä vävy on tarjona toinen.

ARISTE.
Vävy toinen tarjona?

CHRYSALE.
                     Niin.

ARISTE.
                           No ja minkämoinen?

CHRYSALE.
Herra Trissotin.

ARISTE.
                 Herra Trissotin? Mitä, tuo...!

CHRYSALE.
Niin, jolta runo ja latina juoksee kuin joki.

ARISTE.
Ja suostuit?

CHRYSALE.
             En suinkaan, sit' älä, Herra, suo!

ARISTE.
Mitä sanoit?

CHRYSALE.
             En mitään; ja se oli viisainta toki;
näes, siitä kun velvoitukset ei seuraa mitkään.

ARISTE.
Se on verraton syy se, sun pitihän pitää varas!
Clitandrea tokko sa hälle ees esittelitkään?

CHRYSALE.
Niin, kas kun hän puheeksi otti tuon toisen vävyn,
niin arvelin, ett' oli vartoa keino paras.

ARISTE.
Olet ovela, täytyy mun sanoa, toden totta!
Sa oletko kadottanut ihan kaiken hävyn?
Miten voi mies olla noin vaimonsa orja, jotta
vain vavisten katsoo kuin mitä valtiastaan,
ei hiiskahdakaan hänen oikkupäitänsä vastaan?

CHRYSALE.
Hyvä jumala, kyllähän sun, veli, kelpaa haastaa!
Et tiedä, kuinka ne metelit mieltäni raastaa.
Ma tahdon elää levossa, rakastan rauhaa,
ja vaimoni, hän on hirmuinen, kun hän pauhaa.
Hän kyll' on kantavinaan filosoofin nimeä,
mut kiukkunsa silti on kieleltä yhtä kimeä;
suurhyveet nuo, kuink' ovatkin ylemmät maata,
hänen sappeaan hidun vertaa ei hillitä saata.
Hänen oikkujaan jos hiukankin koitat estää,
on koht' ukonilma valmis, mi viikon kestää.
Kun nuotin hän nostaa, niin käy ihan läpi se luiden;
hän kimpuss' on kuin lohikäärme, mi puuskuu tulta;
ja vielä huipuksi pirullisuuksien muiden
sano sitten vaan simasuin: sydänkäpy ja kulta!

ARISTE.
Oh, naurettavaa. Ei vaimosi valtikois,
jos moinen nahjus-raukka et itse ois.
Sun on oma heikkoutes hänen valtansa pohja,
oma antamas aivan on hänellä hallitusohja,
oma syys se, että rouva on herrana täällä
ja heiluu tohvelineen sun nenäsi päällä.
Sua kaikki julki jo nauraa, sit' etkö nää?
Ole kerrankin mies, joll' on vähän selkärankaa,
kera jonk' ei vetää vaimo saa vastahankaa,
joka sanoa tohtii: ma täss' olen talon pää!
Oman lapses noinko vain uhriksi saatat myöntää,
mihin nuo muut vimmapäät hänet mielii työntää,
ja suot perijäkses tuommoisen narrin tulla
vain vaivaisella latinan lavertelulla,
tuon kirjakoin, jota vaimosi huutaa ja hokee
filosoofina, nerojen nerona kaikkialla,
runoniekkana, vailla vertaa auringon alla,
ja jolla ei hajua siitä mit' olla kokee?
Se on ämmämäistä, sen vielä ma toistan, veli,
ja nauraa sietää mokoma narrinpeli.

CHRYSALE.
Niin, oikeass' olet, ma nään menetelleeni väärin
ja lupaan, että en täst'edes ole niin heikko.

ARISTE.
Hyv' on, tee niin!

CHRYSALE.
                   Se on vihoviimeistä, veikko,
kun mies on vaimonsa vallassa siinä määrin.

ARISTE.
Niin on.

CHRYSALE.
         Olin sävyisä liian, hän ties sitä käyttää.

ARISTE.
Se on totta.

CHRYSALE.
             Siin' oli kiitos mun kilttiyteni.

ARISTE.
Niin, niin.

CHRYSALE.
            Vaan nytpä mä hänelle tahdon näyttää,
minun tyttäreni ett' on minun tyttäreni
ja hänet ett' itse ma naitan, en muita kysy.

ARISTE.
Se on järkipäätös. Se mieleeni. Siinä pysy.

CHRYSALE.
Sa, jok' olet tuttu, mene Clitandren luo
ja heti, jos tapaat, hänet mun tyköni tuo.

ARISTE.
Minä riennän.

CHRYSALE.
              Jo riittämään tät' on ollut iestä,
ja näytänpä, lempo soi, minuss' etteikö miestä.




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Philaminte, Armande, Bélise, Trissotin, Lépine.

PHILAMINTE.
Tähän siis runoaterialle nyt asettukaamme,
sana sanalta jotta oikein nauttia saamme.

ARMANDE.
Palan halusta nähdä ne.

BÉLISE.
                        Ja minä pakahdun.

PHILAMINTE (Trissotinille).
Minä teidän kynänne tenholle kumarrun.

ARMANDE.
Sen suloudelle ei vertaa, se kaikki voittaa.

BÉLISE.
Mun korvilleni se herkkuja kukkuroittaa.

PHILAMINTE.
Tämä mieltemme nääntyvä nälkä jo rientäkää.

ARMANDE.
Ah, pian!

BÉLISE.
          Niin, riemuntuoja te, rientäkää.

PHILAMINTE.
Jo emmekö ihailla saa epigrammianne?

TRISSOTIN (Philamintelle).
Oh, äskensyntynyt lapsonen on se vaan.
Tuli teidän portaillanne se maailmaan,
siks silt' ette hennone kieltää suosiotanne.

PHILAMINTE.
Se lapsi jo isänsä vuoksi on mulle armas.

TRISSOTIN.
Tuo hyväksyntänne sille on äidinparmas.

BÉLISE.
Miten sielukasta!


Toinen kohtaus.

    Henriette, Philaminte, Bélise, Armande, Trissotin, Lépine.

PHILAMINTE (Henriettelle, joka tahtoo vetäytyä takaisin).
                  No no, mihin pakenet noin?

HENRIETTE.
Tämän seuran hauskuutta ehkä mä estää voin.

PHILAMINTE.
Tule tänne lähemmäs vain ja korvas teroita
nyt ihmeitä ihailemaan, mitä nero luo.

HENRIETTE.
Minä niiden en ihanuuksia paljon eroita;
yli ymmärrykseni käy neron ihmeet nuo.

PHILAMINTE.
Jos kohta; sa minulta kuulla samalla tiellä
saat jotain tärkeää, jot' et tiedä vielä.

TRISSOTIN (Henriettelle).
Runotaidetta ette siis katsele suosiolla,
teill' on oma taiteenne vain: ihastuttava olla.

HENRIETTE.
Ei kumpaakaan; en halua nyt, en vasta...

BÉLISE.
Ah, kuulkaamme äskensyntynyttä jo lasta.

PHILAMINTE (Lépinelle).
Pian istuimia, missä ne viivästyy?
    (Lépine kompastuu kumoon.)
Tuo tomppeli! Tarvis kuperkeikkoja ain' on,
vaikk' oppinut lait on kappalten tasapainon.

BÉLISE.
Etkö, hölmö, nää mi ol' lankeemuksesi syy,
sa etkö ymmärrä, että sun kumoon työnti
niin kutsutun painopisteesi laiminlyönti?

LÉPINE.
Maass' ollessa älysin kyll' että niin oli asia.

PHILAMINTE.
Mikä kuhnus!

TRISSOTIN.
             Onni se, ettei hän ole lasia.

ARMANDE.
Oo, älyä pelkkää!

BÉLISE.
                  Ei koskaan se kuiviin vuoda.

    (Kaikki istuutuvat.)

PHILAMINTE.
Pian rientäkää jo herkkunne meille tuomaan.

TRISSOTIN.
Kun noin ma kaivattavan runon ruokaa huomaan,
vähän silloin on kahdeksan säettä pöytään tuoda,
ja siis lie suotu mun lisäksi epigrammin --
tai madrigaaliks sen sanoisin oikeammin --
etutarjokkeena täss' eräs sonetti liittää,
jota muuan ruhtinatar on suvainnut kiittää.
Se on Attikan suolalla maustettua ruokaa,
ja toivon, että te ehkä pidätte siitä.

ARMANDE.
Oo, epäilemättä.

PHILAMINTE.
                 Pian se kuulla suokaa.

BÉLISE (keskeyttäen Trissotinin, aina kun tämä yrittää lukea).
Mun käy sulo väristys pitkin jo selkäpiitä.
Ma runoja rakastan yli kaiken muun,
ja semminkin, kun ne tehty on sievin riimein.

PHILAMINTE.
Jos puhumme yhä, ei hän saa vuoroa suun.

TRISSOTIN.
So...

BÉLISE.
      Hys, Henriette!

ARMANDE.
                      Suokaa jo alkaa viimein!

TRISSOTIN.
Sonetti prinsessa Uranialle hänen kuumeestaan.

    Jos valvois valppautenne, majaa
    noin suurellista ei se sois,
    ei omaan linnahanne vois
    vihaaja pahin vieraaks ajaa.

BÉLISE.
Miten ihana alku!

ARMANDE.
                  Mi sointu ja sujuvuus!

PHILAMINTE.
Häll' yksin on tuo runon leikkivä mestaruus.

ARMANDE.
"Jos valvois valppautenne" -- mi ihana vertaus!

BÉLISE.
"Pahin vihaaja vieraaks" -- mi jännittävämpää ois!

PHILAMINTE.
Ja entäs: "ei majaa sois" ja: "ei ajaa vois",
miten tehoisasti se vaikuttaa, se kertaus!

BÉLISE.
Ah, kuulkaamme lisää.

TRISSOTIN.

    Jos valvois valppautenne, majaa
    noin suurellista ei se sois,
    ei omaan linnahanne vois
    vihaaja pahin vieraaks ajaa.

ARMANDE.
Jos valvois valppautenne!

BÉLISE.
Pahin vihaaja vieraaks!

PHILAMINTE.
Ei majaa sois -- ei ajaa vois!

TRISSOTIN.

    Se häätäkää -- sit' on se vajaa --
    kodista korkeasta pois,
    se kiittämätön, ettei tois
    elonne ihanan jo rajaa.

BÉLISE.
Seis, hengähtää mun suokaa, pidättäkää.

ARMANDE.
Ah, antakaa jo hiukan ihailu-aikaa.

PHILAMINTE.
Nuo säkeet, ne on täynnä salaista taikaa,
mi sisimmän sielumme huumaa ja päihdyttää.

ARMANDE.

    Se häätäkää -- sit' on se vajaa --
    kodista korkeasta pois.

Koti korkea -- ah, miten sorjalta sointuu tuo!
Ja kuinka elävän kuvan se eteen luo!

PHILAMINTE.

    Se häätäkää -- sit' on se vajaa --

Tuo "sit' on se vajaa", ah, en sanoa voi,
se käänne on minusta jotain niin verratonta.

ARMANDE.
Se "sit' on se vajaa" myös minut haltioi.

BÉLISE.
Olen yhtä mieltä; se ylen on osattu hyvin.

ARMANDE.
Sen ollapa keksinyt!

BÉLISE.
                     Draamoja vastaa se monta.

PHILAMINTE.
Mut käsittänettehän vain, mi sen kärki on syvin?

ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh, ooh!

PHILAMINTE.

    Se häätäkää -- sit' on se vajaa --

Jos kuume näät muka mielisi puolustauta --
tipotiehes vaan, ei siinä tinkinät auta!

    Se häätäkää -- sit' on se vajaa --
    sit' on se vajaa -- --

Tuo "sit' on se vajaa" enemmän sanoo kuin luulis.
En tiedä, liekö niin muista, vaan minust' on kuin
miljoonain sanain kuoron sen takaa kuulis.

BÉLISE.
Niin suuri sisällys, muodoin niin supistetuin!

PHILAMINTE.
Vaan silloin, kun kirjoititte te sanat nuo,
te tiesittekö, min saivat ne voiman ja väen?
Te aavistitteko itse, mit' ilmi ne tuo,
niiss' että piilee sellainen neron säen?

TRISSOTIN.
Hm, hm!

ARMANDE.
        Myös "kiittämätön" on ihastuttava,
tuo kuume, tuo salakavala, tunnoton tuttava,
joka turmaa tuo, kenen luona se pitää majaa.

PHILAMINTE.
Niin, alkusäkeet kaikki on sievän sievät,
nyt lopun kuulemme, vieläkö voiton vievät.

ARMANDE.
Ah, vielä toistamiseen tuo: "sit' on se vajaa".

TRISSOTIN.

    Se häätäkää -- sit' on se vajaa...

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Sit' on se vajaa!

TRISSOTIN.

    Kodista korkeasta pois...

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Koti korkea!

TRISSOTIN.

    Se kiittämätön, ettei tois...

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Se kiittämätön kuume!

TRISSOTIN.

    Elonne ihanan jo rajaa.

PHILAMINTE.
Ooh, elonne ihanan!

ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!

TRISSOTIN.

    Se teit' ei kunnioita, vaan
    vereenne koskee korkeaan...

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!

TRISSOTIN.

    Öin, päivin tuottaa tuiman vaivan.
    Miks sallia noin valtaa sen?
    Se kurja kylpyaltaasen
    jo hukuttakaa armott' aivan!

PHILAMINTE.
Se käy yli kaiken.

BÉLISE.
                   Se huumaa.

ARMANDE.
                              Mun ihastus surmaa.

PHILAMINTE.
Kuin jumalten juoma se kuulijan mielen hurmaa.

ARMANDE.

    Miks sallia noin valtaa sen? --

BÉLISE.

    Se kurja kylpyaltaasen --

PHILAMINTE.

    Jo hukuttakaa armott' aivan.

Niin, sinne se kurja -- vain alas altaaseen!

ARMANDE.
Uus, ihana kuva jok' askelell' eteen aukee.

BÉLISE.
Joka paikassa siin' ihastukseen sielusi raukee.

PHILAMINTE.
Vain näkee helmiä tiellensä heitetyitä.

ARMANDE.
Vain astuu polkuja ruusuilla peitetyitä.

TRISSOTIN.
Teist' on siis sonetti...?

PHILAMINTE.
                           Uutta, suurenmoista.
Sellaisen sepittäjää, sit' ei ole toista.

BÉLISE (Henriettelle).
Mitä? Moista kuulet ja olet kuin kuva puinen!
Tuo käytökses, Henriette, on omituinen.

HENRIETTE.
Omituisuutensa on joka ihmisellä,
ja mitenkä lentää, kun ei siipiä kellä?

TRISSOTIN.
Teit' ehk' on, neiti, mun lukuni häirinnyt.

HENRIETTE.
Ei, ei, en kuuntele.

PHILAMINTE.
                     Ah, epigrammi nyt.

TRISSOTIN.

    Epigrammi kullatuista vaunuista, jotka eräälle
      ystävättärelleen omisti hänen ihailijansa.

PHILAMINTE.
Jo nimiss' on aina jotain niin erikoista.

ARMANDE.
Ja sisällys sitten -- toinen hienompi toista!

TRISSOTIN.

    Ei helpot ne kantaa, Amorin hellät huolet

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!

TRISSOTIN.

    Mun omaisuuttani on ne jo vieneet puolet;
    ja vaunut sorjat kun näät sä nää,
    joit' ihmeenä katsova kaikki kansa
    kuin kultavuorta on konsanansa, --
    jumalaisna joiss' ajaa Lais seppelepää --

PHILAMINTE.
Ah, Lais! Niin oppinut tyyli, niin korkea-neroinen!

BÉLISE.
Inkognito ihana, verraton, miljoonan veroinen!

TRISSOTIN.

    Ja vaunut sorjat kun näät sä nää,
    joit' ihmeenä katsova kaikki kansa
    kuin kultavuorta on konsanansa, --
    jumalaisna joiss' ajaa Lais seppelepää, --
    niit' ällös kutsuko kullatuiksi,
    vaan -- tuhansikseni tullatuiksi.

ARMANDE.
Oo, loppua moista, sit' ei ois osannut luulla!

PHILAMINTE.
Niin kultaista sukkeluutta ei kellään muulla.

BÉLISE.

    Niit' ällös kutsuko kullatuiksi,
    vaan tuhansikseni tullatuiksi.

Mikä soinnutus: tulli... tullatuiksi, kulta... kullatuiksi!

PHILAMINTE.
Jo ennen kuin sain ilon teihin ma tutustua,
te teoksillanne ihastutitte mua;
niin runo kuin proosa mestarin käsialaa.

TRISSOTIN.
Jos laatikoistanne toisitte, mitä se salaa,
niin meill' ois vuoro ihailla.

PHILAMINTE.
                               Runoelmaa
ei mull' ole yhtään; mut ehkäpä piakkoin
näin tuttavuksin teille ma näyttää voin
kuus lukua akatemiamme suunnitelmaa.
Vain alkuluonnos vasta on arka ja vajaa
tuo Platon valtio; perille asti ajaa
sen aatteen tahdon ma, pohtia perinjuurin;
mull' onkin jo paperilla se piirtein suurin.
Mun sydämessäni näät syvän harmin nostaa
tuo heikommuus muka henkemme lahjoihin nähden,
ja koko naissuvun puolesta tahdon ma kostaa
sen alennuksen, miss' olemme miesten tähden,
vaill' lupaa muuta kuin mitättömyyksissä hääriä,
tie tukossa kohti korkeita hengen määriä.

ARMANDE.
Sukupuoltamme kohtaan se loukkaus liian on syvä,
tuo väite, ettei muka järkemme muuhun hyvä
kuin valikoijaksi hameen ja vaipan muodin,
kuin tutkijaksi turkis- ja pitsipuodin.

BÉLISE.
Me emme tahdo tuot' iestä enää sietää,
me kohottaudumme vapaiksi. Kuolkoon orjuus!

TRISSOTIN.
Mun arvonantoni naisille kaikki tietää.
Kuten ansaitsee sen muotonne voittoisa sorjuus,
niin tunnustan myös henkenne herkemmän neron.

PHILAMINTE.
Me naiset teemmekin teidän suhteenne eron;
mut eräille kopeilijoille me tahdomme näyttää,
suurviisaille, jotk' yli olkansa katsoo meihin,
että naisetkin voi tieteen aseita käyttää
ja yhtyä, kuin hekin, seuroihin oppineihin
ja työskellä, ett' esikuva on meistä heillä;
me yhdistämme, mi muutoin on eri teillä,
syvän sisällyksen ja kielen keveän sulon,
lait luonnon me tutkistelemme tuhansin kokein,
joka oppisuunnalle suomme me vapaan tulon,
mut mitään emme omaksu mielin sokein.

TRISSOTIN.
Mua parhaiten miellyttää peripatetismi.

PHILAMINTE.
Mua aatteellisuutensa vuoksi taas platonismi.

ARMANDE.
Minust' ansaitsee Epikuros ylimmän maineen.

BÉLISE.
Minä myös hyvin kallistun puolelle atoomi-kannan,
mut tyhjä tila ei vaill' ole vaikeuttansa;
minä omaksun mieluummin tuon ohuen aineen.

TRISSOTIN.
Descartesin magneetti-opille arvon ma annan.

ARMANDE.
Hänen pyörteensä -- ooh!

PHILAMINTE.
                         Ja suistuvat maailmansa!

ARMANDE.
Kun avattu seuramme ois jo, ett' alkumerkin
sen työstä antaa sais joku keksintö loistava!

TRISSOTIN.
Siit' odotan suurta; nyt naisäly vaistoin herkin
pian luonnon arvoituksilt' on hunnun poistava.

PHILAMINTE.
Voin kehua, seikan ett' yhden jo selville tutkin:
näin selvästi ihmiset kuussa ma kaukoputkin.

BÉLISE.
Minä ihmisiä en luule nähneeni vielä,
mut kirkontornit jo näin ihan selvään siellä.

ARMANDE.
Kaikk' ohjelmanamme on, fysiikka, grammatiikka,
historia, moraali, runous, politiikka...

PHILAMINTE.
Kovin viehättää mua moraali. Kuinka saikaan
se suurten henkien suosinnan muinaisaikaan!
Vaan stoalaisill' on siin' ylin ihanne. Moista
kuin heidän viisaansa, ei ole ketään toista.

ARMANDE.
Ja kielessä uudistusta me teemme monta,
lait ankarammat aiomme sille säätää;
täynn' inhoa syvää, vihaa sammumatonta
me viimeisimpään saakka tahdomme häätää
pois siitä nuo lukemattomat sana-loiset,
sekä verbit että nominit kaikenmoiset;
ja oppinut seuramme alkava istuntonsa
on julistamalla kuolemantuomionsa
lokasanoille noille, joista meidän on mieli
nyt puhdistaa niin proosa kuin runokieli.

PHILAMINTE.
Vaan akatemiamme ylevin määränpää,
jalo yritys, hanke mun mieleni haltioiva,
työ, jonka maine ei ikinä unhoon jää,
kautt' aikain josta on kilvaten kiitos soiva,
on tappaa nuo tavut tahratut, nuo mätähaavat,
sanan jotka parhaankin saastutetuksi saavat,
nuo kaikkien narrien ainaiset leikkikalut,
pilaseppäin rivojen mieluisat aiheet ja alut,
joist' inhoja sukkeluuksiansa he sorvaa
ja loukkaa kunniallisen naisen korvaa.

TRISSOTIN.
Se teille on todella tehtävä suuri täyttää.

BÉLISE.
Kun on sääntömme valmiit, ne tahdomme teille näyttää.

TRISSOTIN.
Ne on viisaat ja valistuneet, ma jo ennalta takaan.

ARMANDE.
Myös arvostelussa me sanomme sanan vakaan;
niin runon kuin proosan kohtalo meillä on vaa'assa,
meill' ystävinemme on yksin, mi makua maassa,
me vedämme esiin jokaisen virheet ja viat,
ja itse me olemme vain tosikirjailijat.


Kolmas kohtaus.

    Philaminte, Bélise, Armande, Henriette, Trissotin, Lépine.

LÉPINE (Trissotinille).
Eräs mies, joka teitä tahtoisi puhutella;
puku musta, ja puhuu äänellä pehmoisella.

    (Kaikki nousevat.)

TRISSOTIN.
Kai ystäväni, tuo kuuluisa oppinut, jolla
niin harras halu on päästä seuraanne jaloon.

PHILAMINTE.
Hänet tänne te opastakaa kuin omaan taloon.

    (Trissotin poistuu.)


Neljäs kohtaus.

    Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.

PHILAMINTE (Armandelle ja Béliselle).
Nyt osoittakaamme, ett' osaamme henkevät olla.
    (Henriettelle, joka aikoo poistua.)
Mihin kiire? Kuulithan äsken -- eikö se riitä --
ett' olet sa tarpeen!

HENRIETTE.
                      Mit' asiaa tääll' olis mulla?

PHILAMINTE.
Käy takaisin vain, pian pääset selville siitä.


Viides kohtaus.

    Trissotin, Vadius, Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.

TRISSOTIN (esittäen).
Hän on tässä nyt, hän, joka tuttavuuteenne tulla
niin toivoi kovin; ja huoleti sanoa tohdin:
ei ole ken tahansa, jonka ma tykönne johdin.
Häll' istuin on joukossa henkisen valioväen.

PHILAMINTE.
Hänen esittäjässään siitä jo takeen ma näen.

TRISSOTIN.
Kaikk' antiikin mestarit tuntee hän perinjuurin,
koko Ranskanmaassa on kreikan taitaja suurin.

PHILAMINTE (Béliselle).
Voi taivas, kreikan! Kreikkaa, ah, sisko hyvä!

BÉLISE.
Ah, kreikkaa, Armande!

ARMANDE.
                       Kreikkaa! Mi oppi syvä!

PHILAMINTE.
Rakas herra, kreikkaa! En ihastustani peitä,
tuon kreikan tähden mun täytyy syleillä teitä.

    (Vadius syleilee myöskin Béliseä ja Armandea.)

HENRIETTE (väistäen, kun Vadius tahtoo syleillä häntäkin).
Ei, anteeks suokaa, minä en ymmärrä kreikkaa.

    (Kaikki istuutuvat.)

PHILAMINTE.
Nuo Kreikan viisaat on jotain niin jumalaista!

VADIUS.
En häirinne vain? Kai jotakin merkkiseikkaa
te tutkitte juuri. Ehk' on kovin tunkeilevaista
se into, mi tervehtimään minut teitä toi!

PHILAMINTE.
Kera kreikan vain mielivieraana tulla voi.

TRISSOTIN.
Hän kaikkivaltiaasti myös kynää käyttää
ja vois, jos tahtois, jotain kaunista näyttää.

VADIUS.
Se vika on runoilijoilla, ett' eivät rauhaa
suo seuralleen, suunvuoroa muille heitä, --
joka tilassa, kutsuilla, käynneillä tekeleitä
vain väsyttäväisiä väsymätönnä pauhaa.
Minust' inhoittavinta on tämän ilman alla
runoniekka, ken kerjää kiitosta kaikkialla,
heti kimppuun käy, kenen ensinnä kiinni tapaa,
ja saa runovimmalleen hänest' uhriteuraan.
Olen narrimaisuudesta ma tuosta vapaa
ja mieltä sen viisaan kreikkalaisen ma seuraan,
joka nimenomaan on kieltänyt oppilaansa
lukemasta mitään omaa kirjoittamaansa.
Niin, täss' olis laulunen rakastavaisia varten,
jost' arvostelunne soisin ma suoraan kuulla.

TRISSOTIN.
Teill' ain' on ne kauniita, niinkuin ei kellään muulla.

VADIUS
Ja teillä kuin Venuksen leikki ja sulotarten.

TRISSOTIN.
Teill' on yhtä valio muoto kuin lentävä aatos.

VADIUS.
Teiss' aina tenhoo ylevä eetos ja paatos.

TRISSOTIN.
Idyllejä teilt' olen nähnyt niin ihanoita,
että Theokritos ja Vergilius niitä ei voita.

VADIUS.
Teill' oodeinne uljas lento voitollisesti
kera Horatiuksen monesti kilvan kesti.

TRISSOTIN.
Nuo pikkulaulut, ne teill' ovat sievän sievät.

VADIUS.
Ja sonetit teillä, ne kaikesta voiton vievät.

TRISSOTIN.
Nuo ritornellinne, niinkuin soitto ne helkkää.

VADIUS.
Nuo madrigaalinne henkevyytt' ovat pelkkää.

TRISSOTIN.
Vaan ballaadissa te varsinkin olette oiva.

VADIUS.
Ja tilapäärunoss' on teill' äly kaikkivoiva.

TRISSOTIN.
Jos tuntea Ranskanmaa neronvoimanne vois...

VADIUS.
Tää aika jos suurimmillensa arvon sois...

TRISSOTIN.
Niin teille vaunut kultaiset valjastettais.

VADIUS.
Niin teille kunniapatsaita paljastettais. --
Yhym! Se ballaadi, josta ma arvostelunne...

TRISSOTIN.
Ette sattumalt' erästä pikku sonettia tunne
prinsessa Uranian kuumeesta?

VADIUS.
                             Kyllä, sain kuulla
sen eilen eräässä seurassa sivumennen.

TRISSOTIN.
Ja tiedätte tekijän?

VADIUS.
                     En, vaan tekemätt' ennen
sais olla se hältä, jos sanon suoralla suulla.

TRISSOTIN.
Se sentään on hyvin monelta kiitosta saanut.

VADIUS.
Sen kehnous silti ei ole lainkaan laannut.
Se lukekaa, niin toistatte tuomioni.

TRISSOTIN.
Siit' olen ma ihan päinvastaista ajatusta.
Sellaista sepittämään ei pysty moni.

VADIUS.
Mua varjele, taivas, moisien sepustelusta!

TRISSOTIN.
Sanon vielä kerran, sit' ei tee paremmin toinen,
ja tekijänä ma työni tuntea voinen.

VADIUS.
Te tekijä...?

TRISSOTIN.
              Minä.

VADIUS.
                    En käsitä, kuink' oli laita.

TRISSOTIN.
Mun runoni vain kovaks onneks ei teistä maita.

VADIUS.
Ma kuuntelin varmaankin hajamielisesti,
tai esitys huono sen vaikuttamasta esti...
Vaan jätämme sen ja katsomme ballaadiani.

TRISSOTIN.
Oh kuka nyt niihin enää arvoa pani!
Ne poiss' on jo muodista, homehtuneita ammoin.

VADIUS.
On monta, luulen ma, joita ne vielä lumoo.

TRISSOTIN.
Kenties. Mun tuomiotani ei se kumoo.

VADIUS.
Ne siitä pelastunee hyvin pienin vammoin.

TRISSOTIN.
Niin, kelpaavan hyvin näkyvät pedanteille.

VADIUS.
Mut eivätpäs näy kelpaavan sentään teille.

TRISSOTIN.
Oman nimenne muille tyhmästi työntää koette.

    (Kaikki nousevat.)

VADIUS.
Kovin nenäkkäästi te omaanne mulle hoette.

TRISSOTIN.
Pois, kynäpuoskari, höperö musteen hoivaaja!

VADIUS.
Pois, kääremaakari, koko ammatin solvaaja!

TRISSOTIN.
Pois, matkijavaras, kopioitsija kurja!

VADIUS.
Pois, kollo...!

PHILAMINTE.
                Mit' on, hyvät herrat, tuo riita hurja?

TRISSOTIN (Vadiusille).
Vie takaisin klassikoillesi viipymättä
sa kaikki, min heilt' olet kahminut salakättä.

VADIUS.
Käy tekemään Parnassolle katumusta,
että runoissas olet runnellut Horatiusta.

TRISSOTIN.
Sinun kirjoistas vain toukat on saaneet saaliin.

VADIUS.
Sinä kustantajas olet saattanut hospitaaliin.

TRISSOTIN.
Mun maineeni kestää, sit' et sinä maahan kaada.

VADIUS.
Älä kersku, voit Boileaulta sa lisää saada.

TRISSOTIN.
Sinä myös.

VADIUS.
           Eri arvo, sen tiedät, on mulla ja sulla
hänen silmissään, ero kummankin kohtelulla.
Sivumennen saan hänelt' iskun kepeän vain
minä keralla muiden kuulujen kirjailijain,
vaan sinulle hetkeäkään hän ei heitä lomaa,
hänen ivansa hampaissa olet sa alinomaa.

TRISSOTIN.
Näet siitä juuri, ken saa hänelt' arvon täyden.
Hänen silmissään sinä vain olet laumaa halpaa,
sinut kerrall' on nutistanut hän vain sivu käyden,
sua kohti ei enää toiste hän kohota kalpaa.
Vaan miehen vastassaan hän minussa näki,
jota varten on ponnistettava kaikki väki,
ja innosta tuost' yhä iskeä tarmon takaa
näet, ettei häll' ole voittonsa koskaan vakaa.

VADIUS.
Mun kynäni sulle on kohta antava kurin.

TRISSOTIN.
Ja minun sinulta vääntävä niskat nurin.

VADIUS.
Runot, proosat, latinat, kreikat ma sinusta sepitän.

TRISSOTIN.
Koko Pariisin nauruks sun kirjassani ma kepitän.


Kuudes kohtaus.

    Trissotin, Philaminte, Armande, Bélise, Henriette.

TRISSOTIN.
Mun kiivastumistani ettehän pahaksi panne.
Hän solvasi teidän omaa tuomiotanne,
kun sonettiani hän julkeni sortaa noin.

PHILAMINTE.
Saman tunnustuksen toistan ma, jonka jo soin.
Vaan muusta nyt! Henriette, sa käyös tänne;
sun tähtes olen jo kauan ma huolehtinut,
ett' ei ole joustavampi sun henkes jänne;
vaan mull' on nyt keino, mi siit' on auttava sinut.

HENRIETTE.
Tuo huolenpitonne minust' on liikaa aivan,
ei minusta oppineeks, sit' ei mieleni janoo.
Mun on hyvä näin; kovin vaatisi suuren vaivan
ain' olla henkevä kaikessa mitä sanoo.
Ei hiukkaakaan sitä kunnianhimoa mulla,
näin typerikkönä voin hyvin toimeen tulla;
ja ennemmin pidän ma arkipäiväisen järjen,
kuin älyä säihkyäkseni päätäni särjen.

PHILAMINTE.
Vaan mua se loukkaa, enk' ole siihen suostuva,
että suvussani ma moisen häpeän näen.
On kasvojen kauneus koriste kohta ruostuva,
pian kuihtuva kukka, väleen sammuva säen,
epiderminen ilmiö vain, sen ei enempää,
mut kauneus sielun ei katoo, se iäksi jää.
Olen kauan miettinyt siis, miten sulle sois
tuon kauneuden, jok' on käymätön ajan hampaan,
miten tietoa halajamaan sinut haltiois
ja viisauteen sinut vihkisi korkeampaan;
ja päätös, johonka sai minut tuo päämaali,
on katsoa oppaakses tosi aatteen mies...
    (Osoittaen Trissotiniä.)
ja hän on tässä, hän, opas sun tiedonties,
sinut hälle vaimoksi määrää äitisi vaali.

HENRIETTE.
Minut, äiti?

PHILAMINTE.
             Niin, sinut! Kummastelet, -- se heitä!

BÉLISE (Trissotinille).
Näen katseenne kysyvän, saapiko toisen valtaan
näin sydämenne siis siirtyä omistajaltaan.
No niin, minä ilolla suostun, en estä teitä;
tää liitto, sen tiedän, voi toimeentulonne taata.

TRISSOTIN (Henriettelle).
En ihastustani sanoin ilmaista saata,
rakas neiti, niin huumaa se onni ja kunnia, jolla...

HENRIETTE.
Hyvä herra, ma pyydän; siell' asti ei vielä olla.
Vähän malttakaa.

PHILAMINTE.
                 Miten vastaat sa! Pidä varas,
ett' en ma... No niin, sen kuulit, ja sillä hyvä.
    (Trissotinille.)
Täst' emme piittaa, hän kyllä on järkiytyvä.


Seitsemäs kohtaus.

    Henriette, Armande.

ARMANDE.
Noin äidin on huolena vain oman lapsen paras!
Toist' ei ois ylkää niin oivaa ja valiota...

HENRIETTE.
Kun lie niin oiva, niin miksi et itse ota?

ARMANDE.
Sun miehekses, ei mun, hänen määrä on tulla.

HENRIETTE.
Olet vanhempi sisar ja siis etusija on sulla.

ARMANDE.
Jos miehelä mulle kuin sulle ois onni ylin,
sun tarjouksees toki suostuisin avosylin.

HENRIETTE.
Jos kirjakoita sun laillas ma ihannoisin,
niin moiselle miehelle ilolla mennä voisin.

ARMANDE.
Niin, vaikk' eri suuntiin käsityksemme käykin,
ei saa toki tehdä vanhempiansa vastaan.
On äidill' ehdoton oikeus vallita lastaan,
ja turhaan toivot sa voivasi mielin jäykin...


Kahdeksas kohtaus.

    Chrysale, Ariste, Clitandre, Henriette, Armande.

CHRYSALE.
Tule, Henriette, isäs tahtoa tottele. Ota
tuo hansikas pois, kätes herralle tälle anna.
Hän on sun tuleva puolisos, sulho, jota
nyt pyydän tervehtimään sinun morsianna.

ARMANDE.
Nyt kai, hyvä sisko, sun estelys ehk' on pienet.

HENRIETTE.
Niin, "ei saa tehdä vanhempiansa vastaan,
ja isäll' on ehdoton oikeus vallita lastaan".

ARMANDE.
Myös äidin vallassa vähän sä ehkä lienet.

CHRYSALE.
Mitä tarkoitat?

ARMANDE.
                Sanon, että mun huoleksi käy,
kun äidin kanssa te täss' ette sopivan näy;
hän valitsi näät...

CHRYSALE.
                    Kitas, kiusanpirkko, nyt kiinni.
Hänen kanssaan filosofeeraa halusi takaa,
vaan sekaantumaan älä käy minun päätöksiini.
Sano äidilles mun varoitukseni vakaa,
ett' ei mua ärsytä enää, ei käy se peli...
Kas niin, mene.


Yhdeksäs kohtaus.

    Chrysale, Ariste, Henriette, Clitandre.

ARISTE.
                Oikein! Mainio alku, veli!

CLITANDRE.
Mi ilo ja riemu! Ken on mua onnellisempi!

CHRYSALE (Clitandrelle).
Kas niin, käsi käteen ja edeltä sisälle menkää,
me tulemme kohta.
    (Aristelle.)
                  Niin rakkaat, niin hellä lempi!
Läpi sydämen ihan se hellyys lämpöä henkää,
ilon vielä vanhan päiväni iltaan luo,
oman nuoruuden ajat armaat mieleen tuo.




NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Philaminte, Armande.

ARMANDE.
Niin, hänt' ei mikään hillinnyt, ilkkui vaan,
ett' isänsä tahtoa hän muka siinä nouti;
mun silmieni edessä tuskin jouti
hänen lupaustaan loppuun kuuntelemaan;
vähät kai hän isänsä tahtoa välitti täyttää,
kun sai vaan äidin käskylle kääntää kärjen.

PHILAMINTE.
Sen hälle ennen pitkää ma aion näyttää,
hänet kumpaa kuulemaan laki vaatii järjen,
ja äiti vai isäkö tääll' on vallitsemassa,
henki vai ruumis, aate vai ainemassa.

ARMANDE.
Toki saanut ois luopua moisesta salatiestä;
ja ihmettelen vähän tuota nuorta miestä,
väenväkisin vävyksenne kun tahtoo tulla.

PHILAMINTE.
Ei ole vielä hän sijalla toivotulla.
Hänt' ennen ma suosin, kun sua hän toivoi, joskaan
hänen käytöstään en juur' ole voinut sietää.
Mun runoja sepittävän hän kyllä tietää,
vaan kuullakseen niit' ei ole pyytänyt koskaan.


Toinen kohtaus.

    Philaminte, Armande, Clitandre (tulee hiljaa sisään
    ja kuuntelee huomaamatta).

ARMANDE.
En milloinkaan sitä teinä sallia vois,
en hälle Henriettea ikinä sois.
Se luulo ois mua kohtaan kovasti väärin,
ett' itseni tähden näin muka välissä häärin,
ja että mun viha vielä mielessä salaa
muka tuon hänen kehnon tekonsa vuoksi palaa.
Ei, moisen loukkauksen jos kärsiä sai ken,
niin suo avun parhaan lohdutus filosofian,
se kohottaa yläpuolelle tuskan kaiken.
Vaan teitä noin kohdella menee pitkälle liian;
hänet vaatii hylkäämään oma kunnianne,
semmoinen mies ei ansaitse suosiotanne.
En kunnioituksell' ole kuullut vielä
hänen puhuvan teistä, en kertaa yhdellä tiellä.

PHILAMINTE.
Se narri!

ARMANDE.
          Jos miten maineenne kuului julki,
kuin kivi hän kiitokseltanne suunsa sulki.

PHILAMINTE.
Se tyhmyri!

ARMANDE.
            Teiltä jos hälle ma luin mit' ikään,
se kaikk' oli hänestä kehnoa, arvotonta.

PHILAMINTE.
Se hävytön!

ARMANDE.
            Siitä me kiistimme kertaa monta;
ja mitä hän suustaan laukoi -- ei uskois mikään...

CLITANDRE (Armaudelle).
Hyvä neiti, seis! Toki rahtunen armahtakaahan,
tai älkää noin edes totuutta polkeko maahan.
Mitä teille mä tein, kun noin kovin koette kostaa,
noin säälimättä mun kaiken toivoni särkeä,
koko puhetaidollanne ne vihaan nostaa
mua kohtaan, joiden suosio mulle on tärkeä?
Jo virkkakaa, mik' on tuon vihan julman juuri,
ja te, hyvä rouva, annatte ratkaisunne.

ARMANDE.
Jos ois, kuten syytätte, mulla tuo vihan tunne,
ei syyttä se ois; syy mulla liiankin suuri
ois siihen. Tietkää, ett' ikuista ikuisempi
on oleva ensi lempi, niin kalliin kallis,
ett' ennen elonsa, onnensa riistää sallis,
kuin enää sais sijan sielussa toinen lempi.
Ei iljettävämpää kuin sydän häilyväinen,
se moraalisesti on hirviö monipäinen.

CLITANDRE.
Te minussa häilyväistäkö moititte mieltä,
jos väistyin teidän ylpeytenne tieltä?
Niin tahdoitte itse, minkä ma voin sitä vastaan?
Jos loukkaa se teit', oma syynne se ainoastaan.
Mun sydämessäni valta vain teill' oli muinen;
sen ihailu, palvelu, huomio alituinen
mun lempeni tulta tulkitsi. Kaksi vuotta
ma kerjäsin suosiotanne -- kaikki suotta.
Mun palavin toivoni, ponnistukseni suurin,
se teissä kohtasi heltymättömän muurin.
Sydämessä noin hyljätyssä sai toinen sijan.
Ken kantaa, te vai minäkö, siitä vian?
Jos toivoni murtui, se uskottomuuttako ois?
Teit' en ma jättänyt, te minut ajoitte pois.

ARMANDE.
Sekö lempenne hylkäämistä on teistä sitten,
jos siitä kaiken kitkisi rikkaruohon,
jos puhtauteen sen tahtois vihkiä tuohon,
mi siteenä liitoss' on sielujen kaunihitten?
Tuo tunteenne mua kohtaan, se eikö voita
siis koskaan aistien kahleita, kammitsoita;
te ettekö aavistakaan sitä autuutta, mit' on
sopusointu sydämien tuo ruumihiton?
Siis teitä lempiessänne muu ei liitä
kuin kaiken aineen ja tomun alhainen side;
siis hehkullenne teiss' ainoa hengenpide
on avioliitto ja kaikki mi seuraa siitä?
Sekö lempeä, se! Ei, tuiki on toisenlainen
tuo tunne puhdas sielujen korkeain,
jota aistillisuuden ei hekkuma tahraa mainen,
joka sydämet yksin yhtehen vihkii vain.
Muu sille on halpaa kuin kullalle kuona ja multa,
sen tuli on kirkas, on kipuna taivaan tulta;
vain kunniallinen huokaus sen huolta haastaa,
ei kallistu päin se likaisten halujen saastaa;
epäpuhtaita pyytehiä ei lempi se siedä,
oma itsensä vain sen on palkka, ei mikään muu;
vain henki henkeen sen säteissä heijastuu,
eik' olevankaan ruumista siinä tiedä.

CLITANDRE.
Minä itseltäni en voi, paha kyllä, peittää,
mull' ett' on niin hyvin ruumis kuin sielu, ei auta.
Ma tunnen, ettei sijaansa mieli se heittää,
enk' aavista keinoa, millä siit' irrottauta.
On aivan suomaton mulle se viisausvipu,
mun ruumiini sielua seuraa, ei tielle tipu.
Ei ole sen ihanampaa, kuten sanoitte ikään,
kuin tunteet nuo, vain henkeä heijastavaiset,
sopusoinnut sydänten, yhtymiset ylimaiset,
joit' aistillisuuden kahle ei kiedo mikään;
vaan mulle se lempi ois kovin ohutta muonaa,
minuss' on, kuten moititte, liiaksi raakaa kuonaa;
koko olennolla ma lemmin ja kokonaan
myös omaks sen tahdon, jolta ma lemmen saan.
Ja tuskin on tuomittavaa se niin ylenmäärin,
enk' aatteillenne kauneille tehne niin väärin,
mun mieltäni onhan näät koko maailma muu,
tähän samaan muotiin se viel' yhä mukautuu,
yhä pitää siks arvossa siteitä avioliiton,
ett' omakseni jos teit' olen unelmoinut,
en saata ymmärtää, miten toivosta siit' on
muka solvaistuksi mielenne tulla voinut.

ARMANDE.
No siis, mua kosk' ette kuule, ettekä heitä
pois mielestänne tuota halua raakaa,
kosk' astuaksenne uskollisuuden teitä
on tarpeen sielujen liitolle siteet ruumiin,
niin, äiti jos sallii, te tahtonne täyttää saakaa,
ma suostun noihin toivomihinne tuumiin.

CLITANDRE.
Ei neiti, jo sijall' on toinen. Ja en toki voi
niin kiittämättömän kehnosti menetellä,
niin loukata sydäntä tuota, min hyvyys hellä
jo ylpeytenne uhrille suojan soi.

PHILAMINTE.
Mut kuulkaapas, hyvä herra, minäkin voinen
kai tuohon sanasen sanoa, eikö totta?
Te kaikin kuvitteluinenne tietkää, jotta
jo Henriettelle varattu mies on toinen.

CLITANDRE.
Hyvä rouva, ma rukoilen, toki aatelkaa,
toki älkää moista herjaa päälleni panko;
mua ettehän tahdo niin alas alentaa,
ett' oltava ois Trissotinin kilpalanko.
Tuo suosinta kaunosieluin, mi pois minut salpaa,
ei keksinyt vastustajaa ois toista niin halpaa.
Sitä mainetta monellekin, se on totta kyllä,
tämä aikamme huono maku vain pitää yllä;
mut hänest' ei häikäistynyt ole ikinä kukaan,
hänen kirjansa oikean tuomion saa joka suusta;
muut kaikki arvostelee hänt' ansion mukaan;
ja kymmenet kerrat ma olen kuin pudonnut puusta,
kun päälle pilvien noin te nostatte innoin,
tekemäksenne mit' ette huolisi millään hinnoin.

PHILAMINTE.
Te hänestä siihen mieleen, me toiseen jäämme;
eri silmin, nähkääs, te ja me asiat näämme.


Kolmas kohtaus.

    Trissotin, Philaminte, Armande, Clitandre.

TRISSOTIN (Philamintelle).
Suur' uutinen tuotavana on mulla julki:
me viime yöltä onnea kiittää saamme.
Eräs taivaankappale aivan lähitse kulki
läpi ilmakehämme, -- jos se kohtasi maamme
vain kiitäissään -- eik' uupunut monta virstaa, --
niin siit' ois tehnyt niinkuin lasista pirstaa.

PHILAMINTE.
Me keskustelemme tästä toisella erää;
tämä herra Clitandre siin' ei näkis pontta, ei perää;
hänen kammonaan on kaikki oppi ja tieto,
hän lempii tietämätönten ihannetilaa.

CLITANDRE.
Tuo tuomio ei, hyvä rouva, juur' ole mieto;
en kaikkea tietoa noin toki luo ma loukkoon,
vain sellaisen, joka ihmiset päästä pilaa.
Ei oppi suinkaan sinänsä arvoa vailla;
mut ennen kuuluisin oppimatonten joukkoon,
kuin olla tahtoisin oppinut erästen lailla.

TRISSOTIN.
En käsitä, kuinka se syytös syntyä vois,
ett' ikinä mitään pilannut oppi ois.

CLITANDRE.
Mut mun on luuloni, ellei se teitä loukkaa,
ett' on se tehnyt montakin suurta houkkaa.

TRISSOTIN.
Paradoksinen väite!

CLITANDRE.
                    Tää vähä kykyni määrä
vois vaivatta näyttää, että se ei ole väärä.
Ja todisteeni jos todistamaan ei riitä,
esikuvilla kuuluisilla voin tukea niitä.

TRISSOTIN.
Kenties ne todistaisikin aivan toista.

CLITANDRE.
Se nähtäis, eik' olis niihin niin matka pitkä.

TRISSOTIN.
Minä merkkiäkään esikuvista en näe noista.

CLITANDRE.
Mua ihan ne silmiin pistää kuin tikut mitkä.

TRISSOTIN.
Tähän asti arvelin, ett' opin puute, ei oppi,
ois noiden suurten houkkain syntymäsoppi.

CLITANDRE.
Suur' erehdys; on tarjona taetta monta,
ett' oppinut houkka on houkempi oppimatonta.

TRISSOTIN.
On yleinen käsitys teitä vastaan, ma pelkään;
käy yhteen jo itse sanatkin: houkka ja moukka.

CLITANDRE.
Jos halunne kiivetä lie sanaratsun selkään,
niin yhteen käy myös: houkka ja kirjatoukka.

TRISSOTIN.
Se puhdasta tyhmyytt' on, kenelt' oppi puuttuu.

CLITANDRE.
Ja oppi luonnon toisessa nostaa kukkaan.

TRISSOTIN.
Se ain' on aarre, jota ei hanki hukkaan.

CLITANDRE.
Vain narrimmaksi narri sen kanssa muuttuu.

TRISSOTIN.
Lie valistumattomuus kovin suloa teistä,
kun noin sen puolesta tahdotte taittaa peistä.

CLITANDRE.
Siit' ansion saa, jos mulle niin ois se sulo,
kai erästen oppineiden likelle-tulo.

TRISSOTIN.
Nuo eräät oppineet, ne jos oikein tuntee,
ehk' erästen muiden herrain verroilla pysyy.

CLITANDRE.
Niin, tietysti, jos heilt' itseltään kuka kysyy;
paha vain, ettei sitä mieli ei muiden, ei mun tee.

PHILAMINTE (Clitandrelle).
Tuo minusta käy jo...

CLITANDRE.
                      Ei, rouva, ma rukoilen teitä;
hän vahva on ilmankin, tarvis ei avuksi tulla;
täys työ jo moisesta ryntääjästä on mulla,
saan katsoa vain, ett' aivan en henkeä heitä.

ARMANDE.
Tuo loukkaava kiukku, jolla te pitkin matkaa...

CLITANDRE.
Uus sotatoveri! Turha mun enää jatkaa.

PHILAMINTE.
On väittely sallittu kyllä, mut olkoon vapaa
mieskohtaisuuksista toki, -- ne loukkaa tapaa.

CLITANDRE.
Hyvä Jumala! Tästäkö loukkautuis hän muka!
Hän leikin tuntee, jos koko maassa kuka;
ja tomutettu on toisemmin hältä viittaa,
mut viisas mies vähät semmoisista piittaa.

TRISSOTIN.
Ei kumma se, jos tuon väitteen puolesta juuri
niin herra Clitandrell' on otella into suuri.
Hän kulkee hovissa -- siinä on selitys seikan.
Siell' orpoin' on oppi ja nero -- se ei ole uutta.
Syyt siell' on suosia valistumattomuutta;
ja siis hovilaiset noin sitä puoltaa veikan.

CLITANDRE.
Kovin pahasti vainoattekin hovi-parkaa;
se pääsemättömiss' on: joka päivä, mi koittaa,
sotarumpua kaunosielut sen korviin soittaa,
sitä soimaamaan joka kiusasta kohta he karkaa;
sen huono aisti on syynä, sen hengen rappio,
kun heill' lorun lopuksi ain' on loistava tappio.
Herra Trissotin, mun sanoa sallikaa,
miten kumarrankin ma oppinne kukkuraa,
että teidän ja teikäläisten on paras, kun käytte
vähän hiljaisemmalla äänellä kimppuun hovin;
ehk' ei se lopulta ole niin tyhmä kovin,
kuin te, hyvät herrat, päähänne panneen näytte;
ei sielläkään ihan tietämättömät olla,
eik' äly ja aisti niin huti-hunningolla;
sen maailmantuntemus vastaa, ma kehua tohdin,
monen korkean koulumestarin puuta, heinää.

TRISSOTIN.
Tuon aistin laatu, se nähty on monessa kohdin.

CLITANDRE.
Ja miss' on se mennyt, ma kysyn, niin vasten seinää?

TRISSOTIN.
Niin missäkö? Teoksineen koko Ranskanmaalle
on Rasius, on Baldus mainetta tuonut;
koko maailma heidät tuntee, mut onko vaa'alle
hovi pannut ansion, palkinnon sille suonut?

CLITANDRE.
Ei todella, ei. Te vain kovin olette kaino;
pois jäihän tykkänään oman arvonne paino.
Mut -- samoin myös tämä kysymys kaukana teistä --
mitä valtio noilt' opinsankareiltanne saa,
mikä hyöty sillä on moisista tekeleistä,
kun huudetaan, nurin pannaan taivas ja maa,
hovin hirmuista vääryyttä, ettei holvata koita
yli pään heti heille kultia, kunnioita?
Tuo oppiromu kas sehän on Ranskan kukka!
Ja kirjoitta noitt' ois maar hovin edessä hukka!
Sen ties parin, kolmen paturin pikku järki:
kun heidät on painettu vain ja kansiin pantu,
niin mahtajansa sai heti maa ja mantu;
luo valtojen vaiheet heidän kynänsä kärki;
jos kirjoillaan he hyttysen hyrinän nostaa,
heti lihavin eläkkein tulis heille se kostaa;
muka heidän mainettaan, sitä hautovat unta,
vain huutaa ihaillen koko ihmiskunta;
opin auringot muka ovat he vailla vertaa,
jos ammoin sanotun vielä he kerran kertaa,
jos kolmetkymmenet vuodet sill' ikäänsä tappoi
ja niin ja niin monet yöt jos kirjassa nokin
he latinaa ja kreikkaa päähänsä lappoi,
pölyt sulloi pökkeröisimmät sikin-sokin,
mitä kansihinsa tuo kama suinkin sulkee.
Nyt viisaudestaan juopuneina he kulkee,
ylen perehtyneitä pieksämään ovat suuta,
mut vailla taitoa, vailla tolkkua muuta,
ja täynnä narrimaisuutta vaativaa,
mi itse älyn ja tiedon jo herjaan saa.

PHILAMINTE.
Tuo intonne menee jo silmittömyyteen ihan;
ja se, mikä teissä noin nostaa verisen vihan,
on kilpakosija, sen hyvin kyllä huomaan...


Neljäs kohtaus.

    Julien, Philaminte, Clitandre, Armande,

JULIEN.
Se oppinut mies, joka tääll' oli juuri ja jolla
mun palvelijana on onni ja kunnia olla,
tähän pyytää lippuun teitä silmänne luomaan.

PHILAMINTE.
Miten tärkeä lippu se liekin, jonka hän laittaa,
ei ihmisiin, hyvä ystävä, noin sovi tulla,
ett' ilmoittaa talon palvelijain ei anna,
ei törmätä noin, sanan että suusta taittaa;
se tapana palvelijalla ei kasvatetulla.

JULIEN.
Sen tahdon taskukirjaani muistiin panna.

PHILAMINTE (lukee).
"Arvoisa rouva! Trissotin on kerskunut menevänsä naimisiin teidän
tyttärenne kanssa. Ilmoitan teille, että hänen filosofiansa tähtäilee
vain teidän rahojanne, ja että teidän on paras olla solmiamatta tätä
avioliittoa, kunnes olette lukenut sen runoelman, jota sepitän häntä
vastaan. Ennen tätä kuvausta, jossa aion esittää hänet oikeassa
karvassaan, minulla on kunnia lähettää teille Horatius, Vergilms,
Terentius ja Catullus, joissa on reunaan merkittynä kaikki
hänen varastamansa kohdat."

Vihamiesten raivon, kas, miten kiihdyttää
jalon ansion kimppuun nyt aiottu kihlaus tää;
mut multapa vastuun saa nämä sappisateet,
mi tehottomiks on tekevä kaikki kateet
ja näyttävä heille, min vaivasta viljaa iti,
ett' edistivät sitä vain, mikä estää piti.
    (Julienille.)
Sana herrallenne te viekää, että hän huomaa,
miten suuren suuresti kunnioitan ja kiitän
ja seuraan ma neuvoa tuota, ystävän suomaa
sana viekää, ett' yhteen nyt tänä päivänä vielä
herra Trissotinin ja tyttäreni ma liitän.


Viides kohtaus.

    Philaminte, Armande, Clitandre.

PHILAMINTE (Clitandrelle).
Ja te kai suostutte perheemme tuttavana
tätä liittoa todistamaan, meilt' ette kiellä
sitä kunniaa, -- siis tervetuloa siksi!
Armande, sinä notaarille nyt toimita sana
ja siskoas jouduttamaan mene valmihiksi.

ARMANDE.
Ei siskoni luo minun tarvis mennä, ma takaan;
kai herra Clitandre hälle sen viestin vie;
hänet tälle tahdollennehan vastahakaan
toki kaikella kiireen kiihoitettava lie.

PHILAMINTE.
Me saamme nähdä, eikö hän mieltään malta
ja kellä on häneen suurempi vaikutusvalta.


Kuudes kohtaus.

    Armande, Clitandre.

ARMANDE.
Kovin paha on mieleni, että ei asianvaiheet
näy toiveitanne oikein tahtovan täyttää.

CLITANDRE.
Ma lupaan voimani, keinoni kaikki käyttää
pois poistaakseni nuo mielipahanne aiheet.

ARMANDE.
Vain pelkään, ett' ehkä onnistumatta jäätte.

CLITANDRE.
Kenties te pelkonne perättömäksi näätte.

ARMANDE.
Niin soisin.

CLITANDRE.
             Kiitos siitä, ma uskon teitä
ja tiedän, ett' avutta mua te ette heitä.

ARMANDE.
Niin, minkä voin, asiaanne ma lupaan ajaa.

CLITANDRE.
Mun kiitollisuuteni siitä on vailla rajaa.


Seitsemäs kohtaus.

    Chrysale, Ariste, Henriette, Clitandre.

CLITANDRE.
Mua auttakaa, teiss' ainoa toivoni viel' on.
Sain rouvaltanne ma heltymättömän kiellon;
on Trissotin vävyn sijalle siellä tullut.

CHRYSALE.
Mist' ottavatkin ne päähänpistonsa hullut?
Tuo Trissotin -- mene hornaan jo!

ARISTE.
                                  Ihmetteleppä!
Sellainen latinan laskija, runoseppä!
Ken kestäis mokoman kilpakosijan tiellä?

CLITANDRE.
Hän heidät naittaa päätti nyt tänään vielä.

CHRYSALE.
Mitä, tänään?

CLITANDRE.
              Niin.

CHRYSALE.
                    Ne tuumat ma kyllä taitan,
tänä päivänä täsmälleen minä teidät naitan.

CLITANDRE.
Hän notaarille sanan jo laittoi äsken.

CHRYSALE.
Hyv' on, hänet saapumaan minä myöskin käsken.

CLITANDRE.
Ja neiti Armanden siskolleen piti tulla
täst' äitinsä tahdosta edeltä tieto tuomaan.

CHRYSALE.
Ja kaikella sill' isän vallalla, joka on mulla,
Henrietten ma käsken teille kätensä suomaan.
Oh, jumaliste, he saavat havaita pian,
ken määrää tässä talossa kaapin sijan.
    (Henriettelle.)
Meit' odota täällä, me palaamme piakkoin.
Tule, veli Ariste, ja myöskin te, herra vävy.

HENRIETTE (Aristelle).
Ah, hänessä säilyttäkää tämä mielensävy.

ARISTE.
Sun onnes hyväksi teen mitä tehdä voin.


Kahdeksas kohtaus.

    Henriette, Clitandre.

CLITANDRE.
Miten voikootkin muut mulle apua tuottaa,
vain teidän lempeenne tahdon ma ylinnä luottaa.

HENRIETTE.
Ja lempi se, sen te tiedätte, lujana kestää.

CLITANDRE.
Mi mahti silloin vois mun onneni estää?

HENRIETTE.
Te näätte, mi uhkaamassa on vaara ja hätä.

CLITANDRE.
En pelkää mitään, kun te mua vain ette jätä.

HENRIETTE.
Kaikk' uskallan, että täyttyis toivomme sulo;
vaan kohtalonamme jos ois sen turhaksi-tulo,
on luostari yksin turvana, jossa päästä
toki joutumasta väkisin toiselle voin.

CLITANDRE.
Se hetki multa, laupias taivas, säästä,
jona uskollisuutenne saisitte näyttää noin!




VIIDES NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Henriette, Trissotin.

HENRIETTE.
Täst' aviosta, jot' äitini aikoo mulle,
ma tahdoin tulla kanssanne puhelulle.
Koko kotini nyt epäsovun on vallassa karvaan,
ja toivon teidän suopean kuulon suovan
siis sanalle järjen. Te odottanette, sen arvaan,
mun myötäjäiset runsaat kanssani tuovan;
mut rahaan, jot' ajattelee moni ahnein janoin,
tosiviisaan mieli ei voi toki alentua;
ja kultaa ja mammonaa hänen halveksua
toki tulee muuallakin kuin vain korein sanoin.

TRISSOTIN.
Ei, se mik' on lumonnut minut, se tuiki toist'
se suloutenne on, loihtu silmäinne loiston,
koko kuvanne armas se aarre, se kultien kulta,
jot' yksin ma jumaloin, joka suloista tulta
mun sieluuni nostaa, sen teihin iäksi sitoin.

HENRIETTE.
Mun suokaa lausua kiitollisuuteni syvin.
Tuo ylevä tunteenne saa minut hämille hyvin,
ja suren, kun en voi vastata samalla mitoin.
Voin teitä niinkuin kukaan ma kunnioittaa,
mut teitä lempiä, sit' on mun turha koittaa.
Ei voi, sen tiedätte, sydäntä kahdelle jakaa,
ja omassani Clitandren on valta jo vakaa.
Näen kyllä, ettei verraksi teille hän riitä
ja ett' olen valinnut kovin huonoin ma'uin,
teill' ett' on kaunistus satojen kykyin ja avuin,
näen kaiken sen, mut ei ole apua siitä;
niin, parhaalla tahdollani en muuta voi
kuin suuttua mielelleni näin sokaistulle.

TRISSOTIN.
Kera kätenne kalliin, jonk' äitinne mulle soi,
myös sydämenne on suostuva omaksi mulle;
ja tuhansin hellin ja hartain huolin siellä
voin vastalemmen ansaita ajan pitkään.

HENRIETTE.
Ei, ensi lempeäni en ikinä kiellä,
sit' ei voi poistaa huolenpitonne mitkään.
Puhun teille suoraan mieleni, pelkoa vailla,
sit' ette voi pahaks ottaa millään lailla.
Se hellä tunne, mi sydämissämme itää,
ei herää se ansioihin ja avuihin nähden;
se sydämen oikku on; jostakin jos ken pitää,
niin monesti itsekään ei tiedä mintähden.
Jos järjen jälkeen lempemme valikois,
niin teihin kiintynyt sieluni varmaan ois;
mut lempi ei, nähkääs, osaa niin ovela olla.
Minut hyljätkää tämän sokaistukseni huomaan,
ja valtaan tuohon älkää turvatko, jolla
minut voitais vaatia käteni teille suomaan.
Ei kunnon mies siit' apua koskaan hanki,
mihin pakottaa on vanhemman valta lastaan,
sit' uhraa ei, jota lempii; vapaa, ei vanki,
on oleva sydän, jonka hän ottaa vastaan.
Siis äitiä älkää pakkoa ankarinta
mua kohtaan saattako käyttämään. Joku toinen
te valitkaa -- moni parempi-ansioinen
on lemmelle, jonka tarjoo niin jalo rinta.

TRISSOTIN.
Mi uhraus, ansiotyö voi lempenne voittaa?
Vain viitatkaa, ma kaikkeni tahdon koittaa.
Ei lempiä teitä -- se mahdotonta on mulle,
jos teilt' olemattomaks ei oma sulous tulle,
ei ehtyne sen jumalainen runsaussarvi...

HENRIETTE.
Oh, lopettakaa, hyvä herra, jo moiset lorut.
Tuo Iris- ja Phyllis- ja muu Amarante-parvi,
mitä sanoo se, jolle te suotte niin runsaat korut,
joka runossa vannotte ikuisen ihaelunne...?

TRISSOTIN.
On toista kuvittelut, toist' oikea tunne.
Vain runossa ovat he lempeni esineitä;
tosi-todessa on se vain sulo _Henriette_.

HENRIETTE.
Hyvä herra, ma rukoilen...

TRISSOTIN.
                           Loukkaako siis se teitä?
No niin, sit' en auttaa voi. Se tunne, jot' ette
te minussa ammoin jo herättäneenne tiennyt,
se lemmen alttariliekki iäti kestää;
teit' ihailemasta ei voi mua esteet estää;
ja suosionne jos multa suljettu lie nyt,
niin apua en jalon äitinne hyljätä saata,
joka rakkahimman toivoni tahtoo taata;
ja kunhan vain sulo-onneni ovi on avoin,
kun teidät saan, niin en kysy, millä tavoin.

HENRIETTE.
Vaan tietkää, ett' uskallettua voi vähän olla,
jos tahtoo panna sydämen pakkonuoraan;
saa pitää varansa vain, sen sanon ma suoraan,
ken neidon nai, joka suostu ei suosiolla.
Semmoinen pakko voi pian tuumiin johtaa,
joit' aviomiehen syy olis kavahtaa.

TRISSOTIN.
Mua sananne nuo ei säikytetyksi saa.
On viisas kaikkeen valmistunut, mi kohtaa.
Pois pikkuluulot hält' ajattelunsa vie;
hän katsella heikkouksien yläpuolta
voi kaikkea tuota -- mi tapahtuakseen lie,
se tapahtukoon, hän siitä ei haudo huolta.

HENRIETTE.
Mua suurenmoisuutenne jo todella hurmaa;
noin viisautenne en tiennyt olevan oivan,
noin sankarillisin mielin sen vyöttää voivan
toki kestämään sellaistakin tapaturmaa.
Tuo mielenkorkeus, jolla ei vertaistansa,
maankuulun ansaitsee myös kuvastajansa,
niin, jonkun, jok' uupumatonna pyhittäytyy
sit' auttamaan vakan alta täyteen valoon;
ja kun kovin kykenemättömäksi mun täytyy
oma itseni myöntää moiseen kutsumin jaloon,
niin muille paremmille ma heitän sijan
ja vannon, meidän kesken, että mä hylkään
tuon suuren onnen yhtyä moiseen ylkään.

TRISSOTIN (poistuessaan).
Notaarin edessä saamme sen nähdä pian.


Toinen kohtaus.

    Chrysale, Clitandre, Henriette, Martine.

CHRYSALE.
No tyttöseni, hyvä se, kun sinut nään;
kas niin, tule velvollisuutesi täyttämään
ja taivu siihen, mit' isäsi tahtoo ja halaa.
Sun äidiltäs kyll' otan ma oikut äkin;
ja siksi mun tahdostani nyt ensinnäkin
Martine tässä palvelijaksi palaa.

HENRIETTE.
Miten iloiseksi saa minut päätöksenne!
Vain älkää minkään sit' antako järkyttää.
Te siinä horjumatonna kestäkää,
teit' ettei eksyttäis hyvä sydämenne;
siin' uskaltakaa joka uhkaa vastaan seistä,
niin ettei äitini vain saa voittoa teistä.

CHRYSALE.
Mitä! Olenko siis minä sinusta moinen saapas?

HENRIETTE.
Ei, varjelkoon!

CHRYSALE.
                Tai narri, se sanokaapas,
hyvä neiti!

HENRIETTE.
            Ken moista sanois!

CHRYSALE.
                               Sun onko pelko,
ett' olen ma päätöksissäni sellainen nolla?

HENRIETTE.
Ei, isä.

CHRYSALE.
         Mull' ei muka ois tähän ikääni selko,
ett' isäntä talossani ma osaan olla?

HENRIETTE.
On toki.

CHRYSALE.
         Ja niin muka karussa kaikki ryhti,
ett' aina vaimoni vain mua nokasta nyhti?

HENRIETTE.
Ei suinkaan.

CHRYSALE.
             No mit' on se siis? Pidä sulku suulla,
mua säästä vasta moiselta hupsuttelulta.

HENRIETTE.
En vihoittaa teit' aikonut, isä kulta.

CHRYSALE.
Mun sanaani täytyy täällä kaikkien kuulla.

HENRIETTE.
Niin aivan.

CHRYSALE.
            Mun kattoni alla ei käskijää
ole muuta kuin minä.

HENRIETTE.
                     Sit' ei voi kumota kukaan.

CHRYSALE.
Minä olen se, minä, jok' olen perheen pää.

HENRIETTE.
Te, isä.

CHRYSALE.
         Ma lapseni holhoan mieleni mukaan.

HENRIETTE.
Ah, niin.

CHRYSALE.
          Itse taivas sen valtani vahvistaa.

HENRIETTE.
Ken kieltää vois sen?

CHRYSALE.
                      Ja sen minä tahdon näyttää,
ken, isä vai äitikö, täällä käskyä käyttää,
ken miehen mun tyttärelleni määrätä saa.

HENRIETTE.
Ah, toivettani te tuette suloisinta;
en halaja muuta kuin totella käskyänne.

CHRYSALE.
Jos vaimoni mielessä vielä on vastarinta...

CLITANDRE.
Hän tulee tuolla notaarin kanssa tänne.

CHRYSALE.
Kaikk' olkaa apuna tässä.

MARTINE.
                          Ei hätää. Mä kyllä
apumieheks astun, jos rohkeutenne laskis.


Kolmas kohtaus.

    Philaminte, Bélise, Armande, Trissotin, Notaari,
    Chrysale, Clitandre, Henriette, Martine.

PHILAMINTE (notaarille).
Sitä rumaa tyyliä ettekö jättää raskis?
Toki tehkää sopimus kielellä sivistetyllä.

NOTAARI.
Se tyyli on oiva, ja narri ma silloin oisin,
jos sanaakaan ma sallisin muuttaa toisin.

BÉLISE.
Mikä raakalaisuus keskellä Ranskanmaata!
Mut tieteen hyväksi ettekö hyljätä saata
nuo écut ja livrét, ja miinoissa, talenteissa
toki merkitä myötäjäiset, ja ellei muuta,
edes päivätä iduksissa ja kalendeissa?

NOTAARI.
Jos suostuisin pyyntöihinne, niin vasten suuta
jo naurais maar joka virkaveljeni mua.

PHILAMINTE.
Siis siihen kaikkeen saanemme mukautua.
Tähän käykää, tehkää hyvin. Me voimme alkaa.
    (Huomaa Martinen.)
Ah! Kattoni alle vieläkö astua jalkaa
tuo tohtii! Kenenkä luvalla tänne hän tuodaan?

CHRYSALE.
Syy aikanaan sun kernaasti kuulla suodaan.
Nyt meill' on muuta toimena.

NOTAARI.
                             Sepittämään
välikirjaa siis. Ken on tuleva morsioksi?

PHILAMINTE.
Tämän nuoremman tyttäreni ma naitan.

NOTAARI.
Hyvä.

CHRYSALE (osoittaen Henriettea).
      Niin, hänet. Hän Henriette on nimeltään.

NOTAARI.
Vai niin! Ja sulho?

PHILAMINTE (osoittaen Trissotiniä).
                    Hän saava on puolisoksi
tämän herran.

CHRYSALE (osoittaen Clitandrea).
Ja minä, minä sanon, ett' yhdistyvä
hän on tämän herran kanssa.

NOTAARI.
                            Niit' onko kaksi?
Se liikaa lie.

PHILAMINTE (notaarille).
               Vävyn paikalle pantavaksi
herra Trissotinin ma vaadin -- ei vastahankaa!

CHRYSALE.
Vävyn paikalle, sanon ma, herra Clitandre pankaa.

NOTAARI.
Vaan ensin sopikaa toki keskenänne,
ken todenteolla vävyks on tuleva tänne.

PHILAMINTE.
Ma sanoin jo, kuka mun tyttäreni on saava.

CHRYSALE.
Jo kuulitte, kuinka on tehtävä sopimuskaava.

NOTAARI.
Mut kumpaako sitten mun tulee totella teistä?

PHILAMINTE (Chrysalelle).
Mitä! Aiotko sinä mun mieltäni vastaan seistä?

CHRYSALE.
En voi sitä sallia, että mun kultani vuoksi
vain tullaan multa tytärtä kosimaan.

PHILAMINTE.
Ken tässä sitten sun kulties jälkeen juoksi?
Sepä viisaan ihanne ois, sepä tosiaan!

CHRYSALE.
Ma valinnut olen Clitandren, ja siinä piste.

PHILAMINTE (osoittaen Trissotiniä).
Ja vävyksi, katsos, kenen mun päättää pääni.
Niin tahdon, se muuks ei muutu.

CHRYSALE.
                                Hohoo, kuink' ääni
nyt onkin jyrkkä kellossa, jumaliste!

MARTINE.
Toki ylimmäinen on talossa isännän sana;
mies näet on vaimon pää, ei vaimo miehen.

CHRYSALE.
Niin juuri.

MARTINE.
            Vaikk' ajakaa heti tippurantiehen,
niin kukon eellä ei saa kiekua kana.

CHRYSALE.
Ei koskaan.

MARTINE.
            Ja narriksi nauretaan, jos antaa
mies vaimollensa vallan housuja kantaa.

CHRYSALE.
Se on totta.

MARTINE.
             Ja jos minä kerran miehelle menen,
niin sellainen olla saa, joka näyttää, kenen
on kädessä nyörit, ei joutava jänisjussi.
Ja jos käyn ärhentämään, olen oikkupussi,
niin kernaasti saa, jos en muuten hillitse kieltä,
hän läimäyttää vähän vasten leukapieltä.

CHRYSALE.
Hyvin sanottu.

MARTINE.
               Herralt' ei ole tolkku pois,
hän laatumiehen lapselleen toki sois.

CHRYSALE.
Niin.

MARTINE.
      Miksei herra Clitandrea neidille myöntää? --
Mies nuori ja kaunis! Mintähden hänelle työntää
tuo tietoniekka, jolta ei messu lakkaa?
Hän miest' on vailla, ei mitä almanakkaa;
hän reikan ja latinan laklatuksesta viis,
herra Trissotinin tarvist' ei hällä siis.

CHRYSALE.
Sanos muuta.

PHILAMINTE.
             Siis hälle ei saada sulkua suuhun!

MARTINE.
Vain saarnastuoliin ne kelpaa, mutta ei muuhun
nuo oppineet. En sellaista miestä huolis,
muut kaikki vaikk' koko maailmasta kuolis.
Sitä viisautta tarvis ei mennessä naimisiin,
kaikk' kirjat ja kartat on siinä kaupassa liikaa;
ja jos minä milloinkaan otan miehen, niin
otan sellaisen, jok' ei muihin kirjoihin kiikaa
kuin minuun, ei i:tä tunne, jos tulee vastaan,
muut' ei tuteeraa kuin muijaansa ainoastaan.

PHILAMINTE (Chrysalelle).
Joko riittää? Olenko kuullut jo kylliks asti
sun tulkkias ylevää?

CHRYSALE.
                      Hän on puhunut totta.

PHILAMINTE.
Vaan nyt suunsoitolle pääksi ma toistan, jotta
mun tahtoni tapahtuva on ehdottomasti.
Niin, herra Trissotin Henrietten saa.
Sen sanon, sen vaadin ma, turha on vastustaa;
ja sanasi jos Clitandrelle lienet velkaa,
niin voithan toisen tyttäres tarjota hälle.

CHRYSALE.
Mut siinähän oiskin ratkaisu riidalle tälle.
    (Henriettelle ja Clitandrelle.)
Mitä sanotte? Suostuisitteko? -- Ajatelkaa.

HENRIETTE.
Oh, isä!

CLITANDRE.
         Oh, herra Chrysale!

BÉLISE.
                             Vois mieluisempi
ehk' olla hänelle tarjous toinen, mutta
me vaadimme, että valiosielujen lempi
on kuin valo auringon puhdasta kirkkautta;
vain aatemuotoinen suotu on olevaisuus,
kaikk' evätty siltä alhainen ainemaisuus.


Neljäs kohtaus.

    Ariste, Chrysale, Philaminte, Bélise, Henriette,
    Armande, Trissotin, Notaari, Clitandre, Martine.

ARISTE.
Anon anteeksi, että mun näette ilmestyvän
ilon keskelle näin pahan sanoman saattajaksi;
ma sain nämä kirjeet, niissä on uutista kaksi,
joist' arvaan teille koituvan huolen syvän.
    (Philamintelle.)
Tämä teille, sen asianvalvojaltanne sain.
    (Chrysalelle.)
Ja tämä Lyonista sulle.

PHILAMINTE.
                        Mi onnen vaihe
muka olla ansaitsis syvän huolen aihe?

ARISTE.
Sitä kirjettä suvaitkaahan silmätä vain.

PHILAMINTE (lukee).
"Arvoisa rouva! Olen pyytänyt lankonne, herra Aristen, toimittamaan
teille tämän kirjeen, josta näette sen, mitä en ole rohjennut tulla
teille suullisesti ilmoittamaan. Tuo suuri välinpitämättömyys, jolla
käsittelette asioitanne, on ollut syynä siihen, että teidän
valtuutettunne kirjuri ei ole minulle laisinkaan antanut ilmoitusta,
ja niin olette auttamattomasti menettänyt asianne, jonka muutoin
varmaankin olisitte voittanut."

CHRYSALE.
Sinä menettänyt!

PHILAMINTE.
                 Noin vaivut sa vasten maata!
Mua, katsos, iskut moiset ei murtaa saata.
Vähän saaos sinäkin sankarinmieltä rintaan,
joka onnen oikuille tohtii viskata kintaan.

"Laiminlyöntinne maksaa teille neljäkymmentä tuhatta écutä, ja tämän
summan ynnä oikeuskulut on hovi päätöksellään tuominnut teidät
maksamaan."

Oh, tuominnut! Häpeemätöntä, niin saattaa sanoa pahantekijöille.

ARISTE.
                 Niin, hirmuista! Ilman syytä
siit' ette suutu. Ois tullut kuulua jotta:
"alamaisimmasti rohkenee hovi anoa
täten teiltä neljäkymmentä tuhatt' écutä
ja kulungit ensitilassa", eikö totta?

PHILAMINTE.
No, entä toinen?

CHRYSALE.
"Kunnioitettava herra! Se ystävyys, joka kiinnittää minut arvoisaan
veljeenne, saattaa minut ottamaan harrasta osaa kaikkeen mikä koskee
teitä. Tiedän, että olette sijoittanut omaisuutenne herrojen Arganten
ja Damonin huostaan, ja minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille,
että molemmat ovat tehneet samana päivänä vararikon."

Hyvä jumala! Kaikki kerralla pyyhkäisty pois!

PHILAMINTE.
Mikä kehno sielu! Pyh, mitä tää nyt ois!
Ei mikään vaihe viisaalle vammaa saata;
muun onni jos vie, oma itsensä hälle jää.
Nyt asiaan taas! Jätä huolesi, pystyyn pää.
    (Osoittaen Trissotiniä.)
Hänen varansa voivat meillekin turvan taata.

TRISSOTIN.
Hyvä rouva, eihän sill' ole semmoinen hätä.
Kaikk' karsain silmin katsovat liittoa tätä,
enk' ole se mies, joka väkisin tyrkyttäytyy.

PHILAMINTE.
Teill' ennen epäilystä ei ollut tuota;
nyt vasta, kun iski tää kovan onnen nuoli...

TRISSOTIN.
Yhä estelyitä, -- viimein jo väsyä täytyy;
ja ennenkuin kiusaksi käyn, toki luovun luota,
en tahdo sydäntä, joka ei minusta huoli.

PHILAMINTE.
Mä nään, mä nään, mit' en tahtonut tähän saakka
teist' uskoa, ja mikä liioin ei kaunista teitä.

TRISSOTIN.
Te nähkää vain, mitä mielitte, siit' en piittaa;
kovin musertavainen mulle ei lie se taakka.
Mut itseäni en herjattavaksi heitä,
en salli, ett' ovea mulle ihmiset viittaa.
Niin kohdeltavaksi mies minuinen liian on hyvä;
ja kosk' en kelpaa, niin kumarrukseni syvä.


Viides kohtaus.

    Ariste, Chrysale, Philaminte, Bélise, Armande,
    Henriette, Clitandre, Notaari, Martine.

PHILAMINTE.
Hyvin toikin hän katalan kauppiassielunsa julki.
Ja filosoofista vielä hän kävi ja kulki!

CLITANDRE.
Minä siitä en tosin käy, en paljon, en vähän,
mut kohtalonne on mulle kuin omani kantaa.
Siis suokaa, sit' anon ma, onnettomuuteen tähän
mun itseni ynnä kaikkeni avuksi antaa.

PHILAMINTE.
Mua liikuttaa tuo alttiutenne jalo;
en estele enää, palkinnon lempenne palo
on saava; niin, koska te Henrietteni kättä...

HENRIETTE.
Ei, äiti, en saata, ma olen muuttanut mieltä.
Mun täytyy jättää tahtonne täyttämättä.

CLITANDRE.
Tekö multa onneni murtaisitte, nyt juuri,
kun kaikki esteet vaipuvan nään sen tieltä...?

HENRIETTE.
Ma tiedän, ett' omaisuutenne ei ole suuri;
ja teitä kun omakseni ma toivoin ennen,
niin uskoin toteutuessa toivoni sulon
myös teidän saavan turvatun toimeentulon;
vaan nyt, rakas ystävä, kaiken onnemme mennen,
te sydämelleni olette liian kallis,
ett' teidät kohtaloomme se sitoa sallis.

CLITANDRE.
Joka kohtaloss' on kera teidän mull' onni myötä;
mut ilman teit' elo mulle on mustaa yötä.

HENRIETTE.
Ain' uskoo ja puhuu lemmen huumaus samaa,
mut katumus myöhä sitten on karvas jatko.
Ei siteitä helliä mikään niin väleen ratko,
kuin jos elon inhat puutteet mieltä lamaa;
pian molemminpuoliset syyttelyt ovella uhkaa,
kun hurmiost' ei ole muuta kuin huolten tuhkaa.

ARISTE.
Ja tämäkö syy siis vain on esteenä sulla,
ettet voi herra Clitandren omaksi tulla?

HENRIETTE.
Oi, muutoin se ois mun toivoni ainoa määrä,
mua liian suuri lempi vain estää siitä.

ARISTE.
Siis vapaasti vain hänen käteensä kätesi liitä.
Tuho-uutinen, jonka ma toin, se olikin väärä,
vain pieni ylläkkö, viaton sotajuoni,
jota teidän lempenne hyväksi tahdoin käyttää.
    (Philamintelle.)
Myös teille, kälyni, mun teki mieli näyttää,
mikä tuon filosoofin ol' oikea pohjasuoni.

CHRYSALE.
No, luojan kiitos!

PHILAMINTE.
                   Ilon se mieleeni nostaa,
ett' on tuo kehno nyt saava happamen naaman.
Tuot' alhaista ahneutt' ei vois paremmin kostaa.
Niin komeat häät hänen pitää nyt nähdä saaman.

CHRYSALE (Clitandrelle).
Niin, te hänet saitte, sen sanoin jo edeltäpäin.

ARMANDE (Philamintelle).
Siis heidän onnelleen minut uhraatte näin.

PHILAMINTE.
Ei uhrata sua, sa parhaimman valikoit;
on sulla filosofia, sen turvin voit
sa tyynnä katsoa, kuinka he toisensa saavat.

BÉLISE.
Kun raukan ei rinnass' ois vain pahemmat haavat!
Epätoivon vimmassa monikin onneton nai, ken
sitä sitten katua saa elonikänsä kaiken.

CHRYSALE (notaarille).
Nyt siitä jatkakaa, mihin jäitte äsken,
ja sopimus tehkää, niinkuin ma säädän ja käsken.








End of the Project Gutenberg EBook of Oppineita naisia, by Molière

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52792 ***