*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52401 ***

MR BRITLING PÄÄSEE SELVYYTEEN I

Kirj.

H. G. Wells


Englanninkielestä suomennettu





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.




SISÄLLYS:

I OSA: Matching's Easy rauhan aikana.

   I. Mr Direck vierailee mr Britlingin luona.
  II. Mr Britling jatkaa esitystänsä.
 III. Seurustelu käy yhä vilkkaammaksi.
  IV. Mr Britling puhelee itsekseen.
   V. Päivä koittaa.

II OSA: Matching's Easy sodan aikana.

   I. Katselijoita
  II. Osanottajia.
 III. Viha.
  IV. Voimattomuuden verkossa.

III OSA: Matching's Easyn testamentti.

   I. Mrs Teddy lähtee kävelylle.
  II. Mr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti.






ENSIMÄINEN OSA

MATHING'S EASY RAUHAN AIKANA.




ENSIMÄINEN LUKU.

Mr Direck vierailee mr Britlingin luona.


1.

Mr Direck vieraili ensi kertaa Englannissa, ja hänen kykynsä huomata
eroavaisuuksia oli kuluneina kuutena päivänä vähitellen kehittynyt
huippuunsa. Hän havaitsi Englannin olevan kaikin puolin miellyttävän
ja tyydyttävän sekä poikkeavan Amerikan oloista enemmän kuin hän
koskaan oli tohtinut toivoa.

Monena vuotena hän jo oli tätä matkaa suunnitellut, mutta kun hänen
luonnonlaatunsa oli pikemmin aurinkoinen kuin tarmokas -- vaikka
hän itse lujasti uskoi olevansa oikea tarkkanäköisen amerikkalaisen
tarmon lähde -- niin hän oli sallinut monenlaisten asiain ja
varsinkin miss Mamie Nelsonia koskevan epävarmuuden pidättää itseään
kotimaassa. Nyt ei miss Mamie Nelsonin suhteen ollut enää olemassa
mitään epävarmuutta, ja mr Direck olikin matkustanut Englantiin
vakuuttaakseen itselleen ja kenelle muulle hyvänsä, että hänellä oli
maailmassa muutakin harrastettavaa kuin Mamie...

Sitäpaitsi hän halusi nähdä sen vanhan maan, josta hänen äidinäitinsä
oli peräisin. Riippuihan hänen makuusuojassaan New Yorkissa Market
Saffron-kirkkoa esittävä vesivärimaalaus muistuttaen mieleen
paikkaa, jossa tuo rakas eukko oli uudistanut kasteensa liiton! Ja
yleensäkin hän halusi nähdä Eurooppaa. Retken mielenkiintoisuutta
lisäsi osaltaan se, että hän aikoi Massachusettsissa sijaitsevan
Nykyaikaisen Ajattelun Tutkimusseuran varsin vähätöisenä ja sangen
suuripalkkaisena sihteerinä pistäytyä keskustelemaan eräistä
miellyttävistä mahdollisuuksista Matching's Easyssä asuvan mr
Britlingin kanssa.

Mr Direck oli mies erästä lajia, joka ei ole harvinainen Amerikassa.
Hän muistutti aika paljon sitä siistiä ja hauskannäköistä henkilöä,
jonka tapaa amerikkalaisten viikkolehtien ilmoitusosastosta,
tuota miellyttävää henkilöä, joka sanoo hymyillen "hyvä, sehän on
oikea Fitzgig" tai "kyllä, tämä on Wilkins, ja se onkin kaikkein
paras" tai "minun paidanrintamukseni ei rypisty milloinkaan; se
on Chessonin valmistetta". Mutta nyt hän sanoi hymyillen entiseen
varmaan tapaansa: "Hyvä, tämähän on englantilaista." Häntä huvitti
jokainen poikkeus amerikkalaisuudesta, jokainen yksityiskohta, jota
hän saattoi tervehtää luonteenomaisena; matkustaessaan junassa
Lontooseen hänen mielihyvänsä oli purkautunut äänekkääksi nauruksi,
kun Chesiren kukkulain shakkilautaa muistuttavat peltotilkut tulivat
näkyviin; hän oli tyytyväisyydessä naureskellut saadessaan istua
vaunussa, jossa ei ollut sivukäytävää; hän oli antanut kohteliaalle
ja silti ystävälliselle junailijalle ruhtinaalliset juomarahat
hetkisen epäröityään, pitikö hänen antaa mitään vai eikö, ja hän
oli käyskellyt hotellissaan Lontoossa hokien: "Suurenmoista!
Suurenmoista! Kautta _kunniani_!" jonkinlaisessa hurmiotilassa,
todeten hyvillä mielin ettei ollut puhelinta, ei keskuslämmitystä
eikä kylpyhuonetta makuusuojan yhteydessä. Aamiaisen aikana viinuri
(joka näytti suoraan Dickensistä saadulta) oli tarjoillut hänelle
munia porsliinisissa kupposissa, jollaisia näkee _Punch'issa_
kuvattuina. Thames-virta, jota hän oli rientänyt katsomaan, oli
ollut uskomattoman hyvä, pienimpiä purosia, mitä hän oli koskaan
nähnyt, ja hän oli vain vaivoin pidättynyt pysäyttämästä jotakin
ohikulkijaa ja kysymästä korostettua amerikkalaista ääntämistapaa
käyttäen: "Kuulkaahan, onko tuo pieni märkä oja historian mainitsema
Thames-virta?"

Huomattava on, että mr Direck puhui Amerikassa ollessaan erittäin
hyvää ja huolellista englanninkieltä, mutta nyt hänen kävi kovin
vaikeaksi hillitä haluansa kimeiden nenä-äänteiden, "amerikanismien"
ja kotoisen kuvakielen alinomaiseen käyttämiseen. Kun häneltä jotakin
kysyttiin teki hänen mielensä vastata "yep" tai "sure" -- sanoja,
joita hän Amerikassa ei olisi viljellyt enempää kuin tuppipuukkoa.
Mutta hän tunsi näyttelevänsä määrättyä osaa. Hän tahtoi olla
silminnähtävästi ja korvinkuultavasti itse ilmetty Amerikka. Hän
tahtoi olla juuri sellainen, millaiseksi hän luuli englantilaisen
hänet otaksuvan. Ainakin hän oli teettänyt vaatteensa nimenomaisesti
amerikkalaisessa New Yorkin pukimoliikkeessä, ja niiden perusteella
oli eräs autonohjaaja kohteliaasti, mutta varmasti väittänyt
taksamittarin numerojen merkitsevän dollareja eikä shillingejä. Tämä
tapaus oli hyvä tukikohta, mr Direckin kuvitellessa omaa minäänsä
englantilaiselle taustalle, jota vasten hän näytti kuvastuvan
kerrassaan edustavan selvästi... Tapauksella oli sellainen arvo, että
ohjaaja sai dollarinsa...

Olihan hän tullessaan koko matkan pelännyt, ettei se olisikaan
totta, että Englanti olisi tarua, että Lontoo sattuisi olemaan
samanlainen jyrisevä, jättiläismäinen New York ja englantilaiset ihan
uusenglantilaisten kaltaisia...


2.

Nyt hän istui vaunussa pienen, vanhan Great Eastern Railway'n
haararadalla, matkan määränä Essex, Matching's Easy, ja havaitsi
yht'äkkiä joutuneensa Washington Irvingin Englannin sydämeen.

Toden totta, sinne hän oli joutunut! Hän ei voinut tyytyä sitä
istualtaan katselemaan, hänen täytyi nousta seisomaan ahtaassa
vaununosastossa ja pistää isot, lujapiirteiset, hyväntahtoiset
kasvonsa ulos ikkunasta ikäänkuin sitä tervehtiäkseen. Seutu
lepäsi siinä kesäkuun auringon paisteessa somana ja iloisena
kuin vanhanaikainen puutarha, pienine, orjanruusuaitojen
reunustamme peltotilkkuineen, metsikköineen ja sanomattoman
mehevine pikku laidunmaineen. Hän oli nähnyt oikean hirvipuiston
kiivillä-koristettujen portinpylväiden välissä ränstyvine
ristikkoineen, ja etäämpänä, tuuheain puiden varjoon peittyneenä, oli
varmaankin Bracebridge Mall. Hän oli nähnyt olkikattoisia puutaloja
ja puoli tusinaa maalaisravintoloita kitisevine nimikilpineen. Hän
oli nähnyt pyylevän pastorin, joka itse ajoi lihavan, harmaan ponin
vetämiä rattaita, pitkin pienoista, nurmettunutta kujannetta. Hän ei
ollut koskaan kokenut todellisuudessa mitään tämäntapaista. Tuntui
kuin olisi matkustanut kirjallisuudessa.

Mr Britlingin osoite oli Dower House, joka mr Britlingin
kirjeellisesti lähettämän tiedonannon mukaan sijaitsi Claveringsin
puiston tuonnimmaisessa laidassa. Claverings! Sepä sopiva nimi
komealle englantilaiselle kodille...

Eikä kumminkaan oltu Lontoosta kauempana kuin neljänkymmenenkahden
peninkulman päässä. Varmaan sen täytyi kuulua esikaupunkien piiriin.
Jos Matching's Easy sijaitsisi Amerikassa, niin siellä asuisi väkeä,
joiden työmaa on kaupungissa. Mutta niin otaksuessaan mr Direck
paljasti tietämättömyytensä erään asian suhteen, jonka tunteminen
on mitä välttämättömin jokaiselle Englannin ymmärtäjälle. Lontoon
esikaupunkirenkaassa on aukko. Lontoon esikaupungit työntyvät länttä
ja etelää, vieläpä luodettakin kohti, mutta koillisessapäin ei ole
esikaupunkeja lainkaan; sen sijaan on siellä Essex. Essex ei ole
esikaupunkialuetta; se on luontehikas ja omalaatuinen tienoo, joka
voittaa puolelleen ihmisen sydämen. Essexin ja suuren keskuksen
välissä on kaksi suurta salpaa, Lontoon East End ja Eppingin
metsä. Ennenkuin vuosilipun omistajia kuljettava juna ehtisi
huvilayhteiskuntaan, täytyisi sen kiertää tämä rauhoitettu metsämaa
kahdenkymmenen peninkulman pituisessa hyödyttömässä kaaressa, ja
niinpä on nyt laita, että kohta Great Eastern rautatien pääradalta
väistyessäsi löydät Essexin yhä viettämässä kahdeksannentoista
vuosisadan rauhallista elämää, ja Lontoo, tuo nykyisen ajan Babylon,
näkyy vain, kuten tähdetkin, kajasteena öisellä taivaalla. Matching's
Easyssä on, kuten mr Britling vähän myöhemmin kertoi mr Direckille,
puoli tusinaa vanhuksia, jotka eivät ole milloinkaan Lontoota nähneet
-- eivätkä haluakaan sitä nähdä.

"Oi--oi!"

"Kyllä siellä on meteliä."

"Mr Robinson se lähti Lontooseen ja siellä häneltä jalka katkesi."

Vaihdeasemalla mr Direck oli kuullut, että hänen piti pyytää
junailijaa pysähdyttämään Matching's Easyssä; juna seisahtui siellä
ainoastaan pyynnöstä. Maailma kävi yhä oivallisemmaksi. Kun mr Direck
sai oven auki ja astui vaunusta, näki hän pienen, vanhan essexiläisen
asemapäällikön, kantajan ja asemamiehen -- kaikki yhtenä henkilönä
-- joka punainen lippu kädessään puheli mr Britlingin kanssa
sokeriherneistä, joiden viljeleminen oli koko aseman ylpeytenä.
Ja siinä oli myöskin mr Britling, mr Direckin Euroopan-matkan
ainoa liiketehtäväin ja mitä suurimpain odotusten esine. Hän ei
ollut ensinkään niiden valokuvain näköinen, joihin mr Direck oli
tutustunut, mutta siitä huolimatta hän aivan varmaan oli mr Britling,
koska asemasillalla ei näkynyt ketään muuta ja koska hän nyt lähestyi
tervehtivin elein.

"Oletteko milloinkaan nähnyt tällaisia herneitä, mr Direck?" sanoi mr
Britling jonkinlaiseksi johdannoksi.

"En, kautta _kunniani_!" sanoi mr Direck maalaisella äänenpainolla.

"Ovathan ne", sanoi asemapäällikkö omituisen kimakalla äänellä.
"Nyt on harvinaisen hyvä sokerihernevuosi." Sitten hän vitkalleen
sulki vaununoven ja antoi lipullaan lähtömerkin molempain herrain
silmäillessä toisiaan.


3.

Lukuunottamatta miss Mamie Nelsonia koskevaa epäiltävää tapausta mr
Direckillä oli yleensä hyvä onni. Hänen osakseen sattui miellyttäviä
seikkoja. Niihin kuului hänen palkallinen sihteerinvirkansa tuossa
mietteliäiden Massachusettsin liikemiesten yhdistyksessä, johon jo
edellä viitattiin. Yhdistyksen tarkoituksena oli päästä ripeästi
kosketuksiin aikamme parhaan ajattelun kanssa.

Massachusettsin liikemiesten, joilla oli liian paljon käytännöllisiä
askareita hoidettavinaan voidakseen seurata nykyaikaista ajattelua
sen kaikkiin haarautumiin ja piilopaikkoihin, oli pakko keksiä
keinoja, joiden avulla pääsisi tehokkaasti ja suorinta tietä asiain
ytimeen. He olivat päättäneet jättää etsiskelemättä parhainta
ajattelua sen itämisasteilta ja odottaa kunnes se on ehtinyt selvästi
ilmaantua ja voittaa vankkaa kannatusta. Sen sijaan että olisivat
vaivalloisesti kahlanneet läpi vaikeatajuisten ja tuloksiltaan
mahdollisesti jo sivuutettujen teosten, he tarjosivat ilmaantuneelle
uudelle ajattelijalle kunnioitusta herättävän palkkion kutsuen hänet
luokseen pitämään luentoja ja keskustelukokouksia sekä sanomaan
heille yksinkertaiseen, asialliseen ja täydelliseen tapaan sen mitä
hänellä oli sanottavaa. Hänen oli sanalla sanoen tultava ja oltava
oma itsensä -- erittäin keskitetyssä muodossa. Siten oli joukko
mielenkiintoisia eurooppalaisia päässyt erittäin miellyttäville
Amerikan-matkoille, ja yhdistyksellä oli ollut tilaisuutta muodostaa
itselleen sangen selväpiirteisiä käsityksiä heidän opeistansa.
Mr Britling sattui olemaan niitä edustavia ajattelijoita, joista
yhdistys oli päättänyt ottaa selkoa. Mr Direck oli nyt saapunut
panemaan alulle kysymyksessä olevaa kutsua ja tarjoamaan hänelle
tuota suurenmoista korvausta, jolla yhdistys ei kunnioittanut
ainoastaan vierailijoitaan, vaan myöskin itseänsä. Mr Direck oli jo
lähettänyt mr Britlingille suosituskirjeen, jossa tosin ei mainittu
matkan nimenomaista tarkoitusta, vaan lausuttiin julki pelkkä
halu tulla hänet tuntemaan. Kirje oli sepitetty niin onnekkaasti
ja sen kirjoittaja oli jättänyt mr Britlingin mieleen eräältä
hänen aikaisemmalta New Yorkissa käynneiltään niin miellyttävän
ja vieraanvaraisen muiston, että mr Direckiä kohta pyydettiin ei
ainoastaan käymään katsomassa, vaan viettämään muutamia päiviä mr
Britlingin luona.

Siinä he nyt pudistelivat toistensa kättä.

Mr Britling ei ollut ensinkään sen näköinen kuin mr Direck oli
luullut hänen olevan. Hän oli odottanut tapaavansa englantilaisen
puettuna tweediin, siis englantilaisen maalaispuvussa, sellaisena
kuin kuvitetut amerikkalaiset kertomukset hänet esittävät.
Maalaismallisen tweedpuvun taustalta hän on odottanut pistävän
näkyviin lempeän surumielisten kasvojen, joissa mietteliäisyys
leviää aina riippuviin viiksenkärkiin asti, ja jotka mr Britlingin
kustantaja jostakin perusteettomasta ja valitettavasta syystä oli
tehnyt tutuiksi Amerikan yleisölle. Sen sijaan mr Britling oli
puettu sekalaiseen pukuun, ja lempeys oli kaikkein mahdottomin
häneen sovitettavista ominaisuuksista. Hänen viiksensä, hänen
tukkansa, hänen kulmakarvansa pörhöttivät; hänen punakat, pisamaiset
kasvonsakin tuntuivat pyrkivän pörhistymään. Hänen pienet,
pähkinänruskeat silmänsä ikäänkuin kilahtaen kiintyivät mr Direckiin.
Mr Britling kuului siihen laajaan, mutta kuitenkin huomattavaan
ihmisryhmään, jonka jäsenet näyttävät jo valokuvauskonetta
lähestyessään vaihtavan tukkaa, vaatteita ja henkistä olemustaan.
Yhdenkään valokuvaajan ei ollut onnistunut vangita vilahdustakaan
hänen oleellisesta britlingisyydestään ja pörhöisyydestään.
Ainoastaan valokuvauskone voi taivuttaa mr Britlingin harjaamaan
hiuksensa, ja yksin valokuvauskonetta varten hän säästi sen alistuvan
marttyyriuden ilmeen, jonka mr Direck hyvin tunsi. Mr Direck ei
ollut myöskään varustautunut kokemaan eräänlaista oikullisuutta,
jota toisinaan ilmeni mr Britlingin vaatetuksessa. Hänellä oli nyt
yllään sangen vanha sininen flanellinuttu, päässä ei ollut mitään,
housut olivat lyhytlahkeiset, ei ratsastushousujen tapaiset, vaan
melkoisen pullottavat polvihousut kunnianarvoisesta kotikutoisesta
tweedkankaasta, joka kasautuu nystyiksi ja pallukoiksi kaikilta
kulumakohdiltaan. Villasukat olivat valuneet laskoksiin, ja jalkoja
suojasivat ihmeelliset, värikkäästä niinentapaisesta aineesta
punotut virsut, jollaisia myydään Pohjois-Ranskassa. Nämä olivat
helakanpunaiset, kuteena viheriää. Hän näet oli vasta viime hetkessä
tullut muistaneeksi, että oli mentävä asemalle ottamaan vastaan mr
Direckiä, ja hän oli lähtenyt työhuoneestaan niissä vaatteissa,
jotka olivat sattuneet olemaan käsillä hänen noustessaan. Kasvoissa
näkyi sama hilpeä ilme kuin pörhöisellä terrierillä sen tekeytyessä
ystävälliseksi, ja mr Direckiä hämmästytti, että mr Britlinginläinen
todella etevä-älyinen mies saattoi olla niin tavattoman lyhyt.

Kieltää näet ei sovi, että mr Britling oli tavallansa etevä. Tämän
romaanin sankari ja esine oli jo kertomuksemme alkaessa huomattu
henkilö. Sekä vanhan että uuden maailman _Kuka kukin on_ tiesi
hänestä. Viimeksi kuluneina muutamina vuosina hän oli jokseenkin
nopeasti kohonnut kirjailijaksi, jota amerikkalaisen yleisön
sivistyneemmät piirit pitivät arvossa ja mielellään lukivat,
tunsipa hänet pieni valiopiiri englantilaisiakin lukijoita. Ne
amerikkalaiset, jotka olivat hänet keksineet, pitivät häntä aluksi
esseistinä, vakavana esseistinä, joka kirjoitti estetiikasta,
itämaisesta ajattelusta, kansallisluonteista, runoilijoista ja
maalauksista. Muutamia vuosia sitten hän oli kulkenut halki Amerikan
Kahnin apurahan-saajana, yhtenä niistä lupaavista kirjailijoista ja
älykkäistä henkilöistä, jotka pariisilaisen Auguste Kahnin avustamina
liikkuivat mukavuutta ja arvonantoa nauttien tuon omalaatuisen
ihmisystävän vieraina ympäri maailman -- hankkiakseen itselleen
yleismaailmallista henkeä. Aikaisemmin hän oli ollut Lontoon
_Times'in_ taide- ja kirjallisuusarvostelijana ja runsasmietteisten
artikkelien sepittäjänä. Hän oli aloitellut Pembroke-stipendiaattina
ja palkitun runoelman kirjoittajana. Matkaltaan maailman ympäri hän
oli palannut mietteliääseen, mutta omalaatuiseen kulmaansa _The
Times'issä_, oli julkaissut kansallisia sukulaisuuksia ja sosiaalista
sielutiedettä käsitteleviä teoksia, jotka nopeasti nostivat hänet
huomattuun asemaan.

Luonnonlaadultaan hän oli ärtyisä. Tämä seikka loi häneen kärkeä
ja tulta; sitäpaitsi hänessä ilmeni jonkinlaista sisukasta
omalaatuisuutta ja luontaista auliutta. Hän oli aina eloisa,
toisinaan monisanainen, ei koskaan halpamainen. Hän kirjoitti
ja puhui mielellään. Hän puhui kaikesta, hänellä oli ajatuksia
kaikesta; hän ei voinut pidättyä kaikkea ajattelemasta yhtä vähän
kuin koira voi olla nuuskimatta ihmisten kantapäitä. Hän nuuski
todellisuuden kantapäitä. Monet pitivät häntä mielenkiintoisena
ja virkistävänä, joidenkin harvain mielestä hän oli kerrassaan
sietämätön. Hänellä oli loppumattoman runsaasti ajatuksia roduista ja
valtioista, yhteiskunnallisista oloista ja poliittisista laitoksista,
puutarhoista ja automobiileista, Intian ja Kiinan tulevaisuudesta,
estetiikasta, Amerikasta ja ihmiskunnan yleisestä kasvattamisesta...
Ja kaikista muista samantapaisista asioista...

Mr Direck oli lukenut koko joukon mr Britlingin kirjoitettua
aaterikkautta; hän keksi siinä huvittavaa ja herätteitä antavaa
ainesta, ja todellinen, palava halu oli tuonut hänet tapaamaan
miestä itseänsä. Matkalla yli Atlantin ja seuraavina päivinä
hän oli suunnitellut tätä kohtausta eri äänilajeja käytellen,
mutta aina edellyttäen mr Britlingin olevan ison, rauhallisen,
miettivän miehen, miehen, joka istuisi vain kuunnellen ikäänkuin
tarkkaavainen seurakunta. Mr Direck oli sorvaillut kokoon joukon
miellyttäviä ja kiehtovia johdantoja ja nyt hän tunsi hetken tulleen
esittää joku noista monista yksinkertaisista, muistettavista
lauselmista. Suunnitelmia tehdessään ei hän ikävä kyllä ollut
ottanut huomioon mr Britlingin välitöntä eloisuutta eikä Matching's
Easyn asemapäällikköä. Ollenkaan huolimatta mr Direckin ja mr
Britlingin välisistä keskusteluvelvollisuuksista mainittu virkamies
tarttui mr Direckin käsilaukkuun, lähti kulkemaan herrain rinnalla
kohti uloskäytävää ja ryhtyi jatkamaan sokerihernettä koskevaa
keskeytynyttä selvittelyään, joka alun pitäen oli aiottu mr
Britlingin kuultavaksi.

Hän oli pieni, elähtänyt mies; kasvonpiirteet olivat varmat ja ääni
merimiehen. Ilmeisesti hän laski itsensä ja kuulijainsa välisen
etäisyyden liian suureksi.

"Mr Darling, joka on puutarhurina Gaveringsissa, _hän_ ei saa
sellaisia sokeriherneitä, koetti miten hyvänsä. Kyllä hän onkin
koettanut. Hiekkaa pohjalastiksi ja samat siemenet kuin minullakin.
Tuli tänne tässä eräänä päivänä ja sanoi minulle, 'peijakas', sanoi,
'en minä käsitä minkätähden joku asemapäällikkö löylyttää puutarhurin
hänen omalla alallaan, mutta sen te teette', sanoi hän. 'Ja vielä
joutohetkinänne', sanoi. 'Minä olen yrittänyt', sanoi hän..."

"Olette ensi kertaa Englannissa?" kysyi mr Britling vieraaltaan.

"Aivan niin", vastasi mr Direck.

"Minä sanoin hänelle, että on yksi asia, jota ette ole koettanut,
sanoin", jatkoi asemapäällikkö korottaen vieläkin ääntään
jättiläismäisellä ponnistuksella.

"Minulla on pienet vaunut täällä ulkopuolella", sanoi mr Britling.
"Minä asun parin peninkulman päässä asemalta."

"Minä sanoin hänelle, että olettekos koettanut junan tärinöitä,
sanoin. Sitäpä te ette ole koettanut, mr Darling. Sitäpä te ette
_voikaan_ koettaa, sanoin. Mutta saatte olla varma, että se minun
sokeriherneitteni autuus on, sanoin, ei mikään muu kuin junain
tärinä."

Mr Direckiä hiukan hämmensi keskustelun kaksijaksoisuus sekä se
tosiasia, että mr Britling puhui vaunuista tarkoittaen automobiilia.
Hän ojensi koneellisesti matkalippunsa asemapäällikölle, joka
keuhkojensa koko voimalla toisteli ja vakuutteli asiaansa mr
Britlingin sijoittaessa itseään ja vierastaan ajopeleihin.

"Eihän tuo likasuojus särkynyt ollenkaan, ei kerrassa mistään",
pauhasi asemapäällikkö. "Minä olen sen tarkastanut. Minun aitani
siinä pahempaan kyytiin joutui. Ja paaluunko se vain vähän törmäsi?
Nostanko minä laukun tänne taakse, hyvä herra?"

Mr Direck myönsi ja hetken epäröityään korvasi asemapäällikön
palvelukset.

"Ollaanko valmiit?" kysyi mr Britling.

"Valmiit ollaan, hyvä herra", kaikui asemapäällikön ääni.

Sangen laajoin kääntein ohjasi mr Britling asemalta maantielle.


4.

Nyt tuntui mr Direckin mielestä olevan parasta lausua julki harkitut
puheensa. Mutta odottamaton este oli omiansa tekemään tyhjäksi hänen
aikomuksensa. Mr Direck huomasi melkein heti, että mr Britling
nähtävästi ohjasi automobiilia ensimäistä tai toista tai korkeintaan
kolmatta kertaa elämässään.

Seikka kävi eittämättömän selväksi, kun hän yritti vaihtaa välitystä
suuremmaksi -- kone näet; pysähtyi kokonaan -- ja se muuttui
suorastaan selvyydellä pelottavaksi, kun mr Britling eräässä kulmassa
vaivoin sai onnellisesti sivuuttaneeksi leipurinrattaat. "Minä
tulin painaneeksi vauhdinlisääjää" selitti hän myöhemmin, "kun
olisi pitänyt jarruttaa. Sellaista sattuu aloitellessa. Meidän ja
rattaiden väliä ei ollut jalkaakaan." Mr Britling käytti liian suurta
mittayksikköä. Tuon tapauksen jälkeen mr Direck arkaili häiritä
isäntäänsä keskustelualoitteillaan. Molemmat herrat valtasi tarkkaava
hiljaisuus, jonka kuitenkin äkkiä keskeytti mr Britlingin huudahdus
ja pahoinpidellyistä välityslaitteista kuuluva räiske. "Peijakas!"
huusi mr Britling, ja sitten: "Miten _perhanan_ tavalla?"

Mr Direck huomasi, että hänen isäntänsä yritti saada ajoneuvoja
suuntautumaan läpi erittäin kauniin veräjän, jonka kummassakin
pielessä oli rakennus. Kohta kävi myöskin ilmeiseksi, että mr
Britling oli luopunut tuosta aikomuksestaan, ja vihdoin he
pysähtyivät valtamaantiellä, kymmenkunnan kyynärän päässä veräjästä.
"Ei onnistunut", sanoi mr Britling, irroitti kätensä ohjauspyörästä
ja puuskutti ankarasti. Sitten hän vihelsi muutaman tahdin jotakin
vihaista säveltä ja vaikeni.

"Ajammeko tuosta vanhanaikaisesta veräjästä?" kysyi mr Direck lyhyen
vaitiolon jälkeen.

Mr Britling kääntyi katsomaan yli oikean olkapäänsä harkiten
käänne- ja etäisyysongelmia. "Luulenpa", hän sanoi, "että ajan puiston
ympäri. Se vie vähän enemmän aikaa, mutta se on vaivattomampaa kuin
peräytyminen ja liikehtiminen tässä... Erittäin mukava laite tämä
sähkösytyttäjä. Muuten minun olisi täytynyt astua alas ja kiertää kone
vauhtiin hartiavoimin."

Sitten tuli kulmaus, jonka kiertäminen ei näyttänyt tuottavan suuria
vaikeuksia, kunnes mr Britling huusi: "Oh -- _hoh-hoh_! Voi, peijakas!"

Nyt istuivat molemmat herrat verraten viettävässä asennossa.
Vaunu oli kohonnut rinteelle ja sukeltanut villiruusujen ja
kuusamapensaiden joukkoon säikähdyttäen kiireiseen lentoon pari
rastasta ja joukon varpusia...


5.

"Ehkä", sanoi mr Britling epäröiden ja jatkoi pienen rauhaisan
vaitiolon jälkeen; "ehkä voin tästä päästä peräytymällä".

Hänestä näytti tuntuvan siltä, että hän oli velvollinen hiukan
selittämään tilannetta mr Direckille. "Nähkääs, ensinnäkin -- asia
on mitä yksinkertaisin -- kun tahtoo kiertää kulman eikä sitten
käännä pyöriä takaisin suoraan asentoon, niin kiertäminen jatkuu
-- pitemmälle kuin aikoikaan. Se on pyöräilytottumusta; polkupyörä
oikaisee itse itsensä. Odottaisi vaununkin tekevän samoin. Oma syyni
se oli. Kirjassa koko tämä seikka selitetään perinpohjin, mutta
pahimmoiksi minä sen äsken unhotin."

Hän harkitsi ja kokeili tavalla, joka sai koneen paukkumaan ja
pärisemään...

"Kuten näette, se ei peräydy paikaltaan... Se on -- vajonnut...
Viitsittekö nousta vääntämään pyörää taaksepäin? Kun minä samalla
panen koneen käyntiin, niin ehkä pääsemme liikkeelle..."

Mr Direck astui alas ja ponnisteli melkoisesti.

"Jospa tarttuisitte puolapuihin. Juuri niin... Yks', kaks', kolme!...
Ei! No, istutaanhan tässä, kunnes joku tulee meitä auttamaan. Aivan
vannaan joku tulee. Ettekö nouse tänne takaisin?"

Hetkisen arveltuaan mr Direck palasi mr Britlingin viereen istumaan...


6.

Herrat hymyilivät toisilleen vakuuttaakseen, ettei, mistään
tyytymättömyydestä voinut olla kysymystäkään.

"Minun ajoni jättää toivomisen varaa", sanoi mr Britling
puolueettoman avomielisin ilmein, "mutta minä olen saanut vasta
äskettäin oman vaunun -- käytettyäni muutaman vuoden vuokravaunua,
sellaista laiskurinjärjestelmää, jonka mukaan saa määrätystä
kuukausimaksusta vaunun, ohjaajan, paloöljyn, renkaat, vakuutuksen ja
kaikki. Se rupesi kamalasti kyllästyttämään minua. En voi käsittää,
kuinka saatoin sitä niin kauan sietää. Minulle lähetettiin toinen
paksupäinen, hävytön nulikka toisensa jälkeen; ne ajoivat nopeasti,
kun minun teki mieli liikkua hitaasti, ne ohjasivat joka kulmassa
väärää puolta ja niin kovaa vauhtia kuin suinkin, ahdistelivat
koiria ja kanoja huvikseen ja niin edespäin samaan tapaan. Ne eivät
sallineet minun edes valita kulkuteitä. Minä olisin jo aikoja sitten
hankkinut vaunun itselleni ja ohjannut sitä itse, ellei olisi ollut
tuota hitonmoista kamminvääntämistä koneen seisahtuessa. Mutta tässä,
nähkääs, tässä suhteellisen halvassa vaunussa on sähkösytyttäjä --
amerikkalaista tekoa kaikki, sitä tuskin tarvitsee sanoakaan. Nyt
ovat asiat kunnossa -- saan ajaa niin nopeasti tai hitaasti kuin
hyväksi näen."

Mr Direck katsahti pensasaitaan, jonka soma epäjärjestys heitä
ympäröi, ja myönsi hymyillen että asiat olivat nyt todellakin paljon
miellyttävämmin järjestetyt.

Ennenkuin hän oli ehtinyt sitä sanoa, oli mr Britling päässyt
uudelleen puheenvauhtiin.

Hän puhui nopeasti ja ikäänkuin sysäyksittäin; hän tuntui laukaisevan
ajatuksensa ilmi kohta kun se mieleen juolahti ja hänen päässään
tuntui olevan runsaat ajatuspanokset. Hän puhui lähes kaksi kertaa
nopeammin kuin mr Direck, nieleskeli sanojaan paljoa enemmän, käytti
paljoa keskitetympää sanontaa ja jätti yleensä lauseen päättämättä,
joten mr Direck jäi auttamattomasti jälkeen.

Englantilaisten ja amerikkalaisten välisissä keskusteluissa on
tosiaankin verraten yleisenä vikana se, että englantilainen tekee
äkillisiä hyökkäyksiä Merentakaisen miehen vasta kehitellessä
voimiaan. Siitä johtuu monenlaisia väärinkäsityksiä. Kumpikin
käsittää keskustelemisen omalla, perin erilaisella tavallaan.
Englantilaisilla on paljoa vähemmän halua kuunnella kuin
amerikkalaisilla; he eivät ymmärrä samassa määrin keskustelun
molemminpuolisuutta ja taipuvat sentähden aluksi tekemään vieraistaan
pelkkiä kuuntelijoita, jotka ihmetellen odottavat vuoroansa.
Heidän vuoroansa ei tule milloinkaan. Mr Direck istui syvään
vajonneena kaltevalla istuimellaan kasvot puolittain kääntyneinä
kohti mainehikasta isäntää ja sanoi "yep" tai "sure" tai "tietysti"
kuivan-matalalla äänellä, jota hän edellytti englantilaisen häneltä
odottavan, ja onnistui yrityksessään yhä paremmin.

Ylistettyään sitä liikettä, jota hänen oli kiittäminen ajokuntoisen
automobiilin hankkimisesta hänen ostettaviinsa mr Britling siirtyi
jokaisen englantilaisen lempiaiheeseen, kaiken englantilaisen
kirpeään kritikoimiseen. Hän huomautti, että jarru- ja välitysvipujen
keskeinen asema hänen automobiilissaan teki, amerikkalaiselle
tehtailijalle mitä helpoimmaksi asiaksi muodostaa siitä joko
vasemman- tai oikeankäden vaunu ja siten soveltaa se joko mannermaan
tai Englannin teitä varten. Englannissa ei valmistettu niin helposti
muutettavaa vaunua. Meillä brittiläisillä on suurta hankaluutta
erikoisesta tiejärjestyksestämme samoinkuin erikoisista mitoistamme
ja painoistamme. Mutta me katselemme näitä puutoksiamme väärällä
ylpeydellä. Amerikkalaisten automobiilien tulviminen Englantiin oli
veres ilmiö, se oli uusi todistus amerikkalaisen älyn verrattomasta
järjestelykyvystä. Automobiilien samoinkuin kellojen ja pyssyjen
valmistus tapahtui siellä suunnattomin joukoin koneiden avulla,
kun brittiläiset sitävastoin yhä valmistivat kappaleen kerrallaan.
Ihmeellinen tosiasia tuo, että Englanti, teollisuusjärjestelmän
alkuunpanija ja työnjaon ensimäinen kehittelijä, oli siinä määrin
harhautunut järjestelmällisestä tuottamisesta. Hän katsoi sen
suurelta osalta johtuvan Oxfordin ja valtiokirkon vaikutuksesta...

Tässä kohden mr Direckin mieleen johtui eräs kuvaava esimerkki.
"Toiminnan järjestelmöimisen välttämättömyyttä, josta puhuitte, mr
Britling, valaisee pieni tapaus, joka sattui eräälle ystävälleni
Toledossa. Siellä ollaan aikeissa perustaa suuri tehdasyhtiö, jonka
tarkoituksena on vallata kaikki Amerikan ja Euroopan markkinat
tuhannen dollarin vaunuilla --"

"Sellaisia pikku seikkoja sattuu alinomaa", sanoi mr Britling,
katkaisten toisen puheen ilman mitään erikoisempaa ponnistusta.
"Nähkääs, meillä on tekemisemme puolella jos toisellakin. Meidän
tehtailijaluokkamme oli tietysti aluksi kapinallinen luokka. Sen
muodosti joukko paisuneita käsityöläisiä, jotka olivat luonnostaan
yritteliäitä ja yltiöpäisiä kuten käsityöläiset ainakin. Kohta
kun ne pääsivät elpymään ja lähettivät poikansa Oxfordiin,
olivat ne samalla mennyttä kalua. Meidän tehtailijaluokkamme
suli aivan kohta vanhoillisiin luokkiin, joiden kasvatuksessa on
aina ollut kiinalaista sävyä -- mahdollisimman vähän kasvatusta
ja mahdollisimman vanhaa ja valikoitua. Amerikassa teillä ei ole
toistaiseksi ollut mitään varsinaista vanhoillisluokkaa. Onnellinen
maanosa! Te hylkäsitte vanhoillisuuden, joten teille jäi vain
vapaamielisyys ja radikalismi. Meidän erikoisena onnettomuutenamme
on, että olemme saaneet erään lajin kumouksellisia, jotka nekin ovat
vanhoillisia kiinalaisia samalla kertaa. Ruskin ja Morris esimerkiksi
olivat yhtä taantumuksellisia ja tieteelle vihamielisiä kuin herttuat
ja piispamme konsanaan. Koneitten vihaajia. Tieteen vihaajia.
Kaavaihmisiä aina ydintä myöten. Sama on yleensä sosialistiemme
laita. He ovat istuttaneet tähän maahan sen ajatuksen, että
kunnollisia automobiileja voi syntyä ainoastaan silloin, kun niitä
valmistavat tottuneet työmiehet käsin, aivan yksitellen, taotusta
kuparista, parhaasta raudasta ja teräksestä ja hienoimmasta tammesta.
Kaikkia näitä minun koneessani olevia laitteita, sähkösytyttäjää
ja sähkövalaistusta, englantilainen mieli suorastaan kammoo... Ei
pidä luulla, että me olemme vain takapajulla näissä asioissa; me
olemme kerrassaan vastustavalla kannalla. Brittiläinen mieli ei
ole koskaan todella suvainnut sähköä; ei ainakaan sitä lajia, joka
liikkuu lankoja pitkin. Se on hänestä liian liukasta. Se muistuttaa
hänelle italialaisia ja liukkautta ylipäänsä Voltaa, Galvania,
Marconia ja niin edespäin. Brittiläiselle soveltuvat paremmin vanhan
lasilevykoneen valmistamat pitkät ja perin hyödyttömät sähkökipinät,
se, mitä kitkasähköksi nimitetään. Me säilytämme sitä Leydenin
pulloissa... Tänne Claveringsiin eivät ole vieläkään suvainneet
hankkia sähkökelloja. Syntyi aika meteli, kun Salomonson, jolla se
oli vuokralla yhteen aikaan, yritti ryhtyä johtoja ajattelemaan..."

Mr Direck oli seurannut tätä huomautusryöppyä kärsivällisesti
hymyillen ja hitaasti päätään nyökytellen. "Kertomanne seikat
muodostavat tosiaankin jyrkän vastakohdan Amerikan oloille. Tuo
ystäväni, jonka äsken mainitsin, hän, joka oli osakkaana eräässä
toledolaisessa automobiilitehtaassa --"

"Tietysti", puhkesi mr Britling taas puhumaan, "vanhoillisuuskaan
ei ole mitään lopullista. Viime kädessä me olemme sittenkin samaa
lihaa ja verta kuin teidän yritteliäs toledolainen ystävänne.
Vanhoillisuus, tarkoitan, ei ole mikään rotupiirre. Ja meidän
aikaisempi tarmomme osoittaa, ettei se voi piillä saartemme ilmassa
eikä maaperässä. Englanti on muuttunut saamattomaksi ja kömpelöksi
siitä syystä, että Englanti on menestynyt ja voinut hyvin..."

"Aivan niin", sanoi mr Direck. "Puheenalaisen ystäväni nimi
oli Robinson, mikä seikka riittävän selvästi viittaa hänen
englantilaiseen alkuperäänsä, ja hän muistutti, jos sallitte sanoa,
teitä sekä vartaloltaan että ihonväriltään; rodulliselta kannalta hän
oli -- no niin, jokseenkin teidän laisenne..."


7.

Tämä mr Direckin uusi yritys raukesi samassa, sillä mr Britling nousi
seisomaan, laati kämmenistään huutotorven ja kajahdutteli kerran
toisensa jälkeen kohti näkymättömiä kuulijoita.

Kun hän oli aikansa huudellut, kävi ilmi, että hän oli herättänyt
kahden halullisen, mutta maltillisen työmiehen huomion. He sukelsivat
hiljalleen esiin; aluksi oli näköpiirissä vain pari tarkkaavaista
päätä. Heidän avullaan saatiin vaunu jälleen tielle. Mr Direck auttoi
miehuullisesti pannen ohimennen merkille miesten mr Britlingille
osoittaman kunnioituksen ja heidän osakseen tulleet shillingit.
Miehet nostivat lakkia ja nimittivät mr Britlingiä "herraksi".
He tarkastelivat automobiilia loitolta, mutta hyväntahtoisesti.
"Ei se ole rikki mistään, ei kerrassaan mistään", sanoi toinen
rohkaisevasti. Automobiili olikin tosiaan eheä, paitsi että
likasuojus oli hiukan vääntynyt ja toisen sähkölampun johto
irtautunut. Mr Britling istui jälleen paikallaan; mr Direck nousi
vakavana ja ääneti hänen viereensä. Vaunu lähti liikkeelle nytkähtäen
kuten aina, aivan kuin olisi joku odottamatta ja hävyttömästi
takaa sysäissyt. Ja siitä pitäen mr Britling ajoi niin tavattoman
varovasti, että saavuttiin perille enemmittä onnettomuuksitta,
ellei ota lukuun hänen varsin miellyttävän puutarhansa veräjäpielen
rikkiraapaisemaa astimen metallireunaa.

Perhe tervehti hänen onnellista palaamistaan vilpittömin helpotuksen
ja ihailun tuntein. Pieni poika ilmestyi talon kulmaukseen ja hävisi
taas aivan äkkiä.

"Isä on viimeinkin päässyt kunnialla kotiin", kuultiin hänen huutavan
näkymättömille kuulijoille.


8.

Vaikka mr Direckiä hiukan harmitti Robinsonin tarinan keskeytyminen
-- hän näet piti tapanaan, päättää alkamansa asian -- huomasi
hän kuitenkin heti, että mr Britlingin huoneenhallitus oli
aito brittiläinen, perin epäamerikkalainen ja jossakin määrin
vaikeatajuinen. Siinä oli jokin piirre, jota hän aluksi ei kyennyt
ollenkaan määrittelemään. Verrattuna kaikkeen ennen elämässä nähtyyn
se vaikutti -- vihdoin löytyi oikea sana -- luonnosmaiselta. Niinpä
häntä esim. ei esitelty kenellekään muulle kuin emännälle, ja
tämäkin toimitus suoritettiin siten, että mr Britling vain viittasi
kädellään. "Siinä on Edith", sanoi hän ja lähti kohta viemään
vaunuansa suojaan. Mrs Britling oli pitkä, pisamainen nainen;
tukka vaaleanruskea ja silmät ruskeat, hajamieliset. Hän toivotti
kätellen vieraan tervetulleeksi, ja sitten saapui ihmeellinen
englantilainen kamarineitsyt -- hän ainakin oli odotusten mukainen --
ottamaan tulijan käsilaukun ja johdattamaan hänet vierashuoneeseen.
"Murkina tarjoillaan ulkona", sanoi hän, sulki oven ja jätti hänet
käsiliinalla peitetyn, lämmintä vettä sisältävän kannun pariin.

Talo, johon hän oli saapunut, oli neliskulmainen, vanha, punaisesta
tiilestä rakennettu, varsin sievää kahdeksantoistasataluvun tyyliä,
etupuolella laaja nurmikko suurine seetripuineen ja ajotie, joka
johti suoraan pääovelle vieden siitä mr Britlingin vaunuineen
jonnekin tuntemattomiin tienoihin rakennuksen takapuolelle. Talon
keskuksena oli iso, ilmava, tammella laudoitettu halli, jota
lämmitti talvella vain avoin liesi ja johon aukeavain monilukuisten
ovien hän tiesi vievän Englannissa suosittuihin neliskulmaisiin
yksityishuoneisiin. Kirjahyllyt ja täytetyt linnut koristivat hänen
makuusuojansa edessä olevaa tasannetta. Tullessaan alas hän keksi
hallissa pienen vaaleaverisen harjastukkaisen pojan, jolla oli yllään
valkoinen flanellipaita, ja polvihousut; sääret ja jalat olivat
paljaat. Poika seisoi tyhjän, avoimen takan ääressä asennossa, jonka
mr Direck heti arvasi mr Britlingiltä periytyväksi. "Murkina on
puutarhassa", julisti Britlingin vesa, "ja minut lähetettiin teitä
hakemaan. Ja kuulkaahan nyt, onko totta, että olette amerikkalainen?"

"Aivan varmaan", vastasi mr Direck.

"Niin, osaan minäkin vähän amerikankieltä", sanoi poika, "minä olen
opetellut sitä".

"Annahan kuulua", sanoi mr Direck hymyillen entistä ystävällisemmin.

"No, miksei: Gol darn you! Ouch. Geewhizz!..."

"Mistä olet tuon kaikki oppinut?" kysyi mr Direck rohkaistuen.

"Sunnuntain lisälehdestä", kertoi nuori Britling.

Mr Britling asteli heitä kohti. Hän oli nyt harmaassa flanellipuvussa
-- hänen oli täytynyt se kiireimmiten sukaista yllensä -- ja
tietenkin paljon pulskempi...


9.

Pitkä, kapea pöytä, joka seisoi suurten vaahterain varjossa
asuinrakennuksen ja siistityn luuvan välillä -- viimeksimainittua
suojaa kuului käytettävän "tanssiin ja muuhun sellaiseen" -- oli
peitetty sinisellä liinalla, seikka, joka sekin oli omiansa mr
Direckiä hämmästyttämään. Hän oli ensimäistä kertaa aterialla
englantilaisessa kodissa ja odotti joistakin epämääräisistä
syistä saavansa kokea muodollista jäykkyyttä "moitteettomine
pöytäliinoineen". Lisäksi hän oli otaksunut tarjoilun olevan
jäykkäin ja taitavain kamarineitsyiden hoidettavana ja koko homman
tapahtuvan erittäin säädyllisesti. Vastoin odotusta sukelsi esiin --
nähtävästi keittiön suunnalta -- pari hyvänluontoista palvelijatarta
vetäen pyöräin varassa liikkuvaa laitetta, jota mr Direckin pieni
opas kertoi nimitettävän "täti Kalisevaksi" -- tosiaan se tuntui
nimensä ansaitsevan -- ja jonka hyllyihin ateria kokonaisuudessaan
oli sijoitettu. Sillä aikaa kun palvelijattaret tuon liikkuvan
tarjoilupöydän ääressä leikkelivät paistia ja aukoivat pulloja,
pitivät tarjoilusta huolta äsken puheena ollut pieni poika ja
hänen hiukan vanhempi veljensä, joita avusti pari nuorukaista --
viimeksi mainittujen asemaa ja sukulaisuussuhdetta oli vaikea
mennä lähemmin määrittelemään. Mrs Britling istui pöydän päässä
keskustellen mr Direckin kanssa, tehden kysymyksiä ja yleisen
silmälläpitovelvollisuutensa vuoksi kuunnellen vastauksia vain
puolella korvalla.

Seurueen kokoonpano oli omiansa saamaan mr Direckin jossakin määrin
ymmälle. Mr ja mrs Britling istuivat pöydän päissä; siihen asti
asia oli kyllä selvä. Jokseenkin varmaa oli sekin, että molemmat
paljasjalkaiset pojat olivat pikku Britlingejä. Mutta siitä eteenpäin
peittyi kaikki epävarmuuden pilveen. Pöydässä oli suunnilleen
seitsemäntoistavuotias nuorukainen, joka oli paljon tummempi kuin
Britling, mutta nenän ja pisamain puolesta häntä muistuttava,
kenties hänen poikansa aikaisemmasta aviosta tai poikapuoli; hän
oli pörhötukkainen ja hänen kätensä ja jalkansa ilmaisivat nopeata
kasvamista. Vielä oli pöydässä hyvin punakka, lyhyttukkainen,
silmälaseilla ja panamahatulla varustettu nuori saksalainen, joka
luultavasti oli nuorempain poikain kotiopettaja. (Mr Direckillä oli
samoin hattu päässä, sillä hän oli jo ennen New Yorkista lähtöään
kuullut liioiteltuja Englannin ilmanalaa koskevia juttuja. Kaikki
muut olivat paljain päin.) Vihdoin oli siellä ymmärrettävyyden
rajoissa miellyttävä, nuori, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies,
jota kaikki nimittivät "Teddyksi". Mr Direck arvaili hänen olevan
"sihteerin".

Mutta näiden tavallisten ja ymmärrettävien henkilöiden lisäksi
oli läsnä kerrassaan salaperäinen, soma, sinipukuinen nuori
nainen, joka hymyten istui mr Britlingin vieressä, ja mr Direckin
oikealla puolella oli jotenkin yhdennäköinen tummatukkaisempi
neito, joka kohta alunpitäen näytti hänestä vieläkin somemmalta
ja tuntui -- vaikka ensinnä olikin mahdoton asiaa tarkemmin
määritellä -- jollakin tavoin tutulta; Teddyn ja kotiopettajan
välissä istui kookas, keski-ikäinen nainen, joka mustine pukuineen,
kultaisine kaulaketjuineen ja valtavine nenineen näytti ikäänkuin
asiaankuulumattomalta; vielä oli eräs pitkä, keski-ikäinen,
älykkäännäköinen herra, joka ehkä satunnaisesti vieraili talossa,
sekä nuori intialainen herra, puettu moitteettomasti kalvosimia ja
ruskeata, pehmeää liinakaulusta myöten, joista pisti esiin hieno
pronssipinta ja runsaat, kiharat hiukset, ja vihdoin oli läsnä
korkeintaan vuoden ikäinen lapsukainen, joka tarkkaavaisena istui
vaunuissaan heiluttaen iloisesti kättä jokaiselle. Tämä lapsukainen
se pahiten hämmensi mr Direckin järjestystä harrastavaa mieltä.
Mietiskellessään kuka voisi olla lapsen isä tuli hän puhelleeksi
mrs Britlingille melkein yhtä katkonaisesti ja hajamielisesti kuin
viimeksimainittu hänelle. Oli jokseenkin varmaa, ettei lapsi kuulunut
mrs Britlingille. Hänen vieressään istuva neiti tai mr Britlingin
vierustoveri tai mustapukuinen nainen, voivat jokainen varsin hyvin
olla naimisissa, mutta missä sitten oli aviomies? Epätodenmukaiselta
tuntui, että löytölasta olisi tänne tuotu aterian ajaksi...

Älyttyään vihdoin, että sukulaisuusongelma oli jätettävä ratkeamaan
itsestään, ellei mielinyt suistua kokonaan keskustelun ladulta, mr
Direck kääntyi emännän puoleen, jonka silmälläpitovelvollisuudet
sallivat pienen lepohetken, ja lausui hänelle, miten muistettava
asia mr Britlingin tapaaminen hänen omassa kodissaan tulisi hänen
elämässään olemaan ja miten erinomaisen suuressa arvossa Amerikka
oli alkanut pitää mr Britlingiä ja hänen kirjoitelmiaan. Hän
huomasi erään ennakolta suunnitellun keskustelujohdannon sopivan
tähän aivan vähäisin muutoksin. Sitten hän jatkoi huomauttaen, että
oli yllättävän mielenkiintoista havaita mr Britlingin käyttelevän
omaa automobiilia, vieläpä automobiilia, joka oli amerikkalaista
tekoa. Amerikassa oli automobiilien ja muiden samanlaatuisten
tuotteiden valmistus tehty järjestelmälliseksi, vieläpä siinä
laajuudessa, että sen hänen mielestään piti suorastaan hämmästyttää
eurooppalaisia. Aivan varmaan Se oli omansa hämmästyttämään
eurooppalaisia tehtailijoita. Kuvaavana esimerkkinä hän voi kertoa
pienen jutun eräästä Robinson-nimisestä tuttavastaan -- miehestä,
joka, kumma kyllä, kooltaan ja ulkomuodoltaan suuresti muistutti
mr Britlingiä. Hän oli juuri asemalta tultaessa kertonut tästä mr
Britlingille. Hänen tuttavansa oli eräiden kumppanien kera tehnyt
toistaiseksi suurisuuntaisimman yrityksen valloittaakseen, lyhyesti
sanoen, kevyiden tuhannen dollarin automobiilien markkinat. Heidän
ajatuksensa oli tämä: "Kysymyksessä olevat markkinat voidaan käsittää
rakennusleikiksi, jossa irralliset kappaleet odottavat kokoojaansa.
Me suoritamme tuon tehtävän." Mutta se oli helpommin ajateltavissa
kuin suoritettavissa. Heti aloitettaessa hän ja hänen toverinsa
kohtasivat odottamattaan erittäin pahan pulman...

Aluksi mrs Britling seurasi mr Direckin esitystä melkeinpä
jakamattomalla tarkkaavaisuudella, mutta kun johdanto oli valmis,
olivat asiat sinisellä liinalla ehtineet uuteen vaiheeseen, joka
yhä enemmän vaati rouvan älykästä johtoa. Pikkupojat ilmestyivät
äkkiä hänen vierelleen. "Otammeko lautaset ja tuomme mansikat,
äiti?" kysyivät he yht'aikaa. Sitten kutsuttiin toinen taampana
pysyttelevistä sievistä neitsyistä ja annettiin hänelle, määräyksiä
matalalla äänellä, ja mr Direck tajusi, ettei Robinsonin kuvaavat
kokemukset tällä kertaa sopineet seikkaperäisemmin esitettäviksi.
Hiukan nolona, mutta täysin ymmärtäen tilanteen laadun, hän kääntyi
puhuttelemaan vasemmanpuolista naapuriansa...

Neiti hymyili tosiaankin harvinaisen somasti, ja hänen vienoissa,
kirkkaanruskeissa silmissään oli jotakin erikoista -- aivan
kuin pienen, vikkelän linnun liikehtimistä. Ja -- hän muistutti
jotakin tuttua henkilöä! Aivan varmasti. Hän oli valmis ryhtymään
keskusteluun.

"Minä tässä mainitsin mrs Britlingille", sanoi mr Direck, "miten
suurena onnena pidän, että sain tutustua mr Britlingiin näin perheen
piirissä".

"Ettekö ole häntä ennen tavannut?"

"En, tulin vuorokautta liian myöhään hänen matkustaessaan Bostonin
kautta viime Amerikan-matkallaan. Tasan vuorokautta. Olin siitä kovin
pahoillani."

"Olisin hyvilläni, jos minullekin joku kustantaisi matkan maailman
ympäri."

"Jos kirjoitatte yhtä hienosti kuin mr Britling, niin mr Kahn
lähettää teidät matkaan."

"Luuletteko, että se kävisi päinsä, jos osoittaisin taipumuksia?"

"Miksei. Kirjoittakaa joitakin lupaavia näytteitä -- vain sen verran,
että hän tulee vakuutetuksi."

Nuori neiti ajatteli mr Britlingin hyvää onnea.

"Hän on nähnyt Intian. Ja Jaapanin. Viikkokausia hän on ollut
Egyptissä. Ja hän palasi suoraan halki Amerikan."

Mr Direck oli jo höyrylaivalla alkanut totuttautua hyppelehtivään
ja epäjohdonmukaiseen englantilaiseen keskusteluun. Hän teki nyt
mielestään kerrassaan oivan hyppäyksen samalla alentaen äänensä
tuttavallisen matalaksi. (Luultavasti jo Aatami ensi kertaa Eevan
kanssa keskustellessaan huomasi, kuinka miellyttävää on alentaa
tutunomaisesti ääntään, kun lähettyvillä on siro korva ja sen
juuressa korea kihara.)

"Otaksun", virkkoi mr Direck, "että mr Britling tutustui tuohon
värilliseen herraan Intiassa?"

"Värilliseen herraan!" Neiti katsahti nopeasti pöydän toiselle puolen
ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jotakin purppuranpunaista ja
siinä keltaisia täpliä. "Ei, hänhän on eräs mr Lawrence Carminen
nuoria miehiä!" selitti hän vieläkin tutunomaisemmin sellaisin ilmein
kuin olisi ollut kysymys heidän edessään seisovasta hopeisesta
ruusumaljakosta. "Hän on etevä Intian kirjallisuuden tuntija, kuuluu
erääseen yhdistykseen, jonka tarkoituksena on edistää intialaisten
ylioppilaiden viihtymistä Lontoossa, ja hänen on tapana tuoda niitä
tännekin."

"Kuka sitten on mr Lawrence Carmine?" jatkoi mr Direck tiedustelujaan.

Entistä yhä tutunomaisemmin neiti neuvoi mr Carminen, kuten näytti,
vain hiukan ripsiään liikahuttamalla.

Mr Direck valmistautui puhumaan vieläkin enemmän _sotio voce_ ja
luotamaan vieläkin syvempiä salaisuuksia. Hänen katseensa viipyi
lastenvaunuissa; hän kumartui hiukan lähemmäksi korvaa... Mutta
mansikat keskeyttivät hänen yrityksensä.

"Mansikoita!" sanoi neiti kääntäen hänen huomionsa vasemman olkapään
vaiheille hiukan päätään heilauttamalla.

Siinä oli toinen pojista kukkuraisine lautasineen valmiina hänelle
tarjoilemaan.

Sitten ryhtyi mrs Britling jälleen keskustelemaan hänen kanssaan.
Hän sanoi tietävänsä niin vähän Amerikan oloista, ettei edes ollut
selvillä, kasvoiko siellä mansikoita. Täällä oltiin nyt parhaassa
mansikkakaudessa, ja vuosi oli ollut hyvä. Ja parhaassa ruusukaudessa
samaten. Englannin kansan pikku heikkoutena oli pitää ruusujaan ja
mansikoitaan maailman mainioimpina.

"Englantilainen iho olisi laskettava mukaan", sanoi mr Direck
marjavuorensa ylitse, nähtävästi yrittäen kohteliaisuutta. Ja sehän
oli kuten olla pitikin... Mutta neiti hänen vasemmalla puolellaan
puhutteli pöydän toisella puolen istuvaa saksalaista kotiopettajaa
eikä siis kuullut mitä hän sanoi. Niin ettei haitannut, vaikka
kohteliaisuudessa olisi ollut vähän vikaakin...

Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että neiti muistutti erästä
isoäidin serkkua, jonka vanha valokuva oli heillä kotona ja johon
hän poikasena oli rakastunut. Tuo oli hänen hymynsä. Tietysti!
Tietysti!... Hänhän oli tavallaan jumaloinut sitä kuvaa... Hän tunsi
omituista halua kertoa se neidille...

"Tämä käyntini", sanoi hän mrs Britlingille, "on, jos mahdollista,
sitäkin mielenkiintoisempi minulle, kun äidinäitini oli täällä
syntynyt ja kasvanut samoinkuin äidinisänikin suku aikoinaan.
Äidinisäni suku on tullut Uuteen Englantiin hyvin varhain... Niin,
no, jos sanoisin _Mayflowerin_ aikoihin, en kyllä puhuisi totta.
Mutta ei siinä paljoa ole tinkimistä. He olivat Essexin Hinkinsoneja.
Minussa on ainakin hyvä kolmannes essexiläistä verta. Isoäitini oli
Essexin Cornereita. Täytyy tunnustaa, että olin aikonut --"

"Cornereita?" kysyi hänen vieressään istuva neiti terävästi.

"Sanoin juuri mrs Britlingille hiukan aikoneeni --"

"Jotakin noita essexiläisiä sukulaisianne koskevaako?"

"Niin, olin ajatellut ottaa selkoa, onko heitä vielä näillä
seuduin... Sanokaahan, olenko astunut nappoon?"

Hän siirsi katsettaan henkilöstä toiseen.

"_Hän_ on Cornereita", sanoi mrs Britling.

"Vai niin", virkkoi mr Direck hetken epäröiden. Asia oli niin
ihastuttava, ettei käynyt päinsä olla kovin hillitty. Ilmakehä
tuntui vapaalta ja ystävälliseltä. Hänen äänenpainonsa teki kaiken
loukkaantumisen mahdottomaksi. Ja hän loi neitiin avoimesti paljon
puhuvan silmäyksen. "Hauskaa tavata teitä, serkku Corner. Kuinka
vanhukset täällä kotona jakselevat?"


10.

Sukulaissuhteen herättämä vilkas mielihyvä auttoi mr Direckiä
irtautumaan halustaan kertoa Robinson-tarinansa. Ryhtyessään jälleen
juttelemaan mrs Britlingin kanssa, hän heti käänsi keskustelun
tuohon merkilliseen tapaukseen, näihin asti aavistamattoman
sukulaisen löytymiseen. "Käyttäydyn ehkä amerikkalaisesti", sanoi hän
puolustellen, "mutta luulenpa melkein lähteväni maanantaina Market
Saffroniin, Hinkinsonien kotipaikoille tutkiakseni siellä kirkkomaan
hautakiviä päivän tai pari".

"On hyvin luultavaa", virkkoi mr Britling, "että löydätte joitakin
tietoja kirkonkirjoista. Monessakin paikassa ulottuvat kirjat
kolmensadan vuoden päähän tai edemmäksi. Minä vien teidät sinne pikku
vaunuillani."

"En tahtoisi missään nimessä teitä vaivata", sanoi mr Direck
joutuisasti.

"Vaivaamisesta ei kysymystäkään. Minä ajan mielelläni. Ainakin
toistaiseksi. Ja kun kerran matkaan lähdemme, niin palaamme
Harborough High Oakin kautta ja otamme selkoa Cornerien sukupuusta.
Sukua on siellä päin vielä monin paikoin. Eivätkä tietkään ole
lainkaan kiusalliset: joku mäki ja käänne vain siellä täällä."

"En tosiaankaan tahtoisi aiheuttaa teille sellaista vaivaa, mr
Britling."

"Vaivasta ei kysymystäkään. Minun tekee juuri mieleni päivän matkalle
ja haluaisin, että Gladys --"

"Gladys?" kysyi mr Direck, nähden toivon kipinän välkähtävän.

"Minä puhun pikku vaunustani. Haluaisin nähdä, mihin Gladys kelpaa
oikeassa ajossa. Olen ollut sillä matkassa vain neljä kertaa enkä
ole vielä päässyt neljäänkymmeneen peninkulmaan tunnissa. Ja minulle
sanottiin, ettei sen pitäisi olla lainkaan vaikeata. Saan siis katsoa
asian päätetyksi."

Mr Direck ei sillä hetkellä keksinyt mitään pätevää tekosyytä. Mutta
hän piti aivan selvänä, että jotakin täytyi tapahtua. Hän olisi
mielellään tuntenut jonkun, joka olisi voinut sähköteitse kutsua
hänet takaisin Lontooseen ja siten pelastaa hänet mr Britlingin
voimavaunua uhkaavista epävarmoista vaiheista. Sitten valtasi toinen
asia koko hänen mielenkiintonsa.

"Tuskin uskotte minua", sanoi hän, "jos kerron että teidän miss
Cornerinne ihan ihmeellisesti muistuttaa erästä äidinäitini serkun
pienoiskuvaa, joka on hallussani kotona Amerikassa. Hän näyttää
erittäin miellyttävältä neitoselta."

Mutta mr Britling ei tehnyt lähempää selkoa miss Cornerista.

"Varmaan on hyvin hauskaa", sanoi hän, "tulla tänne haeskelemaan
amerikkalaisia sukujanne muistomerkkien ja hautapatsaiden
kirjoituksista. Tunnette luonnollisesti Evershamin eteläpuolella
olevan seudun, jossa joka toista muistomerkkiä koristaa tähtilippu,
maasta muuttaneiden Washingtonien vaakuna. Epäiltävää on kuitenkin,
löytyisikö sieltä enää suvun nimeä. En myöskään usko, että löydätte
montakaan Hinkinsonia Market Saffronista. Mutta tässä osassa maata on
useissa paikoin viidenkuudensadan vuoden ikäisiä sukuja, jotka yhä
kukoistavat. Siitäpä syystä Essex onkin paljoa aidompaa Englantia
kuin Surrey tai sanokaamme Kent. Tässä ympäristöllä tapaatte
Corner- ja Fairly-sukuja, tuonnempana seuraa Capel, ja Dunmow'n ja
Braintreen puolessa Maynardeja ja Byngejä. Ja Claveringsin puistosta
löydätte tammia ja pyökkejä, jotka ovat kaikuneet susien ulvontaa ja
miesten rautapaitojen kalsketta. Kaikkia täkäläisiä vanhoja taloja
ympäröivät vallihaudat susien varalta. Itse Claverings on Tudorien
ajalta ja on hieno sekin. Ja talonpoikaistalot ovat yhä
olkikattoisia..."

Hän mietti hetkisen. "Jos matkustatte Lontoosta etelään, on asia
aivan toinen. Te joudutte eri aikakauteen, eri yhteiskuntaan. Olette
Lontoon esikaupungeissa vaikka kuljette rannikolle asti. Ette löydä
yhtään oikeata vanhaa taloa, sellaisia syväjuurisia perintötiloja
kuin täällä. Tapaatte miljoonanomistajia ja heidän kaltaisiaan,
jotka ovat asettuneet vanhoille tiloille. Surrey on tulvillaan
rikkaita välittäjiä, tirehtöörejä, tuomareita, sanomalehdenomistajia.
Sellaista väkeä, joka ristikoilla sulkee puistojensa tiet. He tekevät
jotakin noille vanhoille tiloille -- en tiedä mitä -- ja samassa
muuttuu maaseutu huvila-alueeksi. Pikkutiloja ja punatiilihuviloita
ja keinotekoisia talonpoikaistaloja syntyy kuin sieniä sateella.
Alkaa vallita uudenlainen, kolea sirostelu. Kumirengas- ja
bensiini-ilmoituksia, valtavia, räikeitä pintoja pystytetään
tienvierille. Köyhä kansa joutuu muuttelemaan, kunnes ei enää tiedä
isoisistään. Niistä tulee huvilayhteiskunnan loiseläjiä ja jobbaajia,
jotka rikastuvat alhaisin keinoin ja hankkivat itselleen gramofonin.
Essex täällä ja Surrey siellä ovat yhtä erilaiset kuin Venäjä ja
Saksa. Mutta jos yksi amerikkalainen sattuu käymään Essexissä,
niin kahdenkymmenen matkan päämääränä on Godalming tai Guildford,
Dorking, Lewes tai Canterbury. Surreyläiset eivät oikeastaan ole
lainkaan englantilaisia. He ovat rauhattomia. Joko mukana eteenpäin
tai joukosta pois. He kouluttavat puutarhureitansa, pitävät kovasti
luentoja tehokkaasta maanviljelyksestä ja rakentavat ampumaratoja
joka kylään. Se on uusien ilmoituskilpien ja Piikkilanka-aitojen
luvattu maa; siellä on poliisi Vastassa joka nurkassa. He pukeutuvat
päivällisille. He pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin.
Jos siellä joku nousee yöllä varasta ahdistamaan, niin hän pukeutuu
soveliaaseen pukuun -- tai ei näyttäydy ensinkään. Kulkureittensa
käsittelyä varten heillä on erikoinen tieteellinen järjestelmä.
Kirkot ovat kiinni arkisin. Puolet heidän maastaan on kovaa
kalkkia tai rikkiviisasta hiekkaa, joka kelpaa ainoastaan huvilain
perustuksiin. Golfia he pelaavat ylelliseen, perinpohjaiseen tapaan,
kun ei ole muutakaan tekemistä... Täällä Essexissä sitävastoin
ollaan yhtä levollisia kuin kahdeksannellatoista vuosisadalla.
Metsälle lähtiessämme me pukeudumme mihin vanhoihin vaatteisiin
hyvänsä. Maaperänä on runsas, mehuisa savi, joka muuttuu puolittain
juoksevaksi syksyisin, kun on sorsajahdissa kahlattava. Velikullat
ovat aikoja sitten vääntäneet kaikki meidän tienviittamme päin
seiniä. Meidän kanamme ja sikamme käyvät parvittain yksillä
laitumilla. Meidän ruusumme ja tammemme ovat suurenmoiset; se jo
osoittaa että täällä on varsinainen Englanti. Jos haluaisin pelata
golfia -- jota kelpo essexiläisenä en halua -- saisin ajaa kymmenen
peninkulmaa Hertfordshireen. Ja mitä tulee reumatismiin ja korkeaan
ikään, ei Surrey vedä meille läheskään vertoja. Tahdoin teille
selittää kaiken tämän, sillä paikkakunnan teihin tekemä vaikutus on
mainituista seikoista riippuvainen... Tämä seutu on osa todellista
Englantia, Englantia Lontoon ja tehdasalueen ulkopuolella. Se liittyy
Wessexiin ja Merciaan ja vanhaan Yorkshireen -- tai miksei Meathiin
ja Lothianiin. Ja sitä myöten ollaan vielä oikeassa Englannissa..."


11.

Mr Direck ei kyennyt antamaan tälle selontekoryöpylle täyttä arvoa,
koska hän sen kestäessä etääntyi muusta seurueesta. Hän halusi
päästä lähemmin tuntemaan äsken löytämäänsä serkkua ja hän tahtoi
tietää mitä lapsukainen, bengalilainen herra -- jota ilmeisesti ei
saanut nimittää "värilliseksi" -- isonenäinen nainen ja kaikki muut
selittämättömät henkilöt oikeastaan olivat. Sen sijaan kuljetti mr
Britling häntä yksinään ympäri kartanoa ikäänkuin näytelläkseen
asumustaan kaikilta kulmilta ja puheli niin nopeasti ja oikullisesti,
ettei mr Direck saanut tehdyksi yhtään kysymystä, varsinaisen asiansa
esittämisestä puhumattakaan.

Kukkatarha oli melkoisen laaja ja sieltä levisi miellyttäviä
tuoksuja. Se oli täynnä suuria tuuheita ruusupensaikkoja ja
yksinäisiä ruusurunkoja; siellä oli pitkä säleistö köynnös- ja
lonkerokasveja, iso lehtimaja ja kukkalavoissa sikinsokin, ilman
mitään järjestyksen oirettakaan kukkivia orvokkijoukkoja ja
sekalaisia luikertavia kasveja, jotka parveillen ja tungeskellen
taistelivat keskenään ankaria taisteluja. Ja yhä jutellen mr Britling
johti puna-aitaisen ja hedelmäpuita paisuvan kasvitarhan ohi läpi
veräjän neliskulmaiselle tasanteelle, joka oli ollut aikoinaan
tarhapihana entisen luuvan edustalla. Luuvanovien sijaan oli asetettu
lasi-ikkunat, ja keskelle tasannetta oli järjestetty syvä vesiallas,
joka oli täynnä sadevettä ja jossa mr Britlingin ohimennen tekemän
huomautuksen mukaan "kaikki" kävivät uimassa kun ilma oli lämmin.
Ajuruohoa, rosmariinia ja muita hyvänhajuisia kasveja oli istutettu
tasanteelle altaan ympärille, ja kymmenen tasaiseksi leikattua _Arbor
vitae_-puuta seisoi vahdissa. Mr Direck kärsi Tantaloksen tuskia
nähdessään syreenipensaiden lomitse vilahdukselta äsken löytämänsä
serkun ja hänen sukulaisensa, sinipukuisen naisen pelaamassa
tennistä intialaisen ja erään toisen nuorukaisen kanssa, kun taas
aina tarvittaessa isonenäinen nainen kulki yli näkymön ja kumartui
viihdyttäen lapsenvaunujen yli. Ja mr Britling, joka oli istuutunut
sellaiseen paikkaan, mistä mr Direck vain vaivoin saattoi viheriäin
lehväin välitse nähdä helakanpunaisia, sinisiä, valkoisia ja ruskeita
pilkahduksia, puhui yhä Englannista ja Amerikasta ja niiden välisistä
suhteista ja kaikesta muusta mitä on auringon alla.

Pian senjälkeen eräässä kaukaisessa veräjänaukossa näkyivät hetkisen
molemmat pikkupojat ajamassa pienillä polkupyörillään ja vähän matkaa
jälempänä saksalainen kotiopettaja. Sitten tuli jättiläismäinen
harmaja kissa hiljalleen poikki puutarhan ja istuutui kunnioittavasti
kuuntelemaan mr Britlingiä. Iltapäivän taivas oli helakansininen ja
sen pinnalla leijaili pieniä villavia pilvenhattaroita.

Toisinaan oli mr Direck huomaavinaan mr Britlingin satunnaisista
huomautuksista, että hänen isäntänsä tiesi, mitä laatua hänen,
amerikkalaisen, Englannissa saamat ensi vaikutelmat olivat,
mutta itse asiassa hänelle ei tarjoutunut ollenkaan tilaisuutta
vaikutelmainsa selostamiseen; mr Britling piti huolen puhumisesta.
Hän istui vieraansa vierellä kellitellen mielikuvia ja mietteitä ja
leikkien niillä kuten hilpeä suihkulähde auringonpaisteessa.

Mr Direck istui hyvässä rauhassa tyynellä nautinnolla imien
tavanmukaista, ainoata aterianjälkeistä sikanaan. Jos hän tunsi
itsensä jokseenkin tuppisuiseksi, oli suihkulähde sen sijaan
vilkkaassa toimessa. Hän kuunteli juttua pääpiirteissään --
mahdotonta olikin tarkkaavasti seurata sen kaikkia mutkia ja
käänteitä -- ja samaan aikaan hänen katseensa vaelsi ympäri puutarhan
alinomaa palaten lehväin takaa väikähteleviin verkkopallonpelaajiin.
Kaikki oli erinomaisen iloista, miellyttävää ja täydellistä; kaikki
oli vaihtelevaa ja viehättävää olematta lainkaan _rehentelevää_ --
siinä eräs niitä pieniä salaisuuksia, joiden perille Amerikka ei
ole vielä päässyt. Ei mikään näyttänyt tehdyltä tai ostetulta tai
paljonmaksavalta, vaan kaikki oli kuin onnellisen sattuman luomaa...

Mr Britlingin puhe kehittyi laajaksi virraksi, joka huuhteli
mr Direckin mieltä temmaten mukaansa satunnaisia mietteitä
ja ajatusyhtymiä, kuljettaen muistikuvina pinnallaan näiden
viimeksikuluneiden viiden päivän kuluessa kasaantunutta näkö- ja
kuulovaikutelmain parvea, esi-isäin nimien ja somain serkkujen
häipyviä mielikuvia, ennakolta valmistettujen keskustelujohdantojen
kappaleita, joissa määriteltiin mr Britlingin amerikkalainen maine,
luentoseuran puolesta tehtäviä ehdotuksia, Robinsonin tarinan yhä
vielä mieleen pyrkiviä pääseikkoja...

"Ei kukaan ole keksinyt brittiläistä maanomistusjärjestelmää, ei
kukaan ole keksinyt brittiläistä aristokraattista järjestelmää, ei
kukaan ole keksinyt kirottua valtiomuotoamme, vaan ne ovat sattuneet
syntymään niinkuin agaatti syntyy kerrostuma kerrostumalta, mutta
nähkääs, tuo kaikki muodostui tavallaan varsin onnekkaasti, soveltui
niin hyvin kansamme ja saaremme mielenlaatuun ja ilmastoon, oli
ylipäänsä niin mieluisaa, että se täällä omaksuttiin! -- sitä ei voi
olla omaksumatta -- se oli omaksuttu jo Anna-kuningattaren aikoina,
ja Jumala tiesi, luovummeko siitä milloinkaan. Me olemme samaa
lajia! kuin _Lingula_, eräs pieni kuoriaiseläin, jonka jäännöksiä
löytyy vanhimmista vuorilajeista ja joka on olemassa vielä tänä
päivänäkin: se sopeutui suotuisiin olosuhteisiinsa eikä ole muuttunut
ollenkaan. Miksi se muuttuisikaan? Se erittää pois kaikki häiritsevät
ainekset. Sukujemme nuoremmat pojat lähtevät maailmalle perustamaan
siirtomaavaltoja. Talonpoikaistalojen liiat lapset muuttavat
Austraaliaan, Kanadaan tai kaupunkeihin. Se ei vaikuta _näihin_
asioihin."


12.

Mr Direck oli sattumalta pysähtynyt silmäilemään luuvaa, ja hänen
katseensa ilme, joka aluksi oli laiskan hyväksyvä, muuttui vähitellen
älykkään arvostelevaksi. Äkkiä hän päätti sanoa jotakin. Hänen
päätöksensä oli niin luja, että hän aikoi lausua sanottavansa julki,
vaikka mr Britling yhä jatkaisi juttuansa.

"Tuo luuva", sanoi hän, "on luullakseni Anna kuningattaren ajoilta".

"Pihaa ympäröivät muurit ovat nähtävästi vanhemmatkin: kenties
jonkin luostarin jäännöstä. Esimerkiksi tuo harmaa kohta tuolla
kulmauksessa. Itse luuva on kahdeksannentoista vuosisadan
alkupuolelta."

"Ja on yhä koossa. Ja tämä tarhapihakin on vielä paikoillaan."

Mr Britling oli jälleen pillastumaisillaan, mutta mr Direck ei
kallistanut korvaansa, hän piti puoltansa kuin mies, jonka lasso on
osunut määräpaikkaansa.

"Tahtoisin, mr Britling, tehdä erään luuvaanne koskevan muistutuksen,
joka on sovellettavissa myöskin tarhapihaanne."

Mr Britlingin oli pakko pysähtyä. "Minkä muistutuksen", kysyi hän.

"No niin", vastasi mr Direck, "silmäänpistävintä minusta on se,
ettei luuva enää ole mikään luuva, eikä tarhapiha mikään tarhapiha.
Luuvassa ei ole vehnää, ei akanoita eikä muuta senkaltaista, ei ole,
eikä tule olemaan: siellä on vain pianola ja tanssipermanto, ja jos
tänne tarhakartanolle eksyisi lehmä, niin se heti karkotettaisiin
pois. Sitä pidettäisiin mitä luonnottomimpana ilmiönä."

Hänestä tuntui miellyttävältä taas kerran saada puhua. Hän jatkoi
pelkäämättä. Hän viekoittui laajaan yleistämiseen.

"Äsken te, mr Britling, ystävällisesti tiedustelitte ensimäisiä
Englannista saamiani vaikutelmia. No niin, mr Britling, ensimäinen
vaikutelma, joka minusta nähden on minkään arvoinen, olisi tämä: että
heidän maanne näyttää ja tuntuu vanhalta Englannilta suuremmassa
määrin kuin olisi voinut luullakaan ja että se itse asiassa on vanhan
Englannin kaltainen vähemmän kuin kukaan saattaisi hevin arvata."

Hän riehahti menemään vieläkin kauemmaksi: Hän sommitteli
pelottavan kirjallisen epigrammin! "Kun aamulla tullessani katselin
vaununikkunasta", sanoi hän, "niin luulin tulleeni Washington
Irvingin Englantiin. Nyt huomaan, etten ole tullut edes mrs Humphry
Wardin Englantiin."




TOINEN LUKU.

Mr Britling jatkaa esitystänsä.


1.

Iltapäivän kokemukset eivät antaneet mr Direckille mitään aihetta
korjata lausumaansa väitettä. Iltapuoli, samoinkuin koko seuraava
päivä oli vain omansa varmistamaan väitteen oivallisuutta. Ympäristö
oli perinnäinen englantilainen ympäristö, mutta ihmiset näyttivät
ripeämmiltä, edesvastuuttomammilta, sekasortoisemmilta kuin olisi
voinut edellyttää, eikä heidän sukulaissuhteistansa voinut saada
selkoa, turvautuipa millaiseen tunnustettuun selitysperusteeseen
hyvänsä...

"Te arvelette John Bullin kuolleen ja jonkin ihmeellisen sukukunnan
pukeutuneen hänen vaatteisiinsa", sanoi mr Britling. "Luullakseni
te kuitenkin kohta tapaatte vanhan John Bullin itsensä. Ehkei mrs
Humphry Wardin eikä mrs Henry Woodin John Bullia, mutta sellaisen,
johon oleellisin kohdin sopii, mitä Shakespeare, Fielding, Dickens,
Meredith ym. ovat kertoneet..."

"Uskon kyllä", hän lisäsi, "että muutoksia on havaittavissa. On
kasvanut uusi sukupolvi..."

Hän katsahti luuvansa ja uima-altaansa puoleen. "Luuvaa koskeva
huomautuksenne on varsin sattuva", sanoi hän. "Se johtaa mieleeni
Kiplingin soman kertomuksen vanhasta myllynrattaasta, joka aluksi
jauhoi viljaa, mutta lopulta käytti dynamoja...

"Myönnettävä vain on, ettei luuvani juuri dynamoa käytä...

"Se on suoraan sanoen, pelkän huvin vuoksi olemassa...

"Käyhän se päinsä meidän maassamme..."


2.

Hän jätti asian silleen tällä kertaa, mutta pitkin ehtoopuolta mr
Direck mielihyväkseen huomasi ajatuksensa uiskentelevan mr Britlingin
tajunnanvirran vaiheella. Joskaan se ei enää lähtenyt virran mukaan,
pilkahti sen heijastuksia tavantakaa näkyviin. Häntä saateltiin
suuntaan jos toiseenkin koko iltapäivä, niin ettei hän nähnyt Dower
House-seurueen muita jäseniä muuten kuin vilahdukselta ennen kello
kuutta illalla.

Mr Britlingin toimekkaan ja tietorikkaan mielen suihkulähteet olivat
vain yhä käynnissä.

Hän oli suhteettoman ylpeä Englannistaan ja moitti sitä alinomaa. Hän
tahtoi kuvailla Englannin mr Direckille hullunkuristen heikkouksien
miellyttävänä kokoomuksena. Tällaiseksi käsityskannaksi oli
miehuusiän hyvinvointi ja menestys muuntanut hänen nuoruusaikojensa
närkästyneen ja kirpeän radikalismin. Ja mr Britlingin mielestä
Englanti oli "täällä". Essexin hän tunsi perinpohjin. Puutarhan
muurissa olevan pienen portin kautta hän johti mr Direckin hyvin
hoidetulle, aidatulle nurmikentälle, jossa näkyi kaksi valkoista
"maalia".

"Sunnuntaisin meillä on täällä hockey käynnissä", sanoi hän
antamatta mr Direckin ollenkaan aavistaa, kuinka välttämättä
jokaisen Matching's Easyssä kävijän tuli ottaa osaa tähän rajuun ja
vaaralliseen peliin. Sitten he jatkoivat matkaansa pitkin reheväin
pensasaitaan reunustamaa kujaa päätyen Claveringsin hirvipuiston
laitaa noudattelevalle maantielle. "Me käymme Claveringsissa
myöhemmin" sanoi mr Britling. "Lady Homartynillä on joukko
sunnuntaivieraita, ja teidän pitää päästä näkemään millaista siellä
on ja millaisia vieraat. Hän kutsui meitä sinne jo huomiseksi
aamupäiväksi, mutta minä kieltäydyin iltapäivähockeyn vuoksi."

Mr Direck hyväksyi syyn arvostelematta.

Kylä johti mr Direckin mieleen Abbeyn taulut. Siellä oli ravintola
ulkonevine nimikilpineen, johon oli maalattu Claveringsin vaakuna;
seinustalla oli iso vesiallas (samanlainen kuin se, jossa mr Weller
senior uitti vapaakirkollista) ja viekoittelevan oven edustalla
seisoi viheriäksi maalattu pöytä. Vielä oli siellä sekatavarakauppa
ja koko joukko pieniä, sieviä taloja, kaikissa Mainstay-suvun
vaakuna. Kaiken tämän keskellä oli viheriä kenttä, missä näkyi eläviä
hanhia marssimassa. Mr Britling vei vieraansa kirkkomaalle, ja
sieltä löytyi sammaltuneita, ränstyneitä hautakiviä, muiden muassa
eräs seitsemännentoista vuosisadan jälkipuolelta polveutuva, jonka
koristeena oli pääkallo ja sääriluista muodostettu risti. Kirkon
sivulaivassa riippui kolme; isoa vaakunakilpeä, ja eräässä Mainstayn
perheelle ja Homartynin vapaaherralliselle suvulle omistetussa
sivukappelissa tavattiin joukko muistomerkkejä, joista vanhimmat
olivat Tudor-kauden väritettyjä veistoksia ja uusinta aikaa edusti
iso Victoria-kauden rumimpaan kauppiastyyliin maalattu lasi-ikkuna.
Vielä oli siellä seurakunnanpaimenten keskiaikaisia pronssikuvia
ja puolisoineen marmoriin ikuistettu ristiretkeilijä, jonka ammoin
sammunut suku oli hallinnut Matching's Easyä ennen Mainstayn
saapumista. Juuri kirkosta palatessaan herrat kohtasivat kelpo
pastorin, pyylevän ja virkun mr Dimplen, jonka nauru kantoi kauas
ja jonka ääni tuntui täyttävän avaruuden. "Tullut katsomaan vanhaa
maata", sanoi hän mr Direckille.

"Olette ystävällisiä, te amerikkalaiset, kun käytte katsomassa!
Oikein ystävällisiä..."

Kelpo pastorin ja mr Britlingin kesken sukeutui pieni ystävällinen
kahakka, joka koski mr Direckin tuomista kirkkoon sunnuntaiaamuna.
"Hän on äärettömän laimea", sanoi mr Dimple mr Direckille säteilevin
hymyin. "Äärettömän laimea. Mutta kukapa ei nykyään olisi laimea.
Mitä hyväntekeväisyysyhdistykseen tulee, on hän verraton; en
käsitä, mihin joutuisimme ilman häntä. Niin että minä tässä vain
vähän nuhtelen. Ja ellei hän tule kirkkoon, niin ei hän mihinkään
muuallekaan mene. Huono kirkkomies hän kyllä on, mutta ei sentään
millään muotoa lahkolainen..."

"Englannissa, kuten näette", huomautti mr Britling, kun he olivat
sanoneet hyvästi kunnianarvoisalle pastorille, "on kaikki kotoista ja
kesytettyä. Jumalakin on täällä tehty hyvin kotoiseksi".

Kotvan aikaa tutustutti mr Britling mr Direckiä englantilaisiin,
pensasaitojen reunustamiin kujiin ja sitten he palasivat kylään
pitkin kapeita valkeita polkuja, halki pienoisten vihannoivien
vehnäpeltojen, ja kulkien läpi pienen, puistoon johtavan veräjän.

"Niinpä kyllä", sanoi mr Direck, "kesyydestä ja kotoisuudesta
puhuessanne näytätte olevan ihan oikeassa. Katsokaahan, nuo
pilvenpallukatkin ovat kuin lampaita paimenineen."

"Keritsemistä vailla, melkein", virkkoi mr Britling.

"Tosiaankin", sanoi mr Direck hiukan ääntänsä korottaen, "tuskin olen
nähnyt täällä Englannissa mitään kesytöntä, ellen ehkä ota lukuun
joitakin Lontoon syrjäkatuja".

Mr Britling näytti miettivän vähän aikaa. "Ne ovat kasvannaisia",
sanoi hän sitten...


3.

Puisto oli hoidettu ja samalla koskematon kuten vanhain italialaisten
maalausten maisemat; hallavat hirviparvet tulivat aivan ääreen ja
tähystelivät pelkäämättä vieraitaan; polku luikersi tammien ja
sananjalkain lomitse pienelle laiskalle purolle, joka tavantakaa
pysähtyi patoihin ja putouksiin leikkimään ja jonka pinta oli
ulpukanlehtien peitossa. Sitten heidän tiensä teki velton käänteen
kohti päärakennuksen seetrejä ja pensastoja. Amerikkalaisen
silmään rakennus näytti matalalta ja laajalta, ja sen punatiiliset
savupiiput kohosivat kuin sotilasrivi pitkin katonharjaa. Kulkiessaan
laakeripensaikkoon avatusta aukosta nurkkauksen ohi talon
julkipuolelle he näkivät vilahdukselta puutarhan ja pengermiä, joilla
vallitsi täysi kukkaloisto.

Mr Britling teki hiukan selkoa ennen sisäänmenoa.

"Otaksun, että tapaamme Philbertin siviilitoimituskunnasta -- vai
kuuluuko hän kunnallisjaostoon?-- ja raha-asiaintoimituskunnan
edustajan, sir Thomas Lootin. Ehkä lisäksi muutamia heidänlaisiaan,
sitä lajia henkilöitä, joita nimitämme hallitsevaksi luokaksi.
Rouvineen. Ja luulenpa melkein kreivitär Frenshamin saapuvan.
Hän harrastaa kiihkoisasti Irlannin-kysymystä. Ja lady Venetia
Trumpington, jota väitetään kaunottareksi -- en ole nähnyt häntä
koskaan. Lady Homartyn on saanut päähänsä, että minunkin tulee olla
mukana -- eipä sillä, että minä olisin mikään merkittävä tekijä
näissä sosialisissa lauantaiseuroissa -- mutta hän näkee minut
mielellään pöydässä -- nakerreltavana, jos jotakuta huvittaisi
-- kuten oliiveja ja suolaisia manteleja. Aina hän kutsuu minua
aamupäivävierailulle sunnuntaisin ja joka kerta minä kieltäydyn --
hockeyn vuoksi. Siksi, näettekös, tapaan käydä täällä lauantaina
iltapäivisin..." He olivat ehtineet valtaovelle. Se johti isoon,
viileään halliin, jota koristivat virtahevon ja sarvikuonon päät
sekä täytetty leijona. Pääasiallisimpana kalustona oli suuri
pöytä, jolle oli heitetty hattuja, keppejä ja sanomalehtiä sikin
sokin. Miespalvelija ilmoitti alamaiseen, puolittain tutunomaiseen
tapaan mr Britlingille, että hänen armonsa oli ulkona pengermällä,
otti sitten huostaansa hänelle ojennetut hatut ja kepit ja johti
vieraat huoneiden läpi. He tulivat leveälle, seetrien varjostamalle
pengermälle, josta näkyi kukkalavoja, kiviuurnia, tenniskenttiä ja
matalain marjakuusiaitojen yli etäiset kukkulat. Pengermälle oli
kokoontunut toistakymmentä henkilöä, jotka istuivat saranatuoleilla
pienen pöydän ympärillä, useimmilla teekuppi kädessään. Lady Homartyn
nousi vieraita vastaanottamaan ja lausui heidät tervetulleiksi.

Mr Direck esiteltiin matkustavana amerikkalaisena, jota viehätti
tyypillisen englantilaisen maakartanon näkeminen, ja Lady Homartyn
selvitti tottuneeseen tapaan oman Tudor-aikaisen tilansa tärkeimmät
kohdat. Mr Direck ei ollut tottunut seurustelemaan arvonimillä
varustettujen henkilöiden kanssa ja alkoi yht'äkkiä epäröidä,
pitikö sanoa "kreivitär" vai "mylady" vaiko "your ladyship", ja
sen vuoksi hän viisaasti varoi koko mainintaa, kunnes mr Britling
kirkasti asian. Hän näet pian senjälkeen käytti nimitystä "lady
Homartyn". Viimeksimainittu piti huolen mr Direckistä sijoittamalla
hänet istumaan erään rouvashenkilön viereen, jonka nimeä hän ei
kuullut, mutta jolla oli ollut koko joukko tekemistä Washingtonin
brittiläisessä lähetystössä. Sitten jätettiin mr Britling
jalosukuisen George Philbertin huostaan; tämä näet halusi keskustella
tekijän kanssa eräistä viime esseekokoelmaan sisältyvistä seikoista.
Washingtonin rouvan kanssapuhe oli älykästä, mutta ei vaatinut
puhetoverilta paljoa, niin että mr Direck voi omistaa melkoisen
tarkkaavaisuusmäärän kohtausten yleisen kulun seuraamiselle.

Hän tunsi jonkinlaista pettymystä havaitessaan, etteivät palvelijat
esiintyneet virkapuvuissa. Amerikkalaisissa kuvalehdissä,
amerikkalaisissa, englantilaisia aiheita esittävissä filmeissä ja
rikkailla, Englannissa asuvilla amerikkalaisilla ovat palvelijat
aina liveripukuisia. Mansion House saattoi ilmeisesti johtaa
vääriin päätelmiin. Hän oli tavannut erään maanmiehensä, joka
oli hiljattain ollut siellä päivällisillä ja katsellut lakeijain
puuteroituja hiuksia ja kultaompeleisia vaatteita -- ne olivat hänen
kertomuksensa mukaan ilmettyjä Thackerayn Jeames Yellowplusheja.
Täällä sitävastoin ei ollut muita palvelijoita kuin pari hoikkaa,
hillittyä ja huomaavaista nuorta herraa, jotka esiintyivät puettuina
mustiin ja käyttäytyivät pikemmin kohteliaan hienotunteisesti kuin
ylenylhäisesti. Pieni pettymys oli sekin, ettei seurue ollut sen
loistavampi. Naiset näyttivät hänestä huonosti puetuilta; heissä ei
ollut ensinkään sitä valmiutta, sitä _Kas niin!_ ja _Mitä arvelette?_
joka aina ilmenee hyväpukuisessa amerikattaressa. Herrain vaatteet
eivät myöskään olleet parasta tekoa, olivathan vain vaatimattomat,
joskin moitteettomat.


4.

Mr Direckin keskustelu liikkui vielä alimmassa, katkonaisessa
vaiheessaan, kun lady Frenshamin saapuminen tärkeänä tapahtumana
veti puoleensa yleisen huomion. Tuskin kukaan jäi paikoilleen. Lady
Frensham oli tullut automobiililla Lontoosta. Hän oli kääritty
harsoihin jos jonkinlaisiin sekä valtavaan viittaan, ja ohjaajana
hänellä oli jonkinlainen veljenpojantapainen. Hän oli ilmeisesti
erinomaisen lujarakenteinen nainen. Iltapäiväväsymyksen häiveetkin
katosivat hänen tulonsa aiheuttamaan pyörteeseen. Mr Philbert auttoi
verhot hänen yltään ja ojensi ne palvelijalle.

"Minä olin tänään aamiaisella sir Edward Carsonin kanssa, rakas
ystäväni", sanoi hän lady Homartynille luoden sotaisan silmäyksen
Philbertiin.

"Onko hän yhtä paatunut kuin ennenkin?" kysyi sir Thomas.

"Paatunut! Redmond se paatunut on!" huusi lady Frensham. "Mitä te
arvelette, mr Britling?"

"Rutto teidän molemmat puolueenne periköön", vastasi mr Britling.

"Ette te saa pysytellä tuolla tavoin syrjästäkatsojana", lausui lady
Frensham, joka pääsi heti asian makuun, "kun maa on kansalaissodan
partaalla... Te kaikki, jotka yritätte väittää, ettei ole mitään
vaaraa, vaikka elämme vakavaa kriisiaikaa, joudutte ankarampaan
edesvastuuseen kuin muut -- kun sisällinen sota on puhjennut. Teitä
ei silloin päästetä. Ottakaa tämä huomioon!"

Koko seurue muodostui nyt kehäksi.

Mr Direck huomasi joutuneensa englantilaiseen maakartanoon
kuuntelemaan mielenkiintoista aitoenglantilaista
lauantaipolitikoimista. Olihan ainakin tämä samaa Englantia, johon
mrs Humphry Wardin romaanit olivat häntä tutustuttaneet -- mutta
ei kuitenkaan täsmälleen samaa. Ehkäpä seikka johtui siitä, että
mainituissa romaaneissa enimmäkseen oli puhe 90-luvun Englannista
ja että arvokkuuteen ei enää pantu painoa aivan yhtä paljon.
Mutta näkyihän tässä olevan poliittisia henkilöitä ja arvonimillä
varustettuja henkilöitä, jotka keskustelivat "maasta"...

Oliko tosiaankin mahdollista, että tämän tapaiset henkilöt "hoitivat"
maata?... Lukiessaan mrs Humphry Wardia Amerikassa hän oli aina ilman
estelyjä teorian hyväksynyt, mutta nyt, kun hän näki ja kuuli -- --!

Mutta kaikki hallitukset ja hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat
lähemmin tarkastettuina uskomattomia.

"Minä en usko maan olevan kansalaissodan partaalla", virkkoi mr
Britling.

"Se _on_ totta!" huusi lady Frensham, nopealla kädenliikkeellä
ikäänkuin pyyhkäisten tieltä kaikki erehdykset.

"Kiinnittääkö mieltänne Irlanti, mr Direck?" kysyi lady Homartyn.

"Me tutustumme siihen vasta meren tällä puolen", sanoi mr Direck
aika notkeasti. Annettuaan tuon vastauksen hän oli vapautunut
keskusteluvelvollisuudesta.

Lady Frensham kuului ilmeisesti siihen tarmokkaaseen, eräiden
aristokraattisten naisten muodostamaan ryhmään, joka siihen aikaan
asettui ehdottomasti kielteiselle kannalle home ruleen nähden, "olipa
kysymys mistä muodosta tahansa". Brittiläinen politiikka oli heidän
hoitamanaan nopeasti muuttumassa järjestelmällisiksi persoonallisiksi
kahakoiksi, joissa valtion menestyksen silmälläpito kokonaan
unohtui. Heidät näytti vallanneen hurja halu kilpailla äärimäisten
suffragettien kanssa. He singauttelivat solvauksia ja ilmiantoja,
he kieltäytyivät kaikista kutsuista, jotteivät joutuisi tapaamaan
"petturia" pääministeriä, he jäljittelivät villimpien aikojen
puoluekiihkoilua. Maltillista ja varovaista Philbertiä kohdeltiin
tälläkin kertaa ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Äärimäiset
oikeistolehdet heitä kannattivat, ja mitä eriskummallisimpien
kirjoittajien sallittiin hourujen tapaan raivota hallituksenjäseniä,
"pettureita" ja "kuninkaan häpäisijöitä" vastaan. _Morning Post_
ja muut unionistisen sanomalehdistön keveä-älyiset elimet olivat
tulvillaan sellaista puolueellisesti väritettyä mielettömyyttä, jota
nyt jälkeenpäin tuskin voi ajatella mahdolliseksi. Lady Frensham,
joka nyt vallitsi lady Homartynin seuruetta, jätti mr Britlingin
hetkiseksi rauhaan ja kiirehti kertomaan suuren kiistan viimeisiä
kehitysvaiheita. Ihmeteltävällä tavalla hän kuvaili, kuinka lady
Londonderry oli istunut vastapäätä "vanhaa roistoa", pääministeriä,
kun ooppera esitti Mozartin _Taikahuilua_.

"Jos katseet voisivat surmata!" huusi lady Frensham tavattoman
riemastuneena.

"Sir Edward on aivan varma, että Ulster valmistelee kapinaa. Niillä
on kuularuiskuja, ampumavaroja. Ja minä olen varma, että armeija on
meidän puolellamme."

"Mistä sinne on kuularuiskuja ja ampumavaroja saatu?" kysyi äkkiä mr
Britling.

"Kas se on salaisuus!" huusi lady Frensham.

"Hm", virkkoi mr Britling.

"Nähkääs", sanoi lady Frensham, "siitä _tulee_ sisällinen sota! Ja
kuitenkaan ette te, vaikutusvaltaiset kirjailijat, tee mitään sen
ehkäisemiseksi!"

"Mitä meidän tulisi tehdä, lady Frensham?"

"Selittää kansalle, kuinka vakava tilanne on."

"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi kehoittaa Irlannin
natsionalisteja pysymään alallaan ja hyväksymään heitä kohtaavan
sorron? Mutta hepä eivät salli..."

"Kyllä me siitä huolen pidämme", huusi lady Frensham, "kyllä me siitä
huolen pidämme!"

Hän oli kookas, arvokkaanoloinen nainen, ryhdiltään ylväs kuin
kuvapatsas, mutta mr Direckin mieleen juolahti, että hän muistutti
erästä naispuolista serkkua, joka oli erotettu koulusta jonkinlaisten
tavattoman laajasti suunniteltujen ja tarkoituksettomien
villitysyritysten vuoksi...

"Saanko sanoa teille erään asian, lady Frensham", kysyi mr Britling,
"saman, jonka te äsken sanoitte minulle? Huomaatteko, että tämä
Carsonin hyökkäys vie meidän saaremme jokseenkin lähelle sisällistä
sotaa?"

"Syy on Lloyd Georgen ja hänen hallituksensa. Syy on teidän
sosialistienne ja sentimentalistienne. Te olette sekasorron
aiheuttaneet ja saatte sen myöskin selvittää."

"No niin. Mutta tajuatteko todella, mitä sisällinen sota merkitsee
valtakunnallemme? Maailmassa on varmasti muitakin asioita kuin tämä
Ulsterin 'lojalistien' ja liberaalien hallituksen välinen riita;
tässä suuressa valtakunnassa on muutakin tärkeätä kuin puolue-edut.
Te luulette peljättävänne tuon home rule-hallituksen jonkinlaiseen
naurettavaan keikahdukseen, joka auttaa vanhoilliset valtaan ensi
vaaleissa. No, otaksutaanpa, ettei se teille onnistu. Otaksutaan,
että te sensijaan saatte aikaan kansalaissodan. Täällä on hyvin
harvoja, jotka sitä toivovat ja samoin Irlannissa -- ei ole kulunut
kuukauttakaan siitä kun siellä kävin -- mutta kun ihmisillä on
ladatut kiväärit käsissään, niin sattuu toisinaan, että ne laukeavat.
Ja silloin nähdään punaista. Harvat tajuavat, kuinka korjaamaton
vahinko taistelun alkaminen on. Otaksukaamme, että osa armeijaa
kapinoi ja että Irlannissa syntyy tarkoitukseton ja turmiollinen
taistelu. Intia pitää tarkoin silmällä näitä seikkoja. Bengali voi
seurata Irlannin esimerkkiä. Ja otaksukaamme vielä, että Saksa pitää
sopivana hyökätä kimppuumme!"

Lady Frensham väisti aito-naisellisesti: "Redmondilaisenne ottaisivat
ne vastaan avoimin sylin."

"Eivät redmondilaiset niitä ainakaan nyt houkuttele", sanoi mr
Britling laukaisten parhaan panoksensa. "Tässä äskettäin eräs teidän
'lojalistejanne', Andrews, selitti _Morning Post'issa_, mieluummin
näkevänsä, että saksalaiset valloittavat Englannin kuin että home
rule hyväksytään. Craig on puhunut samaan nuottiin. Majuri Crawford,
joka viime huhtikuussa toi varkain Saksasta mauserkiväärejä,
kehuskeli ennemmin vannovansa uskollisuutta Saksan keisarille kuin
päästävänsä Redmondia valtaan."

"Suukopua!" sanoi lady Frensham. "Suukopua!"

"Eräs teidän ulsterilaisista lehdistänne on joka tapauksessa
avoimesti kerskaillut, että 'erään mahtavan mannermaahallitsijan'
kanssa on ryhdytty toimiin Ulsterin kapinan auttamiseksi."

"Mikä lehti?" kysäisi lady Frensham.

Mr Britling epäröi.

Mr Philbert antoi pyydetyn tiedon: "Minäkin näin sen. Se oli _Irish
Churchman_."

"Te olette erittäin hyvin asioista selvillä kumpainenkin", virkkoi
lady Frensham. "Minä en tiennytkään, että mr Britling on puoluemies."

"Natsionalistit ovat tuota numeroa levittäneet", selitti Philbert.
"Luonnollisesti."

"Pahemmistakin asioista kerrotaan kuin sanomalehtikirjoituksista ja
puheista. Carsonin sanotaan olleen viime syksynä Saksan keisarin
luona päivällisillä. Te olisitte nostaneet hirveän metelin, jos
Redmond olisi tuon tehnyt. Ja kiväärien salakuljettaminen, sekin on
saksalaista hommaa."

"Mitäpä siitä, jos onkin?" kysyi lady Frenshan sallien sotaisan
katseensa ensin kerran viipyä Philbertissä. "Te olette meidät siihen
pakottanut. Yhden asian olemme me päättäneet. Hallitkoon Johnny
Redmond Englantia, jos haluaa; Irlantia hän ei tule hallitsemaan..."

Mr Britling kohautti olkapäitään toivottoman näköisenä.

"Ainoa lohdutukseni tässä myrskyssä", sanoi hän, "on viimekuinen
keskustelu erään nuoren irlannittaren kanssa Meathissä. Hän oli
nuori kaksitoistavuotias henkilö ja mieltyi minuun -- luultavasti
sen vuoksi, että minä lähdin hänen kanssaan matkaan vaaralliseksi
väitetyllä palkovenheellä, jolla hänen ei ollut lupa yksin soutaa.
Pitkin päivää oli iankaikkinen Irlannin-kysymys kaikunut hänen
tarkkaaviin korviinsa. Kun olimme päässeet vesille, päätti hän
selvittää minulle erään oleellisen, mutta laiminlyödyn seikan. 'Te
englantilaiset', sanoi hän, 'olette hiukan taipuvaisia ottamaan tämän
selkkauksen vakavalta kannalta. Älkää olko siitä huolissanne...
Puolet aikoja me teitä naureskelemme. Teidän olisi paras jättää
meidät omiin oloihimme...'"

Sitten hänen ajatuksensa kimposi uudelle uralle:

"Mutta katsokaahan tätä surkeata näytelmää!" huudahti hän.
"Mahdollisuuksia olisi saada aikaan jonkinlaista sovintoa
englantilaisten ja irlantilaisten välisessä vanhassa riidassa,
jonkinlaista vanhain vaikeuksien ratkaisua, ja nyt ei meissä
kenessäkään näytä olevan riittävää voimaa, riittävää omaatuntoa,
riittävää tervettä järkeä tämän myrkyllisen katkeruuden, tämän
yksinomaan häijyn molemminpuolisen ilkeämielisyyden karkoittamiseen
-- -- Juuri kun Irlanti on hiukan elpymään päin... Rutto teidän
kummatkin puolueet periköön!"

"Te näytte haluavan luovuttaa meidät Jim Larkinille, mr Britling!"

"Haluaisin jättää teidät sir Horace Plunketille -- --"

"Tuolle piintyneelle maitomiehelle!" huusi lady Frensham. Hänen
ilmeestään näkyi, että hän piti vastaustaan lopullisen musertavana.
"Teistä ei ole toivoa, mr Britling. Teistä ei ole toivoa."

Huomaten puhtaasti henkilökohtaisten arvostelmain ajan olevan käsissä
lady Homartyn aiheutti ehkäisevän välikohtauksen tarjoamalla lady
Frenshamille toisen lasin teetä. Hänen toimenpiteensä vaikutti kuin
vilvoittava viuhka kiistelevien kuumenneisiin päihin. Hän ehdotti
verkkopallopeliä...


5.

Mr Britling oli kiihoittunut ja suunniltaan vielä silloinkin, kun
hän vieraansa seurassa palasi kotiin. Itse hän arvosteli Englantia
ankarasti, mutta ajatteli, ettei maa joka suhteessa täytä korkeimpia
vaatimuksia, oli hänelle vastenmielinen. Maan puutoksetkin hän halusi
käsittää jonkin hienommanlaisen voiman ja viisauden ilmauksiksi.
Ja nyt oli lady Frensham äänellään ja eleillään häirinnyt hänen
herttaisia kuvittelujaan. Hän oli samassa tilassa; kuin rakastaja,
joka nimittää naistansa tyhmäksi ilkiöksi ja peljästyy pahoin, kun
huomaa tosiasiain, ja toisten ihmisten ehdottomasti varmistavan
lausuttua väitettä.

Mutta niin hankalaa oli käsittää lady Frenshamia ja koko Irlannin
rähäkkää muuksi kuin järjettömän ilkeämielisyyden ilmauksiksi, että
mr Britling oli hetkisen harvinaisen äänetön -- ongelman kanssa
painiskellen, ja mr Direck otti keskusteluin johdon käsiinsä.

"Amerikkalaista hiukan -- oudostuttaa, kun kuulee naisten esittävän
niin räikeitä poliittisia mielipiteitä."

"Minä en sitä pane pahakseni", sanoi mr Britling. "Meidän naisillamme
on vapaa pääsy politiikkaan ja kapakkaan -- ja miksei olisi. Jos se
kelpaa miehille, niin kelvatkoon naisillekin; tässä asiassa emme
noudata teidän ritarillisuuttanne. Mutta varsinaisesti alentavaa
tuollaisessa vanhoillisuudessa on sen luonteenomainen ilkeä tyhmyys.
Se se on alentavaa. Ei sitä käy kieltäminen. Ne henkilöt, joihin
äsken tutustuitte ovat meidän hallitsevan luokkamme -- erään
hallitsevan luokkamme ryhmäkunnan -- sangen tyypillisiä nykyaikaisia
edustajia. Sangen tyypillisiä. Te huomasitte, kuinka hämmästyttävän
tylsästi he suhtautuivat kaikkiin asioihin. Oli aika jolloin he
osasivat olla poliittisia... Heissä piilee yhä vieläkin poliittista
vaistoa, joka ei kuitenkaan pääse ilmi... Mutta tuon Irlannin asian
ajatteleminen etoo mieltäni. Sillä, nähkääs, me _olemme_ tosiaankin
menossa kohti sisällistä sotaa."

"Oletteko sitä mieltä?" kysyi mr Direck.

"Mitenkä muuten? Ulsteriin kuljetetaan salaa kiväärejä -- kuulittehan
kuinka hän siitä jutteli. Sehän riittää sytyttämään etelässä
ilmikapinan!..."

"Uskotteko olevan paljonkin perää väitteessä, että saksalaiset
sotajuonet ottavat osaa tuohon Ulsterin jupakkaan? Te ja mr Philbert
kerroitte asioita, jotka..."

"En tiedä", vastasi mr Britling lyhyesti.

"En tiedä", sanoi hän toistamiseen. "Mutta ellei, niin syyn en usko
olevan siinä, etteivät unioniset ja heidän vastustajansa kykenisi
millaisiin hullutuksiin hyvänsä. Minä vaan uskon saksalaisten
olevan siksi viisaita, etteivät moisiin puuhiin ryhdy. Miksi he sen
tekisivät?...

"Olen niin kiukustunut, etten sanoja keksi", lausui mr Britling
pienen vaitiolon jälkeen, palaten pääasialliseen harminaiheeseensa.
"Ne eivät tahdo tietää mistään sovitteluista. Se on pelkkää
riidanhalua... Nuo ihmiset luulevat, ettei voi sattua mitään
vaarallista. He ovat kuin lapsia, jotka leikkivät kammarissaan
kapinaa. Huolettomasti ja vastuuttomina. He eivät huomaa leikkivänsä
ladatuilla tykeillä, ennenkuin näkevät kuolemaa ympärillään..."

Hetkiseen hän ei virkkanut sen enempää, kuunteli vain hajamielisesti
mr Direckiä, joka yritti selitellä Uuden Englannin suhdetta
Irlannin-kysymykseen ja niitä monia vaikeita pulmia, jotka
amerikkalaisen poliitikon tässä yhteydessä oli otettava huomioon. Ja
alkaessaan jälleen johtaa keskustelua mr Britling liitti lausumiaan
aivan vähän tai ei ollenkaan mr Direckin tekemiin huomautuksiin.

"Kaiken tämän nykyaikaisen uppiniskaisuuden ja väkivaltaisuuden
psykologinen luonne on -- omituinen. Ja masentava... En voi sitä
oikein käsittää... Sama juttu, tarkastittepa suffragettien hommia,
työväenliikettä tai tätä Irlannin sekasortoa. Ihmiset ehkä tuntevat
itsensä liian varmoiksi. Meidän edellämmehän on ollut sarja rauhassa
eläneitä sukupolvia, joiden aikana elämä suurin piirtein katsoen ei
ole ensinkään muuttunut. Me olemme kasvaneet ilman minkäänlaisen
vaaran tuntoa -- siis ilman minkäänlaista velvollisuudentuntoa.
Ei yksikään meistä -- sillä jos minä juttelen, niin tekoni eivät
sovi sanoihini -- ei yksikään meistä todella usko, että elämä voisi
milloinkaan enää perinpohjin muuttua. Kaikki tämä" -- mr Britling
teki laajan liikkeen kädellään -- "näyttää sellaiselta kuin olisi
sen määrä kestää iankaikkisesti. Järjestelmän murskautuminen tuntuu
mahdottomalta. Tuntuu mahdottomalta, että mikään meidän tekomme
saattaisi järkyttää järjestelmää. Lady Homartyn esimerkiksi ei
voi uskoa, ettei hän yhä edelleen saa järjestää Claveringsiin
kutsujansa ja etteivät kirjeet ja tee saavu yhä aamuisin hänen
pieluksensa ääreen. Tai jos hänen mieleensä joskus välähtääkin,
ettei _hän_ jonakin kauniina päivänä enää ole teetään ottamassa,
niin se merkitsee vain, että hän otaksuu jonkun toisen tekevän
sen hänen sijastaan. Hänen kelpo hovimestarinsa voi peljätä
'paikkansa' menettämistä, mutta ei mikään maailmassa kykene
synnyttämään hänessä, mielikuvaa ajasta, jolloin hänellä ei ole
mitään 'paikkaa' menetettävänä. Ukko Asquith arvelee, että me olemme
aina selviytyneet ja selviydymme vastakin olemalla rauhallisen
juonikkaita ja sanomalla: 'odotetaan, niin saadaan nähdä!' Juuri
siitä syystä, että olemme kaikki vallan varmoja yleisen mullistuksen
mahdottomuudesta, voidaan meillä olla niin hillittömän väkivaltaisia
yksityistapauksissa. Mitä naiset äänioikeudella? päätellään. Mitä se
hyödyttää? Ja samassa lentää pommi Westminster Abbeyhin. Miksi ei
Ulster tekisi tilannetta sietämättömäksi? -- ja heti on joku järjetön
carsonilainen matkalla Saksaan leikkiäkseen maankavalluksella
johonkin Saksan keisarin puolinaiseen lupaukseen nojaten ja
ostaakseen puoli miljoonaa kivääriä... aivan kuin hyvin, hyvin
pahantapaiset lapset..."

"Ja me", lausui mr Britling tehden liikkeen, joka ikäänkuin pyöristi
koko hänen esityksensä, "me jatkamme peliä yhä. Me tulemme sitä
jatkamaan, kunnes sattuu säkene ruutisäiliöön. Jos olemme milloinkaan
uskoneet mullistavia tapahtumia mahdollisiksi -- nyt emme enää
usko. Me englantilaiset olemme alinomaisia lapsia alinomaisessa
lastenkamarissa..."

Kohta hän alkoi uudelleen.

"Asia on yksinkertaisesti se, että tuskin kukaan on milloinkaan
saanut itselleen täysin selväksi, että maa on pallonmuotoinen.
Maa on pyöreä -- kuin oranssi. Olemme oppineet tuon asian
koulussa -- kuin minkäkin rosvojutun. Mutta käytännössä me sen
aina unohdamme. Käytännössä me kaikki elämme maailmassa, joka
on litteä kuin pannukakku. Jossa aika ei milloinkaan lopu eikä
mikään koskaan muutu. Kukapa todella uskoo maailmaa olevan hänen
näköpiirinsä ulkopuolellakin? Tässä me nyt olemme, ja mikään ei
näytä muuttuvan. Ja peli jatkuu -- mikään ei muutu milloinkaan.
Vain jatkuu -- avaruudessa, ajassa. Jos kykenisimme kirkkaasti
tajuamaan näkörantojen takaiseni pyöreän maailman, niin totisesti
olisimme varovaisia... Jos maailma olisi ympärillämme kuiskailevina
parvekeriveinä, millaisia kuiskeita me kuulisimmekaan -- Intiasta,
Afrikasta, Saksasta, menneisyyden varoituksia, tulevaisuuden,
ennusteluja..."

"Ja kuitenkaan emme niistä välittäisi..."


6.

Mutta juuri samaan aikaan, jolloin mr Britling nuo sanat lausui,
oli Bosnian Sarajevossa, missä kello osoitti hiukan myöhempää
hetkeä, tosiaankin, joukko kuiskailevia miehiä, joista eräs piteli
hermostuneesti hänelle annettua mustaa kääröä ja nyökkäillen ilmaisi
ymmärtäneensä lausutut tarkat ohjeet, mustaa kääröä, jossa oli
vaarallisia kemiallisia aineksia ja ovelat sytytyslaitteet, mustaa
kääröä, jonka määränä oli vihdoin kumota melkein kaikki mr Britlingin
ja lady Frenshamin maailmankatsomuksen tukipylväät...


7.

Kun mr Direck ja mr Britling olivat palanneet Dower Houseen
luovutettiin ensiksimainittu mrs Britlingin haltuun ja mr Britling
hävisi ilmaantuakseen vasta illallisaikaan -- Britlingit näet söivät
illallista myöhäisen päivällisen asemesta. Tullessaan taas näkyviin
mr Britling ei osoittanut jälkeäkään brittiläisen politiikan ja
brittiläisen hallitsevan luokan kevytmielisyyden aiheuttamasta
harmista eikä hän enää miettinyt kaikkea mitä Saksassa tai Intiassa
saattoi tapahtua...

Hänen ollessaan poissa tieltä, täydensi mr Direck perehtymistään
Britlingien talouteen. Mrs Britling kuljetti häntä ympäri puutarhassa
näytellen ruusujansa, ja ruusutarhan perällä olevasta pienestä
lehtimajasta löytyi miss Corner, joka istui siellä lukemassa. Hän
näytti hyvin vakavalta ja sievältä siinä kirjaa tutkiessaan. Mr
Direck pysähtyi hänen eteensä, ja mrs Britling teki samoin. Neiti
katsoi heihin hymyillen.

"Uusin romaaniko, vai?" kysyi mr Direck herttaisesti.

"Campanellan 'Päivänvaltio'."

"Tosiaanko! Mutta eikö se ole hankalaa luettavaa?"

"Ettehän te ole sitä lukenut", virkkoi miss Corner.

"Joka tapauksessa se on vanha kuiva kirja."

"Teillä ei ole mitään riittävää perustetta liian rohkealle
otaksumallenne", sanoi neiti, ja mr Direck tunsi, että keskustelu oli
lopetettava.

"Teillä on erittäin miellyttävä nuori neiti talossanne", sanoi hän
mrs Britlingille, kun he jatkoivat kävelyään kohti luuvapihaa.

"Hän on miten milloinkin", sanoi mrs Britling. "Ja hän lukee kuin
-- niin, mikä se olikaan? 'Juo kuin vasikka' ja 'syö kuin susi'
sanotaan."

Pieneltä kentältä he löysivät saksalaisen kotiopettajan, joka pelasi
badmintonia pikkupoikien kanssa. Hän oli silmälaseilla varustettu
kömpelöliikkeinen nuorukainen; peli oli pääasiassa epäonnistumista
ja pisteet laskettiin saksaksi. Varovainen kotiopettaja voitti
pääasiallisesti nuoremman pojan liiallisen tulisuuden vuoksi:
innoissaan hän löi pallon aina yli rajan. Mrs Britlingin nähdessään
pojat heti hyökkäsivät hänen luoksensa huutaen innokkaasti yhteen
ääneen: "Äiti! Saammeko pukeutua illallista varten?"

Mrs Britling harkitsi asiaa, ilmeisesti ottaen lukuun myöskin mr
Direckin läsnäolon.

"Me otamme yllemme verhokangasta ja muuta kirjavaa sensijaan
että vaihtaisimme pukua", selitti hän. "Meillä on jonkinlainen
naamiaispuvusto. Tahdotteko ottaa osaa?"

Mr Direck oli ihastuksissaan.

Kun päätös oli tehty lähtivät pojat äitinsä mukana suorittamaan
joitakin erikoisia koristeellisia suunnitelmia, ja mr Direck jäi
hetkiseksi herra Heinrichin seuraan.

Herra Heinrich ehdotteli pistäytymistä ruusutarhaan, ja mr Direck
suostui, koska hän ei ollut vielä tutustunut ruusuihin hra Heinrichin
johdolla. Selvää oli, että jokainen perheenjäsen tulisi ennemmin tai
myöhemmin luotsaamaan hänet ruusutarhaan.

"Kuinka viihdytte englantilaisessa perheessä?" kysyi mr Direck
päästäkseen suoraan asiaan. "Amerikkalaisesta on mieltäkiinnittävää
nähdä näitä englantilaisia oloja ja vielä mielenkiintoisempaa täytyy
sen olla saksalaiselle."

"Täällä on aivan toisenlaista kuin Pommerissa", sanoi hra Heinrich.
"Toisissa suhteissa on hupaisempaa, toisissa vähemmän hupaista. Elämä
täällä on kyllä miellyttävää, mutta se ei ole vakavaa. Milloin
hyvänsä", jatkoi hra Heinrich, "joku sattuu sanomaan 'tehdään näin'
tai 'tehdään niin', ja kohta käännetään kaikki ylösalaisin."

"Tullaan ja mennään miten hyväksi nähdään. Ollaan varsin
ystävällisiä, mutta ei lainkaan kohteliaita. Mr Britling on voinut
olla poissa kolme, neljä päivää, ja kun minä hänen palattuaan tulen
tekemään kumarrustani, niin hän menee ohitseni muitta mutkitta tai
sanoo aivan lyhyesti: 'Päivää, Heinrich'."

"Huvittavatko teitä mr Britlingin teokset?" kysyi mr Direck.

"Siinä meillä on toinen omituinen paikka. Hänen kirjojansa tunnetaan
Saksassakin. Hänen kirjoitelmiaan painetaan saksalaisiin ja
itävaltalaisiin aikakauskirjoihin. Häneltä odottaisi jonkinlaista
arvovaltaista käytöstä. Odottaisi pöydässä keskusteltavan
filosofisista ja esteettisistä kysymyksistä... Niin ei ole laita. Kun
kysyn häneltä jotakin, en useinkaan saa vakavaa vastausta. Eilen minä
kysyin häneltä, hyväksyykö hän Bernard Shaw'n vai eikö. Hän vastasi
vain -- merkitsin sen muistikirjaani --: 'Oh! Sehän on pelkkää
pikkelsiä'. Miten se on ymmärrettävä? -- Pelkkää pikkelsiä!"

Nuoren miehen punakoista kasvoista tuijottivat; virkut siniset
silmät läpi silmälasien mr Direckiin kärkkäinä omaksumaan sen valon,
mitä viimeksimainittu mahdollisesti saattoi luoda vallitsevaan
englantilaiseen epämääräisyyteen.

Hän kertoi harjoittavansa kielitieteellisiä opintoja ja
valmistelevansa tohtorinväitöskirjaa. Hän ei ollut vielä suorittanut
sotapalvelustaan, hän tutki itäanglisia murteita -- --

"Käyttekö puhuttelemassa kansaa?" kysyi mr Direck.

"En, sitä en tee. Mutta minä kyselen mr Carminelta ja mrs
Britlingiltä ja pikkupojilta paljonkin. Toisinaan minä vielä puhelen
puutarhurin kanssa."

Hän kertoi miten hän väitöskirjansa suunnittelisi ja miten tultaisiin
arvostelemaan, kuinka hän aikoi järjestää sotapalvelusasian ja mitä
eri asteita pitkin hän säännöllisesti etenisi oppineella uralla,
joka oli hänen elämänsä päämääränä. Hän tunnusti, ettei kielitiede
häntä oikein erikoisesti huvittanut, mutta, sanoi hän, "sitä tietä
minun on mentävä". Niinpä hän oli päättänyt jatkaa sitä uraa elämänsä
loppuun asti. Hänen varsinaiset, omat harrastuksensa koskivat
yleismaailmallisen yhteisön muodostumista, Esperantoa, Idoa ja muita
yleiskieliä ja yrityksiä, joiden tarkoituksena on ihmisiä erottavien
raja-aitain poistaminen. Mutta kotoinen esivalta ei suosinut
kosmopoliittisia aatteita, joten hänen täytyi ne hyljätä. "Täällä ei
esivaltaa näytä olevan olemassakaan", sanoi hän, äänessä kadehtiva
vivahdus.

Mr Direck pyysi häntä esittämään tuota ajatusta laajemmin.

Hra Heinrich otti mr Britlingin esimerkiksi. Jos mr Britling olisi
saksalainen, niin hänellä tietysti olisi jonkinlainen arvonimi,
määrätty yhteiskunnallinen asema, vastuunalaisuutta. Täällä häntä ei
nimitetty edes herra tohtoriksi. Hän puhui mitä hyväksi näki. Kukaan
ei häntä palkinnut; kukaan ei häntä nuhdellut. Kun herra Heinrich
oli kysynyt hänen asemaansa, oliko hän mr Bernard Shaw'n, mr Arnold
Whiten, mr Garvinin tai jonkun muun kirjailijan ylä- vai alapuolella,
niin hän teki leikkiä koko asiasta. Täällä ei näyttänyt kenelläkään
olevan arvonimeä eikä määrättyä asemaa. Lawrence Carmine esimerkiksi
oli itämaiden tuntija; hän johti erästä lontoolaista laitosta, joka
piti huolta intialaisista ylioppilaista, hän eli Geheimrath -- --

"Mikä?" kysyi mr Direck.

"Niin, mikä se nyt onkaan -- Essexin kreivikunnanneuvos." Mutta hra
Heinrichin kertomani mukaan ei kukaan siitä välittänyt. Ja kun mr
Philbert, eräs hallituksen ministerejä, tuli kutsuihin, niin hän oli
aivan kuin tavallinen ihminen. Vasta hänen mentyään hra Heinrich sai
sattumalta tietää, että hän oli ministeri ja "right honourable"...

"Saksassa on kaikki täsmällistä. Jokainen tietää asemansa, jokaisella
on paperinsa, jokaiselle määrätään mitä hänen tulee tehdä..."

"Mutta", virkkoi mr Direck silmäillen hehkuvia ruusuja, somaa
lehtimajaa, kasvitarhamaan pitkää punaista aitaa ja kaukaa paistavaa
viljapeltoa, "näyttäähän tämäkin sangen säännölliseltä".

"Se näyttää ammoin järjestetyltä", sanoi hra Heinrich.

"Ja ikäänkuin noudattelee tapojansa", lisäsi mr Direck samaan
ajatusjuoneen.

Heidän mietiskelynsä keskeytyivät, kun puutarhaan saapui Teddy,
sihteeri, ja intialainen nuori herra, hikisinä ja hyvällä tuulella.
He kertoivat tulevansa "venerannasta". "Tuolla alempana" oli:
nähtävästi lammikko ja siinä ruuhi, saari ja leikkivenhe. Uinnista ja
soudusta keskusteltaessa ilmestyi puistosta päin mr Carmine vakavasti
puhellen mr Britlingin vanhimman pojan kanssa. He olivat kävelleet
ja jutelleet yhdessä. Ehdoteltiin nelikätistä badmintonia. Pelaajia
valittaessa mr Direck, ja mr Lawrence Carmine jäivät pois ja lähtivät
ruusutarhan toiseen päähän katsomaan auringonlaskua. Mr Direck
käytti tilaisuutta hyväkseen hankkien vahvistuksen otaksumalleen,
että vanhin poika oli nykyisen mrs Britlingin poikapuoli, ja äkkiä
heränneen, etäällä kasvavaan esikkoryhmään kohdistuvan ihailun
nojalla onnistui hänen suunnata kulku ohi lehtimajan, jossa
iltavalaistuksen täytyi jo alkaa olla hieman liian heikkoa lukevalle
miss Cornerille.

Miss Corner otettiin mukaan ihailemaan auringonlaskua. Hän jutteli
mr Carminen kanssa ja osoitti mr Direckin mielestä suurta henkistä
omaperäisyyttä. Hän sanoi "Päivänkaupungin" muistuttavan niitä
kaupunkeja, joita poikaset toisinaan rakentelevat leikkihuoneensa
lattialle. Hän väitti sitä mitä suloisimmaksi pikku kaupungiksi ja
kertoi muutamia huvittavia yksityiskohtia. Hän kuvaili maalattuja
seiniä, jotka tekivät Civitas Solis-kaupungissa kulkemisen
sivistäväksi ja opettavaksi työksi. Hän kysyi mr Carminelta, Intian
kirjallisuuden tuntijalta, miksi intialaisilla ja kiinalaisilla ei
ollut mitään utopioja.

Mr Direckin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut tiedustella syytä
intialaisten tai kiinalaisten utopiain puutteeseen, ja mr Carmineakin
tuon vajavaisuuden toteaminen näytti hämmästyttävän.

"'Alkukannan patriarkaalinen kylä on Intian ja Kiinan Utopia",
vastasi mr Carmine, sittenkuin kysymystä oli hetkinen harkittu. "Tai
ainakin se on heidän yhteiskunnallinen ihanteensa. He eivät kaipaa
mitään utopioja."

"Utopiat syntyivät vasta kaupunkien mukana", sanoi hän, yhä kysymystä
harkiten. "Ja ensimäiset kaupungit, jotka eivät nimenomaan kuuluneet
hoveihin ja itsevaltiaitten päämajoihin, syntyivät laivojen
mukana. Intia ja Kiina kuuluvat varhaisempaan kauteen. Laivat,
kauppa, häiriöt, ulkomaiset suhteet, epävirallinen kirjallisuus,
kritiikki -- ja vihdoin tuo ajatus jonkinlaisesta yhteiskunnan
uudelleenluomisesta..."


8.

Sitten mr Direck joutui vanhimman pojan, Hughin huostaan ja ehdotti,
ennakoiden mitä ei käynyt välttäminen, että mentäisiin kävelemään
ruusutarhaan. Sinne he siis lähtivät.

"Luetteko utopioja?" tiedusteli mr Direck, englantilaiseen tapaan
jättäen johdannon pois.

"_Tietysti!_" vastasi Hugh tullen heti tuttavalliseksi ja puheliaaksi.

"Me luemme niitä kaikin", selitti hän. "Englannissa kaikki puhuvat
muutoksista, mutta koskaan ei mitään uudistusta tapahdu."

"Minä tapasin miss Cornerin lukemassa -- mikä se nyt olikaan?
Päivänkansaa? -- jotakin vanhaa italialaista teosta."

"Campanellaa", sanoi Hugh, ilmaisematta mitään miss Corneriin
kohdistuvaa mielenkiintoa. "Englannissa ei muutu mikään, sillä ne,
jotka haluavat jotakin uudistaa, muuttavat mieltänsä ennenkuin
ehtivät muuttaa muuta. Minä olen ollut viimeisen puoli vuotta
Lontoossa juttelemassa. Taideopinnoiksi sitä kutsutaan. Sitä ennen
opiskelin luonnontieteitä ja siihen työhön aion jälleen ryhtyä.
Eikö teidänkin mielestänne luonnontieteissä ole jotakin -- jotakin
vakavampaa kuin missään muussa?"

Mr Direck arveli inhimillisen luonnon moraalisten totuuksien olevan
luonnontieteitä vanhempia, ja syntyi eräs noita jokapäiväisessä
elämässä tavallisia keskusteluja, joissa lähdetään erilaisilta,
epätäydellisesti määritellyiltä näkökannoilta ja jotka eivät
johda tulokseen, vaan sammuvat itsestään. Hugh vaikutti häneen
vapautuneemmalta kuin yksikään hänen tuntemistaan samanikäisistä
amerikkalaisista ylioppilaista -- mutta kysymyksessä ei tarvinnut
olla minkään kansallisen eroavaisuuden; se oli kenties vain isän
perintöä. Hän näytti lukeneen enemmän ja itsenäisemmin ja olevan
hitaampi toimimaan. Lisäksi hän oli melkoisesti pidättyvämpi ja
hillitympi.

Ennenkuin mr Direck ehti ryhtyä lähemmin tiedustelemaan nuorukaisen
töitä ja tulevaisuudensuunnitelmia, oli viimeksimainittu kääntänyt
keskustelun Amerikan oloihin. Hänen teki tavattomasti mieli päästä
näkemään Amerikkaa. "Isäukko sanoo jossakin kirjassaan, että me
täällä _olemme_ jotakin, te siellä sitävastoin parhaillaan _tulette_
joksikin. Täytyy olla suunnattoman innostuttavaa, kun tietää oman
maansa olevan juuri muodostumassa..."

Mr Direck piti tuota mielenkiintoisena näkökohtana. "Me täällä
emme ajattelekaan korjata mitään, ennenkuin on selvä luhistuminen
käsissä", huomautti nuorukainen. "Ja silloinkin me vain pönkitämme."

Hänen sanansa tuntuivat virtaavan jonkinlaisesta uutterasta
sisäisestä ajatusmyllystä. Tätä ennen mr Direck oli taipunut
luulemaan tuota vaiteliasta, tarkkaavaa nuorukaista, joka
käyskeli kädet taskussa ja hiukan kumarassa, araksi ja henkisesti
kypsymättömäksi pojaksi. Mutta hänen päässään olikin ilmeisesti työ
täydessä käynnissä...

"Miss Corner", alkoi mr Direck, tarttuen ensimäiseen tarjoutuvaan
puheenaiheeseen. Mutta sitten hän muisti jo viisi minuuttia sitten
sanoneensa saman asian.

"Mitä taidelajia", kysyi hän, "te nyt tutkitte Lontoossa
ollessanne?..."

Ennenkuin kysymys ehti ollenkaan riittävästi vastatuksi, ilmestyivät
molemmat pikkupojat puutarhaan ajaen kaikki "pukeutumaan" illallista
varten. Sihteeri, Teddy, tuli isällisen avuliaana valitsemaan verhoja
mr Direckille.


9.

Mr Direck omisti täyden huomionsa tälle pukeutumisasialle, sillä
hänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta esiintyä naurettavana
miss Cornerin silmissä. Teddy toi hänen huoneeseensa kantamuksen,
vaatekappaleita, joiden hän arveli sopivan.

"Mitä minä tulen esittämään?" kysäisi mr Direck.

"Meillä ei ole mitään erikoisia pukuja", vastasi Teddy. "Me vain
puemme yllemme kirjavinta mitä käsiimme sattuu. Eihän siitä pukua
synny, se on futurismia."

"Niin, mitäpä syytä olisikaan?" sanoi mr Direck, jota aate suuresti
viehätti. "Miksipä olisimme aina menneihin aikakausiin ja muoteihin
kytkettyinä?"

Hän hylkäsi erään verraten mefistomaisen, tulipunaisen puvun ja
samoin erään ryövärityylisen sommitelman, joka nähtävästi oli tehty
alkuaan mr Britlingille kuuluneesta vaatekappaleesta, ja hetkisen
epäröityään hän päätti valita silkkiset mustat sukkahousut. Hänen ei
tarvinnut hävetä sääriänsä. Täytteeksi hän koetteli useitakin Dower
Housen pukuvarastoon kuuluvia loistavia kappaleita valiten vihdoin,
hetkisen katseltuaan erästä purppuraista kultakirjovaatetta, ison
neliskulmaisen silkkihuivin, jossa nähtiin kultafasaaneja muiden
suurenmoisten ornamenttien ohella; sen hän heitti toogan tapaan
ohuen silkki-ihokkaansa päälle -- Teddy oli vaatinut häntä jättämään
pois paidan "jos kerran tanssia aiotte" -- ja kiinnitti sen isolla,
viheriän lasin koristamalla rintaneulalla. Tämän komeuden yli tunsi
hän päänsä kohoavan jokseenkin arvokkaana. Teddy ehdotteli kapeata,
viheriää otsarihmaa, ja mr Direck koettikin sitä, mutta hylkäsi sen
myöhemmin, syvennyttyään asiaan lähemmin peilin edessä. Hän jäi vielä
suunnittelemaan tämän otsarihman vaikutusta miss Corneriin, kun Teddy
lähti suorittamaan omia pikku valmistelujaan. Teddyn lähtö antoi
hänelle tilaisuutta profiilitutkimusten toimeenpanemiseen käyttämällä
Pystykuvastinta ja niskapeiliä apunaan -- sihteerin läsnäollessa ei
hänen arkuutensa olisi sallinut sellaiseen peilailuun ryhtymistä.
Kokonaisvaikutelma oli täysin tyydyttävä.

"Ue-e-I!", virkkoi hän nauraen, "kukapa olisi uskonut?" ja hymyili
peilikuvalleen itsetietoista amerikkalaista hymyänsä alas lähtiessään.

Seurue parhaillaan kokoontui paneliseinäiseen halliin muodostaen
asetyleenikynttiläin valossa loistavan näyn tummaa taustaa vasten.
Mustaan samettiviittaan ja mustiin silkkihousuihin pukeutunut mr
Britling oli tummin tummista varjoista. Kirkkaimmat ilmestykset
olivat miss Corner ja hänen sisarensa riikinkukonviheriältä ja
hopealta hohtavissa puvuissaan, joiden verhoamina heidän notkeat
ruumiinsa näyttivät käärmemäisiltä. He puhuttelivat saksalaista
kotiopettajaa, joka oli muuttunut jonkinlaiseksi viheriäksi
pumpulikasakaksi, kasakaksi, jolla oli silmälasit ja nahkahaarniska.
Mrs Britling näytti ylhäiseltä ja komealta purppuranvärisessä
intialaisessa puvussaan, ja hänen poikapuolensa esiintyi sirona
ja hiljaisena mustaan ja punaiseen puettuna henkilönä. Teddy sai
aikaan aitoegyptiläisen vaikutelman sotisovassaan, joka oli laadittu
pesupöytäin takana yleisesti käytetystä kudonnaisesta. Pikkupojat
mahdottoman laveine housuineen ja voineen olivat ryöväreitä, vyöt
täynnä paperiveitsiä, leikkipistooleja ja muita aseita. Mr Carmine
ja hänen nuori suojattinsa olivat saapuneet aitointialaisissa
puvuissa; seurue sai sen vaikutelman, että mr Carmine oli mullah.
Tätimäinen jalonenäinen nainen erosi koko tästä kevytmielisestä
joukkiosta: hän esiintyi mustassa silkkipuvussa kultaisine
vitjoineen. Hän ei näyttänyt voivan tehdä itseänsä naurettavaksi,
vaikka hän nyökkäilemällä ja salaperäisesti hymyilemällä
rohkaisi toisia hulluttelemaan. Oli hänellä sentään punaisia
nauhoja tukkalaitteissaan. Eräs vieras perhe, johon kuului isä,
kullankutrinen äiti ja kaksi nuorta tytärtä, oli juuri saapunut ja
riisui päällysvaatteitaan isännän ja emännän avustamana.

Mitään tämäntapaista mr Direck ei olisi mitenkään voinut otaksua
Englannissa kokevansa, ja yhtä odottamatonta oli vielä, että
illallinen katettiin pitkään, kynttiläin valaisemaan liinattomaan
pöytään. Palvelijoita ei ollut lainkaan läsnä. Tarjoilupöydällä
oli kylmää lohta, kylmää paistia, leikkauksia, perunasalaattia ja
monenlaista muuta syötävää sekä joukko olut-, viini- ja viskypulloja.
Kukin auttoi itseään ja muita parhaansa mukaan. Mr Direck koetti olla
mahdollisimman huomaavainen mrs Britlingiä ja miss Corneriä kohtaan,
ja sai puolestaan viimeksimainitulta monta vastapalvelusta.

Kaikki olivat harvinaisen iloisia, ja silmät loistivat. Mr Direckin
mielestä nuo harvinaisen värikkäät puvut ja tämä molemminpuolinen
avuliaisuus vaikuttivat ilahduttavasti ja omituisen kiihdyttävästi;
kaikki tuntuivat tutunomaisemmilta ja välittömämmiltä. Mr
Britlingissäkin ilmeni rotevaa somuutta, jota mr Direck ei ollut
aikaisemmin tullut huomanneeksi, ja nuori Britling oli nyt
kieltämättä komea. Mr Direck unhotti retkensä tarkoituksen ja
asemansa ja kaiken muunkin tuntien selittämätöntä tyydytystä sen
johdosta, että hänen kultafasaaninsa sopivat niin hyvin vieressä
istuvan lämpöisen, hymyilevän neidon hohteluun. "Istukaa mihin
mielitte", oli mrs Britling sanonut, ja hän oli istunut neidin
viereen ujostellen julkista mielenkiintonsa ilmaisemista paljoa
vähemmin kuin tavallisissa vaatteissaan. Ja neidin silmissä oli
jotain sanoin selittämätöntä ja silti sangen rohkaisevaa, joka
osoitti hänen keksineen mr Direckin nyt kun viimeksimainittu
oli vapautunut isänmaallisen newyorkilaisen räätälinsä jäykän
kulmikkuuskin ikeestä.

Hilpeä juttelu oli käynnissä. Mr Direckin olisi kuitenkin ollut
vaikea jälkeenpäin muistaa, mistä juteltiin, paitsi että hän onnistui
jotenkin sieppaamaan sen kallisarvoisen tiedon, että miss Corneriä
mainittiin Cecilyn ja hänen sisartaan Lettyn nimellä. Sitten jättivät
naiset vanhan essexiläisen tavan mukaan miespuolisen aineksen
yksikseen muutamaksi hetkeksi, joiden aikana muka olisi pitänyt
maljoja maisteltaman, mutta todellisuudessa vain sytytettiin sikareja
ja savukkeita. Vihdoin lähtivät kaikki illan ruson ja kuutamon
väikkeissä luuvalle. Mr Britling istuutui nurkkaan pianolan ääreen ja
alkoi soittaa tuttua tanssisävelmää.

"Tanssitteko?" tiedusteli miss Corner.

"En minä ole koskaan mikään tanssija ollut", vastasi mr Direck. "Mitä
tanssia tämä on?"

"Mitä hyvänsä. Two-step."

Mr Direck epäröi ja katui liian hyvin vietettyä nuoruuttansa, ja
samassa Hugh tulla kepsutteli ojennetuin käsin vieden neidin vihurina
mukaansa.

Hetken aikaa mr Direckistä tuntui, että tuo nuori mies oli jossakin
määrin tarpeeton...

Mutta tanssi oli hauskaa.

Se ei ollut mitään opittua, kaavamaista karkeloimista, vaan
omaehtoista mr Britlingin kirvoitteleman ilahtelevan amerikkalaisen
musiikin ilmaisemista. Kunhan pysyi tahdissa, sai muuten menetellä
niinkuin hyväksi näki. Kenellä oli toveri, se piti häntä kädestä
tai tanssi irrallaan, syöksyi pitkän lattian päästä toiseen tai
seuraili ja väisteli toisia pareja mitä epävirallisimmalla tavalla.
Ketään ei kielletty tanssimasta yksin. Teddy esimerkiksi tanssi yksin
kehitelläkseen eräitä aivoissaan itäviä egyptiläisiä liikuntatapoja.
Esteettömästi sopisi tarttua toistensa käsiin ja tanssia yhdessä
hilpeä "pitkätanssi"...

Mr Direckin katseen alinomaisena esineenä oli Cissie ja hänen
kavaljeerinsa. He tanssivat erinomaisen hyvin; he näyttivät pitävän
toisistaan ja ymmärtävän toisiansa. Olihan aivan luonnollistakin,
että heidänlaisensa nuoret ihmiset, joilla oli tilaisuutta olla usein
yksissä, kiintyivät toisiinsa... Mutta neiti oli sentään kolmea,
neljää vuotta vanhempi.

Uskomattomalta tuntui sittenkin, ettei poika ollut häneen
rakastunut...

Tuntui uskomattomalta, ettei kuka hyvänsä ollut häneen rakastunut...

Sitten mr Direck huomasi, että Cissie tarkasteli yli kavaljeerinsa
olan Teddyn liikehtimisiä. Todellisella kiintymyksellä ja ihailulla...

Mutta sitten lankesi hänen virkistävä katseensa mr Direckin osalle,
ja jäljessä tuli pienoinen hymy. Hän ei ollut unhottanut.

Musiikki lakkasi äkkiä, ja kaikki heiluvat ja pyörivät olennot
pysähtyivät kävellen levittämään loistoansa.

"Eihän se ole vaikeata ollenkaan?" kysyi miss Corner hehkuvan
onnellisena.

"Ei teille ainakaan", vastasi mr Direck.

"Minä en voi käsittää, että olisi olemassa amerikkalainen, joka
ei tanssi two-stepiä. Seuraavalla kerralla te tulette kanssani.
Kuulkaahan! Se on 'Indianassa tuolla'... ah, tiesinhän minä, että te
osaatte."

Mr Direck ymmärsi nyt itsekin osaavansa, ja he lähtivät tanssiin
pitäen toisiaan käsistä lähinnä luistelijoiden tapaan.

"Kautta kunniani!" sanoi mr Direck. "Ajatella, että minäkin tanssin."

Enempää hän ei sanonutkaan, sillä hän alkoi hengästyä.

Tanssiminen miellytti häntä, ja hän teki toisen yrityksen vieraan
neidin keralla, joka tanssi jäykänlaisesti. Sitten otti Teddy
hoitaakseen pianolaa, ja mr Direck sai ihmeekseen nähdä kuinka
etevä englantilainen ajattelija mustan sametin häilähdellessä ja
liikutellen sääriänsä uskomattoman vikkelästi suoritti vieraan rouvan
kanssa apashitanssin, johon mr Lawrence Carmine äkkiä yhtyi.

"Saksassa", sanoi hra Heinrich, "ei tanssita tällä tavalla. Sitä ei
pidettäisi soveliaana. Mutta hauskaa se on."

Sitten tuli valssi. Hra Heinrich kumarsi vieraalle rouvalle, vei
häntä kolme kierrosta ja jätti hänet täsmälleen samaan paikkaan
josta oli lähdetty. Nuori hindulainen (jota ei saanut kutsua
"värilliseksi") valssasi sujuvasti Cecilyn keralla. Mr Direck yritti
katsella tuota ruskean ja valkoisen yhdistelmää suvaitsevaiselta
eurooppalaiselta näkökannalta. Mutta niin pian kuin mahdollista hän
pelasti neidon asialaisuuden pauloista ja tanssi hänen kanssaan,
tanssipa vielä uudelleenkin hänen kanssaan.

"Tulkaa kuutamoa katsomaan", huusi mr Britling.

Pian sen jälkeen mr Direck havaitsi käyskelevänsä ruusutarhassa
Cecilyn vierellä. Kuunvalo hyväili somia kasvoja, ja valkoisessa,
välkkyvässä puvussaan oli koko neito pelkkää kuudanhohtoa. Ellei mr
Direck tätä ennen ollut häneen rakastunut, niin nyt hän oli ihan
varmasti. Mamie Nelson, jonka oikukas ilkeämielisyys oli pistävänä
okaana vaivannut hänen sydäntään Massachusettsista hamaan tänne asti,
siirtyi äkisti vanhan-ajan historiaan.

Polttava kaunopuheisuuden halu syttyi mr Direckin sielussa, halu,
joka oli niin ankara, ettei mikään ajateltavissa oleva lauseparsi
tuntunut voivan sitä vaimentaa. Siispä hän vaikeni. Ja Cecily vaikeni
hänkin. Kirkkaassa, suloisessa ilmassa, jota he hengittivät, tuntui
vieno ruusuntuoksu.

Mr Direck oli äärettömän juhlallisella mielellä, ikäänkuin tumma
valtameri avaruuden laajan kannen alla, ja hänen olemuksensa joka
säie tuntui värähtelevän -- niinkuin kuutamo vesillä väreilee. Hän
tunsi samalla kertaa ääretöntä tyyneyttä ja rajatonta tarmoa...

Silloin alkoi cake-walkia rimputtava pianola hävyttömästi kutsua...

"Mennään takaisin tanssimaan!" huudahti Cecily aivankuin taiasta
vapautuneena. Ja mr Direck sieppasi pakenevan kappaleen kaikesta
sanomatta jääneestä huomauttamalla: "Minä en koskaan unohda tätä
iltaa."

Cecily ei näyttänyt kuulevan. He tanssivat jälleen toistensa kanssa.
Sitten mr Direck tanssi vieraan rouvan kanssa, jonka nimestä hänellä
ei ollut aavistustakaan. Ja sitten hän tanssi mrs Britlingin kanssa,
ja sitten hän tanssi Lettyn kanssa. Ja sitten hänestä oli aika hakea
jälleen miss Cecilyä.

Näin kului hilpeä ehtoo, kunnes ei ollut enempää kuin neljännestunti
sunnuntaiaamuun. Mrs Britling tuli yrittämään hillitä pianolaa.

"Vielä yksi tanssi!" huusi Cissie Corner.

"Vielä yksi tanssi!" huusi Letty.

"Vielä tanssi", kannatti mr Direck. Mutta sen jälkeen ilon _täytyi_
loppua.

Teddy ja pojat sammuttivat nopeasti kynttilät ja järjestelivät
paikkoja, kaksi ohjaajaa ilmestyi keittiön suunnalta ajamaan mr
Lawrence Carminen vaunun ja vieraan perheen vaunun pääovelle, ja
kaikki kulkivat iloisina kuutamossa suurten puiden alitse rakennuksen
edustalle. Mr Direck näki lastenvaunut -- nuo salaperäiset vaunut --
oven takana piilossa odottelemassa.

Vieras perhe ja mr Carmine hindulaisineen lähtivät. "Tulkaa hockeytä
pelaamaan!" huusi mr Britling kummankin lähtevän vaunun jälkeen, ja
kuului mr Carminen loittoneva vastaus: "Minä tuon kolme mukanani!"

Illan kuluessa hankkimansa tottumuksen voimasta mr Direck haeskeli
miss Cissie Corneriä, mutta ei löytänyt häntä mistään. Mutta sitten
kadonnut äkkiä näkyi astelemassa portaita alaspäin salamyhkäinen
lapsukainen sylissään. Hän varoitti sormellaan ja katsoi sitten
nukkuvaa taakkaansa. Hän oli kuin hopeinen madonna. Ja mr Direck
muisti, ettei hän vieläkään ollut selvillä tuon lapsukaisen suhteen...

Teddy ilmaantui puettuna tavallisiin vaatteisiinsa ja otti
lapsenvaunut huostaansa. Cecily peitteli pienokaista suurella
huolella osoittaen rajattoman äidillistä hellyyttä. Letty oli
vaatteita vaihtamassa; nyt hän tulija sanoi iloisesti hyvää yötä
välittämättä lapsesta vähääkään. Teddy lähti bigamiseen tapaan,
lykäten lapsenvaunuja sisarusten välissä, ja häipyi kuutamon
hämärään. Hyvää yötä kaikui ristiin rastiin. Mr Direckin uteliaisuus
ahdistui ankaran jännittävään kohtaan...

Mr Britlingin piirin täytyi luonnollisesti olla varsin
"edistynyttä"...


10.

Mr Direck havaitsi jättäneensä seurueen muut jäsenet ja joutuneensa
mr Britlingin kanssa pieneen vierashuoneeseen, jossa näkyi
tarjottimella joitakin laseja, sifoneja ja viskykarahvi...

"Merkillinen asia", sanoi mr Direck, "että minä tunnen itseni
Englannissa halukkaammaksi nauttimaan kiihoitusaineita ja ettei
minulla enää ole kotoista jääveden kaipuuta. Sen täytyy johtua ilman
suuremmasta kosteudesta. Tuntee itsensä kuivemmaksi ja veltommaksi.
Ei vaivaa jano, mutta jotakin tarvitsee hiukan virkistyäkseen.
Kiitos. Riittää."

Mr Britling ojensi hänelle viskylasin.

Mr Britling asettui nojatuoliin takan ääreen ja heitti jalkansa
huolettomasti käsinojan yli. Mustassa samettiviitassaan ja lakissaan
ja mustissa silkkihousuissaan hän muistutti jotakin palvelushenkilöä,
esim. hovimiestä jossakin ritarinäytelmässä. "Minä pidän tätä
lauantaitanssia ja -sätkyttelyä ihmeen terveellisenä", sanoi hän.
"Sitä ja sunnuntaihockeyta. Kun uusi viikko alkaa, on pää selvä ja
terävä. Perjantai on aina minun huonoin työpäiväni."

Mr Direck nojasi pöytää vasten, yhä kultaisten fasaaniensa
koristamana, ja hyväksyi esitetyn mielipiteen.

"Teidän nuorisonne tanssii ilolla ja riemulla", sanoi hän.

"Me tanssimme kaikin mielellämme", vastasi mr Britling.

"Entä miss Corner", sanoi mr Direck, "hän kai on, vai kuinka, tuon
miellyttävän nuoren rouvan sisar, ja rouva kai on naimisissa -- vai
onko hän naimisissa? -- tuon nuoren miehen kanssa, jota te nimitätte
Teddyksi?"

"Minun olisi pitänyt tehdä selkoa noista nuorista. Ne ovat sitä
lajia väkeä, jota täällä nykyään tuotetaan aivan suunnattomia
määriä. He vastaavat tavallaan Venäjän intelligentsijaa, vastuutonta
keskiluokkaa, jolla on aatteita. Teddy, nähkääs, on minun sihteerini.
Hän on muistaakseni jonkin kilburnilaisen asianajajan poika.
_Times'in_ Datcher häntä minulle suositteli. Hän tuli ja vuokrasi
aluksi pari kalustettua huonetta naapuritalosta. Sitten ilmestyi
yht'äkkiä tuo nuori nainen."

"Miss Cornerin sisar?"

"Hänpä juuri. Kyläkunta hiukan pahastui. Huoneiden vuokraaja tuli
puhumaan kanssani yksityisesti. Teddy on hyvin arkatuntoinen, kun
on kysymyksessä hänen persoonallinen riippumattomuutensa, hän pitää
jokaista selityksenpyyntöä loukkauksena ja oli luultavasti sanonut
vanhalle emännälle vain tällä lailla: 'Tämä on Letty -- alkaa asua
luonani.' Minä tiedustelin asiaa häneltä hyvin varoen. 'Ahaa',
virkkoi hän ikäänkuin olisi jonkin vähäpätöisen seikan unohtanut.
'Niin, minä menin naimisiin joululoman aikana. Saanko esitellä hänet
mrs Britlingille?' Me saimme heidät muuttamaan erääseen vuokraamaamme
huvilaan. Rouva on erään colchesterilaisen sanomalehtimiehen ja
kirjanpainajan tytär. Tuskin jouduitte puheisiin hänen kanssaan."

"Enemmän minä puhelin hänen sisarensa kanssa."

"No niin, he ovat aatteellista väkeä kumpainenkin. He ovat sangen
sivistyneitä sikäli että he todellakin ajattelevat itsenäisesti.
Melkein intohimoisen itsenäisesti. Kuten Teddykin. Ellei hän usko
ajatusta oikein omakseen, niin hän aikaa alusta ja ajattelee toisin
tavoin. Sisar on opettajatar ja aikoo hankkia maisterinarvon Lontoon
yliopistossa. Samalla hän osoittaa sukupuolensa heikkouksia."

"Nimittäin -- --?" kysyi mr Direck säikähtyneenä.

"Hän käyttää liian paljon aikaansa talousaskareihin ja sisarensa
lapsen hoitamiseen."

"Hän on tosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä ja ihastuttava nuori
nainen", sanoi mr Direck. "Hänessä on vapautuneisuutta, joka
muistuttaa Lännen opiskelevia naisia -- ja jotakin muuta, mikä ei ole
ensinkään amerikkalaista."

Mr Britling seuraili omain ajatustensa juoksua.

"Minun talossani on muutamia huvittavia vastakohtia", sanoi hän.
"Lienettekö puhutellut meidän saksalaistamme?

"Hän kyselee alinomaa. Ja vastasipa hänelle mitä vanhaa rihkamaa
tahansa, hän menee yläkertaan huoneeseensa kirjoittamaan sen
muistiin. Jälkeenpäin hän kysyy suunnilleen samaa asiaa saadakseen
ihmetellä vastauksien erilaisuutta. Hän katselee koko maailmaa
sääntöperäisen epäilevästi. Hän tahtoo luokitella ja määritellä
maailmansa. Hän vainuaa aivan oikein siinä piilevän taipumusta
epäsäännöllisyyteen ja epäjohdonmukaisuuteen. Hän ja Teddy ovat
mitä ihmeellisimpiä vastakohtia, sillä viimemainitun luottamus
olevaiseen on likellä hävyttömyyden rajoja. Teddyssä meidän
kansallinen huolettomuutemme saavuttaa tuhmanrohkean laajuuden.
Hän saattaisi varsin hyvin jättää kellonsa keskelle Claveringsin
puistoa ja kuukauden päästä, kun sattuu tarvitsemaan ajanmittaajaa,
luulla voivansa käväistä sen sieltä hakemassa -- ajatellen ehkä
oravan sitä uskollisesti vartioineen. Hän on itse melkein kuin orava
-- kokoamisvaisto vain puuttuu. Hän ei kykene kysymään mitään;
hän on aivan varma, että kaikki kuitenkin on hyvin. Hän pitäisi
kysymistä jonkinlaisena epäluottamuksen ilmauksena -- jonkinlaisena
epäkohteliaisuutena. Saksalaiseni sitävastoin, jos olette
huomannut, on tavallisesti vakavan ja huolestuneen näköinen. Hän
kerää vaikutelmiaan kuten omantunnontarkka junailija matkalippuja.
Oletteko nähnyt, kuinka erinomaisesti pianolarullani ovat numeroidut
ja luetteloidut. Hän sen on tehnyt. Hän ryhtyi siihen heti tänne
saavuttuaan, aivan kuin hyvä kissa kohta taloon tultuaan alkaa tappaa
hiiriä. Sitä ennen oli pianolamusiikkimme yhtenä kaaoksena. Otettiin
mitä käteen sattui.

"Ja hän on saksalaisen _näköinenkin_", sanoi mr Britling.

"Epäilemättä", myönsi mr Direck.

"Hänellä on hyvä iho, jokseenkin täyteläinen ruumiinmuoto,
miellyttävä luonnonlaatu, mutta sitäpaitsi lyhyeksi leikattu
tukka, joka on melkein kuin ajeltu, kömpelyys, silmälasit -- nämä
ovat seikkoja, jotka on häneen ulkoapäin istutettu. Samoin hänen
käytöksensä. Ja ajatustapansa. Ja huolestuneisuutensa. Tänne
saapuessaan hän oli tosiaankin nähtävä. Hänellä oli ylioppilaslakki
päässä, reppu selässä ja viulu mukanansa; olisi luullut, että mies
oli leikattu jostakin kuvakirjasta. Ei kukaan uskaltaisi painaa niin
saksalaista saksalaista mihinkään kirjaan. Jos nuori ranskalainen,
nuori italialainen tai nuori venäläinen tänne tullessaan ehkä
näyttävätkin vierailta, ei heissä kuitenkaan ole sellaista
erikoista kansallista leimaa kuin saksalaisessa. Hän ei ole ilmetty
ranskalainen, italialainen tai venäläinen. Muut kansat eivät ole
tehtyjä; heitä ei ole valmistettu eikä luotu, vaan he kehittyvät --
tuhansien selittämättömien syiden varassa. Saksalaisissa johtava
tahto viettää voittojansa. Minun täytyi tässä eräänä päivänä
huomauttaa, että poikani saksaa puhuessaan huusivat. 'Niin, mutta
saksaa puhuessa _täytyy_ huutaa', sanoi hra Heinrich. 'Niin sitä
kouluissa opetetaan.' ja totta se onkin. Heitä opetetaan huutamaan
ja työntämään rinta ulos Samoinkuin heitä opetetaan lukemaan
ilmoitustauluja ja ajattelemaan politiikkaa. Heidän kylkiluunsakaan
eivät ole heidän omiaan. Meidän hra Heinrich ajattelee verraten
vapaasti. Hän kysyi minulta eräänä päivänä: 'Miksi minä oikeastaan
rupesin kielitiedettä opiskelemaan? Mutta', lisäsi hän miettien,
'sitä tietä minun on meneminen.'"

Mr Britling näytti lopettaneen, mutta juuri kun mr Direck suunnitteli
keskustelun johtamista takaisin miss Corneriin Teddyn välityksellä
hän vaipui syvemmälle tuoliinsa, mietti ja alkoi jälleen.

"Heinrichin huolekkuuden ja Teddyn huolettomuuden välinen vastakohta
on luullakseni lähemmin tarkastettuna kaikkein oleellisimpia.
Se koskee kaikkea. Se ilmenee kasvatuksessa, valtiotaidossa ja
moraalissa. Joko tuottavuus tai vastaanottavaisuus. Ne ovat näissä
kysymyksissä alinomaisina äärimäisyyksinä. Kultainen tie lienee
tässä, kuten aina, keskitie. Luullakseni täytyy omaksua ja tehdä
siitä sitten minkä voi... Oletteko olionkaan puhutellut vanhinta
poikaani?"

"Hän on todella mieltäkiinnittävä nuorukainen", vastasi mr Direck.
"Uskallan väittää, että hänessä piilee paljon. Lyhyt keskustelumme
teki minuun erinomaisen vaikutuksen."

"Niin, siinä on yksi vaikeuksistani", sanoi mr Britling.

Mr Direck odotti jotakin lähempää selitystä tähän äkilliseen
siirryntään.

"Teidän elämässänne ei ole vaikeuksia vielä ollut. Odottakaahan,
kunnes joudutte isäksi. Se leikkaa luita myöten. Saatte
käsiteltäväksenne maailman herkimmän olion, nuoren sukulaismielen.
Tunnette vastuunalaisuutta, tiedätte olevanne siitä vastuussa. Ja
kadotatte kosketuskohdat, ette pääsekään siihen käsiksi. Nykyään me
olemme luopuneet vanhasta käsityksestä, jonka mukaan isyys lepää
jumalallisen oikeuden varassa -- ja mitään uutta käsitystä ei ole
muodostunut. Minä olen koettanut välttää sortohallitusta, käskijän,
kotityrannin ominaisuuksia, kun olen tuota poikaa kasvattanut --
ja tuloksena on, että hän kulkee omia teitään... Minä en pyydä
häntä hallita. Minä olin toivonut saavani neuvoa. Mutta, nähkääs,
hän haluaa vain yhtä: että minä antaisin hänelle arvoa ja uskoisin
hänen kykyihinsä. Liian yksipuolisesti. Kun asiat onnistuvat, saan
minä niistä tiedon. Kun hänen maailmansa pimenee, silloin hän salaa
minulta huolensa. Juuri silloin, kun minä hartaimmin tahtoisin olla
hänen apunaan... Jotakin on tekeillä nyt, jotakin -- kenties hyvinkin
vakavaa. Minä tunnen, että hän haluaisi puhua minulle. Ja siinä sitä
ollaan: minä näytän olevan viimeinen henkilö, jonka kuullen hän voi
tunnustaa nöyryyttäviä harha-askelia, heikkouksia... Jotakin, jolle
minä vain nauraisin, sanoen: 'Se on veressä meillä kaikilla, poika
kulta. Katsokaamme, mitä voimme tehdä asian auttamiseksi'..."

Hän vaikeni, mutta alkoi kohta uudelleen; se seikka että puhetoveri
oli vieras ja pian pois lähtevä teki hänet vapaammaksi kuin mitä hän
ehkä olisi ollut tutummassa seurassa.

"Toisinaan minä melkein pelkään kaikkea tuota tuntematonta,
mikä piilee poikani mielessä. Minä en tiedä mitään hänen
uskonnollisuudestaan. Hän on minun poikani ja hänellä täytyy
siis olla uskonnollista taipumusta. Minä en tiedä mitään hänen
mielipiteistään tai kokemuksistaan mitä tulee toiseen sukupuoleen ja
koko siihen osaan elämää. En tiedä mitä hän pitää kauniina, mitä ei.
Toisinaan voin arvata, kun hän vahingossa ilmaisee itseänsä, mutta
siinä onkin kaikki... Nähkääs, te ette todella tiedä mitä rakkaus
merkitsee, ennenkuin teillä on lapsia. Me emme rakasta naista. Se on
ihan varmaa! Me annamme ja otamme; se on kaupantekoa. Meillä saattaa
olla pelottavia intohimoja ja odotuksia ja valtavia pyyteitä. Sehän
on tavallansa kuten olla pitääkin. Mutta lasten rakastaminen on
erinomaista hellyyttä: se särkee sydämen. Se on Jumalalta. Öisin minä
makaan valveilla ojentaen pimeässä käsivarsiani tuota poikaa kohti --
joka ei aavistakaan -- kunnes hänellä itsellään on poikia..."

Hän teki jälleen äkkinäisen käänteen.

"Tässä suhteessa me englantilaiset olemme väärällä ladulla.
Preussilainen kunnioittaa ja pelkää isäänsä, ja kunnioittaa
esivaltaa, on kuuliainen, tottelee, ja -- _hänen isänsä voi vaikuttaa
häneen_. Minä päätin puolestani alunpitäen: ei, mitä tapahtuneekin,
minä en anasta Jumalan sijaa. Minä en halua olla lasteni ylimäinen
pappi. He saavat kasvaa ja minä kasvan heidän ohellaan heitä auttaen
sensijaan että heitä sortaisin ja heidän elämäänsä sumentaisin. He
kasvavat enemmän. Mutta he myöskin rikkovat enemmän. Kasvatus ei näin
muodoin ole kurinpitoa, siitä tulee koe..."

"Se on aivan totta", virkkoi mr Direck, jonka mielestä nyt oli aika
jotakin sanoa. "Ja tämä pulma koski Amerikkaa kenties enemmänkin
kuin Englantia. Vaikka minulla ei olekaan teidän isänä hankkimianne
kokemuksia... ymmärrän sentään varsin hyvin, että poikanne on omiansa
vakavasti huolestuttamaan."

"Vanha elämänmuoto oli järjestelmöity. Siinä suhteessa Saksa
on Euroopan vanhanaikaisimpia valtioita. Se on palaamista
heimokuntaoloihin. Se on atavismia... Luonteiden kurinpidollinen
muodostelu ja järjestely pakottavan arvovallan nojalla edellyttää
lopullisiin tuloksiin pääsyä yleisessä elämänkatsomuksessa. Se
edellyttää ennakolta vahvistettua päämäärää. Heinrichilla on
varma päämääränsä, kieliprofessorin virka tai jokin sellainen
Saksan koneiston hammasrattaana. Tällä taas on varma päämääränsä
Saksan kansallisessa tehostamisessa. Meillä täällä ei ole mitään
sellaisia vakaumuksia. Me tiedämme, että lopulliset päämäärät ovat
yhä saavuttamatta, ja olemme senvuoksi vaikutuksille alttiita,
suvaitsevia ja vastaanottavia enemmän kuin itsekylläisiä...
Ymmärrättehän, että järjestelmöiminen, johon sisältyy lopullisuuden
vaatimus, on kuolemaa. Se on meidän mielipiteemme. Mutta ei
saksalaisten. Minkä organisoit, sen tapat. Organisoitu moraali
tai organisoitu uskonto tai organisoitu ajattelu ovat kuollutta
moraalia, kuollutta uskontoa ja kuollutta ajattelua. Joku määrä
järjestelmöintiä täytyy sittenkin olla. Järjestelmöiminen on kuin
eläinten teurastamista. Ellei osaa tapeta, niin karja menee pilalle.
Mutta kaikkia ei saa tappaa, jos mieli karjan säilyä. Tappamattomat
muodostavat karjan ja takaavat jatkumisen; organisoimaton elämä
on elämän todellinen puoli. Elämän todellisuus on seikkailua,
vaan ei totunnaisuutta. Mikä ei ole seikkailua, ei ole elämää. Se
mikä voidaan järjestellä, voidaan koneellistaa. Mutta papit ja
koulumestarit ja byrokraatit ottavat elämän haltuunsa yrittäen
muuttaa sen _pelkiksi_ säännöiksi, _pelkiksi_ luetteloiksi,
järjestelmiksi ja määräyksiksi... Vanhemmat ja vanhempain rakkaus
vaikuttaa samaan suuntaan. On kyllä hyvä kokeilla omaan laskuunsa,
mutta kun näkee omien rakkaittensa nuorina ja kokemattomina ja
kaikenlaiseen jalomieliseen ymmärtämättömyyteen valmiina vaeltavan
kapeata porraspuuta tai syöksyvän pimeihin tiheikköihin, niin jo
haluaisi ympäröidä heidät lailla ja ohjeilla ja asettaa kaikkialle
heidän näkyviinsä tauluja, joihin on kirjoitettu _Verboten_..."

"Amerikassa me tietysti panemme aika paljon painoa nuorison
itseluottamukseen", sanoi mr Direck.

"Samoin me. Se on veressä meillä kuten teilläkin. Englantilaista ja
irlantilaista yllyttää synnynnäinen vaisto suhtautumaan epäillen
hallitseviin ja toimimaan omalla vastuullansa... Ja venäläisissä,
päättäen heidän romaaneistaan, on samaa taipumusta... Mutta kun tänne
tulee nuori preussilainen, niin hän on ihme meidän silmissämme.
Hän todellakin uskoo lakiin. Hän tottelee _mielellään_. Meistä tuo
tuntuu pilanteolta. Ihmeellistä, miten vieraita nuo saksalaiset ovat
-- koko muulle maailmalle. Tottelevaisuutensa vuoksi. Raapaiskaa
ryssää, niin tulee tataari näkyviin. Kasvattakaa venäläistä,
amerikkalaista, englantilaista, irlantilaista, ranskalaista tai
mitä pohjoiseurooppalaista tahansa paitsi saksalaista, niin saatte
anarkistin, toisin sanoen henkilön, joka uneksii järjestelmätöntä
järjestystä -- jotakin organisoimisen yläpuolella olevaa...

"Kello on yksi", sanoi mr Britling äkkiä, havaitessaan väsymyksen
vivahteen kuuntelijansa kasvoissa ja älytessään ajatusten vieneen
häntä liian etäälle. "Ja sunnuntai. Mennään nukkumaan."


11.

Mr Britling ei saanut kohta unta. Hänen mielensä oli kiihoittunut
liikaa kuluneen päivän monista uusista vaikutelmista ja niiden
esiinhoukuttelemista vertauskohdista. Sekasortoinen näytelmä
ryhmittyi kokonaisuudessaan aivan luontevasti ja aivan ilman
loogillista juonta -- kuten kokemuksesta tietää jokainen, joka kerran
on ollut nuori -- Cecily Cornerin vaiheelle.

Hän kuului tauluun ja kohta hänestä tuli ikäänkuin keskeinen hahmo,
ikäänkuin Englannin kvintessenssi. Siinä hän oli, sama tyyppi, samaa
verta, lukemattomaan Massachusettsilaisten sukujen perikuva, samaa
ainesta kerrassaan, ja kuitenkin hän oli erilainen...

Hetkisen hänen ajatuksensa harhailivat tuloksettomasti soman korvan
ja posken tienoilla, ja sopii epäillä, oliko noihin yksityiskohtiin
kohdistuva mielenkiinto täysin kansainvälistä...

Sitten hän tapasi itsensä esittämässä erästä näkökohtaa mr
Britlingille. Rauhaisessa vuoteessaan hän saattoi kuvitella puhuvansa
hyvin hitaasti ja huolellisesti ja mr Britlingin vain kuuntelevan;
hän oli siis nähtävästi kaukana unen rajoilla, sillä muuten hän ei
olisi voinut niin mahdottomia otaksua.

"Siinä on omituinen ero", kuuli hän sanovansa. "Sitä on vaikea
määritellä, mutta ylimalkaan voin sanoa, että tämäntapainen
seura Amerikassa piirtyisi jyrkemmin ääriviivoin, runko näkyisi
selvemmin ja kaikki olisi mahdikkaampaa. Ottaakseni kuvaavan
esimerkin: tämänlaisessa amerikkalaisessa seurassa olisi välttämättä
jatkuvaa leikinlaskua, pilantekoa ja arvostelua, joka uudistuisi
päivästä toiseen, viikosta viikkoon... Tehtäisiin leikkiä teidän
kirjailemisestanne ja vaikutuksestanne, miss Cornerin laajasta
lukeneisuudesta... Nähkääs, Amerikassa pidetään paljoa enemmän
silmällä yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Täältä en huomaa henkilöitä
ollenkaan muistutettavan yksilöllisistä luonteenpiirteistään, ja
monet heistä eivät näytä niitä itsessään lainkaan havaitsevan tai
niistä mitään välittävän...

"Toinen mainitsemisenarvoinen asia on se, että täällä henkilöt, joita
sopii nimittää kypsiksi, näyttävät alinomaa huvittelevan, sensijaan
että katselisivat nuorten huvittelua ja iloitsisivat siitä... Ja
nuoret eivät näytä ensinkään ennakolta päättäneen huvitella...
Amerikassa olisi miss Cornerin kaltainen viehättävä tyttö
huomattavassa määrin tietoisempi itsestään ja mahdollisuuksistaan,
huomattavassa määrin tietoisempi. Hänen erikoisesti lumoava
syrjäkatseensa, jos niin on lupa sanoa, olisi herättänyt huomiota. Se
on täysin ihana katse, sellainen katse, jonka joku suuri taiteilija
olisi mielellään ikuistanut. Se on katse, jota minun on oleva vaikea
unhottaa... Mutta hän ei näytä olevan siitä lainkaan tietoinen.
Amerikassa hän olisi. Hän olisi siitä selvästi tietoinen. Hänet
olisi _tehty_ siitä tietoiseksi. Siitä olisi hänelle huomautettu.
Sitä etsiskeltäisiin, ja hän tietäisi sitä häneltä odotettavan.
Hän _antaisi_ sen niinkuin laulajatar antaa suosituimman laulunsa.
Mamie Nelson esimerkiksi tapasi antaa pienen, naurun säestelemän
leuannykäyksen... Siitä puhuttiin. Sitä tultiin katsomaan...

"Tietysti Mamie Nelson oli suurenmoinen tyttö. Luullakseni te
englantilaiset sanoisitte, että me hemmottelimme hänet pilalle.
Luullakseni me sen teimmekin..."

Mr Direckin mieleen johtui, että hän koko päivänä oli tuskin
kertaakaan tullut ajatelleeksi Mamie Nelsonia. Ja nyt hän häntä
ajatteli -- ihan rauhallisesti. Miksipä ei häntä sopisikin ajatella
rauhallisesti?

Mamie Nelson oli ylväs, käskevä olento. Hänessä oli jotakin
etelämaista. Hyvin tummansiniset silmät hänellä oli, paljoa tummemmat
kuin miss Cornerilla...

Mutta mikä oikullisuus olikaan piiloutunut tuohon ulkonaiseen
ylväyteen! Neljä vuotta hän oli sallinut mr Direckin luulla
olevansa ainoa mies, josta hän mitään välitti, ja koko ajan hän oli
eittämättömän selvästi pettänyt mr Direckiä. Hän oli pitänyt miestä
narrinaan ja toisia ehkä samaten -- jotta hänellä olisi oma seurue
ja jotta hän saisi näytellä kuningatarta pikku maailmassaan. Ja
lopuksi nöyryytys, katkera nöyryytys, ja Mamie leuannykäyksineen ja
kirkkaine, voitonriemuisine hymyineen katsomassa ylimielisesti häneen.

Hänellähän oli ollut, oli Mamie huomauttanut, etuoikeus rakastaa
häntä.

Mamie otti itselleen sen arvon, jonka kavaljeerit olivat hänelle
määränneet.

No niin, oikein se ei ollut missään tapauksessa...

Atlannin yli tullessaan mr Direck oli alinomaa koettanut unohtaa
hänen ylimielistä katsettaan ja leuannykäystä viimeisen kohtauksen
aikana -- muista yhtä nöyryyttävistä seikoista puhumattakaan. Vuosia
hän oli tuhlannut hänen tähtensä! Olipa se aikaa! Aina luottaen
erikoisen suosion vakuutuksiin. Hän yritti ajatella kärsivänsä
vastavuorottoman lemmen tuskia ja salata itseltään, kuinka katkerasti
lopullinen hylätyksijoutuminen oli koskenut hänen ylpeyteensä ja
turhamaisuuteensa. Oli ollut aika, jolloin hänellä oli ollut aihetta
salaa naureskella Booth Wilmingtonia.

Kenties oli Booth Wilmingtonillakin ollut aihetta naureskella häntä...

Oliko Mamie edes rakastanut Booth Wilmingtonia? Vai oliko hän muista
syistä hänet vallannut?...

Eikö hän, Direck, ollut ainakin yhtä hyvä mies kuin Booth
Wilmington?...

Hetkisen tuntui vanha mustasukkaisuus jälleen syttyvän. Hän muisteli
kiivasta kilpailua, joka oli päättynyt hänen häviöllään, kilpailua,
johon oli käytetty lahjaa ja huomaavaisuutta jos jonkinlaista... Asia
oli niin julkinen, että koko Carrierville sen tiesi, sitä pohti,
jakautui puolueihin... Ja kaiken yläpuolella oli leijaillut Mamie
säihkyvine hymyineen kuten jumalattaren kuva juhlakulkueessa...

Mr Direck oli jo lopulta joutunut sanomalehtien leikinlaskun
esineeksi!

Sellaista lemmentaistoa ei voinut ajatella Matching's Easyssä
mahdolliseksi, vaikka Matching's Easyssäkin tietysti on rakastuneita.

Onko Amerikan ilmassa tai ilmastossa jotakin, joka tekee kaikki
selväpiirteisemmäksi ja ankarammaksi?...

Cissie -- miksipä ei häntä saisi nimittää sillä nimellä hiljaisissa
ajatuksissaan? -- Cissie ei voisi koskaan olla niin kova ja
jyrkkäpiirteinen kuin Mamie. Hänellä oli englantilaiset silmät --
laupiaat silmät...

Se oli sattuva sana -- _laupiaat_!

Englantilainen auringonvalo ja englantilainen ilma ovat laupiaat...

Laupiaat...

Ne sietävät kaikkea vanhaa ja hidasta ja puutteellisia pyrkimyksiä.
Ne eivät uhkaa alinomaa...

Ne eivät naura kenellekään... Tai ainakin -- ne nauravat toisin...

Oliko Englanti suvaitseva maa? Ystävällisine silmineen ja
hellävaraisine syrjäkatseineen. Suvaitsevaisuutta. Missä kaikki
kypsyy eikä mitään hävitetä. Pehmeä maa. Maa, joka hellii
epätäydellistä. Pehmytpintainen maa...

Englanti -- kokonaan pehmeihin untuviin peittyvä... Miten
ystävällisesti se kosketti korvaa. Miten soma; ystävällinen saattoi
olla korva... Cissie. Cissie Corner. Corner. Voiko ajatella parempaa
perhekuntaa?

Massachusetts -- mutta taivaassa...

Harput soivat tanssisäveltä, ja ystävälliset enkelit kuunvaloon
verhoutuneina...

    Hiljaa vaivut,
    hiljaa vaivut, hiljalleen
    unen vievän venheeseen...




KOLMAS LUKU.

Seurustelu käy yhä vilkkaammaksi.


1.

Aamiainen nautittiin ulkosalla ja se muodostui aurinkoiseksi,
miellyttäväksi pikkujuhlaksi. Kun se oli ohi, joutui mr Direck
poikien haltuun. He näyttelivät hänelle lammikkoa ja venheitä, mr
Britlingin silläaikaa kävellessä nurmikolla Hughin kanssa sangen
innokkaasti jutellen. Voitettuaan venheitten luona koko joukon
yleistä suosiota entisen lisäksi mr Direck palasi pihamaalle ja
tapasi mr Britlingin puutarhan aidan luona puhuttelemassa toisella
puolen seisovaa herraa, joka oli uusi brittiläinen tyyppi mr
Direckin henkilökohtaiseen kokemusvarastoon. Hän oli pitkä, laiha,
päivettynyt, suunnilleen neljänkymmenen vuoden ikäinen nuorekas mies,
joka ruskeassa tweedpuvussaan muistutti amerikkalaisten kuvalehtien
englantilaista enemmän kuin kukaan mr Direckin aikaisemmin tapaamista
henkilöistä. Hän olisi tosiaankin melkein täydellisesti vastannut
mainittua ihannetta, ellei hänessä olisi ilmennyt jonkinlaista
erikoista ponnekkuutta ja elleivät hänen leikatut viiksensä olisi
törröttäneet kuin pörhöisen terrierin turkki. Mr Direck sai tietää,
että herrasmies oli eversti Rendezvous. Eversti käytti puhuessaan
selviä, lyhyitä lauseita, jotka hän ikäänkuin nyrkkeili ilmoille.
Hän ei suostunut siirtymään puutarhaan. "Täytyy kävellä neljätoista
peninkulmaa tässä aamupuolella", hän selitti. "Ettekö ole nähneet
Manningia matkassa?"

"Ei hän ole täällä", sanoi mr Britling, ja Direckistä tuntui, että
vastauksessa oli jotakin epämääräistä vivahdusta.

"Täytynee lähteä yksin sitten", sanoi eversti Rendezvous. "Minulle
sanottiin, että hän oli lähtenyt tänne."

"Minä ajan Bramley High Oakiin teidän boyscoutjuhlaanne", sanoi mr
Britling.

"Niitä tulee kolmetuhatta", sanoi eversti. "Hyvä joukko."

Hänen tiukka katseensa näytti etsiskelevän mr Britlingin puutarhan
peitosta kadoksissa olevaa Manningia, mutta sitten hän päätti
luopua haeskelusta. "Täytyy lähteä", sanoi hän. "Näkemiin! Käykää
katsomassa!"

Hyvinkasvatettu koira seurasi hänen kintereillään, kun hän lähti
menemään puoliksi sotilaalliseen tapaan tervehdittyään mr Direckiä.
Tuo laiha mies asteli pitkin, joustavin askelin, kertaakaan taakseen
katsomatta.

"Manning", virkkoi mr Britling, "on luultavasti ruusutarhassa
piilossa".

"Omituista kyllä, minä arvasin ilmeestänne, että niin oli laita",
sanoi mr Direck.

"Niin. Manning on lontoolainen sanomalehtimies. Hänellä on
pieni mökki noin peninkulman päässä tuolla" -- mr Britling teki
epämääräisen liikkeen -- "ja hän tulee sinne lauantaisin. Nyt on
Rendezvous todennut, ettei hän ole hyvässä kunnossa. Kaikkien pitää
olla kunnossa. Se on elämän alku ja loppu Rendezvous'n mielestä. Olla
kunnossa. Ruumis melkein mineraalinen ja alinomaisesti liikuntoa
himoitseva, hengentoiminnot mitä yksinkertaisimmat. Hän sai käsiinsä
Manning paran, jonka täytyy tallustaa nuo neljätoista peninkulmaa --
neljän peninkulman tuntivauhdilla. Manning kärsii kaikki kuoleman
ja kadotuksen tuskat, hän puolittain hajoaa, hän puuskuttaa ja
käydä rehkii ensimäiset kahdeksan tai kymmenen peninkulmaa, mutta
senjälkeen hän lähinnä todentaa Rendezvous'n teoriaa. Hänet löytää
ehtoopuolella riippumatosta, jalat täynnä rakkoja, mutta muuten
erittäin hyvinvoipana. Mutta jos hän pääsee karkuun everstiltä, niin
hän tekee sen. Hän piilottautuu."

"Mutta ellei hän halua lähteä eversti Rendezvous'n matkaan, miksi hän
sitten lähtee?" kysyi mr Direck.

"Nähkääs, Rendezvous on tottunut komentamaan. Manning taas osaa
kieltäytyä vain kirjallisesti. Täällä Matching's Easyssä hän ei tee
sitäkään. Kas, tuossa hän onkin!"

Kaukana, kahden seetripuun välissä nurmikolla näkyi verkkainen,
harmaan flanellipuvun verhoama olento, joka läheni erittäin varovasti.

"Hän on mennyt!" huusi mr Britling.

Verkkainen olento, joka oli ilmeisesti rakastettavaa lajia, vaikka
hiukan huonossa kunnossa, liikkui lähemmäksi.

"Ikävää, etten häntä tavannut", sanoi hän iloisesti. "Minä luulin
hänen kulkevan tästä ohi. Näyttää tulevan aika kuuma päivä.
Istutaanpa jonnekin juttelemaan.

"Aivan varmaan", sanoi hän mr Direckille, "on Rendezvous koko
paikkakunnan elähdyttävä sielu".

He kävelivät erääseen kohtaan ruusupuutarhan ja isojen puiden
välimaalle, missä oli istuimia ja riippumattoja. Keskustelu koski
aluksi Rendezvous'ta. "Heillä on Essexin somin puutarha", sanoi
Manning. "Siihen ei ole mrs Rendezvous vikapää. Mrs Rendezvous'lla
on kyllä maalauksellista silmää. Hän istuttaa lavoihin kukkia
sikinsokin. Hän sanoo tahtovansa antaa niiden kasvaa miten hyväksi
näkevät. Hän pitää romanttisesta epäjärjestyksestä. Mutta hän ei
onnistu koskaan saamaan sitä aikaan. Kun eversti kävelee käytävää
pitkin, niin kukat vaistomaisesti suoristautuvat... Siellä on
portinpielessä eräs puu. Aikaisemmin se oli salava. Kaikki vanhat
asujamet sen tietävät. Mutta eversti Rendezvous'n kylään muutettua
se yrittää tehdä kunniaa. Tulos on ihmeellinen. Minä kuljin siitä
äskettäin ohi ukko Windershinin seurassa. 'Katsokaas tuota vanhaa
poppelia', sanoi hän. 'Se on salava', väitin minä. 'Ei', virkkoi hän,
'se _oli_ salava ennen eversti Rendezvous'n tuloa. Mutta nyt se on
poppeli'... Ja, totta totisesti se _on_ poppeli!"...

Manningin täten aloittama keskustelu kohdistui vielä jonkin aikaa
eversti Rendezvous'hun. Hänet kuvailtiin koko kummitukseksi
tarmoltaan ja itsekuriltaan, kaiken höllyyden, velttouden ja
leväperäisyyden ankaraksi vihamieheksi.

"Hän on tehnyt ihmeen paljon boyscout-liikkeen hyväksi näillä
seuduin", sanoi Manning.

"Se on kitchenerismiä", sanoi Britling.

"Näinä toimikyvyn tylsyntäaikoina se on ilahduttava sotilaallinen
ilmiö", sanoi Manning.

Poikettiin puhumaan boyscout-liikkeestä, ja mr Direck vertaili sitä
Seton Thompsonin aloittamaan amerikkalaiseen liikkeeseen. "Teddy
Rooseveltismiä", sanoi Manning. "Se on jonkinlainen vastavaikutus
kaikelle liian helpolle ja turvalliselle."

"Se vastustaa puolestaan rappeutumista", sanoi mr Direck.

"Jos rappeutumista yleensä on olemassa", virkkoi mr Britling.

"Ellei rappeutumista olisi olemassa", sanoi Manning, "niin meidän
sanomalehtimiesten täytyisi se keksiä"...

"Siinä on jotakin traagillista koko tuossa -- miten sitä nimittäisin?
-- kitchenerismissa", arveli mr Britling. "Täällä se häärii
pysytellen mahtipontisena ja yrittää epätoivoisesti pysyttää koko
maata mahtipontisena. Tämä kaikki siitä syystä, että jonakin päivänä
voi tulla sota Saksan kanssa. Jos näet Saksa _on_ mieletön. Tuo
sota se nyt kimalaisena surisee Rendezvous'n pääkopassa ajaen
häntä tälläkin hetkellä pitkin tietä Market Saffroniin -- hän
kulkee aina tietä pitkin, koska se on rasittavampaa -- pölyssä ja
auringonpaahteessa. Sen sijaan että hän istuisi täällä tarinoimassa...

"Muuten", sanoi mr Britling, "en ollenkaan usko sodan syttymiseen.
Rendezvous hikoilee luullakseni suotta. Minä en voi uskoa tuohon
sotaan. Se ei ole tullut neljäänkymmeneen vuoteen. Se jäänee kokonaan
tulematta."

Päätään nyökäyttämällä hän viittasi saksalaiseen kotiopettajaan, joka
tuli näkyviin nurmikon poikki kulkien, vakavassa keskustelussa mr
Britlingin vanhimman pojan kanssa.

"Katsokaahan tuota hauskaa henkilöä. Siinä hän on, _Echt Deutsch_ jos
kukaan. Katsokaahan poikaani! Voitteko kuvitella nuo kaksi verisessä
taistelussa keskenään? Sehän on naurettavaa. Maailma käy yhä
järkevämmäksi. Balkanilla voidaan vielä tapella; Balkanin valtiothan
ovat monessa suhteessa sivistyksen kaukaisinta jälkijoukkoa.
Mutta ajatella siivojen maiden kuten tämä tai Saksa lankeavan
verenvuodatukseen! Mahdotonta... Kun näen Rendezvous'n rehkivän ja
rehkivän, alan ymmärtää, kuinka Saksa paran täytyy rehkiä. Minä alan
ymmärtää, kuinka tuiki kyllästyneen maantiemarsseihinsa, pölyyn,
kuumuuteen ja iankaikkiseen harjoittamiseen ja pakkoon Saksan täytyy
ruveta olemaan... Minä tunnen sääliä eteläsaksalaisia kohtaan.
Tämä ukko Manning tuo aina mieleeni Itävallan. Ajatelkaahan, että
Saksa tulee kuten Rendezvous jonakin sunnuntaiaamuna jäykästi
tuijottelemaan yli Itävallan aidan. 'Tulehan kelpo retkelle, mies!
Pysy kunnossa!'..."

"Mutta otaksukaamme, että tämä Balkanin selkkaus kääntyy vakavaksi",
sanoi Manning.

"Eipä se ole kääntynyt eikä käännykään. Ja vaikka niinkin kävisi,
niin me pysyttelisimme erillämme."

"Mutta otaksukaamme, että Venäjä hyökkää Itävallan kimppuun ja Saksa
Ranskaan -- siepaten ehkä Belgian mennessään."

"Silloin me tappelisimme. Tietysti. Voisiko kukaan muu kuin
synnynnäinen tylsämielinen olettaa, ettemme me tappelisi. Ne
tietävät, että me sen tekisimme. Eivät ne niin järjettömiä ole,
saksalaiset. Mutta koko juttu on mieletön. _Miksi_ Saksa hyökkäisi
Ranskan kimppuun? Sehän olisi samaa kuin jos tämä Manning äkkiä
sieppaisi kirveen ja alkaisi ahdistaa Edithiä... Se on vain heidän
sotilaskirjailijainsa haavetta. Koulupoikajuttuja. Eikö tämä ole
kaunis ruusu? Edith istutti sen vasta viime vuonna... Minä inhoon
koko puhetta sodasta ja sotahuhuista... Se on ärsyttänyt minua koko
elämäni. Ja pahemmaksi ja tyhjemmäksi se käy vuosi vuodelta..."


2.

Juuri sillä hetkellä kuultiin kova pamahdus...

Mutta mr Britlingiä, mr Manningia ja mr Direckiä se pamahdus ei
vähimmässäkään määrässä häirinnyt tai tehnyt levottomiksi. Se näet
oli liian kaukana tämän pyöreän maan pinnalla voidakseen kuulua
tai näkyä mr Britlingin asunnolle. Joka tapauksessa pamahdus oli
ankara. Se sattui avoimella paikalla lähellä erästä virtaa, joka
juoksee halki vilisevän itämaisen kaupungin, kaupungin, joka on
täynnä valkoisia minareetteja ja jota ympäröivät hehkuvan iltaruskon
valaisemat kaljut kukkulat. Pamahduksen aiheutti eräs musta käärö,
jonka Itävallan arkkiherttua Frans Ferdinand suurta mielenmalttia
osoittaen oli juuri heittänyt pois avoimesta automobiilistaan, jonne
se paria sekuntia aikaisemmin oli rantalaiturilta käsin viskattu. Se
räjähti iskiessään katukiveen kulkueen seuraavain ajopelien edessä,
särki automobiilin etuosan kappaleiksi ja haavoitti siinä istuvan
ajutantin sekä useita katselijoita. Viskaajan ottivat lähelläolijat
kohta kiinni. Kulkue pysähtyi. Kirkasvärisiin vaatteisiin puetussa
kansanjoukossa syntyi suunnaton liike, ankara kiihoittuminen, joka
muodosti mitä suurimman vastakohdan Matching's Easyn sunnuntaiselle
rauhalle.

Mr Britling, joka ei räjähdystä ensinkään kuullut, jatkoi
esitystänsä, jossa hän kosketteli maailman yleistä järkevyyttä ja
länsimaiden rauhan käytännöllisesti katsoen varmaa luonnetta.


3.

Välipala oli taas pieni ulkoilmajuhla. Oli tullut kolme uutta
vierasta; he olivat ajaneet Lontoosta moottoripyörällä, jossa
oli sivuvaunu. Kaksi naishenkilöä ja yksi mies, jotka kaikki
näyttivät sisaruksilta ja olivat ilmeisesti tehneet hilpeydestä
johtavan periaatteensa. Aavistukset hockey-pelin alkamisesta, jotka
olivat leijailleet mr Direckin tajunnan laitapuolilla aina hänen
saapumisestansa asti, tihenivät ja lisääntyivät -- -- Hän alkoi
tajuta, että hänen piti ottaa peliin osaa...

Hän päätti olla pelaamatta. Hän uskoi asiansa useille henkilöille.
Hän sanoi sen mr Britlingille, ja mr Britling vastasi: "Me teemme
teistä puolustajan, niin että saatte suorittaa iskun silloin tällöin
tarvitsematta liikaa hyöriä. Teidän on vain muistettava lyödä
kepin lappeella ja olla kohottamatta sitä yli olkapään." Hän sanoi
sen Teddylle, ja Teddy vastasi: "Minä neuvon teitä ehdottomasti
pukeutumaan niin ohueen kuin soveliaisuus suinkin sallii. Pistäkää
kaulus ja kaulaliina taskuunne ennen pelin alkua. Hockey on
oikeastaan talvipeli". Hän sanoi sen tätimäiselle, nenälliselle
vanhalle neidille, joka vastasi melkein kateellisesti: "Kaikkia
pyydetään peliin, minua ei. Minä pidän lapsenvaunuista huolen. Eihän
pitäisi olla kateellinen. Mutta minä en ymmärrä, miksi minä en saa
olla pelissä mukana. En minä toki niin ikäloppu ole." Hän sanoi
sen Hughille, joka varoitti häntä valitsemasta särkynyttä keppiä.
Hän mietti, olisiko ehkä parasta sulkeutua huoneeseensa tai lähteä
kävelemään Claveringsin puistoon. Mutta silloinhan hän ei näkisi miss
Corneriä, joka varmasti tuntui ottavan peliin osaa. Toisaalta, jos
hän tapaisikin neidon, mutta tekisi ehkä itsensä naurettavaksi hänen
nähtensä, min viheriän silkkiverhon ja kultaisten fasaanien tekemä
vaikutus haihtuisi olemattomiin.

Hän päätti odottaa kunnes neiti ilmestyisi ja sitten ilmoittaa
hänelle aikovansa jäädä pelistä pois. Hän ei tahtonut herättää
neidissä epäilystä, ettei hän olisi peliin kykenevä.

Mr Carmine saapui automobiilillaan, mukanansa kaksi hindulaista ja
eräs herra, joka oli ollut Alaskassa kullanhaussa, perhe, joka oli
ollut edellisen illan tanssiaisissa, ilmaantui jälleen ja vihdoin
saapui mr Teddy erikoisine hockeykeppeineen sekä miss Corner
lapsenvaunuja lykäten. Vielä tuli joukko muitakin. Ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa mr Direck veti puoleensa miss Cornerin
huomion, välittämättä senjälkeen kenestäkään muusta.

"En minä osaa tuota hockeyta pelata", sanoi mr Direck. "Minä tunnen
itseni siinä epävarmaksi. Se ei ole mikään amerikkalainen peli. Jos
olisikin kysymyksessä pesäpallo -- --!"

Hän salli miss Cornerin otaksua hänen olevan oikea väkiveikale
pesäpallopelissä.

"Jos joudutte minun puolelleni, niin muistakaahan lyödä pallo
minulle."

Mr Direckille selvisi, että hän sittenkin tulisi pelaamaan hockeyta.

"No niin", sanoi hän, "jos minun nyt välttämättä on hockeyta
pelattava, niin minä pelaan sitä. Mutta enkö voisi saada hiukan
harjoitella ennen pelin alkua?"

Miss Corner nouti kaksi keppiä ja pallon ja alkoi neuvoa mr Direckiä.
Hän sanoi mr Direckillä olevan tarkan silmän. Pikkupojat olivat
peliä vainuten hakeneet keppinsä ja yhtyivät joukkoon. Eilisiltaisen
vierailijan rouva tuli näkyviin hameet nostettuina ja varustettuna
pelottavilla säärensuojusteilla. Runsaine, kauniine hiuksineen, jotka
jo pyrkivät hajalle, hän näytti lyhyeltä, tanakalta valkyrialta, joka
on laskeutunut maahan hevosensa selästä. Hänen katseensa oli kirkas
ja vakaa.


4.

Hockey, sellaisena kuin sitä pelattiin Matching's Easyn Dower
Housessa ennen sotaa, oli peliä, johon sisältyi paljon vaaraa,
ruumiinliikuntoa ja ystävällisyyttä. Paitsi vaunuissaan lepäävää
pikkulasta ja ulkonaisesti rauhallista mutta sisäisesti
kiehahtelevaa tätiä, joka lykkäili vaunuja juuri pahimman vaaran
paikalla, verkottoman maalin takana, ottivat siihen osaa kaikki.
Ruumiinrakenteeltaan soveliaimmat ja peliin tottuneet henkilöt
toimivat hyökkääjinä, vähemmän perehtyneet olivat puolustustyössä
etulinjan takana, vanhahkoja, heikkoja ja lihavia henkilöitä
käytettiin etupäässä maalin edessä esteinä. Useilla pelaajilla
oli tukevat säärystimet, jotka muuten pelin käynnissä ollessa
edellytettiin olevan kaikilla.

Pelivalmistuksiin kuului ensinnäkin kiusallinen puolueiden
valikoiminen eli "poimiminen", kuten sitä nimitettiin. Mr Britling,
läpikuultoiseen flanellipukuun puettuna ja hockeykeppi kädessään,
antoi kovalla äänellä merkin sen alkamiseen edeten samalla
hockeykentän keskelle. "Poimimaan! Poimimaan!" kertasivat nuoret
Britlingit annettua kehoitusta.

Mr Direck huomasi pitkän, kumarahartiaisen miehen, jolla oli
pitkä tukka, pitkät harittavat sääret, vielä pitemmät valkoiset
flanellihousut ja kasvot, jotka tuntuivat jossakin määrin tutuilta.
Hän jutteli erittäin tutunomaisesti Manningin kanssa, ja yht'äkkiä
mr Direck muisti juuri Manningin viikkolehdessä _The Sectarianism_,
jossa joku pureva pilapiirtäjä elähdytti kirpeätä tekstiä,
tutustuneensa Manningin toverin hahmoon. Sehän oli Raeburn, viekas
Raeburn, puoluejärjestelmän tyypillisin tuote... No niin, se kuului
Englannin tapoihin. "Tulkaa, täällä poimitaan!" huusi Britlingeistä
nuorin tarttuen mr Direckiä käsivarteen. Kävi ilmi, että mr Britling
ja eilisiltainen päivällisvieras, jonka nimeä mr Direck ei saanut
koskaan tietää, olivat parhaillaan poimimassa.

Nimiä huudettiin. "Minä otan Cecilyn!" kuuli mr Direck mr Britlingin
sanovan aivan kirkkaalla äänellä. Poiminnan edistyessä ryhmittyivät
henkilöt kahdeksi vastakkaiseksi puolueeksi. Eräät nimet näyttivät
aiheuttavan vaikeuksia. Mr Britling sanoi, osoittaen voimakkaammalta
näyttävää hindulaista gentlemannia: "_Te_ sir."

"Minä havittelen mr Dinksiä", sanoi mr Britlingin vastustaja.

Mr Direck arvasi mr Dinksin tulevan hänen hockeynimekseen.

"Te olette _meidän_ puoluettamme", sanoi mrs Teddy. "Luullakseni te
saatte pelata oikeanpuolisena hyökkääjänä ja pitää tarkoin silmällä
Cissiä."

"Koetan tehdä voitavani", vastasi mr Direck. Puolueen kapteeni
vahvisti hänen virkamääräyksensä.

Keppi, jonka hän oli saanut, oli aika raskas ja tukeva; pallo oli
kova krikettipallo... Hän päätti olla hyvin kiltti Cecilyä kohtaan,
ja katsoa, ettei häneen sattunut.

Puolueet asettuivat paikoilleen, ja mr Direck alkoi havaita
jonkinlaista järjestystä. Keskellä seisoivat mr Britling
ja vastapuolueen kapteeni; pallo oli heidän välissään. He
valmistautuivat aloittamaan peliä. Samassa linjassa kuin he
oli neljä muuta hyökkääjää. Ne näyttivät kaikki vilkkaalta ja
tarmokkaalta väeltä, ja mr Direck olisi toivonut itselleen enemmän
luottamusta puolustaakseen omaa eloisaa ulkonäköänsä. Britlingin
pojat häärivät kummankin keskushyökkääjän takana. Sitten seurasi
kummallakin puolella epämääräisempänä rivinä kolme puolustajaa,
kiltimmän näköisiä ja vuosiltaan kypsempiä henkilöitä. Heihin kuului
mr Raeburn, jolla katsottiin olevan suuret luontaiset taipumukset
hockey peliin, mutta jolta puuttui kokemusta. Mr Raeburn oli mr
Direckin takana. Mrs Britling oli keskuspuolustaja Mr Direckin
puoleisessa kulmassa oli pieni kuusi- tai seitsenvuotias tyttö ja
maalin edustalla automobiilitakkiin puettu rouvasihminen sekä eräs
erittäin lyhyt mies, jota mr Direck ei ollut aikaisemmin huomannut.
Mr Lawrence Carmine, jonka housunkannattimissa nähtiin rikkaita
itämaisia koruompeleita, oli tämän puolueen maalinvahtina.

Keskushyökkäävät suorittivat pienen nopean seremonian. He iskivät
keppinsä maahan ja koputtivat niitä sitten toisiinsa. "Yks'", sanoi
mr Britling. Seremonia uudistettiin. "Kaks'"... "Kolme."

Pam! Mr Britling sai pallon ja lähetti sen kohti lyhempää ja
tanakampaa pikku-Britlingiä, joka oli mr Direckin kapteenin takana.
Pam! Nyt se oli matkalla Teddyn luo. Pam! Se tuli suoraan kohti mr
Direckiä.

"Suurenmoista!" sanoi hän valmistautuen iskemään.

Samassa lehahti luokse jotakin sinervää, sieppasi pallon ja ampui
sen hänen ohitsensa. Se oli Cecily Corner, joka rinnan Teddyn kanssa
juoksi tuulen nopeudella kohti Raeburnia.

"Hei!" huusi mr Raeburn, edeten, kuten mr Direckistä tuntui,
sopimattomin ja uhkaavin elein kohti Cissiä.

Mutta ennenkuin mr Direck ehti sopeuttaa tajuntaansa tähän asiain
uuteen vaiheeseen, oli Cecily kulkenut jalosukuisen gentlemannin ohi
yhtä salaperäisen helposti kuin hän äsken oli lehahtanut mr Direckin
vieritse ja kuljetti palloa kohti sitä sekalaista _Landwehr_-joukkoa,
jonka piti toimia puolustajana mr Direckin puolella.

"_Senkin_ villikissa!" huusi mr Raeburn ja ryhtyi erinomaisen
vilkkaaseen takaa-ajoon liittäen käsivarsien ja jalkojen pituuteen
eräänlaisen keskitysvoiman, jota hänessä sitä ennen ei ollut voinut
havaita.

Mr Raeburnin avuksi juokseva Britlingin poika oli hänen soma
vastakohtansa. Aivankuin maamullero avustamassa meriankeriasta. Mr
Direckin edessä tanakka pikkumies oli vilkkaassa liikkeessä. Teddy
avusti hyökkäystä kentän keskipaikkeilla huutaen "keskelle!", ja mr
Britling, pyöreänä ja päättäväisenä, riensi uhattua maalia kohti.
Mutta mrs Teddy, joka juoksi yhtä vikkelästi kuin hänen sisarensa,
oli Teddyn ja pallon välissä. Läiskis! Pikkumiehen ja Cecilyn kepit
paukahtivat toisiinsa. Kepit ja jalat kasautuivat sekasortoiseksi
joukoksi, jossa pieni mies näytti yrittävän hakata poikki Cecilyä
niinkuin puita hakataan poikki. Cecily koetti lähettää palloa
puolueensa keskushyökkääjälle, mutta se oli myöhäistä -- mrs Teddy
oli siepannut sen ja pyrähti nyt kiivasta vauhtia kohti mr Britlingin
maalia. Mr Direck katsoi olevansa velvollinen yhtymään hyökkäykseen.
Niin, hänen oli seurattava mrs Teddyä ja jos niin sattui pelastettava
pallo ja toimitettava se joko takaisin hänelle tai kapteenille tai
vasemmanpuolisille hyökkääjille, aina asianhaarojen mukaan. Se oli
päivänselvää.

Hänen hetkensä tulikin. Pieni, pelottaviin säärivarustuksiin puettu
rouva, joka edellisenä iltana oli ollut Dower Housessa päivällisillä,
ahdisti urheasti mrs Teddyä. Yhteentörmäyksen hämmingistä
selviydyttyään pallo lipui mr Direckin ulottuville. Mihin se oli
lyötävä ja miten? Tilanne vaati hetkisen harkintaa.

Mutta nyt alkoi Dower House-tyylisen hockeyn vapaa järjestys
ilmaista vaikutustaan. Mr Direck huomasi vihdoinkin pitkän
hindulaisen nuorukaisen, joka voimaa täynnä ja häviötä varoen oli
aluksi sijainnut jotenkin etäällä vastapuolueen oikealla siivellä.
Välittämättä pelin muodollisuuksista ja säännöllisestä menetelmästä
tämä nuori mies oli päättänyt viipymättä ja maksoi mitä maksoi
iskeä palloa kelpo tavalla. Hän syöksyi kuin aasialainen rajumyrsky
yli kentän huolimatta mr Britlingin kielloista ja puolueensa
strateegisesta asemasta. Mr Direck huomasi hänet vasta välittömässä
läheisyydessään. Tapahtui yhteentörmäys josta selviydyttyä mr
Direckistä tuntui, että toinen puoli hänen kasvojaan oli ainaiseksi
litistynyt. Hän päätti kuitenkin urheasti käydä verraten unisen
pallon kimppuun. Hänen ja horjuvan, mutta yhä päätteliään hindulaisen
kepit kalahtivat jälleen yhteen, ja mr Direck pääsi voitolle. Kokenut
hockeyn pelaaja ei olisi kyennyt taitavammin lähettämään palloa
kapteenille...

"Hyvin tehty!"

Suosionosoitus tuli varmaankin lontoolaisten vieraiden joukosta.

Olihan tämä _sentään_ peliä!

Pallo liikkui muutamia kertoja nopeasti edestakaisin poikki kentän.
Tämä puoli ahdisteli ankarasti. Sekalaiset puolustajat ja muut
pyrkivät innokkaasti uhattua maalia kohti. Mr Britlingin puolue
menetti nopeasti järjestystänsä. Toinen sivuvaunussa saapuneista
naisista ja urhea hindulainen olivat siirtyneet toimimaan
puolustajina, ja heidän joukossaan eräs silmälaseilla varustettu
herrasmies heilutti keppiänsä melkoisesti korkeammalle kuin mitkään
pelisäännöt sallivat. Mr Direckin kapteeni ja molemmat Britlingin
pojat riensivät mukaan mylläkkään. Mr Britling, joka mr Direckin
mielestä näytti liian demagogiselta ollakseen kapteeni, juoksi hankin
joukkonsa jäljessä huutaen kaikin voimin.

Britlingin maalin edustalla tapahtuva kamppailu ei ollut enää
peliä, vaan jotakin tappelun ja kansankokouksen väliltä. Mr
Britlingin maalinvartijan kuultiin huutavan: "Minä en voi _nähdä_
palloa! _Nostakaa jalkojanne!_" Temmeltävä joukko liikkui kohti
maalipylväitä. "Minun sääreni!" huusi mr Manning. "Ei, älkää _niin!_"

Läiskis ja taas läiskis!

"Maali!" huusi moottoriherra. "Maali!" huusivat Britlingin pojat...
Mr Manning, maalinvartija, lähti hakemaan palloa, mutta toinen
Britlingin pojista ennätti kohteliaasti hänen edellensä.

Joukon jännitys laukesi, ja aljettiin vetäytyä takaisin pitkin
kenttää.

"Ei ole hyvä parveutua maalin luo tuolla tavalla", selitti mr
Britling seuralaisilleen hiukan kiukkuisella äänellä. "Pitäisi pysyä
erillään eikä tunkea toistensa tielle."

Sitten hän meni tutunomaisesti nuoren hindulaisen luo tekemään
joitakin hänen liikehtimistään koskevia rajoittavia huomautuksia.

Mr Direck peräytyi Cecilyä kohti. Hän oli palavissaan ja hiukan
kolhiintunut, mutta, kuten tuntui, ei mitenkään häpeään joutunut.
Hänhän oli voittajain puolella.

"Ottakaa nuttu yltänne", sanoi Cecily. Se oli hyvä ajatus.

Moni oli jo tehnyt niin; rajaviivalla näkyi nopeasti riisuttuja
takkeja ja muita vaatekappaleita toinen toisensa vieressä.
Automobiilitakkiin puettu rouvashenkilö sitävastoin napitti nuttunsa
leukaa myöten.

"Yksi maali tehtynä", sanoi pienempi Britlingin poika.

"Me emme ole vielä alkaneet, Sunny", virkkoi Cecily.

"Sonny! Se on amerikkalainen muoto", sanoi mr Direck.

"Ei. Me nimitämme häntä Sunny Jimiksi", sanoi Cecily. "Nyt siellä
aloitetaan uudelleen."

"Sunny Jim on myöskin amerikkalainen nimi", virkkoi mr Direck palaten
asemilleen.

Taistelu alkoi uudelleen. Ja pian selvisi, ettei ensimäisen maalin
saannissa ollut vielä tullut kysymykseenkään totinen ponnistelu.
Teddy ja Cecily muodostivat pelottavan tehokkaan yhdistelmän.
Heidän loistavia hyökkäyksiään vastaan, joita äkilliseen, mutta
vaikuttavaan tapaan tuki hindulainen heidän oikealla puolellaan
sekä johti valtavin huudoin mr Britling (keskustasta), mr Direck,
sivuvaununainen ja mr Raeburn taistelivat turhaan. Erään nopean
etenemisen pysähdytti vain automobiilitakki, jonka poimuissa pallo
säilyi, kunnes saapui apua; toisen ehkäisi mr Raeburnin pelottava
isku, joka sai pallon nuorimman Britlingin päätä hipoen viilettämään
kentän toiseen päähän; kolmas päättyi siten, että Cecily toimitti
pallon nopeasti oikealla puolella olevalle vanhemmalle Britlingin
pojalle, joka ampui sen nopeasti ja selvästi maaliin mr Lawrence
Carminen puolustavaan eleiden muodostaman ristikon läpi. Sitten sai
mr Britlingin puolue hyvin pian toisen maalin ja kohta kolmannenkin.

Nyt mr Britling kuulutti kovalla äänellä, että "puoli aikaa"
oli kulunut ja selitti mr Direckille, että toisen puolen saatua
kolme maalia katsottiin puolet ajasta kuluneeksi, pidettiin
viiden minuutin lepohetki ja vaihdettiin puolia. Kaikki olivat
palavissaan ja tyytyväisiä lukuunottamatta automobiilitakkiin
puettua rouvashenkilöä, joka oli täysin viileä. Kaikkien silmistä
loisti taisteluhalu eikä mikään varjo olisi sumentanut mr Direckin
ehtoopäivän kirkkautta, ellei hän olisi tuntenut jonkinlaista sanoin
selittämätöntä levottomuutta mr Raeburnin housujen vuoksi.

Huomattava on, ettei mr Direck ollut koskaan ennen nähnyt mr
Raeburnia eikä tiennyt mitään hänen housuistansa.

Ne näyttivät olevan putoamassa. Alunpitäen ne olivat olleet verraten
runsaat jalkain seutuvilla, ne oli käännetty, ja pelin kestäessä
kerääntyi toinen flanellipoimu toisensa jälkeen mr Raeburnin
nilkkoihin. Mikäli peli salli, käytti hän tavan takaa hyväkseen
tilaisuutta kiertääkseen taas kaksinkerroin kuusi tuumaa tai
enemmänkin tuota kasaantunutta kangasmäärää. Mr Direck tietysti luuli
tuon menettelyn päättyvän onnettomasti. Hän ei tiennyt, että mr
Raeburnin housut olivat kuin virta, että ne voivat olla lakkaamatta
putoamassa silti koskaan loppumatta...

Mr Direckin mieleen kuvautui, kuinka tuo onnellisen tietämättömyyden
tila yhtäkkiä häviää kamalan katastroofin tapahtuessa...

Tätä huolta lukuunottamatta mr Direck oli yhtä tyytyväinen kuin kuka
muu hyvänsä.

Mainittu pelko kenties vaikutti haitallisesti hänen peliinsä.
Ainakaan hän ei toisen puolen ajan kuluessa tehnyt mitään, mikä
olisi häntä itseänsä tyydyttänyt. Cecily leijaili hänen yllään ja
ympärillään, ja kymmenen minuutin kuluessa oli hänen puolueensa
voittanut kaksi jälelläolevaa maalia. Tulos siis oli viisi yhtä
vastaan, ja viisi maalia on Matching's Easyn pelisääntöjen mukaan
"game".

Aivan lyhyen loman jälkeen tämä väsymätön väki alkoi uudelleen. Mr
Direck pujahti tiehensä ja palasi puettuna valkoiseen silkkipaitaan
ja vyön kannattamiin tennishousuihin, Tällä kertaa hän ja Cecily
olivat samalla puolella, Cecily-Teddy yhdistelmä oli rikottu, ja
hänen näytti pitävän asettua pelottavan Teddyn sijaan vasemmalle
siivelle.

Tällä kertaa puolueet olivat paremmin valikoidut ja pelasivat pitkän,
sitkeän ja tasaisen pelin. Yksi yhtä, yksi kahta, yksi kolmea (puoli
aikaa) kaksi kolmea, kolme kolmea, neljä kolmea, neljä neljää
vastaan...

Tähän mentäessä mr Direck alkoi täysin tajuta kysymyksessä olevan
urheilulajin yksinkertaista strategiaa. Hän alkoi myöskin tajuta sitä
tosiasiaa, että Cecily oli vikkelin, reippain ja väsymättömin pelaaja
koko kentällä. Mr Direck teki vartiopalvelusta ja toimitti palloa
hänelle. Hän kehitteli hiljaista yhteisymmärrystä heidän välilleen.
Suojelemisajatukset olivat haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Teddy,
toinen moottorineideistä ja Raeburn apunaan, taisteli huomattavalla
taidolla ja menestyksellä heitä vastaan, Teddy oli notkea kuin
kissa. "Neljä kolmea vastaan" tuntui jo voiton enteeltä, mutta kohta
Teddy, pitkä hindulainen ja mrs Teddy tasoittivat pelin. He olivat
vähällä saada heti senjälkeen uuden maalin ja siis voittamaisillaan,
mutta mr Manning pelasti tilanteen lähettämällä pallon mr Direckille
pelottavalla vinoiskulla. Mr Direck kuljetti pallon Raeburnin luo,
väistyi äkkiä ja toimitti sen Cecilylle. Vasemmalla oli vilkas
ottelu; mr Raeburn löi pallon ulos, toinen nuorista Britlingeistä
saattoi sen sisään; hyökkääjät menettivät sen ja säärivarusteinen
rouva sai sen huostaansa. Jälleen hyökkääjille Nyt sen täytyy
tapahtua!

Vasemmalla oli Cecily vielä kerran päässyt mr Raeburnin ohi. Teddy,
joka huomasi tilanteen vakavuuden, peräytyi voidakseen ryhtyä
vastahyökkäykseen.

Mr Direck avusti tyynesti ja tarkkaavaisesti. "Keskelle!" huusi mr
Britling. "Keskelle!"

"Mr Direck!" kuului Cecilyn luottava ääni. (Sellaiset silmänräpäykset
luovat sankareita.) Pallo lensi hyökkäävän Teddyn ohi. Käyttäen
Britlingin vanhimmalta pojalta vast'ikään oppimaansa temppua mr
Direck pysähdytti sen jalallaan. Hän ei hidastellut eikä liikoja
kiirehtinyt. Hän oli puoliympyrän sisäpuolellapa maalin edessä olivat
esteenä vain viittanainen ja mr Lawrence Carmine. Hän oli ampuvinaan
mr Carminen vasemmalta puolelta, mutta iskikin sen nopeasti ja
jäntevästi hänen oikealle puolelleen.

Se onnistui! Mr Carminen keppi ja jalat olivat kyynärän päässä
pallosta.

Tätä hurjan voitonriemun silmänräpäystä seurasi jähmetyttävä
kauhistus. Kaikkeahan ei voi nähdä. Hänen katseensa seurasi pallon
kulku-uraa...

Suoraan sen suunnassa olivat lapsenvaunut. Ikäänkuin ihmeen kautta
pallo väisti jalonenäisen tädin jalkoja, iski lapsenvaunujen pyörään
ja singahti siitä hyrränä kukkalavan laitaan.

"Hyvä!" huusi Cecily. "Loistavasti ammuttu!" Hän oli ampunut
maaliin. Hän oli onnistunut. Lapsenvaunut eivät näyttäneet
ketään huolestuttavan. Vaikka pamahdus ilmeisesti oli herättänyt
lapsukaisen. Hän tuskin kuuli mr Britlingin huomautusta. "Täti, eihän
sinun tarvitsisi vaunuja juuri _sinne_ lykätä."

"Minä arvelin", sanoi täti kääntäen kasvojaan maalipylväihin päin,
"että nuo paalut olisivat jonkinlaisena suojana... Mutta _mitä_
vielä!"

Vahinkoa ei mitään.

"Siitä tuli _game_!" virkkoi toinen nuorista Britlingeistä
erinomaisen ihastelevin äänenpainoin mr Direckille, ja koko seurue,
joka äkkiä höltyi ja kutistui kuin alaslaskettu lippu, lähti
pihamaalle teetä juomaan.


5.

"Teenjuonnin jälkeen pelataan vielä vähäsen", sanoi Cecily. "Silloin
on viileämpää."

"Toden totta, minä alan pitää siitä", virkkoi mr Direck.

"Teistä tulee erittäin hyvä pelaaja", sanoi Cecily.

Ja sellainen taikavoima piilee pelissä, että mr Direck kaikessa
nöyryydessään oli ylpeä ja kiitollinen osakseen tulleesta
ylistyksestä ja asteli tuon nopsan ja päättäväisen olennon vierellä
ylenmäärin iloisena vain siitä, että sai astella hänen vierellänsä.

Kun oli päästy pitkällisestä teenjuonnista, jota vilkastuttivat mr
Raeburnin ihmeelliset ja kokonaan epätodenmukaiset äskeisestä pelistä
saadut muistumat, pelattiin jälleen, tällä kertaa paremmin välttäen
virheitä, taitavammin ja nopeammin, ja mr Direck teki niin nopsia
ja älykkäitä temppuja, että kaikki selittivät hänet synnynnäiseksi
hockeynpelaajaksi. Iltahämärä, joka teki pallon aseman liian
epämääräiseksi ja pelin lopettamisen välttämättömäksi, saapui hänen
mielestään aivan liian aikaisin. Hän oli pelannut kuusi erää ja tiesi
seuraavana päivänä olevansa jäykkä kuin puunukke. Mutta hän oli
hyvin, hyvin onnellinen.

Sunnuntai-illan jälelläoleva osa oli pääasiassa hockeypelin
jälkinäytöstä.

Mr Direck vetäytyi huoneeseensa, hieroi jäseniään jollakin mr
Britlingin erikoisen tarmokkaasti suosittelemalla voiteella ja tuli
takaisin puettuna mustaan takkiin ja leveään mustaan kaulaliinaan.
New Yorkista lähdettyään hän ei ollut tuntenut sellaista ruumiillista
hyvinvointia kuin nyt. Omituista oli, ettei tämä ruumiillisen
hyvinvoinnin tunne ollut aivan sama kuin se, mitä Amerikassa saattoi
kokea. Siellä tuntuu kirkkaalta ja terävältä ja hieman kuivalta,
täällä -- kostealta. Hänen älynsä väreili tyynenä ja tyytyväisenä
kuin järven pinnalla auringon laskiessa seulova hyttysparvi -- siinä
ei ollut mitään teräviä, kirkkaita salamoita -- ja ruumis halusi
vain istuskella. Cecilyä häneen liittävä tutunomaisuuden tunne
lisääntyi alinomaa. Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, niin
neito hymyili. Mr Direck tunsi nyt päässeensä oikean menettelytavan
perille: ei mitään kohteliaisuuksia enää, vaan pysytellä hänen
oppilaanaan hockeytä ja badmintonia pelattaessa.

Illallisen jälkeen ehdotti mr Britling uudelleen automobiiliretkeä
maanantaiksi. "Teitä ei mikään pakota palaamaan Lontooseen", sanoi mr
Britling, "ja me voisimme varsin hyvin kierrellä näillä seuduin pikku
vaunussani ja katsella mitä te haluatte nähdä..."

Mr Direck ei empinyt montakaan sekuntia. Hänen mieleensä kuvastui
Gladys; hänen mieleensä kuvastui miss Cecily Corner.

"Kiitos, miksei", hän vastasi, "ellei teillä ole mitään sitä vastaan,
ellen tuota minkäänlaista hankaluutta olemalla täällä vielä yli
yön, niin tosiaankin mielelläni käyttäisin hyväkseni tarjoutuvaa
tilaisuutta ja silmäilisin hiukan näitä vanhoja seutuja..."


6.

Sanomalehdet saapuivat seuraavana aamuna yhdeksän tienoissa ja
tiesivät melkein yksinomaan Sarajevon murhasta. Mr Direck sai
käsiinsä _Daily Chroniclen_ ja keksi siinä otsakkeita, jotka olivat
harvinaisen eloisia esiintyäkseen englantilaisessa lehdessä.

"Kuka se sitten on, tuo arkkiherttua?" kysyi hän. "Ja missä tuo
Bosnia sijaitsee? Minä luulin sen olevan Turkin maakuntia."

"Se on Itävallassa", selitti Teddy.

"Se on keski-ajassa", sanoi mr Britling. "Omituinen, itsepintainen
historia se näyttää olleen. Ensin pommi, sitten toinen; vihdoin
pistoolilla varustettu mies. Meidän sill'aikaa kävellessä
ruusutarhassa. Sehän muistuttaa 'Zendan linnan vankia'."

"Miten niin?" virkkoi hra Heinrich.

Mr Britlingin ilme muuttui miettiväksi.

"Eikö tämä tule vaikuttamaan Euroopan politiikkaan?"

"En tiedä. Ehkä."

"Lehdessä kerrotaan Serbian lähettäneen nuo pommit Sarajevoon."

"Se on kuin toista maailmaa", virkkoi mr Britling lehtensä takaa.
"Murha poliittisena menetelmänä. Voitteko ajatella mitään sellaista
nykyään tapahtuvaksi Adrianmeren länsipuolella? Ajatelkaahan, että
joku murhaisi Amerikan varapresidentin, ja pommit havaittaisiin
lähetetyiksi Toronton arsenaalista!... Täällä lännessä politiikka on
ikävystyttävämpää... Ettekö ota toista munaa, mr Direck?"

"Mitä arvelette, eikö tämä voi johtaa sotaan?"

"En sitä usko. Itävalta voi uhata Serbiaa, mutta se ei halunne suotta
ärsyttää Venäjää. Se olisi menemistä liian likelle ruutikellaria.
Mutta eriskummallinen asia se on joka tapauksessa."

"Mutta jos kävisi niin?" jatkoi hra Heinrich tiedusteluaan.

"Ei käy... Muutamia vuosia takaperin minä uskoin eurooppalaisen sodan
välttämättömyyteen", selitti mr Britling mr Direckille, "mutta se
on ollut uhkaamassa niin kauan, että olen lopulta lakannut kokonaan
siihen uskomasta. Suurvallat riitelevät ja uhkailevat. Ne ovat liian
varovaisia ja liian sivistyneitä laukaistakseen tykkejänsä. Jos
sota voisi syttyä, niin se olisi syttynyt kaksi vuotta sitten, kun
Balkanin liittoutuneet ahdistivat Turkkia. Tai kun Bulgaria hyökkäsi
Serbian kimppuun..."

Hra Heinrich mietti ja omaksui nuo päätelmät kunnioittavan ja hartaan
näköisenä.

"Minä olen tietysti peloissani", sanoi hän, "sillä olen
ostanut matkalipun Boulogneen, jossa lomani aikana kokoontuu
esperantokongressi."


7.

"On olemassa ainoastaan yksi tapa oppia automobiilia ohjaamaan",
sanoi mr Britling noustessaan pääoven edustalla ohjaajan istuimelle,
"ja se on siinä, että heti alunpitäen päättää olla antautumatta
vaaralle alttiiksi. Ajettakoon hitaasti, jos se on välttämätöntä.
Pysähdyttäköön harkitsemaan, milloin syntyy epäilystä. Mutta älköön
tehtäkö mitään hätäillen, älköön sallittako mitään erehdyksiä."

Mr Direck, joka nousi isännän viereen, piti mainittuja periaatteita
erinomaisen hyvänä.

He ajoivat veräjästä erittäin varovasti, Kaksi kertaa he
pysähtyivätkin pyrkiessään kääntymään maantielle, ja kone oli pantava
aina uudelleen käyntiin.

"Te ehkä nauratte minulle", sanoi mr Britling, "mutta minä olen
päättänyt välttää virheitä tällä kertaa".

"En minä naura ensinkään", vastasi mr Direck. "Teette mielestäni ihan
oikein."

"Se on oikea tapa", sanoi mr Britling. "Varovaisuutta -- oh, perhana,
nyt minä taas pysähdytin koneen. No, no -- _noin!_ -- Varovaisuutta,
tahdoin sanoa, -- ja tyyneyttä."

"Älkää missään tapauksessa luulko minun kiirehtivän", sanoi mr
Direck. "En minä..."

He ajoivat kylän läpi hiljaista, miellyttävää vauhtia, toitottaen
kuuluvasti joka käänteessä ja jokaisen jalankävijän varalta. Mr
Direck tuli ajatelleeksi, ettei hän vieläkään ollut esittänyt
luentosuunnitelmaa mr Britlingille. Oli tapahtunut niin paljon -- --

Vaunu pysähtyi äkkiä ja kone lakkasi käymästä.

"Minä luulin tuon kirotun kanan aikovan tien poikki", sanoi mr
Britling. "Mutta se pujahtikin aidanraosta. Se kyllä _katseli_
tännepäin... Minä taidan olla hiukan turhantarkka tänään... Kyllä kai
tässä kohta päästään vähän parempaan vauhtiin."

"Liian varovainen tuskin voitte olla", sanoi mr Direck. "Näin ollen
ehtii nähdä maisematkin tarkemmin"...

Kylästä päästyä mr Britlingin itseluottamus näytti lisääntyvän.
Vauhti kävi kiivaammaksi. Mutta aina kun tuli näkyviin joku muu
ajopeli tai jotakin tienristeyksen tapaista, niin varovaisuus palasi.
Mr Britling kulki ikäänkuin salaa hiipimällä ohi tienviittain, hän
ajoi koko aamun ikäänkuin väijytyksiä vainuten. Ja kuitenkin piti
onnettomuuden häntä kohdata. Sillä jumala vaatii meiltä enempää kuin
pelkkää vanhurskautta.

Hän ajoi yli mäkien Market Saffroniin päin pitkin erästä kapeata
tietä, jota hän ei ollut ennen kulkenut. Aljettiin kulkea ylämäkeä.
Hän selitti mr Direckille kuinka oivallisesti hänen koneensa kykeni
nousemaan mäet suurimmalla välityksellä. He tulivat käänteeseen, mäki
kävi jyrkemmäksi, ja mr Britling avasi venttiiliä.

Kone alkoi käydä päristen ja vauhti hiljeni. Sitten tuli mr
Britlingin näkyviin pieni valkoinen ilmoitustaulu, jossa
huomautettiin vaarallisen käänteen olevan tulossa. Mr Britling
arveli olevan parasta heti ryhtyä toimenpiteisiin ja kävi kiinni
jarruun. Kohta hän sai katua toimenpidettään. Kolme kertaa
ankarasti paukahdettuaan kone seisahtui. Suonenvedontapaisesti
pusertaen ohjauspyörää mr Britling pani sähkösytyttäjän toimimaan,
irroitti toisen jalkansa jarrusta toisen turhaan etsiessä apua
vauhdinlisääjästä. Mr Direck tunsi että oltiin menossa taaksepäin,
taaksepäin kaikista äänistä huolimatta. Hän tarttui hätäjarruun.
Onnettomuutta oli kuitenkin mahdoton enää välttää. Ikäänkuin
pehmeästi voihin vajoten automobiili painui alaspäin pysähtyen vasta
kun molemmat takapyörät olivat ojassa.

Mr Britling sanoi, että he olivat ojassa, sanoi sen aivan
tarpeettoman kiivaasti...

Tällä kertaa tarvittiin parihevoset ja viiden miehen voima, jotta
Gladys jälleen saatiin soveliaaseen asentoon...

Sitten he ajoivat Market Saffroniin, jonne saavuttiin lunchin aikaan,
ja aterian jälkeen mr Direck teki tutkimuksia kirkossa, kirkkomaalla
ja seurakunnan arkistossa...

Palattaessa mr Britling ajoi iloisemmin. Market Saffronista aina
Blandishiin, missä eräs haara erkaantuu Matching's Easya kohti,
on tie Lontoon ja Norwichin välistä valtatietä. Se polveutuu
roomalaisajalta ja on kunnioitettavan suorasuuntainen. Risteykset
näkyvät puolen peninkulman päähän eivätkä matalat pensasaidatkaan
jätä mitään sijaa yllätyksille. Sellainen tie ilahduttaa ketä
hyvänsä, sitä ajaa turvallisemmin ja nopeammin. Mr Britlingiä se
rohkaisi aivan erikoisesti; Gladys pääsi vähitellen vapautumaan
aamupäivän ankarasta hillinnästä. "Tällaisella tiellä ei voi sattua
mitään onnettomuutta", sanoi mr Britling.

"Ellei akseli katkea tai rengas puhkea", virkkoi mr Direck.

"Minulla on Matching's Easyssä mies, joka tarkastaa sen aina hyvin
huolellisesti", sanoi mr Britling painaen samassa vauhdinlisääjää,
niin että nopeus nousi neljästäkymmenestä neljäänkymmeneen viiteen.
"Hän tutki koko laitoksen aivan äskettäin. Eikähän se ole ollut vielä
kuukauttakaan käytännössä."

Sittenkin sattui onnettomuus.

Se sattui heidän kiitäessään Brandismeadin puiston suurten vanhain
puiden ja niitä reunustavan maalauksellisen muurin ohitse. Syynä
oli ainoastaan pieni etäisyyden määräämistä koskeva erehdys. Heidän
edellään, selvästi tien vasemmalla puolella, ajoi postinkuljettaja
polkupyörällään; suoraan heitä vastaan tuli moottoripyöräilijä
sillä omituisen vääjäämättömällä ja raivoisalla vauhdilla, joka on
moottoripyörille ominaista. Ensiksi mr Britling ajatteli, ettei ollut
hyvä yrittää ajaa niiden välitse. Sitten hän kuitenkin päätti sen
tehdä ja lisäsi vauhtia, sitten hän palasi alkuperäiseen päätökseensä
ja sitten tuntui vauhti hänestä niin kovalta, että hänen ilmeisesti
täytyisi ajaa postinkuljettajan yli. Yrittäessään sitä välttää hän
suuntasi vaunun suoraan moottoripyörän tielle. "Herra Jumala!" huusi
mr Britling -- "herra Jumala!" -- väänsi ohjauspyörää ja polki
kaikkia vipuja minkä ennätti.

Hänellä oli epäselvä mielikuva, että pitäisi päästä moottoripyörän
alta kääntämällä poikki tien, ja samassa he jo kulkivat kapeata
ruohikkorinnettä alaspäin suoraan kohti muuria, yhä vieläkin
hyvällä vauhdilla. Moottoripyörä törmäsi johonkin ja pyöräilijä
hävisi näkyvistä. Muuri näytti syöksyvän heitä kohti ja sitten --
räiskis! Kauhea tärähdys. Mr Direck hapuili vanhaa tuttavaansa,
hätäjarrua, mutta ehti tuskin koskea siihen, kun hänen päänsä iski
lasisuojustimeen ja kaikki pimeni...

Avatessaan silmänsä hän näki vioittuneen muurin, kasaantuneen
moottoripyörän, ilmailijanlakkiin ja kaikkien moottoripyöräilijäin
ihailemiin hienoihin nahkavaatteihin puetun moottoripyöräilijän. Mr
Direck tuijotteli yrittäen sitten puolipyörtyneenä nousta jaloilleen.
Hän tunsi pistävää kipua.

"Älkää liikahtako", sanoi moottoripyöräilijä. "Olette loukannut
käsivartenne ja kylkenne aika pahoin, pelkään..."


8.

Lähinnä seuraavien kahdentoista tunnin kuluessa mr Direck joutui
tekemään huomion, joka oli paljoa harvinaisempi ennen sotaa kuin
nykyään. Hän havaitsi, että kipu ja vamma voivat olla erittäin
mielenkiintoisia ja edullisia.

Jos joku olisi hänelle ennakolta sanonut, että hän menee
tiedottomaksi viiden, kuuden minuutin ajaksi, että hän haavoittaa
otsansa ja poskensa ja nyrjähdyttää ranteensa, ja kaiken tämän
johdosta tuntee vilpitöntä iloa, niin hän olisi pitänyt ennustusta
naurettavana. Mutta nyt hän makasi jäykkänä seljällään ranne
siteissä sivullaan ja hymyili pimeässä vielä kirkkaammin kuin
pari päivää sitten Essexin maisemia ensi kertaa katsellessaan.
Kipu tietenkin ärsyttää ja vaivaa, mutta terverakenteista ihmistä
se ei tee onnettomaksi. Kivun odotus, vamman välttämättömyys voi
tehdä meidät sangen toivottomiksi, mutta todellisuus herättää
meissä vastustusvoimaa. Ei kukaan halaja säären katkeamista tai
ranteen nyrjähtämistä, mutta hyvin harvat ihmiset joutuvat kovin
alakuloisiksi, kun niin sattuu käymään. Paljoa alakuloisemmiksi he
saattavat tulla poltettuaan sata savuketta kolmessa päivässä tai
menetettyään yhden prosentin pääomaansa.

Kaikki olivat olleet erinomaisen sydämellisiä mr Direckiä kohtaan,
joka yksin oli onnettomuudessa vioittunut. Mr Britling, joka oli
puristautunut kiinni ohjauspyörään, ei ollut edes viskautunut ulos
vaunusta. "Ellen ole saanut sisäisiä vammoja", sanoi hän, "niin
minussa ei ole mitään vikaa. Maksa ehkä -- hiukan tärskähtänyt..."

Gladys oli ollut jätettävä ojaan, ja eräs ohi kulkeva automobiili oli
ystävällisesti kuljettanut miehet kotiin. Cecily oli sattunut olemaan
Dower Housessa, kun he saapuivat. Hän oli nähnyt miten amerikkalainen
voi sietää tuskia. Myötätuntonsa ja avuliaisuutensa viehätystä hän
oli vielä lisännyt lausumalla julki ihailunsa.

"Hän on synnynnäinen sairaanhoitajatar", sanoi mr Direck ja lisäsi
sitten, ikäänkuin suuremman kuulijakunnan puoleen kääntyen: "mutta
tämäntapaiset seikat ne tuovatkin ilmi kaiken sen hyvyyden, mikä
naisessa piilee".

Mr Direck oli ollut aivan avomielinen kaikille ja erityisesti
hoitajattarelleen, kun ilmoitettiin, että hänen oli pysyttävä Dower
Housessa kunnes käsivarsi oli terve. Hän oli anoen katsonut noihin
soreihin silmiin ja sanonut:

"Jos tulen jäämään tänne pariksi, ehkäpä kolmeksikin viikoksi tuon
pienen tärähdyksen takia, ja te käytte juttelemassa kanssani silloin
tällöin, niin en tahdo nimittää tätä onnettomuudeksi. Se on silloin
kerrassaan hyvä onni..."

Siinä hän nyt makasi suorana kuin muumio, sielu täynnä hiljaista,
sädehtivää iloa. Kuukausia kestäneiden ikävyyksien ja levottomuuksien
jälkeen hän oli päässyt jälleen oikealle tolalle. Hän oli keskellä
valoisaa ja kaunista tositarinaa, ja olo tuntui hyvältä. Hän tiesi
tarkoin mitä tahtoi.

"Sittenkin", saneli hän, "se on totta. Ihanteita on olemassa.
_Hän on_ ihanne. Häntä minä rakastin ennenkuin vielä olin Mamieta
nähnytkään. Minä rakastin häntä ennenkuin sain pitkät housut.
Tuo vanha valokuva, se viittoili kohtaloni tietä... Se on
heimoustunnetta... Se on luonnollista valintaa...

"Enhän minä vielä tiedä, mitä hän minusta ajattelee, mutta minä
tiedän varsin hyvin, mitä hänen tulevaisuudessa _täytyy_ ajatella.
Hänen täytyy saada minusta erinomaisen hyvä käsitys, olkoonpa, että
minun sitä varten on murskattava itseni viimeistä luuta myöten.

"Minussa oli jonkinlainen tunne, että minun piti astua tuohon
automobiiliin.

"Sanottakoon mitä tahansa, kaitselmusta on sittenkin olemassa..."

Hän hymyili tutunomaisesti kohti pimeyttä, joka tuntui olevan hänen
uskottunsa.




NELJÄS LUKU.

Mr Britling puhelee itsekseen.


1.

Mr Direckin tyytyväisenä kestäessä kipujansa vallitsi hänen
haavoittumattomassa isännässään aivan toisenlainen mieliala. Hänkin
oli uneton, mutta innottomasti uneton. Päivä oli tuonut liian paljon
mukanaan; hänen aivonsa olivat uutterassa työssä.

Tarvitaan kokonainen luku tuon uutteran työn kuvailemiseen...

Mr Direck oli saanut sen vaikutelman, ettei mr Britlingin hilpeys
voinut koskaan ehtyä. Mutta aikoja oli, jolloin mr Britlingin
täytyi katkeran surun kertamaksulla suorittaa yleisen hilpeän
toimeliaisuutensa hinta. Oli öitä -- etenkin poikkeuksellisen
kiihoittumisen ja hermojännityksen jälkeen -- jolloin lasku oli
maksettava. Silloin mr Britling saattoi heittelehtiä vuoteellaan
onnettomuuden -- rajattoman onnettomuuden -- ukkosilman alaisena,
sanomattomasti kärsien.

Vilkasverisen mielenlaadun huolet ovat lyhytaikaisia, mutta
rajuja. Maailma sietää niistä tuskin mitään. Niitä ei maailman ole
tarvis ottaa huomioon. Ne eivät aiheuta yhtään itsemurhaa, harvoin
rikostakaan. Ne syöksyvät ohi iskien uhriansa mennessään. Kaikesta
huolimatta ne ovat todellista kurjuutta. Ollessaan näiden mielialojen
vallassa mr Britling tosin ei kokenut synkkämielisen henkilön
harmaata epätoivoa eikä kiivasluontoisen punaista kadotusta, mutta
hän näki maailman täynnä onnettomuutta ja erehdyksiä, myrkyllisiä
okaita, pauloja, pettäviä hetteitä ja korjaamattomia harha-askeleita.
Häntä saattoivat rasittaa kerrassaan sietämättömät omantunnontuskat
vain senvuoksi että hän oli mr Britling -- ja aiheita oli
sadoittain...

Että hän oli moinen Britling!...

Miksi -- tuhannen ja yhden onnettoman yön muistona tämä kysymys
jälleen palasi -- miksi oli hän moinen mielipuoli? Uhkarohkea
narri? Miksi ei hän osannut olla vanullansa? Miksi pani hän itsensä
vaaroille alttiiksi? Miksi oli hän aina niin kärkäs toimimaan siinä
uskossa, että kaiken täytyy onnistua? (Yhtä hyvin hän olisi voinut
kysyä, miksi hänellä oli vilkkaat, ruskeat silmät.)

Miksi ei hän esimerkiksi ollut pysynyt varhain aamulla tekemässään
päätöksessä? Hän oli aloittanut erinomaisen varovasti...

Näiden mr Britlingin mielialojen luonteenomaisiin piirteihin kuului,
että ne aiheuttivat ruumiillista rauhattomuutta. Hän kääntelehti
kyljeltä toiselle, nousi istumaan ja paiskautui taas pitkäkseen,
aivan kuin marttyyri kidutettuna...

Tämä oli elinkautisen vaivan vereksin ilmaus. Onko milloinkaan
syntyvä miestä, joka ajattelee nopeasti ja toimii hitaasti? Hän olisi
todellakin pelottava olento. Mr Britlingin aatokset olivat nopeat ja
herkästi syttyvät ja hänen tekonsa olivat vieläkin äkkinäisemmät.
Ja nuorella iällä mr Britling oli havainnut toimintojensa syöksyvän
vilkkaiden mielikuvain edelle ja aiheuttavan nöyryytyksiä. Paljoa
aikaisemmin kuin syyt olivat selvillä, oli hän jo tehnyt päätöksensä.
Tuhat kertaa oli hän yrittänyt hillitä itseänsä. Hän oli koettanut
korjata luonteensa vikaa sijoittamalla kirjoitettuja mielilauselmia
makuusuojansa seiniin ja taskukellonsa sisäkuoreen. "Ole vakaa!"
luettiin eräässä kohden. "Pidä tehtäväsi selvillä!" toisessa
paikassa. Ja kolmannessa: "Toimi vakavasti, järjestelmällisesti,
johdonmukaisesti; ainoastaan täten saavutat päämääräsi." Jokaisen
virikkeen epäilemistä, jokaisen mielikuvan tarkkaa tutkimista
piti hän aivan välttämättömänä, jos mieli välttyä lukemattomilta
yllättäviltä onnettomuuksilta. Muussa tapauksessa hän joutui
hyppelehtimään pommien ja piikkilankojen sekaan.

Oli ollut aika, jolloin hän kykeni yllyttämään itsensä sellaiseen
perinpohjaiseen itsensähillintään ja ajoittain saattoi noudattaa
ankarimpiakin sääntöjä. Mutta aina hänet kumminkin kohtasi yllätys
aivan odottamattomalta kulmalta. Vihdoin hän lakkasi toivomasta
mitään täydellistä voittoa. Hän oli tyytynyt uskomaan, että viime
aikoina lisääntynyt ikä ja kasaantunut viisaus olivat jossakin
määrin hillinneet hänen äkkipikaisuuttaan, että hän oli, joskaan
ei voittanut, niin ainakin hiukan rajoittanut maltittomuuttaan.
Mutta tämä viimeinen hullutteluhan oli kaikkia edellisiä pahempi.
Syöksyä läpi tämän kärsivällisen maailman vaunussa, joka -- niin,
miten paljon se mahtoikaan painaa? Ainakin tonnin, ehkä enemmänkin
-- ja yhtään välittämättä vahingonvaarasta. Paitsi itseänsä hän oli
saattanut vaaralle alttiiksi vielä muitakin. Tuota ajatellessaan
hän oli jälleen tarttuvinaan ohjauspyörään. Hän näki jälleen uhatun
polkupyöräilijän köyristyneen seljän, hän pikemmin tunsi kuin
näki jälleen moottoripyörän vinhan tulon ja sitten hän loputtoman
silmänräpäyksen ajan suistui auttamattomasti kohti muuria...

Helvetti on luultavasti vain tuollainen tilanne, joka jatkuu
äärettömiin...

Mitä hyvänsä olisi voinut olla hänen tiellään. Ja aivan kuin hänen
ajatuksensa täytteeksi sukelsi tosiaankin unen maailmoista, jonne hän
itse ei päässyt pakenemaan, jotakin kimeästi kirkaisevaa...

"Hyvä Jumala!" huusi hän, "jos olisin ajanut lapsen yli! Minähän
olisin voinut hyvinkin ajaa lapsen yli!" Otaksuma iski hänen
mieleensä salamana, yritti hävitä, mutta ajatus vangitsi sen
jälleen. Oli luonteenomaista mr Britlingin öiselle kuvittelulle,
että hänen piti nähdä tuo lapsi aivan yksilöllisin, selvin piirtein:
kalpeanlaisena ja hintelänä olentona, jolla oli punerva tukka,
tuijotteleva katse, kylkiluut kamalasti murskaantuneet hänen
litistyessään vasten muuria, soran sekaan -- se oli _kauheata_.

Mutta eihän tämä ollut oikein! Eihän hän ollut lasta loukannut! Hän
oli vain syöksyttänyt vaunusta mr Direckin ja aiheuttanut hänen
kätensä katkeamisen...

Hänen ansionsa ei kumminkaan ollut, ettei lapsi sattunut tielle!

Lapsi olisi voinut olla tiellä!

Pelkkä hyvä sattuma.

Hän makasi epätoivoissaan tuijotellen -- niinkuin tahaton
jumala tuijottelee moneenkin kohtaan tässä ällistyttävässä
maailmankaikkeudessa -- tuijotellen tuota pientä uhria, jonka hänen
mielikuvituksensa oli luonut vain sen heti hävittääkseen...


2.

Jos hän ei ollutkaan murskannut lasta, niin toiset sensijaan olivat
sen tehneet. Sellaista tapahtuu. Sijaistensa vuoksi hän oli joutunut
monen lapsen surmaan vikapääksi...

Miksi milloinkaan ajetaan lasten yli? Äkkiä tunsi mr Britling
kaikkien maailmassa sattuvien onnettomuuksien painon ja tuskan ja
soimauksen itsessään.

Hän ei enää kysellyt miksi hän itse oli sellainen mieletön, vaan
miksi me kaikki olemme sellaisia mielettömiä. Hän muuttui sivistyksen
automobiilia kuljettavaksi ihmiseksi, joka huimassa ja kuitenkin
tarkoituksettomassa ajossaan murskaa joka päivä tuhansia...

Tämä oli eräs mr Britlingin mielessään tekemiä temppuja. Siinä
ilmeni taipumus ottaa oma itsensä lähtökohdaksi ja yleistää
yleistämistään. Nykyajan ihmisissä on tämä ilmiö sangen yleinen.
Hän ei ollut siinä määrin yksilöistynyt kuin yleensä edellytetään
-- laissa, historiassa, moraalisissa arvostelmissa. Hän saattoi
tuntea edustavaa velvollisuutta. Omien tekojen aiheuttamista
ankaroista tunnonvaivoista hän voi johtua mitä syvimmin syyttämään
itseänsä automobiilinkuljettajana yleensä, tai koko Englannin, tai
koko ihmiskunnan edustajana. Syytettyään itseänsä vieraansa ja
automobiilinsa tärvelemisestä hän saattoi melkeinpä huomaamattaan
siirtyä syyttämään itseään jokaisesta automobiilinkuljettajan
aiheuttamasta onnettomuudesta siitä alkaen kun automobiili
keksittiin. Nolottelijain pitkä sarja muuttui mr Britlingiksi. Tai
pikemminkin mr Britling muuttui nolottelijain pitkäksi sarjaksi.

Tämä yksilöistymisen häälyväisyys teki mr Britlingin
arvoitukselliseksi olennoksi monelle, joka noudatteli vanhaa
persoonallisuuskäsitettä. Toisinaan hän tuntui olevan ilkeän itsekäs
hirviö, jota ei kukaan osannut miellyttää eikä tyydyttää, mutta kun
hän onnettomimmin ahdisteli rotunsa tai kansallisuutensa vikoja,
suuntasikin hän itse asiassa moitteiden kärjen omaa itseänsä vastaan;
kun hän taas tuntui itseensä syventyneeltä, itseänsä huomioivalta
ja keskittyneeltä, niin hän todellisuudessa tutki itseänsä siinä
toivossa, että keksisi vihjeitä ihmiskunnan voimaa ja toivorikkautta
hävittäväin sekavaan syiden selvittämiseen. Ja nyt, yön miettehikkään
murheen vallitessa olisi suojelusenkelillä ollut paljon päänvaivaa,
jos hänen olisi pitänyt vetää raja ja osoittaa milloin mr Britling
suri omaa häviötään ja omaa nöyryytystään ja milloin hän sureskeli
yleisiä inhimillisiä heikkouksia, joissa hän itse oli runsain määrin
osallisena.

Tämä hänen tajunnassaan sattuva valontaittuminen, joka sai
keskittyneen ja yksilöistyneen Britlingin näkymään laajemmin,
persoonattoman Britlingin pelkkänä edustajana, kahdensi samalla
hänen omaatuntoansa ja vastuullisuuttansa. Persoonalliselle
omalletunnolleen hän vastasi henkilökohtaisesta kunniastaan,
veloistaan, rakentamastaan talosta ja niin edespäin, mutta
persoonattomalle omalletunnolleen hän oli vastuussa koko maailmasta.
Jälkimäiseltä näkökannalta jokin salatajuinen mielijohde kuvaili
maailman munaksi, jonka hän oli muninut. Hänessä eli salatajuinen
epäilys, että muna oli päässyt kylmenemään ja mädäntymään. Hän
halusi ankarasti päästä sitä hautomaan. Hänen monipuolinen ja
intoisa puhelunsa johtui suureksi osaksi tuosta kuvitelmasta, se
oli alituista pyrkimystä levittämään henkistä höyhenpeittoaan yli
odottavain tehtäväin...


3.

Näiden monien selitysten jälkeen käy päinsä ryhtyä siihen tehtävään,
joka alkuansa oli mr Direckin matkan aiheena, tehtävään, jonka
massachusettsilainen seura oli hänelle uskonut, nimittäin mr
Britlingin henkisen paljastamisen toimeenpanoon. Mr Direck näki mr
Britlingin ainoastaan päivänvalossa ja tarkkaavaisuuden alinomaa
lipuessa miss Cecily Cornerin puoleen. Me voimme nähdä hänet
melkoista selvemmin pimeässä, eikä meitä häiritse muu kuin hänen oma
hajamielisyytensä.

Onnettomuus, jonka uhriksi Gladys oli joutunut, ei herättänyt
ainoastaan monia tapaturmaan suoranaisesti liittyviä soimauksia
ja omantunnontuskia, vaan siitä kirposi lisäksi laaja parvi
seurauksellisia mietteitä, jotka meluten ja kompuroiden kulkivat
läpi mr Britlingin mielen. Eräältä aivan toiselta näkökannaltakin
oli automobiilin särkyminen mitä kiusallisin asia. Se näet kumosi
muutamia mr Britlingin suunnitelmia, jotka johtivat ajatuksen
kerrassaan pois Dower Housesta, mihin mr Direck luuli hänen täysin
juurtuneen. Oli olemassa eräitä asioita, joista mr Britling mitä
pontevimmin oli pyrkinyt pääsemään eroon viikon lopulla. Nyt ei ollut
enää mitään, joka olisi voinut hänen ajatustaan kytkeä.

Mr Britling oli kietoutunut rakkauden pauloihin. Tarkoin laskien ja
jättäen pienemmät kiintymykset huomioonottamatta oli kysymyksessä
hänen kahdeksas rakkaussuhteensa. Ja uuden automobiilin oli pitänyt
kohta hänen opittuaan sitä ohjaamaan -- näytellä ratkaisevaa osaa
eräissä tämän suhteen aiheuttamissa vaikeuksissa.

Vilkkaalla kuvitteluvoimalla ja eloisilla virikkeillä varustettu
mies joutuu elämän läpi vaeltaessaan rakkaussuhteisiin aivan
yhtä luonnollisesti kun hän joutuu onnettomuuksiin automobiilia
ohjatessaan.

Mr Britlingin ja mrs Britlingin välinen omituinen suhde teki
pakostakin nämä rakkaussuhteet huolestuttaviksi, arvottomiksi ja
turhamaisiksi. Etenkin jos niitä katseli unettomuuden kannalta.

Mr Britlingin ensimäinen avioliitto oli ollut erittäin onnellinen.
Toinen oli siihen verraten haaleanvärinen. On monta seikkaa puhumassa
sen katolisen äärimäisyysteorian puolesta, joka ei tyydy avioliiton
elinkautisuuteen, vaan tahtoo tehdä sen iäti kestäväksi. Mr Britling
olisi varmaan ollut hienostuneempi, joskaan ei onnellisempi olento,
jos hänen tunneolemuksensa olisi kuollut hänen: ensimäisen vaimonsa
mennessä manalle tai jos se olisi säilynyt ainoastaan heidän
poikaansa kohdistuvana rakkautena. Hän oli mennyt naimisiin nuoruuden
hehkussa, oli elänyt kaksi puhtaan ja yksinkertaisen lemmen,
avuliaisuuden ja kiistailun vuotta ja nähnyt kaikkien kiistain
ratkeavan onnellisesti. Kaikkeen tuohon kului hänestä osa, jota ei
käynyt uudistaminen. Valtavan ensi surunsa aikana hän tuon tajusi
aivan hyvin -- mutta myöhemmin se unohtui. Niin kauan kuin on elämää,
on kuvittelua, joka luo, unhottaa ja etenee.

Edithin hän kohtasi oloissa, jotka eivät ollenkaan muistuttaneet
hänelle menetettyä puolisoa. Hän tapasi hänet seurapiireissä. Mary
taas oli ollut newnhamilainen koulutyttö hänen ollessaan Pembrokessa
opettajana, ja heidän onnellisessa yhteenosumisessaan oli jotakin
satunnaista ja salamyhkäistä. Siinä oli ollut salamaa, siinä oli
ollut myrskyä. Edithin hän valitsi tarkastellen ja valloitti
hitaasti piirittäen. Siinä ei tapahtunut äkkinäistä syöksymistä
toisten syliin; siinä oli anelemista ja suostuntaa. Edith oli muun
muassa suorittanut kandidaatintutkinnon Lontoon yliopistossa, ja
hänen leveän otsansa ja runsaan, ruskean tukkansa alta katselivat
maailmaa rauhalliset, tarkkaavat silmät, joilla ei ollut mitään
salattavaa -- seikka, joka mr Britlingistä oli niin uskomaton, että
hän oli rakastunut ja mennyt naimisiin suureksi osaksi juuri tuon
salaperäisen avonaisuuden vuoksi. Vielä pitkän aikaa naimisiinmenon
jälkeen hän oli purjehtinut noita ruskeita syvyyksiä innokkaasti
niitä luodaten.

Hän ei tietenkään tehnyt Edithille selväksi aikaisempaa intohimoista
kiintymystään. Todellisuudessa ei hän ollut siitä enää oikein
itsekään selvillä Edithiä valloittaessaan. Hän sepitteli parhaillaan
johdantoa uuteen tunnedraamaan ja tietäen tai tietämättään hän jätti
huomiotta satoja muistumia, jotka pyrkivät tähän uuteen kokemukseen
sekaantumaan ja jotka olisivat tuoneet siihen pelkkää epäsointua.
Tahallisesti mitään päättämättä hän loi itseänsä ja Edithiä
yhdistävän ilmakehän, jossa Mary tuskin ollenkaan saattoi tulla
puheeksi ja jossa Hughin olemassaolo hyväksyttiin sitä sen enempää
selittelemättä. Hänen onnistui uskotella itselleen, että Edith
tajusi kaikenlaisia sanoin ilmaisemattomia asioita. Hän sommitteli
ihmeteltävän, sanattoman yhteisymmärryksen, jolla ei ollut mitään
pohjaa heidän luonteissaan...

Shakkilaudan ääressä he ensiksi alkoivat huomata miten erinomaisen
vaikea heidän oli sulaa sopusointuun. Mr Britlingin pelitavalle oli
luonteenomaista pintapuolinen loistavuus, suuri aulius ja erinomainen
säännöttömyys. Hän siirsi heti vastustajan siirrettyä -- ja alkoi
vasta sitten miettiä tilannetta. Hänen mietteensä olivat yleensä
verrattomasti viisaampia kuin hänen siirtonsa. Mrs Britling näytti
olevan puolisonsa luontainen vastakohta. Hän oli tyyni, toinen oli
hermostunut. Hän ei milloinkaan kiirehtinyt siirtoansa eikä taipunut
koskaan myönnytyksiin. Rauhallisesti, vakavasti, varovaisuuden ja
harkinnan avulla, ilman loistoa, ilman virheitä hän oli voittanut
miehensä shakkipelissä niin monesti, että tuloksena oli ankara
suuttuminen ja pelin lopettaminen. Jokaisen sellaisen kohtauksen
jälkeen mr Britling yritti parhaansa mukaan selittää suuttuneensa
yksinomaan itseensä. Siitä huolimatta hän tunsi, joskaan ei itselleen
myöntänyt -- mrs Britling puolestaan ymmärsi asian hänen kiivaista
sanoistaan -- etteivät vihanpurkaukset siten tulleet tyydyttävästi
selitetyiksi.

Vähitellen he tajusivat tuon selityksen onttouden. He olivat
mielenlaadultaan yhteensoveltumattomia.

He olivat syvästi erilaiset. Kaikissa asioissa pysytteli mrs Britling
puolustuskannalla. Hän ei tehnyt koskaan aloitetta; milloinkaan hän
ei ollut yllättänyt miestään tulemalla häntä vastaan puolitiehen.
Miehen oli mentävä yksin koko matka, koputettava ja soitettava,
ja silloin vastasi vaimo uskollisesti. Hän ei yllättänyt miestään
milloinkaan edes epäystävällisyydellään. Jos mies oli tehnyt haavan
sormeensa, niin hän sitoi sen varsin taitavasti ja tehokkaasti,
mutta ellei mies asiasta mitään maininnut, ei hän koskaan huomannut
haavoittumista. Mies puolestaan ihmetteli, ettei vaimo tiennyt
asiasta jo ennenkuin se oli tapahtunutkaan. Hän soitti, mutta vaimopa
ei tanssinutkaan. Tähän kaavaan sopivat kaikki hänen kärsimyksensä.
Monen onnettoman vuoden kuluessa vaimo aiheutti hänelle alituisia
pettymyksiä ja hän puolestaan vaimolle alinomaista, sanatonta ja
käsittämätöntä surua. Aluksi oli mr Britling ollut iloinen ja
toimelias, mutta nyt hän oli pirstoutunut. Toisinaan hän vielä
saattoi olla hilpeä ja miellyttävä kuten ennenkin, mutta sillä
välin sattui suuttumuksenpuuskia, kylmyyttä, melkeinpä ilkeyttäkin.
Vain vähitellen he oppivat tajuamaan suhteensa todellisen laidan ja
myöntämään itselleen, ettei heidän kaunis lemmennuppunsa ollutkaan
puhjennut kukaksi, ja vasta vuosien kuluttua heidän onnistui sopia
rajoista, missä he aikaisemmin olivat uneksineet yhteyttä, ja tulla
-- liittolaisiksi. Jos he olisivat mitenkään voineet erota ilman
molemminpuolisia syytöksiä ja nöyryytyksiä, niin he olisivat sen
tehneet, mutta kaksi lasta oli heitä sitomassa, ja vähitellen he
saivat pyrkiä kohti laajaa keskinäistä suvaitsevaisuutta, joka
oli heidän myöhempää suhdettaan luonnehtiva piirre. Jos heidän
yhteiselämässään ei ollutkaan rakkautta eikä iloa, niin oli tottumus
sen sijaan luonut todellista kiintymystä ja molemminpuolista
avuliaisuutta. Mrs Britling oli ylpeä miehensä menestyksestä,
hän ylpeili jokaisesta hänen saavuttamastaan tunnustuksesta. Hän
ihaili ja kunnioitti miehensä teoksia, tajusi hänessä olevan
jonkinlaista loihtuisaa eloisuutta ja välittömyyttä, joka oli
arvokasta ja kadehdittavaa. Mikäli hän voi miestään auttaa, hän
auttoi. Mies puolestaan ihaili ja piti arvossa hänen arvokkuuttaan
ja vakavaa ylevyyttään, vaikka huomasikin, ettei alla oikeastaan
ollut juuri mitään muuta kuin kuvittelevaa välinpitämättömyyttä.
Hänen käytännöllinen kykynsä tuotti mr Britlingille jatkuvaa
tyydytystä. Talossa vallitseva hyvä järjestys, rehevät kukkalavat,
puutarhassa menestyvät jalot ruusut olivat arvossa pidettäviä
asioita. Mr Britlingin ei ollut milloinkaan onnistunut pitää
mitään järjestyksessä. Hän oppi yhä enemmän luottamaan vaimoonsa.
Kunnioitustaan hän osoitti tarkoin varomalla vähintäkään loukkausta
ja luottamustaan siten, että yhä ilmeisemmin laiminlöi tunteenomaisen
yhteiselämän. Koska vaimo lausui julki niin vähän, onnistui miehen
uskotella itselleen, ettei hänellä ollut paljoa tunteitakaan, ja
koska mitään ei ollut löytynyt noiden ruskeiden silmien syvyyksistä,
niin hän katsoi voivansa lopulta päättää, ettei niissä pohjaa
ollutkaan. Mr Britling noudatti harrastuksiaan saavuttaen milloin
mitäkin. Hän matkusteli. Mrs Britling otti omantunnon asiaksi olla
häntä kahlehtimatta; hänessä oli tunteita, hän ajatteli, mutta ei
ilmaissut mitään. Siitä piti mr Britling huolen; hän ilmaisi itseään
alituiseen ja liioitellen, suuntasi ehtymättömän toimeliaisuutensa
milloin mihinkin, ja siten olivat kokoontuneet heidän elämänsä
ainesosat -- elämän, jonka julkisempiin vaiheisiin mr Direck nyt oli
liitetty epämääräiseksi ajaksi.

Mr Britlingille oli luonteenomaista asiain alullepano; mrs
Britlingille oli luonteenomaista niiden käytäntöönpano. Mr Britling
oli kuin vahingossa tullut ostaneeksi Dower Housen, ja mrs Britling
oli tehnyt siitä viehättävän kodin. Edellinen oli eräänä Pontingsissa
viettämänään sunnuntaina keksinyt hockeypelin pakottomuuden ja
huvittavaisuuden, ja jälkimäinen oli järjestänyt säännölliset
sunnuntaipelit... Mr Britlingillä oli ollut mukanaan äiditön poika,
muisto rakastetun olennon menettämisestä, joka toisinaan, varsinkin
alkuaikoina, näytti kerrassaan unohtuvan, toisinaan taas ilmeni
liiankin selvänä kaipauksena hänen olemuksensa jokaisessa säikeessä.
Mitä suurimmalla huolella oli mrs Britling keräillyt kaikki mitä
hänen edeltäjänsä sorjasta sumuhahmosta vielä oli jäljellä ja
hän täytti velvollisuutensa toisinaan hyvinkin vaikeakäänteistä
poikapuoltansa kohtaan. Milloinkaan hän ei antautunut tutkimaan
tuohon lapseen kohdistuvia tunteitaan; mahdollista on, ettei hän
pitänyt sellaista tutkimista lainkaan tarpeellisena...

Niin hän kulki läpi elämän, ulkonaisesti tyynenä ja arvokkaana,
yhtenä yksilönä sitä lukuisaa arkain ja empiväin naisten parvea,
joka saa hakea onneansa toisarvoisista harrastuksista, talouden
ja puutarhan somista, elottomista esineistä, jotka eivät voi olla
suurten pettymysten aiheena, kaunosieluisuudesta ja hienouksista,
järjestyksestä ja somuudesta. Sen ohessa hän valvoi mielenkiinnolla
pienten poikainsa terveyttä ja hyvinvointia, heidän kasvamistaan
ja viihtymystään. Eikä koskaan tietänyt -- kenties oli hän itsekin
onnistunut jo unohtamaan -- kuinka hän oli ihmetellyt ja kokenut
pettymystä, epäilystä, katkeruutta ja salaisia kyyneleitä niinä
vuosina, joiden kuluessa hän vähitellen oppi ymmärtämään, että tuo
kummallinen, oikukas, eloisa mies, joka oli tullut hänen luoksensa,
vannonut olevansa hänen, pyytänyt häntä innokkaasti ja vakuuttavasti
omakseen, nyt lakkasi, oli jo lakannut häntä rakastamasta, että hänen
sydämensä oli poissa, että hän oli sen menettänyt. Hän ei voinut
uneksiakaan, että oli itse sitä haavoittanut, että se vuosikausia
hillittömästi, järjettömästi häntä etsittyään oli katkeroituneena
sulkeutunut...


4.

Luonnon salaperäiset toiminnot, joiden tulos mr Britling oli, olivat
häneen juurruttaneet lähtemättömän vakaumuksen, että jossakin kohden
maailmaa, jonkin inhimillisen olennon rinnalla kaikki puute ja
kaipaus saattaisi vielä vaimentua. Hän voi kuvitella jossakin olevan
häntä odottamassa täydellisen ymmärtämyksen ja täydellisen vastakaiun
kaikille hänen tunteilleen, alkaen kaikkein runollisimmista ja
päättyen kaikkein aineellisimpiin, kaunis suhde, jossa asuisi
sellainen muuntovoima, ettei ainoastaan se toinen -- tarvitsee
tuskin huomauttaa, että tämä täydennys ajateltiin naiseksi -- olisi
sen valossa täysin ihana, vaan -- mikä ilmeisesti oli melkoista
rohkeampaa -- että hän itsekin saavuttaisi täydellisen kauneuden ja
sopusoinnun... Tuon täydentäjän läsnäollessa häntä ei voisi vaivata
mikään itsesyytös, ei mikään hairahtuminen, ei mikään rajoitus,
kaikki olisi pelkkää onnea ja onnekasta toimintaa... Useimmat
kuvittelijat painuvat sellaisiin haaveisiin yhtä helposti kuin
hanhenpoikaset veteen. He eivät epäile niiden toteutumista enempää
kuin janoinen kameli epäilee pikaista lähteelle pääsemistään.

Nuo houreet ovat yhtä mielettömiä kuin kamelin, joka jonakin
päivänä luulisi saaneensa juoda sellaisesta lähteestä, ettei sen
enää tule jano milloinkaan. Enimmäkseen mr Britling oli kokonaan
tietämätön niiden olemassaolosta ja vastusteli niiden aiheuttamia
toimintapyrkimyksiä. Mutta toisinaan, varsinkin ehtoopäivisin,
matkoilla ollessaan ja kirjojen vaiheella viipyessään mr Britling
painui odottamaan suurta ihmettänsä siinä määrin, että antoi
arkimielialojen ja itsensähalveksimisen mennä menojaan ja liittyi
Lemmen ritarien suureen pyhiinvaeltajajoukkoon...

Vaikka hän itse ei ollutkaan pitänyt asiasta tarkkaa lukua, oli
sentään varmaa, että hän oli tehnyt kahdeksan eri retkeä. Nyt hän
vaelsi parhaillaan kahdeksatta kertaansa...

Näitten vaellusretkien välillä -- ne veivät hänet ikäänkuin maailman
kaikille kulmille, heittivät kuuman vyöhykkeen rannikoille, jättivät
ajelehtimaan autioille merille, johtivat mitä epämieluisimpiin
yllätyksiin ja mitä murheellisimpiin seuraamuksiin -- oli
läpikuultoisen filosofisen tajuamisen hetkiä. Muutamia vuosia sitten
oli mr Britlingin mielessä alkanut itää epäluulo, että salaperäinen
luonto oli hänessä synnyttänyt nuo houreet vain häntä peijatakseen,
luultavasti pelkistä biologisista syistä, että kuviteltua täydellistä
sopusointua ei ole olemassakaan, että naiseen kohdistuva rakkaus
on kerralla saatava pois vaivoistaan ja että kaikki myöhemmät
taisteluyritykset pakostakin surkeasti epäonnistuvat -- että Lemmen
pyhiinvaeltajan ura, kun siitä riisutaan herkkäuskoisuuden luoma
hohde, on joko surkuteltavinta tahi alhaisinta ja halpamaisinta
poikkeamista elämän varsinaiselta ladulta. Mutta tämä epäluulo
ei ollut vielä ehtinyt kasvaa niin voimakkaaksi, että se olisi
vaikuttanut mitenkään pidättävästi, se ei vielä kyennyt vastustamaan
vuoksen aikoja ja leijaavien merilintujen kutsuvaa kirkunaa.
Juuri nyt kätkeytyi mr Britlingissä sen eloisan ja toimeliaan
pintakerroksen alle, johon mr Direck oli tutustunut, laaja parvi
viimeisestä, kahdeksannesta harhaseikkailusta aiheutuvia huolia...

Mr Britling oli joutunut tähän seikkailuun jokseenkin samalla tavalla
kuin hän oli joutunut ojaan aamusella ennen yhteenajoa. Hän ei ollut
harkinnut asiaa riittävästi eikä ollut pitänyt varaansa. Ja se oli
kehittymässä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hän olisi halunnut.

Seitsemäs lemmenseikkailu oli ollut sangen masentava. Hän oli
hullaantunut aivan nuoreen tyttöön; hän punastui ajatellessaan miten
nuori tyttö oli ollut. Pitkälle se ei ollut kehittynyt, mutta se oli
tehnyt öiset mietteet niin epämieluisiksi, että hän oli päättänyt --
ei suinkaan ensi kertaa -- ainiaaksi luopua kaikista mielettömistä
lemmentunnelmista. Ja kun mrs Harrowdean purjehti näköpiiriin, näytti
hän jos kukaan olevan sovelias pitämään kuvitteluja kurissa. Mrs
Harrowdean tuhlasi hänelle imartelua, joka läheni ihailun rajoja.
Hän oli nuori leski, järkevä ja näppärä. Hän kirjoitti kerrassaan
ihastuttavia arvosteluja _Scrutator'iin ja Sectarian'iin_ sekä
tilapäisrunoja _Right Rewiew'hun_ -- kun sattui tuntemaan halua
sellaiseen työhön. Hänellä oli toisin ajoin säihkyviä mielialoja,
jotka melkeinpä huumoriakin etevämpinä voittivat hänelle useimpain
hänen kohtaamiensa ihmisten suosion, ja hän asui vain parinkymmenen
peninkulman päässä sievässä pikku talossaan naurettavan pienen ja
soman puiston keskellä.

Hän sanoi mr Britlingin ajatuksissa ja teoksissa olevan jonkinlaista
vuorivaelluksen tuntua. Hän tuli hänen luokseen saadakseen kiipeillä
hänen ajatuksen huipuilla ja rotkoissa.

Siihen sopi luontevasti vastata, ettei hän suinkaan ollut mikään
korkea, kirkastunut vuorenhuippu -- ellei ehkä jonkinlaisen
yksinäisyystunteen vuoksi...

Mrs Harrowdean luki ahkerasti kahdeksannentoista vuosisadan
muistelmateoksia ja antoi joitakin mr Britlinginkin luettaviksi.
Hänen henkinen laatunsa sopi Rousseaun ja Voltairen pieniin
ystävyysliittoihin, ja miellyttävän taidokkaasti hän johteli mr
Britlingiä pitkin älyllisen lemmenliiton kukkaspolkua. Hän tuli
ensinnä mr Britlingiä tapaamaan, esiintyi suloisena, älykkäänä ja
kovin huvitettuna ollen siis mrs Britlingin ilmeinen vastakohta.
Sitten he kohtasivat toisensa Lontoossa, josta lähtivät hienon
seikkailutunnelman vallassa päiväksi Richmondiin. Sitten mr Britling
otti joukkoonsa hiukan työtä, matkusti hänen luokseen ja jäi
sinne -- --

Mrs Harrowdean matkusti joksikin aikaa Skotlantiin. Mr Britling
kaipasi häntä sanomattomasti ja kirjoitti kaunopuheisia
valituskirjeitä, ja sittenhän jo olikin selvä ja tunnustettu
tosiasia, että he olivat ihanasti toisiinsa rakastuneet, rajattomasti
rakastuneet.

Siirtyminen tunteenomaisesta vuorivaelluksesta tuliseen
tuttavallisuuteen oli niin äkillinen, että jokainen uusi vaihe
hävitti edeltäjänsä jäljettömiin. Niinpä mr Britling melkein
hämmästyi huomatessaan, ettei hän enää ollut somien pienten
pyhiinvaeltelijain ylhäinen päämäärä, vaan innokas rakastaja,
joka pyrki onneen mitä oikullisimman ja juonittelevimman naisen
ohella. Tämä ei vastannut mr Britlingin käsitystä miehen ja naisen
oikeasta välisuhteesta, mutta mrs Harrowdean osasi vedota hänen
ritarillisuuteensa. Hän sai miehen liehakoimaan, hän ei pyytänyt
vaan vaati lahjoja, huveja ja yllätyksiä, ja lisäksi hän kehitteli
mr Britlingiin mustasukkaisuuden oireita. Mr Britlingin työskentelyä
alkoi vaivata katkonaisuus. Mutta he viettivät yhdessä hehkuvia
ja kiehtovia hetkiä, joiden korvaamattoman menettämisen pelko
tukahdutti kaikki kapinalliset ajatukset. "Rakastaa täytyy, ja kaikki
on maailmassa puutteellista", lohdutteli antautuva mr Britling
itseänsä. Lisätukea löysi mrs Harrowdean hänen helposti heräjävästä
säälintunteestaan. Mrs Harrowdean oli hento; pieninkin seikka
saattoi häntä toisinaan loukata, ja silloin heloitti hänen sinisissä
silmissään kyynelhelmiä.

Sellaiset kyynelhelmet voivat joskus vaikuttaa ratkaisevammin kuin
hyväilyjen menettämisen pelko.

Lisäksi oli vielä Oliver.

Oliver oli henkilö, jota mr Britling ei ollut koskaan nähnyt.
Hiljakseen ja huomaamatta hän oli alkanut vaikuttaa asioiden kulkuun.
Hän oli lontoolainen virkamies ja mrs Harrowdeanin arvostelun
mukaan sangen ikävä, kokonaan vailla mr Britlingin viehätystä ja
mielenkiintoisuutta, mutta uskollinen, hellä ja vakaa. Sitäpaitsi
melkoista nuorempi kuin mr Britling. Hän halusi vain rakastaa. Hän
tarjosi kunniallista avioliittoa, ja kun sydän oli pakahtumaisillaan
voi itkeä turvallisesti hänen kärsivälliseen rintaansa nojaten.
Tuo Oliverin kärsivällinen rinta muuttui vihdoin mr Britlingin
kiukuttavimmaksi kilpailijaksi.

Mrs Harrowdean mielellään kiusasi häntä puhumalla Oliverista. Hän
kiusasi häntä yleensäkin mielellään. Tässä varsin luvallisessa
rakkaussuhteessa vallitsi itse asiassa ankara vastakohtaisuus. Mrs
Harrowdean näytti kadehtivan mr Britlingin häntä kohtaan tuntemaa
taipumusta, hänen mielenliikkeitään ja mielihyväänsä. Hän näytti
intohimoisesti yrittävän antaa mr Britlingin maksaa kalliisti
onnensa, maksaa se aikaa, tunnetta ja omanarvontuntoa uhraamalla.
Hän ei voinut sietää ajatusta, että hän oli helposti ja onnellisesti
valloitettavissa. Se olisi ollut liian aikaista antautumista. Hän
arvioi mr Britlingin lahjoja sen mukaan, kuinka suurta vaivaa niiden
hankkiminen tuotti ja oli lujasti päättänyt tehdä voitavansa, jotta
lemmen tie olisi ohdakkeinen. Mr Britling sitävastoin halusi olla
kohtelias ja onnellinen lempijä. Hän piti riitelemistä ja kinastelua
inhoittavana ja hänen mielestään lempi oli jotakin iloista ja
miellyttävää, jotakin hyvällä tuulella ja molemminpuolisen arvonannon
vallitessa suoritettavaa. Tämä kevytmielisyys loukkasi kovin
ladyn turhamaisuutta. Hän puhui Oliverista tehden mr Britlingille
epäedullisia vertailuja. Jos Oliverilta puuttuikin viehätystä,
ei häneltä ainakaan tunnetta puuttunut. Hän näytti etsivän
uhrautumista pikemmin kuin toiveittensa täyttymistä. Oliver oli mitä
moitteettomin onneton ihminen; hän itki runsaasti ja usein. Hänet sai
itkemään milloin vain tahtoi. Herättelemällä toiveita ja ne sitten
murskaamalla, ellei muuten. Miksi ei mr Britling koskaan itkenyt? Mrs
Harrowdeankin itki...

Jonkinlainen halpamainen kateudentunne esti mr Britlingiä
luovuttamasta mrs Harrowdeania Oliverille. Ja sitäpaitsi: miten
kävisi hänen ikävinä! päivinä ja ehtoohetkinä, miten silloin, kun
selvästi ilmaistu lempi oli tarpeen?

Niin asteli mr Britling kahdeksatta harhapolkuansa kukkien ja
korujen valinnan rasittamana, näkymättömän ja väsymättömän
Oliverin ärsyttämänä, vasten tahtoansa pakotettuna alinomaiseen
huomaavaisuuteen -- huomaavaisuuteen siinä merkityksessä, mikä
käsitteellä on ranskalaisissa romaaneissa -- kyyneleisten kohtausten
muiston ja pelon ahdistamana. "Sinä siis et rakastakaan minua! Kaikki
on mennyttä. Minä olen pannut maineeni vaaralle alttiiksi... minä
olin mieletön uneksiessani kaunista rakkautta mahdolliseksi..."

Aivan kuin olisi ajanut vaununsa pehmeään vetiseen ojaan, josta ei
pääse eteen- eikä taaksepäin. Ja työt ja harrastukset odottivat ja
odottivat suotta!...

Automobiilikin oli tämän suhteen tuloksia. Se oli mrs Harrowdeanin
keksintö. Hän ajatteli etupäässä miellyttäviä huviretkiä kaukaisten
paikkojen viihdytteleviin ravintoloihin, ravintoloihin, joissa
tuntui salamyhkäinen kanssarikollisuuden tuoksu, mutta se auttoi
erinomaisesti myöskin mr Britlingiä, joka oli ollut kiukuissaan
huonon rautatieyhteyden vuoksi -- Matching's Easystä mrs Harrowdeanin
asemalle, Pyecraftsiin, mennessä täytyi tehdä pitkä matka Liverpool
Streetille ja odottaa kauan junanvaihtoa. Ja nyt oli vaunu
murskautunut, juuri kun hän oli ehtinyt hankkia riittävän taitavuuden
voidakseen lähteä sillä Pyecraftsiin tarvitsematta hävetä, ja nyt
olisi hänen tiistaina tai viimeistään keskiviikkona pakko kulkea
vanhaa tietä, Lontoon junalla...

Ainoastaan kaikkein pintapuolisin tarkastelija voi mennä nykyaikana
väittämään että ihminen on järkevä olento. Ihminen on järjetön
olento, ja aivan järjetöntä ja samalla inhimillistä oli, että mr
Britling öisten itsesyytöstensä aikana sekoitti mrs Harrowdeaniin
hullauntumisesta johtuvan salaisen harmin Brandishmeadin puiston
muurin aiheettomasta pahoinpitelystä juontuviin tunteisiin. Hänen ei
olisi pitänyt lainkaan ostaa tuota vaunua, hänen ei olisi pitänyt
olla niin valmis suostumaan mrs Harrowdeanin toivomuksiin.

Erityisesti häntä harmitti se uusi tapa, jota mrs Harrowdean oli
alkanut käyttää mrs Britlingiin suhtautuessaan. Aluksi hän oli äkkiä
päätellyt, ettei mr Britling ollenkaan välittänyt vaimostaan. Nyt
hän oli huomannut että hän päinvastoin osoitti erikoista hellyyttä
vaimolleen. Tätä mrs Harrowdean piti kamalana vilpillisyytenä. Sen
sijaan että olisi oudon asian hyväksynyt, hän tunsi katkeruutta
moisen uskottomuuden johdosta. Muutamia päiviä hänessä kyti
hämmästynyt katkeruus, ja sitten hän yllätti rakastajansa esittämällä
vihamielisiä ja halveksivia Dower Housen emäntää koskevia väitteitä.

Mrs Britling yritti kuvitella, ettei hän ollut kuullut noita
halventeluja, mutta mrs Harrowdeanilla oli terävä kynä ja vielä
terävämmät salamietteet, ja kun hänen ajatuksensa kerran olivat
alkaneet askarrella niillä mailla, niin hän kehitti hyökkäystään
kirjoittamalla puoli tusinaa loistavaa kirjettä... Toisaalta
hän vakuutti yhä intohimoisemmin kiintyvänsä mr Britlingiin. Ja
sellainen tunnustus merkitsi mr Britlingille joutumista syvään
kiitollisuudenvelkaan, sillä hän oli tosiaankin vaatimaton mies. Hän
havaitsi olevansa tunteiden ristiaallokossa.

Jos mrs Harrowdean olisi jättänyt mr Britlingin rauhaan, olisi
kaikki muuttunut sangen siedettäväksi. Mr Britling piti mrs
Harrowdeania viehättävänä olentona, paljoa parempana kuin hän
ansaitsi. Verrattomasti parempana. Hän oli aina valmis aloitteihin,
altis vaikutelmille ja niin edespäin. Hän oli hienotunteinen.
Hänellä oli oma maineensa ajateltavanaan, ja joku tai muutamat hänen
edeltäjistään -- levätkööt rauhassa niiden tulien tuhkat! -- eivät
olleet käyttäytyneet läheskään yhtä hienotunteisesti. Mutta eihän
tällaista sopinut jatkaa Edithin tietämättä. Kaikenlaista sopi
tehdä Edithin tietämättä, mutta tämä kirjeenvaihto, jossa Edithistä
lausuttiin kerrassaan alhaisia asioita, ei käynyt päinsä. Mikään ei
voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että Edith oli hänen kunniansa...


5.

Koko loppuviikon mr Britling oli koettanut olla ajattelematta näitä
ikäviä asioita. Hän oli kirjoittanut mrs Harrowdeanille lyhyen
kaksimielisen kirjelapun: "Mietin kaikkea, mitä olet sanonut." Sen
jälkeen hän tuskin oli mrs Harrowdeania muistanutkaan. Tai ainakin
oli hänen onnistunut paljoa eloisammin ajatella jotakin muuta.
Mutta nyt, yön hiljaisuudessa, nuo vaikeudet tunkeutuivat esiin
vastustamattomalla voimalla.

Millaisen sekamelskan hän olikaan tehnyt koko tunne-elämästään!
Oli ollut aikoja, jolloin hän oli lähtenyt lemmentunteineen ja
kunnioineen liikkeelle yhtä iloisesti kuin aamulla Market Saffroniin.
Hän ymmärsi lemmenselkkauksia yhtä huonosti kuin ojiakin. Ja nyt
oli hänen rakkautensa ja kunniansa vieläkin kehnommassa kunnossa
kuin rapainen, murskaantunut Gladys-parka, joka hevosparin voimalla
vedettiin kotiin, sillä viimeksimainittu voitiin ainakin korjata.
Hän sitävastoin -- hän oli pelkkää avutonta ja surkeasti paikkailtua
selittelyä. Tahtomattaankin hän särkyi pelkiksi hajallisiksi
selittelyiksi. Kaukana, kaukana, ikäänkuin läpi tunnelin välkkyvänä
tähtenä näkyi hänen ensimäinen, kaihonsekainen lemmentarinansa,
puhdas ja kirkas kuin taivaallinen valo. Se oli päättynyt jo
ennenkuin hän ehti kahdeksankolmatta vuoden ikäiseksi, ja
sydämessään hän saattoi tuntea katkeraa katumusta, että oli koskaan
enää rakkautta ajatellut. Hänen olisi pitänyt elää kunniallisena
leskimiehenä... Mutta sitten oli Edith ilmestynyt hänen elämäänsä,
Edith, tuo viaton ja itsetiedoton turmantuoja. Jälleen olisi hänen
ollut tyydyttävä pettymykseensä. Sen hän oli tehnytkin -- yhdeksänä
päivänä kymmenestä. Mutta kymmenennen päivän, äkkinäisen, viettelevän
silmänräpäyksen, ylpeän itsetunnon hetken sattuessa hänen vilkas
luonnonlaatunsa viskasi hänet ojaan.

Hän alkoi muistutella hairahdusluettelonsa eri kohtia, ja
automobiilionnettomuuksien yksityisseikat sekautuivat sydämen
ohjaamista koskeviin muisteloihin. Siinä oli esimerkiksi tuo kamala
Siddons-juttu. Hän oli kiertänyt erään tytön ystävyyttä ja oli
tehnyt sen aivan liian huolimattomasti. Mikä surkea tapaus siitä
olikaan syntynyt! Kun kerran tieltä suistuu, niin saattaa tapahtua
mitä hyvänsä likasuojus taittua tai koko vaunu kaatua päällesi!
Sitten se suuri ja lahjakas markiisitar -- aivan kuin olisi ajanut
neljäkymmentä peninkulmaa, tunnissa -- jota varten hänen piti
kirjoittaa näytelmä ja jonka d'Annunzio hänestä oli tuleva. Kunnes
näkymölle ilmestyi Willersley -- kuten eilinen moottoripyöräilijä --
joka syöksyi vastakkaiseen suuntaan. Sitten oli tullut vihanpuuskia
ja nöyryytyksiä...

Oliko jokaisella miehellä tällainen laaja luettelo? Oliko jokaisen
viidenviidettä vuotiaan muistelo kuin pimeä tunneli, joka johti yhä
kauemmas nuoruuden välkkyvästä valosta? Vahinko tosiaankin, ettei
elämä voi katketa kolmeenkymmeneen. Se alkaa niin puhtaasti ja
hyvässä järjestyksessä...

Onko kokemuksen hankkimisella arvonsa?

Kuinka puhdas ja vilpitön onkaan nuoruuden henki! Se on kuin uusi,
hohtava peitsi. Se on kuin hieno, karkaistu säilä. Mr Britling johtui
ajattelemaan poikaansa, joka katseli maailmaa äitinsä tummin silmin,
ensimäisen, täyteläisen lemmen haurasta hedelmää. Hän oli samalla
kertaa syvä ja yksinkertainen, hienon salaperäinen. Onko hänenkin
vuorostaan jouduttava ruhjotuksi ja tahratuksi.

Pojalla näkyi olevan omat vaikeutensa. Millaisia ne vaikeudet olivat?

Olivatko ne ehkä samaa lajia, johon isä oli kietoutunut
henkilökohtaisen ylpeytensä unhottaen? Ja voiko mr Britling, jota
huolimattomuuden aiheuttamat onnettomuudet olivat runnelleet, jota
selkkaukset ja salamyhkäilyt ahdistivat, voiko hän auttaa kelpo
poikaansa vaikeuksista selviytymään? Hän kuvitteli, millaisia nuo
vaikeudet saattaisivat olla. Muodottomia. Rumia. Sellaisia, joita
yksin öiseen aikaan tohtii mielessään kuvastella...

Miksi hän olikaan ollut moinen Britling? Miksi hän yhä oli moinen
Britling?

Mr Britling nousi vuoteessaan istumaan ja takoi nyrkeillään
sänkyvaatteita. Hän vannoi epätäydellisiä valoja: "Tästä hetkestä
lähtien... tästä hetkestä lähtien..."

Hän tunsi, että hänen oli jotakin tehtävä. Olihan hänellä ainakin
kokemusta. Hän voi varoittaa. Hän voi selittää olemattomaksi. Ehkä
hän voi auttaa pääsemään pulastakin, jos asiat jo olivat ehtineet
niin pitkälle kehittyä.

Oliko hänen kirjoitettava pojalleen? Jonkun aikaa hän makasi hautoen
mielessään pitkää, tahdikasta kirjettä. Mutta sehän oli mahdotonta.
Jos otaksui vaikeuksien olevan aivan toista lajia... Kirje olisi
ollut sepitettävä aivan yleiseen muotoon...


6.

Samalla kun mr Britling murehti kykenemättömyyttään oman poikansa
auttamiseen, murehti hän jo samaa asiaa kaikkien vanhempain puolesta.
Hänen kohdistavassa mielessään ajatus liukui huomaamatta näkökannalta
toiselle. Mr Direckin kanssa keskustellessaan mr Britling saattoi
hyvinkin kuvailla Englannin levottomuuden ja teeskentelemättömyyden
suureksi ja miellyttäväksi näkymöksi, mutta oliko se todellisuudessa
niinkään miellyttävä? Mr Direckin tekemä, luuvaa koskeva huomautus
iti yhä hänen mielessään. Hänen luuvansa ei ollut enää mikään
luuva, tarhapihassa ei ollut karjaa. Hän asuu huolettomana
rakennuksissa, jotka muinoin olivat olleet välttämättömät, hän
eli menneiden aikojen kasautuneesta varallisuudesta, hän oli
tuottavien sukupolvien pelkästään tuhlaava perillinen. Hän oli
lihoitettu, kuriin tottumaton olento ja hän eli lihoitetussa, kuriin
tottumattomassa yhteiskunnassa. Asiat riippuivat toisistaan...
Tuo kirottu Irlannin juttu, jolle päivänvalossa saattoi nauraa,
oliko se tosiaan naurettava? Me olimme laiskasti luisumassa kohti
ankaraa onnettomuutta. Meillä oli hallitus, joka näytti seuraavan
mr Micawberin; periaatteita ja joka oli ottanut vaalilauselmakseen:
"Odotetaan, niin saadaan nähdä." Kuukausmääriä oli tuokin juttu
käynyt yhä uhkaavammaksi. Miten kävisi, jos nyt puhkeisi Irlannissa
sisällinen sota! Miten kävisikään, jos ärsytetyt, huonosti kohdellut
suffragetit tekisivät jonkin epätoivoisen, korjaamattoman teon,
murhan esimerkiksi! Westminster Abbeyhin äskettäin heitetty
pommi olisi jo voinut surmata tusinan verran ihmisiä... Miten
kävisi, jos englantilaisten hallitukseen Intiassa ja Egyptissä
kohdistuva kritiikki puhkeisi hallinnollisten harhaotteiden vuoksi
ilmilieskaan...

Ja miten sitten, jos Saksa alkaisi vastustella...

Yleensä ei mr Britling välittänyt Saksan ajattelemisesta. Päiväiseen
aikaan hän väitti, ettei Saksa merkinnyt Englannille mitään. Hän
vihasi turhaa hälyytystä. Hän vihasi epämieluisia mahdollisuuksia.
Hän selitti olevan uskomatonta ajatella kokonaisen suuren
kansakunnan odottavan hetkeä, jolloin saisi käydä kimppuumme. Miksi
he sen tekisivät? Eihän voi olla kysymys seitsemästäkymmenestä
mielenvikaisesta... Mutta yön pimeydessä ei asiasta ole yhtä helppo
suoriutua. Miten kävisi, jos heidän armeijansa kaikesta huolimatta
oli muuta kuin pelkkää paraatia, jos heidän laivastonsa oli enemmän
kuin pelkkä vastalause?

Meidät voitaisiin yllättää -- ainoastaan tuollaisten hetkien syvässä
lamaannustilassa mr Britling voi myöntyä sellaiseen mahdollisuuteen
-- meidät voisi yllättää äkillinen sodanjulistus... Ja miten me
ottaisimme sen vastaan?

Hän palautti mieleensä Claveringsin iltapuhdekeskustelut ja ne
hallintokoneiston jäsenet, jotka sattui henkilökohtaisesti tuntemaan.
Miten kävisi, jos vihollinen äkkiä iskisi? Raeburn ja hänen ystävänsä
turvanamme! Tai jos isku heittäisi heidät satulasta, niin heidän
sijassaan morkkailevat vanhoilliset, nuo heikkojen hirmuvaltiasten
ja etuoikeusvaatimusten pilkalliset puolustajat. Englannissa ei
ollut oikeita johtajia. Armottomasti paljastavassa pimeydessä hän
tiesi tuon kammottavan varmasti. Hänellä oli kauhistuttava näkemys
siitä miten kaikki joutui kohtalokkaan hutiloimisen uhriksi, miten
lady Frensham ja hänen _morningpostilaiset_ ystävänsä aluksi
lörpöttelevinä ja ilkeinä "isänmaallisina" lensivät rääkyen
myrskyilmassa, aiheuttivat sanomatonta vahinkoa ja keksivät vihdoin,
että saksalaiset ovatkin todellisia aristokraatteja ja suunnittelivat
kansallista antautumistamme sillä pohjalla. Kuulemalta hän tiesi,
että laivasto oli huonosti varustettu miinoilla ja torpedoilla,
vailla suuria monitoreja, joita ilmeisesti tarvittiin Saksaa vastaan
sodittaessa, ja periaatteellisten kiistojen hajoittama. Ja kuitenkin
olivat merivoimat meidän ainoa pelastuskeinomme. Koko maasta voimme
saada kokoon ehkä kolmesataatuhatta sekalaista sotilasta. Eikä
sopinut luottaa heidän varustamiseensa, heidän johtoonsa. Kenraali
Frenchin, ainoan miehen, johon hän täysin luotti, oli ollut pakko
väistyä syrjään jonkin Irlannin jupakassa sattuneen väärinkäsityksen
vuoksi. Hän oli varma siitä, ettei mitään suunnitelmaa ollut laadittu
siltä varalta, että Saksa pakottaisi meidät sotaan, ei mitään
laskelmia, ei minkäänlaista asiain ennakolta-arvioimista.

Miksi emme harkinneet mitään ennakolta? Miksi suljimme ehdoin
tahdoin silmämme epämieluisilta mahdollisuuksilta? Miksi olimme
niin avuttomina odottamattoman vaaran ilmaantuessa? Mitä hän sanoi
itsestään, koski koko maata. Oli omituista panna se merkille,
havaita kuinka erinomaisesti Dower House pienoiskuvana edusti koko
valtakuntaa...

Hänen ajatustensa loimiin soveltui varsin hyvin se tosiasia, että
hänen poikansa henkisessä kuteessa oli äidin perintönä iso määrä
tummaa irlantilaista.

Kuinka huonoa huolta olimmekaan pitäneet Irlannista! Siellä olevat
rikkaat arvot, ritarillisuuden ja lahjakkuuden, keskinäisen
ystävyyden mahdollisuuden, kaiken tuon olimme jättäneet
ulsteripoliitikkojen ja vanhoillisten naisten myrkytettäväksi
ja hävitettäväksi aivan samoin kuin olimme jättäneet Intian
lörpötteleväin upseerinrouvien ja mandariiniemme sortajavaistojen
valtaan. Olimme liian laiskoja, liian huolimattomia. Me vietimme
huolettomia päiviämme jättäen kaiken muun kenen asiaksi hyvänsä.
Oliko tuo parantumaton brittiläinen vika niinkuin se oli parantumaton
britlingiläinen?

Oliko koko Britannian menestys, sen laaja valta, turvallisuus,
ahkera järjestys, vain pelkän onnensattuman aiheuttamaa? Tätä hän
oli satoja kertoja kysellyt sekä kansalliselta että yksilölliseltä
minältään. Kieltämättä oli onni häntä suosinut. Hän oli saavuttanut
menestystä ja eli vasta miehuutensa voimakkaimpia vuosia. Mutta eikö
siihen ollut vaikuttamassa jokin persoonallinen tekijä, jokin oma
ansio? Onni oli suonut brittiläisille edullisesti sijaitsevan saaren,
karkaisevan ilmanalan ja kivennäisiä, mutta eikö tässäkin tullut
lisäksi kansallinen kunto? Ennen hän oli siihen uskonut, oli uskonut
jonkinlaiseen ritarillisuuteen, jaloon huolettomuuteen, pohjalla
piilevään terveeseen järkeen. Viimeisten kymmenen vuoden politiikka
oli saanut hänet sitä syvästi epäilemään. Hän turvautui sittenkin
yhä vielä samaan ajatukseen, vaikkakin ilman vakaumusta. Mutta yöllä
tuo lempiajatus hänet kokonaan hylkäsi... Mitä häneen itseensä
tulee, oli hänellä tosin verraten kirkas ja eloisa äly, mutta hänen
yliopistoaikanaan oli kilpailu ollut lievä, _The Times'iin_ hän oli
päässyt ikäänkuin vahingossa; päivällisen ja herttuattaren muotoihin
pukeutunutta onnetarta hänen oli kiittäminen Kahnin matkarahasta.
Sattuma oli heitellyt hänelle etuja, jotka olivat tulleet hyvään
käytäntöön. Siinä oli joka tapauksessa asian ydin. Onnelliset
sattumat eivät missään tapauksessa olleet kiihoittaneet häntä
enempiin ponnistuksiin. Kun kaikki oli hänelle onnistunut helposti
ja nopeasti, oli hän kehitellyt huolettomuudestaan jonkinlaisen
elämänfilosofian. Täällä hän, hiukan viidennelläkymmenellä oleva
mies, selitti selittämistään maailmalle, selitti koko loppuviikon
tuolle amerikkalaiselle -- kunnes jumalakaan ei voinut sietää
kauempaa, vaan pysähdytti hänet automobiilionnettomuuden avulla --
kuinka oivallisia ovat essexiläinen takapajullaolo ja englantilainen
miten-mielitte-järjestelmä ja kuinka hyväluontoisuudella
ihmeellisesti saavutetaan kaikki, mitä toivoa voi. Lihavaa
englantilaista oppia. _Punch_ on sitä saarnannut jo neljäkymmentä
vuotta.

Oli hän sentään joskus ollut toisenlainenkin. Hän ajatteli
nuoruutensa tarmokkaita pyrintöjä ennen sitä aikaa, jolloin hän
joutui lemmenkokemusten pyörteisiin, jolloin hänelle vielä välkehti
nuoruuden kirkas tähti. Jolloin hän oli Hughin lainen...

Siihen aikaan hänellä vielä ei ollut mitään hempeitä
tinkimisperiaatteita. Hän ei ollut vielä nöyristellyt minkään
"kesytetyn Jumalan" edessä, vaan puhui "armottomasta totuudesta"; hän
ei ollut sietänyt mitään laiskasti hoidettua, pseudoaristokraattista
yhteiskuntajärjestelmää, vaan oli uneksinut nuoruusvoimaista
kansanvaltaa, jollaista maailma ei ollut milloinkaan nähnyt.
Hän oli luullut aivojansa tarvittavan työssä mukana, kun
Victoria-ajan Englannin kömpelöstä, ryömivästä, tyhmänylpeästä,
mukavuuttarakastavasta toukasta oli saatava kehittymään suuri,
siivekäs, jumalallinen kansallinen ilmestys. Sellaisin unelmin
hänen elämänsä oli alkanut ja niiden hohde oli kenties auttanut
hänen nopeata edistymistänsä. Sitten oli hänen vaimonsa kuollut,
hän oli mennyt uusiin naimisiin ja alkanut pitää parempaa huolta
tuloistaan. Hänen kahdeksanvaiheisen lemmenhistoriansa ensimäinen
ja sangen kallishintainen luku oli vienyt jonkin verran hänen
kuvitteluvoimaansa, toinen oli myöskin ottanut osansa; oli syntynyt
riitoja ja epäsopua, hän oli joutunut syrjään, ja päivät olivat
kuluneet. Hän ei ollut suinkaan epäonnistunut. Päinvastoin pidettiin
häntä yhtenä miespolven onnistuneita yksilöjä. Ainoastaan hän itse
voi yön unettomina hetkinä määritellä onnistumisen laadun. Hänet
tunnettiin laajalti, hänellä oli mainetta, menestystä. Paljon oli
hänelle suonut salaperäinen onnenoikku, mutta kaiken tärvelivät hänen
voittamattomat vikansa! Onton, kadehdittavan kuoren alla teki työtään
kiduttava hävitys. Hävitystä, hävitystä, hävitystä -- sydämen,
mielikuvituksen, puolison, pojan, isänmaan -- automobiilin...

Salamana iski hänen mieleensä vielä eräs epämiellyttävä tosiasia.

Hän ei ollut vakuuttanut automobiiliansa! Hän oli kyllä ollut
aikeissa. Vakuutuspaperit olivat kirjoituspöydällä.


7.

Pimeinä öinä, jolloin persoonallinen mr Britling makasi valveilla
mietiskellen, kuinka epätyydyttävästi mr Britling hoiti itseään ja
asioitaan, ja jolloin persoonaton mr Britling mietiskeli, kuinka
epätyydyttävästi maailma yleensä hoiti itseään ja asioitaan,
muistutti koko sielullinen tapahtuminen jonkinlaista monimutkaista
orkesterikappaletta, jossa urut valittelivat rodun synkkiä
tulevaisuusnäköaloja pikkolohuilun voivotellessa mrs Harrowdeanista
kirpoavia ikävyyksiä; isorumpu pauhasi Irlannin kysymystä hoitaville
politikoitsijoille ja viulut kilvan itkivät yliopistojen älyllistä
velttoutta. Sill'aikaa ennustelivat torvet sotia ja onnettomuuksia,
symbaalit silloin tällöin räjähtivät meluamaan automobiilivakuutuksen
harmillisesta unohtamisesta, kolmikolkan sillä välin aloittaessa
vaikeroivaa sooloesitystä, aiheena eräs lahonnut portinpylväs, jota
hän päiväiseen aikaan ei koskaan muistanut, mutta jonka vuoksi
pappaan lehmät pääsivät puutarhaan maistelemaan mrs Britlingin
neilikoita.

Monta monituista kertaa hän oli päättänyt pitää huolta portinpylvään
korjaamisesta...

Urkujen sävelaihe tunkeutui etualalle ja alkoi täydellisesti vallita.
Kaikki pienemmät aiheet hävisivät tai sulautuivat ensinmainittuun.
Taitamattoman automobiilinohjaajan osasta mr Britling siirtyi
esittämään paljasta sielua, joka yksinään avaruudessa ja ajassa
kamppailee jättiläiskysymysten kimpussa. Tällaiset kosmillisen
yksinäisyyden hetket ovat uskonnottomuuden kenties ankarin
rangaistus. Oliko Huxley oikeassa, oliko koko ihmiskunta mr
Britlingin tapainen huoleton ja oikullinen olio, joka ajattelee liian
vähän, toimii liian nopeasti ja pelaa toivotonta, traagillista peliä,
vääjäämättömän vastustajan keralla?

Vai onko kaikki kerrassaan järjetöntä, sattumalta ehkä julmaakin,
mutta ei ilkeämielistä? Vai onko kaikki viisasta, joskaan ei meitä
mielistelevää? Onko jossakin äärettömissä avaruuksissa hyvyyttä
toivelmaimme vastineeksi, heikkoa suvaitsevaisuuden ja avunannon
toivoa, jotain sellaista, joka selvästi on puolellamme taisteltaessa
kuolemaa ja hengetöntä julmuutta vastaan? Jos on, niin se mahti
varmaan kieltäytyy meitä lellittelemästä... Mutta jos kaikki
on julmaa, niin se ehkä on järjetöntä ja tahdotontakin? Kaiken
hallitsijaksi ei sovi ajatella paholaista -- se olisi tyhmää. Jos
se siis pahimmassa tapauksessa onkin hengetöntä, niin on meillä
ainakin tahtoja äly-parkamme, joiden avulla teemme vastarintaa. Niin
ollen käy selväksi, että se, mikä elämässä on hyvää, kaiken pelkkää
vastaanottavaisuutta korkeamman elämän merkitys perustuu koulutettuun
ja kirkastettuun tahtoon sekä teroitettuun ja karkaistuun järkeen.
Ja mitä oli hän tehnyt kuluneina kahtenakymmenenä vuotena --
kaiken luennoimisensa ja kirjoittelunsa aikana -- harjoittaakseen
tahtoaan ja karkaistakseen järkeään, ainoita aseita, jotka hänellä
oli käytettävinä pimeyttä vastaan taistellessaan? Hän oli kyllä
kärkäs moittimaan toisia -- opettajia, politikoitsijoita, yleistä
velttoutta, mutta mitä teki hän itse?

Mitä hän teki tällä hetkellä?

Makasi vuoteessaan!

Hänen poikansa kulki kohti turmiota, hänen maansa meni päin
helvettiin, talo oli sairaalana, jossa hoidettiin hänen
huolimattomuutensa vuoksi haavoittunutta väkeä, maantien vieret
olivat täynnä hänen murskaantuneita (ja vakuuttamattomia)
automobiilejansa, lehmät luultavasti seisoivat parast'aikaa pitkissä
riveissä kukkapenkkien ääressä popsien Edithin neilikoita, lompakko
ja pöytälaatikot olivat täynnä Edithiä koskevia myrkyllisiä
solvauksia -- hän vain makasi vuoteessaan!

Äkkiä mr Britling heitti peiton päältään ja kopeloi tulitikkuja
yöpöydältään.

Tämä ei ollut suinkaan ensimäinen kerta, jolloin hänen aivonsa
muuttuivat surisevaksi kiusanhengeksi. Aikaisemmat kokemukset olivat
häntä opettaneet ryhtymään mitä huolellisimpiin toimenpiteisiin juuri
tällaisten tapausten varalta. Sängyn jalkopäässä riippui kevyt,
lämmin, laamavillasta kudottu yöpuku ja vieressä lattialla oli
samasta aineesta valmistettu tohvelipari, jonka varret ulottuivat
puolipohkeeseen. Niihin pukeuduttuaan mr Britling alkoi keittää
teetä. Primuskeittiö oli valmiina uunin edessä ja sen päällä oli
kirkkaaksikiilloitettu, vedellä täytetty kuparikattila; pienellä
pöydällä oli teekannu, sitruuna ja lasi. Mr Britling sytytti
priimuksensa ja asteli kirjoituspöytänsä luo. Hänen aikomuksensa
oli kirjoittaa muutamia "Suoria sanoja Irlannin kysymyksestä".
Hän sytytti työlamppunsa ja mietiskeli sen ääressä, kunnes veden
kiehumisesta aiheutuva ääni kutsui hänet teenkeittoon.

Hän palasi pöytänsä ääreen sekoitellen lasiin upottamaansa sitruunaa.
Hän aikoi kirjoittaa selvää tervettä järkeä Irlannin tilanteesta.
Hän päätti esittää asiat niin selvästi, että tuon kinastelevan
hullutuksen _täytyi_ loppua. Hän suunnitteli kirjoitelmansa karuksi,
jossakin määrin ironisen suorasukaiseksi. Siinä ei saanut olla
parjausta eikä katkeruutta, vaan yksinomaan syvää pyrkimystä asiain
terveeseen tajuamiseen.

Mitä hyvää siitä on, että sureksii rikkiajettua automobiilia?

Teetään maistellen hän kirjoitti muutaman muistiinpanon lehtiöönsä.
Hänen kasvoiltaan, sellaisina kuin ne näkyivät varjostimen peittämän
työlampun valossa, oli hajamielisyyden ilme poissa, ja hänen sormensa
pitelivät tuttua säiliökynää...


8.

Seuraavana aamuna mr Britling tuli mr Direckin huoneeseen. Hän
rusotti aamukylvyn jäljeltä, hänen yllänsä oli iloinen, viheriä
silkkinuttu, parranajo oli jo suoritettu, ja yövalvonnasta ei näkynyt
merkkiäkään. Kylpyhuoneessa hän oli vihellellyt hilpeästi kuin lintu.
"Hyvinkö nukuitte?" kysyi hän. "Sepä oivallista. Samoin minä. Eikö
ranteen ja käsivarren pakotus pitänyt teitä valveilla?"

"Minä luulin kuulleeni teidän juttelevan ja kävelevän huoneessanne",
sanoi mr Direck.

"Minä nousin hetkiseksi kirjoittamaan. Niin käy useinkin.
Toivottavasti en teitä häirinnyt. Suunnilleen tunnin ajan. Yöllä on
niin suloisen rauhallista..."

Hän meni ikkunan ääreen ja tirkisteli puutarhaan. Molemmat nuoremmat
pojat juuri palasivat varhaiselta pyöräilyretkeltään. Hän heilutti
kättään tervehdykseksi. Oli sellainen kesäinen aamu, jolloin ohut
sumu tekee koko ilman ikäänkuin autereiseksi.

"Tämä on talon aurinkoisin makuuhuone", sanoi hän. "Se on kaakon
puolella."

Auringonvalo tunkeutui läpi tummansinisten setrien kultaisena
keihäsparvena.

"Päivän kultakehrä"! huudahti hän... "Yöllä minä suunnittelin sangen
hyödyllistä lentokirjasta.

"Muuten", jatkoi hän vieraansa puoleen kääntyen, "olen ajatellut
hotelliin jättämiänne tavaroita. Teidän pitää kirjoittaa, että
lähettävät ne tänne -- --

"Ei", sanoi hän, "emme me päästä teitä lähtemään ennenkuin voitte
tuolla kädellä iskeä miehen kumoon. Kuulkaahan!"

Mr Direck ei voinut erottaa mitään erityistä ääntä.

"Tarkoitan käristetyn kinkun hajua", selitti mr Britling. "Se on
aamunairut jokaisessa oikeassa englantilaisessa kodissa -- --

"Ettekö halua hiukan kinkkua? Ja kahvia?

"Hyvä on tehdä työtä yöllä ja hyvä on aamulla herätä", sanoi mr
Britling hykertäen käsiään. "Minä kirjoitin luullakseni lähes pari
tuhatta sanaa. Sitä on niin rauhallinen, niin keskittynyt. Ja kohta
aamiaisen jälkeen minä aion jatkaa."




VIIDES LUKU.

Päivä koittaa.


1.

Englannissa kesällä 1914 vallinnutta mielialaa kuvaa erittäin hyvin
se seikka, että mr Britlingiä askarrutti kovin Irlannin selkkaus, kun
hän sitävastoin melkeinpä tahallaan jätti ottamatta huomioon Saksan
suunnalta uhkaavan sodanvaaran.

Saksan varustelut, Saksan vihamielisyys, Saksan jäykkä
itsetietoisuus, kaikkialla maailmassa tuntuva brittiläisten ja
saksalaisten etujen ristiriita, kaikki nuo tosiasiat olivat olleet
selviä englantilaiselle tajunnalle jo yli neljännesvuosisadan.
Kokonainen sukupolvi oli ehtinyt syntyä ja kasvaa Saksan sodan
uhatessa. Liian kauan jatkuva uhka lakkaa uhkalta tuntumasta, ja
tämä alinomainen mahdollisuus oli muuttunut Englannin tilanteen
pysyväiseksi, tuskin missään määrin häiritseväksi piirteeksi. Se
piti laivastoa virkkuna ja översti Rendesvous'ta rauhattomana; se
kannusti vähäistä, eikä kuinkaan vaikutusvaltaisinta sanomalehdistön
osaa julkaisemaan joukon varoituksia, joita mr Britling piti
sietämättöminä; se oli aiheena yllytykseen, joka teki yleisen
asevelvollisuuden naurunalaiseksi, ja salatajuisesti se vaikutti
mr Britlingin kantaan lukemattomissa kysymyksissä. Niinpä se
esimerkiksi lisäsi vanhoillisten Irlannin kysymyksessä osoittaman
kevytmielisyyden hänessä aiheuttamaa harmia ja samoin hänen
suuttumustaan, kun olivat kysymyksessä monet intialaisia ärsyttävät
tai vieroittavat asianhaarat. Se vaivasi häntä ikäviin asti. Vaara
oli olemassa, sitä ei käynyt kieltäminen, ja sittenkin hän uskoi
sen olevan miinan, joka ei milloinkaan laukeaisi, lumivyöryn, joka
ei koskaan lähtisi liikkeelle. Se oli vastus, tyhmyys, joka piti
Eurooppaa lakkaamattoman harjoituksen alaisena ja nieli suunnattomia
summia välttämättömiin varustuksiin. Kaikkien huomio kääntyi siihen,
kuten äänekkääseen väittelyyn vierashuoneessa, mutta hän ei uskonut
sittenkään, että inhimillinen heikkous ja typeryys saisi miinan
todella räjähtämään. Hän oli ollut Ranskassa vuonna 1911, oli
nähnyt miten lähelle yhteentörmäystä silloin oli jouduttu, ja se
seikka, ettei yhteentörmäyksestä kumminkaan ollut mitään tullut, oli
valtavasti lisännyt hänen luontaista taipumustaan uskomaan, että
Saksa oli pohjaltaan tervejärkinen ja sen militarismi vain tyhjää
pelottelua.

Irlannin pulma oli pahempi. Siinä hän tunsi parhaiden ponnistusten
olevan tarpeen. Eräät vaikutusvaltaiset ja itsepintaiset henkilöt
olivat ilmeisesti kärjistämässä asiaa sietämättömiin...

Hän kirjoitti koko aamupäivän -- ja mitä kauemmin hän kirjoitti, sitä
enemmän hänen alussa noudattamansa kylmäverinen tasapuolisuus vaihtui
valitettavan ankaroiksi, meidän politikoitsijoitamme, poliittista
naisväkeämme ja meidän kädestä suuhun elävää sanomalehdistöämme
koskeviksi lausunnoiksi...

Murkinalle hän tuli kuluneessa, uupuneessa tilassa, ja joukko hra
Heinrichin tekemiä kysymyksiä rasitti häntä kovin. Kysymysten
tekeminen oli hra Heinrichin parantumaton luonteenpiirre, suurin
osa hänen keskustelustaan muodostui kysymyksiksi ja vastauksiksi,
ja hänen tiedonjanonsa oli yhtä ilmeinen kuin hänen vakaumuksensa,
ettei saksaa saanut vain puhua, vaan että sitä oli puhuttava "kovalla
äänellä." Kyselynsä hän aina aloitti sanalla "anteeksi", ja hän
edellytti itsepintaisesti isäntänsä olevan kaikkitietävän -- usko,
jonka ylläpitäminen osoittautui äärettömän vaikeaksi innokkaassa
kirjallisessa työssä vietetyn aamupuhteen jälkeen. Kun mr Direckin
ilmestymisestä aiheutuneet tiedustelut ja onnittelut olivat hetkeksi
tauonneet -- mr Direck oli suoriutunut tapaturmasta niin lievin
vaurioin, että oli kyennyt ystävällisen Teddyn avustamana nousemaan
pukeutumaan ja tulemaan alas aterialle -- niin hra Heinrich käytti
tilaisuutta esittääkseen erään asian, joka pitkin aamupuolta oli
hänen mieltään vaivannut, jopa siinä määrin, että nuorten Britlingien
opinnot olivat siitä kärsineet.

"Anteeksi!" sanoi hän kääntyen puolittain mr Britlingiin päin ja
muuttuen vivahdusta punaisemmaksi poskiltaan.

Mr Britlingin silmiin tuli alistunut ilme. "No?" sanoi hän.

"Minun ei taida olla viisasta ostaa matkalippua Boulognen
esperantokongressiin, sillä minä luulen, että Itävallan ja Serbian
välille syttyy sota, ja Venäjä ehkä julistaa sodan Itävallalle."

"Niin voi käydä. Mutta en minä pidä sitä luultavana."

"Jos Venäjä julistaa sodan Itävallalle, niin Saksa julistaa sodan
Venäjälle, eikö niin?"

"Ei, jos se on viisas", vastasi mr Britling, "sillä siten joutuisi
Ranskakin mukaan".

"Sitäpä minä kysynkin. Jos Saksa ja Ranska joutuvat sotaan, niin
minun täytyy asevelvollisena palata kotiin. Se sattuu minulle kovin
sopimattomaan aikaan."

"En minä usko Saksan ryhtyvän niin hurjaan yritykseen kuin Venäjän
kimppuun hyökkäämiseen. Sehän ei pakottaisi ainoastaan Ranskaa, vaan
vielä meidätkin ottamaan osaa."

"Englanninko."

"Tietysti. Emmehän me saata nähdä Ranskan häviävän. Se on
päivänselvää. Niin selvää, ettei se voine tulla kysymykseen... Aivan
mahdotonta ... Ellei Saksa halua maailmansotaa."

"Kiitoksia", sanoi hra Heinrich, pikemmin tottelevaisen kuin
rauhoittuneen näköisenä.

"Minä otaksun", virkkoi mr Direck vaitiolon katkaisten, "ettei
Saksassa ole mitään suurta puoluetta, joka haluaisi sotaa. Miten on
sen nuoren kruununprinssin laita?"

"Kyllä ne hänet kurissa pitävät", sanoi mr Britling hiukan
ärtyisesti. "Kyllä ne hänet kurissa pitävät..."

"Ennen minäkin soitin hätäkelloa Saksan vuoksi", sanoi mr Britling,
"mutta vähitellen olen alkanut yhä enemmän luottaa Saksan
kansan enemmistön terveeseen järkeen -- ja keisariin myöskin,
miksei. Hän on -- hra Heinrich sallinee minun olla tässä kohden
saksalaisten pilalehtien kannalla -- toisinaan hieman teatraalinen,
toisinaan hieman itserakas, mutta rauhaa hän pyrkii säilyttämään
melodraamallisella, mieluisasti väritetyllä tavallaan. Olen varma
siitä, että hän pyrkii säilyttämään rauhaa..."


2.

Aterian jälkeen juolahti mr Britlingin mieleeni loistava ajatus,
miten mr Direckin viihtymistä ja mukavuutta oli edistettävä.

Olisi luullut, ettei mr Direck mitenkään kyennyt kirjoittamaan
kirjeitä ranteen ollessa kipeä. Teddy ehdotteli kirjoituskonetta,
mutta mr Direckin vasen käsi oli kovin kömpelö. Silloin muisti mr
Britling erään omaamansa taidon, jonka mr Direck ehkä niinikään
omasi, vaikkei siitä mitään tiennyt, nimittäin taidon kirjoittaa
vasemmalla kädellä käyttäen peiliä apunaan. Koulupoikaiällä
mr Britling oli aivan sattumalta huomannut, että oikean käden
vaivalloisesti opetellessa kirjoittamaan oli vasen käsi ihan
aavistamatta saanut opista osansa. Ottamalla kynän vasempaan käteensä
ja kirjoittamalla oikealta vasemmalle katsomatta ollenkaan kynän
jälkeä voi saada syntymään käännetyn käsialan, joka on peilissä
luettavissa. Noin kolme henkilöä viidestä osaa aivan odottamattaan
tämän tempun. Mr Britling osoitti taitoansa käytännössä, ja
sitten koetti kykyänsä miss Corner, joka oli sattumalta tullut
tiedustelemaan mr Direckin vointia, ja sitten koetti kykyänsä mr
Direck. Molemmat osasivat. Sitten toi Teddy kalkiopaperiarkin, ja
mr Direck saattoi jälleen hoitaa kirjeenvaihtoansa panemalla arkin
nurinpäin kirjoituspaperinsa alle.

He istuivat pienen pöydän ympärillä setrien alla huvitellen itseään
näillä kokeilla. Sitten Cecily, mr Britling ja pikkupojat piirtelivät
porsaita silmät ummessa, ja vihdoin pelasivat mr Britling ja Teddy
kiivaan erän badmintonia, kunnes oli aika juoda teetä. Cecily istui
mr Direckin vieressä osoittaen tapaturmaan kohdistuvaa mielenkiintoa,
ja viimeksimainittu kertoi Adirondacksissa viettämästään kesälomasta
sekä ilmaisi ihastuneensa matkustamiseen. Cecily sanoi hänkin
olevansa erittäin halukas matkustamaan. Mr Direck sanoi lähtevänsä
heti parannuttuaan Pariisiin ja sieltä Saksaan. Hän oli erittäin
utelias näkemään Saksaa ja sen peloittavaa militarismia. Hän tahtoi
paljoa mieluummin nähdä Saksan kuin Italian, jonka hän arveli olevan
etupäässä taidetta ja muinaistutkimusta. Häntä viehättivät enemmän
nykypäivien kysymykset. Vaikka ei hän tietenkään aikonut jättää
Italiaakaan näkemättä, kun kerran oli näin kauas tullut. Sitten
keskustelu katkesi, kun syntyi aika hämminki. Hra Heinrichilta näet
oli kadonnut orava.

Hän tuli ulos auringonpaisteeseen niin hämmennyksissään, ettei ollut
muistanut suojaavaa hattuansa. Hän oli sangen punainen ja sydän
liikutuksen vallassa.

"Mitä minun on tehtävä, jos ei sitä löydy?" huusi hän. "Se on
kadonnut!"

Mr Direckille kerrottiin, että mrs Britling oli pari kuukautta
takaperin ostanut oravan pojilleen. Sille oli annettu nimeksi "Bill".
Aluksi sitä oli jumaloitu, sitten laiminlyöty, kunnes hra Heinrich
otti sen hoiviinsa. Se oli täyttänyt hänen avarassa sydämessään
sijan, jonka ystävyydenosoituksissaan verraten pidättyväinen
Britlingin perhekunta oli jättänyt tyhjäksi. Hän jätti kieliopintonsa
melkein kokonaan hellitelläkseen ja ihaillakseen tuota vilkasta
somaa pikku olentoa. Hän vei sen omaan huoneeseensa, missä se sai
juoksennella ja käyttäytyä kaikin puolin mitä vapaimmin. Se oli
oravaksikin erittäin rohkea ja villi pieni elukka, mutta hra Heinrich
oli turvautunut sydämeensä sekä varsin laajaan ja kärsivälliseen
tahtoonsa pyrkiessään luomaan tunteenomaisia suhteita sen ja itsensä
välille. Hän uskoi Billin vihdoin sallivan silitellä itseänsä, uskoi
saavansa Billin rakastamaan ja ymmärtämään isäntäänsä ja uskoi,
ettei Bill milloinkaan sietäisi vieraan käden kosketusta. Kesytön
Billkin oli sentään ihmeellinen katseltava. Sitä voi katsella miten
kauan hyvänsä. Sen etukäpälät muistuttivat käsiä, pitkiä, kapeita
soittoniekan käsiä. "Siitä tulisi soittoniekka, jos se vain saisi
sormensa hajalleen, sillä se kuuntelee, kun soitan viulua. Se on
tarkkaavainen."

Hra Heinrichin yritykset Billin suosion voittamiseksi alkoivat
kiinnittää koko perhekunnan mieltä. Erityisesti pidettiin silmällä
hra Heinrichin käsiä, sillä niistä voitiin lukea Billin hyväileviin
lähentelyihin antamat vastaukset.

"Tänään minä olen silitellyt sitä kerran ja se on purrut minua
kolme kertaa", kertoi hra Heinrich. "Piakkoin minä voin silittää
sitä kolmasti ilman että se puree ollenkaan... Eilen se kiipesi
olkapäälleni istumaan ja puri minua äkkiä korvaan. Ei se kovasti
purrut, mutta ihan odottamatta.

"Ei se tahdo purra", selitti hra Heinrich. "Sillä kun se on minua
purrut, se katuu. Se häpee.

"Huomaa selvästi, että se häpee."

Poikien avustamana hra Heinrich oli saanut käsiinsä ison tammenoksan
ja sijoittanut sen huoneeseensa, joka siten muuttui suuren
linnunhäkin näköiseksi. "Tästä", sanoi hra Heinrich katsellen
vakavana ja rikkiviisaana silmälasiensa läpi, "on Billy oleva sangen
kiitollinen. Hän tulee luottamaan minuun yhä enemmän. Hänestä on
tuntuva siltä kuin me asuisimme metsässä yhdessä."

Mrs Britling neuvotteli asiasta miehensä kanssa.

"Ei käy päinsä, että huone kannetaan täyteen puunoksia. Kaikenlaista
pölyä ja törkyä seuraa mukana."

"Jos se häntä huvittaa", vastasi mr Britling.

"Mutta siitä on vaivaa palvelijoille."

"Ovatko he valittaneet."

"Ei."

"Asia järjestyy itsestään. Onhan se hauskaa, että hän ryhtyi
semmoiseen..."

Ja nyt Billy oli kadonnut, ja hra Heinrich oli itkuun puhkeamassa,
Billy oli ollut epäkiitollinen. Lähtenyt sanaa sanomatta.

"Ne jättävät ikkunan auki", valitteli hän mr Direckille. "Monta
kertaa olen pyytänyt, etteivät sitä tekisi. Eikä hän tietenkään ole
ymmärtänyt. Hän on kiivennyt ulos pitkin murattia. Hänelle on voinut
sattua mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä. Ei hän ole tottunut olemaan yksin
ulkona. Hän on liian nuori.

"Jospa minä huutaisin -- --"

Samassa hän oli kadonnut nurkan taakse ja kuului huutavan: "Biilii!
Biilii! Tule, niin saat mantelin! Mantelin, Biilii!"

"Minun pitänee lähteä auttamaan", sanoi mr Direck. "Sehän on oikea
murhenäytelmä."

Kaikki muutkin olivat auttamassa. Puutarhuri ja hänen apulaisensakin
lähtivät työstään ja tutkivat kaikkien mahdollisten puiden
korkeimmatkin piilopaikat.

"Hän on liian nuori", sanoi hra Heinrich lähtiessään takaisin...
Sitten hän kohta lisäsi: "Jos hän kuulisi minun ääneni, niin hän
varmaan näyttäytyisi. Mutta hän ei näyttäydy."

Oli selvää, että hän pelkäsi pahinta...

Illallisen aikaan oli Billy ainoana keskusteluaiheena, ja osanottoa
oli ilmassa. Väitettä, jonka mukaan hän ylipäänsä oli osoittanut
verraten villiä! luonnetta, vastusti hra Heinrich, joka väitti
jonkinlaisen äkillisyyden olleen Billyn ainoan vian ja kertoi
juttuja, melkeinpä pyhiä legendoja, pikku olennon hellimmistä,
jalommista ominaisuuksissa. "Kun minä ruokin sitä, se aina kiittää",
sanoi hra Heinrich. "Se ei koskaan jätä kiittämättä." Sitten hänen
ajatuksensa saivat synkempää väriä. "Kun kiersin luuvaa, niin
pensaikosta tirkisteli kissa", sanoi hän. "Minä en pidä kissoista."

Mr Lawrence Carmine, joka oli tullut käymään talossa, muisti äkkiä
"Mistelinoksan", jylhän, vanhan balladin, josta hän ilmehikkäästi
lausueli pitkiä katkelmia. Siinä kerrotaan kauniista tytöstä, joka
jouluna, piilosilla oltaessa, unohtui isoon arkkuun ja löydettiin
vasta vuosien kuluttua kuivuneena hahmona. Se vaikutti mitä
valtavimmin hra Heinrichin mielikuvitukseen. "Tutkikaamme nyt", sanoi
hän, "talon kaikki laatikot, kaapit ja arkut. Pannaan niihin merkki
sitä mukaa kun saadaan tutkituksi..."

Kun mr Britling sinä iltana meni makuulle sitä ennen juteltuaan
kauan Carminen kanssa Brahma Samaj'sta ja intialaisen ajattelun
nykyaikaisesta kehityksestä yleensä, ei oravaa ollut vielä löytynyt.

Etevä nykyaikainen ajattelijamme riisuutui hiljakseen, puhalsi
kynttilän sammuksiin ja meni sänkyyn. Yhä vielä syvästi mietiskellen
Tagore'n jumalaa, hän tapansa mukaan pisti oikean kätensä tyynyn
alle ja tapasi jotakin pehmeätä, lämmintä ja liikkuvaa. Vapisten hän
ponnahti vuoteesta, sytytti kynttilän ja kohotti varovasti tyynyä.

Siellä oli kaivattu Billy, joka näytti pörhöiseltä ja kiukkuiselta.

Muutamia silmänräpäyksiä kestäneen vilkkaan taistelun jälkeen
Billy joutui vangiksi. Se pakisi vihaisesti ja puri mr Britlingiä
kaksi kertaa. Sitten lähti mr Britling käytävään, kädessänsä äksy
karvakäärö, ja haparoi pimeässä hra Heinrichin ovelle, Hän avasi sen
hiljaa.

Peljästynyt valkea haamu nousi äkkiä istumaan sängyssään.

"Billy", sanoi mr Britling selitykseksi, laski saaliinsa lattialle ja
sulki oven tahtomatta olla liikuttavan jälleennäkemisen todistajana.


3.

Päivä oli tuleva, jolloin mr Britling oli palautteleva mieleensä tuon
aurinkoisen heinäkuun historiaa pienimpiä yksityiskohtia myöten,
tuskin sitä enää todeksi uskoen ja yrittäen sommitella yhtenäistä
tapahtumasarjaa Sarajevon murhasta aina siihen hetkeen, jolloin
Eurooppa vihdoin syöksyi sodan pyörteisiin. Tavallansa oli sellainen
sommittelu mahdoton; tavallansa taas oli kerrassaan hämmästyttävä,
ettei koko maailma ollut huomannut lähestyvää vaaraa. Selvää oli,
etteivät mainitut tosiasiat olleet missään välittömässä yhteydessä:
Sarajevon murha oli kokonaisen kahden viikon ajan poissa yleisestä
tietoisuudesta, sanomalehdet eivät puhuneet siitä mitään ja siitä
lakattiin keskustelemasta. Sitten asia otettiin jälleen esiin ja
sitä käytettiin sodan syynä. Saksa, joka oli varustautunut niin että
koko maailma sai sitä peljätä, joka vihdoinkin oli väsynyt ankaraan
vahdinpitoon, päätti hetken tulleen ja tempasi kuolleen arkkiherttuan
haudastaan palvelemaan suunnatonta kunnianhimoansa.

Sotaisesta saksalaisesta patriootista saattoi hyvinkin näyttää
siltä, että kaikki sen mahdolliset viholliset olivat sisällisten
riitojen heikontamat, äärimmilleen hämmentyneet ja voimattomat.
Brittein saaret näyttivät kulkevan auttamattomasti kohti
kansalaissotaa. Uhkaukseen vastattiin uhkauksella, hurja mieletön
kilpailu toisen hurjan mielettömän kanssa maailman ihailusta,
kansalliset vapaaehtoiset asestautuivat ulsterilaisia vastaan.
Kaikki edistyi melkeinpä mekaanisen täsmällisesti paraateista ja
kokouksista kohtalokkaaseen aseiden salakuljetukseen ja ensimäiseen
Dublinin kaduilla suoritettuun verenvuodatukseen asti. Tuo onneton
kapina yllytti varmaan enemmän kuin mikään muu Saksaa pysymään
valitsemallaan uralla. On varmaa, että Irlannin levottomuuksien
aiheuttajat lopullisesti vaikuttivat Euroopan sodan syttymiseen.
Itse Englannissa vallitsi kesällä lakkokuume. Liverpoolia ahdisti
satamatyöläisten lakko, itäisen Englannin maatyöläiset olivat
lakossa ja rakennusalalla oli uhkaamassa koko maan käsittävä
työnsulku. Venäjän yhteiskunta näytti elävän vallankumouksellista
murrosaikaa. Bakun ja Pietarin välisellä alueella ilmeni siellä
täällä kaupungeissa kapinaliikkeitä ja heinäkuun 23:ntena -- samana
päivänä, jolloin Itävalta lähetti uhkavaatimuksensa -- hyökkäsivät
kasakat piikkilankaesteitä vastaan pääkaupungin kaduilla. Lontoon
pörssissä vallitsi silmitön säikähdys ja sekamelska ulkomailta
käsin tapahtuneen laajan ja salaperäisen arvopaperien myynnin
johdosta. Ja Ranska, Ranska näytti olevan kykenemätön ajattelemaan
mitään muuta kuin kaiken mielenkiinnon nieleviä tutkimuksia ja
paljastuksia entisen pääministerin Caillaux'n rouvaa vastaan erään
häväistysjutuistaan tunnetun sanomalehden toimittajan murhasta
nostetussa jutussa. Se oli repäisevän alhainen juttu, täynnä
lemmenseikkoja. Niin kirpaisevaa näytelmää katsellessaan Ranska
ei tuntunut ehtivän ollenkaan kuuntelemaan monsieur Humbertia,
armeijakomitean esittelijää, joka ilmoitti, että tykistöltä puuttui
ampumavaroja, että jalkaväellä oli "kolmenkymmenen vuoden vanhat"
kengät, eikä niitäkään riittämään asti...

Sellaiselta näytti maailma. Onko ihmeteltävää, että saksalainen
arveli Saksan ylivallan julistamishetken tulleen? Päivää tai
paria ennen Dublinin mellakkaa veti Sarajevon murhan jälleen
maailmantapausten etualalle Itävallan Serbialle antama, äärimäisen
ankara uhkavaatimus. Siitä hetkestä, jolloin uhkavaatimus lähetettiin
ja siitä hetkestä, jolloin Dublinissa mellakoitiin, oli Euroopan tie
selvä; palaaminen oli mahdoton. Viikon ajan tapahtui keskusteluja,
jotka eivät olleet juuri muuta kuin vanhojen kaavojen toistelua.
Itävalta ei voinut ottaa takaisin ehdottomia vaatimuksiansa
tunnustamatta erehtyneensä ja joutuneensa tappiolle, Venäjä ei voinut
häpeällisesti pettää Serbiaa, Saksa oli Itävallan tukena, Ranskaa
sitoi Venäjään pitkäaikainen, keskinäiseksi avuksi solmittu liitto,
ja Englannin oli mahdotonta nähdä Ranskan häviävän ja äänekkään,
uhkaavan kilpailijan yhä voimistuvan. Mahdollista on, että Saksa
otaksui Venäjän taipuvan, mahdollista myös, että se luotti Englannin
epäröintiin, heikkouteen ja vaikeuksiin. Molemmat nämä mahdollisuudet
tulivat otetuiksi lukuun, mutta etupäässä se luotti sotaan. Se luotti
sotaan, ja koska mikään kansa maailmassa ei milloinkaan ollut niin
joka suhteessa oivallisesti sotaan varustautunut, se luotti myöskin
voittoon.

Sanomme: "Saksa." Puhumme kansakunnista ikäänkuin niillä olisi
yhdet aivot ja aivoitukset. Mutta mr Britlingin maatessa
valveilla ajatellen poikaansa, lady Frenshamia, murskautunutta
automobiiliansa, mrs Harrowdeanin epämiellyttävää taipumusta
loukkaavien kirjeiden kyhäämiseen, Jumalaa, pahuutta ja tuhansia
pulmia, samaan aikaan lukemattomat muut aivot varmaan olivat yhtä
ahkerassa puuhassa, olivatpa niiden omistajat makuulla vuoteissaan,
istumassa työhuoneissaan, seisomassa vartiopaikoillaan, juttelemassa
myöhäisenä iltahetkenä kahviloissa tai tupakkahuoneissa, kävelemässä
sotalaivain kannella tai matkoilla maalla tai kaupungeissa, miettien
Sarajevossa tehdyn rikoksen avaamia pelottavia mahdollisuuksia ja
maailman suhtautumista näihin mahdollisuuksiin. Naisista ei tietysti
monikaan huomannut mitä oli tapahtumassa, eikä ole aihetta otaksua,
että yhdelläkään niistä miehistä, jotka päättivät singauttaa tuon
armottoman uhkauksen ja siten suuntasivat maailman kulkemaan sotaa
kohti, oli mielikuvitusta läheskään riittävästi voidakseen tajuta
tekonsa merkitystä. Olemme tirkistelleet tunnin verran mr Britlingin
aivoissa kiehuvaan pataan, havainneet sen mutkikkaan koneiston, sen
epäjohdonmukaisuudet, sen epäloogilliset siirrynnät. Se oli pelkkä
esimerkki. Melkein kaikissa niissä harvoissa valituissa aivoissa,
jotka vaikuttivat tähän maailman kohtalojen verrattoman tärkeään
ratkaisemiseen, tuntui persoonallisten vaikutinten, naurettavien,
mitättömien virikkeiden ja harhamietteiden osuus. Joku heistä päätti
sanoa _näin_ siitä syystä, että jos olisi sanonut toisin, niin olisi
tullut kieltäneeksi, mitä oli kirjoittanut tai sanonut muutamia
päiviä aikaisemmin; joku toinen valitsi mielipiteensä ottamalla
huomioon, miten voisi parhaiten saattaa pulaan kilpailijansa. Olisi
omituista saada silmätä kahden sellaisen olennon kuin Saksan keisarin
ja hänen vanhimman poikansa tajunnantiloja sinä aikana, jolloin
Europa hoiperteli päin kohtaloansa läpi heinäkuun pitkien päivien
ja lämpöisten, painostavain öiden. Nyt oli tullut tilaisuus, johon
he suuren osan elinajastaan olivat vaateliaasti valmistautuneet,
tilaisuus, jota sopi käyttää tai olla käyttämättä. Nyt oli tullut
tilaisuus, joka saattoi asettaa heidät ainiaaksi historian näyttämön
etualalle -- tuon reklaamikeisarin rampoine käsivarsineen ja hänen
keskinkertaisen, viekkaan ja kevytmielisen poikansa. Ei voi olla
otaksumatta, että he uneksivat yli maailman kuuluvaa kunniaa,
riemusaattoja, maailmanvaltaistuinta, jonka vierellä Caesarin
maine kalpenisi, jumalten vertaiseksi kohoamista, Divus Caesarin
näyttelemistä jo elinpäivinään. Epäilemättä he luonnollisesti
taipumuksesta kuvittelivat tekojensa katselijoita, ja nuori mies,
joka lopultakin oli varsin kehnoilla kyvyillä varustettu nuori mies,
varmaankin kuvitteli joitakin naispuolisia katselijoita, joitakin
nöyryytettyjä ja ällistyneitä ystäviä, ja ajatteli vaatteita, joihin
pukeutuisi ja eleitä, joita tekisi. Englantilaiset serkut olivat
tälle kaiken ihanuuden perijälle antaneet haukkumanimen "Valkoinen
kaniini". Hän oli sotapuolueen tukipylväs Saksan hovissa. Tämä
auttanee jälkeentulevia oikein arvioimaan vuoden 1914 tapahtumia.
Ja voitonvarmat saksalaiset kenraalit, amiraalit ja strateegit
vaivalloisesti rakennettuine ja täydellisine suunnitelmineen
hautoivat epäilemättä itsekukin ahkerissa aivoissaan henkilökohtaista
menestystään koskevia ennakkounelmia ja haaveilivat, miten ihmisten
oli tahtoen tai tahtomattaan heitä ihailtava. Tähän luokkaan kuuluvat
ihmisethän lukevat mielellään historiaa ja muistelmateoksia, ja
varmaan he sepittelevät pieniä ylisteleviä kuvauksia siitä osasta,
jota toivoivat saavansa esittää alkavassa näytelmässä, keksivät
sieviä puolusteluja ja mielenkiintoisia asiakirjoja. Muutamat heistä
kenties aavistelivat vaikeuksia, mutta harvat tulivat ajatelleeksi
epäonnistumisen mahdollisuutta. Kaikille näille aivoille asia
esiintyi valinnanalaisena; he voivat synnyttää sodan tai estää sen.
He valitsivat sodan.

On epäiltävää, näkikö kukaan Saksan ja Itävallan johtavan älystön
ulkopuolella oleva asioita niin yksinkertaisen selvinä. Saksalla
oli aloitteenteko hallussaan. Venäläisillä, ranskalaisilla ja
englantilaisilla aivoilla, niillä harvoilla, jotka pääsivät
tarkastamaan asioita välittömästi, oli edessään melkoista
monimutkaisempia ongelmia ja verrattomasti epävarmempia tekijöitä
lukuunotettavina. Mr Britling piti Buckingham-palatsin pyöreän pöydän
ympärille kokoontunutta konferenssia vihollisuuksien alkuun asti
jatkuvien erimielisyyden ja epäröimisen tyypillisenä eduskuvana. Sir
Edward Carsonin korkealentoinen väkivaltaisuus oli mr Britlingistä
erittäin vastenmielinen, ja kun hän myöhemmin mietti tämän ajan
tapauksia, kuvaili hän mieleensä tuon tumman hahmon riippuvine
alahuulineen istumassa neuvospöydässä jäykkänä ja jääräpäisenä,
taipumattomana yhä vieläkin, vaikka kuningas oli vast'ikään lähtenyt
huoneesta pidettyään pienen puheen, joka oli täynnä välittömästi
uhkaavaa vaaraa koskevia vihjailuja...

Mr Britling ei tuntenut mitään armahdusta itsepintaisen
omahyväisyyden aiheuttavaa petosta ja väärän suunnan vääjäämätöntä
seuraamista kohtaan. Hänen oman luonnonlaatunsa heikkoudet olivat
aivan toisenlaiset. Hän oli aina valmis vaihtamaan raidetta; hän
oli aina altis vakuuttavien syiden vaikutukselle luottaen siihen,
että luonteen pohjimmaiset juonteet estäisivät häntä joutumasta
perinpohjaiseen epäjohdonmukaisuuteen. Noina päivinä hän vihasi
Carsonia niinkuin skotlantilainen terrieri saattaa vihata verikoiraa,
olentona, joka on väkevämpi ja suurenmoisempi, mutta samalla
auttamattomasti, äärettömästi vähäisemmällä älyllä varustettu.


4.

Niin valmistelihe suursodan ankara katastrofi, jonka toistaiseksi
vain muutamat sadat aivot selvästi tajusivat, valmistelihe
välinpitämättömän maailman velton, hajanaisen ja sekasortoisen
näytelmän takana niinkuin syyskuun sateet keräytyvät elokuun
auringonpaisteen ja raukeuden aikana, ja toisessa ilmiössä oli
tuskin enempää inhimillistä, määräperäisyyttä kuin toisessakaan.
Suurimmalle osalle ihmisiä Euroopan kansainvälinen tilanne ei
merkinnyt juuri muuta kuin sanomalehtien palstan täytettä eikä ollut
sen tärkeämpää kuin Etelä-Afrikan rauhattomuudet tai ristiriidan
mahdollisuus Turkin ja Kreikan välillä. Englantilaisten mieliä
kiinnitti viimeisinä rauhan kuukausina todellisuudessa vain nyrkkeily
ja kehän rahamarkkinat. Etevä nuori ranskalainen, Carpentier,
joka oli voittanut Bombardier Wellsin tuli jälleen Englantiin
voittaakseen Gunboat Smithin ja onnistui sen tekemään Ranskan ja
koko latinalaismaailman rajattomaksi iloksi anglosaksisen maailman
ylevämielisesti ottaessa suosionosoituksiin osaa. Englantilaiset
veivät amerikkalaisilta voiton polopelissä, madame Caillaux'n juttu
täytti sanomalehdet vilkkailla kertomuksilla ja pirteillä kuvilla,
Grigori Rasputinia iskettiin tikarilla ja tämän johdosta kertoeltiin
paljon ja hauskaa Venäjän hovista, ja Ulvi, italialainen petkuttaja,
joka väitti saavansa miinoja räjähtämään "ultrapunaisten" säteiden
avulla, joutui paljastetuksi ja pakeni sangen huvittavasti erään
naisen keralla. Woolwich-arsenaalissa pysähtyivät kaikki työt
muutamiksi päiviksi, koska eräs mr Entwhistle, joka kieltäytyi
sijoittamasta jotakin konetta ei-unionistien rakentamalle
betonialustalle, epäkohteliaasti erotettiin, ja Irlannin
selkkaus edistyi hitaasti ja tuhoatuottavasti. Ihmiset jakoivat
tarkkaavaisuutensa näiden eri ilmiöiden kesken ja hoitivat muuten
omia asioitaan.

Dower Housessakin hoidettiin omia asioita. Mr Direckin käsivarsi
parantui nopeasti. Cecily Corner ja hän keskustelivat elämänsä
päämääristä, utopioista ja mr Britlingin kirjoista, ja mr Direck
tilasi lontoolaisesta kirjakaupasta Baedekerin matkaoppaat Hollantia,
Belgiaa, Etelä-Saksaa ja Italiaa varten. Hra Heinrich lähetti jonkun
aikaa epäröityään ilmoituskaavakkeensa ja ennakkomaksunsa Boulognen
esperantokongressiin, ja Billy salli itseään silitettävän kolmasti,
mutta puri yhä varsin voimakkaasti ja vikkelästi. Ja Hughin, mr
Britlingin vanhimman pojan vaikeudet osoittautuivat sangen vähässä
määrin kohtalokkaiksi ja selvisivät suuremmitta vaikeuksitta.


5.

Kun Hugh oli saanut asiansa järjestykseen ja palannut Lontooseen,
taipui mr Britling ajattelemaan, että pelokkaat aavistelut ovat
syntiä elämän oikeamielisyyttä ja puolueettomuutta vastaan.

Mikään muu ei voinut herättää eloon mr Britlingin onnetonta
taipumusta synkkiin aavisteluihin siinä määrin kuin Hugh. Hugh oli
hänen sydäntään ja hermojaan lähempänä kuin yksikään muu olento.
Viimeksi kuluneina vuosina eri suuntiin tekemiensä tunteenomaisten
harhailujen aikana mr Britling oli tullut sen tajuamaan. Ja kaikki
mitä mr Britling tajusi, hän lausui myöskin julki. Tämä hellyys, joka
ilman minkäänlaista ponnistusta muodostui verrattomasti syvemmäksi
kuin yksikään hänen retkeilyjensä aikana syntynyt hienonhieno tai
intohimoinen tunne, antoi mr Britlingille aihetta sen teorian
kehittelemiseen, jonka hän jo oli mr Direckille esittänyt, nimittäin
että me ainoastaan lastemme kautta pääsemme epäitsekkääseen
rakkauteen, todelliseen rakkauteen. Mutta tämä ei selittänyt, miksi
häntä Hughiin yhdisti paljoa läheisempi tunteenomainen side kuin
Hughin hupaisiin pieniin velipuoliin. Siinä oli tosiasia, jonka
lähempää tutkimista mr Britling sangen uutterasti vältteli...

Mr Britling oli luultavasti paljoa rehellisempi ja tarkkanäköisempi
arvostellessaan itseänsä ja olevaisuutta kuin useimmat älykkäät
ihmiset, ja kuitenkin oli hänen suhteessaan vaimoonsa, ympäristöönsä,
maahansa, Jumalaansa ja luonnonjärjestykseen paljonkin sellaisia
seikkoja, joille hän valppaan pontevasti käänsi selkänsä. Mutta kovin
päättäväisesti käännetty selkä saattaa olla yhtä merkitsevä kuin
ojennettu sormi, ja tällä takaperoisella tavalla ja asiaa selvään
ilmi lausumattakin mr Britling tiesi rakastavansa poikaansa siitä
syystä, että oli häneen tuhlannut eniten toiveitaan ja kuvitelmiaan,
siitä syystä, että ainoastaan hänessä jatkui Maryn ja hänen
onnellinen yhteiselämä, joka silloin oli ollut pelkkää lemmen myrskyä
ja nyt muistelossa oli niin kaunis; se oli vallinnut mr Britlingin
koko sydäntä. Poika oli ollut nuorten vanhempain ilo ja ylpeys; he
eivät voineet käsittää, että milloinkaan oli ollut niin hienoa ja
suloista pikku olentoa, ja heidän kuvittelunsa ja harrastuksensa
kiintyi suuressa määrin hänen pienoisen persoonallisuutensa
yksityiskohtaiseen tutkimiseen ja hänen tulevaisten vaiheittensa
ennustamiseen. Mr Britlingin mielessä rehoitti mitä ihmeellisimpiä
hänen kasvatustaan koskevia suunnitelmia. Tämä henkinen askartelu
epäilemättä lisäsi mr Britlingin erikoista kiintymystä suuressa
määrin, ja vieläkin hellempiä ja hienompia vaikutteita oli
olemassa, sillä poika muistutti Maryä monessa suhteessa. Mutta oli
muitakin tosiasioita, jotka mr Britling sitäkin ilmeisemmin jätti
huomiotta. Edithiä ja mr Britlingiä erottavan juovan vähittäiseen
laajenemiseen vaikutti kaikessa hiljaisuudessa Edithin kylmä
suhtautuminen poikapuoleensa. Hän oli aina ystävällinen tuolle
pörhöiselle, pienelle uneksijalle, Edith hoiti häntä erittäin hyvin
ja piti hänestä -- on vaikea ymmärtää mitä mr Britling olisi voinut
vaatia lisäksi -- mutta päivän selvää oli, ettei hän olisi tahtonut
itselleen sellaista lasta. Oli kerrassaan kohtuutonta ja aivan
luonnollista, että mr Britling katsoi Hughin siten kärsivän vääryyttä.

Edithin koti oli varakkaampi kuin Maryn. Hän toi omia rahoja
pesään. Hänen kasvatusjärjestelmänsä oli paljoa tehokkaampi kuin
Maryn vaistomainen toimintatapa. Hugh oli ollut kuolemaisillaan
ensimäisenä ikävuotenaan, ja eräänä kesänä oli joku kulkutauti häntä
hipaissut. Tuo oli levottomuuden siteellä kiinnittänyt hänet isän
sydämeen, Edithin lastenkammarin läheisyyteen ei mikään tartunta
ollut päässyt. Hughin mr Britling oli nähnyt pienenä, surkuteltavana
ja kasvoiltaan viheriänä, kun hänet oli täytynyt nukuttaa jotakin
vähäistä rauhasleikkausta varten. Nuoremmat lapset eivät olleet
milloinkaan herättäneet mr Britlingin sydämessä sellaista sääliä; he
eivät olleet niin arkanahkaisia kuin heidän vanhempi veljensä, tomu
ja taudinsiemenet eivät heihin niin helposti pystyneet. Kaikista
näistä seikoista kehittyi epämääräinen käsitys, että Hughille oli
myönnettävä erikoisasema. Kateutta ja epäilyä piilee kaikissa
inhimillisissä sukulaisuussuhteissa. Me elämme elämäämme väittäen
kivenkovaan, ettei niin ole laita ja edellyttäen todelliseksi sen
jalomielisyyden, johon pyrimme. Mutta niissä perheissä, joissa on
lapsipuolia, eivät kateus ja epäily esiinny ainoastaan piilevinä,
vaan puhkeavat alinomaa ilmoille.

Mr Britling arveli Hughin olevan aivan erikoisen, harvinaisen
onnistuneen olennon, ja hänen mielestään oli poikaa vaalittava aivan
erikoisen huolellisesti, koska hän oli rakenteeltaan heikko --
ominaisuus, joka mr Britlingin mielestä itse asiassa oli käsitettävä
eduksi. Poika oli vilkas, nopea kuulemaan, nopea liikkumaan, erittäin
täsmällinen ja huoleton samalla kertaa, alkoi puhua harvinaisen
aikaisin ja rupesi varhaisella iällä sommittelemaan piirustuksia,
jotka olivat auttamattoman huolimattomia ja merkillisen sattuvia.
Tästä luonnonlaadusta johtui aina itsestään, että hän oli toisinaan
kömpelö ja usein rähjäinen, saattoi siinä määrin vaipua ajatuksiinsa
että oli epäkohtelias ympäristölleen ja sairastui jokaiseen
liikkeellä olevaan tautiin. Mrs Britlingin ääretön kritiikki ja
varsin somain, mutta lahjattomampain perheen nuorempain vesojen
muodostama vastakohta piti mr Britlingissä yllä alinomaista toivoa,
että Hugh osoittaisi etevyytensä eittämättömällä tavalla. Seuraukset
eivät olleet aina onnekkaita: syntyi paljon keskinäistä hankausta,
joskaan ei niin paljoa, ettei Hugh olisi voinut puolestaan yhä
enemmän kiintyä isäänsä. Poika tiesi ja tunsi, että isä oli hänen
isänsä aivan yhtä varmasti kuin hän tunsi, ettei mrs Britling ollut
hänen äitinsä. Isälle hän uskoi menestyksensä, isäänsä hän turvasi.

Mutta mieluummin hän uskoi isälle menestyksiänsä kuin huoliansa.
Omasta puolestaan hän oli taipuvainen katselemaan epäonnistumista
humoristiselta puolelta, mutta kun oli kysymyksessä "isänylpeyttä
kohtaava ankara isku", ei humoristinen käsittely voinut tulla
kysymykseen...

Se vaikeus, jota hän nyt oli isältänsä salannut, koski nuorison
vakavinta ongelmaa: elämänuran valintaa. Se ei ollut missään
yhteydessä niiden eroottisten häiriöiden kanssa, joita hänen isänsä
oli peljännyt. Jos jotakin sentapaista ehkä liikkuikin Hughin
hymyilevän tai mietteliään pinnan alla, ei se vielä ollut puhjennut
näkyviin selvinä ilmauksina. Mutta häntä vaivasivat kovin hänen oman
älyllisen kokoomuksensa ristiriitaiset virtaukset. Kahdenlaiset
harrastukset kiistelivät vallasta hänen mielessään; toisten esineenä
oli -- monesta lukijasta tämä tuntunee kuivalta harrastettavalta,
mutta Hughiin se vaikutti kimaltelevan kiehtovasti -- kristallografia
ja molekulaarifysiikka, toiset kohdistuivat karrikatyyritaiteeseen.
Molemmat taipumukset perustuivat epäilemättä hänen tavattoman
herkkään muototajuunsa. Koulupoikana hän oli iloisesti harjoitellut
kumpaakin, mutta nyt oli käsissä aika, jolloin täytyi erikoistua, ja
valitseminen -- tieteen tai taiteen -- aiheutti suurta epäröintiä.
Tieteellistä opintopuuskaa seurasi väsymyskausi, jolloin elämä tuntui
kerrassaan tyhjänpäiväiseltä, pelkältä ilveeltä, jota sopi kuvata
erittäin hirvittävästi. Jonkun ajan antauduttuaan pilapiirustukseen
hänen ajatuksensa palasi valoon ja kristalleihin kuten katuva
Magdaleena kirkkoonsa. Koulusta päästyään hän ei ollut halunnut
Cambridgeen, vaan lähti Lontoon yliopistoon työskennelläkseen etevän
ja innostavan professori Cardinalin johdolla. Mutta samaan aikaan oli
Cardinal päättänyt muuttaa Cambridgeen, ja Hugh oli tuskin saanut
työnsä alulle Lontoossa, kun Cardinalin seuraajaksi tuli ikävä,
turhanaikainen ja lamaava Pelkingham, jonka koskettaessa kristallit
muuttuivat ikäänkuin vanukkaiksi, läpikuultoisuus katosi maailmasta
ja X-säteet kutistuivat ja kuolivat. Ja Hugh rappeutui heti
pilkkaajaksi ja leikinlaskijaksi, joka halusi hyljätä tieteen taiteen
vuoksi.

Hän oli hyljännyt tieteen taiteen vuoksi vakavasti neuvoteltuaan
asiasta isänsä kanssa. Mutta nyt häntä näkyi jälleen painavan huoli,
sillä hän katui ja halusi lähteä Cardinalin luo Cambridgeen ja jatkaa
tieteellisiä opintojansa, vaikka vuosi olikin mennyt hukkaan. Hän
tunsi tämän olevan alentavaa horjuvaisuutta, tiesi siitä johtuvan
melkoisia menoja ja siksi häneltä kuluikin kaksi viikkoa ennenkuin
voi ottaa asian puheeksi.

"_Siinäkö_ kaikki!" huudahti mr Britling tuntien ääretöntä
huojennusta.

"Isä kulta, ethän toki ole luullut minun tehneen velkoja tai
väärentäneen vekseleitä?"

"Minä ajattelin, että olit kukaties tehnyt naimaliiton jonkin
laulajatytön kanssa tai jotakin sentapaista", vastasi mr Britling.

"Ja ostanut vähittäismaksuilla ison, kermanvärisen automobiilin,
jonka hän olisi ajanut rikki. Ei, sellaista sattuu vasta
myöhemmällä iällä... Minä ilmoittaudun vain jonkun cambridgelaisen
tupakkamyymälän kaunottaren uskolliseksi ihailijaksi -- ja jatkan
opintojani vuoden tai pari..."


6.

Vaikka mr Britlingin ei tarvinnut enää olla huolissaan poikansa
suhteen, oli hänen mielensä kuitenkin omituisen levoton koko
heinäkuun ajan. Hänestä tuntui, ettei maailma ollut oikealla tolalla,
ja tätä tunnettaan hän yritti poistaa erilaisten huvittelujen
avulla. Hienompi, salatajuinen erittely vei kenties tuloksiin,
joita hänen tietoinen minänsä ei tahtonut hyväksyä. Ja kun hän ajoi
polkupyörällä mrs Harrowdeanin luo saadakseen imartelua, huvia ja
yleistä mielihyvää, niin toivioretken esine ei laisinkaan innokkaasti
varmentanut kaikkea, mitä hän halusi uskoa itsestään ja maailmasta,
kuten oli ollut laita heidän romanttisen ystävyytensä aikaisemmilla
asteilla. Mrs Harrowdean oli yhä vihamielinen Edithiä kohtaan; hän
näytti päättäneen tehdä tilanteen sietämättömäksi. Ja kuitenkin oli
joitakin hetkiä, jolloin entinen läheinen suhde vallitsi.

He kävelivät hänen tulopäivänsä iltapuolella naurettavan pienen
puiston läpi huvimajaan, josta avautui näköala, ja keskustelivat
Irlannin Kysymystä koskevasta lentokirjasesta, joka nyt oli
valmistumaisillaan.

"Tietysti", sanoi mrs Harrowdean, "tietysti siitä tulee mainio
lentokirjanen".

Hänen äänessään oli empimistä, joka sai mr Britlingin odottamaan
jatkoa.

"Mutta minun luullakseni kaikenlaiset kirjailijat voisivat julkaista
Irlantia koskevan lentokirjasen. Sitävastoin ei kukaan muu kuin
sinä voisi kirjoittaa 'Hiljaisia tienoita'. Voi, _miksi_ sinä
et valmista tuota suurenmoista ihanaa teosta ja jätä koko tätä
todellisuuden ja sanomalehtien maailmaa, kaikkea tätä raakaa,
alhaista, kaikkea riitaa ja jaarittelua muitten asiaksi. Sinulla
on hallussasi taikavoima, sinä voisit olla runoilija, voisit
pelastaa meidät rumasta olevaisesta kauneuden maahan -- ja kuitenkin
tyydyt olemaan arvostelijana ja riitapukarina. Se johtuu sinun
ympäristöstäsi. Inhottavista käytännöllisistä harrastuksistasi. Siitä
käytännöllisyydestä, joka on aina sinun vaiheellasi. Sinun ei pitäisi
koskaan _nähdä_ sanomalehteä. Yhdenkään amerikkalaisen ei pitäisi
päästä lähemmäksi kuin kymmenen peninkulman päähän sinusta. Sinun
pitäisi juoda maitoa maljoista liljaisissa laaksoissa."

Mr Britling, joka tavallaan piti tuollaisesta puheesta, mutta
kuitenkin sen kestäessä tunsi itsensä naurettavan paisutetuksi, jopa
typeräksikin, vastaili heikosti ja vaatimattomasti.

"Minä luin _Nation'issa_ äskettäin julkaisemasi kirjeen", sanoi mrs
Harrowdean. "Miksi antaudut väittelyihin. Minun teki mieleni lähteä
päätä pahkaa _Nation'iin_, saada sinut käsiini, pyyhkiä pois kiukkusi
ja viedä sinut kokonaan pois -- johonkin rauhaisaan, kauniiseen
paikkaan."

"Mutta sellaisille henkilöillehän _täytyy_ vastata", sanoi mr
Britling vieriskellen eteenpäin rouvan rinnalla ikäänkuin täysikuu
Venuksen vierellä ja aivan vilpittömästi ja huomaamattaan käyttäen
keskustelutoverinsa äänilajia.

Mrs Harrowdean lausui muistista muutamia "Hiljaisten tienoiden"
rivejä. Hän valoi ääneensä kerrassaan ihmeellistä tunnetta. Hän sai
sanat hehkumaan. Ja hän oli nähnyt käsikirjoituksen yhden ainoan
kerran...

Oliko hän tosiaankin hautaamassa ihmeellistä kykyänsä arkitointen
pölyyn? Kun he vihdoin palasivat huvimajasta päivälliselle
lämpöisessä ehtoovalaistuksessa, oli hän varmasti luvannut ryhtyä
"Hiljaisiin tienoihin" ja valmistaa teoksen... Ja harkita Irlantia
koskevaa lentokirjastaan ennenkuin laskisi sen julkisuuteen...

Pyecrafts oli kuin kristallilipas, kappale hienompaa maata kaukana
maailman suurista maanteistä...

Kaikesta huolimatta tuo kaikkien riitojen enkelimäinen vastustaja
jo seuraavana päivänä puhkesi mitä kauhistuttavimmalla tavalla
soimaamaan Edithiä, ja mr Britlingin täytyi sanoa hänelle selvemmin
kuin ennen, ettei hän voinut sellaista sallia. Hän ei halunnut
kuulla Edithiä häväistävän. Hän ei sietänyt, että Edith kuvailtiin
halpamaiseksi. Siitä syntyi heidän välilleen ankaraa ikävyyttä,
kyyneliä ja Oliveriin viittailua...

Mr Britling huomasi olevansa kykenemätön jatkamaan "Hiljaisten
tienoiden" enempää kuin lentokirjasenakaan kirjoittamista ja oli
varsin onneton...

Myöhemmin mrs Harrowdean osoitti erittäin liikuttavaa katumusta
ja sanoi nielevänsä tuhat Edithiä, kunhan mr Britling vain häntä
rakastaisi. Mr Britling jätti huomioonottamatta "Edithin nielemiseen"
sisältyvän epäkunnioituksen, he tekivät sulan sovinnon, puhuivat
korkealentoisesti, ja illalla mr Britling jatkoi onnellisesti
"Hiljaisia tienoita" keksien puoli tusinaa ihmeen kaunista riviä.
Seuraavana päivänä hän palasi kotiin, jossa häntä odottivat mr
Direck, melkoiset kirjekasat ja Irlantia koskevan lentokirjasen
valmistaminen.

Hän tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän ei ollut vielä milloinkaan
tuntenut itseään niin rauhattomaksi omassa kodissaan. Hän ei voinut
ymmärtää, mikä oli syynä. Kaikki hänen ympärillään oli ihan ennallaan
ja kuitenkin herätti kaikki tyytymättömyyttä ja tuntui epävarmemmalta
kuin koskaan ennen. Häntä ikävystytti Irlantia koskevan riidan
mahtipontinen jatkaminen; häntä hermostutti Balkanilla kytevä
sodanuhka, samoin suffragetit ja joukko tarkoituksettomia
pikkulakkoja sekä kaikissa näissä riidoissa ja turhanpäiväisyyksissä
ilmenevä yleisen suunnitelman puute... Dower Housessa hän joutui
mitä epämieluisimpien ajatusten valtaan. Muun muassa hän epäili
"Hiljaisissa tienoissa" jäljitelleensä, tietäen tai tietämättään,
Henry Jamesia...

Heinäkuun kahdentenakymmenentenä ensimäisenä Gladys tuli takaisin
korjattuna ja yhtä hienona kuin konsanaan ennen onnettomuutta.
Seuraavana päivänä mr Britling ajoi hyvin varovasti Pyecraftsiin
toivoen voivansa hillitä levottomuuttaan teeskentelemällä suurta
intohimoa ja kuuntelemalla ylistyksiä, joita tuli "Hiljaisten
tienoiden" osaksi, tuon ihanan taideteoksen, joka oli niin perin
puhdas kaikesta todellisuuden tahrasta -- ja kovaksi onneksi oli mrs
Harrowdean hänen saapuessaan huonolla tuulella. Mr Britling oli ollut
poissa hänen luotaan kymmenen päivää -- kokonaista kymmenen päivää.
Edith oli tietenkin juonillaan häntä pidättänyt. Sitä hän ei ollut
tehnyt. Eikö _ollut_? Kuinka hän saattoi olla niin yksinkertainen,
että meni sellaista väittämään? Tämä oli myrskyisen ehtoopuolen
alkusoittoa.

Mrs Harrowdeanin harmin syynä oli, että hän tuhlasi elämänsä, että
hän tuhlasi hyvän, kärsivällisen, kelpo Oliverin elämän, että hän
ystävyytensä vuoksi joutui mitä ilkeimpien syytösten esineeksi, että
mr Britling kohteli häntä välinpitämättömästi, tuli milloin hyväksi
näki, pysyi sydämettömästi poissa eikä koskaan tullut ajatelleeksi,
että hän tarvitsi _pikku_ huvituksia, _pikku_ huomaavaisuuksia,
_pikku_ lahjoja. Luultiinko hänen voivan ryhtyä vaatimattomiin
töihinsä, olivatpa ne nyt millaisia! tahansa, laiminlyötynä ja
yksinäisenä? Oli muistettava, että naiset ovat pieniä, herkkiä
olentoja, jotka kaipaavat onnea ja joiden onnea on _pidettävä
yllä_. Eihän Oliver tosin ollut älykäs eikä viehättävä, mutta
kömpelöllä tavallaan hän sittenkin ymmärsi ja yritti suorittaa
velvollisuuksiansa...

Lähes pari tuntia kuunneltuaan tällaisia valitusvirsiä mr Britling
nousi kapinaan. Hän kohotti äänensä, valoi siihen loukkaantuneisuutta
ja murhetta ja selitti tulleensa Pyecraftsiin pelkkäin hellien ja
lemmekkäiden aatosten vallassa, huomautti viipymisen johtuneen siitä,
ettei Gladys ollut ehtinyt aikaisemmin kotiin korjausretkeltä,
mainitsi ottaneensa mukaansa "Hiljaisten tienoiden" käsikirjoituksen
viimeistelläkseen ja päättääkseen sen täällä, kertoi "päivä päivältä"
ikävöineensä rakkaan, vanhan huvimajan ilmapiiriin, jossa oli uskonut
työn sujuvan vanhan, rakkaan meren välkkyessä näköpiirin rajoilla, ja
totesi sen nyt olevan mahdotonta, sanoi mrs Harrowdeanin tehneen sen
mahdottomaksi ja väitti hänen kohta tekevän kaikki mahdottomaksi.

Kun mr Britling oli laukaissut väitteensä ilmoille ja itsekin
ihmetellyt purkautumaan päässeen katkeruutensa nopeata nousua, hän
vaikeni äkkiä, teki käsillään epätoivoisen eleen ja lähti ikäänkuin
äkkinäisen mielijohteen ajamana ulos huoneesta ja koko talosta
odottavan Gladysin luo. Hän nousi vaunuun, pani koneen käyntiin
ja -- ankaran mielenliikutuksensa vuoksi hetkisen välityksiä
vaihdeltuaan -- kääntyi menemään, kääntyessään murskaten kulman
eräästä pienestä kukkalavasta, jossa kasvoi jalopeurankitoja.
Vihaisen vääjäämättömästi hän ajoi takaisin kotiinsa sanomalehtien,
kirjeiden ja harmien luo kokemaan sitä maailman onttouden ja
tarkoituksettomuuden synnyttämää nakertavaa ja käsittämätöntä
tunnetta, johon hän oli toivonut saavansa mrs Harrowdeanilta
lievikettä. Ja mitä kauemmaksi mrs Harrowdeanista hän ehti, sitä
jörömmin ja kohtuuttomammin hän tunsi käyttäytyneensä.

Mutta eteenpäin hän meni, sillä hän ei ymmärtänyt, miten takaisinkaan
sopisi lähteä.


7.

Mr Direckin nyrjähtynyt ranne parani hänen omasta mielestään liiankin
nopeasti. Alusta pitäen hän oli vakuuttanut voivansa pitää sitä
siteessä ja siitä huolimatta lähteä matkalle ja selviytyä omin
neuvoin hotelleissa. Matching's Easyssä hän sanoi oleilevansa vain
siitä syystä, että siellä-olo häntä miellytti, että hän nautti mrs
Britlingin ystävällisyydestä ja mr Britlingin seurasta. Mutta itse
asiassa hän nautti minkä ennätti miss Cecily Cornerin raikkaudesta
ja ystävällisyydestä, ja mr Britling oli enemmän kuin kolmanneksen
ajasta kokonaan kotoa poissa.

Lienee jo itsestään selvää, että mr Direck oli eurooppalaista
teeskentelemättömämpi ja suorasukaisempi mies ja että hänen
puoleltaan neitoseen kohdistuvat aikeet olivat niin selvät, suorat
ja läpeensä rehelliset kuin sellaiset aikeet suinkin voivat
olla. Huomattavimmin kuin muissa maissa vallitsee Amerikassa
ritarillisuuskäsite, jonka mukaan naisen on näissä asioissa annettava
ääni; miehen on siihen soveltauduttava, oltava suojaava, huomaavainen
ja älykäs. Naisen tulee olla oikullinen ja viehättävä, kunnes mies
hänet vangitsee, rakentaa; hänelle oivallisen pesän, tarjoaa hänelle
hämmästyttävän runsaat taskurahat ja pitää muuten huolen omista
asioistaan. Näillä edellytyksillä mr Direck ryhtyi tehtäväänsä. Mutta
aivan pian ilmeni, ettei Cecily hyväksynyt hänen edellytyksiänsä.
Hän joutui hämilleen saadessaan suklaata ja kukkia, joita mr Direck
tuotti häntä varten Lontoosta -- Britlingin pojat osasivat antaa
lahjoille paljoa suuremman arvon -- hän ei tahtonut sallia mr
Direckin järjestävän hänen tähtensä pieniä, kalliita huviretkiä,
kieltäytyi hyväksymästä lausuttuja kohteliaisuuksia ja uhkasi
lopettavansa luonakäynnit, ellei hän herkeäisi. Hän ei tyytynyt
ottamaan selkoa vain mr Direckin yleisestä elämänkäsityksestä, vaan
teki mitä suorasukaisimpia hänen toimintaansa ja harrastuksiansa
koskevia kysymyksiä. Mr Direckin pääasiallisimpana toimintana oli
kyvykkään asianajajan onnellisena perijänä oleminen, ja Cecilyn
ristikuulustelun valossa näyttivät hänen harrastuksensa mitättömiltä
ja jossakin määrin löyhiltä -- ominaisuuksia, joita hän siihen asti
ei ollut milloinkaan pitänyt minään puutoksina. Niinpä hänen täytyi
toivoa voivansa tulevaisuudessa, oikealta taholta tulevan innostuksen
avulla, ryhtyä viettämään toimekkaampaa ja hyödyllisempää elämää.

"Amerikassa", selitti hän, "meistä tuntuu, että me pikemmin taivumme
tekemään liian paljon kuin liian vähän ja että joutilaan luokan
tehtävänä on kehittää hienostumista ja laajempaa elämänkatsomusta".

"Mutta joutilas luokka ei merkitse sellaista luokkaa, joka ei tee
mitään", sanoi Cecily. "Se merkitsee vain luokkaa, joka ei reuhdo
rahanansiossa."

"Te olette liian ankara minua kohtaan", sanoi mr Direck hymyillen
hiljaista hymyänsä.

Saadakseen Cecilyn puolustusasentoon hän kysyi, mitä hänen asemassaan
olevan miehen oikeastaan pitäisi tehdä.

_"Jotakin"_, vastasi Cecily, ja tätä epämääräistä vaatielmaa
laajemmin selvitellessään he joutuivat koskettelemaan useitakin
asioita. Cecily, mainitsi olevansa sosialisti, ja mr Direckissä oli
vielä vanhanaikaisen amerikkalaisen ennakkoluulon vivahdusta tuota
sanaa kohtaan. Sosialisti sai hänet ajattelemaan anarkisteja ja
rangaistusvankeja. Selvää oli myöskin, että Cecily tunsi perinpohjin
mr Britlingin kirjoitelmat ja teokset. Hänen mielestään jokaisen
ihmisen, naisten samoinkuin miestenkin, tuli suunnitella työnsä
siten, että ihmiskunta kokonaisuudessaan siitä hyötyisi. ("Olenhan
minä sentään sihteerinä massachusettsilaisessa nykyaikaisen ajattelun
seurassa", huomautti mr Direck.) Hän halusi itsekin tehdä jotakin --
juuri siitä syystä, ettei hän ollut selvillä tehtävänsä laadusta,
hän luki niin paljon ja ahmimalla. Hän halusi antautua johonkin.
Syvällä mr Direckin sisimmässä eli vakaumus, että Cecilyn oikeana
tehtävänä oli rakastaa, rakastaa myrskyisesti ja itsekkäästi, nauttia
joka hiven omaa ihastuttavaa itseänsä ja omaa elontäyteläisyyttänsä
-- niin kauan kuin se hänellä oli. Keskustelussa ei tämä
vakaumus kuitenkaan päässyt ilmenemään sen selvemmin kuin että
mr Direck mainitsi ihmisen velvollisuuden olevan kehittää omaa
persoonallisuuttansa. Tässä kohden Cecily ilmaisi tarmokkaasti
eriävän mielipiteensä.

"Sitäpä mr Britling juuri sanoo teistä, 'Amerikkalaisissa
vaikutelmissaan'", virkkoi hän. "Hän sanoo, että Amerikassa pannaan
aivan liiaksi painoa persoonallisuuden kehittämiseen, että mitä
virheitä Amerikan oloissa lieneekään, tuo on joka tapauksessa
ilmeisin virhe. Minä luin asiasta aamusella ja heti lukiessani
ajattelin: Niin, siinäpä se on! Mr Direck liioittelee persoonallisen
kehityksen tärkeyttä!"

"Minä!"

"Te juuri. Teidän kanssanne jutteleminen huvittaa minua ja se
ei huvita minua. Nyt minä ymmärrän syyn olevan siinä, että
te lakkaamatta puhutte minun persoonallisuudestani ja omasta
persoonallisuudestanne. Se tympäisee minua. Aivan kuin joku kävelisi
jäljessäni lyhty kädessään. Tavallaan minä siitä sentään pidänkin.
Minä pidän siitä, se on mielestäni imartelevaa, mutta jälkeenpäin
se taas tuntuu epämieluiselta, minä en pidä sen aikaansaamasta
vaikutuksesta. Minä yllätän itseni yrittämässä olla mitä te olette
sanonut minun olevan -- minä siis ikäänkuin näyttelen itseäni. Minun
tekee mieleni katsoa peiliin, kuinka yritykseni onnistuu. Sama
asia, jonka mr Britling kirjassaan mainitsee Amerikan naisista. He
näyttelevät itseään ikäänkuin mitäkin roolia; heidät on kuvailtu
määrätynlaisiksi ja koettavat aina mahdollisimman selvästi osoittaa
otaksutun laatunsa kaikille katselijoille. Mutta sellaisessa puuhassa
ollen ei käy kunnolla ajatteleminen muita asioita."

"Me katselemme mielellämme ihmisiä kirkkaassa valaistuksessa", sanoi
mr Direck.

"Me emme. Me kait olemme hämärämpiä", sanoi Cecily.

"Teissä on kieltämättä enemmän varjonhäivettä", sanoi mr Direck. "Ja
minun on tunnustettava, että tuo varjonhäive ottaa minut valtoihinsa.
Mutta ettehän te ole vielä sanonut minulle, miss Cissie, mihin minun
on mielestänne ryhdyttävä. Tässä minä olen, kuten näette, sangen
suuressa määrin teidän käytettävissänne. Millaisiin tehtäviin minun
mielestänne tulee antautua?"

"Sitä teidän on kysyttävä joltakin kokeneemmalta. Kysykää mr
Britlingiltä."

"Mieluummin minä noudattaisin teidän neuvoanne."

"Enhän minä ole selvillä edes omista asioistani", sanoi Cecily.

"Miksi emme siis lähde yhteiselle etsintäretkelle?"

Cecilyn kiusallisena tapana oli jättää huomioonottamatta kaikki
sensuuntaiset yritykset.

"Ei voi mitään sille, että tuntee olevansa olemassa enempää kuin
pelkkää itseänsä varten", sanoi hän...


8.

Pian sai mr Direck mitata Dower Housessa vielä vietettävää aikaansa
tunneissa eikä enää päivissä. Hänen matkatavaransa olivat suurimmalta
osalta valmiina, hänen matkalippunsa Rotterdamiin, Kölniin,
Müncheniin, Dresdeniin, Wieniin olivat kaikki kunnossa. Ja yhä olivat
hänen ja Cecilyn väliset asiat sangen epämääräisellä kannalla.
Mutta Jumala ei ole suotta luonut amerikkalaisen leukaa sileäksi ja
selväpiirteiseksi: mr Direck päätti saada asiansa; jonkinlaiseen
päätökseen ennenkuin lähti matkalle, josta mielenkiinto nopeasti
haihtui tarkkaavaisuuden keskittyessä toiselle taholle...

Hänen äänessään ja käytöksessään ilmeni melkoista hermostumista, kun
hän vihdoinkin toteutti päätöksensä.

"On eräs pieni asia", sanoi hän Cecilylle, käyttäen hyväkseen hetkeä,
jolloin he jäivät kahdenkesken aamiaisen jälkeen, "joka olisi minulle
nyt arvokkaampi kuin mikään muu koko maailmassa".

Cecily vastasi kohottamalla kulmakarvojaan ja katsahtamalla häneen
vähemmän kysyvästi kuin tarkoitus oikeastaan oli.

"Voisimmehan kävellä hiukan yksissä Claveringsin puiston kautta ja
niin edespäin. Saisin nähdä hirvet vielä kerran ja vanhat puut.
Mielelläni pitäisin ne muistissani jouduttuani täältä kauas pois."

Hänen henkeänsä ahdisti hieman, ja Cecily mietti asiaa hetkisen aivan
kohtuuttoman vakavasti.

"Miksei", vastasi hän, antaen iloisen suostumuksensa paria tahtia
liian myöhään. "Mennään vain. Se on hauskaa."

"Nämä Englannin ehtoopuolet ovat ihmeellisiä ehtoopuolia", huomautti
mr Direck oltuaan vähän aikaa vaiti. "Niissä ei tosin ole meidän
kesämme loistoisaa loimua, mutta -- hehkuvia ne ovat."

"On ollut hyvin kaunista koko täällä olonne ajan", virkkoi Cecily...

Vaihdettuaan siten ajatuksia he enempää puhelematta kulkivat
lehtokujaa maantielle, pitkin puiston aitoviertä, ja sitten pienelle,
puistoon johtavalle veräjälle.

Mr Direckistä tuntui, että oli sopimatonta puhua mitään ennenkuin
veräjästä oli päästy. Lehtokuja, maantie ja veräjä olivat pelkkää
valmistelua, josta oli suoriuduttava ennen varsinaiseen asiaan
puuttui mistä. Pienen valkoisen veräjän toisella puolen oli tie
selvä, puisto levisi heidän eteensä ja he voivat kulkea eteenpäin
tienkäänteitä ajattelematta. Ja mr Direck oli mielestään riittävän
kauan kulkenut varovasti pitkin lehtokujia ja syrjäpolkuja.

"No niin", sanoi hän saavutettuaan Cecilyn, joka oli ehtinyt edelle
hänen erinomaisen huolellisesti sulkiessaan veräjää. "Minä halusin
saada tilaisuuden mainita teille jotakin, joka sattuu liikuttamaan
teitä -- jos se sattuu teitä liikuttamaan... Minun kai on parasta
sanoa asia niin selvästi kuin suinkin... Totta puhuen... Minä olen
rakastunut teihin korvia myöten... Minä ajattelin puhua siitä
teille..."

Rajaton äänettömyys.

"En tahdo tietenkään väittää, ettei ketään muuta ole ollut", aloitti
mr Direck äkkiä uudelleen. "On kyllä ollut. Varsinkin yksi. Mutta
minä uskallan vakuuttaa teille, etten ole milloinkaan saavuttanut
tällaista tunteen syvyyttä ja korkeutta, en milloinkaan tällaista
rauhallisen selvää varmuutta... Ja nyt minä kerron teille koko asian,
miss Corner, en tiedä herättääkö se teissä mielenkiintoa, kun kerron,
että olette minun ensimäinen ja viimeinen todellinen rakkauteni.
Minä olen pyytänyt lähettämään -- sain sen vasta eilen -- tämän
pienoisvalokuvan, joka esittää erästä isoäitini sukulaista -- hän oli
Corner, kuten tekin. Tässä se on..."

Hänen oli aika vaikea selviytyä taskuistaan ja papereistaan. Cecily
oli vaiti; häntä vaivasi aiheeton ja selittämätön halu itkeä. Hän
otti kuvan käteensä.

"Kun olin viisitoistavuotias poikanen", virkkoi mr Direck ikäänkuin
olisi esittänyt murheellisia, mutta ratkaisevia todisteita,
"niin _jumaloin_ tuota pientä kuvaa. Se näytti minusta --
rakastettavimmalta olennolta... Ja -- tehän se olette..."

Hänkin oli suunnattoman liikutuksen vallassa.

Pitkään aikaan Cecilyllä ei tuntunut olevan mitään sanottavaa, ja
vihdoin hän lausui pehmein, epäselvin ääntein, yhä pitäen kuvaa
kädessään: "Te olette kovin hyvä."

He olivat pysähtyneet katselemaan kuvaa. Nyt he lähtivät jälleen
liikkeelle.

"Minä ajattelin, että minun oli puhuttava teille", sanoi mr Direck,
ja senjälkeen syntyi pelottava vaitiolo...

Cecilyn oli uskomattoman vaikea vastata hänelle. Hän koetti ottaa
asian keveästi ja luonnollisesti ja olla hyvin avomielinen.

"Tietysti minä tiesin", sanoi hän, "tunsin jotenkin -- että te
aioitte sanoa tämäntapaista -- kun pyysitte minua mukaanne kävelemään
--"

"Entä sitten?"

"Ja nyt minä olen vaivannut aivoparkojani keksiäkseni mitä teille
vastaisin."

Hän vaikeni ja harkitsi vaikeuksiansa...

"Ettekö ehkä voisi sanoa jotakin samanlaista kuin minä yritin sanoa?"
kysyi mr Direck reippaasti, äänessä vilpittömän avuliaisuuden
vivahdus. "Olisin kovin iloinen, jos voisitte."

"Enpä oikein", sanoi Cecily entistäänkin varovaisempana.

"Tarkoitatte?"

"Tiedätte hyvin itsekin, että olette ystävistä parhain. Te olette --
niin, te olette parhain ystävä."

"No niin, kaikki on hyvin -- siihen asti."

"Enempää ei ollutkaan."

"Ettekö tiedä, rakastatteko minua? Sitä kai tahdoitte sanoa."

"Ei... Ei se sitäkään ole... Mutta..."

"Onko kenties joku toinen?"

"Ei." Cecily punnitsi asioita. "Siitä teidän ei tarvitse olla
huolissanne", sanoi hän.

"Mutta... te ette tiedä?"

Cecily teki myöntävän eleen.

"Ei sovi kieltää, että olen teitä ajatellut", sanoi hän.

"No niin, minähän olen puolestani tehnyt voitavani siihen suuntaan",
sanoi mr Direck. "Minusta tuntuu, etten ole koko aikana juuri muuta
tehnytkään."

"Mutta mitä me sitten tekisimme?"

Mr Direckin mielestä kysymys oli erinomaisen vilpitön. "Mitä
tekisimme? Menisimme naimisiin", sanoi hän. "Ja niin edespäin."

"Letty on mennyt naimisiin -- ja niin edespäin", sanoi Cecily katsoen
vakavasti mr Direckiä silmiin, sillä hän tunsi ankarasti punastuvansa.

"Ja he voivat hyvin, eikö niin? Mikäli ymmärrän, elävät he mitä
onnellisinta aikaa!"

"Ovat eläneet. Ja Teddy on mitä paras aviomies. Heillä on soma pikku
asunto ja erittäin viehättävä pienokainen. He pelaavat hockeyta joka
sunnuntai. Ja Teddy hoitaa tehtävänsä. Ja viikot ovat toistensa
kaltaisia. He ovat kuin taivaassa. Mutta aina samassa taivaassa.
Joka sunnuntai alkaa uusi taivaallinen viikko. Ja se, nähkääs, ei
ole enää taivasta, vaan maata. He eivät tosin itse asiaa huomaa,
mutta he alkavat ikävystyä. Minä olen tarkastellut heitä ja olen
huomannut heidän alkavan ikävystyä ihan kamalasti. On sydäntäsärkevää
havaita sellaista, sillä he ovat minun rakkaimpiani. Teddyn tapana
oli aina laskea leikkiä heidän tulevasta asunnostaan, pienokaisesta
ja Lettystä ja nyt -- ovat sukkeluudet lopussa. Vain silloin tällöin
sattuu jokin uusi sukkeluus syntymään. Aivan samoin kuin kukkarikasta
kevättä seuraa -- kesä. Ja Letty se vain istuskelee eikä enää laula.
He toivovat, että tapahtuisi jotakin uutta... Samoin on mr ja mrs
Britlingin laita. He rakastavat toisiansa. Paljoa enemmän kuin
kumpikaan heistä aavistaa. Oli kerran aika, luullakseni, jolloin
hekin elivät taivaallista elämäänsä. Kunnes alkoi äkkiä sattua, ettei
mitään uutta enää sattunut..."

"No niin", virkkoi mr Direck, "mutta sopisihan matkustella".

"Mutta se ei ole _oikeata_ tapahtumista", väitti Cecily.

"Ainakin se pitää mielenkiintoa vireillä."

"Mutta todellinen tapahtuminen merkitsee, että teemme jotakin."

"Te palaatte siihen, mistä aloitimme", sanoi mr Direck. "En ole
koskaan ennen tavannut ketään, joka olisi ollut siinä määrin tuon
aatteen vallassa kuin te. En tahtoisi asian olevan toisin. Se on
osa teidän olemustanne. Samaa tuntuu mr Britling aina sanovan,
itse koskaan täysin tajuamatta, että hän on niin sanonut. Siihen
sisältyy otaksuma, että kaikki mitä tapahtuu, ei tapahdu niinkuin
pitäisi -- vaan aivan toisin. Tuollaisen ajatuksen valtaan voi
hyvinkin joutua. Teidän jokapäiväinen elämänne näyttää olevan
vailla merkitystä, politiikka näyttää olevan vailla merkitystä,
kuningas, yhteiskuntajärjestys, liike-elämä ja muu semmoinen tuntuvat
kerrassaan olemattomilta, ja näyttää siltä kuin te arvelisitte
olevan jotakin muuta -- silmänkantamattomissa -- kätkössä -- jotakin
sellaista, johon teidän pitäisi päästä käsiksi. Minä myönnän itsekin
olevani suuressa määrin sellaisen vaikutelman alaisena. Ja se liittyy
erottamattomasti teitä koskeviin ajatuksiin. En voi tosiaankaan
huomata siinä mitään ristiriitaisuutta. Minä rakastan teitä, koko
sydämeni rakastaa teitä, mitäpä hyödyttäisi sitä kainostella?
Minä antaisin henkeni tällä hetkellä täyttääkseni pienimmänkin
toivomuksenne, tuntuu siltä kuin suonissani virtailisi rakkaus
veren tilalla, mutta se ei irroita minua tuosta toisesta asiasta.
Se päinvastoin johtaa minut tuohon toiseen. Minusta tuntuu, etten
ilman teitä kykene yhtään mihinkään, mutta teidän _kanssanne_ -- Me
emme asettuisi asumaan mihinkään maalaishuvilaan emmekä matkustelisi
paikasta toiseen Baedekeriä noudattaen. Ei ainakaan pitkiä aikoja. Me
tietysti asettuisimme yhdessä asumaan ja _toimimaan_..."

"Niin, mutta mitä me toimisimme?" kysyi Cecily.

Heidän keskustelunsa katkesi hetkiseksi.

Mr Direck veti syvään henkeänsä.

"Näettekö tuon vanhan kaadetun puun tuolla? Minä istuin toissapäivänä
sen rungolla ajatellen teitä. Ettekö tule sinne kanssani istumaan?
Siellä tarjoutuu näköala, niin, kerrassaan viehättävä englantilainen
näköala, kappale taloa, puuryhmät ja etäämpänä laakso lummelampineen.
Mielelläni muistelisin teitä tuon maiseman yhteydessä..."

He istuutuivat ja mr Direck aloitti esityksensä. Alussa hän oli
arka ja kömpelö, sillä hän oli miettinyt sanojaan edeltäkäsin
erinomaisen tarkoin, mutta ei silti tahtonut millään ehdolla esiintyä
väsyttävänä eikä syvämietteisenä, vaan teeskentelemättömänä ja
välittömänä. Aloittaessaan hän itsekin tunsi epäonnistuvansa ja
olevansa lattea. Ja kuitenkin asia oli hänen sitä valmistellessaan
tuntunut varsin hienosti suunnitellulta ja elonraikkaalta. "Niin,
nähkääs, minä en tahdo käyttää sanoja, joita on viljelty tuhansissa
erilaisissa merkityksissä, muuten kuin täysin selvällä tavalla, ja
toisaalta en halua esiintyä teeskentelijänä enkä kiristää asioita
paria ääniaskelta niiden luonnollista sävelasemaa korkeammalle,
mutta minusta tuntuu kuin se, mitä mr Britling aina pitää silmällä
kirjoitelmissaan ja teoksissaan yleensä, se mitä te etsitte yhtä
innokkaasti ja mikä näyttää teistä niin tärkeältä, että rakkauskin
on teistä toisarvoinen asia, kunnes saatte sen tuohon edelliseen
yhdistetyksi, on sanalla sanoen uskontoa -- en tarkoita sitä tai
tätä uskontoa, vaan uskontoa itseänsä, suurta, ylevää, laajaa
aatetta, joka sisällyttää teidät, minut ja koko maailman yhteen
suureen, yleiseen suunnitelmaan. Ja vaikka tämä rakkauskäsite ei
juuri olekaan toistaiseksi ollut yleisessä käytännössä -- esimerkiksi
Carriervillessä -- niin joka tapauksessa se on oikea käsite, jota on
noudatettava, ellemme tahdo tehdä rakkaudesta pelkkää turhanaikaista
ja väsyttävää leikkiä huomaavaisuuksineen ja imarteluineen, mikä
ehdottomasti johtaa suoraa päätä pettymyksiin, hullutuksiin ja --
kadotukseen. Te tahdotte ymmärtääkseni väittää, että avioliiton on
oltava uskonnollinen avioliitto ellei mieli pirstoa elämäänsä, että
uskonto ja rakkaus ovat elämän tärkeimmät asiat, sen varsinainen
käyttövoima ja ettei niitä käy suuntaaminen eri tahoille... Nämä
ajatukset ovat olleet minulle vieraita siihen asti, kun tulin
tänne ja tapasin teidät, mutta nyt ne nousevat mieleeni ikäänkuin
ne olisivat aina siellä olleet... Siksi te ette tahdo kiirehtiä
naimisiinmenoanne. Ja siksi minä olen melkein iloinen, ettette tahdo
sitä tehdä."

Hän mietti. "Siksi minun on lähdettävä Saksaan, jotta saisimme
molemmin aikaa asian harkitsemiseen."

"Niin", virkkoi Cecily punniten kuulemiaan. "Niinpä se lienee.
Minä tahdon kyllä uskonnollisen avioliiton, ja Teddyn ja Lettyn
onnettomuus on juuri siinä, että heiltä puuttuu uskonnollisuutta. He
väittävät kyllä olevansa uskonnollisia kaikessa hiljaisuudessa...
Mutta -- --"

Mr Direck katseli häntä vakavin ilmein.

"Mutta mitä _on_ uskonto?" kysyi Cecily.

Jälleen syntyi melkoinen vaitiolo.

"Lähes kolmeneljännestä niistä esitelmistä, jotka yhdistyksessämme
on pidetty siitä lähtien, jolloin tulin siihen kuulumaan, on
käsitellyt juuri tätä kysymystä", alkoi mr Direck. "Ja erään kaikkein
vaikutusvaltaisimpia jäseniämme onnistui saada avuksemme Michiganin
yliopistosta eräs varsin kyvykäs ja erittäin tottunut nuori nainen,
joka teki yhteenvedon kaikista noista edustavista lausunnoista. Me
painatamme sitä parhaillaan todella taiteellisesti julkaistaksemme
sen syyskauden klubikirjana. Hänen saavuttamiensa tulosten ydin on,
että uskonto ei merkitse samaa kuin uskonnot. Että useimmat uskonnot
ovat vanhoja, mutta uskonto iäti uusi... Sanalla sanoen, uskonto on
suuren olevaisen alinomaista uudelleen löytämistä... Mitä tuo suuri
olevainen sinänsä on, se lausutaan eri tavoin, mutta jos tiedätte sen
olevan ja muistatte sen olevan, niin teillä on uskontoa... Siihen
suuntaan hän asiaa kuvailee... Minä lähetän kirjan teille kohta kun
saan sen... Minä en voi väittää esittäväni asiaa niin selvästi kuin
hän. Hänellä on oikea erittelevä äly. Mutta se on heräterikkaimpia
pikku kirjoja mitä koskaan olen lukenut. Se ottaa teidät valtoihinsa
ja _pakottaa_ ajattelemaan."

Hän vaikeni ja tuijotteli eteensä maahan -- mietteissään.

"Elämän", virkkoi Cecily, "on joko oltava uskonnollista tai
pirstouduttava... Kenties se pirstoutuu joka tapauksessa..."

Mr Direck osoitti nämä huomautukset hyväksyvänsä nyökäyttämällä
vitkaan päätänsä.

Hän antoi hetkisen kulua hiljaisuuden vallitessa. Sitten hän tuli
jälleen ajatelleeksi asiaa, jota hän oli suunnitellut epämääräisin
pelontuntein, mutta jonka nämä korkeammat harrastukset olivat
työntäneet syrjään. Hän ryhtyi siihen jälleen, sydän tuskaisena oman
uhkarohkeutensa vuoksi.

"No niin", sanoi hän, "ettehän te vihaa minua?"

Cecily hymyili.

"Enhän ole teistä epämiellyttävä tai halveksittava?"

Cecilyn ilme oli nytkin rauhoittava.

"Ettehän pidä minua minkäänlaisena jäykkänä amerikkalaisena hirviönä?"

"En."

"Te ehkä ajattelette niinkin, että voisin -- joskus tulevaisuudessa
--?"

Cecily koki iloisen avomielisesti vastata hänen katseeseensa, ja
luultavasti hän olikin avomielisempi kuin oikeastaan aikoi.

"Sanokaahan", virkkoi mr Direck vienon tunneväreen pehmentäessä hänen
suunsa ilmettä, "sanokaahan nyt eräs asia. Meidän on odotettava.
Kunnes olette paremmin selvillä itsestänne. Mutta... Voisitteko
suostua --? Jos vain kerrankin -- saisin suudella teitä..."

"Minä lähden nyt Saksaan", jatkoi hän toisen vaietessa. "Mutta Saksa
ei herätä mielenkiintoani läheskään siinä määrin kuin matkalle
lähtiessäni otaksuin. Mutta miten olisikaan -- jos tuntisin -- teitä
suudelleeni..."

Eksyttävän tyynen näköisenä nuori lady katsahti ensin vasemman ja
sitten oikean olkansa yli ympäröivään puistoon. Sitten hän nousi.
"Me voimme palata takaisin tuota tietä", sanoi hän hieman päätään
heilauttaen, "pientä varjoisaa polkua pitkin".

Mr Direck nousi hänkin.

"Jos olisin runoilija tai lintu", sanoi mr, Direck, "niin laulaisin.
Mutta kun olen tavallinen Amerikan kansalainen, en osaa tehdä muuta
kuin jutella kaikesta mitä tekisin, jos en olisi..."

Kun he olivat ehtineet pienelle piilopolulle, jossa jalan alla tuntui
pehmyt sammal ja pään päällä oksat kietoutuivat suojaavaksi verhoksi,
katkaisi mr Direck hiljaisuuden virkkamalla: "Kuka tietää, mikä
on oikeata ja mikä väärää tässä ja tällä hetkellä." Cecily seisoi
hänen edessään suorana kuin keihäs, ja hänen kirkkaissa silmissään
kimalteli lupauksia. Hän tarttui vapisevin käsin hänen pehmeihin,
viileihin kasvoihinsa ja suuteli hänen suloisia puoliavoimia
huuliansa. Hän painoi kiinteämmin itseänsä vasten värähtelevää
vartta ja aikoi suudella uudelleen. Mutta toinen irroittautui, eikä
hän pakottanut. Vaiteliaampina kuin koskaan, syvissä mietteissä ja
salaisen, oudon värinän vallassa nuo kaksi ulkonaisesti tyyntä nuorta
ihmistä palasivat Dower Houseen...

Teenjuonnin jälkeen tuli automobiili asemalta ja hän lähti. Viimeksi
näkyi vain heiluva hattu joka painui orjanruusuaidan vartta
hockeyradan taitse kylään päin.

"Hän pääsee Saksaan ennen minua", sanoi hra Heinrich äkillisen
koti-ikävän iskemänä. "Melkeinpä kadun, että lupauduin lähtemään
Boulogneen."

Muutamia päiviä miss Cecily Corner oli erittäin vakava ja arvokas
nuori nainen. Hän mietti...


9.

Mr Direckin lähdettyä kansainvälinen tilanne kärjistyi nopeasti.
Näytti aivan siltä kuin olisi hänen amerikkalainen tyyneytensä siihen
asti estänyt asiain kehittymistä. Ennenkuin hänen Rotterdamista
lähettämänsä näköalakortti oli ehtinyt Dower Houseen, oli Itävalta
lähettänyt Serbialle uhkavaatimuksensa, ja ennenkuin Cecily sai
hänen Kölnistä kirjoittamansa kirjeen -- käsiala oli tuota
omituisen säännötöntä lajia, jonka pikakirjoitus ja kirjoituskone
ovat muuttamassa amerikkalaisten erikoisuudeksi -- alkoi Venäjä
asettaa joukkojansa liikekannalle, ja Euroopan sodan mahdollisuus
avautui selvänä nähtäviin ikäänkuin olisi avautunut esirippu, jonka
turhanpäiväisiä koristeita edellisen viikon mieltäkiinnittävät
tapaukset olivat olleet. Niin pakottavan tärkeä oli tämä ilmenevä
todellisuus, että kiväärien salakuljetuksen jälkeen sattunut,
dublinilaisten ampuminen kutistui mitättömäksi tapahtumaksi. Mr
Britlingin mieli palautui rauhattomilta retkiltään yhä kiinteämmin
tarkastelemaan kiitäviä myrskypilviä, jotka näköpiirin takaa kohoten
kohta pimensivät koko taivaan. Hän katseli, katseli hämmästyneenä ja
epäillen, katseli alituiseen toistelemansa, saksalaiseen terveeseen
järkeen ja rauhanrakkauteen luottavan uskontunnustuksensa osaksi
tulevia vastalauseita, hän katseli tuota koko persoonattomalla
minällään, ja sill'aikaa hänen persoonallinen olemuksensa virtasi yhä
syvemmässä ja ahtaammassa uomassa, kun äly ei sitä ohjannut. Hänen
mielensä kaksilohkoisuus ei ollut milloinkaan ilmennyt selvempänä.
Toisaalta näki mr Britlingin epäitsekäs äly totutun rauhan
häviävän maailmasta niinkuin päivänvalo häviää vankikomerosta, kun
ikkunaluukut lyödään kiinni; toisaalta mr Britling yksityishenkilönä
huomasi koko sen miellyttävän virkistyksen, jota hänen ja mrs
Harrowdeanin suhde oli tarjonnut, häviävän kiusalliseen, järjettömään
riitaan. Hän ei halunnut menettää mrs Harrowdeania; sattunut välien
särkyminen herätti hänessä syvää ja syvästi itsekästä levottomuutta.
Se näytti suotta tekevän lopun siitä asiain järjestelystä, jonka
erinomaisen tyydyttävä ja korvaamaton luonne oli ollut vasta hänelle
selviämässä.

Hän ei tosin rakastanut mrs Harrowdeania. Tuo oli hänelle niin selvää
kuin suinkin. Mutta toisaalta oli yhtä ilmeinen, joskin syrjäytetty
ja huomiotta jätetty tosiasia, ettei mrs Harrowdean ollut juuri
enempää häneen rakastunut. Koko jutun tyydytystä tuottavana puolena
oli sen lemmettömyys ja ystävällinen intohimottomuus. Se soi heille
tilaisuutta huolettomasti leikitellä lemmen kaikilla sanoilla ja
menetelmillä. Mrs Harrowdean käsitteli kyyneleitä ja iloa kuin
nöyriä palvelijoitaan, ja mr Britling voi esittää rakastaja-osaansa
itsehillinnän joutumatta ollenkaan vaaraan. He täyttivät toistensa
elämässä kauan tunnetun kaipuun -- kunhan mrs Harrowdean vain
olisi voinut hillitä merkillistä taipumustaan mustasukkaisuuteen
ja sukupuolelleen ominaista kiusaamishalua. Mr Britling tunsi
hänen noissa kohdissa rikkovan heidän suhteensa sääntöjä vastaan
tuomalla siihen vakavia tosioloja, ja tuo särö oli nyt avartunut
melkoiseksi juovaksi. Mr Britling tiesi hänen jokaisena järkevänä
hetkenä pelkäävän tuota kuilua ja pyrkivän mikäli mahdollista sitä
silloittamaan. Mutta ne syvät ja alkukantaiset vaistot, joiden
tukahuttamisesta he olivat sanattomasti sopineet, pyyhkäisivät pois
sovinnon siltarakennelmat.

Elleivät he saisi siltaa kuntoon, olisi kaikki lopussa, ja mr
Britling tunsi sellaisen asiain kehittymisen johtavan mitä suurimpaan
epätoivoon. Mrs Harrowdean lähtisi Oliverin lohduteltavaksi; hän;
menisi Oliverille vaimoksi, ja mr Britling tunsi hänen kyllin hyvin
ollakseen varma siitä, että hän auliisti julistaisi perheonneansa;
toisaalta mr Britling, jolla ei ollut mitään vastaavaa Olivettea
käytettävänään, jäisi jonkinlaiseksi henkiseksi vanhaksipojaksi
vapaa-aikoineen ja ehtoopuolineen ja yleisine imartelun ja huvittelun
kaipuineen -- sanalla sanoen hän jäisi kammottavan yksinäiseksi.
Mustasukkaisuus kiduttaisi häntä, ja siinä tapauksessa -- tässä hän
osui, oikeaan -- hänen työnsä joutuisi kärsimään. Se ei voinut häntä
viehättää niin kauan kuin tyydyttämättä jääneet epämääräiset pyyteet
hänessä kuohahtelivat.

Ja kuten on tapana meidän yhä vielä ylenmäärin nuorekkaassa
maailmassamme, alkoivat mr Britling ja mrs Harrowdean keskustella
perin epäromanttisen suhteensa aiheuttamista asioista luottavaisin,
vilpittömin ja nuorekasta innokkuutta uhkuvin sanoin -- sehän
on yhä ainoa käytettävissä oleva puhetapa -- ja ajoittain mr
Britlingin melkein onnistui uskotella itselleen, että hän tunsi
mrs Harrowdeania kohtaan jotakin sen kiihkoisen rakkauden
tapaista, jonka Mary oli hänessä muinoin sytyttänyt, ja että hänen
menettämisestään johtuva, katkeruus ei ollut missään yhteydessä
Pyecraftsin hauskuuden eikä minkään turvallisuustunteen kanssa.
Todellisuudessa oli kaikkien näiden tunteenomaisten mahdollisuuksien
kudelmassa ainoana nuoruudenraikkautensa säilyttäneenä osasena
hänen ankara haluttomuutensa luovuttaa mrs Harrowdeania kenellekään
muulle. Lisäksi hänessä oli vivahdus isällistä tunnetta, joka
nuoremmalta mieheltä olisi puuttunut, ja se sai hänet innokkaasti
miettimään, miten voisi estää mrs Harrowdeania tekemästä suurta
tyhmyyttä: menemästä kiusalla naimisiin. Hän ajatteli, että koska
tungettelevasta kosijasta hyvinkin voi sukeutua vaatelias aviomies,
niin rehevänä vallitseva Oliver saattaisi kirvoittaa hänestä
paljoa vilpittömämpiä kyyneleitä kuin hän tähän asti oli tottunut
vuodattamaan. Mutta tämä jalomielisyys oli vain hänen pääasiallisesti
itsekkään mustasukkaisuutensa valoisa reunuste.

Kirjeenvaihdon aloitti jälleen mr Britling kirjoittamalla pienen,
leijonankitalavaa koskevan anteeksipyynnön, johon saapui ihastuttavan
liikuttava vastaus. Mr Britling tietysti vastasi vakuutellen
ja selitellen. Mutta ennen toisen kirjeen perilletuloa oli mrs
Harrowdeanin mieliala muuttunut. Hän päätteli, että jos mr Britling
tosiaankin olisi tahtonut osoittaa selvää ja rakastavaa katumusta,
niin hän olisi jättänyt lyhyen kirjelappunsa lähettämättä ja olisi
rientänyt hänen luokseen hurjassa, epätoivoisessa mielentilassa ja
olisi polvilleen paneutuen anonut häneltä anteeksi. Mrs Harrowdean
siis kirjoitti tässä tarkoituksessa toisen kirjeen, joka joutui
matkalle samaan aikaan kuin mr Britlingin toinen kirje, ja
jouduttuaan kirjallisen kykynsä valtaan hän kehitti väitteensä
mr Britlingin välinpitämätöntä käytöstä koskevaksi yleiseksi
syytökseksi, sanoi hyljänneensä kaiken hänen kanssaan suunnitellun
tulevaisen onnen toivon ja päättäneensä kerta kaikkiaan lopettaa
heidän suhteensa ja soveliaan, arvokkaalle kaipaukselle omistetun
suruajan ohimentyä kutsua Oliverin saamaan kärsivällisyytensä ja
hyvyytensä palkan. Euroopan tilanne oli nyt siinä määrin kärjistynyt,
että se hermostutti mr Britlingiä, ja hän vastasi kirjeellä, joka
oli tarkoitettu sovintoa rakentavaksi, mutta joka muuttuikin mrs
Harrowdeanin "kohtuuttomuutta" käsitteleväksi vakavaksi moitteeksi.
Sill'aikaa mrs Harrowdean oli saanut hänen toisen, hellän
kaunopuheisen kirjeensä, joka aiheutti syvää liikutusta, ja koska
hän äsken oli puhdistanut mielensä epämieluisista kuohuista, niin
hän vastasi kirjoittamalla herttaisen rakkauskirjeen. Tästä lähtien
heidän kirjeenvaihtonsa oli kahtalainen, vuoroin kiukkuinen, vuoroin
lemmekäs; mrs Harrowdeanin kolmas kirje oli hellä ja siihen toi
hellän vastineen mr Britlingin neljäs kirje; mutta sillä välin mrs
Harrowdean oli saanut mr Britlingin kolmannen kirjeen ja vastasi
siihen sangen sapekkaasti, ja viimeksimainittuun sopi hyvin mr
Britlingin viides, joka lähti matkaan vähää ennen mrs Harrowdeanin
jalomielistä ja lopullista viidettä kirjettä. Mr Britlingin
viidenteen kirjeeseen saapui vastaus lauantaina, lauantaina elokuun
ensimäisenä 1914 -- sähköteitse. Oliver oli Hollannissa lepuuttamassa
kovia kokenutta tunne-elämäänsä, ja mrs Harrowdean sähkötti mr
Britlingille: "Olen sähköttänyt Oliverille, hän tulee luokseni, älkää
vaivautuko vastaamaan."

Mrs Harrowdean oli ihmeissään, kun ei kahteen päivään kuulunut
vastausta. Hän ei saanut vastausta kahteen päivään, sillä juuri
siihen aikaan Englannin sähkölennättimet joutuivat kokemaan
ihmeellisiä asioita, ja mrs Harrowdeanin ilmoitus saapui mr
Britlingin asuntoon vasta maanantaina iltapuolella, polkupyörällä
liikkuvan boyscoutin kuljettamana. Mr Britling oli silloin
Claveringsissa keskustelemassa Belgian valtaamisesta, joka pakotti
Englannin ryhtymään sotaan, eikä hän avannut pientä, punaisenruskeata
koteloa ennenkuin puoli seitsemän tienoissa. Hän ei huomannut katsoa
lähettämispäivää eikä -tuntia, mutta huomasi, että kysymyksessä oli
haaste. Hän huomasi, että häntä odotettiin heti saapuvaksi iäksi
lopettamaan tämä onneton eripuraisuus vaikuttavan ja tunnekylläisen
kohtauksen avulla. Mr Britlingin mieli oli nyt siinä määrin sotaa
täynnä, että kysymyksessä oleva sovintohetki tuntui hänestä mitä
värittömimmältä ja mielenkiinnottomimmalta velvollisuudelta. Mutta
hän älysi luvattomain lemmenliittojen salaperäisen lain pakottavan
näyttelemään aljettua osaa. Hän siirsi lähtönsä illallisen jälkeen
-- eihän ollut mitään syytä peljätä kuuvalossa kulkemista, jos ajoi
varovasti -- sillä Hugh ja Cissie tulivat ehdottamaan hockeyerää
pelattavaksi. Hockey virkisti hermoja, sai paremmin kuin mikään muu
unohtamaan sodan, tuon suunnattoman onnettomuuden, jota hän ei ollut
milloinkaan uskonut mahdolliseksi, ja hän suostui ehdotukseen varsin
mielellään...


10.

Kokonaisia päiviä mr Britlingin tajunnan laajempi puoli, joka
nimenomaisesti erosi saman tajunnan minäkohtaisesta kärjestä, oli
yhä eloisammin ja yhtenäisemmin kuvastellut alkavaa näytelmää,
missä sivistys heitti syrjään tuhannet hajalliset rauhanpuuhansa ja
tarttui hammasta purren aseihin taistellakseen armotonta taistelua
militaristista imperialismia vastaan. Matching's Easyn näkökannalta
tämä kasautuneen vihamielisyyden suunnaton kristallisoituminen
merkitsi toistaiseksi ainoastaan sanomalehtiuutisten otsakkeiden
sekaannusta sekä palstojen uudenlaista järjestelyä noissa valkoisissa
ikkunoissa, joista rauhassa elävä Englanti saattoi seurata maailman
tapahtumia. Se mitä sanomalehdet kertovat oli mittaamattoman
kaukana todellisesta viheriästä nurmikosta, missä lukija asteli,
mittaamattoman kaukana mr Dimplestä ja hänen kirkonkelloistaan, jotka
lähettivät leveitä hyväileviä sointuja kuuntelijan korviin, kaukana
puiston hirvistä, jotka puskea kolistaen karistelivat sarvistaan
samettipeitettä, kaukana teurastajan rattaista ja teurastajapojan
kohteliaasta tervehdyksestä hänen ajaessaan pitkin puistokujaa. Se
oli uusi maailma, useimpien mielestä epätodellisempi kuin romaanien
ja näytelmien maailma. Puhuessaan noista ajoista ihmiset samalla
tunsivat juttelevansa taruja ja tekevänsä ajatuskokeita.

Torstaina heinäkuun 23:ntena Itävalta-Unkarin Belgradissa oleva
lähettiläs jätti Serbian hallitukselle mahdottoman uhkavaatimuksensa
pyytäen vastausta neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jälkeenpäin
kertyneen viisauden nojalla tiedämme nyt riittävän selvästi,
mitä tuo merkitsi. Sarajevossa tehty rikos oli kaivettava esiin
ja tehtävä sodan aiheeksi. Mutta tuhannesta eurooppalaisesta ei
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vielä edes aavistanutkaan,
kuinka heidän tuli käymään. Uhkavaatimus oli silmäänpistävällä
paikalla missä aamulehdissä, jotka saapuivat perjantaina mr
Britlingin luettaviin, mutta se ei mitenkään vallinnut muita uutisia;
sir Edward Carsonin hylkäyslausunto hallituksen tekemästä Ulsteria
koskevasta ehdotuksesta oli parhaalla paikalla ja melkein yhtä
huomattavia kuin Serbian uutiset olivat madame Caillaux'n juttua ja
Pietarissa sattunutta katusulkutaistelua kuvailevat tiedonannot.
Aamiaisen aikana hra Heinrich sai kysymyksiinsä rauhoittavat
vastaukset.

Lauantaina sir Edward Carson oli yhä etualalla, Venäjä oli ryhtynyt
välittäjäksi ja pyysi Serbialle pitempää mietintäaikaa ja _Daily
Chronicle_ väitti päivää kriitilliseksi koko Euroopalle. Dublin
pistinhyökkäyksilleen ja tykinluoteineen työnsi maanantaina Serbian
taka-alalle. Idässä ei ollut vielä ammuttu laukaustakaan, ja Irlannin
mellakka, jonka Saksa oli ottanut laskuihin, oli vasta tulossa. Sir
Edward Grey'n sanottiin tekevän kovasti työtä rauhan säilyttämiseksi.

"Se on vain suden ulvontaa", sanoi mr Britling hra Heinrichille.

"Mutta susi siitä lopulta sukeutui", sanoi hra Heinrich. "Kunpa en
olisi lähettänyt esperantokongressin ennakkomaksua. Ihan varmaan se
lykkäytyy."

"Katsokaahan!" sanoi Teddy sangen ystävällisesti hra Heinrichille
tiistaina näyttäen sanomalehteä, jossa "Dublinin verenvuodatus" oli
työntänyt "Sodanuhkan" aivan taka-aloille.

"Sitähän me teille sanoimme", virkkoi mr Britling. "Ei kukaan halua
Euroopan sotaa."

Mutta keskiviikon lehdet osoittivat hra Heinrichin pelon
oikeutetuksi. Saksa oli kieltänyt Venäjää mobilisoimasta.

"Tietysti Venäjä mobilisoi", sanoi hra Heinrich.

"Tai pysyy rauhassa nyt ja aina", sanoi Teddy.

"Ja silloin mobilisoi Saksakin", sanoi hra Heinrich, "ja minun lomani
on lopussa. Minunkin on mobilisoitava. Minunkin on mentävä sotaan.
Minulla on paperit."

"En ole milloinkaan ennen ajatellut teitä sotilaana", sanoi Teddy.

"Minulle myönnettiin vapautusta sotapalveluksen suorittamisesta,
kunnes saisin väitöskirjani valmiiksi", sanoi hra Heinrich. "Nyt on
kaikki mennyttä. Ja väitöskirjastani on kolmeneljännestä valmiina."

"Vakava asia", sanoi Teddy.

_"Verdammte Dummheit!"_ sanoi hra Heinrich. "Mitä varten ne ryhtyvät
tuommoiseen?"

Torstaina heinäkuun 30:ntenä olivat Caillauxt, Carsonit, lakot
ja kaikki tavalliset puheenaiheet kokonaan poissa sanomalehden
ensimäiseltä sivulta; pörssi oli hurjan sekasorron vallassa ja
elintarpeiden hinnat nousivat huimaavasti. Itävalta pommitti
Belgradia vastoin entisiä sotasääntöjä, Venäjä mobilisoi, mr Asquith
selitti ponnistelevansa yhä yhtä ahkerasti "supistaakseen, mikäli
mahdollista, mahdollisen yhteentörmäyksen laajuutta" ja Wienin
rauhankonferenssi siirrettiin toistaiseksi. "Minä en ymmärrä, miksi
Venäjän ja Itävallan välisen ristiriidan täytyisi vetää mukaan
Länsi-Euroopan", sanoi mr Britling. "Meidän etumme koskevat vain
Belgiaa ja Ranskaa."

Mutta hra Heinrich älysi asian paremmin. "Ei", sanoi hän. "Tämä on
sota. Se on nyt syttynyt. Minä olen kuullut siitä Saksassa paljon
puhuttavan. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut, että sen täytyi
tulla. Ach! Se ei välitä mistään. Niin kauan kuin ei välitetä
esperantosta, ovat asiat tällä kannalla".

Perjantaina saatiin nähdä kuvia wieniläisten joukkojen
liikekannallepanosta ja kuultiin Belgradin palavan. Nuoria
olkihattuisia miehiä, jotka suuressa määrin muistuttivat
englantilaisia ja ranskalaisia olkihattuisia nuoria miehiä, nähtiin
Wienin kaduilla paraatissa, pahaenteisiä lippuja kantamassa, torvia
puhaltamassa, hattuja heiluttamassa ja huutamassa. Lauantaina
nähtiin koko Euroopan mobilisoivan ja hra Heinrichin rientävän
Teddyn polkupyörällä hurjaa vauhtia asemalle iltalehtiä hakemaan.
Mobilisoiminen ja hra Heinrichin levottomuus tulivat nyt Dower
Housessa vallitsevan tilanteen päätekijöiksi. Nuoremmat Britlingit
mobilisoivat ankaran kiivaasti lastenkamarin lattialla. Vanhemmalla
oli satayhdeksänkymmentä tinasotamiestä sekä huomattava määrä
tykkejä ja vaunuja; nuoremmalla oli sadankahdenkymmenenkolmen
miehen voima, lukuunottamatta kolmea kantajamiestä (taakkoineen
päivineen), yhtä poliisia, viittä siviilihenkilöä ja kahta naista.
Lisäksi he leikkelivät paperista joukon Englannin ja Saksan lippuja.
Mutta kun ei kumpikaan suostunut joukkojansa nimitettäväni minkään
vieraan valtakunnan armeijaksi, he sopivat siten, että taistelisivat
Punamaana ja Sinimaana, valiten nuo nimet sotamiestensä univormujen
värin mukaiset. Sill'aikaa valitteli hra Heinrich melkeinpä
kenelle tahansa huoliensa suuruutta ilmaisten aivan aavistamatonta
tunteenomaista kiintymystä kyläravintolan isännän tyttäreen. Tämä
oli rauhaisa, vaikutteille altis neitonen nimeltä Maud Hickson,
jolle nuori mies näkyi antaneen runollisemmalta soinnahtavan
Margareeta-nimen.

"Usein me olemme jutelleet, niin, usein", vakuutteli hän mrs
Britlingille. "Ja nyt täytyy kaiken loppua. Hän rakastaa kukkia,
hän lempii lintuja. Hän on suloinen ja viaton. Minä olen opettanut
hänelle monta saksalaista sanaa ja useita kertoja olen yrittänyt
lyijykynällä piirtää hänen kuvaansa ja nyt minun pitää lähteä
näkemättä häntä enää milloinkaan."

Hra Heinrichin äänetön vetoaminen koko Saksan romanttiseen
kirjallisuuteen riisui aseet siltä mrs Britlingin vastaväitteeltä,
ettei hra Heinrichilla ollut mitään syytä lainkaan tuntea tuota
nuorta naista.

"Sitäpaitsi", huudahti hra Heinrich, "syventyen erääseen toiseen
huoliensa puoleen, kuinka minä saan tavarani kokoon? Täällä
ollessani minä olen ostanut paljon tavaraa, paljon kirjoja, kaksi
paria valkoisia flanellihousuja, muutamia paitoja ja kodak-filmien
kehittelyä varten suunnitellun tinakojeen, jota en osaa käyttää.
Kaikki tuo pitää mahtua pieneen matkalaukkuuni. Ja ne eivät mahdu
minun pieneen matkalaukkuuni."

"Entä Billy! Kuka nyt jatkaa Billyn kasvattamista?"

Armoton kohtalo ei välittänyt hra Heinrichin vaikeuksista ja
huolista. Hän syöksähteli huoneestaan alakertaan ja taas takaisin,
kulki salaisissa ja hyödyttömissä asioissa kyläravintolan paikkeille,
vaelteli puutarhassa. Hänen päänsä ja kasvonsa punottivat yhä
ankarammin; silmät olivat tulehtuneet ja levottomat. Kaikki koettivat
puheellaan ja käytöksellään häntä rauhoittaa ja osoittaa hänelle
ystävällisyyttä.

"Ach!" sanoi hän Teddylle, "Te olette siviilimies. Te elätte vapaassa
maassa. Sota ei koske teitä. Te voitte käyttää sitä huvinanne..."

Teddy saattoikin käyttää huvinansa mitä hyvänsä.

Jokin, jota Matching's Easyssä vain sangen epämääräisesti pelättiin,
jokin järjestelmällinen ja armoton Lontoossa sijaitseva voima tuntui
haparoivan ja haeskelevan hra Heinrichiä, ja hra Heinrich tuntui
vastaavan. Sunnuntain posti toi ratkaisun.

"Minun täytyy lähteä", sanoi hän. "Minun täytyy lähteä suoraan
Lontooseen tänään. Siellä, eräässä paikassa Bloomsburyssä minulle
ilmoitetaan, miten pääsen Saksaan. Minun täytyy koota tavarat,
saada automobiili asemalta ja lähteä. Miksi ei sivuradalla kulje
sunnuntaisin junia, niin että voisin mennä sitä tietä?"

Aamiaisella hän puhui politiikasta. "Minä olen ehdoton sodan
vastustaja", sanoi hän.

"Minä vastustan sodankäyntiä yleensä."

"Miksi sitten lähdette?" kysyi mrs Britling. "Jääkää tänne meidän
luoksemme. Me pidämme teistä kaikin. Jääkää tänne ja jättäkää
lähtökäskyt huomioonottamatta."

"Mutta silloinhan menetän isänmaani. Menetän paperini. Joudun
hylkiöksi. Minun täytyy lähteä."

"Minun mielestäni on miehen oltava isänmaalleen uskollinen", arveli
mr Britling.

"Jos maailmassa olisi yksi ainoa kieli, niin tällaista ei sattuisi",
selitti hra Heinrich. "Ei olisi englantilaisia, ei saksalaisia eikä
venäläisiä."

"Vaan pelkkiä esperantolaisia", virkkoi Teddy.

"Tai idolaisia", sanoi hra Heinrich. "En ole varma kumpiako. Eräissä
suhteissa ido on melkoista parempi."

"Ehkäpä on asia ratkaistava idon ja esperanton välisellä sodalla",
arveli Teddy.

"Kenen kanssa me pelaamme skatia, kun te olette poissa?" kysyi mrs
Britling.

"Koko aamupuhteen", sanoi hra Heinrich tuntien sydämensä paisuvan
tässä myötätunnon paisteessa, "olen yrittänyt koota tavaroitani,
mutta siitä ei ole tullut mitään. Mieleni on liiaksi levoton. Minulle
on ilmoitettu, ettei pidä ottaa mukaan paljoa matkatavaraa. Anteeksi,
mrs Britling."

Mrs Britling tuli tarkkaavaiseksi.

"Jos saisin jättää hyvän joukon tavaroitani, vaatteitani, ainakin
osan, ja etenkin viuluni, niin pääsisin paremmin kulkemaan. En
tahtoisi joutua liikekannalle viuluineni. Voi tulla pahojakin
tungoksia. Tahtoisin sen vuoksi ottaa vain reppuni..."

"Jos kokoatte tavaranne..."

"Niin, jälkeenpäinhän ne voitaisiin lähettää."

Kokoamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Automobiili, jota hän oli
aamusella käynyt asemalta tilaamassa Teddyn avuliaalla polkupyörällä,
tuli kohta häntä noutamaan, ja koko perhe sekä ensimäinen osa
tavanmukaisia hockeypelaajia kokoontui katsomaan lähtöä. Vanhempi
pikku-Britling asetti täyteenahdetun repun vaunun istuimelle. Hra
Heinrich pudisti sitten jokaisen kättä.

"Kirjoittakaa ja kertokaa miten voitte", huusi mrs Britling.

"Mutta jos Englantikin yhtyy sotaan!"

"Kirjoittakaa Reynoldsille -- antakaahan, kun merkitsen hänen
osoitteensa; hän on minun asiamiehenäni New Yorkissa", sanoi mr
Britling ja kirjoitti osoitteen.

"Me tulemme kylään asti teidän mukananne, hra Heinrich", huusivat
pojat.

"Ei", sanoi hra Heinrich istuutuen automobiiliin, "minä eroan nyt
teistä kaikista kerrassaan. Se on liikaa..."

_"Auf Wiedersehen!"_ huusi mr Britling. "Muistakaa, että mitä
tapahtuneekin, rauha tulee lopuksi!"

"Miksei yhtä hyvin aluksi?" kysyi hra Heinrich ymmärrettävän
katkeroituneena ja toisti vakiintuneen, Euroopan koko tilannetta
koskevan tuomionsa: _"Verdammte Bummelei! "_

"Lähtekää", sanoi mr Britling ohjaajalle.

"_Auf Wiedersehen_, hra Heinrich!"

_"Auf Wiedersehen!"_

"Hyvästi, hra Heinrich!"

"Onnea matkalle, hra Heinrich!"

Automobiili lähti päristen liikkeelle, ja hra Heinrich liukui läpi
veräjien ja pitkin samaa ahnasta tietä, joka oli aivan äskettäin
niellyt mr Direckin.

"Viimeinen jäähyväistervehdys!" huusi Teddy. "Yks', kaks', kolme!
_Auf Wiedersehen!_"

Äänet, järeät ja kimeät, kaikuivat yhdessä särähdellen.
Orjanruusuaita peitti pienen pääni näkyvistä. Mutta sitten punaiset
kasvot sukelsivat taas esiin. Hän oli noussut seisomaan ja heilutti
panamahattuansa. Auringonpistoa ajattelematta...

Sitten hra Heinrich oli kokonaan poissa.

"Kas niin", sanoi mr Britling kääntyen menemään.

"Toivottavasti hän ei haavoitu", sanoi eräs vieraista.

"Mitä vielä, eiväthän ne tuollaista poikasta taistelulinjalle
lähetä", sanoi mr Britling. "Hän ei ole vielä saanut harjoitustakaan.
Ja hänen täytyy käyttää silmälaseja. Miten hän ampua osaisi? Hänestä
tehdään kirjuri."

"Hän ei ole koonnut tavaroitaan laisinkaan", sanoi mrs Britling
miehelleen. "Tulehan katsomaan hänen huonettansa. Se on
-- liikuttavaa."

Se oli liikuttavaa.

Se oli enemmän kuin liikuttavaa; vähäpätöisellä, oudolla tavallaan se
oli vertauskuvallista ja ennustuksellista; siinä näkyi pienoiskoossa
vähäpätöisen elämän juuriltaan repeytyminen.

Ovi oli selkoselällään, kuten hän oli sen lähtiessään jättänyt
ajattelemattakaan salata pienten puuhiensa ja hankintojensa merkkejä.
Ikkunatkin olivat aivan auki, ikäänkuin hän olisi kaivannut
enemmän ilmaa, hän, joka Englantiin tultuansa aluksi oli aina
pitänyt huoneensa ikkunoita tarkoin suljettuina. Tyhjän tulisijan
yli ojentautui hänen Billyä varten hankkimansa iso tammenhaara,
mutta nyt olivat sen oksat ja lehdet kuivuneet ja monet niistä
olivat murtuneet ja pudonneet lattialle. Billyn tyhjä häkki oli
tyhjänä pienellä pöydällä huoneen nurkassa. Sen sijaan, että
olisi koonnut tavaroitaan, nuorukainen oli nähtävästi astellut
huoneessaan edestakaisin rauhattomien mietteiden vallassa; vuode
oli epäjärjestyksessä ikäänkuin hän olisi useita kertoja siihen
heittäytynyt, ja kirjat olivat toivottomassa epäjärjestyksessä
ympäri huonetta. Hän oli yrittänyt hiukan aloittaa tavarain
kokoamista sijoittamalla jotakin lainaamaansa pahvilaatikkoon.
Viulu lepäsi kuin kuolinvuoteellaan kaapin päällä, jonka kaikki
laatikot olivat puolittain avoinna, ja keskellä lattiaa virui siihen
pudonneena surkea, sininen paita, litistyneimpiä ja murheellisimpia
vaatekappaleita mitä ajatella saattaa. Takasta löytyi epäonnistunut,
halki repäisty, tytön päätä esittävä kynäpiirros...

Aviopuolisot katselivat hetkisen äänettöminä autioksi jäänyttä
huonetta, ja kun mr Britling alkoi puhua, niin hän alensi ääntänsä.

"Minä en keksi Billyä", sanoi hän.

"Se on ehkä mennyt ulos ikkunasta", sanoi mrs Britling, hänkin
hilliten ääntänsä...

"No niin", sanoi mr Britling äkkiä ja ääneen irroittaen
tarkkaavaisuutensa tuosta tulevain onnettomuuksien ensimäisestä
enteestä, "mennäänpä hockeyta pelaamaan! Hänenhän oli pakko lähteä.
Ja Billy kai tulee takaisin, kun nälkä alkaa sitä vaivata..."


11.

Maanantai oli yleinen vapaapäivä, koska se oli elokuun ensimäinen
maanantai, ja vanhan tavan mukaan vietettiin silloin Matching's
Easyssä Claveringsin puistossa kukkaisjuhlaa. Mr Britlingin mieleen
jäi päivästä kirkas muisto, se näkyi sellaisessa heleässä valossa
kuin maisema, johon aurinko paistaa ukkospilven lomitse. Siellä
oli teltta näytteille asetettuine kukkineen ja toinen kansanhuveja
varten, siellä oli korea, kultaa ja keltaa hohtava karuselli
automobiileineen ja hevosineen, ja eräs toinen viheriän ja hopean
hohtoinen, jonka jalopeurat, kamelikurjet suorittivat ihmeellisiä
keinuvia liikkeitä, ja kummassakin oli höyrypositiivi; siellä oli
kojuja, joissa heiteltiin kokospähkinöitä ja useita kekseliäästi
sommiteltuja ampuma-, keihäänheittoja renkaanheittokojuja,
joissa kaikissa oli ihmeteltävä kokoelma saviteoksia, kelloja,
metallikoristeita ja muita senkaltaisia houkuttelevia voittoja.
Siellä pantiin toimeen ilmapallokilpailu: jokaiseen palloon oli
kiinnitetty postikortti, jossa pyydettiin löytäjää ilmoittamaan,
mihin se oli pudonnut; shillingillä voi saada pallon ja
mahdollisuuden voittaa lukuisia yleviä ja yllättäviä palkintoja,
jos pallo lensi riittävän kauas -- kalapuukkoja, hopeakahvaisia
kävelykeppejä, tammisia grammofonilevylaatikoita ja muuta
samanlaista. Erityisestä veräjästä pääsi puolella shillingillä
Claveringsin puutarhoihin; lady Homartyn oli luvannut lisätä
shillingiin toisen puolen ja käyttää kertyneet varat ensi talvena
polttotarpeiden hankkimiseen Matching's Easyn köyhille. Mr Britling
katseli poikineen kaikki nähtävyydet, jätti pojat vihdoin antaen
kummallekin shillingin ja siunauksensa, maksoi puoli shillingiänsä
päästäkseen puutarhoihin ja lähti, kuten oli luvannut, lady
Homartynin luo teetä juomaan.

Aamulehdet olivat saapuneet myöhään, hän oli lukenut niitä lukemasta
päästyäänkin ja aina välillä painunut mietteisiin, kunnes hänen
perheensä oli vaatinut, että hänen piti lähteä juhliin. He sanoivat,
että jos hän ei minkään muun vuoksi tahtonut tulla, niin ainakin
nähdäkseen täti Wilshiren harvinaista kokospähkinänkeittotaitoa.
Hän oli kaikkia muita etevämpi. No niin, eihän sitä sopinut jättää
näkemättä. Uutisten otsakkeet julistivat: "Suurvallat sodassa;
Saksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan;
100,000 saksalaista marssii Luxemburgiin; Voiko Englanti jäädä
puolueettomaksi? Viidenkymmenen miljoonan laina otetaan." Ja Saksa
ei ollut ainoastaan rikkonut Lontoonsopimusta, vaan oli lisäksi
vallannut erään englantilaisen laivan Kielin kanavassa... Karusellit
pyöriä hurisivat ja positiivit melusivat, ampumakojuissa paukkui
ja kilisi tungeskelevan väen ampuessa rikki pulloja, nuorten,
ihmisjoukkoa onnensa koettamiseen yllyttäväin miesten ja naisten
äänet kaikuivat kimakkoina ja kuuluvina. Teddy, Letty, Cissie
ja Hugh kehittelivät kerrassaan levottomuutta herättävää taitoa
keihäänheitossa suunnitellen kokonaisen teekaluston kokoamista Teddyn
kotia varten. Juhla-alueeksi erotetun puistonosan edustalla oli
parikymmentä automobiilia sekä joukko erilaisia ajopelejä; Britlingin
pikkupojat olivat tavanneet yhdenikäisiä Claverings Housesta kotoisin
olevia tuttaviansa ja osoittivat parhaillaan taitoaan ja tyyneyttään
karusellikamelikurkien seljässä, ja tuskin neljänsadan peninkulman
päässä siitä, rintamalla, joka ulottui Nancystä Luttichiin virtasi
toista miljoonaa harmaapukuista miestä, suurin ja parhaiten
varustettu armeija mitä maailma oli koskaan nähnyt, länteenpäin
valloittaakseen Pariisin, iskeäkseen Ranskan rammaksi, vallatakseen
Kanaalin varrella olevat satamapaikat, hyökätäkseen Englantiin ja
tehdäkseen Saksan keisarikunnan maailman hallitsijavallaksi. Heidän
varustuksensa oli ennaltaharkinnan ja tieteellisen järjestelyn
luoma ihme alkaen moottorikeittiöistä, jotka rämisten kulkivat
heidän vanavedessään, aina tarkk'ampujain kaukotähtäimiin, jalkaväen
lukemattomiin kuularuiskuihin, juoksuhautavarusteihin, hyökkäyksen
alaisissa maissa ennakolta suoritettuihin valmisteluihin asti...

"Koetetaan saada sokerirasia toisesta kojusta!" sanoi ohi hyökkäävä
Teddy. "Älä hanki _kahta_ sokerirasiaa", sanoi hänen jäljessään
rientävä hengästynyt Cissie. "Hugh koettaa saada tuolta sokerirasian."

Sitten mr Britling kuuli sotaisan äänen.

"Yritetäänpäs noita pulloja", virkkoi hilpeä, nuori talonpoika.
"Täytyy pitää yllä ampumistaitoansa näinä sotaisina aikoina..."

Mr Britling kohtasi Hicksonin, kyläkrouvin isännän, ja sai tietää
hänen olevan huolissaan poikansa vuoksi, joka reserviläisenä oli
kutsuttu saapumaan paikalleen. "Juuri kun hän oli aikeissa asettua
tänne. Surkeata, etteivät voineet antaa hänelle hetken rauhaa.

"Se on peijakasta", sanoi Hickson, "mutta ensi palkinnon hän
kumminkin sai retiiseistään. Hän on kyllä iloinen, kun kuulee, että
on saanut ensi palkinnon retiiseistään. Luuletteko, mr Britling, että
sodasta hyvinkin tulee tosi? Minusta alku näyttää lupailevalta."

"Lupaavammalta se näyttää kuin milloinkaan ennen", sanoi mr Britling.
"Se on hullua hommaa."

"Jos ne meidän kimppuumme tulevat, niin kai me paukautamme vastaan",
sanoi mr Hickson. "Postikin on saanut paperinsa..."

Mr Britling raivasi itselleen tietä halki hyörivän ihmisjoukon
kohti puiston veräjää... Kova pamaus sai hänet kääntymään. Se oli
pallokilpailun alkamista ilmoittava tykinlaukaus.

Hän seisahtui hetkiseksi katselemaan leikkiä. Pallokilpailu oli
koonnut pienen parven ihmisiä, maalaistyttöjä valkoisine käsineineen
ja väririkkaine hattuineen, nuoria, koreihin kaulahuiveihin ja
valmiina ostettuihin pyhäpukuihin puettuja nuoria miehiä, isiä
ja äitejä, boyscouteja, lapsia, olkihattuisia konttoriherroja,
pyöräilijöitä ja muita. Heidän päittensä päällitse näkyi mr
Cheshunt, tilan kaikki-kaikessa. Hän seisoi pienellä pöydällä
lähettäen palloja ilmoille, toisen toisensa jälkeen. Ne irtautuivat
hänen kädestään ikäänkuin erinäiset rypäleet; toiset nousivat ja
laskivat, toiset leijasivat tasaisesti ja ylöspäin, toiset pyörivät
hyrrinä ja ajautuivat vienossa tuulessa itään päin kuvastuen
kuplina taivasta ja puiston suuria puita vasten. Etäämpänä oikealla
olivat kukkanäyttelyn raitaiset purjekangasteltat, vielä kauempana
kirnusivat karusellit säveleitään ilmoille, ampumakojuista kuului
pauke ja ilmakeinut heiluivat naristen. Köyden avulla kaikesta tästä
eristettynä oli avoin puisto, jossa hirvet kokoontuivat korkeiden
puiden alle epäluuloisina tarkastelemaan juhlallisuuksia. Teddy ja
Hugh näkyivät erkanevan pallokilpailua katselevasta joukosta ja
rientävän takaisin keihästä heittämään. Hiukan syrjemmälle pystytetyn
pienen teltan edustalla asetti mies näkyviin lupaavaa ilmoitusta:
"Teetä mielin määrin Yhdellä Shillingillä." Teddyn lapsenvaunut oli
ankkuroitu kokospähkinäkojun läheisyyteen, ja täti Wilshire osoitti
yhä peloittavaa urhoollisuuttaan kokospähkinäin heitossa. Hän oli jo
voittanut seitsemänkolmatta. Vieraita lapsia oli antautunut hänen
kuormajuhdikseen, ja ne muodostivat hänen seurueensa. Ihmeellinen
vanha eukko tuo täti Wilshire...

Sitten näkyi tämän vaatimattoman, auringonpaisteisen juhlahyörinän
läpi, ikäänkuin kuvan takaa ilmestyvänä kirjoituksena: "Saksalaiset
hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan."

Mr Britling kääntyi jälleen puutarhan veräjää ja sen pielessä istuvaa
pääsylipunmyyjää kohti.


12.

Claveringsin puutarhoihin ja varsinkin suuren keinotekoisen
kallioryhmän, lummelammikon ja reheväin kukkalavain vaiheille oli
kokoontunut harvinaisen paljon harvinaisia vieraita arkoja nuoria
pareja. Mr Britlingin piti mennä taloon saamaan lähempiä tietoja ja
palvelijan opastamana hän löysi maitohuoneen taakse, hollantilaiseen
puutarhaan piiloutuneen lady Homartynin, joka oli juuri saanut
jaetuksi kukkanäyttelyn palkinnot ja lepäsi nojatuolissaan, erään
naispuolisen sukulaisen toimiessa emäntänä teepöydässä. Mrs Britling
oli jo aikaisemmin paennut juhlasta ja istui siinä teensä ääressä.
Lady Meade ja pari, kolme muuta vierasta oli saapunut automobiililla
Hartleytreestä saadakseen olla mukana, ja Manning oli tullut tuomaan
kaamean vahvisteen aamulehtien kaikkiin ennustuksiin.

"Kuuluuko mitään uutta?" kysyi mr Britling.

"Siitä _tuli_ sota", virkkoi mrs Britling.

"Ne ovat Luxemburgissa", sanoi Manning. "Se voi merkitä ainoastaan
sitä, että ne tulevat läpi Belgian."

"Minä olin siis väärässä", sanoi mr Britling, "ja maailma on ihan
mieletön. Meillä ei ole muuta keinoa kuin voittaa... Miksi ne eivät
voineet jättää Belgiaa rauhaan?"

"Se on kuulunut heidän suunnitelmiinsa viimeiset kaksikymmentä
vuotta", sanoi Manning.

"Mutta se saa varmasti meidät sekaantumaan leikkiin."

"Sen he luullakseni ovat ottaneet lukuun."

"Vai niin." Mr Britling otti teekuppansa, istuutui ja oli aivan vaiti
hetkisen.

"Niitä on kolme kolmea vastaan", sanoi eräs vieraista yrittäen laskea
sotaan yhtyneitä valtoja.

"Italia", sanoi Manning, "tulee jokseenkin varmaan kieltäytymään.
Italia onkin oikeastaan meidän ystäviämme. Sen täytyy olla. Tämä on
alkuansa Itävallan sota. Ja Jaapani tulee meidän puolellemme..."

"Minä luulen", virkkoi vanha lady Meade, "että tämä on Saksan
itsemurha. Eiväthän he voi sotia Venäjää, Ranskaa ja meitä vastaan.
Miksi he alkoivatkaan?"

"Siitä voi syntyä pitempi ja vaikeampi sota kuin yleensä otaksutaan",
sanoi Manning. "Saksalaiset luulevat voittavansa."

"Meidät kaikki?"

"Meidät kaikki. He ovat pelottavasti varustautuneet."

"Saksan voitto on mahdoton", sanoi mr Britling katkaisten
äänettömyyden. "Saksaa vastassa on enemmän kuin pelkkiä armeijoja:
järki, vaistot -- kolme maailman suurinta kansaa."

"Joilla nykyään on hyvin huonot sotavarustukset."

"Se voi asioita pitkittää, se voi vaikeuttaa tehtävää, mutta
lopputulosta se ei muuta. Tietysti me voitamme. Muuta ei voi
ajatellakaan. En ole koskaan uskonut, että se oli heidän
tarkoituksensa. Nyt uskon. Tuon uhkamielisen varustautumisen ja
marssimisen, tuon nelikymmenvuotisen kansallisen kerskauksen täytyi
keikahtaa teoksi ennemmin tai myöhemmin..."

Hän vaikeni, tunsi toisten kuuntelevan ja johtui juttelemaan lisää.

"Tämänlaatuista sotaa", sanoi hän, "ei ratkaista laskemalla
tykkien ja kiväärien lukumäärää. Jokin meitä painostava ja meille
sietämättömäksi käynyt on lopetettava. Ja se lopetetaan. En tiedä
mitä sotilaat ja politikoitsijat ajattelevat meidän toiveistamme,
mutta minä tiedän mitä tavalliset järkevät ihmiset asiasta
ajattelevat. Tiedän, että me kaikki, miljoonat sivistyneet katselijat
olemme valmiit luopumaan viimeisestä rovostamme ja uhraamaan kaikin
henkemme, jotta meidän ei tarvitse nähdä Saksaa voittamattomana.
Tiedän Amerikassa vallitsevan samojen tunteiden, ja jos vain sattuisi
jotakin sinne päin, jos Amerikkakin saisi kerran kokea tuon tuhman,
panssaroidun nyrkiniskun, niin Amerikkakin olisi tässä sodassa
meidän puolellamme. Italia tulee mukaan. Sen täytyy tulla. Ranska
taistelee yhtenä miehenä. Minä uskon mielelläni saksalaisilla olevan
lukemattomia kiväärejä ja tykkejä, täydellisimmät kartat, vakoojat
ja suunnitelmat, mitä ajatella saattaa. En ihmettele, jos kuulen
heillä olevan tuhansia pelottavia yllätyksiä valmiina. Olen aivan
valmistautunut heidän valtavien voittojensa ja meidän kamalain
häviöittemme varalta. Tuo on pelkkää aloittelua. Minä tiedän,
etteivät saksalaiset ymmärrä ihmisluonnetta, etteivät he lainkaan
aavista, millaisen katkeruuden myrskyn tämä sota nostaa. Emmekö me
kaikin luottaneet siihen, etteivät he laukaisisi tykkejänsä? Eikö
tämä ollut meidän vapaamielisen ja rauhaarakastavan uskomme ytimenä?
Ja nyt he ovat kumminkin laukaisseet tykkinsä, laukaisseet ne
Euroopan sydämessä."

"Ja sellaisen määrän tykkejä", virkkoi Manning.

"Luuletteko sitten, että sota tulee pitkällinen, mr Britling?" kysyi
lady Meade.

"Tulipa siitä pitkä tai lyhyt, Saksan häviöön se loppuu. Mutta
minä en usko siitä tulevan pitkäaikaista. En ole samaa mieltä kuin
Manning. En usko vieläkään sotahulluuden voivan tarttua kokonaiseen
kansaan. Minä uskon sodan olevan Saksan varustuspuolueen ja
hovipuolueen työtä. He ovat pakottaneet Saksan tähän sotaan. No niin
-- heidän täytyy voittaa voittamistaan. Mikäli he voittavat, mikäli
heidän armeijoitaan ei ole ehdottomasti lyöty tai heidän laivastoaan
hävitetty, sikäli on Saksa pysyvä koossa. Mutta seisahduta heidät
ja lyö heidät, niin Saksan henki luullakseni muuttuu, niinkuin se
muuttui Jenan taistelun jälkeen..."

"Willie Nixon", kertoi eräs vieraista, "joka palasi Hampurista
eilen, sanoo niiden olevan varmoja siitä, että Pariisi ja Pietari ja
muutamat muut pienet kaupungit ovat valloitettuina ja asia meihinkin
nähden kaikinpuolin päätettynä suunnilleen jo joulun tienoissa."

"Entä Lontoo?"

"En muista, mainitsiko hän Lontoota. Mutta arvelen, ettei Lontoo
sinne tai tänne merkitse mitään. He eivät usko meidän tohtivan
tulla mukaan, mutta jos siten kävisi, niin he pommittavat laivastoa
zeppeliineistään ja marssivat puhki meidän armeijamme -- jos sitä
armeijaksi sopii nimittää."

Manning nyökkäsi hyväksyvästi.

"He eivät ymmärrä mitään", sanoi mr Britling.

"Sir George Padish kertoi minulle jotakin samansuuntaista. Hän kävi
heinäkuulla Berliinissä."

"Tietysti heidän varustuksensa ovat miltei uskomattoman täydelliset",
sanoi eräs toinen lady Meaden seuraan kuuluva rouvashenkilö. "He ovat
suunnitelleet ja valmistelleet kaikki asiat -- kerrassaan kaikki."


13.

Mr Britling oli hiukan hämmästynyt omia sanojansa. Hänelle ei ollut
ennen esitystään selvinnyt, kuinka ankarasti hän vihasi saksalaista
militarismia, joka kauan hänen maailmaansa uhattuaan vihdoin oli
alkanut toimia. Hän oli aina väittänyt, ettei se ryhtyisi sotaan
-- ja nyt oli sota käynnissä! Hän oli kiukuissaan, kuten petetty
puolustaja ainakin. Vasta kuultuaan omat sanansa hän oli tajunnut
mielipiteittensä ankaran ja intohimoisen sotaisuuden ja kulkiessaan
vaimoineen kylän läpi kotiin oli hän yhä vielä tekemänsä itsehuomion
vaikutuksen alaisena; synkkänä ja vaieten hän suunnitteli vihaisia
syytöslauselmia Kruppia ja keisaria vastaan. "Krupp ja keisari" --
hänen huomionsa kiintyi tuohon ilmeiseen, sopivaan alkusointuun.
"Kaikki se, mitä oli huonoa keskiajassa, yhtyneenä siihen, mikä on
huonoa nykyajassa", mietti hän itsekseen.

"Maailma", sanoi hän, säikähdyttäen mrs Britlingiä äkillisellä
alkamisellaan, "käy sietämättömäksi, kunnollisen inhimillisen olennon
on mahdoton siinä elää, ellemme me voita tässä sodassa."

"Meidän täytyy murskata tai joutua murskattaviksi..."

Hänen aivonsa olivat siinä määrin näiden asiain vallassa, että hän
tuijotti pitkän aikaa mrs Harrowdeanin myöhästyneeseen sähkösanomaan
ymmärtämättä siitä sanaakaan. Vähitellen hänelle selvisi, että
hänen piti lähteä mrs Harrowdeanin luo, mutta hän siirsi lähtönsä
mielellään tuonnemmaksi pelatakseen hockeyta. Sitäpaitsi kumottaisi
myöhemmin täysikuu, ja hänestä tuntui, että kesäinen kuuvalo soveltui
paljoa paremmin kuin auringonlasku tai keskipäivä niihin selityksiin,
joita häneltä odotettiin. Niinpä hän jatkoi Saksaa koskevien
lauselmain sorvailemista, kunnes hockey oli käynnissä.

"Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?" kysyi hän äkkiä Teddyltä,
joka erään maalin jälkeen tuli hänen lähettyvilleen. "Meidän pitäisi
harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja saksalaisia."

Teddy katsoi häneen ihmetellen.

"No, tulehan!" sanoi mr Britling kärsimättömästi ja tarttui keppeihin.


14.

Mr Britling lähti kuutamoretkelleen puoli kymmenen tienoissa tuona
iltana. Hän selitti, että lepääminen oli hänelle yhtä mahdotonta
kuin työskenteleminenkin. Sota oli saanut hänet kuumeiseen
kuohuntatilaan; hänen täytyi tehdä automobiiliretki virkistyäkseen.
Saattoi käydä niinkin, huomautti hän sivumennen, ettei hän tulisi
takaisin ennenkuin päivän, parin kuluttua. Kun hän tuntisi voivansa
jälleen tehdä työtä, niin hän palaisi. Hän täytti öljysäiliön
sähkölampun valossa, istuutui vaunuun ja tutki seudun karttaa.
Hänen aatoksensa vaelsivat Pyecraftsiin, sieltä kohti rannikkoa ja
mahdollista vihollisen hyökkäyskohtaa. Jos vihollinen tulisi ennen
sodanjulistusta! Tuohon se voisi tulla ja tuohon...

Hän tempautui näistä mietteistä irralleen ja alkoi tehdä lähtöä.

Ilta oli valoisa kuin päivä, viileä kuuvalo täytti seudun.
Tien hopeajuova punertui mr Britlingin lyhtyjen lähestyessä.
Ojanpientareen tumma nurmi ja tietä reunustavat pensaat hohtivat
hetkisen kirkkaan viheriäisinä valon niihin sattuessa. Täysikuu
kiipesi taivaankantta niin heleänä, että tuskin yhtäkään tähteä näkyi
taivaan harmaassa sinessä. Peninkulman päässä olevat talot paistoivat
valkeuttaan ja silloin tällöin näkyi lyhtyjen valossa liehuva
yöperhonen, joka kohta jälleen hävisi pimeään.

Gladys oli oivallisessa ajokunnossa, ja samoin mr Britling.
Hän ei ajanut liian nopeasti eikä liian hitaasti, ja kulku oli
tavattoman varmaa. Elämä, joka oli hänestä koko päivän näyttänyt
sekasortoiselta, uhkausten synkentämältä joukkiolta, muuttui
viileäksi, salaperäisen kepeäksi ja tyynen arvokkuuden täyttämäksi.

Hän ohjasi pitkin kapeata tietä tumman orjanruusuaidan vieritse ja
sitten kylään vievälle valtamaantielle. Melkein autiossa kylässä
tuikki tulia ikkunoista siellä täällä. Kauempana välkkyi valokimppu
ikäänkuin topaasi- ja rubiinikoriste yön hopeisessa kilvessä.
Kukkanäyttelyn juhlallisuudet olivat vielä täydessä käynnissä,
ja kello seitsemän jälkeen tapahtunut pääsymaksujen alentaminen
oli houkutellut sisään kaikki ulkopuolella oleksijat. Karusellit
väänsivät yhä ilmoille armottomia säveleitänsä, ja ampumakojuista
kuului pauke ja särkyvien pullojen kilinä. Suositut kamelikurjet ja
voimavaunut kiertivät kiertämistään tasaisessa tahdissa, vuoroin
upoten pimeään, vuoroin sukeltaen valaistuina näkyviin.

Mr Britling pysähtyi tienviereen hetkiseksi katselemaan, miten
varjomaiset olennot liikkuivat valaistujen paikkojen poikki pimeästä
pimeään.

"Sodan uhatessa -- maailmanpalon uhatessa", kuiskasi hän vihdoin.
"Ymmärtävätkö he sitä? Ymmärtääkö kukaan meistä?"

Hän pani koneen käyntiin ja lähti ajamaan moottorin tuskin kuuluvasti
hyrrätessä pitkin tasaista Hartleytreen tietä. Hänen takanansa
äänet häipyivät häipymistään vihdoin kokonaan hukkuen rajattomaan,
häiritsemättömään kuutamohiljaisuuteen. Ei näkynyt muuta liikkuvaa
kuin hän itse, ei kuulunut muuta kuin tasainen, hillitty, mekaaninen
rytmi hänen jalkojensa alta. Pian oli hän ehtinyt valtatielle
ja kääntyi pehmeästi itää ja merta kohti, välittämättä mitään
Pyecraftsiin johtavasta tienhaarasta. Hän ei ollut koskaan ennen
ollut yöllä ajamassa. Hän oli odottanut epävarmaa ja ikävää matkaa;
hän huomasi joutuneensa aavistamattomaan, hopeahohtoiseen liikuntoon.
Näytti siltä kuin automobiilikin olisi kulkenut pitkin kuutamoa tuona
iltana... Pyecrafts sai odottaa. Niin, tosiaankin, mitä myöhemmin
hän Pyecraftsiin tuli, sitä liikuttavammaksi ja romanttisemmaksi
muodostui hänen pieni hupainen sovintohetkensä. Hän ei kiirehtinyt
tuota huvinäytelmää. Hän tunsi tahtovansa kokea ympärillään lepäävän
laajan, kesäisen rauhan, joka yksin näytti jotakin ilmaisevan
ihmiskuntaa kohdanneesta suurenmoisesta murhetapahtumasta. Tämän
äärettömän ehtoon läpi liukuessaan voi vasta kuvitella marssivat
miljoonat, laajat jokilaaksot, vuorenharjanteet, satamat ja meret,
jotka kaikki olivat täynnä työn hyörinää.

"Tälläkin hetkellä", mietti hän, "voivat sotalaivat olla taistelussa
keskenään."

Hän kuunteli, mutta ääni oli vain koneen sylinterien tavantakaa
uusiutuva pärinä hänen ajaessaan laakean kukkulan rinnettä alaspäin.

Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada nähdä meri. Hän ajatteli
noudattaa tietä Roadwell-kylien toiselle puolelle ja sieltä kääntyä
Eastonburyn kukkulan laelle. Sinne hän lähti ja näki matalain
kukkulain välitse V:n muotoisen kuun valaiseman tasapinnan, joka
välkkyi, mutta siitä huolimatta näytti aivan tyyneltä. Hän pysähdytti
vaununsa tien poskeen ja istui pitkän aikaa näkymöä katsellen ja
mietiskellen. Ja kerran hänestä näytti kuin olisi kolme pientä,
lyhyen mustan neulan tapaista varjoa liikkunut perätyksin poikki
hopeankimaltelevan lahdelman.

Mutta se kenties johtui vain silmien rasittumisesta...

Mr Britling oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja Englannin, Ranskan
ja Saksan laivastoista; asiantuntijat olivat väitelleet asiasta
julkisuudessa, ja kaikessa hiljaisuudessa oli paljon kuiskuteltu ja
keskusteltu. Meillä oli suuremmat laivat, järeämmät tykit, mutta
ei ollut varmaa, olimmeko tekniikassa ja keksinnöissäkin muita
edellä. Luottivatko he dreadnoughteihin kuten me, vai oliko heillä
salaisuuksia ja yllätyksiä meidän varallemme? Kenties juuri tänä yönä
suuret laivat lähtivät taistelemaan...

Tänä yönä varmaankin kautta maailman laivat pakenevat ja laivat
ajavat takaa; kymmenessä tuhannessa kaupungissa kiehuu sodan ensi
kiihko...

Vain vuosi sitten mr Britling oli ollut vieraana eräässä sotalaivassa
ja katsellut sen monimutkaista koneistoa. Hänestä oli tuntunut,
ettei maailmassa voinut olla parempaa väkeä kuin ne rauhalliset,
päivettyneet, harjoitetut miehet ja upseerit, jotka hän oli
kohdannut... Ja meidän pienen armeijamme täytynee senkin olla
kokoontumassa tänä yönä, tuon pienen armeijan, joka Etelä-Afrikassa
saamansa koulutuksen ja kurin nojalla syntyi uudestaan ja joka hänen
mielestään oli yksilöllisesti urhoollisempi, itseensäluottavampi
ja kykenevämpi kuin mikään muu armeija koko maailmassa. Hän olisi
hymyillyt tai väittänyt vastaan, jos olisi kuullut jonkin toisen
englantilaisen niin väittävän, mutta omassa sydämessään hän helli
tuota uskoa...

Ja kutka muut maailman lentäjät kykenivät liikkumaan ilmassa yhtä
hyvin kuin ne ranskalaiset ja englantilaiset, joita hän kerran tai
pari oli nähnyt Eastchurchissä ja Salisburyssä? Nämä ovat asioita,
joissa tulee kysymykseen rotu ja kansallinen kunto. Pitäköön
saksalainen kaasusäiliönsä. "Me voitamme ne ilmassa", kuiskasi hän.
"Me voitamme ne merillä. Me voitamme ne varmasti merillä. Jos saamme
riittävästi miehiä ja tykkejä, niin voitamme ne maallakin... Mutta --
Vuosikausia ne ovat varustautuneet..."

Mr Britling rakasti Englantia tuona iltana siinä määrin, ettei
hänen sydämessään muulle rakkaudelle suurta sijaa ollutkaan. Hän
rakasti Englantia miesten kansana. Helposta, voitosta ei voinut olla
puhettakaan. Meidän liian helpolle luonteellemme oli hyväksi, ettei
voitto voinut olla helppo. Mutta voittaa meidän täytyy nyt -- taikka
joutua perikatoon...

Hän nousi huokaisten, pani koneen käyntiin ja lähti haeskelemaan
paikkaa, jossa pääsisi kääntymään. Hänen mielessään eleli vielä
väritön vaikutelma, että matkan päämääränä oli Pyecrafts.

"Meidän täytyy kaikkien tehdä mitä voimme", ajatteli hän, ja hetkeksi
aikaa kiinnitti alamäkeä luikertavalla tiellä pysytteleminen
siinä määrin hänen tarkkaavaisuuttaan, ettei hän sen pitemmälle
päässytkään. Hän kääntyi, ajoi jälleen yli kukkulan ja loivien
rinteiden sisämaata kohti, ajoi hyvin kepeästi ja sujuvasti, lyhtyjen
valon liukuessa pitkin tietä ja häilähdellessä pientareilla ja
pensasaidoissa. Ajaessaan pientä mäkeä alaspäin hän kuuli epäselvää
räminää ja ajoneuvojen kolinaa ja näki varoittavan, tienristeyksen
merkkinä olevan kolmikulmion. Hän hiljensi vauhtia ja pysähtyi sitten
äkkiä.

Rivi ratsumiehiä tuli näkyviin talojen, välistä, sitten harmaat
rattaat, sitten valjakko vetäen raskasta esinettä -- tykkiä, ja
sitten lisää ratsumiehiä ja vihdoin toinen tykki. Kaikki näkyi vain
himmeänä, ruskeana kulkueena kuuvalossa. Ratsastava upseeri ajoi
hänen luokseen, katsoi häntä ja palasi takaisin tienristeykseen
-- toistaiseksi ei Englannissa peljätty vakoojia. Vielä neljä
tykkiä kuljetettiin ohi; niitä seurasi jono rattaita ja useita
ratsumiehiä, jotka istuivat suorina satuloissaan. Kukaan ei laulanut
eikä huutanut; kuuli tuskin sanaakaan, ja koko joukko liikkui
hätäilemättä, mutta nopeasti eteenpäin. Näin he menivät kolisten ja
rämisten ja jättivät mr Britlingin nukkuvaan kylään. Hän pani taas
kerran koneen käyntiin ja ajoi mietteissään eteenpäin.

Hän ajoi niin mietteissään, että joutui kokonaan pois Pyecraftsin
tieltä -- jos hän lainkaan oli sillä tiellä ollut. Hän huomasi
kulkevansa maantietä, joka vei halki matalan tasankomaan, ja pian
hän näki himmeästä, mutta korkeuden sinestä sentään erottuvasta
Otavasta, että suunta oli suoraan pohjoiseen. Mitäpä siitä, kohta
hän kääntyy lounaista kohti; aikaa oli kyllä; nyt hän tahtoi antaa
sananvuoron tunteilleen, nyt hän tahtoi mietiskellä. Kuinka voi hän
parhaiten auttaa Englantia siinä suuressa taistelussa, jota yön tyhjä
hiljaisuus ja kauneus tuntui odottavan? Mutta oikeastaan hän ei
mietiskellyt mitään, tunsi vain, tunsi ihmeellisellä tavalla, jota
hän ei ollut kokenut sen jälkeen, kun nuoruus oli häneltä häipynyt.
Tämä sota voi tehdä lopun melkeinpä koko maailmasta, sellaisena kuin
hän oli oppinut maailman tuntemaan. Tuo ajatus virtasi hitaasti läpi
kuutamon hänen tajuntaansa, kunnes hän joutui kokonaan sen valtoihin.

Tien laatu muuttui: pensasaidat loppuivat, männyt ja männiköt
alkoivat korvata tammia, omenapuita ja orjanruusupensaiden tummia,
kuuristuneita varjokuvia. Taloja oli harvemmassa ja maailma kävi yhä
tyhjemmäksi, kunnes olisi voinut luulla olevansa ainoa valvova ja
ulkosalla liikkuva ihminen koko nukkuvassa maassa...

Lyhyeksi hetkeksi kiintyi hänen uneksiva mielensä erääseen
pikkuseikkaan. Sitä mukaa kuin hän ajoi eteenpäin, lehahti
tummia, äänettömiä lintuja lentoon pölyiseltä tieltä hänen
edestään räpytellen hiiskahtamatta pois hänen molempain lyhtyjensä
valojuovasta. Mitä lintuja ne mahtoivat olla? Yökehrääjiäkö? Vai
olivatko ne erilaisia lintuja, jotka yön hiljaisuutta hyväkseen
käyttäen kylpivät tien hiekassa? Tämä pieni, erillinen ajatussäie
kutoutui hänen mielensä loimiin kohta hävitäkseen...

Eräässä kohden syöksyi iso joukko kaniineja poikki tien, melkein
automobiilin pyörien alitse...

Ne sanat, jotka hän oli lausunut Claveringsissa iltapuolella,
palasivat nyt hänen mieleensä. Hän tunsi varmaan, että ne olivat
asiallisia sanoja tällä hetkellä: Tätä sotaa sopi pitää sodista
jaloimpana, ihmiskunnan lopullisena taisteluna kansallista
vallitsemisasemaa ja kansallista anastushimoa vastaan; muussa
tapauksessa se oli vain kansakuntien välistä kamppailua, pelkkää
hävitystä ja kurjuutta. Sen suunnatonta merkitystä ei hänen
mielestään saanut hävittää, pikkumaisesti loruamalla toisarvoisista
riitakysymyksistä. Mutta oliko tuo suunnaton merkitys tullut
riittävän selvästi määritellyksi? Oliko puolueettomain ja
rauhaarakastavien ajattelijain joukko sen tajunnut? Hän ajoi sitä
hitaammin, mitä enemmän hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi näihin
kysymyksiin, ja vihdoin hän pysähtyi... "Eräät asiat on lausuttava
selvästi julki", puheli hän itsekseen. "Eräät asiat -- Englannin
ajatus... Syvä ja kauan ilmaisematta jäänyt ystävällisyyden ja
rehellisyyden halu... Nyt on aika se ilmaista. Se on lausuttava julki
niin suoraan kuin luoti lentää sen tykkien suusta, niin rehellisesti
kuin sen laivoja ohjataan."

Mielessä alkoi hahmoittua lauseita hänen siinä istuessaan toinen käsi
ohjauspyörään nojaten.

Äkkiä hän suoristihe, selaili karttoja vieressään olevassa kotelossa
ja koetti päästä selville, missä oli...

Mikäli hän voi käsittää, oli hän joutunut suoraan Suffolkiin...

Kello yhden tienoissa yöllä hän oli Newmarketissa. Newmarketkin
lepäsi autiona kuuvalossa, mutta epäröidessään eräässä
tienristeyksessä hän huomasi poliisimiehen, joka jäykkänä ja
liikkumatta seisoi kulmauksessa kirkon luona.

"Matching's Easy?" huusi hän.

"Tätä tietä, kunnes tulette Market Saffroniin, ja siitä vasemmalle..."

Mr Britlingillä oli nyt päässään selvä suunnitelma ja hän ajoi
nopeammin, mutta yhä vielä erittäin varovasti ja varmasti. Hän ei
ollut enää peninkulmankaan päässä Market Saffronista, kun hän muisti
tavallaan luvanneensa itselleen Pyecraftsin kohtauksen. Hän harkitsi
molempia, keskenään ristiriitaisia päätöksiä. Hän punnitsi eräitä
mahdollisuuksia.

Market Saffronin tienristeyksessä hän hiljensi vauhtia ja oli
hetkisen kahden vaiheella.

"Oliverin", sanoi hän samalla kääntäen ohjauspyörää kotiin vievälle
tielle päin... Hän täydensi lauseen sivuutettuaan onnellisesti
tienkäänteen: "Oliverin pitää saada hänet..."

Sitten, ehkä viisikymmentä kyynärää kauemmaksi ehdittyään hän lisäsi
vielä -- tällä kertaa melkein kiukkuisesti: "Hänen olisi pitänyt
mennä Oliverille jo aikoja sitten..."

Hän vei automobiilin vajaan ja kulki sitten setripuittensa tummassa
varjossa pääovelle. Hänellä ei ollut avainta eikä hän pitkään aikaan
saanut vaimoansa hereille, vaikka heittelikin hiekkaa ja pieniä kiviä
hänen puoliavoimeen akkunaansa. Vihdoin hän kuuli liikettä ja huusi
hänelle.

Hän selitti palanneensa kirjoittamaan. Hänen teki tosiaankin
mielensä ryhtyä kohta kirjoittamaan. Hän meni suoraa päätä
työhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, keitti hiukan teetä ja vaihtoi
vaatteita. Aamunsarasteessa hän yhä istui ahkerasti kirjoittamassa
lentokirjastaan. Otsakkeeksi hän oli valinnut: "Ja nyt sodat
loppuvat."


15.

Niin alkoi suuri Euroopan sota ja saavutti erään Matching's
Easyn miehen, kuten saavutti lukemattomien miellyttävien kotien
lukemattomia älykkäitä isäntiä, jotka tuskin olivat sen tuloa
huomanneet monien alinomaiseen varustautumiseen uhrattujen vuosien
aikana. Elämän tuttu näkymö siirtyi syrjään, ja Sota ilmestyi
peittämättömänä. "Minä olen todellisuus", virkkoi sota, "ja minä
astelen poikki elämän polun. Minä olen kuoleman ja hävityksen uhka,
joka on aina vaeltanut elämän vierellä niin kauan kuin elämää on
ollut. Ihmiselämässä ei voi olla mitään muuta eikä mitään enempää
ennenkuin olet minusta selviytynyt."






TOINEN OSA.

MATCHING'S EASY SODAN AIKANA.




ENSIMÄINEN LUKU.

Katselijoita.


1.

Tuona kohtalokkaana yönä, jona ensimäiset laukaukset ammuttiin ja
ensimäiset surmatyöt suoritettiin, ei mr Britling mennyt levolle
ennen päivänkoittoa. Hän istui kirjoittamassa lentokirjastaan, jossa
tervehdittiin viimeistä laukausta ja sotien loppumista. Pari tuntia
hän kirjoitti tarmokkaasti, mutta sitten hänen tarmonsa höltyi.
Tuli tavantakaa hetkiä, jolloin hän istui hiljaa, kirjoittamatta.
Hän haukotteli haukottelemistaan ja hieroskeli silmiänsä. Päivä oli
tullut ja linnut pitivät kovaäänistä iloa, kun hän hitaasti riisuutui
pudotellen vaatteensa lattialle miten hyvänsä ja meni makuulle...

Herätessään hän huomasi aamuteen vierellään ja palvelijattaren
menossa pois huoneesta. Hän tiesi, että maailmassa oli tapahtunut
jotakin kuulumatonta, mutta muutamaan hetkeen hän ei voinut muistaa,
mistä oli kysymys. Sitten hän muisti, että saksalaiset olivat
hyökänneet Ranskaan ja venäläiset Saksaan ja että Englannin oli
melkein välttämätöntä joutua sotaan. Aamuvalaistuksessa tuo tuntui
ankaralta, kauhistuttavalta tosiasialta, se vaati lujuutta, se
merkitsi hävitystä, se näkyi nyt yön tummaa ja arvokasta kauneutta
vailla. Hän muisti kokeneensa samanlaista epämieluista, pelokasta
odotuksen tunnetta viisitoista vuotta sitten, buurisodan alkaessa,
ennen ensimäisten uutisten saapumista. Ensimäinen buurisodasta saat
uutinen oli kertonut panssaroidun englantilaisen junan hävittämisestä
Kimberleyn lähistöllä. Minkä samanlaisen kertomuksen toisivatkaan
myöhästyneet lehdet nyt mukanansa?

Oliko ehkä jokin tärkeä osa laivastoamme yllätetty ja voitettu?...

Olivatko ehkä saksalaiset jo pusertamassa Ranskan armeijoja Verdunin
ja Belfortin väliin, nopeasti ja pelottavasti?...

Entä miten kävisi, jos hallitus epäröisi eikä sota puhkeisi
vielä muutamaan viikkoon, vaan tyydyttäisiin riitelemään Belgian
puolueettomuudesta Sill'aikaa kun saksalaiset murskaavat Ranskan...

Tai saattoihan toisaalta käydä niinkin, että meikäläiset
saavuttaisivat hämmästyttävää, äkillistä menestystä. Meidän
maa- ja meriväellämme oli niukka päällystö, mutta hän uskoi sen
oleva niukkaan tapaansa erinomaisen hyvän...

Mitä oli Irlanti tekevä?...

Hänen ajatuksensa muodostivat yhden ainoa okaisen tiheikön, jonka
läpi hän pyrki toivottomissa ympyröissä liikkuen.

Hän nousi ja alkoi pukeutua hitaaseen, hajamieliseen tapaan.
Päästyään housunkannattimiin asti hän hetkeksi keskeytti
pukeutumisensa, haki esiin Pohjois-Ranskan kartan ja mietiskeli
Belgian rajaa koskevia seikkoja. Sitten hänen oli otettava esille
_Whitaker's Almanack_ saadakseen mielin määrin tutkia suurten
eurooppalaisten armeijojen tilastoa. Aamiaisrummun ääni keskeytti
nämä puuhat.

Aamiaisella ei puhuttu mistään muusta kuin sodasta. Hugh oli
kiihdyksissään kuin kissa ukkossäällä, ja pikkupojat tahtoivat
saada lippuja koskevia tietoja. Venäjän ja Serbian liput olivat
kiistanalaisina, ja oli turvauduttava _Webster's Dictionaryn_ lippuja
esittävään sivuun. Sanomalehdet ja kirjeet saapuivat luonnottoman
myöhään, ja mr Britling, jota väsytti joutavain tietojen jakaminen
jälkeläisilleen, vetäytyi savukkeineen puutarhaan. Hän ajatteli
hiukan lähteä postinkuljettajaa vastaan. Hänen silmänsä ja korvansa
ilmoittivat mrs Faberin automobiilin olevan tulossa. Se oli vanha,
punaiseksi maalattu, pontevannäköinen kone, jota ajoi luotettava
puutarhuri; erehtyminen ei voinut tulla kysymykseenkään.

Mrs Faber istui vaunussaan, pysähdytti sen veräjälle ja antoi
merkkejä. Mrs Britling, joka kuuli mrs Faberin ajopeleistä lähtevät
pahaenteiset äänet, tuli ulos pääovesta, ja hän ja mr Britling
suuntautuivat kumpikin taholtaan kutsujaa kohti.


2.

"En minä sisään tule", kirkui mrs Faber, "minä vain ajattelin sanoa
teille. Minä olen hankkinut ruokavaroja."

"Ruokavaroja?"

"Varastoja. Kohta hyökkäävät kaikki ruokavaroja hankkimaan.
Katsokaahan tätä kinkkua!"

"Mutta -- --"

"Faber sanoo, että meidän pitää kerätä, minkä kerkiämme. Tämä sota --
se lopettaa kaikki. Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Minulla
on lapset murheenani, niin että... Minä olin Hicksonilla ennen
yhdeksää..."

Pikku eukko oli kovin palavissaan, ja silmät säteilivät. Hänen
vaaleat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, hattu hieman vinossa.
Hän tuntui nauttivan näistä kiihoittavista asioista, joidenlaisia
hän sitä ennen ei ollut kokenut. "Kaikki kulta on myöskin pantava
säilöön", sanoi hän, äänessä mielihyvän hyrinä. "Faber sanoo, että
meidän setelimme kenties eivät ole _sen_ arvoisia muutaman päivän
kuluttua. Hän on kiirehtinyt Lontooseen hankkimaan kultaa klubeistaan
-- niin kauan kuin sitä saa. Minä sain pakottaa Hicksonia ottamaan
vastaan seteliä. 'En koskaan', sanoin minä, 'en koskaan tule enää
teille kauppoja tekemään, ellette ota...' Sittenkin hän katsoi minuun
ikäänkuin olisi aikonut olla suostumatta.

"Nälänhätä siitä tulee!" sanoi hän mr Britlingin puoleen kääntyen.
"Minä olen koonnut, minkä suinkin olen voinut. Minunhan täytyy
ajatella lapsiani."

"Miksi siitä nälänhätä syntyisi?" kysyi mr Britling.

"Kyllä, siitä _tulee_ se!" sanoi mrs Faber.

"Mutta miksi?"

"Kyllä Faber sen tietää", vastasi eukko. "Tietysti siitä tulee
nälänhätä...

"Ja uskoisitteko", jatkoi hän, puhuen jälleen mrs Britlingille, "että
tuo Hickson seisoi tiskinsä takana -- minähän olen tehnyt siellä
ostokseni _vuosikausia_ -- ja kieltäytyi kerrassaan antamasta minulle
enempää kuin tusinan sardiinilaatikoita. _Kieltäytyi!_ Ilman muuta!

"Minä menin sinne ennen yhdeksää, ja jo silloin oli Hicksonin puoti
täpötäynnä -- _täpötäynnä_, ystäväiseni!"

"Mitä te sitten saitte?" virkkoi mr Britling tehden kysyvän liikkeen
kohti automobiilia.

Hän oli saanut aika lailla. Kaksi liikkiötä, laatikon sokeria,
riisiryynejä, munia ja hyvän määrän jauhoja.

"Mitä on kaikissa noissa pikku kääröissä?" kysyi mr Britling.

Mrs Faber näytti hiukan nolostuvan.

"Cerebos-suolaa", sanoi hän. "Tuleehan sitä ostaneeksi ehkä vähän
liikaakin. Mutta minä nyt ostin tuota ja otin mukaani; ajattelin,
että myöhemmin ehkä on ryhdyttävä suolaamaan ruokavaroja."

"Nuoko ovat pikkelsitölkkejä?" kysyi mr Britling.

"Niin. Mutta katsokaahan, miten paljon jauhoja minulla on! Ne ne
ensiksi loppuvat..."

Eukkoa hieman ärsytti mr Britlingin liian yksityiskohtainen
tutustuminen hänen saaliiseensa. "Mitä te tuolla kenkävoiteella?"
tiedusteli viimeksimainittu. Eukko ei halunnut enää kuunnella. Hän
tunsi mr Britlingin yrittävän tärvellä hänen aamupäivätunnelmaansa.
Hän selitti, että nyt oli lähdettävä takaisin kotiin. "Älkää sitten
sanoko, etten minä ole teitä varoittanut", virkkoi hän. "Minulla on
tekemistä loputtomiin. Herneistäkin on huoli pidettävä! Minun pitää
näyttää keittäjättärelle, kuinka herneet pannaan pulloihin. Tänä
vuonna me onneksi saimme herneitä aivan tavattomasti. Minä tulin
tänne vain ohimennen kertomaan, miten asiat ovat." Sitten hän heti
lähti, ilmeisesti loukkaantuneena mrs Britlingin välinpitämättömyyden
ja mr Britlingin epäilyjen vuoksi.

Mr Britling katseli hänen menoaan ja närkästyi vähitellen yhä enemmän.

"Vai niin", sanoi hän, "tuolla tavallako Englanti ottaa sodan
vastaan! Ruokavaroista riidellen -- kohta alussa."

"Hän kai on huolissaan lasten vuoksi", huomautti mrs Britling.

"Entä saapasrasva!"

"Mutta joka tapauksessa", sanoi mrs Britling, "jos toiset tekevät
noin -- --"

"Siitähän ne aiheutuvat, kaikki paniikit. Meidän asiamme on olla niin
tekemättä... Eihän maa ole vielä sotaa julistanutkaan! Hei! Siellähän
tuo tulee! Parempi myöhään kun ei milloinkaan."

Sanomalehtiä ja kirjeitä tuovan postinkuljettajan pää, hänen
ajaessaan polkupyörällä, Dower Housen kulmausta kohti, näytti lipuvan
pitkin pensasaidan harjaa.


3.

Englanti ei ollut vielä sodassa, mutta kaikki merkit viittasivat
sinnepäin. Näytti siltä kuin asia suuruutensa vuoksi olisi
välttämättä tarvinnut valmisteluaikaa. Mr Britlingin mielessä ei
ollut enää yhtään epäilystä, ei sittenkään, vaikka _Daily News'issa_
valtavin kirjakkein painettu, hämäräperäinen kokosivun ilmoitus
vannotti Isoa-Britanniaa olemaan avustamatta Venäjää, kauheata
Venäjää, kaikkien hentomielisten yltiöpäiden peikkoa. Uutiset olivat
laajakantoisia ja yllättäviä, mutta sangen epäluotettavia. Saksan
joukkoja sanottiin olevan Belgiassa ja Hollannissa, ja Kielin
kanavassa oli siepattu englantilainen alus. Oli julistettu moratorio,
ja leipäpaniikkia koskevat tiedonannot osoittivat mrs Faberin
edustavan laajaa vauhkojen ihmisten luokkaa.

Mr Britling piti leipäpaniikkia surkuteltavana ilmiönä. Se ei
soveltunut hänen johtoaiheeseensa, jona oli maailman vapaiden
ihmisten nousu militarismin sietämätöntä iestä hävittämään. Se pilasi
koko kuvan...

Mrs ja mr Britling lukivat lehteä yhdessä seisten begonialavain
luona, lähellä setripuita, ja ilman täytti hilpeällä hälinällään
ruohonleikkuukone, jota veti pitkin hockeykenttää suojustallukoilla
varustettu hepo.

Kohta tuli Hughkin juosten huoneestaan kuulemaan mitä oli tapahtunut.
"Tuntuu siltä kuin työnteko kävisi mahdottomaksi näiden suurten
tapausten sattuessa", puolustelihe hän. Hän otti _Daily News'in_
haltuunsa, isän ja äidin lukiessa _The Times'iä_. Pikkupoikien
äänet kaikuivat puiden varjosta; he olivat tuoneet pihalle kaikki
tinasotamiehensä ja rakensivat parhaillaan puutarhaan varustettuja
asemia.

"Raha-asiat ovat omituisella kannalla", sanoi mr Britling
tarkkaavaisuuttaan terästäen... "Kaikenlaisia mullistuksia saattaa
tapahtua. Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa järjestelmässä,
joka on kehittynyt miten kuten... Ilman mitään suunnitteluja...
Maailmassa, joka on täynnä mrs Fabereita..."

"Moratorio?" kysäisi Hugh _Daily News'insa_ takaa. "Velkasuhteissa ja
niin edespäin? Realinjalle sinä panit minut, pappa. Etymologia on
minulle liian kovaa purtavaa. Mars ja krematorio -- pitääkö polttaa
laskunsa sen sijaan että ne maksaisi?"

"Moratorio", mietiskeli mr Britling. "Moratorio. Mitä hullutuksia
sinä jutteletkaan! Se on jotakin viivytyksen tapaista, tietysti.
Ei sillä ole kuoleman kanssa mitään tekemistä. Se on vain
tilapäinen maksuviivytys... Tietysti tässä syntyy suunnaton arvojen
vaihtuminen..."


4.

"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen."

Tuota tekstiä mr Britlingin mieli alkoi nopeasti kutoa laajemmaksi.
Siitä kehittyi ihmeellinen mahdollisuuksien sato ennenkuin hän ehti
takaisin työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen,
mutta ei ruvennut kohta jatkamaan työtänsä. Hän oli keksinyt omissa
persoonallisissa asioissaan jotakin niin kumouksellista, että
sodankin tulos sai sen tieltä hetkeksi väistyä.

Mr Britlingin tajunnan takimaisella laidalla oli jotakin, jota ei
siellä ollut aina ollut, jotakin lämmintä ja lohduttavaa, joka
teki elämän ja hänen yleiset elämää koskevat mietteensä paljoa
kepeämmiksi ja hauskemmiksi kuin mitä ne muuten olisivat olleet,
nimittäin tietoisuus, että hän omisti hyvin järjestellyn sarjan
pääomasijoituksia, taitavasti suunnitellun ja maantieteellisesti
jaetun järjestelmän valtionobligatioja, kunnallisia sijoituksia
ja rautatieosakkeita, jotka edustivat pikemmin yli kuin alle
kahdenkymmenenviidentuhannen punnan omaisuutta, hänen ja mrs
Britlingin yhdistettyjä varoja. Siinä oli hänen taloudellinen
sisäelimistönsä. Se piti hänet ja teki elämän turvalliseksi ja
miellyttäväksi. Kun kaikki oli hyvin, ei hän sen olemassaoloa
huomannutkaan; hän tunsi vain yleistä hyvinvointia. Kun silloin
tällöin sattui hiukan häiriötä jossakin sijoitusten osassa, hän tunsi
vain lievää mielipahaa. Nyt hän havaitsi vakavia mullistuksia. Aivan
kuin hän olisi huomannut sattumalta syöneensä sieniä eikä tiennyt
ollenkaan, olivatko ne ehkä hyvinkin myrkyllistä lajia. Mutta vastaus
voidaan kehittää liian pitkälle...

Joka tapauksessa oli mr Britling kirjoituspöytänsä ääreen palatessaan
siinä määrin rauhaton, ettei kyennyt jatkamaan esitystään "Ja nyt
sodat loppuvat".

"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen!"

Hän ei ollut koskaan luottanut nykyaikaiseen raha-asiain
järjestelmään niin varmasti kuin ihmiset yleensä. Hän huomasi
olevansa tietämätön siitä, miten tuo moratorio vaikutti ja mitä
pankin kiinnioloajan pitentäminen oikeastaan auttoi. Hän luuli sen
merkitsevän yleistä maksujen keskeyttämistä ja puhtaan rahan saannin
lakkaamista. Hickson, sekatavarakauppias, katseli mrs Faberin
kertoman mukaan nyt jo karsaasti seteleitä.

Vaikka pankki jälleen avattaisiinkin, tiesi mr Britling, ettei hänen
juoksevalla tilillään ollut sanottavia summia, korkeintaan kaksi
tai kolmekymmentä puntaa. Hän oli odotellut englantilaisten ja
amerikkalaisten kustantajiensa shekkejä sekä _Times'in_ tavanmukaista
lähetystä. Jos nuo maksut nyt keskeytyisivät!

Kaikki nuo voivat, mikäli hän ymmärsi, keskeyttää maksunsa tämän
moratorion ollessa voimassa! Sitä hän ei tullut aluksi ajatelleeksi.
Mutta tietysti he hyvinkin saattoivat kieltäytyä maksamasta
määräpäivänä.

Jos vielä otaksui _The Times'in_ huomaavan hänen omalaatuisen
mietteliäisyytensä tarpeettomaksi näinä levottomina aikoina!

Jos sitten pankki todellakin pidätti hänen rahansa ja arvopapereita
ei käynyt myyminen?

Mr Britling tunsi olevansa osteri, jota kehoitetaan poistumaan
kuorestaan...

Hän nojautui taaksepäin ja mietiskeli näitä asioita. Hän teki heikon
yrityksen kuvitella maailmaa, josta luotto on kadonnut ja jossa rahan
arvo on kysymyksenalainen. Hän otaksui, että tottumuksen voima saisi
suuren joukon ihmisiä ostamaan ja myymään edelleenkin samaan tai
suunnilleen samaan hintaan kuin ennen.

Hänen tajuntansa ja omatuntonsa tekivät urhean yrityksen sotien
loppumista käsittelevän lentokirjasen jatkamiseksi, mutta ei kulunut
viittä minuuttia, kun hänen ajatuksiansa jälleen askarruttivat
leipäpaniikki ja vararikot...


5.

Mr Britlingin kirjoituspöydän ääressä vallitseva mielenkiintojen
ristiriita kävi sietämättömäksi. Hänestä tuntui, että
henkilökohtainen pulma oli ensinnä selvitettävä. Hän lähti nurmikolle
tupakoimaan.

Hänen ensimäisen ajatuksensa, jonka mukaan kansakunnat yhtyisivät
tekemään maailmanrauhan ja kukistamaan sotaisan Saksan,
oli himmentänyt tämä toinen, siihen kerrassaan sopimaton,
epäjärjestyksessä ja hajaantumistilassa olevan maailman mielikuva.
Lukemattomia mrs Fabereita joukoittain kasaamassa varastoja,
hillittömiä joukkoja hyökkäämässä kauppapuoteihin, moratorio,
pankit kiinni ja odottavia jonoja. Oliko mahdollista, että koko
järjestelmä luhistui kun luottamus siihen horjahti yhdeltä
kohdalta? Huomaamatta mitään epäjohdonmukaisuutta hän oli siirtynyt
maanpiirin rauhoittamista koskevista yleisistä aatoksistaan näihin
yksityisluontoisempiin mahdollisuuksiin. Hän kuuli kahinaa takaansa,
kääntyi ja oli vastapäätä vaimoansa.

"Luuletko", kysyi mrs Britling, "että elintarvepulaa tarvitsee
peljätä?"

"Jos kaiken maailman mrs Faberit käyvät ja kähmivät -- --"

"Silloin täytyy jokaisen pitää puoliansa. Minulla ei ole kotona
suuriakaan varastoja."

"Hm", virkkoi mr Britling miettien... "Mielestäni ei ole syytä ostaa
varastoja nyt."

"Entä jos jäämme ilman."

"Sodassa on vaaroja", sanoi mr Britling.

Hän mietti. "Ne, jotka ottavat paniikkiin osaa, aiheuttavat
paniikkia. Maailmassa on sittenkin yhtä paljon elintarpeita kuin
viime kuussa. Ja ellei sitä polteta, niin se katoaa vain syömällä. Ja
sato on hyvä. Mitä auttaa koota varastoja kukkuraisen pöydän ääreen?"

"Mutta ihmiset kokoavat! Kurjaa olisi, jos me -- lapsinemme
päivinemme -- jäisimme puille paljaille."

"Emme me jää. Ja miten hyvänsä, älä ala kasata, vaikka saisimme
kovaakin kokea."

"No niin. Mitta ei sinun ole mielesi hyvä, jos jonakin kauniina
päivänä et saa sokeria teehesi."

Mr Britling jätti tämän henkilökohtaisen sovellutuksen
huomioonottamatta.

Paljon vakavampi kuin ruokavarojen puute on rahapaniikin mahdollisuus.

He kulkivat nurmikkoa edestakaisin ja mr Britling jutteli. Hän
sanoi, että erittäin harvat ihmiset vielä nytkään älysivät nykyistä
yhteiskuntaa kannattavan luottojärjestelmän löyhyyttä. Luottamus oli
kasautunut suunnattomiin, varsinkin sen laiskan välinpitämättömyyden
vuoksi, jota osoittivat -- kaikki. Se oli tervettä niin kauan
kuin ihmiskunta yleensä uskoi siihen; mutta annahan uskon
riittävässä määrin rappeutua, niin seurauksena saattaa olla
millainen luhistuminen hyvänsä. Se voi kerrassaan hävitä -- kuten
luottojärjestelmä hävisi Italiasta goottien sinne tunkeutuessa -- ja
jättää meille vain käteenotettavat esineet, todellisen omaisuuden
ja muun sellaisen. Muistiko hän Gissingin uusinta romaania? --
"Veronilda" sen nimi oli. Siinä kuvailtiin maailma, jossa ei
ollut muuta omaisuutta kuin minkä voi mukanaan kuljettaa. Rooman
valtakunnassa tuo asiaintila kehittyi hitaasti, sukupolvien kuluessa,
mutta me elämme nyt nopeammin muuttuvassa maailmassa -- maailmassa,
jossa järjestys on hatarampi. Kukaan ei tunne luoton voimaa eikä
sen heikkoutta; kukaan ei tiedä, luhistuuko se jo tämänkertaisesta
iskusta... Jos niin käy, niin koko se pieni elämä, jota olemme näihin
asti eläneet, häviää pois...

Hän huomasi mrs Britlingin tavantakaa silmäilevän auringon
valaisemaa taloansa -- siinä oli uudet ulkokaihtimet, ja hän oli
onnistunut värin valinnassa -- ja kuuntelevan epäilevin ilmein hänen
tutkistelujansa.

"Muutamia päiviä sitten", sanoi mr Britling yrittäen tehdä asiaa
havainnollisemmaksi, "olimme me yhteensä viidenkolmattatuhannen
punnan arvoiset. Nyt emme tiedä, mitä meillä on, olemmeko menettäneet
tuhannen vai kymmenentuhatta..."

Hän tarkasti kukkaronsa ja havaitsi omistavansa kuusi puntaa.
"Paljonko sinulla on?"

Hänellä oli sisällä kassassaan suunnilleen kahdeksantoista puntaa.

"Meidän on ehkä tultava sillä toimeen epämääräinen aika eteenpäin."

"Mutta pankkihan avataan piakkoin", sanoi mrs Britling. "Ja ihmiset
näillä seuduin myöntävät meille kyllä luottoa."

"Entä jos he eivät myönnä?"

Otaksuma ei tehnyt häntä levottomaksi. "Meidän arvopaperimme kohoavat
jälleen. Ainahan ne kohoavat jälleen."

"Kaikki voi tulla entiselleen", myönsi mr Britling. "Mutta voi käydä
niinkin, ettei mikään tule entiselleen. Koko tämä elämämme, joka on
tuntunut niin selvältä ja varmalta -- on epävarmaa. Minä uskoin, että
olemme kiintyneet ja juurtuneet tänne -- koko elämänajaksi. Entä jos
asiain kehitys nyt viskaa meidät täältä pois? Siinä on mahdollisuus,
joka ehkä muuttuu meille todellisuudeksi. Tänä aamuna minusta tuntuu
kuin olisi elämäämme avautunut kaksi suunnatonta porttia, kuin kaksi
porttia, jotka johtavat areenalle tai pimeyteen ja joista saattaa
syöksyä sisään mitä hyvänsä. Kuolemakin. Otaksukaamme, että äkkiä
näemme ilmassa jonkin suuren zeppeliinin tai kuulemme tykin jyskettä
rannikolta käsin. Tai saapuu polkupyörällä lähetti, joka käskee meitä
jättämään kaikki ja muuttamaan sisämaahan..."

"En ymmärrä, mitä syytä on tuollaisia asioita ennustella."

"Mutta eihän ole syytä jättää niitä mahdollisuuksia tarkastelematta...

"Omituista on", sanoi mr Britling jatkaen asian tutkistelua, "että
kun katselee asioita, kuten nyt katselee, sangen todennäköisinä,
niin ne eivät esiinny läheskään yhtä kauhistavina ja tuhoisina kuin
ne olisivat näyttäneet -- viime viikolla. Uskonpa, että sijoittaisin
teidät kaikki Gladysiin ja lähtisin ajamaan länttä kohti jonkinlaista
hilpeyttä tuntien..."

Mrs Britling katsoi miestään ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään. Hän epäili viimeksimainitun vierovan kotiansa ja
teeskentelevän huolenpitoa pelkästi kohteliaisuudesta...

"Ehkäpä ihmiskunta pyrkii liiaksi rauhaantumaan. Ehkäpä näitä
levottomuuksia sattuu sen vuoksi, että pelastuisimme ummehtuneesta
mukavuudestamme. Kuuluu jälleen tuntemattomien kokemusten, vaarojen
ja vastuksien salaperäisesti houkutteleva kutsu. Tekee mieli
lähteä. Mutta ellei tule sysäystä, jäämme paikoillemme. On kuin
taika sitomassa omaan pesään ja vanhoihin tuttuihin polkuihin.
Nyt minä pelkään, mutta tunnen samalla taian taittuneen. Lumottu
linna puhkee yht'äkkiä täyteen ovia, joista pääsen ulos. Voit
nimittää niitä hävitykseksi, vararikoksi, hyökkäykseksi, paoksi --
ne ovat vain ovia, jotka johtavat pois tottumuksesta ja tylsästä
kaavamaisuudesta... Minä en ole kelvannut pitkiin aikoihin muuhun
kuin joutavaan, hajanaiseen haparoimiseen."

"Minä luulin sinun täällä viihtyvän. Sinä olet tehnyt aika paljon
työtä."

"Kirjoittaminen on muistiin merkitsemistä eikä elämää. Mutta nyt minä
tunnen yht'äkkiä, että elämämme saa pontta ja sisältöä. Tuntuu siltä
kuin elämän koko laatu muuttuisi. Sellaisia aikoja on. On aikoja,
jolloin ajanhenki kerrassaan muuttuu. Vanhoina aikoina tämä tajuttiin
paremmin kuin nykyään. Silloin erotettiin toisistaan arki- ja
pyhäpäivät, juhlat, paastot ja hartauspäivät. Samoin on nyt käynyt.
Arkisäännöt on heitettävä syrjään. Ennen -- vielä kolme päivää sitten
-- oli kilpailu oikeutettu, oli oikein ja kohtuullista koettaa hankkia
parhaita elintarpeita ja etsiä omaa etuansa. Mutta se ei ole oikein
nyt. Sota luo sunnuntain, ja me suljemme puodit. Pankit ovat kiinni
ja ihmisistä tuntuu kuin sunnuntai yhä jatkuisi..."

Hänen oma tiensä oli selvä.

"Asteikko on vaihtunut. Nyt ei merkitse yhtään mitään, vaikka
kärsimmekin taloudellisen häviön. Ei merkitse mitään, vaikka meidän
täytyykin elää perunoilla ja tehdä velkaa saadaksemme vuokran
maksetuksi. Nämä ovat nyt pienimpiä sivuseikkoja. Viikko sitten
ne olisivat olleet mitä tärkeimpiä. Tässä me olemme, historian
suurimpain mullistusten ja historian suurimpain mahdollisuuksien
välittömässä läheisyydessä. Meidän on mentävä mullistusten läpi
päästäksemme käsiksi mahdollisuuksiin. Maailmassa ei ole nyt muuta
tehtävää kuin koettaa kääntää parhaaksi tämä elämän kaikkein
vakiintuneitten sisältöjen pelottava luhistuminen."

Hän oli löytänyt etsimänsä. Hän jätti vaimonsa nurmikolle ja kiiruhti
takaisin kirjoituspöytänsä ääreen...


6.

Kun mr Britling aamupuhteen uutterasti askarreltuaan korkeitten
ihanteittensa parissa tuli huoneestaan välipalaa syömään, tapasi hän
mr Lawrence Carminen, joka oli saapunut vierailemaan. Mr Carmine
seisoi hallissa hajasäärin lukemassa _The Times'iä_ neljänteen
kertaan. "Minä en voi tehdä mitään", sanoi hän kääntyen. "En voi
keskittyä. Luultavasti me joudumme sotaan. Minä olin niin tottunut
ajattelemaan sotaa Saksaa vastaan, etten uskonut siitä milloinkaan
tulevan totta. Herra jumala, millainen surkea juttu siitä
syntyykään... Ja Maxse ja kaikki nuo voitonriemuiset pelottelijat,
jotka huutavat: 'Enkö minä sitä sanonut!' Hitto vieköön saksalaiset!"

Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Hän seurasi mr Britlingiä
ruokasaliin päin kädet syvällä taskuissa.

"Siitä syntyy pelottava juttu", sanoi hän tervehdittyään mrs
Britlingiä, Hughia, täti Wilshireä ja Teddyä ja istuuduttuaan mr
Britlingin vieraanvaraiseen pöytään. "Se panee kaikki ylösalaisin. Me
emme vielä aavistakaan, kuinka paljon pahaa se tulee aiheuttamaan."

Mr Britling oli täynnä itsepintaista ja ennakkoluulotonta
optimismiansa, jota hän oli äsken mielessään hautonut. "Minä en
sure, että olen elänyt tähän sotaan asti", sanoi hän. "Se voi
olla tavallansa kamala onnettomuus, mutta toisaalta se on valtava
edistysaskel ihmiskunnan elämässä. Siihen loppuu nelikymmenvuotinen
ilkeä epätietoisuuden aika. Se on käänne ja ratkaisu."

"Mielelläni minäkin katselisin asiaa tuolta kannalta", sanoi mr
Carmine.

"Se on kuin suojasää -- kaikki on ollut jäätyneenä sekasortona
juutalaissaksalaisesta Berliinin sopimuksesta asti. Ja vuodesta 1871."

"Miksi ei aina Schlesvig-Holsteinin ajoilta?" kysyi mr Carmine.

"Niin, miksipä ei? Tai Wienin sopimuksesta?"

"Tai -- -- Voihan mennä taaksepäin --"

"Rooman keisariaikaan asti", lisäsi Hugh.

"Kaikkein ensimäiseen valloitukseen", virkkoi Teddy...

"Minä en voinut tehdä työtä aamusella", sanoi Hugh. "Olen tutkinut
tietosanakirjasta Balkanin rotuja ja uskontoja... Sekalaista
seurakuntaa."

"Niin, mikäli niitä käsitellään vain yksitellen", sanoi mr Britling.
"Mutta tässäpä juuri ilmenevät sodan suunnattomat mahdollisuudet. Nyt
kaikki ikäänkuin liukenee. Maailmankartta saadaan piirtää uudelleen.
Viikko sitten me kaikki riitelimme kiivaasti asioista, jotka ovat
liian mitättömiä mielenliikutuksen aiheita. Nyt olemme yht'äkkiä
siirtymässä uuteen aikakauteen. Tämä on uutta aikakautta. Maailma
on taipuisana ihmisten käsissä he voivat tehdä siitä mitä tahtovat.
Toinen kausi on loppumassa, toinen alkamassa. Tämä on paljo suurempaa
kuin Ranskan vallankumous tai uskon puhdistus... Ja me elämme
siinä..."

Seurasi vaikuttava vaitiolo.

"Miten käynee Albanin?" virkkoi Hugh, mutta hänen huomautuksensa jäi
kokonaan huomioon ottamatta.

"Sota tekee ihmiset katkeriksi ja ahdasmielisiksi", sanoi mr Carmine.

"Sota ahdasmielisesti käsitettynä", sanoi mr Britling. "Mutta tämä
sota ilmaiseekin närkästystä ja ylevämielisyyttä."

He mietiskelivät, ryhtyisivätkö Yhdysvallat kenties välittämään. Mr
Britlingin mielestä hyökkäys Belgiaan vaati jokaisen sivistyneen
vallan asiaan puuttumista ja hän arveli Amerikan parhaiden vaistojen
olevan väliintulon puolella. "Mitä enemmän meitä on", hän sanoi,
"sitä nopeammin asiasta selviydytään".

"Olisi omituista, jos viimeiseksi välittäjämaaksi jäisi Kiina", sanoi
mr Carmine. "Maailman ainoa kansa, joka todella uskoo rauhaan...
Mielelläni katselisin asioita yhtä luottavasta kuin te, Britling."

Hetken aikaa he kuvailivat mielessään jonkinlaista Saksan ja
militarismin suurta tuomitsemista, jossa idän viisaus istuisi
tuomaripöydän takana. Militarismi oli haudattava kuten itsemurhan
tekijä neljän tien risteykseen ja paalu lyötävä läpi sen ruumiin,
ettei se pääsisi sopimattomalla hetkellä heräjämään.


7.

Mr Britling eli sellaista sielullista vaihetta, jossa mielikuvat
liikkuvat vapain valloin. Tämä oli ensimäisiä vaikutuksia, mitä sota
sai aikaan monissa sivistyneissä mielissä. Se mikä oli näyttänyt iäti
säilyvältä alkoi nyt ilmeisesti horjahdella, se mikä oli näyttänyt
kiveltä, alkoi elää. Kaikki rajat, kaikki hallitukset näkyivät
nyt todellisessa muodossaan, tilapäisinä laitteina. Hän puhui
vuosittain kokoontuvasta Maailmankongressistaan, kunnes se lakkasi
tuntumasta haaveelta ja muuttui älylliseksi ennakoimiseksi; hän
puhui koko maailmaa hallitsevan ylimmän tuomioistuimen "ilmeisestä
välttämättömyydestä". Hän ajatteli sen paikaksi Haagia, mutta
mr Carmine piti Delhiä, Samarkandia, Aleksandriaa tai Nankinia
sopivampana. "Vapautukaamme joka tapauksessa Euroopan harhasta",
sanoi mr Carmine...

Mr Britlingin aamusella istuessa kirjoituspöytänsä ääressä
tarkastelemassa avautuvia, hämmästyttäviä mahdollisuuksien näköaloja
oli sodan tuhoisa tapahtuma alkanut näkyä yhä edullisemmassa valossa.
"Luultavaa on, että maailma voi ainoastaan tällaisten kriisien avulla
muovautua uusiin muotoihin", arveli hän. Ja iltapäivällä hän oli
ylipäänsä taipuvainen toivomaan, ettei suuri sotilaallinen koneisto
murskautuisi liian helposti. "Kansojen pitäisi oppia tuntemaan, että
he tarvitsevat toisiansa", sanoi hän. "Liian lyhytaikainen sotaretki
voisi aiheuttaa riitaa saaliinjaosta. Englantilaisen on opittava
huomaamaan, että hän on irlantilaisesta riippuvainen, venäläiselle
on tehtävä selväksi kasvatuksen arvo ja puolalaisen ystävyys...
Euroopan on nyt luotettava Aasiaan ja tunnustettava intialaiset ja
kiinalaisetkin valkoisiksi!... Mutta näiden asiain oppimiseen menee
aikaa ja ponnistuksia, jos mieli ne kunnollisesti oppia..."

He keskustelivat sodan mahdollisesta kestämisestä.

Mr Carmine arveli taistelun käyvän pitkälliseksi. Mr Britling uskoi
venäläisten ehtivän Berliiniin ensi toukokuun tienoissa. Hän pelkäsi
niiden saattavan tulla sinne jo ennen vuoden loppua. Hän luuli
saksalaisten kuluttavan voimansa Belgian ja Ranskan rintamilla, joten
he eivät pääsisi ollenkaan suuntaamaan iskujansa Venäjää vastaan.
Hän oli varma siitä, että saksalaiset olivat arvioineet Ranskan ja
Englannin tarmon liian vähäiseksi. "Sill'aikaa", sanoi hän, "etenevät
venäläiset hitaasti, varmasti, vastustamattomasti..."


8.

Suurten ennakkohaaveiden päivä kallistui iltaansa. Se oli --
noiduttu päivä. Se oli kuin enne: sen jäljessä tuli katkeumaton
sarja päiviä, jotka oli tuomittu samoja kahleita kantamaan. Tuntui
siltä, että suunnattomia tapauksia sattui juuri nyt kuulo- ja
näköpiirin tuollapuolen -- Essexin rauhallisen näkymön takana. Sille
ei mitään voinut. Se teki kaikki muut harrastukset hetkellisiksi.
Badminton-eriä aloitettiin, mutta ne keskeytyivät äkkiä iltalehtien
saapuessa; mistä ikänä aljettiinkin jutella, aina johduttiin sotaan
jo kolmannessa tai neljännessä puheenvuorossa...

Aterian jälkeen mr Britling ja mr Carmine jatkoivat keskusteluansa.
Muuta ei voinutkaan tehdä. He toistelivat entisiä lausumiaan. He
syventyivät asioihin yksityiskohtaisemmin. He istuivat ääneti jonkun
aikaa ja esittivät sitten äkkiä uuden ajatuksen...

Heillä oli ollut tapana pelata skatia hra Heinrichin kanssa, joka oli
sangen selvästi ja perusteellisesti heille pelin opettanut. Nyt hra
Heinrich oli poissa -- ja miten olikaan, saksalaiset pelit olivat
jo joutuneet pois muodista. Molemmat ajattelijat myönsivät jo ennen
pitäneensä skatia monimutkaisena, mutta ei älykkyyttä kysyvänä, ja
olivat yhtä mieltä siitäkin, että pelin varsinaisena huvina oli
ollut hra Heinrichin punoittava totisuus, hänen kykenemättömyytensä
käsittämään sitä täydellistä ja vaiteliasta kykyä, jolla he peliä
hallitsivat, sekä hänen alituinen huono onnensa, kun hän aikoi
suorittaa mieleensä välkähtäneitä oivia temppuja.

Voittavan vastaiskun sattuessa hän ei salannut hämmästystään.
Varmistaakseen ensi vaikutelmaansa hän työntyi likemmäksi sovitellen
silmälasejansa. Hän teki sen luonteenomaiseen tapaan, sormi jäykkänä
tanakan nenän kummallakin puolen.

"Tuon kortin lyöminen oli teille varsin edullista", sanoi hän,
kiireisen aivotoiminnon punertaessa yhä ankarammin hänen kasvoillaan.
"Muuten -- niin" -- hän silmäsi omia korttejansa --. "teidän olisikin
käynyt aivan hullusti. Vaara oli minun puolellani aivan mitätön...
Nyt minun täytyy --"

Hän tutki korttejansa.

"So!" sanoi hän ja iski pöytään jonkin kortin...

No niin, hän oli mennyt skateineen. Satojatuhansia englantilaisia ja
saksalaisia koteja yhdistävät tuontapaiset siteet katkesivat sinä
päivänä.


9.

Sodan välitön läheisyys herätti täti Wilshiressä erikoista
innostusta. Hän kehitteli aivan omintakeisen katsantokannan.

Mr Britlingillä oli tapana, tapana, jonka hän oli itselleen
hankkinut monien kiusallisten kokemusten jälkeen, olla välittämättä
täti Wilshirestä. Oikeastaan hän ei ollutkaan mr Britlingin täti;
olihan eräs noita etäisiä serkkuja, joiden havaitsemme punoutuneen
elämäämme, kun olemme ehtineet vastuunalaiseen ikäkauteen. Hän
oli kuulunut isänkotiin mr Britlingin vielä ollessa poikanen.
Siihen aikaan häntä oli mainittu nimellä "Jane" tai "Jane serkku"
tai "serkku Wilshire". Mr Britlingin ystävällinen päähänpisto oli
ylentänyt hänet tädilliseen arvoon.

Hän sai pienen perintönsä riittämään vierailemalla sukulaisissaan.
Mr Britlingin varhaisimmissa muisteloissa hän näkyi hoikkana,
kolmenkymmenen ikäisenä naisena, jonka nenästä pikkupoikain ei
sallittu antaa lausuntoja. Hän antoi kuitenkin itse siitä erinäisiä
lausuntoja kiinnittäen nuoren Britlingin huomiota sen ja suuren
Wellingtonin herttuan nenän sukulaispiirteihin. "Minulle on
kerrottu", sanoi serkku Wilshire tarkkaavaiselle nuorukaiselle,
"että herttua oli isoäidinäitisi hyvä tuttava. Ainakin he elivät
yhteen aikaan, ja siitä pitäen on tämä nenä ollut suvussa. Herttualla
puolestaan oli vähiten halua asian salaamiseen, mutta toinen aika,
toiset tavat. 'Jos ilmaisen', sanoi hän, 'niin joudun perikatoon'."

Hänellä oli kyky ärsyttää mr Britlingin isää, ja sama kyky tuli
käytäntöön, joskin lievemmässä muodossa, hänen seurustellessaan
pojan kanssa. Mutta mr Britling vanhempi ei milloinkaan oppinut
olemaan hänestä välittämättä. Hänen menetelmänsä oli -- jos
persoonallisuuden luonnollista ilmausta käy menetelmäksi nimittäminen
-- järkkymättömän, korkeamman tiedon omistaminen, vankka ja huonosti
salattu usko, että kaikki hänen kuultensa esitetyt väitteet olivat
vääriä, useimmat kerrassaan järjettömiä, ja tähän liittyvä tyyni,
varma, hillitty käytöstapa. Se oli kenties myötäsyntyistä; tätä
arvelua puoltaa tiedonanto, jonka mukaan hän jo kymmenvuotiaana
oli erittäin kiusallinen lapsi. Myötäsyntyinen saattoi olla hänen
ilmeensä, josta näkyi, että hän piti tohtoria poropeukalona ja uskoi
itse kykenevänsä paljoa paremmin hänen tehtäviinsä. Mr Britling
oli tullut hänet tuntemaan vasta kypsällä iällä. Poikasena hän
oli nauttinut hänen luottamustaan -- mikäli oli kysymys muista
ihmisistä ja yleisestä hänen antamiensa neuvojen laiminlyömisestä.
Varttuessaan hän oppi oikeastaan pitämään tädistä -- ihmiset
yleensäkin oikeastaan pitivät hänestä -- ja antamaan jonkinlaista
arvoa hänen saavuttamattomalle hyväksymiselleen. Toisinaan täti oli
hyväntahtoinen, varsin usein aivan typerä...

Pieniä, hyvin pikkuisia lapsia hän käsitteli erinomaisen
ymmärtäväisesti ja hauskasti...

Niin hän kierteli muutamissa kodeissa, joihin hän joka tapauksessa
oli aina tervetullut, jokaisen oleskelun ensimäisinä päivinä hän
oli ihmeen hienotunteinen ja piti kieltänsä kurissa. Mutta sitten
saivat vastustushimon ja arvokkuuden pahathenget hänet valtoihinsa.
Hän alkoi korjailla lausuntoja, tyynesti, mutta varmasti, alkoi olla
tyytymätön kokemansa kohtelun sävyyn ja sukulaisten käytöstapaan.
Ei ollut ensinkään tavatonta, että hänen luonakäyntinsä päättyivät
molemminpuoliseen sanattomaan raivoon. Merkillistä oli, ettei tämä
sanaton raivo koskaan ollut kestävää. Vaikka hän voikin ihmisiä
ärsyttää, ei hän heitä milloinkaan syvästi loukannut. Kun oli
kulunut aikoja, joiden kuluessa hänestä ei puhuttu mitään, aljettiin
ihmetellä, miten oli laita Jane serkun... Alkoi varova kirjeenvaihto,
joka vähitellen johti uuteen kutsuun.

Mr Britlingin kodissa hän oleskeli kauemmin kuin missään muualla.
Tarina kertoi, että hän oli "antanut ensi herätteet" mr Britlingille
ja "pitänyt hänen puoltaan" isää vastaan. Hän oli varmaan vastustanut
useitakin niistä epäsuotuisista arvostelmista, joita isät tapaavat
langettaa. Mutta hän vastusti ylipäänsä kaikkea. Ja mr Britlingiä
ei miellyttänyt ajatella häntä harhailemassa täysihoitoloissa ja
vesiparannuslaitoksissa, joissa hänellä oli vain mitä satunnaisimpia
tilaisuuksia vastustushalunsa ilmaisemiseen.

Sitäpaitsi mr Britling mielellään näki hänen silmäilevän aamulehteä.
Täti Wilshire teki sen sillä tavalla kuin hän olisi pitänyt koko
maanpiiriä suurena hourulana, johon ei auta hyviä neuvojansa tuhlata.
Ja ikäänkuin hän olisi erinomaiseksi huvikseen huomannut, kuinka
sanomalehtimiehet yrittivät häneltä salata asioiden oikeata laitaa.

Nyt häntä sekä kiukutti että huvitti kaikkien käyttäytyminen sodan
aiheuttamassa ahdingossa.

Hän uskoi erinäisiä valtiosalaisuuksia vanhemmalle
Britlingin pikkupojalle -- etenkin silloin, kun isäukko oli
korvankantamattomissa.

"Kaikki tuo puhe sodasta, jota täällä kuulemme", sanoi hän, "ei
todellisuudessa merkitse yhtään mitään. Koko asia koskee tärveltyä
mattoa eikä mitään muuta -- vähäjärkistä miestä ja tärveltyä mattoa.
Jos ihmiset olisivat vähimmässäkään määrin käytelleet tervettä
järkeänsä, niin tämä sota ei olisi koskaan syttynyt. Asia tiedettiin
aivan hyvin. Hän oli heikko lapsi, vaikea hoitaa ja parkui tavantakaa
täyttä kurkkua. Siispä häntä ei milloinkaan vastustettu, vaan
annettiin hänen tehdä mitä tahtoi. Kenelläkään muulla kuin hänen
isoäidillään ei ollut häneen nähden pienintäkään vaikutusvaltaa.
Isoäiti hänet esti tärvelemästä mattoa niin perinpohjin kuin hän
olisi halunnut. Juttu on aivan yleisesti tunnettu. Se tapahtui
Windsorissa -- kun hän oli kahdeksanvuotinen. Siitä lähtien hänellä
oli yksi ainoa ajatus: sota Englantia vastaan...

"Kaikki näyttävät ällistyneiltä", sanoi hän äkkiä teepöydässä
mr Carminelle. "Minä puolestani en ole ollenkaan ällistynyt.
Ihmettelen vain, ettei se syttynyt ennemmin. Jos joku olisi minulta
tiedustellut, niin minä olisin voinut sen sanoa jo kolme vuotta, jo
viisi vuotta sitten."

Päivä oli täynnä hurjia huhuja. Saksan sanottiin julistaneen sodan
Italialle ja hyökänneen Hollantiin samoinkuin Belgiaankin.

"He tulevat julistamaan sodan ensi kuun seuduissa", sanoi täti
Wilshire.

"Ja lähettävät joukon zeppeliinejä", sanoi pienin poika. "Hra
Heinrich kertoi meille, että ne voivat lentää tuhansia peninkulmia."

"Hän tulee julistamaan sotia, kunnes ei enää ole ketään, jota vastaan
voisi sodan julistaa. Niin hän on aina tehnyt. Kun hän kerran on
päässyt vauhtiin, ei hän voi pidättyä. Usein hänet täytyi viedä pois
päivällispöydästä, ettei tapahtuisi onnettomuutta. _Nyt_, nyt on
uhkavaatimusten vuoro."

Häntä ihastutti kovin eräs _Daily Express'in_ otsake, joka ulottui
lehden reunasta toiseen: "Euroopan hullu koira." Mikään muu ei hänen
sanojensa mukaan ollut siinä määrin vastannut hänen sotaa koskevia
tunteitansa.

"Huomatkaa mitä sanon", virkkoi täti Wilshire tehokkaimmalla
tavallaan. "Hän on mieletön. Se vielä todistetaan. Hän päättää
päivänsä sairaalassa -- mielipuolena. Minulla on ollut vaikutelma
siitä jo vuosikausia ja olen siitä yksityisesti puhunutkin... Kun
tiesin mitä tiesin... Sellaisille ystäville, joiden puolelta minun ei
tarvinnut peljätä väärinkäsitystä... Nyt minä vihdoinkin saan puhua
suuni puhtaaksi."

"Viikset ylöspäin väännettyinä!" huudahti täti Wilshire kasailevan
vaitiolon jälkeen... "Hänen vasen kyynärnivel kuuluu olevan ihan
käyttökelvoton; se on jäykkä kuin lankanuken -- ja hänen tekee
mieli valloittaa Eurooppa... Kun hänen isoäitinsä eli, oli edes
joku pitämässä häntä kurissa. Isoäitiänsä hän pelkäsi. Häntä hän
vihasi, mutta ei uskaltanut olla tottelematon. Sedälläkin oli hiukan
vaikutusvaltaa. Nyt ei häntä pidätä mikään.

"Kaksipäinen hullu koira", sanoi täti Wilshire. "Hän ja hänen
kotkansa!... Sellaisen miehen ei olisi milloinkaan pitänyt sallia
aloittaa sotaa... Ei pientäkään sotaa...Jos hän olisi joutunut kurin
alaiseksi silloin, kun minä siitä huomautin, niin mitään tällaista ei
olisi tapahtunut. Mutta minä en tietenkään merkitse mitään... Sitä ei
pidetty kuuntelemisen arvoisena."


10.

Eräs huomattava puoli brittiläisten suhtautumisessa sotaan oli
heidän taipumuksensa käsittelemään sitä kamalana pilana. Tämän
taipumuksen voi havaita suuressa osassa senaikaista englantilaista
kirjallisuutta. Loukkauksista, julmuuksista, vääryyksistä, laajasta
hävityksestä ja taistelun tuomista vielä laajemmista vaaroista
huolimatta tuo taipumus säilyi. Englantilainen kieltäytyi kerrassaan
näkemästä mitään suurenmoista tai kauhistuttavaa saksalaisten
hyökkäyksessä ja käsittelemästä Saksan keisaria ja kruununprinssiä
muuna kuin pilakuvina. Kaikkialla vallitsi se käsitys, että
vihollinen oli pingoitetun voimallinen, typerä olento, ponnistuksista
punainen, silmät päästä pyörähtämässä ja käytös teeskennellyn
kammottava. Se seikka, että hän voi olla kamalasti kuolettava, ei
vähimmässäkään määrässä himmentänyt sitä tosiasiaa, että hän oli
ennen kaikkea naurettava. Ja jos pila sodan jatkuessa muuttuikin
katkerammaksi, niin pilana se sittenkin pysyi. Saksalainen saattoi
tehdä maailmasta erämaan, mutta se ei voinut muuttaa englantilaisten
käsitystä, että hän oli tekemässä itsensä naurettavaksi.

Mainittu taipumus nousi näkyviin pitkin iltapäivää, milloin
satunnaisena vihjauksena, milloin tahallisena leikintekona.
Pikkupojat olivat saaneet tietoonsa paraatimarssin, joka täytti
heidän pienet mielensä hämmästyksellä ja ilolla. Heistä tuntui
melkein uskomattoman huvittavalta, että inhimilliset olennot
soveltuivat ottamaan sellaisia askeleita. He koettivat itse, ja
ryhtyivät sitten hankkimaan kannattajia paraatimarssille. Letty ja
Cissie olivat tulleet teetä juomaan ja uutisia kuulemaan, ja heidät
otettiin sotaväkeen Teddyn ja Hughin keralla. Kaikin he sitten
marssivat ja käännähtelivät nauraen nurmikolla, jalat heiluen kuin
suksien terät. "Vasen!" huusi Hugh. "Vasen!"

"Varpaat enemmän _ulospäin_!" huomautti mr Lawrence Carmine.

"Jäykempi ryhti!" komensi nuorin Britling.

"Pitäkää zeppeliinejä silmällä ja olkaa tuiman näköisiä", sanoi Hugh.
"Rinta ulos! _So!_"

Mrs Britlingiä tuo huvitti niin, että hän meni hakemaan
valokuvauskoneensa ja otti silmänräpäyskuvan koko sotilasosastosta.
Kuva onnistui hyvin, ja vuotta myöhemmin mr Britling, löytäessään sen
papereittensa joukosta, muisti silloisen auringonpaisteen ja riemun...


11.

Illalla saapui tieto siitä, että Englanti oli julistanut sodan
Saksalle. Melkein jokaiselle englantilaiselle asia oli itsestään
selvä, ja historian ihmeellisimpiä tosiasioita on, että se
hämmästytti saksalaisia. Kun mr Britling tyypillisenä englantilaisena
oli sanonut, ettei sotaa koskaan syttyisi Saksan ja Englannin
välille, oli hän aina tarkoittanut, ettei hän voinut käsittää Saksan
milloinkaan hyökkäävän Belgiaan tai Ranskaan. Jos Saksa olisi
tyytynyt käymään pelkkää puolustussotaa läntisellä rintamallaan ja
olisi jättänyt Belgian rauhaan, olisi Englannissa tuskin syntynyt
mitään sotapuoluetta. Mutta hyökkäys Belgiaan ja tunkeutuminen
länttä kohti sai koko kansakunnan yksimielisesti leimahtamaan sodan
lieskaan. Se ratkaisi kysymyksen, joka oli ollut kiistanalaisena
aina sodan syntymiseen saakka. Viimeiseen asti englantilaiset olivat
tahtoneet ajatella, että Saksassa kuten Englannissakin kansan suuret
joukot olivat ystävällisiä, rauhallisia ja vapaita ylhäältä päin
tulevista vaikutuksista. Se oli ollut Englannin erehdys. Saksa
oli toden totta se, miksi Saksa neljäkymmentä vuotta oli itsensä
tunnustanut, Sotavaltio. Huoaten -- ja tuntien aikoja sitten
unhotettua vapistusta -- Englanti valmistautui taisteluun. Nyt
vieläkin tapahtui valmistautuminen vaivalloisen hitaasti. Jotakin
suunnatonta oli tulossa, mutta kuinka suunnatonta -- sitä ei vielä
yksikään englantilainen arvannut.

Tuona päivänä lukemattomat miehet, joita odotti kuolema ja
haavoittuminen, tuijottelivat ihmeissään sanomalehtien uutisia ja
hymyilivät nähdessään kiihkeitä otsakkeita, ollenkaan aavistamatta,
että mikään sellainen voisi tulla lähemmäksi kuin kolmensadan
peninkulman päähän heidän olosijoiltaan. Mitäpä merkitsi sota
Matching's Easylle -- kaikille niille suurille ja pienille
paikkakunnille, joista Englanti on kokoonpantu? Viimeinen vihollisen
polttama talo sadan peninkulman piirissä Matching's Easystä laskien
oli Tanskan miesten polttama enemmän kuin tuhat vuotta takaperin...
Ja ainoana Englannissa säilyneenä noiden tanskalaisten muistona
olivat muutamat sarvimaiset, kovettuneet nahkapalaset naulanpäitten
alla St Clement Danes-kirkon ovessa Lontoossa...

Nyt tulisi Englanti jälleen käymään sotaa, joka oli sytyttävä
vainovalkeita Englantiin ja tuottava Englannin asujamille kuolemaa
Englannin maaperällä. Kenenkään oli mahdoton sitä ymmärtää elokuussa
1914. Sellaisten seikkojen täytyy tapahtua, ennenkuin ne voidaan
tajuta mahdollisiksi.


12.

Tämä kertomus on etupäässä historiaa suursodan alkamisesta sellaisena
kuin sen koki pieni essexiläinen ihmisryhmä ja erityisesti sellaisena
kuin sen kokivat yhdet ainoat ihmisaivot. Aluksi se esiintyi
näille ihmisille näytelmän tapaan, draamallisena, kansainvälisenä
tapahtumana, esityksenä, sanomalehtien jakamina uutisina, pikemmin
historiallisen vaiheen kuin henkilökohtaisen kokemuksen muodossa;
vain asteittain ja vähitellen se tunkeutui seurauksineen itse
Englannin elämään. Jos tämä kertomus voitaisiin esittää piirroksin
tai kuvin, niin keskeisenä henkilönä olisi mr Britling, milloin
istumassa kirjoituspöytänsä ääressä päivän tai yön aikaan kirjoittaen
aluksi tutkielmaansa "ja nyt sodat loppuvat" ja sitten muita asioita,
milloin kävelemässä puutarhassaan tai Claveringsin puistossa,
matkalla Lontooseen tai sieltä pois, klubissa lukemassa kelloa tai
hallissaan lukemassa sanomalehteä, mielikuvain ja vaikutelmain
vallassa, jotka alinomaa kasaantuvat, laajenevat, kehittyvät yhä
runsaammiksi hänen mielessään, järjestyvät, vaikuttavat toisiinsa,
rakentuvat yleistymiksi ja päätelmiksi...

Mr Britlingin tajuinen olemassaolo kohdistui pian yksinomaan sotaan.
Hänen enemmän tai vähemmän säännölliset viikottaiset johtavat
kirjoituksensa _Times'issa_ muuttuivat saksalaisten näkökantojen
pohdinnaksi; hänen kirja-arvostelunsa ja kirjalliseen osastoon
kirjoittamansa artikkelit tähtäsivät yhä enemmän tuohon kaikkea
vallitsevaan ainoaan tosiasiaan...

Harvoin hän näytti todella saavan sodan näkyviinsä. Vain muutamat
sen näkivät; useimmille se tuli hatarain, äänekästen ja hämmentävien
vaikutelmien rajattomana moninaisuutena. Mutta kaiken aikaa hän
sentään teki mitä suinkin voi päästäkseen siitä selville, tehdäkseen
sen yksinkertaisemmaksi ja kiskoakseen siitä esiin oleellisimman
puolen, kunnes sen voisi käsittää jonkinlaisena eepillisenä ja
selitettävänä tapahtumana.

Tyypillisin kuva olisi mr Britling kirjoittamassa kellertävän
valopiirin keskessä, ikkunain kaihtimet ylhäällä, jotta kuunvalo
saisi virrata huoneeseen, mutta ikkuna suljettuna, jotta ruutuun
kopahtelevat yöperhoset eivät pääsisi sisään. Ulkona näkyy kuu ja
korkea, kesäinen taivas ja puolen peninkulman päästä häämöttää
vanhan kirkon torni tummain puiden ylitse. Tornikello, jonka
lyönnit mr Britling aina kuuli öisin, mutta ei koskaan päivisin,
merkitsee helähdellen osoittimen hidasta siirryntää halki yön
hetkien. Hän oli aina vihannut riitaisuutta ja hävitystä ja tunsi,
että sivistyskansojen välinen sota oli inhimillisen harhautumisen
eittämättömin ilmaus, hullutus, joka seisahdutti kehityksen ja
ihmiskunnan vapaan vääntelemisen; tuhat kertaa hän oli väittänyt
sen mahdottomaksi, ja vielä nytkin, kun hänen maansa oli sodassa
osallisena, oli hänen mahdoton käsittää, että tämä saattaisi
koskea häntä muuten kuin älyllisesti. Hänen silmänsä, sormenpäänsä
ja olemuksensa ydin eivät voineet vakuuttautua siitä, että ennen
kuulumattomassa laajuudessa tapahtuva murhaaminen, hävitys ja
kuolemantuska saattoi olla käynnissä tuossa tumman muratin takana
uinuvassa maailmassa, toisella puolella tuota hopeanhohtoista
ikkunankehää, joka rajoitti hänen eteensä leviävää rauhallista
näkymöä.

Toista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun sota tätä ennen
oli kosketellut Englannin jokapäiväistä elämää. Viidenkymmenen
miespolven aikana kehittyneet kansan henkiset tottumukset estivät
sen tunteenomaista tajuamista. Englantilaiset olivat rauhan
lempilapsia. He eivät olleet käyneet vakavaa sotaa kolmeensataan
vuoteen, ja kahdeksaansataan vuoteen he eivät olleet taistelleet
henkensä edestä vierasta valtaa vastaan. Espanja ja Ranska olivat
uhanneet vuorotellen, mutta eivät olleet koskaan päässeet edes
rantaan asti. Tosin oli Englannissa ollut sisäisiä kahakoita, tosin
oli käyty sotaa ja tehty valloituksia kaikissa maapallon osissa ja
perustettu suunnaton valtakunta, mutta tämä oli, kuten mr Britling
sanoi mr Direckille, pelkkää "huviretkeilyä". Oli vain lähetetty
maailmalle nuorempia poikia ja tarpeetonta väkeä, siirtolaisia ja
retkikuntia. Sen oma maa ei ollut milloinkaan kokenut onnistunutta
hyökkäystä; sen kotoiseen maahan, suurimpaan osaan sen perhekuntia,
sen elämään yleensä ei tuo ollut mitenkään koskenut. Yhdeksäntoista
kahdestakymmenestä, keskiluokka, ja useimmat aliluokan jäsenet eivät
tienneet brittiläisestä maailmanvallasta enempää kuin Argentiinan
tasavallasta tai Italian renessanssista. Se ei heitä liikuttanut.
Sota, joka asettaa vaatimuksia joka miehelle, joka uhkaa jokaista
maassa eläjää, koko kansallisen yhteisön sota oli englantilaisen
kokemuksen ja englantilaisen kuvittelukyvyn saavuttamattomissa.
Se oli yhä uskomatonta, se oli yhä mr Britlingin ajatuskehän
ulkopuolella sill'aikaa kun suursotaa aloittava Saksan pelottava
hyökkäys lännessä tapahtui ja pysähdytettiin. Näiden kahden kuukauden
aikana hän oli ikäänkuin yhä kiihtyvämpi näytelmän katselija,
pesäpallon tapaisen näytelmän katselija, jonka ainoana vaarana on
rahapanoksen menettäminen, pikemmin kuin perustuksiaan myöten sotaan
joutuneen kansakunnan toimiva jäsen.


13.

Kun leipäpaniikin ja lyhyen taloudellisen pulan levottomuus oli ohi,
niin Englannin jokapäiväinen elämä palasi vanhoihin, äärettömän
hitaihin muotoihinpa. Kun ihmiset menivät pankkeihin saamaan uusia
seteleitä, niin pankit tarjosivat kultaa -- ikäänkuin anteeksi
pyytäen. Uusia seteleitä oli kovin riittämättömästi, kultaa
sitävastoin yltäkyllin. Ensi vaikutelmaa, jonka mukaan oli sattunut
yleinen katastrofi, seurasi toinen, jonka mukaan ei ollut tapahtunut
mitään.

Myymälät avattiin jälleen, aluksi koetteeksi, mutta pian täydellä
luottamuksella. Ihmiset hoitivat jälleen omia asioitaan ja sota --
mitä brittiläisen kansan suureen enemmistöön tulee -- oli joitakuita
viikkoja pikemmin henkistä ja älyllistä kuumetta kuin fyysillistä ja
persoonallista todellisuutta. Haluttiin innokkaasti kuulla uutisia,
ja toistaiseksi oli niitä verraten vähän. Sanomalehdistö teki
parhaansa pysyäkseen tämän kuulumattoman tilanteen tasalla. _Daily
Express_ mallinaan omaksuivat kaikki puolenpennyn lehdet uuden,
räikeämmän otsakelajin: tukevin kirjasimin painetun rivin, joka kulki
laidasta toiseen julistaen voittoja tai masentavia tapauksia. Niin
tehtiin joka päivä, olipa sitten ilmoitettavana suuri taistelu tai
kalastajavenheen menettäminen, ja yleisö tottui pian tähän uuteen
järjestykseen.

Valtio ei kehoittanut ihmisiä yleensä ottamaan osaa sotaan, eikä
sitä tarkoitusta varten ollut mitään järjestöä olemassa. Ihmiset
puhuivat esteettömäsi; kaikki näyttivät puhuvan; he heiluttelivat
lippuja ja osoittivat suurta epämääräistä taipuvaisuutta tekemään
jotakin. Jokaista tilaisuutta päästä sotapalvelukseen käytettiin
innokkaasti hyväkseen. Oli saatu kuulla lordi Kitchenerin haluavan
viittäsataatuhatta miestä; maanpuolustusosasto suunnitteli
sotamiestenoton liian pienessä määrässä eikä voinut ottaa vastaan
läheskään kaikkia halukkaita nuoria miehiä. Tulvaa oli estettävä
kohottamalla ruumiinrakennetta koskevat vaatimukset kansallista
keskiarvoa paljon korkeammalle, ja siten päästiin helpommin
käsiteltäviin määriin. Oli vallitsemassa yleinen luulo, että
mielenkiinto saattoi suuntautua liian yksinomaisesti sotaan, että se
kansan suurelle enemmistölle oli pikemmin häiritsevä ja hajoittava
kuin oleellisesti tärkeä harrastus. Sananparsi _Business as usual_
vallitsi parhaillaan, ja sanomalehdet olivat täynnä kirjoituksia,
joissa todisteltiin isänmaanrakkauden ilmenevän puhtaimmassa
muodossaan silloin, kun elettiin ikäänkuin ei sota olisikaan
käynnissä. _Kyllä Kitchener sen asian hoitaa_ oli toinen sananparsi,
joka vetosi voimakkaasti kansalliseen luonnonlaatuun. "Business
as usual, sill'aikaa kun Euroopan karttaan tehdään muutoksia",
kuului erään hupaisen parturin ilmoitus, jota toisteltiin laajoissa
piireissä...

Hugh oli kotona koko elokuun. Hän oli jättänyt lontoolaisen
asumuksensa ja taiteelliset suunnitelmansa, ja hänen isänsä ryhtyi
parhaillaan toimenpiteisiin, jotta hän voisi lähteä Cardinalin
jälkeen Cambridgeen. Sill'aikaa Hugh alkoi jatkaa tieteellistä
työtänsä siitä mihin oli sen lopettanut. Vastahakoisesti hän
omisti pari iltapäivätuntia "pikku teologin" salaisuuksille ja
käytti muun aikansa joko matematiikan ja matemaattisen fysiikan
tutkimiseen tai kokeidentekoon pienessä ullakkohuoneessa, joka
oli sommiteltu luuvarakennukseen. Vasta elokuun lopussa selvisi
hänelle ja mr Britlingille, että sota saattoi vaatia häneltä enemmän
kuin pelkkää katselijan myötätuntoa ja harrastusta. Tähän saakka
olivat nykyaikaisen historian tapaukset syntyneet ilman hänen
henkilökohtaista osanottoansa. Hän ei käsittänyt, miksi sama asiain
tila ei olisi voinut jatkua. Viime vaalit -- ja yleiset vaalithan
ovatkin ainoa kohta, jossa järkevän englantilaisen elämä saa hiukan
julkista vivahdusta -- olivat tapahtuneet neljä vuotta sitten hänen
ollessaan kolmentoista vuoden ikäinen.


14.

Jonkun aikaa uskottiin Matching's Easyssä, että Saksan armeijat oli
lyöty ja suureksi osaksi hävitetty Liegen luona. Se oli erehdys, joka
ei rajoittunut Matching's Easyn piiriin.

Ensimäinen rohkea hyökkäys tosin oli torjuttu suurin tappioin,
ja samoin kävi elokuun kuudentena ja seitsemäntenä suoritettujen
järjestelmällisempien hyökkäysten. Sitten kävivät Liègestä saapuvat
tiedot epävarmoiksi, mutta aina siihen asti kun saksalaiset
marssivat Brysseliin, uskottiin Englannissa että muutamat tai kaikki
linnoitukset pitivät puoliansa. Sill'aikaa ranskalaiset hyökkäsivät
menettämiinsä maakuntiin ja valtasivat Altkirchin, Mülhausenin ja
Saarburgin; venäläiset tunkeutuivat Bukovinaan ja Itä-Preussiin;
sanomalehdet ovat upottaneet _Goeben'in, Breslau'n ja Panther'in_
Välimerellä tapahtuneessa kuvitellussa taistelussa, ja Togon olivat
vallanneet ranskalaiset ja englantilaiset. Saksalaisen Belgiaan
hyökkäämisen voimaa ja laajuutta ei yleensä tajuttu, ja mr Britling
saattoi, toistella pelokkaita arvelujaan, että sota kenties loppuisi
ennenkuin sen mahdollisten siunausten mitta oli ehtinyt täyttyä.
Mutta sellainen pelko oli aiheeton: ne opetukset, joita sodassa
piili mr Britlingin varalle, olivat paljoa tepsivämmät kuin hän
intoisimpina hetkinäänkään kykeni kuvittelemaan.

Hän ei ollut näkevinään enteitä siinä, että Bryssel kukistui ja
saksalaiset ilmaantuivat Dinantin luo. Ensimäisen vakavan iskun
sai hänen liioiteltu uskonsa liittolaisten voittoon, kun mr Direck
äkkiä jälleen ilmestyi niille maille hämmästyneenä ja huolissaan.
Hän sähkötti Strandin telegrafiasemalta: "Tulen tuomaan uutisia", ja
saapui perille sähkösanomansa kintereillä.

Hän selitti tulleensa tervehtimään mr ja mrs Britlingiä ja jossakin
määrin niin olikin laita. Mutta vilkkaasti hänen katseensa käännähti
oviin ja ikkunoihin ja harhaili asiaankuulumattomasti hänen
jutellessaan. Arka Cecilyn odotus tuli hänen mukanaan ja häilyi hänen
vaiheillaan niinkuin orvokin tuoksu noudattaa orvokkia.

Hän ehti kuitenkin sanoa koko joukon, ennenkuin mr Britlingin
luontainen taipumus keskustelun hoitamiseen ehti päästä voitolle.

"Totisesti", sanoi mr Direck, "tätä sopii nimittää sodaksi. Sitä
käydään välittämättä mistään soveliaisuudesta. Amerikan kansalaisena
minä tietysti odotin saavani osakseni jonkinlaista kunnioittavaa
kohtelua, olipa sota tai ei. Odotukseni ei täyttynyt... Eurooppa
on luiskahtanut raiteiltaan... Te täällä ette aavistakaan, kuinka
pahoin...

"Minä saavuin Eurooppaan täysin ystävällisellä mielellä -- ja minun
täytyy tunnustaa hämmästyneeni. Minut suoraan sanoen heitettiin ulos
-- päätäpahkaa. Matkatavarani ovat tiessään. Ne hävisivät lähellä
Hollannin rajaa sijaitsevalla asema-pahaisella, jonka nimeäkään en
muista. Jossakin saksalaisessa kodissa arvatenkin on nyt ilo minun
paidoistani; ne olivat todellakin kunnon paitoja. Tämä ylläni oleva
tweedpuku on ainoa minkä tässä maailmassa omistan. Kaikki minun
rahani -- hyviä amerikkalaisia seteleitä -- _well_, ne nauroivat
niille. Ja kun esitin englantilaisia kultarahoja, niin ne epäilivät
minua englantilaiseksi ja pistivät arestiin... Voin vakuuttaa,
ettei englantilaisia Saksassa nykyään suosita, ei ollenkaan... Kun
ajattelee, että saksalaiset ovat saaneet juuri sen mitä halusivat,
täytyy myöntää heidän olevan merkillisen tyytymättömiä... _Well_,
minun täytyi pyytää rahoja lainaksi Amerikan konsulilta, ja sitten
minä olen kulkenut ja odotellut, ollut nälissäni silloin tällöin
ja tarkastellut maailmaa junan ikkunasta, mikäli sitä sallittiin
-- tavallisesti meidän näet oli vedettävä uutimet eteen, kun
radan varrella oli jotakin tärkeää -- sanalla sanoen: suorittanut
ilottomamman matkan kuin yksikään Chicagoon saapuva lehmä... Minua
käsiteltiin rahtitavarana -- sangen alhaiseen luokkaan kuuluvana...
Minä en saata sitä ajatellakaan."

Mr Direck otti niin vakavan ja synkeän ilmeen kuin vuosikausien
iloiset ilmetottumukset suinkin sallivat.

"Vakuutan teille, etten aavistanutkaan olevan mitään sodan tapaista,
ennenkuin jouduin noihin kokemuksiin. Amerikassa sellaisesta ei
tiedetä mitään. Se on kuin nälkä ja rutto jotakin kertomuskirjoissa
luettavaa. Me olemme unohtaneet sen olevan jotakin todellista.
Muutamat vanhat vaarit siitä vain haastelevat. Tuomari Holmes ja
hänenlaisensa vanhukset. Muille se on kuin poikasten leikkiä...
Ja sitten yht'äkkiä kaikki juoksemassa pitkin katua -- vihaten ja
uhaten -- ja hauskoja vanhoja valkoviiksisiä herroja ja perheenisiä
suunnittelemassa talojen polttamista, tappamista, vahingoittamista
ja kauhistuttamista. Ja somia nuoria naisiakin, jotka etsivät
englantilaista saadakseen sylkeä häntä; olen itse ollut ulottuvilla
ja tuntenut itseni sangen työlästyneeksi useita kertoja...ja
uskomattominta on, että he todellakin tekevät tällaista. Lähellä
Hollannin rajaa on pieni Visé-niminen kylä, jossa joku vanha
veitikka ilveili haulikkoineen. Kylä hävitettiin. Ihmisiä ammuttiin
tusinoittain, asetettiin heitä kolmeen riviin toinen toistensa taakse
ja ammuttiin ja talot poltettiin. Päänahan nylkemistä lukuunottamatta
eivät intiaanit olisi voineet tehdä villimmin. Kunnianarvoiset
saksalaiset sotilaat...

"Englannissa ei kukaan näy ollenkaan aavistavan mitä Belgiassa
tapahtui. Kuulee kertomuksia -- Hollannissa niitä kerrotaan
sellaisia, että tukka nousee pystyyn. Heidän tarkoituksensa onkin
pelottaa belgialaisia. He ovat alunpitäen päättäneet olla niin
kammottavia kuin suinkin. Te ette ymmärrä vieläkään mitään...
_Well_... Väkivaltaisuuksia. Sellaisia, joista amerikkalainen ei
ole koskaan kuullutkaan. Joista ei sovi puhuakaan... _Well_...
Raiskauksia... He ovat kurinpidollisessa tarkoituksessa raiskanneet
naisia pöydillä Liègen torilla. _Yes, sir_. Se on totta. Sen kertoi
minulle eräs mies, joka juuri tuli Belgiasta. Tunsi ihmiset, tiesi
paikan, tiesi kaikki. Täkäläiset ihmiset eivät näytä käsittävän,
että nuo naiset ovat samaa lajia kuin ne, joita asuu Chesterissä tai
Yarmouthissa ja miksei myöskin Matching's Easyssä. He näyttävät yhä
luulevan, että mannermaan naiset ovat toista lajia -- mieltyneempiä
sellaiseen kohteluun. He näyttävät uskovan, että jokin erikoinen
kaitselmuksen laki estää sellaista tapahtumasta Englannin asukkaille.
Ja tuollaista sattuu lähempänä kuin kahdensadan peninkulman päässä
teistä -- nytkin. Ja mikäli ymmärrän, ei sen likenemistä estä juuri
mikään..."

Mr Britling arveli sentään joitakin pieniä esteitä olevan olemassa.

"Minä olen nähnyt Englannin uuden armeijan harjoittelevan Lontoossa,
mr Britling. En tiedä, oletteko te sitä nähnyt. Näin kokonaisen
pataljoonan. Heillä ei ollut puolta tusinaa univormuja eikä yhtäkään
kivääriä koko pataljoonassa.

"Te täällä Englannissa ette ollenkaan tajua mikä on kysymyksessä. Te
ette voi kuvitellakaan, mitä merkitsee olla maassa, jossa kaikki,
naiset, vanhahko väki, vakavat keski-ikäiset ihmiset pitävät sotaa
yhtä tärkeänä kuin omia liikeasioitaan. He eivät tunne vähintäkään
omantunnon vaivaa. En tiedä mikä Saksa oli ennen sotaa, sillä olin
tuskin astunut pois junasta, kun sota alkoi; mutta nykyinen Saksa on
suuri sotaleiri. Siellä kihisee sotilaita. Ja kullakin sotilaalla on
univormunsa, aseensa ja varusteensa.

"He ovat voitostaan niin varmoja kuin jo olisivat valloittaneet
Lontoon. He ovat ihan varmoja siitä, että pääsevät astelemaan läpi
Belgian, ihan varmoja siitä, että ehtivät Pariisiin Sedanin päiväksi,
ja sitten he ryhtyvät hävittämään teidän laivastoanne zeppeliinien
ja sukellusvenheitten avulla ja tekevät hyökkäyksen Kanaalin yli.
He sanovat pyrkivänsä Englannin kimppuun hyökkäämällä Belgiaan. He
poikkeavat vain hiukan Ranskassa ohimennen. He väittävät omistavansa
tykkejä, joilla voi pommittaa Doweria Calais'sta käsin. He kerskuvat
siitä. He tietävät varmaan, että te ette kykene asestamaan
joukkojanne. He tietävät, että te ette saa valmiiksi kymmentätuhatta
kivääriä viikossa. He tulevat junissa juttelemaan kenen kanssa
hyvänsä ja selittävät kuinka teidän häviönne saadaan aikaan."

Mr Britling sanoi heidän piankin huomaavan erehtyneensä.

Melkoisen vaitiolon jälkeen huomautti mr Direck, jolle hänen
henkilökohtaiset kokemuksensa antoivat itsetietoista pontta: "En
käsitä, kuinka niin voisi käydä."

Hän palasi siihen tosiasiaan, joka oli tehnyt häneen voimakkaimman
vaikutelman.

"Täysi-ikäiset ihmiset, tavalliset, älykkäät, kokeneet
ihmiset ottavat sodan vakavalta kannalta ja puhuvat Englannin
rankaisemisesta; se on ihan ilmestys. Jonkinlaista juhlallista
innostusta. Ylhäisissä ja alhaisissa...

"Ja junalastittain miehiä ja junalastittain tykkejä..."

"Liège", virkahti mr Britling.

"Liège oli vain naarmu taulussa", sanoi mr Direck. Muutama tuhat
kuollutta, muutama kymmenentuhatta kuollutta ei merkitse heille
mitään -- ei kerrassaan mitään. Hotelli Cecilissä minä tapasin
miehen, joka oli nähnyt heidän marssivan Brysseliin. Hän istui eilen
samassa pöydässä kuin minä. Se oli kestänyt koko päivän, suunnaton,
loputon virta harmaita miehiä. Vaunuja loppumattomiin, tykkejä
loppumattomiin, kansan koko mieskuntoinen osa kaikkine varusteineen
kulkemassa eteenpäin...

"Minä luulin", sanoi mr Direck. "että sodassa useimmat ihmiset
seisovat katselemassa ja pitävät huolen huutamisesta jonkinlaisen
erikoisen joukkueen hoitaessa sotimista. _Well_, Saksa ei taistele
sillä tavoin...Minä tunnustan säikähtäneeni...Tämä on suurinta mitä
on tapahtunut; se on sodan äärimäisiä rajoja... Minä näin viime yönä
unissani harmaan virran, joka peitti tulvallaan kaikki mitä sen
tielle sattui. Te ja minä -- ja miss Corner -- ihmeellistä, että
hänkin osui mukaan, eikö totta? -- kiipesimme kukkulan rinnettä yhä
korkeammalle, tuo virta vyörymässä kintereillämme. Siitä ikäänkuin
vaahtona virtautui kasvoja ja kypäreitä ja pistimiä -- ja nyrkkiin
pusertuneita käsiä -- ja punaista... _Well_, mr Britling, myönnän
kyllä, että tämä rasittaa minua hiukan liiaksi, mutta voin vakuuttaa
teille, että Englannissa ei aavistetakaan mikä teitä odottaa..."


15.

Cissie ei käynyt Dower Housessa sinä iltapäivänä, joten mr Direck
lähti Teddyn tuvalle, esitettyään ensin joitakin epämääräisiä ja
läpinäkyviä puolusteluja.

Siellä hänen kertomuksensa kävi vieläkin tehokkaammaksi. Teddy istui
pöydällä kirjoituskoneen vieressä heilutellen verkalleen jalkojansa.
Letty lepäsi miettiväisenä nojatuolissa. Cissie piti silmällä eräitä
nuoren perillisen tekemiä rajoitettuja ryömimisyrityksiä.

"Heistä voisi joutua surman suuhun kolme kertaa niin paljon kuin koko
Englannin armeijassa on väkeä heidän öitä oikeastaan huomaamatta.
Siellä ovat _kaikki_ mukana. Koko maa on aseissa."

Teddy nyökkäsi mietteissään.

"Meillä on laivasto", virkkoi Letty.

"_Well_, se ei pelasta Pariisia, vai kuinka?"

Mr Direck huomautti, ettei hän halunnut puhua ikävistä
asioista, mutta tämä oli sellaista, mikä Englannin ihmisten oli
tehtävä itselleen selväksi. Hän tunsi olevansa yksi heistä --
"luonnollisesti". Hän oli ikäänkuin rientänyt kotiin -- kotiin
rientämiseltä se tosiaankin oli tuntunut -- kertomaan heille siitä
kaameasta kohtalosta, joka oli heitä uhkaamassa. Hän tunsi olevansa
tulvan tiellä, valtavan, harmaan tulvan. Hän ei voinut salata
mietteitänsä. "Missä meidän armeijamme on?" kysyi äkkiä Letty.

"Ranskassa jossakin, missä lienee", vastasi Teddy. "Niinkuin neula
heinäladossa."

"Pahiten minua huolestuttaa eräs seikka", alkoi mr Direck jälleen.
"Otaksukaamme, että ne tulevat, keinottelevat itsensä jotenkin tänne
ylitse, ehkä kuusi- seitsemänkymmentätuhatta miestä."

"Joka mies lähtisi niitä vastaan ja ampuisi niitä", sanoi Letty.

"Ei ole kiväärejä."

"Metsästyspyssyjä on."

"Sitä minä juuri pelkään", sanoi mr Direck. "Siitä syntyisi
verilöyly...

"Te voitte olla maailman urhoollisinta kansaa", jatkoi hän, "mutta
jos teillä ei ole aseita ja toisilla pojilla on -- niin te olette
kuin lammaslauma".

Hän painui synkkiin mietteisiin.

Sitten hän virkosi laajanlaisesti kuvailemaan kokemuksiansa ja
merkillistä sekasorron vaikutelmaa, joka pysytteli hänen mielessään.
Hän kertoi seikkaperäisemmin yrityksistään tutustua Kölnin
nähtävyyksiin keskellä liikekannallepanon levottomuutta. Hetkisen
kuluttua hänen kertomuksensa heikkeni, ja kaikki tunsivat, että
hänet oli jätettävä Cissien kanssa kahden kesken. Teddyllä oli
kirje vietävällä postiin; Letty vei pienokaisen harjoittelemaan
ryömimistä sammaleisilla kivillä päärynäpuun alla. Mr Direck nojasi
ikkunanpieleen ja oli vaiti jonkun hetken oven sulkeuduttua Lettyn
jälkeen.

"Mitä teihin tulee, Cissie", alkoi hän vihdoin, "olen huolissani.
Mielelläni kietoisin teidät _Old Glory'n_ viittaan."

Hän loi vakavan katseen kuulijaansa.

"_Old Glory'n_?" kysyi Cissie.

"_Well_, tähtilipun. Teidän pitäisi voida vedota Amerikan
kansallisuuteen -- jos sattuisi jotakin. Ei se niinkään vaikeata
olisi. Ympäri maailman, Cissie, pidetään amerikkalaisia arvossa...Ei
kukaan uskalla koskea Amerikan kansalaiseen. Me olemme --
loukkaamatonta kansaa."

Hän vaikeni. "Mutta miten?" kysyi Cissie.

"Se kävisi aivan helposti -- ihan ilman vaikeuksia."

"Miten."

"Menkää naimisiin Amerikan kansalaisen kanssa", sanoi mr Direck.
Kasvojen loiste ilmaisi, kuinka tyytyväinen hän oli omaan
ehdotukseensa. "Silloin te olisitte turvassa, eikä minun tarvitsisi
olla huolissani."

"Senvuoksi, että me olemme joutuneet vaaralliseen sotaan!" huudahti
Cissie, ja Direck huomasi aivan erehtyneensä.

"Sen vuoksi, että voi sattua maahanhyökkäys!" lisäsi Cissie, ja mr
Direckin hairahduksen tunto syveni.

"Minä vannon --" aloitti Cissie.

"Älkää!" huudahti mr Direck torjuen kädellään.

Seurasi kriitillinen silmänräpäys.

"En koskaan minä jätä isänmaatani -- sen ollessa sodassa", sanoi
Cissie lieventäen uhmaavaa aiettaan ja lisäsi ikäänkuin myönnytystään
katuen: "missään tapauksessa".

"Silloin kai minun on koetettava lopettaa sota, Cissie", sanoi mr
Direck yrittäen lieventää puhetoverinsa pingoittuneisuutta.

Mutta Cissie ei ollutkaan aivan helposti johdateltavissa. Sota jo
viittilöi heille tänne tupaan ja veti heitä katsojapaikoilta kohti
näyttämöä.

"Tämä on historian oikeamielisin sota", sanoi hän. "Jos olisin
amerikkalainen, niin surisin kansalaisuuttani nyt, koska sen vuoksi
joutuisin ulkopuolelle. Nyt toivoisin olevani mies saadakseni tehdä
jotakin kaiken sen siveyden ja sivistyksen hyväksi, minkä saksalaiset
ovat häväisseet. En voi ymmärtää, kuinka kukaan mies saattaa
tyytyväisenä pysytellä ulkopuolella ja katsella Belgian hävitystä.
Se on kuin murhan katselemista. Niinkuin katselisi miten koira puree
kuoliaaksi kissanpojan..."

Mr Direckin ilme oli miehen, jolle maailma yht'äkkiä näkyy uudessa,
oudossa valaistuksessa.


16.

Mr Britling piti mr Direckin juttuja varsin sulamattomina.

Hänen oli erittäin vaikea luopua haaveestaan, että saksalainen
imperialismi tulisi kärsimään ankaran häviön, että se tulisi
romahduksellaan osoittamaan, kuinka sisäisesti epäterve
sotilasmonarkia on, ja että kaikkea tätä seuraisi kuritettujen mutta
toivorikkaitten kansojen konferenssi ja -- tuhatvuotinen valtakunta.
Hän yritti nyt ajatella mr Direckin huomioineen huonosti ja
käsittäneen väärin näkemiänsä. Amerikkalainen, joka ei ole tottunut
minkäänlaisiin sotaisiin tapahtumiin, voi helposti erehtyä luulemaan
kymmeniätuhansia miljooniksi ja muutamain kauppamatkustajain
kiihoittumista yksimielisen kansan innostukseksi. Sanomalehdet, jotka
aluksi olivat esittäneet saksalaisten hyökkäyksen Belgiaan suurena
ja osittain jo ehkäistynä kyvyttömyyden näytteenä, alkoivat nekin
vähitellen yhtä vastahakoisesti muuttaa esitystapaansa. Tähän asti
Saksan armeija, mikäli hän oli saanut asiasta selkoa, oli alinomaa
joutunut häviölle Belgiassa, ja yhtä alinomaisesti se oli siellä
edennyt. Jokainen sanomalehtien mainitsema uusi nimi, jonka hän etsi
kartasta, osoitti hyökyaallon tuloa. Alost -- Charlervi. Idempänä
ranskalaiset peräytyivät Saales-solasta. Varmaan saataisiin kohta
kuulla englantilaisista, jotka nyt, oltuaan kaksi viikkoa Ranskassa,
pysähdyttäisivät hyökkäyksen ehkä jossakin kohden Brabantissa
tai Itä-Flanderissa. Kuultuaan Claveringsissa, että ranskalaiset
olivat huonosti varustetut, mr Britling vietti varsin rauhattoman
yön. Oli kerrottu, ettei heillä ollut yhtään hyvää, uudenaikaista
tykkiä Lillessä eikä Maubeugessa, että heiltä puuttui jalkineita ja
varusteita yleensä, ja että he jo nyt olivat sangen masentuneita
tapahtumain kulun johdosta. Mr Britling torjui tuon liian
pessimistisenä puheena ja rakensi toivonsa yhä näkymättömissä olevaan
brittiläiseen armeijaan, joka oleili jossakin --

Hän saattoi istua Belgian kartan ääressä valikoiden paikkaa, jossa
hän mieluimmin olisi nähnyt brittiläisten oleilevan...

Namur kukistui. Paikannimet muuttuivat yhä eteläisemmiksi ja
läntisemmiksi. Brittiläinen armeija tai jokin sen osa sukelsi äkkiä
näkyviin Monsin tienoilla. Se oli taistellut kolmekymmentäkahdeksan
tuntia ja ajanut suunnattomasti paljoa voimakkaamman vihollisen
pakosalle. Tämä oli rauhoittavaa, kunnes päivää tai paria myöhemmin
"Cambrain--Le Cateaun linja" sai mr Britlingin älyämään, että
voitokkaat brittiläiset olivat peräytyneet kaksikymmentäviisi
englanninpeninkulmaa...

Sitten tuli sunnuntai ja _Times_ sähkösanomineen, jossa puhuttiin
"lyödystä ja peräytyvästä armeijasta." Mr Britling ei sitä huomannut,
mutta ankarasti peljästynyt Manning toi siitä tiedon. Asian tila
oli hänen mielestään niin arveluttava kuin se ylipäänsä voi olla.
Englantilaiset peräytyivät rannikolle päin suuren epäjärjestyksen
vallitessa. He olivat "ikäänkuin ilmassa" ja ranskalaisista jo
eristettyinä. Maubeugen linnoitusten tienoilla he olivat hädin
tuskin välttäneet "Sedanin"... Mr Britling oli ymmällä. Hän meni
työhuoneeseensa ja tuijotteli avuttomasti karttoihin. Aivan kuin
David olisi lingonnut kivensä -- ja lingonnut sen harhaan!

Mutta iltapäivällä mr Manning puhelimitse lohdutti tuttavaansa. Oli
julkaistu kenraali Frenchin rauhoittava tiedonanto ja -- kaikki
oli hyvin -- oikeastaan -- ja englantilaiset olivat pitäneet
loistavasti puoliaan. He olivat taistelleet taukoamatta useita
päiviä Monsin seuduilla; kuutta kertaa voimakkaammat vihollisjoukot,
jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa, oli lyöty takaisin
vihollisen kärsiessä suunnattomia tappioita. He olivat osoittaneet
saksalaisiin nähden kieltämätöntä persoonallista etevämmyyttä.
Saksalaisia oli niitetty joukoittain; englantilaiset olivat
tunkeutuneet heidän ratsujoukkojensa läpi ikäänkuin olisi vastassa
ollut pelkkä paperiseinä. Vihdoinkin olivat siis brittiläiset ja
saksalaiset kohdanneet toisensa taistelussa, ja tulos oli tuottanut
brittiläisille suurta kunniaa. Landreciesin 26:nnen päivän tienoilla
tapahtuneen ankaran taistelun jälkeen englantilaiset olivat saaneet
olla jokseenkin rauhassa; lisäjoukkoja, jotka peittivät kaksinkerroin
häviöt, oli saapunut, ja saksalaisten eteneminen oli lopullisesti
pysähdytetty... Mr Britling kääntyi jälleen kopeaksi. Mr Manningin
sanellessa hän merkitsi muistiin koko sähkösanoman ja juoksi
puutarhaan, missä mrs Britling harvinaisen huolestunein ilmein
tarjoili teetä tavalliselle sunnuntaiseuralle... Sähkösanoma luettiin
ääneen kaksi kertaa. Sitten pelattiin hockeyta ja oltiin hilpeällä
tuulella, ja vihdoin lähti mr Britling huoneeseensa vastatakseen mrs
Harrowdeanilta saamaansa kirjeeseen, ensimäiseen kirjeeseen, joka oli
häneltä tullut sodan alussa sattuneen välienkatkeamisen jälkeen ja
jonka vastaamiseen mr Britlingin mieliala nyt oli soveliaampi kuin
sitä ennen.

Mrs Harrowdean oli kirjoittanut ikäänkuin hänen vaikenemistaan ja
poissapysyttelemistään ei olisi sattunutkaan tai pikemmin käsitellen
niitä asioina, jotka eivät sanottavia merkitse. Nähtävästi hän ei
ollut kutsunut luokseen kärsivällistä ja uskollista Oliveria kuten
oli uhannut; hänen tiedonannossaan ei ainakaan ilmennyt jälkeäkään
Oliverista. Hän moitti mr Britlingiä, joka oli hänet hyljännyt, huusi
häntä luokseen ja anoi häneltä ystävällisiä ja lohduttavia sanoja.
Sota oli hänet säikähdyttänyt, kertoi hän. Hän oli vain pikkuinen
olento, ja kaikki mitä tapahtui oli liian kauheata, ja maailmassa
ei ollut yhtään sielua, joka olisi tarttunut hänen käteensä, ei
ainakaan ketään, joka olisi vähimmässäkään määrässä tajunnut hänen
tunteitansa. (Mutta miksei Oliver ottanut häntä kädestä kiinni?) Hän
oli kuin lapsonen, joka oli jäänyt yksin pimeään. Oli kerrassaan
kammottavaa, kuinka ihmisiä pidettiin pimeydessä. Kertomukset,
joita kuuli, _"usein aivan luotettavista lähteistä"_, olivat
omiansa masentamaan ja kauhistuttamaan. Saksalaiset torpedot olivat
upottaneet sotalaivan toisensa jälkeen, ja asia salattiin ilman
minkäänlaista ymmärrettävää syytä; Battenbergin prinssi Ludvig oli
havaittu vakoilijaksi ja lähetetty Toweriin. Haldane oli urkkija
hänkin. Meidän Ranskassa olevan armeijamme olivat ranskalaiset
"sanalla sanoen _myyneet_". Melkein kaikki Ranskan kenraalit olivat
Saksan palkkaamia. Sensuuri ja sanomalehdistö salasivat tämän, mutta
mitä hyvää oli salaamisesta? Kuinka mieletöntä olla luottamatta
kansaan! Mutta tämä oli kaikki liian kaameata pienelle olento
paralle, jonka ainoa toivo oli saada elää onnellisena. Miksi ei mr
Britling tullut hänen luoksensa ja antanut hänen tuntea suojaavain
käsivarsien kiertyvän hänen ympärilleen? Hän ei voinut ajatella
päivisin; hän ei voinut nukkua öisin...

Sitten hän kääntyi ylistämään seesteisyyttä. Hän ei ollut milloinkaan
pitänyt "Hiljaisista tienoista" siinä määrin kuin nyt. Kuinka hän
ikävöikään sellaisen unelmien maan turviin, pois väkivallan, petoksen
ja mielettömien huhujen ulottuvilta! Hän oli väsynyt kaikkeen
todelliseen. Hän halusi paeta johonkin salaiseen piilopaikkaan ja
siellä hoitaa pientä puutarhaansa -- kuten Voltaire oli tehnyt...
Toisinaan, öisin hän pelkäsi riisuutua. Hän oli kuulevinaan
tykinjyskettä, näkevinään maihinnousevia joukkoja ja pelottavia,
"naamareilla" varustettuja vakoojia syöksymässä sisämaahan päin
moottoripyörillään...

Kirje sattui pahaan aikaan. Mielettömät, Battenbergin prinssiä,
lordi Haldanea ja upotettuja sotalaivoja koskevat juorut kiukuttivat
sanomattomasti mr Britlingiä. Hän oli riittävässä määrin taipuvainen
uskomaan sellaisia juttuja pitääkseen niitä sanomattoman
sietämättöminä. Ajatus, että lähtisi Pyecraftsiin viettämään
päiviänsä tuollaisten pelkojen rasittamaa säikähtynyttä lemmityistä
lohdutellen, ei tuntunut hänestä ollenkaan houkuttelevalta. Hän
oli jo Claveringsissa kuunnellut kyllikseen onnettomia ja mieltä
pahoittavia huhuja. Hän oli epäillyt, eikö lopultakin hänen
"Tutkimuksensa sodan syistä" oikeastaan ollut yhtä mitätön kuin
"Ja nyt sodat loppuvat"; hän tunsi elävästi, että esitys oli
epätäydellistä ja todisteet riittämättömät. Hän oli tosiaankin
äärimäisen älyllisen levottomuuden tilassa. Sitäpaitsi hänen
suhtautumisensa mrs Harrowdeaniin oli erinomaisen lemmetöntä. Mr
Britlingin sydämen historiassa ei yksikään kiintymys ollut lauennut
niin nopeasti ja täydellisesti. Mr Britling ei tiennyt varmaan,
oliko hän milloinkaan mrs Harrowdeanista välittänyt. Luultavasti
ei. Luultavasti oli koko juttu ollut alusta loppuun tahallista
itsensäpettämistä. Tuo "rakkaan pikku olennon" juttu -- niin hänestä
tuntui -- oli varsin hyvä keimailuyrityksenä, mutta nyt olivat ajat
vakavat, ja hänenlaiseltansa älykkäältä naiselta odotti jotakin
parempaa kuin pelossa hekumoimista ja viehättävän heikkouden
teeskentelemistä. Sangen tarpeettoman ja ikävystyttävän heikkouden.
Hän oli jo aikeissa kirjoittaa siitä mrs Harrowdeanille.

Kenraali Frenchin sähkösanoma sai hänet ystävällisemmälle mielelle.
Hän kirjoitti lyhyen, mutta lempeän kirjeen. Kuten gentleman ainakin.
"Kuinka voit epäillä meidän laivastoamme ja armeijaamme?" oli
hänen kirjeensä ydinkohtana. Hän jätti kokonaan huomioonottamatta
mrs Harrowdeanin kirjeeseen sisältyvät, Pyecraftsiin tuloa
koskevat vihjaukset. Hän ei ollut siinä sellaisia vihjauksia
näkevinäänkään...Siten katosi mrs Harrowdean jälleen hänen mielestään
pakottavampien mielenkiintojen tieltä...

Mr Britlingin helpotuksentunne ei kestänyt koko viikkoa. Voitetut
saksalaiset etenivät yhä. Pettymyksen alinomaa syventyessä painui
taistelujen pääaalto viikon aikana auttamattomasti kohti Pariisia.
Lille menetettiin taistelutta. Se menetettiin salaperäisen
helposti... Seuraava nimi, joka mr Britlingiä hämmästytti hänen
istuessaan seuraamassa suurten tapahtumain kulkua sanomalehden
ja kartan avulla, oli Compiègne. "Tuossa!" Englantilaiset olivat
ilmeisesti yhä peräytymässä. Sitten saivat saksalaiset haltuunsa
Laonin ja Reimsin ja tunkeutuivat aina kauemmaksi etelään. Maubeuge,
joka oli ollut muutamia päiviä saarroksissa ja eristettynä, oli
nähtävästi kukistunut...

Sunnuntaina syyskuun kuudentena mr Britlingin herkkäuskoinen
optimismi antautui lopullisesti.

Hän seisoi auringonpaisteessa, kädessään _Observer_, jonka
puutarhurin poika vast'ikään oli noutanut May Tree'sta. Hän oli
levittänyt sen puutarhapöydälle sinervän setripuun alle, ja isä
ja poika lukivat sitä yhdessä, mikäli toisiltaan saivat luetuksi.
Siinä oli tuoreita uutisia Ranskasta, kertomus saksalaisten viime
etenemisistä, taisteluista Senlis'n luona -- "Mutta sehän on ihan
Pariisin portilla!" -- ja saksalaisten sotavoimien ilmestymisestä
Nogent-Sur-Seinen tienoille. "Sur-Seine!" huudahti mr Britling.
"Missä se mahtanee olla? Marnen eteläpuolellako? Vaiko ehkä Pariisin
takana?"

Sitä ei ollut merkitty _Observer'in_ karttaan, ja Hugh juoksi sisään
hakemaan kartastoa.

Hänen palatessaan oli mr Manning keskustelemassa isän kanssa, ja
molemmat näyttivät kovin vakavilta.

Hugh avasi Pohjois-Ranskan kartan. "Se on tuossa!" sanoi hän.

Mr Britling tarkasteli asemaa.

"Manning sanoo niiden olevan Rouenissa", sanoi hän Hugh'ille. "Meidän
toimintakeskuksemme on muutettava La Rochelleen..." Hän oli hetken
vaiti, ennenkuin teki viimeisen vastenmielisen johtopäätöksensä.

"Oikeastaan", myönsi hän, niellen katkeran palansa, "heillä on
Pariisi hallussaan. Se on nyt melkein piiritettynä."

Hän istuutui kartan ääreen. Mr Manning ja Hugh seisoivat häneen
tuijotellen. Hän teki viimeisen ponnistuksen keksiäkseen jonkin
hirmuisen strateegisen yllätyksen, jonkin aavistamattomasta
lingosta singahtaneen kiven, joka kaataisi tuon Goliatin kesken
riemuvoittoansa.

"Venäjä", virkahti hän jokseenkin toivottomasti...


17.

Silloin tapahtui, että mr Britling tuli totuuden tuntoon.

"Me juttelemme", sanoi hän, "ja sitten viikkojen ja kuukausien
kuluttua opimme ymmärtämään mitä olemme sanoneet. Minä sanoin
kuukausi sitten, että tämä oli historian suurin tapahtuma. Sanoin,
että tässä vedottiin voimakkaammin kuin koskaan muulloin Englannin
tahtoon ja kykyyn. Sanoin, ettei koko valtakunnassa ole yhtään
henkilöä, jonka elämään tämä sota ei vaikuttaisi. Minä sanoin tuon
kaiken, sanat kaikuivat minun huuliltani; luultavasti oli pohjalla
jonkinlaista ajatustakin... Mutta vasta tällä hetkellä minä ymmärrän
mitä olen sanonut. Nyt -- sallihan minun sanoa se uudelleen,
ikäänkuin en olisi koskaan ennen sitä sanonut: tämä _on_ historian
suurin tapahtuma, meidän tehtävämme _on_ tehdä mitä suinkin voimme
vastustaaksemme tätä hirmuista hyökkäystä, joka uhkaa maailman
rauhaa ja vapautta. No niin, että teemme mitä suinkin voimme ei
merkitse somissa puutarhoissa seisoskelemista ja sanomalehtien
odottelemista... Se merkitsee mukavuudesta ja varmuudesta
luopumista...

"Kuinka laiskoja me nykyajan englantilaiset olemmekaan! Kuinka
halukkaasti me iskeydymmekään tyynnyttävään harhaluuloon, joka
vapahtaa meidät ponnistuksista! Viime viikkoina minä olen
itsepintaisesti uskonut, että pieni brittiläinen armeija -- siihen
kuulunee tuskin satatuhatta miestä -- torjuisi jotenkin miljoonien
hyökkäyksen. Mutta se onkin työnnetty takaisin, kuten olisi tiennyt
kuka hyvänsä, joka ei ole mukavain haaveiden sokaisema, se on
työnnetty takaisin ensin tuossa, sitten tuossa ja vihdoin tuossa. Se
on taistellut yötä päivää. Se on taistellut mitä loistavimmin -- ja
mitä hyödyttömimmin...Te näette miten väljästi Saksan puimavarsta on
Belgiassa heilunut. Ja sill'aikaa me olemme seisoneet juttelemassa,
kuinka saisimme voitostamme parhaan hyödyn...

"Me olemme nukkuneet", sanoi hän. "Tämä maa on nukkunut..."

"Syvimmässä sielussamme", jatkoi hän katkerasti, "me luullakseni
ajattelimme Ranskan kantavan päivän kuorman ja helteen maalla --
meidän auttaessa merellä. Mikäli mitään ajattelimme. Me olemme niin
maltillisia, niin halukkaita lieventelemään ja arastelemaan...
Ja niin mukavuutta rakastavia... No niin, Ranska on ruhjottu. Me
saamme nyt taistella Ranskan puolesta Pariisin raunioilla. Sen
vuoksi, Manning, ettemme käsittäneet asian ulottuvaisuutta, että
tyydyimme ylimalkaisiin arveluihin, kun olisi pitänyt harjoitella
ja tehdä työtä. Sen vuoksi että olemme hoitaneet asioitamme kuten
tavallisesti, _'business as usual'_ ja muuta sentapaista, sill'aikaa
kun länsimainen sivistys on ollut kuolontuskissaan. Jos tästä on
tuleva toinen vuosi 71, laajemmassa mittakaavassa, ei ainoastaan
Ranskaa, vaan koko Eurooppaa vastaan, jos preussilaisuus on asteleva
karkein anturoin yli sivistyksen, jos Ranska on musertuva ja Belgia
tuhoutuva, silloin ei elämä ole enää elämisen arvoinen. Sellaista
asiain kehittymistä peljättäessä ei mikään muu asia, ei mikään muu
harrastus merkitse mitään. Mutta mitä me teemme vaikuttaaksemme asian
ratkeamiseen -- te ja minä? Kuinka se voi päättyä mihinkään muuhun
kuin Saksan riemuvoittoon, jos te ja minä ja miljoonat seisomme
syrjässä..."

Hän vaikeni epätoivoissaan ja tuijotti karttaan.

"Mitä meidän tulisi tehdä?" kysyi mr Manning.

"Jokaisen pitäisi olla harjoituksissa", sanoi mr Britling. "Jokaisen
pitäisi ottaa osaa... Jollakin tavoin...Ainakaan ei meidän pitäisi
enää elellä toimettomina Matching's Easyssä..."


18.

"Se keskeyttää kaikki", virkkoi äkkiä Hugh. "Nuo preussilaiset ovat
pahin maanvaiva, mitä koskaan on nähty."

Hän mietti. "Tässä käy niinkuin tulipalossa, jolloin kaikkien täytyy
lähteä talosta liikkeelle. Mutta tietysti meidän on ne voitettava. Se
täytyy tehdä. Ja jokaisen on oltava mukana.

"Sitten me voimme taas jatkaa työtämme."

Mr Britling katsahti vanhinta poikaansa säikähtynein ilmein. Hän oli
puhunut -- ylimalkaisesti, Hugh oli häneltä aivan unohtunut.








End of Project Gutenberg's Mr Britling pääsee selvyyteen I, by H. G. Wells

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52401 ***