*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51790 ***

PARIISIN NOTRE-DAME 1482

Kirj.

VICTOR HUGO

Suom. Huugo Jalkanen






WSOY, Porvoo, 1915.




SISÄLLYS:

ESIPUHE

ENSIMMÄINEN KIRJA

    I. Suursali.
   II. Pierre Gringoire.
  III. Herra kardinaali.
   IV. Mestari Jaques Coppenole.
    V. Quasimodo.
   VI. Esmeralda.

TOINEN KIRJA

    I. Kharybdiista Skyllaan.
   II. Grève-tori.
  III. "Besos para golpes".
   IV. Mitä vastuksia kauniin naisen seuraaminen kadulla
       myöhään illalla tuottaa.
    V. Jatkoa vastuksiin.
   VI. Rikottu ruukku.
  VII. Hääyö.

KOLMAS KIRJA

    I. Notre-Dame.
   II. Pariisi linnun silmillä nähtynä.

NELJÄS KIRJA

    I. Jumaliset sielut.
   II. Claude Frollo.
  III. "Immanis pecoris custos, immanior ipse".
   IV. Koira ja hänen isäntänsä.
    V. Jatkoa Claude Frolloon.
   VI. Epäsuosio.

VIIDES KIRJA

    I. "Abbas beati Martini".
   II. Tämä surmaa tuon.

KUUDES KIRJA

    I. Puolueeton silmäys entisajan tuomarikuntaan.
   II. Rotankolo.
  III. Kertomus maissileivästä.
   IV. Kyynel vesipisarasta.
    V. Loppu tarinaan maissileivästä.

SEITSEMÄS KIRJA

    I. Mitä vaaroja on salaisuuden uskomisesta vuohelle.
   II. Pappi ja filosofi -- kaksi eri miestä.
  III. Kellot.
   IV. 'AN'AGKH.
    V. Kaksi mustakaapua.
   VI. Ulkosalla kuultujen kirousten vaikutus.
  VII. Kummitus.
 VIII. Etu virralle päin olevista ikkunoista.

KAHDEKSAS KIRJA

    I. Kuihtuneeksi lehdeksi muuttunut kultaraha.
   II. Jatkoa kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan
  III. Loppu kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan
   IV. "Lasciate ogni speranza".
    V. Äiti.
   VI. Kolme erilaista miessydäntä.

YHDEKSÄS KIRJA

    I. Kuumeessa.
   II. Kyttyräselkä, silmäpuoli, nilkku.
  III. Kuuro.
   IV. Hietakiveä ja kristallia.
    V. Punaisen oven avain.
   VI. Jatkoa Punaisen oven avaimeen.

KYMMENES KIRJA

    I. Gringoire keksii hyviä keinoja Bernhardiinilaiskadulla.
   II. Rupea kulkuriksi.
  III. Eläköön ilo!
   IV. Tyhmä ystävä.
    V. Kammio, jossa Ranskan Ludvig herra lukee rukouksiaan.
   VI. Puukko tupessa.
  VII. Châteaupers apuun!

YHDESTOISTA KIRJA

    I. Pieni kenkä.
   II. "La creatura bella bianco vestita"
  III. Febuksen avioliitto.
   IV. Quasimodon avioliitto.

VICTOR HUGO.




ESIPUHE

On jo muutamia vuosia siitä, kun tämän kirjan tekijä käydessään
Notre-Damessa tai oikeastaan tutkiessaan sitä löysi erään hämärän
komeron seinään piirrettynä sanan:

    'AN'AGKH [Kohtalo].

Nämä vanhuuttaan mustuneet, näkyvästi kiviseinään kaiverretut
kreikkalaiset kirjaimet ja ties mikä niiden muodoissa ja piirteissä
ilmenevä goottilaisen kaunokirjoituksen erikoisuus, loka ilmaisi,
että ne oli siihen kirjoittanut joku keskiaikainen käsi, sekä
varsinkin niiden uhkaava ja kohtalokas merkitys tekivät voimakkaan
vaikutuksen kirjoittajaan.

Hän mietti ja koetti arvailla, kuka mahtoi olla tuo tuskainen henki,
joka ei ollut tahtonut lähteä tästä maailmasta jättämättä tätä
rikoksen tai onnettomuuden polttomerkkiä vanhan kirkon otsaan.

Myöhemmin on seinää maalattu tai tasoitettu, ja kirjoitus on
hävinnyt. Niinhän on jo pari sataa vuotta käsitelty keskiajan
ihmeellisiä kirkkoja. Joka puolelta ne muuttuvat, niin sisältä kuin
ulkoa. Papit niitä maalauttavaa, arkkitehdit tasoittavat, ja kerran
kansa hajoittaa ne maan tasalle.

Niinpä ei ole enää nykyään jäljellä mitään muuta tuosta
salaperäisestä sanasta Notre-Damen synkän tornin komerossa ja siitä
tuntemattomasta kohtalosta, jonka se niin surullisesti koukeroihinsa
kätki, kuin se heikko muisto, jonka niille tässä pyhittää tämän
kirjan tekijä. Mies, joka kirjoitti tuon sanan seinään, on jo
vuosisatoja sitten hävinnyt jäljettömiin ihmissuvun keskeltä, sana
on vuorostaan hävinnyt kirkon seinältä, kirkko itsekin häviää kerran
maan päältä.

Tuolle sanalle rakentuu tämä kirja.

Helmikuussa v. 1831.






ENSIMMÄINEN KIRJA




I. Suursali


Tänään [Tarkoittaa päivää, jona Hugo aloitti teoksensa
kirjoittamisen v. 1830. -- Suomentajan huomautus.] on kolmesataa
neljäkymmentäkahdeksan vuotta, kuusi kuukautta ja yhdeksäntoista
päivää siitä, kun pariisilaiset heräsivät kaikista Citén, Yliopiston
ja Kaupungin [Pariisin kaupunginosien vanhat nimet. -- Suomentajan
huomautus] kirkontorneista kaikuvaan kellojen soittoon.

Tammikuun 6. päivä v. 1482 ei suinkaan ollut sellainen päivä,
joka mainittaisiin historiassa. Mikään merkittävä tapaus ei
tuona varhaisena aamuhetkenä saanut Pariisin kirkonkelloja ja
asukkaita liikkeelle. Siihen ei antanut aihetta pikardilaisten
tai burgundilaisten hyökkäys, ei juhlakulkueessa kannettu
pyhäinjäännöslipas, ei ylioppilaiden meteli Laasin viinitarhoissa,
ei "meidän ankaran herramme ja kuninkaamme" saapuminen Pariisiin,
eikä edes varaskoplan, miesten ja naisten kiinnostava hirttäminen
teloituspaikalla. Syynä ei liioin ollut nauhuksin ja sulkatöyhdöin
koristautuneiden lähettiläiden saapuminen, mikä ei suinkaan ollut
harvinaista viidennellätoista vuosisadalla. Olihan kulunut vasta pari
päivää tuollaisen seurueen tulosta kaupunkiin. Se oli flaamilaisten
lähetystö, joka oli tulollaan tuottanut aika lailla harmia Bourbonin
kardinaalille, jonka oli kuninkaan mieliksi otettava ystävällisesti
vastaan noiden flaamilaisten pormestarien remakka joukko ja
huvitettava heitä palatsissaan "hyvin kauniilla moraliteetilla,
pilalla ja ilveilyllä" rankkasateen kastellessa hänen portaikolleen
ripustetut kallisarvoiset seinäverhot.

Tammikuun 6:ntena päivänä "sai koko Pariisin väestön liikkeelle",
kuten Jean de Troyes sanoo, kaksoisjuhla, loppiainen ja narrinjuhla
[narrinjuhla oli roomalaisten saturnalia juhlien perintöä. --
Suomentajan huomautus], joita ikimuistoisista ajoista alkaen oli
vietetty yhteisesti.

Tänä päivänä poltettaisiin ilonuotiota Grève-aukiolla,
pystytettäisiin kukkassalko Braque-kappelin viereen ja esitettäisiin
mysteeri Oikeuspalatsissa. Jo edellisenä päivänä kaupunginvoudin
palvelijat olivat komeissa sinipunaisissa, kamlottikankaisissa
asetakeissaan, suuri valkoinen risti rinnassa, kuuluttaneet sen
yleisölle kadunkulmissa torventoitotusten säestyksellä.

Aamuvarhaisesta alkaen vaelsikin kaikkialta väkijoukkoja, miehiä
ja naisia lukittujen talojen ja kauppojen vieriä mainittuja kolmea
paikkaa kohden. Kukin oli valinnut oman päämaalinsa, kuka ilonuotion,
kuka kukkassalon, kuka mysteerin. Uteliaiden pariisilaisten
vanhastaan tunnetun hyvän arvostelukyvyn kunniaksi on mainittava,
että taajimmat väkijoukot suuntasivat kulkunsa ilonuotiota kohden,
joka olikin täysin vuodenajan mukainen, tai katsomaan mysteeriä,
joka esitettäisiin Oikeuspalatsin hyvin katetussa ja suojaisessa
suursalissa, kun taas kehnosti koristettu kukkassalko jätettiin
kuin yhteisestä sopimuksesta seistä värjöttämään yksinään tammikuun
koleaan säähän Braque-kappelin hautausmaalle.

Suurin oli tungos Oikeuspalatsiin johtavilla kaduilla, sillä
tiedettiin toissapäivänä saapuneiden alankomaisten lähettiläiden
aikovan olla läsnä mysteerin esityksessä ja narripaavin vaalissa,
mikä myös toimitettaisiin suursalissa.

Tuona päivänä ei suinkaan helposti päässyt tunkeutumaan tuohon
saliin, jota siihen aikaan pidettiin maailman suurimpana katettuna
huoneena. (Sauval ei ollut vielä silloin mitannut Montargis'n
linnan juhlasalia.) Väkeä tulvillaan oleva Oikeustori näytti
ikkunoista kurkistelevista mereltä, johon viisi, kuusi katua yhtä
monen virransuun tavoin vuodatti joka hetki yhä uusia päälaineita.
Ihmisjoukkojen yhä kasvavat aallot törmäsivät toisiaan vastaan
talojen nurkkauksissa, jotka niemekkeiden lailla ulkonivat siellä
täällä torialtaan epätasaisista laidoista. Suuret portaat palatsin
korkean goottilaisen [Sana goottilainen on siinä merkityksessä,
missä sitä yleensä käytetään, aivan sopimaton, mutta silti yleinen.
Mekin annamme siis sen yleisen käytön mukaan merkitä keskiajan
jälkipuoliskon rakennustaidetta, jonka tunnusomaisena piirteenä
on suippokaari, kun taas ensimmäisen ajanjakson tyylissä esiintyi
pyörökaari.] julkisivun keskustassa muistuttivat alati kuohuvaa
kaksoisvirtaa, joka nousten ylös keskiaskelmia jakaantui portaikon
pengermällä kahteen suuntaan ja tulvi alas suurina hyökyinä
molempia sivurinteitä: suuret portaat vuodattivat alituisesti väkeä
torille aivan kuin koskenputous kuohujaan järveen. Huudot, nauru ja
tuhansien jalkojen töminä aiheuttivat huumaavan melun ja pauhinan.
Silloin tällöin tuo pauhina ja melu kasvoi kaksinkertaiseksi:
virrassa, joka kuljetti ihmisjoukkoja portaita ylös ja sivuja
alas, syntyi akanvirtoja, tunkeilua ja pyörteitä. Niitä aiheutti
jonkun jousimiehen sivaltama isku tai jonkun santarmin hevosensa
takajaloilleen hypähdyttäminen järjestyksen kohentamiseksi, --
omituinen tapa, joka monennimisten järjestyksen valvojakuntien
käyttämänä on kulkeutunut perinnöksi Pariisin nykyisillekin
santarmeille.

Talojen porteilla, ikkunoissa, ullakkojen luukuissa, jopa katoillakin
näkyi tuhansittain kunnon porvarien rauhallisia kasvoja. He
katselivat palatsia ja kansanjoukkoa, eivätkä muuta toivoneetkaan,
sillä Pariisin väestöstä monet tyytyvät katselemaan katsojia, ja
seinä, jonka takana jotakin tapahtuu, on heistä jo sangen merkillinen.

Jos me, vuoden 1830 pariisilaiset, voisimme ajatuksissamme liittyä
noiden viidennentoista vuosisadan pariisilaisten joukkoon ja
tunkeutua tyrkkien, kyynärpäillä iskien ja nurin niskoin toisiamme
tölväisten heidän kerallaan tuohon valtavaan saliin, joka tammikuun
6:ntena päivänä v. 1482 tuntui niin ahtaalta, olisi meille siellä
avautunut varsin mielenkiintoinen ja huvittava näky, ja me
havaitsisimme ympärillämme vain sen ikäisiä esineitä, että ne meistä
näyttäisivät vielä aivan uusilta.

Jos lukija suvaitsee, koetamme mielikuvituksen avulla tavoittaa
vaikutelmaa, minkä hän olisi saanut, jos hän tämän mekkoihin,
kaapuihin ja hameisiin pukeutuneen joukon mukana olisi astunut
suursalin kynnyksen yli.

Ensin korvia huumaava humu ja silmien häikäisy. Päittemme yllä
kaksinkertainen, runsain puuleikkauksin ja kultaliljoin koristettu,
taivaansiniseksi maalattu, suippokaariholvi; jalkojemme alla
musta- ja valkoruutuinen marmorinen kiveys. Jonkin askeleen päässä
meistä mahtava pylväs, sen takana toinen, kolmas -- kaikkiaan
seitsemän pylvästä keskellä salia pituussuunnassa kannattamassa
holvikattoa. Neljän ensimmäisen pylvään ympärillä lasi- ja
korutavaroita kiilteleviä kauppakojuja; kolmen viimeisen ympärillä
tammipenkkejä, joita asianajajain polvihousut ja syyttäjäin kaavut
ovat siloittaneet. Pitkin salin korkeita seiniä ovien, ikkunain ja
pylväiden välissä loppumaton rivi Ranskan kuninkaiden kuvapatsaita
Pharamondista alkaen, mitättömiä riippuvin käsivarsin ja silmät
alas luotuina, urhoollisia ja sotaisia pää ja käsivarret rohkeassa
kohoasennossa. Korkeissa suippokaari-ikkunoissa tuhatväristen
lasimaalausten hohde, runsain puuveistoksin koristettuja pääovia,
ja kaikki, holvit, pylväät, seinät, ikkunan- ja ovenpielet,
seinälaudoitus, ovet ja kuvapatsaat loistaen sinen ja kullan
väreissä, tosin hiukan himmentyneinä jo siihen aikaan, jolloin
me salia tarkastelemme, ja v. 1549, jolloin du Breul sitä
vielä muistitiedon mukaan ihaili, miltei kokonaan pölyn ja
hämähäkinseittien peitossa.

Jos lisäksi kuvittelemme tämän suuren, suunnikkaan muotoisen salin
tammikuun päivän himmeässä valaistuksessa ääriään myöten täynnä
kirjavapukuisia, meluavia ihmisiä, jotka liikehtivät seinustoja
pitkin ja pylväiden ympärillä, voimme saada jonkinlaisen käsityksen
kuvasta, jonka yksityispiirteitä aiomme nyt tarkemmin kuvailla.

Selvää on, että ellei Ravaillac olisi murhannut Henrik IV:tä,
Oikeuspalatsin arkisto ei olisi sisältänyt Ravaillac-jutun
asiakirjoja, eivätkä siis rikoskumppanit olisi voineet toivoa niiden
hävittämistä, eikä näin ollen olisi ilmaantunut tuhopolttajia, joiden
pätevämmän keinon puutteessa oli pakko polttaa arkisto polttaakseen
asiakirjat ja polttaa palatsi polttaakseen arkiston, toisin
sanoen, ei vuoden 1618 tulipaloa olisi syttynyt. Tuo vanha palatsi
suursaleineen olisi yhä olemassa, ja minä voisin sanoa lukijalle:
"Käykää katsomaan sitä", jolloin minä vapautuisin kirjoittamasta ja
hän lukemasta kuvausta siitä, -- mikä vahvistaa uskoa siihen uuteen
totuuteen, että suurilla tapahtumilla on arvaamattomat seuraukset.

Muuten on mahdollista sekin, ettei Ravaillacilla ollut lainkaan
rikostovereita, tai jos olikin, he eivät syyllistyneetkään vuoden
1618 tulipaloon. On pari muutakin yhtä todennäköistä selitystä.
Ensinnäkin saattoi syynä paloon olla tuo suuri, tulenpalava, jalan
levyinen ja kyynärän pituinen tähti, jonka kaikki tietävät pudonneen
taivaalta palatsiin keskiyön jälkeen maaliskuun 7:ntenä päivänä, ja
toiseksi voi Théophilen seuraavissa säkeissäkin olla perää:

    Rouva Oikeus lahjuksista niin
    oli paisunut vatsanvaivaan,
    että tuikkasi tulen palatsiin
    ihan rangaistuksena taivaan.

Ajatelkoon kukin mitä haluaa tästä kolminkertaisesta, poliittisesta,
fysikaalisesta ja runollisesta selityksestä Oikeuspalatsin palon
syyksi, eräs seikka on kuitenkin, ikävä kyllä, liiankin totta: itse
palo. Tämän tuhon ja varsinkin niiden entisöintien jäljiltä, joilla
hävitettiin sekin, mikä oli tulentuholta säästynyt, on nykyään perin
vähän jäljellä tästä Ranskan kuninkaiden ensimmäisestä asunnosta,
tästä Louvrea vanhemmasta palatsista, joka jo Filip Kauniin aikana
oli niin vanha, että siinä saatettiin huomata jälkiä niistä komeista
rakennuksista, joita kuningas Robert rakennutti ja Helgaldus kuvaili.
Miltei kaikki on joutunut häviön omaksi. Missä on nyt kansliahuone,
jossa Ludvig Pyhä vietti häitään, puutarha, jossa hän jakoi oikeutta
"pukeutuneena kamlottimekkoon, hihattomaan puolivillaiseen takkiin
ja mustaan sandeliviittaan leväten matolla Joinville vierellään"?
Missä on keisari Sigismundin kamari, missä Kaarle IV:n, missä
Juhana Maattoman? Missä ovat portaat, joilta Kaarle VI luki
armahdusjulistuksensa; missä kivipaasi, jolla Marcel dauphinin
läsnäollessa katkaisi kaulan Clermont'in Robertilta ja Champagnen
marsalkalta? Missä pieni sivuovi, jonka edustalla vastapaavi
Benediktuksen bullat revittiin rikki ja jonka kautta lähettiläät,
jotka olivat tuoneet ne, laskettiin ulos, pilan vuoksi piispan
kaapuihin ja hiippoihin puettuina, missä asussa he saivat tehdä
toivioretken kautta koko Pariisin? Missä suursali kultauksineen,
siniväreineen, suippokaarineen, kuvapatsaineen, pylväineen ja
veistoksin koristettuine kattoholveineen? Missä kultainen huone ja
kivileijona, joka seisoi ovella pää painuksissa ja häntä koipien
välissä, kuten Salomonin valtaistuimen leijonat, tuossa nöyrässä
asennossa, jossa voiman on esiinnyttävä oikeuden edessä? Missä
kauniit ovet ja ihanat ikkunat; missä kaiverretut raudoitukset,
jotka lannistivat Biscornetten rohkeuden? Missä du Hancyn hienot
puutyöt?... Mitä on aika, mitä ihmiset tehneet näille ihmeellisille
teoksille? Mitä meille on annettu kaiken tämän sijaan, koko tämän
gallialaisen historian, kaiken tämän goottilaisen taiteen sijaan?
Hra de Brossen, Saint-Gervais-portaalin kehnon arkkitehdin raskaat,
painostavat pyörökaaret: siinä taide, jonka olemme saaneet. Ja mitä
muistoihin tulee, niin meidän on tyydyttävä niihin Patrus-juoruihin,
joita suuri pylväs yhä näyttää kielivän.

Se on vähäpätöistä. -- Palatkaamme todellisen vanhan palatsin
todelliseen suursaliin.

Tämän suunnattoman suuren suunnikkaan toisen pään täytti kuuluisa
marmoripöytä, jonka levy oli yhtä kiveä ja joka oli niin pitkä, leveä
ja paksu, ettei sellaista marmoripaatta ollut toista maailmassa,
kuten vanhoissa verokirjoissa mainitaan tyylillä, joka olisi
saanut veden herahtamaan Gargantuankin kielelle. Toisessa päässä
oli kappeli, johon Ludvig XI oli pystyttänyt kuvapatsaan Pyhästä
Neitsyestä, jonka eteen polvistuneena hän oli antanut kuvata
itsensä, ja jonne hän oli siirrättänyt Kaarle Suuren ja Ludvig Pyhän
kuvapatsaat, kahden pyhimyksen, joiden hän arveli Ranskan kuninkaista
päässeen erityisen hyviin kirjoihin taivaassa, -- välittämättä siitä,
että kuninkaiden kuvapatsaiden sarjassa siten jäi kaksi komeroa
tyhjäksi. Tämä vielä aivan uusi kappeli -- se oli valmistunut tuskin
kuusi vuotta varhemmin -- edusti herkullisine arkkitehtuureineen,
ihmeellisine veistoksineen ja hienoine ja syvine kaiverrustöineen
kauttaaltaan tuota kaunista, ihastuttavaa makusuuntaa, joka oli
meillä vallalla goottilaisen kauden lopulla ja joka renessanssin
tarumaisissa mielijohteissa eli aina kuudennentoista vuosisadan
keskivaiheille saakka. Varsinkin portaalin yläpuolella oleva pieni
ruusustoikkuna oli todellinen hienouden ja sulouden mestariluomus;
sitä olisi voinut sanoa pitsitähdeksi.

Keskelle salin toista sivuseinää, vastapäätä pääovea oli
alankomaalaisia lähettiläitä ja muita suuruuksia varten, joita oli
kutsuttu katsomaan mysteerin esitystä, rakennettu kultakankaalla
päällystetty parveke, johon oli tehty ovi eräästä kultaiseen
huoneeseen johtavan käytävän ikkunasta.

Yllä mainitulla marmoripöydällä esitettäisiin mysteeri vanhan
tavan mukaan. Se oli jo aikaisin aamulla pantu tätä tarkoitusta
varten asianmukaiseen kuntoon. Sen mahtavalla marmorilevyllä, joka
oli täynnä kirjurien kantojen piirtämiä viiruja, oli korkeahko
lautateline, jonka lattiaksi laitettu, joka taholle näkyvä päällystä
oli tarkoitettu näyttämölavaksi, samalla kun sen verhoilla peitetty
sisusta oli aiottu näyttelijäin pukuhuoneeksi. Lavalle päästiin
yksinkertaisesti näyttämön eteen asetettuja portaita myöten, joiden
jyrkät astuimet olivat ainoana yhdyssiteenä näyttämön ja pukuhuoneen
välillä. Ei mikään esiintyminen ollut niin odottamaton, ei mikään
tapahtuma tai teatteritemppu niin äkillinen, etteivät näyttelijät
olisi ehtineet kiivetä näitä portaita myöten lavalle. Sinä taiteen ja
teatterikoneiston viaton ja kunnianarvoinen lapsuusaika!

Neljä palatsivoudin nihtiä, joiden tehtäviin kuului vartioiminen
kaikissa kansanhuveissa niin juhla- kuin mestauspäivinäkin, oli
asettunut marmoripöydän neljään kulmaan.

Näytännön ei pitänyt alkaa ennen, kuin palatsin suuri kello
löisi kaksitoista. Se oli kylläkin tavallista myöhäisempi aika
teatteriesityksen alkamiselle, mutta näin oli täytynyt tällä kertaa
tehdä alankomaalaisten vuoksi.

Nyt oli kuitenkin koko katsojajoukko odottanut varhaisesta aamusta
asti. Suuri osa näistä näkemisen haluisista oli päivänkoitosta
alkaen värjötellyt palatsin suurten portaitten edessä, Vakuuttivatpa
toiset viettäneensä yönkin pääoven edessä päästäkseen varmasti
ensimmäisinä sisälle. Joukko kasvoi joka hetki ja alkoi kohota
nousuveden lailla seinille, paisua pylväille, täyttää ikkunakomerot,
kamanat ja pielet, kaikki rakennuksen ulkonemat, kaikki patsaiden
jalustat. Ahtaus, kärsimättömyys, ikävä, raisua omavaltaisuutta
herättävän huvittelupäivän vapaus, sananvaihdot, joita sattui
kaikkialla kyynärpään iskun tai raudoitetun kannan kolhaisun takia,
pitkän odotuksen synnyttämä väsymys, kaikki se antoi jo aikoja
ennen, kuin lähettiläiden piti saapua, vihaisen ja katkeran kaiun
tuosta seinien kehään ahtautuneesta, likistyksissä seisovasta,
tyrkitystä ja poljetusta kansanjoukosta kohoavalle puheensorinalle.
Kuului vain huutoja ja kirouksia alankomaalaisille, kauppiaskunnan
esimiehelle, Bourbonin kardinaalille, palatsivoudille, Itävallan
Margaretalle, vartijoille, pakkaselle, kuumuudelle, rumalle ilmalle,
Pariisin piispalle, narripaaville, pylväille, patsaille, toisaalla
suljetulle ovelle, toisaalla avoimelle ikkunalle, mikä kaikki herätti
suurta iloa niissä ylioppilas- ja lakeijaparvissa, jotka joukon
seassa seisten sinkauttivat ivasanojaan yleiseen tyytymättömyyden
sorinaan ja siten ikään kuin neulanpistoilla yhä kiihdyttivät joukon
kärsimättömyyttä.

Parvi näitä vallattomia paholaisia oli särkenyt ruudut eräästä
ikkunasta ja istuutunut rauhassa ikkunalaudalle, josta he
katselivat pistopuheita lasketellen milloin ulos torilla seisovaa
joukkoa, milloin sisällä odottajia. Heidän ilveilevistä eleistään,
heidän raikuvasta naurustaan ja siitä karkeasta pilasta, jota he
laskettelivat toveriensa avulla ympäri salia, saattoi helposti nähdä,
ettei näitä maan toivoja lainkaan vaivannut muun yleisön väsymys ja
ikävä, ja että he sangen taitavasti osasivat valmistaa siitä, mitä
heillä oli silmiensä edessä, näytelmän omaa erityistä hauskuuttaan
varten, mikä sai heidät kärsivällisesti odottamaan luvassa olevaa.

-- Sieluni autuuden kautta, sinäkö siellä oletkin, Joannes Frollo de
Molendino! eräs heistä huusi pienelle, vaaleatukkaiselle veitikalle,
jolla oli kauniit ja kujeelliset kasvot ja joka oli kiivennyt
erään pylväänpään akantuslehdille. -- Syystä oletkin saanut nimen
Mylly-Jussi, sillä käsivartesi ja sääresi pyörivät kuin tuulimyllyn
siivet. Miten kauan olet siellä istunut?

-- Piru armahtakoon, Joannes Frollo vastasi. -- Olenhan istunut
täällä jo yli neljä tuntia ja toivon, että ne luetaan hyväkseni
kiirastulessa. Olen kuullut Sisilian kuninkaan kahdeksan
kuorolaulajan aloittavan ensimmäisen messuvärssynsä kello seitsemältä
Sainte-Chapellessa.

-- Kauniita laulajia! Äänikin heillä on terävämpi kuin heidän
piippolakkinsa! toinen jatkoi. -- Ennen kuin kuningas perusti messun
pyhälle herra Johannekselle, olisi hänen pitänyt ottaa selvä, pitääkö
herra pyhä Johannes siitä, että latinaa veisataan provenselaiseen
tapaan.

-- Sen hän on tehnyt lihottaakseen noita kirottuja sisilialaisia
laulajia, huusi kovalla äänellä muuan vanha nainen ikkunan
alapuolella olevasta joukosta. -- Tahdon vain kysyä: onko laitaa,
että maksetaan tuhat pariisilaista livreä yhdestä messusta ja vielä
merikalan verottamisella Pariisin halleissa!

-- Vaiti, eukko, lausui tähän lihava, arvokkaan näköinen mies, joka
piteli nenäänsä arvatenkin kalakaupustelijan läheisyyden takia.
-- Olihan välttämätöntä perustaa messu, vai olisitteko halunnut
kuninkaan jälleen sairastuvan?

-- Hyvin puhuttu, herra Gilles Lecornu, kuninkaallinen hoviturkkuri!
huusi pieni ylioppilas pylvään päästä.

-- Lecornu! Gilles Lecornu! toiset matkivat. -- _Cornutus et
hirsutus_ [Sarvekas ja karvainen], joku lisäsi.

-- Niinpä niin! lisäsi tuo pieni paholainen pylvään päästä. -- Mitäpä
siinä on nauramista! Kunnianarvoinen Gilles Lecornu, mestari Jehan
Lecornun, kuninkaan linnanvoudin veli, mestari Mahiet Lecornun,
Vincennes-metsän ensimmäisen portinvartijan poika, kaikki Pariisin
porvareita, kaikki isästä poikaan naineita miehiä!

Ilo yltyi. Paksu hoviturkkuri koetti sanaakaan hiiskumatta väistää
niitä katseita, joita joka puolelta häneen suunnattiin. Mutta
turhaan hän hiessä päin ponnisteli. Niinkuin puuhun tunkeutuva kiila
likistyi hänen lihava, harmista ja vihasta punoittava naamansa näiden
ponnistusten vuoksi yhä tiukemmin naapurien olkapäiden väliin.

Vihdoin tuli yksi näistä, pyöreä, pieni ja juhlallinen niinkuin hän
itsekin, hänelle avuksi.

-- Häpeällistä todellakin, että ylioppilaat puhuvat tuolla lailla
porvarista! Siihen aikaan, kun minä olin nuori, olisi heidät ensin
piesty ja sitten poltettu samalla risukimpulla.

Koko joukko räjähti nauramaan.

-- Hohoi! Kuka siellä sellaista toranuottia vetää? Mikä pahanilman
lintu se on?

-- Kuulkaahan, minä tunnen hänet, joku sanoi; sehän on mestari Andry
Musnier.

-- Ahaa, yksi Yliopiston neljästä valantehneestä kirjakauppiaasta!
toinen lisäsi.

-- Kaikki siinä verstaassa on nelinkertaista, kolmas huusi: neljä
osakuntaa, neljä tiedekuntaa, neljä juhlaa, neljä prokuraattoria,
neljä elektoria, neljä kirjakauppiasta.

-- No, räyhätäänpä hänelle kuin riivatut, Jean Frollo huusi.

-- Musnier, me poltamme kirjasi.

-- Musnier, me pieksämme renkisi.

-- Musnier, me höyhennämme vaimosi.

-- Tuon pullean kelpo Oudarde rouvan.

-- Joka on niin punakka ja iloinen kuin olisi jo leski.

-- Piru teidät periköön! mutisi mestari Andry Musnier.

-- Mestari Andry, huusi Jehan yhä koikkuen pylväällään, -- ole vaiti,
taikka minä hyppään suoraan kalloosi!

Mestari Andry nosti päätään, näytti hetkisen mittaavan pylvään
korkeutta ja tuon riiviön painoa, kertovan painon nopeuden neliöllä
ja oli vaiti.

Jehan, joka nyt oli valtiaana taistelutantereella, jatkoi riemuiten:

-- Olisin sen tehnyt, vaikka olenkin arkkidiakonin veli!

-- Kylläpä ovat kehnoja meidän akateemiset isämme, kun eivät
tällaisena päivänä kunnioita meidän oikeuksiamme! Kukkassalko
ja ilotulitus Kaupungissa, mysteeri, narripaavi ja flaamilaiset
lähettiläät Citéssä; mutta Yliopistossa ei kerrassaan mitään!

-- Ja kuitenkin on Place Maubert kyllin suuri, jatkoi eräs
ylioppilaista ikkunalaudalla.

-- Alas rehtori, elektorit ja prokuraattorit! Joannes huusi.

-- Täytyy tehdä tänä iltana ilotulitus Champ-Gaillard'ille mestari
Andryn kirjoista, joku toinen lisäsi.

-- Ja kirjurien pöydistä! kolmas jatkoi.

-- Ja pedellien sauvoista!

-- Ja dekaanien sylkiastioista!

-- Ja prokuraattorien kaapeista!

-- Ja elektorien laatikoista!

-- Ja rehtorin jakkaroista!

-- Alas! huusi pieni Jehan veisaavalla äänellä, -- alas mestari
Andry, pedellit ja kirjurit, alas teologit, lääkäri ja dekretistit,
prokuraattorit ja rehtori!

-- Johan nyt on koko maailman loppu, murisi mestari Andry pidellen
korviaan.

-- Hei, tuollahan se rehtori tuleekin torilla! eräs ikkunalla
istujista huusi.

Kaikki pyrkivät katsomaan ulos.

-- Onko se todellakin meidän kunnianarvoisa rehtorimme Thibaut? kysyi
Jehan Frollo, joka ei ylhäältä pylväänsä päältä voinut nähdä, mitä
ulkona tapahtui.

-- On, on, toiset vastasivat, -- hän se on, meidän rehtorimme
professori Thibaut.

Rehtori oli todellakin liikkeellä muiden yliopistollisten
arvohenkilöiden seurassa ja kulki juuri torin poikki matkalla
lähettiläitä vastaan. Ikkunaan kerääntyneet ylioppilaat ottivat
heidät vastaan pilapuheilla ja ivallisilla hyvähuudoilla. Rehtori,
joka ratsasti seurueensa etunenässä, sai osalleen ensimmäisen kuuron.

-- Hyvää päivää, herra rehtori! Hohoi! päivää!

-- Ihme ja kumma! Kuinka tuo vanha peluri on voinut jättää noppansa?

-- Kas, kuinka hän ratsastaa aasillaan! Senkään korvat eivät ole niin
pitkät kuin hänen.

-- Hohoi! Hyvää päivää, herra rehtori Thibaut! _Tybalde aleator!_
Vanha aasi! Sinä vanha peluri!

-- Herra sinua varjelkoon! Oletko saanut montakin voittoa viime yönä?

-- Oh, miten kurjan, harmaan, kalpean ja unisen näköinen hän on, ja
pelkästään rakkaudesta kortteihin ja noppiin!

-- Minne sinä aiot, _Tybalde ad dados_, kun noin käännät selkäsi
Yliopistolle ja suuntaat kulkusi Kaupunkiin?

-- Hän aikoo etsiä asuntoa Thibautodé-kadun [_dé_ merkitsee
pelinoppaa, samoin lat. _dadus_] varrelta, huusi Jehan Frollo.

Koko joukko toisti sanaleikin kauhean naurunrähäkän ja villien
kättentaputusten säestämänä.

-- Menetkö etsimään yösijaa Thibautodé-kadun varrelta, vai kuinka,
herra rehtori, pirun pelitoveri?

Sitten tuli muiden arvohenkilöiden vuoro.

-- Alas pedellit, alas sauvankantajat!

-- Kuules, Robin Poussepain, sanopas kuka se tuo on.

-- Se on Gilbert de Suilly, _Gilbertus de Soliaco_, Autunin
kolleegion kansleri.

-- Hei, tässä minun kenkäni: sinulla on parempi paikka kuin minulla;
paiskaa sillä häntä vasten kuonoa!

-- _Saturnalitias mittimus ecce nuces_.

-- Alas nuo kuusi teologia valkoisissa kasukoissaan!

-- Onko nuo teologeja? Minä luulin niitä kuudeksi valkoiseksi
hanheksi, jotka Pyhä Genoveva antaa kaupungille verona Roognyn
läänistä!

-- Alas lääkärit!

-- Alas kaikki tärkeät ja selvittelevät väittelyt!

-- Sinä saat minun lakkini, sinä Pyhän Genovevan kansleri! Sinä
olet tehnyt minulle vääryyttä. -- Toden totta! hän on antanut minun
paikkani Normandian osakunnassa pikku Ascanio Falzaspadalle, joka
kuuluu Bourges'in provinssiin, koska hän on italialainen.

-- Se on vääryyttä! huusivat kaikki ylioppilaat. -- Alas Pyhän
Genovevan kansleri!

-- Hohoi! mestari Joachim de Ladehors! Hohoi! Louis Dahuille! Hohoi!
Lambert Hoctement!

-- Kuristakoon piru saksalaisen osakunnan prokuraattorin! -- Ja
Sainte-Chapellen kappalaiset harmaine viittoineen; _cum tunicis
grisis!_

-- _Seu de pellibus grisis fourratis!_ [Tai harmaine
turkiskaapuineen.]

-- Hohoi! siinä ovat filosofian tohtorit! Ohoh, kuinka koreita mustia
ja punaisia lakkeja!

-- Totta tosiaan, rehtorilla on kaunis häntä!

-- Aivan kuin Venetsian doogilla, joka on menossa viettämään
kihlaustaan meren kanssa.

-- Katsopa, Jehan! Pyhän Genovevan kaniikit!

-- Hiiteen kaniikit!

-- Apotti Claude Choart! tohtori Claude Choart! Etsittekö Giffarden
Maijaa?

-- Hän asuu Glatigny-kadun varrella.

-- Hän pöyhii vuodetta irstailijain kuninkaalle.

-- Hän on kyllä neljän denaarin arvoinen; _quatuor denarios. -- Aut
unum bombum_.

-- Tahdotteko, että hän antaa teille koirannuuskaa?

-- Toverit! mestari Simon Sanguin, Pikardian elektori, jolla on vaimo
takanansa aasin selässä.

-- _Post equitem sedet atra cura_. [Ratsastajan takana istuu musta
murhe.]

-- Rohkeutta, mestari Simon!

-- Hyvää päivää, herra elektori!

-- Hyvää yötä, elektorin rouva!

-- Ovatpa ne onnellisia, kun saavat nähdä kaiken tuon, huokasi
Joannes de Molendino yhä istuen ylhäällä pylvään lehtikuviossa.

Tällä välin oli Yliopiston valantehnyt kirjakauppias, mestari Andry
Musnier, lähestynyt kuninkaallista hoviturkkuria Gilles Lecornutä ja
kuiskannut hänen korvaansa:

-- Herra, sanon teille, että viimeiset ajat ovat tulossa.
Ei milloinkaan ennen ole nähty ylioppilaitten laskettelevan
noin ruokottomia. Nuo kirotut uudet keksinnöt ne saattavat
kaiken turmioon. Tykistö, tuliluikut, pommitykit ja ennen
kaikkea kirjapainotaito, tuo uusi saksalainen rutto. Ei enää
käsikirjoituksia, ei enää kirjoja! Kirjapaino tappaa kirjakaupan.
Viimeiset ajat lähenevät.

-- Minäkin huomaan sen vallan hyvin siitä suosiosta, minkä sametti on
saanut osakseen, sanoi hoviturkkuri.

Tällä hetkellä löi kello kaksitoista.

-- Oh! -- pääsi koko joukolta kuin yhdestä suusta. Ylioppilaat
vaikenivat. Alkoi yleinen jalkojen ja päiden liikutteleminen,
yleinen yskintä ja niistäminen. Jokainen kohentautui, otti paremman
asennon, ojentautui ja sijoittui. Sitten syntyi syvä hiljaisuus.
Kaikki kurkottivat päitään suut avoimina ja katseet suunnattuina
marmoripöytää kohden. Mutta mitään ei näkynyt. Palatsivoudin neljä
nihtiä seisoi yhä siellä jäykkänä ja liikkumattomana kuin neljä
maalattua kuvapatsasta. Kaikkien katseet kääntyivät nyt alankomaisia
lähettiläitä varten varatulle parvekkeelle. Mutta ovi pysyi kiinni ja
parveke tyhjänä. Tämä ihmisjoukko oli aamuvarhaisesta asti odottanut
kolmea seikkaa: keskipäivää, flaamilaisia lähettiläitä ja mysteeriä.
Ainoastaan keskipäivä oli tullut määrälleen.

Nyt oli mitta täynnä.

Odotettiin minuutti, kaksi, kolme, viisi minuuttia, odotettiin
neljännestunti. Parveke pysyi tyhjänä, teatteri mykkänä. Tällä välin
oli kärsimättömyyttä seurannut suuttumus. Katkeruus ilmeni kuitenkin
vielä vain hiljaisina sanoina: Mysteeri! Mysteeri! mumistiin ympäri
salia. Mielet olivat käymistilassa. Ukkospilvi, josta vasta kuului
hiljaista jyrinää, liikehti tämän pääpaljouden yllä. Jehan de
Molendino sai siitä singahtamaan ensimmäisen salaman.

-- Mysteeri, ja hiiteen alankomaalaiset! -- hän huusi minkä keuhkonsa
kestivät, kiertyen kuin käärme pylväänsä ympäri.

Joukko taputti käsiään.

-- Mysteeri! toisteltiin joka taholta, -- ja hiiteen koko Flanderi!

-- Mysteeri, ja heti paikalla, -- jatkoi ylioppilas, muuten neuvon,
että hirtämme palatsivoudin, jotta saamme nähdä sekä komedian että
moraliteetin samalla kertaa.

-- Hyvin puhuttu, huusi joukko, ja aloitetaan hirttäminen hänen
nihdeistään.

Seurasi myrskyisä hyväksymishuuto. Nuo neljä miesparkaa alkoivat
kalveta ja vilkuilla toisiinsa. Joukko läheni heitä, ja he näkivät
jo kauhukseen heikon aitauksen, joka erotti heidät joukosta, alkavan
murtua sen paineesta.

Hetki oli vakava.

-- Hirteen! hirteen! huudettiin joka taholta.

Samassa työnnettiin edellä kuvatun pukukomeron verhoa syrjään ja
esille astui henkilö, jonka pelkkä esiintyminen heti pysäytti joukon
ja aivan kuin taikaiskulla muutti sen suuttumuksen uteliaisuudeksi.

-- Hiljaa! hiljaa!

Mainittu henkilö, joka ei tästä huudosta itse paljoakaan
rauhoittunut, astui vapisten yleisön eteen joka askeleella syvään
kumartaen, mikä hänen marmoripöydän reunaa lähetessään muistutti yhä
enemmän polvien notkahtelua.

Sali oli tällä välin vähitellen hiljentynyt. Kuului vain tuota
hiljaista kohinaa, mikä aina seuraa väkijoukon vaikenemista.

-- Herrat porvarit ja arvoisat naiset, hän sanoi, meillä on kunnia
lausua ja esittää hänen korkea-arvoisuudelleen kardinaalille erittäin
kaunis moraliteetti nimeltä: _Neitsyt Marian hyvä tuomio_. Minä
esitän Jupiteria. Hänen korkea-arvoisuutensa on tällä hetkellä
hänen korkeutensa Itävallan herttuan korkeasti kunnioitettavien
lähettiläiden seurassa, jotka parhaillaan Baudets-portilla
kuuntelevat yliopiston rehtorin puhetta. Me aloitamme heti, kun hänen
korkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu.

Tarvittiin siis vallan Jupiterin väliintulo palatsivoudin neljän
nihtiraukan pelastamiseksi. Jos meillä olisi ollut onni keksiä tämä
sangen todenmukainen juttu ja me siis olisimme vastuussa siitä rouva
Arvostelulle, ei meitä suinkaan tällä hetkellä voitaisi muistuttaa
tuosta klassillisesta säännöstä: _Nec deus intersit_. [Älköön jumala
astuko avuksi.] Herra Jupiterin puku oli sitä paitsi sangen kaunis,
eikä sen vaikutus yleisön rauhoittumiseen suinkaan ollut vähäinen,
se kun kiinnitti puoleensa kaikkien huomion. Jupiterilla oli yllään
mustalla sametilla verhottu ja kullatuilla soljilla varustettu
rautapaita ja päässä kullatuilla napeilla runsaasti koristettu
piippolakki. Ellei hänen kasvojaan olisi puoleksi peittänyt
punamaali, puoleksi tuuhea parta, ellei hänellä olisi ollut kädessään
sikin sokin törröttävin kultapaperihetuloin koristettua kullattua
pahviputkea, jonka harjaantunut silmä pian älysi ukkosenvaajaksi, ja
elleivät hänen paljaat säärensä olisi olleet kreikkalaiseen tapaan
pauloitetut, olisi häntä ulkoasunsa puolesta huoletta voinut verrata
herra de Berryn osaston bretagnelaisiin jousimiehiin.




II. Pierre Gringoire


Miehen puhuessa hänen pukunsa herättämä yleinen tyytyväisyys
ja ihailu haihtui kuitenkin vähitellen, ja kun hän oli päässyt
noihin onnettomiin sanoihin: "Me aloitamme heti, kun hänen
korkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu", hukkui hänen äänensä
huikeisiin vihellyksiin.

-- Aloittakaa heti! Mysteeri! Mysteeri heti paikalla! väkijoukko
huusi. Ja yli kaikkien muiden kaikui Joannes de Molendinon
ääni, joka halkoi melua kimakkana kuin vihellyspillin piipitys
kissannaukujaisissa -- Aloittakaa heti paikalla! hän kiljui.

-- Alas Jupiter ja Bourbonin kardinaali! huusivat Robin Poussepain ja
muut ikkunalaudalle kiivenneet lakimiehenalut.

-- Moraliteetti heti paikalla, kohahti nyt väkijoukostakin. -- Heti!
Vikkelästi! Hirteen näyttelijät ja kardinaali!

Pelon kangistamana ja punamaalinsa suojassa kalveten Jupiter raukka
pudotti ukkosen vaajansa, otti lakin käteensä ja sammalsi kumarrellen
ja vapisten: "Hänen korkea-arvoisuutensa... lähettiläät... hänen
korkeutensa Margareta Flanderilainen..." Hän ei tiennyt mitä sanoa.
Hän pelkäsi suorastaan, että hänet hirtettäisiin.

Jos hän odottaisi, kansanjoukko hirttäisi hänet, jos aloittaisi,
hirttäisi kardinaali hänet. Kummaltakin taholta ammotti kauhea kuilu,
toisin sanoen, hirsipuu.

Onneksi joku ilmestyi pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta ja
ottamaan vastuun itselleen.

Muuan mieshenkilö, joka oli seisoskellut aitauksen takana
marmoripöydän edustalla olevalla tyhjällä alueella ja jota ei
kukaan tähän asti ollut huomannut sen tähden, että hänet oli
yleisön katseilta kokonaan kätkenyt pylväs, johon hän näyttämön
puolella nojasi, astui nyt esiin pöydän luokse. Tämä vaaleaverinen,
kalpea, pitkä ja laiha nuori mies, jonka poskissa ja otsassa jo
näkyi kurttuja, mutta jonka katse säteili kirkkaana ja huulilla
väreili hymy, ja jonka yllä oli vanha, kulunut, alkuaan musta, mutta
haalistunut taftitakki, viittasi Jupiter raukalle, joka pelosta
tolkuttomana ei nähnyt eikä kuullut mitään.

Mies astui askeleen lähemmäksi: -- Jupiter! hän sanoi, hyvä Jupiter!

Toinen ei kuullut.

Viimein tuo kookas vaaleaverinen huusi Jupiterille miltei korvan
juuresta:

-- Michel Giborne!

-- Kuka minua huutaa? kysyi Jupiter kuin unesta heräten.

-- Minä, vastasi mustapukuinen.

-- Ah! pääsi Jupiterilta.

-- Aloittakaa heti paikalla, toinen jatkoi. Tehkää joukon mieliksi.
Minä otan lepyttääkseni palatsivoudin, joka puolestaan saa lepyttää
kardinaalin.

Jupiter hengähti helpotuksesta.

-- Herrat kansalaiset, hän huusi keuhkojensa koko voimalla
kansanjoukolle, joka yhä jatkoi viheltämistään, -- me aloitamme heti.

-- _Evoë, Juppiter! Plaudite, cives!_ [Terve, Jupiter! Taputtakaa
käsiänne, kansalaiset!] ylioppilaat huusivat.

-- Hyvä! hyvä! kansanjoukko huusi.

Tuntematon, joka käden käänteessä oli "tyynnyttänyt myrskyn",
kuten sanoo vanha, rakas Corneillemme, oli tällä välin vetäytynyt
vaatimattomasti takaisin pylvään suojaan ja olisi epäilemättä jäänyt
yhtä näkymättömäksi, liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin tähänkin
asti, jollei kaksi nuorta, aivan aitauksen viereen asettunutta
naista, jotka olivat huomanneet hänen keskustelunsa Michel
Giborne-Jupiterin kanssa, olisi saanut häntä sieltä esille.

-- Mestari, toinen heistä sanoi ja viittasi häntä lähestymään...

-- Hiljaa toki, hyvä Liénarde, virkkoi hänen toverinsa, sievä,
verevä tyttö, joka tunsi itsensä sangen rohkeaksi pyhäpukimissaan.
-- Eihän hän ole hengellinen, vaan maallikko; ei häntä pidä nimittää
mestariksi, vaan herraksi.

-- Hyvä herra, sanoi Liénarde. Tuntematon läheni aitausta.

-- Mitä neidit haluavat? hän kysyi innokkaana.

-- Oh! ei mitään, sanoi Liénarde aivan hämmentyneenä, -- naapurini
Gisquette la Gencienne haluaa puhutella teitä.

-- Enhän, vastasi Gisquette punastuen. -- Liénarde sanoi teille:
Mestari, ja minä sanoin hänelle, että on sanottava: Herra.

Molemmat neitoset katsoivat maahan. Tuntematon, joka hartaasti toivoi
päästä puheisiin, katseli heitä hymyillen:

-- Teillä ei siis ole mitään minulle sanottavaa, neitiseni?

-- Ei mitään, vastasi Gisquette.

-- Ei, sanoi Liénarde.

Pitkä vaaleaverinen nuori mies astui askeleen vetäytyäkseen syrjään,
mutta uteliaat tytöt eivät halunneet häntä laskea.

-- Herra, Gisquette virkkoi vilkkaasti avautuvan sulun tai
päätöksensä tehneen naisen koko hillitsemättömyydellä. -- Te tunnette
siis tuon sotilaan, joka esittää Neitsyt Marian osaa mysteerissä?

-- Tarkoitatte kai Jupiterin osaa? tuntematon sanoi.

-- Niin, tietysti, virkkoi Liénarde, -- onpa hän tyhmä! Te tunnette
siis Jupiterin?

-- Michel Gibornen? tuntematon vastasi, -- kyllä, neiti.

-- Hänellä on komea parta! Liénarde sanoi.

-- Onko se kaunista, mitä he aikovat puhua tuolta ylhäältä? Gisquette
kysyi arasti.

-- Sangen kaunista, neiti, vastasi tuntematon hetkeäkään epäröimättä.

-- Mitä se on? Liénarde kysyi.

-- _Neitsyt Marian hyvä tuomio_, moraliteetti, jos suvaitsette,
neitiseni.

-- Ah! sehän on aivan toista, Liénarde virkkoi. Syntyi lyhyt
vaitiolo, jonka tuntematon katkaisi:

-- Se on aivan uusi moraliteetti, jota ei vielä ennen ole esitetty.
-- Se ei siis ole sama, sanoi Gisquette, -- joka esitettiin kaksi
vuotta sitten herra legaatin saapuessa ja jossa kolme kaunista tyttöä
esitti joitakin osia...

-- Seireeneitä, Liénarde täydensi.

-- Ja aivan alastomina, lisäsi tuntematon. Liénarde loi katseensa
maahan. Gisquette katsahti häneen ja teki samoin. Tuntematon jatkoi
hymyillen:

-- Se oli todellakin sangen kaunista katsella. Mutta se näytelmä,
joka tänään esitetään, on moraliteetti, joka on kirjoitettu varta
vasten hänen korkeuttaan Margareta Flanderilaista varten.

-- Laulavatko ne paimenlauluja? Gisquette kysyi.

-- Hyh! paimenlauluja moraliteetissa! huudahti tuntematon. -- Ei pidä
sekoittaa runoudenlajeja. Jos se olisi ilveily, niin silloin kyllä.

-- Sepä vahinko, Gisquette virkkoi. -- Silloin nähtiin Ponceaun
suihkukaivolla villejä miehiä ja naisia, jotka tappelivat ja tekivät
kaikenlaisia liikkeitä laulaen motetteja ja paimenlauluja.

-- Se, mikä sopii legaatille, ei sovi prinsessalle, tuntematon
huomautti kuivasti.

-- Ja heidän vieressään, Liénarde virkkoi, -- soitettiin
kaikenlaisilla soittokoneilla komeita säveleitä.

-- Ja ohikulkijain virkistykseksi suihkukaivo vuodatti kolmesta
putkesta viiniä, maitoa ja mausteviiniä, joita sai juoda ken halusi.

-- Ja vähän matkan päässä Ponceausta La Trinité-kirkon luona, virkkoi
Liénarde, -- näyteltiin kärsimystarinaa ilman puhetta.

-- Niin, sitä en milloinkaan unohda! Gisquette huudahti. -- Jumala
ristillä ja ryövärit kummallakin puolella häntä.

Nyt alkoivat nuo nuoret lavertelijat, jotka joutuivat aivan
haltioihinsa muistellessaan herra legaatin saapumista, puhua yhtaikaa.

-- Ja kauempana Maalarienportin luona oli muita koreasti puettuja
esiintyjiä.

-- Ja muistatko, Gisquette, Saint-Innocent-suihkukaivon luona sitä
metsästäjää, joka huikean koiranhaukunnan ja torventoitotusten
kaikuessa ajoi naarashirveä!

-- Ja Pariisin teurastamon luona oli lavoja, jotka esittivät Dieppen
vallituksia!

-- Ja kun legaatti kulki ohi, muistathan, Gisquette, hyökättiin
niille ja kaikki englantilaiset surmattiin.

-- Ja Châtelet-portinkin luona oli sangen kauniita esiintyjiä!

-- Ja Rahanvaihto-sillalla, joka oli kokonaan veralla verhottu!

-- Ja kun legaatti kulki ohi, laskettiin sillalta lentoon enemmän
kuin kaksisataa tusinaa kaikenlaisia lintuja; se oli oikein kaunista,
Liénarde.

-- Tänään esitetään vielä kauniimpaa, sai vaaleaverinen, joka näytti
kärsimättömästi kuuntelevan heidän puhettaan, viimein sanotuksi.

-- Arveletteko siis, että tämä mysteeri on kaunis? Gisquette sanoi.

-- Varmasti, tuntematon vastasi; sitten hän lisäsi hiukan painottaen
sanojaan: -- Hyvät neidit, minä olen sen tekijä.

-- Todellako? tytöt kysyivät hämmästyneinä.

-- Toden totta! runoilija vastasi hiukan suoristautuen. -- Meitä
on oikeastaan kaksi: Jehan Marchand, joka on sahannut laudat,
pystyttänyt teatterin ja tehnyt puusepäntyöt, ja minä, joka olen
kirjoittanut näytelmän. -- Nimeni on Pierre Gringoire.

Cidin tekijä ei olisi voinut ylpeämmin sanoa: _Pierre Corneille_.

Lukijamme ovat luonnollisestikin huomanneet, että on täytynyt kulua
joltinenkin aika siitä hetkestä, jolloin Jupiter katosi verhojen
taa, siihen, kun uuden moraliteetin kirjoittaja niin odottamatta
antoi itsensä alttiiksi Gisquetten ja Liénarden naiiville ihailulle.
Ihmeellistä todellakin! Koko tuo joukko, joka hetkistä varhemmin oli
ollut niin kuohuksissaan, odotti nyt näyttelijän sanoihin luottaen
tyynesti ja kärsivällisesti, mikä seikka muuten vahvistaa tuota
vanhaa, teattereissamme alati havaittua totuutta, että paras tapa,
millä yleisön saa kärsivällisesti odottamaan, on selittää sille, että
aloitetaan heti.

Joannes de Molendino ei ollut kuitenkaan torkahtanut.

-- Hohoi! hän huusi äkkiä kesken hiljaisuutta, joka oli seurannut
myrskyä. -- Jupiter, rouva Neitsyt, helvetin ilveilijät, aiotteko
petkuttaa meitä? Näytelmä heti! Aloittakaa, tai me aloitamme
uudelleen!

Muuta ei tarvittu.

Telineiden sisältä alkoi kuulua soittoa, verhoa kohotettiin, ja
esille tuli neljä maalattua ja kirjavasti pukeutunutta henkilöä,
jotka kiipesivät jyrkkiä tikkaita näyttämölle ja asettuivat siellä
riviin yleisöä kohden, jota he tervehtivät syvillä kumarruksilla.
Soitto vaikeni, ja mysteerin esitys alkoi.

Kun noita neljää henkilöä oli kylliksi palkittu kättentaputuksilla
heidän kumarruksistaan, he aloittivat juhlallisen hiljaisuuden
vallitessa prologin, jolta me kernaasti säästämme lukijan. Muuten
kiinnitti yleisön huomiota, kuten vielä meidänkin päivinämme,
enemmän näyttelijäin puvut kuin heidän esittämänsä osat; eikä
ihmekään. He olivat kaikki neljä pukeutuneet puoliksi valkoisiin,
puoliksi keltaisiin pukuihin, jotka erosivat toisistaan
ainoastaan kankaanlaadun puolesta; ensimmäisellä oli kulta- ja
hopeakirjokangasta, toisella silkkiä, kolmannella verkaa ja
neljännellä karkeata palttinaa. Ensimmäinen näistä esiintyvistä
henkilöistä kantoi oikeassa kädessään miekkaa, toinen kahta kultaista
avainta, kolmas vaakaa, neljäs kuokkaa; ja niiden hitaitten älyjen
vaivan huojentamiseksi, jotka eivät kyenneet tajuamaan näiden
esineitten merkitystä, oli suurilla mustilla kirjaimilla luettavana
kultakirjomekon liepeessä: Minä olen Aateli, silkkimekon liepeessä:
Minä olen Papisto, verkamekon liepeessä: Minä olen Kauppa, ja
palttinamekon liepeessä: Minä olen Maanviljelys. Kahden miespuolisen
vertauskuvallisen henkilön sukupuolta osoitti myös selvästi se, että
heillä oli lyhyempi mekko ja päässä hattu, kun taas naispuolisilla
oli pitempi vaippa ja päässään hilkka.

Olisi muuten osoittanut perin huonoa tahtoa, ellei prologin
runoudesta olisi käsittänyt, että Maanviljelys oli naimisissa
Kaupan ja Papisto Aatelin kanssa, ja että nuo molemmat onnelliset
parit yhdessä omistivat komean kultadelfiinin [_dauphin_ merkitsee
sekä delfiiniä että Ranskan kruununperillistä], jonka he sanoivat
antavansa puolisoksi ainoastaan kauneimmalle. Siksi he kulkivat
ympäri maailmaa etsien tätä kaunotarta. Hylättyään järjestään kaikki,
Golkondan kuningattaren, Trebizonden prinsessan, tatarilaisen
suurkaanin tyttären ym., ym. olivat Maanviljelys ja Papisto,
Aateli ja Kauppa tulleet hetkiseksi levähtämään Oikeuspalatsin
marmoripöydälle ja tarjoamaan samalla arvoisalle yleisölle koko
sen varaston moraalisia mietelmiä ja kaunopuheisia perusohjeita,
joita siihen aikaan voitiin ladella filosofisen tiedekunnan edessä
tutkinnoissa, väittelyissä, akateemisissa puheissa ja promotioissa,
joissa maisterit saivat lisensiaatinhattunsa.

Tämä kaikki oli todellakin sangen kaunista.

Koko tuossa kuulijajoukossa, jonka ylle nuo neljä vertauskuvallista
henkilöä vuodattivat kuvakielivirtojaan, ei kuitenkaan kellään ollut
niin tarkkaavaista korvaa, niin kiivaasti sykkivää sydäntä, niin
rauhatonta silmää, niin kurkottelevaa kaulaa kuin oli kirjailijan,
runoilijan, lyhyesti, kunnon Pierre Gringoiren silmä, korva, kaula
ja sydän, hänen, joka ei jokin hetki sitten ollut voinut olla
ilmaisematta nimeään parille kauniille tytölle. Hän oli palannut
paikalleen pylvään taa muutaman askeleen päähän heistä ja sieltä
kuunteli, katseli ja nautti täysin siemauksin. Ne myötätuntoiset
hyvähuudot, joilla hänen prologinsa alkua oli tervehditty, kaikuivat
vielä hänen korvissaan, ja hän oli täydelleen vaipunut tuohon
hurmiotilaan, jonka vallassa kirjailija näkee ajatustensa, toisen
toisensa jälkeen valahtavan näyttelijän suusta suureen, vaikenevaan
kuulijajoukkoon. Pierre Gringoire tunsi oman arvonsa!

Tämä ensimmäinen hurmio oli, ikävä kyllä, sangen lyhytaikainen.
Tuskin oli Gringoire nostanut tämän ilon ja riemun päihdyttävän
maljan huulilleen, kun siihen jo sekoittui katkera pisara.

Muuan repaleinen kerjäläinen, jonka tungos oli estänyt kiertämästä
ympäri väkijoukkoa kerjäämässä ja joka ei nähtävästikään ollut saanut
riittävää korvausta lähimmäistensä taskuista, oli katsonut parhaaksi
etsiä jonkin korkeamman paikan, josta voisi vetää puoleensa katseet
ja rovot. Hän oli senvuoksi kiivennyt prologin ensimmäisten säkeiden
aikana erästä vierasparven kannatinpylvästä myöten ylös lavanreunalle
ja istuutunut kaidepuiden juurelle herättääkseen yleisön huomiota
ja sääliä risoillaan ja suurella haavalla, joka oli hänen oikeassa
käsivarressaan. Hän ei muuten sanonut sanaakaan.

Prologi saattoi senvuoksi häiriytymättä jatkua, eikä mitään
mainittavaa häiriötä olisi sattunutkaan, jollei kohtalo olisi
säätänyt, että Joannes, tuo pahan onnen lintu, pylväänsä päästä
olisi äkännyt kerjäläistä ja hänen mykkää peliään. Tuo nuori vekkuli
remahti huikeaan nauruun ja välittämättä siitä, että keskeytti
näyttelijät ja häiritsi yleistä tarkkaavaisuutta, huudahti iloisesti:

-- Katsokaahan tuota veijaria, joka kerjää almuja!

Jokainen, joka on heittänyt kiven sammakkolampeen tai laukaissut
pyssyn lintuparveen, voi kuvitella, minkä vaikutuksen nämä törkeät
sanat saivat aikaan. Gringoire hätkähti kuin sähköiskun saanut.
Prologi keskeytyi, ja kaikki päät kääntyivät kerjäläistä kohden,
samalla kun syntyi melua ja puheensorinaa. Kerjäläinen ei siitä
vähääkään hämmentynyt, vaan näki päinvastoin tässä välinäytöksessä
hyvän tilaisuuden pieneen keräykseen. Mankuvalla äänellä ja silmät
puoliummessa hän huusi:

-- Armahtakaa vaivaista!

-- No, Herra paratkoon, sehän on Clopin Trouillefou! huusi Joannes.
-- Hohoi, ukkoseni, haavasi oli kai vastuksena sääressäsi, koska olet
muuttanut sen käsivarteen?

Näitä sanoja seurasi pieni hopearaha, jonka Joannes apinan
tarkkuudella heitti likaiseen lakkiin, jota kerjäläinen piti
ojennettuna kipeässä kädessään. Hän otti värähtämättä vastaan almun
ja pistopuheen ja jatkoi mankumistaan:

-- Armahtakaa vaivaista!

Tämä välinäytös oli tuntuvasti herpaissut mielenkiintoa, ja suuri osa
yleisöä taputti Robin Poussepainin ja muiden nuorten kirjurien kanssa
käsiään, nauraen tuolle omituiselle vuoropuhelulle, jonka ylioppilas
kaikuvalla äänellään ja kerjäläinen ainaisella mankumisellaan olivat
liittäneet keskelle prologia.

Gringoire oli kovin harmissaan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään,
hän huuteli kerran toisensa jälkeen näyttelijöille: "Jatkakaa!
Jatkakaa hiidessä!" luomatta pelkästä halveksumisesta edes katsetta
keskeyttäjiin.

Samassa hän tunsi jonkun nykäisevän häntä takinliepeestä. Hän kääntyi
hiukan harmistuneena ja hänen oli vaikea hymyillä, mutta hän yritti
kuitenkin. Gisquette la Genciennen kaunis käsi siellä tällä tavalla
kaiteen läpi herätti hänen huomiotaan.

-- Vieläkö ne jatkavat, herra? tyttö kysyi.

-- Luonnollisesti, Gringoire vastasi loukkaantuneena kysymyksestä.

-- Tahtoisitteko sitten ystävällisesti selittää minulle...

-- Mitä ne aikovat sanoa? ehätti Gringoire. -- Sangen mielelläni!
Kuunnelkaahan.

-- Ei, Gisquette sanoi, ei sitä, vaan mitä ne ovat sanoneet tähän
asti.

Gringoire hätkähti aivan kuin joku olisi häntä naskalilla pistänyt.

-- Hitto vieköön tuon tyhmän kaakattavan kanan! hän mutisi
hampaittensa välitse.

Tästä hetkestä Gisquette oli vajonnut perin alhaalle hänen silmissään.

Sillä välin näyttelijät olivat totelleet hänen kehoitustaan, ja
kun yleisö huomasi, että he alkoivat taas puhua, se ryhtyi jälleen
kuuntelemaan. Mutta äkillisen keskeytyksen vuoksi oli siltä mennyt
hukkaan melkoinen osa kappaleen kauneudesta, kuten Gringoire
harmikseen havaitsi. Rauha oli vähitellen palannut, ylioppilas oli
hiljaa, kerjäläinen laski hattuunsa kertyneitä lantteja, ja näytelmä
oli päässyt voitolle.

Se oli itse asiassa sangen kaunis teos, jota mielestämme vieläkin
voitaisiin hiukan korjattuna esittää. Tarina, joka oli hieman pitkä
ja sisällyksetön, toisin sanoen, sommiteltu taiteen sääntöjen
mukaan, oli yksinkertainen, eikä Gringoire voinut olla puolueettoman
arvostelunsa pyhyydessä rehellisesti ja vilpittömästi ihailematta
sen selvyyttä. Kuten helposti saattaa käsittää, olivat nuo neljä
vertauskuvaa hieman väsyneitä hedelmättömän matkansa jälkeen
kolmen maanosan halki, joista he olivat etsineet sopivaa henkilöä,
jonka haltuun voisivat uskoa kultadelfiininsä. Tuon ihmeellisen
kalan ylistyksiin oli sekoitettu tuhansia hienoja viittauksia
prinsessa Margaretan uudesta sulhasesta, joka sivumennen sanoen
vietti vangin ilotonta elämää Amboisen linnassa ja jolla ei ollut
aavistustakaan siitä, että Maanviljelys, Papisto, Aateli ja Kauppa
olivat sellaisessa puuhassa hänen tähtensä. Mainittu delfiini oli
näytelmän mukaan nuori, kaunis, väkevä ja ennen kaikkea -- kaikkien
kuninkaallisten hyveiden ihana alkulähde! -- Ranskan leijonan poika.
Tämä rohkea kuva on todella ihmeteltävä. Kuninkaallisena nimi- tai
hääpäivänä ei teatterinkaan luonnonhistorian tarvitse lainkaan
epäillen suhtautua delfiiniin, joka on leijonan poika. Sellaiset
pindarolaiset ja harvinaiset yhdistelmät juuri todistavat runollista
innoitusta. Mutta tehdäksemme arvostelullekin oikeutta, voisimme
huomauttaa, että runoilija olisi voinut kehitellä tätä kaunista
ajatusta vähemmässäkin kuin kahdessasadassa säkeessä. Mutta mysteerin
tuli palatsivoudin määräyksen mukaan kestää kello kahdestatoista
neljään, ja jotainhan täytyi sanoa. Ja näytelmäähän kuunneltiin
kärsivällisesti.

Yhtäkkiä kesken rouva Kaupan ja rouva Aatelin kiistaa ja juuri sinä
hetkenä, jona mestari Maanviljelys lausui seuraavaa ihmeellistä
säettä:

    Eläintä uljaampaa ei metsät kätke,

avautui tuo tähän saakka niin onnettomana hetkenä suljettuna Pysynyt
ovi nyt selko selälleen, ja ovenvartija julisti kuuluvalla äänellä:
_Hänen korkea-arvoisuutensa Bourbonin kardinaali_.




III. Herra kardinaali


Gringoire parka! Kaikkien juhannusrakettien pauke, kahdenkymmenen
tuliluikun laukaiseminen, Billy-tornin kuuluisan tykin pamahdus,
jonka luoti Pariisin piirityksen aikana sunnuntaina syyskuun 29:ntenä
päivänä v. 1465 surmasi seitsemän burgundilaista yhdellä kertaa, koko
ruutivaraston räjähdys Temple-portin luona ei olisi tänä juhlallisena
ja dramaattisena hetkenä pahemmin särkenyt hänen korviaan kuin nuo
ovenvartijan lausumat muutamat sanat: _Hänen korkea-arvoisuutensa
Bourbonin kardinaali_.

Pierre Gringoire ei suinkaan pelännyt herra kardinaalia ja halveksi
häntä yhtä vähän. Hän ei ollut sellainen pelkuri eikä liioin
niin julkea. Todellisena eklektikkona [valikoitsija, tieteessä
ja taiteessa se, joka ei yhdy mihinkään määrättyyn oppisuuntaan,
vaan valikoi moninaisuudesta kaiken sen, mikä hänestä näyttää
parhaalta], kuten nykyään sanottaisiin, kuului Gringoire noihin
yleviin ja lujiin, maltillisiin ja tyyniin luonteisiin, jotka aina
osaavat pysytellä keskitiellä, _stare in dimidio rerum_, jotka ovat
täynnä järkeä ja vapaamielistä viisautta, samalla kuin he käyttävät
kardinaaleja hyväkseen, -- tuohon oivalliseen, kuolemattomaan
filosofisukuun, joille viisaus, aivan kuin joku uusi Ariadne, näyttää
antaneen lankakerän, jota kehitellen he maailman alusta saakka
ovat vaeltaneet ihmiselämän sokkeloisessa labyrintissa. Heitä on
olemassa kaikkina aikoina, aina samanlaisina, toisin sanoen, eri
aikojen mukaisina. Ja lukuunottamatta meidän Pierre Gringoireamme,
joka, jos meidän onnistuu antaa hänelle hyvin ansaittu kuuluisuus,
kylläkin hyvin edustaa heitä viidennellätoista vuosisadalla,
elähdytti heidän henkensä varmaankin myös isä Du Breuliä, kun hän
kuudennellatoista vuosisadalla kirjoitti nuo naiivin ylevät sanat,
jotka ovat vuosisatain arvoiset: "Olen pariisilainen kansakunnaltani
ja parrhisilainen kieleltäni, koska kreikkalainen sana _parrhisia_
merkitsee rohkeapuheisuutta: sitä olen käyttänyt itseään herroja
kardinaaleja, prinssi de Contyn setää ja veljeä vastaan, kuitenkin
aina huomioonottaen heidän suuruutensa ja loukkaamatta ketään heidän
seurueistaan, mikä merkitseekin jo paljon."

Siihen epämieluisaan vaikutelmaan, jonka kardinaalin tulo herätti
Pierre Gringoiressa, ei näin ollen sekoittunut vihaa eikä
halveksumista. Päinvastoin oli runoilijallamme aivan tarpeeksi
tervettä järkeä ja kyllin kulunut takki ollakseen hyvillään siitä,
että sellainen ylhäinen korva saattaisi kuulla hänen prologinsa
viittauksia ja varsinkin delfiinin, Ranskan leijonan pojan,
ylistyksiä. Mutta itsekkyys ei ole hallitsevana piirteenä runoilijain
ylevässä luonteessa. Jos näet annamme luvun kymmenen merkitä
runoilijan olemusta, voisi kemisti, joka sitä ryhtyisi erittelemään,
löytää siitä yhden osan itsekkyyttä ja yhdeksän osaa itserakkautta.
Mutta sinä hetkenä, jona ovi avattiin kardinaalille, olivat nuo
yhdeksän kymmenesosaa itserakkautta menestyksen paisuttamina niin
väkevässä nousutilassa, että ne kokonaan tukahduttivat sen pienen
huomaamattoman itsekkyysmolekyylin, jonka me äsken huomautimme
muodostavan yhden osan runoilijain luonnetta; muuten erittäin tärkeä
osa, todellisuuden ja ruumiillisuuden painolasti, jota ilman he
eivät voisi lainkaan pysyä maan kamaralla. Gringoire nautti tämän
suuren kuulijakunnan näkemisestä, tuntemisesta ja niin sanoakseni
sen valtasuonen tunnustelemisesta. Mitäpä siitä, vaikkapa tämä
kuulijakunta olikin hänen mielestään suureksi osaksi sivistymätöntä
joukkoa. Hän näki sen hämmästyneenä, jäykistyneenä ja ikään kuin
tukahtuneena sen sanatulvan paljoudesta, joka lakkaamatta virtasi
hänen teoksensa joka kohdasta. Itse hän nautti täyttä päätä
mukana, ja päinvastoin kuin La Fontaine, joka huvinäytelmäänsä _Le
Florentiniä_ esitettäessä kysyi: "Kukahan pöllö tämänkin roskan on
kirjoittanut?" olisi hän mielellään kysynyt naapuriltaan: "Kenen tämä
mestariteos on?" Voimme siis helposti kuvitella, minkä vaikutuksen
kardinaalin äkillinen ja sopimaton tulo teki häneen.

Hänen pelkonsa kävikin kukkuramitalla toteen. Hänen
korkea-arvoisuutensa tulo pani koko kuulijakunnan liikkeelle. Kaikki
päät kääntyivät parveketta kohden. Ei voinut enää kuulla mitään.
"Kardinaali! kardinaali!" kuului kaikkialta.

Kardinaali pysähtyi hetkeksi parvekkeen kynnykselle. Melu kasvoi
kaksinkertaiseksi hänen luodessaan välinpitämättömän silmäyksen
ympäri salia. Kaikki nousivat varpailleen nähdäkseen paremmin.

Kardinaali olikin itse asiassa henkilö, joka oli yhtä hyvin näkemisen
arvoinen kuin mikä tahansa muukin komedia. Bourbonin kardinaali
Kaarle, Lyonin arkkipiispa ja kreivi, Gallian pääpiispa, oli
veljensä, Beaujeun herttuan Pietarin kautta sukua Ludvig XI:lle,
jonka vanhimman tyttären hän oli nainut, ja äitinsä Burgundin
Agneksen kautta Kaarle Rohkealle. Hallitsevana piirteenä tässä
Gallian pääpiispassa oli hovimiehenhenki ja taipuminen vallanpitäjien
tahtoon. Voi näin ollen kuvitella, miten monta pulmaa tämä
kaksinkertainen sukulaisuussuhde oli hänelle tuottanut, ja miten
monen maallisen salakarin sivuitse hänen hengellinen purtensa oli
saanut luovia murskautumatta Ludvigiin toisella tai Kaarleen toisella
puolen, tähän Skyllaan ja Kharybdikseen, joka oli niellyt Nemours'in
herttuan ja Saint-Polin konnetaabelin. Taivaan avulla hän oli
sangen onnellisesti suoriutunut kaikista hankaluuksista ja ehtinyt
seikkailuitta Roomaan. Mutta vaikka hän oli satamassa, tai oikeammin
sanoen, koska hän oli satamassa, hän muisteli aina levottomuudella
vaarojen ja vastuksien täyttämän poliittisen uransa vaihtelevia
tapahtumia. Hänen oli tapana sanoa, että vuosi 1476 oli ollut hänelle
_musta ja valkea_, tarkottaen sillä, että hän sinä vuonna oli samalla
kertaa kadottanut äitinsä Bourbonnais'n herttuattaren ja serkkunsa
Burgundin herttuan, ja että toinen suru oli lohduttanut häntä
toisessa.

Hän oli muuten hyväsydäminen mies, vietti iloista kardinaalin elämää
ja mielellään maisteli oikeata kuninkaallista Challuaun [Chaillot]
viiniä, ei lainkaan vihannut Richarde la Garmoisea ja Thomasse
la Saillardea, antoi mieluummin almuja kauniille tytöille kuin
vanhoille vaimoille, ja oli kaikkien näiden ominaisuuksiensa vuoksi
pariisilaisten suosima. Kun hän näyttäytyi julkisesti, hänellä
oli aina seurana pieni hovi ylhäissukuisia piispoja ja pappeja,
iloisia lemminkäisiä, jotka eivät hyljeksineet rypäleen mehua, ja
useammin kuin kerran tapahtui, että hurskaat sisaret, jotka palasivat
iltamessusta Saint-Germain d'Auxerresta, kulkiessaan Bourbonin
palatsin kirkkaasti valaistujen ikkunain ohitse, kuulivat samojen
äänien, jotka päivällä olivat heille messunneet, lasien kilistessä
laulavan Benediktus XII:n juomalaulua _Bibamus papaliter_, saman
paavin, joka tiaaraan asetti kolmannen kruunun.

Tämä kansansuosio se epäilemättä pelasti kardinaalin huonosta
vastaanotosta joukon taholta, saman joukon, joka hetkistä aikaisemmin
oli ollut niin tyytymätön ja niin tuiki vähän kunnioittanut häntä
päivänä, jona hänen piti valita paavi. Mutta pariisilaiset eivät
ole pitkävihaisia, ja nuo kunnon porvarit tunsivat muuten vieneensä
voiton kardinaalista pakottaessaan näyttelijät aloittamaan, ja se
voitto riitti heille. Ja herra kardinaali Bourbon oli komea mies;
hänellä oli sangen kaunis punainen puku, joka sopi hänelle mainiosti;
toisin sanoen, naisväki oli hänen puolellaan, siis yleisön suurin
osa. Olisihan ollut kohtuutonta ja osoittanut huonoa makua, jos olisi
vihelletty kardinaalille siksi, että hän oli antanut odottaa itseään,
kun tämä kardinaali lisäksi oli kaunis mies ja esiintyi edukseen
punaisessa puvussaan.

Hän astui siis parvekkeelle tervehtien yleisöä tuolla suopealla
hymyllä, jolla mahtavat aina ovat suhtautuneet kansaan, ja suuntasi
askeleensa hitaasti punaisella sametilla päällystettyä nojatuoliaan
kohden näyttäen miettivän aivan muita asioita. Hänen seurueensa,
jota me nykyään nimittäisimme hänen piispa- ja pappiesikunnakseen,
astui aivan hänen kintereillään parvekkeelle herättäen yleisössä
yhä enemmän melua ja uteliaisuutta, Alettiin yleisesti osoitella.
Mainittiin naapureille saapujain nimiä; kukin halusi tuntea ainakin
yhden. Kuka osoitti Marseillen piispaa Alaudet'ta, jos oikein
muistan, kuka Saint-Denis'n prioria, kuka Saint-Germain-des-Prés'n
apottia Robert de Lespinassea, erään Ludvig XI:n rakastajattaren
seikkailevaa veljeä, mutta nämä meluisat tiedonannot eivät suinkaan
aina osuneet oikeaan. Ylioppilaat taas vuorostaan noituivat. Nyt oli
heidän päivänsä, heidän narrinjuhlansa, heidän saturnaliansa, nuorten
oikeuden kirjurien ja humanistien vuotuiset orgiat. Pahimmatkin
ruokottomuudet olivat sallittuja ja pyhitettyjä tuona päivänä. Olihan
väkijoukossa sellaisia riehakoita naikkosia kuin Kaunis-Kaisa,
Hutsu-Anni ja Kympin-Leena. Pitihän vähintään kiroilla, minkä kieli
kesti, ja hiukan noitua Jumalan nimeen niin kauniina päivänä ja
niin hyvässä kirkonmiesten ja ilotyttöjen seurassa. Eivätkä he
jättäneetkään tilaisuutta käyttämättä, ja yleisen melun seasta
kuului kaikkien noiden viikarien suista, joita muun osan vuodesta
piti kurissa Ludvig Pyhän hehkuvan raudan pelko, kauhea sadatusten
ja sutkausten tulva. Ludvig Pyhä raukka, miten he kohtelivatkaan
häntä hänen omassa Oikeuspalatsissaan! Jokainen noista rasavilleistä
oli maalitaulukseen valinnut tulijain joukosta jonkun mustan,
harmaan, valkoisen; tai sinipunaisen viitan. Mitä Joannes Frollo
de Molendinoon tulee, hän oli arkkidiakonin veljenä rohkeasti
valinnut punaisen, ja hän hoilasi täyttä kurkkua katse hävyttömästi
suunnattuna kardinaaliin: _Cappa repleta mero!_ [Viitta puhdasta
viiniä täynnä.]

Kaikki nämä yksityiset äänet, jotka me nyt tässä olemme lukijalle
peittelemättä esittäneet, häipyivät siinä määrin yleiseen meluun,
etteivät ne kuuluneet parvekkeelle. Kardinaali ei muuten olisi niistä
erityisemmin pahastunutkaan, sillä niin totuttu oltiin tämän päivän
vapauksiin. Hänellä oli sitä paitsi, kuten hänen ilmeestäänkin näkyi,
eräs toinen huoli, joka seurasi hänen kintereillään ja miltei samaan
aikaan kuin hänkin astui parvekkeelle: flaamilaiset lähettiläät.

Hän ei tosin ollut mikään perusteellinen poliitikko, joka olisi
miettinyt hiuksensa harmaiksi serkkujensa Burgundin Margaretan ja
Wienin dauphinin Kaarlen avioliiton mahdollisia seurauksia tai
sitä, miten kauan tuo paikattu liitto Itävallan arkkiherttuan ja
Ranskan kuninkaan välillä kestäisi, ja miten Englannin kuningas
suhtautuisi tähän hänen tyttärensä syrjäyttämiseen. Tämä ei itse
asiassa suuriakaan häntä huolestuttanut, ja hän joi joka ilta
kuninkaallista Chaillot'tansa aavistamatta, että muutamat pullot
tätä samaa viiniä, jotka Ludvig XI lähetti ystävyydenlahjana Edvard
IV:lle (hieman lääkäri Coictier'n tarkastamana ja parantamana),
eräänä kauniina aamuna vapauttaisivat Ludvig XI:n Edvard IV:stä.
Näitä huolia ei "Itävallan arkkiherttuan kunnioitettava lähetystö"
tuottanut kardinaalille, mutta se vaivasi häntä toisella tavalla.
Hänestä ei ollut suinkaan helppoa, että hänen, Kaarle Bourbonin,
piti esiintyä isäntänä yksinkertaisille porvareille, hänen,
kardinaalin, mitättömille raatimiehille, hänen, iloisen ranskalaisen,
flaamilaisille oluenjuojille, ja lisäksi julkisesti. Se oli
varmaankin ikävimpiä tehtäviä, mitä hän kuninkaan mieliksi oli
koskaan ottanut suorittaakseen.

Kuitenkin oli hänen kasvoillaan mitä kohteliain ilme, kun hän
kääntyi ovea kohden vartijan äänekkäästi ilmoittaessa: "Itävallan
herra arkkiherttuan herrat lähettiläät". On turhaa sanoa, että koko
yleisökin alhaalla salissa kääntyi sinne päin.

Sisälle astui parittain Itävallan Maximilianin neljäkymmentäkahdeksan
lähettilästä, johtajina kunnianarvoisa pater Jehan, Saint-Bertin
apotti, Kultaisen taljan ritarikunnan kansleri, ja Jacques de Goy,
Daubyn herra ja Gentin ylivouti. Heidän syvä vakavuutensa erosi
jyrkästi siitä huolimattomasta tavasta, millä Bourbonin kardinaalin
kirkollinen seurue esiintyi. Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota
vain tuolloin tällöin hillityt naurahdukset häiritsivät, yleisö
kuunteli noita omituisia nimiä ja porvarisarvoja, joita jokainen
näistä herroista järkähtämättömän vakavana ilmoitti ovenvartijalle,
joka vuorostaan toisti nimet ja arvot sekaisin ja tuntemattomiksi
vääntyneinä. Siinä oli mestari Loys Roelof, raatimies Louvainin
kaupungista; herra Clays d'Etuelde, raatimies Brysselistä; herra
Paul de Baeust, Voirmizellen herra, Flanderin presidentti; mestari
Jehan Coleghens, Antwerpenin Pormestari; mestari George de la Moere,
ensimmäinen oikeusneuvosmies Gentistä; mestari Gheldolf van der
Hage, ensimmäinen perintöasiainneuvosmies samasta kaupungista; ja
herra de Bierbecque ja Jehan Pinnock ja Jehan Dymaerzelle jne. jne.;
vouteja, raatimiehiä ja pormestareita; pormestareita, raatimiehiä ja
vouteja; kaikki suoria, jäykkiä, arvokkaita, turpeita, pukeutuneina
samettisiin ja damastisiin juhlatamineisiin ja mustasamettisiin
huppukauhtanoihin, joissa oli kyprolaisin kultalangoin koristetut
tupsut; ennen kaikkea muhkeita flaamilaiskasvoja vakavine, ankaroine
ilmeineen, samaa sukua, jota Rembrandt on maalannut "Yövartionsa"
tummalle taustalle; henkilöitä, joiden kaikkien otsalta saattoi
lukea, että Itävallan Maximilian oli menetellyt oikein "luottaessaan
heidän älykkyyteensä, rohkeuteensa, kokemukseensa, uskollisuuteensa
ja rehellisyyteensä", kuten hän julistuksessaan lausui.

Eräs poikkeus kuitenkin oli. Se oli hieno, älykkään ja viekkaan
näköinen mies, eräänlainen apinan ja diplomaatin sekoitus, jota
kardinaali lähestyi kolme askelta ja tervehti syvällä kumarruksella,
vaikka hän olikin vain Willem Rym, neuvoston jäsen ja Gentin
kaupungin pormestari.

Harva tiesi vielä silloin, mikä tämä Willem Rym oli miehiään.
Harvinainen nero, joka vallankumousaikoina olisi loistolla esiintynyt
tapausten johdossa, mutta jonka viidennellätoista vuosisadalla
täytyi tyytyä maanalaiseen työhön juonien salaojissa ja elää
juoksuhaudoissa, kuten Saint-Simonin herttua lausui. Hänet muuten
tunsi sangen hyvin Euroopan ensimmäinen sapööri, joka piti häntä
suuressa arvossa. Hän juonitteli tuttavallisesti Ludvig XI:n kanssa,
jonka salaiset suunnitelmat hän usein vainusi, -- kaikki seikkoja,
joista ei ollut aavistustakaan tällä yleisöllä, jota kardinaalin
kohteliaisuus tätä vaatimatonta, pientä flaamilaista raatimiestä
kohtaan suuresti ihmetytti.




IV. Mestari Jacques Coppenole


Samaan aikaan kuin Gentin pormestari ja hänen korkea-arvoisuutensa
vaihtoivat syvän kumarruksen ja muutamia hiljaisia sanoja, näyttäytyi
ovella kookas mies, jolla oli suuri pää ja leveät hartiat ja joka
teki tuloa yhtaikaa Willem Rymin kanssa: verikoira ketun rinnalla,
olisi voinut sanoa. Hänen huopahatturähjänsä ja nahkatakkinsa olivat
räikeänä vastakohtana häntä ympäröivälle sametille ja silkille.
Luullen häntä joksikin erehtyneeksi tallirengiksi pysäytti hänet
ovenvartija.

-- Seis, hyvä mies! Ei tänne saa tulla.

Nahkatakkinen työnsi hänet syrjään olkapäästä.

-- Mitä sinä siinä, tomppeli? hän sanoi äänellä, joka sai koko salin
huomion kiintymään tähän omituiseen keskusteluun. -- Etkö näe, että
kuulun lähetystöön?

-- Nimenne? ovenvartija kysyi.

-- Jacques Coppenole.

-- Arvonne?

-- Sukankutoja Gentistä; osoitekilvessä _Kolme ketjua._

Ovenvartija hölmistyi. Kävihän vielä päinsä ilmoittaa raatimiehiä ja
pormestareita; mutta sukankutoja, se oli jo liikaa. Kardinaali istui
kuin neuloilla. Koko kansanjoukko kuunteli ja katseli parvekkeelle.
Jo kaksi päivää oli hänen korkea-arvoisuutensa parhaansa mukaan
koettanut silitellä näitä flaamilaisia karhuja saadakseen heidät
hieman esiintymiskelpoisemmiksi, ja nyt tämä kauhea välinäytös. Tällä
välin oli Willem Rym hienoine hymyineen lähestynyt ovenvartijaa.

-- Ilmoittakaa mestari Jacques Coppenole, Gentin raadin kirjuri, hän
kuiskasi hiljaa.

-- Ovenvartija, kardinaali lausui kovaa, ilmoittakaa mestari Jacques
Coppenole, kuuluisan Gentin kaupungin raadin kirjuri.

Se oli harhaisku. Willem Rym yksin olisi voinut välttää vaikeuden;
mutta Coppenole oli kuullut kardinaalin sanat.

-- Ei, Herra paratkoon! hän huudahti ukkosenäänellään. -- Jacques
Coppenole, sukankutoja. Kuuletko, ovenvartija? Ei enempää eikä
vähempää. Herra paratkoon! sukankutoja, eikö se riitä? Herra
arkkiherttua on monesti etsinyt hansikastaan minun sukistani.
[Sanaleikki. _Gant_, hansikas, ja _Gentin_ ranskalainen nimi
lausutaan samalla tavalla.]

Näitä sanoja seurasi valtava naurun ja kättentaputusten puuska.
Sanaleikki ymmärretään heti Pariisissa ja sille taputetaan aina käsiä.

Lisätkäämme vain, että Coppenole oli kansanmies, ja että koko yleisö
oli kansanmiehiä ja -naisia. Heidän ja hänen välilleen oli äkkiä
syntynyt sähköinen yhdysside aivan kuin itsestään. Flaamilaisen
sukankutojan ylpeät sanat olivat, samalla kun ne nöyryyttivät
hoviväkeä, kaikissa noissa plebeijisieluissa herättäneet jonkinlaista
omanarvontuntoa, joka vielä viidennellätoista vuosisadalla oli hämärä
ja kehittymätön. Tämä sukankutoja, joka juuri oli rohjennut vastustaa
itse kardinaalia, oli heidän vertaisensa, ajatus, joka sangen
suloisesti kutkutti tätä rahvasta, joka oli tottunut kunnioittamaan
ja tottelemaan kardinaalin laahustimenkantajan, Pyhän Genovevan
apotin voudin renkejä.

Coppenole tervehti ylpeästi hänen korkea-arvoisuuttaan, joka vastasi
tuon Ludvig XI:n pelkäämän kaikkivaltiaan porvarin tervehdykseen.
Willem Rym, tämä "viisas ja pahanilkinen mies", kuten Philippe
de Comines sanoo, katseli heitä pilkallinen ja voitollinen hymy
huulillaan. Kaikki istuutuivat paikoilleen, kardinaali aivan
neuvottomana ja rauhattomana, Coppenole tyynenä ja levollisena
ja epäilemättä miettien itsekseen, että loppujen lopuksi hänen
arvonimensä, sukankutoja, oli yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin,
ja että Maria Burgundilainen, tämän Margaretan äiti, jota Coppenole
parhaillaan oli naittamassa, ei olisi niin suuresti pelännyt häntä
kardinaalina kuin sukankutojana. Sillä mikään kardinaali ei olisi
saanut Gentin porvareita nousemaan Kaarle Rohkean tyttären suosikkeja
vastaan, kardinaali ei olisi voinut yhdellä ainoalla sanalla karaista
kansanjoukkoa hänen kyyneleitään ja rukouksiaan vastaan, kun hän
mestauslavan juurelle saakka tuli rukoilemaan kansaltaan heille
armoa, kun taas sukankutojan olisi ainoastaan tarvinnut nostaa
nahkahihainen käsivartensa, että teidän päänne, korkeat herrat Guy
d'Hymbercourt ja kansleri Guillaume Hugonet, olisivat pudonneet!

Vieläkään eivät kardinaalin kaikki nöyryytykset olleet loppuneet,
ja hänen täytyi juoda pohjaan saakka tämän huonon seuran tuottama
katkera kalkki.

Lukija ei liene unohtanut tuota häikäilemätöntä kerjäläistä, joka
prologin alussa oli kiivennyt kardinaalin parvekkeen reunustalle.
Loistavien vieraiden saapuminen ei suinkaan ollut pelottanut häntä
sieltä pois, ja samalla kun papit ja lähettiläät tuppautuivat tiheään
kuin hollantilaiset sillit lehterin penkeille, hän oli asettunut
sangen mukavasti istumaan reunustalle jalat ristissä. Kun huomio oli
kiintynyt toisaalle, ei kukaan ollut huomannut tätä pitkälle menevää
hävyttömyyttä. Ja hän puolestaan ei lainkaan kiinnittänyt huomiotaan
siihen, mitä salissa tapahtui. Hän huojutti päätään huoletonna
kuin napolilainen kulkuri ja toisti silloin tällöin melun keskellä
koneellisesti: "Armahtakaa vaivaista!" Hän lieneekin ollut ainoa koko
joukosta, joka Coppenolen ja ovenvartijan sananvaihdon aikana ei
ollut edes kääntänyt päätään. Mutta nyt sattui niin, että gentiläinen
sukankutoja, jolla jo oli kansanjoukon myötätunto puolellaan ja johon
kaikkien katseet olivat kiintyneet, istuutui ensimmäiselle penkille
aivan kerjäläisen kohdalle, ja yleisö hämmästyi sangen suuresti
nähdessään, että flaamilainen lähettiläs, tarkastettuaan hieman
lähemmin kerjäläistä, taputti aivan toverillisesti häntä risaiselle
olkapäälle. Kerjäläinen kääntyi. Saattoi nähdä hämmästystä ja jälleen
tuntemisen iloa kummankin kasvoilla, ja vähääkään välittämättä
näkijöistä alkoivat sukankutoja ja kerjäläinen keskustella
hiljaisella äänellä pitäen toisiaan kädestä kerjäläisen risojen
pistäessä räikeästi silmään parvekepeitteen kultakirjailua vasten;
hän muistutti matoa appelsiinilla.

Tämän harvinaisen näyn eriskummaisuus herätti salissa sellaisen
naurunpuuskan, että kardinaalinkin huomio kiintyi siihen. Hän
kurottautui hieman, ja kun hän ei paikaltaan voinut nähdä muuta kuin
kaistan Trouillefoun risaista pukua, hän luuli luonnollisesti, että
kerjäläinen pyysi almua, ja huusi tästä rohkeudesta suuttuneena:

-- Herra palatsivouti, käskekää heittää tuo lurjus virtaan.

-- Herra paratkoon! herra kardinaali, virkkoi Coppenole päästämättä
Clopinin kättä, -- hän on minun ystäviäni!

-- Hyvä, hyvä! huusi yleisö. Tästä hetkestä lähtien oli mestari
Coppenolella Pariisissa samoin kuin Gentissä "suuri kansansuosio;
sillä sellaisilla henkilöillä", sanoo Philippe de Comines, "on se
aina, kun he ovat siihen määrään epäsovinnaisia".

Kardinaali puraisi huultansa. Hän kumartui naapurinsa Pyhän Genovevan
apotin puoleen ja sanoi hänelle hiljaa:

-- Kauniita lähettiläitä herra arkkiherttua on meille lähettänyt
Margaretaa esittelemään!

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, apotti vastasi, -- tuhlaa
kohteliaisuuksiaan suotta noille flaamilaisille kärsille, _margaritas
ante porcos_ [helmiä sioille].

-- Sanokaa mieluummin, lisäsi kardinaali hymyillen, _porcos ante
Margaritam_. [Sikoja ennen Margaretaa. Margareta merkitsee helmeä.]

Koko tuo kaapuihin pukeutunut pieni hovi otti ihastuksella vastaan
tämän sanaleikin. Kardinaali tunsi saaneensa hiukan korvausta. Hän
ja Coppenole olivat nyt tasoissa; hänkin oli niittänyt sanaleikillä
suosiota.

Ne lukijat, joilla on kykyä yleistää, kuten nykyään sanotaan,
sallinevat meidän kysyä, ovatko he saaneet kyllin selvän kuvan
siitä näytelmästä, jonka tuon suuren salin laaja suunnikas tällä
hetkellä tarjosi. Keskellä salin vasenta sivuseinää suuri, komea,
kultakirjaillulla kankaalla päällystetty parveke, jolle astuu
saattueessa pienestä goottilaistyylisestä ovesta joukko juhlallisia
henkilöitä ovenvartijan yksitellen ilmoittamina. Etupenkeillä
jo joukko kunnianarvoisia henkilöitä kärpännahka-, sametti- ja
purppurapäähineissä. Arvokkaana vaikenevan parvekkeen ympärillä,
sivuilla, edessä, joka puolella kova tungos ja kova melu. Tuhansia
katseita suuntautuneina heidän kasvojaan kohden, tuhansia kuiskeita
joka nimestä. Näytelmä on todellakin omituinen ja ansaitsee hyvin
katsojan huomion. Mutta mikä on tuo tuolla salin päässä oleva
lautateline, jonka päällä on neljä ja juurella yhtä monta kirjavasti
puettua marionettia? Ja kuka on tuo mustapukuinen ja kalpea olento,
joka seisoo sen vieressä? Niin, rakas lukijani, siellähän on Pierre
Gringoire ja hänen prologinsa.

Olimme kaikki kokonaan unohtaneet hänet, ja sitä hän juuri eniten
pelkäsi.

Siitä hetkestä saakka, jolloin kardinaali astui sisään, Gringoire
oli lakkaamatta ponnistellut prologinsa pelastamiseksi. Hän oli
ensin käskenyt näyttelijöitä, jotka olivat vaienneet, jatkamaan
kovemmalla äänellä, ja kun hän oli nähnyt, ettei kukaan kuunnellut,
hän oli antanut heidän keskeyttää ja koko sen neljännestunnin,
jonka seisaus kesti, hän oli polkenut ja huitonut, vedonnut
Gisquetteen ja Liénardeen ja kehoittanut naapureitaan vaatimaan
prologin jatkamista, mutta turhaan. Kukaan ei kääntänyt silmiään
kardinaalista, lähettiläistä ja parvekkeesta, noiden lukemattomien
katseitten ainoasta kohteesta. Otaksuttavaa on myös, ja me sanomme
sen ikäväksemme, että prologi alkoi jonkin verran ikävystyttää
kuulijoita. Itse asiassa esitettiin parvekkeella aivan samaa
näytelmää kuin marmoripöydällä: taistelua Maanviljelyksen ja
Papiston, Aatelin ja Kaupan välillä. Ja suuri joukko yleisöä halusi
mieluummin nähdä ne ilmielävinä edessään, hengittävinä, toimivina
ja kyynärpäillään tönivinä, lihana ja verenä, tässä flaamilaisessa
lähetystössä, tässä piispallisessa hovissa, kardinaalin kaavun ja
Coppenolen nutun alla, kuin maalattuina, vaatetettuina ja niin
sanoakseni täytettyinä ja lausuen säkeitä niissä keltaisissa ja
valkeissa mekoissa, joihin Gringoire oli ne pukenut.

Runoilijamme ei kuitenkaan pitänyt peliään vielä kokonaan menetettynä
ja nähdessään rauhan jonkin verran palaavan hän keksi sotajuonen.

-- Hyvä herra, hän sanoi kääntyen lähimmän naapurinsa, lihavan,
kärsivällisen näköisen miehen puoleen, -- ettekö ole sitä mieltä,
että pitäisi aloittaa uudelleen?

-- Mikä? naapuri kysäisi.

-- Mysteeri tietenkin! Gringoire vastasi.

-- Miksikäs ei, virkahti naapuri.

Tämä puolittainen hyväksyminen riitti Gringoirelle ja tunkeutuen
joukon sekaan sen verran kuin saattoi hän alkoi huutaa täyttä
kurkkua, kun ei kukaan muu näyttänyt siihen taipuvalta:

-- Aloittakaa, aloittakaa uudelleen!

-- Piru vieköön! huusi Joannes de Molendino, mitä ne tuolla nurkassa
laulavat (sillä Gringoire luihkasi neljän edestä)? Mitä sanotte,
toverit, eikö mysteeri ole loppunut? He tahtovat aloittaa sen
uudelleen! Eihän se sovi.

-- Ei! ei! huusivat kaikki ylioppilaat yhdestä suusta. Alas mysteeri!
alas!

Mutta Gringoire huusi yhä useamman miehen voimalla:

-- Aloittakaa uudelleen! Aloittakaa uudelleen! Nämä huudot herättivät
kardinaalin huomion.

-- Herra palatsivouti, hän sanoi pitkälle, mustapukuiselle miehelle,
joka seisoi jonkin askeleen päässä hänestä, mitä helvetillistä melua
nuo vintiöt tuolla pitävät?

Palatsivouti oli jonkinlainen matelija-virkamies, eräänlainen
lainopillinen yölepakko, samalla rotta ja lintu, tuomari ja renki.

Hän lähestyi hänen korkea-arvoisuuttaan ja suuresti peläten hänen
vihastumistaan sai änkyttäen kerrotuksi kansanjoukon sopimattomasta
käyttäytymisestä, miten keskipäivä oli tullut ennen hänen
korkea-arvoisuuttaan ja miten näyttelijät oli pakotettu aloittamaan
odottamatta hänen korkea-arvoisuutensa tuloa.

Kardinaali purskahti nauramaan.

-- Kunniani kautta, yliopiston rehtorin olisi pitänyt tehdä samoin.
Vai mitä sanotte, mestari Rym?

-- Herra kardinaali, vastasi Willem Rym, olkaamme iloisia, että
olemme päässeet puolesta näytelmästä. Hyödyimmehän sen verran.

-- Saavatko nuo vintiöt jatkaa ilveilyään? palatsivouti kysyi.

-- Jatkakoot, jatkakoot! sanoi kardinaali, se on minusta
yhdentekevää. Luen sill'aikaa messukirjaani.

Palatsivouti astui parvekkeen reunalle ja huusi, käskettyään
kädenliikkeellä yleisöä vaikenemaan:

-- Porvarit ja kaupunkilaiset! Tyydyttääkseen sekä niitä, jotka
vaativat aloittamaan uudelleen, että niitä, jotka vaativat
lopettamaan, hänen korkea-arvoisuutensa käskee jatkamaan.

Molempien puolien täytyi alistua siihen. Mutta sekä tekijä että
yleisö eivät olleet sen takia oikein tyytyväisiä kardinaaliin.

Lavalla olevat henkilöt alkoivat uudelleen lausua ulkoläksyjään, ja
Gringoire toivoi, että ainakin hänen teoksensa jälkimmäinen osa saisi
tarkkaavia kuulijoita. Mutta niinkuin hänen muutkin kuvitelmansa,
niin petti tämäkin toivo. Salissa tosin oltiin taas kutakuinkin
hiljaa, mutta Gringoire ei ollut huomannut, että sinä hetkenä,
jolloin kardinaali antoi käskyn jatkaa, parveke ei vielä ollut
läheskään täynnä, ja että flaamilaisten lähettiläiden jälkeen saapui
uutta väkeä, joka muodosti osan seurueesta ja jonka nimiä ja arvoja
tuolloin tällöin lausuessaan ovenvartija suuresti häiritsi hänen
näytelmäänsä. Ajatelkaamme ovenvartijaa, joka kovalla äänellä kahden
säkeen välillä tai usein keskellä säettä tokaisee tällaisia lisäyksiä:

Mestari Jacques Sharmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain
prokuraattori!

Jehan de Harlay, Pariisin kaupungin yövartioston päällikkö!

Herra Galiot de Genoilhac, ritari, Brussacin herra, kuninkaallisen
tykistön päällikkö!

Mestari Dreux-Raguier, meidän herramme kuninkaan vesien ja metsien
tarkastaja Ile-de-Francessa, Champagnessa ja Briessä!

Herra Louis de Graville, ritari, kuninkaan neuvonantaja ja
kamariherra, Ranskan amiraali, Vincennes-metsän vartija!

Mestari Denis Le Mercier, Pariisin sokeainkodin johtaja! -- Jne., jne.

Se oli sietämätöntä.

Tämä omituinen säestys, joka teki näytelmän seuraamisen vaikeaksi,
harmitti Gringoirea sitäkin enemmän, kun hän ei voinut kieltää
itseltään, että toiminta kävi yhä jännittävämmäksi, ja että hänen
näytelmänsä tarvitsi menestyäkseen ainoastaan huomiota osakseen.
Vaikeata olikin kuvitella älykkäämpää ja draamallisempaa tarinaa.
Neljä prologin henkilöä voivotteli parhaillaan kuolettavaa
pulaansa, kun itse Venus, _vera incessu patuit dea_, näyttäytyi
heille pukeutuneena kauniiseen pitkäliepeiseen pukuun, joka oli
Pariisin kaupungin vaakunalla koristettu. Hän saapui omassa
persoonassaan vaatimaan kauneimmalle luvattua dauphinia. Jupiter,
jonka ukkonen jyrisi lavan alaisessa pukeutumiskammiossa, kannatti
hänen vaatimuksiaan, ja jumalatar oli jo vähällä voittaa, toisin
sanoen, päästä naimisiin herra delfiinin kanssa, kun saapui nuori
tyttö pukeutuneena valkeaan damastiin ja kantaen kädessään helmeä
(läpikuultava viittaus Flanderin Margaretan nimeen) taistelemaan
Venuksen kanssa. Teatteritemppu ja käänne! Keskusteltuaan hetkisen
päättivät Venus, Margareta ja koko seura lykätä riidan Pyhän
Neitsyen ratkaistavaksi. Kappaleessa esiintyi vielä eräs sangen
kaunis henkilö, Mesopotamian kuningas dom Pedros, mutta tiheiden
keskeytysten vuoksi oli vaikeata saada selville, mitä tekemistä
hänellä oikeastaan oli. Kaikki nämä henkilöt kiipesivät tikkaita
myöten ylös lavalle.

Mutta ponnistukset olivat turhia. Kaikki nämä kauneudet menivät
hukkaan. Oli aivan kuin kardinaalin saapuessa jokin näkymätön
ja lumottu lanka olisi kääntänyt kaikki katseet marmoripöydästä
parvekkeelle, salin eteläpäästä länsisivuun. Ei mikään voinut
irrottaa katselijoita tästä lumouksesta. Kaikkien silmät pysyivät
suunnattuina parvekkeelle, ja uudet tulokkaat, heidän onnettomat
nimensä, heidän kasvonsa ja pukunsa olivat alituisia johtimia.
Toivotonta! Lukuun ottamatta Gisquetteä ja Liénardea, jotka tuolloin
tällöin kääntyivät, kun Gringoire nykäisi heitä käsivarresta, ja
tuota paksua, kärsivällistä naapuria, ei kukaan kuunnellut eikä
katsellut hylättyä moraliteetti parkaa. Gringoire näki kasvoja enää
vain sivulta päin.

Miten katkera olikaan hänen mielensä, kun hän näin näki kunniansa
ja taiteensa ylpeän rakennuksen pala palalta hajoavan, ja lisäksi
hän ajatteli, että tämä sama joukko kärsimättömänä odottaen hänen
teoksensa esitystä oli kapinoinut palatsivoutia vastaan, ja nyt kun
heidän tahtoonsa oli taivuttu, eivät enää välittäneet rahtuakaan
koko näytelmästä. Ja sama esitys oli kuitenkaan alkanut niin
yksimielisen mieltymyksen merkeissä! Kansansuosion ikuinen vuoksi ja
luode! Ajatella, että oltiin vähällä hirttää voudin nihdit! Mitä hän
olisikaan antanut elääkseen uudelleen tuon suloisen hetken!

Mutta ovenvartijan raaka yksinpuhelu loppui vihdoin viimein. Kaikki
olivat saapuneet. Gringoire hengähti helpotuksesta, ja näyttelijät
jatkoivat urheasti esitystään. Mutta äkkiä nähdään mestari
Coppenolen, sukankutojan, nousevan paikaltaan, ja Gringoire kuulee
hänen yleisön henkeä pidättäen kuunnellessa pitävän seuraavan kauhean
puheen:

-- Herrat Pariisin porvarit ja junkkerit, -- enpä tosiaankaan,
Herra paratkoon, tiedä mitä täällä oikein teemme. Näen kyllä tuolla
nurkassa lavalla miehiä, jotka näyttävät hierovan tappelua. En
tiedä, onko tämä sitä, mitä te tässä maassa nimitätte mysteeriksi;
mutta hauskaa se ei ainakaan ole. Ne pieksävät suutaan, eikä siitä
näy syntyvän sen kummempaa. Neljännestunnin olen jo odottanut
ensimmäistä iskua, mutta sitä ei kuulu, ei Ray. Pelkuriraukkoja koko
joukko, jotka vain kynsivät toisiaan parjauksilla. Teidän pitäisi
tilata tänne nyrkkeilijöitä Lontoosta tai Rotterdamista; silloin
olisi toinen ääni kellossa: silloin mätkäytettäisiin nyrkiniskuja
niin, että kuuluisi ulos torille. Mutta nämä ovat kelvottomia.
Esittäisivät edes jonkin maurilaistanssin tai muun pantomiimin.
Minulle luvattiin aivan toista. Minulle sanottiin, että saisin olla
mukana narrinjuhlassa ja paavinvaalissa. Siellä Gentissä on meilläkin
narripaavimme ja, Herra paratkoon, se ei olekaan huonointa lajia! Ja
tiedättekö miten me teemme? Keräännytään joukkoon niinkuin täälläkin
on tehty. Sitten pistää jokainen vuoron perään päänsä ulos jostakin
luukusta ja irvistää muille. Se, jonka irvistys yksimielisesti
tunnustetaan kamalimmaksi, valitaan paaviksi. Se on sangen hauskaa.
Ettekö haluaisi valita paavia meidän maamme tavalla? Se ei ole
ainakaan niin ikävää kuin noiden lörpöttelijöiden kuunteleminen. Jos
he tahtovat olla mukana irvistämässä, niin olkoot tervetulleita.
Mitä siitä sanotte, herrat porvarit? Täällä on koolla niin paljon
eriskummallista mies- ja naisväkeä, että varmasti saadaan aikaan
oikea kunnon flaamilainen naurunrähäkkä, ja meillä, on täällä myös
niin monta rumaa pärstää, että on toivossa kauniita irvistyksiä.

Gringoire olisi halunnut vastata, mutta hämmästys, viha ja harmi
mykistivät hänet. Ja lisäksi nostatti tuon kansansuosion saavuttaneen
sukankutojan ehdotus sellaisen innostuksen näissä porvareissa, joita
miellytti junkkerin nimitys, että kaikki vastustus oli turhaa. Ei
auttanut muu kuin seurata virran mukana. Gringoire peitti kasvonsa
käsillään, kun hänellä ei onnettomuudekseen ollut viittaa, johon sen
kätkeä, kuten timantelaisella Agamemnonilla.




V. Quasimodo


Tuossa tuokiossa oli kaikki kunnossa Coppenolen ehdotuksen
toteuttamista varten. Porvarit, ylioppilaat ja kirjurit olivat
ryhtyneet toimeen. Pieni kappeli salin toisessa päässä vastapäätä
marmoripöytää valittiin irvistysten näyttämöksi. Rikki lyöty ruutu
oven yläpuolella olevassa ruusustoikkunassa tarjosi sopivan,
pyöreän, kivikehyksisen aukon, josta kilpailijoiden tuli pistää
päänsä esille. Sinne saakka ylettyäkseen tarvitsi vain kiivetä
parin tynnyrin päälle, jotka oli jostakin haalittu ja asetettu
päällekkäin. Päätettiin että jokaisen kilpailijan, miehen tai naisen
(sillä voitiin valita myös paavitar), piti peittää kasvonsa ja olla
kappelissa kätkössä, siihen saakka, kunnes hänen vuoronsa tuli
esiintyä, jotta irvistyksillä olisi uutuuden viehätys. Kappeli oli
pian täynnä kilpailijoita, ja ovi suljettiin.

Coppenole johti ja järjesti kaikkea paikaltaan. Heti ensi hälinän
aikana kardinaali, joka samoin kuin Gringoirekin oli lyöty laudalta,
oli tärkeiden toimien ja iltamessun varjolla vetäytynyt pois
seurueineen, ilman että kansanjoukko, jonka hänen tulonsa oli
saattanut sellaiseen liikkeeseen, välitti vähääkään hänen lähdöstään.
Willem Rym oli ainoa, joka huomasi kardinaalin paon. Joukon huomio
oli jatkuvasti suuntautunut muualle. Astuttuaan sisään salin toisesta
päästä ja viivähdettyään hetken sen keskellä joukko oli nyt ehtinyt
vastaiseen päähän. Marmoripöydällä ja kultakankaalla verhotulla
parvekkeella oli ollut vuoronsa; nyt oli tullut Ludvig XI:n kappelin
vuoro. Tanner oli nyt kaikenlaisten hullutusten hallussa. Jäljellä
olivat vain flaamilaiset ja rahvas.

Irvistykset alkoivat. Ensimmäinen naama, joka näyttäytyi aukosta
silmäluomet nurin, kita ammollaan ja otsa kurtussa aivan kuin
keisarivallan aikaisten husaarien saappaat, herätti niin tavattoman
naurunremakan, että Homeros olisi luullut näitä vintiöitä jumaliksi.
Suursali oli kuitenkin kaikkea muuta kuin olympos, ja Gringoiren
onneton Jupiter tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Seurasi toinen
ja kolmas irvistys, sitten taas uusia ja yhä uusia, ja aina vain
kasvoivat naurunpuuskat ja kättentaputukset. Tässä näytelmässä
oli jokin omituinen pyörrytys, jokin päihdytys ja hurmausvoima,
jota on vaikea kuvata meidän päiviemme ja salonkiemme lukijoille.
Kuvitelkaa joukko kasvoja, jotka toinen toisensa jälkeen esittivät
kaikkia mittausopin kuvioita, kolmiosta puolisuunnikkaaseen,
kartiosta monisärmikkääseen; kaikkia inhimillisiä ilmeitä vihasta
irstaisuuteen; kaikkia ikäkausia vastasyntyneen lapsen juonteista
kuolevan eukon ryppyihin; kaikkia uskonnollisen mielikuvituksen
luomia faunista Beelsebubiin; kaikkia eläinkuvia sudenkidasta
linnunnokkaan, kärsästä suippokuonoiseen. Kuvitelkaa kaikkien
Pont-Neufin irvinaamakuvien, noiden Germain Pilonin käsissä
kivettyneiden painajaisten äkkiä heräävän elämään ja toisen toisensa
Jälkeen ilmestyvän tuijottamaan teitä hehkuvin silmin, kaikkien
Venetsian karnevaalinaamioiden kulkevan saatossa lornjettinne ohi,
lyhyesti, inhimillistä kaleidoskooppia.

Mellastus sai yhä flaamilaisemman luonteen. Teniers saattaisi antaa
siitä vain epätäydellisen kuvan. Olisi luullut näkevänsä Salvator
Rosan taistelun bakkanaaliseksi juhlaksi muuttuneena. Ei ollut enää
ylioppilaita eikä lähettiläitä, ei porvareita, ei miehiä eikä naisia,
ei Clopin Trouillefouta, ei Gilles Lecornutä, ei Kympin-Leenaa eikä
Robin Poussepainiä. Yleinen mielivalta poisti kaikki erilaisuudet.
Tuo suuri sali oli muuttunut tavattomaksi, häikäilemättömyyttä ja
riehakkuutta kiehuvaksi, hehkuvaksi uuniksi, jossa jokainen kirkui,
irvisteli ja vääntelehti, jossa kaikki oli yhtä nauravaa ja ulvovaa
joukkoa. Nuo eriskummaiset kasvot, jotka toinen toisensa jälkeen
irvistivät ikkunasta, olivat kuin yhtä monta hiilipannuun heitettyä
kekälettä. Ja tästä käymistilassa olevasta joukosta kohosi, aivan
kuin höyry kattilasta, terävä, vihlova, läpitunkeva sorina kuin
hyttysparven ininä.

-- Hohoi! hitto vieköön!

-- Katsokaas tuota pärstää!

-- Taas uusi!

-- Guillemette Maugerepuis, katsokaahan tueta häränturpaa. Häneltä ei
puutu muuta kuin sarvet. Se ei ole sinun miehesi!

-- Taas uusi!

-- No mutta paavin vatsan kautta, mikä irvistys tuo on olevinaan?

-- Hohoi! petkutusta! Ei saa näyttää muuta kuin näköpäätään!

-- Peevelin Saapaskinttu-Martta! Hän kyllä kehtaa mitä vain!

-- Hyvä! Hyvä!

-- Minä tukehdun!

-- Tuo ei tahdo saada korviaan lävitse!

Jne., jne.

Älkäämme kuitenkaan tehkö vääryyttä ystävällemme Jehanille. Keskellä
tätä helvetillistä meteliä kuului hänen huutonsa pylvään päästä kuin
laivapojan ääni ylhäältä mastosta. Hän kirkui ja huitoi käsiään ja
jalkojaan kuin hullu. Hänen suunsa oli ammollaan ja sieltä lähti
kirkuna, jota ei enää kuulunut, ei suinkaan siksi, että yleinen
melu, olipa se miten voimakas tahansa, olisi sen voittanut, vaan
siksi, että hän oli saavuttanut äänen kuulumisen rajan, Sauveurin
kaksitoista tuhatta tai Biot'n kahdeksan tuhatta värähdystä.

Mitä Gringoireen tulee, hän oli taas saanut rohkeutta ensimmäisen
masennuksen mentyä ohi. Hän oli terästäytynyt kovaa onnea vastaan.
"Jatkakaa!" hän oli kolmannen kerran sanonut näyttelijöilleen,
puhuville koneilleen. Sen jälkeen hän oli alkanut pitkin askelin
astua edestakaisin marmoripöydän edessä ja samalla tuntenut halua
mennä vuoroonsa näyttäytymään kappelin ikkuna-aukosta ja ainoastaan
sentähden, että saisi irvistää tuolle kiittämättömälle laumalle.
-- Mutta se ei olisi meidän arvoistamme; ei kostoa! taistelkaamme
viimeiseen saakka, hän mietti. Runoudella on suuri vaikutus kansaan;
minä käännytän heidät vielä. Saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa,
irvistyksetkö vai kaunokirjallisuus.

Mutta hän oli nyt näytelmänsä ainoa katsoja.

Tilanne oli vielä paljoa pahempi kuin hetkistä aikaisemmin. Hän ei
enää nähnyt muuta kuin selkiä.

Mutta minähän erehdyn. Tuo kärsivällinen lihava mies, jonka puoleen
hän aikaisemmin oli tukalana hetkenä kääntynyt, seisoi yhä teatteriin
päin. Mitä Gisquetteen ja Liénardeen tulee, he olivat jo aikoja
sitten karanneet.

Gringoirea liikutti syvästi tämän hänen ainoan katsojansa
uskollisuus. Hän lähestyi miestä ja puhutteli häntä, kun hän ensin
oli kevyesti ravistanut häntä käsivarresta; sillä tuo kunnon mies
nojasi aitausta vasten ja torkkui.

-- Minä kiitän teitä, herra, Gringoire sanoi.

-- Mistä hyvästä, herra? vastasi paksu haukotellen.

-- Minä näen mikä väsyttää ja suututtaa teitä, jatkoi runoilija; se
on tuo jumalaton meteli, joka estää teitä kuulemasta. Mutta siitäkin
huolimatta teidän nimenne säilyy jälkimaailmalle. Saanko luvan kysyä,
mikä on nimenne?

-- Renault Château, Pariisin Châtelet'n sinetinvartija, jos se teitä
huvittaa.

-- Herra, te olette runotarten ainoa edustaja täällä, sanoi Gringoire.

-- Te olette liian kohtelias, Herra, Châtelet'n sinetinvartija
vastasi.

-- Te olette ainoa, joka arvokkaalla tavalla olette kuunnellut
näytelmää. Mitä pidätte siitä?

-- He! he! vastasi tuo paksu virkamies unisena, onhan se aika hauska.

Tähän kiitokseen Gringoire sai tyytyä, sillä valtava kättentaputusten
ja hyvähuutojen pauhu katkaisi heidän keskustelunsa. Narripaavi oli
valittu.

-- Hyvä! Hyvä! Hyvä! ulvoi kansanjoukko joka taholla.

Ikkuna-aukosta näkyikin todella ihmeellinen irvistys. Kaikkien
niiden viisi- ja kuusikulmaisten ja epäsäännöllisten kasvoja
jälkeen, jotka tästä aukosta oli toinen toisensa jälkeen työnnetty
esiin saavuttamatta sitä eriskummallisuuden ihannetta, Jota joukon
hurjistunut mielikuvitus edellytti, ei mikään muu kyennytkään
enää tyydyttämään sitä kuin se ylevä irvistys, joka juuri oli
lumonnut yleisön. Mestari Coppenolekin taputti käsiään, Ja Clopin
Trouillefou, joka oli ottanut osaa kilpailuun (ja Herra tietää,
että hänen naamansa saattoi saavuttaa miltei yliluonnollisen
rumuuden asteen), tunnusti itsensä voitetuksi. Emme yritäkään kuvata
lukijalle tuota nelitahkoista nenää, tuota hevosenkengänmuotoista
suuta, pientä, tuuheiden, punaisten kulmakarvojen peittämää vasenta
silmää, oikean peittyessä kokonaan suuren luomen alle, noita siellä
täällä harottavia epäsäännöllisiä hampaita, käsnäistä huulta,
jonka yllä yksi kulmahampaista törrötti kuin norsun syöksy hammas,
tuota kyyryistä niskaa ja ennen kaikkea tuota kaiken tämän ylle
levinnyttä ilmettä, jossa oli omituinen sekoitus ilkeyttä, ihmettelyä
ja murheellisuutta. Hyväksymishuuto oli yksimielinen. Hyökättiin
kappeliin. Sieltä tuotiin onnellinen narripaavi riemusaatossa esille.
Mutta vasta nyt nousi joukon hämmästys ja ihailu huippuunsa: irvistys
olikin hänen luonnollinen kasvojenmuotonsa.

Tai oikeammin sanoen, koko hänen olemuksensa oli yhtä irvistystä.
Suunnaton pää sinne tänne törröttävine punaisin hiuksineen;
hartioissa tavaton kyttyrä ja sen vastine rintapuolella; lantiot ja
raajat niin perin epäonnistuneet, että ainoastaan polvet saattoivat
koskettaa toisiaan, ja edestä päin katsoen muistuttivat hänen
säärensä kahta sirppiä, jotka yhtyivät kädensijasta; suuret jalat,
kummalliset kädet ja kaiken tämän muodottomuuden yllä jonkinlainen
pelottava voiman, notkeuden ja rohkeuden leima; omituinen poikkeus
tuosta ikuisesta säännöstä, joka liittää voiman ja kauneuden
sopusuhtaisuuteen. Sellainen oli se paavi, jonka narrit itselleen
valitsivat. Olisi luullut näkevänsä rikki lyödyn ja uudelleen
huonosti kokoon sovitellun jättiläisen.

Kun tämä kyklooppi ilmestyi kappelin kynnykselle hievahtamattomana,
jäntteränä ja miltei yhtä hartevana kuin pitkänä, väkijoukko tunsi
hänet heti hänen puoleksi punaisesta, puoleksi sinipunaisesta,
hopeakulkusilla koristetusta puvustaan ja ennen kaikkea hänen
rumuudestaan ja huusi yhdestä suusta:

-- Sehän on Quasimodo, kellonsoittaja! Quasimodo, Notre-Damen
kyttyräselkä! Yksisilmäinen Quasimodo! Vääräsäärinen Quasimodo! Hyvä!
Hyvä!

Tuolla kyttyräselkäisellä ei ollut nimistä puutetta, kuten havaittiin.

-- Varokaa, raskaat vaimot! huusivat ylioppilaat.

-- Tai ne, jotka tahtovat tulla raskaiksi, Joannes tokaisi. Naiset
peittivätkin tosiaan kasvonsa.

-- Oh! tuota inhottavaa apinaa, sanoi yksi.

-- Yhtä ilkeä kuin ruma, jatkoi toinen.

-- Itse paholainen, lisäsi kolmas.

-- Minä asun onnettomuudekseni aivan Notre-Damen vieressä; kaiket yöt
kuulen hänen kiertelevän räystäillä.

-- Kissojen seurassa.

-- Hän on aina kattojemme yllä.

-- Hän noituu meitä savupiippujen kautta.

-- Eräänä iltana hän tuli irvistämään minulle ikkunaluukusta. Luulin
häntä mieheksi. Säikähdin pahanpäiväisesti.

-- Olen varma siitä, että hän seuraa noitia hornaan. Kerran hän jätti
luudan katollemme.

-- Oh, tuota iljettävää kyttyräselkää!

-- Oh, tuota rumahista!

-- Huh!

Miehet sitävastoin olivat ihastuneita ja paukuttivat käsiään.

Quasimodo, tämän melun kohde, seisoi yhä synkkänä ja vakavana
kappelin kynnyksellä ja antoi ihmetellä itseään.

Eräs ylioppilaista, luullakseni Robin Poussepain, meni aivan hänen
eteensä ja nauroi hänelle vasten kasvoja. Sanaakaan sanomatta
Quasimodo tarttui häneen ja heitti hänet pallona väkijoukkoon.

Ihastuksesta suunniltaan mestari Coppenole lähestyi häntä.

-- Herra paratkoon! Pyhän Isän nimessä, etkös vain olekin kaunein
rumilus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sinun sietäisi olla paavina
sekä Roomassa että Pariisissa.

Samalla hän laski rattoisasti kätensä Quasimodon olalle. Tämä ei
liikahtanutkaan. Coppenole jatkoi:

-- Sinä olet hauska vekkuli, ja minua himottaisi mässätä kanssasi,
maksoipa se sitten minulle vaikka pari tusinaa Tours'in livreä!
[Tours'issa lyöty livre oli 20 soun arvoinen. -- Suom. huom.] Mitäs
sanot siitä?

Quasimodo ei vastannut.

-- Herra paratkoon, oletko kuuro?

Hän oli todellakin kuuro.

Coppenolen tuttavallinen esiintyminen oli jo saattanut hänet
kärsimättömäksi ja hän kääntyi äkkiä häntä kohden niin uhkaavan
näköisenä, että tuo flaamilainen jättiläinen vaistomaisesti Peräytyi
askeleen aivan kuin verikoira kissan edestä.

Nyt syntyi pelosta ja kunnioituksesta tuon omituisen olennon
ympärille ainakin viidentoista askeleen säteellä tyhjä kehä. Muuan
vaimo selitti mestari Coppenolelle, että Quasimodo oli kuuro.

-- Kuuro! virkkoi sukankutoja flaamilaisen leveästi naurahtaen. Herra
paratkoon, mieshän on oikea mallipaavi!

-- No nythän minä tunnen hänet, huudahti Jehan, joka viimeinkin oli
laskeutunut alas pylväänsä päästä tarkastamaan Quasimodoa lähempää.
Sehän on veljeni arkkidiakonin kellonsoittaja. Päivää, Quasimodo!

-- Se perhanan mies! huudahti Robin Poussepain vielä
aivan pökerryksissä lennostaan. -- Hän näyttäytyy: mies on
kyttyräselkäinen. Hän kävelee: hän on vääräsääri. Hän katsoo: hän on
yksisilmäinen. Häntä puhutellaan: hän on kuuro. Mitä hän sitten tekee
kielellään, tuo Polyfemos?

-- Hän osaa kyllä puhua, kun hän tahtoo, selitti äskeinen vanha
vaimo. Hän on tullut kuuroksi kellonsoitosta. Hän ei ole mykkä.

-- Se on vika, Jehan huomautti.

-- Ja hänellä on yksi silmä liikaa, lisäsi Robin Poussepain.

-- Ei, puuttui Jehan teräväpäisesti puheeseen. Yksisilmäinen on
paljon epätäydellisempi kuin sokea, sillä hän tietää mitä häneltä
puuttuu.

Tällä välin olivat kaikki kerjäläiset, lakeijat ja taskuvarkaat
yhdessä ylioppilaiden kanssa lähteneet joukolla parlamentinkirjurien
varastohuoneeseen noutamaan narripaavin pahvitiaaraa ja viittaa.
Quasimodo antoi ilman vastenmielisyyden merkkejä ja jonkinlaisella
ylpeällä myöntyväisyydellä pukea ylleen narrin puvun. Sen jälkeen
hänet pantiin istumaan kirjaville kantopaareille. Kaksitoista
narriseuran toimihenkilöä nosti sen olkapäilleen, ja jonkinlainen
katkera ja halveksiva tyytyväisyys levisi kykloopin juroille
kasvoille, kun hän muodottomain jalkainsa juurella näki koko tuon
kauniin, suoran ja sopusuhtaisesti kehittyneen ihmisjoukon päät. Ja
nyt tuo kirkuva ja repaleinen kulkue lähti liikkeelle kiertäen vanhan
tavan muka palatsin käytäviä jatkaakseen sitten matkaa kaduille ja
toreille.




VI. Esmeralda


Iloksemme voimme ilmoittaa lukijalle, että koko sen ajan, minkä
tämä ilveily kesti, Gringoire ja hänen näytelmänsä olivat urheasti
pitäneet puoliaan. Hänen ankaran valvontansa alaisina hänen
näyttelijänsä olivat keskeyttämättä jatkaneet esitystä, ja hän itse
oli yhtä herkeämättä kuunnellut sitä. Melusta huolimatta hän oli
päättänyt jatkaa esitystä loppuun saakka eikä suinkaan ollut vielä
heittänyt toivoaan, että yleisö sittenkin lopuksi palaisi takaisin.
Tämä toivonsäde yhä kasvoi, kun hän näki Quasimodon, Coppenolen
ja narripaavin koko meluavan seurueen korviasärkevällä kohulla
lähtevän salista. Yleisö riensi jäljestä. -- Hyvä, mietti hän, sinne
menevät nyt kaikki melunpitäjät. -- Onnettomuudeksi olivat kaikki
melunpitäjät koko yleisö. Hetkessä tyhjeni koko suursali.

Totta puhuen oli vielä joitakin katselijoita jäänyt jäljelle.
Siellä täällä salissa tai pienissä ryhmissä pylväiden ympärillä
näkyi naisia, vanhuksia ja lapsia, jotka kai olivat saaneet
kyllikseen huudosta ja melusta. Muutamia ylioppilaita istui vielä
ikkunakomerossa ja katseli alas torille.

-- Mainiota, tässähän on aivan tarpeeksi väkeä kuuntelemaan
loppuun kappaletta. Niitä ei kylläkään ole paljoa, mutta valittua,
sivistynyttä väkeä.

Tällöin hän huomasi, että soitantoa, jonka piti tehdä yleisöön
voimakkain vaikutus Neitsyt Marian saapuessa, ei kuulunutkaan. Asiaa
lähemmin tutkittaessa huomattiin, että narripaavin saattue oli
takavarikoinut ja vienyt mennessään hänen orkesterinsa.

-- Menettelee ilmankin, mietti Gringoire stoalaisen tyyneydellä.

Hän lähestyi erästä ryhmää, joka näytti keskustelevan hänen
näytelmästään. Hänen onnistui kuulla seuraava sananvaihto:

-- Tunnettehan Navarran palatsin, mestari Cheneteau, sen, joka kuului
herra de Nemours'ille?

-- Kyllä, vastapäätä Braque-kappelia.

-- Sama juuri, valtiokonttori on vuokrannut sen Guillaume
Alixandrelle, historianmaalarille, kuudesta livrestä kahdeksasta
sousta vuodessa.

-- Kylläpä ne vuokrat kohoavat.

-- Vai niin! huokasi Gringoire, mutta muut kuuntelevat.

-- Toverit, huusi äkkiä yksi ikkunakomerossa istuvista veitikoista.
-- _Esmeralda! Esmeralda_ on torilla!

Tämä sana sai aikaan ihmeellisen vaikutuksen. Kaikki salissa olijat
ryntäsivät ikkunaan ja kiipesivät ylös nähdäkseen torille, toistaen:
_Esmeralda! Esmeralda!_

Samalla kuului ulkoa huikeita suosionosoituksia.

-- Esmeralda? mitähän sekin merkinnee? mietti Gringoire ja väänteli
käsiään epätoivoissaan. Nyt on, Herra nähköön, tullut ikkunain vuoro!

Hän kääntyi marmoripöytää kohden ja näki, että esitys oli
keskeytynyt. Oli tullut hetki, jolloin Jupiterin piti ilmestyä
salamansa kanssa. Mutta Jupiter seisoi aloillaan lavan juurella.

-- Michel Giborne! huusi harmistunut runoilija, mitä sinä siellä
teet? Onhan sinun vuorosi! Kiipeä ylös!

-- Mahdotonta, vastasi Jupiter, eräs ylioppilas vei portaat.
Gringoire katsahti lavalle ja huomasi katkeran totuuden.

Kaikki liikenneyhteys oli katkaistu näyttämön ja pukukomeron väliltä.

-- Roisto! hän mutisi. Ja miksi hän otti portaat?

-- Nähdäkseen Esmeraldan, vastasi Jupiter surkealla äänellä. Hän
sanoi: "Kas täällä on portaat, joita ei tarvita", ja niin hän vei ne.

Se oli kuolinisku. Gringoire otti sen vastaan alistuen.

-- Korjatkaa luunne! hän sanoi näyttelijöille; jos saan maksun,
saatte tekin.

Sitten hän lähti pää painuksissa, mutta viimeisenä niin kuin urheasti
taistellut kenraali.

Astellessaan alas palatsin portaita hän mutisi hampaittensa välitse:

-- Kauniita aaseja ja lurjuksia nuo pariisilaiset! Tulevat katsomaan
mysteeriä, eivätkä kuuntele siitä sanaakaan! Kaikki muu heitä
huvittaa, Clopin Trouillefout, kardinaalit, Coppenolet, Quasimodot,
itse piru, mutta Neitsyt Maria ei tippaakaan! Jos olisin sen tiennyt,
en olisi tuhlannut Neitsyt Marioita teille, senkin hölmöt! Ja minä!
tulin katselemaan kasvoja ja näinkin vain takaraivoja! Olla runoilija
ja saavuttaa laastarinlatkuttajan menestys! Onhan kyllä totta,
että Homeros kierteli kerjäten kreikkalaisia kyliä, ja Naso kuoli
maanpaossa moskovalaisten luona. Mutta piru minut periköön, jos
ymmärrän, mitä he tarkoittavat tuolla Esmeraldallaan! Mitähän kieltä
se oikeastaan on olevinaan? Sehän on pelkkää siansaksaa!






TOINEN KIRJA




1. Kharybdiista Skyllaan


Ilta pimenee aikaisin tammikuussa. Kaduilla oli jo hämärä Gringoiren
lähtiessä palatsista. Se ilahdutti häntä, sillä hän kaipasi pimeälle
ja yksinäiselle kujalle voidakseen siellä vaipua mietiskelyihin ja
antaakseen filosofin sitoa ensi siteen runoilijan haavaan. Filosofia
olikin hänen ainoa pakopaikkansa, sillä hän ei tiennyt, mistä saisi
yösijan. Tuon loistavan fiaskon jälkeen, jonka hänen draamallinen
yrityksensä oli kärsinyt, hän ei uskaltanut mennä siihen viinitupaan
Grenier-sur-l'Eau-kadun varrella vastapäätä Port-au-Foiniä, jossa
hän asui, sillä hän oli luullut, että kaupunginvouti maksaisi
hänelle hänen häärunoelmastaan sen verran, että hän saattaisi maksaa
mestari Guillaume Doulx-Sirelle, Pariisin heinäkaupan vuokraajalle,
niiden kuuden kuukauden vuokran, jonka hän oli tälle velkaa, toisin
sanoen kaksitoista pariisilaista souta; summan, joka oli kaksitoista
kertaa niin suuri kuin koko hänen maallinen omaisuutensa, siihen
luettuna hänen polvihousunsa, paitansa ja lakkinsa. Sitten kun
hän tilapäisessä turvapaikassaan Saint-Chapellen vankilan pienen
porttiholvin alla oli luonut yleissilmäyksen tilaansa ja aprikoinut,
minkä yösijan valitsisi -- hänellä oli valittavana kaikki Pariisin
kadut -- hän muisti edellisellä viikolla erään parlamentinneuvoksen
talon edessä Savaterie-kadun varrella nähneensä kiven, joka oli
siihen asetettu muulin selkään nousemista varten, ja hän oli silloin
ajatellut, että siinä oli hätätilassa mainio päänalunen kerjäläiselle
tai runoilijalle. Hän kiitti sallimusta, joka oli antanut hänelle
tuon hyvän ajatuksen. Mutta juuri kun hän aikoi astella palatsin
edessä olevan torin poikki painautuakseen Citén sokkeloihin, joissa
vielä nykyäänkin nuo Vanhat sisaruskadut Rue de la Barillerie, Rue
de la Vieille-Draperie, Rue de la Savaterie, Rue de la Juiverie
ynnä muut mutkittelevat yhdeksänkerroksisine taloineen, hän näki
narripaavin saattueen samaan aikaan tulevan ulos palatsista huikeasti
meluten ja marssivan torin poikki soihtujen hulmutessa ja hänen,
Gringoiren, orkesterin soittaessa. Tämä näky veresti uudelleen niiden
haavojen tuskan, jotka hänen itserakkautensa oli saanut. Hän pakeni.
Kun hänen näytelmänsä kova kohtalo kirveli vielä kipeimmillään, teki
kaikki, mikä toi hänen mieleensä päivän juhlan, hänet katkeraksi ja
sai hänen haavansa vuotamaan verta.

Hän aikoi juuri mennä Saint-Michel-sillan yli, kun hän tapasi poikia,
jotka juoksentelivat heilutellen palavia soihtuja ja sähikäisiä.

-- Kirottu ilotulitus, Gringoire virkkoi ja kääntyi
Rahanvaihtosillalle. Sillan päässä olevien talojen seinille oli
ripustettu kolme suurta taulua, jotka esittivät kuningasta, dauphiniä
ja Flanderin Margaretaa, sekä kuusi pienempää, jotka esittivät
Itävallan arkkiherttuaa, Bourbonin kardinaalia, herra de Beaujeutä,
Ranskan Jeannea, Bourbonin äpärää ja vielä jotakin, jota en oikein
muista, kaikki soihduilla valaistuina. Joukko ihmetteli.

-- Sinä onnellinen Jehan Fourbault! Gringoire huokasi ja käänsi
selkänsä mestarin tauluille, suurille ja pienille. Hänen eteensä
avautui katu. Se näytti hänestä niin pimeältä ja autiolta, että hän
toivoi siellä pääsevänsä kuulemasta ja näkemästä kaikkea sitä, mikä
saattoi johtaa hänen mieleensä juhlan. Hän lähti astelemaan sitä.
Hetkisen kuluttua sattui hänen jalkansa johonkin vastukseen; hän
kompastui ja kaatui. Se oli juhlalyhde, jonka kirjurit olivat aamulla
päivän kunniaksi asettaneet jonkun parlamentin presidentin asunnon
portin eteen. Gringoire kesti urheasti tämän uuden löytönsä. Hän
nousi ja saapui viimein joen rannalle. Jätettyään taakseen siviili- ja
rikosoikeusvankilain tornit ja kahlattuaan kiveämättömällä
rantaäyräällä nilkkojaan myöten kurassa pitkin kuninkaallisen
puutarhan korkeaa muuria, hän saapui kaupungin länsipäähän ja seisoi
hetken katsellen Passeur-aux-Vaches nimistä saarta, joka sittemmin
on hävinnyt Uudensillan ja pronssihevosen alle. Saari näytti hänestä
pimeässä mustalta möhkäleeltä vaalean, kapean joenhaaran takana, joka
erotti sen hänestä. Himmeästä valopilkusta saaressa saattoi arvata
mehiläiskeon muotoisen mökin paikan, jossa lehmäpaimen vietti yönsä.

-- Sinä onnellinen lehmäpaimen! Gringoire mietti, sinä en ajattele
kunniaa etkä kirjoita häärunoelmia! Mitäpä liikuttaa! sinua Burgundin
herttuattarien ja kuninkaiden naimisiinmeno! Sinä et tunne muita
helmiä [_Margareta:_ helmi] kuin mitä huhtikuu syöttää sinun
lehmillesi! Ja minulle, runoilijalle, on vihelletty, minä värisen
vilusta ja olen velkaa kaksitoista souta, ja minun kengänpohjani ovat
niin läpinäkyvät, että ne kelpaisivat lasin virkaan sinun lyhdyssäsi.
Kiitos, lehmäpaimen, sinun mökkisi on rauhoittanut minua ja saanut
minut unohtamaan Pariisin!

Samassa herätti hänet lyyrillisestä tunnelmastaan suuri raketti,
joka sähisten kohosi ilmaan tuosta onnellisesta majasta. Lehmäpaimen
siellä otti osaa päivän ilotteluun ja poltti omaa ilotulitustaan.

Tämä raketti sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Gringoiren selkäpiitä.

-- Kirottu juhla! hän huudahti, vainoatko minua kaikkialla? Hyvä
Jumala! lehmäpaimenen mökilläkin!

Sitten hän katseli Seineä jalkainsa juurella, ja kauhea kiusaus
valtasi hänet.

-- Ah! hän sanoi, miten mielelläni hukuttautuisin, ellei vesi olisi
niin kylmää!

Silloin hän sai äkkiä epätoivoisen päähänpiston: koska hän ei
päässyt rauhaan narripaaveista, Jehan Fourbault'n maalauksista,
juhlalyhteistä, soihduista eikä raketeista, hän päätti rohkeasti
heittäytyä keskelle juhlaa ja lähteä Grève-torille.

-- Siellä, hän ajatteli, saan ainakin osani juhlanuotion lämmöstä
ja ehkäpä saan myös palan niistä kolmesta suuresta kuninkaallisesta
sokerivaakunasta, jotka siellä koristavat kaupungin pitopöytiä.




II. Grève-tori


Senaikaisesta Grève-torista on nykyään vain yksi ainoa vaatimaton
jälki näkyvissä. Se on pohjoiskolkassa oleva pieni kaunis torni,
jonka hienopiirteisiä veistoksia nyt kuitenkin peittää ruma rappaus
ja joka ehkä pian hukkuu siihen uusien talojen tulvaan, joka niin
nopeasti nielee kaikki Pariisin vanhat muistot.

Ne, jotka meidän laillamme eivät koskaan voi kulkea Grève-torin
poikki luomatta säälin ja osanoton sekaista katsetta tähän Pieneen
toriraukkaan, joka seisoo siellä likistyneenä kahden Ludvig XV:n
aikaisen kivimuurin välissä, voivat mielikuvituksessaan helposti
kuvitella, miltä näytti tuo vanha goottilainen tori viidennellätoista
vuosisadalla.

Tori oli, kuten vieläkin, epäsäännöllinen neliö, jota rajoitti
yhdeltä sivulta ranta ja muilta kolmelta rivi korkeita, kaitoja
ja synkkiä taloja. Päivällä saattoi ihailla näiden rakennusten
vaihtelevia muotoja, jotka puu- tai kiviveistoksineen muodostivat
erilaisten keskiaikaisten rakennustyylien täydellisen malliston,
viidenneltätoista yhdennelletoista vuosisadalle, ristiholvista,
joka alkoi syrjäyttää suippokaaren, romaaniseen pyörökaariholviin,
jonka suippokaari oli syrjäyttänyt ja joka vielä sen aikana vallitsi
vanhan Roland-tornin, Seinen ja Tanneriekadun kulmatalon alakerrassa,
öisin ei tästä taloryhmästä näkynyt muuta kuin mustain kattojen
suipot harjat, joiden korkeiden päätyjen muodostama ketju sulki
torin kehäänsä. Sillä tärkeimpiä eroavaisuuksia sen ajan ja meidän
päiviemme kaupunkien välillä on se, että silloin rakennusten päädyt
olivat kadulle päin, kun ne taas nykyään ovat kyljittäin kadun
varrella. Parin viimeisen vuosisadan kuluessa talot ovat tehneet
käännöksen.

Keskellä torin itäistä sivua kohosi raskas ja muodoton rakennus,
jonka kolme osaa oli peräisin eri ajoilta. Sillä oli kolme nimeä,
jotka selittävät sen historian, tarkoituksen ja rakennustavan:
_Dauphinin talo_, koska Kaarle V asui siinä kruununperillisenä
ollessaan; _Kauppiastalo_, koska sitä käytettiin raatihuoneena;
_Pylvästalo_ (domus ad piloria), koska sen kolmea kerrosta kannatti
rivi suuria pylväitä. Täällä oli kaikkea, mitä kunnon kaupunki,
sellainen kuin Pariisi, saattoi tarvita: kappeli rukoilemista
varten, tuomioistuin kuninkaan väen tutkimista, tuomitsemista ja
rankaisemista varten, jos asianhaarat niin vaativat, ja ylisillä
asevarasto ampumatarpeineen. Sillä Pariisin porvarit tietävät sangen
hyvin, ettei rukoileminen ja käräjöiminen aina riitä oikeuksien ja
vapauksien puolustamiseen, ja heillä on aina raatihuoneensa ylisillä
varalla joku hyvä, ruostunut tuliluikku.

Grève-torilla oli jo silloin tuo synkkä leima, jonka hirvittävät
muistot ja Pylvästalon seuraaja, Dominique Boccadorin raskas
raatihuone, vieläkin kulkijassa herättävät. On kuitenkin lisättävä,
että keskelle toria vierekkäin pystytetty vakinainen hirsipuu
ja kaakinpuu, laki ja tikapuut, kuten siihen aikaan sanottiin,
eivät suinkaan olleet osaltaan vaikuttamatta siihen kiireeseen,
jolla sivuutettiin tämä kauhea paikka, jossa niin monta elämää ja
voimaa uhkuvaa olentoa oli kärsinyt tuskallisen kuoleman ja josta
viisikymmentä vuotta sen ajan jälkeen, jota meidän kertomuksemme
kuvaa, sai alkunsa Saint-Vallier-kuume, tuo mestauslavan pelon
synnyttämä sairaus, omituisin kaikista, koska sitä ei aiheuta Jumala
vaan ihmiset.

Kuolemanrangaistus koristi vielä kolmesataa vuotta sitten
rautapyörillään, kivisillä hirttotelineillään ja koko vakinaisella,
maahan juurrutetulla kidutuskoneistollaan Grève-toria, kauppahalleja,
Dauphinin toria, Croix-du-Trahoiria, Marché-aux-Pourceaux'ta,
kammottavaa Montfauconia, Barrière des Sergents'ia,
Place-aux-Chats'ta, Saint-Denis-porttia, Champeaux'ta, Baudets- ja
Saint-Jacques-portteja. Niihin on vielä lisättävä ne hirsi- ja
kaakinpuut, joita oli voudeilla, piispoilla, tuomiokapileilla
ja tuomiovaltaisilla apoteilla ja prioreilla, sekä lainmukaiset
hukuttamiset Seineen. Mutta on lohdullista ajatella, että tämä
vanha läänitys-yhteiskunnan yksinvaltias, erä erältä menetettyään
varustuksensa ja ylelliset kidutus-, rääkkäys- ja piiskauskojeensa,
johon tarvittava, nahalla päällystetty penkki Grand-Châtelet'ssa joka
viides vuosi uudelleen päällystettiin, on poistettu miltei kokonaan
laeistamme ja kaupungeistamme, karkotettu lakikirjasta toiseen,
ajettu tiehensä torilta toisensa jälkeen. Koko suuressa Pariisissamme
ei sillä enää nykyään ole kuin yksi lymypaikka Grève-torilla, yksi
vaivainen giljotiini, joka arkana ja häpeissään piileskellen tuntuu
aina pelkäävän, että se nähtäisiin itse teossa, niin kiireesti se
joka kerta iskunsa annettuaan katoaa.




III. "Besos para golpes" [Suudelmia lyönneistä.]


Kun Pierre Gringoire saapui Grève-torille, hän oli aivan kohmettunut.
Välttääkseen kansanjoukkoja Rahanvaihtosillalla ja Jehan Fourbault'n
tauluja hän oli kulkenut Myllärinsillan yli, mutta piispan myllyjen
vesipyörät ruiskuttivat hänen takkinsa aivan märäksi, ja hän tunsi
itsensä näytelmänsä haaksirikon jälkeen yhä vihaisemmaksi. Hän
kiiruhtikin minkä jaksoi juhlanuotiota kohden, joka iloisesti räiskyi
keskellä toria. Mutta sen ympärillä tunkeili tiheä väkijoukko.

-- Kirotut pariisilaiset! Gringoire sanoi, sillä todellisena
näytelmärunoilijana hän harrasti yksinpuheluja, -- nyt ne vielä
sulkevat minulta pääsyn tulen luo! Ja minä, jos kukaan, tarvitsisin
pienen uuninloukon. Kenkäni vuotavat, ja nuo kirotut myllyt, kun
kastelivat minut! Piru vieköön koko Pariisin piispan myllyineen
päivineen! Tahtoisinpa tietää, mitä piispa tekee myllyllä; odottaako
hän joutuvansa piispanvirasta mylläriksi? Jollei hän siihen
tarvitse muuta kuin minun kiroukseni, suon sen kernaasti hänelle ja
hänen tuomiokirkolleen ja myllyilleen! Katsotaanpa, aikovatko ne
väistyä lainkaan, nuo hölmöt! Ja kysynpä, mitä ne siellä tekevät?
Lämmittelevät; kaunista iloa! He katselevat, miten risukimput
palavat; kaunis näytelmä!

Tutkittuaan hiukan tarkemmin asiaa, hän huomasi, että piiri oli
paljon suurempi, kuin mitä kuninkaan nuotion ääressä lämmittelemiseen
tarvittiin, ja että tämä väenpaljous ei ollut keräytynyt katselemaan
ainoastaan sitä näytelmää, jonka palavat risukimput tarjosivat.

Väkijoukon ja tulen välisellä tyhjällä alueella tanssi nuori tyttö.

Oliko tämä nuori tyttö inhimillinen olento, metsänneito vai enkeli,
sitä ei Gringoire, niin skeptillinen filosofi ja ironinen runoilija
kuin hän olikin, voinut ensi hetkessä ratkaista, niin hän ihastui
tähän lumoavaan näkyyn.

Tyttö ei ollut pitkä, mutta niin solakka ja joustava varreltaan, että
hän näytti kookkaalta. Hän oli tummaihoinen, mutta saattoi aavistaa,
että tuo hipiä päivänvalossa saisi espanjattarien ja roomattarien
kauniin kullanhohteen. Hänen pieni jalkansakin oli andalusialainen,
sillä samalla kun sen peitti soma kenkä, se liikkui siinä vapaasti.
Hän tanssi, hän pyörähteli ja liiteli vanhalla persialaismatolla,
joka oli huolimattomasti levitetty torille, ja joka kerta kun hänen
säteilevät kasvonsa vilahtivat ohitse, välähti hänen mustista
silmistään säkenöivä katse.

Kaulat kurkollaan ja suut puoliavoimina seurasivat katselijat hänen
liikkeitään, ja totta onkin, että hän näytti yliluonnolliselta
ilmestykseltä helistellessään siinä tamburiiniaan, jota hän
pyöreät, paljaat käsivarret koholla piti korkealla päänsä päällä,
ja pyörähdellessään solakkana, notkeana ja vilkkaana kuin ampiainen
kullalla kirjailluissa, ruumiinmukaisissa liiveissään, kirjavassa,
liehuvassa hameessaan paljaine olkapäineen, siropiirteisine
säärineen, mustine hiuksineen ja säihkyvine silmineen.

-- Tuohan on oikea salamanteri, keijukainen, jumalatar, bakkantti
Menalis-vuorelta, Gringoire puheli itsekseen.

Samassa toinen "salamanterin" hiuspalmikoista aukeni, ja Pieni
messinkiraha, joka oli ollut siihen kiinnitettynä, vieri maahan.

-- Eikö mitä! sanoi Gringoire, -- sehän on vain mustalaistyttö.

Koko lumous oli haihtunut.

Tyttö jatkoi tanssiaan. Hän otti maasta kaksi miekkaa, joiden kärjet
hän asetti otsaansa vasten pannen ne pyörimään yhteen suuntaan,
pyörien itse toiseen. Hän oli todellakin vain mustalainen. Mutta
vaikka Gringoiren kuvitelma olikin särkynyt, oli tuossa näyssä
kokonaisuutena katsoen kuitenkin jotakin lumoavaa ja vangitsevaa;
nuotion tuli loi häneen voimakkaan punaisen loimun, jonka hohde
valaisi ympärillä seisovain kasvoja ja nuoren tytön ruskeata
otsaa, ja joka vaihteleviin varjoihin sekoittuneena loi himmeän
heijastuksen torin pimennoihin valaisten kajastuksellaan toisella
puolen Pylvästalon vanhaa, pimeätä ja rosoista julkisivua, toisella
hirsipuun haaraa.

Niiden tuhansien kasvojen joukossa, joita tämä hohde valaisi,
oli yhdet, jotka kokonaan näyttivät vaipuneen tanssijattaren
tarkasteluun. Ne olivat ankarat, tyynet ja synkät miehen kasvot. Tämä
mies, jonka puvun ympärillä seisova joukko peitti näkyvistä, oli
korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Siitä huolimatta
hänen päänsä oli kalju. Ainoastaan ohimoilla oli vielä harvoja
harmaantuneita hiusläikkiä. Korkea ja leveä otsa alkoi jo käydä
kurtuille, mutta syvälle painuneista silmistä loisti harvinainen
nuoruudenvoima, hehkuva tuli, syvä intohimo. Hän tuijotti herkeämättä
mustalaistyttöä, ja tuon kuusitoistavuotiaan tytön tanssiessa ja
hurmatessa kaikki, hänen mielensä näytti käyvän yhä synkemmäksi.
Tuolloin tällöin hänen huulillaan häilähti hymy ja hänen rinnastaan
kohosi huokaus, mutta hymy oli surullisempi kuin huokaus.

Tanssijatar lopetti viimein hengästyneenä, ja joukko taputti
ihastuneena käsiään.

-- Djali! sanoi mustalaistyttö.

Samassa Gringoire näki pienen, sievän, vilkkaan, reippaan ja hohtavan
valkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet, kaviot ja kaulanauha ja
joka tähän saakka oli maannut käppyrässä maton nurkassa, hypähtävän
pystyyn ja tulevan omistajattarensa luo.

-- Djali, sanoi tanssijatar, -- nyt on sinun vuorosi. Ja istuutuen
hän ojensi tamburiininsa vuohelle.

-- Djali, hän jatkoi, -- monesko kuukausi nyt on?

Vuohi nosti etujalkansa ylös ja löi sillä tamburiinia kerran. Oli
vuoden ensimmäinen kuukausi. Yleisö taputti käsiään.

-- Djali, tyttö jatkoi ja käänsi tamburiinistaan toisen sivun, --
monesko päivä nyt on?

Djali nosti pienen kullatun kavionsa ja löi sillä kuusi kertaa
tamburiinia.

-- Djali, mustalaistyttö jatkoi, kääntäen taas helistintään, -- mitä
kello on?

Djali löi sitä seitsemän kertaa. Samassa Pylvästalon kello löi
seitsemän. Väkijoukko oli suunniltaan ihmetyksestä.

-- Tuo on noituutta, kuului pahaaennustava ääni sanovan väkijoukosta.
Sen lausui tuo kaljupäinen mies, joka ei irroittanut katsettaan
mustalaistytöstä.

Tämä hätkähti ja kääntyi, mutta suosionosoitukset puhkesivat
uudelleen ja tukahduttivat tuon pahansuovan huudahduksen.

Ne haihduttivat sen tyttöön tekemän vaikutuksen niin täydellisesti,
että hän jatkoi kysymyksiään vuohelle.

-- Djali, miten tekee kaupungin pistooliväen kapteeni, herra Guichard
Grand-Remy, kun hän astelee kynttilänpäiväkulkueessa.

Djali nousi takajaloilleen ja alkoi määkien astella niin juhlallisen
vakavana, että koko katsojapiiri remahti raikuvaan nauruun tuosta
pistooliväen kapteenin itsekkään hurskauden matkimisesta.

-- Djali, tyttö jatkoi tämän kasvavan suosion rohkaisemana, -- miten
saarnaa kirkollisen tuomioistuimen kuninkaallinen prokuraattori,
mestari Jacques Charmolue?

Vuohi istuutui takajaloilleen ja alkoi määkien huitoa etujaloillaan
niin omituisella tavalla, että huonoa ranskaa ja latinaa
lukuunottamatta liikkeet, asento, äänenpainotus, kaikki muistutti
Jacques Charmoluetä.

Joukko osoitti yhä yltyvää suosiota.

-- Häväistystä! jumalattomuutta! kuultiin taas äskeisen kaljupäisen
miehen huudahtavan.

Mustalaistyttö käännähti jälleen.

-- Oh! hän sanoi, -- se on tuo ilkeä mies! Hänen alahuulensa venähti
hiukan ja hänen kasvoillaan häivähti omituinen ilme, joka näytti
olevan hänelle ominainen; hän käännähti kantapäillään ja alkoi kerätä
tamburiiniinsa katselijain lahjoja.

Hopea- ja kuparikolikoita, suuria ja pieniä, tuli satamalla. Äkkiä
hän oli Gringoiren edessä. Tämä työnsi niin epätoivoisesti käden
taskuunsa, että tyttö pysähtyi.

-- Hitto vieköön! runoilija sanoi löydettyään taskunsa pohjalta
todellisuuden, se on tyhjyyden. Kaunis tyttö seisoi yhä odottaen ja
tamburiini ojennettuna. Suuria hikikarpaloita helmeili Gringoiren
otsalla.

Jos hänellä olisi ollut Peru taskussaan, hän olisi varmaankin antanut
sen, mutta Gringoirella ei ollut Perua, eikä Amerikkaa muuten vielä
ollut löydettykään.

Onneksi tuli eräs odottamaton tapaus hänen avukseen.

-- Korjaatko luusi sieltä, senkin Egyptin heinäsirkka! kirkui
kimakka ääni, joka kaikui torin pimeimmästä kolkasta. Tyttö kääntyi
säikähtäen. Se ei ollut enää kaljupäisen ääni, se oli kiihkoinen,
ilkeä naisen ääni.

Tämä kiljaisu, joka niin säikäytti mustalaistyttöä, herätti
parhaillaan torin poikki taivaltavassa poikaparvessa aika ilon.

-- Se on Rolandin tornin erakko, huusi joku joukosta nauraen täyttä
kurkkua, -- se on säkkiakka, joka siellä murisee. Hän ei kai ole
saanut illallista. Viedään hänelle, mitä kestistä on jäänyt jäljelle.

Kaikki ryntäsivät Pylvästaloon.

Tällä välin Gringoire oli käyttänyt hyväkseen tanssijattaren
säikähdystä ja perääntynyt. Poikien huudoista hän muisti,
ettei hänkään ollut syönyt illallista. Hän kiiruhti sen vuoksi
Pylvästaloon. Mutta nuo pikku veitikat olivat ehtineet ennen häntä.
Kun hän saapui perille, oli pöytä jo tyhjennetty. Ei ollut enää
jäljellä suupalaakaan. Ei ollut muuta kuin Mathieu Biternen v. 1434
maalaamat hoikat liljat ja ruusut seinässä. Se oli laihanlainen
ateria.

On sangen ikävää mennä levolle nälkäisenä, mutta vielä ikävämpää
on, kun vatsa on tyhjä eikä tiedä mistä saisi yösijan. Niin oli
Gringoiren laita. Hänellä ei ollut leipää eikä kattoa päänsä päälle.
Alaston totuus ahdisti häntä joka taholta ja hän huomasi sen sangen
katkeraksi. Hän oli jo aikoja sitten havainnut sen totuuden,
että Jupiter oli luonut ihmiset vihan puuskassa, ja että viisaan
filosofia on koko elämän ajaksi ankkuroitu hänen kohtaloonsa. Mitä
häneen itseensä tuli, hän ei milloinkaan ennen ollut joutunut niin
täydelliseen umpikujaan; vatsa kehoitti äänekkäästi antautumaan, ja
hänestä oli vallan sopimatonta, että kova kohtalo tahtoi näin nälällä
vaikuttaa hänen filosofiaansa.

Hän uppoutui kokonaan näihin raskasmielisiin mietteisiin, kun äkkiä
omituinen ja samalla harvinaisen suloinen laulu herätti hänet niistä.
Se oli tuon nuoren mustalaistytön laulua.

Hänen laulunsa oli samoin kuin hänen tanssinsa ja kauneutensakin
omituista ja suloista, tavattoman puhdasta, sointuvaa, kevyttä ja
niin sanoakseni siivitettyä. Alituisia juoksutuksia, odottamattomia
säveliä ja sointuja, yksinkertaisia lauseita, joissa siellä täällä
teräviä ja vihlovia ääniä, liverryksiä, jotka olisivat saaneet
satakielen kateelliseksi ja jotka aina olivat sopusointuisia,
-- sitten haipuvia sävelaaltoja, jotka nousivat ja laskivat
laulajattaren poven lailla! Hänen kauniit kasvonsa myötäilivät
harvinaisen eloisasti hänen laulunsa kaikkia vaihtelevia oikkuja
villeimmistä mielijohteista viattomimpaan arvokkuuteen saakka.
Milloin luuli näkevänsä bakkantin, milloin kuningattaren.

Laulun sanat olivat Gringoirelle outoa kieltä. Se sävy, minkä
laulajatar niille antoi, sopi niin huonosti sisältöön, että ne
tuntuivat olevan outoja hänelle itselleenkin. Niinpä hän esimerkiksi
lauloi seuraavat neljä säettä hillittömän hilpeästi:

    Un cofre de gran riqueza
    Hallaron dentro un pilar,
    Dentro del, nuevas banderas
    Con figuras de espantar.

    [He löysivät pylvään sisästä
    kallisarvoisen lippaan,
    jonka sisästä uusia lippuja,
    joissa oli kauhistuttavia kuvia.]


Ja hetken päästä Gringoire tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä siitä
sävystä, millä seuraavat säkeet laulettiin:

    Alarabes de cavallo
    Sin poderse menear,
    Con espadas, y los cuellos,
    Ballestas de buen echar...

    [Arabialaisille, jotka
    eivät voi hevosetta liikkua,
    miekkoineen, kaulavarusteineen
    ja kauas kantavine jousineen...]

Tytön laulu huokui kuitenkin ennen kaikkea iloa ja hän tuntui
laulavan kuin lintu huolettoman hilpeästi.

Mustalaistytön laulu oli särkenyt Gringoiren mietteet, mutta niinkuin
joutsen rikkoo vedenkalvon. Hän kuunteli niin ihastuneena, että
unohti kaiken muun. Ensi kerran tuntikausiin hän ei tuntenut itseään
onnettomaksi.

Tämä hetki oli lyhyt. Sama naisääni, joka oli keskeyttänyt
mustalaistytön tanssin, keskeytti nyt hänen laulunsakin.

-- Vaikenetko, senkin helvetin sirkka? hän huusi taas samasta
pimeästä torinkolkasta.

"Sirkka" raukka vaikeni. Gringoire sulki korvansa.

-- Kirottu akka, hän huudahti, kun särkee sellaisen soittimen!

Muutkin kuuntelijat alkoivat murista.

-- Hiiteen säkkiakka! jotkut huusivat.

Ja tuo vanha näkymätön häiritsijätär olisi epäilemättä saanut katua
sanojaan, ellei joukon huomio samassa olisi kääntynyt narripaavin
kulkueeseen, joka useiden katujen ja torien kautta kierrettyään nyt
meluten saapui Grève-torille soihtujen valossa.

Tähän kulkueeseen, jonka lukija näki lähtevän palatsista, olivat
matkan varrella liittyneet kaikki varkaat, roistot ja kulkurit, joita
Pariisissa maleksi, ja niinpä esiintyikin se sangen kunnioitettavana
saapuessaan Grève-torille.

Etunenässä vaelsi Egypti, mustalaiset. Heidän herttuansa kulki
ratsain, hänen kreivinsä jalan pidellen kiinni suitsista ja
jalustimista. Heidän jäljessään marssivat mustalaiset vaimoineen,
kirkuvat lapset olkapäillään, kaikki, herttua, kreivit ja kansa
helyillä koristeltuina, mutta repaleissa. Heidän jälkeensä
tuli Argot'n kuningaskunta, Ranskan varkaat arvonmukaisessa
järjestyksessä, vähäisemmät suurempien edellä. He kulkivat
neljän miehen riveissä, kullakin arvoluokalla tässä omituisessa
veljestössä erikoiset arvomerkkinsä; useimmat olivat jollakin
lailla rampoja, toiset ontuvia, toiset käsipuolia. Siinä oli
puotipuksuja, pyhiinvaeltajia, kaatumatautisia, patalakkeja,
vapaita veijareita, katupoikia, herrassaikkareita, valesotilaita,
vesipöhöisiä, ilotulittelijoita, kaupustelijoita, huijareita,
orpoja, arkkikätyreitä ja hurskastelijoita, -- luettelo, joka olisi
väsyttänyt itse Homerosta.

Arkkikätyrien ja hurskastelijoiden konklaavin keskeltä erotti
vaivoin Argot'n kuninkaan, suurvelhon, joka istui jalat ristissä
pienissä, kahden suuren koiran vetämissä kärryissä. Argot'n
kuningaskunnan jälkeen tuli Galilean keisarikunta. Siinä nähtiin
majesteetillinen Guillaume Rousseau, Galilean keisari, pukeutuneena
viiniläikkien tahraamaan purppuraviittaan; hänen edellään ilveniekat
kamppailivat ja tanssivat sotatansseja, ja häntä ympäröivät hänen
sauvankantajansa ja kätyrinsä sekä tiliviraston kirjurit. Viimeisenä
marssi oikeuskirjurien ammattikunta käsissään kukin koristettuja
pergamenttikääröjä, mustissa kaavuissaan, suuria keltaisia
vahakynttilöitä kantaen ja pelimanneineen, joiden soitto olisi ollut
omiaan noitajuhliin. Keskellä kulkuetta nähtiin vahakynttiläin
valaisemat paarit, joita Narrien veljeskunnan suuruudet kantoivat,
ja näillä paareilla istui mitraan ja kaapuun puettuna ja sauva
kädessä uusi narripaavi, Notre-Damen kellonsoittaja, kyttyräselkäinen
Quasimodo.

Tämän omituisen kulkueen eri osastoilla oli oma soittokuntansa.
Mustalaiset pärisyttivät afrikkalaisia rumpujaan ja tamburiinejaan.
Argotlaiset, joiden soitannollinen aisti oli sangen heikosti
kehittynyt, käsittelivät vielä kahdennentoista vuosisadan viulua,
metsätorvea ja rubebbia. Ja Galilean keisarikunta oli tuskin ehtinyt
pitemmälle. Sen soittokunnassa kohtasi korkeintaan jonkin sangen
vaatimattoman soittimen taiteen lapsuudenajoilta; niiden ääniasteikko
supistui _re-la-mi'hin_. Mutta narripaavin ympärillä raikui ajan
soitinvarasto koko soraäänisessä moninaisuudessaan. Paitsi huiluja ja
metallisoittimia oli siinä kaikenlaisia soittokoneita. Hyvä lukija,
sehän oli Gringoiren orkesteri!

On vaikea kuvata sitä ylpeyden ja tyytyväisyyden ilmettä, jonka
Quasimodon surulliset ja epämiellyttävät kasvot olivat saaneet
matkalla palatsista Grève-torille. Hän oli ensi kerran saanut
itserakkaudelleen tyydytystä. Tähän saakka hän oli saanut
osakseen vain nöyryytystä, halveksumista ja vastenmielisyyttä.
Hän nautti todella paavin tavoin täysin siemauksin tämän joukon
suosionosoituksista, joukon, jota hän vihasi, koska tiesi sen
vihaavan häntä. Mitä siitä, jos hänen kansansa olikin narreja,
raajarikkoja, kerjäläisiä, varkaita ja roistoja! Olihan se kuitenkin
kansa ja hän sen hallitsija. Hän otti sen vuoksi täytenä totena
kaikki nuo ironiset eläköönhuudot ja pilkalliset kunnianosoitukset,
joihin kuitenkin, se on meidän lisättävä, sekoittui tuntuvasti
todellista pelkoa. Sillä kyttyräselkäinen oli väkevä, vääräsäärinen
oli notkea, kuuro oli ilkeä, ominaisuuksia, jotka ovat omiaan jonkin
verran hillitsemään pilantekoa.

Muuten emme suinkaan usko, että uusi narripaavi oli selvillä niistä
tunteista, joita itse tunsi, ja niistä, joita hän muissa herätti.
Sielun, joka oli sijoitettu tuohon epämuotoiseen ruumiiseen, täytyi
senkin olla epätäydellinen ja kuuro. Ne tunteet, joita hän tänä
hetkenä tunsi, olivatkin perin hämäriä, epämääräisiä ja sekavia.
Selvää vain oli, että hänen piirteistään loisti ennen kaikkea iloa
ja ylpeyttä. Näiden synkkien ja onnettomien kasvojen yllä väikkyi
päivänpaistetta.

Siksipä herättikin hämmästystä ja kauhua, kun Quasimodon parhaillaan
kulkiessa riemusaatossa ohi Pylvästalon tuossa hurmauksen tilassa
erään miehen nähtiin ryntäävän esiin väkijoukosta ja vihaisella
liikkeellä riistävän hänen käsistään kullatun sauvan, hänen
narripaaviutensa merkin.

Tuo häikäilemätön oli sama kaljupäinen mies, joka vähää ennen
oli mustalaistyttöä ympäröivästä joukosta lausunut uhkaavia ja
vihamielisiä huomautuksia saattaen tyttöraukan pelon valtaan. Hän oli
pappispuvussa. Samassa hetkessä, kun hän hypähti väkijoukosta esille,
tunsi hänet Gringoire, joka ei tähän saakka ollut kiinnittänyt häneen
huomiota.

-- Kas vain, hän huudahti hämmästyneenä, -- sehän on opettajani
Hermeksestä, dom Claude Frollo, arkkidiakoni! Mitä ihmettä hän mahtaa
tahtoa tuosta yksisilmäisestä riiviöstä? Hän kai haluaa päästä
päiviltään.

Samassa kuului kauhun huuto. Tuo hirvittävä Quasimodo oli hypännyt
alas paareilta, ja naiset käänsivät kasvonsa pois, etteivät näkisi,
kuinka hän murskaisi arkkidiakonin.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli papin edessä, katsahti häneen ja vaipui
polvilleen.

Pappi kiskasi häneltä tiaaran, taittoi hänen sauvansa ja repi hänen
kultapaperilla koristetun viittansa.

Quasimodo oli yhä polvillaan pää painuksissa ja kädet ristissä.

Omituinen keskustelu viittoilun ja liikkeiden avulla sukeutui heidän
välilleen, sillä kumpikaan ei puhunut. Pappi seisoi suuttuneena,
uhkaavana, käskevänä, Quasimodo oli polvillaan nöyränä, rukoilevana.
Ja kuitenkin olisi Quasimodo varmaan voinut musertaa papin vaikka
sormellaan.

Ravistettuaan lujasti Quasimodon tavatonta olkapäätä pappi antoi
hänelle viimein merkin nousta ja seurata häntä.

Quasimodo nousi.

Mutta nyt, kun ensi hämmästys oli lauennut, tahtoi narrien kulkue
puolustaa näin äkkiä valta-istuimelta syöstyä paaviaan. Mustalaiset,
argotlaiset ja oikeuskirjurit keräytyivät huutaen ja meluten papin
ympärille.

Quasimodo asettui hänen eteensä, jännitti lihaksensa, puristi suuret
kouransa nyrkkiin ja näytti hyökkääjille hampaitaan ärsytetyn
tiikerin lailla.

Papilla oli taas entinen synkän vakava ilmeensä. Hän teki
Quasimodolle merkin ja alkoi poistua sanaakaan sanomatta.

Quasimodo kulki hänen edellään ja raivasi hänelle tietä.

Kun he tungoksen läpi olivat ehtineet torin toiseen päähän,
halusi joukko uteliaita seurata heitä. Quasimodo asettui silloin
arkkidiakonin taakse ja seurasi hitaasti hänen kintereillään
kiukkuisen, harjakset pörhöllään olevan, hampaitaan nuoleskelevan
villisian tavoin, tuolloin tällöin päästäen matalan mörähdyksen ja
pakottaen liikkeellä tai katseella väkijoukon peräytymään suuressa
kaaressa.

Heidän annettiin poistua ahtaaseen ja pimeään kujaan, sillä jo
Quasimodon kasvojen pelkkä uhkaava ilme riitti karkottamaan uskalikot.

-- Tuota saattaa jo sanoa ihmeelliseksi, Gringoire mietti; mutta
mistä ihmeestä saisin illallista?




IV. Mitä vastuksia kauniin naisen seuraaminen kadulla myöhään illalla
tuottaa


Gringoire oli uhallakin päättänyt seurata mustalaistyttöä. Hän oli
nähnyt hänen vuohineen poikkeavan Coutellerie-kadulle.

-- Miksikä ei? hän oli miettinyt.

Pariisin katujen käytännöllisenä filosofina Gringoire oli havainnut,
ettei mikään ollut sen otollisempaa mietiskelylle kuin kauniin naisen
seuraaminen tietämättä minne tämä on matkalla. Tämä oman tahdon
vapaaehtoinen kieltäminen, tämä oman mielikuvituksen alistaminen
toisen mielikuvituksen johdettavaksi tämän aavistamatta mitään, oli
jonkinlainen väliaste oikeudellisen riippumattomuuden ja sokean
kuuliaisuuden, orjuuden ja vapauden välillä, ja se miellytti
Gringoirea. Hän oli pohjaltaan epämääräisen ristiriitainen,
vastakohtainen luonne ja heilahteli äärimmäisyydestä toiseen alttiina
noudattamaan kaikenlaisia inhimillisiä viehtymyksiä, jotka tekivät
toisensa tehottomiksi. Itse hän vertasi itseään mielellään Muhammedin
hautaan, jota kaksi vetovoimaa vetää vastakkaisiin suuntiin, ja
joka aina häilyy korkeuden ja syvyyden, katon ja lattian, nousun ja
laskun, zeniitin ja nadiirin välillä.

Minkä "kultaisen keskitien" Gringoire täyttäisikään klassillisuuden
ja romantiikan välillä, jos hän eläisi meidän päivinämme!

Mutta hän ei ollut kyllin alkukantainen elääkseen kolmeasataa vuotta,
ja se on vahinko. Hänen poissaolonsa merkitsee puutetta: häntä
kaivattaisiin nykyään kipeästi.

Kulkijan (ja erityisesti kulkijattaren) seuraamiseen kadulla -- mitä
Gringoire mielellään harrasti -- ei voikaan kuvitella kiihottavampaa
syytä kuin se, ettei tiedä mihin kallistaisi päänsä yöksi.

Hän kulki siis ajatuksissaan tuon nuoren tytön jäljessä, joka
kiiruhti askeleitaan ja pakotti pienen vuohensa juoksemaan, kun hän
näki porvarien vetäytyvän taloihinsa ja kapakanisäntien sulkevan
ovensa, ainoat myymälät, jotka sinä päivänä olivat olleet auki.

-- Täytyyhän hänen jossakin asua, mietti Gringoire; --
mustalaistytöillä on hyvä sydän. Kukapa tietää?

Ja tätä hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytystä seurasi epämääräisiä,
mutta sangen miellyttäviä mietteitä.

Kulkiessaan viimeisten talojen ohi, joiden portteja porvarit
parhaillaan sulkivat, hän kuuli silloin tällöin heidän keskusteluistaan
jonkin sanan, joka katkaisi hänen hauskat kuvittelunsa.

Toisinaan keskusteli kaksi ukkoa keskenään.

-- Nyt on aika kylmä, mestari Thibaut Fernicle.

(Sen Gringoire oli tiennyt jo talven alusta saakka.)

-- Niin on, aika pureva ilma, mestari Boniface Disome! Olisipa
tavatonta, jos tulisi yhtä kylmä talvi kuin oli kolme vuotta sitten,
vuonna 80, jolloin puusyli maksoi kahdeksan souta.

-- Pyh! mitäpä tuo vielä oli, mestari Thibaut, vuoden 1407 talven
rinnalla, jolloin Martinpäivästä kynttilänpäivään oli niin vimmattu
pakkanen, että oikeussihteerin kynä jäätyi joka kolmannella sanalla,
jonka hän kirjoitti, niin ettei hän voinut toimittaa luetteloihin
kirjoittamista.

Vähän edempänä puheli kaksi naista keskenään ikkunoissa, kummallakin
rätisevä kynttilä kädessä.

-- Onko miehenne kertonut teille onnettomuudesta, rouva Boudraque?

-- Ei, mistä sitten, rouva Turquant?

-- Châtelet'n notaarin, herra Gilles Godinin hevonen pelästyi
flaamilaisia ja heidän kulkuettaan ja kaasi kumoon mestari Philippot
Avrillit'n, celestiniläisluostarin maallikko vanhuksen.

-- Niinkö?

-- Niin.

-- Porvarin hevonen! Se on liikaa. Olisipa se ollut edes
ratsuväenhevonen, niin ei olisi ollut ihmekään!

Ikkunat suljettiin, mutta Gringoire oli häiriintynyt mietteissään.

Onneksi hän pääsi taas pian oikealle ladulle mustalaistytön ja
Djalin, noiden kahden hienon, kauniin ja ihastuttavan olennon
avulla, joiden pieniä jalkoja, kauniita muotoja ja suloisia
liikkeitä hän ihaili ja jotka pyrkivät sekoittumaan toisiinsa hänen
mielikuvituksessaan; älyn ja ystävällisyyden takia hän piti heitä
nuorina tyttöinä, käynnin ja liikkeiden vilkkauden, joustavuuden ja
sulon takia vuohina.

Kadut kävivät hetki hetkeltä yhä pimeämmiksi ja autiommiksi.
Iltasoitto oli aikoja sitten kajahdellut, ja vain pitkäin
välimatkojen päässä näki jonkun yksinäisen kulkijan kadulla tai
yhtä yksinäisen valon ikkunasta. Gringoire oli mustalaistyttöä
seuratessaan joutunut siihen kujien, poikkikatujen ja käyrien
käytävien sokkeloon, joka ympäröi Innocentius-veljistön vanhaa
hautuumaata ja muistuttaa kissan sekoittamaa lankavyyhtiä.

-- Näiden katujen ei juuri voi sanoa ymmärtävän logiikkaa! Gringoire
mutisi hiljaa itsekseen kulkiessaan kujasia, jotka aina näyttivät
johtavan kaaressa takaisin, mutta joita tyttö epäröimättä ja yhä
nopeammin kulki, kuten ainakin tuttua tietä. Ilman opastaan Gringoire
olisi joutunut aivan eksyksiin, ellei hän erään mutkan takaa olisi
nähnyt kauppahallien kahdeksankolkkaista mestauslavaa, jonka rei'ikäs
huippu piirtyi mustana varjona erästä vielä valaistua ikkunaa vasten
Verdelet-kadun varrella.

Tyttö oli vihdoin huomannut hänet. Hän oli useampia kertoja katsonut
levottomana taakseen; viimein hän oli pysähtynyt ja tarkastanut
häntä kiireestä kantapäähän erään avoimen leipuripuodin ovesta
pilkistävässä valonkajasteessa. Sen jälkeen Gringoire näki hänen
tekevän saman pienen suunsuipennuksen, jonka hän oli jo ennenkin
nähnyt, ja jatkavan edelleen matkaansa.

Tuo pieni nyrpistys sai Gringoiren ajattelemaan yhtä ja toista.
Siinä oli sangen selvää halveksumista ja ilvettä, tuossa sievässä
suuneleessä. Hänen päänsä painui kumarampaan, hän hiljensi kulkuaan
ja jättäytyi seuraamaan tyttöä pitemmän välimatkan päästä. Silloin
hän äkkiä kuuli läpitunkevan huudon erään kadunkulman takaa, jonne
tyttö juuri oli kadonnut.

Hän kiiruhti jäljestä.

Katu oli aivan pimeä. Kulmauksessa paloi kuitenkin Mariankuvan
juurella rautalyhdyssä öljyyn kastettu rohdinsydän, ja sen
heikossa valossa hän näki, miten mustalaistyttö rimpuili kahden
miehen kourissa, jotka koettivat tukahuttaa hänen huutoaan. Pieni
säikähtynyt vuohi laski sarvensa puskuasentoon ja määki.

-- Tänne, vartijat! Gringoire huusi ja kiiruhti rohkeasti paikalle.
Toinen tyttöä pitelevistä miehistä kääntyi. Gringoire näki Quasimodon
kauheat kasvot.

Gringoire ei paennut, mutta ei liioin enää astunut askeltakaan
eteenpäin.

Quasimodo tuli hänen luokseen, läimäytti häntä kädenselällään, niin
että hän paiskautui neljän askeleen päähän, ja oli seuraavassa
hetkessä kadonnut yön pimeyteen kantaen tyttöä kokoonkäärityn
silkkiharson lailla käsivarsillaan. Kumppani oli seurannut häntä, ja
heidän jäljessään juoksi vuohi raukka surkeasti määkien.

-- Apua! Murhaajia! onneton mustalaistyttö huusi.

-- Seis, roisto, ja päästä paikalla tyttö! huusi samassa jyrisevällä
äänellä ratsastaja, joka äkkiä laukkasi kadulle.

Se oli muuan kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteeni,
kiireestä kantapäähän rauta-asussa ja miekka kädessä.

Hän riisti tytön hämmästyneeltä Quasimodolta, nosti hänet ylös
ja asetti eteensä satulaan. Tuo kammottava kyttyräselkä tointui
kuitenkin pian hämmennyksestään ja oli juuri aikeissa hyökätä
kapteenin kimppuun ottaakseen takaisin saaliinsa, kun samassa viisi-,
kuusitoista jousimiestä, jotka seurasivat kapteeniaan, saapui
paikalle. Se oli patrulli, joka Pariisin kaupunginvoudin, herra
Robert d'Estoutevillen määräyksestä oli kiertokäynnillään kaduilla.

Quasimodo piiritettiin, otettiin kiinni ja sidottiin. Hän karjui ja
kiehui raivosta, ja jos olisi ollut valoisampaa, olisivat epäilemättä
hänen pelkät kasvonsa, jotka viha teki vielä kauheammiksi,
riittäneet ajamaan koko joukon pakosalle. Mutta yöllä hän oli vailla
peloittavinta asettaan, rumuuttaan.

Hänen seuralaisensa oli kadonnut metelin aikana.

Mustalaistyttö oli tällä välin kevyesti ja kauniisti suoristautunut
upseerin satulassa, asettanut molemmat kätensä tuon nuoren miehen
olkapäille ja katsellut häntä jonkin hetken, nähtävästi ainakin yhtä
ihastuneena hänen muhkeasta muodostaan kuin siitä hyvästä työstä,
jonka tämä oli hänelle tehnyt. Tyttö katkaisi ensiksi äänettömyyden
ja virkkoi pehmeällä äänellään, jolle hän antoi vielä tavallista
pehmeämmän sävyn:

-- Mikä teidän nimenne on, herra santarmi?

-- Kapteeni Febus de Châteaupers, palvelijanne, kaunoiseni! vastasi
upseeri ja suoristausi.

-- Kiitos, tyttö vastasi.

Ja kapteeni Febuksen kiertäessä viiksiään liukui tyttö hiljaa maahan
hevosen kylkeä pitkin ja livisti tiehensä. Salamakaan ei olisi niin
nopeasti leimahtanut.

-- Paavin navan kautta! kapteeni sanoi kiristyttäen vielä lujempaan
hihnat, joilla Quasimodo oli sidottu, olisinpa mieluummin ottanut
saaliiksi ilolinnun.

-- Sille ei enää mahda mitään, herra kapteeni, sanoi eräs
jousimiehistä; kerttu lensi tiehensä, ja yölepakko jäi.

Iskun huumaamana Gringoire oli jäänyt makaamaan kiveykselle kadun
kulmauksessa olevan Marian-kuvan eteen. Vähitellen hän tuli kuitenkin
tajuihinsa. Ensin hän oli hetkisen miellyttävästi puolipökerryksissä,
ja mustalaistytön ja vuohen ilmankevyet olennot sekoittuivat
Quasimodon nyrkin painoon. Tätä tilaa ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Sangen voimakas viluntunne siinä osassa hänen ruumistaan, joka
kosketti maahan, herätti hänet.

Mistä ihmeestä tämä kylmyys mahtaa tulla? hän mutisi itsekseen. Hän
huomasi silloin makaavansa katuojassa.

-- Kirottu kyttyräselkä! hän murahti hampaittensa välistä ja aikoi
nousta. Mutta lyönnin ja putoamisen jäljet tuntuivat vielä selvästi
ja hänen oli pakko maata paikoillaan. Kun hänellä oli käsi vapaana,
hän piti sitä nenänsä edessä ja alistui kohtaloonsa.

-- Pariisin loalla, hän ajatteli (sillä hän piti varmana, että hän
nyt saisi tyytyä makaamaan katuojassa, "ja mitä muuta tehdä vuoteessa
kuin miettiä?") -- Pariisin loalla on aivan erikoisen löyhkäävä
ominaisuus. Se sisältää varmasti suuren annoksen hajusuoloja ja
salpietaria. Se on ainakin mestari Nicolas Flamelin ja hermeetikkojen
mielipide.

Sana hermeetikko johti äkkiä hänen ajatuksensa arkkidiakoni Claude
Frolloon. Hän muisteli väkivaltaista näytelmää, jonka oli nähnyt;
miten mustalaistyttö koetti riuhtoa itseään irti kahden miehen
kourista, miten Quasimodolla oli ollut toinen mies mukanaan, ja
arkkidiakonin yrmeät ja ylväät kasvot näyttäytyivät epäselvinä hänen
muistissaan.

-- Olisipa todellakin harvinaista, hän mietti ja alkoi tälle pohjalle
rakennella olettamusten mielikuvarakennusta, tuota filosofien
ilmalinnaa, kun sama ankara vilunväristys, jonka hän jo ennenkin oli
tuntenut, herätti hänet todellisuuteen.

-- Minähän jäädyn! hän huudahti.

Paikka kävi hetki hetkeltä yhä sietämättömämmäksi. Katuojan veden
jokainen molekyyli poisti Gringoiren selästä molekyylin säteilevää
lämpöä, ja lämpömäärän ero hänen ruumiinsa ja katuojan välillä väheni
säälimättömästi.

Muuan toisenlainenkin ikävyys sattui hänelle samalla ja yhtä
arvaamatta.

Parvi poikia, noita pieniä paljasjalkaisia vintiöitä, joita
ammoisista ajoista saakka on katupoikain nimellä kiertänyt Pariisin
katuja ja jotka meidän lapsuutemme päivinä heittelivät meitä kivillä,
kun iltasin palasimme kotiin koulusta, koska meidän housumme eivät
olleet risaiset, parvi noita pieniä vekkuleita tulla vilisti
huutaen ja nauraen välittämättä lainkaan naapurien yörauhasta sitä
kadunkulmaa kohden, jossa Gringoire makasi. He kuljettivat mukanaan
jotakin, joka näytti säkiltä, ja jo yksin heidän puukenkiensä kolina
saattoi herättää vaikka kuolleen henkiin. Gringoire, joka ei vielä
ollut kokonaan vainajien kirjoissa, kohottautui puolittain.

-- Hei, Tyhjätasku-Hanski! hei, Jutku-Jussi! huusivat he täyttä
kurkkua. -- Vanha Eustache Moubon, rautakauppias kadunkulmassa, on
kuollut. Meillä on hänen olkipatjansa ja me sytytämme itsellemme
ilonuotion. Juhlitaan flaamilaisia!

Ja samassa he paiskasivat patjan Gringoir en päälle huomaamatta
häntä. Yksi joukosta otti kourallisen olkia ja meni sytyttämään niitä
Marian-kuvan alla palavan lampun liekistä.

-- Herra varjelkoon! mutisi Gringoire, -- joko nyt tulee liian kuuma?

Tilanne oli tukala. Hän oli kahden tulen välissä; joko vilustua tai
palaa. Hän ponnisti kaikki voimansa kuin vääränrahantekijä, joka
aiotaan polttaa roviolla ja joka yrittää päästä pakoon. Hän pääsi
pystyyn, heitti patjan poikien päälle ja pakeni.

-- Neitsyt Maria! kirkaisivat pojat, -- rautakauppias kummittelee!

Ja hekin livistivät käpälämäkeen.

Olkipatja jäi voittajana taistelutantereelle. Luotettavat
todistajat, isä le Juge ja Corrozet, vakuuttavat, että lähiseudun
papit suurin juhlallisuuksin korjasivat ja veivät sen seuraavana
päivänä Sainte-Opportune-kirkon aarrekammioon. Kirkon lukkarilla oli
aina vuoteen 1789 sievoiset tulot siitä suuresta ihmeestä, jonka
Marian-kuva Mauconseil-kadun kulmassa oli tehnyt tuona muistettavana
yönä tammikuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välillä v. 1482, jolloin se
oli manannut esille Eustache Moubonin, joka pirua pettääkseen oli
kuollessaan piloillaan kätkenyt sielunsa vuodepatjaansa.




VI. Rikottu ruukku


Juostuaan jonkin aikaa minkä jaloistaan pääsi, tietämättä minne, ja
lyötyään päänsä monta kertaa kadun kulmiin, pökerryttyään katuojiin,
kuljettuaan kujia sinne tänne, etsittyään pääsytietä kauppahallien
vanhoista käytäväsokkeloista ja tutkittuaan kaiken, jota karttojen
kaunis latina ilmaisee sanoilla _tota via, cheminum et viaria_,
pysähtyi runoilijamme äkkiä ensiksi hengästyksestä ja toiseksi sen
tähden, että häntä niin sanoakseni tarttui kaulukseen menetys, mikä
nyt yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.

-- Minusta tuntuu siltä, mestari Pierre Gringoire, hän virkkoi
itselleen tökäten oikean käden etusormella otsaansa, -- että
juokset täällä kuin mielipuoli. Nuo pienet vintiöt pelkäsivät sinua
yhtä paljon kuin sinä heitä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin
kuullut heidän puukenkiensä kopinan loittonevan etelään, kun sinä
juoksit pohjoiseen. On kaksi mahdollisuutta: _joko_ he pakenivat,
ja silloin on patja, jonka he peloissaan varmaankin unohtivat, se
vieraanvarainen vuode, jota aamusta saakka olet turhaan etsinyt ja
jonka Pyhä Neitsyt on ihmeen kautta lähettänyt sinulle palkkioksi
moraliteetista, jonka kirjoitit hänen kunniakseen; _tai_ eivät
nuo vekkulit paenneetkaan, vaan panivat patjan tuleen, ja silloin
on sinulla mainio nuotio kuivataksesi ja lämmitelläksesi itseäsi.
Kummassakin tapauksessa, hyvänä vuoteena tai hyvänä nuotiona,
on patja kuin taivaasta tipahtanut. Ehkä onkin Mauconseil-kadun
kulmauksen Pyhä Neitsyt antanut Eustache Moubonin vain sen vuoksi
kuolla. Onhan sulaa hulluutta, että juokset näin kuin pikardialainen
ranskalaisen edessä ja jätät taaksesi, mitä edestäsi etsit. Olet
pöllö, Gringoire!

Hän kääntyi takaisin ja koetti sekä nenänsä että silmäinsä avulla
löytää patjaa, mutta turhaan. Yhä uusia ja uusia kujia talojen
välissä, yhä uusia umpikujia ja tienhaaroja, jotka saattoivat hänet
aivan ymmälle. Hän tunsi eksyneensä ja sotkeutuneensa pahemmin tähän
pimeiden kujasien sekavaan vyyhtiin, kuin olisi ollut mahdollista
Tournelles-palatsin labyrintissä. Viimein hänen kärsivällisyytensä
loppui ja hän huudahti juhlallisesti:

-- Kirotut tienhaarat! ne on perkele itse luonut haarukkansa malliin.

Tämä huudahdus lohdutti häntä hiukan ja punertava hohda, jonka hän
samassa keksi pitkän ja kapean kujan päästä, sai hänen rohkeutensa
palaamaan.

-- Jumalan kiitos, hän sanoi, tuollahan se onkin! Siellähän minun
patjani palaa.

Ja verraten itseään merimieheen, joka käy kohden perikatoaan yössä,
hän lisäsi hartaasti:

-- _Salve, salve, maris Stella!_ [Terve, terve, meren tähti!]

Pyhälle Neitsyellekö vai olkipatjalle hän lähetti tämän kiitollisen
tervehdyksen litaniasta? Sitä emme tiedä.

Hän ei ollut ottanut montakaan askelta tuolla pitkällä, viettävällä
kadulla, joka ei ollut kivetty ja joka kävi jokaisella askeleella
yhä likaisemmaksi ja viettävämmäksi, ennen kuin hän huomasi jotakin
merkillistä. Katu ei ollutkaan autio. Siellä täällä pitkin sen
pituutta ryömi epämääräisiä, muodottomia olentoja, jotka kaikki
liikkuivat kadun päässä olevaa tulenloimua kohden muistuttaen
kömpelöitä hyönteisiä, jotka öisin matelevat ruohossa korresta
korteen paimenen nuotiota kohden.

Mikään ei tee ihmistä uskaliaammaksi kuin tyhjä tasku. Gringoire
kulki rohkeasti eteenpäin ja oli pian saavuttanut hitaimmin toisten
jäljessä matavan kummituksen. Tultuaan sen kohdalle hän huomasi,
että se olikin vain vaivainen rampa, joka laahasi itseään eteenpäin
käsillään aivan kuin loukkaantunut tuhatjalkainen, jolla on vain
kaksi jalkaa jäljellä. Hänen kulkiessaan tämän ihmiskasvoilla
varustetun hämähäkin ohi, tuo rampa huusi mankuvalla äänellä:

-- _La buona mancia, signor! la buona mancia!_ [Juomarahaa, herra,
vähän juomarahaa!]

-- Hitto sinut vieköön ja minut myös, Gringoire ajatteli, -- jos
ymmärrän sanaakaan siitä, mitä sanot!

Ja hän kulki edelleen.

Hän saapui toisen liikkuvan olion luo ja tarkasti sitä. Taas
raajarikko, jolla ei ollut toista kättä eikä toista jalkaa
ja joka oli niin avuton, että se rakennelma puujalkoja ja
kainalosauvoja, jonka varassa hän pysyi pystyssä, näytti liikkuvalta
rakennustelineeltä. Gringoire, joka rakasti komeita ja klassillisia
vertauksia, vertasi häntä mielessään Vulkanuksen kolmijalkaan, jolle
jumala oli antanut elämän.

Kolmijalka tervehti häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta ojensi samassa
hattunsa parturinvadin tavoin hänen leukansa alle ja huusi hänen
korvaansa:

-- _Señor cabarello, para comprar un pedaso de pan!_ [Korkea herra,
ostaisin palan leipää!]

-- Tuokin näkyy puhuvan, sanoi Gringoire, -- mutta jotakin vierasta
kieltä, ja hän on onnellisempi kuin minä, sillä hän ymmärtää sitä.

Samassa näytti uusi ajatus välähtävän hänen päähänsä, sillä hän löi
otsaansa ja huudahti:

-- Mutta mitä hittoa he tarkoittivat aamulla tuolla _Esmeraldalla_?

Hän aikoi kiiruhtaa askeleitaan, mutta kolmannen kerran jokin sulki
häneltä tien. Tämä jokin tai oikeammin joku oli sokea, pieni ukko,
jolla oli juutalaiset, partaiset kasvot ja joka koiran ohjaamana
haparoi kepillä eteenpäin ja kähisi hänen korvaansa unkarilaisella
murteella:

-- _Facitote caritatem!_ [Olkaa armelias!]

-- No viimeinkin joku, joka osaa kristillistä kieltä! Minä näytän
varmaankin hyvin anteliaalta, koska minulta pyydetään almuja, vaikka
kukkaroni onkin laiha. -- Hyvä ystävä, hän virkkoi sokealle, minä
möin viime viikolla viimeisen paitani; tai Ciceron kielellä, koska
ette ymmärrä muuta: _Vendidi hebdomade nuper transita meam ultimam
chamisam_.

Tämän sanottuaan Gringoire käänsi selkänsä sokealle ja jatkoi
matkaansa. Mutta sokea alkoi astella hänen rinnallaan ja nyt hän
kuuli hämähäkin ja kolmijalankin ihmeteltävän nopeasti tulevan
jäljessään, niin että puujalat ja kainalosauvat kolisivat. Ja kaikki
kolme alkoivat laulaa hänen kintereillään:

-- _Caritatem!_ lauloi sokea.

-- _La buona mandai_ lauloi rampa.

-- _Un pedaso de pan!_ yhtyi kuoroon raajarikko.

Gringoire sulki korvansa.

-- Oh, mikä Baabelin sekoitus! hän huudahti.

Hän pisti juoksuksi. Sokea juoksi. Raajarikko juoksi. Rampa juoksi.

Ja kuta pitemmälle hän katua ehti, sitä enemmän vilisi hänen
ympärillään raajarikkoja, ontuvia, sokeita, silmä- ja käsipuolia ja
pitaalisia, joista osa tuli ulos taloista, osa pieniltä sivukaduilta,
osa kellarinluukuista ulvoen, mölisten ja mankuen ja kaikki liikkuen
nilkuttaen ja kömpien tulta kohden kuraisina kuin etanat sateen
jälkeen.

Gringoire, jolla yhä oli nuo kolme seuralaista jäljessään ja joka
suuresti ihmetteli, miten tämä päättyisi, kulki sydän kurkussa muiden
mukana varovasti välttäen ontuvia, astuen rampojen yli ja pujotellen
jalkojaan tässä loppumattomassa raajarikkojen muurahaiskeossa
niinkuin se englantilainen merikapteeni, joka hiipi rapuparveen.

Viimein hän aikoi kääntyä takaisin, mutta se oli jo myöhäistä.
Koko joukko seurasi tiheänä parvena hänen jäljessään, ja nuo kolme
kerjäläistä olivat aivan hänen kintereillään. Hän jatkoi siis
vaellustaan tämän vastustamattoman virran, pelon ja huumauksen
ajamana, mikä sai tämän kaiken näyttämään hänestä kauhealta unelta.

Viimeinkin hän pääsi kadun päähän. Se päättyi suurelle torille, jolla
hohti tuhansia tulia öisen usvan keskellä. Gringoire ryntäsi torille
toivoen koipiensa avulla pääsevänsä eroon noista kolmesta peikosta,
jotka olivat takertuneet häneen.

-- _Onde vas, hombre?_ [Mies, mistä tulet?] raajarikko huusi heittäen
kainalosauvansa ja juosten hänen jäljessään parhailla jaloilla,
mitkä milloinkaan ovat ottaneet mittausopillisia askeleita Pariisin
kaduilla.

Rampakin oli noussut jaloilleen alkaen kestitä häntä raudoitetuilla
puujaloillaan, ja sokea katsoi häntä hehkuvalla silmäparilla.

-- Missä minä olen? runoilija kysyi kauhuissaan.

-- Ihmeiden pihassa, vastasi neljäs peikko, joka sillä välin oli
tullut heidän luokseen.

-- Toden totta, Gringoire vastasi, -- minä näen kyllä sokeita, jotka
näkevät, ja raajarikkoja, jotka juoksevat, mutta missä on Vapahtaja?

Kammottava nauru oli ainoana vastauksena.

Runoilija parka katsahti ympärilleen. Hän oli todellakin keskellä
tuota Ihmeiden pihaa, johon ei niin myöhäisenä vuorokauden
aikana kukaan kunniallinen ihminen sitä ennen ollut jalallaan
astunut ja jonne ne Châtelet'n poliisimiehet ja kaupunginvoudin
palvelijat, jotka olivat uskaltautuneet sen taikapiiriin, olivat
jäljettömiin kadonneet; tuossa varkaitten kaupungissa, tuossa
Pariisin kasvojen hirvittävässä käsnässä, tuossa likaviemärissä,
josta joka aamu virtasi ja jonne joka yö palasi tuo paheitten,
kerjuun ja irtolaisuuden lokavirta, joka aina virtailee pitkin
pääkaupunkien katuja; tuossa suunnattomassa mehiläispesässä, jonne
kaikki yhteiskunnan herhiläiset joka ilta palaavat saaliineen;
tuossa valheellisessa sairaalassa, jossa mustalainen, entinen
munkki, rappiolle joutunut ylioppilas, kaikkien kansakuntien ja
uskontokuntien hylkiöt, espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset,
juutalaiset, kristityt, muhamettilaiset, pakanat, jotka täynnä
valheellisia haavoja päivisin kerjäsivät, öisin muuttuivat rosvoiksi;
lyhyesti, tuossa suuressa pukukammiossa, jossa siihen aikaan kaikki
näyttelijät siinä ikuisessa näytelmässä, jota varkaudet, prostituutio
ja murhat esittävät Pariisin kaduilla, pukeutuivat ja riisuutuivat.

Tori oli suuri, epäsäännöllinen ja huonosti kivetty niin kuin kaikki
torit senaikaisessa Pariisissa. Siellä täällä näkyi nuotioita, joiden
ympärillä ryömiskeli kummallisia ryhmiä. Alituista menoa, tuloa,
huutoa. Kuului äänekästä naurua, naisten ääniä, lasten kirkunaa.
Tämän joukon kädet ja päät loivat mustia varjoja valoisiin kehiin
tulien ympärillä ja muodostivat lukemattomia omituisia asentoja.
Niiden suurien, muodottomien varjojen joukossa, jotka liikkuivat
valaistujen paikkojen yli, saattoi nähdä milloin koiran, joka
muistutti ihmistä, milloin ihmisen, joka muistutti koiraa. Tässä
yhteiskunnassa näyttivät rajat sukujen ja lajien väliltä kokonaan
hävinneen. Miehet, naiset, eläimet, ikäkaudet, sukupuolet, terveys,
sairaus, kaikki näyttivät sekoittuneen toisiinsa; kaikilla oli
osuutensa kaikkeen.

Nuotioiden epävakaisessa ja hämärässä valossa saattoi pelokas
Gringoire erottaa vastenmielisen kehän vanhoja talorähjiä, jotka
ympäröivät tuota suurta toria. Rappeutuneine, vinoine ja mutkikkaine
päätyineen, joissa näkyi siellä täällä joku valaistu ikkuna, ne
muistuttivat pimeässä eriskummaisia ja juroja eukonnaamoja, jotka
silmät puoliavoimina katselivat torilla meluavaa joukkoa.

Se oli kuin uusi maailma, tuntematon, ennenkuulumaton, mateleva,
ryömivä, mielikuvituksellinen.

Gringoire, jonka kauhu yhä kasvoi ja joka tunsi noiden kolmen
kerjäläisen pitelevän itseään pihtien lailla, samalla kun melu hänen
ympärillään huumasi häntä, onneton Gringoire koetti ponnistaa kaikki
sielunvoimansa muistellakseen, oliko lauantaiyö. Mutta ponnistukset
olivat turhat; hänen muistinsa ja ajatustensa lanka oli katkennut ja
epäillen kaikkea ja epätietoisena siitä, mitä näki ja tunsi, hän teki
itselleen tämän ratkaisemattoman kysymyksen:

-- Jos minä olen olemassa, onko tämä todellisuutta? Jos tämä on
todellisuutta, olenko minä olemassa?

Samassa kuului hälisevästä joukosta hänen ympäriltään huuto:

-- Viedään hänet kuninkaan luo!

-- Pyhä Neitsyt! mutisi Gringoire, -- kuningas täällä: se on kai
sitten pukki!

-- Kuninkaan luo! kuninkaan luo! kertasi joukko.

Ja häntä raahattiin eteenpäin. Kaikki tahtoivat käydä häneen käsiksi,
mutta nuo kolme kerjäläistä eivät päästäneet otettaan ja riistivät
hänet toisilta ärjyen:

-- Hän on meidän!

Runoilijan nuttu, joka jo oli henkihieverissään, veti viimeisen
henkäyksensä.

Tuon kauhean torin yli kuljettaessa katosi hänen huumauksensa.
Jo muutaman askeleen päässä oli todellisuus ilmielävänä hänen
edessään. Hän alkoi tottua paikan ilmapiiriin. Ensi hetkessä oli
hänen runollisista aivoistaan tai ehkä aivan yksinkertaisesti ja
proosallisesti hänen tyhjästä vatsastaan noussut usvaa, joka oli
levinnyt hänen ja esineitten välille ja antanut hänen nähdä ne
painajaisen katkonaisina utukuvina, tuossa unten hämyssä, jossa
kaikki piirteet vipajavat, kaikki kasvot virnistävät, kaikki oliot
keräytyvät suunnattomiin rykelmiin, elottomat esineet paisuvat
hirviöiksi ja ihmiset peikoiksi. Vähitellen väistyi tämä näköhäiriö
selvemmän eikä niin paisuttavan näkemisen tieltä. Todellisuus alkoi
sarastaa hänen ympärillään, se pisti hänen silmiinsä, kosketti häntä
jalkoihin ja repi pala palalta sen kauhean runouden, jonka hän aluksi
oli ollut näkevinään ympärillään. Hän huomasi varsin hyvin, ettei
hän kulkenut Styksissä, vaan loassa, etteivät häntä ympäröineet
demonit, vaan varkaat, jotka tönivät ja raastoivat häntä, ettei ollut
kysymyksessä hänen sielunsa, vaan yksinkertaisesti hänen henkensä
(koska hänellä ei ollut tuota mainiota välittäjää, joka niin hyvällä
menestyksellä sijoittuu roiston ja kunniallisen ihmisen välille:
kukkaroa). Lyhyesti, kun hän kylmäverisesti ja lyhemmän välimatkan
päästä tutki mellastusta, tupsahti hän noitien juhlasta kapakkaan.

Ihmeiden piha olikin todella vain kapakka, mutta rosvojen kapakka,
jotka punoittivat yhtä paljon verestä kuin viinistä.

Se näytelmä, joka hänelle avautui, kun hänen rääsyinen
saattojoukkonsa oli kuljettanut hänet määränpäähän, ei ollut omiaan
kohottamaan häntä runouteen, eipä edes helvetinrunouteenkaan. Se oli
enemmän kuin milloinkaan kapakan arkista ja raakaa todellisuutta.
Ellemme olisi viidennellätoista vuosisadalla, sanoisimme että
Gringoire oli siirtynyt Michelangelosta Callot'hon.

Räiskyvän nuotion ääressä, joka paloi suurella, pyöreällä
kivipaadella ja jonka liekit nuoleskelivat sillä hetkellä tyhjän
kolmijalan hehkuvia jalkoja, seisoi siellä täällä madonsyömiä pöytiä,
joiden järjestyksessä tai oikeammin epäjärjestyksessä ei oltu
noudatettu minkäänlaista mittausopillista sopusuhtaisuutta. Näillä
pöydillä välkkyi muutamia viinikannuja ja niiden ympärillä näkyi
joukko bakkuskasvoja, joita viini ja tulenloimu purppuroivat. Siellä
näkyi suurimahainen, juhlallisen näköinen mies meluten syleilevän
rotevaa ja lihavaa ilotyttöä. Siellä näkyi jonkinlainen valesotilas,
"narquois", kuten argot-kielellä sanottiin, päästelevän vihellellen
auki tekohaavansa siteitä ja mielihyvin ojentavan tervettä ja
voimakasta jalkaansa, joka aamusta saakka oli ollut käärittynä
lukemattomiin siteisiin. Siellä valmisti muuan haavoittunut
maapähkinänmehulla ja härän verellä haavaa sääreensä huomiseksi. Pari
pöytää kauempana istui pyhiinvaeltajaksi pukeutunut mies ja luki
laulavalla nenä-äänellä taivaan kuningattaren valitusta. Eräs nuori
mies otti vanhalta kaatumatautiselta oppia, miten saadaan valumaan
vaahtoa suusta saippuapalan avulla. Heidän lähellään tyhjensi muuan
vesitautinen itseään ja koetti tukkia suuta neljältä, viideltä
naisvarkaalta, jotka saman pöydän ääressä riitelivät lapsesta,
joka oli samana iltana varastettu. Kaikki seikkoja, jotka kaksi
vuosisataa myöhemmin "näyttivät hovista niin naurettavilta", kuten
Sauval kertoo, "että niitä käytettiin kuninkaan huvittamiseksi
ja johdannoksi kuninkaalliseen balettiin Yö, joka neliosaisena
esitettiin Petit-Bourbonin teatterissa". Ja eräs silminnäkijä
vuodelta 1653 lisää: "Ihmeiden pihan äkillisiä muodonvaihdoksia ei
ole koskaan onnellisemmin esitetty. Benserade oli ne laatinut sangen
siroihin säkeihin."

Naurun remakkaa ja rivoa laulua kuului kaikkialta. Kaikki huusivat
ja kiroilivat sekaisin kuuntelematta naapureitaan. Lasit kilisivät
toisiaan vastaan, maljoja seurasi riita ja riitaa tappelu.

Suuri koira istui tuijottaen tuleen. Joitakuita lapsiakin näkyi tämän
mellastuksen keskellä. Varastettu lapsi itki ja kirkui. Toinen suuri
nelivuotias poika istui ääneti jalkojaan heilutellen hänelle liian
korkealla penkillä pöydän ääressä, joka ulottui hänelle leukaan
saakka. Kolmas istui vakavana ja levitteli sormellaan pöydälle talia,
jota valui palavasta kynttilästä. Vielä oli muuan poikanen asettunut
likaiseen maahan ja ryöminyt puoliksi kyljellään olevaan kattilaan,
jonka laitoja hän kolkutti tiilikivellä saaden siten aikaan räminän,
joka olisi saanut Stradivariuksen pyörtymään.

Tulen luona oli tynnyri ja sillä istui muuan kerjäläinen. Hän oli
kuningas valtaistuimellaan.

Ne kolme miestä, jotka pitelivät Gringoirea, veivät hänet tynnyrin
luo, ja koko bakkanaali vaikeni hetkeksi, lukuunottamatta lasta
kattilassa.

Gringoire ei uskaltanut nostaa katsettaan, tuskin hengittääkään.

-- _Hombre, quita tu sombrero_ [Mies, tänne lakkisi!], sanoi yksi
hänen kolmesta omistajastaan, ja ennen kuin hän tajusi, mitä mies
tarkoitti, tämä oli temmannut hatun hänen päästään. Se oli tosin
vain vanha kulunut huopahattu, mutta kyllin hyvä suoja vielä jonakin
kuumana tai sateisena päivänä. Gringoire huokasi.

Samassa puhui hänelle kuningas tynnyriltään.

-- Mikäs roikale sinä olet?

Gringoirea puistatti. Tuo ääni, joskin nyt uhkaavana, muistutti
erästä toista ääntä, joka aamulla oli antanut ensi iskun hänen
mysteerilleen mankuessaan keskellä näytäntöä: "Armahtakaa vaivaista!"

Hän katsahti ylös. Se oli todellakin Clopin Trouillefou.

Clopin Trouillefoulla oli yllään kuninkaalliset arvonmerkkinsä, mutta
hän oli yhtä risainen kuin ennenkin. Haava oli kadonnut käsivarresta.
Hänellä oli kädessä valkeilla nahkasiimoilla varustettu ruoska,
joita kaupungin vartijat käyttivät kansanjoukkojen taltuttamiseksi
ja joita nimitettiin _boul layes'iksi_. Päässä oli hänellä ylhäältä
umpinainen, pyöreä päähine, mutta oli vaikeata erottaa, oliko
se lapsen myssy vai kuninkaan kruunu, siinä määrin se muistutti
kumpaakin.

Gringoiressa oli, hänen itsensäkään tietämättä miksi, syttynyt pieni
toivonkipinä, kun hän tunsi Ihmeiden pihan kuninkaan Oikeuspalatsin
salissa olleeksi kerjäläiseksi.

-- Mestari, hän sammalsi... korkea herra... teidän majesteettinne...
Miten teitä nimittäisin? hän lausui lopuksi ehdittyään crescendonsa
huippukohtaan, tietämättä miten päästä ylemmäs tai laskeutua takaisin.

-- Korkea herra, teidän majesteettinne tai toveri, nimitä minua miksi
haluat. Mutta joudu. Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?

-- _Puolustukseksesi?_ mietti Gringoire, -- tuo ei kuulosta lainkaan
miellyttävältä. Hän jatkoi sammaltaen: -- Minä olen se, joka tänä
aamuna...

-- Pirun kynsien kautta! keskeytti hänet Clopin. -- Nimesi,
roikale, eikä mitään muuta! Kuule, mitä sinulle sanon! Sinä olet
kolmen mahtavan ruhtinaan edessä: minun Clopin Trouillefoun,
Tunisin kuninkaan ja suurvelhon seuraajan, Argot'n kuningaskunnan
hallitsijan; Mathias Hungadi Spicalin, Egyptin ja mustalaisten
herttuan, tuon vanhan keltaisen, jonka näet tuolla pesurätti pään
ympärillä; sekä Guillaume Rousseaun, Galilean keisarin, tuon
lihavan tuolla, joka ei kuuntele meitä lainkaan ja joka likistelee
porttoa. Me olemme sinun tuomareitasi. Sinä olet tunkeutunut Argot'n
kuningaskuntaan olematta argotlainen ja olet siten loukannut
etuoikeuksiamme. Sinua on rangaistava, ellet, niin sanottujen
kunniallisten ihmisten siansaksaa käyttääkseni, ole varas,
kerjäläinen tai maankiertäjä. Jos olet joku sen tapainen, niin anna
kuulua! Tee selko itsestäsi!

-- Ei minulla ole sitä kunniaa, Gringoire sanoi. Minä olen
kirjoittanut...

-- Riittää, keskeytti hänet Trouillefou. -- Sinut hirtetään.
Selvä juttu, herrat kunnialliset porvarit! Niinkuin te kohtelette
meitä, niin kohtelemme me teitä. Samaa lakia, jota te käytätte
kulkureita kohtaan, käyttävät kulkurit teitä kohtaan. Oma syynne,
jollei se ole teille mieluinen. Ei ole vahingoksi nähdä joskus
kunniallisenkin miehen virnistävän hamppuköydessä; se tuottaa
toimitukselle arvonantoa. Kas niin, ystäväni, jaa nyt kohteliaasti
risasi näille naisille. Minä hirtätän sinut kulkurien iloksi, ja
sinun on annettava kukkarosi heille, että he saavat juoda maljasi.
Jos haluat sitä ennen pitää pientä ilvettä, on tuolla saarnatuolissa
erinomainen kivinen Isä-Jumalan kuva, jonka olemme varastaneet
Saint-Pierre-aux-Boeufs'istä. Sinulla on aikaa neljä minuuttia
antaaksesi sielusi hänen haltuunsa.

Tämä puhe karmi Gringoiren selkäpiitä.

-- Sieluni kautta, hyvin puhuttu! Clopin Trouillefou saarnaa
kuin paavi, huusi Galilean keisari lyöden sarkkansa säpäleiksi
työntääkseen pöytänsä syrjään.

-- Herrat keisarit ja kuninkaat, Gringoire sanoi kylmäverisesti
(sillä hän oli, ihme kyllä, taas tyyni ja puhui päättävästi), sitä
ette voi todella tarkoittaa. Olen Pierre Gringoire, runoilija ja
sen moraliteetin kirjoittaja, joka tänään esitettiin Oikeuspalatsin
suursalissa.

-- Sinäkö se oletkin, mestari! virkkoi Clopin. Olin siellä,
jumal'auta, minäkin! Mutta, hyvä toveri, eikö ole oikein, että
hirtämme sinut illalla sentähden, että ikävystytit meitä aamulla?

-- Tästä ei näy olevankaan helppo päästä, ajatteli Gringoire. Hän
teki vielä viimeisen ponnistuksen.

-- Ei ole mitään syytä, hän sanoi, olla lukematta runoilijoita
kulkureihin. Aisopos oli maankiertäjä, Homeros kerjäläinen, Mercurius
varas...

Tässä keskeytti hänet Clopin.

-- Sinä näyt aikovan pöristä meidät hengiltä loruillasi. Hitto
vieköön, etkö voi antaa hirttää itseäsi vähemmällä!

-- Anteeksi, herra Tunisin kuningas, Gringoire vastasi, puolustautuen
askel askeleelta. Sitä asiaa sietää punnita... Hetkinen vielä!...
Kuulkaa minua!... Ettehän tahdo tuomita minua kuulustelematta...

Hänen onneton äänensä häipyi kokonaan siihen huumaavaan meluun, joka
nyt syntyi hänen ympärillään. Kattilasta kuului entistä pahempi
räminä, ja kaiken lisäksi oli muuan vanha eukko pannut kolmijalalle
paistinpannun, jossa kärisevä rasva piti sellaisen räiskeen kuin
parvi kirkuvia poikia naamiota seuratessaan.

Tällä välin näytti Clopin Trouillefou neuvottelevan Egyptin
herttuan ja Galilean keisarin kanssa, joista jälkimmäinen oli aivan
juovuksissa. Sitten hän huusi:

-- Hiljaa siellä!

Mutta kun kattila ja paistinpannu eivät kuulleet häntä, vaan
jatkoivat duettoaan, hän hyppäsi alas tynnyriltään, antoi kattilalle
sellaisen potkun, että se kieri hyvän matkan päähän lapsineen,
potkaisi paistinpannua, niin että sen sisällys roiskahti tuleen,
ja palasi taas vakavana valtaistuimelleen, välittämättä lapsen
nyyhkytyksistä tai murisevasta eukosta, jonka illallinen siten joutui
liekkien saaliiksi.

Trouillefoun viittauksesta astuivat herttua, keisari, arkkikätyrit ja
hurskastelijat esiin ja asettuivat puoliympyrään hänen ja Gringoiren
ympärille, jota nuo kolme kerjäläistä yhä pitelivät kauluksesta. Se
oli puoliympyrä ryysyjä, repaleita, katinkultaa, hankoja, kirveitä,
hoippuvia koipia, voimakkaita, paljaita käsivarsia, likaisia,
kalpeita ja tylsiä kasvoja. Keskellä tätä kerjäläisten pyöreätä
pöytää kohosi Clopin Trouillefou hallitsijanhahmona aivan kuin doogi
tämän senaatin edessä, kuin kuningas päärien joukossa, kuin paavi
konklaavin keskellä, ensiksikin ylemmän asemansa vuoksi tynnyrillä
ja toiseksi jonkin käskevän, karskin ja pelottavan ominaisuutensa
vuoksi, joka sai hänen silmänsä säkenöimään ja peitti kulkuri tyypin
eläimellisen ilmeen hänen villeillä kasvoillaan. Hän oli kuin
metsäkarju sikojen joukossa.

-- Kuulehan, hän sanoi Gringoirelle, ja siveli käsnäisellä kädellään
muodotonta leukaansa, en keksi mitään syytä, miksi sinua ei
hirtettäisi. Se ei kylläkään taida olla oikein mieluista sinusta,
ja sehän onkin luonnollista, sillä te ette ole siihen tottuneet. Te
annatte sille aivan liian suuren merkityksen. Mutta me emme tahdo
sinulle mitään pahaa ja merkiksi siitä tahdon ilmoittaa sinulle erään
tavan, jolla voit suoriutua toistaiseksi asiasta. Tahdotko ruveta
meikäläiseksi?

On helppoa kuvitella, minkä vaikutuksen tämä ehdotus teki
Gringoireen, joka jo näki elämän luisuvan käsistään ja alkoi pitää
itseään menneenä miehenä. Hän tarttui innokkaasti tähän ehdotukseen.

-- Tahdon, varmasti, mielelläni, hän sanoi.

-- Tahdot siis liittyä puukkojunkkarien veljeskuntaan? jatkoi Clopin.

-- Ehdottomasti, puukkojunkkarien veljeskuntaan, vastasi Gringoire.

-- Tunnustat itsesi vapaan porvariston jäseneksi? jatkoi Tunisin
kuningas.

-- Vapaan porvariston jäseneksi.

-- Argot'n kuningaskunnan alamaiseksi?

-- Argot'n alamaiseksi.

-- Kulkuriksi?

-- Kulkuriksi.

-- Sielultasi ja mieleltäsi?

-- Sielultani ja mieleltäni.

-- Huomautan sinulle, että sinut hirtetään sittenkin.

-- Perhana! virkkoi runoilija.

-- Ainoastaan sillä erotuksella, että sinut hirtetään myöhemmin,
suuremmilla menoilla ja hyvän Pariisin kustannuksella kauniissa
kivihirressä, ja että kunnialliset ihmiset hirttävät sinut. Onhan se
lohdullisempaa.

-- Niin kai, Gringoire vastasi.

-- On vielä muitakin etuja. Vapaana porvarina ei sinun tarvitse,
niinkuin Pariisin hyvien porvarien, maksaa puhtaanapidosta,
köyhäinhoidosta eikä katuvalaistuksesta.

-- Mainiota, sanoi runoilija. -- Olen kulkuri, argotlainen, vapaa
porvari, puukkojunkkari, kaikkea mitä tahdotte. Ja kaikkea tuota olin
jo muuten ennenkin, herra Tunisin kuningas, sillä minä olen filosofi;
_et omnia in philosophia, omnes in philosopho continentur_ [ja kaikki
filosofiassa, kaikki filosofissa yhtyvät], kuten tiedätte.

Tunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.

-- Miksi sinä minua luulet, ystäväni? Mitä Unkarin juutalaisen
mongerrusta sinä oikein laulat? En ymmärrä hepreaa. Eikä tarvitse
olla juutalainen ollakseen rosvo. Minä en muuten enää varasta, olen
noussut korkeammalle; minä tapan. Rosvo, mutta en taskuvaras.

Gringoire koetti sopertaa anteeksipyyntöjä näiden lyhyitten,
vihaisella äänellä huudettujen lauseitten välillä.

-- Pyydän anteeksi, herra kuningas, se ei ole hepreaa vaan latinaa.

-- Sanon sinulle, karjui Clopin, -- etten ole juutalainen, ja että
annan hirttää sinut, jumal'auta! samoin kuin tuon pienen juutalaisen
kaupustelijan, joka on vieressäsi ja jonka toivoisin näkeväni
naulattuna kassatauluun niinkuin väärän rahan, joka hän onkin!

Tätä sanoessaan hän näytti sormellaan tuota pientä Unkarin
juutalaista, joka oli Gringoirelle laulanut _facitote caritatemiaan
_ ja joka ihmeekseen näki kerjäläisten kuninkaan vihan kohdistuvan
häneen, hän kun ei ymmärtänyt mitään muuta kieltä.

Viimein korkea-arvoinen Clopin rauhoittui.

-- Roikale! hän sanoi runoilijallemme, -- sinä haluat siis ruveta
kulkuriksi?

-- Haluan, varmasti, runoilija vastasi.

-- Ei riitä pelkkä halu, sanoi harmistuneena Clopin. -- Hyvä tahto
ei lisää ainoatakaan sipulia keittoon, ja sillä päästään korkeintaan
paratiisiin, mutta argot ja paratiisi ovat kaksi eri asiaa.
Kelvataksesi argotlaiseksi pitää sinun näyttää kykeneväsi johonkin,
ja siksi on sinun tutustuttava nukkeen.

-- Tutustun kaikkeen, mitä haluatte, vastasi Gringoire. Clopin
antoi merkin. Joukosta erkani muutamia argotlaisia, mutta palasi
pian takaisin kantaen kevyttä telinettä, jonka muodosti kaksi
ristikkojalustalla varustettua pystytankoa. Näiden yläpäähän
pantiin poikkipuu ja niin saatiin aikaan siro, kevyt hirsipuu, joka
Gringoirella oli onni tuossa tuokiossa nähdä seisovan valmiina
edessään. Mitään ei puuttunut, ei edes köyttä, joka somasti heilui
edes takaisin poikkipuussa.

-- Mitähän he nyt aikovat? ihmetteli Gringoire hiukan levottomana.
Kellojen kilinä, joka samassa kuului, haihdutti hänen pelkonsa.
Kulkurit ripustivat köydensilmukkaan nuken, joka muistutti
variksenpelätintä. Se oli punaisella verhottu ja niin täynnä kelloja
ja kulkusia, että niillä olisi voinut koristaa kolmekymmentä
kastilialaista muulia. Nuo lukemattomat kulkuset soivat niin kauan
kuin naru oli liikkeessä. Sen asettuessa lakkasi tiukujenkin kilinä.

Osoittaen vanhaa, kiikkerää tuolia, joka seisoi nuken alla, virkkoi
Clopin:

-- Nouse tuolle!

-- Piru vieköön! sanoi Gringoire, -- minähän taitan niskani. Teidän
tuolinne ontuu niinkuin Martialiksen kaksoissäkeet. Niissä on yksi
heksametrinen ja yksi pentametrinen säe.

-- Nouse ylös! toisti Clopin.

Gringoire nousi tuolille ja hänen onnistui päästä tasapainoon jonkin
aikaa horjuttuaan.

-- Kierrä nyt oikea jalkasi vasemman sääresi ympäri ja nouse
varpaillesi! jatkoi Tunisin kuningas.

-- Herra kuningas, onko tarkoituksenne, että katkaisen käteni tai
jalkani?

Clopin ravisti päätään.

-- Kuule, ystäväni, sinä puhut liian paljon. Pari sanaa siitä, mistä
on kysymys. Nouset varpaillesi, kuten sanoin, ja kurottaudut sen
verran, että yletyt nuken taskuun. Pistät kätesi sinne, otat sieltä
kukkaron, joka siellä on, ja jos teet sen tiu'unkaan kilahtamatta,
olet meikäläinen. Silloin me vain ystävyyden vuoksi ruoskimme sinua
kunnollisesti kahdeksan päivää.

-- Herra paratkoon! sitä minä en kestä, sanoi Gringoire. -- Entä jos
kellot kilahtavat?

-- Silloin sinut hirtetään. Ymmärrätkö?

-- En ymmärrä mitään tästä kaikesta, vastasi Gringoire.

-- Kuule siis vielä kerta. Sinun tulee tarkastaa nuken tasku ja ottaa
sieltä kukkaro; mutta jos yksikään tiuku kilahtaa, hirtetään sinut.
Ymmärrätkö nyt?

-- Ymmärrän, sanoi Gringoire, entä sitten?

-- Jos sinun onnistuu ottaa kukkaro meidän kuulematta kilahdustakaan,
niin olet meikäläinen, ja me pieksämme sinua kahdeksan päivää. Nyt
kai ymmärrät?

-- Ei, herra kuningas, en tosiaankaan ymmärrä vähäistäkään. Mitä
tästä kaikesta on hyötyä, jos minut toisessa tapauksessa hirtetään,
toisessa ruoskitaan?

-- Ja kulkuri, etkö sitä pidä minään? Omaksi hyödyksesihän me sinua
pieksämme. Se karkaisee sinua.

-- Suur'kiitos, vastasi runoilija.

-- No, joutuin! kerjäläiskuningas sanoi ja takoi jalkaansa tynnyriä
vasten, joka kumisi kuin suuri rumpu. -- Käy käsiksi nukkeen ja
pian, että tästä jutusta kerrankin tulisi loppu! Sanon sinulle vielä
viimeisen kerran, että jos kuulen kilahduksenkaan, saat astua nuken
paikalle.

Koko joukko osoitti suosiotaan Clopinin sanojen johdosta ja
asettui kehään hirsipuun ympärille niin remakasti nauraen, että
Gringoire huomasi huvittavansa heitä siinä määrin, että hän saattoi
odottaa pahinta. Hänellä ei niin ollen ollut muuta toivoa kuin
tuo sangen heikko mahdollisuus, että hän onnistuisi pelottavassa
kokeessa. Hän päätti uskaltaa, mutta vasta kun oli rukoillut
hartaasti nukkea, jonka aikoi ryöstää ja joka varmaan olisi ollut
ennemmin hellytettävissä kuin rosvot. Nämä lukemattomat kulkuset
kuparikielineen näyttivät hänestä kyykäärmeitten kidoilta, jotka
olivat valmiina puremaan ja sähisemään.

-- Oh! hän sanoi hiljaa, -- onko mahdollista, että henkeni riippuu
yhden ainoan pienen kulkusen pienimmästä kilahduksesta! Ah! hän
lisäsi kädet ristissä, -- kellot, älkää soiko, kulkuset, älkää
kiliskö, tiu'ut, älkää heliskö!

Vielä viimeisen kerran hän yritti hellyttää Trouillefouta.

-- Mutta jos tulee tuulenpuuska?

-- Silloin sinut hirtetään, tämä vastasi empimättä.

Kun Gringoire parka ymmärsi, ettei ollut mitään muuta neuvoa, teki
hän rohkeasti päätöksen, kiersi oikean jalkansa vasemman ympärille,
kohottautui varpailleen ja ojensi kätensä. Mutta juuri kun hän
kosketti nukkea, horjahti hän hiukan seisoessaan nyt vain yhdellä
jalalla tuolilla, jolla oli vain kolme; hän tarttui vaistomaisesti
nukkeen, kadotti tasapainonsa ja putosi raskaasti maahan noiden
lukemattomien kulkusten kauhean kilinän huumaamana, samalla kun nukke
ensin pyörähti ympäri ja sitten majesteetillisesti heilui pylväitten
välissä.

-- Kirous! huudahti hän pudotessaan ja jäi makaamaan kuin kuollut
kasvot maata vasten.

Samalla hän kuuli kulkusten jatkuvan kilinän päänsä päältä, rosvojen
pirullisen naurun ja Trouillefoun äänen, joka sanoi:

-- Nostakaa se hourupää pystyyn ja hirttäkää hänet paikalla. Hän
nousi ylös. Nukke oli jo otettu alas, ja paikka oli vapaa hänelle.

Argotlaiset antoivat hänen taas nousta tuolille, Clopin meni hänen
luoksensa, pani silmukan hänen kaulaansa, löi häntä olalle ja sanoi:

-- Hyvästi, ystäväni, nyt et enää pääse minnekään, vaikkapa sinulla
olisi paavin suolet.

Sana _armoa_ kuoli Gringoiren huulille. Hän katsahti ympärilleen. Ei
pienintäkään toivoa: kaikki nauroivat.

-- Bellevigne de l'Étoile, sanoi kuningas jättiläismäiselle
kulkurille, joka astui esiin joukosta, -- kiipeä poikkipuulle.

Bellevigne de l'Étoile kiipesi nopeasti telineelle, ja katsahtaessaan
samassa ylös Gringoire näki hänen kasvojensa virnistävän poikkipuulta.

-- Kun kuulette minun paukuttavan käsiäni, jatkoi Clopin, tulee
sinun, Andry le Rouge, potkaista tuoli pois, sinun, Francois
Chante-Prune, tarttua tuota vekkulia koipiin ja sinun, Bellevigne,
heittäytyä hänen olkapäilleen, ja kaikki yhtaikaa, kuuletteko?

Gringoire vapisi.

-- Oletteko valmiina? kysyi Clopin noilta kolmelta argotlaiselta,
jotka valmistautuivat heittäytymään Gringoiren kimppuun kuin kolme
hämähäkkiä kärpäsen. Kuolemaantuomittu sai kärsiä hetken kauheata
odotusta, kun Clopin rauhallisena potkaisi jalallaan tuleen risuja,
joihin liekit eivät vielä olleet ehtineet.

-- Oletteko valmiina? hän toisti ja ojensi kätensä lyöntiin.
Silmänräpäys vielä ja Gringoire olisi ollut mennyttä miestä.

Mutta äkkiä Clopin pysähtyi aivan kuin olisi muistanut jotakin.

-- Odottakaa hiukan, hän sanoi, -- unohdin jotakin!... Meillä ei
ole tapana hirttää miestä kysymättä ensin, onko ketään naista, joka
haluaa hänet. -- Toveri, se on sinun viimeinen toivosi. Sinun on
naitava joko irtolaisnainen tai köysi.

Tämä mustalaislaki, niin kummalta kuin se lukijasta kuulostaneekin,
on vieläkin luettavana vanhasta englantilaisesta lakikirjasta.
Katsokaa vain _Burington's Observations'ia_.

Gringoire hengähti helpotuksesta. Toisen kerran puolituntisen
kuluessa hän palasi takaisin elämään. Mutta hän ei uskaltanut siihen
paljoa luottaa.

-- Hoi! Clopin huusi istuuduttuaan jälleen valta-istuimelleen,
naiset ja naasikat, noidasta hänen kissaansa asti, onko teissä
ketään porttoa, joka haluaa ottaa tämän porttoilijan? Hoi, Colette
la Charonne! Elisabeth Trouvain! Simone Jodouynel! Marie Piédebou!
Thonne la Longue! Bérarde Fanouel! Michelle Genaille! Claudie
Ronge-Oreille! Mathurine Girorou! Hoi! Isabeau la Thierrye! Tulkaa
katsomaan! Mies aivan ilmaiseksi! Kuka haluaa?

Gringoire ei suinkaan kurjassa tilassaan ollut erityisen maittava.
Irtolaisnaiset eivät suuria välittäneet koko tarjouksesta. Tuo
onneton kuuli heidän vastaavan:

-- Ei! ei! hirttäkää hänet, niin kaikilla on hauskaa.

Kolme joukosta astui kuitenkin esille lähemmin tarkastamaan häntä.
Ensimmäinen oli roteva, leveäkasvoinen tyttö. Hän tutki tarkasti
filosofin pukua, jonka kurjan tilan me jo tunnemme. Takki oli perin
kulunut ja siinä oli enemmän reikiä kuin pannussa, jossa paistetaan
kastanjia. Tyttö virnisti.

-- Vanha rätti! hän mutisi. -- Entä viittasi?

-- Olen sen kadottanut, Gringoire vastasi.

-- Hattusi?

-- Se otettiin minulta.

-- Kenkäsi?

-- Niissä ei ole enää pohjia.

-- Kukkarosi?

-- Ah! mutisi Gringoire, -- minulla ei ole ainoatakaan souta.

-- Anna sitten hirttää itsesi ja kiitä kaupasta! sanoi tyttö ja
käänsi hänelle selkänsä.

Toinen järjestyksessä, vanha, harmaa, ryppyinen akka, niin ilkeän ja
ruman näköinen, että häpäisi jo Ihmeiden pihankin, kiersi Gringoirea
ja tutki häntä joka puolelta. Gringoire miltei vapisi pelosta, että
tämä hyväksyisi hänet. Mutta akka lähti pois mutisten:

-- Liian laiha.

Kolmas oli nuori, punakka eikä lainkaan ruma tyttö.

-- Pelasta minut! kuiskasi runoilija raukka hänelle rukoilevalla
äänellä. Tyttö katseli häntä hetken säälien, painoi sen jälkeen
silmänsä alas, hypisteli nuttuaan ja näytti epäröivän. Gringoire
seurasi katseillaan kaikkia hänen liikkeitään; se oli hänen viimeinen
toivonkipinänsä.

-- Ei, sanoi tyttö vihdoin, Guillaume Longue joue pieksäisi minua. Ja
hän palasi joukkoon.

-- Toveri, sanoi Clopin, sinulla on huono onni.

Hän nousi seisomaan tynnyrilleen ja huusi huutokaupanpitäjää matkien,
mikä suuresti huvitti joukkoa:

-- Eikö kukaan huoli miestä? Ensimmäinen kerta, toinen kerta, kolmas
kerta! Ja kääntyen hirsipuuta kohden nyökäytti hän päätään:

-- Kuulut tuolle!

Bellevigne de l'Étoile, Andry le Rouge ja François Chante-Prune
lähestyivät Gringoirea.

Samassa kuului väkijoukosta huuto:

-- _Esmeralda! Esmeralda!_

Gringoiren koko ruumis vapisi ja hän kääntyi sinne päin, mistä ääni
kuului. Joukko teki tilaa puhtaalle ja häikäisevälle olennolle. Se
oli mustalaistyttö.

-- Esmeralda! huudahti Gringoire ihmetellen kesken tuskaansa, miten
äkkiä tuo taikasana herätti eloon kaikki hänen muistonsa tältä
päivältä.

Tänne Ihmeiden pihaan saakka tuntui ulottuvan hänen kauneutensa ja
suloutensa mahti. Varkaat ja portot väistyivät kunnioittavasti hänen
tieltään ja heidänkin raa'at kasvonsa kirkastuivat, kun he näkivät
hänet.

Hän lähestyi kuolemaantuomittua kepein askelin. Soma Djali seurasi
häntä. Gringoire oli jo puolikuollut. Tyttö katseli häntä äänetönnä.

-- Aiotteko hirttää tämän miehen? hän kysyi vakavana Clopinilta.

-- Aiomme, sisar, jollet ota häntä mieheksesi. Hän suipensi taas
hiukan huuliaan.

-- Minä otan hänet, hän sanoi.

Nyt Gringoire uskoi aivan varmasti, että hän aamusta alkaen oli
nähnyt unta, ja että tämä oli vain sen jatkoa.

Käänne, vaikka mieluinenkin, oli raju.

Silmukka avattiin ja runoilijan annettiin astua tuolilta. Hänen
täytyi istuutua, niin valtavasti mielenliikutukset olivat häneen
vaikuttaneet.

Egyptin herttua toi nyt saviruukun ja antoi sen sanaakaan sanomatta
mustalaistytölle. Hän antoi sen vuorostaan Gringoirelle sanoen:

-- Heitä se maahan. Ruukku särkyi neljään osaan.

-- Veljeni, sanoi nyt Egyptin herttua ja asetti kätensä heidän
otsalleen, hän on sinun vaimosi; sisar, hän on miehesi, neljä vuotta.
Menkää!




VII. Hääyö


Jonkin hetken kuluttua runoilijamme istui pienessä, holvatussa,
huolellisesti lukitussa ja lämpimässä huoneessa pöydän ääressä,
joka ei näyttänyt muuta pyytävän kuin saada lainaksi yhtä ja toista
sen viereen ripustetusta ruokakaapista, toivossa hyvä vuode, ja
kahden kesken kauniin tytön kanssa. Seikkailu tapaili sadun rajoja.
Hän alkoi todella uskoa olevansa lumottu prinssi ja silmäili aina
tuolloin tällöin ympärilleen ikään kuin nähdäkseen, oliko se kahden
siivekkään aarnikotkan vetämä tulivaunu vielä jäljellä, joka yksin
oli voinut hänet niin äkkiä tuoda kadotuksesta paratiisiin. Aika
ajoin hän katseli myös tiukasti reikää takissaan, ettei kadottaisi
kokonaan maata jalkojensa alta, vaan pysyisi kiinni todellisuudessa.
Hänen mielikuvituksen syvyyksien yllä liitelevä järkensä riippui nyt
vain tästä säikeestä.

Tyttö ei näyttänyt lainkaan kiinnittävän häneen huomiota. Hän tuli
ja meni, siirsi jotakin tuolia, puhui vuohelleen ja suipisti silloin
tällöin suutaan. Viimein hän istuutui pöydän ääreen, ja Gringoire
saattoi nyt häiritsemättä tarkastella häntä.

Te olette ollut lapsi, lukijani, ja ehkä olette kyllin onnellinen
ollaksenne vieläkin. Olette useammin kuin kerran (ja omasta
puolestani olen viettänyt siten kokonaisia päiviä, ja parhaiten
vietettyjä koko elämäni aikana) seurannut jonakin aurinkoisena
päivänä juoksevan veden rannalla jotakin kaunista sinistä tai
viheriäistä sudenkorentoa, joka äkkinäisin kääntein on liidellyt
edes takaisin pensaasta pensaaseen ja suudellut jokaisen oksan
latvaa. Muistatte, millä ihastuneella uteliaisuudella ajatuksenne
ja katseenne kiintyi tähän pieneen, sädehtivään ja surisevaan,
purppura- ja sinisiipiseen pyörteeseen, jonka keskellä liiteli
suuri, liikkeensä nopeuden vuoksi näkymättömiin häipyvä olento.
Se ilmaolento, joka epäselvästi kuvastui tämän siivenlyöntien
väräjävän loisteen läpi, näytti teistä unikuvalta, jota oli
mahdoton nähdä, mahdoton koskettaa. Mutta kun sudenkorento viimein
lepäsi ruo'onkorrella, ja te saatoitte henkeä pidättäen tarkastaa
noita pitkiä harsosiipiä, tuota pitkää emaljiviittaa, noita kahta
kristallipalloa, miten ihmettelittekään ja samalla pelkäsitte, että
olento haihtuisi olemattomiin! Muistelkaa näitä vaikutelmia, niin
voitte helposti ymmärtää Gringoiren tunteet, kun hän näki edessään
ilmeisessä ja ruumiillisessa olomuodossaan tämän Esmeraldan,
jonka hän tähän asti oli nähnyt vain hämärästi tanssin, laulun ja
kansanhumun utuisessa pyörteessä.

-- Tämä on siis _Esmeralda!_ hän mietti vaipuen yhä enemmän
unelmiin ja seuraten häntä epämääräisin katsein. -- Taivaallinen
olento! Katutanssijatar! Niin paljon ja niin vähän! Hän se antoi
kuoliniskun minun moraliteetilleni aamulla, hän se pelasti henkeni
illalla. Pahan onnen lintuni ja hyvä enkelini! Kaunis tyttö, totta
tosiaan! -- ja varmaankin aivan hullaantunut minuun, koska otti
minut tuolla tavalla. -- Kesken kaiken, hän sanoi nousten äkkiä
tuon todellisuudentajun vallassa, joka muodosti hänen luonteensa ja
filosofiansa perustan, -- enpä oikein tiedä, miten se on tapahtunut,
mutta minä olen hänen miehensä!

Tämä ajatus mielessään ja katseessaan hän lähestyi tyttöä niin
sotilaallisesti ja kohteliaasti, että tämä peräytyi.

-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi tyttö.

-- Ja sitä te vielä kysytte, ihailtava Esmeralda? vastasi Gringoire
niin kiihkeällä äänellä, että hän itse hämmästyi kuullessaan puheensa.

Mustalaistyttö katseli suurin silmin.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte.

-- Mitä ihmettä! Gringoire virkkoi, joka yhä lämpeni ja luuli
olevansa tekemisissä tavallisen Ihmeiden pihan siveyden kanssa, --
enkö minä ole sinun, rakkaani, ja etkö sinä ole minun?

Ja hän kietoi samassa käsivartensa tuttavallisesti tytön vyötäröille.

Esmeraldan vartalo luisui hänen käsistään liukkaasti kuin ankerias.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä, kumartui alas
ja nousi jälleen kädessä pieni tikari, ja ennen kuin Gingoire oli
edes ehtinyt nähdä, mistä tikari oli peräisin, seisoi tyttö hänen
edessään säihkyvin silmin, vapisevin huulin, värähtelevin sieraimin
ja kasvot punaisina kuin pioni. Samalla asettui vuohi hänen eteensä
ja ojensi Gringoirea kohden kauniit, kullatut ja teräväpäiset
sarvensa. Tämä oli käynyt silmänräpäyksessä.

Sudenkorento oli muuttunut ampiaiseksi, joka näytti piikkiään.

Filosofimme seisoi hämmästyksestä äänetönnä ja tarkasti koomillisella
ihmetyksellä vuoroin vuohta, vuoroin tyttöä.

-- Pyhä Neitsyt! hän sanoi viimein, kun sai hämmästykseltään
puhutuksi, -- aika terhakka pari!

Mustalaistyttökin katkaisi äänettömyyden.

-- Sinä olet aika julkea lurjus.

-- Anteeksi, neiti, sanoi Gringoire hymyillen; -- mutta miksi olette
sitten ottanut minut mieheksenne?

-- Olisiko minun pitänyt antaa hirttää sinut?

-- Te siis otitte minut mieheksenne ainoastaan pelastaaksenne
henkeni? runoilija sanoi hieman pettyneenä rakkaudentoiveissaan.

-- Ja mistä muusta syystä olisin mielestäsi sen tehnyt? Gringoire
puraisi huultaan.

-- No samapa se, hän sanoi, en olekaan vielä niin voitollinen Amorin
palvelija kuin luulin. Mutta miksi sitten lyödä rikki tuo ruukku
vaivainen?

Esmeraldan tikari ja vuohen sarvet olivat yhä puolustusasennossa.

-- Neiti Esmeralda, runoilija sanoi, -- tehdään sovinto. En ole
Châtelet'n kirjureita, enkä aio ilmaista, että käytte tikarilla
aseistettuna Pariisissa huolimatta herra kaupunginvoudin käskyistä
ja kielloista. Onhan tunnettua, että Noël Lescripvain tuomittiin
kahdeksan päivää sitten kymmenen soun sakkoihin siksi, että hän
kantoi tikaria. Mutta se on teidän yksityinen asianne, ja nyt siirryn
pääasiaan. Vannon teille paratiisiosuuteni kautta, etten lähesty
teitä ilman teidän lupaanne ja suostumustanne; mutta antakaa minulle
syötävää.

Gringoire oli pohjaltaan, kuten hra Despréaux, "sangen vähän
hekumallinen". Hän ei ollut tuota ritari- ja muskettisoturisukua,
joka valtaa neitoset väkirynnäköllä. Niin rakkaudessa kuin kaikessa
muussakin hän harrasti arkailua ja keskiteitä; ja hyvä illallinen
rakastettavassa seurassa kahden kesken tuntui hänestä, varsinkin
kun hän oli nälkäinen, mainiolta välinäytökseltä prologin ja
rakkausseikkailun ratkaisun välillä.

Mustalaistyttö ei vastannut. Hän nyrpisti suutaan, nakkasi päätään
kuin lintu ja puhkesi nauruun; ja pieni tikari hävisi niinkuin
oli ilmestynytkin, ilman että Gringoire huomasi, minne mehiläinen
piilotti piikkinsä.

Hetkisen kuluttua oli pöydällä ruisleipä, pala kinkkua, muutamia
paistettuja omenoita ja ruukku kirsikkaviiniä. Gringoire iski
kiukkuisesti ruokaan käsiksi. Siitä vimmatusta kalinasta päättäen,
minkä hänen rautahaarukkansa ja fajanssilautasensa saivat aikaan,
olisi luullut että koko hänen rakkautensa oli muuttunut ruokahaluksi.

Tyttö istui häntä vastapäätä katsellen häntä äänetönnä, mutta hänen
ajatuksensa näyttivät askartelevan aivan muissa seikoissa, joille hän
silloin tällöin hymyili, samalla kun hänen pehmeä kätensä hyväili
vuohen älykästä päätä, jonka tämä oli painanut hänen polvilleen.

Keltainen vahakynttilä valaisi tätä ruokahalun ja haaveilun sekaista
näytöstä.

Tyydytettyään vatsansa hiukaisevimman nälän, huomasi Gringoire hieman
nolona, ettei ollut jäljellä muuta kuin yksi ainoa omena.

-- Ettekö syö, neiti Esmeralda?

Tyttö vastasi vain ravistamalla kieltävästi päätään, ja hänen
miettivä katseensa suuntautui kattoholviin.

-- Mikä hitto häntä oikein vaivaa? mietti Gringoire ja katsahti
sinne, minne hänkin katsoi. -- Ei häntä voine kiinnittää tuo
holvikaaren kivikääpiön virnistys. Kyllä kai minä, hitto vie, ainakin
sen kanssa kykenen kilpailemaan!

Hän korotti äänensä:

-- Neiti!

Tyttö ei näyttänyt kuulevan. Hän toisti kovemmin:

-- Neiti Esmeralda!

Turha vaiva. Tytön ajatukset olivat muualla, eikä Gringoiren ääni
kyennyt niitä tavoittamaan. Onneksi puuttui nyt vuohikin asiaan. Se
alkoi hiljaa vetää herratartaan hihasta.

-- Mitä tahdot, Djali? kysyi mustalaistyttö äkkiä kuin unesta heräten.

-- Sen on nälkä, Gringoire sanoi, iloissaan siitä, että pääsi
keskustelun alkuun.

Esmeralda pureskeli rikki leivänpalan ja syötti sen kädestään
Djalille.

Gringoire ei enää antanut hänen vaipua unelmiin. Hän teki
arkatuntoisen kysymyksen.

-- Te ette siis halua minua mieheksenne? Tyttö katsoi häntä
päättävästi ja sanoi:

-- En.

-- Rakastajaksi? Gringoire virkkoi. Tyttö nyrpisti huuliaan ja
vastasi:

-- En.

-- Ystäväksi? jatkoi Gringoire.

Tyttö katsoi taas häntä pitkään ja vastasi hetken mietittyään:

-- Ehkä.

Tämä _ehkä_, joka on filosofeista niin rakas, rohkaisi Gringoirea.

-- Tiedättekö, mitä ystävyys on? hän kysyi.

-- Kyllä, vastasi mustalaistyttö; ollaan veli ja sisar, kaksi sielua,
jotka koskettavat toisiaan yhtymättä, kaksi sormea samassa kädessä.

-- Ja rakkaus? jatkoi Gringoire.

-- Oh! rakkaus! tyttö sanoi, hänen äänensä värähti ja hänen silmänsä
säihkyivät. -- On kaksi ja kuitenkin vain yksi. Mies ja nainen, jotka
sulautuvat enkeliksi. Se on taivas.

Katutanssijattaren kasvoissa hohti hänen tätä sanoessaan kauneus,
joka teki syvän vaikutuksen Gringoireen ja joka oli täydelleen
sopusoinnussa hänen sanojensa kanssa, joissa oli miltei itämainen
hehku. Hänen viattomat ruusuhuulensa hymyilivät puoliavoimina;
hänen valkealla ja kirkkaalla otsallaan näkyi toisinaan ajattelun
pilvi kuin henkäyksen jälki peilin pinnalla, ja hänen alas luotujen
pitkien, mustien silmäripsiensä alta säteili selittämätön valo, joka
antoi hänen piirteilleen tuon ihanteellisen sulon, jonka Raffaello
sittemmin löysi neitsyyden, äitiyden ja jumalallisuuden mystillisestä
yhteydestä.

Gingoire jatkoi yhtäkaikki:

-- Minkälainen miehen sitten on oltava miellyttääkseen teitä?

-- Hänen pitää olla mies.

-- Entä minä, Gringoire sanoi, mikä minä sitten olen?

-- Miehellä on kypärä päässä, miekka kädessä ja kultaiset kannukset
kantapäissä.

-- Hyvä, sanoi Gringoire, ei miestä ilman hevosta. -- Rakastatteko te
jotakuta?

-- Rakastanko?

-- Niin!

Hän oli hetken vaiti, sitten hän sanoi erikoisella äänenpainolla:

-- Saan sen pian tietää.

-- Miksi ei tänä iltana? runoilija sanoi hellällä äänellä, miksi ei
minua?

Tyttö katsahti häneen vakavana.

-- Minä voin rakastaa vain miestä, joka voi puolustaa minua.

Gringoire tunsi pistoksen ja punastui. Oli selvää, että tyttö
ajatteli sitä huonoa apua, joka Gringoiresta oli hänelle ollut siinä
tukalassa asemassa, jossa hän pari tuntia sitten oli ollut. Tämä
muisto, jonka illan muut seikkailut olivat saaneet unohtumaan, heräsi
nyt uudelleen eloon. Hän löi kädellä otsaansa:

-- Että saatoin unohtaa sen, millä minun olisi pitänyt aloittaa.
Neiti, suokaa anteeksi tavaton hajamielisyyteni! Miten te pääsitte
Quasimodon kynsistä?

Tämä kysymys sai mustalaistytön vavahtamaan.

-- Oh! tuota kauheata kyttyräselkää, hän sanoi ja peitti kasvot
käsillään; ja häntä puistatti kuin horkassa.

-- Kauhea todellakin! sanoi Gringoire, joka ei hellittänyt
ajatustaan; mutta kuinka pääsitte hänen käsistään? Esmeralda hymyili,
huokasi ja vaikeni.

-- Tiedättekö, miksi hän seurasi teitä? kysyi Gringoire, joka koetti
kiertotietä uudelleen päästä kysymykseensä.

-- En tiedä, tyttö vastasi ja lisäsi heti vilkkaasti: mutta te
seurasitte minua myös, miksi te minua seurasitte?

-- Enpä todellakaan tiedä, Gringoire vastasi.

Keskustelu katkesi. Gringoire piirteli veitsellään pöytään. Tyttö
hymyili ja näytti katselevan jotakin seinän lävitse. Äkkiä hän alkoi
laulaa:

    Quando las pintadas aves
    Mudas están, y la tierra...

[Kun helmikanoilla on sulkasato, ja maa...]

Mutta hän keskeytti laulunsa yhtäkkiä ja alkoi hyväillä Djalia.

-- Se on kaunis eläin tuo teidän vuohenne, sanoi Gringoire.

-- Se on minun sisareni, tyttö vastasi.

-- Miksi teitä nimitetään _Esmeraldaksi?_ runoilija kysyi.

-- En tiedä.

-- Jokin syy kai sillä on?

Tyttö veti esille povestaan pienen pitkulaisen, viheriäsilkkisen
pussin, jota hän kantoi korallihelmiketjussa kaulassaan. Pussista
levisi väkevä kamferin haju ja sen keskellä oli suuri viheriä
lasinpala, joka muistutti smaragdia.

-- Ehkä se johtuu tästä, hän sanoi.

Gringoire aikoi tarttua siihen. Tyttö väistyi syrjään.

-- Älkää koskeko siihen! Se on amuletti. Sinä voisit vahingoittaa sen
taikavoimaa tai se sinua.

Runoilijan uteliaisuus kasvoi yhä.

-- Kuka on antanut sen teille?

Tyttö pani sormen huulilleen ja kätki amuletin poveensa. Gringoire
koetti kysellä edelleen, mutta tyttö oli vähäsanainen.

-- Mitä merkitsee sana _Esmeralda?_

-- En tiedä.

-- Mitä kieltä se on?

-- Varmaankin mustalaisten kieltä. [_Esmeralda_ merkitsee espanjan
kielessä smaragdia. -- Suom. huom.]

-- Sen kyllä arvasin, Gringoire sanoi, te ette kai ole Ranskasta?

-- En tiedä.

-- Elävätkö vanhempanne?

Tyttö alkoi laulaa vanhalla säveleellä:

    Isä lintu lie,
    emo lintunen,
    kun airoitta tie
    ja venheettä vie
    yli aaltojen.
    Isä lintu lie,
    emo lintunen.

-- Miten vanha olitte, kun tulitte Ranskaan? -- Aivan pieni.

-- Milloin tulitte Pariisin?

-- Viime vuonna. Juuri kun tulimme kaupunkiin Papale-portin kautta,
näin parven muuttolintuja lentävän etelään. Sanoin silloin: nyt tulee
ankara talvi.

-- Ja niin on ollutkin, Gringoire sanoi ihastuneena tästä keskustelun
käänteestä. -- En ole moneen kuukauteen muuta tehnyt kuin puhallellut
käsiini. Teillä on siis ennustajanlahja?

Tyttö kävi taas niukkasanaiseksi.

-- Ei.

-- Onko tuo mies, jota te nimitätte Egyptin herttuaksi, teidän
heimonne päällikkö?

-- On.

-- Hänhän meidät vihki, huomautti runoilija arastellen. Tyttö
suipisti taas huuliaan.

-- En tiedä edes sinun nimeäsi.

-- Nimeni? Jos sen haluatte tietää, on se Pierre Gringoire.

-- Minäpä tiedän kauniimman.

-- Olette ilkeä! Gringoire virkkoi. -- Mutta ette te minua saa
pahastumaan. Ehkä rakastatte minua sitten, kun olette oppinut minua
tuntemaan; ja koska niin luottavasti olette kertonut minulle oman
tarinanne, tulee kai minunkin kertoa teille jotakin itsestäni.
Tiedätte siis, että nimeni on Pierre Gringoire. Olen kyläkirjurin
poika Gonessesta. Burgundilaiset hirttivät isäni, pikardilaiset
murhasivat äitini Pariisin piirityksen aikana kaksikymmentä vuotta
sitten. Kuuden vuoden ikäisenä olin niin ollen orpo ja anturoinani
vain Pariisin katukiveys. En tiedä, miten tulin toimeen kuuden
vuotiaasta kuudentoista vuotiaaksi. Joku hedelmäinkaupustelijaeukko
antoi minulle luumun, joku leipuri heitti minulle leivänpalan.
Iltaisin annoin kaupunginvartijain ottaa itseni kiinni, sillä he
veivät minut vankilaan ja siellä oli ainakin olkilyhde, millä maata.
Tämä ei kuitenkaan estänyt minua tulemasta pitkäksi ja laihaksi,
kuten näette. Talvisin lämmittelin itseäni Sensin palatsin lähistöllä
auringonpaisteessa ja minusta tuntui sangen naurettavalta, että
juhannustulet säästettiin mätäkuuksi. Kuudentoista vuotiaana
halusin valita itselleni ammatin. Olen yritellyt yhtä ja toista.
Rupesin aluksi sotamieheksi, mutta en ollut kyllin rohkea. Rupesin
munkiksi, mutta en ollut kyllin pyhä, ja olin hieman huono juomaan.
Epätoivoissani menin kirvesmiehen oppiin, mutta en ollut kyllin
vahva. Minulla oli enemmän halua koulumestariksi; en kylläkään
osannut lukea, mutta mitäpä siitä. Huomasin pian, että aina puuttui
jotakin, ryhdyinpä mihin tahansa, ja kun näin, etten kelvannut
mihinkään, ryhdyin runoilijaksi ja sanasepäksi. Se on ammatti,
jota voi kulkurina aina harjoittaa, ja se on sentään parempaa
kuin varastaminen, johon jotkut nuoret vintiöt ystävistäni minua
kehoittivat. Silloin johti onneni tähti minut eräänä päivänä
Notre-Damen arkkidiakonin, arvoisan dom Claude Frollon pariin. Hän
kiinnostui minuun ja hänen ansiotaan on, että nyt olen oppinut mies,
joka osaan latinani Ciceron _De officiis_ teoksesta aina pyhimysten
mortuologioihin saakka, ja olen hiukan perillä skolastiikasta,
runousopista, rytmiopista ja hermetiikasta, tuosta viisauksien
viisaudesta. Minä olen kirjoittanut mysteerin, joka tänään suurella
komeudella suunnattoman katsojajoukon läsnäollessa esitettiin
Oikeuspalatsin suursalissa. Olen myös kirjoittanut kuudensadan sivun
laajuisen kirjan vuoden 1465 suuresta pyrstötähdestä, joka teki yhden
henkilön hulluksi. Muutakin olen menestyksellä suorittanut. Olen
vähän perehtynyt tykkipuusepän työhönkin ja olen ollut valmistamassa
Jean Mauguen suurta tykkiä, joka, kuten tiedätte, halkesi
Charenton-sillalla koeammunnassa surmaten kaksikymmentä katsojaa.
Kuten huomaatte, en ole niinkään kelvoton aviomieheksi. Osaan monta
kaunista temppua, jotka opetan vuohellenne; esimerkiksi opetan
sen matkimaan Pariisin arkkipiispaa, tuota kirottua fariseusta,
jonka myllyt kastelevat aivan likomäriksi ne, jotka kulkevat
Mylläriensillan yli. Sitä paitsi tuottaa mysteerini minulle sievoisen
summan, jos minulle nimittäin maksetaan. Lyhyesti, minä ja minun
pääni, minun tietoni ja lahjani ovat kaikki teidän käytettävissänne,
neiti. Olen valmis elämään teidän kanssanne, miten haluatte,
miehenänne, jos niin tahdotte, tai veljenänne, jos se on teistä
mieluisempaa. Gringoire vaikeni, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen
puheensa oli tehnyt tyttöön. Tämä katseli lattiaan.

-- _Febus_, hän sanoi hiljaa ja lisäsi runoilijaan kääntyen: -- --
mitä merkitsee _Febus_?

Vaikka Gringoire ei voinutkaan käsittää, mitä yhteyttä oli tällä
kysymyksellä ja hänen kauniilla puheellaan, hän oli mielissään
saadessaan hieman loistaa tiedoillaan. Hän vastasi hieman
itsetietoisena:

-- Se on latinalainen sana, joka merkitsee aurinkoa.

-- Aurinkoa! toisti tyttö.

-- Se on erään sangen kauniin jousimiehen nimi, joka oli jumala.

-- Jumala! toisti taas mustalaistyttö ja hänen äänessään oli miettivä
ja intohimoinen sointu.

Samassa aukeni yksi hänen rannerenkaistaan ja putosi maahan.
Gringoire kumartui nopeasti sitä ottamaan. Kun hän nousi, oli tyttö
vuohineen kadonnut. Hän kuuli vain lukon raksahduksen. Vieressä oli
kai pieni huone, johon vei ovi, joka voitiin sisäpuolelta lukita.

-- Onkohan hän edes jättänyt minulle vuodetta? virkkoi filosofimme.

Hän tutki huonetta, mutta ei löytänyt muuta makuupaikkaa kuin
pitkänlaisen puukirstun, jonka kansi lisäksi oli veistoksilla
koristettu, joten Gringoiresta tuntui melkein samalta, kuin olisi
tuntunut Mikromegaksesta, jos hän olisi maannut pitkin pituuttaan
Alpeilla.

-- No niin, hän sanoi asettuen niin mukavaan asentoon kuin
mahdollista. -- Täytyy tyytyä. Mutta olipa tämäkin hääyö. Vahinko
vain; sillä tässä vihkimyksessä rikottuine ruukkuineen oli jotakin
naiivia ja vedenpaisumuksentakaista, joka miellytti minua.






KOLMAS KIRJA




I. Notre-Dame


Pariisin Notre-Dame-kirkko on epäilemättä vieläkin majesteetillinen
ja suurenmoinen rakennus. Mutta miten kaunis se vielä vanhoilla
päivilläänkin lienee, on kuitenkin vaikeata olla surematta
ja suuttumatta, kun katselee niitä lukemattomia muutoksia ja
rapistuksia, joita aika ja ihmiset yhdessä ovat tuottaneet tälle
kunnianarvoisalle muistomerkille, häikäilemättä lainkaan Kaarle
Suurta, joka laski sen peruskiven, tai Filip Augustia, joka asetti
siihen viimeisen.

Tämän tuomiokirkkojemme vanhan kuningattaren otsalla näkee aina
kurtun vieressä arven. _Tempus edax, homo edacior_. [Aika on ahnas,
ihminen ahnaampi.]

Tämän lauseen tahtoisin mieluummin kääntää: aika on sokea, ihminen on
typerä.

Jos meillä olisi aikaa lukijan kanssa yksityiskohtaisesti tarkastaa
niitä hävityksen jälkiä, joita tässä vanhassa kirkossa on, lankeisi
pienempi osa ajan, suurempi ihmisten, erityisesti taiteilijain
niskoille; sanon taiteilijain, sillä kahtena viime vuosisatana on
ollut henkilöitä, jotka ovat omaksuneet arkkitehdin nimityksen.

Ensiksikään ei rakennustaiteen historiassa, pysyäksemme muutamissa
pääpiirteissä, ole varmaankaan monta kauniimpaa sivua kuin
tämä fasadi, jonka muodostaa kolme syvää suippokaariportaalia,
kahdenkymmenenkahdeksan koristeellisen, suippokärkisen
kuningaskomeron vyö, mahtava keskusruususto, jonka kummallakin
puolella sivuakkuna, korkea, kevyt pylvästö apilanlehtikaarekkeineen,
joka hoikkine pylväineen kannattaa raskasta tasakattoa, ja lopuksi
kaksi synkkää, jykevää tornia liuskakivikattoineen, jotka kaikki
yhdessä muodostavat sopusuhtaisen, komean kokonaisuuden viitenä
mahtavana kerroksena lukemattomine kuvapatsaineen, veistoksineen
ja metallipakotuksineen esittäytyen silmälle suurena mutta
selväpiirteisenä joukkona, ja kukin osaltaan mahtavasti vaikuttaen
kokonaisuuden rauhalliseen suuruuteen; suunnaton kiveen piirretty
sinfonia, niin sanoakseni; samalla kertaa yksityisen miehen ja
kokonaisen kansan suurenmoinen teos, samalla yhteys ja moninaisuus,
kuten Iliadi ja Romanceros, joiden sisar se on; kokonaisen aikakauden
yhteisvoimien ihmeellinen tuote, jonka jokaisessa kivessä näkee
työntekijän mielikuvituksen taiteilijan neron hillitsemällä pyrkivän
ilmoille tuhansissa muodoissa; lyhyesti, eräänlainen inhimillinen
luomus, mahtava ja pelottava samoin kuin jumalallinen, jolta se
näyttää lainanneen tuon kaksinkertaisen luonteensa: moninaisuuden ja
ikuisuuden.

Ja mitä tässä on sanottu julkisivusta, koskee koko kirkkoa; ja
mitä on sanottu Pariisin tuomiokirkosta, koskee kaikkia keskiajan
kristillisiä kirkkoja. Kaikki ne polveutuvat tuosta itsestään
kasvaneesta, loogisesta ja sopusuhtaisesta taiteesta. Jättiläistä voi
mitata isosta varpaasta.

Palatkaamme Notre-Damen julkisivuun sellaisena, kuin sen
nykyään näemme, kun hartaana käymme ihailemaan tuota vakaata ja
mahtavaa tuomiokirkkoa, joka saattaa pelon valtaan, puhuaksemme
kronikoitsijain sanoilla: _quae mole sua terrorem incutit
spectantibus_. [Joka suuruudellaan saa katsojat pelon valtaan.]

Kolme valitettavaa vajavaisuutta on nykyään tässä julkisivussa:
poissa ovat ensiksikin yksitoista-askelmaiset portaat, jotka
kohottivat sen maanpintaa korkeammalle, toiseksi alempi rivi
kuvanveistoksia, jotka täyttivät portaalien komerot, sekä kolmanneksi
ylempi rivi kuvapatsaita, jotka esittivät kahtakymmentäkahdeksaa
vanhinta Ranskan kuningasta Childebertistä Filip Augustiin saakka,
joilla kaikilla oli valtiopallo kädessä ja jotka täyttivät portaalien
yläpuolella olevan komerovyön. [V. 1845, neljätoista vuotta
sen jälkeen, kun Hugo oli kirjoittanut romaaninsa, aloitettiin
arkkitehtien Viollet-le-Ducin ja Lassusin johdolla Notre-Damen
entisöimistyö. Kirkon kärsimät vauriot korjattiin asiantuntevasti
ja huolellisesti ja se saatettiin jälleen täysin alkuperäiseen
taiteelliseen asuunsa kuvapatsaineen ja keskitornin huippuineen.
Hugon kirpeä arvostelu kirkon kurjasta tilasta antoi varmaan pontta
entisöimistöihin ryhtymiselle. -- Suomentajan huomautus.]

Portaat on aika haudannut Citén hitaasti mutta varmasti kohoavan
kamaran alle. Mutta samalla kun se siten on antanut kiveyksen
nousevan vuoksen vallata pala palalta nuo yksitoista porrasta,
jotka kohottivat rakennuksen majesteetillista korkeutta, on aika
antanut kirkolle ehkä enemmän, kuin mitä se on siltä ottanut, sillä
se on antanut julkisivulle tuon vuosisataisen, tumman värin, joka
tekee monumentaalisten rakennusten vanhuuden niiden kauneimmaksi
ikäkaudeksi.

Mutta kuka on kaatanut nuo kaksi veistokuvariviä? Kuka on jättänyt
komerot tyhjiksi? Kuka on suunnitellut keskusportaaliin tuon uuden
suippokaariäpärän? Kuka on uskaltanut siihen asettaa nuo raskaat
ja mauttomat, Ludvig XV:n tyyliin veistetyt puuovet Biscometten
lehtikoristeiden viereen? Ihmiset, meidän aikamme arkkitehdit ja
taiteilijat?

Ja jos astumme kirkon sisälle, kuka on kaatanut tuon suunnattoman
pyhän Kristofferin, joka on yhtä kuuluisa kuvanveistosten kuin
Oikeuspalatsin juhlasali salien, kuin Strassburgin torninhuippu
tornien joukossa? Kuka nuo lukemattomat veistokuvat, jotka täyttivät
kaikki pylväiden välit sekä kirkon laivassa että kuorissa, polvillaan
olevat, seisovat, ratsujen selässä istuvat, miehet, naiset, lapset,
kuninkaat, piispat, soturit, kiviset, marmoriset, kultaiset,
hopeaiset, vaskiset, vieläpä vahaisetkin, kenelle lankeaa kunnia
siitä, että on karkealla kädellä lakaissut pois ne kaikki? Aika se ei
ole.

Ja kuka on vaihtanut vanhan goottilaisen alttarin loistavine
pyhäinjäännöslippaineen tuohon raskaaseen marmorisarkofagiin
enkelinpäineen ja pilvineen, joka täällä vaikuttaa joltakin
parittomalta näytteeltä Val-de-Grâcesta tai Invalides'ista? Ludvig
XIV, joka täyttääkseen Ludvig XIII:n toivomuksen teki tämän
mauttomuuden.

Ja kuka on vaihtanut kylmään, valkeaan lasiin nuo moniväriset
ikkunaruudut, jotka saivat isämme mietiskelemään sitä, antaisivatko
etusijan pääportaalin yläpuolella olevalle ruusustoikkunalle vai
absidin suippokaari-ikkunalle. Ja mitä sanoisi joku kuudennentoista
vuosisadan kanttori, jos hän näkisi sen kauniin, keltaisen
liimavärin, jolla meidän vandaalimaiset arkkipiispamme ovat sivelleet
tuomiokirkkonsa? Hän muistaisi, että pyöveli siveli tuolla värillä
_rikollisten_ talot; hän muistaisi Petit-Bourbonin palatsin, joka
konnetaabelin petoksen vuoksi maalattiin keltaiseksi "niin vankasti
ja perusteellisesti, että on pitänyt värinsä toista sataa vuotta",
kuten Sauval sanoo. Hän luulisi, että pyhä paikka on kirottu, ja
pakenisi.

Ja jos nousemme tuomiokirkon katolle kiinnittämättä huomiotamme
tuhansiin muihin raakalaismaisuuksiin, missä on tuo pieni kaunis
torninhuippu, joka kohosi keskeisen ristiholvin kohdalta ja joka
yhtä kevyenä ja rohkeana kuin naapurinsa Sainte-Chapellen (samoin
raastettu) torninhuippu kohosi taivasta kohden torneja korkeammalle
solakkana, terävänä, kaikuvana ja läväistynä? Eräs hyvän maun
arkkitehti on sen katkaissut (1787) ja luullut tyydyttävästi
peittävänsä haavan tuolla suurella lyijyisellä laastarilapulla, joka
muistuttaa padankantta.

Sillä tavalla on keskiajan ihmeellistä taidetta kohdeltu miltei
kaikissa maissa ja eritoten Ranskassa. Sen raunioilla voi erottaa
kolmenlaisia vaurioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän siihen
koskeneet: ensiksikin on aika huomaamatta siellä täällä murentanut ja
kaikkialla ruostuttanut niiden pintaa; toiseksi ovat uskonnolliset
ja valtiolliset vallankumoukset, jotka ovat luonteeltaan sokeita ja
kiihkoisia, hurjasti temmeltäen vyöryneet niiden yli, raastaneet
rikki niiden kallisarvoisen, kuvia ja veistoksia sisältävän puvun,
särkeneet niiden ruusustoikkunat, murtaneet niiden lehtikoriste- ja
korkokuvasarjat, riistäneet niiden veistokuvat milloin hiippojaan,
milloin kruunujaan varten; lopuksi nuo yhä eriskummaisemmat ja
tyhmemmät muodit, jotka renessanssin vallattomista ja loistavista
erehdyksistä saakka ovat seuranneet rakennustaiteen välttämätöntä
rappeutumista. Muodit ovat tehneet enemmän vahinkoa kuin
vallankumoukset. Ne ovat tunkeutuneet elävään lihaan, käyneet
käsiksi itse taiteen selkärankaan, ne ovat leikanneet, vuolleet,
hämmentäneet ja surmanneet rakennuksen sekä muodon että sisällön,
sekä logiikan että kauneuden. Ja lisäksi ne ovat luoneet sijaan
uutta, mitä ei aika eivätkä vallankumoukset ole tehneet. Ne ovat
lyhytnäköisesti "hyvän maun nimessä" sovittaneet goottilaisen
rakennustaiteen haavoihin kurjat päivän korunsa, todellisen spitaalin
marmorinauhoja, metallihetaleita, munakoristeita, voluutteja,
kiehkuroita, poimutelmia, köynnöksiä, kiviliekkejä, pronssipilviä,
pulleita amoriineja ja pyyleviä keruubeja, jotka jo Katarina di
Medicin rukouskappelissa alkavat turmella taiteen kasvoja ja joihin
koko taide pilalle tärveltynein piirtein kaksi vuosisataa myöhemmin
heittää henkensä Dubarryn kammiossa.

Kuten sanottu, nykyään rumentavat siis kolmenlaiset hävitykset
goottilaista rakennustaidetta: uurteet ja käsnät ulkopinnalla --
ajan jäljet; kaikenlaiset väkivaltaisuudet, kolaukset ja säröt
-- vallankumousten työt Lutherista Mirabeauhon; typistykset,
leikkaukset, nivelrikot ja korjaukset -- Vitruviuksen ja Vignolan
koulun professorien kreikkalaiset, roomalaiset ja barbaariset
aikaansaannokset. Tuon uhkean taiteen, jonka vandaalit ovat
tuottaneet, ovat akatemiat surmanneet. Vuosisatoihin ja
vallankumouksiin, jotka kuitenkin hävityksissään osoittavat
puolueettomuutta ja suuruutta, on liittynyt kokonainen lauma
tutkinnon suorittaneita, patentin saaneita, etuoikeutettuja
kouluarkkitehteja, jotka huonolla maullaan ja harkintakyvyllään
alentavat kaiken, mihin koskevat, ja vaihtavat goottilaiset
pitsikuviot Ludvig XV:n kierukkakoristeihin Parthenonin loiston
kirkastamiseksi. Se on aasin potku kuolevalle leijonalle. Vanhaa,
kuivettuvaa tammea pistelevät, purevat, kalvavat ja syövät
hyönteistoukat.

Miten kaukana onkaan tästä se aikakausi, jolloin Robert Cenalis
verratessaan Pariisin Notre-Damea Efeson kuuluisaan Dianan
temppeliin, jota vanhat kreikkalaiset niin suuresti ylistivät ja
jonka Herostratos on ikuistanut, piti gallialaista tuomiokirkkoa
"paljoa loistavampana pituuteen, laajuuteen, korkeuteen ja
rakennustapaan nähden"?

Pariisin Notre-Damea ei muuten voi sanoa täydelliseksi, määrätyksi,
luokitelluksi rakennusmuistomerkiksi. Se ei ole enää romaaninen,
se ei ole vielä goottilainen kirkko. Tämä rakennus ei edusta
mitään tyyppiä. Pariisin Notre-Damella ei ole, kuten Tournus'n
luostarikirkolla, niitä vakavia ja jykeviä hartioita, sitä pyöreää
ja leveää holvia, sitä jääkylmää alastomuutta, sitä majesteetillista
yksinkertaisuutta, joka ilmenee pyörökaarirakennuksissa. Se ei ole,
kuten Bourges'in tuomiokirkko, suippokaaren lapsia, sillä ei ole sen
keveitä, moninaisia muotoja, sen ruusustorikkautta, sen tuhansia
huippuja ja kärkiä. Mahdotonta on lukea sitä tuohon synkkien,
mystillisten, matalien, pyörökaaren ikään kuin maahan painamien
kirkkojen vanhaan perheeseen, ellei ota lukuun kattoa; ne ovat miltei
egyptiläisiä, kokonaan hieroglyyfisiä, papillisia, symbolisia,
koristeina runsaammin ruutuja ja vinkuraviivoja kuin kukkia, enemmän
kukkia kuin eläimiä, enemmän eläimiä kuin ihmisiä; enemmän piispan
kuin arkkitehdin luomia; taiteen ensimmäinen kehitysvaihe, vielä
kokonaan teokraattisen ja sotilaallisen järjestyksen läpitunkema
ulottaen juurensa bysanttilaiseen keisarikuntaan ja päättyen Vilhelm
Valloittajaan. Mahdotonta on myöskään lukea tuomiokirkkoamme
tuohon toiseen kirkkoperheeseen, korkeihin, ilmaviin, runsaasti
ikkunoin ja veistoksin varustettuihin, jotka suippoine muotoineen
kohoavat rohkeasti ilmoihin; poliittisina symboleina kunnallisia
ja porvarillisia, taideteoksina vapaita, oikullisia, hillittömiä;
taiteen toinen kehitysvaihe, ei enää hieroglyyfinen, liikkumaton ja
papillinen, vaan taiteellinen, eteenpäin pyrkivä ja kansanomainen,
alkaen ristiretkiltä paluusta ja loppuen Ludvig XI:een. Pariisin
Notre-Dame ei ole puhtaasti romaanista rotua, kuten edelliset, eikä
puhtaasti arabialaista, kuten jälkimmäiset.

Se on välivaihetyyliä. Saksilainen rakennusmestari oli juuri
saanut pystyyn laivan ensimmäiset pylväät, kun ristiretkien mukana
tullut suippokaari alkoi voittaa alaa ja asettui noille suurille
romaanisille pylväänpäille, jotka olivat yksinomaan aiotut kantamaan
pyörökaarta. Ja niin rakensi valtaan päässyt suippokaari jäljellä
olevan osan kirkkoa. Mutta alussa vielä kokemattomana ja hapuilevana
se levittäytyy, vetäytyy takaisin, eikä uskalla vielä kohottautua
ilmoihin huippuina ja fiaaleina, kuten se sittemmin niin monessa
ihmeellisessä tuomiokirkossa on tehnyt. Voisi sanoa, että se vielä on
raskaiden romaanisten pylväiden naapuruuden vaikutuksen alaisena.

Muuten nämä välivaihetyyliset rakennukset ovat kiinnostavampia kuin
uudet tyypit. Ne edustavat taiteen kehityksessä rengasta, jota ilman
niitä ei olisi olemassa: suippokaaren oksastusta pyörökaareen.

Pariisin Notre-Dame on erikoisen mielenkiintoinen näyte tästä
kehitysvaiheesta. Tuon kunnianarvoisen muistomerkin jokainen
seinä, jokainen kivi on sivu ei ainoastaan maan, vaan myös tieteen
ja taiteen historiaa. Niinpä esimerkiksi, mainitaksemme vain
muutamia pääpiirteitä, pienen Punaisen oven ulottuessa miltei
goottilaisen koristelun myöhäisimpiin aikoihin viidennellätoista
vuosisadalla ovat keskilaivan pylväät kokonsa ja yksinkertaisen
vakavuutensa puolesta peräisin yhtä vanhalta ajalta kuin
Saint-Germain-des-Prés'n karolinkilainen luostarikirkko. Voisi
melkein uskoa, että näiden pylväiden ja tämän oven välillä on
kuusisataa vuotta. Itse hermeetikotkin ovat suuren portaalin
symboleissa tavanneet tyydyttävän yhteenvedon tieteestään, jolla
Saint-Jacques-de-la-Boucherie-kirkossa oli niin täydelliset
hieroglyyfinsä. Siten ovat romaaninen luostarikirkko, filosofinen
kirkko, goottilainen taide, saksilainen taide, raskas, pyöreä,
Gregorius VII:tä muistuttava pylväs, hermeettinen symboliikka,
jolla Nicolas Flamel edelsi Lutheria, paavillinen yhteys, skisma,
Saint-Germain-des-Prés, Saint-Jacques-de-la-Boucherie, kaikki yhdessä
sulautuneet Notre-Dameksi. Tämä keskeinen emäkirkko on Pariisin
vanhojen kirkkojen joukossa eräänlainen kummitus; sillä on pää
yhdestä, raajat toisesta, vartalo kolmannesta; vähän jokaisesta.

Toistamme vielä kerran, että nämä sekasikiömäiset rakennukset
eivät suinkaan ole taiteilijalle, taiteentutkijalle tai
historiankirjoittajalle vähiten kiinnostavia. Ne opettavat
meitä näkemään, miten alkuperäistä rakennustaide on. Samoin
kuin kyklooppijäännökset, samoin kuin Egyptin pyramidit, samoin
kuin Intian jättiläispagodit ne näyttävät näet meille, että
rakennustaiteen valtavimmat tuotteet ovat enemmän kokonaisten
yhteiskuntien kuin yksityisten luomia, enemmän kokonaisen kansan
synnyttämiä kuin neron töitä; pohjasakka, jonka kansakunta
jättää jälkeensä; vuosisatojen muodostamia kohokohtia maassa;
inhimillisen yhteiskunnan haihtumisen synnyttämiä jätteitä; lyhyesti,
muodostumalajeja. Jokainen ajanaalto jättää lietteensä, jokainen rotu
kasaa kerrostumansa muistomerkkiin, jokainen yksilö kantaa kivensä.
Niin tekevät majavat, niin tekevät mehiläiset, niin tekevät ihmiset.
Rakennustaiteen suuri symboli, Baabeli, on mehiläiskeko.

Suuret rakennukset ovat samoin kuin suuret vuoret vuosisatojen työtä.
Usein tapahtuu taiteessa muutoksia ennen kuin ne vielä ovat valmiita:
_pendent opera interrupta_; töitä jatketaan rauhallisesti muuttuneen
taiteen suuntaan. Uusi taide aloittaa siitä, mihin vanha lopetti,
juottautuu siihen, yhtäläistyy, kehittää sitä oman mielikuvituksensa
mukaan ja valmistaa sen, jos voi. Kaikki käy rauhallisesti ja hiljaa,
ilman hämmennystä, ilman ponnistusta, ilman taantumusta, luonnonlain
välttämättömyydellä. Se on jälkioksastusta, mahlan virtailemista,
kasvua, joka alkaa uudelleen. Nämä eri taidesuuntien toisiaan
seuraavat kerrokset eri korkeudella vanhoissa muistomerkeissä
antaisivat aihetta paksuihin teoksiin, usein ihmiskunnan yleiseen
historiaan. Ihminen, taiteilija, yksilö häviävät noihin suuriin
luomiin, jotka ovat vailla tekijännimeä; ne ovat inhimillisen älyn
keräytymiä, joissa se täydentää itseään. Aika on arkkitehti, kansa on
muurari.

Kristillinen eurooppalainen rakennustaide, tuo itämaisten suurten
rakennusten nuorempi sisar, pysyäksemme nyt vain siinä, muistuttaa
suunnatonta vuorimuodostusta, joka jakautuu kolmeen tarkasti
rajoitettuun päällekkäiseen kerrostumaan: [Sitä nimitetään myös
paikan, ilmanalan ja muiden seikkain mukaan lombardialaiseksi,
saksilaiseksi ja bysanttilaiseksi. Ne ovat neljä samankaltaista
sisarusarkkitehtuuria, joilla kullakin on oma erikoinen luonteensa,
mutta jotka perustuvat samaan periaatteeseen: pyörökaareen.

       Facies non omnibus una,
    Non diversa tamen, qualem, jne.

romaaniseen, goottilaiseen ja renessanssikerrostumaan, jota me
mieluummin nimittäisimme kreikkalais-roomalaiseksi. Romaaninen
kerros, joka on vanhin ja kauimmas taaksepäin ulottuva, on
pyörökaaren hallussa, joka kreikkalaisen pylvään kannattamana
ilmestyy uudelleen päivänvaloon uudenaikaisessa ja ylimmässä
renessanssin kerroksessa. Suippokaan on kummankin välissä. Ne
rakennukset, jotka kuuluvat yksinomaan johonkin näistä kolmesta
kerroksesta, ovat täydelleen eriäviä toisista kerroksista ja
muodostavat oman, täydellisen järjestelmänsä. Sellainen on
Jumièges'in luostarikirkko, sellainen on Reimsin tuomiokirkko,
sellainen Orléans'in Sainte-Croix. Mutta nuo kolme kerrostumaa
sekoittuvat ja yhtyvät reunoistaan, kuten värit sateenkaaressa. Siitä
nuo yhdistetyt rakennukset, vaihdetyylin rakennukset. Toisilla niistä
on romaaniset jalat ja kreikkalais-roomalainen pää, vartalon ollessa
goottilainen. Se johtuu siitä, että niitä on rakennettu kuusisataa
vuotta. Tämä laji on harvinainen. Etampes'in linnoitustorni kuuluu
niihin. Mutta kahden kerroksen sekoitus on tavallisempi. Niihin
kuuluu Pariisin Notre-Dame, suippokaarirakennus, joka ensimmäisine
pylväineen ulottuu siihen romaaniseen kerrokseen, jossa Saint-Denis'n
portaalin ja Saint-Germain-des-Prés'n keskilaivan juuret ovat. Niihin
kuuluu Bochervillen puoligoottilainen kapitulisali, jossa romaaninen
kerros ulottuu vyötäisiin saakka. Niihin kuuluu Rouenin tuomiokirkko,
joka olisi kokonaan goottilainen, ellei sen keskitornin huippu
kylpisi renessanssin vyöhykkeessä. [Tämän torninhuipun poltti salama
v. 1823.]

Muuten koskevat kaikki nämä vaihtelut, kaikki nämä erilaisuudet
ainoastaan rakennusten ulkokuorta. Taide on vaihtanut nahkaa, mutta
kristillisen kirkon perustus pysyy aina samana. Aina sama sisustan
pohjasuunnitelma, sama osien looginen järjestely. Olkoon tuomiokirkon
koristeilla ja veistoksilla minkä muotoinen viitta tahansa, aina sen
pohjana ja ituna on roomalainen basilika. Se kehittyy aina samojen
lakien mukaisesti. Säännöllisesti leikkaa kaksi laivaa toisiaan
muodostaen ristin; perimmäinen absiidiksi pyöristynyt pää muodostaa
kuorin; ja molemmin puolin on pylväillä erotettuja sivulaivoja
tai matalia sivuosia kappeleita ja hautakammioita varten. Siitä
lähtien vaihtelee kappelien, portaalien, tornien ja huippujen luku
äärettömästi aina vuosisatojen, kansojen ja taiteen mielikuvituksen
mukaan. Kun jumalanpalveluksen tarpeet vain tyydytetään, menettelee
rakennustaide muuten miten haluaa. Kuvanveistoksia, ikkunoita,
ruusustoja, lehtikoristeita, huippukoristuksia, pylväänpäitä,
korkokuvia, kaikkia kuvitteitaan se sommittelee ja yhdistää siihen
kaavaan, joka sopii sen tarkoituksiin. Siitä tuo ääretön ulkonainen
moninaisuus näissä rakennuksissa, joiden sisustassa vallitsee
täydellinen yhtenäisyys ja järjestys. Puun runko ei muutu, latva
vaihtelee lakkaamatta.




II. Pariisi linnun silmillä nähtynä


Olemme koettaneet lukijalle kuvata ihanaa Notre-Damea sen
alkuperäisessä asussa. Olemme lyhyesti luetelleet suurimman osan
niistä kauneuksista, jotka se viidennellätoista vuosisadalla omisti.
Mutta emme ole maininneet parasta: sitä näköalaa yli Pariisin, joka
sen torneista avautui.

Kun kauan kavuttuaan pimeitä kiertoportaita, jotka kohtisuoraan
nousevat pitkin tornin paksua muuria, viimein saapui toiselle noista
korkeista, valossa ja ilmassa kylpevistä katoista, avautui silmien
eteen ihana näköala joka taholle, aivan erikoinen näytelmä, josta
helposti voivat saada käsityksen ne lukijat, joilla on ollut onni
nähdä joku täydellinen, läpeensä goottilainen kaupunki, joku niistä
harvoista, joita vielä on jäljellä, Nürnberg Baijerissa, Vittoria
Espanjassa, tai joku vielä pienemmistä, mikäli ne ovat hyvin
säilyneet, kuten Vitré Bretagnessa tai Nordhausen Preussissa.

Pariisi kolmesataaviisikymentä vuotta sitten, viidennentoista
vuosisadan Pariisi, oli jo jättiläiskaupunki. Me pariisilaiset
erehdymme tavallisesti siitä alasta, jonka sen luulemme sen jälkeen
vallanneen. Pariisi ei ole Ludvig XI:n ajoista lähtien kasvanut juuri
enemmällä kuin kolmanneksella. Se on varmaankin menettänyt paljon
enemmän kauneutta kuin kasvanut kokoa.

Pariisi syntyi, kuten tiedetään, vanhalle Citén saarelle; joka
on kehdon muotoinen. Tämän saaren ranta oli sen ensimmäisenä
ympärysmuurina, Seine sen ensimmäisenä vallihautana. Pariisi
jäi useiksi vuosisadoiksi saareksi, jonne vei kaksi siltaa,
toinen pohjoisesta, toinen etelästä; molempain siltain päät
olivat samalla sen portteja ja linnoituksia: Grand-Châtelet
oikealla ja Petit-Châtelet vasemmalla rannalla. Jo ensimmäisen
kuningassuvun aikana laajeni Pariisi joenhaarain yli ahtauden ja
liikennevaikeuksien vuoksi. Nyt alkoi sekä suuren että pienen
Châtelet'n ulkopuolelle kasvaa avoimelle kentälle sekä pohjoiseen
että etelään ympärysmuuri valleineen ja torneineen. Tästä vanhasta
vallituksesta oli vielä viime vuosisadalla jäljellä joitakin
jäännöksiä; nykyään on paitsi muistoa jäljellä ainoastaan muutamia
nimiä, kuten Baudets- eli Baudoyer-portti, _Porta Bagauda_. Kaupungin
sydämestä alati ulospäin virtaava talojen tulva paisuu viimein
ympärysmuurin yli, kalvaa, kuluttaa ja lakaisee sen pois. Filip
August rakentaa uuden padon tulvaa vastaan. Hän sulkee Pariisin
korkeiden ja lujien tornien muodostamaan ympyräkehään. Enemmän kuin
vuosisadan ajan ovat talot sullottuina tähän altaaseen niinkuin
vesi patoon. Ne kasvavat korkeammiksi, latovat kerroksen toisensa
päälle, nousevat toistensa olkapäille ja kurottautuvat ylöspäin,
kuten kaikki pidätetyt voimat; jokainen koettaa kohottaa päänsä
muita ylemmäksi saadakseen hiukan ilmaa. Katu käy yhä syvemmäksi ja
kapeammaksi; kaikki aukiot katoavat. Viimein nousevat talot Filip
Augustin muurin yli ja leviävät iloisena sekamelskana karkulaisten
tavoin lakeudelle. Siellä ne levittäytyvät, raivaavat itselleen
puutarhoja ja asettautuvat yleensä niin mukavasti kuin mahdollista.
Jo v. 1367 ovat esikaupungit siinä määrin laajentuneet, että uusi
ympärysmuuri on välttämätön, ainakin oikealla rannalla. Kaarle V
rakensi sen. Mutta sellainen kaupunki kuin Pariisi on alati kasvava
virta. Ainoastaan sellaisista kaupungeista tulee pääkaupunkeja. Ne
ovat niitä viemäreitä, joihin johtavat maan kaikki maantieteelliset,
poliittiset, siveelliset ja älylliset rinteet, kansan kaikki
luonnolliset vieremät; sivistyksen lähteitä, niin sanoakseni, joihin
kertyy ja joista pulppuilee lakkaamatta, pisara pisaralta, vuosisata
vuosisadalta kauppa, teollisuus, äly, asutus, koko kansakunnan voima,
elämä ja sielu. Kaarle V:n ympärysmuurin kävi siis samoin kuin Filip
Augustin rakennuttaman: jo viidennentoista vuosisadan lopulla asutus
tulvi sen yli, ja esikaupunki laajeni edelleen. Kuudennellatoista
näyttää siltä kuin muuri vetäytyisi yhä kauemmas taaksepäin vanhaan
kaupunkiin, siinä määrin paisuu ja tihenee uusi. Viidennellätoista
vuosisadalla, pysähtyäksemme tähän, oli Pariisi siis kuluttanut
kolmet samankeskiset ympärysmuurit, joiden siemenet Julianus
Apostatan aikoina olivat suuri ja pieni Châtelet. Tuo kasvava
kaupunki oli särkenyt neljä ympärysmuuriansa toisen toisensa jälkeen,
niinkuin kasvava lapsi vuoden vanhat vaatteensa. Ludvig XI:n aikana
nähtiin tässä talomeressä siellä täällä vanhoja torninraunioita,
jätteitä muinaisista muureista jonkinlaisena kukkulakruununa tulvan
aikana, saarina vanhasta, uuden alle hautautuneesta Pariisista.

Sen jälkeen on Pariisi yhä edelleen muuttunut, onnettomuudeksi meidän
silmissämme, mutta se on noussut vain yhden ympärysmuurin yli, Ludvig
XV:n, tuon kehnon muurin, joka on sen kuninkaan arvoinen, joka sen
rakensi, ja sen runoilijan, joka siitä lauloi:

    Le mur murant Paris rend Paris murmurant.

    [Pariisia ympäröivä muuri saa Pariisin napisemaan.]

Viidennellätoista vuosisadalla oli Pariisi vielä jaettuna kolmeen
täysin erilaiseen ja eristettyyn kaupunkiin, joilla kullakin oli
oma muotonsa, omat omituisuutensa, omat tapansa ja tottumuksensa,
omat etuoikeutensa, oma historiansa: Citéhen, Yliopistoon ja
Kaupunkiin. Cité, joka oli Seinen saarella, oli vanhin, pienin ja
molempain toisten äiti sijaiten niiden välissä niin kuin pieni
vanha rouva kahden suuren ja kauniin tyttären keskellä, jos
meidän sallitaan tehdä tämä vertaus. Yliopisto käsitti vasemman
Seinen rannan Tournellesta Nesle-torniin, jotka kohdat nykyisessä
Pariisissa vastaavat viinihalleja ja rahapajaa. Sen ympärysmuuri
leikkasi siis melkoisen alan siitä lakeudesta, jolle Julianus oli
rakentanut kylpylänsä, ja sulki piiriinsä myös Sainte Genevièven
mäen. Korkein kohta tätä muurikaarta oli Papale-portti, joka oli
suunnilleen sillä kohdalla, missä nykyään on Panthéon. Kaupunki,
joka oli suurin Pariisin kolmesta osasta, käsitti oikealla rannalla
olevan alueen. Sen rantakatu kulki Seinen vartta Tour de Billystä
Tour du Bois'han, se on, siitä paikasta, missä Grenier d'abondance
nykyään on, Tuilerieoihin. Niitä neljää kohtaa, joissa Seine leikkasi
pääkaupungin ympärysmuurin, Tournelle ja Tour de Nesle vasemmalla,
Tour de Billy ja Tour de Bois oikealla rannalla, nimitettiin
_Pariisin neljäksi torniksi_. Kaupunki ulottui kauemmaksi tasangolle
kuin Yliopisto. Kaupungin ympärysmuurin (Kaarle V:n) kulminatiokohta
oli Saint-Denis- ja Saint-Martin-porttien vaiheilla, joiden asema ei
ole muuttunut.

Kuten sanottu, oli kukin näistä Pariisin kolmesta suuresta osasta
kaupunki, mutta liian omalaatuinen kaupunki ollakseen täydellinen,
kaupunki, joka ei voinut tulla toimeen ilman noita kahta muuta.
Niiden ulkomuotokin oli aivan erilainen. Cité oli täynnä kirkkoja,
Yliopisto kouluja, Kaupunki palatseja. Jättääksemme vanhan Pariisin
toisarvoiset erikoisuudet ja vero-oikeuden oikut, tahdomme vain
aivan yleisesti ilman kunnallisen oikeuskielenkäytön runsaita
yksityisseikkoja sanoa, että saari kuului piispalle, oikea ranta
kauppiaskunnan esimiehelle, vasen ranta rehtorille. Kaikki yhteensä
kuului Pariisin kaupunginvoudin hallintoon, joka oli kuninkaallinen
eikä kunnallinen virkamies. Citéllä oli Notre-Dame, Kaupungilla
Louvre ja Hôtel-Dieu, Yliopistolla Pré-aux-Clercs. Ylioppilaiden
rikoksia vasemmalla rannalla tuomittiin saaren Oikeuspalatsissa,
mutta tuomiot pantiin täytäntöön oikealla rannalla Montfauconissa,
ellei rehtori, joka tunsi Yliopiston voimakkaaksi ja kuninkaan
heikoksi, puuttunut asiaan; sillä ylioppilaiden etuoikeuksiin kuului
riippua hirressä kotonaan.

Suurin osa näistä etuoikeuksista, joita oli parempiakin kuin äsken
mainittu, oli hankittu kuninkaalta kapinain ja väkivaltaisuuksien
avulla. Se on tuo ikivanha marssi: "kuningas myöntyy, kun
kansa sy'äntyy". On olemassa vanha asiakirja, joka naiivilla
avomielisyydellä ilmaisee oikean asianlaidan; -- _Civibus
fidelitas in reges, quae tamen aliquoties seditionibus interrupta,
multa peperit privilegia_. [Kansalaiset osoittavat kuninkaalle
uskollisuutta, jonka kuitenkin kapinat ovat toisinaan katkaisseet
tuottaen suuren joukon etuoikeuksia.]

Viidennellätoista vuosisadalla huuhteli Seine viittä saarta Pariisin
ympärysmuurin sisäpuolella: Louviers'ta, jossa siihen aikaan vielä
kasvoi puita, mutta jossa nykyään on vain puuta, Île aux Vaches'ia
ja Île Notre-Damea, jotka molemmat olivat autioita, lukuunottamatta
muuatta vanhaa rauniota, ja kuuluivat piispalle (seitsemännellätoista
vuosisadalla nämä kaksi saarta yhdistettiin yhdeksi ja rakennettiin,
ja sen nimi on nykyään Saint-Louis); ja lopuksi Citétä ja sen
vasemmassa kärjessä pientä Passeur-aux-Vaches'ia, joka nykyään on
Pont-Neufin kiviarkkujen alla. Citéllä oli silloin viisi siltaa:
kolme oikealla puolella, kiviset Pont Notre-Dame ja Pont-au-Change
sekä puinen Pont-aux-Meuniers; kaksi vasemmalla, kivinen Petit-Pont
ja puinen Pont Saint-Michel; kaikki täynnä rakennuksia. Yliopistolla
oli kuusi Filip Augustin rakennuttamaa porttia. Ne olivat
Tournelle-tornista lukien: Porte Saint-Victor, Porte Bordelle,
Porte-Papale, Porte-Saint-Jacques, Porte Saint-Michel ja Porte
Saint-Germain. Kaupungilla oli kuusi Kaarle V:n rakennuttamaa
porttia. Ne olivat Billy-tornista lukien: Porte Saint-Antoine, Porte
du Temple, Porte Saint-Martin, Porte Saint-Denis, Porte Montmartre
ja Porte Saint-Honoré. Kaikki nämä portit olivat hyvin varustettuja
ja myös kauniita, mikä ei suinkaan häpäise voimaa. Leveä ja syvä
vallihauta, jossa talvisateiden aikana kävi voimakas virta, huuhteli
vallien juurta ympäri koko Pariisin. Seinestä saatiin niihin vettä.
Yöksi suljettiin portit, varustettiin joki kaupungin kummassakin
päässä paksuilla rautaketjuilla, ja Pariisi nukkui turvassa.

Linnun silmillä nähtynä näytti jokainen näistä kolmesta
kaupunginosasta selvittämättömältä rykelmältä mitä omituisimmin
sotkeutuneita katuja. Ensi silmäyksellä näki kuitenkin heti, että
nämä kolme osaa muodostivat kokonaisuuden. Näki heti kaksi pitkää
samansuuntaista katua, jotka keskeytymättä ja miltei suoraan
pohjoisesta etelään kohtisuoraan Seineä vastaan halkaisivat nuo
kolme kaupunkia päästä päähän, sitoivat ja sekoittivat ne yhteen,
lakkaamatta vuodattivat ja ammensivat toisen väestöä toiseen ja
tekivät noista kolmesta yhden kaupungin. Ensimmäinen näistä kaduista
kulki Saint-Jacques-portista Saint-Martin-portille. Sen nimi
oli Yliopistossa Rue Saint-Jacques, Citéssä Rue de la Juiverie,
Kaupungissa Rue Saint-Martin. Se kulki joen poikki kahdessa
kohdassa nimellä Petit-Pont ja Pont Notre-Dame. Toinen, jonka
nimi oli vasemmalla rannalla Rue de la Harpe, saaressa Rue de la
Barillerie, oikealla rannalla Rue Saint-Denis, toisen Seinen haaran
kohdalla Pont Saint-Michel, toisen Pont-au-Change, kulki Yliopiston
Saint-Michel-portilta Kaupungin Saint-Denis-portille. Muuten olivat
ne monista eri nimistään huolimatta vain kaksi katua, Pariisin kaksi
emäkatua, sen vähemmät, sen valtimot, joista tuon kolmiosaisen
kaupungin muut suonet ammensivat tai joihin ne tyhjensivät sisältönsä.

Paitsi näitä kahta valtakatua, jotka halkaisivat Pariisin sen koko
leveydeltä ja olivat yhteisiä koko kaupungille, oli Kaupungilla
ja Yliopistolla kummallakin oma suuri pääkatunsa, joka halkaisi
ne koko pituudeltaan Seinen suuntaisena ja kohtisuorassa noita
kahta valtimokatua vastaan. Niinpä saattoi Kaupungissa kulkea
suoraviivaisesti Saint-Antoine-portilta Saint-Honoré-portille,
Yliopistossa Saint-Victor-portilta Saint-Germain-portille. Nämä neljä
ristikkäin kulkevaa suurkatua muodostivat sen pohjakudoksen, jolle
Pariisin sokkeloinen katuverkko muotoutui. Tässä joka suunnalle
haarautuvain kuteiden verkossa erotti, jos sitä lähemmin tarkasteli,
kaksi kimppua suuria katuja, jotka Yliopistossa ja Kaupungissa
säteittäin kulkivat silloilta porteille.

Tästä mittausopillisesta pohjakaavasta on vieläkin yhtä ja toista
jäljellä.

Minkä näyn tarjosi nyt tämä kaikki Notre-Damen tornista katsottuna
vuonna 1482? Koetamme antaa siitä kuvauksen.

Kun katselija hengästyneenä pääsi ylös, hän näki aluksi sekavan
vyyhdin kattoja, savupiippuja, katuja, siltoja, toreja ja
torninhuippuja. Kaikki pisti silmään yhtaikaa, porraspääty,
suippokatto, riipputorni, kivipyramidi yhdenneltätoista vuosisadalta,
liuskakiviobeliski viidenneltätoista, pyöreä ja alaston linnantorni,
nelikulmainen ja koristettu kirkontorni, suuri, pieni, raskas,
ilmava. Katse harhaili kauan tässä labyrintissä, jossa ei ollut
mitään, jolla ei olisi ollut omituisuuttaan, merkitystään,
erikoisuuttaan, kauneuttaan, ei mitään pienimmästä talosta alkaen
maalattuine ja koristettuine päätyineen, mataline portteineen,
ulkonevine yläkerroksineen kuninkaalliseen Louvreen saakka,
jossa silloin oli sarja torneja; ei mitään, jossa ei olisi ollut
taidetta. Kun silmä alkoi tottua tuohon talojen kaaokseen, olivat
huomattavimmat ryhmät, mitkä se erotti, seuraavat.

Ensiksi Cité. "Citén saari", sanoo Sauval, jolla kaiken sanapaljouden
joukossa on joskus sattuviakin lausetapoja, "Citén saari on suuren,
Seinen mutaan vajonneen laivan muotoinen". Kuten mainitsimme,
oli tämä laiva viidennellätoista vuosisadalla kiinnitetty
molempiin rantoihin viidellä sillalla. Tämän laivan muoto ei ollut
jäänyt huomaamatta vaakunatieteilijöiltäkään, sillä siitä, eikä
normannien piirityksestä, on peräisin laiva Pariisin vanhassa
vaakunakilvessä, kuten Favyn ja Pasquier osoittavat. Sille, joka
osaa selittää vaakunakilpeä, se on algebraa, kieltä. Koko myöhemmän
keskiajan historia on kirjoitettu vaakunakilpiin, samoin kuin
varhemman keskiajan historia romaanisten kirkkojen symboliikkaan.
Läänityslaitoksen hieroglyfit seuraavat teokratian hieroglyfejä.

Ensimmäisenä pisti siis silmään Cité, keula länteen, perä itään
päin. Kun kääntyi keulaan päin, näki edessään lukemattoman joukon
vanhoja kattoja, joiden yläpuolelle kohosi Sainte-Chapellen
leveä, pyöristetty lyijykatto muistuttaen tornilla varustettua
elefantinselkää. Mutta tämä torni oli rohkein, hienoin, vaimein
ja ilmavin torninhuippu, mikä milloinkaan on antanut taivaan
loistaa suippokaarikeilansa lävitse. Aivan Notre-Damen edessä
päättyi kolme katua tuomiokirkon toriin, joka oli kaunis, vanhojen
rakennusten reunustama. Tämän torin eteläpäässä näkyi Hôtel-Dieun
synkkä, ajan kolhima julkisivu, samalla kun oikealla, vasemmalla,
idässä, lännessä tätä Citén verrattain ahdasta piiriä kohosi sen
kahdenkymmenenyhden kirkon tornit ja huiput, noiden kaiken ikäisten,
muotoisien ja kokoisten kirkkojen Saint-Denys-du-Pas'n, _carcere
Glaucin'in_ matalasta ja madonsyömästä romaanisesta kellotornista
Saint-Pierre-aux-Boeufs'in ja Saint-Landryn neulanhienoihin
huippuihin saakka. Notre-Damen takana oli pohjoisessa luostari
goottilaisine kaarikäytävineen, etelässä piispan puolittain
romaaninen palatsi ja idässä autio rantapenger. Tässä talopaljoudessa
saattoi silmä vielä noista korkeista, läväistyistä kivihiipoista,
jotka koristivat palatsien ylimpiä kattoikkunoita, erottaa sen
palatsin, jonka kaupunki Kaarle VI:n hallitessa oli antanut Juvénal
des Ursins'ille; edelleen hieman etäämpänä tervatut parakit
Marché-Palus-torilla; vielä etäämpänä Saint-Germain-le-Vieux'n
uuden absiidin, jota vuonna 1458 pidennettiin Febves-kadulle päin;
siellä täällä väkeä jollakin pienellä torilla; häpeäpaalun jossakin
kadunkulmassa; kaistaleen Filip Augustin kaunista katukiveystä,
oivallisia, hevosenkavioita varten uurrettuja paasia, jotka oli
asetettu keskelle katua ja jotka kuudennellatoista vuosisadalla
vaihdettiin vaivaisiin pikkukiviin, ns. liigan kiveykseen; edelleen
aution takapihan, jossa oli tuollaiset läväistyt portaat, joita
rakennettiin viidennellätoista vuosisadalla ja joista voi vielä
nähdä näytteen Bourdonnais-kadulla. Lopuksi näkyi saaren länsiosassa
Sainte-Chapellen oikealla puolen kohoavan Oikeuspalatsin torniryhmä
joen vartta pitkin. Kuninkaallinen puutarha, jonka hallussa oli Citén
läntinen niemi, peitti puineen näkyvistä Paimensaaren. Joesta ei
näkynyt miltään puolelta mitään Notre-Damen tornista katsoen: Seine
oli siltain, sillat talojen peitossa.

Ja kun katse sivuutti nämä sillat, joiden rakennusten kosteuden
homehduttamat katot vivahtivat vihreälle, ja kääntyi vasemmalle
Yliopistoon päin, oli ensimmäinen rakennus, jonka se kohtasi, paksu
ja matala kimppu torneja, Petit-Châtelet, jonka ammottava portti
nieli Petit-Pont'in eteläpään. Jos se sitten kulki joenvartta idästä
länteen, Tournellesta Nesle-torniin päin, näki se pitkän rivin
taloja, joissa oli koristetut kattohirret ja maalatut ikkunat ja
jotka kerros kerrokselta ulkonivat kadulle, loppumattoman vinkuran
porvarillisia päätyjä, joiden jonon usein katkaisi kadun pää, silloin
tällöin myös suuri kivipalatsi julkisivuineen tai kulmauksineen,
joka pihoineen ja puutarhoineen, kylki- ja päärakennuksineen
levittäytyi mukavasti tuon yhteenpuristetun talorahvaan keskellä,
aivan kuin kartanonherra talonpoikain joukossa. Näitä palatseja
oli rantakadun varrella viisi, kuusi, Logis de Lorrainesta, joka
bernhardilaisluostarin kanssa jakoi suuren, lähinnä Tournelle-tornia
sijaitsevan korttelin, Hôtel de Nesleen, jonka päätorni oli Pariisin
rajana sillä suunnalla ja jonka terävä katto kolme kuukautta vuodesta
mustine kolmioineen leikkasi kaistan laskevan auringon tulipallosta.

Tämä Seinen ranta oli muuten se, joka vähimmin muistutti
kauppakaupunkia. Ylioppilaat pitivät siellä pahempaa melua kuin
käsityöläisoppipojat, ja varsinaista rantakatua ei ollut muuta kuin
Saint-Michel-sillan ja Nesle-tornin välillä. Muu osa Seinen rantaa
oli osaksi, kuten bernhardilaisluostarin toisella puolen, alastonta
hietikkoa, osaksi, kuten noiden kahden sillan välissä, rykelmä
taloja, jotka seisoivat jalat vedessä. Pesijättäret siellä pitivät
kovaa melua, huusivat, mekastivat, nauroivat, lauloivat ja hakkasivat
kovasti vaatteitaan aivan kuin meidänkin päivinämme. Se ei ole
pienintä iloa Pariisissa.

Yliopisto näytti kiinteältä ryhmältä. Laidasta laitaan muodosti
se samankaltaisen, suljetun kokonaisuuden. Nuo tuhannet, tiheään
ahdetut, terävät, toisiinsa yhtyvät, samojen mittausopillisten
muotojen hallitsemat katot näyttivät ylhäältä katsoen saman aineen
kiteytymiltä. Katujen oikulliset uurrokset eivät jakaneet tätä
talojoukkoa kovinkaan erilaisiin osiin. Neljäkymmentäkaksi koulua
oli verrattain säännöllisesti jakautunut ja niitä oli kaikkialla.
Näiden kauniiden rakennusten moninaisin muodoin vaihtelevat päädyt
olivat saman taiteen tuotteita kuin ne yksinkertaiset porvaristalot,
joiden yli ne kohosivat, eivätkä oikeastaan olleet muuta kuin saman
mittausopillisen kuvion neliömäistä ja kuutiomaista monistamista.
Ne rikastuttivat siis kokonaisuutta häiritsemättä sitä, täydensivät
kuormittamatta sitä liiaksi. Mittausoppi on sopusointua. Jokin
kaunis palatsi pisti siellä täällä esille vasemmalta reunalta
maalauksellisten porvaristalojen välistä, esimerkiksi Logis de
Nevers, Logis de Rome, Logis de Reims, jotka kaikki nyt ovat
hävinneet, sekä Hôtel de Cluny, joka taiteilijan lohduksi vielä on
jäljellä, mutta jonka torni jokin vuosi sitten niin päättömästi
typistettiin. Roomalainen, kaunis pyörökaaripalatsi Clunyn lähellä oli
Julianuksen kylpylä.

Siellä näkyi myös kirkkoja, joiden kauneus oli ankarampaa ja suuruus
vakavampaa kuin palatsien, mutta jotka olivat silti yhtä kauniita,
yhtä uhkeita. Ne, jotka ensinnä kiinnittivät huomion puoleensa,
olivat bernhardilaiskirkko kolmine torneineen, Sainte-Geneviève,
jonka nelikulmainen, säilynyt torni saa meidät sitä enemmän
kaipaamaan sen häviämistä; Sorbonne, puoliksi koulu, puoliksi
luostari, jonka ihana päälaiva vieläkin on jäljellä; mathuriinien
kaunis nelisivuinen luostari, sen naapuri Saint-Benoît, jonka
raunioille on tämän kirjan seitsemännen ja kahdeksannen painoksen
välillä ehditty pystyttää teatteri; Kordelieri-kirkko kolmine
suunnattomine rinnakkaisine päätyineen; ja augustiinilaiskirkko,
jonka kevyt torninhuippu kohoaa lähinnä Nesle-tornia talojoukon yli
lännestä lukien. Koulut, jotka muodostavat yhdyssiteen luostarin ja
maailman välille, olivat tuossa monumentaalisessa sarjassa palatsien
ja kirkkojen keskivälillä: ne olivat ankaria kaikessa loistossaan,
kohtuullisempia kuvakoristelussaan kuin palatsit eivätkä niin
vakavia rakennustaiteessaan kuin luostarit. Onnettomuudeksi ei ole
jäljellä mitään näistä rakennuksista, joissa goottilainen taide niin
onnellisesti kulki tuhlaavaisuuden ja säästäväisyyden keskitietä.
Kirkot (ja niitä oli Yliopistossa paljon ja kaikki loistavia ja
peräisin rakennustaiteen kaikilta ikäkausilta Saint-Julienin
pyörökaarista Saint-Séverinin suippokaariin saakka) hallitsivat
kaikkea ja puhkaisivat ikään kuin sopusointulisänä tämän sopusoinnun
keskellä talonpäätyjen vaihtelevan joukon runsaasti koristetuilla,
läväistyillä torninhuipuillaan ja siroilla fiaaleillaan, joiden
viivat olivat vain katon terävän kulman komeata liioittelua.

Yliopiston maaperä oli vuorista. Pyhän Genovevan vuori muodosti
sen kaakkoisosassa mahtavan mäen, ja se näky, jonka se tarjosi
Notre-Damen tornista, oli näkemisen arvoinen: joukko ahtaita ja
mutkittelevia katuja (nykyään _le pays latin_ [latinalaismaa]),
joiden varsilla rykelmä taloja, joita kukkulan huipulta ulottui
rinteitä pitkin joka suunnalle aina veden rajaan saakka ja joista osa
näytti putoavan, toinen osa vaivalloisesti pyrkivän ylöspäin rinnettä
pitkin ja kaikki tarrautuvan kiinni toisiinsa. Tuhansien mustien
pilkkujen lakkaamaton liike maassa sai kaiken liikkumaan silmissä. Se
oli väen vilinä kaduilla ylhäältä nähtynä.

Näiden kattojen, näiden torninhuippujen, näiden lukemattomien,
vaihtelevien, Yliopiston ääriviivaa niin omituisesti taivuttelevien,
vääntelevien ja mutkistuttavien rakennusmuotojen aukeamissa näki
lopuksi siellä täällä kaistan rappeutunutta muuria, pyöreän tornin,
ampuma-aukoilla varustetun kaupunginportin: se oli Filip Augustin
ympärysmuuri. Sen takaa aukeni vihertäviä, teiden leikkaamia
niittyjä, jotka häipyivät kaukaisuuteen ja joilla vielä siellä
täällä näkyi jokin esikaupungin talo, mutta yhä harvemmassa, kuta
kauemmas tultiin. Muutamilla näistä esikaupungeista oli jonkin
verran merkitystä. Niitä oli ennen kaikkea Tournelle-tornista
lukien Saint-Victorin kauppala holvattuine, Bièvren yli
johtavine siltoineen, luostareineen, jossa oli Ludvig Paksun
hautapatsas, _epitaphium Ludovici Grossi_, ja kirkkoineen, jossa
oli kahdeksankulmainen torninhuippu ja neljä pienempää tornia
sen ympärillä ja joka oli peräisin yhdenneltätoista vuosisadalta
(sellaisen näkee vielä Étampes'issa); ja Saint-Marceaun kauppala,
jossa jo oli kolme kirkkoa ja luostari. Jos jätti gobeliinitehtaan
neljine valkeine muureineen vasemmalle, näki edessään
Saint-Jacques'in kaupungin, kauniisti koristettu kiviristi pienellä
torillaan, Saint-Jacques du Haut-Pas-kirkon, joka siihen aikaan oli
ihana goottilainen suippokaarikirkko, Saint-Magloiren, kauniin,
neljänneltätoista vuosisadalta polveutuvan temppelin, jonka Napoleon
muutti heinäladoksi, sekä Notre-Dame des Champs'n bysanttilaisine
mosaiikkeineen.

Lakeudella näkyi lopuksi kartusiiniluostari, komea, Palais de
Justicen ikäinen rakennus pienine puutarhoineen, ja Vauvert'in
huonomaineiset rauniot, ja kun jätti luostarin vasemmalle,
Saint-Germain-des-Prés'n kolme romaanista tornia. Sen takana
sijaitsi Saint-Germainin kauppala, jossa oli viisitoista tai
kaksikymmentä katua ja joka oli jo koko suuri kunta. Sen yhtä kolkkaa
koristi Saint-Sulpicen terävä kellotorni. Aivan sen vieressä näkyi
Saint-Germainin markkinapaikkaa ympäröivä nelikulmainen muuri,
samalla paikalla, missä nyt on kauppatori; edelleen apotin kaakinpuu,
pieni, sievä, keilanmuotoisella lyijykatolla varustettu torni.
Hieman kauempana oli tiilitehdas ja Rue du Four, joka vei kauppalan
yhteiseen leipomoon, tuulimylly mäellänsä, ja spitaalisairaala,
yksinäinen ja yleisesti kammoksuttu pieni rakennus. Mutta ennen
kaikkea ja kauimmin kiinnitti huomiota puoleensa itse luostari.
Sillä varmaa on, että tämä rakennusryhmä, jolla sekä luostarina
että herraskartanona oli ylhäinen leima, tämä apotinpalatsi, josta
Pariisin piispat pitivät kunniana saada yösijan, tämä ruokasali,
jolle arkkitehti oli antanut tuomiokirkon muodon ja kauneuden ja
samalla sen muhkean otsikkoruususton, tämä Pyhälle Neitsyelle vihitty
kappeli, tämä monumentaalinen makuuhuonerakennus, nämä laajat
puutarhat, tämä nostoristikko, tämä nostosilta, tämä ampuma-aukoilla
varustettu ympärysmuuri, joka loi varjonsa ympäröivien niittyjen
vehreyteen, nämä pihat, joilla liikkui rautapukuisia sotilaita ja
kultaviittaisia kirkonmiehiä, tämä kaikki ryhmittyneenä kolmen
korkean, goottilaisella absiidilla lepäävän pyörökaaritornin
ympärille, muodosti muhkean taulun taivaanrannalla.

Kun Yliopistoa kylliksi tarkastettuaan viimein kääntyi oikeata
rantaa, Kaupunkia kohden, muutti näky äkkiä muotoaan. Vaikka se
olikin paljoa suurempi kuin Yliopisto, ei se muodostanut yhtä ehjää
kokonaisuutta. Ensi silmäyksellä näytti se jakautuvan useampaan
jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Ensinnä näkyi idässä,
siinä kaupunginosassa, jolla vieläkin on nimensä suosta, johon
Camulogène houkutteli Caesarin, joukko palatseja, joita ulottui
jokeen saakka. Neljä niistä, Jouy, Sens, Barbeau ja Logis de la
Reine, oli miltei yhdessä ja kuvasteli Seineen pienillä kevyillä
torneilla varustettua liuskakivikattoaan. Nämä neljä rakennusta
peittivät alan Nonaindières-kadusta selestiiniläisluostariin,
jonka torninhuippu kohosi sirosti niiden pääty- ja huippuviivan
yläpuolelle. Ne vihertävät talorähjät, jotka näiden muhkeitten
palatsien edessä kenottivat joen äyräällä, eivät estäneet katselijaa
näkemästä palatsifasadin kauniita kulmauksia, niiden suuria,
kivikaarisia ikkunoita, niiden veistokuvilla ylen määrin koristettuja
suippokaariportaaleja, aina puhdaspiirteisten muurien jyrkkää
sulkuvyötä ja kaikkia noita ihastuttavia rakennustaiteellisia
pikkuseikkoja, joista saa sen vaikutelman kuin pyrkisi goottilainen
taide joka hetki uusiin yhdistelmiin. Näiden palatsien takana
levittäytyi joka suunnalle milloin mutkitellen, paalutettuna ja
ampuma-aukoilla varustettuna kuin linnoitus, milloin suurien puiden
varjostamana kuin kartusiiniluostari ihmeellisen Saint-Polin
palatsin valtava rakennusryhmä, jossa Ranskan kuningas saattoi mitä
loistavimmin ottaa vastaan ja pitää vieraanaan kaksikymmentäkaksi
dauphinin ja Burgundin herttuan arvoista ruhtinasta palvelijoineen ja
seurueineen, puhumattakaan suurista läänitysherroista ja keisarista,
kun hän tuli katsomaan Pariisia, ja leijonista, joilla oli oma
asuntonsa kuninkaallisessa palatsissa. Tässä pitänee huomauttaa, että
ruhtinaan asuntoon siihen aikaan aina kuului vähintäin yksitoista
salia, juhlasalista alkaen aina rukoushuoneeseen saakka, lukuun
ottamatta niitä pylväskäytäviä, kylpyhuoneita ja muita "ylimääräisiä
huoneita", joilla joka kerros oli varustettu, kunkin kuninkaan
vieraan erikoisia puutarhoja, keittiöitä, kellareita, palveluskunnan
huoneita, yleisiä ruokasaleja, piharakennuksia, joissa oli
kaksikymmentäkaksi huoneistoa kaikkia taloustoimia varten leipomosta
alkaen aina juomanlaskijan virkahuoneeseen saakka, kaikenlaisia
pelihuoneita, pallo-, mailapeli- ja rengaspelikenttiä, kanatarhoja,
kalalammikoita, eläinnäyttelyitä, talleja ja navetoita, kirjastoja,
asevarastoja ja tykkivalimoita. Sellainen oli siihen aikaan
kuninkaallinen palatsi, Louvre, Hôtel Saint-Pol: kaupunki kaupungissa.

Tornista katsoen, jossa parhaillaan olemme, tarjosi Hôtel Saint-Pol,
vaikka olikin puolittain äsken mainitun neljän suuren palatsin
varjossa, siitä huolimatta sangen suurenmoisen näyn. Saattoi varsin
selvästi havaita ne kolme kylkirakennusta, jotka Kaarle V pitkillä
lasi- ja pylväskäytävillä oli yhdistänyt päärakennukseen; Hôtel
du Petit Mucen ja sen hienot kattoa reunustavat pitsikaiteet;
linnoitusmaisen Hôtel de l'abbé de Saint-Maurin ja sen valtavat
tornit, muurinulkonemat, ampumareiät, rautavarpuset sekä nostosillan
kahden syvennyksen välissä olevan suuren romaanisen portaalin, jonka
yllä oli apotin vaakunoita; Hôtel d'Étampes'in, jonka rappeutuneen
vartiotornin kattokaide näytti nyhdetyltä kukonharjalta. Siellä
täällä oli kolme, neljä vanhaa tammea, joiden yhdistyneet lehvät
näyttivät suunnattomilta kukkakaalinpäiltä; kirkkaita vedenkalvoja,
joissa joutsenet soutelivat, joukko pihoja, joissa saattoi erottaa
maalauksellisia taustoja; lyhyillä romaanisilla pylväillä oleva
leijonarakennus, jossa oli matalat suippokaaret ja rautaristikot
ja josta kuului alituisia karjahduksia; keskellä Ave-Maria-tornin
suomuinen huippu: vasemmalla Pariisin kaupunginvoudin palatsi, jota
ympäröi neljä hienosti uurrettua pikkutornia, ja lopuksi keskellä
taustaa varsinainen Hôtel Saint-Pol monine erilaisine julkisivuineen
ja lisärakennuksineen, jotka olivat peräisin Kaarle V:n ajoilta,
sekasukuisia kasvannaisia, joilla arkkitehtien mielikuvitus oli
kahden vuosisadan kuluessa sitä kuormittanut, kappeliabsiideja,
pylväskäytäväpäätyjä, lukemattomia tuuliviirejä, kaksi korkeata
lähekkäin olevaa tornia, joiden keilanmuotoiset, harjakkaalla
reunuksella varustetut katot muistuttivat suunnattomia suippolakkeja,
joiden lierit oli käännetty ylös.

Katse kohosi yhä tämän palatsiamfiteatterin eri rivejä pitkin ja
siirtyi syvän, kattojoukkoon uurretun vaon yli, joka osoitti Rue
Saint-Antoinen paikkaa, sekä pysähtyi vihdoin Logis d'Angoulêmeen,
eri aikoina rakennettuun valtavaan rakennukseen, jossa oli osia,
jotka näyttivät aivan uusilta eivätkä sopineet toisiin sen paremmin
kuin punainen paikka siniseen nuttuun. Mutta koristeellisilla
vesikouruilla varustettu palatsin korkea ja terävä katto
lyijylaakapeitteineen, jossa loistavat, kullatut kupariupotukset
kiehkuroivat lukemattomina, mielikuvituksellisina lehtikoristeina,
kohosi kuitenkin hauskasti tuon vanhan palatsin mustien raunioiden
yläpuolelle, jonka suuret, vanhat, iän lyyhistämät, ylhäältä alas
saakka halkeilleet tornit muistuttivat suunnattomia pullistuneita
vatsoja. Sen takana kohosi Tournelles-palatsin tornimetsä. Ei mikään
rakennus maailmassa, ei Chambord eikä Alhambra, voinut tarjota
lumoavampaa, ilmavampaa, loistavampaa näkyä kuin tämä lukematon
joukko torninhuippuja, savutorvia, tuuliviirejä, kiertoportaita,
lyhtyjä, joiden lävitse päivä näytti kirkkaasti paistavan, somia
pikkutorneja, _tournelles_, jotka kaikki olivat erikorkuisia,
-muotoisia ja -asentoisia. Olisi luullut näkevänsä suunnattoman
kivisen shakkilaudan.

Tournelles-palatsin oikealla puolella kohoaa kimppu valtavia,
mustia, yhteen ahdettuja ja niin sanoakseni ympyränmuotoisella
vallihautapunoksella kapaloituja torneja. Tämä linnoitus, jossa on
paljon enemmän ampumareikiä kuin ikkunoita, jonka nostosillat ovat
aina ylhäällä ja rautaiset nostoristikot aina alaslaskettuina, on
Bastilji. Ne mustat esineet, jotka pistävät esiin katonaukoista ja
jotka meistä näyttävät vesitorvilta, ovat tykkejä.

Niiden suiden edessä, tuon pelottavan rakennuksen juurella on portti
Saint-Antoine -- kahden torninsa kätkössä.

Tournelles-palatsin toisella puolella levittäytyi Kaarle V:n
muuriin saakka vehreinä ja kukkaisina ruutuina peltojen ja
kuninkaallisten puistojen samettimatto; niiden joukossa erotti puu- ja
käytäväsokkeloistaan aikoinaan kuuluisan Dédalus-puutarhan, jonka
Ludvig XI antoi Coictierille. Tohtorin tähtitorni kohosi tämän
puulabyrintin yli suuren yksinäisen pylvään näköisenä, päässä pieni
rakennus ikään kuin pylväänpäänä. Tässä tähtitornissa harjoitettiin
kauheata astrologiaa.

Siellä on nykyään Place Royale.

Kuten sanottu, täytti se palatsikortteli, jota juuri olemme
koettaneet kuvata, sen kulmauksen, jonka Kaarle V:n ympärysmuuri
muodosti Seinen kanssa. Kaupungin keskustassa oli kansan asuntoja.
Siihen johtivat nuo kolme Citéstä tuovaa siltaa, ja sillat luovat
yksinkertaisia taloja ennen palatseja. Nuo porvarilliset talot,
jotka muodostivat omalaatuisen kauniin rykelmän, olivat ahtautuneet
yhteen kuin lokerot vahakakussa. Pääkaupungin kattojen laita on
samoin kuin meren laineiden: niissä on jotakin suurenmoista.
Ensinnäkin muodostivat mutkittelevat ja risteilevät kadut tuossa
kattojoukossa omituisia kuvioita; hallien ympärillä oli kuin
tähti lukemattomine sateineen; Saint-Denis- ja Saint-Martin-kadut
lukemattomine haaroineen olivat kuin kaksi rinnakkaista puuta,
joiden oksat kiertyvät toisiinsa, kun taas Plâtrerie-, Verrerie-,
Tixeranderie-kadut ym. kiemurtelivat koko tällä alalla. Tästä
talonpäätyjen kivettyneestä aallokosta pisti siellä täällä esiin
myös jokin kaunis rakennus. Rahanvaihtajiensillan pohjoispäässä,
jonka takana Seine näkyi vaahtoavan myllynpyörissä Mylläriensillan
luona, kohosi Châtelet, joka ei enää ollut roomalainen torni, kuten
Julianus Apostatan aikoina, vaan feodaalinen torni kolmanneltatoista
vuosisadalta ja niin kovaa kivilajia, ettei muurinsärkijä kolmessa
tunnissa saanut siitä irtautumaan edes nyrkinkokoista kiveä.
Siellä näkyi edelleen Saint-Jacques-de-la-Boucherien muhkea
kellotorni veistokuvain kokonaan pyöristämine kulmineen; se oli jo
viidennellätoista vuosisadalla ihmeellinen, vaikkakaan se ei vielä
silloin ollut valmis. Siitä puuttui etupäässä nuo neljä vieläkin
paikoillaan olevaa kummitusta katon kulmauksista, nuo sfinksejä
muistuttavat kuvat, jotka kehoittavat uutta Pariisia arvaamaan
vanhan arvoituksen. Kuvanveistäjä Rault asetti ne paikoilleen
vasta 1526 ja sai kaksikymmentä frangia vaivoistaan. Siellä näkyi
Pylvästalo, joka oli Grève-torille päin, jota jo olemmekin hiukan
lukijalle kuvailleet. Saint-Gervais, sittemmin pilattu "hyvää
makua" edustavalla portaalilla; edelleen Saint-Méry, jonka vanhat
suippokaaret olivat vielä miltei pyörökaaria; Saint-Jean, kuuluisa
komeasta torninhuipustaan; ja parikymmentä muuta loistorakennusta,
jotka eivät hävenneet kätkeä ihmeitään tähän pimeitten, ahtaitten
ja syvien katujen kaaokseen. Lisättäköön tähän toreilla sijaitsevat
veistetyt kiviristit, joita oli vielä enemmän kuin hirsipuita;
Innocents-kirkkotarha, jonka monumentaalinen ympärysmuuri näkyi yli
kattojen; hallien viereinen mestauslava, jonka huippu pisti esiin
kahden savutorven välistä Cosonnerie-kadun varrella; Viljahallin
ympyränmuotoinen rakennusrähjä; Croix-du-Trahoirin portaat, jonka
risteyksessä oli aina ihmisvirta; osia Filip Augustin vanhasta
ympärysmuurista, jota näkyi sieltä täältä talojen välistä, muratin
peittämiä torneja, rikkoutuneita portteja, rappeutuneita ja
murtuneita muurinkaistoja; rantakatu lukemattomine myymälöineen
ja lihakauppoineen; Seine, jolla vilisi veneitä Port-au-Foinistä
Port-l'Évêque'iin. Tässä hämärä kuva siitä, miltä Kaupungin
puolisuunnikkaan muotoinen keskus näytti vuonna 1482.

Näihin kahteen, palatsien ja porvaristalojen kortteliin liittyi
vielä kolmantena osana siihen näkyyn, minkä Kaupunki tarjosi,
luostarien pitkä vyö, joka ympäröi miltei koko sen piiriä idästä
länteen ja linnoitusvyön sisäpuolella muodosti toisen luostari- ja
kappelimuurin. Niin oli heti Tournelles-palatsin puiston vieressä
Saint-Antoine-kadun ja vanhan Temple-kadun välillä Sainte-Catherine
laajoine pelto- ja niittymaineen, jotka ulottuivat ympärysmuuriin
saakka. Vanhan ja uuden Temple-kadun välillä oli Le Temple, synkkä
kimppu korkeita torneja, jotka kohosivat yksinäisinä ampuma-aukoilla
reunustetun muurin ympäröimällä suurella linnanpihalla. Uuden
Temple-kadun ja Saint-Martin-kadun välillä oli puutarhojensa
siimeksessä Saint-Martinin luostari, muhkea, linnoitettu
kirkko, jonka torneilla koristetun ympärysmuurin ja keveäin
torninhuippujen hiipan voitti voimassa ja loistossa ainoastaan
Saint-Germain-des-Prés. Saint-Martin- ja Saint-Denis-katujen välillä
sijaitsi La Trinitén hautuumaa. Lopuksi näkyi Saint-Denis- ja
Montorgueil-katujen välillä Les Filles-Dieu'n luostari. Syrjemmällä
saattoi erottaa Ihmeiden pihan kyyröttävät katot ja lyyhistyneet
seinät. Se oli ainoa maallinen rengas tässä luostarien hurskaassa
ketjussa.

Neljäs ryhmä lopuksi, joka selvästi erottautui oikean rannan
kattojoukosta ja käsitti sen ja ympärysmuurin välisen länsikulman,
oli uusi palatsisikermä, joka ympäröi Louvrea. Filip Augustin vanha
Louvre, tuo suunnaton rakennus, jonka suuren tornin ympärillä oli
kaksikymmentäkolme muuta tornia, lukuun ottamatta pikkutorneja,
näytti kaukaa siltä, kuin se olisi asetettu Hôtel d'Alençonin ja
Petit-Bourbonin goottilaisiin katonharjoihin. Tämä tornihirviö,
Pariisin jättiläismäinen vartija, jonka kaksikymmentäneljä päätä
olivat aina kohotettuina ja jonka suunnaton selkä loisti metalli- ja
suomuspeitteisenä, päätti vaikuttavalla tavalla kaupungin länsipään.

Siis suuri joukko, _insula_, kuten roomalaiset sanoivat,
porvarillisia taloja, oikealla ja vasemmalla palatsiryhmän
ympäröimänä, joista toisen kruunasi Louvre, toisen Tournelles,
pohjoisessa pitkän luostari- ja peltovyön rajoittamana ja sulautuen
katseelle yhdeksi kokonaisuudeksi; näiden rakennusten yllä, joiden
tiili- ja liuskakivikatot muodostivat yhteen liittyessään mitä
kummallisimpia kuvioita, oikeanpuoleisen rannan neljänkymmenenneljän
kirkon tatuoidut, uurroksilla ja kiehkuroilla koristetut tornit;
lukemattomat risteilevät kadut; toisella puolella rajana puoliympyrän
muotoinen muuri, jossa oli nelikulmaisia torneja (Yliopiston puolella
ne olivat pyöreitä), toisella siltojen katkoma ja aluksia vilisevä
Seine: siinä Kaupunki viidennellätoista vuosisadalla.

Muurien toisella puolella oli porttien kohdalla muutamia
esikaupunkeja, mutta harvemmassa ja hajanaisempina läikkinä kuin
Yliopistossa. Niinpä oli Bastiljin takana parikymmentä vanhaa
talorähjää Croix-Faubinin omituisten veistosten ja Saint-Antoine
des Champs'in luostarin tukipylväiden ympärillä; edelleen keskellä
peltoja Popincourt; sitten Courtille, pieni iloinen kylä, jossa
oli paljon kapakoita; Saint-Laurent'in kauppala kirkkoineen, jonka
torni kaukaa katsoen näytti sulautuvan Porte Saint-Martinin terävään
torniin; Saint-Denis'n esikaupunki, jossa oli Saint-Ladren laaja
haka; Porte Montmarten ulkopuolella Grange-Batelière valkeine
muureineen; sen takana Montmartren liitukallio, jolla silloin oli
miltei yhtä monta kirkkoa kuin tuulimyllyä, mutta jolla nykyään
on vain tuulimyllyjä. Lopuksi näkyi Louvren toisella puolella
olevilla niityillä Saint-Honorén esikaupunki, joka jo silloin
oli varsin merkittävä, lehväin varjostama Petite-Bretagne sekä
Marché-aux-Pourceaux, jonka keskellä oli kauhea uuni, johon väärän
rahan tekijät heitettiin. Courtillen ja Saint-Laurent'in välillä
oli silmä jo huomannut erään yksinäisen, autiolla lakeudella
sijaitsevan mäen harjalla eräänlaisen rakennuksen, joka kaukaa näytti
temppelinrauniolta, jossa joitakin pylväitä seisoi murtuneilla
jalustoillaan. Se ei ollut mikään Parthenon eikä olympolaisen
Jupiterin temppeli: se oli Monfaucon.

Toivoen, ettei tämä rakennusluettelo, joka on kasvanut melko laajaksi
huolimatta siitä, että olemme koettaneet tehdä sen niin lyhyesti
kuin mahdollista, ole lukijan mielikuvituksesta kokonaan hämmentänyt
vanhan Pariisin kokonaiskuvaa, koetamme muutamalla sanalla tehdä
yhteenvedon kuvauksestamme. Keskessä Cité ojentaen tiilipeitteisiä
siltojaan kuin suunnaton kilpikonna suomuisia jalkojaan harmaan
kattopanssarinsa alta. Vasemmalla Yliopiston kiinteä, tiheä,
ahtautunut, harjakas, yhtenäinen puolisuunnikas; oikealla Kaupungin
valtava puoliympyrä, jossa oli paljon enemmän puutarhoja ja
monumentaalisia rakennuksia. Kaikki kolme ryhmää, Cité, Yliopisto,
Kaupunki, lukemattomien katujen ristiin rastiin uurtelemina.
Keskellä niitä Seine, "ravitseva Seine", kuten sanoi isä du Breul,
täynnä saaria, siltoja ja aluksia. Ylt'ympäri suunnaton lakeus
jaettuna niityiksi ja pelloiksi, ja siellä täällä kauniita kyliä:
vasemmalla Issy, Vanvres, Vaugirard, Montrouge, Gentilly pyöreine
ja nelikulmaisine torneineen ym.; oikealla parikymmentä muuta
Conflans'ista Ville-l'Évêque'iin. Taivaanrannalla piiri kukkuloita,
jotka muodostivat ikäänkuin altaan reunan. Lopuksi kaukana idässä
Vincennes ja sen seitsemän nelikulmaista tornia; etelässä Bicêtre ja
sen terävät pikkutornit; pohjoisessa Saint-Denis ja sen torninhuippu;
lännessä Saint-Cloud ja sen suuri linnoitustorni. Sellainen oli se
Pariisi, jonka näkivät Notre-Damen tornin huipulta ne korpit, jotka
elivät vuonna 1482.

Ja kuitenkin on Voltaire tästä kaupungista sanonut, että sillä
_ennen Ludvig XIV:tä oli vain neljä kaunista rakennusta:_ Sorbonnen
kupooli, Val-de-Grâce, uusi Louvre ja jokin neljäs, en tiedä mikä,
ehkä Luxembourg. Onneksi on Voltaire yhtäkaikki luonut _Candide'n_, ja
kaikkien niiden miesten joukossa, jotka ovat renkaina inhimillisen
sivistyksen sarjassa, on hän se, joka omasi eniten pirullista naurua.
Se osoittaa, että saattaa olla suuri nero eikä siitä huolimatta
ymmärrä vierasta taidetta. Niinpä luuli Molière osoittavansa
Raffaellolle ja Michelangelolle suurta kunniaa nimittämällä heitä
_oman aikansa Mignardeiksi_.

Mutta palatkaamme viidennentoista vuosisadan Pariisiin.

Se ei ollut ainoastaan kaunis kaupunki, vaan myös läpeensä
samanlaatuinen kaupunki, keskiajan lapsi niin hyvin
rakennustaiteellisessa kuin historiallisessa suhteessa, kiveen
kaiverrettu kronikka. Se oli kaupunki, jonka muodosti ainoastaan
kaksi kerrosta, romaaninen ja goottilainen, sillä roomalainen kerros
oli jo aikoja sitten hävinnyt, lukuun ottamatta Julianuksen kylpylää,
jossa se vielä pisti esiin keskiajan paksun maakerroksen alta. Mitä
kelttiläiseen kerrokseen tulee, ei siitä enää löydetty minkäänlaisia
jälkiä edes syvimmissä kaivonkaivauksissa.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun renessanssi tähän niin ankaraan,
mutta samalla niin vivahdusrikkaaseen yhtenäisyyteen sekoitti
loistavan runsauden kuvitelmiaan ja järjestelmiään, roomalaisten
pyörökaarien, kreikkalaisten pylväiden ja matalain goottilaisten
suippokaarien mässäilynsä, herkän ja ihanteellisen veistotaiteensa,
erikoisen taipumuksensa lehtikiehkura- ja akantuskoristeihin,
Lutherin aikuisen rakennustaiteellisen pakanuutensa, oli Pariisi ehkä
vielä kauniimpi, mutta ei niin sopusuhtainen silmälle ja ajatukselle.
Mutta tämä loistava ajankohta ei kestänyt kauan. Renessanssi ei
ollut puolueeton; se ei tyytynyt rakentamaan, se tahtoi repiä alas.
Onhan totta, että se tarvitsi tilaa. Ja niinpä ei goottilainen
Pariisi ollut täydellinen kuin hetken. Saint-Jacques-de-la-Boucherien
rakentaminen oli tuskin lopetettu, kun alettiin repiä vanhaa Louvrea.

Siitä lähtien on tuo suuri kaupunki päivä päivältä käynyt
kehnommaksi. Goottilainen Pariisi, jonka alle romaaninen Pariisi
hävisi, on vuorostaan hävinnyt, mutta voiko kukaan sanoa, mikä
Pariisi on noussut sen sijalle?

Meillä on Katharina de' Medicin Pariisi Tuileries'ssa [Romaaninsa
viidenteen painokseen kirjoittamassaan, huhtikuun 7 päivänä 1831
päiväämässään alahuomautuksessa Victor Hugo ilmaisee paheksumisensa
tämän palatsin laajentamis- ja muutossuunnitelmien johdosta, joiden
hän sanoo johtavan tämän Philibert Delormen luoman hienoaistisen
renessanssipalatsin turmelemiseen. Romaaninsa täydelliseen painokseen
lokakuun 20 päivänä 1832 kirjoittamassaan ja päiväämässään
uudessa esipuheessa hän paheksuu niitä muutoksia, joita näiden
suunnitelmien pohjalla oli suoritettu ja pitää niitä skandaalina.
Näitä huomautuksia ei ole otettu suomennokseen sentähden, ettei
palatsia enää ole olemassa: vallankumouksen aikana 1871 kommunardit
polttivat tuon entisten kattotiilitehtaitten paikalle rakennetun
kuninkaallisen palatsin. _Tuilerie_ merkitsee kattotiilitehdasta.
-- Suomentajan huomautus.], Henrik II:n Pariisi Hôtel de Villessä,
nuo kaksi rakennusta, joissa vielä on korkeamman maun leima; Henrik
IV:n Pariisi Place Royalessa: tiiliotsikoita kulmakivineen ja
liuskakivikattoineen, kolmivärisiä taloja; Ludvig XIII:n Pariisi
Val-de-Grâcessa: matalaa ja tanakkaa rakennustaidetta, jonka
holvit muistuttavat korinsankoja ja jonka pylväät ovat ikäänkuin
möhömahaisia ja kupooli kyttyräselkäinen; Ludvig XIV:n Pariisi
Invalides'issa: suuri, komea, kullattu, kylmä; Ludvig XV:n Pariisi
Saint-Sulpicessä: kiehkuroita, nauharuusukkeita, pilvenhattaroita,
lierukoita ja kierukoita, kaikki kivestä; Ludvig XVI:n Pariisi
Panthéonissa: huono jäljennös Rooman San Pietrosta (rakennus on
ikävästi laskenut, mikä ei suinkaan ole parantanut sen viivoja);
tasavallan Pariisi École de Medicinessä: kehnoa kreikkalaista
ja roomalaista tyyliä, joka muistuttaa yhtä vähän Colosseumia
tai Parthenonia kuin vuoden III:n valtiomuoto Minoksen lakeja
ja jota rakennustaiteessa nimitetään messidoriseksi mauksi;
Napoleonin Pariisi Vendôme-torilla: ylevä, kanuunoista muodostettu
pronssipylväs; restauraation Pariisi Pörssissä: hyvin valkea pylvästö
kantaa sangen sileätä friisiä, kaikki nelikulmaista, maksanut
kaksikymmentä miljoonaa.

Jokainen näistä luonteenomaisista rakennuksista liittyy tyylin ja
ulkomuodon yhtäläisyyden puolesta moniin eri kaupunginosissa oleviin
rakennuksiin, jotka tuntijan silmä helposti erottaa ja sijoittaa. Kun
osaa nähdä, saattaa yksin portinkolkuttimessakin tuntea vuosisadan
hengen ja hallitsijan luonteen.

Nykyisellä Pariisilla ei niin ollen ole yleistä muotoa. Se on
näytekokoelma useammalta vuosisadalta, ja kauneimmat osat ovat
hävinneet. Pääkaupunki kasvaa nyt ainoastaan rakennuksilla, ja
millaisilla rakennuksilla! Jos se tätä vauhtia muuttuu, on se
uusi joka viideskymmenes vuosi. Päivä päivältä häviääkin sen
rakennustaiteen historiallinen merkitys. Monumentaaliset rakennukset
käyvät siellä yhä harvemmiksi, ja tuntuu siltä kuin näkisi niiden
toisen toisensa jälkeen häviävän talojoukkojen kasvavaan virtaan.
Meidän isäimme Pariisi oli kiveä, meidän poikaimme on muurilaastia.

Mitä uuden Pariisin uusiin rakennusmuistomerkkeihin tulee,
olemme mieluummin niistä puhumatta. Asianlaita ei ole suinkaan
niin, ettemme niitä ihailisi, kuten tulee. Herra Soufflot'n
Sainte-Geneviève on varmaankin kaunein koruleivos, mikä milloinkaan
on kivestä valmistettu. Kunnialegioonan palatsi on myös oivallinen
sokerileipurin tuote. Viljahallin kupoli on englantilainen
kilparatsastajanlakki suuressa mittakaavassa. Saint-Sulpicen
tornit ovat kaksi suunnatonta klarinettia, ja onhan se yhtä hyvä
muoto kuin jokin muukin; köynnöksenä virnottava sähkölennätin sen
katolla on varsin sievä lisä. Saint-Rochin portaalia voi loistossa
verrata Saint-Thomas d'Aquinin portaaliin. Siinä on myös eräässä
luolassa Golgata korkokuvana ja aurinko kullatusta puusta, mikä
on epäilemättä sangen ihmeellistä. Labyrintin lyhty Jardin des
Plandes'issa on myös erittäin nerokas. Mitä pörssipalatsiin tulee,
tuohon rakennukseen, joka on kreikkalainen pylvästönsä, roomalainen
oviensa ja ikkunainsa pyörökaarien ja renessanssiin kuuluva suuren
matalan holvinsa puolesta, se on epäilemättä sangen moitteeton ja
puhdastyylinen rakennusmonumentti. Sitä todistaa sekin, että sillä
ylhäällä katonrajassa on attika, jollaista tuskin nähtiin Ateenassa,
kaunis suora viiva, jonka savutorvet siellä täällä hauskasti
katkaisevat. Lisätkäämme, että jos on sääntönä, että rakennuksen
tyylin tulee noudattaa sen tarkoitusta, niin että tämä tarkoitus
heti ensi silmäyksellä selviää, ei voi kyllin ihmetellä rakennusta,
joka voi yhtä hyvin olla kuninkaallinen palatsi, parlamenttitalo,
kaupungintalo, koulu, maneesi, akatemia, makasiini, oikeusistuin,
museo, kasarmi, hautakammio, temppeli, teatteri, mikä tahansa.
Toistaiseksi se on pörssi. Rakennuksen tulee lisäksi sopia ilmastoon.
Tämä onkin yksinomaan aiottu meidän kylmää ja sateista ilmanalaamme
varten. Sen katto on miltei yhtä tasainen kuin itämailla on tapana,
mistä aiheutuu, että kun talvella sataa lunta, kattoa täytyy
lakaista, ja kattohan on totisesti tehty lakaisemista varten. Ja mitä
merkitykseen tulee, rakennus vastaa sitä mainiosti; se on pörssi
Ranskassa, niinkuin se olisi ollut temppeli Kreikassa. Totta on,
että arkkitehti on nähnyt paljon vaivaa peittääkseen kellotaulun,
joka olisi häirinnyt otsikon kauniita viivoja, mutta onhan meillä
toki tuo pylvästö, joka kiertää koko rakennusta ja jossa suurina
uskonnollisina juhlapäivinä vekseliasioitsijat ja kaupanvälittäjät
voivat mahdikkaasti kehitellä periaatteitaan.

Nämä kaikki ovat epäilemättä sangen mahtavia muistomerkkejä. Kun
lisätään tähän joukko kauniita, hauskoja ja vaihtelevia katuja, kuten
Rue de Rivoli, en suinkaan epäile, ettei Pariisi ilmapallosta katsoen
tarjoisi katseelle sitä viivojen vaihtelua, sitä yksityiskohtien
rikkautta, sitä näköalojen moninaisuutta, sitä suurenmoista
yksinkertaisuutta ja hämmästyttävää kauneutta, mikä on ominaista
tammipelille.

Mutta miten ihmeteltävältä teistä nykyinen Pariisi näyttääkin,
tahtoisin kuitenkin kehoittaa teitä loihtimaan mielikuvituksessanne
ilmi viidennentoista vuosisadan Pariisin. Katselkaa päivänvaloa tuon
ihmeellisen huippu-, fiaali- ja kellotornihäkin lävitse; antakaa
Seinen vyöryttää vihreätä ja keltaista vesipaljouttaan, joka välkkyy
kuin käärmeen nahka, tuon suunnattoman kaupungin lävitse; antakaa
sen taittua saarien kärkiä vasten, väistää siltojen holveja; antakaa
tuon vanhan Pariisin goottilaisen kuvan selvästi piirtyä taivaan
sineä vasten; antakaa sen ääriviivojen häilyä talvisessa usvassa,
joka kietoutuu sen savutorvien ympärille; vajottakaa se pimeään yöhön
ja tarkastelkaa varjojen ja valonliekkien omituista leikkiä tässä
tummassa rakennuslabyrintissä; suunnatkaa sinne kuunsäde, joka saa
sen häämöttämään himmeässä valaistuksessa ja loihtii tornien valtavat
huiput sumusta esille; tai antakaa sen vaipua takaisin pimeään,
luokaa huippujen ja päätyjen teräviin kulmiin vielä tummempi varjo
ja antakaa sitten tuon mustan varjokuvan, joka on piikikkäämpi kuin
haikalan leuka, kuvastua vaskenkarvaista iltataivasta vasten ja
verratkaa!

Ja jos haluatte saada vanhasta kaupungista vaikutelman, jota uusi
ei enää voi teille antaa, niin menkää varhain jonakin pääsiäis- tai
helluntaiaamuna jollekin korkealle paikalle, mistä näette yli koko
pääkaupungin, ja kuunnelkaa kirkonkellojen aamusoittoa! Katsokaa,
miten taivaan merkinanto, sillä aurinko sen antaa, saa kaikki nämä
lukemattomat kirkot värähtelemään yhtaikaa. Aluksi kuuluu yksinäisiä
läppäyksiä, joita kirkot vaihtavat, ikäänkuin orkesterin preludeja
ennen alkusoittoa. Katsokaa sitten -- sillä korvakin tuntuu eräinä
hetkinä omistavan näkövoiman -- katsokaa sitten, miten äkkiä samassa
silmänräpäyksessä jokaisesta kellotornista kohoaa ilmoille, tahtoisin
sanoa, säveleiden sopusointujen pylväs. Ensin kohoavat sävelaallot
jokaisesta kellotornista erikseen puhtaina, sekoittumattomina,
eristettyinä kohden kirkasta aamutaivasta. Sitten ne vähitellen
paisuessaan yhtyvät, sekoittuvat, haipuvat toisiinsa sulautuen
suurenmoiseksi konsertiksi. Nyt on vain yksi ainoa sävelaaltojen
virta, joka lakkaamatta tulvii noista lukemattomista torneista,
vyöryy eteenpäin, lainehtii, hyppii, paisuu yli kaupungin ja
kaukana taivaanrannalla avartaa värähdystensä huumaavaa piiriä.
Mutta tämä sopusoinnun meri ei silti ole mikään kaaos. Niin kuohuva
ja syvä kuin se onkin, ei se ole kadottanut kuulauttaan. Saatatte
erottaa jokaisen sävelryhmän, seurata pienen ja suuren kellon
milloin korkeaa, milloin matalaa vuoropuhelua; näette oktaavien
hyppäävän tornista toiseen; näette niiden keveinä, siivitettyinä ja
helähtelevinä soinnahtavan hopeakellosta, särähtelevinä ja ontuvina
putoavan puukellosta; te ihailette kesken kaiken sitä rikasta
sävelasteikkoa, joka Saint-Eustachen seitsemästä kellosta alati
nousee ja laskee; ja kesken niitä näette muutamain kirkkaitten ja
nopeitten sävelien piirtävän kolme, neljä viivaa ristiin rastiin ja
sitten katoavan kuin salamain. Tuolta kuuluu Saint-Martinin korkea
ja särähtelevä laulu; tuolta Bastiljin onnettomuutta ennustava,
äreä ääni; tuolta vastaiselta puolelta Louvren suuren tornin syvä
basso. Palatsin kuninkaallinen kello kylvää lakkaamatta ympärilleen
loistavia liverryksiä, joiden joukkoon Notre-Damen hälykellon
kumeat lyönnit putoavat kuin säkenöivät moukariniskut alasimelle.
Silloin tällöin näette parven kaikenlaisia mahdollisia sävelmuotoja
tulvivan Saint-Germain-des-Prés'n kolmesta kelloparista. Ja aika
ajoin vaimenee tämä ylevä jylinä tehden tilaa Ave-Maria-luostarin
pikalaukauksille, jotka sinkoutuvat ilmaan ja sähähtävät rikki
tähtisateeksi. Syvältä tämän kellokonsertin pohjalta erotatte
epäselvästi kirkoista kaikuvan laulun, joka tunkeutuu niiden holvien
ja seinäin värähtelevien hiukkasten lävitse. -- Se on ooppera,
jota kannattaa kuunnella. Tavallisesti on melu, joka päivisin
kuuluu Pariisista, puhuva kaupunki, ja öisin hengittävä Pariisi;
tässä on laulava kaupunki. Kuunnelkaa sen tähden tätä kellojen
_tutti_a, levittäkää sen kaiken ylle puolen miljoonan asukkaan
melu, virran ikuinen valitus, tuulen ainainen humina, neljän metsän
kvartettilaulu, joka suunnattomista uruista kohoaa taivaanrannan
kukkuloilta, hillitkää ikään kuin hämyyn kaikki, mikä tässä
säveljoukossa on liian karkeata tai terävää, ja sanokaa sitten,
tunnetteko maailmassa mitään rikkaampaa, iloisempaa, loistavampaa
ja häikäisevämpää kuin tämä kellojen pauhu, kuin tämä musiikin
sulatusuuni, kuin nämä kymmenentuhatta pronssiääntä, jotka yhtaikaa
kaikuvat kolmensadan jalan korkuisista kivitorneista, kuin tämä
kaupunkiorkesteri, kuin tämä sinfonia, jossa soi myrskyn pauhu.






NELJÄS KIRJA




I. Jumaliset sielut


Eräänä kauniina Quasimodo-sunnuntain [ensimmäinen sunnuntai
pääsiäisen jälkeen. -- Suom. huomautus] aamuna kuusitoista vuotta
ennen tämän kertomuksen alkua löydettiin messun jälkeen pieni elävä
olento Notre-Damen pääoven eteisen vasemmalle puolelle kiinnitetyltä
puulavitsalta, vastapäätä pyhän Kristoforoksen suurta kuvaa, jota
ritari, herra Antoine des Essartsin kivinen veistokuva katseli
polvillaan vuodesta 1413 lähtien, kun näet oli muistettu, että tämä
uskovainen oli joutunut saman kohtalon uhriksi kuin pyhimyskin.
Tälle puulavitsalle oli tapana asettaa löytölapsia vetoamaan yleisön
armeliaisuuteen. Ken tahtoi, sai ottaa ne. Vuoteen edessä oli
vaskiastia almuja varten.

Se pikku olento, joka Quasimodon aamuna Herran vuonna 1467 lepäsi
tällä lavitsalla, näytti herättävän erittäin suurta, uteliaisuutta
siinä lukuisassa joukossa, joka oli kerääntynyt sen ympärille. Ryhmän
muodosti suureksi osaksi kauniimpi sukupuoli. Siinä oli miltei
yksinomaan vanhoja naisia.

Lähinnä lavaa ja syvään kumartuneena sen yli nähtiin neljä naista,
jotka harmaista viitoistaan päättäen olivat jonkin hurskaan laitoksen
sisaria. Enpä tiedä, miksi ei historia saisi jälkimaailmalle
säilyttää näiden neljän järkevän ja kunnioitettavan naisen nimeä. Ne
olivat Agnès la Herme, Jehanne de la Tarme, Henriette la Gaultière,
Gauchère la Violette, kaikki leskiä, kaikki Étienne-Haudry-kappelin
sisaria, jotka olivat johtajattarensa luvalla ja Pierre d'Aillyn
säädöksiä noudattaen jättäneet talonsa kuunnellakseen messua
Notre-Damessa.

Vaikka nämä kunnon sisaret tällä hetkellä muuten noudattivatkin
Pierre d'Aillyn määräyksiä, rikkoivat he arveluttavassa määrässä
Michel de Brachen ja Pisan kardinaalin säädöksiä vastaan, jotka niin
epäinhimillisesti olivat vaatineet heiltä vaitiololupauksen.

-- Mikä tuo on, sisar? sanoi Agnès Gauchèrelle, katsellen tarkasti
tuota näytteille asetettua pientä olentoa, joka vääntelehti ja
valitteli puuvuoteellaan niin monien katseiden säikähdyttämänä.

-- Mitä seuraakaan, sanoi Jehanne, -- jos nyt alkaa tulla tuollaisia
lapsia?

-- En ymmärrä lapsista mitään, vastasi Agnès, -- mutta onhan synti
katsoakin tuollaista.

-- Ei se ole mikään lapsi, Agnès.

-- Se on epäonnistunut apina, huomautti Gauchère.

-- Se on ihme, virkkoi Henriette la Gaultière.

-- Silloin, huomautti Agnès, -- se on jo kolmas Laetare-sunnuntain
jälkeen. Sillä eihän ole vielä kahdeksaakaan päivää siitä, kun meillä
sattui ihme pyhiinvaeltajan pilkkaajalle, jota Aubervilliers'n Pyhä
Neitsyt rankaisi, ja se oli toinen ihme tässä kuussa.

-- Sehän on oikea epäsikiö, tämä niin sanottu löytölapsi, virkkoi
Jehanne.

-- Se ulvoo niin, että tekisi lukkarinkin kuuroksi, jatkoi Gauchère.
-- Ole hiljaa, pentu!

-- Että hänen korkea-arvoisuutensa Reimsissä on voinut lähettää
tuollaisen kummituksen hänen korkea-arvoisuudelleen Pariisiin! lisäsi
la Gaultière ristien kätensä.

-- Minä luulen, sanoi Agnès la Herme, -- että se on eläin,
juutalaisen emäsian sikiö; siis jokin, joka ei ole kristitty ja joka
pitäisi heittää virtaan tai tuleen.

-- Toivonpa, ettei sitä kukaan ottaisi, sanoi Gaultière.

-- Hyvä Jumala! huudahti Agnès, -- mitähän sanoisivat imettäjä raukat
löytölastentarhassa tuolla kadun päässä rannalla piispan palatsin
vieressä, jos heille kannettaisiin tuollainen epäsikiö imetettäväksi!
Minä antaisin mieluummin rintaa vampyyrille.

-- Oletpa sinäkin, Agnès parka! virkkoi Jehanne. Etkö näe, että tuo
pieni epäsikiö on ainakin neljän vuoden vanha, ja että se imisi
mieluummin paistin varrasta kuin sinun rintojasi?

Todellakaan ei "tuo pieni epäsikiö" (meidänhän on vaikea antaa sille
muuta nimeä) ollut vastasyntynyt. Se oli pieni, hyvin kulmikas ja
levoton olio, joka oli pistetty pussiin, johon oli ommeltu herra
Guillaume Chartier'n, Pariisin silloisen piispan, nimikirjaimet, ja
pussista pisti esiin pää. Tämä pää oli kauhean muodoton. Siinä näkyi
vain punainen hiusmetsä, yksi silmä, suu ja hampaat. Silmä itki, suu
kirkui, ja hampaat näyttivät haluavan purra. Olio sätkytteli pussissa
lavitsan ympärillä parveilevan katsojajoukon suureksi ihmeeksi.

Armon rouva Aloïse de Gondelaurier, rikas aatelisnainen, joka talutti
kädestä kaunista, noin kuusivuotiasta tyttöä ja jolla hiuksissa oli
kultasarvi, josta riippui pitkä harso, pysähtyi hetkeksi katsomaan
tuota onnetonta olentoa, samalla kun hänen ihastuttava pieni
tyttärensä Fleur-de-Lys de Gondelaurier, joka oli puettu silkkiin
ja samettiin, sievällä sormellaan tavaili kirjoitusta, joka oli
puulavitsassa: LÖYTÖLAPSIA.

-- Sangen merkillistä, sanoi tuo ylhäinen nainen kääntyen pois
kammoksuen, -- luulin että tähän asetettaisiin vain lapsia.

Hän läksi pois heittäen mennessään hopearahan kilahtaen
kuppiin kuparirahojen joukkoon, mikä hämmästytti köyhiä
Étienne-Haudry-kappelin sisaria.

Hetkistä myöhemmin astui ohi kuninkaallinen notaarinapulainen, vakava
ja oppinut mestari Robert Mistricolle suunnaton messukirja toisessa
ja vaimonsa, rouva Guillemette la Mairesse, toisessa kainalossa,
joten hänellä oli mukanaan molemmat regulaattorinsa, hengellinen ja
ajallinen.

-- Löytölapsi! sanoi hän katsottuaan tarkemmin myttyä; -- varmaankin
Flegeton-joen rannalta löydetty.

-- Siltä ei näy kuin yksi silmä, toisen päällä on käsnä, virkkoi
hänen vaimonsa Guillemette.

-- Se ei ole mikään käsnä, se on muna, jossa on toinen samanlainen
pahahenki, jolla vuorostaan on pieni muna, joka taas sisältää pirun,
ja niin edespäin.

-- Miten sen tiedät? kysyi Guillemette la Mairesse.

-- Tiedän sen aivan varmasti, vastasi notaarinapulainen.

-- Herra apunotaari, kysyi Gauchère, -- mitä te ennustatte tästä
kunnottomasta löytölapsesta?

-- Suurimpia onnettomuuksia, vastasi Mistricolle.

-- Herra Jumala! virkkoi eräs vanha vaimo väen joukosta, -- ja viime
vuonna oli rutto ja nyt sanotaan, että englantilainen sotajoukko
aikoo nousta maihin Harefleussä.

-- Nyt ei kai kuningatar tulekaan Pariisiin syyskuussa, lisäsi joku.
-- Kauppa käy jo niin huonosti!

-- Minun mielestäni, huudahti Jehanne de la Tarme, -- olisi parempi
meille pariisilaisille, jos tämä pieni noidanpenikka pantaisiin
roviolle eikä lavitsalle.

-- Pienelle, sievälle, räiskyvälle roviolle! lisäsi eukko.

-- Se olisi viisainta, sanoi Mistricolle.

Muuan nuori pappi oli kuunnellut sisarien keskustelua ja notaarin
mietelmiä. Hänen kasvonsa olivat ankarapiirteiset, otsa oli korkea
ja katse läpitunkeva. Sanaakaan sanomatta hän työnsi joukon tieltään
syrjään, tarkasti "pientä noidanpenikkaa" ja ojensi kätensä sen
yli. Oli jo aikakin. Sillä nuo hurskaat sielut tunsivat jo veden
herahtavan kielelleen ajatellessaan tuota "pientä, sievää, räiskyvää
roviota".

-- Minä otan tämän lapsen, sanoi pappi.

Hän otti sen viittansa suojaan ja kantoi pois. Joukko katseli häntä
hämmästyneenä. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut Punaisen portin
taakse, joka silloin johti kirkosta luostariin.

Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, kuiskasi Jehanne de la Tarme la
Gaultièren korvaan:

-- Enkö ole aina sanonut, että tuo nuori pappi, herra Claude Frollo,
on noita.




II. Claude Frollo


Claude Frollo ei ollutkaan tavallinen ihminen.

Hän kuului keskisäädyn perheisiin, joita viime vuosisadan tökeröllä
kielellä nimitettiin milloin ylemmäksi porvaristoksi milloin
alemmaksi aateliksi. Hänen perheensä oli Paclet-veljeksiltä
perinyt Tirechappen läänityksen, joka kuului Pariisin piispan
hallintopiiriin ja jonka kaksikymmentäyksi taloa olivat
kolmannellatoista vuosisadalla olleet monen oikeusjutun aiheena.
Tämän läänityksen omistajana oli Claude Frollo yksi niistä
sadastaneljästäkymmenestäyhdestä tilanomistajasta, jotka olivat
osallisia Pariisin ja sen esikaupunkien veroista, ja Saint-Martin
des Champs'n luetteloissa saattoi sen vuoksi pitkät ajat nähdä hänen
nimensä mestari François Le Rez'lle kuuluvan Hotel de Tancarvillen ja
Collège de Tours'in välissä.

Claude Frollon olivat hänen vanhempansa jo lapsena määränneet
hengelliseen säätyyn. Häntä oli opetettu lukemaan latinaa, painamaan
katseensa maahan ja puhumaan hiljaa. Jo pienenä poikasena oli isä
sulkenut hänet Collège de Torchihin Yliopistossa. Siellä oli hän
kasvanut messukirjan ja sanakirjan ääressä.

Hän oli muuten alakuloinen ja vakava nuorukainen ja lueskeli
innokkaasti ja oppi nopeasti. Hän ei pitänyt suurta melua leikeissä,
otti sangen vähän osaa Fouarre-kadun juominkeihin, ei tiennyt mitä
merkitsi _dare alapas et capillos laniare_ [antaa korvatillikoita
ja olla tukkanuottasilla], eikä ollut ottanut osaa tuohon vuoden
1463 mellakkaan, josta kirjoitettiin vakavasti aikakirjoihin:
"Kuudes kapina Yliopistossa". Hän ei koskaan tehnyt pilkkaa Rue de
Montagun köyhistä ylioppilaista heidän viittojensa, _cappettes_,
vuoksi, joista he olivat saaneet nimensä, tai Collège de Dormans'in
stipendiaateista heidän kaljujen tonsuuriensa ja kolmikaistaisten
takkiensa vuoksi, joissa oli vihreää, sinistä ja sinipunaista,
_azzurini coloris et bruni_, kuten sanotaan kardinaali des
Quatre-Couronnes'in tiedonannoissa.

Sitä ahkerammin hän kävi luennoilla Jean-de-Beauvais-kadun varrella.
Ensimmäinen ylioppilas, jonka apotti Saint-Pierre de Val näki
kateederinsa edessä aloittaessaan Sait-Vendregesilen luentosalissa
luentoansa kanonisesta oikeudesta, oli Claude Frollo, joka pylvääseen
nojaten, sarvesta valmistetut kirjoitusneuvot mukanaan pureskeli
kynänpäätä tai kirjoitti kulunutta polveaan vasten ja talvisin
puhalteli käsiinsä. Ensimmäinen kuulija, jonka herra Miles d'Isliers,
hallinto-oikeuden tohtori, näki joka maanantaiaamuna hengästyneenä
saapuvan École du Chef-Saint-Denis'hin juuri kun ovia avattiin,
oli Claude Frollo. Tuo kuusitoistavuotias ylioppilas olisikin
voinut haastaa kirkkoisän väittelyyn mystillisessä teologiassa,
kirkolliskokousten isän kanonisessa oikeudessa ja jonkun Sorbonnen
tohtorin skolastisessa teologiassa.

Teologiasta suoriuduttuaan hän oli käynyt käsiksi asetuksiin.
_Magister sententiarumista_ hän oli syventynyt Kaarle Suuren
kapitulaareihin. Ja tiedonjanossaan hän oli ahminut yhteen menoon
asetuskokoelman toisensa jälkeen, Hispalen piispan Théodoren, Wormsin
piispan Bouchard'in, Chartres'in piispan Yves'in; sitten Gratianuksen
asetukset, jotka seurasivat Kaarle Suuren kapitulaareja; edelleen
Gregorius IX:n kokoelman ja Honorius III:n kirjeen _Super specula_.
Hän perehtyi perinpohjin tuohon suureen ja myrskyiseen taistelun ja
synnytystuskan aikakauteen, jolloin porvarillinen ja kanoninen oikeus
taisteli keskenään keskiajan kaaoksessa, tuohon aikakauteen, jonka
piispa Théodore aloittaa v. 618 ja paavi Gregorius päättää v. 1227.

Asetuskokoelmat sulatettuaan hän heittäytyi lääketieteen ja
vapaitten tieteitten kimppuun. Hän tutki kasvitiedettä ja lääkkeiden
valmistustaitoa. Hän oppi parantamaan kuumeita ja ulkonaisia
vammoja, haavoja ja paiseita. Jacques d'Espars olisi tunnustanut
hänet fysiologiksi, Richard Hellain kirurgiksi. Hän suoritti kaikki
tutkinnot, lisensiaatin, maisterin ja tohtorin. Hän tutki kieliä,
latinaa, kreikkaa, hepreaa -- kolminainen pyhäkkö, jota ei vielä
silloin paljoakaan tunnettu. Se oli oikeata tiedon hankkimisen ja
kerääminen kuumetta. Kahdeksantoista vuotiaana hän oli läpäissyt
kaikki neljä tiedekuntaa. Tuosta nuorukaisesta näytti elämällä olevan
vain yksi ainoa päämäärä: tietäminen.

Suunnilleen näihin aikoihin puhkesi ankaran kuumuuden vaikutuksesta
kesällä v. 1466 kauhea rutto, joka Pariisin kreivikunnasta surmasi
yli neljäkymmentätuhatta ihmistä; niiden joukossa oli, sanoo Jean
de Troyes, "mestari Arnoul, kuninkaan astrologi, joka oli erittäin
hyvä, viisas ja hauska mies". Yliopistossa levisi eräänä päivänä
huhu, että tuo kulkutauti raivosi erikoisesti Tirechappe-kadulla.
Siellä asuivat Claude Frollon vanhemmat läänityksensä keskellä. Nuori
ylioppilas riensi levottomana kotiinsa. Kun hän saapui sinne, olivat
hänen isänsä ja äitinsä kuolleet. Aivan pieni, kapaloissa oleva veli
makasi kehdossa avuttomana kirkuen. Se oli ainoa eloon jäänyt olento
hänen perheestään. Nuorukainen otti lapsen käsivarrelleen ja läksi
mietteisiin vaipuneena pois. Siihen saakka hän oli elänyt yksinomaan
tieteissä, nyt hän alkoi elää elämässä.

Tämä kohtalonisku sai aikaan käänteen Clauden elämässä. Orpona,
sukunsa vanhimpana ja perheensä päämiehenä yhdeksäntoista vuoden
iässä tunsi hän itsensä tylysti herätetyksi koulun unelmista
tämän maailman todellisuuteen. Hänessä heräsi ensin sääli, sitten
kuvaamaton hellyys nuorempaa veljeä kohtaan, aivan outo ja
inhimillinen tunne hänelle, joka ei ollut vielä rakastanut muuta kuin
kirjojaan.

Tämä tunne kehittyi hänessä aivan erikoisen voimakkaaksi. Niin
koskemattomalle sielulle kuin hänen se oli ensimmäisen rakkauden
kaltaista. Lapsuudesta asti erotettuna vanhemmistaan, joita hän
tuskin tunsi, suljettuna ja ikäänkuin muurattuna kirjojensa ääreen ja
ennen kaikkea tiedon- ja opinhaluisena ja näihin saakka yksinomaan
antautuneena tyydyttämään tiedonjanoaan, joka käsitti koko tietämisen
alan, ja mielikuvitustaan, joka sai ravintoa vanhojen runoilijain
teoksista, ei tuolla nuorukaisraukalla ollut vielä ollut aikaa
ottaa selkoa, että hänellä oli sydänkin. Tuo pieni veli, joka niin
odottamatta putosi pilvistä hänen käsivarsilleen, teki hänestä uuden
ihmisen. Hän huomasi, että maailmassa on muitakin seikkoja kuin
Sorbonnen metafyysilliset mietiskelyt ja Homeroksen säkeet, että
ihminen tarvitsi mielenliikutuksia, että elämä ilman hellyyttä ja
rakkautta on vain kuollut, natiseva, kuluttava koneisto; mutta hän
kuvitteli, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin toinen kuvitelma
häviää vain tehdäkseen tilaa toiselle, että veri- ja perhesiteet
ovat ainoat välttämättömät, ja että rakkaus pieneen veljeen riittää
täyttämään koko elämän.

Hän antautui sen vuoksi rakkaudelle pikku Jehania kohtaan koko sen
intohimon voimalla, joka piili hänen jo syvässä, hehkuvassa ja
keskittyneessä luonteessaan. Tuo pieni, hento olento rusottavine
poskineen ja vaaleine, kiharaisine hiuksineen, jolla ei ollut muuta
turvaa kuin toinen orpo, liikutti häntä sielun sisimpään saakka; ja
vakavana ajattelijana mietiskeli hän Jehanin kohtaloa syvää sääliä
tuntien. Hän piti hänestä huolta kuin jostakin hänelle uskotusta
hyvin helposti särkyvästä. Hän oli lapselle enemmän kuin veli, hän
oli äiti.

Pikku Jehan oli kadottanut äitinsä, kun hän vielä sai rintaa. Claude
hankki hänelle samalla imettäjän ja kasvatusäidin. Paitsi Tirechappen
lääniä oli hän isältään perinyt myös Moulinin läänin, joka kuului
Gentillyn linnan hallintopiiriin. Siellä oli mylly kukkulalla lähellä
Winchestren (Bicêtren) linnaa. Myllärin vaimo imetti parhaillaan
sievää lasta; se ei ollut kaukana Yliopistosta. Claude vei itse
hänelle pienen Jehaninsa.

Nyt hän otti elämän paljon vakavammalta kannalta, kun hän tunsi
itsensä vastuunalaiseksi. Pikku veljen ajatteleminen ei ollut hänelle
ainoastaan ajanvietettä lukujen lomassa, vaan siitä tuli niiden
päämäärä. Hän päätti kokonaan antautua tulevaisuudelle, josta hän
oli vastuussa Jumalalle, eikä tahtonut koskaan omistaa muuta vaimoa,
muita lapsia kuin veljensä onnen ja menestyksen. Hän kiinnitti
entistä enemmän huomiota papilliseen kutsumukseensa. Hänen ansionsa,
hänen oppineisuutensa, hänen asemansa Pariisin piispan välittömänä
vasallina avasi hänelle kirkon portit selkoselälleen. Kahdenkymmenen
ikäisenä hänet vihittiin papiksi pyhän istuimen erikoisella
suostumuksella, ja hän toimitti virkaa Notre-Damen nuorimpana
kappalaisena sillä alttarilla, jota sen myöhäisen hetken vuoksi, jona
sen ääressä messu toimitettiin, nimitettiin _altare pigrorumiksi_.

Entistä enemmän syventyneenä rakkaisiin kirjoihinsa, jotka hän jätti
ainoastaan mennäkseen hetkeksi myllylle, oli hän oppineisuutensa ja
ankarain elintapainsa vuoksi, mikä oli harvinainen yhdistys hänen
aikanaan, pian saavuttanut virkatoveriensa kunnioituksen ja ihailun.
Luostarista oli hänen harvinaisen oppinsa maine tunkeutunut kansankin
keskuuteen saaden kuitenkin pienen noituuden sivumaun, mikä lisä
siihen aikaan ei suinkaan ollut harvinaista.

Suoritettuaan Quasimodo-sunnuntaina messunsa "laiskojen alttarilla",
joka oli oikeanpuoleisen, kuoriin johtavan oven vieressä lähellä
Pyhän Neitsyen kuvaa, aikoi hän juuri lähteä kirkosta, kun
väkijoukko, joka oli kerääntynyt löytölasten lavitsan ympärille, ja
vanhojen vaimojen äänekäs keskustelu kiinnittivät hänen huomiotaan.

Hän oli silloin mennyt lähemmäksi ja tarkastanut tuota pientä
onnetonta olentoa, joka herätti sellaista inhoa ja oli niin suuressa
vaarassa. Tuon kurjan, muodottoman ja hylätyn olennon näkeminen ja
ajatus, joka äkkiä iski hänen päähänsä, että jos hän kuolisi, hänen
pieni rakas Jehaninsa heitettäisiin armotta tuolle puulavitsalle,
koski hänen sydämeensä ja herätti vastustamatonta sääliä, ja hän otti
lapsen mukaansa.

Kun hän otti sen pussista esille, huomasi hän sen todellakin
muodottomaksi. Tuolla pikku piltillä oli suuri käsnä vasemman silmän
päällä, pää oli hartiain välissä, selkä kyttyrässä, rintalasta
ulospistävä, sääret väärät; mutta se tuntui varsin eloisalta, ja
vaikka olikin mahdotonta ymmärtää sen soperrusta, todisti sen kirkuna
terveyttä ja voimaa. Clauden myötätuntoa lisäsi sen rumuus, ja hän
päätti kasvattaa rakkaudesta veljeensä tämän lapsen siltä varalta,
että mitä virheitä pikku Jehan tulevaisuudessa tulisikin tekemään,
hänen hyväkseen luettaisiin tämä hänen tähtensä suoritettu hyvätyö.
Se oli jonkinlainen hyvien töiden säästöönpano hänen pienen veljensä
laskuun, pieni hyvien töiden aarre, jonka hän tahtoi kerätä hänelle
siltä varalta, että tuo pikku vekkuli jonakin päivänä oli sellaisen
rahan tarpeessa, ainoan, joka kelpaa paratiisin tulliportilla.

Hän kastoi ottopoikansa ja nimitti hänet Quasimodoksi, joko päivän
muistoksi, jona hän otti hänet, tai siksi, että hän tällä nimellä
tahtoi osoittaa, miten epätäydellinen, tuskin puolivalmis tuo pieni
olentoraukka oli. Yksisilmäisenä, kyttyräselkäisenä, lehmäkoipisena
oli Quasimodo todellakin aivan omalaatuinen.




III. "Immanis pecoris custos, immanior ipse." [Kauhea on karjan
paimen, kauheampi karja itse.]


Kertomuksemme alussa v. 1482 oli Quasimodo jo aikamies. Hän oli jo
useita vuosia ollut Notre-Damen kellonsoittajana. Hän oli saanut
toimen kasvatusisänsä Claude Frollon välityksellä, joka oli tullut
Josas'n arkkidiakoniksi [korkea papillinen arvo tuomiokapitulissa:
piispan apulainen ja erinäisissä toimissa hänen sijaisensa]
lääninherransa Louis de Beaumont'in avulla, joka Guillaume Chartier'n
kuoltua v. 1472 oli tullut Pariisin piispaksi suosijansa Oliver le
Daimin avulla, joka oli Ludvig XI:n hoviparturi, kuninkaan Jumalan
armosta.

Quasimodo oli siis Notre-Damen kellonsoittaja.

Vuosien kuluessa oli soittajan ja kirkon välille kehittynyt läheinen
suhde. Iäksi maailmasta eristettynä kaksinkertaisen onnettomuutensa,
tuntemattoman sukuperänsä ja muodottoman ruumiinrakenteensa
vuoksi, ja lapsuudesta saakka suljettuna tähän kaksinkertaiseen,
elinkautiseen piiriin ei tuo epämuodostunut raukka ollut tottunut
näkemään maailmasta mitään niiden muurien ulkopuolella, jotka olivat
ottaneet hänet suojaansa. Notre-Dame oli ollut hänelle, sitä mukaa
kuin hän kasvoi ja kehittyi, muna, pesä, talo, koti, isänmaa, koko
maailma.

Varmaa on, että tämän olennon ja tämän rakennuksen välillä vallitsi
jonkinlainen salaperäinen sopusointu ja sukulaisuus. Kun hän pienenä
käppyränä hypellen kuin sammakko laahusteli noiden synkkien holvien
alla, hän muistutti ihmiskasvoineen ja eläinvartaloineen jotakin
matelijaa, joka asusti näillä kosteilla kivipaasilla, romaanisten
pylväitten luomien kummallisten kuvioitten varjossa.

Ja kun hän myöhemmin koneellisesti tarttui kellonköyteen ja pani
kellon heilumaan, näytti hän kasvatusisästään Claudesta lapselta,
jonka kielenkantimet irroittuvat ja joka alkaa puhua.

Oleskellen siten alati, yöt päivät, tuomiokirkossa, tuskin
milloinkaan sieltä poistuen, aina sen salaperäisen vaikutuksen
alaisena hän oli vähitellen muodostunut sen kaltaiseksi, niin
sanoakseni kasvanut siihen kiinni, tullut sen osaksi. Hänen ulkonevat
kulmansa ja ääriviivansa -- jos niin voimme sanoa -- vastasivat
kirkon kulmia ja nurkkia, eikä hän tuntunut olevan ainoastaan sen
asukas, vaan myös sen luonnollinen sisältö. Olisi voinut sanoa, että
hän oli saanut sen muodon niinkuin näkinkenkä kotelonsa muodon.
Se oli hänen asuntonsa, hänen kotinsa, hänen suojuksensa. Tuon
vanhan kirkon ja hänen välillään vallitsi niin syvä vaistomainen
myötätunto, niin suuri magneettinen aineellinen sukulaisuus, että hän
oli kasvanut siihen kiinni kuin kilpikonna kuoreensa. Tuo rosoinen
tuomiokirkko oli hänen kilpikonnankuorensa.

On tarpeetonta huomauttaa lukijalle, ettei hänen pidä käsittää
sananmukaisesti näitä kuvia, joita meidän on pakko käyttää,
osoittaaksemme tuota omituista, symmetristä, välitöntä miltei
täydellistä yhtäläisyyttä ihmisen ja rakennuksen välillä Tarpeetonta
on myös sanoa, miten perusteellisesti hän tuon pitkän yhdessäolon
aikana oli tutustunut tuomiokirkkoon. Hän tunsi sen kuin kymmenen
sormeaan. Ei ollut ylhäällä eikä alhaalla sitä paikkaa, jossa hän ei
olisi käynyt. Hän oli monasti kiipeillyt ylös sen otsikkoa pitkin
ainoina apuneuvoinaan käsivartensa ja ulkonevat veistokuvat. Tornit,
joiden pystysuoria ulkoseiniä hänen usein nähtiin sisiliskon lailla
kiipeilevän, nuo jättimäiset kaksoissisaret, mm korkeat, niin
uhkaavat, niin pelottavat eivät huimanneet eivätkä kauhistaneet häntä
lainkaan. Kun näki ne niin sävyisinä hänen käsissään, niin helppoina
kiivetä, olisi ollut taipuvainen uskomaan, että hän oli kesyttänyt
ne. Kiipeämällä hyppimällä ja riippumalla tuon suunnattoman
tuomiokirkon syvyyksien yllä oli hänestä niin sanoakseni tullut apina
ja vuorikauris tai kalabrialainen poikanen, joka ui ennen kuin osaa
kävellä ja joka jo pienenä ressuna leikkii meren kanssa.

Muuten ei ainoastaan hänen ruumiinsa näyttänyt muodostuneen
tuomiokirkon mukaiseksi, vaan myös hänen sielunsa Missä tilassa
tämä sielu oli? Mihin poimuihin se oli taipunut minkä muodon se
oli saanut tuon kurtistuneen kuoren alla, tuossa yksinäisessä
elämässä, sitä on vaikea määritellä. Quasimodo oli syntynyt
silmäpuolena, kyttyräselkäisenä ja ontuvana. Vain suurella vaivalla
ja tavattomalla kärsivällisyydellä oli Claude Frollon onnistunut
opettaa hänet puhumaan. Mutta tuota löytölapsiraukkaa oli kohdannut
vielä eräs onnettomuus. Hän oli Notre-Damen kellonsoittajana
neljätoistavuotiaasta asti ja hänen korviensa rumpukalvot olivat
puhjenneet kellojen pauhusta joten hän nyt oli kuuro. Ainoa ovi,
jonka luonto oli jättänyt auki hänen ja maailman välille, oli äkkiä
iäksi sulkeutunut.

Sen keralla oli myös sammunut se ainoa ilon- ja valonsäde joka vielä
oli päässyt tunkeutumaan Quasimodon sieluun Tämän sielun peitti nyt
pimeä yö. Tuon onnettoman olennon synkkämielisyys tuli nyt yhtä
täydelliseksi ja parantumattomaksi kuin hänen muodottomuutensakin.
Hänen kuuroutensa teki hänet tavallaan mykäksikin. Sillä välttääkseen
pilkkaa oli hän siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi olevansa
kuuro, lujasti päättänyt olla vaiti, eikä hän juuri milloinkaan
puhunutkaan, paitsi ollessaan yksin. Hän sitoi vapaaehtoisesti
kielen, jonka irtaannuttamiseen Claude Frollo oli uhrannut niin
paljon vaivaa. Tästä johtui, että milloin hänen oli pakko puhua,
hänen kielensä oli kankea ja taipumaton ja kääntyi kuin ovi
ruosteisilla saranoilla.

Jos nyt tämän paksun ja kovan kuoren läpi koettaisimme tunkeutua
Quasimodon sieluun, jos voisimme tutkia, mitä oli tämän
epäonnistuneen elimistön syvyyksissä, jos olisi mahdollista soihdulla
valaista näiden läpinäkymättömien elinten taakse, tutkia tämän
valoa läpäisemättömän olennon sisäisiä pimennoita, valaista sen
hämäriä kätköjä ja eksyttäviä käytäviä ja yhtäkkiä suunnata voimakas
valonsäde tämän luolan pohjalle kahlittuun sieluun, näkisimme
epäilemättä tuon onnettoman jossakin säälittävässä, typistyneessä ja
koukistuneessa asennossa, noiden Venetsian lyijykammioitten vankien
kaltaisena, jotka kokoon kyyristyneinä saivat harmaantua liian
lyhyissä ja matalissa kiviluolissa.

Varmaa on, että sielu epätäydellisessä ruumiissa näivettyy. Quasimodo
aavisti vain hämärästi, että hänessä sokeasti liikkui hänen kuvansa
mukaiseksi muodostunut sielu. Vaikutelmat esineistä taittuivat
voimakkaasti, ennen kuin ne ehtivät hänen aivoihinsa. Nämä aivot
olivat omituinen keskus: ne ajatukset, jotka kulkivat niiden lävitse,
olivat ulos ehtiessään vääristyneitä. Siitä johtui luonnollisesti,
että ajattelukin, jonka pohjana oli tuo taittuminen, osoittautui
tavallisuudesta poikkeavaksi.

Siitä johtui tuhansia näköhäiriöitä, tuhansia arvostelun erehdyksiä,
tuhansia syrjäteitä, joilla hänen milloin höperö, milloin tylsä
ajatuksensa harhaili.

Ensimmäisenä seurauksena tästä onnettomasta tilasta oli se, että
katse, jolla hän tarkkasi ulkoisia esineitä tai tapahtumia, synkkeni.
Hän ei saanut niistä juuri minkäänlaista välitöntä vaikutelmaa.
Ulkoinen maailma tuntui hänestä paljon kaukaisemmalta kuin meistä.

Toisena seurauksena hänen onnettomuudestaan oli se, että se teki
hänet ilkeäksi.

Hän oli oikeastaan ilkeä siksi, että hän oli ihmisarka, ja hän oli
ihmisarka siksi, että hän oli ruma. Hänen luonnossaan niinkuin
meidänkin oli logiikkansa.

Toisena syynä hänen ilkeyteensä oli hänen suunnaton ruumiin voimansa:
_Malus puer robustus_ [Voimakas lapsi on ilkeä], sanoo Hobbes.

Täytyy arvostella häntä oikeamielisesti siinä suhteessa, ettei ilkeys
luultavastikaan ollut hänessä synnynnäinen. Aina ensi askeleistaan
alkaen ihmisten parissa hän oli ensin tuntenut ja sitten nähnyt,
miten häntä halveksittiin, inhottiin ja kartettiin. Ihmisääni oli
ollut hänelle aina vain pilkallinen tai kiroava. Kasvuaikanaan hän
oli tuntenut ympärillään vain vihaa. Se oli saastuttanut hänet.
Yleinen ilkeys oli tarttunut häneen. Hän oli omaksunut aseen, jolla
häntä oli haavoitettu.

Vain vastenmielisesti hän astui ihmisten joukkoon. Hänen
tuomiokirkkonsa riitti hänelle. Se oli täynnä marmoriolentoja,
kuninkaita, pyhimyksiä, piispoja, jotka eivät ainakaan nauraneet
hänelle vasten kasvoja ja katsoivat häntä rauhallisin ja
hyväntahtoisin katsein. Muut veistokuvat, kummitukset ja paholaiset
eivät vihanneet häntä, Quasimodoa. Siksi läheisesti hän muistutti
heitä. Pikemmin tekivät ne pilkkaa muista ihmisistä. Pyhimykset
olivat hänen ystäviään ja siunasivat häntä; kummitukset olivat hänen
ystäviään ja suojelivat häntä. Hän pitikin pitkiä pakinoita heidän
kanssaan. Hän saattoi tuntikausia istua kyyröttää jonkin kuvapatsaan
takana ja keskustella sen kanssa. Jos tällöin sattui, että joku näki
hänet, hän lähti pakoon, aivan kuin rakastaja, joka yllätetään kesken
serenadia.

Eikä tuomiokirkko ollut hänelle ainoastaan yhteiskunta, vaan myös
maailma, vieläpä koko luonto. Hän ei uneksinut muista säleiköistä
kuin sen iäti kukkivista ikkunoista, ei muusta varjosta, kuin minkä
nuo kiviset lehvät loivat, jotka täynnä lintuja levittäytyivät
romaanisten pylväänpäitten koristuksissa, ei muista vuorista kuin
kirkon tornijättiläisistä, ei muusta valtamerestä kuin Pariisista,
joka kohisi hänen jalkainsa juuressa.

Mitä hän ennen kaikkea rakasti tuossa äidillisessä rakennuksessa,
mikä herätti hänen sielunsa ja sai hänet kohoamaan siipiraukoilleen,
jotka luolassa olivat kutistuneet ja typistyneet, mikä joskus teki
hänet onnelliseksi, oli kellot. Hän rakasti niitä, hyväili niitä,
puheli niille, ymmärsi niitä. Hän kohteli niitä kaikkia hellyydellä
pienestä kellosta torninhuipussa ristikeskustan kohdalla aina
portaalin yläpuolella olevaan suureen kelloon saakka. Keskihuippu ja
nuo kaksi tornia olivat hänestä kolme suurta häkkiä, joiden linnut
hänen elävöittäminään lauloivat vain hänelle. Nämä samat kellot
olivat kylläkin tehneet hänet kuuroksi, mutta äidit rakastavat usein
eniten niitä lapsia, jotka ovat tuottaneet heille eniten kärsimyksiä.

Niiden ääni olikin ainoa, jonka hän vielä saattoi kuulla. Tästä
syystä oli suuri kello hänelle rakkain. Sille hän antoi etusijan
näiden meluisten kaunottarien piirissä, jotka puhelivat ja nauroivat
hänen ympärillään. Sen nimi oli Marie. Sen paikka oli eteläisessä
tornissa pienemmän sisarensa Jacquelinen kanssa, joka oli saanut
nimensä Jean de Montagun vaimon mukaan; Jean de Montagu oli sen
lahjoittanut kirkolle, mutta sai siitä huolimatta riippua päättömänä
Montfauconissa. Nämä kaksi sisarusta olivat yksinään eteläisessä
tornissa. Pohjoisessa oli kuusi kelloa sekä puukello, jota
soitettiin kiirastorstai-illasta pääsiäisaamuun. Quasimodolla oli
siis seraljissaan viisitoista kelloa, mutta suuri Marie oli hänen
lemmikkinsä.

On mahdotonta kuvata hänen iloaan suurina juhlapäivinä. Arkkidiakoni
oli tuskin antanut hänelle määräyksen, kun hän jo kiiruhti ylös
torninportaita, nopeammin kuin kukaan muu olisi kyennyt. Hän olikin
aivan hengästynyt saapuessaan suuren kellon ilmavaan kammioon.
Katseltuaan sitä hetkisen hellästi ja lausuttuaan sille jonkin
hyväilysanan, silitti hän sitä kädellään, aivan kuin hyvää hevosta
taputetaan pitkälle matkalle lähdettäessä. Sitten hän huusi
apulaisiaan alemmassa kerroksessa aloittamaan. He tarttuivat köysiin,
vintturi natisi, ja tuo suunnaton malmihattu alkoi hitaasti liikkua.
Quasimodo seurasi sitä katseellaan henkeä pidättäen. Kellonkielen
ja malmiseinän ensimmäinen kosketus sai koko palkiston vapisemaan.
Quasimodo värähteli kellon mukana. Kovemmin! huusi hän mielettömästi
nauraen. Kellon liikkeet kävivät yhä nopeammiksi, ja kuta suuremmaksi
tuli kulma, jonka sen heilahdukset muodostivat, sitä suuremmaksi
aukeni Quasimodonkin hehkuva silmä.

Viimein saavutti kello täyden heilahdusmittansa, koko torni vapisi,
palkit, kattokourut, neljäkäskivet, koko kirkko jymisi yhtaikaa
pohjan paalutuksesta aina ylimmän huipun ristikukkiin saakka. Nyt
oli Quasimodo oikeassa elementissään: hän kulki edes takaisin, hän
vapisi tornin kera kiireestä kantapäähän. Kummastakin torninseinästä
näyttäytyi vuorotellen tuon vimmattua vauhtia heilahtelevan kellon
pronssikita, josta lähti tuo myrskyääni, jonka mylvintä kuului kahden
peninkulman päähän. Quasimodo asettui tämän ammottavan kidan eteen,
lyyhistyi alas, kun se tuli, nousi ylös, kun se meni ohi, hengitti
itseensä tuota voimakasta mylvintää, katseli milloin kaksisataa
jalkaa hänen allaan olevaa toria, jolla kuhisi kansaa, milloin tuota
suunnatonta malmikitaa, joka alati ulvoi hänen korviinsa. Se oli
ainoa sana, jonka hän kuuli, ainoa ääni, joka katkaisi täydellisen
hiljaisuuden hänen ympärillään. Hänen rintansa aaltoili kuin linnun
auringonpaisteessa. Äkkiä tarttui kellon raivo häneenkin; hänen
katseensa sai aivan oudon ilmeen; hän odotti kelloa sen heilahtaessa
ohi kuin hämähäkki kärpästä ja heittäytyi rohkealla hyppäyksellä
sen selkään. Syvyyden yllä riippuen ja seuraten kellon kauheita
heilahduksia tarttui hän tuota hirviötä korvarenkaisiin, likisti
sitä polvillaan, kannusti sitä kantapäillään ja lisäsi ruumiinsa
koko painolla ja koko voimallaan tuota villiä vauhtia. Torni huojui,
mutta hän riemuitsi ja nauroi, tukka liehui punaisena harjana, rinta
nousi ja laski kuin pajan palje, silmä liekehti, kello mylvi ja
läähätti hänen allaan, -- nyt ei ollut enää Notre-Damen suurta kelloa
eikä Quasimodoa, oli vain unelma, tuulenpyörre, myrsky, jylinällä
ratsastava huumaus, lentävillä lanteilla riippuva henki, omituinen
kentauri, puoliksi ihminen, puoliksi kello, jonkinlainen kauhea
Astolf, jota hurjaa vauhtia kiidätti elävä pronssihevonen.

Tämän omituisen olennon läsnäolo sai koko tuomiokirkon elämään.
Tuntui siltä kuin hänestä virtaisi, ainakin taika-uskoisen kansan
kaikki suurentavan mielikuvituksen mukaan, jokin salaperäinen
vaikutus, joka pani kaikki Notre-Damen kivet elämään ja sai tuon
vanhan kirkon sisustan sykkimään. Tarvittiin vain tieto, että
hän oli siellä, kun jo kuvitteli näkevänsä holvien ja portaalien
lukemattomien kuvien elävän ja liikahtelevan. Ja kirkko tuntui
todellakin seuraavan hänen pienintäkin viittaustaan; se odotti
hänen käskyään korottaakseen valtavan äänensä. Quasimodo hallitsi
ja täytti sen olemuksellaan kuin suojeleva haltija. Olisi miltei
voinut sanoa, että tuo valtava rakennus hengitti hänen avullaan.
Hän oli siellä todella joka paikassa, hänet nähtiin miltei yhtaikaa
tuon suunnattoman muistomerkin jokaisessa kolkassa. Milloin nähtiin
kauhistuen korkealla toisen tornin seinämällä omituisen kääpiön
kiipeävän, ryömivän, matelevan, laskeutuen reunan yli syvyys allaan,
hyppäävän ulkonemalta toiselle ja tutkivan jotakin onttoa kummitusta;
se oli Quasimodo, joka etsi korppien pesiä. Milloin saattoi
jossakin pimeässä kirkon nurkkauksessa törmätä jonkinlaista elävää
kummitusta vastaan, joka istui siinä kyyristyneenä ja otsa rypyssä;
se oli Quasimodo, joka ajatteli. Milloin havaitsi toisessa tornissa
suunnattoman pään ja rykelmän jäseniä vimmattua vauhtia heilahtelevan
edes takaisin köyden päässä; se oli Quasimodo, joka soitti vesperiä
tai angelusta. Usein nähtiin öisin hirvittävän olennon juoksevan
heikoilla, suippokaarilla koristetuilla kaiteilla tornin tai absiidin
ympärillä; se oli Notre-Damen, kyttyräselkä. Silloin, sanoivat seudun
vaimot, sai koko kirkko omituisen, yliluonnollisen, kauhean leiman.
Siellä täällä aukeni silmiä ja suita; kuului hirvittävä ulvonta ja
sähinä, jonka saivat aikaan koirat, käärmeet ja lohikäärmeet, jotka
yöt päivät kurotetuin kauloin ja ammottavin kidoin vartioivat tuota
vanhaa kirkkoa. Ja jouluyönä, suuren kellon kutsuessa uskovaisia
keskiyönmessuun, jolloin sen ääni tuntui käheältä ja rämisevältä,
oli koko julkisivussa sellainen ilme, kuin suuri portaali nielisi
väkijoukon kitaansa ja ruususto katselisi sitä. Ja kaikki tämä oli
Quasimodon ansiota. Egyptissä olisi häntä palveltu tämän temppelin
jumalana; keskiaika uskoi häntä sen pahaksi hengeksi; hän oli sen
sielu.

Ja siihen määrään, että niistä, jotka tietävät Quasimodon eläneen,
Notre-Dame on nykyään autio, sieluton, kuollut. Tuntee, että jokin
on hävinnyt. Tuo suunnaton ruumis on tyhjä; se on luuranko; henki
on jättänyt sen; näkee vain sen asunnon, siinä kaikki. Se on kuin
pääkallo, jossa vielä on silmänreiät, mutta ei enää katsetta.




IV. Koira ja hänen isäntänsä


Oli kuitenkin yksi inhimillinen olento, jota Quasimodo ei vihannut,
jota hän rakasti yhtä paljon, ehkä enemmänkin kuin kirkkoaan; se oli
Claude Frollo.

Olihan se luonnollista. Claude Frollo oli hänet ottanut hoitaakseen,
elättänyt häntä, kasvattanut hänet. Pienenä oli hänen tapana
paeta Claude Frollon polvien suojaan, kun lapset ja koirat
ahdistivat häntä. Claude Frollo oli opettanut hänet puhumaan,
lukemaan, kirjoittamaan. Claude Frollo oli lopuksi tehnyt hänestä
kellonsoittajan. Mutta suurien kellojen antaminen Quasimodolle
puolisoksi oli samaa kuin antaa Julia Romeolle.

Quasimodon kiitollisuus olikin syvä, intohimoinen, rajaton, ja joskin
hänen kasvatusisänsä kasvot usein olivat synkät ja ankarat, joskin
hänen sanansa olivat tavallisesti lyhyitä, kovia, käskeviä, ei
Quasimodon kiitollisuus ollut hiventäkään vähentynyt. Quasimodo oli
arkkidiakonille mitä alistuvin orja, mitä tottelevin palvelija, mitä
valppain koira. Kun tuo kellonsoittaja raukka oli tullut kuuroksi,
oli hänen ja Claude Frollon välillä kehittynyt salainen merkkikieli,
jota vain he ymmärsivät. Täten oli arkkidiakoni ainoa inhimillinen
olento, jonka kanssa Quasimodo oli säilyttänyt yhteyden. Hän oli
ilmaisukosketuksissa ainoastaan kahteen olentoon tässä maailmassa,
Notre-Dameen ja Claude Frolloon.

Arkkidiakonin valtaa kellonsoittajaan, kellonsoittajan kiintymystä
arkkidiakoniin ei voi mihinkään verrata. Merkkikin vain Claudelta ja
ajatuskin siitä, että voisi sillä tuottaa hänelle iloa, olisi saanut
Quasimodon arvelematta heittäytymään alas Notre-Damen tornista. Tuo
tavaton ruumiinvoima niin sokeasti alistuneena palvelemaan toista,
oli varsin kummallista. Siinä oli epäilemättä pojan rakkautta,
palvelijan kiintymystä, mutta siinä oli myös sitä lumousvoimaa, jolla
toinen henki vaikuttaa toiseen. Siinä seisoi kömpelö, vajavainen
olentoraukka pää painuksissa ja rukoilevin katsein korkean ja
syvän, voimakkaan ja ylemmän hengen edessä. Ja lopuksi ja ennen
kaikkea se oli kiitollisuutta. Niin äärimmäiseen saakka kehittynyttä
kiitollisuutta, ettemme tiedä, mihin sitä verrata. Tämä hyve ei ole
niitä, joiden kauneimmat ilmaukset tavataan ihmisten keskuudessa.
Sanomme sen tähden, että Quasimodo rakasti arkkidiakonia enemmän
kuin koira, enemmän kuin hevonen, enemmän kuin elefantti milloinkaan
herraansa.




V. Jatkoa Claude Frolloon


Vuonna 1482 oli Quasimodo noin kahdenkymmenen, Claude Frollo
kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen: toinen oli kasvanut suureksi,
toinen oli vanhentunut.

Claude Frollo ei ollut enää pelkkä Collège Torchin ylioppilas,
pienen lapsen hellä suojelija, nuori, uneksiva filosofi, joka tiesi
paljon ja jolta vielä puuttui paljon tietoa. Hän oli Josas'n herra
arkkidiakoni, piispan toinen apulainen, kahden dekanaatin, Montlhéryn
ja Châteaufortin ja sadanseitsemänkymmenenneljän maalaisseurakunnan
sielunpaimen, vakava, ankara ja äreä pappi, henkevä persoonallisuus.
Hänen vaikuttavaa ja synkkää olemustaan pelkäsivät Notre-Damen pienet
ja suuret kuoropojat, kanttorit, augustinolaisveljet ja apupapit,
kun hän verkkaan astui heidän ohitsensa kuorin korkean holvin alla,
majesteetillisena, miettivänä, käsivarret ristissä ja pää niin
painuneena rintaa vasten, että kasvoista näkyi vain korkea, kalju
otsa.

Dom Claude Frollo ei ollut muuten jättänyt tieteitä eikä nuoren
veljensä kasvatusta, molempia elämäntehtäviään. Mutta vuosien
vieriessä oli näihin niin rakkaisiin toimiin sekoittunut
katkeruuttakin. Viimein, sanoo diakoni Paulus, käy parhainkin öljy
pahan makuiseksi. Pieni Jehan, liikanimeltään _du Moulin_ sen paikan
mukaan, jossa hän oli kasvanut, ei ollut kehittynyt siihen suuntaan,
johon Claude olisi tahtonut. Vanhempi veli oli toivonut hurskasta,
kuuliaista, opinhaluista ja siivoa oppilasta. Mutta hänen suureksi
mielipahakseen oli pikku Jehan, aivan kuin nuoret puut, jotka
tekevät tyhjäksi puutarhurin ponnistukset ja itsepäisesti kääntyvät
sinnepäin, mistä saavat ilmaa ja valoa, versonut reheviä ja vehmaita
oksia vain laiskuuden, tietämättömyyden ja irstailujen taholle. Hän
oli oikea pieni paholainen, jonka tavaton säännöttömyys sai usein dom
Clauden kulmat rypistymään, mutta samalla sangen sukkela ja ovela,
mikä veti vanhemman veljen suun hymyyn. Claude pani hänet samaan
kouluun, missä hän itse oli viettänyt ensimmäiset kouluvuotensa
yksinäisissä opinnoissa, ja hän kärsi suuresti siitä, että tämä
pyhäkkö, jossa Frollon nimi oli ennen ollut kunnioitettu, nyt joutui
häpeään sen takia. Hän piti toisinaan ankaria ja pitkiä nuhdesaarnoja
Jehanille, joka kärsivällisesti ja alttiina parannukseen kuunteli
niitä. Vikojensa ohella oli tuolla pienellä rasavillillä hyvä
sydän, kuten komedioissa sanotaan. Mutta kun nuhdesaarna oli ohi,
jatkoi hän entiseen tapaansa aivan huolettomana samaa hurjaa
temmellystä. Milloin hän höyhensi jotakin "keltanokkaa" (niin
nimitettiin vastaleivottuja ylioppilaita) tervetuliaisiksi; arvokas
perinnäistapa, jota huolellisesti on vaalittu meidän päiviimme
saakka; milloin hän ylioppilas joukon etunenässä klassillisesti
ryntäsi johonkin kapakkaan, _quasi classico excitati_, pieksi
kapakoitsijan ja löi pohjat pois viinitynnyreistä hänen kellarissaan.
Ja sitten ojensi Torchin aliopettaja masentuneena dom Claudelle
kauniin latinankielisen tiedonannon, jonka reunassa oli seuraava
tuskallinen huomautus: _Rixa, prima causa vinum optimum potatum_.
[Tappelu, syynä liiallinen viininjuonti.] Lopuksi sanottiin, mikä oli
ennen kuulumatonta kuudentoistavuotiaasta nuorukaisesta, että hänen
irstailunsa usein ulottuivat Rue de Glatignylle asti.

Näiden surujen ja pettymysten synkentäessä Clauden mieltä hän oli
sitä innokkaammin heittäytynyt tieteen helmaan, tämän sisaren,
joka ei ainakaan naura vasten kasvoja ja joka aina palkitsee,
vaikkakin joskus hiukan ontossa rahassa, sen huolenpidon, jota
sille osoitetaan. Hänestä tuli entistä enemmän tutkija ja samalla
luonnollisesti entistä ankarampi pappi, entistä synkempi ihminen.
Jokaisessa meistä on erinäistä yhdenmukaisuutta älymme, tapojemme
ja luonteemme välillä, jotka keskeytymättä kehittyvät ja joita vain
suuret elämänmuutokset saattavat järkyttää.

Kun Claude Frollo jo nuoruudessaan oli kahlannut läpi miltei koko
positiivisen, ulkoisen ja luvallisen inhimillisen tietämisen piirin,
oli hänen, jollei halunnut pysähtyä siihen _ubi defuit orbis_
[missä maa loppuu], ollut pakko mennä yhä pitemmälle ja etsiä
uusia ravintoaineita täyttymättömälle tiedonnälälleen. Antiikkinen
vertauskuva, käärme, joka puree häntäänsä, sopii juuri tieteelle.
Claude Frollo tuntui kokeneen tämän. Useat vakavat henkilöt
väittivät, että hän tyhjennettyään inhimillisen tietämisen fasin
[fas = sallittu] oli uskaltanut tunkeutua sen nefasiin [nefas =
kielletty]. Hän oli, niin sanottiin, maistanut tiedon puun kaikkia
omenia, toista toisensa jälkeen, ja viimein, liekö se sitten
tapahtunut nälästä vaiko inhosta, puraissut kielletystä hedelmästä.
Hän oli, kuten lukija on nähnyt, käynyt teologien luennoilla
Sorbonnessa, filosofien seuroissa pyhän Hilariuksen kuvan ääressä,
asetustentutkijain väittelyissä pyhän Martinuksen kuvan ääressä,
lääkärien kokouksissa Notre-Damen vihkivesiastian luona, _ad cupam
Nostrae-Dominae;_ kaikki sallitut ja hyväksytyt ruokalajit, joita nuo
neljä suurta keittiötä, joita nimitettiin neljäksi tiedekunnaksi,
saattoivat valmistaa ja tarjota nälkäiselle sielulle, oli hän ahminut
ja kyllästynyt ennen kuin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi. Silloin
hän oli omin päin kaivautunut yhä kauemmaksi, yhä syvemmälle koko
tuon rajoitetun, aineellisen ja ahtaan tieteen taakse; hän oli ehkä
pannut sielunsa peliin ja istuutunut luolaan tuon alkemistien,
astrologien ja hermeetikkojen salaperäisen pöydän ääreen, jonka
toisessa päässä keskiajalla vallitsivat Averroës, Guillaume de Paris
ja Nicolas Flamel ja joka seitsenhaaraisen kynttilänjalan valossa
ulottuu kauas itämaille aina Salomoon, Pythagorakseen ja Zoroasteriin
saakka.

Niin ainakin väitettiin, syystä tai syyttä.

Totta kyllä on, että arkkidiakoni usein kävi Saints-Innocents'in
hautausmaalla, jossa hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät, mutta
huomautettiin, että hän paljon vähemmän kiinnitti huomiota ristiin
heidän haudallaan kuin niihin omituisiin kuvioihin, joita oli
piirretty Nicolas Flamelin ja Claude Pernelles'in hautakiviin aivan
edellisen vieressä.

Totta on, että hänen usein nähtiin kiireisin askelin kulkevan Rue
des Lombards'ia ja hiipivän pieneen taloon Rue des Écrivains'in
ja Rue Marivault'in kulmassa. Se oli sama talo, jonka Nicolas
Flamel oli rakennuttanut itselleen ja jossa hän oli kuollut v.
1417 ja joka, oltuaan sen jälkeen tyhjänä, nyt alkoi rapistua.
Kaiken maailman hermeetikot ja henkienmanaajat olivat tuhrineet sen
seinät aivan täyteen nimikirjoituksiaan. Jotkut naapurit väittivät
kerran nähneensä kellarinluukusta arkkidiakoni Clauden kaivavan,
kääntelevän ja luovan taas umpeen maata niissä kahdessa kellarissa,
joiden tukipylväät Nicolas Flamel oli omin käsin piirtänyt täyteen
säkeitä ja hieroglyfejä. Luultiin, että Flamel oli näihin kellareihin
kaivanut viisasten kiven, ja sen ja seuraavan vuosisadan alkemistit,
Magistrista isä Pasifiqueen saakka, kaivoivat ja möyrivät siellä
väsymättä, kunnes tuo niin perinpohjin pengottu talo viimein luhistui
heidän ylleen.

Totta on edelleen, että arkkidiakoni oli omituisen intohimoisesti
kiintynyt Notre-Damen symboliseen portaaliin, noihin loitsuihin,
jotka sen kiviin oli piirtänyt piispa Guillaume de Paris, joka
varmaan tuomittiin sen tähden, että hän siihen pyhään runoelmaan,
jota muu rakennus kautta aikojen laulaa, liitti niin helvetillisen
päällekirjoituksen. Arkkidiakoni Clauden katsottiin päässeen selville
jättimäisen pyhän Kristoforoksen merkityksestä, tuon suunnattoman,
arvoituksellisen kuvapatsaan, joka siihen aikaan kohosi eteisen
sisäänkäytävän pielessä ja jota kansa nimitti pilkaten "herra
Harmajaksi". Mutta kuka tahansa, jolla oli silmää nähdä, saattoi
havaita, että hän toisinaan saattoi istua tuntikausia eteisen
kivipenkillä vaipuneena portaalin veistokuvien tarkastelemiseen,
milloin tutkivasti katsellen tyhmiä neitsyitä nurin käännettyine,
milloin viisaita pystyssä olevine lamppuineen, milloin taas laskien
näkökulmaa, josta vasemman portaalin korppi tuijottaa jotakin
salaperäistä kohtaa kirkon sisällä, johon varmaankin viisasten kivi
on kätkettynä, ellei se ole Nicolas Flamelin kellarissa.

Omituista kohtalon leikkiä oli, sivumennen sanoen, että kahden
niin erilaisen olennon kuin Clauden ja Quasimodon lämmin ihailu
kohdistui tuona aikana Notre-Dameen: toinen, eräänlaisen vaiston
ohjaama puoli-ihminen rakasti sitä sen kauneuden, sen veistokuvien
ja kaikkien osien ihanan sopusoinnun vuoksi; toinen hehkuvan
mielikuvituksen omaava oppinut rakasti sitä sen merkityksen, sen
tarunomaisuuden, sen sisältämän ajatuksen, symbolin vuoksi, joka on
kätkettynä sen veistoksiin, aivan kuin julkisivun toinen kirjoitus
toisen alle palimpsestissa, toisin sanoen, sen arvoituksen vuoksi,
jonka se aina asettaa ajatuksen ratkaistavaksi.

Totta on myös, että arkkidiakoni oli siihen torniin, joka on
Grève-torin puolella sisustanut itselleen aivan kellojen viereen
pienen kammion, jonne ei kukaan, ei edes piispa, kuten sanottiin,
saanut astua ilman hänen suostumustaan. Tämän kammion oli laitattanut
ylös tornin muuriin korpinpesien joukkoon piispa Hugo de Besançon
[Hugo II de Bisuncio, 1326-1332], joka siellä aikoinaan oli
harjoittanut kiellettyjä temppuja. Kukaan ei tiennyt, mitä tämä
kammio sisälsi, mutta usein oli öisin Grève-torilta nähty pienessä
ikkuna-aukossa, joka oli tornin takasivulla, ihmeellisen punaisen
hohteen leimahtavan, sammuvan ja lyhyitten, yhtä pitkien väliaikojen
päästä uudelleen syttyvän. Pimeässä ja tuossa korkeudessa oli
tuo hohde, joka tuntui kuin palkeesta lähtevän, omituinen näky,
ja naapuriston hurskaat naiset sanoivat toisilleen: Siellä on
arkkidiakoni palkeineen, helvetti hehkuu tuolla ylhäällä.

Tähän ei suinkaan sisältynyt mitään todistusta noituudesta, mutta
siinä oli kuitenkin sen verran savua, että saattoi arvella tultakin
olevan, ja arkkidiakonilla oli tässä suhteessa epäilyttävä nimi.
Meidän on kuitenkin lisättävä, että egyptiläisillä tieteillä,
nekromantialla, noituudella, lumivalkoisimmalla ja viattomimmallakaan
ei ollut leppymättömämpää vihollista, taipumattomampaa ilmiantajaa
Notre-Damen viranomaisten edessä. Olipa tämä kammo todellista
tai ainoastaan koiranleuan kujetta, joka huutaa: _varas kiinni!_
kapitulin viisaat päät pitivät siitä huolimatta arkkidiakonia
sieluna, joka oli uskaltautunut helvetin eteiseen, eksynyt kabbalan
onkaloihin ja harhaili salaisten tieteitten pimeydessä. Kansa ei
myöskään erehtynyt tässä suhteessa; jokaiselle, joka oli hiemankin
tarkkanäköinen, oli aivan selvää, että Quasimodo oli paholainen
ja Claude Frollo noita. Olihan selvää, että kellonsoittajan tuli
palvella arkkidiakonia määrätty aika, mutta hän saisi tämän ajan
jälkeen palkaksi hänen sielunsa. Ja arkkidiakoni olikin sangen
huonossa huudossa kaikkien jumalisten sielujen kesken tavattoman
ankarista tavoistaan huolimatta, eikä heidän joukossaan ollut
ainoatakaan niin kokematonta jumalista nenää, joka ei tuntenut
hänessä noidan hajua.

Ja jos vuosien vieriessä oli hänen tietämisessään auennut pohjattomia
syvyyksiä, oli niitä auennut hänen sydämessäänkin. Sitä oli ainakin
syytä uskoa, kun tarkemmin tutki hänen kasvojaan, joissa näki hänen
sielunsa hohtavan kuin synkkien pilvien läpi. Miten hän oli saanut
tuon korkean kaljun otsaansa, miten hänen päänsä oli kumaraan
painunut, minkä tähden nuo ainaiset huokaukset kohoilivat hänen
rinnastaan? Mikä salainen ajatus sai hänen suunsa hymyilemään niin
katkerasti, samalla kun hänen rypistyneet silmäkulmansa lähestyivät
toisiaan kuin kaksi sonnia, jotka ovat valmiit puskusille? Mistä
johtui, että hänen tukkansa oli jo harmaantunut? Mikä sisäinen tuli
leimahti toisinaan hänen katseestaan, niin että hänen silmänsä
muistutti reikää sulatusuunin seinässä?

Nämä ankaran moraalisen taistelun ilmaukset olivat varsinkin
siihen aikaan, jota meidän kertomuksemme kuvaa, saaneet entistä
voimakkaamman sävyn. Useammin kuin kerran oli sattunut, että
joku kuoripoika säikähtäen sitä tulta, joka paloi arkkidiakonin
silmissä, oli pötkinyt pakoon nähdessään olevansa kahden hänen
kanssaan kirkossa. Useammin kuin kerran oli hänen vierustoverinsa
kuoripenkissä kuullut hänen jumalanpalveluksen aikana sotkevan
käsittämättömiä sanoja koraaliin _ad omnem tonum_. Useammin kuin
kerran oli joen rannalla asuva vaimo, joka pesi kapitulille,
kauhukseen nähnyt kynsien ja suonenvetoisesti puristuneitten sormien
jälkiä Josas'n herra arkkidiakonin messupaidassa.

Hän oli muuten itseään kohtaan ankarampi kuin koskaan ennen eikä
ollut milloinkaan esiintynyt niin esikuvallisesti. Sekä hänen
asemastaan että luonteestaan oli johtunut, että hän oli aina
pysytellyt loitolla naisista; nyt näytti hän vihaavan heitä enemmän
kuin milloinkaan ennen. Pelkkä silkkihameen kahina sai hänen vetämään
huppukauluksen silmilleen. Hän oli tässä suhteessa niin ankara,
että kun kuninkaan tytär, Beaujeun valtiatar, joulukuussa v. 1481
aikoi käydä Notre-Damen luostarissa, hän asettui vakavasti sitä
vastustamaan huomauttaen piispalle siitä Mustan kirjan asetuksesta,
joka on päivätty P. Bartholomeuksen päivänä v. 1334 ja joka
kieltää kaikilta naisilta, "nuorilta tai vanhoilta, ylhäisiltä tai
alhaisilta" pääsyn luostariin. Tämän vuoksi oli piispan täytynyt
huomauttaa hänelle legaatti Odon määräyksestä, joka tekee poikkeuksen
muutamiin ylhäisiin naisiin nähden (_aliquae magnates mulieres,
quae sine scandalo evitari non possunt_), joita ei saattanut ilman
häväistystä estää. Mutta arkkidiakoni ei ollut kuitenkaan tahtonut
taipua, vaan oli huomauttanut piispalle, että legaatin määräys, joka
oli peräisin vuodelta 1207, oli satakaksikymmentäseitsemän vuotta
Mustaa kirjaa vanhempi ja luonnollisestikin sen kumoama. Ja hän oli
kieltäytynyt näyttäytymästä prinsessalle.

Oli myös huomattu, että hänen inhonsa mustalaisia kohtaan oli yhä
kasvanut. Hän oli saanut piispan antamaan määräyksen, joka nimenomaan
kielsi mustalaisnaisia tanssimasta ja nelistämästä tamburiinia
tuomiokirkon torilla, ja hän oli samaan aikaan alkanut innokkaasti
tutkia viraston homeista arkistoa kerätäkseen ne tapaukset, jolloin
noitia ja velhovaimoja oli tuomittu poltettavaksi tai hirtettäväksi
osallistumisesta noituuden harjoittamiseen pukkien, emäsikojen tai
vuohien kanssa.




VI. Epäsuosio


Arkkidiakoni ja kellonsoittaja eivät olleet, kuten jo on mainittu,
erityisen suosittuja tuomiokirkon seutuvilla asuvain pariisilaisten
keskuudessa, olivatpa he rikkaita tai köyhiä. Kun Claude ja Quasimodo
läksivät yhdessä ulos, mikä ei ollut niinkään harvinaista, ja
heidän nähtiin, isännän edellä ja palvelijan muutaman askeleen
päässä hänen takanaan, kulkevan Notre-Damen seudun tyhjiä, kapeita
ja pimeitä katuja, tervehdittiin heitä pistosanoilla, ivallisilla
rallatuksilla tai karkeilla sukkeluuksilla heidän kulkiessaan ohi,
jollei Claude Frollo, mikä kuitenkin sattui harvoin, kulkenut pää
pystyssä ja näyttänyt neuvottomille koiranleuoille ankaraa, miltei
majesteetillista otsaansa.

He olivat korttelissaan kuin "runoilijat", joista Régnier puhuu.

    Runoniekkaa saatteli roskaväki
    kuin kerttujen parvi, joka pöllön näki.

Milloin pani joku pojanviikari alttiiksi kätensä ja jalkansa
sen käsittämättömän huvin vuoksi, että sai pistää nuppineulalla
Quasimodoa kyttyrään. Milloin hipaisi joku kaunis, nuori, vallaton ja
liian julkea tyttö papin mustaa kauhtanaa ja lauloi hänelle vasten
kasvoja ensi säkeen pilkkalaulusta: _Hihhei, nyt pirun kiinni sain_.
Tai sattui joskus, että joukko repaleisia eukkoja, jotka istua
kyyröttivät portailla jonkin portin pielessä, tervehti pappia ja
kellonsoittajaa kirouksilla heidän kulkiessaan ohi, ja joku mutisi
puoliääneen toisille:

"Katsokaas, tuon sielu tuossa on samanlainen kuin tuon toisen ruumis!"

Tai heilutti parvi koululaisia ja sotilaita, jotka olivat
aitahyppysillä, lakkejaan ja huusi heidät nähdessään:

_Eia! eia! Claudius cum claudo!_ [Eläköön! Katsokaas Claudea ja
ontuvaa!]

Mutta useimmiten eivät pappi ja kellonsoittaja lainkaan huomanneet
koko pilkkaa. Quasimodo oli liian kuuro, Claude liiaksi mietteisiinsä
vaipunut, kuullakseen kaikkia näitä kohteliaisuuksia.






VIIDES KIRJA




I. "Abbas beati Martini" [Pyhän Martinuksen luostarin apotti]


Dom Clauden maine oli levinnyt laajalle, ja se aiheutti suunnilleen
samoihin aikoihin, kun hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan madame
de Beaujeutä, vierailun, joka kauan tuotti hänelle päänvaivaa.

Oli ilta. Hän oli juuri messun jälkeen sulkeutunut kammioonsa
Notre-Damen luostarissa. Lukuun ottamatta joitakin nurkkaan
asetettuja pulloja, jotka sisälsivät epäilyttävän näköistä jauhetta,
joka suuresti muistutti kullantekojauhetta, ei tuossa pienessä
huoneessa ollut mitään tavatonta tai salaperäistä. Siellä täällä
seinillä oli tosin kirjoituksia, mutta ne olivat tunnustetusti
hyvien kirjailijoiden filosofisia tai uskonnollisia ajatelmia.
Arkkidiakoni oli juuri istuutunut suuren, käsikirjoitusten peittämän
kaappipöydän ääreen, jota kolmiliekkinen vaskilamppu valaisi. Hän
nojasi kyynärpäätään Honorius d'Autunin avonaiseen teokseen _De
praedestinatione et libero arbitrio_ [ennaltamääräyksestä ja vapaasta
tahdosta] ja selaili mietteissään painettua kaksitaitteista kirjaa,
jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka oli ainoa painotuote hänen
kammiossaan. Kesken mietteitään hän kuuli kolkutettavan ovelleen.

-- Kuka siellä? huusi oppinut nälkäisen koiran äänensävyllä, jolta
riistetään luunpalanen. Ääni ulkopuolelta vastasi:

-- Ystävänne Jacques Coictier.

Hän meni avaamaan.

Siellä oli todellakin kuninkaan lääkäri, noin viisikymmenvuotias
mies, jonka kovia kasvonpiirteitä ei parantanut vaaniva katse. Hänen
seurassaan oli joku toinen mies. Kummallakin oli yllään nilkkoihin
ulottuva, tummanharmaa, oravannahalla vuorattu takki, vyötäisillä vyö
ja päässä lakki samasta kankaasta kuin takki. Heidän kätensä olivat
hihojen, jalkansa takinliepeitten ja silmänsä lakin peitossa.

-- Herra armahtakoon, hyvät herrat! sanoi arkkidiakoni johtaen
heidät sisälle, -- enpä odottanut niin kunnioitettavia vieraita näin
myöhään. Näitä kohteliaita sanoja lausuessaan hän loi katseensa
lääkäristä hänen seuralaiseensa, jota hän tarkasti tutkivin ja
levottomin katsein.

-- Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tulla tervehtimään niin
kuuluisaa tiedemiestä kuin dom Claude Frollo de Tirechappea, vastasi
tohtori Coictier, joka franche-comtelaisella murteellaan lausui
sanansa laahustavan viitan koko majesteettisuudella.

Nyt alkoi lääkärin ja arkkidiakonin välillä onnentoivotusten
vaihto, jolla siihen aikaan oppineet aina aloittivat keskustelun
keskenään, mikä ei estänyt heitä sydämensä pohjasta halveksimasta
toisiaan. Niinhän asianlaita on vielä tänäkin päivänä; toiselle
kohteliaisuuksia latelevan tiedemiehen suu on hunajaisella sapelia
täytetyn pikarin kaltainen.

Claude Frollon onnittelut koskivat etupäässä niitä monia ajallisia
etuja, joita tuo arvon lääkäri oli kadehdittavan uransa aikana
osannut puristaa jokaisesta kuninkaan sairaudesta; parempi ja
varmempi alkemistinen toimi kuin viisasten kiven etsintä.

-- Todellakin! herra tohtori Coictier, -- minua on suuresti
ilahduttanut sisarenpoikanne, kunnianarvoisan herra Pierre Verser
nimitys piispaksi. Eikö hän ole Amiens'in piispana?

-- On kyllä, herra arkkidiakoni, Jumalan erikoisesta suosiosta ja
armosta.

-- Tiedättekö, että te näytitte oikein komealta jouluna tiliviraston
virkamieskomppanian etunenässä, herra presidentti?

-- Ainoastaan varapresidentti, dom Claude, ei muuta!

-- Miten edistyy mahtava talonne Rue Saint-André-des-Arcs'in
varrella? Sehän on oikea Louvre. Pidän erikoisesti portin päälle
veistetystä aprikoosipuusta, jossa on tuo hauska sanaleikki: _À
l'abri-cotier_. [Muodossa: _à l'abricotier_, aprikoosipuussa;
muodossa: _à l'abri côtier_, satamassa.]

-- Ah, mestari Claude, se nielee minulta tavattomia summia tuo
rakennus. Se saattaa minut puille paljaille.

-- No, no, onhan teillä palatsin vankila- ja tuomioistuintulonne sekä
vuokrat kaikista taloista, lihakaupoista, liikkeistä ja myymälöistä
sen alueella; onhan siinä lehmää lypsää.

-- Linnapahaseni Poissyssä ei ole tänä vuonna tuottanut minulle
mitään.

-- Mutta ovathan tullitulonne Trielistä, Saint-James'ista ja
Saint-Germain-en-Laye'sta melkoiset.

-- Satakaksikymmentä livreä, eikä edes pariisilaista.

-- Ja sitten on teillä kuninkaallisen neuvosherran toimi. Se on varma
tulolähde.

-- Niinpä kyllä, arvoisa virkaveli, mutta tuo kirottu Poligny, josta
on pidetty niin paljon puhetta, ei tuota vuodessa kuuttakymmentäkään
kultataaleria, tulipa sato miten hyvä tahansa.

Niissä kohteliaisuuksissa, joita dom Claude lausui Jacques
Coictier'lle, oli pilkallinen, ivallinen ja kujeileva sävy, jolla
etevämpi ja onneton persoonallisuus hetken huvikseen leikittelee
mitättömän henkilön pyylevällä menestyksellä. Toinen ei sitä
huomannut.

-- Kunniani kautta, sanoi lopuksi Claude ja puristi hänen kättään,
minua ilahduttaa suuresti nähdä teidät niin hyvissä voimissa.

-- Kiitos, mestari Claude.

-- Mutta kesken kaiken, huudahti Claude, miten voi teidän
kuninkaallinen potilaanne?

-- Hän palkitsee huonosti lääkärinsä, vastasi tohtori ja vilkaisi
salavihkaa seuralaiseensa.

-- Niinkö luulette, veli Coictier? sanoi hänen toverinsa. Nämä
sanat, jotka lausuttiin hämmästyneellä ja moittivalla äänensävyllä,
saivat arkkidiakonin jälleen kiinnittämään huomionsa tuntemattomaan,
josta hän ei oikeastaan ollut hetkeksikään kokonaan kääntänyt
katsettaan sen jälkeen, kun vieras astui hänen kammioonsa. Ainoastaan
niistä monista syistä, jotka estivät häntä loukkaamasta tohtori
Jacques Coictier'ta, Ludvig XI:n kaikkivoipaa lääkäriä, hän oli
vastaanottanut hänet tuntemattoman henkilön seurassa. Hänen ilmeensä
ei osoittanutkaan erikoista tyytyväisyyttä, kun Coictier lausui:

-- Kesken kaiken, dom Claude, tuon luoksenne virkatoverin,
joka teidän kuuluisuutenne vuoksi on halunnut tutustua teihin
henkilökohtaisesti.

-- Onko herra tiedemies? kysyi arkkidiakoni ja kiinnitti Coictier'n
seuralaiseen läpitunkevan katseensa. Katse, joka häntä kohtasi
vieraan tuuheitten kulmakarvojen alta, oli yhtä läpitunkeva ja
epäilevä kuin hänenkin.

Vieras oli, mikäli lampun himmeässä valossa saattoi arvostella,
noin kuusikymmenvuotias, keskikokoinen, sairaalloisen ja raihnaisen
näköinen ukko. Vaikka piirteet olivatkin porvarilliset, oli hänen
kasvoissaan kuitenkin jotain mahtavaa ja ankaraa; hänen silmänsä
loistivat harvinaisen kaarevain kulmain alta kuin valo luolasta; ja
syvälle painetun hatun alta saattoi aavistaa suuria suunnitelmia
hautovan nerokkaan otsan.

Hän kiirehti itse vastaamaan arkkidiakonin kysymykseen.

-- Kunnioitettava mestari, sanoi hän vakavalla äänellä, teidän
maineenne on tunkeutunut korviini ja olen tahtonut kysyä teiltä
neuvoa. Olen vain mitätön aatelismies maaseudulta ja riisun kengät
jaloistani astuessani oppineitten luokse. Tuleehan teidän tietää
nimeni. Nimeni on ukko Tourangeau.

-- Omituinen nimi aatelismiehelle! ajatteli arkkidiakoni. Samalla
hän tunsi seisovansa jonkin merkitsevän ja vakavan edessä. Hänen
terävä älynsä sai hänet heti aavistamaan yhtä terävän älyn tuon
tuntemattoman turkiksilla reunustetun hatun alta, ja kun hän tarkasti
noita vakavia kasvoja, katosi vähitellen kuin illanhämärä yöhön se
ironinen ilme, jonka Jacques Coictier'n läsnäolo oli tuonut hänen
synkkiin kasvoihinsa. Hän oli synkkänä ja äänetönnä istuutunut
suureen nojatuoliinsa, kyynärpää oli asettunut entiselle paikalleen
pöydälle ja otsa nojautunut käteen. Hetkisen mietittyään hän viittasi
kumpaakin vierasta istuutumaan ja sanoi ukko Tourangeaun puoleen
kääntyen:

-- Te tulette siis kysymään minulta neuvoa, mestari, ja missä
tieteessä?

-- Kunnioitettava mestari, vastasi ukko Tourangeau, olen sairas,
hyvin sairas. Sanotaan, että te olette suuri eskulapius, ja minä
tulen pyytämään teiltä erästä lääketieteellistä neuvoa.

-- Lääketieteellistä! sanoi arkkidiakoni ja pudisti päätään. Hän
näytti miettivän hetkisen ja jatkoi:

-- Ukko Tourangeau, sehän on nimenne, kääntäkää päätänne, niin te
näette vastaukseni valmiina seinällä.

Tourangeau noudatti kehoitusta ja luki päänsä kohdalta seinästä
seuraavan kaiverretun kirjoituksen: Lääketiede on _unelmien tytär_.
-- _Jamblikhos_.

Tohtori Jacques Coictier oli harmistuen kuullut seuralaisensa
kysymyksen, ja dom Clauden vastaus lisäsi sitä yhä. Hän kumartui ukko
Tourangeaun puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei
arkkidiakoni saattanut sitä kuulla:

-- Enkö sanonut teille, että hän on hullu? Mutta te halusitte
sittenkin nähdä hänet!

-- Saattaa hyvinkin olla niin, että tämä hullu on oikeassa, tohtori
Jacques, vastasi ukko yhtä hiljaa ja katkerasti hymähtäen.

-- Kuten haluatte! sanoi Coictier kuivasti ja kääntyi arkkidiakonin
puoleen:

-- Te sivuutatte varsin kevyesti kaikki, dom Claude, ja Hippokrates
ei tuota teille suurempaa vaivaa kuin pähkinä apinalle. Lääketiede
unelmaa! Luulenpa melkein, että apteekkarit ja tieteen mestarit
kivittäisivät teidät, jos olisivat läsnä. Te kiellätte siis
rakkausjuoman vaikutuksen vereen ja voiteitten lihaan? Te kiellätte
ikuisen kasvi- ja metallilääketaidon, jota sanotaan maailmaksi ja
joka on yksinomaan tehty tätä ikuista sairasta varten, jota sanotaan
ihmiseksi?

-- En kiellä, sanoi dom Claude kylmästi, lääketaitoa enkä sairasta.
Kiellän lääkärin.

-- Ei ole siis totta, vastasi Coictier kuumeten, että kihti
on sisäistä savipuolta, että tykinluodin haavoja parannetaan
paistetuilla rotilla hautomalla, että nuori veri sopivalla tavalla
johdettuna nuorentaa vanhoja suonia; ei ole siis totta, että kaksi ja
kaksi on neljä, ja että emprosthotonos seuraa opisthotonosta!

Arkkidiakoni vastasi liikahtamatta:

-- On tiettyjä seikkoja, joista ajattelen tietyllä tavalla.

Coictier punastui kiukusta.

-- No, no, hyvä Coictier, älkää innostuko, sanoi ukko Tourangeau.
Herra arkkidiakoni on ystävämme.

Coictier rauhoittui mutisten itsekseen: -- Hän on todellakin hullu!

-- Te teette minut, Herra paratkoon, neuvottomaksi, mestari Claude,
virkkoi ukko Tourangeau oltuaan hetken ääneti. Aioin kysyä teiltä
neuvoa kahdessa asiassa, joista toinen koskee terveyttäni, toinen
tähteäni.

-- Jos se oli asianne, herrani, vastasi arkkidiakoni, olisitte
tehnyt viisaammin, jos ette olisi vaivautunut luokseni. En usko
lääketieteeseen; en usko tähdistäennustamiseen.

-- Niinkö! virkkoi ukko hämmästyen.

Coictier naurahti väkinäisesti.

-- Näettehän, että hän on hullu, sanoi hän hiljaa ukko Tourangeaulle.
-- Hän ei usko astrologiaan!

-- Miten on selitettävissä, jatkoi dom Claude, -- että jonkin tähden
jokainen säde on jonkun ihmisen päähän kiinnitetty lanka!

-- No mihin te sitten uskotte? huudahti ukko Tourangeau.

Arkkidiakoni oli hetken kahden vaiheilla, sitten hän vastasi
surullisesti hymyillen, mikä tuntui kumoavan hänen sanansa:

-- _Credo in Deum_. [Uskon Jumalaan.]

-- _Dominum nostrum_ [Meidän Herraamme], lisäsi ukko Tourangeau
tehden ristinmerkin.

-- _Amen_, sanoi Coictier.

-- Kunnioitettava mestari, jatkoi ukko, minua ilahduttaa teidän hyvä
uskonne. Mutta miten suuri oppinut olettekin, ette kai ole vielä
sillä asteella, että kiellätte tieteen?

-- En, sanoi arkkidiakoni tarttuen ukko Tourangeaun käsivarteen, ja
innostunut leimaus välähti hänen himmeissä silmissään, -- en kiellä
tiedettä. En ole voinut niin pitkiä aikoja turhaan ryömiä luolan
lukemattomia käytäviä näkemättä kaukana pimeän käytävän päässä
valoa, liekkiä, ehkä hohdetta siitä häikäisevästä työpajasta, jossa
kärsivälliset ja viisaat ovat yllättäneet Jumalan.

-- Ja mitä sitten pidätte lopulta varmana, virkkoi Tourangeau.

-- Alkemiaa.

-- Mutta Herran nimessä, dom Claude, huudahti Coictier, -- alkemialla
on oikeutuksensa kylläkin, mutta miksi pilkata lääketiedettä ja
astrologiaa?

-- Tietonne ihmisestä ei ole mitään! tietonne taivaasta ei ole
mitään! lausui arkkidiakoni painavasti.

-- Silläpä suoriudutaan ylen helposti Epidauruksesta ja Khaldeasta,
virkkoi lääkäri pilkallisesti nauraen.

-- Kuulkaa, herra Jacques. Olen ilmaissut vakaumukseni. En ole
kuninkaan henkilääkäri, eikä hänen majesteettinsa ole antanut
minulle Dedalus-puutarhaa tähtien tutkimista varten. -- Älkää
kiihtykö, vaan kuunnelkaa minua. -- Minkä totuuden olette löytänyt,
en tahdo sanoa lääketieteestä, sillä sehän on pelkkää hullutusta,
vaan astrologiasta? Sanokaapa mitä olette toimittanut pystysuoralla
bustrofedonilla, mitä löytöjä olette tehnyt luvuilla ziruf ja zefirod?

-- Kiellättekö olkaluun sympaattisen voiman ja sen että
kabbalistiikka perustuu siihen?

-- Erehdys, herra Jacques! ei ainoakaan teidän lauselmistanne perustu
todellisuuteen. Alkemialla sitä vastoin on löytönsä. -- Voitteko
väittää sellaisia seikkoja vastaan, kuin että jää tuhat vuotta
maattuaan maan sisässä muuttuu vuorikristalliksi, ja että lyijy on
kaikkien metallien isä? (Sillä kulta ei ole metalli, kulta on valo.)
-- Lyijy tarvitsee vain neljä aikakautta, joista kukin kaksisataa
vuotta, muuttuakseen ensin punaiseksi arsenikiksi, sitten tinaksi
ja viimein hopeaksi. -- Eikö asianlaita ole niin? Mutta uskoa
olkaluuhun, ympyräviivaan ja tähtiin on yhtä naurettavaa kuin Suuren
Katayn asukasten tavoin uskoa, että kuhankeittäjä muuttuu myyräksi ja
jyvät karppikaloiksi.

-- Olen tutkinut hermetiikkaa, huusi Coictier, ja vakuutan...
Innostunut arkkidiakoni ei antanut hänen lopettaa.

-- Ja minä olen tutkinut lääketiedettä, astrologiaa ja hermetiikkaa.
Tässä yksin on totuus (näin sanoen hän otti lippaalta yhden noista
pulloista, joista edellä mainitsimme), tässä yksin on valo!
Hippokrates on unelma, Urania on unelma, Hermes on ajatus. Kulta on
aurinko, kullantekijä on jumala. Se on ainoa tiede. Olen käynyt läpi
koko lääketieteen ja astrologian, sanon sen teille vielä kerran, enkä
ole löytänyt mitään! Ihmisruumis, pimeyttä; tähdet, pimeyttä!

Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa mahtavan ja innoittuneen
näköisenä. Tourangeau tarkasti häntä ääneti. Coictier koetti
naurahtaa, kohautti huomaamatta olkapäitään ja toisti hiljaa:

-- Hän on hullu!

-- Ja tuo suuri päämäärä, virkkoi yhtäkkiä Tourangeau, -- oletteko
saavuttanut sen? Onko teidän onnistunut tehdä kultaa?

-- Jos minun olisi onnistunut, sanoi arkkidiakoni painostaen hitaasti
sanojaan kuten ainakin henkilö, joka on mietteisiinsä vaipunut, --
olisi Ranskan kuninkaan nimi Claude eikä Ludvig.

Ukko rypisti kulmakarvojaan.

-- Mitä sanonkaan? jatkoi dom Claude ylpeän halveksivasti hymyillen.
-- Mitä merkitsisi minulle Ranskan valtaistuin, kun voisin uudelleen
rakentaa itämaisen keisarikunnan!

-- Todellakin! virkkoi ukko.

-- Tuota hupsuraukkaa! mutisi Coictier.

Arkkidiakoni, joka näytti oikeastaan puhelevan itsekseen, jatkoi:

-- Mutta minä ryömin vielä; revin rikki kasvoni ja polveni
maanalaisen käytävän kiviin. Näen vasta vilauksen, en enempää; en
osaa lukea, vain tavailla.

-- Ja kun osaatte vihdoin lukea, voitteko silloin tehdä kultaa? ukko
kysyi.

-- Epäilemättä! sanoi arkkidiakoni!

-- Pyhä Neitsyt tietää, että olen rahan tarpeessa ja haluaisin
mielelläni oppia lukemaan kirjojanne. Sanokaa minulle, kunnioitettava
mestari, onko tieteenne Pyhän Neitsyen vihollinen tai hänelle
vastenmielinen?

Dom Claude vain suoristi itseään ja vastasi tyynen arvokkaasti:

-- Kenen arkkidiakoni minä olen?

-- Se on totta, hyvä mestari. No niin, ettekö haluaisi perehdyttää
minua taitoonne? Opettakaa minua tavailemaan kanssanne.

Claude ryhdistyi Samuelin tapaiseen majesteettiseen ja
ylimmäispapilliseen asentoon.

-- Vanhus, tarvitaan monin verroin enemmän vuosia, kuin teillä
on jäljellä, tuohon matkaan salattujen tietojen valtakunnassa.
Teidän päänne on jo harmaa! Luolasta ei astuta ulos ennen kuin
valkohapsisena, mutta sinne on mentävä jo mustatukkaisena. Tiede
kykenee omin päinkin vallan hyvin uurtamaan, kuihduttamaan ja
vanhentamaan ihmiskasvot, ilman että vanhuuden tarvitsee lahjoittaa
hänelle kurttujaan. Mutta jos te siitä huolimatta tunnette
vastustamatonta halua vielä tuossa iässä ruveta oppilaaksi ja oppia
selittämään viisaitten kauheita aakkosia, niin tulkaa luokseni, minä
koetan. En kehoittaisi teitä, vanhusraukka, tutkimaan pyramidien
hautakammioita, joista vanha Herodotos puhuu, tai Babylonin
tiilitornia, tai Eklingan suunnatonta valkomarmoritemppeliä Intiassa.
En ole enempää kuin tekään nähnyt kaldealaisia rakennuksia, jotka
oli rakennettu Sihran pyhän kaavan mukaan, en Salomonin hävitettyä
temppeliä enkä israelilaisten kuninkaitten hautojen murrettuja
kiviovia. Me saamme tyytyä niihin Hermeksen kirjan katkelmiin, joita
meillä täällä on käsillä. Minä selitän teille pyhän Kristoforoksen
kuvapatsaan, Kylväjän sekä Sainte-Chapellen portaalin kahden enkelin
symbolin, noiden, joista toinen pitää kättään maljassa, toinen
pilvessä.

Tässä keskeytti hänet Jacques Coictier, jonka arkkidiakonin
innostuneet sanat olivat heittäneet satulasta, mutta joka nyt jälleen
nousi selkään ja huudahti oppineen väittelijän voitonriemulla, kun
hän luulee keksineensä oikein musertavan vastaväitteen:

-- _Erras, amice Claudi_ [Erehdyt, Claude ystävä]. Symboli ei ole
luku. Te sekoitatte Orfeuksen ja Hermeksen.

-- Te erehdytte itse, vastasi arkkidiakoni rauhallisesti. -- Dedalus
on kivijalka, Orfeus on muuri, mutta Hermes on rakennus. Siinä on
kaikki. -- Tulkaa, milloin haluatte, hän jatkoi kääntyen Tourangeaun
puoleen,-- niin näytän teille kultajyväset Nicolas Flamelin
sulattimon pohjasta, ja voitte verrata niitä Guillaume de Paris'n
kultaan. Opetan teille kreikkalaisen _peristera_ sanan salaiset
ominaisuudet. Mutta ennen kaikkea opetan teitä lukemaan aakkosten
marmorikirjaimia, kirjan graniittisivuja. Lähdemme piispa Guillaumen
ja Saint-Jean-le-Rondin portaalilta Sainte-Chapelleen, sitten menemme
Nicolas Flamelin taloon Rue Marivault'n varrella, hänen haudalleen
Saints-Innocents'in hautuumaalle, hänen kahteen sairaalaansa Rue
Montmorencyn varrella. Opetan teitä lukemaan hieroglyfejä, jotka
peittävät nuo neljä suurta rautajalustaa Saint-Gervais'n ja Rue de
la Ferronnerien sairaalain portaaleissa. Tavailemme yhdessä lävitse
Saint-Cômen, Sainte-Geneviève-des-Ardents'in, Saint-Martinin,
Saint-Jacques-de-la-Boucherien julkisivut...

Tourangeau ei ollut enää pitkään aikaan näyttänyt ymmärtävän
dom Claudea, niin älykkäänä kuin hänen katseensa seurasikin
arkkidiakonia. Hän keskeytti hänet:

-- Herra paratkoon! mitä ne teidän kirjanne sitten ovat?

-- Tuossa on yksi, sanoi arkkidiakoni.

Ja avaten kammionsa ikkunan hän osoitti suunnatonta
Notre-Dame-kirkkoa, joka torneineen, kiviseinineen ja valtavine
selkineen piirtyi mustana varjokuvana tähtitaivasta vasten ikään kuin
kaksipäinen, jättiläismäinen, keskellä kaupunkia istuva sfinksi.

Katseltuaan hetken ääneti tuota jättiläismäistä kirkkoa hän ojensi
huoaten oikean kätensä edessään olevaa avointa kirjaa ja vasemman
Notre-Damea kohden ja lausui, samalla kun hänen surullinen katseensa
siirtyi kirjasta kirkkoon:

-- Niin, tämä surmaa tuon.

Coictier, joka innokkaana oli kumartunut kirjan puoleen, ei malttanut
olla huudahtamatta:

-- Mutta mitä tässä sitten niin ihmeellistä on? _Glossa in epistolas
D. Pauli. Norimbergae, Antonius Koburger, 1474_. Sehän ei ole mikään
uutuus. Se on Petrus Lombarduksen, magister sententiarumin kirja.
Siksikö että se on painettu?

-- Tepä sen sanoitte, vastasi Claude, joka näytti vaipuneen syviin
mietteisiin ja seisoi etusormi painettuna folianttia vasten, joka
oli lähtenyt Nürnbergin kuuluisasta kirjapainosta. Sitten hän lausui
seuraavat mystilliset sanat:

-- Niin, niin, pikku seikat hallitsevat suuria; hammas voittaa
ainepaljouden. Niilinrotta surmaa krokodiilin, miekkakala surmaa
valaan, kirja surmaa rakennuksen.

Luostarin kello alkoi soida samassa, kun tohtori Jacques taas
kuiskasi seuralaisensa korvaan ainaisen kertosäkeensä:

-- Hän on hullu.

Toinen vastasi siihen tällä kertaa:

-- Luulenpa melkein.

Iltasoiton jälkeen ei kukaan vieras saanut enää oleskella
luostarissa. Vieraat tekivät lähtöä.

-- Mestari, sanoi ukko Tourangeau hyvästellessään arkkidiakonia, minä
pidän oppineista ja nerokkaista miehistä ja pidän teitä erikoisessa
arvossa. Tulkaa huomenna Tournelles-palatsiin ja kysykää Saint-Martin
de Tours'in apottia.

Arkkidiakoni palasi kammioonsa hämmästyneenä; hänelle selvisi
vihdoin, kuka ukko Tourangeau oli; hän muisti seuraavan kohdan
Saint-Martin de Tours'in kartulariumista: _Abbas beati Martini,
Scilicet Rex Franciae, est canonicus de consuetudine et habet
parvam praebendam quam habet sanctus Venantius et debet sedere
in sede thesaurarii_. [Pyhän Martinuksen luostarin apotti, se on
Ranskan kuningas, on itseoikeutettu kaniikki ja P. Venantiuksen
pienen palkkapitäjän omistaja ja on oikeutettu istumaan pöydässä
rahastonhoitajan paikalla.]

Vakuutettiin arkkidiakonin tästä lähtien olleen usein keskusteluissa
Ludvig XI:n kanssa Olivier le Daimin ja Jacques Coictier'n suureksi
harmiksi, joista jälkimmäinen tapansa mukaan löylytti ankarasti
kuningasta.




II. Tämä surmaa tuon


Lukijattaremme suonevat anteeksi, että tässä hetkeksi pysähdymme
tutkimaan, mikä ajatus saattoi piillä noissa arkkidiakonin
arvoituksellisissa sanoissa: _Tämä surmaa tuon. Kirja surmaa
rakennuksen_.

Omasta puolestamme uskomme, että ajatus oli kaksinainen. Ensiksikin
pappisajatus. Siinä oli papin pelkoa uutta voimaa, kirjapainotaitoa
kohtaan. Siinä oli kirkonmiehen hämmästystä Gutenbergin loistavan
kirjapainon edessä. Saarnatuoli ja käsikirjoitus, puhuttu sana ja
kirjoitettu sana siinä pelkäsi painettua sanaa; jotain sen tapaista
kuin varpusen hämmennys, joka näkee enkeli Légion levittävän kuusi
miljoonaa siipeään. Se oli profeetan huudahdus, joka jo kuulee
vapautuneen ihmiskunnan kohisevan ja liikehtivän, -- joka näkee älyn
tulevaisuudessa hävittävän luulon, ajattelun murtavan uskon, maailman
järkyttävän Roomaa. Filosofin ennustus, joka näkee inhimillisen
ajatuksen kirjapainon siivillä haihtuvan teokratian säiliöstä.
Sotilaan kauhistusta, joka tutkii muurinsärkijän pronssipäätä ja
sanoo: Torni murtuu. Se merkitsi, että toinen valta seuraisi toista.
Se lausui toisin sanoen: Kirjapaino surmaa kirkon.

Mutta tämän ajatuksen alla, joka epäilemättä oli ensimmäinen ja
yksinkertaisin, oli meidän mielestämme toinen ja uudempi, joka johtui
edellisestä. Sitä oli vaikeampi huomata ja helpompi vastustaa, se
oli aivan yhtä filosofinen eikä enää yksinomaan papin, vaan myös
tiedemiehen ja taiteilijan käsitys. Siinä ilmeni aavistus, että
ihmisajatus muuttaessaan muotoa myös muuttaisi ilmaisutapaa, että
kunkin sukupolven johtavaa ajatusta ei enää kirjoitettaisi samalla
aineella ja samalla tavalla, että luja ja kestävä kivikirja jättäisi
sijan vielä lujemmalle ja kestävämmälle painetulle kirjalle. Tässä
mielessä oli arkkidiakonin hämärällä lauseella uusi merkitys. Se
tahtoi sanoa, että toinen taito syrjäyttäisi toisen. Se merkitsisi:
Kirjapainotaito surmaa rakennustaiteen.

Itse asiassa onkin aikain alusta kristillisen ajanlaskun
viidenteentoista vuosisataan saakka rakennustaide ihmiskunnan
suuri kirja, ihmisen tärkein voiman tai älyn ilmaus hänen eri
kehitysasteillaan.

Kun vanhimpien ihmisrotujen muistia rasitti liiallinen kuormitus,
kun inhimillisten muistojen määrä kävi niin raskaaksi ja sekavaksi,
että paljas lentävä sana oli vaarassa eksyä siihen, kirjoitettiin
ne maaperään samalla kertaa havainnollisimmalla, kestävimmällä ja
luonnollisimmalla tavalla. Jokaiselle perinteelle pystytettiin
muistomerkki.

Ensimmäiset muistomerkit olivat yksinkertaisia kivilohkareita, _jotka
eivät olleet rautaa tunteneet_, sanoo Mooses. Rakennustaide alkoi
niinkuin kaikki kirjoitustaito. Se oli aluksi aakkosia. Pystytettiin
kivi, ja se oli kirjain, ja jokainen kirjain oli hieroglyfi, ja
jokaisessa hieroglyfissä oli ryhmä ajatuksia, aivan kuin kapiteeleja
pylväiden päissä. Niin menettelivät kaikki rodut, kaikkialla, samaan
aikaan, koko maapallolla. Kelttien pystyttämiä kiviä tapaa Siperiassa
samoin kuin Amerikan aroilla.

Myöhemmin muodostettiin sanoja. Asetettiin kiviä päällekkäin,
yhdistettiin näitä graniittitavuja, ja sana aloittelihe muutamilla
yhdistelmillä. Kelttien dolmen ja cromlech, etruskien tumulus ja
heprealaisten galgal ovat sanoja. Jotkut niistä, erikoisesti tumulus,
ovat henkilönnimiä. Toisinaan tapahtui, että kun oli viljalti kiviä
ja laaja tasanko, kirjoitettiin kokonainen ajatus. Kamakin suunnaton
röykkiö on jo kokonainen lauselma.

Viimein kirjoitettiin kirjoja. Tarut olivat synnyttäneet symboleja,
joiden alle ne hävisivät kuin puunrunko lehvien alle. Kaikki
nuo symbolit, joihin ihmiskunta uskoi, kasvoivat, lisääntyivät,
sekoittuivat, kehittyivät yhä enemmän; ensimmäiset muistomerkit
eivät enää riittäneet niitä sisällyttämään itseensä; ne paisuivat
joka puolelta niiden yli. Nämä muistomerkit kykenivät töin tuskin
ilmaisemaan vanhinta perinnettä, joka itsekin oli yksinkertainen,
alaston, maassa lepäävä. Symbolin täytyi saada laajentua
rakennukseksi. Rakennustaide kehittyi nyt inhimillisen ajatuksen
keralla; siitä tuli jättiläinen, jolla oli tuhansia päitä ja
käsivarsia ja joka ilmaisi kestävässä, havaittavassa, ruumiillisessa
muodossa koko tuon häilyvän symboliikan. Samalla kun Dedalus,
joka on voima, mittasi, samalla kun Orfeus, joka on äly, lauloi,
alkoivat pylväs, joka on kirjain, arkadi, joka on tavu, pyramidi,
joka on sana, samalla sekä mittausopillisen että runollisen lain
liikkeelle panemina ryhmittyä, yhdistyä, sulautua, laskeutua,
nousta, asettua rinnan maassa, kerrostua kohden taivasta, kunnes ne
aikakauden johtavan ajatuksen sanelun mukaan olivat kirjoittaneet
nuo ihmeelliset kirjat, jotka myös olivat ihmeellisiä rakennuksia:
Eklingan pagodin, Egyptin Ramseionin, Salomonin temppelin.

Ajatus-äiti, sana, ei ollut ainoastaan kaikkien näiden rakennusten
perustana, vaan se ilmeni myös niiden muodossa. Niinpä ei esimerkiksi
Salomonin temppeli ollut ainoastaan pyhän kirjan kuori, se oli pyhä
kirja itse. Sen jokaisessa samakeskisessä ympärysmuurissa saattoivat
papit lukea sanan käännettynä ja juhlistettuna silmälle, ja he
seurasivat siten sen muutoksia pyhäköstä pyhäkköön, kunnes viimein
löysivät sen viimeisessä tabernaakkelissaan konkreettisimmassa
muodossa, joka vielä oli rakennustaidetta: arkissa. Siten oli sana
suljettu rakennukseen, mutta sen kuva oli muovailtu kuoreen niinkuin
ihmiskasvot muumioarkkuun.

Eikä yksin rakennus vaan myös niiden valitsema paikka ilmaisi
ajatuksen, jota ne edustivat. Sitä mukaa, oliko ajatus, jota
niiden tuli ilmaista, valoisa vai synkkä, koristi Kreikka vuorensa
silmälle sopusointuisilla temppeleillä, kaivoi Intia vuorensa
ontoiksi, laatiakseen noita maanalaisia, muodottomia pagodeja, joita
kannattavat lukemattomat rivit graniittielefantteja.

Siten on ihmismaailman ensimmäisen kuudentuhannen vuoden aikana,
Hindustanin vanhimmista pagodeista Kölnin tuomiokirkkoon saakka,
rakennustaide ollut ihmiskunnan varsinainen kirjoitus. Ja tämä
on niin totista totta, ettei ainoastaan kullakin uskonnollisella
symbolilla, vaan myös jokaisella inhimillisellä ajatuksellakin on
sivunsa, muistomerkkinsä tässä mittaamattomassa kirjassa.

Kaikki sivistys alkaa teokratialla ja päättyy demokratiaan. Tämä
vapauden laki, joka seuraa yhteyttä, on rakennustaiteen kirjaan
kirjoitettuna. Meidän ei kuitenkaan pidä luulla, -- sitä haluamme
erityisesti painottaa --, että rakennustaide kykenee pystyttämään
ainoastaan temppeleitä, ilmaisemaan taruja ja pappissymboliikkaa
sekä kivilehdilleen kirjoittamaan lain salaperäiset taulut. Jos niin
olisi, niin silloin se ei voisi ilmaista ihmishengen uutta tilaa, sen
toiselta puolelta täydet lehdet jäisivät takasivuiltaan tyhjiksi, sen
teos olisi puolinainen, sen kirja vaillinainen, kun jokaisen kansan
elämässä tulee hetki, jolloin pyhä symboliikka kuluu pois ja häviää
vapaan ajatuksen vallan alle, kun ihminen vapautuu papista, kun
filosofisten järjestelmäin rehevä kasvu kuihduttaa uskonnon kasvot.
Mutta niin ei ole asianlaita.

Ottakaamme esimerkiksi keskiaika, jonka me näemme selvemmin, koska
se on meitä lähempänä. Sen ensimmäisen ajanjakson aikana, jolloin
teokratia järjestää Eurooppaa, jolloin Vatikaani kerää ja järjestää
ympärilleen aineksia Roomaksi, joka rakennettiin siitä Roomasta,
joka on Kapitoliumin raunioissa, jolloin kristinusko kiertää
vanhan sivistyksen raunioilla ja keräilee kaikki yhteiskunnan
kerrokset ja rakentaa raunioista uuden, pappisvaltaisen maailman,
jonka päätekivenä on papillisuus, kuullaan tästä kaaoksesta aluksi
salaisesti, sitten nähdään vähitellen kristinuskon elävöittävän
hengen vaikutuksesta ja barbaarien kätten avulla syntyvän kuolleesta
kreikkalaisesta ja roomalaisesta rakennustaiteesta tuon salaperäisen
romaanisen rakennustaiteen, joka on Egyptin ja Intian teokraattisen
rakennustaiteen sisar, puhtaan katolisuuden muuttumaton vertauskuva,
paavillisen yhteyden horjumaton hieroglyfi. Koko sen kauden ajatus
on itse asiassa tähän synkkään romaaniseen tyyliin kirjoitettuna.
Siinä tuntee kaikkialla vallan, yhteyden, läpäisemättömyyden,
ehdottomuuden, Gregorius VII:n; kaikkialla papin, ei missään ihmistä;
kaikkialla yhteiskuntaluokan, ei missään kansaa.

Mutta sitten tulee ristiretkien aika. Ne ovat suuria kansanliikkeitä,
ja jokainen suuri kansanliike, olkoon sen syy ja tarkoitus mikä
tahansa, on aina viime kädessä ihmishengen vapautusta. Uutuudet
raivaavat itselleen tien. Nyt alkaa jacquerioiden, praguerioiden ja
liigojen ajanjakso. Auktoriteettia uhataan, yhteyttä järkytetään.
Feodalismi tahtoo jakaa saaliin teokratian kanssa, odotellen
kansaa, joka myöhemmin nousee vastustamattomana ja, kuten aina,
näyttelee leijonan osaa, _Quia nominor leo_ [Sillä nimeni on
leijona]. Aatelisvalta kohoaa siis siten pappisvallan, porvarisvalta
aatelisvallan alta. Euroopan ulkomuoto on muuttunut. No niin,
rakennustaiteen muoto on myös muuttunut. Se on niinkuin sivistyskin
kääntänyt lehteä, ja aikojen uusi henki löytää sen valmiina
kirjoittamaan sanelunsa mukaan. Se on palannut ristiretkiltä
suippokaaren samoin kuin kansat vapauden kera. Rooman pala palalta
muretessa kuolee romaaninen rakennustaide. Hieroglyfi hylkää
tuomiokirkon ja ryhtyy vaakunakilpien kuvilla koristamaan linnoja
ja luomaan feodalismiin loistoa. Tuomiokirkko itse, tuo ennen
niin dogmaattinen rakennus, joutuu nyt kaupungin porvariston,
kunnan, vapauden haltuun, papilta taiteilijan käsiin. Taiteilija
rakentaa sen makunsa mukaan. Hyvästi, mysteeri, taru, laki. Nyt
hallitsee mielikuvitus ja oikku. Kunhan pappi saa basilikansa ja
alttarinsa, hän antaa toisten pitää huolen lopusta. Neljä seinää ovat
taiteilijan. Rakennustaiteellinen kirja ei enää kuulu papistolle,
uskonnolle, Roomalle; se on mielikuvituksen, runouden, kansan oma.
Siitä ne nopeat ja lukemattomat muutokset, jotka hämmästyttävät tässä
rakennustaiteessa, joka kesti vain kolmesataa vuotta, kun jäykän
liikkumaton romaaninen rakennustyyli kesti kuusi tai seitsemän.

Taide edistyy jättiläisaskelin. Kansan keskuudesta noussut nero ja
alkuperäisyys on ottanut käsiinsä johdon, joka ennen oli piispoilla.
Jokainen polvi kirjoittaa ohimennen rivinsä kirjaan. Se raapii
vanhat romaaniset hieroglyfit tuomiokirkkojen julkisivuista;
enintään näkee siellä täällä dogmin pistävän esiin uuden symbolin
alta. Kansanomainen päällys antaa tuskin aavistaakaan uskonnollista
luurankoa sen alta. On mahdotonta kuvitella kaikkia niitä vapauksia,
joita arkkitehdit nyt ottavat, vieläpä kirkkoa vastaankin. On
pylväänpäitä sellaisia kuin Palais de Justicen lämpiössä, joissa
munkit ja nunnat lepäävät häpeällisesti toisiinsa kietoutuneina.
Pääportaaleita sellaisia kuin Bourges'in tuomiokirkossa, jossa Noakin
seikkailu on täydellisenä kuvattu kiveen. Pesuasioita sellaisia
kuin Bochervillen luostarikirkossa, jossa juopunut, aasinkorvilla
varustettu munkki nauraa malja kädessä vasten seurakunnan kasvoja.
Tähän aikaan on kiveen kirjoitetulla sanalla etuoikeuksia, joita
täysin voi verrata nykypäivien sanomalehtien vapauksiin.

Tämä vapaus menee sangen pitkälle. Joskus ilmaisee portaali,
otsikko, koko kirkkokin symbolisen ajatuksen, joka on aivan vieras
jumalanpalvelukselle, vieläpä suorastaan vihollismielinenkin kirkkoa
kohtaan. Kolmannellatoista vuosisadalla on Guillaume de Paris,
viidennellätoista Nicolas Flamel kirjoittanut sellaisia sivuja.
Saint-Jacques-de-la-Boucherie oli kokonaan vastustuskirkko.

Ainoastaan siten oli ajatus siihen aikaan vapaa, ja se
kirjoitettiinkin kokonaan vain noihin kirjoihin, joita nimitetään
rakennuksiksi. Ellei se olisi pukeutunut rakennuksen muotoon,
vaan ollut niin varomaton, että olisi uskoutunut käsikirjoituksen
muotoon, olisi pyöveli sen julkisesti polttanut. Kirkon portaalin
ajatuksen olisi ollut pakko todistaa vapaan ajatuksen teloitus.
Kun sillä ei näin ollen ollut muuta ilmaisumahdollisuutta kuin
rakennustaide, käytti se sitä hyväkseen kaikkialla. Siitä se
ääretön määrä tuomiokirkkoja, jotka peittävät Euroopan, luku niin
suunnaton, että on vaikea uskoa sitä, vaikkakin on vakuuttautunut
sen todenperäisyydestä. Kaikki yhteiskunnan aineelliset ja henkiset
voimat suuntautuivat samaan päämäärään: rakennustaiteeseen. Rakentaen
muka kirkkoja Jumalalle kehittyi taide suurenmoiseen kukoistukseen.

Siihen aikaan tuli jokaisesta, joka oli syntynyt runoilijaksi,
arkkitehti. Se nerous, joka oli hajallaan joukkojen keskuudessa
ja tunsi feodalismin painavan ja likistävän itseään kuin
pronssikilpisen katon, tapasi ainoan johdattimen rakennustaiteessa,
ja sen iliaadit saivat tuomiokirkon muodon. Kaikki muut taiteet
asettuivat kuuliaisina arkkitehtien käytettäväksi. He olivat
noiden suurten teosten rakentajia. Arkkitehti, runoilija, mestari
sisällytti itseensä kuvanveiston, joka koristi hänen julkisivunsa,
maalaustaiteen, joka väritti hänen ikkunansa, soitannon, joka
sai hänen kellonsa kaikumaan ja hänen urkunsa soimaan. Itse
runousraukankin varsinaisessa mielessä, joka itsepintaisesti asusti
käsikirjoituksissa, täytyi jotakin merkitäkseen astua joukkoon
kirkkolaulun muodossa, mikä oikeastaan oli sama osa, jota Aiskyloksen
tragediat olivat esittäneet Kreikan uskonnollisissa juhlissa ja
Genesis Salomonin temppelissä.

Siten on rakennustaide Gutenbergiin saakka merkittävin yleisin
kirjoitus. Tähän graniittikirjaan, joka aloitettiin itämailla ja jota
jatkettiin kreikkalaisena ja roomalaisena muinaisaikana, on keskiaika
kirjoittanut viimeisen lehden. Tuo ilmiö, että luokkarakennustaidetta
seuraa kansanrakennustaide, jonka juuri olemme huomanneet
keskiajalla, toistuu muuten kaikkien samanluontoisten ihmishengen
liikkeiden keralla historian muiden suurten ajanjaksojen aikana.
Niinpä esimerkiksi, kosketellaksemme tässä ainoastaan muutamalla
sanalla lakia, jonka laveampi esittäminen vaatisi kokonaisia teoksia,
seurasi kaukana idässä vanhimpain aikain kehdossa, intialaista
rakennustaidetta foinikialainen, arabialaisen rakennustaiteen rikas
äiti; klassillisella muinaisajalla egyptiläistä rakennustaidetta,
josta etruskilainen tyyli ja kyklooppi-muistomerkit olivat vain
toisintoja, kreikkalainen, jonka piirissä roomalainen tyyli on vain
kartaagolaisen kupolin liiaksi kuormitettua jatkoa; ja uudempana
aikana romaanista rakennustaidetta goottilainen. Ja jos yhdistää
nämä kolme sarjaa, löytää kolmessa vanhemmassa sisaruksessa,
intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa,
saman symbolin: se on, teokratian, luokan, yhteyden, dogmin, tarun,
Jumalan; ja kolmessa nuoremmassa sisaruksessa, foinikialaisessa,
kreikkalaisessa ja goottilaisessa rakennustyylissä, olkoonpa niiden
luonteesta kasvava muoto miten erilainen tahansa, myös saman
ilmaisun, se on, vapauden, kansan, ihmisen.

Intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa
tuntee aina papin, ei muuta kuin papin, nimitettäköön häntä
sitten brahmaaniksi, magiksi tai paaviksi. Niin ei ole kansan
rakennustaiteen laita. Sen tuotteet ovat rikkaampia, eivätkä
niin pyhiä. Foinikialaisessa tuntee kauppiaan, kreikkalaisessa
tasavaltalaisen, goottilaisessa porvarin.

Kaikkien teokraattisten rakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat
muuttumattomuus, kehityksen kammo, sitkeä pysyminen perinnäisissä
viivoissa, alkuperäisten tyyppien pyhittäminen, kaikkien ihmisen
ja luonnon muotojen pysyvä alistuminen symbolin käsittämättömiin
oikkuihin. Ne ovat hämäriä kirjoja, joita vain vihityt saattavat
selittää. Muuten on jokaisella muodolla, vieläpä jokaisella
muodottomuudellakin merkityksensä, joka tekee sen loukkaamattomaksi.
Älkää vaatiko intialaisia, egyptiläisiä ja romaanisia arkkitehteja
muuttamaan piirustuksiaan tai parantamaan kuvanveistoaan.
Täydellisyys on heistä jumalattomuutta. Näissä rakennustaiteissa
näyttää dogmin jäykkyys levinneen kiven ylle uutena kivettymisenä.
Kaikkien kansanrakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat
sitävastoin moninaisuus, kehitys, omaperäisyys, runsaus, alituinen
liike. Ne ovat jo tarpeeksi vapautuneet uskonnosta ajatellakseen
teostensa kauneutta, hoitaakseen sitä ja korjatakseen lakkaamatta
sen veistokuva- tai lehtikuviokoristusta. Ne kuuluvat vuosisataansa.
Niissä on inhimillistä, jota ne lakkaamatta sekoittavat jumalalliseen
symboliin, jonka alaisina ne vielä näyttäytyvät. Siksi nämä
rakennukset ovat kaikkien sielujen, kaikkien älyjen, kaikkien
mielikuvituksien saavutettavissa; ne ovat vielä symbolisia, mutta
helppotajuisia kuin luento. Teokraattisen rakennustaiteen ja tämän
välillä on sama ero kuin pyhän kielen ja kansankielen, hieroglyfin ja
taiteen, Salomonin ja Feidiaksen välillä.

Jos nyt tiivistämme muutamaan sanaan ytimen siitä, mitä olemme
lyhyesti kosketelleet, jättämällä pois joukon todistuksia ja
yksityiskohtaisia huomautuksia, tulemme siihen tulokseen, että
rakennustaide aina viidenteentoista vuosisataan saakka on ollut
ihmiskunnan tärkein kirjaanpanoväline, että tänä aikana ei ole
maailmassa esiintynyt ainoatakaan kehittyneempää ajatusta, joka
ei olisi muodostunut kirkoksi, että jokaisella kansanomaisella
aatteella samoin kuin jokaisella uskonnollisella lailla on ollut
muistomerkkinsä; sanalla sanoen, ettei ihmissuku ole ajatellut
ainoatakaan vaikuttavampaa ajatusta, jota se ei olisi kirjoittanut
kiveen. Ja miksi? Siksi, että jokainen ajatus, olipa se uskonnollinen
tai filosofinen, pyrkii jatkuvaan elämään; siksi, että aate,
joka on elähdyttänyt yhtä sukupolvea, pyrkii elähdyttämään
toistakin ja jättämään jälkiä itsestään. Mutta miten heikko
onkaan käsikirjoituksen kuolemattomuus! Miten kestävä, luja ja
säilyvä kirja onkaan siihen verrattuna rakennus! Kirjoitetun sanan
hävittämiseen tarvittiin vain soihtu tai turkkilainen. Rakennetun
sanan hävittämiseen vaadittiin yhteiskunnallinen vallankumous tai
maanjäristys. Barbaarit ovat vyöryneet Kolosseumin yli, vedenpaisumus
mahdollisesti pyramidien yli.

Viidennellätoista vuosisadalla kaikki muuttuu.

Ihmisajatus keksii keinon jatkaakseen olemassaoloaan, keinon, joka ei
ainoastaan ole pysyvämpi ja kestävämpi kuin rakennustaide, vaan myös
yksinkertaisempi ja helpompi. Rakennustaide syöstään valtaistuimelta.
Orfeuksen kivikirjaimia seuraa Gutenbergin lyijykirjaimet.

_Kirja surmaa rakennuksen_.

Kirjapainotaidon keksintö on historian suurin tapaus. Se on
päävallankumous. Se on ihmiskunnan ilmaisutavan täydellinen uudistus;
ihmisajatus riisuu yhden muodon pukeutuakseen toiseen; vanha
symbolinen käärme, joka on edustanut älyä Aatamin ajoista asti, luo
täydellisesti ja ratkaisevasti nahkansa.

Kirpapainotaidon muodossa on ajatus tullut katoamattomammaksi kuin
milloinkaan ennen; se on lentävä, saavuttamaton, hävittämätön. Se
sekoittuu ilmaan. Rakennustaiteen aikana se muodostui kallioksi
ja valtasi vuosisadan ja kappaleen maata. Nykyään se muodostuu
lintuparveksi, joka hajaantuu kaikkiin ilmansuuntiin ja valtaa
yhtaikaa kaikki ilman ja tilan kohdat.

Toistamme vielä: kukapa ei näkisi, että se tällä lailla on paljoa
hävittämättömämpi? Oltuaan kivikova se tulee elinvoimaiseksi. Se
astuu kestävyydestä kuolemattomuuteen. Saattaa hajoittaa maan tasalle
röykkiön, mutta miten hävittää sitä, joka on kaikkialla? Tulkoon vain
vedenpaisumus: kun vuori aikoja sitten on hävinnyt sen kuohuihin,
niin linnut lentävät yhä. Ja jos vain yksikin arkki liikkuu
laineilla, laskeutuvat ne sille, uivat sen mukana, näkevät sen kera
vetten laskeutuvan, ja uusi maailma, joka kasvaa tästä kaaoksesta,
on herätessään näkevä haudatun maailman ajatuksen leijailevan yllään
siivitettynä ja elävänä.

Ja kun havaitsee, että tämä ilmaisutapa ei ole ainoastaan kestävin,
vaan myös yksinkertaisin, mukavin, käytännöllisin, kun ajattelee,
ettei se tarvitse suuria varastoja eikä monimutkaista koneistoa, ja
kun vertaa ajatusta, jonka rakennukseksi muuttuakseen on pakko panna
liikkeelle neljä viisi muuta taidelajia ja tynnyrittäin kultaa,
kokonainen vuori kiviä, kokonainen metsä hirsiä, kokonainen kansa
rakentajia, kun vertaa sitä ajatukseen, joka muodostuu kirjaksi ja
tarvitsee vain vähän paperia, vähän mustetta ja kynän, voiko silloin
ihmetellä, että ihmishenki on hylännyt rakennustaiteen ja omaksunut
kirjapainotaidon? Katkaiskaa äkkiä virran uoma sen pohjaan kaivetulla
viemärillä, niin se jättää entisen uomansa.

Niinpä näemmekin, miten rakennustaide kirjapainotaidon keksimisestä
saakka vähitellen kuihtuu, surkastuu ja paljastuu. Miten selvästi
näkeekään, että vesi laskeutuu, että mehu katoaa, että aikojen
ja kansojen ajatus jättää sen! Kylmeneminen on viidennellätoista
vuosisadalla miltei huomaamaton, kirjapaino on vielä liian heikko ja
riistää mahtavalta rakennustaiteelta ainoastaan muotojen runsauden.
Mutta kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien on rakennustaiteen
sairaus ilmeinen; se ei ilmaise enää oleellisesti yhteiskunnan
ajatusta; se muodostuu kurjaksi klassillisen taiteen jäljittelijäksi;
gallialaisesta, eurooppalaisesta, kotimaisesta se muuttuu
kreikkalaiseksi ja roomalaiseksi, todellisesta ja uudenaikaisesta
pseudo-antiikkiseksi. Tätä rappeutumista nimitetään renessanssiksi.
Se on komeaa rappeutumista kuitenkin, sillä vanha goottilainen
nerous, tuo Mainzin kirjapainon taakse painuva aurinko, valaisee
vielä viimeisillä säteillään koko tuota latinalaisten arkaadien ja
korinttilaisten pylvästöjen teennäistä yhdistystä.

Me luulemme laskevaa aurinkoa aamuruskoksi.

Mutta siitä lähtien, kun rakennustaide on vain taide muiden joukossa,
siitä lähtien, kun se ei enää ole koko taide, hallitseva taide,
yksinvaltias taide, ei se enää voi hallita muita taiteita, Ne
itsenäistyvät, katkaisevat arkkitehdin ikeen ja hajaantuvat kukin
taholleen. Ne voittavat kaikki tästä erosta. Eristäytyminen suurentaa
kaikki. Kivenvuolu kehittyy kuvanveistoksi, miniatyyrimaalaus
maalaustaiteeksi, kirkkolaulu musiikiksi. Voisi sanoa maailmanvallan
hajoavan Aleksanterinsa kuoleman jälkeen ja sen maakuntain kehittyvän
kuningaskunniksi.

Niin syntyvät Raffaello, Michel-Angelo, Jean Goujon, Palestrina, nuo
häikäisevän kuudennentoista vuosisadan loistavat hahmot.

Samaan aikaan kuin taiteet vapautuu kaikkialla myös ajatus. Keskiajan
kerettiläisruhtinaat olivat jo antaneet katolilaisuudelle tuntuvia
iskuja. Kuudestoista vuosisata murtaa uskonnollisen ykseyden. Ennen
kirjapainotaitoa oli uskonpuhdistus ollut ainoastaan eripuraisuutta;
kirjapainotaito tekee siitä vallankumouksen. Poistakaa kirjapaino,
niin kerettiläisyys on voimaton. Olkoon kohtalon tai kaitselmuksen
ansiota, mutta Gutenberg on Lutherin edelläkävijä.

Mutta kun keskiajan aurinko oli mennyt mailleen, kun goottilainen
nerous oli ainiaaksi sammunut taiteen taivaanrannalta, käy
rakennustaide yhä värittömämmäksi ja himmeämmäksi ja sammuu
vähitellen kokonaan. Painettu kirja, tuo rakennusta kalvava mato,
imee sen kuiviin ja nielee sen. Sen lehdet varisevat, se laihtuu
silminnähtävästi. Se on yksinkertainen, köyhä, tyhjä. Se ei enää
ilmaise mitään, ei edes menneen ajan taiteen muistoa. Yksin jääneenä,
muiden taiteiden hylkäämänä, koska ihmisajatus hylkää sen, kutsuu
se taiteilijain puutteessa käsityöläisiä avukseen. Lasiruutu karvaa
lasimaalauksen. Kivenhakkaaja seuraa kivenvuolijaa. Hyvästi kaikki
mehu, kaikki omaperäisyys, kaikki elämä, kaikki henkevyys. Kurjana
atelierikerjäläisenä se laahustaa jäljennöksestä jäljennökseen.
Michel-Angelossa, joka kuudennellatoista vuosisadalla huomasi, että
se oli kuoleman kielissä, heräsi viimeinen aate, epätoivon aate.
Tämä taiteen jättiläinen oli latonut Pantheonin Partenonille ja
luonut Rooman San Pietron. Se on suurteos, joka olisi ansainnut
jäädä ainoaksi laatuaan, rakennustaiteen viimeiseksi omaperäiseksi
teokseksi; se on taiteilijajättiläisen nimikirjoitus tuon
suunnattoman kiviluettelon lopussa, joka oli päättymässä. Mutta mitä
tekee Michel-Angelon kuoltua tämä vaivainen rakennustaide, joka eli
oman itsensä varjona? Se ryhtyy jäljittelemään ja vääristelemään
Rooman San Pietroa. Se on villitystä. Se on säälittävää. Jokaisella
vuosisadalla on Rooman San Pietronsa; seitsemännellätoista
vuosisadalla Val-de Grâce, kahdeksannellatoista Sainte-Geneviève.
Jokaisella maalla on Rooman San Pietronsa. Lontoolla on omansa,
Pietarilla omansa. Pariisilla on kaksi tai kolme. Elähtäneen,
ennen kuolemaansa jälleen lapseksi muuttuvan suurtaiteen
testamenttipahanen, viimeinen soperrus.

Jos sellaisten luonteenomaisten rakennusten sijasta, joita tässä
olemme luetelleet, tutkimme taiteen yleistä muotoa kuudenneltatoista
kahdeksannelletoista vuosisadalle, huomaamme samoja heikkenemisen ja
kuihtumisen merkkejä. Frans II:n ajoista lähtien häviää rakennuksen
taiteellinen muoto yhä enemmän ja antaa mittausopillisen muodon
pistää yhä enemmän esiin aivan kuin luitten laihtuneessa potilaassa.
Taiteen kauniit viivat väistyvät mittausopin kylmien ja ankarien
viivojen tieltä. Rakennus ei ole enää rakennus, vaan monisärmiö.
Rakennustaide koettaa epätoivoisesti peittää tätä alastomuutta. Näkee
kreikkalaisia otsikkoja piirtyneen roomalaisiin ja päinvastoin.
Aina Panthéon Partenonilla, San Pietro di Roma. Niitä on Henrik
IV:n kivikulmauksilla varustetut tiilipalatsit; Place Royale,
Place Dauphine. Niitä on Ludvig XIII:n raskaat, puristuneet,
matalat, kyttyrämäisellä kupolilla varustetut kirkot. Mazarinin
rakennustaide, Osakuntaintalon kehno italialainen pasticcio. Ludvig
XIV:n palatsit, pitkät, jäykät, jääkylmät, kuolettavan yksitoikkoiset
kurtisaanikasarmit. Ja lopuksi Ludvig XV näkinkenkäkiemuroineen ja
lierokiehkuroineen ja kaikkine käsnineen ja kasvannaisineen, jotka
rumentavat tuota vanhaa, elähtänyttä, hampaatonta ja keimailevaa
rakennustaidetta. Frans II:sta Ludvig XV:een on sairaus kasvanut
geometrisessa sarjassa. Taiteessa on enää vain luu ja nahka. Se on
henkihieverissä.

Miten on tällä välin käynyt kirjapainotaidon? Koko se elämä,
joka häviää rakennustaiteesta, muuttaa siihen. Samassa määrin
kuin rakennustaide näivettyy, kasvaa ja paisuu kirjapaino. Sen
voimamäärän, jonka ihmisajatus ennen pani rakennuksiin, panee se nyt
kirjoihin. Niinpä näemmekin kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien
kirjapainon, joka on kasvanut kuihtuvan rakennustaiteen tasalle,
taistelevan sen kanssa ja surmaavan sen. Seitsemännellätoista
vuosisadalla on se jo kyllin yksinvaltias, kyllin voittoisa, kyllin
varma menestyksestään, tarjotakseen maailmalle suuren kirjallisen
vuosisadan juhlan. Pitkän levon jälkeen Ludvig XIV:n hovissa
tarttuu se jälleen Lutherin vanhaan miekkaan, aseistaa sillä
Voltairen ja ryhtyy hyökkäykseen tuota vanhaa Eurooppaa vastaan,
jonka rakennustaiteellisen ilmaisutavan se oli jo surmannut.
Kahdeksannentoista vuosisadan päättyessä se on hajoittanut kaiken.
Yhdeksännellätoista se alkaa rakentaa uutta.

Kysymme nyt, kumpi näistä kahdesta taidosta on viimeisen kolmen
vuosisadan aikana todellisesti edustanut inhimillistä ajatusta?
Kumpi esittää sitä? Kumpi ei ainoastaan ilmaise sen kirjallista
ja skolastista intoilua, vaan myös sen valtavaa, syvää, yleistä
liikettä? Kumman näemme joka hetki, alati ja keskeytymättä johtavan
ja hallitsevan vaeltavaa ihmiskuntaa, tuota tuhatjalkaista hirviötä?
Rakennustaiteen vai kirjapainotaidon?

Kirjapainotaidon. Älkäämme erehtykö siitä; rakennustaide on kuollut,
auttamattomasti kuollut, kirjapainon surmaama, kuollut siksi, että se
ei ole niin säilyvä, kuollut siksi, että se maksaa enemmän. Jokainen
tuomiokirkko on miljardi. On vaikeata kuvitella, millaisia rahasummia
vaatisi rakennustaiteellisen kirjan uudelleen kirjoittaminen, maan
peittäminen uudelleen tuhansilla kirkoilla, palaaminen takaisin
noihin aikoihin, jolloin rakennusmuistomerkkejä oli sellainen määrä,
että, erään silminnäkijän sanoja käyttääksemme, "olisi luullut,
että maailma oli riisunut vanhat vaatteensa pukeutuakseen pelkkien
kirkkojen valkeaan pukuun". _Erat enim ut si mundus, ipse excutiendo
semet, rejecta vestutate, candidam ecclesiarum vestem indueret.
(Glaber Radulphus.)_

Kirja valmistuu nopeasti, se on halpa ja voi kulkea kauas! Onhan
luonnollista, että inhimillinen ajatus virtaa tätä rinnettä myöten.
Tällä emme halua sanoa, ettei rakennustaide vielä siellä täällä
pystyttäisi kaunista muistomerkkiä, yksinäistä mestariteosta.
Kirjapainonkin aikana saa vielä aika ajoin nähdä pylväitä
kohoavan, vaikkapa esimerkiksi kokonaisen armeijan pystyttämiä
yhteenjuotetuista tykeistä, aivan kuin rakennustaiteen valta-aikana
oli Iliadeja, Romanceroita, Mahabharatoja ja Niebelungenlauluja,
jotka olivat koko kansan tekemiä toisiinsa liitetyistä ja yhteen
juotetuista katkelmista. Ei ole lainkaan mahdotonta, että
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla saattaisi nousta joku
nerokas arkkitehti yhtä hyvin kuin Dante kolmannellatoista. Mutta
rakennustaide ei ole enää yhteiskunnallinen taide, ryhmätaide,
hallitseva taide. Ihmiskunnan suurta runoelmaa, sen suurta
rakennusta, sen suurta teosta ei enää rakenneta, se painetaan.

Ja jos rakennustaide vielä kerran nousisikin, ei se enää ole
hallitsija. Se alistuu kirjallisuuden lakiin, joka ennen alistui
sen valtaan. Nuo kaksi taidetta ovat vaihtaneet keskenään asemaa.
Varmaa on, että rakennustaiteen valta-aikana yleensä harvinaiset
runoteokset muistuttavat rakennusmuistomerkkejä. Intiassa on
Vyasa kömpelö, omituinen, käsittämätön kuin pagodi. Egyptissä on
runoudessa niinkuin rakennuksissakin viivojen suuruutta ja rauhaa,
vanhassa Kreikassa niiden kauneutta, selkeyttä ja tasasuhtaisuutta,
kristillisessä Euroopassa katolista majesteetillisuutta, naiivia
katsantotapaa, uudistusajanjakson rikasta ja rehevää kasvullisuutta.
Raamattu muistuttaa pyramideja, Iliadi Partenonia, Homeros Feidiasta.
Dante kolmannellatoista vuosisadalla on viimeinen romaaninen kirkko;
Shakespeare kuudennellatoista on viimeinen goottilainen tuomiokirkko.

Yhdistääksemme muutamaan sanaan, mitä yllä olemme luonnollisestikin
epätäydellisesti ja typistetysti lausuneet, on ihmiskunnalla siis
kaksi kirjaa, kaksi luetteloa, kaksi testamenttia: rakennustaide
ja kirjapainotaito, kiviraamattu ja paperiraamattu. Kun tarkastaa
näitä kahta raamattua, jotka ovat vuosisatoja olleet selkoselälleen
avattuina, on epäilemättä aihetta kaivata graniittikirjoituksen
ilmeistä majesteetillisuutta, noita jättiläismäisiä pylvästöiksi,
pyloneiksi ja obeliskeiksi järjestyneitä aakkosia, noita ihmiskäden
kohottamia vuoria, jotka peittävät maailman ja muinaisuuden Keopsin
pyramidista Strassburgin tuomiokirkon torniin saakka. Meidän tulee
näiltä kivisivuilta lukea menneisyyttä, meidän tulee ihailla ja alati
selailla rakennustaiteen kirjoittamaa kirjaa, mutta meidän ei pidä
kieltää sen rakennuksen suuruutta, jonka kirjapaino on pystyttänyt.

Tämä rakennus on suunnaton. Joku tilastotieteilijä, en tiedä varmaan
kuka, on laskenut että latomalla päällekkäin kaikki nidokset, jotka
Gutenbergin ajoista lähtien ovat ilmestyneet painosta, saataisiin
maan ja kuun välimatka täytetyksi; mutta tällaisesta suuruudesta
emme tahdo puhua. Kun koettaa ajatuksissaan muodostaa kokonaiskuvaa
kaikista kirjapainon tuotteista meidän päiviimme saakka, eikö se
kokonaisuutena tunnu meistä suunnattomalta rakennukselta, jonka
pohjana on koko maailma, jota ihmiskunta lakkaamatta rakentaa ja
jonka valtavat huiput häipyvät tulevaisuuden läpinäkymättömään
usvaan? Se on älyn muurahaiskeko. Se on mehiläispesä, jonne kaikki
mielikuvitukset, nuo kultaiset mehiläiset, tuovat hunajansa.
Tuossa rakennuksessa on lukemattomia kerroksia. Siellä täällä
näkee sen pohjalta tieteen pimeitten luolien tunkeutuvan syvälle
sen uumeniin. Kaikkialle sen pinnalle on taide tuhlaavasti
kylvänyt lehtikoristeitaan, ruusustojaan ja huippujaan. Siinä on
jokaisella yksityisellä työllä, niin oikulliselta ja erilliseltä
kuin se tuntuukin, oma paikkansa ulkonemallaan. Kaikki muodostaa
yhdessä sopusointuisen kokonaisuuden. Shakespearen tuomiokirkosta
Byronin moskeijaan saakka kohoaa tuhansia pieniä kellotorneja
järjestymättömässä joukossa tässä inhimillisen ajatuksen
pääkaupungissa. Jalustaan on kirjoitettu muutamia ihmiskunnan vanhoja
kunnianimiä, joita rakennustaide ei ole merkinnyt luetteloon. Niinpä
on käytävän vasemmalle puolelle liitetty seinään Homeroksen vanha
valkomarmorinen korkokuva; oikealla kohottaa monikielinen raamattu
seitsemää päätään. Etäämpänä näkyy Romanceron lohikäärme ja muutamia
muita sekasikiömuotoja, Vedat ja Niebelungen. Tämä suunnaton rakennus
ei muuten milloinkaan valmistu. Kirjapaino, tuo jättiläiskone, joka
alati imee yhteiskunnan kaiken älyllisen mehun, valmistaa lakkaamatta
uusia aineksia teokseensa. Koko ihmiskunta on rakennustelineillä.
Jokainen pää on muurari. Mitättöminkin täyttää kolonsa tai kantaa
kivensä. Rétif de la Bretonne [viime vuosisadan alussa elänyt
romaanikirjailija] tuo korillisen täytesoraa. Joka päivä kasvaa
rakennus kerroksen. Ja paitsi kunkin kirjailijan yksityisiä ja
omia lisiä, on kokoomateoksiakin. Kahdeksastoista vuosisata antaa
_Encyclopédien_, vallankumous _Moniteurin_. Sekin on totisesti
rakennus, joka kasvaa ja kohoaa kohden korkeutta rajattomissa
kierteissä, siihenkin sisältyy kielten sekoitus, lakkaamaton aherrus,
väsymätön työ, koko ihmiskunnan yhteisponnistus, ajatuksen pakopaikka
uuden vedenpaisumuksen varalta, raakalaisten tulvan varalta. Se on
ihmissuvun uusi Baabelin torni.






KUUDES KIRJA




I. Puolueeton silmäys entisajan tuomarikuntaan


Jalosukuinen ritari Robert d'Estouteville, Beynen herra, Yvrin ja
Saint-Andryn paroni Marchessa, kuninkaallinen neuvos ja kamariherra
sekä Pariisin kuninkaallinen kaupunginvouti oli oikea onnenpoika
armon vuonna 1482. Lähes seitsemäntoista vuotta sitten, 7:ntenä
päivänä marraskuuta v. 1465, pyrstötähden ilmestymisen vuonna [tämä
pyrstötähti, jonka takia paavi Kalikstus määräsi pidettäväksi
julkisia rukouksia, on sama joka näyttäytyi jälleen v. 1835], hän oli
saanut kuninkaalta tämän sievän kaupunginvoudintoimen, jota pidettiin
pikemmin arvoasemana kuin virkana, "arvona, johon liittyi melkoinen
poliittinen vaikutusvalta, monia etuoikeuksia ja suuri tuomiovalta",
kuten Joannes Lmnus sanoo. Aatelismies, joka oli kuninkaallinen
virkamies ja joka oli saanut valtuutensa ennen Ludvig XI:n
aviottoman tyttären ja Bourbonin äpärän kihlausta, oli v. 82 sangen
ihmeellinen ilmiö. Samana päivänä, jona Robert d'Estouteville oli
saanut Jacques de Villiers'n jälkeen Pariisin kaupunginvoudinviran,
oli mestari Jean Dauvet seurannut herra Hélye de Thorrettes'ia
parlamentin oikeusistuimen ensimmäisenä presidenttinä, Jean
Jouvenel des Ursins tullut Pierre de Morvilliers'n jälkeen Ranskan
kansleriksi, ja Regnault des Dormans tehnyt tyhjäksi Pierre Puyn
toiveet päästä kuninkaallisen palatsin vakinaiseen anomuskirjain
esittelijänvirkaan. Mutta miten monissa käsissä olivatkaan
presidentin-, kanslerin- ja esittelijänvirat olleet sen jälkeen kun
Robert d'Estouteville sai Pariisin kaupunginvoudintoimen! Se oli
"jätetty hänen haltuunsa", kuten kuninkaallisessa nimityskirjelmässä
sanottiin, ja totta on, että hän oli pitänyt sen hyvin hallussaan.
Hän oli tarrautunut siihen kiinni, omistanut sen omakseen, tehnyt
sen osaksi itseään niin taitavasti, että oli välttänyt sen
vaihtokuumeen, joka vaivasi epäluuloista, ärtyisää ja uutteraa
Ludvig XI:tä: tiheillä nimityksillä ja viraltapanoilla hän koetti
pitää hallinnon joustavana. Ja lisäksi oli tuo urhea ritari
toimittanut pojalleenkin pysyvän virka-aseman, ja jo kaksi vuotta
oli nimi Jacques d'Estouteville, aseenkantaja, komeillut hänen
omansa vieressä Pariisin kaupungin voutikunnan virkamiesluettelon
alussa, mikä osoitti todellakin harvinaista, varmaa ja erinomaista
suosiota. Totta on, että Robert d'Estouteville oli urhea soturi,
joka lojaalisti oli nostanut lippunsa _yhteishyvänliittoa_ vastaan
ja tarjonnut kuningattarelle, kun tämä tuli Pariisiin 14--, sangen
ihmeellisen sokerileivoshirven. Hän oli vielä kaiken lisäksi
herra Tristan l'Hermiten, kuninkaallisen palatsin vartioston
päällikön hyvä ystävä. Herra Robertilla oli niin muodoin sangen
hauska ja mukava asema. Ennen kaikkea sangen hyvät palkkaedut,
joihin viiniköynnösten rypäleterttuina liittyivät tulot kaikista
ylituomioistuimen langettamista siviili- ja rikostuomioista sekä
kaikista Châtelet'n alioikeuksien langettamista siviili- ja
rikostuomioista, puhumattakaan Mantes'in ja Corbeil'n siltojen
sievoisista tullituloista ja Pariisin torikaupan sekä halko- ja
suolakauppiaitten veroista. Lisätkäämme tähän ilo ratsastaa kaupungin
virkamiesten etunenässä ja antaa kauniin sota-asunsa, jota vieläkin
voi ihailla hänen hautaveistoksessaan Valmont'in luostarissa
Normandiassa, ja Montlhéryn luona kuhmuille lyödyn kypärinsä loistaa
raatimiesten ja kaupunginkorttelien kaitsijain puoliksi punaisia ja
tummanruskeita viittoja vasten. Ja olihan jotakin olla kahdentoista
oikeudenpalvelijan, Châtelet'n vahtimestarien ja vartijoiden,
Châtelet'n kahden tutkintotuomarin, _auditores Castelleti_,
kuudentoista korttelin kuudentoista komissaarin, Châtelet'n
vanginvartijain, neljän maapalkalla olevan oikeudenpalvelijan,
sadankahdenkymmenen ratsupoliisin, sadankahdenkymmenen sauvalla
varustetun oikeudenpalvelijan ja yövartion kapteenin ja hänen
vartijainsa, alivartijainsa, vastavartijainsa ja jälkivartijainsa
käskijä. Merkitsi kai jotakin tuomiovalta ylemmissä ja alemmissa
tuomioistuimissa, oikeus vangita, hirttää ja teilata, puhumattakaan
ensi asteen tuomiovallasta, _in prima instantia_, Pariisin
varakreivikunnassa, joka niin loistavasti oli jaettu seitsemään
aateliseen tuomiokuntaan. Voiko kuvitella mitään miellyttävämpää,
kuin herra Robert d'Estoutevi'llen tavoin päivisin jakaa lakia ja
oikeutta Grand Châtelet'ssa Filip Augustin suurten, rikkinäisten
suippokaariholvien alla ja, kuten hänen iltaisin oli tapana tehdä,
mennä sieltä komeaan, Rue Galilée-kadun varrella sijaitsevaan
taloonsa, joka oli kuninkaallisen palatsin alueella ja jota hän
hallitsi vaimonsa, madame Ambroise de Loren perintöosuutena,
lepäämään ponnistuksista, joita oli tuottanut jonkun hirtehisraukan
lähettäminen yölevolle tuohon "pieneen, Rue de l'Escorcherien
varrella sijaitsevaan komeroon, jota Pariisin kaupunginvoudit ja
raatimiehet käyttivät vankilana ja joka oli tehty yksitoista jalkaa
pitkäksi, seitsemän jalkaa ja neljä tuumaa leveäksi sekä yksitoista
jalkaa korkeaksi"?

Ja herra Robert d'Estoutevillella ei ollut ainoastaan omaa pientä
tuomiovaltaansa Pariisin kaupunginvoutina ja varakreivinä, vaan
hänellä oli myös melkoinen osansa kuninkaan suuresta tuomiovallasta.
Ei ollut ainoatakaan hieman huomattavampaa päätä, joka ei olisi
käynyt hänen kättensä kautta, ennen kuin se joutui pyövelille. Hän se
oli Bastille Saint-Antoinesta noutanut Nemours'in herttuan viedäkseen
hänet Hallien torille ja Saint-Polin konnetaabelin viedäkseen
hänet Grève-torille; viimeksimainittu oli nyrpeä ja kiljaisi hra
kaupunginvoudin suureksi iloksi, sillä hän ei lainkaan pitänyt hra
konnetaabelista.

Siinä on jo enemmän kuin tarvitaankaan, jotta voisi elää onnellista
ja ylhäistä elämää ja ansaita kerran kunnioitettavan sivun Pariisin
kaupunginvoutien mielenkiintoisessa historiassa, josta saadaan
tietää, että Oudard de Villeneuvellä oli talo Boucherieskadun
varrella, että Guillaume de Hangast osti suuren ja pienen
Savoien, että Guillaume Thiboust antoi Sainte-Genevièven nunnille
talonsa Clopin-kadun varrelta, että Hugues Aubriot asui Hôtel du
Porc-Epicissä, ja muita kotoisia seikkoja.

Mutta kaikista näistä iloisen ja tyynen elämän edellytyksistä
huolimatta oli herra Robert d'Estouteville herännyt sangen huonolla
ja ärtyisällä tuulella tammikuun 7:nnen päivän aamuna v. 1482.
Hänen olisi ollut vaikea sanoa, mikä siihen oli syynä. Johtuiko se
ehkä siitä, että ilma oli pilvinen, että hänen vanha, Montlhéryn
aikuinen miekankantimensa oli liian kireällä ja liian sotilaallisesti
puristi hänen, pulleata kaupunginvoudinvatsaansa, että hän oli
nähnyt joukon renttuja kulkevan neljä rinnakkain hänen ikkunainsa
alitse häntä ilkkuen, yllä nuttu, ilman paitaa ja päässä hattu ilman
pohjaa ja laukku ja pullo kupeella? Johtuiko se ehkä hämärästä
aavistuksesta, että tuleva kuningas Kaarle VIII supistaisi vuoden
päästä hänen tulojaan kolmellasadallaseitsemälläkymmenellä livrellä,
kuudellatoista soulla ja kahdeksalla denierillä? Päättäköön lukija.
Omasta puolestamme olemme melkein taipuvaiset uskomaan, että hän oli
huonolla tuulella yksinkertaisesti siksi, että oli huonolla tuulella.

Muuten oli juuri juhlan jälkeinen päivä, ikävä päivä kaikille ja
erittäinkin niille viranomaisille, joiden toimena on lakaista pois
kaikki se lika, sekä sananmukaisessa että kuvaannollisessa mielessä,
jonka Pariisin juhla jättää jälkeensä. Ja hänen tuli pitää istuntoa
Grand-Châtelet'ssa. Mutta olemme olleet huomaavinamme, että tuomarit
tavallisesti asettavat niin, että heidän istuntopäivänsä ovat samalla
heidän huonotuulisia päiviään, jotta heillä aina olisi käsillä joku,
johon kuninkaan, lain ja oikeuden nimessä voivat purkaa vihansa.

Istunto oli muuten alkanut ilman häntä. Hänen sijaisensa siviili-,
rikos- ja poliisituomioistuimissa istuivat kuten tavallisesti
hänen puolestaan, ja jo kello kahdeksalta aamulla oli kymmenen tai
kaksitoista miestä ja naista tiheässä ryhmässä eräässä Embas du
Châtelet'n pimeän salin nurkassa tukevan tammiaitauksen ja seinän
välissä vilkkaalla mielenkiinnolla seurannut sitä vaihtelevaa ja
huvittavaa näytelmää, jonka siviili- ja rikosoikeus mestari Florian
Barbediennen, Châtelet'n tutkintotuomarin ja herra kaupunginvoudin
lähimmän miehen hieman sekaisin ja umpimähkään jakamana tarjosi.

Sali oli pieni, matala, holvattu. Sen perällä oli liljoilla
koristettu pöytä ja sen ääressä suuri, tamminen, veistoksilla
koristettu nojatuoli kaupunginvoutia varten (se oli nyt tyhjänä)
sekä toinen matalampi tuoli vasemmalla tutkintotuomaria, mestari
Floriania varten. Pöydän alapäässä istui kirjuri ja kirjoittaa
rapisteli. Etupuolella oli väkeä ja oven ja pöydän tienoilla muutamia
oikeudenpalvelijoita entisajan sinipunaisissa, valkoisella ristillä
varustetuissa kamlottimekoissa. Kaksi Parloir-aux-Bourgeois'n
oikeudenpalvelijaa puettuina puoliksi punaisiin, puoliksi sinisiin
nuttuihin seisoi vahdissa suljetulla, matalalla ovella, joka näkyi
huoneen perältä pöydän takaa. Yksi ainoa suippokaari-ikkuna paksussa
seinämuurissa loi himmeän tammikuun valaistuksen kahteen omituiseen
olentoon: kujeelliseen paholaisenpäähän, joka oli vuoltu holvin
päätekivessä olevaan lampunjalkaan, ja tuomariin, joka istui ylinnä
liljoilla koristetun pöydän ääressä.

Kuvitelkaapa olentoa, joka istuu kaupunginvoudin pöydän
ääressä kyyristyneenä kyynärpäittensä varaan kahden valtavan
asiakirjaröykkiön keskellä, jalat pitkän, ruskea verkaisen kaavun
liepeissä, päässä valkoisesta lampaannahasta tehty lakki, jonka alta
kulmakarvat pistävät esille, olentoa jolla on punertavat, vihaiset
kasvot, pienet tirkistelevät silmät ja lihavat, riippuvat posket,
jotka yhtyvät leuan alla, niin teillä on mestari Florian Barbedienne,
Châtelet'n tutkintotuomari edessänne.

Tutkintotuomari oli kuuro. Kiusallinen vika tutkintotuomarille.
Mestari Florian tuomitsi siitä huolimatta ilman valituksia ja
erinomaisen johdonmukaisesti. Onhan totta, että tuomarille riittää,
kunhan hän vain näyttää kuuntelevan; ja arvoisa tutkintotuomari
täytti sitä paremmin tämän ehdon, hyvän tuomitsemisen ainoan
olennaisen ehdon, kun hänen tarkkaavaisuuttaan ei voinut häiritä
ulkoinen melu.

Muuten oli kuuntelijain joukossa hänen sanojensa ja liikkeittensä
hellittämättömänä vaarinottajana eilinen ystävämme Jehan Frollo
du Moulin, tuo pieni ylioppilas, tuo auttamaton maleksija, jonka
saattoi varmasti tavata mistä tahansa muualta, mutta ei professorien
luennoilta.

-- Katsoppas, sanoi hän hiljaa ystävälleen Robin Poussepainille,
joka nauraen kuunteli hänen vieressään hänen huomautuksiaan heidän
silmiensä edessä esitettävästä näytelmästä, -- tuossahan on
Jehanneton du Buisson. Marché-Neufin laiskurin kaunis tytär! --
Sieluni kautta, tuomitseeko tuo ukko hänet; eihän sillä ole silmiä
eikä korvia lainkaan! Viisitoista souta neljä denieriä siitä, että
on kantanut kahta rukousnauhaa! Se on hiukan kallista. _Lex duri
carminis_. -- Mikäs tuo on? Robin Chief-de-Ville, haarniskaseppä! --
Siksi että on päässyt mestariksi sanotussa ammatissa! -- Se on hänen
pääsymaksunsa. -- Kas tuossa on kaksi aatelismiestä noiden retkujen
joukossa! Aiglet de Soins, Hutin de Mailly. Kaksi aseenkantajaa,
_corpus Christi!_ Ahaa, he ovat pelanneet. Milloinkahan nähdään
täällä meidän rehtorimme? Sata livreä sakkoa kuninkaalle! Tuo
Barbedienne iskee kuin kuuro, -- ja kuuro hän onkin! -- Tahdonpa
vaihtaa nahkani veljeni arkkidiakonin kanssa, jollen siitä huolimatta
pelaa, pelaa yöt päivät, elä pelissä, kuole pelissä ja pane peliin
sieluani, sitten kun viimeinen paita on mennyt! -- Pyhä Neitsyt,
mikä parvi tyttöjä, perätysten kuin lampaat! Ambroise Lécuyère,
Isabeau la Paynette! Bérarde Gironin! Tunnenhan ne kaikki, Herra
paratkoon! Sakkoa, sakkoa! Sittenhän tiedätte vasta käyttää
kullallakirjailtuja vöitä! Kymmenen souta, senkin keimailijat! --
Oh! tuota vanhaa koirankuonolaista! Kuuro ja tyhmä päästään! Oh!
sinä Florian hölmö! Oh! sinä variksenpelätin! Katsopas sitä tuolla
pöytänsä ääressä! Se syö, pureksii, ahmii jutun toisensa jälkeen.
Sakkoja, löytöpalkkioita, maksuja, oikeudenkäyntikuluja, palkkoja,
vahingonkorvausmaksuja, arestia, vankilaa, vettä-leipää, se on kaikki
hänestä joulutorttua ja juhannuskakkua! Katsopas sitä sikaa! --
Kas vain! hyvä! taas rakastettava naikkonen! Thibaud la Thibaude,
ei enempää eikä vähempää! -- Siksi, että hän on lähtenyt Rue
Glatignyltä! -- Kuka on tuo poika? Gieffroy Mahonne, santarmi, jousi
kädessä. Hän on kironnut Jumalan nimeen. Sakkoa vain, la Thibaude!
Sakkoa vain, Gieffroy! Sakkoa kummallekin! Se vanha kuuro! hän on
varmasti sekoittanut nämä kaksi juttua! Lyönpä kymmenen yhtä vastaan,
että hän sakottaa tyttöä kirouksesta ja santarmia rakkaudesta! --
Katsopas, Robin Poussepain! Mitäs ne tuovat sisälle? Onpa siinä
poliiseja! Jupiterin kautta! siinähän on koko koiralauma! Se on kai
paras metsästyssaalis. Metsäkarju. -- Niin onkin, Robin, niin onkin!
-- Ja aika komea onkin! -- Herkules vieköön! sehän on meidän eilinen
ruhtinaamme, meidän narripaavimme, meidän kellonsoittajamme, meidän
yksisilmäisemme, meidän kyttyräselkäisemme, meidän irvistäjämme! Se
on Quasimodo!...

Se oli todellakin hän.

Se oli Quasimodo sidottuna, köytettynä, kytkettynä, kahlehdittuna
ja tarkasti vartioituna. Häntä ympäröivien poliisimiesten joukossa
oli myös yövartion päällikkö omassa persoonassaan, Ranskan
koruommeltu vaakuna rinnassa ja Pariisin vaakuna selässä. Ellei
ota lukuun Quasimodon muodottomuutta, ei hänessä muuten havainnut
mitään sellaista pelottavaa, mitä olisi pitänyt pertuskoilla ja
tuliluikuilla hillitä. Hän oli synkkä, äänetön ja tyyni. Vain silloin
tällöin hän katsahti silmällään vihaisesti köysiä, jotka puristivat
häntä.

Samalla silmäili hän saliin ympärilleen, mutta niin sammuneella ja
raukealla katseella, että naiset uskalsivat nauraa ja osoittaa häntä
sormellaan.

Tällä välin silmäili mestari Florian tarkkaavasti Quasimodoa koskevaa
syytöskirjelmää, jonka kirjuri ojensi hänelle, ja näytti sen tehtyään
hetken kokoavan ajatuksiaan. Tämän varotoimenpiteen vuoksi, jota
hän ei koskaan laiminlyönyt, hän tiesi ennalta syytetyn nimen,
arvon ja rikoksen, mietti vastauksensa ajateltuihin vastauksiin,
ja näin onnistui hänen kuurouttaan pahemmin paljastamatta luovia
kuulustelut kaikkien salakarien lomitse. Syytöskirjelmä merkitsi
hänelle sokean koiraa. Jos joskus sattuikin, että hänen puutteensa
paljastui jonkin hajanaisen lausunnon tai käsittämättömän kysymyksen
johdosta, luulivat tätä toiset syvämielisyydeksi, toiset tyhmyydeksi.
Kummassakaan tapauksessa ei tuomioistuimen kunnia kärsinyt
minkäänlaista kolausta; sillä parempi on, että tuomaria pidetään
tyhmänä tai syvällisenä kuin kuurona. Hän teki näin ollen kaiken
voitavansa peittääkseen kuuroutensa kaikilta ja onnistui tavallisesti
niin hyvin, että hän alkoi lopulta itse luulla, että hänellä oli
mainio kuulo. Se käy muuten helpommin päinsä kuin luuleekaan. Kaikki
kyttyräselkäiset käyvät pää pystyssä, kaikki änkyttäjät pitävät
mielellään puheita, kaikki kuurot puhuvat hiljaa. Mestari Florian
luuli korkeintaan olevansa hieman huonokuuloinen. Se oli ainoa
myönnytys, minkä hän teki tässä asiassa yleiselle mielipiteelle
rehellisyyden ja avomielisyyden hetkinään.

Punnittuaan täten perinpohjin Quasimodon jutun, taivutti hän
päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä, näyttääkseen sitä
majesteetillisemmalta ja puolueettomammalta, joten hän sillä hetkellä
oli sekä kuuro että sokea; kaksi ehtoa, joita vailla tuomari ei ole
täydellinen. Tässä mahtavassa asennossa hän aloitti kuulustelun.

-- Nimenne?

Tässä oli nyt esillä tapaus, jota ei ollut "laissa huomioonotettu":
kuuro kuulustelemassa kuuroa.

Quasimodo, jolla ei ollut aavistustakaan tuomarin kysymyksestä,
katseli häntä edelleen, eikä vastannut. Kuuro tuomari, jolla
puolestaan ei ollut aavistusta kuulusteltavan kuuroudesta, luuli
että tämä vastasi niinkuin syytetyt tavallisesti tekevät, ja jatkoi
koneellisen ja tylsän varmasti.

-- Hyvä. Ikänne?

Quasimodo ei tietenkään vastannut tähänkään kysymykseen. Tuomari
luuli hänen vastanneen ja jatkoi.

-- Entä ammattinne?

Yhä sama äänettömyys. Kuuntelijat alkoivat nyt kuiskailla ja katsoa
toisiinsa.

-- Riittää, jatkoi tutkintotuomari järkähtämättömän tyynesti, koska
hän luuli syytetyn vastanneen hänen kolmanteen kysymykseensä. --
Teitä syytetään täällä: _primo_, yörauhan häiritsemisestä; _secundo_:
väkivallanteosta muuatta naishupakkoa kohtaan, _in praejudicium
meretricis_ [arvatenkin porttoa]; _tertio_: väkivallasta ja
tottelemattomuudesta meidän herramme kuninkaan jousimiehiä kohtaan.
Onko teillä jotakin huomautettavaa näiden syytösten johdosta? --
Kirjuri, oletteko merkinnyt kirjaan, mitä syytetty on tähän saakka
sanonut?

Tämä onneton kysymys sai koko salin kirjureista kuuntelijoihin
saakka purskahtamaan niin raikuvaan, niin hillittömään, niin rajuun
ja yleiseen nauruun, että kumpikin kuuro sen ehdottomasti huomasi.
Quasimodo kääntyi ja kohautti halveksivasti kyttyräänsä, samalla
kun mestari Florian, joka hämmästyi niinkuin hänkin ja luuli, että
kuulijain naurun oli herättänyt jokin syytetyn pilkallinen vastaus,
jonka hän vain näki olkapäidenkohauksena, huudahti kiukkuisena:

-- Tuo vastaus saattaisi viedä hirteen, senkin lurjus! Tiedätkö,
kenelle puhut?

Nämä sanat eivät olleet omiaan vaimentamaan yleistä hilpeyttä. Ne
tuntuivat niin eriskummaisilta ja hupsuilta, että nauru tarttui
jopa Parloir-aux-Bourgeois'n vahtimestareihinkin, eräänlaisiin
keihäillä varustettuihin palvelijoihin, joiden virkapukuun kuului
tyhmyyskin. Quasimodo yksin pysyi järkähtämättömän vakavana siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei hän tajunnut rahtuakaan siitä,
mitä hänen ympärillään tapahtui. Tuomari, joka yhä kiihtyi,
katsoi olevansa velvollinen jatkamaan samaan tapaan, toivoen
siten saattavansa syytetyn pelon valtaan, mikä sitten vaikuttaisi
kuulijoihinkin ja saisi heidät taas osoittamaan oikeudelle sille
kuuluvaa kunnioitusta.

-- Vai niin, senkin roisto ja veijari, vai suvaitset sinä loukata
Châtelet'n tutkintotuomaria, Pariisin poliisituomaria, jonka
tehtävänä on tutkia rikoksia, rauhan ja järjestyksen häiritsemisiä
ja muita konnantöitä, valvoa kaikkia ammatteja ja elinkeinoja ja
ehkäistä etuileminen, huolehtia kaduista ja toreista, pitää silmällä
siipikarjan ja metsänriistan myyjiä, mittauttaa puut ja muut
polttoaineet, puhdistaa kaupunki liasta ja ilma ruton saastutuksesta,
sanalla sanoen, alituiseen valvoa yleisön parasta ja ilman korvausta
tai palkan toivoakaan! Tiedätkö, että olen Florian Barbedienne,
herra kaupunginvoudin lähin mies ja sitä paitsi komissaari,
kuulustelu-, tarkastus- ja tutkintotuomari ja minulla on samat
järjestyksenvalvojan- ja esimiehenoikeudet!

Mikään ei saa toiselle kuurolle puhuvaa kuuroa lopettamaan
lörpötystään. Herra yksin tietää, milloin ja missä mestari Florian
olisi laskeutunut jälleen maan pinnalle, kohottuaan täten korkeamman
kaunopuheisuuden piiriin, jollei salin perällä oleva matala ovi olisi
äkkiä avautunut ja herra kaupunginvouti itse astunut siitä sisälle.

Hänen tulonsa ei kuitenkaan saanut mestari Floriania vaikenemaan.
Hän vain teki puolikäännöksen kantapäillään, ja suunnaten
kaupunginvoutiin tuon kaunopuheisen puuskan, joka äsken oli jylissyt
Quasimodon pään yllä, hän jatkoi:

-- Kunnioitettava herra, minä tuomitsen sen rangaistuksen,
jonka suvaitsette määrätä tälle miehelle oikeuden karkeasta ja
hämmästyttävästä loukkaamisesta.

Hän istuutui aivan hengästyneenä ja kuivasi suuria hikipisaroita,
joita helmeili hänen otsaltaan kostuttaen kyyneleiden tavoin
hänen edessään levällään olevia asiakirjapinkkoja. Herra Robert
d'Estouteville rypisti kulmakarvansa ja kääntyi Quasimodon puoleen
niin käskevin ja merkitsevin elein, että kuuro älysi jotain olevan
tekeillä.

Kaupunginvouti lausui ankaralla äänellä:

-- Mitä sinä, lurjus olet tehnyt, että olet joutunut tänne?

Kellonsoittajaraukka, joka luuli kaupunginvoudin kysyvän hänen
nimeään, katkaisi tavallisen vaiteliaisuutensa ja vastasi käheällä ja
särähtelevällä äänellä:

-- Quasimodo.

Vastaus sopi niin huonosti kysymykseen, että kuulijat purskahtivat
uudelleen nauruun, ja herra Robert huudahti kiukusta punaisena:

-- Aijotko tehdä pilkkaa minustakin, senkin roisto?

-- Notre-Damen kellonsoittaja, vastasi Quasimodo, luullen tuomarin
tahtovan tietää mikä hän oli.

-- Kellonsoittaja! kertasi kaupunginvouti, joka oli herännyt liian
huonolla tuulella, sietääkseen raivostumatta sellaisia vastauksia.
-- Kellonsoittaja! Minä annan raippojen soittaa selkääsi kaikissa
Pariisin kadunristeyksissä. Kuuletko, lurjus?

-- Jos tahdotte tietää ikäni, sanoi Quasimodo, niin luulen, että
Martinpäivänä täytän kaksikymmentä vuotta.

Se oli jo liikaa. Kaupunginvouti ei voinut enää hillitä itseään.

-- Vai teet sinä, kurja, pilkkaa kaupunginvoudin virasta! Herrat
piiskurit, viekää tämä lurjus Grèven kaakinpuuhun ja ruoskikaa häntä
siellä kokonainen tunti perusteellisesti. Siinä hänen palkkansa,
Herra paratkoon! Ja lisäksi tahdon tuomion julistettavaksi neljän
valantehneen torvensoittajan läsnäollessa Pariisin varakreivikunnan
seitsemässä linnoituspiirissä.

Kirjuri ryhtyi heti laatimaan tuomiota.

-- Jumal'auta! Siinäpä oli mainio tuomio! huusi nurkastaan tuo pieni
ylioppilas Jehan Frollo du Moulin.

Kaupunginvouti kääntyi ja kiinnitti Quasimodoon säkenöivän katseensa.

-- Luulenpa, että se roisto sanoi _jumal'auta!_ Kirjuri, lisätkää
kaksitoista denieriä sakkoa kirouksesta, ja puolet siitä tulee
Saint-Eustachen kirkkorahastoon. Minä kunnioitan erityisesti
Saint-Eustachea.

Hetken päästä oli tuomio valmis. Sisällys oli lyhyt ja
yksinkertainen. Pariisin kaupunginvoudin- ja varakreivikunnan
oikeudenkäyttöä eivät presidentti Thibaut Baillet ja kuninkaallinen
asianajaja Roger Barmne vielä olleet uudistaneet. Sitä ei vielä
rasittanut tuo viisastelujen ja mutkikkaitten menetelmäin viidakko,
jonka nuo kaksi lainoppinutta siihen istuttivat kuudennentoista
vuosisadan alussa. Kaikki oli selvää, suoraa ja yksinkertaista.
Käytiin suoraan päämäärään, ja heti nähtiin jokaisen polun päässä,
joita pensaikot ja poikkitiet eivät hämmentäneet, teili, hirsipuu tai
kaakinpuu. Tiedettiin ainakin minne mentiin.

Kirjuri ojensi kaupunginvoudille tuomion, jonka alle tämä painoi
sinettinsä ja lähti sen jälkeen salista tehdäkseen kierroksen
oikeussalien läpi sellaisessa mielentilassa, joka sinä päivänä
varmasti täytti kaikki Pariisin vankilat. Jehan Frollo ja Robin
Poussepain nauroivat partaansa. Quasimodo seurasi kaikkea
välinpitämättömän ja hämmästyneen näköisenä.

Tällä välin oli kirjuri, mestari Florianin vuorostaan lukiessa
tuomiota kirjoittaakseen nimensä sen alle, tuntenut sääliä
vankiraukkaa kohtaan ja toivoen lievennystä tuomioon lähentynyt
tutkintotuomarin korvaa niin lähelle kuin saattoi ja Quasimodoa
osoittaen sanonut hänelle:

-- Mies on kuuro.

Hän toivoi tämän yhteisen onnettomuuden herättävän mestari
Florianissa myötätuntoa tuomittua kohtaan. Mutta ensiksikään ei
mestari Florianista ollut mieluisaa havaita -- kuten jo olemme
nähneet -- että joku sai selville hänen kuuroutensa, ja toiseksi oli
hän niin kuuro, ettei kuullut sanaakaan siitä, mitä kirjuri hänelle
sanoi. Hän tahtoi kuitenkin, että näyttäisi siltä kuin hän olisi
kuullut, ja vastasi:

-- No, se muuttaa asian! En tiennyt sitä lainkaan. Tunti lisää
kaakinpuuta siinä tapauksessa.

Ja hän allekirjoitti siten muutetun tuomion.

-- Se oli oikein, sanoi Robin Poussepain, jolla oli kaunaa Quasimodoa
kohtaan. Se opettaa häntä olemaan kolhimatta ihmisiä!




II. Rotankolo


Lukija suonee meidän nyt palata Grève-torille, josta eilen Gringoiren
seurassa lähdimme seurataksemme Esmeraldaa.

Kello on kymmenen aamupäivällä. Kaikkialla näkyy jälkiä edellisen
päivän juhlasta. Kiveyksellä on juhlan jätteitä: nauhoja, repaleita,
töyhtösulkia, vahaläikkiä soihduista, yleisen temmellyksen jälkiä.
Joukko porvareita maleksii, kuten nykyään sanotaan, siellä täällä
torilla kääntäen kenkänsä kärjellä juhlanuotiosta jääneitä sammuneita
kekäleitä tai muistellen Pylvästalon luona innostuksella eilisiä
koreita seinäverhoja ja tyytyen tänään katselemaan nauloja, joihin
ne oli ripustettu. Omenaviinin ja oluen myyjät kierittelevät
tynnyreitään väkijoukkojen keskellä. Joku kiireinen kulkija astelee
silloin tällöin torin poikki. Kauppiaat seisoskelevat kauppojensa
ovilla ja keskustelevat huutaen keskenään. Juhla, lähettiläät,
Coppenole, narripaavi ovat kaikkien huulilla. Arvostellaan ja
nauretaan sydämen pohjasta. Tällä välin on neljä ratsupoliisia
asettunut kaakinpuun kulmiin ja kerännyt ympärilleen joukon rahvasta,
joka pienen mestauksen toivossa jää ikävissään seistä töllöttämään.

Jos lukija tarkasteltuaan sitä eloisaa ja meluavaa näytelmää, jota
torin kaikilla kulmilla esitetään, suuntaa katseensa tuota osaksi
goottilaista, osaksi romaanista taloa, Rolandin tornia kohden, joka
on torin länsisivun ja Seinen rannan kulmassa, huomaa hän aivan
kulmauksessa suuren, julkisen, runsaasti miniatyyrimaalauksilla
koristetun messukirjan, jota sateelta suojelee katos ja varkailta
rautaristikko niin, että sitä kuitenkin voi selailla. Tämän
messukirjan vieressä on kapea suippokaariaukko, jonka sulkee kaksi
ristiin asetettua rautatankoa ja joka on torille päin, ainoa aukko,
jonka kautta hieman ilmaa ja valoa pääsee pieneen kammioon, joka on
talon maakerroksen muurissa ja jossa vallitsee sitäkin syvempi rauha,
sitäkin synkempi hiljaisuus, kun Pariisin vilkasliikenteisin ja
meluavin tori kuohuu ja kohisee sen ulkopuolella.

Tämä kammio oli jo lähes kolmesataa vuotta ollut kuuluisa Pariisissa,
siitä ajasta lähtien, jolloin madame Rolande de la Tour-Roland, joka
suri ristiretkillä kaatunutta isäänsä, oli talonsa seinämuuriin
sen rakennuttanut sulkeutuakseen sinne loppuiäkseen. Hän piti
palatsistaan itse ainoastaan tämän loukon, jonka ovi muurattiin
kiinni ja jonka ikkuna-aukko oli avoin kesät talvet, lahjoittaen
kaiken muun köyhille ja Jumalalle. Tuo lohduton aatelisneiti oli
todellakin odottanut kaksikymmentä vuotta kuolemaa tässä haudassa
rukoillen yötä päivää isänsä sielun puolesta, maaten tuhkassa,
ei edes kiveä päänalusena, pukeutuneena mustaan säkkiin. Hän eli
vain leivällä ja vedellä, jota ohikulkijat armeliaasti asettivat
aukon ulkoreunalle, ottaen siten vastaan almuja, joita itse oli
ennen antanut. Kuollessaan, muuttaessaan toiseen hautaan, hän oli
testamentannut tämän loukon epätoivoisille naisille, äideille,
leskille tai nuorille tytöille, joilla oli paljon rukoiltavaa
itsensä tai muiden puolesta ja jotka suuressa surussa tai suuressa
katumuksessa tahtoivat haudata itsensä elävältä. Sen ajan köyhät
olivat pitäneet hänelle kauniit hautajaiset kyynelin ja rukouksin,
mutta heidän suureksi surukseen ei heidän hurskasta hyväntekijäänsä
ollut julistettu pyhimykseksi, kun hänellä ei ollut vaikutusvaltaisia
suosijoita. Ne, jotka olivat hieman vapaauskoisempia, olivat
toivoneet että asia olisi helpommin autettavissa paratiisissa kuin
Roomassa. Sen sijaan että olisivat kääntyneet anomuksella paavin
puoleen, olivat he vain rukoilleet Jumalaa kuolleen sielun puolesta.
Useimmat olivat tyytyneet pyhittämään Rolanden muiston ja pitämään
hänen ryysyjään pyhäinjäännöksinä. Kaupunki oli puolestaan hänen
muistokseen antanut asettaa hänen koppinsa ikkuna-aukon viereen
julkisen messukirjan, jotta ohikulkijat joskus pysähtyisivät siihen
hartautta harjoittamaan, jotta rukous johtaisi heidän ajatuksensa
kristilliseen armeliaisuuteen, etteivät madame Rolanden luolan
perillisraukat unohdettuina kuolisi nälkään.

Tuollaiset haudat eivät keskiajalla muuten olleet harvinaisia.
Väkirikkaimmalla kadulla, meluisimmalla ja vilkasliikenteisimmällä
torilla saattoi kesken kaiken nähdä hevosenjalkojen ja vaununpyoräin
alla loukon, kaivon, kiinnimuuratun ja ristikolla varustetun kammion,
jossa yötä päivää rukoili joku ihmisolento, joka vapaaehtoisesti
oli vihkiytynyt johonkin ikuiseen valitukseen, johonkin suureen
katumukseen. Ja kaikki ne ajatukset, joita meissä nykyään herättäisi
tämä omituinen näky, tämä kauhea komero, joka oli jonkinlainen
kodin ja haudan, hautausmaan ja kaupungin väliaste, tämä ihmisten
yhteydestä kokonaan eristäytynyt elävä olento, joka jo luettiin
kuolleisiin, tämä lamppu, joka pimeässä kulutti viimeisiä
öljypisaroitaan, tämä elämänjäännös, joka häälyi kuopassa, tämä
henkäys, tämä ääni, tämä lakkaamaton rukous kiviloukossa, nämä toista
maailmaa kohden iäksi kääntyneet kasvot, nämä jo toisen auringon
kirkastamat silmät, tämä haudanseinällä kuunteleva korva, tämä vielä
ruumiiseen kytketty sielu, tämä yhä luolaan kytketty ruumis, ja
tämän kaksinkertaisen liha- ja graniittikuoren sisällä kidutetun
sielun tuska, niitä ei kansanjoukko lainkaan ajatellut. Ajalle
ominaista oli mietiskelyn puute ja jumalisuuden pintapuolisuus:
uskonnollisessa uhriteossa ei havaittu mitään ihmeellistä. Kansa otti
asian sellaisenaan, kunnioitti, piti arvossa ja pyhänä uhria tarpeen
mukaan, mutta ei eritellyt kärsimyksiä eikä niitä juuri säälinyt.
Se toi silloin tällöin hieman ruokaa katumuksentekijälle, vilkaisi
aukon läpi, elikö hän vielä, ei tuntenut hänen nimeään, tiesi tuskin
kuinka monta vuotta hän oli ollut siellä, ja muukalaisen kysymykseen,
kuka tuo elävä luuranko oli, joka maatui tuossa loukossa, vastasivat
naapurit: "Se on erakko."

Siten suhtauduttiin siihen aikaan kaikkeen, ilman metafysiikkaa,
ilman liioittelua, ilman suurennuslasia, paljaalla silmällä.
Mikroskooppia ei ollut vielä keksitty, ei aineen eikä hengen alalla.

Mutta huolimatta siitä, ettei tuollaisia vankeja suurestikaan
ihmetelty, eivät ne kuitenkaan olleet harvinaisia. Pariisissa oli
melkoinen määrä tuollaisia rukous- ja katumusluolia, ja niissä oli
melkein kaikissa asukas. Totta on myös, etteivät papit mielellään
nähneet niitä tyhjinä, se olisi osoittanut uskonnollista laimeutta;
ellei ollut tarjolla katujia, muurattiin niihin spitaalitautisia.
Paitsi Grèven komeroa oli niitä Montfauconin, Innocents-hautuumaan
luuhuoneen ja, jollen väärin muista, Hôtel Clichonin luona sekä
monissa muissa paikoissa, joihin muistitieto on liittänyt niiden
tarinoita. Yliopistossakin niitä oli. Niinpä lauloi jonkinlainen
keskiaikainen Job Sainte-Geneviève-mäellä lantakasalla erään kaivon
pohjalla kolmekymmentä vuotta seitsemää katumusvirttä alkaen aina
alusta, kun oli ehtinyt loppuun, ja kovemmalla äänellä öisin,
_magna voce per umbras_ [korkealla äänellä pimeässä], ja vielä
tänäänkin on muinaistutkija kuulevinaan hänen äänensä astuessaan
_Puits-qui-parle_-kadulle [Puhuvan-kaivonkatu].

Mutta rajoittuaksemme Tour-Rolandin komeroon on meidän lisättävä,
ettei se juuri koskaan ollut tyhjänä. Madame Rolanden kuoleman
jälkeen se oli harvoin ollut vuoden tai pari asukasta vailla. Moni
nainen oli sulkeutunut sinne, viimeiseen hetkeensä saakka itkeäkseen
vanhempiaan, rakastajiaan, harha-askeleitaan. Pariisin pilkkakirveet,
joiden pitää iskeä kaikkeen, vieläpä sellaisiinkin seikkoihin, jotka
eivät heitä lainkaan koske, väittivät ettei siellä juuri ollut nähty
leskiä.

Ajan tavan mukaan oli seinään hakattu jokin latinalainen lause,
josta latinantaitoinen ohikulkija sai tietää komeron hurskaan
tarkoituksen. Tämä tapa ilmaista portin otsikkoon kirjoitetulla
lauseella rakennuksen tarkoitus säilyi kuudennentoista vuosisadan
keskivaiheille saakka. Niinpä näkee vieläkin Ranskassa
Tourville-vankilan portin otsikossa lauseen: _Sileto et spera!_
[Vaikene ja toivo!] Irlannissa Fortescue-linnan suuren portin
yläpuolella olevan vaakunakilven alla _Forte scutum, salus ducum_
[Luja kilpi ruhtinaan suoja] Englannissa Cowperin kreivien
vieraanvaraisen kartanon pääkäytävän yläpuolella: _Tuum est!_ [Kuuluu
sinulle!] Siihen aikaan sisältyi jokaiseen rakennukseen ajatus.

Kun Tour-Rolandin umpeenmuurattuun komeroon ei ollut ovea, oli
suurilla roomalaisilla kirjaimilla hakattu ikkuna-aukon yläpuolelle
sanat:

    TU ORA! [Rukoile!]

Rahvas, jonka terve järki ei juuri älyä missään sisimpiä hienouksia
ja mielellään vaihtaa _Ludovico Magnon_ ["Ludvig Suurelle", alku
Saint-Denis-portin otsikkokirjoituksesta] Porte Saint-Denis'ksi,
oli antanut tälle pimeälle, synkälle ja kostealle komerolle nimen
Rotankolo. [Latinalaisesta otsikkolauseesta _tu ora_ (äännetään:
tuu ooraa) ovat sanaleikkiä harrastavat pariisilaiset vääntäneet
nimityksen le _trou aux rats_ (äännetään suunnilleen: tru oo ra),
suomeksi: rotankolo.] Se ei ollut kovin ylevä, mutta sitä vastoin
hyvin kuvaava selitys.




III. Kertomus maissileivästä


Siihen aikaan, jota kertomuksessamme kuvailemme, oli Rolandin tornin
komerossa asukas. Jos lukija haluaa tietää, kuka siellä asusti,
tarvitsee hänen vain kuunnella kolmen kunnon vaimon keskustelua,
jotka olivat tulossa Châtelet'n rantaa pitkin Grève-torille päin ja
suuntasivat askeleensa suoraan tornia kohden samaan aikaan, kun me
kiinnitämme lukijan huomion Rotankoloon.

Kaksi näistä naisista oli puvultaan kunniallisia pariisilaisia
porvarisvaimoja. Heidän hienot valkoiset kaularöyhelönsä, heidän
puna- ja sinijuovaiset puolivillaiset hameensa, heidän valkoiset,
värillisillä koristekielekkeillä koruommellut trikoosukkansa, heidän
keltaiset, mustapohjaiset, leveäkärkiset nahkakenkänsä ja ennen
kaikkea heidän päähineensä, nuo nauhoilla ja pitseillä koristetut
kultakuituiset sarvet, jollaisia champagnelaisnaiset ja venäläiset
kaartinkrenatöörit vielä tänä päivänäkin käyttävät, ilmaisivat heidän
kuuluvan siihen hyvinvoipien kauppiaanvaimojen luokkaan, jotka
ovat _vaimon_ ja _rouvan_ keskivaiheilla, kuten lakeijat sanovat.
Heillä ei ollut sormuksia eikä kultaristiä, mutta helposti saattoi
huomata ettei se johtunut köyhyydestä vaan sakkojen pelosta. Heidän
seuralaisensa oli pukeutunut likipitäen samoin kuin hekin, mutta
hänen puvussaan ja olennossaan oli yhtä ja toista, joka herätti
vaikutelman maaseutunotaarin vaimosta. Hänen tavallista korkeammalla
olevan vyönsä muodosta päättäen hän ei ollut kauan ollut Pariisissa.
Lisättäköön tähän poimutettu röyhelö, kenkien nauharuusut, hameen
poikittaiset raidat pitkittäisten asemesta ja lukemattomat muut hyvää
makua loukkaavat omituisuudet.

Kaksi ensinmainittua asteli tuolla pariisittarille ominaisella
tavalla, heidän kuljettaessaan maalaisserkkujaan pääkaupunkia
katsomassa. Maalainen talutti kädestä lihavaa poikaa, jolla oli
kädessä suuri leipä.

Tuntuu ilkeältä tunnustaa, että vuodenajan kylmyyden takia poika
käytti kieltä nenäliinanaan.

Poika antoi vetää itseään, _non passibus aequis_ [epätasaisin
askelin], kuten Vergilius sanoo, ja kompasteli aina vähän väliä,
minkä vuoksi äiti alati torui häntä. Hän katselikin enemmän leipäänsä
kuin katukiveystä. Epäilemättä pidätti jokin painava seikka häntä
haukkaamasta siitä, sillä hän tyytyi sitä hellästi silmäilemään.
Mutta äidin olisi pitänyt itse kantaa leipää. Oli julmaa antaa
pyöreäposkisen pojannallikan esittää Tantaluksen osaa.

Samalla nuo kolme vaimoa (sillä rouva-nimitystä käytettiin ainoastaan
aatelisnaisista) puhelivat kaikki yhtaikaa.

-- Kiirehtikää, Mahiette, sanoi maalaisvaimolle nuorin, joka myös oli
kookkain. -- Pelkään, että myöhästymme. Châtelet'ssa sanottiin, että
hänet heti vietäisiin kaakinpuulle.

-- Oh, mitä puhuttekaan, Oudarde Musnier, virkkoi toinen pariisitar.
-- Hän saa olla kaksi tuntia kaakinpuussa. Onhan meillä aikaa.
Oletteko koskaan nähnyt kaakissa seisojaa, Mahiette?

-- Olen, Reimsissä, vastasi maaseutulainen.

-- Reimsissä! Mikä liekään teidän kaakinpuunne Reimsissä? Kurja
häkki, johon pannaan vain talonpoikia. On sekin jotain!

-- Vai talonpoikia ainoastaan! Reimsin Verkatorilla! On siellä nähty
oikein kunnon murhamiehiäkin, sellaisiakin, jotka ovat surmanneet
isänsä ja äitinsä! Talonpoikia! Minä te meitä oikein pidätte,
Gervaise?

Ja maaseutulaisrouva oli vähällä toden teolla suuttua kaakinpuunsa
kunnian puolesta. Onneksi käänsi järkevä Oudarde Musnier ajoissa
keskustelun toisille urille.

-- Kesken kaiken, Mahiette, mitä sanotte meidän flaamilaisista
lähettiläistämme? Onko teillä yhtä komeita Reimsissä?

-- Ei, sen myönnän, sanoi Mahiette, -- sellaisia flaamilaisia kuin
nämä saa nähdä vain Pariisissa.

-- Oletteko lähetystön joukosta huomannut tuota pitkää lähettilästä,
joka on sukankutoja? Oudarde kysyi.

-- Olen, vastasi Mahiette, -- hän näyttää oikealta Saturnukselta.

-- Ja tuota lihavaa miestä, joka on paksu ja pyöreä kuin oluttynnyri?
virkkoi Gervaise. -- Ja pientä, jolla on pienet silmät ja punaiset
silmäluomet, joiden päällä kulmakarvat törröttävät niinkuin ohdakkeen
piikit?

-- Heidän hevosissaan vasta katsomista on, sanoi Oudarde, -- ja
heidän kummallisissa satulaloimissaan.

-- Voi, hyvät ystävät, sanoi Mahiette vuorostaan etevämmyyttä
osoittavin ilmein, -- mitä sanoisittekaan, jos olisitte vuonna 61,
kahdeksantoista vuotta sitten kruunausjuhlissa Reimsissä nähneet
prinssien ja kuninkaan seurueen hevoset? Millaisia satulaloimia ja
maahan asti ulottuvia peitteitä, toiset kirjosilkkiä tai hienoa
kultakangasta, soopelinnahalla vuorattuja, toiset samettia,
kärpännahalla vuorattuja, toiset taas täynnä jalokiviä ja kulta- ja
hopeatiukuja! Miten paljon lienevät maksaneetkaan! Entä ne kauniit
hovipojat sitten, jotka ratsastivat niillä komeilla hevosilla!

-- Oli miten tahansa, vastasi kuivasti Oudarde, -- mutta
flaamilaisilla on oikein kauniita hevosia, ja he olivat eilen
kaupunginvoudin päivällisillä Kaupungintalossa, jossa tarjottiin
sokerileivoksia, mausteviiniä, makeisia ja muita harvinaisuuksia.

-- Johan nyt jotakin, hyvä naapuri! huudahti Gervaise. --
Flaamilaisethan aterioivat herra kardinaalin luona Bourbonin
palatsissa.

-- Eivätpä, kuin kaupungintalossa!

-- Ei, Bourbonin palatsissa!

-- Tiedän varmasti, että he olivat Kaupungintalossa, Oudarde vastasi
päättävästi, -- koska tohtori Scourable piti heille latinankielisen
puheen, josta he olivat hyvin mielissään. Niin sanoi mieheni, joka on
valantehnyt kirjakauppias.

-- Ja minä tiedän varmasti, että he olivat Petit-Bourbonissa, vastasi
Gervaise yhtä terhakasti, -- sillä herra kardinaalin prokuraattori
tarjosi heille siellä kaksitoista kaksoisneljännestä valkoista,
vaaleanpunaista ja tulipunaista mausteviiniä, kaksikymmentäneljä
laatikkoa Lyonin "kultaisia" mantelileivoksia, yhtä monta
kahden livren hintaista soihtua ja lisäksi kuusi puolikasta
valkoista ja punaista Beaunen viiniä, parasta mitä Pariisista
sai. Eikö se jo todista jotakin. Sen kuulin mieheltäni, joka on
Parloir-aux-Bourgeois'n osastopäällikkö ja joka juuri tänä aamuna
vertaili flaamilaisia lähettiläitä ja niitä lähettiläitä keskenään,
joita pappi Johannes ja Trebizonden keisari edellisen kuninkaan
aikana lähettivät Mesopotamiasta Pariisiin ja joilla oli korvarenkaat.

-- Sanon kuin sanonkin, että he aterioivat Kaupungintalossa, kivahti
Oudarde, johon kaikki nämä todisteet eivät lainkaan tehonneet, --
koska ei milloinkaan ennen ole nähty niin komeita liharuokia ja
sokerileivoksia.

-- Ja minä sanon teille, että niitä tarjoili kaupunginpalvelija Le
Sec Hôtel du Petit-Bourbonissa, ja siksi te erehdytte.

-- Kaupungintalossa, sanon minä.

-- Petit-Bourbonissa, hyvä ystävä, koska vielä oli suuren portaalin
päällä oleva sana _Espérance_ valaistu taikalyhdyillä.

-- Kaupungintalossa! Kaupungintalossa! Koska Husson le Voirkin
puhalsi huilua.

-- Ei, sanon minä!

-- Kaupungintalossa, sanon minä!

-- Ei, sanon vielä kerran!

Roteva kunnon Oudarde aikoi juuri vastata, ja riita olisi ehkä
johtanut tukkanuottasille, ellei Mahiette olisi samassa huudahtanut:

-- Katsokaa, miten paljon väkeä on kerääntynyt tuonne sillan päähän!
Ne näyttävät katselevan jotakin, joka on niiden keskellä.

-- Niin, todellakin, sanoi Gervaise, kuulen tamburiinin äänen.
Siellä tekee kai pieni Esmeralda vuohineen temppujaan. Joutukaa,
Mahiette, juoksuttakaa poikaa! Tehän olette tullut katsomaan Pariisin
merkillisyyksiä. Eilen näitte flaamilaiset, tänään teidän täytyy
nähdä mustalaistyttö.

-- Mustalainen! huudahti Mahiette ja pysähtyi tarttuen lujasti
poikansa käteen. -- Herra varjelkoon! Hän varastaa lapseni! -- Tule,
Eustache!

Hän alkoi juosta rantaa pitkin Grève-toria kohden, kunnes oli päässyt
tarpeeksi pitkälle sillasta, eikä olisi silloinkaan vielä pysähtynyt,
ellei poika, jota hän raahasi jäljessään, olisi kaatunut. Hän
seisahtui hengästyneenä. Oudarde ja Gervaise saavuttivat hänet.

-- Tuo mustalaistyttökö varastaisi lapsenne! huudahti Gervaise. --
Sepä omituinen ajatus.

Mahiette ravisti päätään miettivänä.

-- Omituista, että säkkinainenkin uskoo sellaista mustalaisista.

-- Kuka on säkkinainen? Mahiette kysyi.

-- No sisar Gudule, sanoi Oudarde.

-- Kuka on sisar Gudule?

-- Kyllä te siellä Reimsissä olette takapajulla, kun ette tiedä, kuka
sisar Gudule on! Sehän on Rotankolon erakko.

-- Se naisraukkako, jolle olemme viemässä tätä leipää? Oudarde
nyökäytti myöntävästi.

-- Juuri sama. Saatte kohta nähdä hänen katsovan luukustaan
Grève-torille. Hän ajattelee aivan samalla tavalla kuin tekin
näistä kiertelevistä mustalaisnaisista, jotka tanssivat rämisyttäen
tamburiinia ja ennustavat yleisölle. Ei tiedetä, mistä syystä hän
niin inhoaa mustalaisia. Mutta entä te, Mahiette, miksi te niin
kiireesti juoksitte pakoon, kun näitte heidät?

-- Oh! vastasi Mahiette ja tarttui molemmin käsin pikku poikansa
pyöreään päähän, -- en tahdo, että minulle käy niinkuin Paquette la
Chantefleurielle.

-- Voi! kertokaa meille se tarina, hyvä Mahiette, sanoi Gervaise ja
tarttui hänen käsivarteensa.

-- Mielelläni, vastasi Mahiette, -- mutta kyllä te pariisilaiset
olette tietämättömiä, kun ette sitä tunne. Sanon teille, -- mutta
eihän meidän tarvitse pysähtyä sen tähden, että kerron, -- että
Paquette la Chantefleurie oli kaunis kahdeksantoista vuotias tyttö,
kun minä olin yhtä vanha, toisin sanoen kahdeksantoista vuotta
sitten, ja että on hänen oma syynsä, ettei hän nyt minun laillani
ole kunnollinen ja hyvinvoipa kolmenkymmenenkuuden ikäinen vaimo,
jolla on mies ja pieni poika. Muuten se oli jo myöhäistä, kun hän oli
neljäntoista. Hän oli Guybertaut'n, reimsiläisen venelaulajan tytär,
hänen, joka lauloi kuningas Kaarle VII:lle hänen kruunauspäivänään,
kun hän kulki Vesleä alaspäin Sillerystä Muisoniin, ja silloin
oli hänen mukanaan veneessä Orleans'in neitsyt. Vanha isä kuoli,
kun Paquette vielä oli pieni. Hänellä oli niin muodoin vain äiti,
jonka veli oli herra Mathieu Pradon, pariisilainen vaskiseppä Rue
Parin-Garlinin varrella; hän kuoli viime vuonna. Kuten näette,
oli hän siis kunnon perheen lapsi. Äiti oli pahaksi onneksi
yksinkertainen, hyvä nainen, joka hemmotteli tyttöä eikä opettanut
häntä tekemään muuta kuin nukkeja ja muuta rihkamaa, ja niinpä
tyttö sitten vartuttuaan jäikin köyhäksi. He asuivat Reimsissä
aivan joen rannalla Rue de Folle-Peinen varrella. Huomatkaa tämä,
sillä minä luulen, että se oli syynä Paquetten onnettomuuteen.
Vuonna 61, samana vuonna, jona armollinen kuninkaamme Ludvig XI
kruunattiin, oli Paquette niin iloinen ja kaunis, että kaikki
nimittivät häntä la Chantefleurieksi [_Laulukukkanen_, vapaampi
vastine: _Laululintunen_]. -- Tyttö raukka! -- Hänellä oli kauniit
hampaat, ja hän nauroi mielellään näyttääkseen niitä. Mutta tyttö,
joka mielellään nauraa, saa pian itkeä; kauniit hampaat pilaavat
kauniit silmät. Niin kävi Chantefleurienkin. Hän ja hänen äitinsä
elivät suuressa puutteessa. Soittoniekan kuoleman jälkeen oli
heidän toimeentulonsa huononemistaan huonontunut. Heidän nukkensa
tuottivat heille tuskin kuutta denieriä viikossa, mikä ei ole
kahta kotka-penninkiäkään. Missä olivat nyt ne ajat, jolloin isä
Guybertaut sai kaksitoista pariisilaista souta yhdestä ainoasta
laulusta kruunajaisissa? Tuli talvi -- samana vuonna 61--, jolloin
noilla naisraukoilla ei ollut tikkuakaan valkean sytykkeeksi,
ja kun oli hyvin kylmä, sai Paquette poskilleen niin kauniit
ruusut, että miehet alkoivat kuiskailla hänelle: Paquette! ja
useat: Pâquerette! ja hän joutui huonoille jäljille. -- Eustache!
Koetappas vain haukata siitä leivästä! -- Me näimme heti eräänä
sunnuntaina, kun hän tuli kirkkoon kultainen risti kaulassa, että
hänen oli käynyt hullusti. -- Ajatelkaa! Neljäntoista vuotiaana! --
Ensimmäinen oli nuori varakreivi de Cormontreuil, jonka kartano on
kolmenneljännespeninkulman päässä Reimsistä; toinen oli herra Henri
de Triancourt, kuninkaan tallimestari; sitten vain turnajaisairut
Chiart de Beoulion; sitten yhä alenevaa säätyä kuninkaan
pöydänkattaja Guery Aubergeon, dauphinin parturi Macé de Frépus,
kuninkaan kokki Thévenin le Moine ja niin edespäin yhä vanhempia
ja alhaisempia, kunnes hän viimein joutui katulaulaja Guillaume
Racinen ja lyhdynsytyttäjä Thierry de Merin käsiin. Silloin antautui
Chantefleurie raukka jo kenelle tahansa. Hän oli auttamattomasti
vajonnut lokaan. Ajatelkaas, hyvät ystävät! Kruunajaisten aikana,
samana vuonna 61, juuri hän sai laittaa vuoteen irstailijain
kuninkaalle! - Samana vuonna!

Mahiette huokasi ja pyyhkäisi kyyneleen poskipäältään.

-- Eihän tuo juttu mitään ihmeellistä ole, sanoi Gervaise, -- enkä
ole siinä vielä nähnyt en mustalaisia enkä lapsia.

-- Odottakaahan! jatkoi Mahiette, -- kyllä vielä näette lapsen.
-- Vuonna 66, Paavalinpäivänä tulee siitä kuluneeksi kuusitoista
vuotta, Paquette synnytti tytön. Miten suuresti tuo onneton siitä
riemastuikaan! Hän oli kauan toivonut lasta. Hänen äitinsä,
yksinkertainen kunnon nainen, joka ei koskaan muuta osannut kuin
ummistaa silmänsä kaikelta, oli kuollut. Paquettella ei ollut enää
koko maailmassa ketään, jota rakastaa, ei ketään, joka rakasti häntä.
Viisi vuotta, lankeemuksestaan asti, Chantefleurie oli ollut vallan
säälittävä olento. Hän oli yksin maailmassa, aivan yksin, häntä
osoitettiin sormella ja häpäistiin kadulla, vartijat pieksivät häntä,
ja pienet katupojat pilkkasivat häntä. Hän oli nyt kaksikymmenvuotias
ja kahdenkymmenen ikäisinä ilotytöt ovat jo vanhoja. Porton ammatti
ei enää tuottanut enempää kuin ennen nukkien ompelu; jokainen uusi
kurttu vei palkasta taalerin. Talvi kävi hänelle taas tukalaksi, puut
yhä harvinaisemmiksi hänen uunissaan ja leipä hänen laatikossaan.
Hän ei enää kyennyt työskentelemään, sillä käydessään hekumalliseksi
hän oli laiskistunut, ja hän kärsi sitäkin enemmän, kun hän
laiskistuessaan oli käynyt hekumalliseksi. -- Niin ainakin selitti
Saint-Remyn kirkkoherra, minkä tähden sellaisia naisia vanhoina
pahemmin ahdistaa kylmä ja nälkä kuin muita köyhiä.

-- Niinpä niin, virkkoi Gervaise, -- mutta entä mustalaiset?

-- Odottakaahan, Gervaise! sanoi Oudarde, jonka mielenkiinto ei ollut
niin hätäistä laatua. -- Mitä jäisi loppupuolelle, jos kaikki olisi
heti alussa? Jatkakaa, Mahiette, olkaa hyvä! Chantefleurie raukka!

Mahiette jatkoi.

-- Hän oli siis hyvin murheellinen, hyvin kurja ja itki poskensa
kuopille. Mutta suuressa häpeässään, alennuksessaan ja hylätyssä
tilassaan tuntui hänestä, ettei hän olisi niin häväisty, alennettu
ja hylätty, jos hänellä olisi maailmassa jotakin tai joku, jota hän
voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä. Sen täytyi olla lapsi,
sillä ainoastaan lapsi saattoi olla kyllin viaton rakastaaksen
häntä. -- Hän oli tullut huomaamaan sen koetettuaan rakastaa muuatta
varasta, ainoaa miestä, jolle hän enää kelpasi; mutta hän huomasi
pian, että varas halveksi häntä. -- Langenneet naiset tarvitsevat
rakastajan tai lapsen täyttääkseen sydämensä tyhjyyden. -- Muuten
he ovat äärettömän onnettomia. Kun hän ei voinut saada rakastajaa,
hän suuntasi toiveensa lapsen saamiseen, ja sitä hän aina rukoili,
sillä hän ei ollut lakannut rukoilemasta. Jumala armahti häntä ja
lahjoitti hänelle pikku tytön. En yritäkään kuvailla teille hänen
riemuaan. Se oli yhtä kyynelten, hyväilyjen ja suudelmain tulvaa. Hän
imetti itse lastaan, kapaloi sen peitteellään, ainoalla, mikä hänellä
oli, eikä tuntenut enää vilua eikä nälkää. Hän kaunistui uudelleen.
Vanhasta tytöstä tuli nuori äiti. Entinen elämä alkoi uudelleen,
tultiin katsomaan Chantefleurietä, hänen markkinansa paranivat
uudelleen, ja kaikella tuolla kauhealla menolla hän hankki kääreitä,
myssyjä, pitseillä koristettuja mekkoja ja pieniä silkkipäähineitä
huolehtimatta lainkaan omasta puvustaan. -- Kuulepas Eustache-herra,
enkö ole kieltänyt sinua haukkaamasta leivästä. -- Varmaa on, että
pikku Agnesta -- se oli lapsen ristimänimi, sillä sukunimeä ei
Chantefleuriellä ollut enää pitkiin aikoihin ollut -- koristettiin
enemmän pitseillä ja nauhoilla kuin prinsessaa. Muun muassa
hänellä oli pari mitä kauneimpia pikku kenkiä, joiden vertaisia ei
varmaankaan itse kuningas Ludvig XI:llä ole ollut! Äiti oli ne itse
hänelle ommellut ja koristanut ja tehnyt sen nukenneulojan koko
taidolla. Ne olivat somimmat pikku silkkikengät, mitä nähdä saattoi.
Ne olivat korkeintaan peukaloni pituiset, ja oli täytynyt nähdä
lapsen pienten jalkojen pujottautuvan niistä ulos, ennen kuin saattoi
uskoa, että ne olivat mahtuneet niihin. Ne olivatkin mitä sievimmät
pikku jalat, ruusunpunaisemmat kuin niitä ympäröivä silkki! -- Kun
saatte lapsen, Oudarde, saatte nähdä, ettei mikään ole kauniimpaa
kuin sellaiset pienet kädet ja jalat.

-- En muuta toivoisikaan, virkkoi Oudarde huoaten, -- mutta minä
odotan, että se olisi herra Andry Musnier'lle iloksi.

-- Muuten eivät Paquetten pikku tytön jalat yksin olleet kauniit,
jatkoi Mahiette. Näin hänet neljän kuukauden ikäisenä. Hänellä oli
silmät suuremmat kuin suu ja mitä kauneimmat mustat hiukset, jotka jo
alkoivat kiharoitua. Mikä kaunotar hän olisikaan ollut kuudentoista
ikäisenä! Äiti kiintyi päivä päivältä yhä enemmän häneen. Hän hyväili
häntä, suuteli häntä, pesi häntä, koristi häntä, oli toisin sanoen
aivan hullaantunut häneen. Hän oli menettää järkensä pelkästä onnesta
ja kiitti Jumalaa hänen lahjastaan. Varsinkin olivat nuo pienet jalat
hänen ihastuksensa ainaisena esineenä. Hän suuteli niitä yhtenään
eikä saattanut kääntää niistä katsettaan. Hän pani niihin nuo pienet
kengät, otti ne taas pois, ihaili noita pikku jalkoja, asetti ne
päivää vasten, niin että se hohti niiden lävitse, koetti kävelyttää
niitä sängyllä ja olisi mielellään viettänyt koko elämänsä polvillaan
pukien ja riisuen näitä jalkoja, aivan kuin ne olisivat olleet pienen
Jeesuslapsen jalat.

-- Kertomus on kyllä kaunis, sanoi Gervaise hiljaa, -- mutta en näe
vieläkään mustalaisia.

-- Nyt saatte kuulla, jatkoi Mahiette. -- Eräänä päivänä saapui
Reimsiin joukko hyvin omituista väkeä. Ne olivat kerjäläisiä ja
roistoja, jotka kiertelivät ympäri maita herttuansa ja kreiviensä
johdolla. Heillä oli vaskenkarvainen iho, kähärä tukka ja
hopearenkaat korvissa. Naiset olivat vielä rumempia kuin miehet.
Heillä oli vielä tummempi iho ja he olivat pukeutuneet vanhoihin,
repaleisiin viittoihin, joiden päälle tukka riippui kuin hevosen
häntä. Lapset, jotka telmivät maassa heidän jaloissaan, olisivat
saaneet apinat pelästymään. Lauma irtolaisia. Ne tulivat suoraan
Puolan kautta Egyptistä Reimsiin. Paavi oli ripittänyt heitä,
sanottiin, ja määrännyt heille katumustyöksi seitsemän vuoden
yhtämittaisen kiertämisen, jolloin he eivät saaneet kertaakaan
maata sängyssä. He nimittivätkin itseään katumuksentekijöiksi ja
haisivat kauheasti. He olivat kai ennen olleet saraseeneja ja
uskoivat sen tähden Jupiteriin ja vaativat kymmenen livreä veroa
kaikilta arkkipiispoilta, piispoilta ja apoteilta. Paavin bulla antoi
heille siihen oikeuden. He tulivat Reimsiin Algerian kuninkaan ja
Saksan keisarin nimessä ennustamaan kansalle. Käsität tehän, ettei
enempää tarvittu, jotta heiltä kiellettiin pääsy kaupunkiin. Koko
joukko asettui silloin kaikessa rauhassa Braine-portin edustalle
pienelle mäelle, jossa on tuulimylly, aivan vanhojen liitukaivosten
läheisyyteen. Nyt alkoi Reimsistä käydä väkeä heitä katsomassa.
He katsoivat kättä ja ennustivat mitä ihmeellisimpiä asioita. He
olisivat voineet ennustaa itse Juudaksen paaviksi. Ilkeitä huhuja
alkoi kuitenkin liikkua heistä. Kuiskailtiin, että he varastivat
lapsia, näpistivät rahakukkarolta ja söivät ihmisenlihaa. Viisaammat
sanoivat tyhmille: "Älkää menkö sinne!" mutta menivät itsekin
kaikessa hiljaisuudessa. Kaikki ihmiset oli vallannut oikea
ennustuskuume. Mutta kyllä ne ennustivatkin asioita, jotka olisivat
saaneet kardinaalinkin hämmästymään. Äidit tulivat perin ylpeiksi
lapsistaan, kun mustalaisnaiset olivat lukeneet heidän käsistään
kaikenlaisia pakanaksi ja turkiksi kirjoitettuja ihmeitä. Mikä saisi
keisarin, mikä paavin, mikä kapteenin. Chantefleurie raukkaankin oli
tarttunut yleinen uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, tulisiko hänen
pikku Agneksestaan ehkä kerran Armenian keisarinna tai jotain sen
tapaista. Hän vei siis tytön mustalaisleiriin, jossa naiset suuresti
ihastuivat siihen, alkoivat hyväillä ja suudella sitä mustilla
huulillaan ja ihailivat tavattomasti sen pientä kättä. Ja äiti oli
riemuissaan! Erikoisesti ihmettelivät he lapsen pieniä jalkoja ja
kenkiä. Tyttö ei ollut vielä vuodenkaan vanha, mutta hymyili jo
äidille, pikku hupakko, oli lihava ja pyöreä ja teki senkin tuhannen
enkelintemppua. Hän säikähti kovasti mustalaisia ja alkoi itkeä.
Mutta äiti suuteli häntä ja palasi jälleen kotiin ihastuneena
niistä suurenmoisista asioista, joita mustalaisnaiset olivat hänen
Agnekselleen ennustaneet. Hänestä piti tulla kaunotar, itse hyve,
kuningatar. Hän palasi siis ullakkokomeroonsa Rue de Folle-Peinen
varrelle kovin ylpeänä siitä, että toi sinne kuningattaren.
Seuraavana päivänä hän lapsen nukkuessa hänen sängyssään, sillä
se nukkui aina hänen vieressään, käytti tilaisuutta hyväkseen ja
jättäen oven raolleen juoksi erään naapurivaimon luo Rue de la
Séchesserien varrella kertomaan, että oli tuleva päivä, jolloin
hänen Agnestaan pöydässä palvelevat Englannin kuningas ja Etiopian
arkkiherttua, ja lukemattomia muita ihmeitä. Kun hän ei palatessaan
kuullut kirkunaa juostessaan portaita ylös, ajatteli hän: "Hyvä on!
hän nukkuu vielä." Hän löysi oven enemmän raollaan kuin oli sen
jättänyt, juoksi sisälle, kiiruhti vuoteen luo... Lapsi oli poissa,
paikka oli tyhjä. Koko lapsesta ei ollut muuta jälellä kuin toinen
pikku kenkä. Hän ryntäsi ulos, syöksyi portaita alas ja alkoi takoa
päätään seiniin ja kirkua: "Lapseni! Kenellä on minun lapseni? Kuka
on ottanut minun lapseni?" Katu oli autio, talo yksinäinen; kukaan
ei tiennyt sanoa mitään. Hän juoksi mielettömänä villin ja kauhean
näköisenä koko päivän ympäri kaupunkia, tutki kaikki kadut, kuunteli
kaikkien ovien ja ikkunain luona aivan kuin peto, joka on kadottanut
pentunsa. Rinta läähätti, tukka liehui valtoimenaan harteilla, hän
oli kauhean näköinen, ja hänen silmissään paloi tuli, joka sai
hänen kyyneleensä kuivumaan. Hän pysäytti kaikki vastaantulijat ja
huusi: "Tyttöni! Kaunis pikku tyttöni! Palvelen orjana ketä tahansa,
joka antaa minulle takaisin tyttöni, olen vaikka hänen koiransa
orja! Hän saa syödä sydämeni, jos tahtoo!" Hän tapasi Saint-Remyn
kirkkoherran ja sanoi hänelle: "Herra kirkkoherra, minä kaivan
vaikka maata kynsilläni, mutta antakaa minulle tyttöni!" Se oli
sydäntäsärkevää nähdä, Oudarde, ja minä näin hyvin kovasydämisen
miehen, prokuraattorin, mestari Ponce Lacabren silmien kyyneltyvän,
-- Voi tuota äiti raukkaa! -- Illalla hän meni kotiinsa. Hänen
poissaollessaan oli pari naapurivaimoa nähnyt kahden mustalaisnaisen
hiipivän ylös portaita hänen huoneeseensa käärö kainalossa, tulevan
jälleen alas, sulkevan oven jälkeensä ja kiiruhtavan pois minkä
kerkisivät. Heidän lähdettyään luulivat he kuulleensa lapsenkirkunaa
Paquetten huoneesta. Äiti päästi ilonhuudon ja miltei lensi portaita
ylös, sysäsi ovensa auki kuin tykinkuula ja syöksyi sisälle. -- Miten
kauheata, Oudarde! Pienen, kauniin, rusottavan ja kukkean Agneksensa,
tuon Jumalanlahjan, sijasta näki hän pienen inhoittavan, ontuvan,
yksisilmäisen, kyttyräselkäisen kummituksen ryömivän ja ääntelevän
permannolla. Hän peitti kauhusta kasvonsa käsillään. "Jumalani!"
huudahti hän, "ovatko ne noidat muuttaneet minun lapseni tuollaiseksi
inhoittavaksi elukaksi?" Tuo pieni vaivainen vietiin kiireesti pois,
muuten sen näkeminen olisi tehnyt hänet hulluksi. Se oli jonkun
mustalaisnaisen epäsikiö pirun kanssa. Se näytti noin nelivuotiaalta
ja sopersi kieltä, joka ei ollut mitään ihmisten kieltä; ne olivat
aivan mahdottomia sanoja. -- Chantefleurie oli heittäytynyt pienen
kengän ylle, ainoan, mikä oli jäänyt jäljelle kaikesta, mitä hän
oli rakastanut. Hän makasi niin kauan liikkumattomana, äänetönnä,
hengittämättä, että näytti ihan kuolleelta. Äkkiä koko hänen
ruumiinsa alkoi vavahdella, hän peitti kengän tulisilla suudelmilla
ja puhkesi niin hillittömään itkuun kuin hänen sydämensä olisi
särkynyt. Me itkimme kaikki. Hän toisteli: -- "Oh! pikku tyttöni!
kaunis pikku tyttöni! missä sinä olet?" Se vihloi sydäntä. Itken
vieläkin, kun sitä muistelen. Meidän lapsemme, nähkääs, ovat
luittemme ydin. -- Eustache raukkani! Sinä olet niin kaunis! Jospa
tietäisitte, miten soma hän on. Eilen hän sanoi minulle: "Tahdon
ruveta sotamieheksi." Voi, pikku Eustacheni! jos sinut kadottaisin!
-- Chantefleurie hypähti äkkiä pystyyn ja alkoi juosta ympäri Reimsin
katuja huutaen: "Mustalaisleiriin! Mustalaisleiriin! Vartijat,
tulkaa polttamaan noidat!" Mustalaiset olivat lähteneet matkoihinsa.
Oli jo pimeää, eikä voitu niitä enää saavuttaa. Seuraavana päivänä
tavattiin peninkulman päässä Reimsistä Gueux'n ja Tilloyn välisellä
kanervakankaalla nuotion jätteitä, joitakin Paquetten lapsen nauhoja,
veripilkkuja ja pukinlantaa. Edellinen yö oli juuri ollut lauantaiyö.
Ei ollut epäilystäkään, että mustalaiset olivat viettäneet
noitajuhlaa kankaalla ja syöneet lapsen Beelsebubin seurassa, kuten
muhamettilaisten on tapa. Kun Chantefleurie sai kuulla nämä kauheat
seikat, ei hän enää itkenyt, hän liikutti huuliaan kuin puhuakseen,
mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Seuraavana päivänä olivat hänen
hiuksensa harmaat. Kolmantena päivänä hän oli kadonnut.

-- Se oli todellakin hirveä historia, sanoi Oudarde, -- se saisi
burgundilaisenkin itkemään.

-- Enpä enää ihmettele, virkkoi Gervaise, -- että te niin pelästyitte
mustalaisia.

-- Ja olipa oikein, lisäsi Oudarde, -- että kiiruhditte pois pikku
Eustachen kanssa, kun nämäkin mustalaiset ovat Puolasta.

-- Ei, sanoi Gervaise. -- Niiden sanotaan tulleen Espanjasta ja
Kataloniasta.

-- Kataloniasta? Ehkäpä niinkin, vastasi Oudarde. -- Katalonia,
Volonia, Polonia, minä sekoitan aina nuo kolme maakuntaa. Mutta
mustalaisiahan he joka tapauksessa ovat.

-- Ja heillä on hyvät hampaat pienten lasten syömiseen, lisäsi
Gervaise. -- Eipä minua lainkaan ihmetyttäisi, vaikkapa Esmeraldakin,
suipistakoon hän miten hyvänsä pientä suutansa, osaisi sen tempun.
Hänen valkoinen vuohensa tekee niin arveluttavia temppuja, että siinä
täytyy olla jotain metkua takana.

Mahiette kulki ääneti heidän rinnallaan. Hän oli vaipunut tuohon
uneksintaan, jossa surullinen tarina tavallaan jatkuu eikä lakkaa,
ennen kuin se on saanut värähdys värähdykseltä sydämen sisimmät
säikeet soimaan.

Gervaise kysäisi häneltä samassa:

-- Eikö milloinkaan saatu tietää, miten Chantefleurien oli käynyt?

Mahiette ei vastannut. Gervaise uudisti kysymyksensä ja pudisti häntä
samalla käsivarresta. Mahiette näytti heräävän mietteistään.

-- Miten Chantefleurien oli käynyt? hän sanoi toistaen koneellisesti
sanat, jotka juuri olivat soineet hänen korvissaan; sitten hän lisäsi
vilkkaasti yrittäen kiinnittää ajatuksensa kysymykseen:

-- Voi! sitä ei ole koskaan saatu tietää. Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Jotkut sanoivat nähneensä hänen lähtevän Reimsistä hämärissä
Fléchembault-portin kautta; toiset taas aamun sarastaessa vanhan
Basée-portin kautta. Eräs köyhä löysi hänen kultaristinsä riippumasta
kiviristillä niityllä, jossa pidetään markkinoita. Se oli sama
koriste, joka vuonna 61 saattoi hänet huonoille jäljille. Hän
oli saanut sen tuolta kauniilta varakreivi de Cormontreuiltä,
ensimmäiseltä rakastajaltaan. Suurimman kurjuudenkaan aikana Paquette
ei ollut luopunut siitä. Hän varoi sitä kuin silmäteräänsä. Kun me
nyt näimme, että hän oli eronnut rististä, luulimme kaikki että
hän oli kuollut. Kuitenkin vakuuttivat Cabaret-les-Vantes-seudun
asukkaat nähneensä hänen avojaloin vaeltavan Pariisiin vievää tietä.
Mutta silloin hänen olisi pitänyt mennä Vesle-portin kautta, eikä
se sovi muihin kertomuksiin. Omasta puolestani uskon, että hän meni
Vesle-portin kautta ja samalla pois koko tästä maailmasta.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Gervaise.

-- Vesle, vastasi Mahiette surullisesti hymyillen, on kaupunkimme
läpi virtaavan joen nimi.

-- Chantefleurie raukka! sanoi Oudarde ja häntä puistatti, -- hän
hukuttautui siis!

-- Hukuttautui! vastasi Mahiette; -- kuka olisi osannut ennustaa
kunnon isä Guybertaut'lle, kun hän laulaen kulki veneessään
Tinqueux-sillan alitse, että hänen pikku lemmikkinsä Paquette kerran
kulkisi saman sillan alitse, mutta ilman laulua ja venettä?

-- Entä tuo pieni kenkä? kysyi Gervaise.

-- Katosi äidin mukana.

Oudarde, hyvä ja tunteellinen nainen, olisi tyytynyt huokaamaan
Mahietten kanssa, mutta uteliaamman Gervaisen kysymykset eivät olleet
vielä lopussa.

-- Entä tuo kummitus? hän kysyi äkkiä Mahiettelta. -- Mikä kummitus?
kysyi tämä.

-- Se pieni mustalainen, jonka noidat jättivät Chantefleurien luo
hänen pienen tyttönsä sijalle. Mitä te sille teitte? Te kai hukutitte
senkin.

-- Emme, sanoi Mahiette.

-- No te poltitte kai sen sitten? Se olikin oikein sille. Mokomakin
noidansikiö!

-- Emme kumpaakaan, Gervaise. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa otti
tuon mustalaislapsen suojelukseensa, manasi sen, kastoi sen, ajoi
huolellisesti perkeleen ulos ruumiista ja lähetti sen Pariisiin
asetettavaksi löytölasten lavitsalle Notre-Dameen.

-- No niitä piispoja! sanoi Gervaise nureksien, -- kun he ovat
oppineita, eivät he tee mitään muiden ihmisten lailla. Onko laitaa
ja peliä asettaa paholainen löytölapseksi! Sillä tuo pieni kummitus
ei voinut olla mikään muu kuin paholainen. Mitä sille Pariisissa
tehtiin, Mahiette? Ei kai kukaan armelias henkilö sitä huolinut.

-- En tiedä, vastasi reimsiläinen. -- Juuri siihen aikaan osti
mieheni notaarin viran Brussä, joka on peninkulman päässä
kaupungista, emmekä ole sen jälkeen kuulleet mitään koko asiasta.
Reimsin tuomiokirkon tornin keralla, joka peittyy Cernayn kukkulain
taakse, hävisi se kokonaan näköpiiristämme.

Tämän keskustelun aikana olivat nuo kolme arvoisaa porvarisnaista
saapuneet Grève-torille. Keskusteluunsa syventyneinä olivat he
kulkeneet messukirjan ohi Rolandin tornin kulmassa ja koneellisesti
suunnanneet kulkunsa kaakinpuulle, jonka ympärille oli kerääntynyt
aikamoinen ihmisjoukko. Se näytelmä, mikä siellä parhaillaan oli
käynnissä, olisi saanut heidät kokonaan unohtamaan Rotankolon ja
menonsa sinne, ellei tuo tanakka kuusivuotias, jota Mahiette raahasi
jäljessään, olisi heitä samassa siitä muistuttanut.

-- Äiti, sanoi hän aivan kuin jokin vaisto olisi hänelle sanonut,
että Rotankolo oli hänen takanaan, -- saanko nyt syödä leivän?

Jos Eustache olisi ollut hieman poliittisempi, toisin sanoen
pienempi syömäri, hän olisi odottanut hetken, ja vasta sitten, kun
he olisivat palanneet asuntoonsa mestari Andry Musnier'n luo Rue
Madame-la-Valencen varrelle Yliopistossa, kun molemmat Seinen haarat
ja Citén viisi siltaa olisivat erottaneet Rotankolon leivästä, hän
olisi uskaltanut arasti kysäistä: "Äiti, saanko nyt syödä leivän?"

Tämä varomaton kysymys toi Mahietten mieleen heidän matkansa
varsinaisen tarkoituksen.

-- No, mutta mehän unohdamme kokonaan erakon! Näyttäkäähän nyt
minulle Rotankolonne, että voin antaa hänelle maissileivän.

-- Niinpä niin! Heti paikalla, sanoi Oudarde. -- Ensin hyvä työ.

Eustache ei ollut ottanut lukuun sellaisia seurauksia.

-- Nyt ne ottavat minun leipäni! hän sanoi kohottaen olkapäitään,
niin että ne ulottuivat korvannipukoihin saakka, mikä sellaisissa
tapauksissa on syvimmän tyytymättömyyden merkki.

Kaikki kääntyivät takaisin. Kun he olivat jonkin askeleen päässä
Tour-Rolandista, sanoi Oudarde toisille:

-- Meidän ei pidä katsoa aukon läpi yhtaikaa, ettemme säikäytä
säkkinaista. Olkaa te kaksi lukevinanne _dominusta_ messukirjasta
sillä aikaa, kun minä katson aukosta. Säkkinainen tuntee minua jonkin
verran. Minä viittaan teille sitten, kun saatte tulla.

Hän meni yksinään aukon luo. Samassa hetkessä, jolloin hän katsoi
sisälle aukosta, levisi hänen piirteilleen syvä sääli, ja hänen
iloisten ja avoimien kasvojensa ilme ja väri vaihtui äkkiä aivan
kuin hän olisi tullut auringonpaisteesta kuutamoon. Hänen silmänsä
kostuivat, ja hänen suunsa vetäytyi kokoon, aivan kuin hän olisi
ollut itkuun puhkeamaisillaan. Hetkisen kuluttua hän viittasi
Mahiettea katsomaan.

Mahiette meni hiljaa varpaisillaan kuten lähestytään kuolevan
vuodetta.

Noiden kahden naisen katseille avautuikin todella surullinen näky,
kun he siinä liikkumattomina ja henkeään pidättäen katselivat
rautaristikon lävitse Rotankoloon.

Komero oli ahdas, korkeuttaan leveämpi ja suippoholvinen muistuttaen
sisustansa puolesta suuresti piispanhiippaa. Sen paljaalla kivisellä
lattialla istui nainen kokoon kyyristyneenä. Leuka oli painettuna
polvia vasten, joita hän ristissä olevilla käsivarsillaan lujasti
painoi rintaansa vasten. Siten kyyröttäessään yllään harmaa säkki,
joka väljänä kokonaan peitti hänet, pitkine, harmaine hiuksineen,
jotka ulottuivat yli kasvojen jalkoihin asti, hän näytti ensi
silmäyksellä vain omituiselta hahmolta, joka piirtyi komeron tummaa
taustaa vasten, jonkinlaiselta tummalta kolmioita, joka aukon kautta
virtaavassa valossa selvästi erottautui kahteen vivahdukseen, tummaan
ja valoisaan. Se oli noita puoleksi varjoisia, puoleksi valoisia
kummituskuvia, joita näkee unessa ja Goyan mainioissa tauluissa,
noita kalpeita, liikkumattomia, synkkiä haudalle kyyristyneitä
tai vankilanristikkoa vasten nojaavia olentoja. Se ei ollut mies
eikä nainen, ei elävä olento eikä selväpiirteinen muodoltaan, se
oli haamu, jonkinlainen unikuva, jossa todellisuus ja mielikuvitus
yhtyivät kuin hämy ja päivänvalo. Vain vaivoin saattoi tuon lattialle
valahtaneen tukan alta erottaa kuihtuneet ja luisevat kasvot, tai
säkin alta, joka oli hänen peitteenään, paljaan, kohmettuneen jalan
varpaitten päät jääkylmää lattiaa vasten. Se pieni erä ihmisolentoa,
joka pilkisti esiin tämän suruhunnun alta, sai vilunväreet kulkemaan
pitkin ruumista.

Tämä hahmo, jonka olisi luullut kasvaneen kiinni lattiaan, ei
näyttänyt liikkuvalta, ajattelevalta eikä hengittävältä olennolta.
Vaikka hänellä olikin vain ohut säkki verhonaan ja hän istui keskellä
tammikuuta paljaalla graniittilattialla vailla tulta hämärässä
vankiluolassa, jonka ikkuna-aukosta pääsi sisälle vain jäätävä viima,
muttei milloinkaan aurinko, hän ei näyttänyt kärsivän vilua, ei edes
sitä tuntevan. Olisi saattanut luulla, että hän oli muuttunut kiveksi
vankilan, jääksi vuodenajan keralla. Hänen kätensä olivat ristissä,
hänen silmänsä tuijottivat. Ensi hetkenä luuli häntä kummitukseksi,
toisena kuvapatsaaksi.

Silloin tällöin aukenivat hänen sinervät huulensa raolleen
laskeakseen ulos henkeä ja vapisivat, mutta yhtä kuolleesti ja
koneellisesti kuin tuulessa värähtelevät lehdet.

Hänen synkissä silmissään oli kuitenkin katse, kuvaamaton katse,
syvä, synkkä, värähtämätön katse, joka herkeämättä tuijotti erääseen
komeron nurkkaukseen, jota ei voinut nähdä ulkoa päin, katse, joka
näytti keskittävän tämän kidutetun sielun kaikki synkät ajatukset
johonkin salaiseen esineeseen.

Sellainen oli olento, joka asunnostaan oli saanut nimen erakko,
puvustaan nimen _säkkinainen_.

Nuo kolme naista, sillä Gervaisekin oli liittynyt Mahietteen ja
Oudardeen, katselivat aukosta sisälle. Heidän päänsä pimittivät
senkin vähäisen valon, joka tavallisesti pääsi luolaan, tuon
onnettoman sitä huomaamatta.

-- Älkäämme häiritkö häntä, sanoi Oudarde hiljaa, -- hän on
haltioituneessa tilassa, hän rukoilee.

Tällä välin tarkasteli Mahiette yhä kasvavalla innolla noita
kelmeitä, kuihtuneita kasvoja hajanaisine hapsineen, ja hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä.

-- Sepä olisi vasta ihmeellistä, hän mutisi.

Hän pisti päänsä ristikon lävitse ja hänen onnistui siten nähdä se
komeron nurkka, johon tuon onnettoman katse värähtämättä tuijotti.

Kun hän veti päänsä takaisin, vierivät kyyneleet pitkin hänen
poskiaan.

-- Miksi te nimitätte tätä naista? kysyi hän Oudardelta.

-- Me nimitämme häntä sisar Guduleksi.

-- Ja minä, sanoi Mahiette, -- nimitän häntä Paquette la
Chantefleurieksi.

Hän viittasi nyt sormi huulilla hämmästynyttä Oudardea pistämään
päänsä aukosta sisälle ja katsomaan niin pitkälle komeroon kuin
ulottui.

Oudarde teki niin ja keksi nyt nurkasta, johon erakon katse synkän,
haltioituneena oli kiinnittynyt, pienen ruusunpunaisen silkkikengän,
joka oli runsaasti koristeltu kulta- ja hopeaompeluksin.

Gervaise pisti Oudarden jälkeen päänsä aukosta sisälle, ja sitten
puhkesivat kaikki kolme uudelleen itkuun.

Yhtä vähän heidän katseensa kuin heidän kyyneleensäkään saivat
erakkoa näyttämään elonmerkkejä. Hänen kätensä pysyivät ristissä,
hänen huulensa äänettöminä, hänen silmänsä liikkumattoman
tuijottavina, ja siihen, joka tunsi hänen tarinansa, koski tuon
pienen kengän näkeminen, johon hän niin tuijotti, kipeästi.

Nuo kolme eivät olleet lausuneet sanaakaan. He eivät uskaltaneet
puhua, eivät hiiskahtaakaan. Tämä syvä hiljaisuus, tämä syvä tuska,
tämä syvä unohdus, jossa ei ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa
esine, teki saman valtavan vaikutuksen kuin pääalttari pääsiäisenä
tai jouluna. He vaikenivat hartaina ja olivat valmiit lankeamaan
polvilleen. Heistä tuntui siltä kuin he olisivat astuneet kirkkoon
pitkänäperjantaina.

Viimein koetti Gervaise, joka oli heistä uteliain ja siis myös
tunteettomin, saada erakkoa puhumaan:

-- Sisar! sisar Gudule!

Hän kertasi kolme kertaa nämä sanat, joka kerta yhä kovemmalla
äänellä. Erakko ei liikahtanut. Ei sanaa, ei katsetta, ei huokausta,
ei edes elonmerkkiä.

Oudarde lausui nyt vuorostaan lempeämmällä ja hyväilevämmällä äänellä.

-- Sisar! sisar Pyhä-Gudule!

Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.

-- Mikä ihmeellinen nainen! huudahti Gervaise. -- Hän ei liikahtaisi,
vaikka tykillä ammuttaisiin.

-- Hän on ehkä kuuro, sanoi Oudarde.

-- Ehkä sokea, lisäsi Gervaise.

-- Ehkä kuollut, virkkoi Mahiette.

Varmaa on, että ellei sielu vielä ollut jättänyt tätä liikkumatonta,
uinuvaa, horrostilaan vaipunutta ruumista, se oli ainakin vetäytynyt
ja kätkeytynyt niin syvälle, etteivät ulkoisten aistien kiihotukset
tunkeutuneet sinne asti.

-- Ei ole muuta neuvoa, sanoi Oudarde, -- kuin jättää leipä aukkoon,
silläkin uhalla, että joku poika tulisi ottamaan sen. Miten saisimme
hänet hereille?

Eustache, jonka huomiota oli tähän saakka kiinnittänyt pienet,
suuren koiran vetämät vaunut, jotka juuri olivat menneet ohi,
huomasi samassa, että hänen kolme seuralaistaan katseli jotakin
aukon lävitse. Uteliaisuus tarttui häneenkin, hän kiipesi muutamalle
suojakivelle, nousi varpailleen, pisti pyöreät punakat kasvonsa
aukkoon ja huusi:

-- Äiti, katsokaas, mitä minä näen!

Tämän heleän, nuoren ja sointuvan lapsenäänen kuullessaan erakko
vavahti. Kuin teräsjousi hän käänsi äkkiä päänsä, hänen pitkät,
laihat kätensä työnsivät tukan pois otsalta, ja hän kiinnitti lapseen
hämmästyneen, katkeran ja epätoivoisen katseen. Mutta tämä katse oli
nopea kuin salama.

-- Ah, hyvä Jumala! huudahti hän ja peitti päänsä polviinsa, ja oli
kuin hänen koriseva äänensä olisi viiltänyt hänen rintaansa: -- älkää
ainakaan näyttäkö minulle muiden lapsia.

-- Hyvää päivää, rouva! sanoi lapsi vakavana.

Tämä isku oli nyt herättänyt erakon. Vilunväreet puistattivat koko
hänen ruumistaan kiireestä kantapäähän, hänen hampaansa löivät
loukkua, hän kohotti hieman päätään, tarttui käsillään lantioihinsa
ikään kuin niitä lämmittääkseen ja huudahti:

-- Oh, mikä pakkanen!

-- Naisraukka, sanoi Oudarde säälien, -- ettekö tahdo vähän tulta?

Hän ravisti kieltävästi päätään.

-- No tässä on vähän mausteviiniä, jatkoi Oudarde -- tarjoten hänelle
pulloa, -- se lämmittää teitä. Juokaa.

Hän ravisti uudelleen päätään, katsoi Oudardea terävästi ja vastasi:

-- Vettä.

Oudarde ei hellittänyt.

-- Ei, sisar, se ei ole tammikuun juomaa. Teidän pitää juoda vähän
mausteviiniä ja syödä tämä maissileipä, jonka olemme teille leiponeet.

Hän työnsi takaisin leivän, jota Mahiette hänelle tarjosi:

-- Mustaa leipää.

-- Kuulkaa, sanoi Gervaise vuorostaan säälin vallassa ja otti yltään
villatakkinsa, -- tässä on teille takki, se on hieman lämpimämpi kuin
omanne. Ottakaa se harteillenne.

Hän hylkäsi takin, kuten pullon ja leivänkin, ja vastasi:

-- Säkki.

-- Mutta huomasittehan eilen, että oli juhla, virkkoi kunnon Oudarde.

-- Huomasin, vastasi erakko. -- Kahteen päivään ei ruukussani ole
ollut vettä.

Hetken päästä hän lisäsi:

-- On juhla; minut unohdetaan. Ja se on oikein. Miksi ajattelisi
maailma minua, joka en ajattele sitä? Sammuneen hiilloksen yllä kylmä
tuhka.

Ja hänen päänsä painui polvia vasten, aivan kuin hän olisi uupunut
niin paljosta puhumisesta.

Yksinkertainen ja hyväsydäminen Oudarde, joka käsitti hänen viime
sanoillaan valittavan viluaan, vastasi naiivisti:

-- Tahdotteko sitten tulta?

-- Tulta! sanoi erakko omituisella painolla; -- voitteko hankkia
vähän tulta sille pienokaisraukallekin, joka on maannut mullassa jo
viisitoista vuotta?

Hänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen äänensä värähteli, hänen
silmänsä loistivat, hän oli kohonnut polvilleen. Yhtäkkiä hän osoitti
valkealla, laihalla kädellään lasta, joka katseli häntä hämmästyneenä:

-- Viekää pois lapsi! hän huusi. -- Mustalainen on kohta täällä!

Sitten hän kaatui kasvoilleen maahan, ja hänen otsansa kolahti
kivilattiaan kumeasti kuin kivi. Nuo kolme naista luulivat hänen
kuolleen. Hetken päästä hän liikahti kuitenkin, ja he näkivät hänen
polvillaan ja kyynärpäillään ryömivän siihen nurkkaan, jossa pieni
kenkä oli. Sitten he eivät uskaltaneet katsoa, he eivät nähneet häntä
enää, mutta he kuulivat tuhansien suudelmien ja tuhansien huokausten
sekoittuvan sydäntäsärkeviin huutoihin ja kumeihin kolahduksiin,
aivan kuin päätä olisi lyöty muuria vasten. Sitten erään kolahduksen
jälkeen, joka oli niin voimakas, että kaikki kolme vavahtivat, he
eivät enää kuulleet mitään.

-- Onkohan hän tappanut itsensä? sanoi Gervaise uskaltaen pistää
päänsä aukosta sisälle.

-- Sisar Gudule! toisti Oudarde.

-- Ah, hyvä Jumala! hän ei liikahda enää! virkkoi Gervaise, onkohan
hän kuollut? -- Gudule! Gudule!

Mahiette, joka ei liikutukseltaan ollut tähän asti saanut sanaakaan
huuliltaan, ponnisti nyt voimiaan.

-- Odottakaa! hän sanoi.

Sitten hän nojautui aukkoon ja huusi:

-- Paquette! Paquette la Chantefleurie!

Lapsi, joka tietämättömyydessään puhaltaa raketin huonosti palavaa
sytytintä ja saa sen räjähtämään vasten kasvojaan, ei säikähdä
enempää kuin Mahiette, huomatessaan, minkä vaikutuksen tämä sisar
Gudulen komeroon äkkiä huudettu nimi sai aikaan.

Erakon koko ruumis vapisi, hän nousi pystyyn paljaille jaloilleen
ja ryntäsi aukolle silmät niin säihkyvinä, että Mahiette, Oudarde,
kolmas nainen ja lapsi peräytyivät ranta-aitaukselle saakka.

Samassa näkyivät erakon synkät kasvot ristikkoa vasten painettuina.

-- Oh! oh! hän huusi kauheasti nauraen, -- mustalainen huutaa minua!

Silloin kiinnitti hänen huomiotaan näytös, joka oli käynnissä
kaakinpuun luona. Hänen otsansa kurtistui kauhusta, hän ojensi
ristikon läpi luurankokäsivartensa ja huusi äänellä, joka muistutti
ruisrääkkää:

-- Sinäkö minua taas huudat, mustalainen! lapsenvaras! Ole kirottu!
kirottu! kirottu! kirottu!




IV. Kyynel vesipisarasta


Nämä sanat olivat niin sanoakseni yhdyssiteenä kahden näytöksen
välillä, joita tähän saakka oli yhtaikaa esitetty omalla tahollaan,
toista josta juuri olemme lukeneet, Rotankolossa, toista josta saamme
lukea, kaakinpuun lavalla. Toisen todistajina olivat olleet vain nuo
kolme naista, joiden kanssa lukija on jo tehnyt tuttavuutta, toisen
sitä vastoin koko se yleisö, jonka äskettäin näimme kerääntyvän
Grève-torin kaakinpuun ja hirsipuun ympärille.

Tämä kansanjoukko, joka nähdessään nuo neljä ratsupoliisia, jotka
aamusta kello kymmenestä olivat seisseet mestauslavan nurkkauksissa,
oli heti vainunnut pientä rankaisunäytöstä, jollei juuri hirttämistä,
niin ainakin raipparangaistusta, korvainsilvontaa, yleensä jotain,
-- tämä joukko oli niin nopeasti kasvanut, että ratsupoliisit olivat
useammin kuin kerran saaneet miekanlappeella ja hevosten kavioilla
pitää sitä etäämmällä.

Tämä kansanjoukko oli muuten liian tottunut tällaisiin näytöksiin
ollakseen erikoisen kärsimätön. Se kulutti aikaansa tarkastelemalla
mestauslavaa, jonkinlaista yksinkertaista muistomerkkiä, jonka
muodosti kalkkikivistä kyhätty kuutio. Joltisenkin jyrkät,
harmaakiviset astimet, joita nimitettiin portaiksi, johtivat lavan
kannelle, jossa näkyi rautatamminen, vaakasuora pyörä. Tälle pyörälle
sidottiin rangaistava polvilleen, kädet selän taakse. Pyörää voitiin
kiertää lavan sisustassa olevan vipulaitteen avulla, ja siten
näkyivät rangaistavan kasvot vuoroon joka suunnalle. Sitä nimitettiin
rikollisen pyörittämiseksi.

Kuten näkyy, ei Grève-torin mestauslava ollut läheskään niin
komea kuin Hallien mestauslava. Ei mitään rakennustaiteellista,
ei mitään monumentaalista. Ei rautaristillä varustettua kattoa,
ei kahdeksankulmaista lyhtyä, ei solakoita pylväitä, jotka
kattopalkiston alla muodostivat akantus- ja kukkakoristeisia
pylväänpäitä, ei lohikäärmeenpäillä varustettuja vesitorvia, ei
siselöityä palkistoa, ei hienoja, kiveen hakattuja kuvia.

Täytyi tyytyä noihin neljään kalkkikiviseinään ja lavan päällystänä
olevaan kahteen hiekkakivipaateen sekä kömpelöön kiviseen
hirttolaitteeseen, joka laihana ja alastomana seisoi sen vieressä.

Näky olisi ollut perin kurja goottilaisen taiteen tuntijasta. Mutta
kukaan ei ollut niin piittaamaton muistomerkeistä kuin keskiajan
kunnialliset porvarit, joille mestauslavan kauneus ei merkinnyt
mitään.

Viimein saapui rangaistava sidottuna kärryille. Kun hänet oli
raahattu lavalle ja torin kaikilta kulmilta voitiin nähdä hänet
hihnoilla ja köysillä kytkettynä kaakinpuun pyörään, syntyi
kansanjoukossa aika melu, johon sekoittui naurunrähäkkää ja
hyvähuutoja. Joukko tunsi Quasimodon.

Hän siellä todella oli. Mikä omituinen kohtalon oikku! Ruoskittavana
samassa paikassa, jossa häntä edellisenä päivänä oli juhlittu
narripaavina ja narriruhtinaana, saattueenaan Egyptin herttua,
Tunisin kuningas ja Galilean keisari. Totta kyllä ei koko tuossa
kansanjoukossa ollut ainoatakaan, joka olisi selvästi käsittänyt tätä
vastakohtaa, ei edes vastikään juhlittu, nyt poljettu rangaistava
itse. Gringoirea ja hänen filosofiaansa ei ollut tässä näytelmässä.

Kun Michel Noiret, meidän armollisen kuninkaamme valantehnyt
torvensoittaja oli kolmella voimakkaalla torventöräyksellä katkaissut
hiljaisuuden, luki kirjuri tuomion, kuten herra kaupunginvouti
oli käskenyt, ja istuutui sitten rattailleen koreisiin viittoihin
pukeutuneine miehineen.

Koko ajan näytti Quasimodo aivan tunteettomana ja välinpitämättömänä
suhtautuvan kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei edes
rypistänyt kulmakarvojaan. Vastustus oli joka tapauksessa mahdotonta;
sen teki tyhjäksi, sen ajan rikosoikeudellisen kielenkäytön mukaan,
_siteiden voima ja lujuus,_ toisin sanoen, hihnat ja köydet olivat
varmaankin syöpyneet hänen lihaansa. Se on muuten vankila- ja
kaleeritapa, jota käsiraudat yhä vielä parhaansa mukaan säilyttävät
meilläkin, vaikka olemme sivistynyttä, lempeää ja inhimillistä kansaa
(mainitsemme vain sulkeissa kuritushuoneen ja giljotiinin).

Hän oli antanut johtaa, tyrkkiä, kantaa, taivuttaa ja sitoa itsensä.
Hänen kasvoistaan saattoi lukea vain villiä tai tylsää ihmettelyä.
Tiedettiin, että hän oli kuuro, mutta olisi luullut häntä myös
sokeaksi.

Hänet asetettiin polvilleen tammipyörälle; hän ei vastustanut.
Hänet riisuttiin alastomaksi vyötäisiin saakka; hän ei hangoitellut
vastaan. Hänet sidottiin uudella tavalla pyörään kiinni; hän antoi
sitoa itsensä. Hän ähkyi vain silloin tällöin äänekkäästi aivan kuin
vasikka, jonka pää riippuu ja heilahtelee teurastajan rattaitten
aisalla.

-- Pöllö! sanoi Jehan Frollo du Moulin ystävälleen Robin
Poussepainille (sillä nuo kaksi ylioppilasta olivat seuranneet
rangaistavaa), -- hän ymmärtää yhtä vähän kuin rasiaan suljettu
turilas.

Väkijoukko purskahti hillittömään nauruun, kun se sai nähdä
Quasimodon alastoman kyttyrän, hänen kamelinrintansa, hänen käsnäiset
ja luiset olkapäänsä. Tämän ilonpuuskan aikana oli vähäinen, tanakka
kaupungin pukuun pukeutunut mies noussut lavalle ja asettunut
rangaistavan viereen. Hänen nimensä kulki heti kulovalkean tavoin
katsojien keskuudessa. Se oli mestari Pierrat Torterue, Châtelet'n
valantehnyt piiskuri.

Hän asetti ensin mestauslavan reunalle mustan tuntilasin, jonka
yläosa oli täynnä punaista hiekkaa, joka hiljaa valui alempaan
osastoon. Sitten hän riisui takkinsa, ja hänen nähtiin tarttuvan
ruoskaan, jossa oli pitkät, hienot, valkeat, palmikoidut nahkasiimat
täynnä solmuja ja metallihauleja. Vasemmalla kädellään hän kääri
välinpitämättömästi ylös oikean paidanhihansa kainaloon saakka.

Samassa Jehan Frollo kohotti vaalean kiharaisen päänsä esiin
väkijoukosta (hän oli tätä varten noussut Robin Poussepainin
olkapäille) ja huusi:

-- Katsokaa, hyvät herrat ja naiset: Tuolla aletaan antaa oikein
perusteellisesti selkään mestari Quasimodolle, veljeni, Josas'n
herra arkkidiakonin kellonsoittajalle, joka on omituinen itämaisen
rakennustaiteen tuote, selkänä kupoli, säärinä käyrät pylväät.

Väkijoukko räjähti nauramaan, varsinkin lapset ja nuoret tytöt.

Viimein piiskuri polkaisi jalallaan lattiaan. Pyörä alkoi kiertää.
Quasimodon oli köysistään huolimatta vaikea pysyä vakavasti
paikoillaan. Se hämmästys, mikä hänen muodottomista kasvoistaan äkkiä
kuvastui, herätti kansanjoukossa vielä äänekkäämmän naurunremakan.

Äkkiä nähtiin mestari Pierrat'n kohottavan käsivartensa sinä hetkenä,
jolloin kiertävä pyörä käänsi häntä kohden Quasimodon kumpuran selän.
Hienot nahkasiimat sähähtivät kuin kimppu kyykäärmeitä ilmassa ja
iskivät vimmatusti onnettoman rangaistavan hartioihin. Quasimodo
hätkähti, aivan kuin hän äkkiä olisi herännyt unesta. Hän alkoi
ymmärtää. Hän vääntelehti siteissään. Hänen kasvojensa lihakset
vääntyivät kouristuksenomaisesti, niistä saattoi huomata hämmästystä
ja tuskaa, mutta hän ei päästänyt edes huokausta. Hän taivutti vain
päätään taaksepäin, ensin oikealle, sitten vasemmalle kuin paarman
purema sonni.

Toinen isku seurasi ensimmäistä, sitten kolmas ja niin edespäin
keskeytymättä. Pyörä pyöri edelleen, ja iskuja sateli. Pian pursui
veri esille ja valui virtoina kyttyräselkäisen tummia harteita
pitkin. Kun piiskansiimat lyöntien välillä vinkuivat ilmassa,
sirottelivat ne isoja veripisaroita väkijoukkoonkin.

Quasimodo oli näköjään vaipunut entiseen välinpitämättömyyteensä.
Hän oli ilman erikoisempaa ulkonaista ponnistusta koettanut irtautua
siteistään. Nähtiin vain hänen silmänsä loistavan, hänen lihastensa
jännittyvän, hänen jäsentensä koukistuvan ja hihnojen ja kahleitten
taipuvan. Se oli valtava, kuulumaton, epätoivoinen ponnistus, mutta
Châtelet'n vanhat koetellut siteet kestivät. Ne natisivat, siinä
kaikki. Quasimodo vaipui voimattomana kyyryyn. Hämmästystä seurasi
hänen kasvoissaan katkera ja syvä lamautuminen. Hän sulki ainoan
silmänsä, antoi päänsä painua rintaa vasten ja näytti kuolleelta.

Nyt hän ei enää liikahtanutkaan. Mikään ei saattanut herättää
häntä tästä horroksesta, ei lakkaamatta virtaileva veri, eivät
ruoskanlyönnit, joita yhä vimmatummin sateli hänen harteilleen, kuta
enemmän pyöveli rankaisun kestäessä innostui, eikä kauheitten siimain
sihisevä ääni.

Lopulta nähtiin mustapukuisen Châtelet'n pedellin, joka mustan
hevosen selässä istuen oli rankaisun alusta saakka ollut portaitten
sivulla, ojentavan mustapuista keppiään tuntilasia kohden. Pyöveli
lopetti. Pyörä pysähtyi. Quasimodo avasi verkkaan silmänsä.

Ruoskinta oli päättynyt. Valantehneen piiskurin kaksi renkiä pesi
rangaistun hartiat, voiteli ne jollakin voiteella, joka sai haavat
heti sulkeutumaan, ja heitti hänen ylleen jonkinlaisen keltaisen
rievun, joka oli leikattu messukasukan muotoon, samalla kun mestari
Pierrat itse antoi veren valua siimoista.

Mutta Quasimodon rangaistus ei ollut vielä päättynyt. Hänen täytyi
vielä kärsiä kokonainen tunti kaakinpuurangaistusta, jolla mestari
Florian Barbedienne niin oikeudenmukaisesti oli täydentänyt herra
Robert d'Estoutevillen tuomion, tuottaen siten kunniaa Johannes
Kumenoksen vanhalle fysiologis-psykologiselle sanaleikille: _Surdus
absurdus_ [Mieletön kuuro].

Tuntilasi käännettiin siis toisin päin ja kyttyräselkä jätettiin
pyörälle, jotta oikeus täytettäisiin.

Rahvasta voi yhteiskunnassa verrata lapseen perheessä,
erityisesti keskiajalla. Niin kauan kuin se on tuolla ensimmäisen
tietämättömyyden, moraalisen ja älyllisen alaikäisyyden asteella,
saattaa siitä samoin kuin lapsesta sanoa:

    Tuo ikä sääliä ei tunne.

Kuten jo olemme maininneet, vihattiin Quasimodoa yleisesti, ja
useammastakin kuin yhdestä syystä. Tuossa joukossa oli tuskin
ainoatakaan katsojaa, jolla ei olisi ollut tai joka ainakin luuli
itsellään olevan syytä valituksiin Notre-Damen ilkeätä kyttyräselkää
vastaan. Kaikki olivat tunteneet mielihyvää nähdessään hänet
mestauslavalla; ja se armoton kohtelu, jonka alaisena hän oli
ollut, ja se surkea tila, johon se hänet oli saattanut, ei suinkaan
ollut liikuttanut väkijoukkoa, vaan tehnyt sen vihan vain entistään
ilkeämmäksi suodessaan sille pilanteon aihetta.

Kun siis _yhteiskunnan kosto_, kuten lakimiehet vieläkin sanovat, oli
tyydytetty, tuli tuhansien yksityisten kostontunteitten vuoro. Täällä
kuten suursalissakin purkautui varsinkin naisten kostonhimo ilmoille.
Kaikilla oli jotakin häntä vastaan, toisilla hänen ilkeytensä,
toisilla hänen rumuutensa vuoksi. Jälkimmäiset olivat kaikkein
raivoisimpia.

-- Oh! senkin Antikristusnaama! huusi muuan.

-- Luudanvarrella ratsastaja! huusi toinen.

-- Mikä kauhea irvistys, kirkui kolmas; -- se tekisi sinusta
narripaavin, jos tämä päivä olisi eilinen!

-- Hyvä, huusi muuan akka. Se on vain kaakinpuuirvistys. Milloinka
saamme nähdä hirsipuuirvistyksen?

-- Milloinka sinäkin suuri kellosi hattunasi makaat sata jalkaa maan
alla, kirottu kellonsoittaja?

-- Ja tuo piru soittaa angelusta!

-- Uh! senkin kuuro! senkin yksisilmäinen! senkin kyttyräselkäinen!
senkin paholainen!

-- Siinä on naamataulu, joka saisi paremmin keskosen aikaan kuin
kaikki lääkärit ja lääkkeet!

Ja ylioppilaat Jehan du Moulin ja Robin Poussepain lauloivat minkä
keuhkonsa kestivät vanhaa kansanomaista kertosäettä:

    Hirttonuoran silmukkaan
    hirtehinen killumaan!
    Risukimppu rovioon
    velhon polttakoon!

Tuhansien muiden haukkumasanojen, pilapuheiden, kirouksien ja yleisen
naurunrähäkän kaikuessa sateli silloin tällöin kiviäkin Quasimodon
selkään.

Quasimodo oli kuuro, mutta hänellä oli hyvä näkö, ja joukon raivo
ilmeni yhtä selvästi sen kasvoista kuin sen sanoistakin. Muuten
selittivät kivet kyllä naurun laadun.

Hän kesti alussa kaikki miehuullisesti. Mutta vähitellen alkoi hänen
kärsivällisyytensä, joka oli karaistunut ruoskinnan kestäessä, horjua
kaikkien näiden hyönteisten pistoista. Asturialaisen härän, joka
vähät välittää picadorin hyökkäyksistä, saavat koirat ja pienet liput
raivostumaan.

Hän heitti uhkaavan silmäyksen ympärillään olevaan joukkoon. Mutta
kytkettynä hän ei voinut pelottaa katseellaan näitä kärpäsiä, jotka
ahmivat hänen haavojaan. Silloin rynnisti hän kahleissaan ja hänen
ponnistuksensa saivat vanhan kaakinpyörän natisemaan; mutta siitä
ivanauru ja pilapuheet vain yltyivät.

Kun onneton näki, ettei hän voinut särkeä kahlekoiran siteitään,
hän malttoi mielensä. Vain silloin tällöin näkyi hänen rintaansa
paisuttavan hillitty raivonhuokaus. Hänen kasvoillaan ei näkynyt
häpeää eikä punastusta. Hän oli liian etäällä yhteiskuntatilasta ja
liian lähellä luonnontilaa tietääkseen mitä häpy on. Ja onko muuten
tuollaisen muodottomuuden asteella hävyntunne lainkaan mahdollinen?
Mutta suuttumus, viha ja epätoivo levitti näiden kauheitten kasvojen
ylle yhä synkempiä, yhä sähköisempiä pilviä, jotka purkautuivat
tuhansina salamoina kykloopin silmästä.

Tämä pilvi kirkastui kuitenkin hetkeksi väkijoukon keskitse kulkevan,
pappia kantavan muulin lähestyessä. Niin pian kuin vankiraukka
huomasi papin ja muulin, saivat hänen kasvonsa lempeämmän ilmeen.
Raivoa, joka niitä vääristi, seurasi omituinen hymyily täynnä
ääretöntä lempeyttä, pehmeyttä ja hellyyttä. Kuta lähemmäksi pappi
tuli, sitä selvemmäksi, varmemmaksi ja säteilevämmäksi kävi tämä
hymyily. Oli kuin onneton olisi tervehtinyt pelastajan tuloa. Mutta
kun muuli oli tullut niin lähelle, että sen ratsastaja saattoi
tuntea rangaistun, loi hän katseensa maahan, kääntyi äkkiä takaisin,
kannusti muuliaan, aivan kuin olisi kiireellä paennut nöyryyttäviä
avunpyyntöjä eikä olisi halunnut, että tuollaisessa asemassa oleva
vaivainen olisi tuntenut ja tervehtinyt häntä.

Tämä pappi oli arkkidiakoni dom Claude Frollo.

Pilvi peitti jälleen ja vielä synkempänä Quasimodon otsan. Hymy
säilyi vielä hetken, mutta katkerana, alakuloisena, syvästi
surullisena.

Äkkiä hän rynnisti uudelleen siteissään epätoivon vimmalla, niin että
koko häntä kannattava koneisto tärisi, ja katkaisten tähänastisen
itsepintaisen äänettömyytensä hän huusi käheällä ja raivoisalla
äänellä, joka muistutti enemmän koiran haukuntaa kuin ihmisääntä ja
kuului selvästi yli melun ja hälinän:

-- Juotavaa!

Tämä epätoivoinen huuto, joka herätti kaikkea muuta kuin sääliä,
lisäsi vain noiden kelpo pariisilaisten iloa, jotka olivat kaakinpuun
ympärillä ja jotka kokonaisuudessaankin, totta puhuen, olivat
kutakuinkin yhtä raakoja ja julmia kuin tuo kauhea roistojoukko,
johon jo olemme tutustuttaneet lukijan ja joka olikin vain kansan
alin kerros. Rangaistavan ympäriltä ei kuulunut ainoatakaan ääntä,
joka ei olisi tehnyt pilkkaa hänen janostaan. Totta kyllä on,
että hän tänä hetkenä punaisine hikisine kasvoineen, hurjasti
tuijottavine silmineen, raivosta ja tuskasta vaahtoavine suineen
ja ulkona lerppuvine kielineen näytti enemmän eriskummaiselta ja
vastenmieliseltä kuin surkuteltavalta. Lisättäköön kuitenkin, että
joskin joukossa olisi ollut joku säälivä sielu, mies tai nainen, joka
olisi tuntenut halua antaa tuolle tuskasta nääntyvälle kurjalle kipon
vettä, olivat mestauslavan kauheat portaat sellaisen inhon ja häpeän
ennakkoluulon saartamat, että se yksinään olisi riittänyt pidättämään
laupiasta samarialaista.

Hetken kuluttua katsahti Quasimodo uudelleen väkijoukkoon ja toisti
vieläkin sydäntäsärkevämmällä äänellä:

-- Juotavaa!

Uusi naurunrähäkkä.

-- Juo tuo! huusi Robin Poussepain heittäen hänelle vasten kasvoja
sienen, jonka oli kastanut lätäkköön. -- Siitä saat, senkin kuuro
konna! maksan sillä velkani.

Muuan nainen heitti häntä kivellä päähän kirkuen:

-- Tämä opettaa sinua vasta herättämään meitä keskellä yötä kirotulla
kellonsoitollasi.

-- Se on oikein sinulle, poikaseni! mörisi muuan raajarikko ja koetti
heristää hänelle kainalosauvaansa; -- vieläkö noidut Notre-Damen
torneista meille onnettomuuksia?

-- Tässä on sinulle kulho juodaksesi! huusi muuan mies heittäen
rikkinäisen ruukun vasten hänen rintaansa. -- Sinun pelkkä näkemisesi
oli syynä siihen, että vaimoni synnytti kaksipäisen lapsen!

-- Ja minun kissani kuusijalkaisen pennun! kirkui muuan akka heittäen
häntä tiilenkappaleella.

-- Juotavaa! toisti Quasimodo kolmannen kerran läähättäen.

Samassa hän näki väkijoukon väistyvän ja nuoren, omituisesti
pukeutuneen tytön astuvan esiin joukosta. Pieni, valkea,
kultasarvinen vuohi seurasi häntä, ja hänellä oli kädessään
tamburiini.

Quasimodon silmä välähti. Se oli mustalaistyttö, jota hän edellisenä
yönä oli koettanut viedä mukanaan, ja hänessä heräsi hämärä aavistus,
että häntä rangaistiin tästä väkivallasta, mikä ei suinkaan ollut
syynä siihen, koska hänelle oli langetettu rangaistus sen tähden,
että hän oli kuuro, ja että hänellä oli kuuro tuomari. Hän luuli nyt,
että tyttökin vuorostaan tuli kostamaan ja antamaan hänelle iskunsa,
kuten muutkin.

Quasimodo näkikin hänen kevyesti nousevan portaita myöten lavalle.
Viha ja harmi oli vähällä tukahduttaa hänet. Hän olisi halunnut
murskata koko mestauslavan, ja jos hänen silmänsä salama olisi voinut
surmata, olisi se murskannut mustalaistytön jauhoksi, ennen kuin hän
olisi ehtinyt lavalle.

Tyttö lähestyi sanaakaan sanomatta ruoskittua, joka turhaan
vääntelehti karttaakseen häntä, otti vyöstään pienen pullon ja vei
sen hiljaa onnettoman kuiville huulille.

Silloin nähtiin tästä siihen saakka niin kuivasta ja kuumeisesta
silmästä suuren kyyneleen valuvan verkkaan tuskan vääristämää poskea
pitkin. Se oli ehkä ensimmäinen, jonka onneton milloinkaan oli
vuodattanut.

Hän ei muistanut juoda. Mustalaistyttö suipensi kärsimättömästi
suutaan ja painoi hymyillen pullonsuun Quasimodon huulille. Hän joi
nyt pitkin kulauksin. Hänellä oli polttava jano.

Kun hän oli lopettanut, kurotti hän huuliaan epäilemättä
suudellakseen kaunista kättä, joka oli häntä auttanut. Mutta
neitonen, joka nähtävästikään ei täysin luottanut häneen ja muisti
edellisen yön väkivallanyrityksen, vetäisi kätensä pois aivan kuin
lapsi, joka pelkää eläimen purevan.

Silloin loi kuuroraukka häneen moittivan katseen täynnä kuvaamatonta
ikävää.

Olisi missä tahansa ollut liikuttavaa nähdä tämän kauniin,
kukoistavan, puhtaan, suloisen ja samalla hennon tytön siten
säälivästi kiiruhtavan auttamaan niin suuressa kurjuudessa olevaa
ilkeää ihmisen irvikuvaa. Mestauslavalla teki tämä näky ylevän
vaikutuksen.

Se tehosi väkijoukkoonkin, joka alkoi paukuttaa käsiään ja huutaa:
"Hyvä! hyvä!"

Juuri tällä hetkellä erakko huomasi kammionsa aukosta mustalaistytön
mestauslavalla ja huusi hänelle uhkaavan kirouksensa:

-- Ole kirottu, senkin mustalainen! kirottu! kirottu!




V. Loppu tarinaan maissileivästä


Esmeralda kalpeni ja astui horjuen alas mestauslavalta. Erakon ääni
seurasi häntä yhä:

-- Mene! mene! senkin mustalaisvaras, pian saat nousta sinne itse!

-- Säkkinaisella on taas päähänpistonsa, murisi väkijoukko, eikä
välittänyt hänestä sen enempää. Sillä tuollaisia naisia kammottiin,
mikä teki heidät pyhiksi. Siihen aikaan ei kernaasti käyty sellaisten
kimppuun, jotka rukoilivat yötä päivää.

Mutta nyt oli aika viedä Quasimodo pois. Hänet päästettiin irti
siteistä, ja joukko hajaantui.

Mahiette, joka seuralaisineen oli paluumatkalla, pysähtyi äkkiä
Suuren sillan luona:

-- Mutta Eustache! minne olet maissileivän pannut?

-- Äiti, vastasi poika, sillä aikaa kun sinä puhuit tuon naisen
kanssa, joka oli siellä kolossa, tuli suuri koira ja puraisi
leivästä. Silloin minäkin haukkasin siitä.

-- Vai niin, herraseni, sinä olet siis syönyt sen?

-- Äiti se oli koira. Minä kielsin sitä, mutta se ei totellut.
Silloin minäkin söin siitä!

-- Se on vallan kauhea, tuo lapsi, sanoi äiti, samalla hymyillen ja
toruen. Ajatelkaa, Oudarde, hän syö jo yksinään tyhjäksi koko meidän
kirsikkatarhamme Charlerangessa. Hänen isänsä sanookin, että hänestä
vielä tulee kapteeni. -- Kuulepas Eustache, jos minä vielä saan sinut
kiinni sellaisesta! -- Tule, senkin ahmatti!






SEITSEMÄS KIRJA




I. Mitä vaaroja on salaisuuden uskomisesta vuohelle


Useita viikkoja oli kulunut.

Oltiin maaliskuun alussa. Aurinko, jota Dubartas, vertauksien
klassillinen kantaisä, ei vielä ollut nimittänyt "talikynttiläin
suurherttuaksi", loisti siitä huolimatta iloisesti ja kirkkaasti.
Oli kevätpäivä, niin kaunis ja suloinen, että koko Pariisi vietti
sitä ulkona toreilla ja kaduilla kuin pyhäpäivää. Tuollaisina
aurinkoisina, lämpiminä ja kirkkaina päivinä on muuan hetki, jolloin
täytyy ihailla Notre-Damen portaalia. Se on hetki, jolloin länteen
painuva aurinko valaisee kirkon julkisivua melkein suorassa kulmassa.
Sen vaakasuoraa suuntaa lähenevät säteet vetäytyvät verkalleen torin
kivitykseltä taaksepäin ja nousevat kohtisuoraan otsikkoa myöten
ylöspäin saaden sen tuhannet korkokuvat selvästi piirtymään tummia
taustojaan vasten, samalla kun suuri keskusruususto liekehtii kuin
kykloopinsilmä pajanahjon hohteessa.

Oli juuri tuo hetki.

Ilta-auringon säteissä kylpevän korkean tuomiokirkon vastapäätä,
torin ja Rue du Parvis'n kulmauksessa sijaitsevan komean goottilaisen
talon portaalin yläpuolella olevalla parvekkeella puheli ja
nauroi parvi nuoria tyttöjä mitä hauskimmalla ja suloisimmalla
tavalla. Pitkästä harsosta, joka heidän helminauhalla koristetusta
hiuslaitteestaan ulottui jalkoihin saakka, hienosti koruommellusta
paidasta, joka peitti heidän hartiansa, mutta ajan viehättävän tavan
mukaan antoi heidän kauniin, neitseellisen povensa yläosan näkyä,
heidän alushameittensa kallisarvoisesta kankaasta, joka oli vielä
hienompaa kuin päällysvaatteitten (ihmeellinen keksintö!), harsosta,
silkistä, sametista, johon he kaikki olivat pukeutuneet, ja ennen
kaikkea heidän valkoisista käsistään, jotka olivat heidän joutilaan
elämänsä todistuksena, saattoi helposti nähdä, että he olivat
aatelisia ja rikkaita perijättäriä. Ne olivatkin neiti Fleur-de-Lys
de Gondelaurier ja hänen ystävättärensä Diane de Christeuil, Amelotte
de Montmichel, Colombe de Gaillefontaine ja pieni de Champchevrier,
jotka kaikki olivat hienoa sukua ja kokoontuneet leskirouva de
Gondelaurier'n luokse sen vuoksi, että huhtikuussa odotettiin
Pariisiin korkea-arvoista herra de Beaujeuta rouvineen valitsemaan
hovinaisia dauphine Margaretaa varten, kun häntä mentiin Picardiehen
ottamaan vastaan flaamilaisilta lähettiläiltä. Tätä kunniaa halusivat
kaikki kolmenkymmenen tunnin matkan säteellä Pariisista asuvat
maalaisaateliset tyttärilleen, ja melkoinen osa heistä oli jo tuonut
tai lähettänyt heidät Pariisiin. Nämä nuoret tytöt olivat heidän
vanhempansa uskoneet arvokkaan ja kunnioitettavan madame Aloïse de
Gondelaurier'n haltuun, joka oli kuninkaan tarkka-ampujaväen entisen
kapteenin leski ja asui miehensä kuoltua ainoan tyttärensä kanssa
talossaan Notre-Damen torin varrella Pariisissa.

Parvekkeelle, jolla nuoret tytöt olivat, päästiin huoneesta, joka
oli rikkaasti verhoiltu hallavilla, kullatuilla kukkaisköynnöksillä
painetuilla flanderinnahkatapeteilla. Kattohirret, jotka
yhdensuuntaisina halkoivat katon, ilahduttivat silmää tuhansilla
omituisilla, maalatuilla ja kullatuilla veistoksillaan. Siselöidyillä
lipastonkansilla välkkyi siellä täällä loistavia emaljiesineitä;
komealla astiakaapilla, jonka kaksi kerrosta osoitti, että
talon omistajatar oli lippupäällikön vaimo tai leski, oli
fajanssinen metsäkarjun pää. Huoneen perällä, korkean, aseilla
ja vaakunakilvillä ylhäältä alas asti koristetun uunin vieressä
istui hienossa, punaisella sametilla päällystetyssä nojatuolissa
rouva de Gondelaurier, jonka viisikymmentäviisi ikävuotta olivat
yhtä hyvin luettavissa hänen puvustaan kuin hänen kasvoistaan.
Hänen vieressään seisoi nuori mies, joka oli kyllä uljaan, mutta
hieman itserakkaan ja turhamaisen näköinen, eräs noita kauniita
nuoria miehiä, joihin kaikki naiset ihastuvat, mutta joille vakavat
miehet ja kasvonpiirteitten tutkijat kohauttavat olkapäitään. Tämä
nuori kavaljeeri oli pukeutuneena kuninkaallisen henkivartijaväen
jousimiesten kapteenin loistavaan pukuun, joka muistutti niin
suuresti Jupiterin pukua, jota jo olemme ihailleet tämän kertomuksen
ensimmäisessä kirjassa, ettemme tahdo väsyttää lukijaa uudella
kuvauksella.

Nuo nuoret tytöt istuivat osaksi huoneessa, osaksi parvekkeella,
toiset Utrechtinsamettisilla, kultatupsuin koristetuilla tyynyillä,
toiset kukka- ja kuvioveistoksilla koristetuilla tammijakkaroilla.
Jokaisella oli polvillaan osa suurta koruompelua, jota he yhdessä
valmistivat ja josta suuri osa lojui permantoa peittävällä matolla.

He keskustelivat supatellen ja hillitysti naureskellen, kuten nuorten
tyttöjen on tapana, kun heidän joukossaan on nuori mies. Tuo nuori
mies, jonka läsnäolo riitti lietsomaan kaikkien noiden itserakkaitten
tyttöjen mielistelynhalun ilmituleen, näytti puolestaan välittävän
heistä sangen vähän. Kun nuo kauniit tytöt kilvan koettivat herättää
hänen huomiotaan, näytti hän kokonaan vaipuneen vyönsä soljen
kiilloittamiseen hirvennahkahansikkaallaan.

Silloin tällöin lausui vanha rouva hänelle hiljaa jonkin sanan, ja
hän vastasi niihin parhaalla taidollaan hieman jäykän ja pakoitetun
kohteliaasti. Rouva Aloïsen hymyilystä ja pienistä merkitsevistä
silmäyksistä tyttärelleen tuon hiljaisen keskustelun aikana
kapteenin kanssa saattoi helposti nähdä, että oli kysymyksessä jo
tapahtunut kihlaus ja epäilemättä pikainen avioliitto nuoren miehen
ja Fleur-de-Lys'n välillä. Ja upseerin neuvottomasta kylmyydestä
saattoi myös helposti havaita, ettei ainakaan hänen taholtaan ollut
kysymystä rakkaudesta. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pakonalaisuutta
ja ikävystymistä, jota linnaväen aliluutnanttimme nykyään mainiosti
kuvaisivat sanoilla: Helvetin pakkotyö!

Tuo kunnon rouva, joka suorastaan jumaloi tytärtään, ei lainkaan
huomannut upseerin ihastuksen puutetta ja koetti hiljaa kiinnittää
hänen huomiotaan siihen tavattomaan suloon, jolla Fleur-de-Lys
käytteli neulaansa tai selvitti lankavyyhtiään.

-- Katsokaahan, pikku serkku, sanoi hän kapteenille tarttuen häntä
hihaan kuiskatakseen hänen korvaansa; -- katsokaa, miten hän kumartuu!

-- Todellakin, vastasi nuori mies; ja hän vaipui taas hajamieliseen
ja jäätävään äänettömyyteensä.

Hetken päästä hän sai taas luvan kumartua, ja rouva Aloïse kuiskasi
hänelle:

-- Oletteko milloinkaan nähnyt viehättävämpiä ja hauskempia kasvoja
kuin morsiamenne? Voiko iho olla valkeampaa ja tukka vaaleampi?
Ja mitkä ihastuttavat kädet! Katsokaahan, miten kaula taipuu
joutsenen koko suloudella! Miten kadehdinkaan teitä toisinaan! Ja
miten onnellinen olettekaan, kun olette mies, te kunnoton! Eikö
minun Fleur-de-Lys'ni ole suorastaan lumoava, ja ettekö ole aivan
hullaantunut häneen?

-- Epäilemättä, vastasi kapteeni ajatellen aivan muita asioita.

-- Mutta puhukaa toki hänelle, sanoi rouva Aloïse äkkiä, työntäen
häntä olkapäästä. -- Sanokaa hänelle jotain. Tehän olette käynyt
kovin araksi.

Voimme vakuuttaa lukijoillemme, ettei arkuus kuulunut kapteenin
vikoihin enempää kuin hänen hyveisiinsäkään. Hän koetti kuitenkin
noudattaa kehoitusta.

-- Kaunis serkkuseni, hän sanoi lähestyen Fleur-de-Lys'tä, -- mitä
kuvaa tuo seinäverho, jota ompelette?

-- Kaunis serkku, vastasi Fleur-de-Lys harmistuneella äänensävyllä,
-- olenhan jo teille sanonut kolme kertaa, että se on Neptunuksen
luola.

Oli selvää, että Fleur-de-Lys huomasi paljon selvemmin kuin hänen
äitinsä kapteenin kylmän ja hajamielisen käytöksen. Tämä havaitsi
välttämättömäksi sanoa jotakin.

-- Ja entä ketä varten kaikki tuo neptunisoiminen? kysäsi hän.

-- Saint-Antoine des Champs'n luostarille, vastasi Fleur-de-Lys
kohottamatta katsettaan.

Kapteeni tarttui seinäverhon kulmaan:

-- Mikä se tuo on, kaunis serkkuseni, tuo paksu sotilas, joka
puhaltaa posket pulleina torvea?

-- Se on Triton, vastasi Fleur-de-Lys.

Fleur-de-Lys'n lyhyissä vastauksissa oli hieman jäykkä sävy. Nuori
mies ymmärsi, että hänen täytyi välttämättä kuiskata hänelle jotain
kohteliasta ja mielistelevää, mitä tahansa. Hän kumartui siis, mutta
ei keksinyt mielikuvituksestaan mitään hellempää ja tuttavallisempaa
kuin seuraavat sanat:

-- Miksi äitinne käyttää aina vaakunalla koristettua pukua aivan
kuin isoäitimme Kaarle VII:n aikana? Sanokaa hänelle toki, kaunis
serkkuni, ettei se enää ole hienoa nykyään, ja että sarana ja laakeri
hänen hameensa koruommellussa vaakunakilvessä saavat hänet näyttämään
kävelevältä uunilta. Nykyään ei enää tuolla lailla istuta vaakunalla.

Fleur-de-Lys katsoi häntä moittivasti.

-- Siinäkö kaikki, mitä minulle vakuutatte? sanoi hän hiljaa.

Kunnon rouva Aloïse, joka oli ylen ihastunut nähdessään heidän siten
kumartuvan toistensa puoleen kuiskailemaan, virkkoi leikitellen
rukouskirjansa kiinnikkeillä:

-- Mikä liikuttava rakkauskohtaus!

Kapteeni, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, pelastautui
koruompeleeseen ja huudahti:

-- Se on todellakin ihastuttava työ!

Tällöin rohkeni Colombe de Gaillefontaine, eräs toinen vaalea,
valkohipiäinen kaunotar, jonka sininen kirjosilkkinen puku ei ollut
kovin avorintainen, arasti virkkaa jonkin sanan Fleur de-Lys'lle
toivoen, että kaunis kapteeni vastaisi niihin:

-- Rakas Gondelaurier, oletteko nähnyt Hôtel de la Roche-Guyonin
seinäverhoja?

-- Eikö se ole se palatsi, jonka alueella on Louvren liinavaateaitan
puutarha? kysyi nauraen Diane de Christeuil, jolla oli kauniit
hampaat ja joka sen vuoksi aina mielellään nauroi.

-- Ja jossa on tuo vanha torni, joka kuuluu Pariisin vanhaan
ympärysmuuriin? lisäsi Amelotte de Montmichel, sievä punaposkinen,
kiharatukkainen, ruskeaverinen tyttö, jolla oli tapana huoata samoin
kuin toisella nauraa, tietämättä miksi.

-- Rakas Colombe, vastasi rouva Aloïse, ettekö tarkoittanut sitä
palatsia, jonka Kaarle VI:n aikana omisti herra de Bacqueville?
Siellä on todellakin sangen komeita suuria seinäverhoja.

-- Kaarle VI! kuningas Kaarle VI! mutisi nuori kapteeni ja kierteli
viiksiään. -- Hyvä Jumala, miten vanhoja asioita tuo kunnon rouva
muistaakin!

Madame de Gondelaurier jatkoi:

-- Todellakin kauniita seinäverhoja. Niin erinomaista työtä, että
sitä pidetään aivan harvinaisena!

Samassa huudahti Bérangère de Champchevrier, pieni hento
seitsenvuotias, joka katseli torille parvekkeen kaiteitten läpi:

-- Oh! katsokaahan täti Fleur-de-Lys, miten kaunis tanssijatar tuolla
tanssii torilla ja soittaa tamburiinia rahvaalle!

Kuului todellakin tamburiinin sointuvaa helinää.

-- Joku mustalainen, virkkoi Fleur-de-Lys kääntyen
välinpitämättömästi torille päin.

-- Katsotaan! Katsotaan! huudahtivat hänen vilkkaat toverinsa. He
juoksivat kaikki parvekkeelle Fleur-de-Lys'n seuratessa hitaasti
heitä miettien sulhasensa kylmyyttä. Tämä oli puolestaan hyvillään
tästä ikävän keskustelun katkeamisesta ja vetäytyi huoneen perälle
tyytyväisenä kuin sotilas, joka pääsee vapaaksi vahtipalveluksesta.
Tämä Fleur-de-Lys'n palvelu oli kuitenkin suloista ja hauskaa,
niin oli hänestä itsestäänkin kerran tuntunut; mutta kapteeni oli
vähitellen veltostunut; ja lähenevä avioliitto oli kylmentänyt häntä
päivä päivältä. Hän oli muuten huikenteleva ja hänen makunsa (jos
saamme sanoa?) hieman alhainen. Vaikkakin hän oli sangen ylhäistä
syntyperää, oli hän sotilasuransa aikana oppinut sotilaan tavoille.
Kapakkaelämä ja muu siihen kuuluva oli hänen mieleistään. Parhaiten
hän viihtyi karkeitten sanojen, sotilasmaisen mielistelyn, helposti
antautuvien kaunottarien ja vaivattoman menestyksen piirissä.
Kotoa hän oli kuitenkin perinyt hieman kasvatusta ja tapoja, mutta
hän oli liian nuorena lähtenyt maailmalle, liian nuorena joutunut
sotilaselämään, ja aatelista kiiltoa kulutti päivä päivältä
sotilaan olkavyö. Hänellä oli vielä sen verran säädyllisyyttä, että
kävi silloin tällöin morsiamensa luona, mutta hän tunsi olonsa
Fleur-de-Lys'n seurassa yhä kiusallisemmaksi; ensinnäkin siksi, että
jaettuaan rakkauttaan sinne tänne hänellä oli sitä sangen vähän
jäljellä morsiantaan varten, ja toiseksi siksi, että hän noiden
ankarain, siveiden, samettipukuisten naisten joukossa alituiseen
pelkäsi, että hänen kirouksiin tottunut kielensä yhtäkkiä sylkisi
suitset suustaan ja nelistäisi suoraan kapakkaan. Siitä vasta kaunis
juttu syntyisi!

Muuten tämä kaikki yhtyi hänessä suureen loistonhaluun puvun ja
ulkomuodon suhteen. Sovitettakoon nämä seikat toisiinsa, miten
parhaaksi nähdään. Minä vain kerron.

Hän oli seisonut hetken miettien tai miettimättä nojaten ääneti
veistoksilla koristettuun uuninkylkeen, kun Fleur-de-Lys äkkiä
kääntyi ja puhutteli häntä. Tuo nuori tyttöraukka oli vain
vastenmielisesti näyttänyt loukkaantumistaan.

-- Kaunis serkku, ettekö kertonut meille pienestä mustalaistytöstä,
jonka pelastitte pari kuukautta sitten rosvojoukon käsistä ollessanne
yökierroksella.

-- Luulenpa kertoneeni, vastasi kapteeni.

-- No se on ehkä tuo mustalaistyttö, joka tanssii tuolla torilla.
Tulkaa katsomaan, jos tunnette hänet, kaunis serkkuni Febus.

Tuossa suloisessa kutsussa, jolla hän pyysi kapteenia tulemaan
luokseen, ja tuossa huolessa, jolla hän mainitsi häntä nimeltä, oli
salaista sovinnon toivoa. Kapteeni Febus de Châteaupers (sillä hän se
on ollut lukijaimme silmäin edessä tämän luvun alusta saakka) astui
hitaasti parveketta kohden.

-- Katsokaa tuonne, sanoi Fleur-de-Lys ja asetti kätensä hellästi
hänen käsivarrelleen, -- tuota pientä tyttöä, joka tanssii tuolla
joukon keskellä. Onko se teidän mustalaisenne?

Febus katsoi ja sanoi:

-- On, tunnen hänet vuohestaan.

-- Oh! miten sievä pikku vuohi todellakin! sanoi Amelotte ja risti
kätensä ihastuksesta.

-- Onko sen sarvet oikeata kultaa? kysyi Bérangère.

Liikahtamatta tuolistaan kysyi rouva Aloïse:

-- Eikö se ole niitä mustalaisia, jotka viime vuonna saapuivat
Gibard-portin kautta?

-- Hyvä äiti, sanoi Fleur-de-Lys hiljaa, sen nimi on nyt Porte
d'Enfer.

Neiti de Gondelaurier tiesi, miten hänen äitinsä vanhanaikaiset
puhetavat harmittivat kapteenia. Hän ryhtyikin ivailemaan mutisten
itsekseen:

-- Porte Gibard! Porte Gibard! Sen kautta kai Kaarle VI saapuu
kaupunkiin!

-- Täti! huudahti Bérangère, jonka silmät olivat alati liikkeellä ja
nyt äkkiä kiintyivät Notre-Damen tornin huippuun, -- mikä musta mies
tuolla ylhäällä on?

Kaikki tytöt katsahtivat ylös. Siellä nojasi todellakin joku mies
pohjoisen, Grève-torin puoleisen tornin ylimmän pengermän kaiteeseen.
Hän oli pappi. Saattoi selvästi erottaa hänen pukunsa ja hänen
käsiä vasten nojaavan päänsä. Hän seisoi muuten liikahtamatta kuin
kuvapatsas. Hänen katseensa oli järkähtämättä suuntautuneena torille.

Siinä oli haukan liikahtamattomuutta, joka on keksinyt varpusenpesän
ja tarkastaa sitä.

-- Se on Josas'n herra arkkidiakoni, sanoi Fleur-de-Lys.

-- Teilläpä on hyvät silmät, jos tunnette hänet täältä saakka,
huomautti Gaillefontaine.

-- Miten hän katselee tuota pikku tanssijatarta! virkkoi Diane de
Christeuil.

-- Mustalaistytön pitäisi varoa, sanoi Fleur-de-Lys, -- sillä hän ei
pidä lainkaan mustalaisista.

-- On vahinko, että tuo mies katselee häntä noin, lisäsi Amelotte de
Montmichel, -- sillä hän tanssii ihastuttavasti.

-- Kaunis serkkuni Febus, sanoi äkkiä Fleur-de-Lys, -- koska te
tunnette tuon pikku mustalaisen, niin viitatkaa hänet tänne.

Se huvittaisi meitä.

-- Oh, niin! huudahtivat tytöt kuin yhdestä suusta ja taputtivat
käsiään.

-- Mutta sehän on hullutusta, sanoi Febus. -- Hän on varmaankin
unohtanut minut, enkä tiedä edes hänen nimeään. Mutta koska niin
haluatte, hyvät neidit, tahdon koettaa. Ja nojautuen parvekkeen
kaidetta vasten hän huusi:

-- Tyttö! Tanssijatar ei helistellyt tällä hetkellä. Hän käänsi
päätään sinne päin, mistä häntä kutsuttiin, hänen säihkyvä katseensa
kiintyi Febukseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä.

-- Tyttö! toisti kapteeni viitaten häntä sormella tulemaan.

Tyttö katsoi yhä häntä, sitten hän punastui, aivan kuin hänen
poskensa olisivat syttyneet tuleen, ja ottaen tamburiinin kainaloonsa
hän astui hämmästyneen katsojajoukon halki suoraan sen talon porttia
kohden, jonne Febus oli kutsunut häntä, hitain, horjuvin askelin
ja katse hämmentyneenä kuin linnulla, joka tottelee käärmeen
lumousvoimaa.

Hetken kuluttua työntyi huoneen oviverho syrjään, ja kynnyksellä
näyttäytyi mustalaistyttö punastuneena, arkana, hengästyneenä, suuret
silmänsä maahan luotuina ja uskaltamatta askeltakaan astua.

Bérangère taputti käsiään.

Tanssijatar seisoi yhä liikkumattomana kynnyksellä. Hänen
ilmestymisensä oli tuohon nuorten tyttöjen parveen tehnyt omituisen
vaikutuksen. Heitä kaikkia elähdytti ilmeisesti epämääräinen halu
miellyttää kaunista upseeria. Loistava sotilaspuku oli kaiken heidän
keimailunsa polttopisteenä, ja hänen tulostaan asti oli heidän
keskensä vallinnut salainen, hiljainen kilpailu, jota he tuskin
itselleenkään tunnustivat ja joka kuitenkin joka hetki ilmeni heidän
liikkeistään ja sanoistaan. Mutta kun he kaikki olivat likipitäen
yhtä kauniita, taistelivat he samoilla aseilla, ja jokainen saattoi
toivoa voittoa. Mustalaistytön tulo järkytti äkkiä tätä tasapainoa.
Hänen kauneutensa oli niin harvinaista laatua, että ilmestyessään
huoneen kynnykselle hän näytti aivan kuin säteilevän hänelle
ominaista valoa ympärilleen. Täällä neljän tummilla verhoilla
ja laudoituksella peitetyn seinän sisällä hän oli verrattomasti
kauniimpi ja säteilevämpi kuin ulkona taivasalla. Oli kuin soihtu
olisi tuotu päivänvalosta pimeään. Aatelisneiditkin vasten
tahtoaan häikäistyivät. Jokainen tunsi kauneuttaan loukattavan.
He käänsivätkin heti taistelurintamansa, jos niin saamme sanoa,
lausumatta toisilleen sanaakaan. Mutta he ymmärsivät toisensa
ihmeen hyvin. Naiset käsittävät toisiaan vaistollaan ja se vastaa
toisille nopeammin kuin miesten äly. He olivat saaneet vihollisen;
kaikki tunsivat sen, kaikki liittyivät yhteen. Pisara viiniä
riittää värjäämään punaiseksi kokonaisen lasillisen vettä; ja vielä
kauniimman naisen saapuminen saa yhtäkkiä kokonaisen parven kauniita
naisia vaihtamaan mielialansa väriä, -- varsinkin, jos heidän
seurassaan on vain yksi mies.

He vastaanottivat mustalaistytön ihmeteltävän kylmästi. He
tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän, katsahtivat sitten
toisiinsa, ja kaikki oli selvää. He olivat ymmärtäneet toisensa.
Tyttö odotti tällä välin, että häntä puhuteltaisiin, ja oli niin
hämmentynyt, ettei uskaltanut kohottaa katsettaan. Kapteeni katkaisi
ensimmäisenä äänettömyyden.

-- Kunniani kautta, hän sanoi rohkean itserakkaalla tavallaan, --
siinäpä ihastuttava olento! Vai mitä sanotte, kaunis serkkuni?

Tämä huomautus, jonka hienotunteisempi ihailija olisi tehnyt
hiljaisemmalla äänellä, ei ollut omiaan haihduttamaan tuota
naisellista mustasukkaisuutta, joka oli asettunut tarkastavalle
kannalle mustalaistyttöä kohtaan.

Fleur-de-Lys vastasi kapteenille teennäisen välinpitämättömästi:

-- Eipä ole hullumpi.

Toiset kuiskailivat.

Rouva Aloïse, joka oli eniten mustasukkainen tyttärensä puolesta,
virkkoi viimein tanssijattarelle:

-- Tule lähemmäs, lapseni!

-- Tule lähemmäs, lapseni! toisti koomillisen arvokkaasti Bérangère,
joka ei ulottunut kuin hänen vyötäisilleen.

Mustalaistyttö lähestyi ylhäistä rouvaa.

-- Kaunis lapseni, sanoi Febus ja astui muutaman askeleen häntä
kohden, -- en tiedä, onko minulla kunnia olla tuttavasi...

-- Oh! on, vastasi mustalaistyttö.

-- Hänellä on hyvä muisti, huomautti Fleur-de-Lys.

-- Olipa sinulla kova kiire päästä minusta eroon sinä iltana.
Pelkäsitkö minua?

-- Oh! en, vastasi tyttö.

Siinä tavassa, millä nuo "Oh! on" ja "Oh! en" lausuttiin, oli jotain
käsittämätöntä, joka loukkasi Fleur-de-Lys'tä.

-- Sinä jätit minulle sijaasi, kaunis tyttöni, -- jatkoi kapteeni,
jonka kielenkanta heti irroittui, kun hän puhui katutytölle,
-- aika kiukkuisen, yksisilmäisen ja kyttyräselkäisen otuksen,
luullakseni piispan kellonsoittajan. Olen kuullut, että hän on jonkun
arkkidiakonin äpärä ja syntyään piru. Hänellä on hauska nimi, se on
Quatember, Palmusunnuntai, Laskiaistiistai, en muista enää! Joku
pyhäpäivän nimi se kuitenkin oli! Hän aikoi siis ryöstää sinut, ikään
kuin sinä olisit luotu kirkonpalvelijoita varten, totta vieköön! Mitä
pirua se tarhapöllö sitten sinusta oikein tahtoi? Sanoppas!

-- En tiedä, vastasi tyttö.

-- Mikä hävyttömyys todellakin! Kellonsoittaja ryöstämässä tyttöä
aivan kuin joku varakreivi! Moukka salaa metsästämässä aatelismiesten
mailla! Kylläpä onkin jo liikaa! Ja hän onkin saanut maksaa sen
kalliisti. Mestari Pierrat Torterue on kovakätisin tallirenki, mikä
milloinkaan on ketään lurjusta piessyt, ja minä vakuutan sinulle, jos
se sinua huvittaa, ettei sinun kellonsoittajasi ehjin nahoin hänen
käsistään päässyt.

-- Mies parka! sanoi mustalaistyttö, jonka mieleen nämä sanat toivat
muiston näystä mestauslavalla.

Kapteeni purskahti nauramaan.

-- Koira vieköön! On siinäkin sääli yhtä hyvin paikallaan kuin töyhtö
sianhännässä! Tahdonpa olla paksumahainen kuin paavi, jos...

Hän keskeytti äkkiä.

-- Anteeksi, hyvät naiset! Luulenpa, että olin sanoa jotakin hupsua.

-- Hyi, herrani! sanoi Gaillefontaine.

-- Hän puhuu tuolle olennolle hänen omaa kieltään! lisäsi
puoliääneen Fleur-de-Lys, jonka harmi kasvoi hetki hetkeltä. Eikä
se suinkaan vähentynyt siitä, että hän näki kapteenin ihastuneena
mustalaistyttöön ja ennen kaikkea itseensä käännähtävän kantapäillään
ja toistavan sotilaallisen karkealla ja naiivilla kohteliaisuudella:

-- Kaunis tyttö, kunniani kautta!

-- Kovin hullussa asussa, sanoi Diane de Christeuil nauraen ja
näyttäen kauniita hampaitaan.

Tämä huomautus oli sytyttävä kipinä muille. Se osoitti heille
mustalaistytön heikon kohdan. Kun he eivät voineet käydä hänen
kauneutensa kimppuun, iskivät he hänen pukuunsa.

-- Niin todellakin, hyvä tyttö, sanoi Montmichel, -- miten olet
voinut lähteä juoksemaan ympäri katuja noin ilman liiviä ja
kaulahuivia?

-- Ja miten hävettävän lyhyt hame, lisäsi Gaillefontaine.

-- Rakkaani, jatkoi Fleur-de-Lys terävästi, -- vartijat ottavat sinut
kiinni kullatun vyösi takia.

-- Hyvä tyttönen, virkkoi Christeuil ainainen hymy huulillaan, -- jos
teetät kunniallisesti hihat pukuusi, eivät käsivartesi noin rusketu.

Olisi todellakin ansainnut älykkäämmänkin näkijän kuin Febuksen tuo
näytelmä, kun nuo kauniit tytöt myrkyllisine ja ärsyttävine kielineen
kiemurtelivat, luikertelivat ja kiertelivät katutanssijattaren
ympärillä. He olivat samalla julmia ja suloisia. He tutkivat ja
tuomitsivat ilkeästi pala palalta hänen omituista pukuraukkaansa
ja helyjään. Se oli loppumatonta naurua, ivaa, nöyryytystä.
Pistopuheita sateli kuin rakeita mustalaistytön ylle ja alentuvaa
hyväntahtoisuutta ja ilkeitä silmäyksiä. Olisi luullut näkevänsä
niitä roomalaisia naisia, jotka huvittelivat pistelemällä
kultaneuloilla kauniin orjattaren rintoja. Tai siroja vinttikoiria,
jotka ahnain sieraimin ja silmät kiiluvina kiertelevät hirveä, jota
isännän katse kieltää heitä raatelemasta.

Mitä olikaan näitten ylhäisten tyttöjen mielestä kurja
katutanssijatar! He eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen
läsnäoloonsa ja puhuivat hänestä ja hänelle äänekkäästi aivan kuin
jostain hyvin likaisesta, hyvin alhaisesta ja melko sievästä.

Mustalaistyttö ei suinkaan ollut tunnoton näille neulanpistoille.
Silloin tällöin leimahti häpeän puna hänen poskilleen ja vihan
välähdys hänen silmistään; halveksiva vastaus näkyi pyrkivän esille
hänen huuliltaan. Hän teki tuon pienen uhmaavan suunsuipennuksensa,
jonka lukija tuntee, mutta hän oli vaiti. Liikahtamatta paikaltaan
hän kiinnitti Febukseen alistuvan, surullisen ja suloisen katseen.
Tuossa katseessa oli onnea ja hellyyttäkin. Voisi sanoa, että hän
hillitsi kielensä sen tähden, ettei häntä ajettaisi ulos.

Febus puolestaan nauroi ja asettui mustalaistytön puolelle tavalla,
jossa ilmeni sekä julkeutta että sääliä.

-- Anna heidän puhua, tyttöseni! virkkoi hän ja kilautti
kultakannuksiaan, -- onhan sinun pukusi kylläkin hieman omituinen ja
epätäydellinen; mutta mitäpä se tekee, kun itse olet niin ihastuttava.

-- Hyvä Jumala! huudahti vaalea Gaillefontaine ja nakkasi katkerasti
hymyillen joutsenkaulaansa, -- kylläpä kuninkaallisen henki
vartijaväen herrat jousimiehet helposti syttyvät parin kauniin
mustalaissilmän tulesta.

-- Miksi ei? sanoi Febus.

Tämän vastauksen johdosta, jonka kapteeni huolettomasti viskasi kuin
viallisen kiven, josta ei ole väliä minne se putoaa, alkoi Colombe
nauraa ja häneen yhtyivät Diane, Amelotte ja Fleur-de-Lys, jonka
silmiin kihosivat kyyneleet.

Mustalaistyttö, joka oli painanut katseensa maahan Colombe de
Gaillefontainen sanojen johdosta, kohotti ne jälleen ilosta ja
ylpeydestä loistaen ja kohdisti jälleen Febukseen. Tällä hetkellä hän
oli entistä kauniimpi.

Vanha rouva, joka oli katsellut tätä näytöstä, tunsi jonkun koskevan
itseään, tietämättä minkä.

-- Pyhä Neitsyt! huudahti hän äkkiä, -- mikä ihme minun jaloissani
liikkuu? Ah! tuo kelvoton eläin!

Se oli vuohi, joka oli tullut etsimään emäntäänsä ja aikoessaan
rynnätä hänen luokseen tarttunut sarvistaan kiinni siihen
kangasröykkiöön, jonka tuon aatelisnaisen puku muodosti hänen
ympärilleen hänen istuessaan.

Syntyi hälinä. Mustalaistyttö irroitti vuohen lausumatta sanaakaan.

-- Oh! tuossahan se pieni vuohi on, jolla on kultaiset kaviot!
huudahti Bérangère ja hyppi ilosta.

Mustalaistyttö laskeutui polvilleen ja nojasi poskensa vuohen
hyväilevää päätä vasten. Näytti siltä kuin hän olisi pyytänyt
anteeksi, että oli jättänyt sen yksin.

Tällä välin oli Diane kuiskannut Colomben korvaan:

-- Ah! hyvä Jumala! miten emme ole lainkaan tulleet sitä
ajatelleeksi? Sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi. Sanotaan, että
hän on noita, ja että hänen vuohensa tekee ihmeellisiä temppuja.

-- No hyvä, sanoi Colombe, -- silloin saa vuohi huvittaa meitä
vuorostaan ja tehdä meille ihmeen.

Diane ja Colombe kääntyivät innokkaina mustalaistytön puoleen:

-- Tyttö, anna vuohesi tehdä ihme.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, vastasi tanssijatar.

-- Ihme, taikatemppu, noidankuje yksinkertaisesti.

-- En osaa. Ja hän alkoi hyväillä kaunista eläintään toistaen: --
Djali! Djali!

Tällöin huomasi Fleur-de-Lys koruommellun nahkapussin, joka riippui
vuohen kaulassa.

-- Mikä tuo on? kysyi hän mustalaistytöltä. Mustalaistyttö kohotti
häntä kohden suuret silmänsä ja vastasi vakavana:

-- Se on minun salaisuuteni.

-- Haluaisinpa mielelläni tietää, mikä sinun salaisuutesi on,
ajatteli Fleur-de-Lys.

Tällä välin oli vanha rouva noussut harmistuneena:

-- Kuule, mustalainen, jollet sinä eikä sinun vuohesi aio tanssia
meille, niin mitä sitten täällä teette?

Mustalaistyttö astui sanaakaan sanomatta hitaasti ovelle. Mutta kuta
lähemmäksi ovea hän tuli, sitä mukaa hidastuivat hänen askeleensa.
Näkymätön magneetti tuntui häntä pidättävän. Äkkiä hän käänsi
kyyneleiset silmänsä Febusta kohden ja pysähtyi.

-- Herra nähköön! huudahti kapteeni, -- noin et saa mennä.

Tule takaisin ja tanssi meille jotakin. Mutta, kaunokaiseni, mikä on
nimesi?

-- Esmeralda, vastasi tanssijatar, hellittämättä katsettaan hänestä.

Tämän omituisen nimen kuullessaan purskahtivat tytöt rajuun nauruun.

-- Onpa siinä hirveä tytönnimi! sanoi Diane.

-- Näettehän, että hän on velho, virkkoi Amelotte.

-- Tyttöseni, huudahti juhlallisesti rouva Aloïse, tuota nimeä eivät
vanhempasi ole sinulle onkineet kastemaljasta.

Tällä välin oli Bérangère muiden huomaamatta houkutellut vuohen
huoneen nurkkaan marsipaanipalasella. Heistä oli paikalla tullut
hyvät ystävät. Utelias lapsi oli irroittanut vuohen kaulaan
ripustetun pussin, avannut sen ja tyhjentänyt sen sisällön matolle.
Siellä oli aakkoset, joiden jokainen kirjain oli erikseen piirretty
pienelle puksipuulevylle. Tuskin ne oli tyhjennetty matolle, kun
lapsi ihmeekseen näki vuohen, jonka _ihmeisiin_ se epäilemättä
kuului, erottavan kullatulla kaviollaan eräitä kirjaimia ja asettavan
ne kevyellä työnnöllä erikoiseen järjestykseen. Hetken kuluttua oli
valmiina sana, joka vuohi nähtävästi oli opetettu kirjoittamaan, niin
varmasti se sen muodosti, ja Bérangère huudahti yhtäkkiä ristien
kätensä ihmetyksestä:

-- Täti Fleur-de-Lys, katsokaahan, mitä vuohi on tehnyt! Fleur-de-Lys
riensi paikalle ja alkoi vapista. Kirjaimet muodostivat sanan:

    FEBUS.

-- Onko vuohi kirjoittanut tuon? kysyi hän ääni väristen.

-- On, täti, vastasi Bérangère.

Sitä ei voinut epäillä; lapsi ei osannut kirjoittaa.

-- Siinä on salaisuus! ajatteli Fleur-de-Lys.

Tällä välin olivat kaikki muutkin rientäneet lapsen huudosta
paikalle, äiti, aatelistytöt, mustalaistyttö ja upseeri.

Mustalaistyttö huomasi heti, minkä tyhmyyden vuohi oli tehnyt. Hän
punastui ja kalpeni vuorotellen ja alkoi vapista kuin rikollinen
kapteenin edessä, joka katseli häntä hymyillen tyytyväisenä ja
hämmästyneenä.

-- _Febus!_ kuiskailivat tytöt ihmeissään, -- sehän on kapteenin nimi!

-- Sinulla on ihmeen hyvä muisti! sanoi Fleur-de-Lys kivettyneelle
mustalaistytölle. Sitten hän puhkesi itkuun:

-- Oh! nyyhkytti hän tuskaisena peittäen kasvonsa kauniilla
käsillään, -- hän on noita! Ja hän kuuli vielä katkeramman äänen
kuiskaavan sisimmässään: Hän on kilpailija!

Hän lysähti pyörtyneenä maahan.

-- Tyttäreni! tyttäreni! kirkaisi säikähtynyt äiti. -- Ulos paikalla,
viheliäinen mustalainen!

Esmeralda kokosi tuokiossa onnettomat kirjaimensa, viittasi Djalia ja
läksi ulos ovesta, samalla kun toisesta kannettiin Fleur-de-Lys'tä.

Kapteeni Febus seisoi yksin jäätyään hetkisen epäröiden noiden kahden
oven välillä; sitten hän seurasi mustalaistyttöä.




II. Pappi ja filosofi -- kaksi eri miestä


Pappi, jonka nuo nuoret tytöt olivat nähneet pohjoisessa tornissa
kurkistelemassa torille ja tarkkaavasti katselevan mustalaistytön
tanssia, oli todellakin arkkidiakoni Claude Frollo.

Lukijamme eivät liene unohtaneet sitä salaperäistä komeroa, jonka
arkkidiakoni oli varannut itselleen tähän torniin. (En tiedä,
sivumennen sanoen, onko se sama, jonka vieläkin voi nähdä pienen,
nelikulmaisen aukon läpi, joka on miehen korkeudella pengermästä,
jolta tornit kohoavat: komero, joka nykyään on tyhjä ja rappeutunut
ja jonka murenneet seinät ovat paikoitellen koristetut kehnoilla
kuvilla, jotka esittävät tuomiokirkkojen julkisivuja. Luulenpa,
että tämä loukko on yökköjen ja hämähäkkien yhteinen asunto,
ja että siellä luonnollisestikin on käynnissä kaksinkertainen
kärpäsmetsästys.)

Joka päivä nousi arkkidiakoni tuntia ennen auringonlaskua ylös
torninportaita ja sulkeutui tähän kammioon, jossa hän toisinaan
vietti koko yön. Sinä päivänä oli hänen korviinsa sattunut
tamburiinin ja kastanjettien ääni, juuri kun hän oli pistämässä
lukkoon taidokasta pientä avainta, jota hän aina kantoi mukanaan
kupeellaan riippuvassa kukkarossa. Tämä ääni kuului alhaalta torilta.
Kammiossa ei ollut, kuten sanottu, muuta kuin yksi kirkon katolle
päin oleva ikkuna. Claude Frollo oli vetänyt avaimen nopeasti
takaisin ja hetken päästä hän oli tornin huipulla tuossa synkässä ja
tarkkaavassa asennossa, jossa neidit olivat hänet huomanneet.

Hän seisoi siinä vakavana, liikkumattomana, katseluun ja ajatteluun
vaipuneena. Koko Pariisi oli hänen jalkainsa juuressa tuhansine
torninhuippuineen ja taivaanrannan pehmeine kukkulaviivoineen,
siltojensa alla kiemurtelevine virtoineen ja kaduillansa vilisevine
asukkaineen, savupilvineen ja terävine kattoketjuineen, jotka
kaksoisrenkaineen sulkivat Notre-Damen tiukasti kehäänsä. Mutta
koko tästä kaupungista katseli arkkidiakoni yhtä ainoata kohtaa:
kirkon toria; koko tästä kansanjoukosta yhtä ainoata olentoa:
mustalaistyttöä.

Olisi ollut vaikeata sanoa, mitä merkitsi tuo katse, ja mistä oli
peräisin liekki, joka siinä paloi. Se oli jäykästi tuijottava
ja kuitenkin täynnä levottomuutta ja kuohuntaa. Ja koko ruumiin
täydellisestä liikkumattomuudesta, jota silloin tällöin vain hieman
häiritsi koneellinen värähdys aivan kuin tuulenhenkäys puunlehviä,
käsivarsien jäykkyydestä, jotka olivat vielä marmorimaisemmat kuin
kaide, johon ne nojasivat, ja kasvojen kivettyneestä hymystä päättäen
olisi luullut, ettei Cloude Frollossa ollut muuta elävää kuin silmät.

Mustalaistyttö tanssi. Hän antoi tamburiininsa pyöriä sormensa päässä
ja heitteli sitä ilmaan tanssiessaan provencelaista sarabandia
liitelevän kevyesti ja iloisesti, tuntematta lainkaan tuon pelottavan
katseen painoa, joka kohtisuoraan tähtäsi hänen päähänsä.

Väkijoukko tungeskeli hänen ympärillään; tuon tuostakin kävi
keltaiseen ja punaiseen mekkoon pukeutunut mies avartamassa
piiriä, istuutui sen jälkeen tuolille muutaman askeleen päähän
tanssijattaresta ja otti vuohen pään polvilleen. Tämä mies näytti
olevan tanssijattaren seuralainen. Claude Frollo ei voinut ylhäältä
erottaa hänen kasvonpiirteitään.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin arkkidiakoni huomasi tämän miehen,
näytti hänen huomionsa kohdistuvan osaksi tanssijattareen, osaksi
mieheen, ja hänen kasvonsa synkkenivät yhä. Äkkiä hän suoristautui ja
hänen ruumiinsa värähti.

-- Mikä mies tuo on? mutisi hän itsekseen; -- tähän saakka olen aina
nähnyt hänet yksin.

Tämän sanottuaan hän hävisi kiertoportaitten näkinkengänmuotoiseen
holviin ja alkoi laskeutua alas. Kun hän kulki kellohuoneen
raollaan olevan oven ohi, näki hän jotain, joka sai hänet
hetkeksi pysähtymään: hän näki Quasimodon seisovan nojautuneena
erään tuollaisen katonsuojuksen aukkoa vasten, joka muistuttaa
auringonvarjostinta, ja hänenkin katsovan alas torille. Hänen
huomionsa oli niin kiintynyt johonkin tuolla alhaalla, ettei hän
lainkaan huomannut kasvatusisänsä kulkevan ohitseen. Hänen silmissään
oli omituinen ilme: hänen katseensa oli ihastunut ja lempeä.

-- Sepä ihmeellistä! mutisi Frollo. -- Mahtaakohan hän katsella
mustalaistyttöä?

Hän jatkoi laskeutumistaan. Hetken kuluttua nähtiin arkkidiakonin
astuvan torille tornin juurella olevasta ovesta.

-- Minne mustalaistyttö on mennyt? hän kysyi tunkeutuessaan
katsojajoukkoon.

-- En tiedä, vastasi joku lähinnä seisojista. -- Hän katosi juuri
äsken. Hän meni kai tanssimaan jonkun fandangon tuohon vastapäätä
olevaan taloon, jonne häntä kutsuttiin.

Mustalaistytön sijasta arkkidiakoni näki samalla matolla, jonka
lehtikiehkurat vastikään olivat peittyneet niiden oikullisten
kuvioitten varjoon, joita tytön tanssi piirteli, ainoastaan kelta- ja
punapukuisen miehen, joka vuorostaan ansaitakseen jonkin lantin
kiersi piirissä ympäri kädet lanteilla, pää taaksepäin taivutettuna,
kasvot tulipunaisina, kaula jännittyneenä ja tuoli hampaissa. Tälle
tuolille hän oli sitonut kissan, jonka eräs naapurin eukko oli
hänelle lainannut ja joka peloissaan mankui kauheasti.

-- Pyhä Neitsyt! arkkidiakoni huudahti samassa, kun ilveilijä suurien
hikipisarain helmeillessä hänen otsaltaan kulki hänen ohitseen kissan
ja tuolin muodostamme tasapainopyramideineen, -- mitä ihmettä mestari
Pierre Gringoire nyt toimittaa?

Arkkidiakonin ankara ääni sai miesraukan niin säikähtämään, että
tuoli horjahti tasapainosta ja putosi kissoineen päivineen suoraan
katsojain niskaan, mikä aiheutti loppumattoman kirouskuuron.

Mestari Pierre Gringoirelle (sillä hän se todellakin oli) olisi
ehkä koitunut ikävä tilinteko kissan omistajan ja kaikkien niiden
kolauksen saaneitten kanssa, jotka häntä ympäröivät, ellei hän olisi
käyttänyt hyväkseen ensi ällistystä paetakseen nopeasti kirkkoon,
jonne Claude Frollo oli häntä viitannut tulemaan.

Tuomiokirkko oli jo hämärä ja tyhjä. Sivulaivat olivat aivan pimeät,
ja kappelien lamput alkoivat valaista tuikkivalla hohteella.
Ainoastaan suuri ruusustoikkuna, jonka tuhannet värilliset lasiruudut
kimaltelivat laskevan auringon kohtisuorissa säteissä, loisti
hämärässä jalokiviläjän lailla ja loi häikäisevän väriloisteen
keskilaivan toiseen päähän.

Kun he olivat tulleet kirkkoon, asettui dom Claude selin muuatta
pylvästä vasten ja tarkasti tutkivasti Gringoirea. Tämä katse ei
ollut se, jota Gringoire pelkäsi. Häpeissään ja hämillään siitä, että
niin kunnianarvoisa ja oppinut henkilö näki hänet ilveilijän puvussa,
hän oli pelännyt ivallista katsetta. Papin katse ei kuitenkaan ollut
lainkaan ironinen; se oli vakava, tyyni ja läpitunkeva.

Arkkidiakoni katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

-- Tulkaa lähemmäs, mestari Pierre. Teidän on selitettävä minulle
koko joukko asioita. Ja ennen kaikkea, mistä johtuu se, että sitten
kun teitä ei ole näkynyt kohta kahteen kuukauteen, teidät tapaa
torilta tuossa kummallisessa puvussa, joka on puoliksi keltainen,
puoliksi punainen aivan kuin caudebecomena?

-- Herra, vastasi Gringoire surkealla äänellä, -- olette oikeassa,
tämä on todellakin merkillinen puku, ja te näette minut siinä yhtä
häpeissäni kuin kissan, jolle on pantu kurpitsankuori päähän.
On todella rumaa pakottaa herroja vartijoita tämän kaavun alla
patukoimaan pytagoralaisen filosofin hartioita. Mutta arvoisa
opettajani, mitäpä tehdä? Kaikki on vanhan nuttuni vika, joka
pelkurimaisesti jätti minut pulaan talven alussa sillä verukkeella,
että oli menossa hajalle ja kaipasi lepoon lumppujen kerääjän koriin.
Mikä eteen? Sivistys ei ole vielä niin pitkällä, että voitaisiin
kulkea alasti, kuten vanha Diogenes halusi. Puhalsi kylmä tuuli,
ja ainakaan tammikuussa ihmiskunta ei mielellään ota tätä uutta
edistysaskelta. Tämä kaapu oli tarjolla. Minä otin sen ja jätin
sijalle vanhan mustan nuttuni, joka hermeetikolle [_hermeetikko_,
salatieteilijä, alkemisti; _hermeettinen_, salattu, suljettu;
ilmatiivis], sellaiselle kuin minä, oli sangen epähermeettinen. Ja
niin näette minut nyt ilveilijän puvussa pyhän Genestin tavoin. Mikäs
auttoi? Se on auringonpimennys. Paimensihan Apollokin Admetoksen
karjaa.

-- Kaunista ammattiapa harjoitatte! virkkoi arkkidiakoni.

-- Tunnustan, arvoisa mestari, että on arvokkaampaa filosofoida
ja runoilla, puhaltaa ahjon tulta tai saada se lahjaksi taivaasta
kuin tasapainotaiteilla kissojen kanssa kadulla. Niinpä teidän
puhutellessanne minua hölmistyinkin ihan kuin aasi paistinkääntäjää.
Mutta mitä tehdä? Joka päivä on pysyteltävä hengissä, eivätkä
kauneimmatkaan aleksandriinisäkeet korvaa hampaissa Brie-juuston
kimpaletta. Kirjoitin Flanderin Margaretan kunniaksi tuon kuuluisan
moraliteetin, tiedättehän, mutta kaupunki ei maksa minulle
mitään siitä sillä verukkeella, ettei se ollut kyllin loistava,
niinkuin nyt neljällä eculla voisi saada aikaan Sofokleen veroisen
tragedian. Olin kuolemaisillani nälkään. Onneksi havaitsin, että
leukani oli lujatekoinen, ja sanoin tälle leualle: -- Tee voima- ja
tasapainotemppuja, elätä itsesi! _Ale te ipsam_. Ryysyläisjoukkio,
jonka ystävyyteen pääsin, opetti minulle joukon herkulestemppuja,
ja nyt pureskelen iltaisin leipää, jota hampaani päivisin otsani
hiessä ansaitsevat. Tunnustan kylläkin, _concedo_, että se on
henkisten lahjojen väärinkäyttöä, ja ettei ihminen ole luotu koko
ikäänsä tamburiinia rummuttamaan ja pureksimaan tuoleja. Mutta eihän
se riitä, arvoisa mestari, että saa päivänsä kulumaan, täytyyhän
elatuskin ansaita.

Dom Claude Frollo kuunteli ääneti. Äkkiä hänen syvälle painuneisiin
silmiinsä ilmestyi niin tuikea ja läpitunkeva ilme, että Gringoire
tunsi tuon katseen näkevän hänen sielunsa pohjaan saakka.

-- Hyvä, mestari Pierre, mutta miten olette nyt tuon
mustalaistanssijattaren seurassa?

-- No sentähden totisesti, vastasi Gringoire, että hän on minun
vaimoni ja minä olen hänen miehensä!

Papin synkästä katseesta leimahti salama.

-- Oletko tehnyt sen, kurja? hän karjaisi ja tarttui raivoisasti
Gringoiren käsivarteen, -- oletko ollut niin jumalaton, että olet
ryhtynyt tähän tyttöön?

-- Paratiisi-osuuteni kautta, korkea-arvoisa herra, vastasi
Gringoire, jonka koko ruumis vapisi, -- vannon teille, etten ole
milloinkaan koskenut häneen, jos se saattaa teidät levottomaksi.

-- No mitä sitten puhut miehestä ja vaimosta? sanoi pappi.

Gringoire kiiruhti kertomaan hänelle lyhyesti, mitä lukija jo
tietää: seikkailustaan Ihmeiden pihassa, avioliitostaan ja rikotusta
ruukusta. Kävi muuten selville, ettei tästä avioliitosta ollut
vieläkään tullut sen kummempaa, ja että mustalaistyttö joka ilta
epäsi häneltä hääyön aivan kuin ensimmäisenäkin päivänä.

-- Se on harmillista, sanoi hän, -- mutta se johtuu siitä, että
onnettomuudekseni olen joutunut naimisiin neitseen kanssa.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi arkkidiakoni, joka oli kertomuksen aikana
vähitellen rauhoittunut.

-- Sitä on vähän vaikea selittää, vastasi runoilija. -- Siinä on
taikauskoa. Mikäli on perää sen vanhan rentun puheissa, jota siellä
meillä sanotaan Egyptin herttuaksi, on vaimoni nähkääs löytölapsi
-- tai kadonnut, mikä ei juuri muuta asiaa. Hänellä on kaulassaan
amuletti, jonka avulla hänen sanotaan kerran löytävän vanhempansa,
mutta se kadottaa taikavoimansa, jos tyttö kadottaa siveytensä. Sen
takia me vietämme hyvin siveellistä elämää.

-- Luulette siis, mestari Pierre, virkkoi Claude, jonka otsa
kirkastumistaan kirkastui, -- ettei tuohon olentoon ole vielä kukaan
mies koskenut?

-- Mitä luulette miehen mahtavan taikauskolle, dom Claude? Se
ajatus on nyt kerta kaikkiaan piintynyt tytön päähän. Tuollainen
nunnan kainous on tosiaan aivan harvinaista noiden perin kesyjen
mustalaistyttöjen keskuudessa. Mutta hänellä onkin kolme kovaa
suojelijaa: Egyptin herttua, joka on ottanut hänet varjelukseensa
aikoen ehkä myödä hänet jollekin äveriäälle apotille; koko hänen
heimonsa, joka kunnioittaa häntä tavattomasti, aivan kuin Pyhää
Neitsyttä; ja muuan pienoinen tikari, jota tuo äkäpussi aina kantaa
jossakin kätkössä, huolimatta kaupunginvoudin kiellosta, ja joka aina
ilmestyy hänen käteensä, kun häntä koettaa ottaa vyötäisiltä. Oikea
ampiainen, toden totta!

Arkkidiakoni teki edelleen Gringoirelle kysymyksiä.

Esmeralda oli Gringoiren mielestä harmiton, kaunis ja soma olento,
pientä suunsuipennusta lukuunottamatta, joka hänen oli tapana
tehdä; naiivi, intohimoinen tyttö, mistään tietämätön ja kaikkeen
innostuva; olento, joka ei edes unissaankaan tiennyt eroa naisen
ja miehen välillä, ja käyttäytyi sen mukaan; kovin hullaantunut
tanssiin, helinään ja ulkoilmaan; eräänlainen naismehiläinen, jolla
oli näkymättömät siivet jaloissa ja joka eli tuulenpyörteessä. Tämä
luonne oli hänen kiertolaiselämänsä vaikutusta, jota hän oli koko
ikänsä viettänyt. Gringoire oli saanut tietää, että hän lapsena oli
vaeltanut Espanjan ja Katalonian lävitse aina Sisiliaan asti; hän
luuli vielä, että mustalaisjoukkue, johon hän kuului, oli vienyt
hänet Algerian kuningaskuntaan, joka oli Akaiassa, joka taas eräältä
puolelta rajoittuu Vähään Albaniaan ja Kreikkaan ja toiselta Sisilian
mereen, josta kulkee tie Konstantinopoliin. Mustalaiset olivat
Gringoiren sanojen mukaan Algerian kuninkaan vasalleja, hän kun oli
valkoisten maurien päällikkö. Varmaa oli, että Esmeralda oli aivan
nuorena tullut Ranskaan Unkarin kautta. Kaikista näistä maista
tuo nuori tyttö oli tuonut mukanaan joukon omituisia puhetapoja,
lauluja ja käsityksiä, mistä johtui että hänen puheensa oli yhtä
kirjavaa kuin hänen puoliksi pariisilainen, puoliksi afrikkalainen
pukunsa. Mutta kansa piti hänestä paljon niissä kortteleissa,
joissa hän liikkui, hänen vilkkautensa, iloisuutensa ja suloutensa,
hänen tanssinsa ja laulujensa vuoksi. Koko kaupungissa oli vain
kaksi henkilöä, joiden hän luuli vihaavan häntä ja joista hän usein
kammoten puhui: Rolandin tornin säkkinainen, ilkeä erakko, joka
jostakin tuntemattomasta syystä vihasi mustalaisia ja joka kirosi
tanssijatar raukkaa joka kerta, kun tämä kulki hänen komeronsa ohi;
ja joku pappi, joka aina hänet kohdatessaan tähtäsi häneen katseita
ja sanoja, jotka saivat hänet pelon valtaan. Tämä viimeinen tieto
sai arkkidiakonin suuresti hämilleen Gringoiren sitä erityisemmin
huomaamatta. Kaksi kuukautta oli riittänyt häivyttämään tuon
huolettoman runoilijan mielestä sen illan omituiset yksityiskohdat,
jona hän oli tavannut mustalaistytön, sekä arkkidiakonin silloisen
esiintymisen. Muuten ei tuo pikku tanssijatar pelännyt mitään;
hän ei ennustanut, mikä suojeli häntä syytöksiltä noituuden
harjoittamisesta, mistä niin usein nostettiin juttuja mustalaisnaisia
vastaan. Jollei Gringoire ollutkaan hänen aviomiehensä, niin olipahan
ainakin veljen asemassa. Yleensä filosofi alistui kärsivällisesti
tuohon platoniseen liittoon. Olihan aina yösija ja leipää. Joka aamu
hän lähti kulkurienpesästä, useimmiten mustalaistytön seurassa;
hän auttoi häntä kujasilla kupari- ja hopealanttien keräämisessä;
joka ilta hän palasi hänen kanssaan saman katon alle, antoi hänen
sulkeutua komeroonsa ja nukkui vanhurskaan unta. Ylimalkaan,
kuten hän sanoi, sangen miellyttävää elämää ja erittäin suotuisaa
haaveiluille. Muuten ei filosofimme sisimmässään suinkaan ollut
oikein selvillä siitä, oliko hän oikeastaan niin kuolettavasti
rakastunut mustalaistyttöön. Hän piti miltei yhtä paljon vuohesta.
Se olikin ihastuttava eläin, miellyttävä, älykäs, henkevä, --
oppinut vuohi. Nämä oppineet eläimet eivät keskiajalla olleetkaan
harvinaisia; ne herättivät suurta ihmetystä ja saattoivat usein
ohjaajansa roviolle. Ne temput, joita meidän vuohemme kullatuilla
kavioillaan teki, olivat kuitenkin varsin viatonta laatua. Gringoire
selitti ne arkkidiakonille, jonka mieltä nämä yksityisseikat
näyttivät suuresti kiinnostavan. Useimmissa tapauksissa ei tarvittu
muuta kuin määrätyllä tavalla näyttää tamburiinia vuohelle, jotta
sai sen tekemään halutun tempun. Sen oli siihen harjoittanut
mustalaistyttö, joka oli siinä niin taitava, että oli kahdessa
kuukaudessa saanut vuohen oppimaan irtonaisilla kirjaimilla
muodostamaan sanan Febus.

-- _Febus!_ sanoi pappi; -- miksi _Febus?_

-- En tiedä, vastasi Gringoire. -- Ehkä hän luulee tuossa sanassa
olevan jonkin salaisen taikavoiman. Hän toistaa sitä usein
puoliääneen luullessaan olevansa yksin.

-- Oletko varma, virkkoi Claude katse läpitunkevana, -- että se on
vain sana, eikä nimi?

-- Kenen nimi? virkkoi runoilija

-- Mistä minä tiedän? sanoi pappi.

-- Sanonpa mitä minä arvelen, herra. Mustalaiset lienevät
tulenpalvelijoita ja kunnioittavat aurinkoa. Siitä Febus.

-- Se ei ole minusta niinkään selvää kuin teistä, mestari Pierre.

-- Olkoon miten tahansa, se ei liikuta minua. Mutiskoon Febustaan
mielensä mukaan. Varmaa vain on, että Djali pitää jo minusta melkein
yhtä paljon kuin hänestä.

-- Kuka on Djali?

-- Se on vuohi.

Arkkidiakoni nojasi leukansa kättä vasten ja näytti vaipuvan
mietteisiin. Yhtäkkiä hän käännähti Gringoiren puoleen.

-- Sinä siis vannot, ettet ole koskenut häneen?

-- Kehenkä? kysyi Gringoire, vuoheenko?

-- Ei, tuohon naiseen.

-- Vaimooni! Vannon, etten ole.

-- Ja sinä olet usein kahden hänen kanssaan?

-- Joka ilta hyvän hetken.

Dom Claude rypisti kulmakarvansa.

-- Oh! oh! _solus cum sola non cogibuntur orare Pater noster_.
[Kahden kesken eivät he tule lukeneeksi Isä meitää.]

-- Sieluni autuuden kautta, enkö voikin lukea _Pateria ja Ave Mariaa
ja Credo in Deum patrem omnipotentemia_ [Uskon Jumalaan Isään
kaikkivaltiaaseen] ilman, että hän välittää minusta enempää kuin kana
kirkosta.

-- Vanno äitisi kohdun kautta, toisti arkkidiakoni rajusti, -- ettet
edes sormenpäälläsi ole koskenut tuohon olentoon.

-- Vannon sen vaikka isäni pään kautta, sillä nuo kaksi seikkaa
ovat ainakin yhdenveroiset. Mutta sallikaa minun, arvoisa mestan,
vuorostani kysyä jotain.

-- Puhukaa, herra.

-- Minkä tähden tämä teitä kiinnostaa?

Arkkidiakonin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi kuin nuoren tytön
posket. Hän oli hetken vaiti ja vastasi sitten ilmeisesti hämillään:

-- Kuulkaa, mestari Pierre Gringoire. Te ette vielä tietääkseni ole
kadotuksen oma. Te kiinnitätte mieltäni ja minä haluan parastanne.
Mutta pieninkin kosketus tuohon mustalaispaholaiseen alistaa teidät
perkeleen palvelijaksi. Tiedättehän, että ruumis aina saattaa sielun
perikatoon. Paha teidät perii, jos lähestytte tuota naista! Siinä
kaikki.

-- Yritin kerran, sanoi Gringoire kynsien korvallistaan. -- Tein sen
ensimmäisenä iltana, mutta sain pitkän nenän.

-- Julkesitteko todellakin, mestari Pierre? Ja papin otsa synkkeni.

-- Toisella kerralla, jatkoi runoilija hymyillen, -- katsoin ennen
makuulle menoani avaimenreijästä ja näin paitasillaan hurmaavimman
naisen, jonka paljaan jalan alla vuodehihnat milloinkaan ovat
natisseet.

-- Mene helvettiin! karjaisi pappi iskien hämmästyneeseen Gringoireen
kauhean katseen, ja työntäen syrjään tuon hämmästyneen runoilijan hän
riensi pitkin askelin kirkon pimeimpiin holveihin.




III. Kellot


Aikaisemmin kuvatusta kaakinpuukohtauksesta alkaen Notre-Damen
naapuriston asukkaat olivat luulleet huomanneensa Quasimodon
kiintymyksen kelloihin suuresti viilentyneen. Ennen oli kuulunut
alituiseen kellonsoittoa: pitkiä aamusoittoja, pauhaavia
päiväsoittoja puolipäivämessun edellä, vilkkaita juoksutuksia
pikkukelloilla hää- ja kastetilaisuuksien kunniaksi, niin että
tuo kellojen kilkatus muistutti monenlaisten viehättävien äänien
korukudosta. Tuo vanha kirkko värähteli ja helähteli ainaista
kellonsoiton riemua. Siinä tunsi aina asuvan äänen oikullisen
hengen, joka kajahdutteli säveleitään kaikista noista vaskikidoista.
Nyt tuntui henki kadonneen; tuomiokirkko näytti synkältä ja oli
mielellään vaiti. Juhlat ja hautajaiset saivat kirkonmenojärjestyksen
määräämät soittonsa kuivakiskoisesti ja välittömästi mutta ei
enempää. Kirkon kaiuttamasta kaksinkertaisesta soitannosta, sisältä
urkujen ja ulkoa kellojen, kuultiin enää vain urkujen säveleitä.
Oli kuin torneissa ei enää olisi ollut soittoniekkaa. Quasimodo oli
siellä kuitenkin yhä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Asustiko hänen
sydämessään vielä häpeä ja epätoivo kaakinpuurangaistuksesta, näkikö
hän yhä sielussaan pyövelin raipan viuhuvan ilmassa, ja oliko suru
tuosta kohtelusta kokonaan sammuttanut hänen rakkautensa kelloihin?
Vai oliko Marielle ilmestynyt kilpailija Notre-Damen kellonsoittajan
sydämeen; löikö hän suuren kellon ja sen neljätoista sisarusta laimin
jonkun vielä rakkaamman ja kauniimman olennon vuoksi?

Armon vuonna 1482 sattui maaliskuun 25. päivä, Marian ilmestyspäivä,
tiistaiksi. Ilma oli sinä päivänä niin puhdas ja kevyt, että
Quasimodo tunsi tuulahduksen entisestä rakkaudestaan kelloja
kohtaan heräävän uudelleen henkiin. Hän nousi pohjoiseen torniin,
kirkonpalvelijan alhaalla avatessa selkoselälleen kirkon ovet, jotka
siihen aikaan olivat paksua, nahalla päällystettyä tammilankkua.
Ne oli reunustettu kullatuilla rautakynsillä ja koristettu "sangen
taidokkaasti tehdyillä" kuvilla.

Tultuaan korkeaan kellohuoneeseen Quasimodo katseli hetken kuutta
pikkukelloa ja ravisti surullisena päätään, aivan kuin hän olisi
huoaten surrut jonkin vieraan tunkeutumista hänen sydämeensä
niiden ja hänen välilleen. Mutta kun hän oli pannut ne soimaan,
kun hän tunsi tuon kellotertun liikkuvan käsissään, kun hän näki,
sillä hän ei sitä kuullut, tuon kajahtelevan oktaavin nousevan ja
laskevan sointuvassa sävelasteikossa ikään kuin oksalta oksalle
hyppelevän linnun, kun musiikin henki, haltija, joka ravistaa
ilmoille säkenöivän kimpun strettoja, liverryksiä ja arpeggioja, oli
saanut kuuroraukan valtoihinsa, silloin hän tunsi itsensä jälleen
onnelliseksi unohtaen kaiken, ja hänen sydämensä laajeni ja hänen
kasvonsa loistivat.

Hän liikkui edestakaisin, paukutti käsiään, riensi köydeltä toiselle,
kiihotti noita kuutta laulajaa sanoilla ja liikkeillä aivan kuin
orkesterinjohtaja, joka kannustaa eläviä taitureita.

-- Lennä, puheli hän, -- lennä, Gabrielle! Anna pauhinasi tulvia
torille! Tänään on juhla. -- Thibauld, älä laiskottele. Sinä
kuhnailet. Lennä, lennä vain! Oletko ruostunut, senkin nahjus?
-- Hyvä! Nopeammin! nopeammin! Kieli ei saa näkyä. Pauhatkaa ne
kaikki kuuroiksi niin kuin minut. Kas niin, Thibauld, sillä lailla!
-- Guillaume! Guillaume! sinä olet suurin ja Pasquier on pienin,
ja Pasquier soi paremmin kuin sinä. Lyönpä vetoa, että ne, jotka
kuulevat, kuulevat sen äänen paremmin kuin sinun. -- Hyvä! hyvä!
Gabrielleni, paremmin! paljon paremmin! -- Hei! mitä se Varpus-pari
siellä ylhäällä tekee? Enhän näe teidän hiiskahtavankaan. -- Mitä
kuparinokkia ne tuollaiset ovat, jotka näyttävät haukottelevan, kun
pitäisi laulaa? Nyt täytyy panna parastaan! Nyt on Ilmestyspäivä.
On kaunis auringonpaiste. Täytyy saada hyvää soittoa. -- Guillaume
raukka! sinähän olet aivan hengästynyt, poikaseni!

Niin hän kannusti touhuissaan kellojaan, jotka kaikki kuusi
heilahtelivat täyttä vauhtia värähdytellen loistavia kylkiään
korskuvan espanjalaisen muulivaljakon lailla, jota ajaja huudoillaan
silloin tällöin hoputtaa.

Luodessaan silmäyksen ulos niiden suurten tiililevyjen aukosta,
jotka peittävät osan kellotornin pystysuoraa seinää, hän näki
kesken kaiken torilla nuoren, omituisesti pukeutuneen tytön, joka
pysähtyi ja levitti maahan maton, jolle asettui pieni vuohi, sekä
joukon katsojia, joita kerääntyi hänen ympärilleen. Tämä näky
antoi hänen ajatuksilleen äkkiä aivan toisen suunnan ja viilensi
hänen soitannollisen innostuksensa, aivan kuin sula pihka hyytyy
tuulenhenkäyksestä. Hän pysähtyi, käänsi selkänsä kelloille, ryömi
katonreunalle ja kiinnitti tanssijattareen tuon uneksivan, hellän
ja lempeän katseen, joka kerran hämmästytti arkkidiakonia. Tällöin
pysähtyivät kaikki unohdetut kellot yhtaikaa niiden kellonsoiton
ystävien suureksi pettymykseksi, jotka hyvän soiton toivossa
kuuntelivat Pont-au-Changella ja jotka lähtivät matkoihinsa noloina
kuin koira, jolle on näytetty luuta ja annetaankin kivi.




IV. 'AN'AGKH


Eräänä saman maaliskuun kauniina aamuna, luulen sen olleen lauantaina
29:ntenä päivänä, nuori ystävämme, ylioppilas Jehan Frollo du Moulin,
havaitsi vetäessään jalkaansa housujaan, joiden taskussa oli hänen
kukkaronsa, ettei niistä kuulunut minkäänlaista metallin helinää.

-- Kukkaro parka! hän sanoi vetäen sen esille taskusta, --
mitä! ei edes pienintä pariisilaistakaan! Miten kurjaksi peli,
oluthaarikat ja Venus ovat vatsasi kutistaneet! Miten tyhjä,
kurttuinen ja veltto oletkaan! Olethan litteä kuin raivottaren
rinta! Kysynpä teiltä, herrat Cicero ja Seneca, joiden näen
lojuvan tuolla nurkassa hajallaan kuivettuneina kappaleina,
mitä hyödyttää minun enempää kuin rahavarainhoitajan tai jonkun
Pontaux-Changeurs'in juutalaisen tietää, että kultainen kruunuécu
vastaa kolmeasataakahdeksaakymmentäviittä kahdenkymmenenviiden
pariisilaisen soun kappaletta ja kahdeksaa pariisilaista denieriä,
ja että puolikuuécu vastaa kolmeasataayhdeksääkymmentäkuutta
kahdenkymmenenkuuden soun kappaletta ja kuutta toursilaista denieriä,
jollei minulla ole edes yhtä vaivaista kolikkoa lyödä pöytään! Oh!
konsuli Cicero! tästä pinteestä ei autakaan sinun kiertolauseesi,
_quemadmodumit ja vefum enim verot!_

Hän pukeutui alla päin. Nyörittäessään kenkiään hän sai erään
ajatuksen, mutta karkotti sen heti; se palasi kuitenkin takaisin,
ja hän pani liivin nurinpäin ylleen, mikä oli merkkinä ankarasta
sisäisestä taistelusta. Viimein hän paiskasi lakkinsa maahan ja
huudahti:

-- Vietävä! käyköön miten käy. Menen veljeni luo. Saan nuhdesaarnan,
mutta myös écun.

Hän heitti kiireesti ylleen turkisreunaisilla hihoilla varustetun
takkinsa, otti lattialta lakkinsa ja riensi vimmattua vauhtia ulos.
Hän laskeutui Rue de la Harpea pitkin Citétä kohden. Rue de la
Huchetten tienoilla kutkutti hänen hajuaistimiaan niiden mainioiden
paistien lemu, joita siellä alituiseen vartaissa käännellään, ja
hän heitti kaipaavan katseen tuohon jättiläismäiseen ravintolaan,
joka kerran sai kerjäläismunkki Calatagironen mahtipontisesti
huudahtamaan: _Veramente, queste rotisserie sono cosa stupenda!_
[Tämä ravintola on todellakin ihmeellinen!] Mutta Jehanilla ei ollut
mitään, millä syödä, ja hän painui näin ollen syvään huokaisten
Petit-Châtelet'n porttiholviin, tuohon jykevien tornien muodostamaan
suunnattomaan nelilehtiapilaaseen, joka vartioi Citén siltaa.

Hänellä ei ollut aikaa edes ohimennen heittää kivellä, kuten hänen
tapanaan oli, Périnet Leclercin kurjaa kuvapatsasta, miehen, joka
oli kavaltanut Kaarle VI:n Pariisin englantilaisille, -- rikos, jota
hänen Harpe- ja Buci-katujen kulmauksessa oleva, kivien särkemä ja
loan tahrima patsaansa oli kuin ikuisella kaakinpuulla saanut kolme
vuosisataa sovittaa.

Kuljettuaan Petit-Pontin yli ja astuttuaan
Neuve-Sainte-Geneviève-kadun poikki Jehan de Molendino oli
Notre-Damen luona. Täällä hän alkoi taas epäröidä ja asteli hetken
herra Legris'n muistopatsaan ympärillä mutisten pelokkaana:

-- Nuhdesaarna on varma, écu on epävarma!

Hän pysäytti kirkon vartijan, joka tuli luostarista, ja kysyi:

-- Missä on Josas'n herra arkkidiakoni?

-- Luulen hänen olevan tornikammiossaan, mutta älkää menkö sinne
häntä häiritsemään, jollette tule jonkun sellaisen kuin paavin tai
kuninkaan asioissa.

Jehan löi käsiään yhteen.

-- Hiis vieköön! Nytpä on mainio tilaisuus nähdä tuo kuuluisa
noidankomero!

Tämä ajatus sai hänet päättävästi astumaan sisälle tornin juurella
olevasta mustasta ovesta ja kapuamaan Saint-Gilles'in kiertoportaita,
jotka vievät tornin ylempiin kerroksiin.

-- Menenpä katsomaan, hän virkkoi itsekseen astellessaan portaita
ylös. -- Pyhän Neitsyen korpinpoikasten kautta! onpa hauska nähdä
tuo kammio, jota arvoisa veljeni salaa kuin häpeäänsä. Sanotaan,
että hän siellä sytyttää helvetin keittiöitään, ja että hän
keittää loimuavalla tulella viisasten kiveä. Hitto vie! välitän
viis viisasten kivestä ja haluaisin paljon mieluummin nähdä hänen
uunillaan rasvaisen pääsiäismunakkaan kuin maailman suurimman
viisasten kiven!

Saavuttuaan pylväspengermälle hän veti hetkisen henkeään ja
kiroili noita loppumattomia portaita ties miten monen miljoonan
paholaiskuorman nimessä, sitten jatkoi hän taas kapuamistaan sen
pohjoisessa tornissa olevan pienen oven takaa kohoavia portaita, joka
nykyään on suljettu yleisöltä. Sivuutettuaan kellosuojan hän näki
toisessa seinässä olevassa syvennyksessä muutaman porrasaskelman ja
tämän syvennyksen perällä matalan holvioven, jonka suunnattoman lukon
ja lujan raudoituksen hän erotti kaartoseinään puhkaistusta aukosta
tulevassa valossa. Ne, jotka nykyään ovat halukkaita näkemään tämän
oven, tuntevat sen seuraavasta, valkoisilla kirjaimilla mustaan
muuriin piirretystä kirjoituksesta: _J'adore Coralie. 1829. signé
Ugène_. [Jumaloin Coralieta. 1829 merkinnyt Ugène.] Signé kuuluu
tekstiin.

-- Hohoh! virkkoi ylioppilas; tässä kai se on.

Avain oli lukossa. Ovi oli auki lukosta. Hän työnsi sitä hiljaa ja
kurkisti raosta sisälle.

Lukija on varmaankin selaillut joskus Rembrandtin, tuon
maalaustaiteen Shakespearen teosten jäljennöksiä. Näiden ihmeellisten
kuvien joukossa on eräs etsaus, joka esittää, kuten arvellaan,
tohtori Faustia ja jota ei voi viehättymättä tarkastella. Se esittää
synkkää kammiota. Keskellä on pöytä, joka on täynnä kolkkoja
esineitä, pääkalloja, taivaanpalloja, tislauskojeita, harppeja ja
hieroglyfipergamentteja. Tämän pöydän ääressä on tohtori väljään
yönuttuunsa pukeutuneena ja turkisreunainen lakki syvälle päähän
painettuna. Hänestä ei näy kuin yläruumis. Hän on puolittain
kohoutuneena suuresta nojatuolistaan, hänen nyrkkiin puristetut
kätensä nojaavat pöytää vasten, ja hän tarkastaa innokkaana ja
kauhistuneena suurta taikakirjaimien muodostamaa valokehää, joka
loistaa taustan seinällä kuin auringonspektri pimeässä huoneessa.
Tämä kabbalistinen aurinko näyttää väräjävän silmissä ja täyttää
hämärän kammion salaperäisellä säteilyllä. Se on kauhistuttavaa ja
kaunista.

Samantapainen Faustin kammiota muistuttava näky avautui Jehanin
katseelle, kun hän varovasti oli pistänyt päänsä ovenraosta sisälle.
Sekin oli synkkä ja hämärä kammio. Sielläkin oli suuri nojatuoli
ja suuri pöytä, harppeja, tislauskojeita, katosta riippuvia
eläinten luurankoja, pyörillä liikkuva taivaanpallo lattialla,
sekaisin hevosenpäitä ja purkkeja, joissa värähteli kultalehtiä,
pääkalloja pergamenttikääröillä, jotka olivat täynnä piirroksia ja
kirjoitusmerkkejä, suuria kulmistaan kuluneita käsikirjoituspinkkoja
auki levitettyinä; sanalla sanoen tieteen tunkiota; ja kaikkialla
tämän sekasotkun yllä tomua ja hämähäkin seittejä. Mutta tuota
valoisaa kirjainkehää ei ollut, eikä liioin tohtoria, joka olisi
haltioissaan tarkastanut tuota loistavaa näkyä kuin kotka aurinkoa.

Kammio ei ollut kuitenkaan tyhjä. Nojatuolissa istui mies pöydän
yli kumartuneena. Jehan, johon hän oli selin, voi nähdä vain hänen
olkapäänsä ja takaraivonsa; mutta hän tunsi helposti tuon kaljun
pään, johon luonto oli muodostanut ikuisen tonsuurin ikään kuin
se olisi tahtonut ulkonaisella symbolilla osoittaa arkkidiakonin
vastustamatonta papillista kutsumusta.

Jehan tunsi siis veljensä. Mutta ovi oli auennut niin hiljaa, ettei
dom Claude ollut lainkaan huomannut hänen läsnäoloaan. Utelias
ylioppilas käytti sitä hyväkseen tarkastaakseen hetken rauhassa
kammiota. Nojatuolin vasemmalla puolella, ikkuna-aukon alla oli
suuri liesi, jota hän ei heti ollut huomannut. Tästä ikkunasta
sisään virtaava valo kulki pyöreän hämähäkinverkon läpi, jonka siro
ruususto täytti aistikkaasti suippokaariaukon ja jonka keskellä
itse hyönteis-arkkitehti liikkumattomana kenotti ikään kuin tämän
tähtipyörän keskipisteenä. Liedellä oli sekaisin kaikenlaisia
astioita, hietakivipulloja, lasitislaimia, keittopulloja. Jehan teki
huokaisten sen huomion, että paistinpannu puuttui.

-- Onpa siinäkin keittiökalusto! mietti hän.

Liedessä ei muuten ollut tulta, ja näytti siltä kuin ei siinä
olisi pidetty tulta pitkään aikaan. Lasinaamari, jonka Jehan keksi
alkemististen työkalujen joukosta ja jonka tarkoituksena epäilemättä
oli suojella arkkidiakonin kasvoja hänen käsitellessään jotain
vaarallista ainetta, oli pölyisenä eräässä nurkassa. Sen vieressä oli
yhtä pölyinen palje, jonka etupuolella oli vaskikirjaimin seuraava
kirjoitus: _Spira, Spera!_ [Puhalla, toivo!]

Pitkin seiniä näkyi musteella tai metallipiirtimellä kirjoitettuja
mietelmiä hermeetikkojen tapaan. Siinä oli goottilaisia,
heprealaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia kirjaimia sekaisin,
lauseet sikin sokin, jopa päällekkäinkin, uudemmat peittäen
vanhempia ja kaikki toisiinsa kietoutuneina kuin oksat pensastossa,
kuin keihäät lähiottelussa. Se olikin itse asiassa sangen sekava
filosofioiden, mietiskelyn ja inhimillisten viisauksien käsikähmä.
Siellä täällä oli muutamia, jotka loistivat toisten yllä kuin liput
keihäitten kärkien joukossa. Useimmat olivat lyhyitä latinalaisia tai
kreikkalaisia ajatelmia, joita keskiaika niin taitavasti muovaili
-- _Unde? inde?_ [Mistä? tuolta?] -- _Homo homini monstrum_.
[Ihminen ihmisen hirmu.] -- _Astra, castra, nomen, numen_. [Tähtiä,
linnoja, nimi, jumaluus.] -- _Mega biblion, megakakón_. [Suuri
kirja, suuri paha.] -- _Sapere aude_. [Rohkene tietää!] -- _Flat
ubi vult_ [Tuuli puhaltaa, minne tahtoo.] -- jne.; toisinaan sana
ilman mitään käsitettävää merkitystä: _Anagko fagia_, [Mässäys
kohtalossa.] ehkä katkera viittaus luostarihallintoon; toisinaan
yleiseen heksametrimuotoon valettu pelkkä kirkollinen järjestysohje:
_Coelestem dominum, terrestrem dicito domnum_. [Taivaan herran
on nimi _dominus_, maallisen _domnus_.] Siellä täällä oli myös
hebrealaisia koukeroita, joista ei Jehan, joka sangen heikosti osasi
kreikkaakin, ymmärtänyt mitään, ja kaikkialla oli tähtiä, ihmisten
ja eläinten kuvia ja ristikkäisiä kolmioita, mikä sai nuo täyteen
tuhritut kammionseinät muistuttamaan paperinpalasta, jota pitkin
apina on kuljettanut musteeseen kastettua kynää.

Komeron sisusta osoitti muuten laiminlyöntiä ja rappeutumista, ja
huonossa kunnossa olevat työvälineet ilmaisivat, että omistaja ei
pitkiin aikoihin ollut muilta toimilta ehtinyt työskennellä.

Hän istui kumartuneena suuren käsikirjoituksen ylle, joka oli täynnä
omituisia maalauksia, ja häntä näytti vaivaavan jokin asia, joka
yhtenään sekoittui hänen mietiskelyihinsä. Niin ainakin päätteli
Jehan kuullessaan hänen silloin tällöin huudahtelevan katkonaisesti,
kuten ainakin mietteisiinsä vaipunut ajattelija, joka miettii
ääneensä:

-- Niin, Manu sanoi niin, ja Zoroaster opetti niin, aurinko on
syntynyt tulesta, kuu auringosta. Tuli on suuren kaikkeuden
sielu. Nämä alkuatomit leviävät ja valuvat lakkaamatta maailman
yli loppumattomina virtoina. Niissä kohdissa, joissa nämä virrat
leikkaavat toisiaan taivaalla, tuottavat ne valoa; leikkauskohdissaan
maassa tuottavat ne kultaa. -- Valo, kulta, ne ovat samaa. Tulta
konkreettisessa muodossa. -- Sama ero kuin näkyvän ja käsin
kosketeltavan, saman aineen juoksevan ja kiinteän tilan, vesihöyryn
ja jään välillä, ei muuta. -- Se ei ole mitään unta -- se on yleinen
luonnonlaki. -- Mutta miten saada tietoonsa tämän yleisen lain
salaisuus? Mitä! tämä valo, joka peittää käteni, on kultaa! nämä
samat atomit, jotka ovat erään lain mukaan laajenneet, ne tulee vain
toisen lain mukaan tiivistää! -- Mutta miten? -- Toiset ovat luulleet
voivansa toteuttaa sen kaivamalla maahan auringonsäteen. -- Averroës,
-- niin, se on Averroës, -- Averroës kaivoi sen Kordovan suuren
moskeijan koraanin säilytyskammion ensimmäisen vasemmanpuoleisen
pylvään alle; mutta tuota komeroa ei voi avata ennen kuin
kahdeksantuhannen vuoden kuluttua, jolloin voidaan nähdä, onko koe
onnistunut.

-- Piru vieköön! sanoi Jehan itsekseen, -- kauanpa saakin écua
odottaa!

--... Toiset ovat arvelleet, jatkoi mietiskelevä arkkidiakoni,
että olisi edullisempaa tehdä koe Siriuksen säteellä. Mutta sitä
on vaikea saada puhtaana muiden tähtien läheisyyden vuoksi, joiden
säteet sekoittuvat sen säteisiin. Flamel on ollut sitä mieltä,
että yksinkertaisinta on tehdä koe maallisella tulella. -- Flamel!
mikä valittu nimi, _Flamma!_ -- Niin, tuli. Siinä on kaikki. --
Timantti on hiilessä, kulta on tulessa. -- Mutta miten saada se
siitä esille? -- Magistri vakuuttaa, että eräät naisennimet ovat
suloisen ja salaperäisen ihania, että tarvitsee vain lausua niitä
kokeen aikana... -- Katsotaanpa mitä Manu siitä lausuu: "Missä naisia
kunnioitetaan, siellä iloitsevat Jumalat; missä niitä halveksitaan,
siellä on turhaa rukoilla Jumalaa. -- Naisen suu on aina puhdas;
se on virtaava vesi, se on auringonsäde. -- Naisen nimen tulee
olla miellyttävä, suloinen, täynnä mielikuvitusta; päättyä pitkiin
vokaaleihin ja muistuttaa siunauksia." --... Niin, tuo viisas on
oikeassa; todellakin, Maria, Sofia, Esmeralda... -- Kirous! aina tuo
ajatus!

Ja hän sulki kirjan kiivaasti.

Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa ikään kuin karkottaakseen ajatuksen,
joka häntä vaivasi. Sitten hän otti pöydältä naulan ja pienen
vasaran, jonka varteen oli maalattu omituisia kabbalistisia kirjaimia.

-- Viime aikoina, virkkoi hän katkerasti hymyillen, -- eivät mitkään
kokeeni ole enää onnistuneet! Tuo pinttynyt ajatus hallitsee minua
ja kuihduttaa aivoni kuin tulenliekki. En ole edes kyennyt keksimään
Kassiodoroksen lampun salaisuutta, joka paloi ilman sydäntä ja öljyä.
Ja kuitenkin on seikka aivan yksinkertainen.

-- Hitto vieköön! virkkoi Jehan itsekseen.

--... Yksi ainoa kurja ajatus, jatkoi pappi, riittää siis tekemään
ihmisen heikoksi ja hupsuksi! Oh! miten Claude Pernelle nauraisikaan
minulle, hän, joka ei kyennyt hetkeksikään kääntämään Nicolas
Flamelin huomiota hänen suuresta työstään! Mitä! Minulla on kädessäni
Zéchiélén taikavasara! Joka iskulla, jonka tuo pelätty rabbiini
löi tällä vasaralla tähän naulaan kammiossaan, vaipui se hänen
vihollisistaan, jonka hän oli tuominnut, kyynärän syvyyteen maahan,
joka nieli hänet, vaikkapa tuo vihollinen olisi ollut kahdentuhannen
tunnin matkan päässä. Eikö saanut itse Ranskan kuningas, joka eräänä
iltana oli ajattelemattomasti kolkuttanut ihmeittentekijän ovelle,
kahlata oman Pariisinsa kaduilla polviaan myöten maassa. -- Eikä
siitä ole vielä kolmeasataa vuottakaan. -- No niin! minulla on vasara
ja naula, mutta ne eivät ole minun käsissäni lainkaan pelättävämpiä
työaseita kuin pieni vasara asesepän kourassa. -- Ja kuitenkaan
ei tarvita muuta kuin taikasana, jonka Zéchiélé lausui iskiessään
vasaralla naulaa.

-- Pötyä! ajatteli Jehan.

-- Katsotaan, koetetaan, jatkoi arkkidiakoni vilkkaasti. Jos
onnistun, näen sinisen kipinän välähtävän naulan päästä. --
Emen-hetan! Emen-hetan! -- Se ei ole se. -- Sigeani! Sigeani! --
Avatkoon tämä naula haudan sille, jonka nimi on Febus!... -- Kirous.
Aina, yhä, ikuisesti sama ajatus!

Ja hän paiskasi vasaran raivostuen kädestään. Sitten hän painautui
nojatuoliinsa pöydän ääreen niin syvälle, ettei Jehan enää nähnyt
häntä korkean tuolinselustan takaa. Hetken aikaa näki hän vain hänen
kouristuksenomaisesti pusertuneen nyrkkinsä eräällä kirjalla. Äkkiä
nousi dom Claude, tarttui harppiin ja piirsi ääneti seinään isoilla
kirjaimilla seuraavan kreikkalaisen sanan:

    'AN'AGKH.

-- Veljeni on hullu, virkkoi Jehan itsekseen; -- olisihan ollut
paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa _Fatum_ [Kohtalo]. Eihän kuka
tahansa ole velvollinen taitamaan kreikkaa.

Arkkidiakoni istuutui jälleen tuoliinsa ja nojasi otsansa molempia
käsiään vasten kuin sairas, jonka pää on raskas ja polttava.

Ylioppilas katseli hämmästyneenä veljeään. Hän, jonka sydän aina
oli avoinna, joka ei nähnyt muuta lakia maailmassa kuin hyvän
luonnonlain, joka antoi intohimojensa virrata taipumustensa teitä ja
jolla suurten mielenliikutusten järvi aina oli kuivillaan, hän kun
joka aamu valmisti siihen uusia viemäreitä, hän ei tiennyt, miten
raivokkaasti tuo inhimillisten intohimojen järvi saattaa käydä ja
kuohua, kun siltä kokonaan kielletään purkautuminen, miten se paisuu,
nousee, tulvii yli reunojensa, miten se kalvaa sydäntä, miten se
purkautuu sisäisinä huokauksina ja äänettöminä kouristuksina, kunnes
se murtaa sulkunsa ja puhkaisee alustansa. Claude Frollon ankara ja
jäinen ulkomuoto, tuo jäykän ja saavuttamattoman hyveen kylmä kuori
oli aina johtanut Jehanin harhaan. Tuo iloinen ylioppilas ei ollut
koskaan uneksinutkaan, että tuon otsan, tuon Etnan jäätikön alla
virtailisi kiehuva, raivoisa, syvä laava.

Emme tiedä, heräsivätkö nämä ajatukset hänessä äkkiä, mutta niin
kevytmielinen kuin hän olikin, ymmärsi hän kuitenkin, että oli nähnyt
sellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, että oli yllättänyt
vanhemman veljensä hänen salaisimmasta sieluntilastaan, ja ettei
Clauden pitänyt sitä huomata. Nähtyään, että arkkidiakoni oli
vaipunut hiljaiseen mietiskelyyn, veti hän päänsä hyvin varovasti
takaisin ja kolisteli hieman jaloillaan oven ulkopuolella, aivan kuin
joku tulija olisi halunnut ilmoittaa tulostaan dom Claudelle.

-- Sisään! huusi arkkidiakoni huoneestaan, olen teitä odottanut.
Jätin tahallani avaimen oveen. Käykää sisään, mestari Jacques.

Ylioppilas astui rohkeasti sisälle. Arkkidiakoni, josta veljen
tapaaminen tuntui kiusalliselta tällaisessa paikassa, hätkähti
nojatuolissaan.

-- Mitä! sinäkö, Jehan?

-- No J:llä alkava joka tapauksessa, vastasi ylioppilas kasvot
punakkoina, julkeina ja iloisina.

Dom Clauden kasvot olivat käyneet jälleen ankariksi.

-- Mitä sinä täällä teet?

-- Hyvä veli, vastasi ylioppilas koettaen näyttää siivolta,
surkuteltavalta ja häveliäältä ja pyöritellen viattoman näköisenä
lakkia käsissään, tulin pyytämään...

-- Mitä?

-- Hieman moraalista tukea, jota kipeästi kaipaan. Jehan ei
uskaltanut lisätä ääneensä: -- Ja vähän rahaa, jota vielä kipeämmin
kaipaan. Tämä toivomus jäi sanomatta.

-- Hyvä herra, virkkoi arkkidiakoni kylmästi, -- olen hyvin
tyytymätön sinuun.

-- Valitettavasti! huokasi ylioppilas.

Dom Claude kääntyi nojatuoleineen ja tarkasti Jehania tuikeasti.

-- Olipa hyvä, että tapasin sinut.

Alku oli pahaenteinen. Jehan valmistautui saamaan ankaran iskun.

-- Jehan, joka päivä saan kuulla valituksia sinusta. Mikä tappelu se
taas on ollut, jossa sinä olet piessyt erästä pientä varakreiviä,
Albert de Ramonchampia?...

-- Oh! virkkoi Jehan, -- vähäpätöinen juttu! hävytön hovipoika, joka
huvikseen antoi hevosensa roiskutella kuraa ylioppilaitten päälle!

-- Kuka on tuo Mahiet Fargel, jatkoi arkkidiakoni, -- jonka takin
olet repinyt? _Tunicam dechiraverunt_, sanotaan valituksessa.

-- Hoh! vaivainen Montaigu-viitta! eikö siinä ole niin!

-- Valituksessa sanotaan _tunicam_ eikä cappettam. Osaatko latinaa?

Jehan ei vastannut.

-- Niin, jatkoi pappi päätään pudistaen, siitä nähdään, miten
opintojen ja tietojen laita nykyään on. Latinaa tuskin ymmärretään,
Syyriasta ei tiedetä mitään ja kreikkaa halveksitaan niin, ettei
pidetä minään, vaikka oppineimmatkin hyppäävät kreikkalaisen sanan
yli lukematta sitä, ja että sanotaan: _Graecum est, non legitur_.
[Kreikkaa, en ymmärrä.]

Ylioppilas kohotti päättävästi katseensa.

-- Herra veljeni, tahdotko, että käännän paikalla ranskaksi tuon
kreikkalaisen sanan, joka on tuossa seinässä?

-- Minkä sanan?

-- 'ANA'GKH.

Heikko puna levisi arkkidiakonin karvaille poskipäille aivan kuin
savupilvi, joka ilmaisee tulivuoren salaista kuohuntaa. Ylioppilas
tuskin huomasikaan sitä.

-- No, Jehan, sammalsi vanhempi veli ilmeisen vaivalloisesti, mitä se
sana merkitsee?

-- _Kohtalo_.

Dom Claude kävi kalpeaksi, ja ylioppilas jatkoi huolettomasti: --
Ja tuo sana, jonka on sen alle piirtänyt sama käsi, _Anagneia_,
merkitsee _saastainen_. Siitä näkee, että kreikkaa osataan.

Arkkidiakoni oli vaiti. Tämä kreikankuulustelu oli herättänyt hänessä
mietteitä. Pieni Jehan, jolla oli kaikki hemmoitellun lapsen metkut,
luuli hetkeä sopivaksi pyyntönsä esittämiseen. Hän aloitti mitä
mielistelevimmällä äänellä.

-- Hyvä veljeni, oletko minuun niin suuttunut, että voit julmistua
avoimessa taistelussa vaihdetuista mitättömistä tönäisyistä ja
puskuista joittenkin pojannulikkani kanssa, _quibusdam marmosetis?_
-- Näet, että osaan latinani, hyvä veli Claude.

Mutta tämä hymyilevä mielistely ei nyt tehonnutkaan ankaraan isoon
veljeen. Kerberos ei välittänyt hunajakakusta. Arkkidiakonin otsalta
ei ainoakaan kurttu tasoittunut.

-- Mitä asiaa sinulla oli tänne? kysäsi hän kuivasti.

-- No niin, asiaan! vastasi Jehan rohkeasti. -- Tarvitsen rahaa.

Tämä avoin selitys sai arkkidiakonin ilmeen muuttumaan opettavaksi ja
isälliseksi.

-- Tiedät hyvin, herra Jehan, että Tirechappen läänityksemme
kaksikymmentäyksi taloa tuottavat vuokraa kaikkiaan
kolmekymmentäyhdeksän livreä, yksitoista souta ja kuusi pariisilaista
denieriä. Se on puolet enemmän kuin Paclet-veljesten aikana, mutta se
ei ole paljon.

-- Tarvitsen rahaa, virkkoi Jehan stoalaisen rauhallisena.

-- Tiedäthän, että kaupungin hallitus on määrännyt kaksikymentäyksi
taloamme suorittamaan täyden veron piispanistuimelle, ja että voimme
ostaa takaisin verovapauden maksamalla arvoisalle piispalle kaksi
markkaa kultarahassa kuuden pariisilaisen livren mukaan markalta.
Tätä rahasummaa en kuitenkaan ole voinut hankkia. Sinä tiedät sen.

-- Tiedän, että tarvitsen rahaa, toisti Jehan kolmannen kerran.

-- Ja mitä sillä aiot tehdä?

Tämä kysymys sytytti taas toivonkipinän Jehanin silmiin. Hän aloitti
uudelleen kissamaisen mielistelevästi:

-- Rakas veljeni Claude, minä vakuutan, etten käänny puoleesi missään
huonossa tarkoituksessa. Ei ole aikomukseni keikailla kapakoissa
rahoillasi eikä ratsastaa Pariisin katuja pitkin kullalla kirjailluin
loimin ja lakeija jäljessäni, _cum meo laquasio_. Ei, veljeni, vaan
päinvastoin hyväntekeväisyyttä varten.

-- Mitä hyväntekeväisyyttä? kysyi Claude hieman yllättyneenä.

-- Kaksi ystävääni aikoo ostaa kapalon erään haudriette-laitoksen
köyhän lesken lapselle. Se on laupeuden työ. Se maksaa kolme
floriinia, ja minäkin tahtoisin antaa roponi.

-- Minkä nimisiä ovat ystäväsi?

-- Pierre Hirmunyrkki ja Baptiste Hanhihotka.

-- Hm! virkkoi arkkidiakoni, omituisia nimiä, jotka sopivat
hyväntekeväisyyteen yhtä huonosti kuin pommitykki pääalttarille.

Jehan olikin sangen onnettomasti valinnut kahden ystävänsä nimet. Hän
huomasi sen liian myöhään.

-- Entä mikä kapalo se sellainen on, joka maksaa kolme floriinia?
jatkoi hellittämätön Claude, ja lisäksi haudriettesisarelle? --
Milloin haudriette-leskille on tullut tavaksi saada kapalolapsia?

-- No niin! minä tarvitsen rahaa mennäkseni illalla katsomaan Isabeau
la Thierryeä Rakkaudenlehtoon!

-- Kurja irstailija! huudahti pappi.

-- _Anagneia_, virkkoi Jehan.

Tämä sana, jonka ylioppilas ehkä ilkeyksissään lainasi kammion
seinältä, teki pappiin omituisen vaikutuksen. Hän puraisi huultaan ja
punastui vihasta.

-- Mene tiehesi, hän sanoi Jehanille. -- Minä odotan erästä vierasta.

Ylioppilas teki vielä yrityksen.

-- Veli Claude, anna minulle edes pieni pariisilainen, että saan
syödä.

-- Miten pitkälle olet lukenut Gratianuksen asetuksia? kysyi dom
Claude.

-- Olen kadottanut muistiinpanoni.

-- Miten pitkällä olet latinassa? -- Horatiukseni on varastettu.

-- Miten pitkällä olet Aristoteleessa?

-- Hyvä veli! eikö joku kirkkoisä ole sanonut, että kaikkien aikojen
kerettiläiset ovat kätkeneet erehdyksensä Aristoteleen metafysiikan
viidakoihin? Hiiteen koko Aristoteles! en tahdo repiä uskontoani
riekaleiksi hänen metafysiikkaansa.

-- Nuori mies, virkkoi arkkidiakoni, kun kuningas viimeksi saapui
tänne, oli hänen seurueessaan eräs aatelismies nimeltä Philippe de
Comines, jonka hevosen loimessa oli lause, jota neuvoisin sinua
miettimään: _Qui non laborat non manducet_.[Joka ei työtä tee, ei
hänen syömänkään pidä.]

Ylioppilas oli hetken vaiti, sormi korvalla, silmät maahan luotuina
ja äkäisen näköisenä. Äkkiä hän kääntyi Clauden puoleen vilkkaana
kuin västäräkki.

-- Hyvä veli, sinä siis kieltäydyt antamasta minulle yhtä
pariisilaista souta, jotta voisin ostaa leipää leipurista?

-- _Qui non laborat non manducet_.

Näiden arkkidiakonin jyrkkien sanojen jälkeen Jehan peitti kasvonsa
käsillään kuin nyyhkivä nainen ja huudahti epätoivoisella äänellä.

-- _Otototototoi!_

-- Mitä se on olevinaan, herraseni? kysyi Claude hämmästyneenä tästä
huudahduksesta.

-- Mitäkö! vastasi ylioppilas kiinnittäen Claudeen julkeat silmänsä,
joita hän oli hieronut sormillaan saadakseen ne itkettyneen
punaisiksi; -- se on kreikkaa! Se on eräs Aiskhyloksen anapesti, joka
ilmaisee suurinta tuskaa.

Ja sitten hän purskahti niin veitikkamaiseen ja rajuun nauruun, että
arkkidiakonikin hymähti. Olihan se oikeastaan Clauden vika; miksi hän
oli niin hemmotellut poikaa?

-- Oh! rakas veljeni Claude, uudisti Jehan tämän hymyn rohkaisemana,
katsohan minun risaisia kenkiäni. Onko maailmassa sen traagillisempia
koturneja kuin saappaat, joiden pohjasta kieli pistää esille?

Arkkidiakoni oli jälleen yhtä ankara kuin ennen.

-- Lähetän sinulle uudet saappaat, mutta en rahaa.

-- Vain pieni vaivainen pariisilainen, hyvä veli, jatkoi Jehan
rukoilevasti. Luen Gratianusta sydämeni pohjasta, uskon lujasti
Jumalaan ja minusta tulee oikea tiedon ja siveyden Pytagoras. Mutta
pieni pariisilainen, armosta! Tahdotko, että minut ahmaisee nälkä
kitaansa, joka ammottaa edessäni mustempana ja löyhkäävämpänä kuin
Tartarus tai jonkun munkin nenä?

Dom Claude ravisti kurttuista päätään:

-- _Qui non laborat_...

Jehan keskeytti hänet.

-- No niin, piru vieköön! huudahti hän. -- Eläköön ilo! Juon itseni
humalaan, tappelen, isken sarkat lattiaan ja menen tyttöjen luo!

Ja hän heitti lakkinsa seinään ja läpsäytti sormiaan ikään kuin
kastanjetteja.

Arkkidiakoni katseli häntä synkkänä.

-- Jehan, sinulla ei ole sielua.

-- Siinä tapauksessa minulta puuttuu Epikuroksen mukaan jotakin, en
tiedä mitä, joka on tehty jostakin, jolla ei ole nimeä.

-- Jehan, sinun täytyy vakavasti ajatella parannusta.

-- Kas vain, huudahti ylioppilas katsellen vuoroin veljeään, vuoroin
liedellä olevia tislaimia, -- täällä on kaikki sarvipäitä, niin
ajatukset kuin pullotkin.

-- Jehan, sinä olet luisuvalla pinnalla. Tiedätkö minne joudut?

-- Kapakkaan, vastasi Jehan.

-- Kapakka vie kaakinpuuhun.

-- Onhan se yhtä hyvä lyhty kuin jokin muukin, ja sen avulla olisi
Diogenes ehkä löytänyt ihmisen.

-- Kaakinpuu vie hirteen.

-- Hirsipuu on vaaka, jonka toisessa päässä on ihminen, toisessa koko
maailma. On ihanaa olla ihminen.

-- Hirsipuu vie helvettiin.

-- Se on suuri nuotio.

-- Jehan, Jehan, sinun päiväsi päättyvät huonosti.

-- Alku on ollut hyvä.

Tällöin kuului askeleita portaista.

-- Hiljaa! sanoi arkkidiakoni pannen sormen huulilleen, siellä on
mestari Jacques. Kuule, Jehan, lisäsi hän hiljaa, muista, ettet
koskaan puhu kenellekään siitä, mitä olet täällä nähnyt ja kuullut.
Kätkeydy nopeasti tuonne uunin alle, äläkä hiisku mitään.

Ylioppilas ryömi uunin alle. Siellä hänen päähänsä pälkähti
hedelmällinen ajatus.

-- Kesken kaiken, veli Claude, floriini siitä, etten hiisku mitään.

-- Hiljaa! saat sen.

-- Anna se heti.

-- Tuossa on! virkkoi arkkidiakoni heittäen hänelle suuttuneena
kukkaronsa. Jehan kätkeytyi uunin alle, ja ovi aukeni.




V. Kaksi mustakaapua


Tulija oli mustapukuinen ja synkännäköinen mies. Ensin pistikin
ystävämme Jehanin silmiin (joka tietenkin oli asettunut loukkoonsa
niin, että saattoi mielensä mukaan nähdä ja kuulla kaikki) tulijan
puku ja kasvojen syvä surullisuus. Hänen kasvoissaan oli kuitenkin
jonkinlainen lempeä ilme, mutta se oli kissan tai tuomarin
lempeyttä, imelää lempeyttä. Hän oli ylen harmaa ja kurttuinen,
noin kuusikymmenvuotias ja räpytteli silmiään. Hänellä oli valkeat
kulmakarvat, riippuva alahuuli ja suuret kädet. Kun Jehan näki, ettei
tulija ollutkaan sen kummempi, toisin sanoen varmaankin joku lääkäri
tai lakimies, ja että miehen nenä oli hyvin etäällä suusta, mikä oli
tyhmyyden merkki, hän vetäytyi loukkoonsa toivottomana, tietämättä
miten pitkän ajan saisi viettää tuossa epämukavassa asennossa ja
huonossa seurassa.

Arkkidiakoni ei ollut edes noussut seisomaan miehen saapuessa. Hän
oli viitannut häntä istuutumaan oven luona olevalle penkille ja
hetken hiljaisuuden jälkeen, jolloin hän oli näyttänyt jatkavan
mietteitään, hän oli virkkanut hieman suojelijan omaisella
äänensävyllä:

-- Hyvää päivää, mestari Jacques.

-- Terve, mestari! oli mustapukuinen vastannut.

Siinä sävyerossa, millä toisaalta _mestari Jaques_ ja toisaalta
varsinaisesti _mestari_ lausuttiin, oli sama ero kuin sanoilla
monseigneur ja monsieur, _domine_ ja _domne_. Siinä oli selvästi
oppilas opettajan edessä.

-- No, virkkoi arkkidiakoni uuden tauon jälkeen, jota mestari Jacques
karttoi katkaisemasta, oletteko onnistunut?

-- Ah, mestari, vastasi toinen surullisesti hymyillen, -- minä
puhallan yhtenään. Tuhkaa niin paljon kuin haluan. Mutta ei
kultajyvääkään.

Dom Claude liikahti kärsimättömästi.

-- En tarkoittanut sitä, mestari Jacques Charmolue, vaan
oikeusjuttuanne velhoa vastaan. Hänen nimensähän on Marc Cenaine,
tiliviraston mestari? Tunnustaako hän noituutensa? Onko kidutus
onnistunut?

-- Ehei, niin hyvin eivät asiat ole, vastasi mestari Jacques jälleen
surullisesti hymyillen. Se mies on kova kuin piikivi. Meidän täytyy
keittää häntä Marché-aux-Pourceaux'lla, ennen kuin hän mitään sanoo.
Emme ole säästäneet keinoja saadaksemme esille totuuden. Hän onkin jo
aivan riepuna. Me käytämme kaikkia Pyhän Johanneksen yrttejä, kuten
vanha komediankirjoittaja Plautus sanoo:

    Advorsum stimidos, laminas, crucesque, compedesque,
    Nervos, catenas, carceres, numellas, pedicas, botas.

[Piikkejä, pihtejä, kidutusta, jalkarautoja, hihnoja, köysiä, koppia,
siteitä, jalkapuuta, kahleita vastaan.]

Mikään ei auta. Se on kauhea mies. En tiedä mitä tehdä.

-- Ettekö ole löytänyt mitään uutta hänen asunnostaan?

-- Olen, vastasi mestari Jacques pistäen käden laukkuunsa, tämän
pergamentin. Siinä on sanoja, joita me emme lainkaan ymmärrä.
Rikosasianajaja herra Philippe Lheulier osaa kuitenkin vähän hepreaa,
jota hän oppi Brysselissä Kanterstenkadun juutalaisten oikeusjutussa.

Ja mestari Jacques kääri auki pergamenttikäärön.

-- Näyttäkääpä, sanoi arkkidiakoni ja huudahti silmäiltyään sitä:
-- Pelkkää noituutta, mestari Jacques! _Emen-hetan!_ on velhojen
huuto tullessaan hornaan. _Per ipsum, et cum ipso, et in ipso!_ on
kaava, jolla piru jälleen suljetaan helvettiin. _Hax, pax, max!_ on
lääke. Kaava hullujen koirien puremaa vastaan. Mestari Jacques, te
olette kuninkaallinen syyttäjä kirkollisasioissa; tämä pergamentti on
inhottava.

-- Panemme miehen uudelleen kidutukseen. Tässä on vielä jotain,
lisäsi mestari Jacques kopeloiden uudelleen laukkuaan, Marc Cenainen
luota löydettyä.

Se oli samantapainen astia, joita oli dom Clauden uunilla.

-- Ahaa! virkkoi arkkidiakoni, alkemistinen sulatin.

-- Tunnustan, sanoi mestari Jacques hymyillen hämillään, että koetin
sitä uunilla, mutta en onnistunut paremmin kuin omallanikaan.

Arkkidiakoni tutki astiaa.

-- Mitä hän on piirtänyt sulattimeensa? _Och! Och!_ sana, joka
karkoittaa kirput. Tuo Marc Cenaine on typerys! Uskonpa todellakin,
että ette tällä kultaa tehneet! Se kelpaa enintään kesällä
makuukammioonne, siinä kaikki!

-- Koska on puhe erehdyksistä, virkkoi kuninkaallinen syyttäjä, --
niin minä tarkastelin tänne tullessani portaalia tuolla alhaalla.
Onko teidän korkea-arvoisuutenne aivan varma, että luonnon tutkimisen
alku on esitettynä Hôtel-Dieun puolella, ja että niistä seitsemästä
alastomasta henkilökuvasta, jotka ovat Pyhän Neitsyen jalkojen
juuressa, se, jolla on siivet jaloissa, on Merkurius?

-- Olen, vastasi pappi. Niin on kirjoittanut Augustin Nypho, tuo
italialainen tohtori, jolla oli palveluksessaan parrakas paholainen,
joka opetti hänelle kaikki. Muuten menemme alas ja minä selitän
teille siellä kaiken.

-- Kiitos, mestarini, sanoi Charmolue kumartaen maahan asti. -- Mutta
olinpa unohtaa! milloin haluatte minun vangituttavan tuon pienen
noitatytön?

-- Kenen noitatytön?

-- Tuon mustalaistytön, jonka hyvin tunnette, joka päivisin tanssii
tuomiokirkon torilla, huolimatta kirkollisviraston kiellosta. Hänellä
on noiduttu vuohi, jolla on pirun sarvet, joka lukee ja kirjoittaa,
joka laskee kuin itse Picatrix. Pelkästään senkin takia jo koko
mustalaisjoukko ansaitsisi hirsipuun. Syytös on valmis. Kaikki
käy nopeasti! Kaunis olento, totta tosiaan tuo tanssijatar! Mitä
kauneimmat mustat silmät! Oikeat egyptiläiset jalokivet. Milloin
käymme käsiksi asiaan?

Arkkidiakoni oli kalvennut.

-- Kyllä ilmoitan teille, sammalsi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Sitten hän lisäsi ponnistaen: -- Onhan teillä Marc Cenaine.

-- Olkaa huoleti, virkkoi Charmolue hymyillen. Annan venyttää hänet
uudelleen nahkavuoteelle. Kyllä hän on piru miehekseen. Hän saa itse
Pierrat Torteruenkin uupumaan, miehen, jolla kuitenkin on tukevammat
kourat kuin minulla. Kuten tuo kunnon Plautus sanoo:

_Nudus vinctus, centum pondo, es quando pendes per pedes_. [Olet
alasti sidottu, sadan naulan painoinen, kun sinut ripustetaan
jaloista riippumaan.] Puomikidutus on paras, mitä meillä on. Sitä hän
saa maistaa.

Dom Claude näytti vaipuneen synkkään mietiskelyyn. Hän kääntyi
Charmoluen puoleen:

-- Mestari Pierrat -- mestari Jacques tarkoitin, onhan teillä Marc
Cenaine!

-- Niin on, dom Claude. Mies parka! hän saa kärsiä kuin Mummol. Mutta
miten saattaakaan ajatella hornaan menoa! tiliviraston talousmestari,
jonka täytyi tuntea Kaarle Suuren määräys _Stryga vel masca!_
-- Mitä tyttöön tulee -- Esmeraldaan, kuten häntä nimitetään --
odotan käskyänne. -- No niin! Kun menemme portaalin ohi, selitätte
kai minulle, mitä merkitsee puutarhuri, joka on maalattu kirkon
sisäänkäytävän seinälle. Eikö se ole kylväjä? -- Mutta mitä te oikein
ajattelette, mestari?

Dom Claude oli syventynyt omiin mietteisiinsä eikä kuunnellut.
Charmolue, joka seurasi hänen katseensa suuntaa, näki, että
se jäykästi tuijotti ikkunassa olevaa hämähäkinverkkoa. Joku
ajattelematon kärpänen, joka pyrki maaliskuun aurinkoon, oli juuri
yrittänyt tuon verkon läpi ja tarttunut siihen kiinni. Verkkonsa
värähtelyn tunnettuaan liikahti suuri hämähäkki äkkiä verkon
keskellä ja syöksyi yhdellä hyppäyksellä kärpäsen kimppuun, jonka se
tuntosarvillaan taittoi kaksinkerroin, samalla kun sen kärsä tavoitti
kärpäsen päätä.

-- Kärpäs-raukka! sanoi kuninkaallinen syyttäjä kirkollisasioissa ja
nosti kätensä auttaakseen sitä.

Arkkidiakoni, joka äkkiä heräsi kuin unesta, tarttui
kouristuksenomaisen rajusti hänen käteensä.

-- Mestari Jacques, hän huusi, antakaa kohtalon täyttyä! Syyttäjä
kääntyi hämmästyneenä. Hänestä tuntui siltä kuin rautapihdit olisivat
tarttuneet hänen käsivarteensa. Papin katse oli tuijottava, villi
ja liekehtivä ja viipyi liikahtamatta tuossa kärpäsen ja hämähäkin
muodostamassa hirveässä ryhmässä.

-- Niinpä niin! jatkoi pappi äänellä, joka tuntui tulevan hänen
sisimmästään, -- siinä on kaiken symboli. Se lentää, se on iloinen,
äsken syntynyt; se etsii kevättä, ilmaa, vapautta; niinpä niin,
mutta jos se lentää päin kohtalokasta ruusustoa, hämähäkki hyökkää
sen kimppuun, kauhea hämähäkki! Tanssijatar raukka! tuomittu
kärpäsraukka! Mestari Jacques, antakaa olla! se on kohtalo! --
Niin, Claude, sinä olet hämähäkki. Claude, sinä olet myös kärpänen!
-- Sinä lensit kohden tietoa, valoa, aurinkoa, sinä halusit vain
päästä ikuisen totuuden suuren päivän avariin ilmapiireihin; mutta
syöksyessäsi toiseen maailmaan, valon, älyn ja tiedon maailmaan
johtavaa häikäisevää aukkoa kohden, sinä sokea kärpänen, sinä hupsu
oppinut, et nähnyt hienoa hämähäkinverkkoa, jonka kohtalo oli
levittänyt valon ja sinun välillesi, sinä syöksyit sitä vasten suin
päin, kurja mielipuoli, ja nyt rimpuilet sinä murskatuin päin ja
rikkeimin siivin kohtalon rautaisten tuntosarvien välissä! -- Mestari
Jacques! mestari Jacques! antakaa hämähäkin olla!

-- Enhän minä lainkaan koske siihen, sanoi Charmolue ja katseli
häntä ihmeissään. Mutta laskekaa irti käteni, mestari, armahtakaa!
puristattehan kuin pihdeillä minua.

Arkkidiakoni ei kuullut hänen sanojaan.

-- Oh! sinä hupsu! hän jatkoi hellittämättä tuijottaen ikkunaa.
Vaikka voisitkin kärpässiivilläsi murtautua verkon läpi, luuletko
sittenkään pääseväsi valoon! Voi! sen takanahan on tuo lasiruutu,
tuo läpinäkyvä este, tuo kristallimuuri, joka on kovempaa kuin malmi
ja joka erottaa kaikki filosofiat totuudesta. Miten luulet pääseväsi
sen läpi? Oi tietämisen turhuutta! Miten monta viisasta tuleekaan
kaukaa liihotellen murskatakseen otsansa sitä vastaan! Miten monta
filosofista järjestelmää lentääkään sikin sokin suristen tätä ikuista
lasiruutua vasten!

Hän vaikeni. Hänen ajatuksensa olivat huomaamatta siirtyneet
tieteeseen hänen omasta itsestään ja hän näytti rauhoittuneen.
Jacques Charmolue herätti hänet kokonaan todellisuuteen
kysymyksellään: -- Entä, mestarini, milloin autatte minua
kullanteossa? Haluaisin onnistua.

Arkkidiakoni ravisti päätään katkerasti hymyillen.

-- Mestari Jacques, lukekaa Michel Pselluksen _Dialogus de energia
et operatione daemonum_. [Keskustelua pahojen henkien voimasta ja
toiminnasta.] Meidänkään puuhamme eivät ole kaikkein viattominta
laatua.

-- Hiljempaa, mestari! sitä minäkin epäilen, sanoi Charmolue.
Mutta täytyyhän hieman harjoittaa hermetiikkaakin, kun on vain
kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä kolmenkymmenen écun
vuosipalkalla. Mutta puhukaamme hiljempaa.

Juuri tällöin sattui Charmoluen levottomaan korvaan uunin alta
lähtevä nakertava ja pureksiva ääni. -- Mitä se on? kysyi hän.

Tämän äänen aiheutti ylioppilas, joka sangen epämukavasta ja
ikävästä piilopaikastaan oli löytänyt vanhan leivänpalan ja homeisen
juustonkannikan ja alkanut muitta mutkitta jyrsiä niitä paremman
aamiaisen ja ajanvietteen puutteessa. Ylen nälkäinen kun oli,
hän purra narskutteli aika ahnaasti ja maiskutti joka puraisulla
kuuluvasti suutaan, mikä herätti syyttäjän huomiota.

-- Kissani siellä vain pureksii hiirtä, virkkoi arkkidiakoni nopeasti.

-- Todellakin, mestari, vastasi Charmolue kunnioittavasti hymyillen,
kaikilla suurilla filosofeilla on ollut kotieläimensä. Tiedättehän
mitä Servius sanoo: _Nullus enim locus sine genio est_. [Ei ole kotia
vailla suojelushenkeä.]

Tällöin dom Claude, joka pelkäsi Jehanin taholta uusia yllätyksiä,
muistutti arvoisalle oppilaalleen, että heidän piti yhdessä tutkia
muutamia portaalin kuvia, ja he lähtivät kammiosta. -- Hohoh! päästi
ylioppilas helpotuksen tuntein. Hän olikin jo alkanut vakavasti
pelätä, että hänen leukansa painaisi pysyvän merkin hänen polviinsa.




VI. Ulkosalla kuultujen kirousten vaikutus<


-- _Te deum laudamus!_ [Sinua, Jumala, ylistämme! -- Tunnetun
kiitosvirren alkusanat.] huudahti mestari Jehan ryömiessään esille
loukostaan, -- johan ne huuhkajat läksivät. Och och! Hax pax!
max! Kirput! hullut koirat! perkele! Sainpa kyllikseni heidän
keskustelustaan! Pääni humisee vielä kuin kellotorni. Ja homeista
juustoa kaupan päälle! Hei! nyt lähdetään, otetaan ison veljen
kukkaro ja muutetaan kaikki nämä kolikot pulloiksi!

Hän silmäsi hellästi ja ihailevasti kallisarvoisen kukkaron
sisällystä, järjesti pukuaan, hieraisi kenkiään, puhdisti tuhkasta
harmaita hihojaan, vihelsi jotain laulua, pyörähteli, tutki eikö
kammiossa vielä ollut jotain otettavaa, anasti uunilta joitain
lasisia amuletteja, joita sopi lahjoittaa Isabeau la Thierryelle
koruiksi, työnsi selkosen selälleen oven, jonka hänen veljensä
hyväntahtoisesti oli jättänyt auki, jätti sen nyt auki ilkeyttään ja
kiiruhti alas kiertoportaita hypellen kuin lintu.

Portaitten pimennossa hän tönäisi kyynärpäällään jotain, joka
muristen väistyi. Hän arveli sitä Quasimodoksi ja se tuntui hänestä
niin hullunkuriselta, että hän oli läkähtyä nauruun koko loppumatkan.
Vielä alas torille tullessaan hän yhä nauroi.

Hän polki jalkojaan päästyään taas maahan ja virkkoi:

-- Oh! te Pariisin hyvät ja kunnialliset katukivet! Kirotut portaat,
joissa itse Jaakopin portaitten enkelitkin hengästyisivät! Mikä
saikaan minut tunkeutumaan tuohon kivikoiraan, joka puhkaisee
taivaankin, ja pelkästään saadakseni homeisen juustonkannikan ja
nähdäkseni Pariisin kellotornin ikkunasta!

Astuttuaan muutaman askeleen hän näki huuhkajat, dom Clauden ja
mestari Jacques Charmoluen, syventyneinä tarkastelemaan erästä
portaalin kuvanveistosta. Hän lähestyi heitä varpaillaan ja kuuli
arkkidiakonin sanovan hiljaa Charmoluelle:

-- Guillaume de Paris on hakkauttanut tähän kultareunaiseen
sinikiveen Jobin. Job esittää viisasten kiveä, jonka senkin on
kestettävä koetuksensa ja kärsimyksensä, ennen kuin se tulee
täydelliseksi, kuten Raimundus Lullus sanoo: _Sub conservatione
formae specificae salva anima_. [Erityisen muodon säilössä on henki
hyvässä tallessa.]

-- Ja minä en mokomasta piittaa rahtuakaan, tuhahti Jehan, --
minullahan on kukkaro.

Samassa hän kuuli voimakkaan ja kaikuvan äänen takanaan syytävän
kauhean tulvan kirouksia.

-- Jumalauta! juupeli! helvetti! piru vieköön! tuhat tulimmaista!
tuli ja leimaus! perkele!

-- Hitto vieköön, huudahti Jehan, se ei voi olla kukaan muu kuin
ystäväni kapteeni Febus!

Tämän Febus nimen kuuli arkkidiakoni parhaillaan selittäessään
kuninkaalliselle syyttäjälle lohikäärmettä, joka kätkee pyrstönsä
kylpyaltaaseen, josta nousee savua ja kuninkaan pää. Dom Claude
vavahti, keskeytti puheensa Charmoluen suureksi ihmeeksi, kääntyi
ja näki veljensä Jehanin lähestyvän Gondelaurier'n talon portilla
seisovaa komeaa upseeria.

Se oli todellakin herra kapteeni Febus de Châteaupers. Hän nojasi
morsiamensa talon nurkkaukseen ja noitui kuin pakana.

-- Totisesti, kapteeni Febus, sanoi Jehan tarttuen hänen käteensä, --
te kiroilette taiturillisesti.

-- Perkele! vastasi kapteeni.

-- Perkele itsellenne! virkkoi ylioppilas. Mutta, kohtelias kapteeni,
mistä johtuu tämä kauniitten sanojen ryöppy?

-- Anteeksi, hyvä Jehan-veikkoni, huudahti Febus puristaen hänen
kättänsä, -- ei nelistävä hevonen niin äkkiä pysähdy. Kiroilen täyttä
laukkaa. Tulen tuolta mamsselien luota, ja aina kun sieltä tulen, on
kurkkuni kukkuroillaan kirouksia; minun täytyy ne sylkeä ulos, muuten
tukehdun -- perkele!

-- Haluatko tulla juomaan? kysyi ylioppilas. Tämä ehdotus sai
kapteenin rauhoittumaan.

-- Haluaisin kylläkin, mutta minulla ei ole rahaa.

-- Minullapa on!

-- Kyllä kai! näyttäkää?

Jehan nosti kukkaron kapteenin silmien eteen majesteetillisen
vaatimattomasti. Tällä välin oli arkkidiakoni, joka oli jättänyt
hämmästyneen Charmoluen, lähestynyt heitä ja pysähtynyt jonkin
askeleen päähän heistä tarkaten heitä kumpaakin heidän huomaamatta
häntä. He olivat niin syventyneet katselemaan kukkaroa.

Febus huudahti:

-- Kukkaro teidän taskussanne, Jehan, sehän on kuin kuu vesikorvossa.
Sen näkee, mutta se ei kuitenkaan ole siellä. Se on vain sen varjo.
Hitto vie! lyönpä vetoa, että siinä on kiviä!

Jehan vastasi kylmästi:

-- Tuollaisilla kivillä minä lakkarini lastaan!

Ja pitemmittä puheitta hän tyhjensi kukkaron sisällön läheiselle
kaidekivelle sen näköisenä kuin roomalainen, joka pelastaa isänmaansa.

-- No hitto vie! mutisi Febus, -- vaskilantteja, isoja ja pieniä
kolikoita, kuparisia toursilais-puolikkaita, pariisilaisia denierejä,
oikeita kotkanäyrejä! Tämähän vallan häikäisee!

Jehan oli arvokkaan ja tunteettoman näköinen. Joku penninki oli
vierinyt lokaan; innostunut kapteeni kumartui niitä poimimaan. Jehan
ehkäisi hänet:

-- Hyi, kapteeni Febus de Châteaupers!

Febus laski rahat ja kääntyi juhlallisena Jehanin puoleen:

-- Tiedättekö, Jehan, että siinä on kaksikymmentäkolme pariisilaista
souta! Kenen olette viime yönä Ryövärimurjunkadulla puhdistanut?

Jehan nakkasi taapäin vaaleakiharaista päätään ja sanoi halveksivan
näköisenä silmät puoliummessa:

-- Minullahan on veli, joka on arkkidiakoni ja hupsu.

-- Hemmetti! huudahti Febus, mikä kunnon mies!

-- Lähdetään juomaan, sanoi Jehan.

-- Minne mennään? kysyi Febus. _Eevan omenaanko?_

-- Ei, kapteeni. Mennään _Vanhaan tieteeseen_. Vanhus, joka sahaa
sankaa. [Sanaleikki: _La Vieille Science_ (vanha tiede); _une vieille
qui scie une anse_. -- Suom. huom.] Se on kuva-arvoitus. Minä pidän
siitä.

-- Hittoon kuva-arvoitukset, Jehan! _Eevan omenan_ viini on parempaa.
Ja siellä kasvaa oven pielessä auringonpaisteessa viiniköynnös, joka
ilahduttaa mieltä ryypätessä.

-- No hyvä! painutaan sitten Eevaan ja hänen omenaansa, sanoi
ylioppilas ja tarttuen Febuksen käsivarteen hän lisäsi: -- Mutta
rakas kapteeni, te sanoitte äsken Ryövärimurjunkatu. Se on huonoa
kieltä. Ei olla enää niin raakalaismaisia. Sanotaan Rosvoluolankatu.

Ystävykset lähtivät astelemaan _Eevan omenaa_ kohden. Sanomattakin on
selvää, että he ensin keräsivät rahat kukkaroon ja että arkkidiakoni
seurasi heitä.

Arkkidiakoni seurasi heitä synkkänä ja kuohuksissaan. Oliko tuo
nyt se Febus, jonka kirottu nimi siitä lähtien, kun hän tapasi
Gringoiren, aina sotkeutui hänen ajatuksiinsa? Hän ei sitä tiennyt,
mutta tässä oli viimeinkin joku Febus, ja tuo taikavoimalla
vaikuttava nimi yksinään sai arkkidiakonin seuraamaan hiipivin
asekelin noita huolettomia kumppanuksia ja henkeä pidättäen
kuuntelemaan heidän sanojaan ja tarkkaamaan heidän pienimpiäkin
eleitään. Muuten saattoikin varsin helposti kuulla heidän
keskustelunsa, sillä he puhelivat äänekkäästi vähääkään välittämättä
siitä, että ohikulkijat saivat kuulla heidän salaisuuksiaan. He
puhelivat kaksintaisteluista, tytöistä, juomista ja hullutteluista.

Erään kadun kulmassa he kuulivat kadunristeyksestä tamburiinin
helinää. Dom Claude kuuli upseerin sanovan ylioppilaalle:

-- Perhana! astutaan nopeammin.

-- Minkä tähden, Febus?

-- Ettei mustalaistyttö huomaisi minua.

-- Mikä mustalaistyttö?

-- Se, jolla on vuohi.

-- Esmeralda?

-- Hänpä niinkin, Jehan. En koskaan muista hänen hitonmoista nimeään.
Astutaan rivakammin, hän voi tuntea minut. En halua, että tyttö
puhuttelisi minua kadulla.

-- Tunnetteko sitten hänet, Febus?

Tällöin näki arkkidiakoni Febuksen naurahtavan ja kumartuvan
kuiskaamaan jotain Jehanin korvaan. Sitten Febus purskahti nauruun ja
kohotti päätään voitonriemuisena.

-- Tosiaanko? kysäisi Jehan.

-- Sieluni autuuden kautta! sanoi Febus.

-- Tänä iltana?

-- Tänä iltana.

-- Oletteko hupsu, Jehan? Ei epäilystäkään.

-- Kapteeni Febus, te olette onnen poika!

Arkkidiakoni kuuli koko tämän keskustelun. Hänen hampaansa narskuivat
ja väristys puistatti hänen ruumistaan. Hän seisahtui hetkeksi,
nojasi erääseen kaidekiveen kuin juopunut, sitten hän jälleen seurasi
iloisia velikultia.

Kun hän saavutti heidät uudelleen, he olivat jo vaihtaneet
puheenaihetta. Hän kuuli heidän kohti kurkkuaan hoilaavan vanhaa
viisua:

    Heput hirressä keikkuu mielellään,
    jotka katuojan vettä latki kielellään.




VII. Kummitus


Kuuluisa _Eevan omenan_ kapakka sijaitsi Yliopistossa Rondelle- ja
Bâtonnier-katujen kulmassa. Se oli maakerroksessa oleva suuri, matala
sali, jonka holvikaton keskihuippu nojasi keltaiseksi maalattuun
puupylvääseen; pöytiä kaikkialla, välkkyviä tinahaarikoita seinillä,
aina paljon väkeä, tyttöjä ylenmäärin, ikkuna kadulle, viiniköynnös
ovenpielessä, oven päällä kirahteleva, sateen ruostuttama peltilevy,
johon oli maalattu omena ja nainen ja joka käännähteli tuulessa
rautatangon varassa. Tämä kadulle näkyvä viirintapainen oli
osoitekilpi.

Oli jo yö. Kadunristeys oli pimeä. Kapakka, jota palavain
talikynttiläin liekit valaisivat, loisti kaukaa yön pimeään kuin
pajanliesi. Särjettyjen ruutujen läpi kuului lasien kilinän,
mässäyksen, kirouksien ja rähinän soraääniä. Salin lämmön
hiestyttämän ikkunan läpi näkyi epäselvien hahmojen vilinää, ja
silloin tällöin kajahti naurunrähäkkä. Ohikulkijat menivät tämän
meluisen ikkunan ohi luomatta siihen katsettakaan. Ainoastaan
joku repaleinen poikanen nousi toisinaan varpailleen ulottuakseen
ikkunanlaitaan ja huusi kapakkaan jonkin haukkumasanan, jollaisilla
siihen aikaan kestitiin juopuneita: -- Huhui! siat, sikaliat,
likasiat!

Muuan mies asteli kuitenkin alati tuon meluisen kapakan edessä
katsahtaen aina sinne sisään eikä loitonnut siitä pitemmälle kuin
vartija vahtikopiltaan. Hänen viittansa peitti miltei kokonaan hänen
kasvonsa. Hän oli ostanut tämän viitan eräältä kaupustelijalta _Eevan
omenan_ lähistöllä arvatenkin suojaksi maaliskuun illan kylmyyttä
vastaan tai ehkä pukunsa peitteeksi. Silloin tällöin hän pysähtyi
hikisen, lyijypuiteruutuisen ikkunan eteen, kuunteli, katseli sisälle
ja polki jalkaansa.

Vihdoin kapakan ovi aukeni. Sitä hän näytti odottavankin. Kaksi
juomaveikkoa astui sieltä ulos. Ovesta virtaava valo valaisi hetken
heidän iloisia kasvojaan. Viittaan pukeutunut kätkeytyi heti erääseen
porttikäytävään kadun toiselle puolelle.

-- Perkele! sanoi toinen humalaisista. -- Kello on lyönyt seitsemän.
Se on minun kohtausaikani.

-- Sanon teille, virkkoi toinen sammaltaen, -- etten asu
Rumainsanainkadulla, _indignus qui inter mala verba habitat_. [Kehno,
ken asuu rumain sanain keskellä.] Asun Jean-Pain-Mollet-kadun
varrella, _in vico Johannis-Pain-Mollet_. -- Olette pöllömpi kuin
yksisarvinen, jos sanotte vastaan. -- Kun kerran on noussut karhun
selkään, mitä minä enää pelkään, mutta te pidätte makeisista, kuten
Saint-Jacques de l'Hôpital.

-- Jehan, ystäväni, te olette hutikassa, sanoi toinen.

Toinen vastasi hoiperrellen:

-- Teitä huvittaa vain sanoa niin, Febus, mutta on todistettu, että
Platonilla on metsästyskoiran profiili.

Lukija on epäilemättä jo tuntenut reimat ystävämme kapteenin ja
ylioppilaan. Heitä pimeässä tähystelevä mieskin näytti tunteneen
heidät, sillä hän seurasi hitain askelin niitä mutkia, joita
ylioppilas pakotti kapteeninkin kulkemaan, joka tottuneempana
juomarina oli hyvässä kunnossa. Kuunnellen heitä tarkkaavasti
viittaniekka saattoi kuulla kokonaisuudessaan seuraavan
mielenkiintoisen keskustelun:

-- Hitto soikoon! Koettakaahan astella tanakampana, herra
kandidaatti. Tiedättehän, että minun täytyy erota teistä. Kello on
seitsemän. Minulla on kohtaus naisen kanssa.

-- Jättäkää minut sitten! Näen tähtiä ja tulenliekkejä. Te olette
kuin Dampmartinin linna, joka on pakahtua nauruun.

-- Isoäitini käsnien kautta, Jehan, tuohan on sulaa järjettömyyttä.
-- Mutta kesken kaiken, Jehan, onko teillä vielä rahaa?

-- Herra rehtori, ei se ollut mitään, pieni nujakka vain, _parva
boucheria_.

-- Jehan, ystäväni Jehan! tiedättehän, että minulla on kohtaus tytön
kanssa Saint-Michel-sillan päässä, enkä voi viedä häntä muualle
kuin Falourdelin, sillan parittajan luo ja minun täytyy maksaa
huoneesta. Tuo vanha valkoviiksinen portto ei päästä minua sisälle
ilman käteistä. Jehan! kuulehan! olemmeko juoneet kirkkoherran koko
kukkaron? Eikö teillä ole edes yhtä pariisilaista?

-- Tietoisuus, että on käyttänyt hyvin muun osan päivästä, on aterian
paras ja maukkain höyste.

-- Tuhat tulimmaista! hiiteen kummittelut! Sanokaa minulle, Jehan,
pirulainen, onko teillä vielä rahaa? Antakaa, hitto vie! muuten
tutkin taskunne, olittepa sitten pitaalinen kuin Job tai syyhelmäinen
kuin Caesar!

-- Herra, Rue Galiachen toinen pää päättyy Rue de la Verreriehen ja
toinen Rue de la Tixeranderiehen.

-- Aivan niin, hyvä ystäväni Jehan, toveriraukkani, Rue Galiache,
aivan oikein, aivan oikein. Mutta taivaan tähden, tulkaahan
järkiinne. Tarvitsen vain yhden soun, ja kello on seitsemän.

-- Hiljaa piirissä ja laulakaa kertosäe!

    Kun rottien kissoja ahmivan näät,
    Arras on vallassa kuninkaan;
    kun Juhannuksena peittää jäät
    meren aavan ja aallokkaan,
    yli jään Arrasin asukkaat
    käy pakoon jättäen mannut, maat.

-- No niin, helvetin ylioppilas, sinut olisi pitänyt hirttää äitisi
suoliin! huudahti Febus ja tönäisi kovakouraisesti humalaista
ylioppilasta, joka horjahti seinää vasten ja kaatui hervottomana
Filip Augustin katukiveykselle. Vähäisestä veljellisestä säälistä.
jota juomari tuntee toveria kohtaan, kieritti Febus jalallaan Jehanin
tuollaiselle köyhäntyynylle, joita sallimus on sovittanut kaikkiin
Pariisin kadunkulmiin ja joita rikkaat ylenkatseellisesti herjaavat
tunkioläjän nimellä. Kapteeni asetti Jehanin pään viettävälle
kaalinkantaläjälle, ja samassa alkoi ylioppilas jo kuorsata
erinomaisella syvällä tenoriäänellä. Kuitenkaan ei kaikki äkä vielä
ollut haihtunut kapteenin sydämestä.

-- Viis siitä, vaikka paholainen ohi ajaessaan ottaisi sinut
kärryilleen! sanoi hän nukahtaneelle ylioppilasraukalle ja meni
matkoihinsa.

Viittaniekka, joka oli heitä vaanien seurannut, pysähtyi hetkeksi
ylioppilaan ääreen neuvottomana, mutta sitten hän syvään huoaten
lähti kapteenin jälkeen.

Mekin jätämme Jehanin nukkumaan tähtien rauhalliseen tuikkeeseen ja
seuraamme heitä, jos lukija suvaitsee.

Kääntyessään Rue Saint-André-des-Arcs'ille huomasi kapteeni Febus,
että joku seurasi häntä. Kääntäessään sattumalta katseensa hän
huomasi jonkun varjon hiipivän hänen jäljessään seinustaa pitkin.
Hän pysähtyi, varjo pysähtyi. Hän lähti liikkeelle, varjo lähti
liikkeelle. Se ei häntä paljonkaan huolestuttanut.

-- Pah! eihän minulla ole soutakaan, hän virkkoi itsekseen.

Collège d'Autunin julkisivun kohdalla hän pysähtyi. Tässä koulussa
hän oli laskenut pohjan sille, mitä hän nimitti opinnoikseen, ja
vallattomaan koululaistapaan, jonka hän oli omaksunut, hän ei
milloinkaan kulkenut tämän talon ohi kohtelematta portaalin oikealla
puolella olevaa kardinaali Pierre Bertrandin kuvapatsasta samalla
hävyttömyydellä, jota Priapus niin katkerasti valittaa Horatiuksen
satiirissa _Olim truncus eram ficulnus_. Hän oli kohdellut sitä
sellaisella innolla, että päällekirjoitus _Eduensis episcopus_ oli
käynyt miltei näkymättömäksi. Hän seisahtui siis tapansa mukaan
patsaan eteen. Katu oli aivan autio. Kun hän taas veltosti sitoi
kurenauhojaan, pää taapäin retkallaan, hän näki varjon lähestyvän
häntä hitain askelin, niin hitain, että hän ehti huomata, että
varjolla oli viitta ja hattu. Saavuttuaan hänen eteensä se pysähtyi
ja jäi seisomaan vielä liikkumattomampana kuin kardinaali Bertrandin
patsas. Se kiinnitti kuitenkin Febukseen parin tuikeita silmiä,
joista tuikki sama epämääräinen hohde kuin kissansilmistä pimeässä.

Kapteeni oli rohkea mies, eikä olisi suuria välittänyt jostakin
miekkakätisestä lurjuksesta. Mutta tämä liikkuva kuvapatsas, tämä
kivettynyt ihminen sai hänen verensä hyytymään. Hänen mieleensä
muistui sekavasti jokin siihen aikaan suusta suuhun kulkeva kertomus
jostain kummituksesta, joka öisin vaelsi ympäri Pariisin katuja. Hän
seisoi hetken hämmästyneenä, mutta yritti sitten nauraa.

-- Herra, jos olette varas, kuten toivon, näytätte minusta
haikaralta, joka hyökkää pähkinänkuoren kimppuun. Olen köyhtynyttä
sukua, rakkaani. Kääntykää tuonne sivulle. Tämän koulun kappelissa on
palanen oikeata ristiä ja hopeaa.

Varjon käsi pisti esiin viitan alta ja tarttui Febuksen käteen kuin
kotkankynnet. Samalla varjo puhui:

-- Kapteeni Febus de Châteaupers.

-- Mitä hittoa! sanoi Febus, tiedättekö nimeni!

-- En tiedä ainoastaan nimeänne, jatkoi viittaniekka haudankumealla
äänellä. Tiedän senkin, että teillä on kohtaus tänä iltana.

-- On, vastasi Febus hämmästyneenä.

-- Kello seitsemältä.

-- Neljänneksen päästä.

-- Falourdelin luona.

-- Aivan niin.

-- Saint-Michel-sillan parittajan.

-- Pyhän arkkienkeli Mikaelin, kuten paternosterissa sanotaan.

-- Jumalaton! mutisi kummitus. -- Naisen kanssa?

-- _Confiteor_. [Tunnustan.]

-- Jonka nimi on?

-- Esmeralda, sanoi Febus rivakasti. Koko hänen huolettomuutensa oli
palannut.

Tämän nimen kuultuaan ravistivat varjon kynnet raivokkaasti Febuksen
käsivartta.

-- Kapteeni Febus de Châteaupers, sinä valhettelet!

Joka sinä hetkenä olisi voinut nähdä kapteenin punaisiksi sävähtänein
kasvoin hypähtävän taaksepäin niin rajusti, että hän sai käsivartensa
vapaaksi sitä pitelevistä pihdeistä, sekä hänen ylpeän ilmeensä
hänen viedessään kätensä miekankahvaan ja tämän suuttumuksen edessä
viittaniekan tuiman liikkumattomuuden, hänet olisi vallannut
kauhuntunne. Siinä oli Don Juanin ja kuvapatsaan taistelua.

-- Kristus ja saatana! huusi kapteeni. -- Siinä oli sana, joka
harvoin tapaa Châteaupersin korvaa! Uskallatko vielä toistaa sen?

-- Sinä valhettelet! sanoi varjo kylmästi.

Kapteeni puri hammasta. Varjon, kummittelut, taikauskon, kaiken hän
unohti hetkessä. Hän näki vain miehen ja tunsi häväistyksen.

-- Sepä nähdään! hän sammalsi raivon tukahuttamalla äänellä. Hän
veti miekkansa ja huusi vapisevalla äänellä, sillä viha samoin kuin
pelkokin saa äänen värähtelemään: -- Tässä! heti paikalla! miekka
esille! miekka! vuotakoon veri katukiville!

Toinen ei liikahtanut. Nähdessään vastustajansa hyökkäysaikeissa, hän
sanoi hieman katkeralla äänensävyllä:

-- Kapteeni Febus, te unohdatte kohtauksenne. Febuksen kaltaisten
miesten kiihtymys on maitokeittoa, jonka kuohunnan kylmä vesitilkka
vaimentaa. Tämä sana sai kapteenin kädessä välkkyvän miekan vaipumaan.

-- Kapteeni, jatkoi mies, -- huomenna, ylihuomenna, kuukauden,
kymmenen vuoden kuluttua tapaatte minut valmiina katkaisemaan
kaulanne; mutta menkää ensin kohtaukseenne.

-- Tosiaan, sanoi Febus ikään kuin koettaen neuvotella itsensä
kanssa, miekka ja tyttö ovat todellakin ihastuttava pari
kohtauksessa; mutta onhan turhaa menettää toinen toisen vuoksi, kun
voin saada kumpaisenkin. Hän pisti miekan tuppeen.

-- Menkää kohtaukseenne, virkkoi tuntematon.

-- Herrani, vastasi Febus hieman hämillään, suuri kiitos
kohteliaisuudestanne! Onhan meillä todella vielä aikaa huomennakin
viillellä toisillemme naarmuja ja napinreikiä isä Aatamin nuttuun.
Olen teille kiitollinen, että sallitte minun vielä viettää hauskan
neljännestunnin. Toivoin kellistäväni teidät katuojaan ja ehtiväni
ajoissa kaunoisen luo, erittäinkin kun tavallisesti annetaan naisten
hiukan odottaa sellaisissa tapauksissa. Mutta te näytte olevan
hauska toveri ja varmintahan on jättää asia huomiseen. Lähden siis
kohtaukseeni. Se on kello seitsemältä, kuten tiedätte. -- Tässä
Febus kynsäisi korvallistaan. -- Ah! hitto vie! unohdin! minulla ei
olekaan millä maksaa yliskammiosta, ja tuo vanha noita tahtoo maksun
etukäteen. Hän ei anna minulle luottoa.

-- Tässä on millä maksaa.

Febus tunsi tuntemattoman kylmän käden pistävän hänen kouraansa
suuren rahan. Hän ei voinut olla ottamatta tätä rahaa ja puristamatta
tätä kättä.

-- Herra nähköön! hän huudahti, tepä olette kunnon poika!

-- Yksi ehto, sanoi mies. Näyttäkää minulle, että olen ollut väärässä
ja te oikeassa. Kätkekää minut johonkin loukkoon, josta voin nähdä,
onko tämä nainen todella se, jonka nimen olette maininnut.

-- No niin! vastasi Febus, samantekevää. Valitaan Pyhän Martan huone.
Voitte nähdä mitä haluatte viereisestä koirankopista.

-- Tulkaa sitten, virkkoi varjo.

-- Kuten haluatte, vastasi kapteeni. En tiedä, oletteko mestari
Diabolus omassa persoonassaan. Mutta ollaan ystäviä tämä ilta.
Huomenna maksan teille kaikki velkani sekä kukkarolla että miekalla.

He alkoivat astella rivakasti. Jonkin hetken päästä ilmaisi heille
virran kohina, että he olivat Saint-Michel-sillalla, joka siihen
aikaan oli rakennusten reunustama.

-- Vien ensin teidät sisään, sanoi Febus kumppanilleen; -- sitten
menen noutamaan kaunoisen, jonka piti odottaa minua Petit-Châtelet'n
edustalla.

Toinen ei vastannut. Koko aikana, jonka he olivat rinnan astelleet,
hän ei ollut lausunut sanaakaan. Febus pysähtyi matalan oven eteen ja
kolkutti kovaa. Oven raoista näkyi valoa.

-- Kuka siellä? huusi hampaaton ääni!

-- Jumalauta! Juupeli! Helvetti! vastasi kapteeni.

Ovi aukeni heti ja sen aukosta näkyi vanha akka ja vanha lamppu,
jotka molemmat tutisivat. Akka oli kumarainen ja repaleinen,
hänellä oli vapisevassa päässä riepu, hänen pienet silmänsä olivat
syvälle painuneet, ja hänen kätensä, kasvonsa ja kaulansa olivat
kurttuiset; huulet olivat sisäänpainuneet ja suun ympärillä oli
valkoisia parranhaivenia, jotka saivat hänen naamansa muistuttamaan
kissankuonoa. Mökin sisusta oli yhtä rappeutunut kuin hän itsekin.
Seinät olivat liidulla sivellyt, kattohirret mustat, uuni
rikkinäinen, hämähäkinverkkoja kaikkialla, keskellä ryhmä kurjia
pöytiä ja ontuvia tuoleja, likainen lapsi tuhkassa, ja perällä
portaat tai oikeammin porraspuut, jotka johtivat katossa olevaan
aukkoon. Astuessaan tähän hökkeliin, kohotti Febuksen salaperäinen
seuralainen viittansa silmiin asti. Kapteeni oli tällä välin
kiroillen kuin Saraseeni heti _antanut auringon loistaa écusta_,
kuten sanoo ihailtava Régnier'mme.

-- Pyhän Martan huone, sanoi hän.

Akka nimitti häntä monseigneuriksi ja pani rahan laatikkoon. Se oli
sama raha, jonka viittaniekka oli antanut Febukselle. Mutta kun
vanhus käänsi selkänsä, lähestyi pitkätukkainen, repaleinen, tuhkassa
leikkivä poika hiljaa laatikkoa ja otti écun asettaen sijalle
kuihtuneen lehden, jonka hän oli ottanut risuista. Akka viittasi
korkeita herroja, kuten hän heitä nimitti, seuraamaan häntä ja nousi
portaita ylös heidän edellään. Saavuttuaan yläkertaan asetti hän
lampun erään arkun kannelle, ja Febus, joka tunsi paikat, avasi oven,
joka vei pimeään komeroon.

-- Käykää tuonne, hyvä ystävä! sanoi hän kumppanilleen. Viittaniekka
totteli sanaakaan sanomatta. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän kuuli
Febuksen lukitsevan sen ja hetkisen päästä laskeutuvan alas portaita
vanhuksen kera. Valokin oli kadonnut.




VIII. Etu virralle päin olevista ikkunoista


Claude Frollo (sillä me otaksumme, että lukija Febusta älykkäämpänä
ei ole nähnyt tässä seikkailussa muuta tuimaa munkkia kuin
arkkidiakonin) hapuili hetken pimeässä komerossa, johon kapteeni oli
hänet sulkenut. Se oli tuollainen komero, jollaisia rakennusmestarit
usein kyhäävät kattotuolien ja ulkoseinän väliseen kulmaukseen. Tämän
koirankopin, kuten Febus sitä oli sattuvasti nimittänyt, kohtisuora
läpileikkaus olisi muodostanut kolmion. Siinä ei muuten ollut
ikkunaa, ja vino katto esti seisomasta suorana. Claude painautui siis
tomuun ja muurilaastiin, joka särkyili hänen allaan. Hänen päätään
poltti. Ja hapuillessaan ympärilleen käsillään hän löysi lattialta
palan särkynyttä ikkunanlasia, jonka hän painoi otsalleen ja jonka
viileys häntä hieman vilvoitti.

Mitä liikkui tällä hetkellä arkkidiakonin pimeässä sielussa? Hän ja
Jumala yksin saattoivat sen tietää.

Mikä kohtalokas laki sai hänen ajatuksensa yhdistämään Esmeraldan,
Febuksen, Jacques Charmoluen, nuoren, rakkaan veljensä, jonka hän
oli jättänyt katuojaan, arkkidiakoninkauhtanansa, ehkä maineensa,
jonka hän oli pannut alttiiksi tunkeutuessaan jonkun Falourdelin
pesään, kaikki nämä kuvat, koko seikkailun? En osaa sitä sanoa. Mutta
varmaa on, että nämä ajatukset muodostivat hänen sielussaan kauhean
sekamelskan.

Hän oli odottanut neljänneksen; sen aikana hän tunsi vanhentuneensa
sata vuotta. Äkkiä hän kuuli portaitten askelien narisevan. Joku
nousi niitä ylös. Luukku aukeni ja näkyi valoa. Komeron madonsyömässä
ovessa oli kyllin suuri rako, jota vastaan hän painoi kasvonsa. Siitä
saattoi hän nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kissannaamainen
akka astui ensimmäisenä ylös luukusta lamppu kädessä, sitten
Febus kierrellen viiksiään ja lopuksi eräs kolmas henkilö, kaunis
ja suloinen olento, Esmeralda. Pappi näki hänen nousevan maasta
häikäisevänä ilmestyksenä. Claude alkoi vapista, hänen silmiään
hämärsi, hänen valtimonsa jyskyttivät, hänen korvissaan alkoi soida,
ja kaikki pyöri hänen silmissään. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut
enää mitään.

Tultuaan tajuihinsa hän näki Febuksen ja Esmeraldan kahden istumassa
kirstunkannella lampun vieressä, jonka valossa arkkidiakoni erotti
heidän nuoret kasvonsa ja huonerähjän perältä kurjan vuoteen.

Vuoteen vieressä oli ikkuna, jonka rikkinäisten ruutujen läpi,
jotka muistuttivat sateen särkemää hämähäkinverkkoa, näki kappaleen
taivasta ja pehmeitten pilvien untuvapatjalla lepäävän kuun.

Tyttö oli punastunut ja hämillään, ja hänen rintansa aaltoili
kiivaasti. Hänen pitkät, alas luodut silmäripsensä varjostivat hänen
hehkuvia poskiaan. Upseeri, johon hän ei uskaltanut luoda katsettaan,
oli vallan säteilevällä tuulella. Koneellisesti ja suloisen ujosti
piirteli tyttö sormensa päällä kirstun kanteen epämääräisiä viivoja
ja katseli sormeaan. Hänen jalkojaan ei näkynyt; pieni vuohi oli
kyyristynyt niiden päälle.

Kapteeni oli hyvin koreasti pukeutunut; hänellä oli kauluksessa ja
hihankäänteissä kultaripsuja, mikä oli ylen hienoa siihen aikaan.

Dom Claude saattoi vain vaivoin kuulla heidän keskustelunsa, niin
kohisi veri hänen jyskyttävissä ohimoissaan.

(Rakkauskeskustelu on yleensä sangen kulunutta. Se on ikuista _minä
rakastan sinua_. Sointuvia lauseita, jotka ovat sangen alastomia
ja mauttomia välinpitämättömästä kuulijasta, kun niitä ei ole
sievistetty millään koristuksilla. Mutta Claude ei kuunnellut niitä
välinpitämättömänä.)

-- Oh, sanoi nuori tyttö nostamatta katsettaan, -- älkää halveksiko
minua, korkea-arvoisa herra Febus. Minä tunnen, että se mitä nyt
teen, on pahaa.

-- Halveksiako teitä, kaunis lapsi! vastasi upseeri ylemmyyden
ylhäisellä mielistelyllä, -- halveksiako teitä, Herra nähköön!

Ja miksi?

-- Kun teitä seurasin.

-- Tässä kohdassa, kaunoiseni, emme ole yhtä mieltä. Minun ei pitäisi
teitä halveksia, vaan vihata.

Tyttö katsahti häneen kauhistuneena:

-- Vihata minua! mitä sitten olen tehnyt?

-- Siksi, että annoitte niin kauan pyytää itseänne.

-- Ah! sanoi hän... se oli siksi, että rikoin erään lupauksen... En
löydä enää vanhempiani... amuletti kadottaa merkityksensä. -- Mutta
mitä siitä? mitäpä teen nyt isällä ja äidillä?

Samalla hän kiinnitti kapteeniin suuret, mustat, ilosta ja
hellyydestä kosteat silmänsä.

-- Hitto vieköön, jos ymmärrän teitä! huudahti Febus. Esmeralda
oli hetken ääneti, sitten kieri hänen silmistään kyynel, huokaus
tunkeutui hänen rinnastaan ja hän sanoi:

-- Oh! korkea-arvoisa herra, minä rakastan teitä.

Tuon nuoren tytön ympärillä oli sellainen viattomuuden tuoksu,
sellainen hyveen sulo, ettei Febus tuntenut oloaan oikein kotoiseksi
hänen läheisyydessään. Nämä sanat kuitenkin häntä rohkaisivat.

-- Te rakastatte minua! sanoi hän innostuen ja kietoi käsivartensa
mustalaistytön vyötäisille. Hän odottikin vain tätä tilaisuutta.

Pappi näki sen ja koetti sormenpäällään tikarin kärkeä, joka oli
kätkössä hänen rinnallaan.

-- Febus, jatkoi mustalaistyttö irroittaen hellävaroen kapteenin
tunkeilevan käden lanteiltaan, -- te olette hyvä, te olette jalo,
te olette kaunis. Te olette pelastanut minut, vaikka olenkin vain
mustalaisten löytölapsi. Olen kauan uneksinut upseerista, joka
pelastaa henkeni. Minä uneksin teistä, Febukseni, ennen kuin teidät
tunsinkaan. Unikuvallani oli kaunis puku niin kuin teilläkin,
komea muoto ja miekka. Teidän nimenne on Febus; se on kaunis nimi.
Minä rakastan teidän nimeänne, minä rakastan teidän miekkaanne.
Paljastakaahan miekkanne, Febus, että näen sen.

-- Lapsoseni! sanoi kapteeni ja veti miekkansa hymyillen esille.
Mustalaistyttö katseli kädensijaa ja terää, tutki ihastuttavalla
uteliaisuudella suojuksen nimikirjaimia ja suuteli miekkaa sanoen
sille.

-- Sinä olet sankarin miekka. Minä rakastan kapteeniani. Febus käytti
taas tilaisuutta hyväkseen painaakseen hänen kauniille taipuneelle
kaulalleen suudelman, joka sai tytön säpsähtämään ja punastumaan
kirsikan heleäksi. Pappi puri hammasta pimeässä.

-- Febus, jatkoi mustalaistyttö, -- sallikaa minun pyytää teiltä
jotakin. Astelkaahan vähän, että oikein näen teidän komeutenne ja
kuulen kannustenne kilinän. Miten kaunis te olettekaan!

Kapteeni nousi tehdäkseen hänelle mieliksi noituen häntä tyytyväisenä
hymyillen:

-- Olettepa lapsellinen! -- Mutta oletteko nähnyt minua juhlapuvussa?

-- Oh! en, vastasi tyttö.

-- Se vasta on kaunis!

Febus istuutui jälleen hänen viereensä, mutta paljon lähemmäksi kuin
ennen.

-- Kuulkaahan, rakkaani... Mustalaistyttö sipaisi häntä muutaman
kerran keveästi suulle sievällä kätösellään, veitikkamaisen suloisen
ja hilpeän lapsellisesti.

-- Ei, ei, en tahdo kuulla. Rakastatteko minua? Tahdon, että sanotte
minulle, rakastatteko minua.

-- Rakastanko teitä, elämäni enkeli! huudahti kapteeni notkistaen
toisen polvensa. Elämäni, vereni, sieluni, kaikki on sinun, kaikki
sinua varten. Minä rakastan sinua, enkä ole rakastanut ketään muuta
kuin sinua.

Kapteeni oli jo niin monta kertaa samanlaisissa tilanteissa toistanut
tämän lauseen, että hän lasketti sen yhteen hengenvetoon muistin
pettämättä. Tämän intohimoisen tunnustuksen kuullessaan kohotti
mustalaistyttö enkelimäisen autuaan katseensa kohden likaista kattoa,
joka teki taivaan virkaa.

-- Oh! kuiskasi hän, -- kunpa saisi kuolla tällaisena hetkenä! Febus
katsoi tämän "hetken" sopivaksi uuden suudelman ryöstämiseen, joka
kidutti kurjaa arkkidiakonia loukossaan.

-- Kuolla! huudahti rakastunut kapteeni. -- Mitä sanottekaan;
kaunis enkelini? Nythän on elettävä, tai sitten oli Jupiter vain
jätkä! Kuolla niin suloisen hetken alussa! Hitto vie, te laskette
leikkiä! -- Ei, ei niin. -- Kuulkaahan, rakas Similar... Esmeralda...
Anteeksi, mutta teillä on niin kummallinen saraseeninimi, etten saa
siitä tolkkua. Se on pensaikko, johon takerrun kiinni.

-- Hyvä Jumala, sanoi tyttö raukka, -- ja minä kun luulin, että se
on soma harvinaisuutensa vuoksi! Mutta koska se ei teitä miellytä,
nimitän itseäni tästä lähtien Gotoniksi.

-- Ah! älkää itkekö niin vähästä, kaunoiseni! se on nimi, johon
täytyy tottua, siinä kaikki. Kun vain saan sen kunnolleen mieleeni,
luistaa se aivan itsestään. -- Kuulkaa siis, rakas Similar,
minä ihailen teitä intohimoisesti. Minä rakastan teitä todella
ihmeellisesti. Tiedän erään tyttösen, joka sentähden on haljeta
raivosta...

Tyttö keskeytti hänet mustasukkaisena:

-- Kuka?

-- Mitäpä se meitä liikuttaa? sanoi Febus. -- Rakastattehan minua?

-- Oh!... sanoi tyttö.

-- No niin! mitäpä muusta. Tekin saatte nähdä, miten minä teitä
rakastan. Pistäköön minut suurpiru Neptunus kolmihaaraansa, jollen
tee teistä onnellisinta olentoa maailmassa. Hankimme pienen, sievän
asunnon jostakin. Minä annan jousimiesteni pitää paraatia ikkunaisi
alla. Heillä on kaikilla hevoset ja he pilkkaavat kapteeni Mignonin
miehiä. Siinä on jousimiehiä, pertuskamiehiä ja pyssymiehiä. Minä
vien teidät pariisilaisten sotilastarkastukseen Rullyn kentälle. Se
on komeata. Kahdeksankymmentä tuhatta miestä aseissa; kolmekymmentä
tuhatta välkkyvää haarniskaa, panssaripaitaa tai rintavarustusta,
kuusikymmentäseitsemän rykmentinlippua; parlamentin, tiliviraston,
jalomielisten aarteen ja valtionrahaston varustamat ratsasliput;
oikea hiivatin meteli! Vien teidät katsomaan kuninkaallisen palatsin
leijonia, jotka ovat villipetoja. Kaikki naiset pitävät niistä.

Tyttö oli jo jonkin hetken ollut vaipuneena suloisiin ajatuksiinsa,
uneksien hänen äänensä sointua kuunnellen, tarkkaamatta sanojen
merkitystä.

-- Oh! te tulette onnelliseksi, jatkoi kapteeni, ja samalla hän
hiljaa aukasi mustalaistytön vyön.

-- Mitä te teette? sanoi tyttö elostuen. Tämä kosketus oli herättänyt
hänet unelmistaan.

-- En mitään, vastasi Febus. Sanoin vain, että teidän tulee ottaa
pois koko tämä hupsu katuvaatetus, kun olette minun kanssani.

-- Kun olen teidän kanssanne, Febukseni! sanoi tyttö hellästi.

Hän kävi taas miettiväksi ja äänettömäksi.

Kapteeni kietoi hänen lempeydestään rohkaistuneena kätensä
hänen vyötäisilleen, hänen ollenkaan vastustelematta, ja alkoi
hiljalleen päästellä auki tyttöraukan kureliiviä saattaen hänen
puseronsa sellaiseen epäjärjestykseen, että huohottava pappi näki
mustalaistytön kauniin, paljaan olkapään pistävän esiin harsosta kuin
taivaanrannan usvasta nousevan kuun.

Tyttö antoi Febuksen jatkaa. Hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.
Rohkean kapteenin silmät kiiluivat. Äkkiä kääntyi tyttö hänen
puoleensa:

-- Febus, sanoi hän äänessään ääretön rakkauden tuntu, -- opeta
minulle uskontoasi.

-- Uskontoani! huudahti kapteeni purskahtaen nauruun. -- Minunko
pitäisi opettaa teille uskontoani! Tuli ja leimaus! Mitä te minun
uskonnollani teette?

-- Kun menemme naimisiin, vastasi tyttö. Kapteenin kasvot osoittivat
yhtaikaa hämmästystä, ylenkatsetta, välinpitämättömyyttä ja
himollisuutta.

-- Ohoh! sanoi hän, naimisiinko?

Mustalaistyttö kalpeni ja hänen päänsä painui surullisena rinnoille.

-- Rakas kaunoiseni, jatkoi Febus hellästi, -- mitä hullutusta se on?
Mitä naimisista! Ollaanko silti vähemmän rakkaita, jollei sopoteta
latinaa papin edessä.

Puhuessaan näin hellimmällä äänellään hän oli painautunut niin
lähelle mustalaistyttöä kuin pääsi, hänen hyväilevät kätensä olivat
kietoutuneet tuon hennon ja solakan vartalon ympärille, hänen
silmänsä paloivat yhä halukkaampina, ja kaikesta päättäen lähestyi
herra Febus ilmeisesti niitä hetkiä, jolloin itse Jupiterkin tekee
sellaisia hullutuksia, että kunnon Homeroksen on pakko kutsua pilvi
hänen verhokseen.

Dom Claude näki kuitenkin kaikki. Ovi oli kyhätty ohuista,
lahonneista rimoista, joiden suurten rakojen läpi hänen
petolinnunsilmänsä hyvin saattoivat nähdä. Tuo tummaverinen ja
tanakkarakenteinen pappi, joka tähän saakka oli ollut tuomittuna
luostarin ankaraan siveyteen, samalla vavahteli ja kiehui tämän
öisen, nautinnokkaan rakkauskohtauksen nähdessään. Tuo nuori,
puoliksi riisuttu tyttö tuolla tavoin nuoren, hehkuvan miehen
vallassa sai veren virtaamaan sulana lyijynä hänen suonissaan.
Hänessä liikkui jotain tavatonta. Hänen katseensa tunkeutui himokkaan
mustasukkaisena kaikkien noiden auenneitten neulojen alle. Ken
tällä hetkellä olisi nähnyt tuon onnettoman kasvot painautuneina
madonsyömää ovea vasten, olisi luullut näkevänsä tiikerin, joka
häkkinsä raoista katseli gasellia syövää shakaalia. Hänen silmänsä
liekehtivät kuin kynttilät ovenraoista.

Äkkiä riisui Febus nopealla liikkeellä mustalaistytön puseron.
Lapsiraukka, joka oli istunut kalpeana ja uneksivana, hätkähti
kuin unesta herännyt. Hän riuhtasi itsensä irti terhakan upseerin
käsistä ja luoden silmäyksen alastomaan poveensa ja olkapäihinsä
punastuneena, hämillään ja mykkänä häpeästä hän risti kauniit
käsivartensa rintansa suojaksi. Ilman tuota punastusta hänen
poskillaan olisi luullut näkevänsä kuvapatsaan viattomuuden. Hän oli
luonut silmänsä alas.

Kapteenin liike oli paljastanut myös amuletin, joka riippui hänen
kaulassaan.

-- Mikä tämä on? kysyi Febus käyttäen tätä tekosyytä hyväkseen
lähentyäkseen uudelleen tuota kaunista olentoa, jonka hän oli
säikäyttänyt.

-- Älkää koskeko siihen! vastasi tyttö kiihkeästi, -- se on minun
suojelijani. Se auttaa kerran minua löytämään vanhempani, jos pysyn
sen arvoisena. Oh! antakaa minun olla, herra kapteeni! Armoa, herra
Febus! Antakaa minulle puseroni!

Febus vetäytyi pois ja sanoi kylmällä äänellä:

-- Oh! neiti, näen selvästi, että ette rakasta minua!

-- Minäkö en rakastaisi teitä! huudahti onneton lapsiraukka kietoen
samalla kätensä kapteenin kaulaan ja pakottaen hänet istuutumaan
viereensä. -- Minäkö en rakastaisi sinua, Febukseni! Mitä sanotkaan,
sinä ilkimys, särkeäksesi sydämeni? Oh! niin! ota minut! ota kaikki!
tee mitä tahdot minulle! Olen sinun. Mitä välitän amuletista! mitä
välitän äidistä! sinä olet minun äitini, koska sinua rakastan!
Febus, rakas Febukseni, näetkö minut? tässä olen, katso minua.
Olen sinun pikku tyttösesi, ethän suinkaan työnnä minua pois, kun
itse tulen luoksesi. Sieluni, elämäni, ruumiini, koko olentoni,
kaikki on sinun, kapteenini! No niin, ei mennä naimisiin, se on
sinusta ikävää. Ja mikä minä sitten olen? kurja katuojan tyttö,
kun sinä, Febukseni, olet aatelismies. Kylläpä olisikin kaunista!
tanssijatar naimisiin upseerin kanssa! olinpa hupsu! Ei, Febus,
ei, minä olen sinun rakastajattaresi, sinun huvittajasi, kun
haluat, tyttö, joka olen sinun, siihen minä kelpaan, tahrattuna,
halveksittuna, kunniattomana, mutta mitä siitä! kunhan rakastat
minua! Olen maailman ylpein ja iloisin nainen. Ja kun tulen vanhaksi
tai rumaksi, Febus, kun en enää ole kyllin hyvä teitä rakastamaan,
sallittehan, korkea-arvoinen herra, minun palvella teitä. Toiset
kirjailevat teidän olkavyönne. Minä pidän niistä palvelijana huolen.
Te annatte minun kiilloittaa kannuksianne, harjata asetakkianne ja
puhdistaa ratsastussaappaitanne. Sallittehan sen, Febukseni? Ja ota
minut, Febus! Katso, kaikki tämä on sinun, rakasta vain minua! Me
mustalaistytöt kaipaamme ilmaa ja rakkautta.

Ja hän kietoi käsivartensa upseerin kaulaan, hän katsoi hänen
silmiinsä rukoilevasti ja hymyillen kauniisti kyyneltensä lomitse,
hänen pehmeä povensa painautui Febuksen asetakin kovia koruompeluksia
vasten. Ja hänen kaunis, puolialaston vartalonsa kiertyi hänen
polvilleen. Hurmautunut kapteeni painoi hehkuvat huulensa noille
kauniille afrikkalaisille olkapäille.

Katse haipuneena kattoon ja sähköisesti taaksepäin taipuneena
värähteli tyttö näistä suudelmista.

Äkkiä hän näki Febuksen pään yllä toisen pään, tuhkanharmaat
vihertävät, kouristuksen vääristämät piirteet ja katseen kuin
tuomitulla. Tämän pään vieressä oli käsi, joka piteli tikaria. Nämä
kasvot ja käsi olivat papin. Hän oli murtanut oven ja seisoi nyt
siinä. Febus ei voinut nähdä häntä. Tyttö jähmettyi liikkumattomaksi,
jäykäksi ja mykäksi tästä kauheasta näystä aivan kuin kyyhkynen,
joka kohottaa päätään juuri silloin, kun merikotka katsoo pyöreine
silmineen sen pesään.

Hän ei saanut äännähdystäkään suustaan. Hän näki tikarin iskevän
Febusta ja kohoavan höyryävänä. -- Kirous! sanoi kapteeni ja hervahti
arkulle. Tyttö pyörtyi.

Sinä hetkenä, jona hänen silmänsä sulkeutuivat, jolloin hänen
tuntonsa hävisi, ehti hän tuntea huulillaan kuin tulen kosketuksen,
suudelman, joka oli polttavampi kuin pyövelin tulinen rauta.

Tullessaan jälleen tuntoihinsa oli hänen ympärillään vartiosotilaita;
verissään olevaa kapteenia kannettiin pois; pappi oli kadonnut;
ikkuna huoneen perällä joelle päin oli selko selällään; oli löydetty
viitta, jonka luultiin kuuluvan kapteenille; ja hän kuuli sanottavan
ympärillään:

-- Noita on murhannut kapteenin.






KAHDEKSAS KIRJA




I. Kuihtuneeksi lehdeksi muuttunut kultaraha


Gringoire ja koko Ihmeiden piha oli kuolettavan levottomuuden
vallassa. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut tiedetty mitään siitä,
mitä Esmeraldalle oli tapahtunut, mikä suuresti huolestutti Egyptin
herttuaa ja hänen kulkuriystäviään, eikä miten hänen vuohensa oli
käynyt, mikä sitäkin enemmän huolestutti Gringoirea. Eräänä iltana
oli mustalaistyttö kadonnut eikä sen jälkeen ollut antanut mitään
elonmerkkiä itsestään. Kaikki etsiskelyt olivat olleet tuloksettomia.
Jotkut kiusantekijät olivat sanoneet Gringoirelle nähneensä tytön
Saint-Michel-sillan seutuvilla erään upseerin seurassa; mutta tämä
mustalaistapaan vihitty aviomies oli epäilevä filosofi ja hän tiesi
muuten paremmin kuin kukaan muu, miten neitseellinen hänen vaimonsa
oli. Hän oli saanut nähdä, mikä horjumaton siveys oli seurauksena
noista kahdesta voimasta, amuletista ja mustalaistytön kainoudesta,
ja hän oli matemaattisesti laskenut tämän puhtauden vastustuksen
toiseen voimaan nähden. Siinä suhteessa hän tunsi itsensä täysin
rauhalliseksi.

Mutta hänenkin oli mahdotonta selittää tytön katoamista. Se tuotti
hänelle syvää surua. Hän olisi laihtunut, jos se vielä olisi ollut
hänelle mahdollista. Hän oli murheessaan unohtanut kaiken muun, yksin
kirjalliset harrastuksensakin, yksin suuren teoksensakin _De figuris
regularibus et irregularibus_ [Säännöllisistä ja säännöttömistä
kuvioista], jonka hän aikoi painattaa ensimmäisillä rahoilla, mitkä
irti saisi. (Sillä hän ihaili kiihkeästi kirjapainotaitoa siitä
lähtien, kun oli nähnyt Hugues de Saint-Victorin _Didascalon_in
painettuna Vindelin Speierilaisen kuuluisilla kirjasimilla.)

Kulkiessaan eräänä päivänä murheellisena vankilan ohi hän näki
väkijoukon kerääntyneenä Oikeuspalatsin erään portin edustalle.

-- Mitä siellä on? kysyi hän eräältä nuorelta mieheltä, joka astui
siitä ulos.

-- En tiedä, herrani, vastasi mies. -- Sanotaan, että siellä
tuomitaan erästä naista, joka on murhannut santarmin. Koska
näyttää siltä, että on ollut noituutta pelissä, ovat piispa ja
kirkollisvirasto puuttuneet asiaan, ja veljeni Josas'n arkkidiakoni
ottaa siihen innolla osaa. Halusin juuri puhutella häntä, mutta
en päässyt hänen luokseen tungoksen takia, mikä harmittaa minua
suuresti, sillä tarvitsen rahaa.

-- Ah, herraseni, sanoi Gringoire, -- olisinpa halukas tarjoamaan
sitä teille; mutta jos housuntaskuni ovat puhki, eivät siihen
ainakaan rahat ole olleet syynä.

Hän ei uskaltanut sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hän tunsi
hänen veljensä arkkidiakonin, jota hän ei ollut käynyt tervehtimässä
kirkossa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen, mikä laiminlyönti häntä
suuresti hävetti.

Ylioppilas meni matkoihinsa, ja Gringoire nousi väkijoukon mukana
ylös portaita, jotka johtivat suursaliin. Hän arveli, ettei mikään
ollut niin omiaan haihduttamaan surumielisyyttä kuin oikeusjuttu,
niin huvittavalta tuntui hänestä typeryys, jota tuomarit tavallisesti
osoittivat. Väkijoukko, johon hän oli tunkeutunut, liikkui ja
töniskeli äänetönnä. Hitaan ja ikävän liikunnan jälkeen pitkässä,
hämärässä käytävässä, joka mutkitteli palatsissa kuin tuon vanhan
rakennuksen suolistona, pääsi hän viimein matalan oven kautta saliin,
jota hän pituutensa vuoksi saattoi tarkastaa väkijoukon päiden ylitse.

Sali oli suuri ja hämärä, mikä sai sen näyttämään sitäkin
suuremmalta. Ilta oli jo tulossa; korkeista suippokaari-ikkunoista
tunkeutui vain hämärä valojuova, joka sammui ennen kuin ehti
kattoholviin, mahtavaan hirsiristikkoon, jonka tuhannet veistetyt
kuvat näyttivät liikkuvan pimeässä. Siellä täällä pöydillä paloi jo
kynttilöitä, jotka valaisivat paperipinkkojen ylle kumartuneitten
kirjurien päitä. Salin etuosa oli täynnä yleisöä; oikealla ja
vasemmalla oli pöytien ääressä asianajajia; perällä olevalla
korokkeella istui joukko tuomareita, joiden taaimmaiset rivit
häipyivät pimeään; liikkumattomia ja synkkiä kasvoja. Seinät olivat
täynnä liljoja. Tuomarien yllä häämötti suuri Vapahtajankuva, ja
kaikkialla välkkyi kynttiläin valossa keihäiden ja pertuskain kärkiä.

-- Herrani, kysyi Gringoire eräältä naapuriltaan, keitä ovat
nuo kaikki henkilöt, jotka ovat tuolla rivissä kuin papit
kirkolliskokouksessa?

-- Herrani, vastasi naapuri, nuo tuolla oikealla ovat
ylioikeudenneuvoksia ja vasemmalla tutkinto-oikeudenneuvoksia,
alemmat mustissa, korkeammat punaisissa viitoissa.

-- Entä tuo lihava punainen tuolla heitä ylempänä, joka hikoilee?
jatkoi Gringoire.

-- Se on herra presidentti.

-- Ja nuo lampaat hänen takanaan? jatkoi Gringoire, joka ei pitänyt
lakimiehistä, kuten jo olemme nähneet, mikä seikka ehkä johtui siitä
karsaudesta, mitä hän tunsi Oikeuspalatsia kohtaan epäonnistuneen
draamallisen yrityksensä jälkeen.

-- Ne ovat kuninkaallisen valitusoikeuden jäseniä.

-- Ja tuo metsäkarju hänen edessään!

-- Se on parlamentin sihteeri.

-- Ja tuo krokotiili tuolla oikealla?

-- Mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.

-- Ja tuo suuri musta kissa vasemmalla?

-- Mestari Jacques Charmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain
syyttäjä, sekä kirkollisviraston jäsenet.

-- No mitä toimittavat sitten kaikki nämä kunnon miehet?

-- He tuomitsevat.

-- Ketä? En näe syytettyä.

-- Se on eräs nainen, herrani. Ette näe häntä. Hän on meihin selin ja
väkijoukko peittää hänet näkyvistä. Katsokaa, hän on tuolla, jossa
näette joukon pertuskoita.

-- Mikä nainen se on? kysyi Gringoire. Tiedättekö hänen nimeään?

-- En, herrani. Olen vasta tullut. Arvelen vain, että on kysymys
noituudesta, koska kirkollisviraston jäsenet ovat läsnä.

-- Hyvä! sanoi filosofimme, saamme nähdä kaikkien näiden lakimiesten
syövän ihmisen lihaa. Onhan se yhtä hyvä näytös kuin jokin muukin.

-- Herrani, huomautti naapuri, eikö teistä mestari Jacques Charmolue
ole sangen lempeän näköinen?

-- Hm! vastasi Gringoire. En luota lempeyteen, kun sieraimet ovat
nyrpistetyt ja huulet kapeat.

Tällöin käskivät naapurit keskustelijoita vaikenemaan. Kuunneltiin
parhaillaan tärkeätä todistajaa.

-- Korkea-arvoiset herrat, sanoi keskellä salia vanha nainen, jonka
kasvotkin peittyivät niin hänen repaleittensa alle, että häntä olisi
voinut sanoa käveleväksi lumppukasaksi, -- asia on yhtä tosi, kuin
että nimeni on Falourdel ja että neljäkymmentä vuotta olen asunut ja
maksanut vuokraa ja veroa Saint-Michel-sillalla vastapäätä värjäri
Tassin-Caillartia, jonka talo on yläpuolella virtaa. -- Nykyään
köyhä vanhus, ennen vanhaan sievä tyttö, korkea-arvoiset herrat!
-- Minulle on jo sanottu jonkin aikaa: "Falourdel, älkää kehrätkö
niin tavattomasti iltaisin, piru sotkee mielellään sarvillaan
vanhojen vaimojen pellavakuontaloita. On varmaa, että kummitus, joka
viime vuonna pysytteli Templen tienoilla, liikkuu nykyään Citéssä.
Falourdel, pitäkää varanne, ettei hän kolkuta ovellenne." -- Eräänä
iltana, kun parhaillaan kehräsin, kolkutetaan ovelleni. Kysyn kuka
siellä on. Siellä kirotaan. Minä avaan. Kaksi miestä astuu sisälle:
toinen musta, toinen kaunis upseeri. Mustalta ei näkynyt kuin silmät,
kaksi kiiluvaa hiiltä. Kaikki muu oli viitan ja hatun peitossa.
He sanovat minulle: -- "Pyhän Martan huone." Se on yläkerrassa,
korkea-arvoiset herrat, paras huoneeni. He antavat minulle écun. Minä
lukitsen sen laatikkooni ja mietin: "Tällä ostan huomenna Glorietten
lihakaupasta sisälmyksiä." -- Me nousemme ylös. -- Päästyämme sinne,
katosi musta, kun olin selkäni kääntänyt. Se minua vähän kummastutti.
Upseeri, joka oli kaunis kuin suuri herra ainakin, tuli alas minun
kanssani ja lähti ulos. Kehrättyäni neljänneskuontalon palasi hän
takaisin nuoren kauniin tytön kanssa, nuken, joka olisi loistanut
kuin aurinko, jos hänen tukkansa olisi ollut kunnolla laitettu.
Tytöllä oli mukanaan pukki, suuri pukki, musta tai valkea, sitä en
enää muista. Se sai minut miettimään. Tyttö, se ei minua liikuttanut,
mutta pukki!... En pidä niistä elukoista, niillä on parta ja sarvet.
Ne muistuttavat miestä. Ja ne haiskahtavat lauantaiyölle. En
kuitenkaan puhunut mitään. Olinhan saanut écun. Eikö se ollut oikein,
herra tuomari? Vein tytön ja upseerin ylös huoneeseen ja jätin
heidät yksin, toisin sanoen pukin seuraan. Laskeusin alas ja aloin
kehrätä. -- Minun on sanottava teille, että talossani on maakerros
ja ensikerros, sen tausta on joelle päin, kuten muidenkin sillalla
olevien talojen, ja maakerroksen ja ensikerroksen ikkunat aukeavat
joelle. -- Minä siis kehräsin. En tiedä, miten tulin ajatelleeksi
tuimaa munkkia, jonka pukki oli tuonut mieleeni, ja tyttökin oli
ollut hieman kummissa pukineissa. -- Äkkiä kuulen huudon ylhäältä ja
jotakin putoavan lattialle sekä ikkunaa avattavan. Riennän ikkunaani,
joka on aivan sen alla, ja näen mustan möhkäleen putoavan veteen. Se
oli joku peikko papin puvussa. Oli kuutamo. Näin sen aivan hyvin.
Se ui Citélle päin. Silloin kutsuin vapisten vartijat. Nämä herrat
astuivat sisälle ja kun eivät heti ensi hädässä tienneet, mistä oli
kysymys, ja kun olivat iloisella tuulella, alkoivat he piestä minua.
Minä heille selitin, miten asiat olivat. Me nousemme ylös ja mitä
näemme? Huoneraukkani verta tulvillaan, kapteeni pitkällään tikari
kaulassa, tyttö muka kuolleena ja pukki aivan säikähtäneenä. --
Kylläpä on, ajattelin, menee ainakin neljätoista päivää, ennenkuin
saan lattian puhtaaksi. Sitä täytyy raapia, se on kauheata.
-- Upseeri kannettiin pois, nuori miesraukka! ja tyttö aivan
repaleisena. -- Mutta kuulkaahan pahinta: kun seuraavana päivänä
aioin ottaa écun ostaakseni sisälmyksiä, löysinkin sen sijasta
kuihtuneen lehden.

Eukko vaikeni. Kauhistuksen sorina kulki kautta salin.

-- Peikko, pukki, kaikki tuo haiskahtaa noituudelta, sanoi muuan
Gringoiren naapuri.

-- Ja tuo kuihtunut lehti, lisäsi toinen.

-- Ei ole epäilystäkään, virkkoi kolmas, että se on velho, joka
yhdessä tuiman munkin kanssa rosvoaa upseereita.

Gringoire itsekin oli vähällä vakuuttua kaiken tämän kauheudesta ja
todistusvoimasta.

-- Vaimo Falourdel, sanoi herra presidentti majesteetillisesti, onko
teillä vielä jotakin sanottavaa oikeudelle?

-- Ei, korkea-arvoinen herra, vastasi eukko, jollei sitä, että
tiedonannossa on nimitetty taloani kurjaksi ja haisevaksi
mökkirähjäksi, mikä on häpäisevää puhetta. Talot sillalla eivät
kyllä ole suurellisia, koska niissä asuu paljon väkeä, mutta siitä
huolimatta asuu siellä yhä teurastajia, jotka ovat rikasta väkeä ja
naivat komeita, kauniita naisia.

Lakimies, joka Gringoiresta oli näyttänyt krokotiililta, nousi ylös.

-- Hiljaa! sanoi hän. Pyydän herroja muistamaan, että syytetyltä on
löydetty tikari. -- Vaimo Falourdel, onko teillä täällä se kuihtunut
lehti, joksi écu, jonka saitte paholaiselta, on muuttunut.

-- On, korkea-arvoinen herra, olen sen löytänyt. Tässä se on. Eräs
oikeudenpalvelija vei lehden krokotiilille, joka synkästi päätään
ravistaen antoi sen presidentille, joka sen lähetti kuninkaalliselle
kirkollisasiain syyttäjälle, niin että se sai tehdä kierroksen koko
salin kautta.

-- Se on koivunlehti, sanoi mestari Jacques Charmolue. Uusi todistus
noituudesta.

Eräs neuvos otti sananvuoron.

-- Todistaja, kaksi miestä tuli yhdessä teidän luoksenne. Musta,
jonka aluksi näitte katoavan, sitten uivan papin puvussa Seinessä, ja
upseeri. -- Kumpi heistä antoi teille écun?

Eukko mietti hetkisen ja sanoi:

-- Se oli upseeri. Väkijoukossa kävi puheenkohina.

-- Ah! ajatteli Gringoire, sehän järkyttää vakaumustani. Philippe
Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja, oli kuitenkin
uudelleen ottanut sananvuoron.

-- Minä palautan herrojen muistiin, että murhattu upseeri
kirjallisen, sairasvuoteella tehdyn lausunnon mukaan oli selittänyt,
että hän heti ensi hetkestä, jolloin musta mies häntä puhutteli,
oli arvellut, että se saattoi olla kummitus, ja että peikko lisäksi
oli innokkaasti kehoittanut häntä kohtaukseen syytetyn kanssa, ja
hänen, kapteenin, huomautettua, ettei hänellä ollut rahaa, oli
peikko antanut hänelle écun, jolla mainittu upseeri oli maksanut
Falourdelille huoneen. Écu on siis ollut helvetinraha.

Tämä sitova todistus näytti haihduttavan Gringoiren ja muiden
skeptikkojen epäilyt.

-- Herroilla on jutun asiakirjat, lisäsi kuninkaallinen asianajaja
istuutuen, voitte siis ottaa selon Febus de Châteaupers'in
lausunnosta.

Tämän nimen kuullessaan nousi syytetty seisoalleen. Hänen päänsä
kohosi väkijoukon yli. Kauhistunut Gringoire tunsi Esmeraldan.

Hän oli kalpea; hänen tukkansa, joka ennen oli niin sirosti
palmikoitu ja sekiineillä koristettu, valui nyt epäjärjestyksessä
hänen harteilleen; hänen huulensa olivat siniset; hänen silmänsä
kauhean sisäänpainuneet. Voi!

-- Febus! sanoi hän tuijottaen, missä hän on? Oi, korkea-arvoiset
herrat! ennen kuin tapatte minut, sanokaa armosta, elääkö hän vielä!

-- Vaiti, nainen, vastasi presidentti. Se ei ole meidän asiamme.

-- Oh! säälikää, sanokaa, onko hän elossa! jatkoi tyttö ristien
kauniit, laihtuneet kätensä, jolloin kuultiin kahleitten kalisevan
pitkin hänen pukuaan.

-- No niin! sanoi kuivasti kuninkaallinen asianajaja, hän on kuoleman
kielissä. Oletteko tyytyväinen?

Onneton tyttö vaipui takaisin penkilleen ääntä päästämättä, kyyneltä
vuodattamatta, valkeana kuin vahakuva. Presidentti kumartui hänen
jalkojensa juurella olevan miehen puoleen, jolla oli kultaompeleinen
päähine, musta mekko, kaulaketjut ja kädessä sauva.

-- Vartija, tuokaa sisälle toinen syytetty.

Kaikkien katseet kääntyivät pientä ovea kohden, joka aukeni ja
josta Gringoire kauhukseen näki pienen, kauniin, kultasarvisen ja
-kavioisen vuohen astuvan saliin. Tuo jalo eläin pysähtyi hetkeksi
kynnykselle kurottaen kaulaansa, aivan kuin sen eteen olisi
vuorenhuipulta auennut mittaamaton taivaanranta. Äkkiä se huomasi
mustalaistytön ja hypäten erään kirjurin pöydän ja pään yli se oli
parilla harppauksella hänen polviensa luona. Sitten se laskeutui
sirosti emäntänsä jalkojen juureen anoen sanaa tai hyväilyä, mutta
syytetty ei liikahtanut, eikä Djaliraukka saanut edes katsetta
osakseen.

-- Siinähän se ilkeä elukka onkin, virkkoi vanha Falourdelin eukko,
kyllä minä ne tunnen hyvästi molemmat.

Jacques Charmolue esiintyi.

-- Jos herrat suvaitsevat, kuulustelemme vuohta.

Se oli toinen syytetty. Oikeusjuttu eläintä vastaan noituudesta ei
siihen aikaan ollut mitään ihmeellistä. Ylituomarinviraston laskuissa
on vuodelta 1466 muun muassa mielenkiintoisia menoeriä jutussa
Gillet-Soulartia ja hänen emäsikaansa vastaan, jotka _mestattiin
rikoksensa vuoksi Corbeil'ssa_. Siinä on kaikki, maksu kuopasta
sian hautaamista varten, viisisataa risukimppua Morsantin metsästä,
viisi mitallista viiniä ja leivät, tuomitun viimeinen ateria, jonka
hän veljellisesti sai jakaa pyövelin kanssa, ja yhdentoista päivän
vartioiminen ja ruoka sialle, kahdeksan pariisilaista denieriä
päivältä. Toisinaan mentiin eläimiäkin pitemmälle. Kaarle Suuren ja
Ludvig Hurskaan kapitulaarit sisältävät ankaria rankaisumääräyksiä
liekehtiville peikoille, jotka uskaltavat näyttäytyä ilmassa.

Kirkollisasiain syyttäjä huudahti:

-- Jos paholainen, joka on mennyt tähän vuoheen ja joka on siinä yhä
kaikista manauksista huolimatta, aikoo pelotella tuomioistuinta,
teemme hänelle tiettäväksi, että olemme pakotetut häntä vastaan
käyttämään hirsipuuta tai roviota.

Gringoiren otsalta valui kylmä hiki. Charmolue otti eräältä pöydältä
mustalaistytön tamburiinin ja pitäen sitä erityisessä asennossa
vuohen edessä kysyi siltä:

-- Mitä on kello? Vuohi katsoi sitä älykkäällä katseella, nosti
kullatun jalkansa ja löi sillä seitsemän kertaa. Kello oli todellakin
seitsemän. Kauhun humina kulki kautta väkijoukon.

Gringoire ei saattanut hillitä itseään.

-- Se on hukassa! hän huusi äänekkäästi. Näettehän, ettei se tiedä
mitä tekee.

-- Hiljaa siellä väkijoukossa salin perällä! sanoi uhkaavasti vartija.

Jacques Charmolue sai vuohen tekemään samoilla tamburiinin käänteillä
useita muitakin temppuja, kuten ilmoittamaan päivämäärän, kuukauden
ynnä muita sellaisia, jotka lukija jo on nähnyt sen tekevän. Ja
oikeusjutuille ominaisen näköhäiriön vuoksi nämä samat katsojat,
jotka ehkä useammin kuin kerran olivat ulkona kaduilla osoittaneet
suosiotaan Djalin viattomille tempuille, kauhistuivat niitä
Oikeuspalatsin holvien alla. Vuohi oli ehdottomasti perkele.

Ja asia paheni yhä, kun kuninkaallisen syyttäjän tyhjennettyä
lattialle Djalin kaulassa olevasta pienestä nahkapussista joukon
irtonaisia kirjaimia, sen nähtiin toisella kaviollaan muodostavan
näistä kirjaimista tuon kohtalokkaan nimen: _Febus_. Se noituus,
jonka uhriksi kapteeni oli joutunut, näytti nyt eittämättömästi
todistetulta, ja mustalaistyttö, tuo ihastuttava olento, joka niin
monasti oli sulollaan häikäissyt ohikulkijat, oli kaikkien silmissä
inhottava noita.

Hän ei muuten osoittanut mitään elonmerkkiä. Ei Djalin soma
lähentely, eivät lakimiesten uhkaukset, ei väkijoukon kirousten
mutina kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa.

Erään oikeudenpalvelijan täytyi armotta ravistaa häntä, ennen kuin
hän havahtui, ja presidentti lausui juhlallisella äänellä: -- Tyttö,
te olette mustalaisrotua ja teidät on tavattu noituudesta. Te olette
yhdessä myötäsyytetyn noidutun vuohen kanssa pimeyden valtojen
liitossa yöllä vasten viime maaliskuun 29:ttä päivää murhannut
noituuden ja pirunjuonien avulla kuninkaallisen henkivartijaväen
jousimiesten kapteenin Febus de Châteaupers'in. Kiellättekö yhä?

-- Kauheata! huusi tyttö peittäen kasvot käsiinsä. Febukseni! Oh!
Tämä on helvetti!

-- Kiellättekö yhä? kysyi presidentti kylmästi.

-- Kiellänkö! sanoi tyttö kauhealla äänellä nousten ylös, ja hänen
silmänsä leimahtivat.

Presidentti jatkoi samaan tapaan:

-- Miten siis selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä vastaan?
Tyttö vastasi katkonaisesti:

-- Olen jo sanonut. En tiedä. Se on eräs pappi. Pappi, jota en tunne.
Pappi, joka vainoaa minua!

-- Niin, tuima munkki, virkkoi tuomari!

-- Oi korkea-arvoiset herrat! säälikää! olen vain kurja tyttö...

-- Egyptistä, sanoi tuomari. Mestari Jacques Charmolue otti
sananvuoron lempeällä äänellä:

-- Syytetyn surulliseen julkeuteen katsoen anon minä hänelle
kidutusta.

-- Myönnetään, sanoi presidentti. Onnettoman koko ruumis vapisi.
Hän nousi kuitenkin pertuskamiehen käskystä ja astui melko varmoin
askelin Charmoluen ja kirkollisviraston jäsenten jäljessä kahden
pertuskarivin välissä matalaa ovea kohden, joka äkkiä aukeni
ja sulkeutui jälleen hänen takanaan, mikä tuntui surullisesta
Gringoiresta siltä kuin kauhea kita olisi niellyt hänet.

Kun hän katosi, kuului surkeaa määkimistä. Pieni vuohi siellä valitti.

Istunto keskeytettiin. Erään neuvoksen huomautettua, että herrat
olivat väsyneitä, ja että kidutuksen päättymistä saisi kauan odottaa,
vastasi presidentti että tuomarin tuli uhrautua velvollisuudelleen.

-- Mokomakin lutka, laittautuu vielä kidutukseen, kun ei tässä edes
ole saanut syödä! sanoi muuan vanha tuomari.




II. Jatkoa kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan


Astuttuaan muutamia askelmia ylös ja alas niin pimeässä käytävässä,
että sitä keskipäivälläkin valaistiin lampuilla, saapui Esmeralda
hirveän saattueensa ympäröimänä synkkään huoneeseen, johon hänet
oikeudenpalvelijat työnsivät. Tämä pyöreä huone oli erään tuollaisen
suuren tornin maakerroksessa, jotka vielä meidänkin vuosisadallamme
tunkeutuvat sen uuden rakennuskerroksen läpi, jolla uusi Pariisi
on peittänyt vanhan. Tässä kellarikammiossa ei ollut ainoatakaan
ikkunaa eikä muuta aukkoa kuin matala sisäänkäytävä, jonka sulki
jykevä rautaovi. Valoa ei kuitenkaan puuttunut. Muurinsyvennykseen
oli laitettu uuni. Siihen oli sytytetty suuri nuotio, joka
punertavalla hohteellaan valaisi kammiota ja kokonaan saattoi varjoon
talikynttiläpahasen, joka paloi eräässä loukossa. Rautaristikosta,
jolla uuni suljettiin ja joka nyt oli ylhäällä, ei näkynyt
loimuavan uuninaukon tummasta laidasta muuta kuin rautatankojen
päät ikään kuin mustina, terävinä, harvoina hampaina, mikä sai
uuninsuun näyttämään satujen tultasyöksevän lohikäärmeen kidalta.
Siitä lähtevän loimun valossa näki vanki ympäri huonetta kauheita
kojeita, joiden tarkoitusta hän ei käsittänyt. Keskellä huonetta
oli nahalla päällystetty miltei maan tasalla oleva vuode, jonka
yläpuolella riippui soljella varustettu nahkahihna vaskirenkaassa,
joka oli kiinnitetty holvinhuippuun veistetyn kivikummituksen suuhun.
Kaikenlaisia pihtejä ja suuria aurankärkiä hehkui sikin sokin
hiilloksessa. Takkavalkean verenkarvainen loimu valaisi kaikkialla
huoneessa vain hirvittävien esineitten kokoelmaa.

Tätä helvettiä nimitettiin yksinkertaisesti kidutuskammioksi.

Vuoteella istui huolimattomassa asennossa valantehnyt pyöveli
Pierrat Torterue. Hänen apulaisensa, kaksi jykeväkasvoista maahista
nahkaesiliinoissa ja palttinahousuissa, kohensivat tulta suurilla
hiilihangoilla.

Tytön oli täytynyt jo ponnistaa koko rohkeutensa. Astuessaan
huoneeseen hän kauhistui.

Palatsivoudin palvelijat asettuivat hänen toiselle puolelleen, papit
ja muut kirkollisviraston jäsenet toiselle. Eräässä loukossa oli
pöytä, kirjoitusneuvot ja kirjuri. Mestari Jacques Charmolue lähestyi
mustalaistyttöä lempeästi hymyillen.

-- Rakas lapseni, sanoi hän, te kiellätte siis yhä?

-- Kiellän, vastasi tyttö sammuneella äänellä.

-- Siinä tapauksessa, virkkoi Charmolue, on meidän, ikävä kyllä,
kuulusteltava teitä ankarammin kuin olisimme halunneet. --
Suvaitsetteko istuutua tälle vuoteelle. -- Mestari Pierrat, tehkää
tilaa neidille ja sulkekaa ovi. Pierrat nousi muristen:

-- Jos suljen oven, sammuu tuleni.

-- No olkoon sitten auki, ystäväni, vastasi Charmolue. Esmeralda ei
kuitenkaan liikahtanut. Tuo nahkavuode, jolla niin moni kurja oli
vääntelehtinyt, peloitti häntä. Hän jähmettyi kauhusta luihin ja
ytimiin saakka. Hän seisoi siinä hämmentyneenä ja kangistuneena.
Charmoluen viittauksesta tarttuivat pyövelin apulaiset häneen ja
asettivat hänet istumaan vuoteelle. He eivät häntä kohdelleet
kovakouraisesti, mutta kun nämä miehet koskettivat häntä, kun hän
tunsi allaan nahkavuoteen, syöksähti veri hänen sydämeensä. Hän loi
tuijottavan silmäyksen ympäri huonetta. Hänestä tuntui siltä, kuin
kaikki nuo hirveät kidutuskojeet, jotka kaikkiin niihin esineisiin
verrattuna, jotka hän ennen oli nähnyt, olivat kuin yölepakot,
tuhatjalkaiset ja hämähäkit hyönteisten ja lintujen joukossa,
liikkuisivat ja astuisivat joka taholta esiin ryömiäkseen hänen
ylleen ja purrakseen ja likistääkseen häntä.

-- Missä on lääkäri? kysyi Charmolue.

-- Tässä, vastasi muuan mustapukuinen, jota tyttö ei ollut ennen
huomannut.

Häntä puistatti.

-- Neitiseni, virkkoi kirkollisen syyttäjän hyväilevä ääni kolmannen
kerran, kiellättekö yhä ne rikokset, joista teitä syytetään?

Tällä kertaa petti tytön ääni, ja hän saattoi kieltää vain
päännyökkäyksellä.

-- Te kiellätte? sanoi Jacques Charmolue. Silloin on minun, ikävä
kyllä, pakko täyttää virkavelvollisuuteni.

-- Herra kuninkaallinen syyttäjä, sanoi äkkiä Pierrat, millä
aloitamme?

Charmolue punnitsi hetkisen epäröivän näköisenä kuin loppusointua
tavoittava runoilija.

-- Kengällä, sanoi hän viimein.

Onneton tunsi itsensä niin Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi, että
hänen päänsä vaipui rinnalle elottoman esineen lailla, josta voima on
paennut.

Pyöveli ja lääkäri lähestyivät häntä yhtaikaa. Samalla ryhtyivät
apulaiset penkomaan kidutuskojevarastoa.

Kuullessaan näiden kauheitten rautaesineitten räminän vavahteli
onneton tyttö aivan kuin kuollut sammakko sähkövirran vaikutuksesta.

-- Oh! kuiskasi hän niin hiljaa, ettei kukaan häntä kuullut, oi
Febukseni!

Sitten hän jälleen jäi liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin marmori.

Tämä näytelmä olisi kouristanut kaikkien muiden sydäntä paitsi
tuomarien. Olisi luullut näkevänsä saatanan kiduttavan syntistä
sielua helvetin tulipunaisella portilla. Se kurja ruumis, johon
aikoi tarrautua tämä sahojen, pyörien ja kuvahevosten muurahaiskeko,
se olento, jota ryhtyivät käsittelemään pyövelien karkeat kädet
ja pihtien leuat, oli tällä kertaa tuo suloinen, valkea ja heikko
olento. Hirssijyvä raukka, jonka inhimillinen oikeus jätti kidutuksen
kammottavien myllynkivien jauhettavaksi!

Pierrat Torteruen renkien käsnäiset kädet olivat jo armotta
paljastaneet tuon siron säären, tuon jalan, joka niin monasti oli
hienoudellaan ja kauneudellaan ihastuttanut kulkijoita Pariisin
kadunkulmissa.

-- Sääliksi käy! mutisi pyöveli tarkastellen noita suloisia ja
hienoja muotoja. Jos arkkidiakoni olisi ollut läsnä, olisi hän
varmasti tällä hetkellä muistanut vertaustaan hämähäkistä ja
kärpäsestä. Pian näki onneton tyttö pilven läpi, joka hämärsi hänen
näkönsä, kengän lähenevän, pian näki hän jalkansa pistettävän sen
raudoitettujen lautojen väliin ja katoavan tuon hirvittävän kojeen
alle. Silloin valtasi kauhu hänet koko voimallaan.

-- Ottakaa pois! hän huusi kuohahtaen. Ja hän nousi pystyyn
hurjistuneena: -- Armoa!

Hän ponnahti vuoteelta aikoen heittäytyä kuninkaallisen syyttäjän
jalkoihin, mutta hänen jalkansa oli raskaan, raudoitetun tammipölkyn
puristuksessa, ja hän vaipui kengän ylle voimattomampana kuin
mehiläinen lyijypaino siivessään.

Charmoluen viittauksesta asetettiin hänet takaisin vuoteelle, ja
kaksi karkeata kättä kiinnitti hänen hentojen vyötäistensä ympärille
hihnan, joka riippui katosta.

-- Viimeisen kerran, tunnustatteko ne rikokset, joista teitä
syytetään? kysyi Charmolue ainaisella hyväntahtoisuudellaan.

-- Olen viaton.

-- Miten siis, neitiseni, selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä
vastaan?

-- Ah, korkea-arvoinen herra, en tiedä?

-- Te kiellätte siis?

-- Kaikki!

-- Tehkää tehtävänne, sanoi Charmolue Pierrat'lle. Pierrat väänsi
ruuvia, kenkä puristui, ja onneton tyttö päästi tuollaisen
hirvittävän kirkaisun, jota ei millään kielellä voi ilmaista.

-- Lopettakaa, sanoi Charmolue Pierrat'lle. -- Tunnustatteko? sanoi
hän mustalaistytölle.

-- Kaikki! huusi kurja tyttö. Tunnustan, tunnustan! armoa! Hän ei
ollut arvioinut voimiaan antautuessaan kidutukseen.

Tuon lapsiraukan, jonka elämä siihen saakka oli ollut niin iloista,
niin huoletonta ja suloista, oli ensimmäinen kärsimys lannistanut.

-- Inhimillisyys pakottaa minut sanomaan teille, huomautti
kuninkaallinen syyttäjä, että tunnustuksenne jälkeen teitä odottaa
kuolema.

-- Se on tervetullut, sanoi tyttö. Ja hän vaipui nahkavuoteelle kuin
kuollut, riippuen vyötäistensä ympärille kiinnitetystä hihnasta kuin
kahtia taittuneena.

-- No, kaunokaiseni, pysytelkääpä hieman pystyssä, sanoi mestari
Pierrat nostaen hänet ylös. Tehän olette aivan kuin kultaoinas herra
de Bourgognen kaulassa.

Jacques Charmolue lausui:

-- Kirjuri, kirjoittakaa. -- Nuori mustalaistyttö, te tunnustatte
ottaneenne osaa helvetin kemuihin, hornanperiin ja noituuteen
peikkojen, velhojen ja noita-akkojen parissa? Vastatkaa.

-- Tunnustan, vastasi tyttö niin hiljaa, että hänen äänensä häipyi
hänen henkäykseensä.

-- Te tunnustatte nähneenne pukin, jonka Beelsebub antaa näyttäytyä
pilvissä kutsuakseen hornanjuhlaan ja jonka ainoastaan noidat näkevät?

-- Tunnustan.

-- Te tunnustatte palvelleenne Bofomet-päitä, noita temppeliherrain
inhoittavia epäjumalia?

-- Tunnustan.

-- Ja olleenne yhteistoiminnassa vuohessanne asustavan paholaisen
kanssa, joka vuohi on kanssasyytettynne?

-- Niin.

-- Myönnättekö ja tunnustatteko lopuksi murhanneenne tuon paholaisen
ja kummituksen avulla, jota kansa nimittää tuimaksi munkiksi, erään
kapteenin nimeltä Febus de Châteaupers?

Hän kohotti suuret silmänsä kiinteästi tuomariin ja vastasi
elottomasti ilman kouristusta ja mielenliikutusta:

-- Tunnustan. Hänen sisimmässään oli ilmeisesti kaikki särkynyt.

-- Kirjoittakaa, kirjuri, sanoi Charmolue. Ja kääntyen pyövelin
puoleen hän lisäsi:

-- Päästettäköön vanki irti ja vietäköön oikeuden eteen.

Kun vangilta oli riisuttu kidutuskenkä, tutki kuninkaallinen
kirkollisasiain syyttäjä hänen tuskan tunnottomaksi tekemää jalkaansa.

-- No eipä ole hätää, sanoi hän. Te huusitte ajoissa. Te voisitte
vielä tanssia, kaunoiseni!

Sitten hän kääntyi kirkollisviraston jäsenten puoleen.

-- Vihdoinkin asia valkenee! Se oli lohdullista, herrani! Neiti voi
todistaa, että olemme menetelleet mahdollisimman hellävaraisesti.




III. Loppu kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan


Kun Esmeralda kalpeana ja ontuvana palasi oikeussaliin, otti
väkijoukko hänet vastaan yleisellä mielihyvän sorinalla.
Kärsimättömänä odotellut kuulijakunta tunsi samaa tyydytystä kuin
teatterissa viimeisen väliajan lopussa, kun esirippu aukeaa ja
viimeinen näytös alkaa. Tuomareissa sen herätti pikaisen päivällisen
toivo. Pieni vuohikin määki ilosta. Se tahtoi juosta emäntäänsä
vastaan, mutta se oli sidottu penkkiin kiinni.

Ilta oli jo pimennyt. Kynttilöitä ei ollut sytytetty lisää ja ne
valaisivat niin heikosti, ettei erottanut salin seiniä. Pimeys
verhosi kaikki oliot jonkinlaiseen usvaan. Joitakin välinpitämättömiä
tuomarinkasvoja vain häämötti sen vaipasta. Heitä vastapäätä saattoi
salin perällä nähdä epämääräisen vaalean läikän kuvastuvan tummaa
taustaa vasten. Se oli syytetty.

Hän oli laahustanut paikalleen. Kun Charmolue oli saapunut
tuolilleen, istuutui hän mahtavasti, mutta nousi sitten jälleen ja
lausui, antamatta menestyksen herättämän turhamaisuuden liiaksi
pistää näkyviin:

-- Syytetty on tunnustanut kaikki.

-- Mustalaistyttö, virkkoi presidentti, te olette tunnustanut kaiken
noituutenne ja haureutenne sekä murhanneenne Febus de Châteaupers'in.

Tytön sydäntä kouristi. Kuultiin hänen nyyhkyttävän pimeässä.

-- Kaikki mitä tahdotte, vastasi hän heikolla äänellä, mutta tappakaa
minut pian!

-- Herra kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä, virkkoi
presidentti, oikeus on valmis kuulemaan teidän kannettanne.

Mestari Charmolue otti esille valtavan paperikäärön ja alkoi lukea
suurin elein ja asianajajan mahtipontisuudella latinalaista puhetta,
jossa kaikki oikeusjutun todistukset esiintyivät ciceroisin kääntein
pönkitettyinä ja varustettuina lainauksilla Plautukselta, hänen
lempikoomikoltaan. Olemme pahoillamme siitä, ettemme voi lukijalle
esittää tätä merkillistä asiakirjaa. Puhuja lausui sen ihmeteltävällä
voimalla. Hän ei ollut vielä päässyt johdannon loppuun, kun hänen
otsaltaan jo kihoili hikihelmiä ja hänen silmänsä pullistuivat. Mutta
äkkiä hän pysähtyi keskellä lausetta, ja hänen tavallisesti varsin
lempeä ja myös varsin tyhmä katseensa leimahti.

-- Hyvät herrat, huudahti hän (tällä kertaa ranskaksi, sillä sitä
ei ollut papereissa). Saatana on siihen määrin sotkeutunut tähän
juttuun, että on läsnä istunnossamme ja tekee pilkkaa sen arvosta.
Katsokaa!

Ja hän osoitti kädellään pientä vuohta, joka nähdessään Charmoluen
viittovan oli luullut, että hänenkin tuli tehdä samoin, ja nousten
takajaloilleen alkanut matkia etujaloillaan ja partaisella päällään
parhaan taitonsa mukaan kuninkaallisen syyttäjän mahtipontista
esiintymistä. Se oli, kuten ehkä muistetaan, sen loistotemppuja.
Tämä tapaus, tämä viimeinen _todistus_, teki voimakkaan vaikutuksen.
Vuohen jalat sidottiin, ja kuninkaallinen syyttäjä jatkoi
kaunopuheista esitystään.

Se oli sangen pitkä, mutta loppu oli mainio. Otan tähän viimeisen
lauseen, johon lisättäköön mestari Charmoluen käheä ääni ja
hengästynyt esitystapa.

-- _Ideo, Domni, coram stryga demonstrata, crimine patente,
intentione criminis existente, in nomine sanctae ecclesiae
Nostrae-Dominae Parisiensis, quae est in saisina habendi omnimodam
altam et bassam justitiam in illa hac intemerata Civitatis insula,
tenore praesentium declaramus nos requirere, primo, aliquandam
pecuniariam indemnitatem; secundo, amendationem honorabilem ante
portalium maximum Nostrae-Dominae, ecclesiae cathedralis; tertio,
sententiam in virtute cujus ista stryga cum sua capella, seu in
trivio vulgariter dicto la Grève, seu in insula exreunte in fluvio
Sequanae, juxta pointam jardini regalis, executatae sint!_

[Täten ilmoitamme, hyvät herrat, mainitun noidan läsnäollessa,
koska hänen rikoksensa on ilmeinen ja täydellä aikomuksella tehty,
vaativamme Pariisin pyhän Notre-Dame-kirkon nimessä, jolla tällä
Citén saarella on kaikinpuolinen ylempi ja alempi tuomiovalta,
yleisön läsnäollessa, ensiksi, rahasakkoa; toiseksi, katumuksentekoa
Notre-Damen tuomiokirkon pääportaalin edessä; kolmanneksi, tuomion,
jonka nojalla sanottu noita ja hänen vuohensa mestataan joko sillä
torilla, jota tavallisesti nimitetään Grèveksi, tahi vastapäätä
kuninkaan puutarhaa sijaitsevalla Seine-virran saarella!]

Hän pani hatun päähänsä ja istuutui.

-- _Eheu!_ huokasi Gringoire liikuttuneena, _bassa latinitas!_ [Voi,
kehnoa latinaa!] Muuan toinen mustapukuinen nousi ylös syytetyn
vierestä.

Se oli hänen puolustusasianajajansa. Nälkäiset oikeudenjäsenet
alkoivat supista.

-- Asianajaja, puhukaa lyhyesti, sanoi presidentti.

-- Herra presidentti, vastasi asianajaja, koska vastaaja on
tunnustanut rikoksensa, ei minulla ole muuta kuin sananen sanottavana
herroille. Saalalaislaissa on kohta, joka kuuluu: "Jos noita on
syönyt ihmisen ja se on hänestä todistettu, maksakoon hän sakkoa
kahdeksantuhatta denieriä eli kaksisataa souta kullassa." Anon, että
puolustettavani tuomitaan sakkoihin.

-- Se kohta on kumottu, sanoi ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.

-- _Nego_ [Kiellän], vastasi asianajaja.

-- Äänestys! lausui muuan oikeudenneuvos; rikos on todistettu, ja
kello on paljon.

Äänestettiin salissa. Tuomarit äänestivät hatuilla; heillä oli kiire.
Toinen toisensa jälkeen näkyi pimennossa ottavan hatun päästään
presidentin hiljaa lausuessa heille kolkon kysymyksensä. Onneton
syytetty näytti katselevan heitä, mutta hänen hämärtynyt katseensa ei
nähnyt mitään.

Sitten ryhtyi sihteeri kirjoittamaan, minkä jälkeen hän ojensi
presidentille pitkän pergamentin.

Ja nyt kuuli tuo onneton tyttö väkijoukon liikehtivän, keihäitten
kalahtelevan toisiaan vasten ja jäisen äänen sanovan:

-- Mustalaistyttö, sinä päivänä, jonka meidän herramme kuningas
suvaitsee määrätä, viedään teidät pyövelinrattailla paitaan
puettuna, paljain jaloin ja köysi kaulassa Notre-Damen pääportaalin
eteen, jossa teidän on tehtävä katumus kahden naulan painoinen
vahakynttilä kädessänne, ja sieltä Grève-torille, jossa teidät
hirtetään ja kuristetaan kuoliaaksi kaupungin hirsipuussa; ja samoin
tämä teidän vuohenne; ja on teidän maksettava kirkollisvirastolle
kolme kultakolikkoa sovitukseksi tekemistänne ja tunnustamistanne
rikoksista, noituudesta, taikomisesta, haureudesta ja herra Febus de
Châteaupers'in murhasta. Herra olkoon sielullenne armollinen!

-- Oh! tämä on unta! kuiskasi tyttö, ja hän tunsi karkeitten käsien
kuljettavan hänet pois.




IV. "Lasciate ogni speranza."

[Heittäkää kaikki toivo. -- Viimeisen säkeen ensimmäiset sanat
helvetin portin päällä olevasta kirjoituksesta Danten _Divina
Commediassa_. -- Suomentajan huomautus.]


Valmista keskiaikaista rakennusta oli melkein yhtä paljon maan
alla kuin maan päälläkin. Jollei palatsi, linna tai kirkko ollut
rakennettu paaluille, kuten Notre-Dame, oli se kaksikerroksinen.
Tuomiokirkoissa oli ylemmän laivan alla, joka yötä päivää loisti
valossa ja kaikui urkujen ja kellojen soittoa, toinen, maanalainen,
matala, pimeä, salaperäinen, sokea ja mykkä kirkko; toisinaan hauta,
toisinaan sekä vankila että hauta. Näillä valtavilla rakennuksilla,
joiden syntyä ja kasvua olemme toisessa kohdassa kuvailleet, ei
ollut ainoastaan perustuksia, vaan niin sanoakseni juuret, jotka
maan alla haarautuivat huoneina, pylväskäytävinä ja portaina aivan
kuin maanpäällinenkin rakennus. Niin olivat kirkot, palatsit ja
linnat vyötäisiään myöten maan sisässä. Rakennuksen kellariholvit
muodostivat toisen rakennuksen, johon laskeuduttiin nousemisen
sijasta ja jonka maanalaiset kerrokset liittyivät maanpäälliseen
kerroskukkulaan aivan kuin rantametsät ja -vuoret kuvastuvat
nurinpäin järven kirkkaaseen kalvoon.

Saint-Antoinen linnassa, Pariisin Oikeuspalatsissa ja Louvressa
olivat nämä maanalaiset rakennukset vankiloita. Näiden vankilain
kerrokset kävivät yhä ahtaammiksi ja pimeämmiksi, kuta syvemmälle
maan sisään ne tunkeutuivat. Niissä oli yhtä monta vyöhykettä
kuin on kasvavan kauhun vivahduksia. Dante ei olisi voinut keksiä
sopivampaa muotoa helvetilleen. Tämä maanalainen vankilasuppilo
huipentui tavallisesti pohjakammioon, johon Dante sijoitti saatanan
ja yhteiskunta kuolemaantuomitun. Kun joku kurja oli kerran sinne
haudattu, sai hän heittää hyvästit päivänvalolle, ilmalle, elämälle,
_ogni speranza._ Hän saattoi sieltä astua vain hirsipuulle tai
roviolle. Joskus hän mätäni sinne. Inhimillinen oikeus nimitti sitä
_unohtamiseksi_. Kuolemaantuomittu tunsi itsensä ja ihmisten välisen
kivi- ja vangin vartija vuoren painon päänsä päällä, ja koko vankila,
tuo valtava linna oli vain suunnaton, monimutkainen lukko, joka sulki
hänet elollisen maailman yhteydestä.

Tällaiseen maanalaiseen kammioon, Ludvig Pyhän kaivauttamiin
vankilakomeroihin, Tournellen _in-pace_-tyrmään oli epäilemättä
pakenemisen pelosta sijoitettu hirtettäväksi tuomittu Esmeralda,
ja hänen päänsä päällä lepäsi koko suunnaton Oikeuspalatsi.
Kärpäsraukka, joka ei olisi voinut liikauttaa sen pienintäkään kiveä!

Sallimus ja yhteiskunta olivat tehneet yhdessä vääryyttä häntä
kohtaan, eikä sellaista onnettomuuden ja kidutuksen ylellisyyttä
olisi tarvittu niin hennon olennon murskaamiseen.

Hän oli siellä pimeyteen haudattuna, suljettuna, eristettynä,
muurattuna. Jos joku olisi nähnyt hänet tässä tilassa, nähtyään
hänen ennen nauravan ja tanssivan auringonpaisteessa, hän
olisi kauhistunut. Kylmänä kuin yö, kuin kuolema, ainoankaan
tuulenhenkäyksen hivelemättä hänen hiuksiaan, ainoankaan ihmisäänen
kantautumatta hänen korviinsa, ainoankaan valonsäteen tunkeutumatta
hänen silmiinsä, kyyristyneenä maahan kahleiden painamana,
vaipuneena leivänpalasen ja vesiruukun viereen pienelle olkikuvolle
vesilätäkköön, joka seinistä tihkuvista pisaroista oli kertynyt
luolan pohjalle, liikahtamatta ja tuskin hengittäenkään hän ei enää
kyennyt tuntemaan edes kärsimystä. Febus, aurinko, päivänvalo,
raikas ilma, Pariisin kadut, tanssi ja suosionosoitukset, suloinen
lemmenlepertely upseerin kanssa, sitten pappi, vanha noita-akka,
tikari, veri, kidutus, hirsipuu, kaikki se tosin vielä häilähteli
hänen sielunsa silmien ohi milloin kauhistavana painajaisena; mutta
se oli enää vain kauheaa, sekavaa taistelua, joka häipyi pimeyteen,
tai etäistä soitantoa, jota kaiuteltiin siellä korkealla maan päällä
ja jota ei enää voinut kuulla siinä syvyydessä, johon tuo onneton oli
vaipunut.

Koko sinä aikana, jonka hän oli siellä ollut, hän ei ollut voinut
valvoa eikä nukkua. Tuossa onnettomassa luolassa hänen oli yhtä
vaikea erottaa valveilla oloa unesta ja unta todellisuudesta kuin
päivää yöstä. Kaikki liikkui hämmentyneenä, särkyneenä, sekavana
ja hajallisena hänen mielikuvituksessaan. Hän ei enää tuntenut, ei
tiennyt, ei ajatellut mitään. Korkeintaan hän unelmoi. Milloinkaan ei
elävä olento ollut vaipunut niin syvään tyhjyyteen.

Tässä huumautuneessa, vilustuneessa, kivettyneessä tilassa hän oli
pari, kolme kertaa hämärästi tajunnut kolinaa, joka syntyi luukun
avaamisesta jossain hänen yläpuolellaan, valon silti tunkeutumatta
aukosta, jonka kautta joku käsi heitti hänelle mustan leivänpalan.
Tämä vanginvartijan ajoittainen käynti oli ainoa side, joka hänet
yhdisti ihmisiin.

Yksi ainoa seikka askarrutti koneellisesti hänen korvaansa: hänen
päänsä yllä tihkui vettä holvin homeisista kivistä, ja yhtä pitkän
väliajan päästä putosi sieltä aina pisara. Hän kuuli tajuttomasti
äänen, joka syntyi tämän pisaran putoamisesta hänen vieressään
olevaan lätäkköön.

Liike, jonka tämä putoava pisara synnytti vesilätäkköön, oli ainoa
elonmerkki hänen vaiheillaan, ainoa kello, joka mittasi aikaa, ainoa
ääni, jonka hänen korvansa erotti kaikesta maan melusta.

Ja lopuksi hän tunsi silloin tällöin tässä lian ja pimeyden
lokaviemärissä jonkin kylmän kulkevan jostain kohden hänen jalkainsa
tai käsivarsiensa yli, ja häntä puistatti.

Miten kauan hän oli siellä ollut, sitä hän ei tiennyt. Hän muisti
vain, että jossain oli julistettu kuolemantuomio jollekin, ja
että hänet oli viety pois, ja että hän oli herännyt äänettömässä
pimeydessä kohmettuneena. Hän oli ryöminyt käsiensä varassa, mutta
silloin olivat rautarenkaat viiltäneet hänen nilkkojaan ja kahleet
kalisseet. Hän oli huomannut, että kaikkialla hänen ympärillään oli
kiviseinä, että hänen allaan oli vain märkä kivikamara ja olkikupo,
mutta ei lamppua eikä ikkuna-aukkoa. Silloin hän oli istuutunut
tälle olkikuvolle ja toisinaan vaihteen vuoksi siirtynyt tähän
tyrmään johtavien kiviportaitten viimeiselle askelmalle. Hetken hän
oli koettanut laskea niitä mustia minuutteja, joita vesipisarain
putoaminen hänelle mittasi, mutta kohta oli tämäkin sairaitten
aivojen surullinen toiminta sammunut itsestään hänen päästään, ja hän
oli jälleen vaipunut tylsyyteen.

Vihdoinkin eräänä päivänä tai eräänä yönä (sillä päivä ja yö olivat
tässä haudassa saman väriset) hän kuuli yläpuoleltaan äänekkäämpää
kolinaa kuin minkä vanginvartija tavallisesti sai aikaan tuodessaan
hänelle leipää ja vettä. Hän kohotti päätään ja näki punertavaa valoa
vilkkuvan tyrmän kattoon laitetun oven tai luukun raoista. Samassa
rämisi raskas rautalukko, luukku natisi ruostuneissa saranoissaan ja
aukeni, ja hän näki lyhdyn, käden ja kahden miehen jalat, ovi kun
oli liian matala, jotta hän olisi voinut nähdä heidän päänsä. Valo
häikäisi niin hänen silmiään, että hänen täytyi sulkea ne.

Kun hän ne jälleen avasi, oli ovi kiinni, lyhty asetettu portaitten
astuimelle, ja muuan yksinäinen mies seisoi hänen edessään. Hänen
yllään oli jalkoihin saakka ulottuva musta vaippa, ja samanvärinen
huppu peitti hänen päänsä. Tuosta olennosta ei näkynyt mitään, ei
kasvoja, ei käsiä. Tytön edessä seisoi vain pitkä, musta käärinliina,
jonka sisällä liikkui jotain. Hän tuijotti hetken tätä kummituksen
tapaista. Kumpikaan ei kuitenkaan virkkanut mitään. Olisi luullut
näkevänsä kahden kuvapatsaan tuijottavan toisiaan. Ainoastaan kaksi
seikkaa osoitti elonmerkkejä tuossa luolassa: lyhdyn kynttilänsydän,
joka rätisi ilman kosteuden vaikutuksesta, ja katosta putoavat
vesipisarat, jotka yksitoikkoisella tipahtelullaan katkoivat tätä
epäsäännöllistä, rätisevää ääntä ja saivat lyhdynvalon väräjämään
öljyisen vesilätäkön värerenkaissa. Vihdoin vanki katkaisi
äänettömyyden:

-- Kuka te olette?

-- Pappi. Tuo sana, äänenpaino ja ääni saivat hänet vapisemaan. Pappi
jatkoi jylhällä äänellä:

-- Oletteko valmis?

-- Mihin?

-- Kuolemaan.

-- Oh! sanoi tyttö, tuleeko se pian?

-- Huomenna.

Hänen päänsä, joka oli kohonnut iloisesti, painui takaisin rinnalle:

-- Siihen on vielä pitkä aika! hän kuiskasi. Miksi eivät he jo tänään?

-- Te olette siis kovin onneton? kysyi pappi hetken vaitiolon jälkeen.

-- Minua viluttaa kovin, vastasi tyttö.

Hän kiersi käsivartensa jalkainsa ympäri, kuten aina tekevät
onnettomat, joita palelee, ja kuten jo olemme nähneet Rolandin tornin
erakon tekevän, ja hänen hampaansa kalisivat.

Pappi näytti tarkastelevan viitan hupun alta vankityrmää.

-- Ilman valoa! ilman tulta! ilman vettä! tämähän on kauheaa!

-- Niin, vastasi tyttö hajamielisenä, jollaiseksi onnettomuus oli
hänet tehnyt. -- Päivä on kaikkia varten. Miksi ei minulle anneta
muuta kuin yö?

-- Tiedättekö, kysyi pappi uuden tauon jälkeen, miksi te olette
täällä?

-- Luulen sen tietäneeni, sanoi tyttö, nostaen laihat sormensa
silmäkulmilleen ikään kuin tukien muistiaan, -- mutta en muista sitä
enää.

Äkkiä hän alkoi itkeä lapsen lailla.

-- Tahtoisin päästä pois täältä, herra. Minun on kylmä, minua
pelottaa, ja täällä on eläimiä, jotka tulevat minun päälleni.

-- No, seuratkaa minua.

Ja pappi tarttui hänen käsivarteensa. Tuo onneton tyttö oli jo aivan
kohmeessa, mutta tämä käsi tuntui kuitenkin hänestä kylmältä.

-- Oh! kuiskasi hän, -- se on kuoleman jäinen käsi. Kuka te olette?

Pappi nosti päähineensä. Tyttö katsoi. Siinä olivat nuo synkeät
kasvot, jotka olivat häntä niin kauan vainonneet, tuo demoninpää,
joka oli ilmestynyt Falourdelin luona hänen jumaloidun Febuksensa
pään viereen, nuo silmät, joiden hän oli viimeksi nähnyt välkähtävän
tikarin vieressä.

Tämä olento, joka aina oli vaikuttanut hänen elämäänsä niin
kohtalokkaasti, saattanut hänet onnettomuudesta toiseen ja viimein
mestauslavalle, herätti hänet tylsyyden tilasta. Hänestä tuntui siltä
kuin jokin harson tapainen, joka oli hämärtänyt hänen muistiaan,
olisi revennyt rikki. Hänen kammottavan seikkailunsa kaikki vaiheet
öisestä kohtauksesta Falourdelin luona kuolemantuomioon saakka
Tournellessa palasivat yhtaikaa hänen muistiinsa, eivät enää
sekavina ja hämärinä, kuten vielä äsken, vaan selvinä, räikeinä,
voimakkaina, elävinä ja hirvittävinä. Nuo hiukan kalvenneet, hänen
myöhempäin kärsimystensä osittain haihduttamat muistot, ne elävöitti
uudelleen tuo tumma olento hänen edessään, aivan kuin tulen hohde
saa sympaattisella musteella kirjoitetut näkymättömät kirjaimet
ilmestymään valkealle paperille. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki
hänen sydänhaavansa aukeaisivat uudelleen ja vuotaisivat verta.

-- Oh! huudahti hän peittäen käsillä silmiään ja koko ruumis
kouristuksenomaisesti vapisten, -- pappi!

Hänen käsivartensa vaipuivat sitten voimattomina alas ja hän jäi
istumaan pää painuksissa, katse maahan luotuna, mykkänä ja vapisevana.

Pappi yhä tuijotti häntä kuin haarahaukka, joka kauan on kaarrellut
viljaan kyyristyneen leivosen yläpuolella, ääneti lyhentänyt kauheita
kierroksiaan ja yhtäkkiä nopeasti kuin salama iskenyt uhriinsa ja
pitelee sitä huohottaen kynsissään.

Tyttö kuiskaili:

-- Päättäkää työnne! antakaa viimeinen isku! -- Ja hän painoi
kauhistuen päänsä olkapäittensä väliin kuin lammas, joka odottaa
teurastajan moukariniskua.

-- Herätänkö minä teissä kauhua? sanoi pappi viimein.

Tyttö ei vastannut.

-- Pelkäättekö te niin minua? toisti pappi.

Tytön huulet venähtivät aivan kuin hän olisi hymyillyt.

-- Kyllä, sanoi tyttö, -- pyöveli leikittelee kuolemaantuomitun
kanssa. Jo kuukausimääriä hän on minua vainonnut, uhkaillut ja
pelotellut! Hyvä Jumala, miten onnellinen olisinkaan ollut ilman
häntä! Hän se on syössyt minut tähän kadotukseen! Armias taivas! Hän
se on surmannut minun... hän se on surmannut hänet! Febukseni!

Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja virkkoi kohottaen katseensa pappiin:

-- Oh! kurja! kuka te olette? Mitä olen teille tehnyt? Te vihaatte
siis minua kauheasti? Oi! miksi, miksi?

-- Minä rakastan sinua! huudahti pappi. Tytön nyyhkytykset katkesivat
äkkiä. Hän katseli pappia tylsin ilmein. Tämä oli vaipunut polvilleen
ja ahmi häntä palavin katsein.

-- Kuuletko? minä rakastan sinua! huudahti hän uudelleen.

-- Mikä rakkaus! sanoi onneton tyttö väristen. Pappi vastasi:

-- Tuomitun sielun rakkautta.

Kumpikin oli hetken vaiti mielenliikutustensa painon musertamana,
pappi mielettömänä, tyttö tylsänä.

-- Kuule, sanoi pappi viimein, ja hän oli omituisesti tyyntynyt.
Saat tietää kaikki! Tahdon sanoa sinulle, mitä en tähän saakka ole
uskaltanut edes itselleni tunnustaa tutkiessani salaa omaatuntoani
noina syvinä yön hetkinä, jolloin on niin pimeä, että tuntuu siltä
kuin Jumalakaan ei näkisi meitä. Kuule. Ennen kuin tulin tuntemaan
sinut, neitoseni, olin onnellinen...

-- Niin minäkin! huokasi tyttö väsyneesti.

-- Älä keskeytä minua. -- Niin, olin onnellinen, ainakin luulin
olevani. Olin puhdas, ja sieluni oli täynnä kuulasta kirkkautta.
Ei kenenkään pää kohonnut ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin minun.
Papeille olin esikuvana siveydessä, oppineille opissa. Niin, tiede
oli minulle kaikki kaikessa. Se oli sisareni ja sisar tyydytti minua.
Vuosien kuluessa vasta minussa heräsi muita ajatuksia. Useammin kuin
kerran olin tuntenut vereni vavahtavan nähdessäni naisvartalon.
Tämä luonnon ja veren voima, jonka järjettöminä nuoruusvuosinani
luulin kokonaan tukahuttaneeni, oli useammin kuin kerran
kouristuksenomaisesti järkyttänyt niitä lupausten rautaisia kahleita,
jotka kytkivät minut, kurjan, alttarin kylmiin kiviin. Mutta paasto,
rukous, opinnot ja luostarin lihankidutus olivat jälleen saattaneet
sielun ruumiin herraksi. Lisäksi kartoin naisia. Eikä minun
tarvinnut muuta kuin avata kirja, kun jo aivojeni epäpuhdas sauhu
haihtui tieteen loiston tieltä. Ja hetken kuluttua tunsin maisten
raskaitten seikkojen häviävän kaukaisuuteen. Olin jälleen tyynenä,
häikäistyneenä ja kirkastuneena ikuisen totuuden rauhallisen säteilyn
piirissä. Niin kauan kuin paholainen lähetti minua kiusaamaan vain
häilyviä naishahmoja, joita silmäni havaitsi kirkoissa, kaduilla
ja kedoilla ja jotka tuskin enää palasivat unelmiini, voitin sen
helposti. Mutta Jumalan syytä on, ettei kamppailuni jatkunut yhtä
voitollisena, sillä hän ei ole suonut ihmiselle voimia paholaisen
voittamiseen. -- Kuule. Eräänä päivänä...

Tässä pappi keskeytti, ja vanki kuuli hänen rinnastaan kohoavan
huokauksia, joiden repäisy muistutti ruisrääkän ääntä.

Hän jatkoi:

-- Eräänä päivänä nojasin kammioni ikkunalautaa vasten...

-- Mitä kirjaa luin? Oh! en muista, pääni on pyörällä... Luin siis.
Ikkuna oli torille päin. Kuulin tamburiinin ja soiton ääniä. Äkäisenä
siitä, että minua siten häiritään unelmissani, katsahdan torille.
Mitä näin, sen näki muutkin kuin minä, mutta tuo näky ei ollut
hyväksi ihmissilmille. Keskellä toria, -- oli keskipäivä, kirkas
auringonpaiste, -- tanssi muuan olento. Niin kaunis olento, että
Herramme Jeesus olisi varmaan valinnut hänet Pyhäksi Neitsyeksi ja
äidikseen ja tahtonut syntyä hänestä, jos tuo olento olisi elänyt
silloin, kun Herramme otti ihmisen hahmon! Hänen silmänsä olivat
mustat ja säteilevät, hänen hiuksensa mustat, lukuunottamatta
muutamia hiussuortuvia, jotka auringonsäteissä hohtivat
kultasäikeinä. Hänen jalkansa häipyivät liikkeisiin kuin nopeasti
pyörivän pyörän puolaimet. Hänen mustiin hiuksiinsa päälaella ja
hänen hiuspalmikoihinsa oli kiinnitetty joukko metallihelyjä,
jotka kimaltelivat auringonpaisteessa ja ympäröivät hänen otsansa
tähtikruunulla. Hänen helyillä koristettu pukunsa hohti sinisenä
ja välkehtivänä kuin kesäyö. Hänen notkeat, ruskeat käsivartensa
liehuivat hänen vartalonsa vaiheilla kuin olkavyöt. Hänen vartalonsa
muodot olivat hämmästyttävän kauniit. Oh! tuo loistava olento, joka
auringonpaisteessakin säteili omituista valoa!... Oi! neitonen, se
olit sinä. -- Hämmästyneenä, hurmaantuneena ja ihastuneena jäin
katselemaan sinua. Minä katselin sinua niin, että yhtäkkiä vavahdin
kauhistuksesta; tunsin kohtalon tarttuvan minuun.

Pappi vaikeni jälleen mielenliikutuksesta hetkiseksi. Sitten hän
jatkoi.

-- Jo puoliksi lumottuna koetin tarrautua kiinni johonkin
ehkäistäkseni lankeemustani. Muistelin niitä ansoja, joita saatana
oli jo virittänyt tielleni. Olento, jonka edessäni näin, oli niin
yli-inhimillisen kaunis, ettei sellainen voi olla peräisin muualta
kuin taivaasta tai helvetistä. Hän ei ollut tavallinen, pienestä
multalohkareesta tehty tyttö, jota niukasti valaisi naissielun
häilyvä liekki. Hän oli enkeli! mutta pimeyden enkeli, lieskojen
enkeli, ei valon. Tätä miettiessäni näin vieressäsi vuohen,
hornanelukan, joka katseli minua nauraen. Keskipäivän aurinko sai
sen sarvet hohtamaan tulelta. Silloin luulin näkeväni paholaisen
ansan, enkä enää epäillyt, että tulit helvetistä, ja että olit minun
turmioni. Uskoin niin.

Tässä pappi katsoi tarkasti vankia ja lisäsi kylmästi:

-- Uskon niin vieläkin. -- Lumous vaikutti kuitenkin vähitellen;
sinun tanssisi pyöri päässäni; tunsin tuon salaperäisen taian
kietovan minut pauloihinsa; sielunvoimani, joiden olisi pitänyt
valvoa, olivat nukahtaneet; ja minä vaivuin nautinnolla tuohon uneen
aivan kuin lumikinokseen kuoleva. Äkkiä aloit laulaa. Mitä saatoin
tehdä, minä kurja? Sinun laulusi oli vielä lumoavampaa kuin tanssisi.
Tahdoin paeta. Mahdotonta. Olin naulittu, juurtunut kiinni maahan.
Minusta tuntui kuin permantoni marmorilaatat olisivat kohonneet
polviini saakka. Minun täytyi jäädä paikalleni loppuun saakka.
Jalkani olivat kuin jäätä, päätäni kuumotti. Vihdoin säälit ehkä
minua; sinä lakkasit laulamasta ja lähdit pois. Tuon häikäisevän
ilmestyksen heijastus, tuon lumoavan laulun kaiku kuoli vähitellen
silmistäni ja korvistani. Silloin vaivuin ikkunasyvennykseeni
jäykempänä ja voimattomampana kuin jalustaltaan syösty kuvapatsas.
Iltakellot herättivät minut. Nousin, pakenin, mutta voi! sisässäni
oli sortunut jotain, joka ei kyennyt enää nousemaan, sieluuni oli
tullut jotain, jota en voinut paeta.

Taas hän oli hetken vaiti ja jatkoi:

-- Niin, siitä päivästä lähtien oli minussa mies, jota en tuntenut.
Koettelin kaikkia parannuskeinojani, luostaria, alttaria, työtä,
kirjoja. Hullutusta! Oh! miten ontolta kaikuukaan tiede, kun siihen
epätoivon vimmalla iskee intohimoa tulvivan pään! Tiedätkö, neito,
mitä siitä lähtien aina näin kirjan ja itseni välillä? Sinut, sinun
varjosi, sen valoisan ilmestyksen kuvan, joka eräänä päivänä oli
väikkynyt edessäni. Mutta tällä kuvalla ei enää ollut samaa väriä; se
oli tumma, synkkä, pimeä niin kuin se musta rengas, joka kauan seuraa
silmää, kun varomattomasti on katsonut aurinkoon.

Kun en päässyt siitä irti, kun alati kuulin sinun laulusi soivan
korvissani, kun aina näin jalkojesi tanssivan messukirjallani, kun
aina öisin unessa tunsin sinun muotojesi koskettavan ihoani, tahdoin
nähdä sinut, koskettaa sinua, tietää kuka olet, nähdä, olitko sinä
sen ihannekuvan kaltainen, joka minulla oli sinusta muistossani,
ehkä särkeä todellisuudella unelmani. Joka tapauksessa toivoin uuden
vaikutelman heikentävän ensimmäistä, ja tuo ensimmäinen oli käynyt
niin väkeväksi, etten kestänyt sen muistoa. Etsin sinua. Näin sinut.
Miten onnetonta! Kun olin nähnyt sinut kaksi kertaa, tahdoin nähdä
sinut tuhat kertaa, tahdoin nähdä sinut aina. Silloin, -- miten
pysytellä tällä luisuvalla pinnalla? -- silloin en enää ollut oma
itseni. Paholainen oli sitonut siipiini nuoran, jonka toisen pään
hän oli kiinnittänyt sinun nilkkaasi. Sinun laillasi aloin harhailla
ja kuljeksia pitkin katuja. Odottelin sinua porttikäytävissä,
kuulostelin sinua kadunkulmissa ja tähystelin sinua tornini
korkeudesta. Joka ilta palasin takaisin yhä hurmaantuneempana, yhä
epätoivoisempana, yhä lumotumpana, yhä kadotetumpana!

Olin saanut tietää kuka olit: mustalainen, kiertolainen, gitana,
zingara. Ei enää epäilystäkään, että olit noita! Kuule. Toivoin,
että oikeudenkäynti vapauttaisi minut lumouksesta. Muuan noita oli
loihtinut Bruno d'Astin, hän poltatti noidan ja parani. Tiesin sen.
Tahdoin koettaa tätä keinoa. Koetin ensin saada kielletyksi sinun
esiintymisesi Notre-Damen torilla toivoen unohtavani sinut, jollet
enää palaisi. Sinä et välittänyt siitä. Sinä palasit. Silloin johtui
mieleeni ryöstää sinut. Yritin eräänä yönä. Meitä oli kaksi. Sinä
olit jo vallassamme, kun tuo kurja upseeri saapui. Hän vapautti
sinut. Hän aiheutti siten sinun onnettomuutesi, minun onnettomuuteni
ja oman onnettomuutensa. Vihdoin, kun en tiennyt mitä tehdä, annoin
sinut epätoivoissani ilmi kirkollisvirastolle. Luulin paranevani
samoin kuin Bruno d'Ast. Hämärästi ajattelin myös, että oikeusjuttu
saattaa sinut valtaani, että vankilassa saavuttaisin sinut, että
olisit minun, ettet siellä voisi paeta minua, että olit omistanut
minut kyllin kauan, jotta minunkin piti vuorostani saada omistaa
sinut. Kun kerran pahaan antautuu, niin tehtäköön sitä kunnolla.
Hullua on pysähtyä puoliväliin hirviömäisyyden tiellä! Rikollisuuden
äärimmäisyydellä on viehätyksensä. Se voi saada papin ja noidan
sulautumaan nautintoon vankilakomeron olkiläjällä!

Annoin siis sinut ilmi. Silloin juuri sinua säikäytin kohdatessamme.
Salahanke, jota suunnittelin sinua vastaan, myrsky, jota keräsin
pääsi päälle, puhkesi minusta uhkauksina ja salamoina. Minä epäröin
kuitenkin yhä. Suunnitelmallani oli kauhistuttavat puolensa, jotka
saivat minut peräytymään.

Ehkäpä olisin hylännyt sen, ehkäpä olisi kamala ajatukseni kuihtunut
aivoihini kantamatta hedelmää. Uskoin, että olisi minun vallassani
jatkaa tai keskeyttää oikeudenkäynti. Mutta kaikki pahat ajatukset
ovat järkähtämättömiä ja tahtovat muuttua teoiksi; ja siinä kohdassa,
missä luulin itseäni kaikkivoivaksi, olikin kohtalo voimakkaampi
minua. Voi! Kohtalo se oli, joka tarttui sinuun ja jätti sinut sen
koneen kauhealle pyörälaitteelle, jonka minä olin pirullisesti
suunnitellut! -- Kuule. Lopetan kohta.

Eräänä päivänä, -- eräänä toisena aurinkoisena päivänä, -- näin
kulkevan ohitseni miehen, joka lausui nimesi ja nauroi katse
himokkaana. Kirous! minä seurasin häntä. Lopun tiedät. Hän vaikeni.
Tyttö ei saanut esille muuta sanaa kuin:

-- Oi Febukseni!

-- Ei sitä nimeä! sanoi pappi ja tarttui rajusti hänen käteensä. Älä
lausu sitä nimeä! Oh! meitä kurjia, tuo nimi on meidät tuhonnut!
Tai oikeammin, me olemme tuhonneet toinen toisemme kohtalon
selittämättömässä leikissä! -- Sinä kärsit, eikö niin? Sinun on
kylmä, yö sokaisee sinut, vankila ympäröi sinua, mutta ehkä sinulla
vielä on jokin valo sielusi pohjalla, vaikkapa vain lapsellinen
rakkautesi tuota tyhjää miestä kohtaan, joka leikitteli sydämelläsi!
Mutta minä! minä kannan vankilaa sisässäni, sisälläni on talvi, jää,
epätoivo, minulla on yö sielussani. Tiedätkö, mitä olen kärsinyt?
Olen ollut läsnä sinua tuomittaessa. Olen istunut kirkollisviraston
jäsenten penkillä. Niin, yhden tuollaisen papinkaavun alla
vääntelehti tuomittu sielu. Olin siellä, kun sinut tuotiin sinne;
olin siellä, kun sinua kuulusteltiin. -- Sudenluola! -- Näin oman
rikokseni, oman hirsipuuni vähitellen kohoavan sinun pääsi ylle!
Olin läsnä jokaisen todistuksen, jutun kaikkien vaiheiden aikana;
olisin voinut lukea joka askeleesi tuolla kärsimysten polulla; olin
läsnä silloinkin, kun tuo kauhea peto... -- Oh! en ollut ottanut
huomioon kidutusta! -- Kuule. Seurasin sinua kidutuskammioon. Näin
pyövelien saastaisten käsien riisuvan sinua ja käsittelevän sinua
puolialastomana. Näin sinun jalkasi, tuon jalan, josta olisin antanut
keisarikunnan saadakseni sitä suudella ja kuolla, tuon jalan, joka
olisi tuottanut minulle tavatonta nautintoa murskatessaan pääni,
näin sen suljettavan tuohon kauheaan kenkään, joka murskaa elävän
olennon jäsenen veriseksi möhkäleeksi. Oh! minua kurjaa! nähdessäni
tuon, viilsin rintaani tikarilla, joka minulla oli viittani alla.
Kuullessani kirkaisusi, työnsin sen lihaani; vielä toinen huuto, ja
minä olisin iskenyt sen sydämeeni! Katso. Luulen, että siitä yhä
vuotaa verta.

Hän avasi kaapunsa. Hänen rinnassaan oli todellakin kuin tiikerin
kynnen repäisemä viilto, ja hänen kyljessään oli suuri, vielä avoin
haava.

Vanki peräytyi kauhistuneena.

-- Oh! sanoi pappi, sääli minua, neito! Sinä luulet olevasi onneton,
voi! voi! sinä et tiedä, mitä onnettomuus on! Oh! rakastaa naista!
olla pappi! vihattu! rakastaa häntä sielunsa koko raivolla, tuntea
että hänen pienimmästäkin hymyilystään antaisi verensä, henkensä,
maineensa, pelastuksensa, kuolemattomuutensa ja ikuisuutensa, tämän
ja tulevan elämänsä; valittaa, ettei ole kuningas, nero, keisari,
arkkienkeli, jumala voidakseen asettaa hänen jalkainsa juureen
vielä suuremman orjan; kiinnittää häneen yötä päivää unelmansa ja
ajatuksensa; ja nähdä hänen rakastuvan sotilastakkiin! eikä omistaa
hänelle tarjottavaksi kuin tahratun papinkauhtanan, joka hänessä
herättää pelkoa ja inhoa! Olla mustasukkaisena ja raivoisana läsnä,
kun hän tuhlaa kurjalle, typerälle narrille rakkauden ja kauneuden
aarteita! Nähdä tämän ruumiin, jonka muodot polttavat, tämän suloisen
poven, tämän ihon sykkivän ja punastuvan toisen suudelmista!
Oi taivas! rakastaa hänen jalkaansa, hänen käsivarttaan, hänen
olkaansa, uneksia hänen sinisistä suonistaan, hänen päivettyneestä
ihostaan ja vääntelehtiä yökaudet kammionsa paasilla ja nähdä
kaikkien hänelle unelmoimainsa hyväilyjen muuttuvan kidutukseksi!
Nähdä ponnistustensa tuloksena hänen lepäävän kidutuslavitsalla!
Oh! ne ovat todellakin helvetin tulessa kuumennetut pihdit! Oh!
onnellinen hän, joka sahataan kahden laudan välissä tai sidotaan
neljän hevosen revittäväksi! -- Tiedätkö, mitä kidutusta on tuntea
pitkinä öinä suontensa sytevän, sydämensä pakahtuvan, ohimoittensa
takovan, hampaittensa pureskelevan käsiä; säälimättömiä pyöveleitä,
jotka lakkaamatta kääntelevät onnetonta samassa rakkauden,
mustasukkaisuuden ja epätoivon ajatuksessa kuin hehkuvassa
paahtimossa! Armoa, neito! hetkinen lievitystä! hieman tuhkaa tälle
hiilloshehkulle! Minä vannotan sinua, kuivaa hikihelmet, jotka
virtaavat otsaltani! Tyttö! kiduta minua toisella kädellä, mutta
hyväile toisella! Sääliä, neito! Sääli minua!

Pappi vääntelehti vesilätäkössä ja kolhi päätään porraskivien
kulmiin. Neitonen kuunteli ja katseli häntä. Kun hän oli lopettanut
väsyneenä ja huohottavana, toisti tyttö puoliääneen:

-- Oi Febukseni!

Pappi ryömi polvillaan hänen luokseen.

-- Minä rukoilen sinua, hän huusi, jos sinulla on sydän rinnassasi,
älä työnnä minua pois! Oh! minä rakastan sinua! olen kurja olento!
Kun lausut tuon nimen, onneton, on kuin hampaillasi repisit
riekaleiksi kaikki sydämeni säikeet! Armoa! jos tulet helvetistä,
seuraan sinua sinne. Olen tehnyt kaikki valmistukset. Helvetti, jossa
sinä olet, on minun paratiisini, sinun näkemisesi on suloisempi
kuin Jumalan näkeminen! Oh! sano! et siis tahdo olla minun? Sinä
päivänä, jona nainen hylkäisi sellaisen rakkauden, uskoin vuortenkin
liikkuvan. Oh! jospa tahtoisit!... Oh! miten onnelliset me
olisimmekaan! Me pakenisimme, -- minä auttaisin sinua pakenemaan, --
me lähtisimme jonnekin, me etsisimme maailmasta seudun, jossa aurinko
loistaisi kirkkaimmin, jossa puut olisivat vehmaimmat, jossa taivaan
sini olisi kuulain. Me rakastaisimme toisiamme, meidän sielumme
sulaisivat yhteen, ja meidät liittäisi toisiimme sammumaton jano,
jota me yhdessä alati vaimentaisimme tyhjentymättömän rakkautemme
maljalla!

Tyttö keskeytti hänet purskahtamalla kamalaan nauruun.

-- Katsokaa, hyvä isä! teidän kyntenne ovat veressä!

Pappi oli hetken kuin kivettyneenä, katse kiinnittyneenä käteen.

-- No niin! hän virkkoi viimein omituisen lempeästi, häpäise minua,
pilkkaa minua, muserra minut! mutta tule, tule! Nopeasti! Huomenna,
sanon minä sinulle. Grèven hirsipuussa, tiedäthän? Se on aina
valmiina. Se on kauheata! Nähdä sinut noilla pyövelinrattailla! Oh!
armoa! -- Nyt vasta täysin tunnen, miten sinua rakastan. -- Oi!
seuraa minua. Sinä opit vähitellen minua rakastamaan, sitten kun olen
pelastanut sinut. Vihaa minua niin kauan kuin haluat. Mutta tule.
Huomenna! huomenna! hirsipuu! sinun teloituksesi! Oh! vapahda minut!
säästä minua!

Hän tarttui tytön käsivarteen, hän oli hämmentyneen näköinen, hän
tahtoi laahata tytön mukanaan pois. Tyttö kiinnitti häneen lujan
katseen.

-- Miten on käynyt minun Febukseni?

-- Voi! sanoi pappi päästäen hänen käsivartensa, -- te olette
säälitön!

-- Miten on käynyt Febuksen? toisti tyttö kylmästi.

-- Hän on kuollut! huusi pappi.

-- Kuollut! sanoi tyttö yhtä jäisesti ja liikahtamatta; miksi siis
puhutte minulle elämästä?

Pappi ei kuunnellut häntä.

-- Oi! niin, hän sanoi kuin puhellen itsekseen, -- hän on kuollut.
Terä painui syvälle. Luulen, että kärki lävisti sydämen. Oh! koko
elämäni oli tikarin kärjessä!

Tyttö hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivoisa tiikeri ja työnsi hänet
portaitten astuimille yliluonnollisella voimalla.

-- Mene, hirviö! mene, murhamies! anna minun kuolla! Olkoon meidän
molempain veremme ikuisena häpeätahrana sinun otsallasi! Antautua
sinulle, pappi! ei koskaan! ei koskaan! Ei mikään voi yhdistää meitä,
ei edes helvetti! Mene, kirottu! Ei koskaan!

Pappi oli kompastunut portaille. Hän irroitti ääneti jalkansa
viittansa liepeistä, otti lyhtynsä ja alkoi hitaasti astua portaita
ylös, avasi oven ja astui ulos.

Mutta samassa näki tyttö hänen päänsä uudelleen ilmestyvän esiin;
hänen kasvonsa olivat kauhistuttavan näköiset, ja hän huusi tytölle
raivosta ja epätoivosta käheällä äänellä:

-- Sanon sinulle, että hän on kuollut!

Tyttö kaatui kasvoilleen maahan; eikä vankilakomerosta kuulunut enää
muuta ääntä kuin väreilevään vesilätäkköön putoavan pisaran huokaus.




V. Äiti


Luulen, ettei maailmassa ole mitään hymyilevämpää kuin äidin
sielussa heräävät ajatukset hänen katsellessaan lapsensa pientä
kenkää, varsinkin jos se on juhla-, sunnuntai- ja kastekenkä, joka
on koruommeltu anturaa myöten ja jolla lapsi ei vielä ole astunut
askeltakaan. Tuo kenkä on niin soma ja pienoinen ja sillä on
niin mahdoton kävellä, että äidistä tuntuu siltä kuin hän näkisi
lapsensa. Hän hymyilee sille, hän suutelee sitä, hän puhelee sille.
Hän kyselee, voiko jalka todella olla niin pieni; ja jos lapsi on
poissa, riittää tuo siro kenkä loihtimaan hänen silmiensä eteen
tuon suloisen ja avuttoman olennon. Hän luulee näkevänsä sen, hän
näkee sen täydelleen, ilmielävänä, iloisena, hienoine käsineen,
pyöreine paineen, puhtoisine huulineen, kirkkaine silmineen, joiden
valkuaiset sinertävät. Jos on talvi, ryömii se matolla, kapuaa
vaivalloisesti jakkaralle, ja äiti vapisee pelosta, että se joutuisi
liian lähelle tulta. Jos on kesä, ryömii se pihalla, puutarhassa,
repii ruohoa kivien raoista, katselee ihmetellen mutta pelotta
suuria koiria ja suuria hevosia, leikkii näkinkengillä, kukilla ja
saa puutarhurin murisemaan, kun hän huomaa hiekkaa kukkalavoissa ja
multaa käytävillä. Kaikki on yhtä nauravaa, hohtavaa ja leikkivää sen
ympärillä kuin se itsekin, tuulenhenkäys ja auringonsädekin, jotka
kilvan leikkivät sen kiharoilla. Kaiken tämän loihtii tuo pieni kenkä
äidin silmien eteen ja saa hänen sydämensä sulamaan kuin tuli vahan.

Mutta kun hän on kadottanut lapsensa, muuttuvat nämä tuhannet
iloiset, ihastuttavat ja hellät, pienen kengän ympärillä parveilevat
kuvat kauheiksi. Tuo pieni soma kenkä on silloin vain kidutuskoje,
joka alati haavoittaa äidin sydäntä. Sama säie värähtelee yhä, syvin
ja herkin säie; mutta hyväilevän enkelin asemesta on häntä paholainen
kiduttamassa.

Eräänä aamuna, kun toukokuun aurinko juuri nousi tuollaiselle
tummansiniselle taivaalle, jollaista taustaa vastaan Garofalo
mielellään asettaa ristiltäottamisensa, kuuli Rolandin tornin
erakko rattaitten räminää, kavioiden kapsetta ja kahleitten kalinaa
Grève-torilla. Hän ei siihen suurestikaan kiinnittänyt huomiotaan,
vaan sipaisi hiukset korviensa eteen, ettei kuulisi mitään, ja
painautui polvilleen tarkastelemaan tuota elotonta esinettä, jota
hän jo viisitoista vuotta oli jumaloinut. Kuten jo olemme sanoneet,
oli tämä pieni kenkä koko hänen maailmansa. Kaikki hänen ajatuksensa
kohdistuivat siihen, eivätkä jättäisi sitä ennen kuin kuolemassa.
Miten paljon katkeria kirouksia, liikuttavia valituksia, rukouksia ja
huokauksia hän oli tuon ruusunpunaisen, sievän silkkikengän vuoksi
kohottanut taivasta kohden, sen tiesi yksin Rolandin tornin pimeä
komero. Ei milloinkaan ole enempää epätoivoa vuodatettu sievemmän ja
suloisemman esineen ylle.

Tänä aamuna hänen tuskansa tuntui purkautuvan vielä valtavammalla
voimalla kuin tavallisesti, ja hänen kuultiin valittavan korkealla ja
yksitoikkoisella sydäntävihlovalla äänellä.

-- Voi tyttöseni! hän sanoi, -- tyttöseni! pieni rakas lapsiraukkani!
en siis näe sinua enää koskaan! Kaikki on siis lopussa! Minusta
tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen! Hyvä Jumala, hyvä Jumala,
olisi ollut parempi, ettei sitä minulle olisi annettukaan, kuin että
se niin pian otettiin pois. Et siis tiedä, että meidän lapsemme
ovat meidän lihaamme ja vertamme, ja ettei lapsensa kadottanut äiti
enää usko Jumalaan? -- Voi! minua kurjaa, kun lähdin ulos tuona
päivänä! -- Herra! Herra! koska noin saatoit riistää hänet minulta,
et varmasti milloinkaan ollut nähnyt minua hänen kanssaan, kun
ilosta säteillen lämmittelin häntä tulen ääressä, kun hän minulle
nauroi ja ojenteli käsiään minua kohden, kun astutin hänen pikku
jalkojaan rintaani pitkin huulilleni saakka? Oh! hyvä Jumala, jos
olisit nähnyt sen, olisit armahtanut iloani, et olisi ottanut minulta
ainoata rakkautta, joka vielä sydämessäni asusti! Olinko siis niin
kurja olento, Herra, että et voinut suoda minulle katsettakaan
ennen kuin minut tuomitsit? -- Oi, voi! tässä on kenkä; mutta
missä on jalka? missä ovat hänen muut jäsenensä? missä on lapsi?
Tyttöseni, tyttöseni! mitä he ovat sinulle tehneet? Herra, anna
hänet minulle takaisin! Viisitoista vuotta olen kuluttanut polviani
rukoillen sinua, Jumalani; eikö se riitä? Anna hänet minulle,
päiväksi, tunniksi, hetkeksi, hetkeksi, Herra! ja syökse minut
sitten iankaikkisesti helvettiin! Oh! jospa tietäisin missä liehuu
palanenkaan sinun viittasi lievettä, tarttuisin molemmin käsin siihen
kiinni enkä päästäisi sinua ennen kuin olet antanut minulle takaisin
lapseni! Etkö lainkaan sääli hänen pientä somaa kenkäänsä, Herra?
Voitko tuomita äitiraukan viidentoista vuoden kuolemanrangaistukseen?
Pyhä Neitsyt! taivaan Pyhä Neitsyt! minun Jeesus-lapseni ovat he
ottaneet minulta, he ovat hänet varastaneet, he ovat syöneet hänet
kedolla, he ovat juoneet hänen verensä, he ovat kalvaneet hänen
luunsa! Pyhä Neitsyt, sääli minua! Tyttöseni! Tahdon tyttöseni!
Mitä välitän siitä, että hän on paratiisissa? En tahdo teidän
enkeliänne, tahdon lapseni! Olen leijona ja tahdon penikkani. -- Oh!
minä vääntelehdin maassa ja murskaan otsani seinään ja tuomitsen
itseni ja kiroan sinut, Herra, jollet anna minulle lastani takaisin!
Näethän, miten käsivarteni ovat haavoilla, Herra! Eikö hyvä Jumala
säälikään ihmistä? -- Oh! anna minulle vain suolaa ja mustaa leipää,
kunhan annat minulle tyttöni, aurinkoni lämmittämään minua! Oi!
Herra Jumala, olen vain vaivainen syntinen, mutta lapseni teki minut
hurskaaksi. Olin jumalaapelkäävä rakkaudesta häneen, ja minä näin
sinut taivaassasi hänen hymyilynsä lävitse aivan kuin ikkunasta. --
Voi! anna vain kerran, yhden kerran vielä, yhden ainoan kerran minun
asettaa tämä kenkä hänen somaan, pieneen, ruusuiseen jalkaansa, ja
minä kuolen sinua siunaten, Pyhä Neitsyt! -- Ah! viisitoista vuotta!
hän on jo suuri nyt! -- Onneton lapsi! mitä! on siis totta, etten
enää saa nähdä häntä, en edes taivaassa! sillä sinne en minä pääse.
Oh! miten kurjaa! Tässä on hänen kenkänsä, ja siinä on kaikki!

Onneton oli heittäytynyt pikku kengän ylle, joka oli ollut hänen
lohtunsa ja epätoivonsa niin monen vuoden aikana, ja hänen tuskansa
purkautui yhtä sydäntäsärkevinä huokauksina kuin ensimmäisenä
päivänä. Sillä lapsensa kadottaneesta äidistä on aina ensimmäinen
päivä. Sellaiset surut eivät vanhene milloinkaan. Surupuvut kuluvat
ja haalistuvat: sydän pysyy mustana.

Tänä hetkenä kuului raikkaita ja iloisia lastenääniä kopin
ulkopuolelta. Joka kerta kun tuo äiti raukka näki tai kuuli lapsen
lähestyvän, ryntäsi hän hautakammionsa pimeimpään kolkkaan, ja
näytti siltä kuin hän olisi halunnut iskeä päänsä kiviseinän sisään,
jotta ei kuulisi niiden ääntä. Tällä kertaa hän päinvastoin nousi
kuin unesta havahtuen ja kuunteli ahnaasti. Joku poikanen sanoi: --
Nähkääs, tänään hirtetään mustalaistyttö.

Yhtä äkkinäisellä hyppäyksellä kuin olemme nähneet hämähäkin
syöksähtävän sen verkkoon tarttuneen kärpäsen kimppuun hän ryntäsi
aukolle, joka kuten tiedämme, oli Grève-torille. Vakituista
hirsipuuta vasten oli todellakin asetettu portaat, ja teloittaja
järjesteli parhaillaan sateen ruostuttamia vitjoja. Hänen ympärillään
oli jonkin verran väkeä.

Nauravien poikasten parvi oli jo kaukana. Säkkinainen odotti
ohikulkijaa, jolta voisi kysyä. Hän havaitsi aivan komeronsa vieressä
papin, joka oli lukevinaan julkista messukirjaa, mutta jota ei
niinkään paljon kiinnostanut rautaristikon taakse asetettu kirja kuin
hirsipuu, johon hän silloin tällöin heitti synkän ja aran katseen.
Hän tunsi hänet Josas'n herra arkkidiakoniksi, pyhäksi mieheksi.

-- Arvoisa isä, hän kysyi, kuka tuolla hirtetään?

Pappi katsoi häneen eikä vastannut; hän toisti kysymyksensä. Silloin
pappi sanoi: -- En tiedä.

-- Tässä oli lapsia, jotka sanoivat, että se on mustalaistyttö,
jatkoi erakko.

-- Luultavasti, vastasi pappi.

Silloin päästi Paquette la Chantefleurie hyeenannaurun.

-- Sisar, sanoi arkkidiakoni, vihaatteko noin julmasti
mustalaisnaisia?

-- Vihaanko? huudahti erakko; -- he ovat noitia, lapsenvarkaita!
He ovat minulta ryöstäneet pikku tyttöni, lapseni, ainoan lapseni!
Minulla ei ole enää sydäntä. He ovat sen syöneet!

Hän oli kauhean näköinen. Pappi katseli häntä kylmästi.

-- On erittäinkin eräs, jota vihaan ja jota olen kironnut, jatkoi
erakko; -- se on eräs nuori tyttö, joka on minun tyttöni ikäinen,
jollei hänen äitinsä olisi syönyt minun lastani. Joka kerta, kun tuo
nuori kyykäärme kulkee koppini ohi, saa hän vereni kiehumaan!

-- No niin sisar, iloitkaa! sanoi pappi jäisenä kuin hautapatsas, --
juuri hänen näette kohta kuolevan.

Hänen päänsä painui rinnalle ja hän poistui hitain askelin. Erakko
hieroi ilosta käsiään.

-- Olenhan sanonut sen hänelle, että hän sinne vielä nousee! Kiitos,
pappi! hän huusi.

Ja hän alkoi pitkin askelin astella ikkuna-aukkonsa ristikon edessä
tukka liehuen, silmät palaen tönien olkapäitään seinään yhtä villin
näköisenä kuin kauan nälässä ollut susi häkissään vainutessaan
ruoka-ajan lähestyvän.




VI. Kolme erilaista miessydäntä


Febus ei ollutkaan kuollut. Sellaisilla miehillä on henki sitkeässä.
Kun mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen
asianajaja, oli sanonut Esmeralda raukalle: "Hän on kuoleman
kielissä", hän oli sen tehnyt joko erehdyksestä tai piloillaan. Kun
arkkidiakoni kerran toisensa jälkeen oli sanonut tuomitulle: "Hän on
kuollut", ei hän tiennyt sitä, mutta luuli ja toivoi niin olevan,
ei epäillyt sitä. Eihän voinut odottaakaan, että hän olisi antanut
rakastamalleen naiselle hyviä uutisia kilpailijansa tilasta. Kaikki
olisivat hänen asemassaan tehneet samoin.

Febuksen haava oli kyllä ollut arveluttava, mutta ei kuitenkaan
niin hengenvaarallinen kuin arkkidiakoni oli toivonut. Apteekkari,
jonka luokse vartiosotilaat olivat hänet ensi hädässä kantaneet, oli
kahdeksan päivää epäillyt hänen henkiin jäämistään ja sanonutkin
sen hänelle latinaksi. Nuori elinvoima oli kuitenkin voittanut;
ja kuten usein tapahtuu, luonto oli vastoin ennustuksia ja
taudinmäärittelyjä huvikseen pelastanut sairaan aivan lääkärin nenän
edessä. Hänen vielä maatessaan apteekkarin vuoteella olivat Philippe
Lheulier ja kirkollisviraston tuomarit häntä kuulustelleet, mikä
oli häntä suuresti ikävystyttänyt. Niinpä hän oli eräänä kauniina
aamuna, tuntiessaan vointinsa paremmaksi, jättänyt apteekkarille
kultakannuksensa maksuksi ja lähtenyt tiehensä. Tämä seikka
ei muuten ollut millään tavalla häirinnyt oikeusjutun kulkua.
Sen aikuinen oikeudenkäyttö välitti vähät siitä, meneteltiinkö
oikeusjutun käsittelyssä kaikin puolin nuhteettomasti. Kunhan
syytetty hirtettiin, oli oikeus täytetty. Ja tuomareilla oli kylliksi
todistuksia Esmeraldaa vastaan. He luulivat, että Febus oli kuollut,
ja se riitti.

Febus puolestaan ei ollut paennut. Hän oli yksinkertaisesti
mennyt komppaniansa luo, joka oli linnueena Queue-en-Briessä
Île-de-Francessa, jonkin matkan päässä Pariisista.

Itse asiassa ei häntä lainkaan huvittanut mieskohtaisesti esiintyä
tässä oikeusjutussa. Hänestä tuntui siltä, että hän näytteli siinä
naurettavaa osaa. Eikä hän oikeastaan tiennyt, mitä ajatella
koko asiasta. Kun uskonasioista välinpitämätön Febus, joka
ammattisotilaiden tavoin kuitenkin oli taikauskoinen, mietiskeli
seikkailuaan, herätti hänessä moni seikka epäluuloja: vuohi,
omituinen sattuma, joka tutustutti hänet Esmeraldaan, yhtä omituinen
tapa, millä tyttö antoi hänen aavistaa rakastuneensa häneen, tytön
mustalainen syntyperä ja vihdoin kummitus. Hän päätteli jutussa
piilevän paljon enemmän noituutta kuin rakkautta; luultavasti se oli
velhon, ehkäpä itse pirun metkua; sanalla sanoen, komedia, tai sen
ajan kielellä puhuen, sangen epämieluinen mysteeri, jossa hän oli
näytellyt perin kehnoa osaa, piestyn ja nauretun osaa. Kapteeni oli
sen vuoksi sangen nolona. Hän tunsi samanlaista häpeää, jota meidän
La Fontainemme on niin mainiosti kuvannut sanoilla:

Häpeissään niinkuin kettu, jonka kana vei.

Hän toivoi muuten, ettei tieto jutusta leviäisi, ettei hänen
nimeään mainittaisi sen yhteydessä, ja ettei siitä ainakaan
missään tapauksessa puhuttaisi Tournellen ulkopuolella. Eikä hän
siinä erehtynytkään. Siihen aikaan ei vielä ollut _Gazette des
Tribunaux_ta, ja kun ei ainoatakaan viikkoa vierinyt, jolloin
ei jotakuta vääränrahantekijää olisi paistettu, jotakuta noitaa
hirtetty tai kerettiläistä poltettu jossakin Pariisin lukuisista
tuomiokunnista, oltiin niin totuttu näkemään kaikilla toreilla
läänityslaitoksen vanhan Themiksen paljain käsivarsin, hihat
käärittyinä työssään hirsipuiden, kaakinpuiden ja mestauslavojen
ääressä, ettei se kiinnittänyt juuri kenenkään huomiota. Senaikainen
hienosto tiesi tuskin ohi kulkevan tuomitun nimeä, ja korkeintaan
rahvas tyydytti itseään näillä karkeilla ruokalajeilla. Mestaus
toreilla oli yhtä tavallinen ilmiö kuin piirakanpaistajan uuni tai
nylkyrin verinen työ. Pyöveli oli vain hieman arvokkaampi teurastaja.

Febus ei siis erityisemmin vaivannut itseään miettimällä Esmeralda- tai
Similar-noitaa, mustalaistytön tai tuiman munkin tikariniskua
(vähät siitä kumman) ja oikeusjutun päättymistä. Mutta niin pian kuin
hänen sydämensä oli vapaa siltä taholta, siihen palasi Fleur-de-Lys'n
kuva. Kapteeni Febuksen sydän pelkäsi tyhjää tilaa aivan kuin
senaikuinen fysiikkakin.

Queue-en-Brie oli muuten sangen ikävä oleskelupaikka. Se oli kylä,
jossa oli vain hevosenkengittäjiä ja naarmukätisiä karjapiikoja,
pitkä rivi töllejä ja vanhoja rakennusrähjiä, jotka puolen
peninkulman pituudelta reunustivat valtatietä; siis todellakin
_häntä_ [_queue_ = häntä].

Fleur-de-Lys oli hänen viimeistä edellinen pihkaantumisensa
-- kaunis tyttö, sievoiset myötäjäiset. Niinpä tuo rakastunut
kapteeni, täydelleen toivuttuaan ja arvellen mustalaistytön jutun
kahden kuukauden aikana jo täydelleen päättyneen ja unohtuneen,
saapui eräänä kauniina päivänä korskuvalla hevosella ratsastaen
Gondelaurier'n talon portille.

Hän ei kiinnittänyt huomiotaan suureen väkijoukkoon, joka oli
kerääntynyt torille Notre-Damen pääportaalin edustalle. Hän
muisti, että oli toukokuu, ja otaksui että oli kysymyksessä jokin
hautasaatto, helluntai tai muu juhla, sitoi hevosensa portin pielessä
olevaan renkaaseen ja astui huolettomana portaita ylös kauniin
kihlattunsa luokse.

Hän oli yksin äitinsä kanssa.

Fleur-de-Lys'n mielessä kyti alati kohtaus noidan kanssa, hänen
vuohensa ja kirotut aakkosensa ja Febuksen pitkäaikainen poissaolo.
Mutta nähdessään kapteeninsa saapuvan, oli tämä hänestä niin hauskan
näköinen uudessa asetakissaan ja loistavassa olkavyössään ja
silmissään niin intohimoinen ilme, että hän punastui mielihyvästä.
Tuo ylhäinen tyttö itsekin oli suloisempi kuin milloinkaan ennen.
Hänen komea vaalea tukkansa oli ihastuttavilla palmikoilla, ja hän
oli kokonaan pukeutunut tuohon taivaansiniseen, joka niin mainiosti
sopii vaaleille, minkä hän oli kuullut Colombelta, ja hänen
silmissään oli tuo lemmenriutumuksen kostea hohde, joka sopii heille
vieläkin paremmin.

Febus, joka ei pitkään aikaan ollut nähnyt muita kauniimpaan
sukupuoleen kuuluvia kuin Queue-en-Brien maatiaisia, ihastui
täydellä todella Fleur-de-Lys'hin, mikä sai upseerimme osoittamaan
sellaista lämpöä ja kohteliaisuutta, että rauha solmittiin heti.
Eipä edes rouva de Gondelaurier'lla, joka yhä äidillisesti istui
nojatuolissaan, ollut sydäntä torua. Ja mitä Fleur-de-Lys'n
moitteisiin tulee, sulivat ne hellään kuherteluun.

Tuo nuori tyttö istui ikkunan luona ommellen yhä Neptunuksen
luolaansa. Kapteeni nojasi tuolin selustaan, ja tyttö kuiskaili
hänelle hyväileviä nuhteitaan.

-- Mitä olette tehnyt kokonaista kaksi kuukautta, hävytön?

-- Vannonpa, vastasi Febus hieman hämillään kysymyksestä, että
olette niin kaunis, että saisitte vaikkapa arkkipiispan haaveilemaan
itsestänne.

Fleur-de-Lys ei voinut pidättyä hymyilemästä.

-- Hyvä, hyvä, herraseni. Mutta jättäkää kauneuteni rauhaan ja
vastatkaa kysymykseeni. Kaunista kauneutta todellakin!

-- Rakas serkkuseni, nainuthan määrättiin linnueeseen.

-- Ja minne sitten, jos sallitte kysyä? Ja miksi ette tullut sanomaan
minulle hyvästiä?

-- Queue-en-Briehin.

Febus oli sangen mielissään siitä, että ensimmäinen kysymys vapautti
hänet vastaamasta toiseen.

-- Mutta sehän on aivan lähellä, herraseni. Miksi ette ole tullut
katsomaan minua ainoatakaan kertaa?

Tämä kysymys sai Febuksen ylen hämilleen.

-- Katsokaas... palvelus... ja sitten, ihastuttava serkkuni, olen
ollut sairaana.

-- Sairaana! toisti Fleur-de-Lys kauhuissaan.

-- Niin... haavoittuneena.

-- Haavoittuneena!

Tyttö raukka oli aivan suunniltaan.

-- Oh! älkää olko siitä lainkaan huolissanne, virkkoi Febus
välinpitämättömästi, -- eihän se ollut mitään. Tora, miekanisku;
mitäpä te siitä?

-- Mitäkö minä siitä? huudahti Fleur-de-Lys ja kohotti häneen kauniit
silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneleitä. -- Oh! ette suinkaan
tarkoita totta sanoillanne. Mikä miekanisku se oli? Tahdon tietää
kaikki.

-- No niin, kaunoiseni! riitaannuin Mahé Fédyn kanssa, tiedäthän,
luutnantti Saint-Germain-en-Layessa, ja me piirtelimme hieman
naarmuja toistemme nahkaan. Siinä kaikki.

Valehteleva kapteeni tiesi, että kunniajuttu aina kohottaa miestä
naisen silmissä. Fleur-de-Lys katselikin häntä pelon, mielihyvän ja
ihailun sekaisin ilmein. Hän ei ollut kuitenkaan täysin rauhoittunut.

-- Kunhan olisitte täysin toipunut, hyvä Febus! sanoi hän. -- En
tunne teidän Mahé Fédytanne, mutta hän on varmaan inhottava ihminen.
Ja mistä johtui tuo riita?

Febus, jonka luova mielikuvitus oli sangen köyhä, ei oikein tiennyt
miten päästä pulasta.

-- Oh! mistäpä sen muistaisin?... jostakin tyhjänpäiväisestä
seikasta, hevosesta, sanasta! -- Mutta, kaunis serkkuseni, huudahti
hän vaihtaakseen puheenaihetta, mikä meteli tuolla kirkon edessä on?

Hän lähestyi ikkunaa.

-- Oh! hyvä Jumala, kaunis serkkuseni, miten paljon väkeä torilla!

-- En tiedä, sanoi Fleur-de-Lys; -- sanotaan, että joku noita tekee
katumusta kirkon edessä joutuakseen sitten hirteen.

Kapteeni luuli niin varmasti Esmeraldan jutun päättyneen, etteivät
Fleur-de-Lys'n sanat häntä juuri lainkaan huolestuttaneet. Hän teki
kuitenkin jonkin kysymyksen.

-- Mikä tuon noidan nimi on?

-- En tiedä, vastasi Fleur-de-Lys.

-- Ja mitä sanotaan hänen tehneen?

Tyttö kohautti valkeita olkapäitään.

-- En tiedä.

-- Oh! hyvä Jumala! sanoi äiti, nykyään on niin paljon noitia, että
luulen niitä poltettavan tietämättä niiden nimiäkään. Se olisi yhtä
hyödytöntä kuin tietää pilvien nimet taivaalla. Mutta ei huolehdita
siitä: hyvä Jumala merkitsee ne kyllä kirjaansa.

Ja tuo kunnianarvoisa rouva nousi ja astui ikkunan ääreen.

-- Hyvä herra Febus, hän sanoi, -- olette oikeassa! Todellakin suuri
väkijoukko. Niitä on, Herra nähköön, katoillakin! -- Tiedättekö,
Febus? tämä tuo mieleeni nuoruuteni päivät, Kaarle VII:n tulon,
jolloin oli myös noin paljon väkeä. -- En muista enää minä vuonna.
-- Kun puhun tästä teille, Febus, tuntuu se teistä varmaankin hyvin
vanhalta, mutta minusta aivan vastikään tapahtuneelta. -- Oh!
silloin oli paljon komeampi kansanjoukko koolla kuin nyt. Ihmisiä
oli aina Saint-Antoine-portin harjalla saakka. Kuninkaalla oli
kuningatar takanaan hevosen selässä, ja heidän korkeuksiensa jäljessä
ratsastivat herrat samoin rouvineen. Muistan vielä, miten naurettiin,
kun ohitse kulki Amanyon de Garlande, joka oli sangen pienikasvuinen,
istuen jättiläismäisen ritari Matefelonin takana, joka oli kaatanut
kasoittain englantilaisia. Se oli sangen kaunista. Kaikki Ranskan
aatelismiehet saattueessa punertavine oriflammeineen [_oriflamme_,
vanha Ranskan valtiolippu, -viiri]; toisilla oli standaarit, toisilla
liput. Niinpä oli muistaakseni sire de Calanilla standaari, Jean
de Châteaumorant'illa lippu, sire de Cousyllä lippu ja eniten
koruommeltu kaikista, lukuunottamatta Bourbonin herttuan lippua... --
Ah! on surullista ajatella, että se kaikki on kerran ollut, ja ettei
siitä ole enää mitään jäljellä!

Rakastavat eivät kuunnelleet tuon kunnioitettavan rouvan puhetta.
Febus oli jälleen asettunut nojalleen morsiamensa tuolin selustaa
vasten ja tästä ihastuttavasta paikasta saattoi hänen halukas
katseensa tunkeutua Fleur-de-Lys'n röyhelön kaikkien aukkojen
lävitse. Tämä röyhelö oli parahiksi niin kohollaan ja salli
Febuksen nähdä niin valittuja seikkoja ja aavistaa muita, että
hän tämän silkinhienon hipiän hurmaamana virkkoi itsekseen: --
Miten saattaakaan rakastaa muuta kuin valkoista? -- Kumpikin oli
vaiti. Tyttö kohotti silloin tällöin häneen ihastuttavan, suloisen
katseensa, ja heidän hiuksissaan hohteli keväisen auringon säteet.

-- Febus, sanoi Fleur-de-Lys äkkiä hiljaisella äänellä, -- me menemme
naimisiin kolmen kuukauden kuluttua, vannokaa minulle, ettette ole
rakastanut ketään muuta kuin minua.

-- Vannon, kaunis enkelini! vastasi Febus ja hänen intohimoinen
katseensa ja vilpitön äänensä saivat Fleur-de-Lys'n vakuuttuneeksi
siitä. Hän uskoi ehkä itsekin tällä hetkellä mitä sanoi.

Tällä välin oli kunnon äiti kihlattujen hyvästä sovusta ihastuneena
lähtenyt huoneesta talouspuuhien vuoksi. Febus huomasi sen, ja tämä
yksinolo rohkaisi siihen määrään tuota seikkailunhaluista kapteenia,
että hänen päähänsä nousi sangen omituisia ajatuksia. Fleur-de-Lys
rakasti häntä, hän oli hänen kihlattunsa, hän oli kahden kesken hänen
kanssaan, hän alkoi jälleen, kuten ennenkin, vetää häntä puoleensa,
ei kylläkään yhtä tuoreesti mutta yhtä kuumasti; eihän niin ollen
ollut suurikaan rikos hieman maistaa jo etukäteen viljaansa; en
tiedä, liikkuiko tällaisia ajatuksia hänen mielessään, mutta se on
varmaa, että Fleur-de-Lys äkkiä säikähti hänen silmiensä ilmettä. Hän
katsahti ympärilleen eikä nähnyt enää äitiään.

-- Hyvä Jumala! hän sanoi punaisena ja levottomana, minun on kovin
lämmin.

-- Luulenpa, että on kohta keskipäivä, vastasi Febus. -- Aurinko on
helteinen. Ei auta muu kuin laskea kaihtimet alas.

-- Ei, ei, huudahti tyttö raukka, -- tarvitsen päinvastoin ilmaa.

Ja kuten hirvi, joka vainuaa koiraparven, hän nousi, juoksi
lasiovelle, avasi sen ja syöksähti parvekkeelle.

Febus seurasi häntä vastahakoisesti.

Notre-Damen tori, jolle parveke oli, kuten muistamme, tarjosi tällä
hetkellä synkän ja omituisen näyn, joka äkkiä antoi Fleur-de-Lys'n
pelolle kauhun luonteen.

Suunnaton väkijoukko, jota riitti pitkälle läheisille kaduillekin,
täytti koko torin. Miehen vyötäisten korkuinen muuri, joka
ympäröi aukeamaa kirkon edustalla, ei olisi kyennyt pidättämään
väkeä tunkeutumasta sinne, jollei sitä olisi suojannut tiheä
vartiosotilasketju. Tämän keihäs- ja pyssymetsän turvissa pysyi
kirkon edusta tyhjänä. Sisäänkäytävää vartioi kookas, piispan
vaakunalla koristettu pertuskamies. Kirkon suuret ovet olivat kiinni,
mutta lukemattomat, torille päin olevat ikkunat olivat selkoselällään
ja täynnä tuhansia päitä, jotka olivat päällettäin kasattuina kuin
kuularöykkiöt tykistöpuistossa.

Tämän väenpaljouden pinta oli harmaa, likainen ja maanvärinen.
Näytelmä, jota se odotti, oli ilmeisesti niitä, joiden etuoikeutena
on vetää puoleensa väestön likaisin osa. Ei ole sen epämieluisempaa
kuin melu, joka lähti tästä muurahaispesästä, joka oli täynnä
keltaisia naistenhattuja ja epäjärjestyksessä harottavia hiuksia.
Tässä joukossa oli enemmän naurua kuin huutoa, enemmän naisia kuin
miehiä.

Silloin tällöin erotti jonkin kimakan äänen yleisestä melusta.

-- -- --

-- Hoi! Mahiet Baliffre! tuollako se hirtetään.

-- Pässinpää! täällä hän tekee katumuksen paitasillaan! ja hyvä
Jumala yskii vähän latinaa hänelle päin naamaa! Se suoritetaan aina
täällä kahdeltatoista. Jos haluat nähdä hirttämisen, niin mene
Grève-torille.

-- Menen sinne sitten.

-- -- --

-- Sanokaahan, hyvä Boucanbry, onko totta, ettei hän halua pappia?

-- Niin sanotaan, hyvä Bechaigne.

-- Sitä pakanaa!

-- -- --

-- Niin on tapana, hyvä herra. Palatsivouti on velvollinen
luovuttamaan pahantekijän täysin tuomittuna teloitettavaksi, jos tämä
on maallikko, kaupunginvoudille, jos tämä on kirkonmies, piispan
kirkollisvirastolle.

-- Kiitän teitä, herrani.

-- -- --

-- Oh! hyvä Jumala! tuota onnetonta! sanoi Fleur-de-Lys.

Tämä ajatus täytti tuskalla katseen, jonka hän loi väkijoukkoon.
Kapteeni, jonka mieltä hän kiinnitti paljoa enemmän kuin
roskaväki alhaalla torilla, kietaisi takaapäin käsivartensa hänen
vyötäisilleen. Tyttö kääntyi anovasti hymyillen.

-- Jättäkää minut Jumalan tähden, Febus! jos äiti tulisi, näkisi hän
teidän kätenne!

Samassa löi Notre-Damen kello hitaasti kaksitoista. Väkijoukossa kävi
tyydytyksen sorina. Kahdestoista lyönti oli tuskin vaiennut, kun nuo
lukemattomat päät alkoivat keinua kuin laineet tuulenpuuskasta, ja
torilta, ikkunoista ja katoilta kohosi suunnaton huuto:

-- Tuolla hän on!

Fleur-de-Lys nosti kädet silmilleen, ettei näkisi.

-- Rakkaani, sanoi hänelle Febus, -- ettekö halua käydä sisälle?

-- En, tyttö vastasi; ja nuo silmät, jotka hän äsken sulki pelosta,
avasi hän nyt uteliaisuudesta.

Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta saapui torille kärryt, joita veti
roteva normandialainen hevonen ja joita ympäröi joukko ratsastajia,
joilla oli sinipunainen, valkealla ristillä varustettu puku. Poliisit
raivasivat tietä pyssynperän voimakkailla iskuilla. Kärryjen vieressä
ratsasti muutamia oikeuden ja poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka
tunnettiin mustista puvuistaan ja kömpelöstä asennostaan satulassa.
Heidän etunenässään ratsasti mestari Jacques Charmolue.

Noilla kolkoilla kärryillä istui nuori tyttö kädet selän taakse
sidottuina ja ilman pappia rinnallaan. Hän oli paitasillaan, ja hänen
pitkä musta tukkansa (siihen aikaan oli tapana leikata tukka vasta
hirsipuun juurella) valui epäjärjestyksessä hänen puolialastomille
olkapäilleen.

Tämän aaltoilevan hiusjoukon keskellä, joka oli kiiltävämpi kuin
korpinsulat, näkyi luikertelevan karkea, takkuinen, harmaa köysi,
joka kalvoi noita hentoja olkapäitä ja kiertyi tyttö raukan soman
kaulan ympärille kuin mato kukalla. Köyden alla hohti vihreillä
lasinpalasilla koristettu pieni amuletti, joka hänen oli sallittu
pitää sen tähden, ettei kuolemaan meneviltä enää kielletä sellaisia.
Ikkunoista katselijat saattoivat kärryjen pohjalla nähdä hänen
paljaat jalkansa, joita hän naisellisesta vaistosta koetti kätkeä
paitansa alle. Hänen jaloissaan makasi pieni vuohi sidottuna.
Tuomittu piteli huolimattomasti hänen ylleen heitettyä paitaansa
hampaillaan. Hän näytti vielä tuossa alennustilassaankin kärsivän
siitä, että oli näin miltei alastomana kaikkien nähtävänä. Kainous ei
ole luotu sellaisia tilanteita varten.

-- Jumalani! huudahti Fleur-de-Lys kapteenille. -- Katsokaahan,
kaunis serkkuni! sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi!

Ja hän kääntyi Febuksen puoleen. Tämä katseli kärryjä. Hän oli
kalvennut.

-- Mikä mustalaistyttö, jolla on vuohi? hän sanoi änkyttäen.

-- Mitä! virkkoi Fleur-de-Lys; ettekö enää muista?... Febus keskeytti
hänet.

-- En tiedä, mitä tarkoitatte.

Hän otti askeleen astuakseen sisälle. Mutta Fleur-de-Lys, jossa
sama mustalaistyttö oli hiljattain herättänyt niin voimakasta
mustasukkaisuutta, joka nyt uudelleen hiipi hänen mieleensä, loi
häneen läpitunkevan ja epäilevän katseen. Hän muisti nyt hämärästi
kuulleensa, että muuan kapteeni oli sotkeutunut tämän noidan juttuun.

-- Mikä teitä vaivaa! hän sanoi Febukselle, -- tuo nainen näyttää
vaivaavan teitä.

Febus koetti naurahtaa.

-- Minuako! ei vähintäkään! Kaikkea vielä!

-- Jääkää siis, jatkoi tyttö käskevästi, ja katselkaa loppuun saakka.

Onnettoman kapteenin ei auttanut muu kuin jäädä. Häntä rauhoitti
hieman se, ettei kuolemaantuomittu nostanut katsettaan kärryjen
pohjasta. Se oli todella Esmeralda, sitä ei voinut epäilläkään. Tällä
häväistyksen ja onnettomuuden viimeiselläkin portaalla hän oli yhä
kaunis. Hänen suuret mustat silmänsä näyttivät vielä suuremmilta
hänen poskiensa laihduttua. Hänen kelmeillä kasvoillaan oli puhdas ja
ylevä ilme. Hän muistutti entistä itseään niin kuin joku Masaccion
madonna Raffaellon madonnaa: hän oli heikompi, hoikempi, laihempi.

Kauhu ja epätoivo oli niin murtanut mustalaistytön, ettei hän
näyttänyt välittävän enää mistään muusta kuin kainoudestaan tuossa
välinpitämättömyyden ja tylsyyden tilassaan. Hänen ruumiinsa
heilahteli kärryjen mukana elottoman tai särkyneen esineen lailla.
Hänen katseensa oli synkkä ja mieletön. Hänen silmissään näkyi vielä
kyynel, mutta se oli kuin jäätynyt.

Tuo kauhea saattue oli kulkenut väkijoukon halki ilohuutojen ja
uteliaitten katseitten keskitse. Omantunnontarkkana historioitsijana
on meidän kuitenkin lisättävä, että nähdessään hänet niin kauniina ja
hylättynä useat kovasydämisimmistäkin tunsivat sääliä. Rattaat olivat
saapuneet kirkon edustalle.

Ne pysähtyivät pääportaalin eteen. Saattue asettui riviin kummallekin
sivulle. Väkijoukko vaikeni ja tämän juhlallisen ja painostavan
hiljaisuuden vallitessa alkoivat pääportaalin ovenpuoliskot
äkkiä kuin itsestään kääntyä vinkuen saranoillaan. Tällöin näkyi
avara kirkko koko pituudessaan, suruverhoissa, muutaman kaukana
pääalttarilla lepattaen palavan vahakynttilän heikosti valaisemana,
aukeavan kuin suuren luolan kita auringonpaisteista toria kohden.
Kirkon perällä näkyi absiidin hämärässä suuri hopearisti mustan
verhoituksen pohjalla, joka ulottui holvista lattiaan saakka. Kirkko
oli tyhjä. Kaukaisissa kuoripenkeissä näkyi kuitenkin epäselvästi
muutamia papinpäitä, ja kun suuri ovi avautui, kuului kirkosta
juhlallinen, kaikuva ja yksitoikkoinen laulu, josta silloin tällöin
läikähti kuolinvirren katkelmia kuolemaantuomitun pään ylle.

"... _Non timebo millia populi cirumdantis me: exsurge, Domine;
salvum me fac, Deus!_" [En pelkää, vaikka kansanpaljous minut
piirittäisi: nouse, Herra; vapahda minut, Jumalani!]

"... _Salvum me fac, Deus, quoniam intraverunt aquae usque ad animam
meam_." [Vapahda minut, Jumalani, sillä vedet ovat tunkeutuneet minun
sieluuni saakka.]

"... _Infixus sum in limo profundi; et non est substantia_." [Olen
vajonnut syvyyden liejuun; eikä ole kestävää pohjaa.]

Samalla aloitti kuorosta erillään muuan toinen ääni pääalttarin
portailta surumielisen uhrirukouksen:

"_Qui verbum meum audit, et credit ei qui misit me, habet vitam
aeternam et in judicium non venit; sed transit a morte in vitam_."
[Joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka minut lähetti, hän
perii iankaikkisen elämän eikä joudu tuomiolle, vaan astuu kuolemasta
elämään.]

Tämä laulu, jota joukko hämäräänsä hautautuneita ukkoja etäällä
kaiutti tämän kauniin olennon ylitse, joka uhkui nuoruutta ja elämää
ja jota kevään tuulahdus hyväili ja auringonloiste ympäröi, oli
kuolinmessu.

Väkijoukko kuunteli sitä hartaana.

Onnettoman tytön kasvoilla kuvastui kauhu ja hänen katseensa ja
ajatuksensa tunkeutuivat kirkon pimeään sisustaan. Hänen valkeat
huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, ja kun pyövelinapulainen
lähestyi häntä auttaakseen häntä rattailta alas, hän kuuli hänen
kuiskailevan useaan kertaan sanaa: _Febus_.

Hänen kätensä päästettiin siteistä ja hänen annettiin astua maahan
vuohen seuraamana, joka myös oli vapautettu ja määki ilosta
tuntiessaan itsensä vapaaksi, ja hän sai paljain jaloin astua
kiveystä pitkin pääportaalin portaille saakka. Köysi, joka oli hänen
kaulassaan, laahasi hänen jäljessään. Oli kuin käärme olisi seurannut
häntä.

Tällöin taukosi laulu kirkossa. Suuri kultaristi ja pitkä jono
vahakynttilöitä lähti liikkeelle hämärästä. Kuului kirjavapukuisten
sveitsiläisten sotilaitten pertuskain kalinaa, ja hetken päästä
näyttäytyi kuolemaantuomitulle ja kansanjoukolle pitkä saattue
pappeja messupaidoissa ja diakoneja dalmatikoissa astellen laulaen ja
juhlallisin askelin kuolemaantuomittua kohden. Mutta hänen katseensa
kiintyi siihen pappiin, joka kulki etunenässä, heti ristinkantajan
takana.

-- Oh! sanoi hän hiljaa ja väristen, taas hän! pappi!

Se oli todellakin arkkidiakoni. Hänen vasemmalla puolellaan oli
alilukkari ja oikealla ylilukkari virkasauva kädessään. Hän kulki pää
taapäin taipuneena, silmät avoimina ja jäykkinä, laulaen voimakkaalla
äänellä:

"_De ventre inferi clamavi, et exaudisti vocem meam. Et profecisti me
in profumdum in corde maris, et flumen circumdedit me_." [Minä huusin
helvetin syvyyksistä, ja sinä kuulit minun ääneni ja syöksit minut
alas syvyyteen, meren sydämeen, ja tulva peitti minut.]

Kun arkkidiakoni ilmestyi päivänvaloon pääportaalin suippokaaren
alle pukeutuneena väljään hopeakudoskaapuun, jossa oli musta risti,
hän oli niin kalpea, että yksi ja toinen väkijoukosta arveli häntä
yhdeksi kuorin hautakivillä polvistuvista marmoripiispoista, joka oli
noussut pystyyn ja tullut tänne ottamaan haudan kynnyksellä vastaan
kuolemaan menijää.

Tämä itse oli yhtä kalpea ja patsasmainen. Hän oli tuskin huomannut,
että hänen käteensä oli asetettu painava, palava vahakynttilä; hän
ei ollut kuullut kirjurin kimeällä äänellä lukevan katumuksenteon
sanamuotoa; kun hänen käskettiin vastata _Amen_, oli hän vastannut
_Amen_. Vasta kun hän näki papin viittaavan hänen vartijoitaan
vetäytymään taaemmaksi ja yksinään lähestyvän häntä, palasi häneen
kipinä elämää ja voimaa.

Silloin hän tunsi veren kohoavan päähänsä, ja harmin kipinä syttyi
tuossa jo jäykistyneessä ja kylmenneessä sielussa.

Arkkidiakoni lähestyi häntä hitaasti. Tänä kauheana hetkenäkin näki
tyttö papin palavan katseen tarkastelevan hänen alastomuuttaan
himollisena, mustasukkaisena ja halukkaana. Sitten hän sanoi tytölle
korkealla äänellä:

-- Neito, oletko rukoillut Jumalalta anteeksi vikojasi ja puutteitasi?

Hän kumartui tytön puoleen ja lisäsi (katsojat luulivat hänen
kuuntelevan hänen viimeistä rippiään):

-- Tahdotko kuulua minulle? Voin vielä pelastaa sinut! Tyttö katsoi
häneen kiinteästi:

-- Mene pois, paholainen, tai minä paljastan sinut! Papin huulille
ilmaantui kamala hymy.

-- Sinua ei uskottaisi. -- Sinä vain lisäisit häväistyksen
rikokseesi. -- Vastaa pian! tahdotko kuulua minulle?

-- Mitä olet tehnyt minun Febukselleni?

-- Hän on kuollut, sanoi pappi.

Samalla kurja arkkidiakoni kohotti koneellisesti päätään ja näki
torin toisessa päässä Gondelaurier'n talon parvekkeella kapteenin
seisovan Fleur-de-Lys'n vieressä. Hän horjahti, vei käden
silmiensä ylle, katsahti vielä kerran, mutisi kirouksen ja hänen
kasvonpiirteensä kouristuivat rajusti.

-- No niin! kuole siis! hän sanoi hampaittensa välitse. Kukaan ei saa
sinua.

Ja kohottaen kätensä mustalaistytön ylitse huudahti hän
haudanomaisella äänellä:

-- _I nunc, anima anceps, et sit tibi Deus misericors!_ [Mene nyt,
syntinen sielu, ja olkoon sinulle Jumala armollinen!]

Ne olivat ne kauheat sanat, joilla tämä synkkä toimitus oli tapana
päättää. Se oli sovittu merkki papin ja pyövelin kesken. Kansa
lankesi polvilleen.

-- _Kyrie eleison_ [Herra, armahda meitä!], sanoivat portaalin
suippokaaren alle jääneet papit.

-- _Kyrie eleison_, toisti kansanjoukko äänten sorinalla, joka kohisi
kaikkien päitten ylitse kuin myrskyävän meren pauhu.

-- _Amen_, sanoi arkkidiakoni.

Hän käänsi kuolemaantuomitulle selkänsä, hänen päänsä painui rintaa
vasten, hän asetti käsivartensa ristiin, astui pappissaattueensa
luo, ja hetken päästä hänen nähtiin katoavan ristien, kynttiläin
ja kaapujen kera tuomiokirkon hämäriin holveihin; ja hänen kaikuva
äänensä häipyi vähitellen kuoriin näitä epätoivoisia sanoja laulaen:

_Omnes qurgites tui et fluctus tui super me transierunt!_ [Kaikki
sinun hyökysi ja virtasi syöksyivät ylitseni!]

Kuului vain sveitsiläisten pertuskain kumean kalinan kaiku, joka
muistutti kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä mittaavan kellon
lyöntejä, ja sekin kuoli vähitellen kirkon laivan pylvästöihin.

Notre-Damen ovet olivat yhä auki, ja kirkon sisusta näkyi tyhjänä,
autiona, suruverhoisena, valottomana ja äänettömänä.

Kuolemaantuomittu seisoi liikahtamatta paikallaan odottaen, että
hänet vietäisiin pois. Erään oikeudenpalvelijan täytyi mennä
nykäisemään mestari Charmolueta, joka koko toimituksen ajan oli
ollut syventyneenä tuon pääportaalin korkokuvan tarkasteluun, joka
toisten mielestä esittää Abrahamin uhria, toisten viisasten kiven
toimintaa ja jossa enkeli kuvaa aurinkoa, puupino tulta ja Abraham
käsityöläistä.

Hänen oli työlästä irroittua tuosta mielenkiintoisesta mietiskelystä,
mutta viimein hän kääntyi, ja hänen viittauksestaan lähestyi kaksi
keltapukuista miestä, pyövelinapulaiset, mustalaistyttöä sitoakseen
jälleen hänen kätensä.

Sinä hetkenä, jolloin tuon onnettoman uudelleen piti astua
kärryille ja matkata viimeiselle pysähdyspaikalleen, heräsi
hänessä ehkä epätoivoinen elämänhalu. Hän kohotti punertavat ja
kuivat silmänsä kohden taivasta, aurinkoa ja sinisten kolmioiden
ja puolisuunnikkaiden leikkelemiä hopeaisia pilviä, sitten hän
katsoi ympärilleen, maahan, väkijoukkoon, taloihin. Äkkiä, toisen
keltapukuisista sitoessa hänen käsiään, hän päästi kauhean kirkaisun,
ilonkirkaisun. Kaukana torin kulmauksessa sijaitsevalla parvekkeella
hän oli nähnyt hänet, rakastettunsa Febuksen, toisen elämänsä!
Tuomari oli valehdellut! pappi oli valehdellut! hän se oli, sitä ei
voinut epäillä, hän oli siellä kauniina, ilmielävänä, loistavaan
pukuunsa pukeutuneena, töyhtö hatussa, miekka vyöllä!

-- Febus! hän huusi, Febukseni!

Ja hän tahtoi rakkaudessaan ja ihastuksessaan ojentaa vapisevat
käsivartensa häntä kohden, mutta ne olivat sidotut.

Silloin hän näki kapteenin rypistävän kulmakarvojaan, kauniin,
nuoren, hänen käsivarteensa nojaavan tytön katsovan häntä huulilla
halveksiva ilme ja kiukkuisin katsein; sitten Febus lausui jonkin
sanan, joita hän ei kuullut, ja molemmat katosivat kiireesti
parvekkeen lasioven taakse, joka sulkeutui.

-- Febus! hän huusi menehtyen, uskotko sinä sen? Kummallinen ajatus
nousi samassa hänen mieleensä. Hän muisti, että hänet oli tuomittu
kuolemaan Febus de Châteaupers'in murhasta.

Siihen asti hän oli kestänyt kaikki. Mutta tämä viimeinen isku oli
liian ankara. Hän kaatui tajuttomana maahan.

-- Käykää käsiksi, sanoi Charmolue, kantakaa hänet kärryille ja
lopetetaan tämä juttu!

Kukaan ei tähän saakka ollut huomannut portaalin päällä sijaitsevain
kuningaspatsaiden rivistössä erästä omituista katsojaa, joka oli
seurannut kaikkea, mitä oli tapahtunut, niin liikahtamattomana,
kaula niin kurkotettuna ja kasvot niin muodottomina, että jollei
hänellä olisi ollut puoliksi punaista, puoliksi sinipunaista
pukua, häntä olisi voinut luulla yhdeksi noista kivikummituksista,
joiden kitojen kautta tuomiokirkon pitkät vesitorvet jo kuusisataa
vuotta ovat vuodattaneet vetensä. Tältä katsojalta ei ollut mitään
jäänyt huomaamatta, mitä kello kahdentoista jälkeen oli tapahtunut
Notre-Damen portaalin edessä. Heti ensi hetkenä hän oli kenenkään
huomaamatta sitonut lujasti erääseen pylvääseen tukevan, solmuilla
varustetun köyden, jonka pää ulottui maahan asti. Sen tehtyään hän
asettui rauhallisesti katselemaan ja vihelsi silloin tällöin, kun
joku mustarastas lensi hänen ohitseen. Äkkiä samana hetkenä, jolloin
pyövelin apulaiset ryhtyivät panemaan täytäntöön Charmoluen tyyntä
käskyä, hän astuu pengermän reunan yli ja tarttuu köyteen käsin,
jaloin ja polvin; sitten nähdään hänen luisuvan pitkin portaalla
kuin ruutua pitkin virtaava vesipisara, juoksevan pyöveleitä
kohden nopeasti kuin katolta putoava kissa, lyövän heidät maahan
kahdella valtavalla nyrkiniskulla, nostavan mustalaistytön yhdellä
kädellä, kuin lapsi nostaa nukkensa, ja lennähtävän yhdellä ainoalla
hyppäyksellä kirkkoon saakka, kohottaen neidon päänsä yli ja huutaen
kauhealla äänellä:

-- Turvapaikka!

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että jos olisi ollut yö, olisi voinut
nähdä sen yhden leimauksen valossa.

-- Turvapaikka! turvapaikka! toisti kansanjoukko, ja tuon
kymmentuhantisen joukon kättentaputus sai Quasimodon ainoan silmän
ilosta ja ylpeydestä välähtämään.

Tämä pauhu sai kuolemaantuomitun virkoamaan. Hän avasi silmänsä
ja katsahti Quasimodoon sulkien ne jälleen nopeasti aivan kuin
pelastajansa säikäyttämänä.

Charmolue seisoi hölmistyneenä, samoin pyövelit ja koko saattue.
Notre-Damen muurien sisällä oli tuomittu todella loukkaamaton.
Tuomiokirkko oli turvapaikka. Inhimillinen oikeus ei ulottunut sen
kynnyksen sisäpuolelle.

Quasimodo oli pysähtynyt pääportaalin alle. Hänen suuret jalkansa
näyttivät tanakasti nojaavan kirkon kivilattiaan kuin raskaat
romaaniset pylväät. Hänen suuri tuuheatukkainen päänsä oli olkapäiden
välissä kuin leijonalla, jolla on harja, mutta ei kaulaa. Hän
piteli tuota värisevää tyttöä kuin valkeata verhoa käsnäisillä
käsillään; mutta hän kantoi häntä niin hellävaroen kuin olisi
pelännyt särkevänsä tai tahrivansa hänet. Hän näytti tuntevan, että
siinä oli jotain hienoa, erikoista ja kallisarvoista, joka oli tehty
toisia käsiä varten kuin hänen. Toisinaan näytti siltä, kuin hän ei
olisi uskaltanut henkäykselläänkään koskea häneen. Sitten hän otti
äkkiä suojelevasti hänet käsivarsilleen, painoi hänet rintaansa
vasten kuin oman aarteensa, kuin äiti olisi tehnyt lapselleen; hänen
hiidensilmänsä suuntautui tyttöön tulvillaan hellyyttä, surua ja
sääliä ja kohosi sitten äkkiä salamoiden. Silloin naiset nauroivat
ja itkivät ja kansanjoukko osoitti myrskyistä suosiota, sillä tällä
hetkellä oli Quasimodo todella tavallaan kaunis. Hän oli kaunis,
tuo orpo, tuo löytölapsi, tuo hylkiö, hän tunsi itsensä korkeaksi
ja väkeväksi, hän katsoi kasvoista kasvoihin tuota yhteiskuntaa,
josta hänet oli erotettu ja jonka toimiin hän niin voimallisesti oli
sekaantunut, tuota inhimillistä oikeutta, jolta hän oli temmannut
saaliin, kaikkia noita tiikereitä, joiden oli pakko lipoa huuliaan,
noita vahteja, tuomareita, pyöveleitä, koko tuota kuninkaan mahtia,
jonka hän, alhaisin, oli Jumalan avulla murtanut.

Ja lisäksi oli jotain liikuttavaa tuossa suojeluksessa, jonka niin
muodoton olento oli antanut niin onnettomalle, tuossa pelastuksessa,
jolla Quasimodo oli vapauttanut kuolemaantuomitun. Siinä kosketti ja
tuki luonnon ja yhteiskunnan kaksi kurjinta olentoa toisiaan.

Muutaman voitonriemuisen hetken kuluttua Quasimodo oli kuitenkin
äkkiä rientänyt kirkkoon taakkoineen. Kansa, joka pitää
sankaritöistä, etsi häntä silmillään hämärästä kirkonlaivasta
pahoillaan siitä, että hän oli niin pian väistynyt sen
suosionosoituksilta. Äkkiä nähtiin hänen tulevan näkyviin Ranskan
kuninkaitten patsasrivin toisesta päästä ja juoksevan sen viertä
mielipuolen tavoin kantaen saalistaan kohotetuilla käsivarsillaan
ja huutaen: -- Turvapaikka! Kansanjoukko puhkesi uudelleen
suosionosoituksiin. Päästyään pylväistön päähän hän katosi taas
kirkon sisälle. Hetken päästä hän näyttäytyi uudelleen ylemmällä
pengermällä, mustalaistyttö yhä käsivarsillaan, juosten yhä kuin
hullu ja huutaen: -- Turvapaikka! Ja kansanjoukko osoitti suosiotaan.
Vihdoin ilmaantui hän kolmannen kerran suuren kellon tornin juurelle;
oli kuin hän olisi siellä ylpeänä näyttänyt koko kaupungille sitä,
jonka oli pelastanut, ja hänen jyrisevä äänensä, tuo ääni, jota niin
harvoin kuultiin ja jota hän itse ei kuullut koskaan, toisti kolme
kertaa raivolla, joka tuntui kohoavan pilviin saakka: -- Turvapaikka!
turvapaikka! turvapaikka!

-- Hyvä! hyvä! huusi väkijoukko alhaalla, ja nämä valtavat
suosionhuudot ihmetyttivät joen toisella puolella Grève-torille
kerääntynyttä väkijoukkoa ja erakkoa, joka herkeämättä odotti katse
hirsipuuhun kiinnitettynä.






YHDEKSÄS KIRJA




I. Kuumeessa


Claude Frollo ei ollut enää silloin Notre-Damessa, kun hänen
ottopoikansa niin äkkiarvaamatta katkaisi sen kohtalokkaan solmun,
johon onneton arkkidiakoni oli sitonut mustalaistytön ja itsensä.
Päästyään sakaristoon hän oli riuhtaissut yltään messupaidan, kaavun
ja kasukan, heittänyt ne ällistyneen kirkonpalvelijan käsiin,
kiiruhtanut ulos luostariin johtavan oven kautta, käskenyt erään
soutajan viemään hänet Seinen toiselle rannalle ja painautunut
Yliopiston mäkisille kaduille, tietämättä minne mennä ja kohdaten
joka askeleella joukoittain miehiä ja naisia, jotka hyväntuulisina
kiiruhtivat Pont Saint-Micheliä kohden toivoen _vielä saapuvansa
ajoissa_ Grève-torille nähdäkseen noitaa hirtettävän; hän oli
harhaillut kalpeana ja hämmentyneenä, sokeampana ja arempana kuin
irti päässyt huuhkaja, jota keskellä päivää parvi poikia ajaa takaa.
Hän ei tiennyt enää, missä hän oli, mitä ajatteli, uneksiko. Hän
asteli, kiiruhti, juoksi mitä katua sattui, valitsematta, alati
Grèven ajamana, tuon kauhean Grèven, jonka hän hämärästi tunsi olevan
takanaan.

Hän riensi siten Sainte-Genevieve-mäkeä alas ja astui vihdoin ulos
kaupungista Porte Saint-Victorin kautta. Hän jatkoi pakoaan niin
kauan kuin näki taakseen vilkaistessaan Yliopiston tornirivin ja
etukaupungin talot; mutta kun vihdoin muuan notkelma painoi tuon
kirotun Pariisin hänen näköpiirinsä taakse, kun hän saattoi luulla
olevansa sadan peninkulman päässä siitä maaseudulla, erämaassa, hän
pysähtyi ja hänestä tuntui siltä kuin hän hengittäisi keveämmin.

Silloin alkoi hänen mieleensä tunkeutua kauheita ajatuksia. Hän näki
selvästi sieluunsa, ja häntä puistatti. Hän ajatteli tuota onnetonta
tyttöä, joka oli syössyt hänet ja jonka hän puolestaan oli syössyt
turmioon. Hän loi tuijottavan silmäyksen sille kaksinkertaiselle
tuskantielle, jonka onneton sallimus oli heidän kummankin kohtalolle
määrännyt, aina siihen yhtymäkohtaan saakka, jossa se oli säälimättä
antanut niiden murskautua toisiaan vasten. Hän mietti ikuisten
lupausten hulluutta, viattomuuden, tieteen, uskonnon ja siveyden
turhuutta, Jumalan hyödyttömyyttä. Hän antautui sydämen ilolla
pahoille ajatuksille, ja kuta enemmän hän niihin vajosi, sitä
selvemmin hän tunsi sisässään saatanallisen naurun purskahduksia.

Ja kaivautuessaan siten sieluunsa ja nähdessään, miten laajan
alan luonto oli siinä valmistanut intohimoille, hän nauroi yhä
katkerammin. Hän kaivoi esille kaiken vihansa, kaiken pahuutensa,
mikä hänen sydämensä pohjalla oli, ja hän havaitsi sairasta tutkivan
lääkärin kylmällä katseella, että tämä viha ja tämä pahuus oli vain
vääristynyttä rakkautta; että rakkaus, tuo kaikkien inhimillisten
hyveiden lähde muuttui papin sielussa kauheaksi irvikuvaksi, ja että
hänen luontoisensa mies muuttuu papiksi antautuessaan paholaiseksi.
Tällöin purskahti hän hirveään nauruun ja äkkiä hän kävi kalpeaksi
miettiessään kohtalokkaan intohimonsa kamalinta puolta, tuota
kalvavaa, myrkyllistä, vihantäyttä, leppymätöntä rakkautta, joka oli
vain saattanut toisen hirteen, toisen helvettiin: tytön kuolemaan,
hänet kadotukseen.

Ja sitten hän nauroi uudelleen muistaessaan, että Febus eli; että
kapteeni kaikesta huolimatta eli, oli iloinen ja tyytyväinen, että
hänellä oli entistä koreampi asetakki ja uusi rakastettu, jonka hän
vei katsomaan entisen hirttämistä. Hänen naurunsa yltyi, kun hän
ajatteli, että niistä olennoista, joille hän oli halunnut kuolemaa,
mustalaistyttö, ainoa olento, jota hän ei vihannut, oli ainoa, jonka
suhteen hän ei ollut epäonnistunut.

Kapteenista siirtyivät hänen ajatuksensa kansaan, ja hänessä syttyi
eräänlainen ennenkuulumaton mustasukkaisuus. Hän ajatteli, että
myös kansa, koko väkijoukko oli nähnyt hänen rakastamansa naisen
paitasillaan, miltei alasti. Hän väänteli käsiään ajatellessaan, että
tämä nainen, jonka muotojen näkeminen vain vilaukseltakin hämärässä
olisi ollut hänen korkein onnensa, oli luovutettu päivänvalossa,
keskellä kirkasta päivää kaikelle kansalle puettuna kuin hekumallista
yötä varten. Hän itki raivosta kaikkea tuota iäksi häväistyä,
lokaan tallattua, paljastettua, tahrattua rakkauden mysteeriä. Hän
itki raivosta kuvitellessaan, miten monta saastaista katsetta tuo
huolimattomasti kiinnitetty paita oli tyydyttänyt. Ja että kaunis
tyttö, tuo neitseellinen lilja, tuo kainouden ja nautinnon malja,
jota hän ei ollut uskaltanut muuta kuin vapisten lähentää huulilleen,
oli muutettu eräänlaiseksi yleiseksi juoma-altaaksi, josta Pariisin
roskaväki, varkaat, kerjäläiset ja lakeijat olivat tulleet yhdessä
juomaan julkeata, saastaista ja rivoa nautintoa.

Ja kun hän koetti luoda itselleen kuvaa siitä onnesta, jonka hän
olisi voinut löytää maan päällä, ellei tyttö olisi ollut mustalainen
ja hän pappi, ellei Febusta olisi ollut, ja ellei tyttö olisi tätä
rakastanut; kun hän kuvitteli, että elämä onnessa ja rakkaudessa
olisi ollut mahdollinen hänellekin, että siellä täällä maailmassa
silläkin hetkellä oli onnellisia pareja, jotka oranssien alla,
purojen partailla, auringon laskussa tai tähtikirkkaassa yössä olivat
vaipuneina pitkiin pakinoihin; ja että hänkin, jos Jumala olisi niin
tahtonut, olisi tytön kanssa voinut muodostaa tuollaisen siunatun
parin, silloin suli hänen sydämensä hellyydestä ja epätoivosta.

Oh! hän! se on hän! se hellittämätön ajatus palasi aina hänen
mieleensä, kiduttaen häntä, kalvaen hänen aivojaan, raadellen
hänen sieluaan. Hän ei tuntenut lainkaan katumusta, ei lainkaan
omantunnonvaivoja; kaikki, minkä hän oli tehnyt, hän oli valmis
tekemään uudelleen; hän näki hänet mieluummin pyövelin käsissä kuin
kapteenin sylissä, mutta hän kärsi; hän kärsi niin suunnattomasti,
että hän silloin tällöin nyhti irti kokonaisia tukkuja hiuksia
nähdäkseen, eivätkö ne olleet käyneet valkeiksi.

Toisinaan pälkähti hänen päähänsä kesken kaiken, että nyt ehkä oli
se hetki, jolloin tuo hirveä ketju, jonka hän aamulla oli nähnyt,
kiristi rautasolmunsa tuon hennon ja kauniin kaulan ympäri. Tämä
ajatus sai koko hänen ruumiinsa hikoilemaan.

Toisinaan hän yhä saatanallisesta nauraen itselleen kuvitteli
samalla kertaa Esmeraldaa sellaisena, kuin hän oli hänet ensi kerran
nähnyt, täynnä elämäniloa, huolettomana, koristettuna, tanssivana,
siivitettynä, sopusointuisena, ja Esmeraldaa tänä viimeisenä päivänä,
paitasillaan, köysi kaulassa, nousemassa hitaasti paljain jaloin ylös
hirsipuun teräviä porraspuita; tämä kaksinkertainen kuva kohosi hänen
mieleensä sellaisella voimalla, että hän päästi kamalan karjaisun.

Tämän epätoivon myrskyn myllertäessä, pirstoessa, repiessä,
väännellessä ja raastaessa juuriltaan kaikki hänen sielussaan, hän
loi silmäyksen luontoon ympärillään. Hänen edessään nokkivat kanat
pensaita, sinikiiltävät sontiaiset liikkuivat auringonpaisteessa,
hänen päänsä yllä purjehti muutamia laikullisia pilviryhmiä
sinisellä taivaalla, taivaanrannalla pisti Saint-Victorin luostarin
torninhuipun liuskakiviobeliski esiin mäkien aaltoviivan takaa, ja
Copeaux-mäen mylläri katseli vihellellen myllynsä ahkerien siipien
pyörintää. Koko tämä toimelias, järjestetty, rauhallinen elämä, joka
tuhansissa muodoissa ilmeni hänen ympärillään, vaivasi häntä. Hän
pakeni uudelleen.

Hän harhaili siten iltaan saakka. Tätä luonnon, elämän, oman itsensä,
ihmisen, Jumalan, kaiken pakenemista kesti koko päivän. Toisinaan
hän heittäytyi maahan kasvoilleen ja raastoi kynsillään irti
maasta viljan oraita. Toisinaan hän pysähtyi autiolle kyläkadulle,
ja hänen ajatuksensa olivat niin sietämättömiä, että hän tarttui
molemmin käsin päähänsä ja yritti riuhtaista sitä irti olkapäistä
murskatakseen sen maata vasten.

Kun aurinko alkoi laskea, hän tutki itseään uudelleen ja huomasi
itsensä miltei mielipuoleksi. Myrsky, joka oli riehunut hänessä siitä
saakka, jolloin hän oli kadottanut toivon ja halun mustalaistytön
vapauttamiseen, tuo myrsky ei ollut jättänyt hänen tietoisuuteensa
ainoatakaan tervettä ja selvää ajatusta. Hänen järkensä oli aivan
repaleina. Hän näki mielikuvituksessaan vain kaksi selvää kuvaa
enää: Esmeraldan ja hirsipuun; kaikki muu oli mustana. Nämä
kaksi kuvaa muodostivat yhdessä kauhean ryhmän, ja kuta enemmän
hän hämmennyksessään pystyi kiinnittämään niihin ajatuksiaan
ja tarkkaavaisuuttaan, sitä mukaa hän näki niiden kasvavan yhä
enenevissä mielikuvituksellisissa mittasuhteissa, toisen suloudessa,
lumousvoimassa, kauneudessa ja valossa, toisen kauhussa, niin että
Esmeralda näytti hänestä lopulta tähdeltä, hirsipuu suunnattomalta
luiselta käsivarrelta.

Kummallista oli, ettei koko tämän kidutuksen aikana hänen päähänsä
kertaakaan vakavasti pälkähtänyt kuolla. Niin oli luonto tuon
onnettoman laatinut. Hän riippui kiinni elämässä. Ehkäpä hän näki
todella kadotuksen tuolla puolen.

Aurinko vaipui yhä lähemmäksi taivaanrantaa. Hämärä vaisto sanoi
hänessä olevalle elolliselle olennolle, että oli aika palata. Hän
luuli olevansa kaukana Pariisista, mutta katseltuaan tarkemmin
ympärilleen hän huomasi, että hän vain oli kiertänyt Yliopiston
ympärysmuuria. Saint-Sulpicen torin ja Saint-Germaindes-Prés'n kolme
korkeaa huippua kuvastuivat kaukana oikealla taivasta vasten. Hän
suuntasi askeleensa sinne päin. Kuullessaan vahdin huutavan hänelle
Saint-Germainin luostarin sakaramuureilta, hän väistyi syrjään,
astui eräälle polulle, joka kulki luostarin myllyn ja kauppalan
sairaalan välitse, ja joutui hetken päästä Pré-aux-Clercs'in
luo, joka oli tunnettu mellakoista, joita siellä pidettiin yötä
päivää; se oli Saint-Germainin munkkiraukkojen kauhu-lohikäärme.
Arkkidiakoni pelkäsi, että tapaisi siellä jonkun; hän pelkäsi kaikkia
ihmiskasvoja; hän oli väistänyt Yliopistoa ja Saint-Germainia ja
halusi vasta illan pimeyden suojassa astua kaupunkiin. Hän kulki
Pré-aux-Clercs'in kautta sitä yksinäistä polkua pitkin, joka
mutkitteli Dieu-Neufiin, ja saapui viimein joen rannalle. Siellä hän
tapasi erään soutajan, joka muutamasta pariisilaisesta denieristä
souti hänet Citén kärkeen ja laski hänet maihin tuolle autiolle
maakielekkeelle, jossa lukija on nähnyt Gringoiren uneksivan ja joka
ulottui kuninkaallisten puutarhain toiselle puolelle Paimensaaren
suuntaisena.

Veneen yksitoikkoinen keinunta ja veden solina olivat vaivuttaneet
onnettoman Clauden jonkinlaiseen horrostilaan. Kun soutaja oli
poistunut, hän seisoi aluksi jonkin hetken rannalla tylsänä
tuijottaen eteensä ja näki esineet vain suurentavan keinunnan
lävitse, mikä sai kaikki näyttämään hänen silmissään jonkinlaisilta
aavekuvilta. Ei ole lainkaan harvinaista, että suuren surun
vaikuttama väsymys aiheuttaa tällaista.

Aurinko oli laskenut korkean Nesle-tornin taakse. Alkoi hämärtää.
Taivas oli kuulas, joen kalvo välkkyili. Näiden kahden valoisan
kohdan välissä lepäsi Seinen vasemman rannan musta juova, johon hänen
silmänsä tuijottivat ja joka perspektiivin vuoksi yhä kaventuen
taivaanrannan utuisessa etäisyydessä muistutti mustaa torninhuippua.
Rannalla tiheissä riveissä olevista taloista näkyi vain tummat
varjokuvat, jotka selvästi piirtyivät taivaan ja joen valojuovia
vasten. Siellä täällä alkoivat ikkunat välkkyä tulisilminä. Tuo
suunnaton musta obeliski, joka siten lepäsi taivaan ja siltä kohtaa
varsin leveän joen valopintojen välissä, teki arkkidiakoniin
samantapaisen vaikutuksen, kuin joku henkilö saattaisi tuntea
maatessaan selällään Strassburgin tuomiokirkon tornin juurella ja
nähdessään tuon valtavan huipun häipyvän illan hämyyn. Tässä oli vain
se erotus, että dom Claude seisoi ja obeliski lepäsi; mutta kun joki
kuvastaessaan taivasta avasi hänen jalkainsa alle huimaavan syvyyden,
näytti tuo suunnaton niemeke kohoavan yhtä korkealle avaruuteen kuin
minkä tuomiokirkon torni tahansa; ja vaikutelma oli sama. Ja tuossa
vaikutelmassa oli vielä sikäli oudompi ja syvempi teho, että tässä
kylläkin oli Strassburgin kellotorni, mutta peninkulman korkuisena,
mikä oli ennen kuulumatonta, jättiläismäistä, mittaamatonta,
rakennus, jollaista ei ainoakaan ihmissilmä ollut nähnyt, Baabelin
torni. Talojen savutorvet, muurien harjat, kattojen terävät päädyt,
augustiinilaisluostarin torninhuippu, Tour de Nesle, kaikki tuon
suunnattoman obeliskin kyljessä olevat ulkonemat, jotka näyttivät
suunnattomilta, omituisilta veistoksilta, lisäsivät vaikutelmaa.
Siinä aistiharhojen tilassa, jossa dom Claude oli, hän luuli omin
silmin näkevänsä helvetin kellotornin; nuo tuhannet valopilkut,
joita näkyi huippuun saakka tuon kauhean tornin pinnalla, näyttivät
hänestä sen sisällä olevan suunnattoman lieden aukoilta; äänet ja
melu, joka sieltä kuului, tuntui hänestä parkunalta ja korahduksilta.
Silloin valtasi hänet pelko, hän asetti kädet korviensa eteen, ettei
kuulisi, käänsi selkänsä, ettei näkisi ja pakeni pitkin askelin tuota
kauhistuttavaa näkyä.

Mutta näköhäiriön syy oli hänessä itsessään.

Kun hän saapui kaduille, näyttivät hänestä ohikulkijat, joita liikkui
kauppapuodeista pilkistävän valon hohteessa, alati hänen ympärillään
kuhisevilta peikoilta. Hänen korvissaan kumisi omituisesti. Hän ei
nähnyt taloja, ei katuja, ei vaunuja, ei miehiä eikä naisia, vaan
sekamelskan epämääräisiä esineitä, jotka liittyivät toisiinsa. Rue de
la Barillerien kulmassa oli maustepuoti, jonka katoksen koko reunus
oli ikimuistoisen tavan mukaan täynnä peltirenkaisiin kiinnitettyjä
puukynttilöitä, jotka toisiaan vasten kolahtaessaan synnyttivät
kastanjettien ääntä muistuttavan paukkeen. Hän luuli kuulevansa
Montfauconin luurankojen kalahtelevan toisiaan vasten pimeässä.

-- Oh! hän mutisi, tuuli lyö niitä toisiaan vasten ja saa niiden
kahleitten räminän sekoittumaan niiden luiden kalahteluun! Ehkä hän
on siellä niiden joukossa!

Pökerryksissään hän ei tiennyt minne meni. Hetken päästä hän huomasi
olevansa Saint-Michelin sillalla. Eräässä maakerroksen ikkunassa oli
valoa. Hän meni sen luo. Erään rikkinäisen ruudun lävitse hän näki
siivottoman huoneen, joka herätti hänessä hämäriä muistoja. Keskellä
tuota huonerähjää, jota savuava lamppu himmeästi valaisi, syleili
nuori, vaalea, verevä mies, jolla oli iloiset kasvot, äänekkäästi
nauraen nuorta, puolialastonta tyttöä. Lampun ääressä istui vanha
eukko kehräten ja laulaen särähtelevällä äänellä. Kun nuori mies ei
aina nauranut, kuului eukon laulusta jokin pätkä papin korviin. Se
oli käsittämätöntä ja hirvittävää:

    Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
    Pyöri, rukkini, pyöri,
    pyövelille kehrää nyöri;
    hän taas hirsipuulla hyöri.
    Mylvi, Grève, ulvo, Grève!

    Kehrään kauniin hamppuköyden!
    Pelkkää hamppua kylväkäätte!
    Vehnää vaille, velhot, jäätte.
    Koska varkaan vievän näätte
    kauniin hamppuköyden!

    Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
    nähdessäsi sutkan suoran:
    killumassa velhohuoran
    silmukassa hamppunuoran.
    Mylvi, Grève, ulvo, Grève!

Nuori mies nauroi ja likisteli tyttöä. Vanha vaimo oli Falourdelin
eukko. Tyttö oli portto. Nuori mies oli hänen nuori veljensä Jehan.

Arkkidiakoni katseli edelleen ikkunasta sisälle. Samapa se, mitä
katseli.

Hän näki Jehanin menevän huoneen toisessa päässä olevan ikkunan luo,
avaavan sen, katsahtavan rantakadulle, jonka ikkunoista tuhannet
valot vilkkuivat, ja kuuli hänen sanovan sitä sulkiessaan:

-- Herra nähköön! onhan jo tulossa yö. Porvarit sytyttävät
kynttilöitään ja hyvä Jumala tahtiaan.

Sitten Jehan palasi porton luo, vilkaisi läheisellä pöydällä olevaa
pulloa ja huudahti:

-- Jo tyhjä, tuhat tulimmaista! eikä minulla ole enää rahaa! Isabeau,
hentukkani, en ole tyytyväinen Jupiteriin, ennen kuin hän on
muuttanut sinun valkeat nisäsi mustiksi pulloiksi, joista voin imeä
Beauneviiniä yötä päivää.

Tämä kaunis sutkaus nauratti ilotyttöä, ja Jehan lähti ulos.

Dom Claude ehti töin tuskin heittäytyä maahan, ettei veli näkisi ja
tuntisi häntä. Katu oli onneksi pimeä, ja ylioppilas oli juovuksissa.
Hän äkkäsi kuitenkin lokaisella kadulla makaavan miehen.

-- Oh! hoh! hän sanoi, veijari on viettänyt hauskan päivän.

Hän tönäisi jalallaan dom Claudea, joka pidätti hengitystään.

-- Tukkihumalassa, jatkoi Jehan. Hitto vie, täynnä kuin tynnyri!
Oikea viinitynnyristä irroittunut iilimato. Kaljupäinen, hän lisäsi
kumartuen; vanha mies! _Fortunate senex!_ [Onnellinen vanhuus!]

Dom Claude kuuli hänen loittonevan mutisten:

-- Kaikki samanlaisia! Järki on mainio asia, ja veljeni arkkidiakoni
on onnellinen, hän kun on sekä viisas että varakas.

Arkkidiakoni nousi ylös ja juoksi minkä pääsi Notre-Damea kohti,
jonka valtavien tornien hän näki kohoavan hämärässä kattojen yllä.

Saapuessaan hengästyneenä kirkon torille hän pysähtyi eikä heti
uskaltanut nostaa katsettaan tuota synkkää rakennusta kohden.

-- Oh! hän. mutisi, onko totta, että niin kauheata on voinut tapahtua
täällä tänään, tänä aamuna!

Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja silmäsi kirkkoa. Sen julkisivu
oli pimeä. Taivas sen takana oli täynnä välkkyviä tähtiä. Nouseva
puolikuu paistoi tällä hetkellä oikeanpuoleisen tornin huipulla, ja
näytti siltä kuin jokin loistava lintu olisi istuutunut tornin mustan
apilanlehtikaiteen reunalle.

Luostarin portti oli lukossa. Mutta arkkidiakonilla oli aina
taskussaan sen tornin avain, jossa hänen työkammionsa oli. Hän käytti
nyt sitä päästäkseen kirkkoon.

Se oli pimeä ja hiljainen kuin hautaholvi. Pimeydestä, joka
seinistäkin uhosi häntä vastaan, hän huomasi, ettei aamupäivän
juhlatoimituksen suruverhoitusta vielä oltu otettu pois. Suuri
hopearisti hohti pimeässä täynnä valoläikkiä aivan kuin linnunrata
tässä haudanyössä. Kuorin korkeista ikkunoista näkyi mustan
verhoituksen yläpuolella suippokaarien yläosat, joitten ruutujen
lävitse kuu kumotti ja joissa oli vain yön epämääräisiä värejä,
jonkinlaista sinipunaista, valkoista ja sinistä, jollaista
väriyhdistelmää ei näe muualla kuin kuolleitten kasvoilla. Nähdessään
ympäri kuoria nämä kalpeat suippokaarien kärjet, luuli arkkidiakoni
näkevänsä kadotukseen tuomittujen piispain hiippoja. Hän sulki
silmänsä ja kun hän ne jälleen avasi, hän luuli näkevänsä piirin
kalpeita kasvoja, jotka katselivat häntä.

Hän alkoi juosta kirkon halki. Silloin hänestä tuntui kuin
kirkkokin alkaisi liikkua, elävöityä, elää, kuin jokainen valtava
pylväs muuttuisi suunnattomaksi jalaksi, joka painaltaisi leveän
kivisen jalkapohjansa lattiaa vasten, kuin tuo jättiläismäinen
tuomiokirkko olisikin vain suunnaton elefantti, joka huohottaen
asteli pylväsjaloillaan, tornit kärsänään ja laaja musta verhoitus
peitteenään.

Lopulta kuume tai hulluus oli päässyt sellaiseen valtaan, että
tuo onneton aisti ulkoisen maailman vain jonkinlaisena näkyvänä,
ruumiillisena, kauhistavana ilmestyksenä.

Hetkeksi hän tunsi helpotusta. Paetessaan erääseen sivulaivaan, hän
huomasi erään pylvästen takana punertavan hohteen. Hän kiiruhti sinne
päin kuin tähteä kohden. Tuo valo hohti pienestä lampusta, joka yötä
päivää valaisi Notre-Damen yleistä messukirjaa rautaristikkonsa
takana. Hän hyökkäsi ahnaasti tuon pyhän kirjan kimppuun toivoen
siitä löytävänsä lohtua tai rohkaisua. Teos oli auki Jobin kirjan
seuraavan jakeen kohdalta, jota hänen tuijottava katseensa tarkkasi:
-- "Ja henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja
kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."

Lukiessaan näitä kolkkoja sanoja hän koki samaa kuin sokea, joka
tuntee käsiinsä osuneen sauvan pistävän itseään. Hänen polvensa
tuntuivat hervottomilta, ja hän lysähti lattialle muistellen
häntä, joka oli kuollut päivällä. Hän tunsi niin monien kauheitten
mielikuvien kohoavan aivoihinsa, että hänestä tuntui siltä, kuin
hänen päänsä olisi muuttunut helvetin savutorveksi.

Hän makasi näin hyvän hetken ajattelematta mitään, murtuneena ja
tahdottomana hornanvaltojen temmellyskenttänä. Vihdoin häneen palasi
hitunen voimaa ja hänen päähänsä pälkähti etsiä pakopaikkaa tornista
uskollisen Quasimodon luota. Hän nousi pystyyn ja peloissaan otti
messukirjan lampun valaistakseen tietään. Se oli pyhäinryöstöä, mutta
sellaista pikkuseikkaa hän ei tullut ajatelleeksi.

Hän nousi hitaasti torninportaita, tuntien salaista pelkoa, joka
hiipi myös niiden harvojen kulkijain mieleen, jotka tänä myöhäisenä
hetkenä astelivat tuomiokirkontorin poikki, kun he näkivät tuon
salaperäisen valon nousevan luukulta luukulle, tornin juurelta miltei
sen huipulle saakka.

Äkkiä hän tunsi raikkaan ilman tuulahtavan vastaansa; hän oli
saapunut ylimmän pylvästasanteen ovelle. Ilma oli viileä: taivaalla
purjehtivat pilvet muistuttivat suuria jäälohkareita, jotka valkeine
reunoineen tunkivat toistensa päälle ja puskivat toistensa kulmat
rikki aivan kuin jäänlähdön aikana keväisellä virralla. Pilvien
välistä pilkistävä puolikuu muistutti taivaan laivaa, joka oli
tarttunut kiinni näitten jäitten väliin.

Hän loi katseensa alemmas ja tarkasteli hetkisen torneja yhdistävän
pylvästön lävitse etäällä usva- ja utuharson keskellä häämöttävää
Pariisin äänetöntä kattomerta, joka täynnä tiheään sullottuja pieniä
huippuja lepäsi hänen edessään muistuttaen kesäöisen, levollisen
meren laineita.

Kuu valaisi himmeästi luoden katoille ja maahan tuhkanharmaan
värisävyn.

Samassa kuului kellon kumea, värähtelevä ääni lyövän kahtatoista.
Pappi ajatteli keskipäivää. Kahdentoistalyönnit toistuivat.

-- Oh! sanoi pappi hiljaa itsekseen, hän on nyt kylmänä.

Äkkiä tuulenpuuska sammutti hänen lamppunsa, ja miltei samalla
hetkellä hän näki varjon, jonkin valkean, jonkun olennon, naishahmon
astuvan esille tornin toisesta kulmasta. Hän alkoi vapista. Tuon
naisen vieressä kulki pieni vuohi, jonka määkinä sekoittui kellon
viimeisiin lyönteihin.

Ponnistaen tahdonvoimiaan dom Claude tarkasti olentoa. Se oli hän.

Hän oli kalpea, hän oli synkkä. Hänen hiuksensa valuivat olkapäille
niinkuin aamullakin. Mutta hänellä ei enää ollut köyttä kaulassa,
hänen kätensä eivät enää olleet sidotut. Hän oli vapaa, hän oli
vainaja.

Hän oli valkopukuinen, ja hänen päässään oli valkea huntu.

Hän astui pappia kohden hitaasti, katse taivasta kohden kohotettuna.
Noiduttu vuohi seurasi häntä. Papista tuntui siltä kuin hänen
jalkoihinsa olisi kytketty kiviä. Joka askeleella, jonka haamu astui
eteenpäin, hän astui taaksepäin; muuta hän ei voinut tehdä. Näin hän
joutui takaisin pimeään porrasholviin. Hänet jääti ajatus, että haamu
valitsisi saman tien; jos se olisi tehnyt sen, hän olisi kuollut
kauhusta.

Se tuli tosiaan portaisiin johtavan oven luo, pysähtyi siihen
hetkeksi, tuijotti pimeään, mutta näyttämättä huomaavan pappia se
lähti pois. Hän näytti papista suuremmalta kuin eläessään. Pappi näki
kuun hänen valkean pukunsa lävitse, hän kuuli hänen hengityksensä.

Kun haamu oli mennyt ohitse, pappi alkoi laskeutua portaita alas
yhtä hitaasti kuin oli nähnyt kummituksen liikkuvan, luullen itsekin
olevansa kummitus, astuen hämmentyneenä, hiukset kauhusta kankeina ja
sammunut lamppu yhä kädessä; ja laskeutuessaan siten kiertoportaita
alas hän kuuli selvästi äänen toistavan nauraen korvaansa:

"... Henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja
kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."




II. Kyttyräselkä, silmäpuoli, nilkku


Jokaisella kaupungilla keskiajalla ja jokaisella kaupungilla
Ranskassa Ludvig XII:n aikaan saakka oli turvapaikkansa. Keskellä
sitä barbaaristen rikoslakien ja tuomioistuimien vedenpaisumusta,
joka peitti koko kaupungin, muodostivat nämä turvapaikat jonkinlaisia
saaria, jotka kohosivat inhimillisen oikeuden käytön pinnan
yläpuolelle. Jokainen rikollinen, joka nousi niille, oli pelastettu.
Jokaisen kaupungin piirissä oli miltei yhtä monta turvapaikkaa
kuin teloituspaikkaakin. Se oli rankaisemattomuuden väärinkäyttöä
kuolemanrangaistuksen rinnalla, kaksi huonoa tapaa toistensa
vastapainoksi. Kuninkaan linnalla, ruhtinasten palatseilla ja etenkin
kirkoilla oli turvapaikkaoikeus. Joskus tapahtui, että kokonainen
kaupunki, joka tarvitsi uusia asukkaita, julistettiin joksikin
ajaksi vapaakaupungiksi. Ludvig XI myönsi Pariisille vuonna 1467
turvapaikkaoikeuden.

Astuttuaan jalallaan turvapaikkaan rikollinen oli koskematon: mutta
hänen tuli varoa lähtemästä sieltä. Askelkin pyhäkön ulkopuolelle,
ja hän syöksyi takaisin virtaan. Teili, hirsipuu ja mestauskirves
vartioivat tarkoin turvapaikkaa ja vaaniskelivat alati saalistaan
kuin haikalat laivan ympärillä. Niinpä kuolemaantuomittujen nähtiin
harmaantuvan jonkin luostarin porttikäytävässä, jonkin palatsin
portailla tai jonkin kirkon portaalin alla. Siten oli turvapaikka
samalla vankila. Joskus tapahtui, että parlamentin virallinen
määräys rikkoi turvapaikkaoikeutta ja luovutti tuomitun pyövelille;
mutta niin tapahtui harvoin. Parlamentit pelkäsivät piispoja, ja
kun papin- ja tuomarinkaavut joutuivat otteluun keskenään, ei
jälkimmäinen juuri selvinnyt ehjänä leikistä. Joskus, kuten Pariisin
pyövelin Petit-Jeanin murhaajan ja Jean Valleret'n murhaajan Emery
Rousseaun jutuissa, tapahtui kuitenkin, että oikeus kirkkoa uhmaten
pani tuomionsa täytäntöön; mutta onneton se, joka ilman parlamentin
määräystä tunkeutui aseistettuna turvapaikkaan! Onhan tunnettua
Robert de Clermont'in, Ranskan marsalkan, ja Jean de Châlons'in,
Champagnen marsalkan kuoleman syy; ja asia koski kuitenkin vain
muuatta Perrin Marcia, välittäjänapulaista, kurjaa murhamiestä; mutta
nuo kaksi marsalkkaa olivat särkeneet Saint-Méryn portit, ja se oli
ennen kuulumatonta.

Turvapaikkaoikeutta kunnioitettiin siinä määrin, että tarinain mukaan
eläimetkin saivat usein nauttia sitä. Aymoin kertoo, että kun muuan
Dagobertin ajama hirvi pakeni pyhän Dionysiuksen haudalle, koirat
pysähtyivät haukkuen sen ääreen.

Kirkoissa oli tavallisesti pieni komero turvanetsijoitä varten.
Vuonna 1407 rakenutti Nicolas Flamel Saint-Jacques-de-la-Boucherien
kattoholvin päälle kammion, joka maksoi hänelle neljä livreä, kuusi
souta, kuusitoista pariisilaista denieriä.

Notre-Damessa oli turvapaikkana pieni komero, joka oli laitettu
erään sivulaivan katon päälle tukipatsaitten alle ja josta näki
luostariin; se oli samassa paikassa, johon nykyisen torninvartijan
vaimo oli laittanut pienen puutarhan, joka Babylonin riippuvain
puutarhain rinnalla on kuin vuohenkaali palmun, kuin portinvartijatar
Semiramiksen rinnalla.

Sinne Quasimodo oli hillittömän ja voitonriemuisen kiertokulkunsa
jälkeen torneissa ja pylvästöissä sijoittanut Esmeraldan. Tämän
riemukulun aikana tyttö ei ollut tointunut; puolittain tiedottomana,
puolittain tajuissaan hän oli vain huomannut, että hän nousi ylöspäin
ilmassa, että hän leijaili ja lensi, että joku vei häntä pois maan
pinnalta. Silloin tällöin hän kuuli Quasimodon kaikuvan naurun ja
jyrisevän äänen korvissaan; hän raotti silmiään ja näki silloin
allansa epäselvästi Pariisin tuhannet liuskakivi- ja tiilikatot
sinisenä ja punaisena mosaiikkina ja yllänsä Quasimodon kauheat ja
riemukkaat kasvot. Silloin hänen silmäluomensa painuivat jälleen
kiinni; hän luuli, että loppu oli tullut, että hänet oli teloitettu
hänen tainnostilansa aikana, ja tuo muodoton paholainen, joka oli
käynyt hänen kohtaloonsa käsiksi, oli jälleen saanut hänet valtaansa
ja kiidätti häntä pois. Tyttö ei uskaltanut enää katsoa häntä ja
antoi itseään kantaa.

Mutta kun kellonsoittaja huohottaen ja tukka liehuen oli asettanut
hänet kammioon, kun hän tunsi hänen karkeitten käsiensä hellävaroen
irroittavan köyden, joka kiristi hänen käsivarsiaan, hätkähdytti
se häntä samalla lailla kuin hereille kavahtaminen keskellä yötä
karille ajaneen laivan matkustajia. Hänen ajatustoimintansakin elpyi
vähitellen. Hän huomasi olevansa Notre-Damessa, hän muisti, että
hänet oli riistetty pyövelin käsistä, että Febus eli, ettei Febus
enää rakastanut häntä; ja kun nämä kaksi ajatusta, joista toinen
niin suuresti katkeroitti toista, yhtaikaa heräsivät onnettomassa
kuolemaantuomitussa, kääntyi hän Quasimodon puoleen, joka pelottavana
seisoi hänen vieressään, ja sanoi:

-- Miksi pelastitte minut?

Quasimodo katseli tyttöä innokkaana, ikään kuin koettaen arvata, mitä
tämä hänelle sanoi. Tyttö toisti kysymyksen. Silloin Quasimodo katsoi
häntä syvän surun ilmein ja riensi pois.

Tyttö katsoi ihmetellen hänen jälkeensä.

Hetken kuluttua hän saapui takaisin kantaen myttyä, jonka heitti
tytön jalkoihin. Siinä oli vaatteita, joita säälivät naiset olivat
häntä varten asettaneet kirkon kynnykselle. Silloin tyttö katsoi
itseään, huomasi olevansa miltei alasti ja punastui. Hän palasi
elämään.

Quasimodoonkin näytti tämä kainous tarttuvan. Hän nosti leveän
kämmenen siimalleen ja poistui jälleen, mutta hitain askelin.

Tyttö pukeutui nopeasti. Puku oli valkea, valkealla hunnulla
varustettu. Hôtel-Dieun noviisien puku.

Tuskin hän oli ehtinyt pukeutua, kun hän näki Quasimodon palaavan.
Hänellä oli kori toisessa kainalossa, toisessa patja. Korissa oli
pullo, leipää ja muuta ruokaa. Hän asetti korin maahan ja sanoi: --
Syökää. -- Hän levitti patjan lattialle ja sanoi: -- Nukkukaa. --
Kellonsoittaja oli tuonut hänelle oman ateriansa ja oman vuoteensa.

Mustalaistyttö katsahti häneen kiittääkseen häntä, mutta ei saanut
sanaakaan suustaan. Quasimodo raukka oli todellakin kauhistuttava.
Hän painoi päänsä alas, ja kammo värisytti häntä.

Silloin sanoi Quasimodo:

-- Herätän teissä pelkoa. Olen kovin ruma, eikö niin? Älkää katsoko
minuun. Kuulkaa vain mitä puhun. -- Päivisin tulee teidän pysytellä
täällä; öisin voitte kävellä pitkin kirkkoa. Mutta älkää milloinkaan
astuko kirkon ulkopuolelle. Silloin olette hukassa. Ne tappaisivat
teidät, ja minä kuolisin.

Liikuttuneena tyttö nosti päätään vastatakseen hänelle, mutta hän
oli jo mennyt. Tyttö oli jälleen yksin. Hän mietiskeli tuon melkein
kummituksellisen olennon omituisia sanoja, hämmästyneenä hänen
äänensä samalla käheästä ja lempeästä sävystä.

Sitten hän tarkasteli komeroaan. Se oli noin kuuden neliöjalan
laajuinen kammio, jonka pieni ikkunaluukku ja ovi olivat loivasti
viettävälle liuskakivikatolle päin. Useat eläinten päitten
muotoiset vesitorvet näyttivät kurkottavan kaulojaan katsoakseen
häntä. Kattonsa reunalta hän näki Pariisin liesien savun nousevan
taivasta kohden lukemattomista savutorvista. Se oli surullinen
näky mustalaistyttö raukalle, löytölapselle, kuolemaantuomitulle,
onnettomalle, jolla ei ollut isänmaata, ei vanhempia, ei kotiliettä.

Juuri silloin, kun ajatus hänen hylätystä tilastaan valtasi hänet
voimakkaampana kuin milloinkaan ennen, hän tunsi karvaisen ja
partaisen pään koskettavan käsiään ja polviaan. Hän hätkähti (kaikki
säikäytti häntä nykyään) ja katsoi. Se oli vuohi raukka, pikku Djali,
joka samalla, kun Quasimodo oli hajoittanut Charmoluen joukon ja
kantanut Esmeraldan pois, oli juossut hänen jäljessään ja seissyt jo
lähes tunnin anoen ja hyväillen hänen jalkainsa juuressa saamatta
osakseen katsettakaan. Mustalaistyttö tuhlasi sille suudelmiaan.

-- Oh! Djali, hän sanoi, miten saatoin unohtaa sinut! Sinä ajattelet
aina minua! Oh! sinä et ole kiittämätön, sinä!

Ikään kuin näkymätön käsi olisi kohottanut painon hänen sydämeltään,
hän alkoi samassa itkeä ja tunsi, että tulvivain kyynelten keralla
katosi hänen kipein ja katkerin tuskansa.

Illan tullen hän havaitsi yötaivaan niin kauniiksi ja kuutamon niin
houkuttelevaksi, että hän kiersi ylemmän tornin penkereen ympäri. Maa
täältä ylhäältä katsoen näytti hänestä niin tyyneltä, että hän tunsi
jonkin verran lievitystä.




III. Kuuro


Seuraavana aamuna havahduttuaan tyttö tajusi, että hän oli
nukahtanut. Tämä omituinen seikka ihmetytti häntä. Niin kauan
oli jo siitä, kun hän oli viimeksi nukkunut. Nousevan auringon
iloiset säteet pilkistivät hänen ikkunaluukustaan sisälle ja
osuivat hänen kasvoihinsa. Mutta samalla kun hän näki auringon,
hän huomasi luukussa muutakin, joka pelotti häntä: Quasimodon
kasvot. Hän sulki silmänsä, mutta turhaan: hän luuli yhä ruusuisten
silmäluomiensa lävitse näkevänsä tuon kyttyräselkäisen, silmäpuolisen
ja torahampaisen maahisen naamion. Silloin hän kuuli, pitäessään
silmiään yhä kiinni, käheän äänen sanovan lempeästi:

-- Älkää pelätkö. Olen ystävänne. Tulin katsomaan teitä, kun
nukuitte. Eihän teitä haittaa, vaikka olenkin tässä, kun silmänne
ovat kiinni? Nyt menen tieheni. Olen jo muurin takana. Voitte avata
silmänne.

Sanoja vielä surullisempi oli ääni, jolla ne lausuttiin.
Mustalaistyttö avasi liikuttuneena silmänsä. Quasimodo ei
todellakaan enää ollut luukulla. Tyttö meni ikkunaan ja näki tuon
kyttyräselkäisen raukan istuvan muurinnurkkauksessa murheellisena
ja alistuneessa kyyryasennossa. Tyttö koetti voittaa sen
vastenmielisyyden, jota Quasimodo herätti hänessä.

-- Tulkaa, hän sanoi rujolle lempeästi.

Kun Quasimodo näki hänen huuliensa liikkuvan, hän luuli että tyttö
kehoitti häntä poistumaan; hän nousi ylös ja lähti nilkuttamaan
tiehensä hitain askelin ja pää painuksissa, uskaltamatta nostaa
tyttöön edes epätoivoista katsettaan.

-- Tulkaahan nyt! huusi tyttö, mutta Quasimodo loittoni yhä.

Silloin tyttö syöksähti ulos kammiostaan, riensi hänen jälkeensä ja
tarttui häntä käsivarteen. Tämä kosketus sai Quasimodon koko ruumiin
vapisemaan. Hän kohotti rukoilevasti silmänsä, mutta nähdessään että
tyttö johdatti häntä takaisin kammioon, hänen kasvonsa säteilivät
ilosta. Tyttö koetti saada häntä astumaan sisälle, mutta hän ei
tahtonut millään muotoa astua kynnyksen yli.

-- Ei, ei, hän sanoi, huuhkaja ei astu leivosen pesään. Silloin
kyyristyi tyttö sirosti vuoteelleen nukkuva vuohi jalkainsa juuressa.
Kumpikin oli hetken liikahtamatta; ääneti katseli Quasimodo niin
suurta suloutta, tyttö niin suurta rumuutta. Joka hetki hän keksi
Quasimodossa uusia epämuotoisuuksia. Hänen katseensa kulki vääristä
sääristä kyttyrään, kyttyrästä ainoaan silmään. Hän ei voinut
ymmärtää, miten saattoi olla olemassa niin muodoton olento. Mutta
tuosta olennosta huokui kuitenkin sellaista surumielisyyttä ja
lempeyttä, että tyttö alkoi tottua häneen.

Quasimodo katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

-- Te pyysitte siis minua palaamaan?

Tyttö nyökäytti päätään ja sanoi:

-- Niin.

Quasimodo ymmärsi päännyökkäyksen.

-- Voi! hän sanoi ikään kuin epäröiden jatkaa, niin... olen kuuro.

-- Mies raukka! huudahti mustalaistyttö ystävällisen säälivällä
äänellä.

Quasimodo hymyili murheellisesti.

-- Eikö niin, että se vielä puuttui? Niin, olen kuuro. Tällainen minä
olen. Eikö se ole kauheaa? Te olette niin kaunis, te!

Äänessä, millä hän lausui nämä sanat, värähti niin syvä tunto hänen
kurjuudestaan, ettei tyttö voinut sanoa sanaakaan. Quasimodo ei olisi
muuten kuullutkaan mitään. Hän jatkoi:

-- En ole milloinkaan tuntenut rumuuttani niin selvästi kuin nyt. Kun
vertaan itseäni teihin, tunnen syvää sääliä itseäni kohtaan, minä
onneton kummitus raukka. Minä näytän teistä varmaan eläimeltä, eikö
niin? -- Te, te olette auringonsäde, kastepisara, linnunliverrys! --
Minä, minä olen jokin kauhea, en ihminen enkä eläin, jokin piikiveä
kovempi, poljetumpi ja muodottomampi!

Ja hän alkoi nauraa, mutta tuo nauru oli sydäntäsärkevintä, mitä
kuulla saattoi. Hän jatkoi:

-- Niin, olen kuuro. Mutta te voitte puhua minulle liikkeillä ja
merkeillä. Herrani puhuu minun kanssani sillä tavalla. Ja sitten
saatan myös pian nähdä, mitä haluatte, huulienne liikkeistä ja
katseestanne.

-- No niin, sanoi tyttö hymyillen, sanokaa minulle, miksi olette
pelastanut minut.

Quasimodo katseli häntä tarkkaavasti hänen puhuessaan.

-- Olen ymmärtänyt, hän sanoi. Te kysyitte, miksi pelastin teidät. Te
olette siis unohtanut erään kurjan, joka eräänä iltana koetti ryöstää
teidät, kurjan, jota te seuraavana päivänä autoitte heidän kirotulla
kaakinpuullaan. Tippa vettä ja hiukan sääliä, se on enemmän kuin mitä
koko elämälläni kykenen korvaamaan. Te olette unohtanut tuon kurjan;
mutta hän on muistanut sen.

Tyttö kuunteli häntä syvästi liikuttuneena. Kellonsoittajan silmissä
kimalteli kyynel, mutta se ei vierähtänyt. Hän näytti pitävän
jonkinlaisena kunnia-asianaan tukahuttaa sen.

-- Kuulkaa, hän jatkoi, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että tämä
kyynel valahtaisi hänen silmästään, tässä on meillä sangen korkeat
tornit; joka niiden huipulta putoaa, kuolee ennen kuin ehtii maahan;
kun tahdotte, että hyppään alas, ei teidän tarvitse sanoakaan mitään,
katsekin riittää.

Tämän sanottuaan hän nousi. Niin onneton kuin mustalaistyttö olikin,
herätti tämä eriskummainen olento kuitenkin hänessä sääliä. Hän
viittasi häntä jäämään.

-- Ei, ei, sanoi Quasimodo. Minun ei pidä viipyä enää. Katseenne
saa minun tuntemaan oloni täällä tukalaksi. Säälistä te vain olette
kääntämättä kasvojanne pois minusta. Minä menen jonnekin, josta voin
katsella teitä, ilman että te näette minua. On parempi niin.

Hän otti taskustaan pienen metallisen vihellyspillin.

-- Ottakaa tämä, hän sanoi, kun tarvitsette minua, kun haluatte minun
tulevan, kun ette erikoisesti pelkää nähdä minua, niin viheltäkää
tällä. Kuulen sen äänen.

Hän asetti pillin permannolle ja riensi pois.




IV. Hietakiveä ja kristallia


Päivä seurasi toistaan.

Rauha palasi vähitellen Esmeraldan sieluun. Valtava suru samoin
kuin valtava ilokin on lyhytaikaista. Ihmissielu ei kauan viihdy
äärimmäisyyksissä. Mustalaistyttö oli kärsinyt niin paljon, että vain
ihmetyksen tunne oli jäänyt jäljelle.

Turvallisuuden keralla oli toivokin palannut. Hän oli yhteiskunnan
ja elämän ulkopuolella, mutta hän aavisti hämärästi, ettei hänen
ehkä olisi mahdotonta palata siihen. Hän oli kuin kuollut, jolla oli
hautansa avain.

Hän tunsi kauheiden kuvien vähitellen häipyvän muististaan. Kaikki
nuo hirveät kuvajaiset, Pierrat Torterue, Jacques Charmolue, vieläpä
itse pappikin, haihtuivat hänen sielustaan.

Ja Febushan eli, hän oli varma siitä, hän oli nähnyt hänet. Febus
eli, sehän oli kaikkein tärkeintä. Kaikkien niiden kauheitten iskujen
jälkeen, jotka olivat hävittäneet kaiken hänen sielussaan, hän oli
tavannut siellä yhden ainoan seikan, yhden ainoan tunteen ehjänä
ja vahingoittumattomana: rakkautensa kapteeniin. Sillä rakkauden
laita on samoin kuin puun: se työntää juurensa syvälle koko meidän
olemukseemme ja viheriöitsee usein vielä särkyneessäkin sydämessä.

Ja selittämätöntä on, että kuta sokeampi tuo intohimo on, sitä
sitkeämpi se on. Se ei ole milloinkaan kestävämpi kuin täysin
järjettömänä.

Esmeralda ei kuitenkaan voinut ajatella kapteenia ilman katkeruutta.
Oli kauheata, että hänkin oli johdettu harhaan, että hänkin oli
voinut pitää mahdollisena, että tuo tikarinisku oli hänen, Esmeraldan
antama, joka olisi ollut valmis uhraamaan tuhat elämää hänen
puolestaan. Mutta ei pitänyt tuomita liian ankarasti kapteenia:
eikö hän, Esmeralda, itse ollut tunnustanut _rikostaan?_ Eikö hän,
heikko nainen, ollut antanut kidutuksen taivuttaa itseään? Syy oli
yksin hänen. Hänen olisi ennen pitänyt antaa repiä kynnet itseltään
kuin sallia kiristää tuollaista tunnustusta. Mutta kunhan hän vain
kerrankin, vain lyhyen hetkenkin saisi jälleen nähdä Febuksen,
ei tarvittaisi kuin sana, kuin katse vain, jotta hän luopuisi
harhaluulostaan ja rakastaisi jälleen häntä. Hän ei epäillyt sitä.
Hän karkotti mielestään joukon omituisia seikkoja, kuten Febuksen
läsnäolon hänen tehdessään katumusta ja nuoren tytön, jonka seurassa
hän oli. Se oli epäilemättä hänen sisarensa; sangen järjetön selitys,
mutta se tyydytti häntä, koska hänen oli pakko uskoa, että Febus
rakasti häntä yhä, häntä eikä ketään muuta. Olihan Febus vannonut sen
hänelle. Mitäpä hän muuta tarvitsi, kokematon, herkkäuskoinen tyttö?
Ja eivätkö asianhaarat jutussa todistaneet paljon enemmän häntä kuin
Febusta vastaan? Hän odotti siis. Hän toivoi.

Meidän on lisättävä, että kirkko, tuo suunnaton kirkko, joka häntä
joka puolella ympäröi, joka vartioi häntä, joka suojeli häntä, oli
myös parhain rauhoittaja. Tuon valtavan rakennuksen juhlalliset
viivat, kaikkien tuota neitoa ympäröivien esineitten uskonnolliset
piirteet, ne hurskaat ja korkeat ajatukset, jotka niin sanoakseni
tulvivat tuon kiviruumiin kaikista huokosista, vaikuttivat häneen
hänen tietämättään. Rakennuksen äänetkin olivat vaikutukseltaan
niin siunauksellisia, niin majesteetillisia, että ne vaimensivat
tuon sairaan sielun tuskia. Jumalanpalvelusta toimittavien
pappien yksitoikkoinen laulu, seurakunnan vastaukset, toisinaan
tuskin kuuluvina, toisinaan voimakkaina kuin ukkosen jyrinä,
ikkunaruutujen sointuva helinä, urkujen pauhu kuin sadan pasuunan
ääni, suunnattomina mehiläispesinä surisevan kolmen kellotornin
kumina, jättiläissoittimien koko orkesteri, jonka ääniasteikko alati
nousi ja laski kansanjoukosta kellotorniin, huumasi hänen muistinsa,
mielikuvituksensa ja tuskansa. Ennen kaikkea tuudittivat kellot hänet
rauhaan. Nuo valtavat kojeet vuodattivat hänen ylleen ikään kuin
voimallista magnetismia suurina laineina.

Jokainen auringonnousu tapasikin hänet rauhoittuneempana,
keventyneempänä ja vertyneempänä. Sitä mukaa kuin hänen sisäiset
haavansa arpeutuivat, alkoi sulo ja kauneus jälleen kukkia hänen
kasvoillaan, mutta sielukkaampana, vähemmän häikäisevänä. Hänen
entinen luonnonlaatunsakin palasi, vieläpä osaksi hänen iloisuutensa,
soma suunsuipennuksensa, rakkautensa vuoheen, hänen laulunhalunsa ja
kainoutensakin. Hän pukeutui aamuisin aina kammionsa nurkassa, ettei
vaan kukaan naapuri läheisistä ylistenluukuista näkisi häntä.

Kun Febuksen ajatteleminen joskus hetkiseksi keskeytyi, ajatteli
mustalaistyttö Quasimodoa. Hän oli ainoa side, ainoa välittäjä
ja yhdistäjä, jonka kautta Esmeralda oli kosketuksissa ihmisiin
ja elämään. Tuo onneton oli eristetympi kuin Quasimodo. Hän
ei ymmärtänyt lainkaan tuota omituista ystävää, jonka sattuma
oli hänelle antanut. Toisinaan hän moitti itseään siitä, ettei
kiitollisuuskaan saanut häntä voittamaan vastenmielisyyttänsä, mutta
hänen oli mahdotonta tottua kellonsoittaja raukkaan. Tämä oli liian
ruma.

Hän oli antanut Quasimodolta saamansa vihellyspillin olla
permannolla. Se ei kuitenkaan estänyt Quasimodoa ensi päivinä silloin
tällöin näyttäytymästä. Esmeralda teki voitavansa, ettei vallan
ilmeisellä vastenmielisyydellä kääntyisi poispäin, kun Quasimodo toi
hänelle ruokakorin ja vesiruukun, mutta tämä huomasi pienimmänkin sen
luontoisen liikahduksen, ja silloin hän meni surullisena matkoihinsa.

Kerran hän tuli juuri, kun tyttö hyväili Djalia. Hän seisoi
hetken mietteissään ja katseli tuota somaa ryhmää, jonka vuohi ja
mustalaistyttö muodostivat. Vihdoin hän sanoi pudistaen raskasta ja
pörröistä päätään:

-- Onnettomuuteni on, että vielä liiaksi muistutan ihmistä. Toivoisin
olevani kokonaan tuon vuohen kaltainen eläin.

Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.

Quasimodo vastasi tuohon katseeseen:

-- Voi! tiedän kyllä minkä tähden.

Ja hän meni matkoihinsa.

Erään toisen kerran hän ilmestyi kammion kynnykselle, jonka yli
hän ei koskaan astunut, Esmeraldan parhaillaan laulaessa vanhaa
espanjalaista romanssia, jonka sanoja hän ei ymmärtänyt, mutta joka
oli jäänyt hänen mieleensä siksi, että mustalaiseukon oli ollut
tapana nukuttaa häntä sillä, kun hän oli pieni. Nähdessään nuo
kauheat kasvot, jotka ilmestyivät hänen eteensä hänen laulaessaan
hän vaikeni äkkiä säikähdyksen elein. Onneton kellonsoittaja lankesi
polvilleen kynnykselle ja rukoilevasti katsoen risti karkeat,
muodottomat kätensä.

-- Oh! hän sanoi murheellisena, -- vannotan teitä, jatkakaa, älkää
ajako minua pois.

Tyttö ei tahtonut tuottaa hänelle tuskaa ja jatkoi vapisten lauluaan.
Vähitellen hänen kammonsa kuitenkin haihtui, ja hän antautui
kokonaan laulunsa laahustavan sävelen surumielisen tunnelman
valtaan. Quasimodo oli yhä polvillaan kädet ristissä kuin rukoillen
tarkkaavasti, tuskin uskaltaen hengittää ja katse mustalaistyttöön
kiinnittyneenä. Voisipa sanoa, että hän kuunteli tytön laulua hänen
silmistään.

Kolmannen kerran hän tuli Esmeraldan luo kömpelön ja aran näköisenä.

-- Kuulkaa minua, hän sanoi ponnistaen, minulla on teille jotakin
sanottavaa.

Esmeralda ilmoitti hänelle merkillä kuuntelevansa. Silloin Quasimodo
alkoi huokailla, raotti huuliaan, näytti jo valmiilta puhumaan,
katsahti häneen, ravisti kieltävästi päätään ja meni hitain askelin
matkoihinsa kasvot kättä vasten painettuina jättäen mustalaistytön
ihmeisiinsä.

Muuriin veistettyjen eriskummallisten olentojen joukossa oli
varsinkin muuan, josta Quasimodo erikoisesti piti ja jonka kanssa
hän usein näytti vaihtavan veljellisiä katseita. Kerran Esmeralda
kuuli hänen sanovan kuvalle -- Oh! miksi en olekin kiveä niin kuin
sinä! Eräänä päivänä vihdoin Esmeralda oli mennyt katon reunalle
asti ja katseli torille Saint-Jean-le-Rondin terävän katon ylitse.
Quasimodo seisoi hänen takanaan. Hän asettui siten vapaaehtoisesti,
säästääkseen niin paljon kuin mahdollista Esmeraldalta hänen
näkemisensä tuottamaa ikävyyttä. Äkkiä valtasi mustalaistytön
vapistus, kyynel ja ilonsalama loisti yhtaikaa hänen silmissään, hän
polvistui katon räystäälle ja ojentaen tuskallisena käsivartensa
toria kohden hän huusi:

-- Febus! tule! tule! sana vain, yksi ainoa sana, taivaan nimessä,
Febus! Febus!

Hänen äänessään, kasvoissaan, eleissään, koko hänen olemuksessaan
oli sama sydäntäsärkevä ilme kuin haaksirikkoisella, joka antaa
hätämerkkejä laivalle, joka huolettomana purjehtii kaukana
taivaanrannalla auringonpaisteessa.

Quasimodo katsahti torille ja näki, että tämän hellän ja intohimoisen
rukouksen kohde oli nuori mies, upseeri, kaunis kiiltävähaarniskainen
ritari, joka hiljaista laukkaa ratsasti torin perällä ja töyhdöllä
koristetulla hatullaan tervehti eräällä parvekkeella seisovaa
kaunista, hymyilevää naista. Upseeri ei muuten kuullut onnettoman
Esmeraldan ääntä, joka huusi hänelle. Hän oli liian kaukana.

Mutta kuuroraukka kuuli. Syvä huokaus paisutti hänen rintaansa. Hän
kääntyi poispäin. Hänen sydäntään ahdistivat kyyneleet, joita hän
pidätti; hänen nyrkkinsä iskivät kouristuksenomaisesti yhteen hänen
päänsä päällä, ja kun hän ne veti takaisin, oli hänen kummassakin
kädessään tukku punaisia hiuksia.

Mustalaistyttö ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Quasimodo
lausui hiljaa hampaitaan kiristellen:

-- Kirous! Tuollainen pitää siis olla! Ei tarvitse muuta kuin olla
kuorelta korea!

Tällä välin mustalaistyttö lepäsi yhä polvillaan ja huusi ankaran
mielenliikutuksen vallassa:

-- Oh! tuolla hän laskeutuu hevosen selästä! -- Hän astuu tuonne
taloon! -- Febus! -- Hän ei kuule minua lainkaan! -- Febus! -- Miten
tuo nainen on ilkeä, kun puhuu hänelle yhtaikaa kuin minä! -- Febus!
Febus!

Kuuro katseli häntä. Hän ymmärsi nuo liikkeet ja eleet.
Kellonsoittajaraukan silmä täyttyi kyynelillä, mutta hän ei antanut
ainoankaan tipahtaa. Äkkiä hän veti hellä varoen tyttöä hihasta.
Tyttö kääntyi. Quasimodo oli jälleen rauhallisen näköinen ja sanoi:

-- Tahdotteko, että menen noutamaan häntä? Esmeralda päästi
riemuhuudon.

-- Oh! menkää! juoskaa! nopeasti! Tuo kapteeni! Tuo kapteeni! Tuokaa
hänet tänne, niin minä rakastan teitä!

Hän syleili Quasimodon polvia. Tämä ei voinut olla surullisesti
ravistamatta päätään.

-- Minä tuon hänet luoksenne, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten hän
kääntyi ja riensi pitkin askelin portaille, huokausten täyttäessä
hänen rintansa.

Päästyään alas torille näki hän vain kauniin hevosen, joka seisoi
sidottuna Gondelaurier'n talon portin pieleen. Kapteeni oli mennyt
sisälle.

Hän kohotti katseensa kirkon katolle. Esmeralda oli siellä yhä
samassa paikassa, samassa asennossa. Hän nyökäytti surullisesti
päätään tytölle ja nojautui sitten Gondelaurier'n talon
portinpylvästä vasten päättäen odottaa, kunnes kapteeni tulisi
takaisin.

Gondelaurier'n talossa oli kutsut, joita on tapana pitää ennen häitä.
Quasimodo näki paljon väkeä menevän sisälle, mutta ei kenenkään
poistuvan. Tuontuostakin hän katsahti katolle. Mustalaistyttö seisoi
yhtä liikkumattomana kuin hänkin. Renki tuli irroittamaan hevosta ja
vei sen talon talliin.

Näin kului koko päivä. Quasimodo seisoi portinpielessä, Esmeralda
katolla. Febus vietti varmaan aikaansa Fleur-de-Lys'n jalkain
juuressa.

Vihdoin tuli ilta, kuutamoton, pimeä ilta. Miten Quasimodo koettikin
tirkistellä sitä kohtaa, jossa hän tiesi Esmeraldan olevan, hän ei
nähnyt muuta kuin vaaleamman täplän hämärässä, sitten ei enää mitään;
kaikki häipyi näkymättömiin, kaikki oli yhtä mustaa.

Quasimodo näki, miten Gondelaurier'n talon ikkunat valaistiin
yläkerrasta alas saakka. Hän näki muiden torin varrella olevien
ikkunain toinen toisensa jälkeen valaistuvan; hän näki myös
niiden pimenevän viimeistä myöten. Sillä hän seisoi kaiken iltaa
paikallaan. Upseeri ei tullut ulos. Kun viimeiset kulkijat olivat
menneet kotiansa, kun kaikkien talojen ikkunat olivat pimentyneet,
seisoi Quasimodo yhä yksinään yön pimeydessä. Siihen aikaan ei ollut
ainoatakaan lyhtyä Notre-Damen torilla.

Gondelaurier'n talon ikkunoista loisti kuitenkin yhä valoa, vieläpä
keskiyön jälkeenkin. Quasimodo, joka liikkumattomana ja tarkkaavana
seisoi paikallaan, näki joukon liehuvia ja tanssivia varjoja kulkevan
moniväristen ikkunaruutujen ohitse. Jollei hän olisi ollut kuuro,
hän olisi sitä mukaa, kun yölevolle käyvän Pariisin melu vaikeni,
kuullut yhä selvemmin juhlamelun, naurun ja soiton kaikuvan yöhön
Gondelaurier'n talosta.

Kello yhden tienoilla aamulla alkoivat vieraat poistua. Pimeän
varjossa Quasimodo näki heidän toinen toisensa jälkeen astuvan ulos
soihduilla valaistun portaalin kautta. Mutta kapteenia ei vain
näkynyt.

Quasimodon päätä askarruttivat surulliset ajatukset. Silloin
tällöin hän katsahti ilmaan, kuten ihmiset ikävissään tekevät.
Suuria, mustia, raskaita, repaleisia pilviä riippui suruharson
tavoin yön tähtiholvin alla. Olisi luullut näkevänsä taivaanlaella
hämähäkinverkkoja.

Tällöin hän näki kerran parvekkeelle johtavan lasioven avautuvan
salaperäisesti hänen päänsä päällä ja sulkeutuvan jälleen yhtä
äänettömästi kahden henkilön jäljestä, jotka olivat astuneet
parvekkeelle. Siinä oli mies ja nainen. Quasimodo saattoi vain
vaivoin tuntea miehen kauniiksi kapteeniksi ja naisen siksi nuoreksi
neidiksi, jonka hän aamulla oli nähnyt samalta parvekkeelta vastaavan
kapteenin tervehdykseen. Tori oli aivan pimeä eikä kaksinkertainen
tummanpunainen verho, joka oli valahtanut oven taakse suljettaessa,
päästänyt ainoatakaan valonsädettä parvekkeelle.

Kadulla seisova kuuro ei luonnollisestikaan voinut kuulla, mitä
he puhelivat, mutta hän saattoi kuitenkin huomata, että he olivat
antautuneet sangen hellään kuherteluun. Tyttö näytti sallineen
upseerin kietoa käsivartensa vyötäistensä ympärille ja teki vain
hellää vastarintaa, kun upseeri koetti ryöstää suudelmaa.

Quasimodo katseli alhaalta tuota kohtausta, joka oli sitäkin
suloisempi nähdä, kun sitä ei ollut aiottu nähtäväksi. Hän seurasi
katkerana tuota onnea, tuota kauneutta. Luonto ei suinkaan ollut
mykkä tuossa vaivaisessa, ja hänen koukkuinen ja epämuodostunut
selkärankansa saattoi yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa värähtää. Hän
ajatteli sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut hänen osakseen, että
nainen, rakkaus ja nautinto ikuisesti meni häneltä sivu suun, että
hän oli tuomittu vain näkemään toisten onnea. Mutta eniten koski
häneen tässä näyssä se ajatus, miten mustalaistyttö kärsisi, jos
hän näkisi tämän. Se sekoitti harmia hänen katkeruuteensa. Yö oli
kuitenkin ylen pimeä, ja joskin Esmeralda yhä seisoisikin katolla
(mitä kuuro ei epäillytkään), hän oli liian kaukana nähdäkseen
mitään. Quasimodo saattoi töin tuskin itsekään erottaa tuota
rakastavaista paria. Se lohdutti häntä.

Heidän keskustelunsa vilkastui yhä. Nuori nainen näytti anovan, ettei
upseeri pyytäisi häneltä enää muuta. Quasimodo saattoi kaikesta
tästä huomata vain tytön kauniit, ristityt kädet, hänen hymyilynsä
kyynelten lomitse ja hänen tähtiä kohden kohotetun katseensa ja
kapteenin tulisena häntä ahmivan katseen.

Kun neitosen vastustus alkoi jo horjua, avautui onneksi lasiovi
äkkiä, ja vanha nainen näyttäytyi. Tyttö näytti hämmentyneeltä,
upseeri harmistuneelta, ja kaikki kolme astuivat sisälle.

Hetken päästä korskui hevonen portaalin edessä, ja tuo kaunis upseeri
ratsasti aika vauhtia Quasimodon ohitse.

Kellonsoittaja antoi hänen kääntyä kulmauksesta, mutta alkoi sitten
apinan nopeudella juosta hänen jäljessään huutaen:

-- Hei! kapteeni!

Kapteeni pysähtyi.

-- Mitähän tuo roisto minusta tahtoo? mutisi hän nähdessään tuon
kummallisen olennon nilkuttaen lähestyvän häntä hämärässä.

Quasimodo oli ehtinyt hänen luokseen ja tarttunut rohkeasti hevosen
suitsiin.

-- Seuratkaa minua, kapteeni, joku tahtoo puhutella teitä.

-- Piru vieköön! murahti kapteeni, tuon variksenpelätin olen tainnut
jossain ennenkin nähdä. -- Hei! herraseni, päästätkö hevoseni suitset
siellä!

-- Kapteeni, vastasi kuuro, -- ettekö kysy minulta kuka?

-- Sanon sinulle, että hellittäisit hevoseni suitset, sanoi Febus
kärsimättömästi. Mitä oikeastaan tahtoo tuo pöllö, joka riippuu
suitsissa? Luuletko hevostani hirsipuuksi?

Käskystä välittämättä Quasimodo koetti päinvastoin kääntää hevosta.
Kun hän ei saattanut käsittää kapteenin vastaanhangoittelua, kiirehti
hän lisäämään:

-- Tulkaa, kapteeni, eräs nainen odottaa teitä. Ja hän lisäsi
ponnistaen: -- Eräs nainen, joka rakastaa teitä.

-- Kirottu lurjus! sanoi kapteeni, luuletko että minä olen
velvollinen menemään jokaisen naisen luo, joka minua rakastaa
tai sanoo rakastavansa! Ja ehkäpä on hän sinun näköisesi, senkin
huuhkaja? -- Sano sille, joka sinut lähetti, että minä menen
naimisiin, ja että menköön helvettiin!

-- Kuulkaa, huudahti Quasimodo luullen voittavansa yhdellä ainoalla
sanalla kapteenin vastustuksen, tulkaa, korkea-arvoisa herra! teitä
odottaa mustalaistyttö, jonka tunnette!

Tämä sana teki todellakin voimakkaan vaikutuksen Febukseen, mutta ei
sitä, mitä kuuro oli odottanut. Kuten lukija muistanee, oli kunnon
kapteenimme Fleur-de-Lys'n seurassa lähtenyt parvekkeelta vähää
ennen kuin Quasimodo pelasti kuolemaantuomitun Charmoluen käsistä.
Myöhemmin käydessään Gondelaurier'n talossa hän oli tarkasti varonut
puhumasta tästä naisesta, jonka muisto kaiken jälkeen oli hänestä
kiusallinen eikä Fleur de-Lys'kään puolestaan ollut pitänyt viisaana
sanoa hänelle, että mustalaistyttö eli. Febus luuli niin ollen,
että Similar raukka oli ollut kuollut jo kuukauden tai pari. Muuten
oli kapteeni jo hetkisen ajatellut yön pimeyttä, tuon omituisen
sanantuojan haudanomaista ääntä ja tavatonta rumuutta, että kello
oli yli kahdentoista, että katu oli autio, kuten sinäkin iltana,
jona kummitus oli häntä puhutellut, ja että hänen hevosensa korskui
vilkaistessaan Quasimodoon.

-- Mustalaistyttö! huudahti hän miltei säikähtäneenä. Sinä tulet niin
muodoin toisesta maailmasta?

Ja hän tapaili tikarinsa kahvaa.

-- Pian, pian, sanoi kuuro koettaen vetää hevosta mukaansa. Tänne
päin!

Samassa Febus potkasi häntä saappaallaan voimakkaasti rintaan.

Quasimodon silmä välähti. Hän liikahti syöksyäkseen kapteenin
kimppuun, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:

-- Ah! miten onnellinen te olette, jolla on joku, joka rakastaa! Hän
pani painoa sanalle _joku_ ja huudahti päästäessään suitset:

-- Menkää sitten!

Febus kannusti kiroten hevostaan, ja Quasimodo näki hänen katoavan
yön pimeyteen.

-- Oh! sanoi kuuroraukka hiljaa, hylätä sellainen!

Hän palasi Notre-Dameen, sytytti lamppunsa ja nousi torninportaita
katolle. Mustalaistyttö seisoi yhä paikallaan, kuten hän oli
odottanutkin. Niin pian kun hän näki Quasimodon, riensi hän tätä
vastaan.

-- Yksin! huudahti hän ja väänteli tuskaisena kauniita käsiään.

-- En voinut löytää häntä, sanoi Quasimodo kylmästi.

-- Häntä olisi pitänyt odottaa koko yö! sanoi tyttö kiivaasti.

Quasimodo näki hänen suuttuneen liikkeensä ja ymmärsi nuhteen.

-- Vartioin paremmin häntä ensi kerralla, sanoi hän ja painoi päänsä
alas.

-- Menkää matkoihinne! sanoi tyttö.

Quasimodo lähti. Tyttö oli häneen tyytymätön. Quasimodo olisi
mieluummin suonut hänen pieksevän häntä, kuin tuottanut hänelle
surua. Hän oli sälyttänyt koko tuskan omille harteilleen.

Tämän jälkeen mustalaistyttö ei enää nähnyt häntä. Hän ei enää
tullut tytön kammion lähelle. Korkeintaan hän näki kellonsoittajan
surullisena katselevan häntä. Mutta kun hän huomasi, että tyttö näki
hänet, poistui hän.

On tunnustettava, ettei mustalaistyttö ollut tästä kyttyräselkäraukan
vapaaehtoisesta pakoilusta lainkaan pahoillaan. Päinvastoin hän oli
siitä mielissään. Quasimodokin tajusi sen selvästi.

Esmeralda ei enää nähnyt häntä, mutta hän tunsi hyvän haltijan
läsnäolon kaikkialla. Hänen ruokavarastoansa täydensi näkymätön käsi
hänen nukkuessaan. Eräänä aamuna hän huomasi ikkunassaan lintuhäkin.
Hänen kammionsa yläpuolella oli hirveä veistokuva, joka häntä
peloitti. Quasimodo oli useamman kerran huomannut hänen pelkonsa.
Eräänä aamuna (sillä kaikki nämä tapahtuivat öisin) ei sitä enää
ollutkaan. Se oli murrettu irti. Tuon kuvan luo kiivennyt oli pannut
henkensä alttiiksi.

Toisinaan tyttö kuuli iltaisin jostakin kellotornin aukosta
surumielistä ja omituista laulua, aivan kuin univirttä hänelle. Ne
olivat loppusoinnuttomia säkeitä, sellaisia kuin kuuro saattaa kyhätä.

    Älä, neito, katso pintaa vain,
    katso syvälle sydämeen.
    Ruma usein on sydän kauniin nuorukaisen.
    Monen sydämen rakkaus on perin petollista.

    Neito, kuusi ei ole kaunis,
    ei niin kaunis kuin poppeli,
    mutta se viheriöi kesät, talvet.

    Voi, turhaan tästä haastelen kai?
    Eihän rumaa saisi ollakaan,
    kaunishan rakastaa vain kauneutta,
    kevät kääntää selkänsä talvelle.
        On kauneus täydellistä.
        On kauneus kaikkivoipa.

    On kauneus ainoa, joka ei ole puolinaista.
    Korppi lentää vain päivisin,
    huuhkaja lentää vain öisin,
    joutsen lentää öin ja päivin.

Eräänä aamuna tyttö näki herättyään kaksi kukkamaljakkoa ikkunallaan.
Toinen oli kristallia, sangen kaunis ja välkkyvä, mutta haljennut.
Vesi, jota se oli ollut täynnä, oli valunut kuiviin halkeamasta,
ja kukat olivat sen tähden kuihtuneet. Toinen oli hietakiviruukku,
karkeatekoinen ja yksinkertainen, mutta se oli pitänyt veden, ja
kukat olivat tuoreita ja raikkaita.

En tiedä, tahallaanko Esmeralda otti juuri kuihtuneen kukkakimpun ja
kantoi sitä koko päivän povellaan.

Sinä päivänä hän ei kuullut tornista laulua.

Hän ei siitä välittänyt rahtuakaan. Hän vietti päivänsä Djalia
hyväilemällä, Gondelaurier'n talon porttia tähystelemällä,
kuiskailemalla hiljaa itsekseen Febuksesta ja murentelemalla leipää
pääskysille.

Hän ei muuten enää nähnyt eikä kuullut Quasimodoa.
Kellonsoittajaraukka näytti kadonneen kirkosta. Eräänä yönä, kun
tyttö makasi valveilla ja ajatteli kaunista kapteeniaan, hän kuuli
huokailemista komeronsa ovelta. Hän nousi säikähtäneenä, kurkisti
alas luukusta ja näki muodottoman möhkäleen lepäävän oven edessä kuun
hohteessa. Quasimodo siinä nukkui kivikatolla.




V. Punaisen oven avain


Tällä välin arkkidiakonikin oli saanut kuulla mustalaistytön
ihmeellisestä pelastuksesta. Saatuaan siitä tiedon, hän ei ollut
selvillä tunteistaan. Hän oli tottunut ajatukseen, että Esmeralda
oli kuollut. Siihen nähden hän oli rauhallinen; hän oli tyhjentänyt
tuskan kalkin pohjaan saakka. Ihmissydän (sillä dom Claude oli
mietiskellyt näitä seikkoja) ei voi sisältää muuta kuin rajoitetun
määrän epätoivoa. Kun sieni on kyllästetty, voi meri lainehtia sen
ylitse ainoankaan pisaran siihen enää tunkeutumatta.

Kun Esmeraldaa ei enää ollut, oli sieni kyllästetty ja kaikki lopussa
dom Claudelta täällä maan päällä. Mutta saatuaan tietää tytön ja
Febuksen elävän, hän sai kantaa kidutusten, iskujen, kärsimyksien,
elämän taakkaa uudelleen. Ja Claude oli väsynyt kaikkeen.

Kun hän sai kuulla tämän uutisen, hän sulkeutui kammioonsa
luostarissa. Häntä ei näkynyt, ei kapitulineuvotteluissa, ei
jumalanpalveluksissa. Hän sulki ovensa kaikilta, yksin piispaltakin.
Hän eli näin koppiinsa sulkeutuneena useita viikkoja. Luultiin että
hän oli sairas. Ja sairas hän olikin.

Mitä hän toimitti tämän vapaaehtoisen vankeutensa aikana? Mitkä
ajatukset hänessä riehuivat? Taisteliko hän viimeistä kamppailua
kauhean intohimonsa kanssa? Tekikö hän viimeistä suunnitelmaa
Esmeraldan tuhoksi ja omaksi perikadokseen.

Hänen rakas veljensä Jehan, hänen hemmoteltu kasvattinsa saapui
kerran hänen ovelleen, kolkutti, kiroili, rukoili, sanoi useaan
kertaan nimensä. Claude ei avannut.

Hän seisoi päiväkaudet kasvot ikkunaansa vasten painettuina. Tästä
luostarin ikkunasta hän näki Esmeraldan kammion, näki toisinaan hänet
itsensäkin milloin vuohen, milloin Quasimodon seurassa. Hän havaitsi
tuon kuuron rumahisen pienet palvelukset ja hänen hienotunteisen
ja alistuvan suhtautumisensa mustalaistyttöön. Hän muisti, sillä
hänellä oli hyvä muisti, ja muisti on mustasukkaisten kiduttaja, hän
muisti sen omituisen katseen, jolla kellonsoittaja eräänä iltana
oli katsellut tanssijatarta. Hän ihmetteli, mikä oli mahtanut saada
Quasimodon pelastamaan tytön. Hän näki mustalaistytön ja kuuron monen
monta pikku kohtausta, joiden mykät eleet kaukaa katsottuina ja hänen
intohimonsa valossa näyttivät sangen helliltä. Hän epäili naisten
omituisia oikkuja. Silloin hän tunsi hämärästi itsessään heräävän
mustasukkaisuuden, jota hän ei ollut odottanut, mustasukkaisuuden,
joka sai hänet punastumaan häpeästä ja harmista. -- Olkoon menneeksi
vielä kapteeni, mutta tämä! -- Se ajatus raivostutti häntä.

Hänen yönsä olivat kauheita. Siitä saakka kun hän oli saanut
kuulla, että mustalaistyttö eli, olivat nuo kolkot kummitus- ja
kuolemanajatukset, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan kokonaisen
päivän, hävinneet, ja liha alkoi häntä jälleen kannustaa. Hän
vääntelehti vuoteellaan tietäessään tuon tummaverisen nuoren tytön
olevan niin lähellä.

Joka yö loihti hänen hullaantunut mielikuvituksensa ilmoille
Esmeraldan kaikissa niissä tilanteissa, jotka olivat eniten
kiehuttaneet hänen vertansa. Hän näki hänet haavoitetun kapteenin
ylle vaipuneena, silmät ummessa, kaunis, alaston rinta Febuksen veren
peittämänä, tuona autuuden hetkenä, jolloin arkkidiakoni oli painanut
hänen kalpeille huulilleen tuon suudelman, jonka polton tuo onneton
oli tuntenut, vaikka oli puolikuollut. Hän näki pyövelinapulaisten
karkeitten käsien riisuvan ja asettavan kidutuskenkään hänen pientä
jalkaansa ja hienoa, pyöreätä säärtänsä. Hän näki jälleen tuon siron,
norsunluunvalkoisen polven, joka yksin oli jäänyt näkyviin Torteruen
kauhean kojeen ulkopuolelle. Hän kuvitteli vihdoin tuota nuorta
tyttöä paitasillaan, köysi kaulassa, olkapäät paljaina, avojaloin,
puolialastomana, sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeisenä
päivänä. Nämä nautinnokkaat mielikuvat saivat hänen kätensä
puristumaan kouristuksenomaisesti nyrkkiin ja väreet kulkemaan pitkin
hänen selkäpiitänsä.

Eräänä päivänä varsinkin ne saivat hänen pidätetyn pappisverensä niin
polttamaan hänen suonissaan, että hän puri päänalustaan, kavahti
vuoteeltaan, heitti kaavun hartioilleen ja lähti lamppu kädessä
kammiostaan puolialastomana, hämmentyneenä, silmät liekehtivinä.

Hän tiesi, missä Punaisen oven avain oli, oven, joka johti
luostarista kirkkoon, ja hänellä oli, kuten tiedetään, aina mukanaan
torninportaitten avain.




VI. Jatkoa Punaisen oven avaimeen


Sinä yönä Esmeralda oli nukahtanut kammiossaan mieli täynnä
unohdusta, toivoa ja suloisia ajatuksia. Hän oli nukkunut hetkisen
uneksien tapansa mukaan Febuksesta, kun hän luuli kuulevansa liikettä
lähellään. Hänen unensa oli kevyttä ja levotonta, linnun unta, ja
pieninkin seikka herätti hänet. Hän avasi silmänsä. Yö oli sangen
pimeä. Hän näki kuitenkin ikkuna-aukossa pään, joka katseli häntä.
Tuolla olennolla oli kädessään lamppu, joka valaisi häntä. Kun hän
huomasi Esmeraldan nähneen hänet, hän sammutti lampun. Tyttö oli
kuitenkin ehtinyt tuntea hänet. Hänen silmänsä sulkeutuivat kauhusta.

-- Oh! sanoi hän tukahtuneella äänellä, pappi!

Koko hänen mennyt onnettomuutensa palasi salamana hänen mieleensä.
Hän vaipui kauhun jäykistämänä vuoteelleen. Hetkisen kuluttua hän
tunsi pitkin koko ruumistaan kosketuksen, joka sai hänet niin
vapisemaan, että hän kavahti istualleen täysin heränneenä ja
kauhistuneena.

Pappi oli asettunut hänen viereensä ja kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen.

Hän yritti huutaa, mutta ääni petti.

-- Mene pois, peto! mene pois, murhaaja! sanoi hän hiljaisella
äänellä, joka vapisi vihasta ja pelosta.

-- Armoa! armoa! mutisi pappi painaen huulensa hänen olkapäilleen.

Tyttö tarttui molemmin käsin hänen kaljun päänsä haiveniin ja koetti
väistää näitä suudelmia kuin puremia.

-- Armoa! toisti onneton pappi. Jospa tietäisit, miten sinua
rakastan! On kuin tulta, kuin sulaa lyijyä, kuin tuhat veistä olisi
sydämessäni.

Ja hän puristi yliluonnollisella voimalla käsivartensa tytön
ympärille. Tyttö virkkoi raivostuneena:

-- Päästä minut tai syljen vasten kasvojasi! Pappi päästi hänet:

-- Häpäise minua, lyö minua, ole ilkeä! tee mitä haluat! Mutta armoa!
rakasta minua!

Silloin tyttö löi häntä raivostuneen lapsen tavoin. Hän kouristi
kauniit kätensä iskeäkseen hänen kasvonsa mustelmille.

-- Mene pois, paholainen!

-- Rakasta minua! rakasta minua! sääliä! huusi pappiraukka
vierittäytyen hänen päälleen ja vastaten hänen lyönteihinsä
hyväilyillä.

Äkkiä tyttö tunsi hänet itseään voimakkaammaksi.

-- Tästä täytyy tulla loppu! sanoi pappi hammasta purren. Tyttö
oli hänen alleen nujerrettuna, läähättävänä, sortuneena, hänen
vallassaan. Hän tunsi käden kopeloivan häntä himokkaana. Hän teki
viimeisen ponnistuksen ja alkoi kirkua:

-- Apua! apua! vampyyri! vampyyri!

Ketään ei tullut. Djali yksin oli herännyt ja määki levottomana.

-- Ole hiljaa! sanoi pappi huohottaen.

Äkkiä Esmeraldan käsi kosketti johonkin kylmään ja metalliseen,
kun hän taistellessaan tapaili tukea lattiasta. Se oli Quasimodon
vihellyspilli. Hän tarttui siihen epätoivon voimalla, nosti sen
huulilleen ja puhalsi siihen minkä jaksoi. Pilli päästi kirkkaan,
kimeän, läpitunkevan vihellyksen.

-- Mitä se on? sanoi pappi.

Miltei samassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaitten käsien
tarttuvan häneen. Kammio oli pimeä. Hän ei selvästi erottanut,
kuka häntä piteli, mutta hän kuuli jonkin kiristelevän raivosta
hampaitaan, ja oli juuri sen verran valoa, että hän saattoi erottaa
suuren veitsen välkkyvän päänsä päällä.

Pappi luuli tuntevansa Quasimodon vartalon. Se ei voinut olla
kukaan muu kuin kellonsoittaja. Hän muisti nyt sisään astuessaan
kompastuneensa johonkin kammion oven edessä viruvaan myttyyn. Mutta
kun tulokas ei sanonut mitään, hän ei tiennyt mitä ajatella. Hän
syöksyi veistä pitelevän käden kimppuun ja huusi: -- Quasimodo! Hän
unohti tuskassaan, että Quasimodo oli kuuro.

Silmänräpäyksessä oli pappi nujerrettu maahan ja hän tunsi
lyijynraskaan polven painavan rintaansa. Tästä väärästä polvesta hän
tunsi Quasimodon. Mutta mitä tehdä? Miten saada tuo kuuro tuntemaan
hänet? Yö teki kuuron sokeaksi.

Hän oli mennyttä miestä. Tyttö, joka oli säälitön kuin ärsytetty
tiikeri, ei tehnyt mitään hänen pelastuksekseen. Veitsi läheni hänen
päätänsä. Hetki oli uhkaava. Silloin näytti hänen vastustajansa äkkiä
valtaavan epäröinti.

-- Ei verta tänne! sanoi hän kumealla äänellä.

Se oli todellakin Quasimodon ääni.

Pappi tunsi suuren käden laahaavan häntä jalasta kammion
ulkopuolelle. Siellä tuli hänen kuolla. Hänen onnekseen oli kuu juuri
pilkistänyt esiin pilvien raosta.

Kun he olivat kammion oven ulkopuolella, valaisi sen kalpea hohde
papin kasvoja. Quasimodo katsoi häntä tarkemmin, alkoi vapista,
päästi hänet irti ja peräytyi.

Mustalaistyttö, joka oli tullut kammion ovelle, näki
hämmästyksekseen, miten osat äkkiä vaihtuivat. Nyt uhkasi pappi, ja
Quasimodo aneli.

Pappi, joka syyti kuuron ylle vihaisia ja moittivia eleitä, viittasi
häntä käskevästi vetäytymään syrjään.

Kuuro painoi päänsä alas, laskeutui sitten polvilleen mustalaistytön
kammion eteen ja lausui vakavalla ja alistuvalla äänellä:

-- Teidän korkea-arvoisuutenne voi tehdä, mitä haluaa; mutta
surmatkaa minut ensin.

Ja hän ojensi papille veistään. Poissa suunniltaan kurottautui pappi
sitä tempaisemaan, mutta tyttö oli häntä nopeampi. Hän sieppasi
veitsen Quasimodon kädestä ja purskahti kauheaan nauruun.

-- Tulkaahan nyt! sanoi hän papille.

Hän kohotti veitsen lyöntiin. Pappi seisoi neuvotonna. Tyttö olisi
varmasti iskenyt.

-- Et uskalla enää lähestyä, pelkuri! huusi tyttö papille. Sitten
hän lisäsi julmasti tietäen hyvin, että pisteli tuhansilla tulisilla
raudoilla papin sydäntä: -- Nyt tiedänkin, ettei Febus ole kuollut!

Pappi potkaisi Quasimodon nurin ja syöksyi raivosta vapisten
porrasholviin.

Kun hän oli mennyt, Quasimodo otti maasta vihellyspillin, joka äsken
oli pelastanut mustalaistytön.

-- Se ruostuu maassa, hän sanoi antaen sen jälleen tytölle. Sitten
hän jätti hänet yksin.

Tyttö, jonka tämä kohtaus oli äärimmilleen jännittänyt, vaipui
menehtyneenä vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun. Hänen
taivaansa oli jälleen vetäytynyt uhkaaviin pilviin.

Pappi puolestaan oli palannut haparoiden kammioonsa.

Niinpä todellakin. Dom Claude oli mustasukkainen Quasimodolle!

Hän toisti miettivänä kohtalokkaita sanojaan: Kukaan ei saa omistaa
häntä!






KYMMENES KIRJA




I. Gringoire keksii hyviä keinoja Bernhardiinilaiskadulla


Siitä lähtien kun Gringoire tajusi, minne päin asiat kääntyivät,
ja että köysi, hirsipuu ja muut epämiellyttävyydet ehdottomasti
odottivat tämän näytelmän päähenkilöitä, ei hän enää halunnut siihen
sekaantua. Kulkurit, joiden joukkoon hän oli jäänyt ja joiden seuraa
hän hätätilassa piti Pariisin parhaana, olivat yhä huolissaan
Esmeraldan kohtalosta. Hänestä oli se sangen yksinkertaista
henkilöihin nähden, joilla ei, enempää kuin mustalaistytölläkään,
ollut mitään muuta tulevaisuudenmahdollisuutta kuin joutua Charmoluen
ja Torteruen käsiin ja jotka eivät hänen laillaan kyenneet
kohoamaan Pegasoksen siivillä mielikuvituksen ilmapiireihin. Hän
oli heidän keskusteluistaan kuullut, että hänen särjetyllä ruukulla
vihitty vaimonsa oli paennut Notre-Dameen, ja hän oli siitä sangen
mielissään. Mutta hän ei ollut tuntenut kiusausta mennä häntä sinne
katsomaan. Hän ajatteli toisinaan pientä vuohta, siinä kaikki. Hän
teki muuten päiväkaudet voimailutemppuja elättääkseen itseään ja
kirjoitti iltaisin valituskirjoitusta Pariisin piispaa vastaan,
jota kohtaan hänellä oli vanhaa kaunaa siitä, että hänen myllynsä
olivat kastelleet hänet. Hän kirjoitti sen lisäksi selityksiä
Noyonin ja Tournayn piispan Baudry le Rougen kauniiseen teokseen
_De Cupa Petrarum_, mikä oli innostanut hänet rakennustaiteeseen;
tämä taipumus oli hänen sydämestään karkoittanut hänen ihastuksensa
hermetiikkaan, josta se oikeastaan oli vain luonnollinen seuraus,
koska hermetiikka ja muuraus ovat läheisessä suhteessa toisiinsa.
Gringoire oli aatteen rakkaudesta siirtynyt tämän aatteen muodon
rakkauteen.

Eräänä päivänä hän oli Saint-Germain-l'Auxerrois'n läheisyydessä
pysähtynyt erään Piispanlinna nimisen palatsin kulmaukseen, jonka
vastapäätä oli toinen nimeltään Kuninkaanlinna. Tässä Piispanlinnassa
oli erittäin kaunis kappeli neljänneltätoista vuosisadalta, ja sen
kuori oli kadulle päin. Gringoire tutki parhaillaan hartaana tämän
kuorin ulkoseinän kuvanveistoksia. Hänellä oli tuollainen itsekäs,
eristetty, korkein nautinnonhetki, jolloin taiteilija koko maailmassa
näkee ainoastaan taiteen ja näkee maailman taiteessa. Äkkiä hän
tuntee käden laskeutuvan raskaana olkapäälleen. Hän kääntyy. Siinä on
hänen vanha ystävänsä, vanha opettajansa, herra arkkidiakoni.

Hänet valtasi hämmästys. Siitä oli jo kauan, kun hän viimeksi
oli nähnyt arkkidiakonin, ja dom Claude oli niitä juhlallisia ja
intohimoisia miehiä, joiden kohtaaminen aina järkyttää epäilevien
filosofien tasapainoa.

Arkkidiakoni oli hetken vaiti, jolloin Gringoire saattoi tarkastaa
häntä. Hän näki dom Clauden paljon muuttuneen: hän oli kalpea kuin
talviaamu, hänen silmänsä olivat sisäänpainuneet ja hänen hiuksensa
miltei valkeat. Vihdoin katkaisi pappi äänettömyyden sanoen
rauhallisella, mutta kylmällä äänellä:

-- Mitä teille kuuluu, mestari Pierre?

-- Mitenkö voin? vastasi Gringoire. -- He! he! siitä voi sanoa
sitä ja tätä. Yleensä kuitenkin hyvää. En käytä mitään liiaksi.
Tiedättehän, mestari, että Hippokrateksen mukaan on hyvinvoinnin
salaisuus _id est cibi, potus, somni, Venus, omnia moderato, sint_
[on siinä, että ruuassa, juomassa, nukkumisessa rakkaudessa, kaikessa
noudattaa kohtuutta].

-- Teillä ei siis ole mitään hätää? jatkoi arkkidiakoni katsellen
häntä tutkivasti.

-- Ei, toden totta.

-- Ja mitä nykyään toimitatte?

-- Kuten näette, mestarini. Tutkin noita veistoksia ja korkokuvia.

Pappi hymyili, mutta tuollaista katkeraa hymyä, joka vain hieman
venyttää suupieliä.

-- Ja se huvittaa teitä?

-- Se on paratiisi! huudahti Gringoire. Ja kumartuen veistokuvien
puoleen elinilmiöitä esittävän tutkijan innostunein ilmein puhkesi
hän puhumaan: -- Eikö teistä esimerkiksi tämä korkokuva ole veistetty
erittäin taidokkaasti, hienosti ja huolellisesti? Katsokaahan tätä
seinäpylvästä. Oletteko missään pylväänpäässä nähnyt herkemmin
ja pehmeämmin veistettyjä lehtikuvioita? Ja tuossa on kolme Jean
Maillevinin pyörökorkokuvaa. Ne eivät tosin ole tuon suuren neron
parhaita luomia. Mutta noiden kasvojen naiivi ja suloinen ilme,
asentojen ja pukujen viehättävyys ja tuo selittämätön miellyttävyys,
joka ilmenee kaikissa virheissä, tekee kuvat sangen hauskoiksi ja
herkullisiksi, ehkäpä liiaksikin. -- Eivätkö ne ole teistä huvittavia?

-- Ovat kyllä! sanoi pappi.

-- Ja jos näkisitte kappelin sisustan! jatkoi runoilija puheliaan
innostuneesti. -- Kaikkialla veistoksia. Yhtä tiheässä kuin kaalin
lehdet! Absiidi varsinkin on niin täynnä hurskaita ja omituisia
kuvia, etten ole missään sellaista nähnyt.

Dom Claude keskeytti hänet:

-- Te olette siis onnellinen?

Gringoire vastasi innostuneena:

-- Olenpa todellakin! Ensin rakastin naisia, sitten eläimiä. Nyt
rakastan kiviä. Ne ovat ainakin yhtä huvittavia kuin eläimet ja
naiset, eivätkä niin uskottomia.

Pappi nosti käden otsalleen. Se oli hänen tavallinen liikkeensä.

-- Todellakin!

-- Katsokaas! sanoi Gringoire, -- kullakin on nautintonsa!

-- Ja hän tarttui papin käsivarteen ja vei hänet Piispanlinnan
portaisiin. Pappi antoi kuljettaa itseään. -- Tässä vasta
porraskäytävä on! Joka kerta, kun sen näen, olen onnellinen. Se on
Pariisin samalla sekä yksinkertaisin että harvinaisin porraskäytävä.
Joka portaan alareuna on pyöristetty. Sen kauneus ja yksinkertaisuus
on askelmain kauniissa mittasuhteissa, jotka noin jalan levyisinä
ovat palmikoidut, sovitetut, kytketyt, liitetyt ja koverretut
toisiinsa ja pureutuvat toisiinsa todella tiiviisti ja jalosti!

-- Ettekä toivo mitään?

-- En.

-- Ette kaipaa mitään?

-- Ei toivoa, ei kaipausta. Olen järjestänyt elämäni.

-- Minkä ihmiset järjestävät, sanoi Claude, sen panevat tapahtumat
sekaisin.

-- Olen epäilevä filosofi, vastasi Gringoire, ja pidän kaiken
tasapainossa.

-- Ja millä te tulette toimeen?

-- Teen silloin tällöin jonkin epopean tai tragedian; mutta eniten
ansaitsen sillä toimella, jonka tunnette, mestarini: tuolipyramiidien
kantamisella hampaissani.

-- Se on karkeata ammattia filosofille.

-- Onhan se joka tapauksessa tasapainoilua, sanoi Gringoire.

-- Johtavan ajatuksensa kohtaa kaikkialla.

-- Tiedän sen, vastasi arkkidiakoni.

Hetken vaitiolon jälkeen virkkoi pappi:

-- Teidän elämänne on yhtä kaikki sangen kurjaa?

-- Kurjaa kyllä, mutta ei onnetonta.

Tällöin kuului ratsujoukon kavionkapsetta, ja keskustelijamme näkivät
komppanian kuninkaallisen henkivartioväen jousimiehiä ratsastavan
kadunpään ohitse keihäät koholla ja edellään upseeri. Ratsujoukkue
oli loistava ja kavionkapse sai koko kadun kaikumaan.

-- Katselettepa te tuota upseeria! sanoi Gringoire arkkidiakonille.

-- Luulen tuntevani hänet.

-- Mikä on hänen nimensä?

-- Luulen, sanoi Claude, -- että hänen nimensä on Febus de
Châteaupers.

-- Febus! harvinainen nimi. On myös eräs kreivi Febus de Foix.
Minä muistelen tunteneeni erään tytön, joka ei vannonut muuta kuin
Febuksen nimeen.

-- Seuratkaa minua, sanoi pappi. Minulla on teille jotakin sanottavaa.

Siitä saakka kun ratsujoukko oli ratsastanut ohitse, näkyi
arkkidiakonin kylmän muodon alla kiihtymystä. Hän lähti astumaan, ja
Gringoire, joka oli tottunut häntä tottelemaan, kuten kaikki, jotka
olivat joutuneet tekemisiin tämän vaikuttavan miehen kanssa, seurasi
häntä. He kulkivat ääneti Bernhardiinilaiskadulle asti, joka oli
miltei autio. Siellä dom Claude pysähtyi.

-- Mitä teillä on minulle sanottavaa? kysyi häneltä Gringoire.

-- Eikö teistä, vastasi arkkidiakoni näyttäen vaipuneen syviin
mietteisiin, -- noiden äsken näkemiemme ratsumiesten puku ole
kauniimpi kuin teidän ja minun?

Gringoire ravisti päätään.

-- Pidänpä totta tosiaan enemmän punakeltaisesta mekostani kuin
noista rauta- ja teräspaidoista. On siinäkin iloa: kun vähänkin
liikahtaa, niin syntyy sellainen räminä kuin Romurautarannalla
maanjäristyksen aikana!

-- Ette siis, Gringoire, ole koskaan kadehtinut noita koreita
sotavarusteisia poikia?

-- Minkä vuoksi kadehtinut, herra arkkidiakoni? Heidän voimansako
vuoksi, vaiko heidän varustustensa ja kurinsa? Parempi on filosofia
ja vapaus repaleissa. Olen mieluummin kärpäsen päänä kuin leijonan
häntänä.

-- Se on omituista, sanoi pappi miettiväisenä. -- Kaunis puku on yhtä
kaikki kaunis.

Nähdessään hänen vaipuneen mietteisiinsä jätti Gringoire hänet
mennäkseen ihailemaan läheisen talon portaalia. Hän palasi lyöden
käsiään yhteen.

-- Jolleivät sotilaitten kauniit puvut niin kiinnittäisi teidän
mieltänne, herra arkkidiakoni, pyytäisin teitä katsomaan tuota
portaalia. Olen aina sanonut, että herra Aubryn talon käytävä on
komeimpia maailmassa.

-- Pierre Gringoire, sanoi arkkidiakoni, -- miten on käynyt tuon
pienen mustalaistanssijattaren?

-- Esmeraldan? Vaihdattepa te äkkiä puheenaihetta.

-- Eikö hän ollut teidän vaimonne?

-- Oli, särjetyllä ruukulla vihitty. Meidän naimiskauppamme kestää
neljä vuotta. -- Mutta kesken kaiken, lisäsi Gringoire katsellen
arkkidiakonia puolittain veitikkamaisin ilmein, -- te ajattelette
siis yhä häntä?

-- Ja te, te ette enää ajattele häntä?

-- Perin vähän. -- On niin paljon muuta!... Hyvä Jumala, miten tuo
pieni vuohi oli sievä!

-- Eikö tuo mustalaistyttö pelastanut teidän henkeänne?

-- Se on totta, Herra paratkoon!

-- No niin, miten hänen on käynyt? Minne hän on joutunut?

-- Sitä en tiedä sanoa. Luulen, että hänet on hirtetty.

-- Niinkö luulette?

-- En ole siitä aivan varma. Kun näin, että aiottiin ryhtyä
hirttämään ihmisiä, vetäydyin pois pelistä.

-- Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte?

-- Malttakaahan. Olen kuullut, että hän olisi paennut Notre-Dameen,
ja että hän siellä olisi turvassa, mistä olin sangen mielissäni,
mutta en saanut tietää, onko pieni vuohikin pelastunut. Siinä kaikki,
mitä tiedän.

-- Minäpä voin teille antaa tarkempia tietoja, huusi dom Claude, ja
hänen tähän asti hiljainen, hidas ja miltei kumea äänensä muuttui
jyriseväksi. Hän on todellakin paennut Notre-Dameen. Mutta kolmen
päivän päästä vaatii oikeus hänet luovutettavaksi ja hänet hirtetään
Grève-torilla parlamentin päätöksestä.

-- Sepä onnetonta, sanoi Gringoire.

Pappi oli jälleen silmänräpäyksessä muuttunut kylmän rauhalliseksi.

-- Ja ketä perhanaa, virkkoi runoilija, on huvittanut saada aikaan
luovutuspäätös? Eikö voitu antaa parlamentin olla rauhassa? Mitäpä
haittaa siitä olisi ollut, että joku tyttö raukka piileksii
Notre-Damen tukipylväitten alla pääskynpesien keskellä?

-- Onhan maailmassa paholaisia, vastasi arkkidiakoni.

-- Niin, pannahisen ikävä juttu, huomautti Gringoire.

Arkkidiakoni toisti hetken äänettömyyden jälkeen.

-- Hän pelasti siis teidän henkenne?

-- Niin, hyväin ystäväini kulkurien parissa. Hetkinen vielä ja minut
olisi hirtetty. He olisivat siitä nyt sangen pahoillaan.

-- Ettekö haluaisi tehdä jotakin hänen hyväkseen?

-- En toivo mitään parempaa, dom Claude, kunhan siitä ei vain koidu
minulle vaaraa!

-- Mitäpä siitä!

-- Mitäkö siitä? Te olette leikkisä, hyvä mestari! Minulla on kaksi
suurta teosta tekeillä.

Pappi löi käden otsalleen. Hänen näennäisestä tyyneydestään
huolimatta ilmaisi silloin tällöin jokin kiihkeä liike hänessä
riehuvan valtavan sisäisen taistelun.

-- Miten pelastaa hänet?

Gringoire virkkoi hänelle:

-- Mestarini, minä vastaan teille: _Il padelt_. Turkkilaiset
tarkoittavat sillä: _Jumala on toivomme_.

-- Miten pelastaa hänet? toisti Claude mietteissään.

Gringoire löi vuorostaan otsaansa.

-- Kuulkaa, mestarini. Minulla on mielikuvitusta. Minä kyllä keksin
keinon. -- Jos anoisi kuninkaalta armahdusta?

-- Armoa Ludvig XI:ltä?

-- Miksi ei?

-- Ottakaa tiikeriltä luunpalanen!

Gringoire ryhtyi keksimään uutta ratkaisua.

-- Hyvä! kuulkaahan! -- Tahdotteko, että käännyn kätilöitten puoleen
anomuksella ja selitän, että tyttö on raskaana?

Nämä sanat saivat papin syvälle painuneet silmät leimahtamaan.

-- Raskaana! hupsu! tiedätkö siitä jotain?

Gringoire säikähti hänen ilmettään. Hän kiirehti vastaamaan:

-- Oh! en suinkaan! Meidän avioliittomme oli täysin muodollinen. En
hyötynyt siitä mitään. Mutta voittaisimmehan aikaa.

-- Hullutusta! ilkeätä! ole vaiti!

-- Eihän teillä ole syytä pahastua, mutisi Gringoire. -- Voittaisimme
aikaa, eikä se ketään vahingoittaisi, ja siitä hyötyisivät köyhät
kätilöt neljäkymmentä pariisilaista denieriä.

Pappi ei kuunnellut häntä.

-- Hänen täytyy kuitenkin päästä sieltä! mutisi hän. Kolmen
päivän päästä pannaan päätös täytäntöön! Muuten ei olisi päätöstä
lainkaan... tuo Quasimodo! Naisilla on sangen turmeltunut maku! --
Hän korotti äänensä: -- Mestari Pierre, olen miettinyt asiaa puolelta
ja toiselta: ei ole muuta kuin yksi keino hänen pelastamisekseen.

-- Mikä? minä en puolestani näe ainoatakaan.

-- Kuulkaa, mestari Pierre. Muistakaa, että hän on pelastanut
henkenne. Sanon teille suoraan ajatukseni. Kirkkoa vartioidaan yötä
päivää. Sieltä ei lasketa ulos muita kuin ne, joiden on nähty sinne
menevän. Te voitte siis astua sisään. Minä johtaisin teidät hänen
luokseen. Te vaihtaisitte vaatteita hänen kanssaan. Hän pukeutuisi
teidän mekkoonne, te hänen hameeseensa.

-- Kaikki hyvin siihen saakka, huomautti filosofi. -- Entä sitten?

-- Sitten? Hän lähtisi pois teidän vaatteissanne, te jäisitte
jäljelle hänen vaatteissaan. Te joutuisitte ehkä hirteen, mutta hän
pelastuisi.

Gringoire kynsäisi korvallistaan vakavan näköisenä.

-- Sitä ajatusta en tosiaankaan itse olisi koskaan keksinyt, hän
sanoi.

Dom Clauden odottamaton ehdotus oli äkkiä pimittänyt runoilijan
avoimet ja huolettomat kasvot aivan kuin italialaisen hymyilevän
maiseman vihainen tuulenpuuska, joka peittää auringon pilveen.

-- No, Gringoire! mitä sanotte siitä keinosta?

-- Sanon, hyvä mestari, ettei minua ehkä hirtettäisi, vaan että minut
varmasti hirtetään.

-- Eihän se muuta asiaa.

-- Piru vieköön! sanoi Gringoire

-- Hän on pelastanut teidän henkenne. Maksaisitte siten velkanne.

-- On paljon muita velkoja, joita en maksa!

-- Mestari Pierre, se on välttämätöntä.

Arkkidiakoni puhui käskevästi.

-- Kuulkaa, dom Claude, vastasi runoilija perin hämmästyneenä. --
Teette väärin pitäessänne niin kiinni tuosta ajatuksesta. Enpä
tosiaankaan tiedä, miksi antaisin hirttää itseni toisen sijasta.

-- Mikä teitä sitten niin kiinnittää elämään?

-- Oh! tuhannet seikat!

-- Mitkä, jos saan luvan kysyä?

-- Mitkäkö? Ilma, taivas, aamu, ilta, kuutamo, hyvät ystäväni
kulkurit, meidän janoiset kurkkumme, Pariisin kauniin rakennustaiteen
tutkiminen, kolme suurta, keskeneräistä teosta, joista yksi piispaa
ja hänen myllyjään vastaan; mistäpä tietäisin kaiken? Anaksagoras
sanoo, että hän oli olemassa ihaillakseen aurinkoa. Ja sitten minulla
on onni viettää kaiket päivät aamusta iltaan erään neron seurassa:
oman itseni, ja se on sangen miellyttävää.

-- Päätä narrinpeliin! murahti arkkidiakoni. -- No niin, ketä on
sinun kiittäminen tästä elämästä, jonka olet tehnyt niin suloiseksi?
Ketä saat kiittää siitä, että voit hengittää tätä ilmaa, että saat
katsella tätä taivasta, että voit yhä huvittaa leivonsieluasi
houreilla ja hullutuksilla? Missä olisit ilman häntä? Tahdot siis,
että hän kuolee, hän, jonka avulla sinä elät, että hän kuolee,
tuo kaunis, suloinen, ihailtava olento, tarpeellinen maailman
valoksi, jumalallisempi kuin Jumala! samalla kun sinä puoliviisas
ja puolihullu, jonkin turha luonnos, eräänlainen kasvi, joka luulet
liikkuvasi ja ajattelevasi, jatkat elämää, jonka olet varastanut
häneltä, yhtä hyödyttömänä kuin palava kynttilä keskellä päivää?
Hieman sääliä, Gringoire! ole jalomielinen vuorostasi. Hän on ottanut
ensi askeleen.

Pappi oli puhunut kiihkeästi. Gringoire kuunteli häntä aluksi
epämääräisin ilmein, mutta vähitellen hän heltyi ja virnisti viimein
niin traagillisesti, että hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat ähkyä
potevan vastasyntyneen lapsen kasvoja.

-- Te puhutte innostavasti, sanoi hän kuivaten kyyneleen. -- No niin!
mietin asiaa. -- Mutta sangen merkillinen on teidän ajatuksenne. --
Vaan kukapa tietää? jatkoi hän hetkisen kuluttua, -- ehkäpä he eivät
hirttäisikään minua. Eihän kihlaus aina naimisiin vie. Ehkäpä he,
löytäessään minut niin eriskummaisissa pukimissa kuin hameessa ja
myssyssä, purskahtavat nauramaan. -- Ja jos hirttävätkin, niin olkoon
menneeksi! kuolema kuin kuolema; tai oikeastaan ei se ole muiden
kuolemain kaltainen. Se kuolema on viisaan arvoinen, joka koko ikänsä
on häälynyt sinne tänne, kuolema, joka, kuten todellisen epäilijän
sielu, ei ole kala eikä lintu, kuolema täynnä pyrrholaisuutta ja
epäröintiä, joka pysyttää ihmisen taivaan ja maan välillä ja antaa
hänen häilyä. Se on filosofin kuolema ja se on ehkä ennalta minulle
määrätty. On komeata kuolla niin kuin on elänytkin. Pappi keskeytti
hänet:

-- Onko sovittu?

-- Mikä on kuolema oikeastaan? jatkoi Gringoire haltioituneena.
Ikävä hetki, tulliportti, askel mitättömästä tyhjään. Kun joku kysyi
megalopolilaiselta Kerkidakselta, kuolisiko hän mielellään, vastasi
hän: "Miksi ei? Sillä kuolemani jälkeen saan nähdä nuo suuret miehet,
Pytagoraksen filosofien, Hekataeuksen historioitsijain, Homeroksen
runoilijani ja Olympoksen soittoniekkani joukossa."

Arkkidiakoni tarjosi hänelle kätensä.

-- Sovittu siis? te tulette huomenna.

Tämä liike palautti Gringoiren todellisuuteen.

-- Oh! eipä suinkaan! sanoi hän sellaisen henkilön äänellä, joka
havahtuu unesta. Hirteenkö! Se on liian mieletöntä. Siihen en suostu.

-- Hyvästi sitten! Ja arkkidiakoni lisäsi hampaittensa välitse:

-- Kyllä sinut vielä tapaan!

-- En tahdo, että tuo perhanan mies minut vielä tapaa, ajatteli
Gringoire ja juoksi dom Clauden jälkeen. -- Kuulkaahan, herra
arkkidiakoni, ei kaunaa vanhojen ystävien kesken! Te olette mieltynyt
tuohon tyttöön, vaimooni, piti minun sanoa, ja se ilahduttaa minua.
Te olette miettinyt keinon, millä pelastaa hänet Notre-Damesta. Mutta
teidän suunnitelmanne on mitä epämiellyttävin minulle, Gringoirelle.
-- Kunpa tietäisin toisen, minä! -- Nyt iski päähäni jotakin: sangen
loistava mielijohde. -- Mitä sanoisitte, jos esittäisin teille
keinon, millä vapauttaisimme hänet, minun kaulani joutumatta vaaraan?
Eikö se tyydyttäisi teitä? Onko aivan välttämätöntä, että minä joudun
hirteen, ennen kuin olette tyytyväinen?

Pappi riuhtaisi kärsimättömyydessään kauhtanansa napit irti.

-- Anna sanojesi vuotaa! -- Mikä on keinosi?

-- Niin, sanoi Gringoire puhellen itsekseen ja pannen miettiväisenä
etusormen nenälleen, -- se tepsii! -- Kulkurit ovat rohkeita poikia.
-- Mustalaiset rakastavat häntä. -- He nousevat käden käänteessä.
-- Ei mikään ole sen helpompaa. -- Salainen rynnäkkö. -- Metelin
aikana voi hänet helposti viedä pois. -- Huomeniltana... -- He eivät
parempaa pyydäkään.

-- Keinosi! puhu! sanoi pappi ravistaen häntä.

Gringoire kääntyi majesteetillisena hänen puoleensa:

-- Antakaa minun olla! näettehän, että minä olen luomistyössä.
Hän mietti vielä hetkisen. Sitten hän paukutti käsiään omalle
ajatukselleen huutaen: -- Mainiota! Käy kuin leikki!

-- Keinosi! toisti Claude suuttuneena.

Gringoire säteili ilosta.

-- Tulkaa, niin sanon sen teille hiljaa. Se on sangen sukkela
takaportti, joka johtaa meidät kaikki ehjin nahoin leikistä. Herra
paratkoon! täytyyhän tunnustaa, etten ole mikään pässinpää.

Hän keskeytti puheensa:

-- Ah! mutta onko tuo pieni vuohi hänen luonaan?

-- On. Piru sinut periköön!

-- Se aiottiin hirttää myös, eikö niin?

-- Mitä se minua liikuttaa?

-- Niin, se olisi hirtetty myös. Viime kuussa hirtettiin muuan
emäsikakin. Pyöveli pitää sellaisista. Hän syö sitten elukat. Hirttää
kaunis Djali! Pikku kuttu parka!

-- Kirottu! huusi dom Claude. Sinä vasta kiduttaja olet. Minkä keinon
olet keksinyt hänen pelastamisekseen, tolvana? Täytyykö kiskoa
suunnitelmasi sinusta pihdeillä ulos?

-- Varovammin, mestari! -- No kuulkaa!

Gringoire kumartui kuiskaamaan arkkidiakonin korvaan vilkuillen
levottomana joka haaralle, vaikka ei kadulla liikkunut ketään. Kun
hän oli lopettanut, paiskasi dom Claude hänelle kättä ja sanoi
kylmästi:

-- Hyvä. Huomenna.

-- Huomenna, toisti Gringoire. Ja arkkidiakonin loitotessa
suunnalleen, hän lähti astelemaan omalle taholleen mutisten itsekseen:

-- Tämä on ankara juttu, herra Pierre Gringoire. Mutta mitäpä siitä!
Eihän ole sanottu, että vaikka onkin pieni, pitäisi pelätä suuria
yrityksiä. Biton kantoi suurta sonnia harteillaan; västäräkit, kertut
ja rautiaiset lentävät valtameren yli.




II. Rupea kulkuriksi


Kun arkkidiakoni palasi luostariin, hän tapasi kammionsa ovella
veljensä Jehan du Moulinin, joka odotti häntä ja joka aikansa kuluksi
oli hiilellä piirtänyt vanhemman veljensä kuvan varustaen sen
suunnattomalla nenällä.

Dom Claude tuskin huomasikaan veljeään. Hänellä oli muuta
ajattelemista. Nuo iloiset tyhjäntoimittajan kasvot, jotka niin usein
olivat säteilyllään kirkastaneet papin synkät piirteet, eivät nyt
kyenneet haihduttamaan sitä usvaa, joka päivä päivältä yhä tiheämpänä
levittäytyi tämän epäterveen, myrkyllisen ja rämettyneen sielun ylle.

-- Hyvä veli, sanoi Jehan arasti, tulin sinua katsomaan.

Arkkidiakoni ei edes vilkaissut häneen.

-- Mitä nyt?

-- Hyvä veli, jatkoi teeskentelijä, olet niin hyvä minulle ja annat
minulle niin hyviä neuvoja, että aina palaan luoksesi.

-- Entä sitten?

-- Voi! veljeni, miten oikeassa olitkaan sanoessasi: -- Jehan! Jehan!
_cessat doctorum doctrina, discipulorum disciplina_. [Oppilaiden
kurittomuus on oppineiden opin loppu.] Jehan, ole järkevä, Jehan, ole
ahkera; Jehan, älä ole öitä poissa kollegiosta ilman laillista syytä
ja johtajan lupaa. Älä tappele pikardilaisten kanssa, _noli, Joannes,
verberare picardos_. Älä mätäne tietämättömän aasin lailla, _quasi
asinus illitteratus_, koulun oljilla. Jehan, anna mestarin kurittaa
itseäsi mielensä mukaan. Jehan, mene joka ilta kappeliin ja laula
siellä antienne [liturginen säkeistö, joka lauletaan virren edellä]
virsineen ja rukouksineen ylistetylle Neitsyt Marialle. Ah! Voi!
miten oivallisia neuvoja!

-- Mitä vielä?

-- Veljeni, näet tässä syyllisen, rikollisen, kurjan, hummaajan,
viheliäisen ihmisen! Rakas veljeni, Jehan on tallannut hyvät neuvosi
jalkainsa alle kuin oljet ja lannan. Mutta olen saanut siitä aika
rangaistuksen, ja hyvä Jumala on erinomaisen oikeamielinen. Niin
kauan kun minulla on ollut rahaa, olen mässäillyt, hullutellut ja
viettänyt iloista elämää. Oh! miten irstailu, joka on niin kaunis
etupuolelta, on takaapäin ruma ja inhottava! Nyt ei minulla ole enää
penniäkään ja olen myynyt pöytäliinani, paitani ja pyyhkeeni. Iloinen
elämä on lopussa! Kaunis kynttilä on sammunut, eikä minulla ole enää
kuin vaivainen savuava talikynttiläpahanen. Tytöt tekevät pilkkaa
minusta. Omatuntoni on kipeä, ja karhut vainoavat minua.

-- Entä vielä? sanoi arkkidiakoni.

-- Ah! rakastettu veljeni, minä tahtoisin mielelläni aloittaa
paremman elämän. Tulen luoksesi katuvana syntisenä. Tunnustan
rikokseni. Lyön armotta rintoihini nyrkeilläni. Olet aivan oikeassa
toivoessasi, että suorittaisin tutkintoni ja pääsisin aliopettajaksi
Torchin kollegioon. Tunnen nyt aivan harvinaista kutsumusta tuohon
toimeen. Mutta minulla ei ole enää mustetta; sitä pitäisi ostaa;
minulla ei ole enää kyniä; niitäkin pitäisi ostaa. Kaikkea tätä
varten tarvitsisin kipeästi hieman varoja. Ja minä tulen luoksesi,
hyvä veljeni, sydän täynnä katumusta.

-- Siinäkö kaikki?

-- Niin, sanoi ylioppilas. Vähän rahaa.

-- Minulla ei ole.

Tällöin ylioppilas sanoi vakavana ja päättävänä:

-- No niin, veljeni, olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa
sinulle, että minulle on eräältä toiselta taholta tehty sangen
edullisia tarjouksia. Etkö halua antaa minulle rahaa? -- Etkö? --
Siinä tapauksessa rupean kulkuriksi.

Hän lausui tämän hirmuisen sanan Ajaksin ilmein, joka odottaa
salamaniskua.

Arkkidiakoni sanoi hänelle kylmästi:

-- Rupea kulkuriksi.

Jehan kumarsi syvään ja lähti viheltäen astumaan alas luostarin
portaita.

Kun hän luostarin pihalla meni veljensä kammion ikkunan ohitse, kuuli
hän sen aukeavan, kohotti päänsä ja näki arkkidiakonin ankarat kasvot
ikkuna-aukossa.

-- Mene hornantuuttiin! sanoi dom Claude, tässä viimeiset rahat,
mitkä minulta saat.

Ja samassa pappi paiskasi Jehania kukkarolla niin, että hänen
otsaansa nousi aika kuhmu. Ylioppilas koppasi kukkaron ja lähti
tiehensä harmistuneena mutta tyytyväisenä aivan kuin koira, jota
nakellaan ydinluilla.




III. Eläköön ilo!


Lukija ei liene unohtanut, että osa Ihmeiden pihaa rajoittui
kaupungin vanhaan ympärysmuuriin, jonka tornit näihin aikoihin
alkoivat pahasti rappeutua. Yhden torneista kulkurit olivat valinneet
nautiskelujensa tyyssijaksi. Alimmassa tornisalissa oli kapakka, ja
muu osa oli muuna huoneistona. Tämä torni oli koko kulkurinpesän
vilkkain ja samalla myös iljettävin paikka. Se oli jonkinlainen
suunnaton mehiläispesä, joka surisi yötä päivää, öisin, kun koko muu
kerjäläispesä nukkui, kun torin reunoilla sijaitsevista mökkirähjistä
ei enää näkynyt ainoatakaan valaistua ikkunaa, kun ei enää kuulunut
ainoatakaan huutoa noista lukemattomista asunnoista, noista
varkaitten, ilotyttöjen ja varastettujen tai aviottomain lasten
muurahaispesistä, saattoi aina tuntea tuon iloisen tornin sieltä
kuuluvasta remusta ja punertavasta valosta, joka yhtaikaa luukuista,
ikkunoista ja muurinhalkeamista loistaen säteili aivan kuin sen
kaikista huokosista.

Kellari oli siis kapakkana. Sinne astuttiin matalasta ovesta ja
niin kömpelöitä portaita myöten kuin klassillinen aleksandriini.
Oven päällä oli osoitekilpenä ihmeellinen töherrys, joka esitti
muokkaamatonta maata ja tapettuja kananpoikia ja jossa oli
päällekirjoituksena sanaleikki: _Sielunkellojen soittajille_.

Eräänä iltana, juuri kun kaikissa Pariisin kirkoissa soitettiin
iltakelloja, olisivat vartijat, jos he olisivat rohjenneet tunkeutua
pelättyyn Ihmeiden pihaan, huomanneet että kulkurikapakassa oli
tavallista suurempi metakka, että siellä juotiin ja kiroiltiin
tavallista enemmän. Torilla kapakan ulkopuolella liikkui
kulkuriryhmiä, jotka innokkaasti puhelivat hiljaisella äänellä, aivan
kuin jotakin tärkeätä olisi ollut tekeillä, ja siellä täällä teroitti
joku ryysyläinen kyyrysillään ruostunutta miekkaa kiveä vasten.

Itse kapakkahuoneessa olivat viini ja peli niin voimakkaina ajatusten
johdattimina kulkurien tämäniltaisissa keskusteluissa, että olisi
ollut vaikeata juomarien puheista arvailla, mistä oli kysymys. He
olivat vain tavallista riehakkaammalla tuulella, ja jokaisen vyöllä
välkkyi jokin vesuri, kirves, suuri lyömämiekka tai vanhan pyssyn
rautahaka.

Sali oli suuri ja pyöreä, mutta pöytiä oli niin tiheässä ja väkeä
niin paljon, että koko kapakan sisällys, miehet, naiset, penkit,
olutruukut, juomarit, nukkujat, pelurit, terveet ja rammat näyttivät
yhteiseltä sotkuiselta mylläkältä, jossa oli yhtä vähän järjestystä
ja sopusointua kuin osterinkuoriläjässä. Joitakin talikynttilöitä
paloi siellä täällä pöydillä; mutta kapakan varsinainen valonlähde,
mikä siellä vastasi kattokruunua teatterisalissa, oli takkavalkea.
Kellari oli niin kostea, ettei siellä koskaan, ei edes keskikesällä,
annettu tulen sammua takasta, suunnattomasta takasta, jossa oli
kuvanveistoksilla koristettu katos, joka oli täynnä raskaita
rautaisia kolmijalkoja ja keittiöastioita ja jossa loimusi tuollainen
valtainen halko- ja turveroihu, jollainen öisin kylänkujilla luo
pajan ikkunasta punertavan kuvan vastakkaiselle seinälle. Suuri
koira, joka vakavana istui tuhkassa, käänteli varrasta, joka oli
täynnä lihanpaloja.

Sekamelskasta huolimatta saattoi ensi silmäyksen jälkeen erottaa
tuossa joukossa kolme päiden ryhmää, jotka tunkeilivat kolmen
henkilön ympärillä, jotka lukija jo tuntee. Yksi näistä henkilöistä,
joka oli pukeutunut omituisiin itämaisiin helyihin, oli Mathias
Hungadi Spicali, Egyptin ja mustalaisten herttua. Tuo heittiö istui
eräällä pöydällä jalat ristissä, sormi pystyssä ja piti äänekästä
esitelmää valkeasta ja mustasta noituudesta häntä ympäröivälle, suu
auki kuuntelevalle joukolle. Toinen ryhmä oli kerääntynyt tiheään
kehään vanhan ystävämme urhokkaan Tunisin kuninkaan ympärille, joka
oli aseistautunut kiireestä kantapäähän. Clopin Trouillefou valvoi
vakavana ja matalalla äänellä suuren, aseilla täytetyn tynnyrin
tyhjentämistä, joka pohja avattuna oli hänen edessään ja josta
virtasi tukuttain kirveitä, miekkoja, kypäriä, panssaripaitoja,
rintavarustuksia, peitsen- ja keihäänkärkiä, kaaria ja nuolia kuin
omenia ja rypäleitä runsaudensarvesta. Jokainen otti kasasta kuka
kypärin, kuka pistinmiekan, kuka ristikahvalla varustetun tikarin.
Lapsetkin aseistautuivat, ja olipa joukossa raajarikkojakin, jotka
rautapaitoihin pukeutuneina kömpivät käsillään eteenpäin juomarien
jaloissa kuin suuret kilpikonnat.

Kolmas ryhmä vihdoin, joka oli meluisin, iloisin ja lukuisin,
tungeskeli pöytien ja penkkien ääressä, joiden keskeltä kaikui
kimakka ääni, joka lähti raskaitten, kypäristä kannuksiin saakka
täydellisten varustusten sisältä ja joka piti puhetta ja kiroili.
Henkilö, joka siten oli taottu rautaan kiireestä kantapäähän,
peittyi niin täydellisesti sotaisen asunsa kätköön, ettei koko
miehestä näkynyt muuta kuin julkea, punainen pystynenä, suortuva
vaaleita hiuksia, punaiset huulet ja rohkeat silmät. Hänen vyönsä
oli täynnä erikokoisia tikareja, kupeella riippui pitkä miekka,
vasemmassa kädessä oli jousi, pöydällä hänen edessään suuri
viiniruukku ja oikeassa kainalossa lihava, puolialaston tyttö. Kaikki
suut hänen ympärillään nauroivat, kiroilivat ja joivat. Jos tähän
lisää parikymmentä pienempää ryhmää, tarjoilevat tytöt ja pojat,
jotka juoksivat edes takaisin ruukut päittensä päällä, biljardin,
ruutupelin, nopan, korttien ja innostuttavan tringletpelin pelaajat,
toran yhdessä nurkassa, rakastelun toisessa, niin saa jo joltisenkin
kuvan tästä joukosta, jota valaisi suuren loimuavan tulen hehkuva
hohde, joka sai kapakan seinillä häilymään tuhannet suhdattomat ja
eriskummaiset varjot.

Mitä meluun tulee, muistutti se suuren kirkonkellon täyttä pauhinaa
kellon sisällä kuultuna.

Paistinpannu, jossa kärisi rasvasade, täytti ainaisella räiskeellään
noiden tuhansien keskustelujen välit, jotka risteilivät salin
toisesta päästä toiseen.

Keskellä tätä hälinää istui salin perällä takan vieressä olevalla
penkillä miettivä filosofi jalat tuhkassa ja tuijottaen tuleen. Hän
oli Pierre Gringoire.

-- No kiireesti! joutukaa, aseistautukaa! tästä lähdetään liikkeelle
tunnin päästä! sanoi Clopin argotlaisilleen.

Joku tyttö rallatti:

    Isä, äiti, hyvää yötä!
    Valot viimeiset sammutetaan.

Kaksi kortinpeluria toraili.

-- Lurjus! huusi punakampi ja heristi nyrkkiä toiselle, tahdotko että
isken ristin kuonoosi! Sittenhän voit käydä ristipampusta kuninkaan
korttipelissä.

-- Uh! ulvoi muuan normandialainen, jonka helposti tunsi
nenä-äänestään, täällä ollaan yhtä ahtaassa kuin pyhimykset
Caillouvillessa!

-- Pojat, sanoi kuulijakunnalleen Egyptin herttua kimeällä äänellä,
Ranskan noidat lentävät hornaan ilman luutaa, silavaa ja ratsua
pelkillä manaussanoilla. Italialaisilla on aina pukki odottamassa
ovenpielessä. Mutta kaikkien täytyy lentää savutorven kautta.

Kaiken tämän melun yli kaikui kuitenkin kiireestä kantapäähän
aseistautuneen nuoren vekkulin ääni.

-- Hurraa! hurraa! kirkui hän. Tänään lähden ensimmäiseen
aseleikkiini! Kulkuri! minä olen kulkuri, Jumalauta! Kaatakaa minulle
viiniä! -- Ystävät, nimeni on Jehan Frollo du Moulin, ja minä olen
aatelismies. Olen varma siitä, että jos Jumala olisi santarmi,
hän rupeaisi rosvoksi. Veljet, me lähdemme kauniille retkelle. Me
olemme urhoollista väkeä. Piiritämme kirkon, lyömme ovet säpäleiksi,
vapautamme sieltä tuon kauniin tytön, pelastamme hänet tuomarien
ja pappien käsistä, revimme maahan luostarin ja poltamme piispan
palatsiinsa, ja kaikki käy käden käänteessä, pikemmin kuin joku
pormestari ehtii pistää lusikallisen soppaa suuhunsa. Asiamme on
oikea, me ryöstämme Notre-Damen, se siitä. Me hirtämme Quasimodon.
Tunnetteko Quasimodon, hyvät naiset? Oletteko nähneet hänen
heiluttavan suurta kelloa helluntaina? Hitto vieköön! Se vasta on
kaunista! Luulisi näkevänsä pirun ratsastavan suurella kidalla.
-- Ystäväni, kuulkaa minua, olen kulkuri täydestä sydämestäni ja
sielustani, olen täydellinen argotlainen, olen synnynnäinen lurjus.
Olen ollut sangen rikas ja olen syönyt omaisuuteni. Äitini tahtoi
tehdä minusta upseerin, isäni alidiakonin, tätini oikeusneuvoksen,
isoäitini kuninkaallisen pronotaarin, isäntätini rahatoimikamarin
virkamiehen. Mutta minäpä rupesinkin kulkuriksi. Kun sanoin sen
isälleni, sylkäisi hän kirouksensa vasten kasvojani, mutta äitini,
tuo vanha nainen, alkoi vetistellä ja pihistä niin kuin halot
tuolla keittojalkojen alla. Eläköön ilo! Olen oikea bicêtreläinen!
[_Bicêtre_, hulluinhuone lähellä Pariisia] -- Tarjoilijatar,
hempukkani, kiikuta toista viiniä! Vielä on minulla millä maksaa! En
huoli Suresnes-viiniä. Se karvastelee kurkkuani. Mieluummin huuhdon
sitä, piru vieköön! vaikka juurikorilla!

Joukko remahti suosionosoituksiin ja nauruun. Huomatessaan hälinän
ympärillään yltyvän ylioppilas huudahti:

-- Voi mikä ihana melu! _Populi debacchantis populosa debacchatio!_
Mässäävän kansan joukkomässäys! -- Sitten hän alkoi laulaa iltamessua
veisaavan kaniikin äänellä ja haltioitunein katsein: -- _Quae
cantica! quae organa! quae cantilenae! quae melodiae hic sine fine
decantantur! sonant melliflua hymnorum organa, suavissima angelorum
melodia, cantica canticorum mira!_ [Mitä lauluja! mitä ääniä! mitä
säveliä täällä alati kaiutellaan! soivat suloiset virsien soinnut,
enkelien ihanimmat sävelet, ihmeelliset laulujen laulut!] Hän
keskeytti ja huusi: -- Helvetin kapakanemäntä, anna minulle ruokaa!

Rähinä vaimeni hetkiseksi. Egyptin herttuan kuultiin rämeällä äänellä
opettavan mustalaisiaan:

--... Kärppää nimitetään Aduineksi, kettua Sinijalaksi tai
Metsänjuoksijaksi, sutta Harmaa jalaksi tai Kultajalaksi, karhua
Ukoksi tai Isoisäksi. -- Tontun lakki tekee näkymättömäksi ja sen
avulla näkee näkymättömiä seikkoja. -- Konnat ristitään puettuina
punaiseen tai mustaan samettiin, kulkunen kaulassa, kulkuset
jaloissa. Risti-isä pitelee päästä, ristiäiti peräpuolesta. --
Sidragasum-paholaisen mahti pakottaa tytöt tanssimaan ilkosen
alastomina.

-- Hitto vieköön! huudahti Jehan, tahtoisinpa olla
Sidragasum-paholainen.

Tällä välin jatkoivat kulkurit kapakan toisessa päässä kuiskaillen
aseistautumistaan.

-- Esmeralda raukka! sanoi muuan mustalainen. -- Hän on sisaremme. --
Hänet täytyy pelastaa sieltä.

-- Hän on siis yhä Notre-Damessa? kysyi muuan juutalaisen näköinen
kaupustelija.

-- On, piru vieköön!

-- No niin! toverit, huudahti kaupustelija, Notre-Dameen! Ja sitä
paremmalla syyllä, koska Pyhän Féréolin ja Pyhän Ferrutionin
kappeleissa on kaksi patsasta, toinen Pyhän Johannes Kastajan ja
toinen Pyhän Antoniuksen, jotka kumpikin ovat puhdasta kultaa ja
painavat yhteensä seitsemäntoista markkaa [vanha painoyksikkö,
naula] ja viisitoista esterliiniä ja joiden jalustat ovat kullattua
hopeata ja painavat yhteensä seitsemäntoista unssia. Tiedän sen. Olen
kultaseppä.

Tällöin tuotiin Jehanille hänen illallisensa. Hän huudahti loikoen
hänen vieressään lojuvan tytön rinnoilla:

-- Pyhän Voult-de-Lucques'in kautta, jota kansa nimittää pyhäksi
Gogueluksi, olenpa täysin onnellinen. Tuolla vastapäätäni on
pässinpää, joka katselee minua arkkiherttuan siloisella naamalla.
Tuossa vasemmalla istuu toinen, jolla on niin pitkät hampaat, että
ne peittävät leuan. Ja sitten olen samassa asemassa kuin marsalkka
Gié Pontoisea piirittäessään: oikea sivustani nojaa mäennyppylään.
Mahometin vatsan nimessä, toveri! Sinä näytät kulkukauppiaalta ja
tulet istumaan minun viereeni! Olen aatelismies, ystäväni. Kauppias
ja aatelismies eivät sovi yhteen. Mene tiehesi siitä! -- Hei, te
siellä! älkää tapelko! Mitä, Baptiste Croque-Oison, sinä, jolla
on niin kaunis nenä, panet sen alttiiksi tuon rentun suurille
nyrkeille! Hölmö! _Non cuiquam datum est habere nasum!_ [Ei kaikilla
ole oikeutta nenään] -- Olet tosiaan jumalallinen, Jacqueline
Ronge-Oreille! vahinko vain, ettei sinulla ole hiuksia. -- Hohoi!
nimeni on Jehan Frollo, ja veljeni on arkkidiakoni. Piru hänet
periköön! Tämä on kaikki totta. Kun rupesin kulkuriksi, luovuin
ilomielin paratiisissa olevasta talonpuolikkaasta, jonka veljeni
oli minulle luvannut. _Dimidiam domum in paradiso_ [talonpuolikas
paratiisissa], niin sanotaan tekstissä. Minulla on läänitys
Tirechappe-kadun varrella, ja kaikki naiset ovat hullaantuneita
minuun, yhtä varmasti kuin on totta, että pyhä Eloy oli mainio
kultaseppä ja hyvän Pariisin kaupungin viisi ammattikuntaa ovat
nahkurin, valkoparkitsijan, nahanvärjärin, kukkarontekijän ja
nahanpakottajan ammattikunnat ja Pyhä Laurentius poltettiin
munankuorilla. Vannon teille, toverit,

    Etten vuoteen viiniä juo,
    jos on valhetta kaikki tuo!

Kaunoiseni, tulee kuutamo, katsohan tuosta aukosta, miten tuuli
hajoittaa pilvet. Aivan kuin sinun kaulahuivisi. -- Tytöt, niistäkää
lapset ja kynttilät. -- Kristus ja Muhametti! mitä minä nyt
suuhuni sain, Jupiter! Hoi! senkin noita, hiukset, jotka puuttuvat
porttojesi päistä, ovat sinun munakkaissasi. Kuules, akka! minä pidän
kaljupäistä munakkaista. Lyököön piru nenäsi lättään! -- Kaunis
Beelsebubin kapakka, jossa portot kampaavat hiuksiaan haarukoilla!

Ja hän heitti lautasen lattialle ja alkoi hoilata kohti kurkkuaan:

    Ei ole mulla,
    parkitulla,
    pirulaisten takia,
    ei uskoa, ei lakia,
    ei kotia, ei sukua,
    ei kuningasta,
    enkä pidä lukua
    jumalasta!

Tällä välin oli Clopin Trouillefou saanut aseet jaetuksi. Hän
lähestyi Gringoirea, joka näytti vaipuneen syviin unelmiin nojaten
jalkojaan takan rautaristikkoon.

-- Pierre ystävä, sanoi Tunisin kuningas, mitä pirua sinä ajattelet?

Gringoire kääntyi häneen päin surumielisesti hymyillen:

-- Pidän tulesta, hyvä korkea herrani. En siitä arkipäiväisestä
syystä, että se lämmittää jalkojamme ja kiehuttaa keittomme, vaan
siksi, että se suitsee säkeniä. Toisinaan saatan tuntikausia katsella
säkeniä. Näen tuhansia seikkoja noissa tähdissä, jotka sinkoilevat
lieden mustaan kitaan. Nuokin tähdet ovat maailmoja.

-- Perhana sinua ymmärtää, sanoi kulkuri. -- Tiedätkö mitä kello on?

-- En tiedä, vastasi Gringoire. Clopin meni Egyptin herttuan luo.

-- Veli Mathias, tämä yö ei ole oikein suotuisa. Sanotaan kuningas
Ludvig XI:n olevan kaupungissa.

-- Sitä suurempi syy temmata sisaremme pois hänen kynsistään, vastasi
vanha mustalainen.

-- Sinä puhut miehen lailla, Mathias, sanoi Tunisin kuningas. Se
käy käden käänteessä. Kirkossa ei ole pelättävissä vastarintaa.
Kaniikit ovat jäniksiä, ja meitä on paljon. Tuomarit saavat pitkän
nenän tullessaan häntä huomenna noutamaan! Paavin suolien kautta! tuo
kaunis tyttö ei saa joutua hirteen!

Clopin lähti ulos.

Tällöin kuului Jehan huutavan käheällä äänellä:

-- Minä juon, minä syön, olen juovuksissa, olen Jupiter! -- Kuules,
Pierre l'Assommeur, jos vielä katselet minua noin, niin näpsäytän
sinua nenälle.

Gringoire oli puolestaan ryhtynyt tarkastamaan hurjaa ja meluisaa
näytelmää ympärillään sen jälkeen, kun hänet oli herätetty
mietteistään, ja hän mutisi hampaittensa välitse: _Luxuriosa res
vinum et tumultuosa ebrietas_ [Viini ja humala herättää irstautta ja
pahaa elämää]. Teet oikein, Gringoire, kun et juo, ja pyhä Benediktus
sanoo mainiosti: _Vinum apostatare facit etiam sapientes_. [Viini
tekee viisaistakin luopioita]

Clopin Trouillefou palasi sisälle ja huusi jyrisevällä äänellä:

-- Keskiyö!

Tämän sanan kuullessaan, jolla oli sama vaikutus kuin
torventörähdyksellä lepäävään rykmenttiin, riensivät kaikki kulkurit,
miehet, naiset ja lapset, ulos kapakasta aseitten ja rautavarustusten
kauheasti rämistessä.

Kuu oli kadonnut pilveen.

Ihmeiden piha oli aivan pimeä. Ei näkynyt mitään valoja. Se ei
kuitenkaan ollut läheskään tyhjä. Siellä erotti joukon miehiä ja
naisia, jotka puhelivat hiljaisella äänellä. Kuului hillittyä
hälinää, ja pimeässä välkkyi kaikenlaisia aseita. Clopin nousi
suurelle kivelle.

-- Paikoillenne, Argot! huusi hän. Paikoillenne, Egypti!
Paikoillenne, Galilea!

Pimeässä syntyi liikettä. Tuo suunnaton väkijoukko näytti
järjestäytyvän rivistöksi. Jonkin minuutin kuluttua kuului taas
Tunisin kuninkaan ääni:

-- Nyt hissun kissun halki Pariisin! Tunnussana on, muistakaa se:
Puukko tupessa! Soihtuja ei sytytetä ennen kuin Notre-Damen luona.
Mars!

Kymmenen minuuttia myöhemmin pakenivat ratsuvartijat säikähtäneinä
pitkän, mustan kulkueen tieltä, joka eteni Pont-au-Changea kohden
pitkin hallikorttelin sokkeloisia katuja.




IV. Tyhmä ystävä


Sinä yönä Quasimodo ei nukkunut. Hän oli juuri tehnyt viimeisen
kierroksensa kirkossa. Hän ei ollut huomannut, että dom Claude oli
hänen parhaillaan sulkiessa kirkon ovia kulkenut hänen ohitseen ja
näyttänyt hieman tyytymättömältä nähdessään hänen huolellisesti
työntävän eteen suunnattomat rautasalvat, jotka tekivät ovet lujiksi
kuin muurit. Dom Claude näytti tavallista hajamielisemmältä. Hän oli
muuten tuon yöllisen kohtauksen jälkeen Notre-Damen katolla kohdellut
Quasimodoa ankarasti. Mutta kohtelipa arkkidiakoni häntä miten
tylysti tahansa, vaikkapa joskus loikin häntä, ei mikään järkyttänyt
uskollisen kellonsoittajan kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja
nöyryyttä. Hän kärsi arkkidiakonin taholta kaikkea, sättimisiä,
uhkauksia ja lyöntejä ilman moitetta tai valitusta. Korkeintaan hän
seurasi katseellaan levottomana arkkidiakonia, kun tämä nousi tornin
portaita ylös, mutta arkkidiakoni ei enää tullut mustalaistytön
näkyviin.

Tänä yönä oli siis Quasimodo, silmättyään ohimennen hylättyjä
kellojaan, Jacquelinea, Marieta ja Thibauta, noussut pohjoisen
tornin korkeimmalle pengermälle ja ryhtynyt katselemaan Pariisia,
asetettuaan lyijykatolle huolellisesti suljetun salalyhtynsä. Yö oli,
kuten sanottu, sangen pimeä. Pariisi, joka siihen aikaan oli miltei
kokonaan vailla katuvalaistusta, kuvastui silmään mustien möhkäleiden
rykelmältä, jonka siellä täällä Seinen himmeä valojuova halkaisi.
Quasimodo saattoi erottaa vain yhden ainoan ikkunan valon. Se loisti
kaukana idässä olevasta rakennuksesta, jonka epämääräinen, tumma
hahmo näkyi Porte Saint-Antoinen seudun kattojen yllä. Sielläkin
valvoi joku.

Antaessaan katseensa näin harhailla pitkin tuota sumuista, pimeää
taivaanrantaa, kellonsoittaja tunsi omituista levottomuutta. Hän
oli useita päiviä ollut vahdissa. Hän näki alati synkännäköisten
miesten liikuskelevan kirkon ympärillä ja pitävän silmällä tytön
turvapaikkaa. Hän pelkäsi, että tuota onnetonta pakolaista vastaan
oli jotakin tekeillä. Hän kuvitteli, että sekä tyttö että hän olivat
kansan vihan kohteina, ja että milloin tahansa saattoi jotain
tapahtua. Hän olikin aina vahdissa tornissaan tarkaten vuoroin
kammiota, vuoroin Pariisia valppaana ja epäluuloisena kuin vahtikoira.

Quasimodon katsellessa tutkivasti kaupunkia tuolla silmällä, jonka
luonto jonkinlaiseksi korvaukseksi oli tehnyt niin tarkkanäköiseksi,
että se miltei saattoi täyttää niidenkin aistien tehtävän, jotka
kellonsoittajalta puuttuivat, hänestä näytti yhtäkkiä siltä kuin
Vieille-Pelleterien rantakadun varjokuvassa olisi ollut jotain
omituista, että jotakin liikkui siellä, ettei kaidemuurin ääriviiva,
joka mustana kuvastui joen vaaleaa juovaa vasten, ollutkaan suora
eikä liikkumaton, kuten muiden rantakatujen, vaan keinuili virran
laineiden tai liikkeellä olevan kansanjoukon päiden lailla.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Hän terästi katsettaan. Liike
näytti lähenevän Citétä. Muuten ei näkynyt mitään valoa. Hetken tuo
liike jatkui rantakadulla, sitten se vähitellen katosi, aivan kuin se
olisi tunkeutunut saaren sisempiin osiin, kunnes se viimein kokonaan
lakkasi, ja rantakadun viiva oli jälleen yhtä suora ja liikkumaton
kuin ennenkin.

Quasimodon koettaessa arvailla, mitä tuo ilmiö merkitsi, sukelsi se
uudelleen näkyviin Rue du Parvis'lla, joka kohtisuorassa Notre-Damen
julkisivua vastaan kulkee Citén halki. Vihdoin hän näki pimeydestä
huolimatta lähestyvän rivistön alkupään tällä kadulla, ja hetken
kuluttua saapui torille väkijoukko, josta ei voinut erottaa pimeässä
mitään muuta kuin että se oli väkijoukko.

Tuo näky oli tavallaan kauhistava. On luultavaa, että tämä omituinen
kulkue, joka niin huolellisesti pysytteli pimeässä, oli myös yhtä
vaitelias. Jonkinlaista ääntä täytyi kuitenkin syntyä, vaikkapa vain
astunnan töminää. Mutta sitä ei kuuro kellonsoittaja kuullut, ja tuo
joukko, josta hän erotti jotakin, mutta ei kuullut mitään, vaikka se
liikkui ja hyöri niin lähellä häntä, se vaikutti hänestä kuolleitten
äänettömältä ruumiittomalta haamukulkueelta.

Silloin pelko palasi uudelleen hänen mieleensä, ajatus hyökkäyksestä
mustalaistyttöä vastaan valtasi hänet uudelleen. Hän tunsi hämärästi
vaaran lähenevän. Hän teki tänä uhkaavana hetkenä suunnitelmansa
niin varmasti ja nopeasti, ettei sellaista olisi voinut odottaa niin
vajaarakenteisilta aivoilta. Pitikö hänen herättää mustalaistyttö
ja viedä hänet pois? Mitä tehdä? Katuja vartioitiin, ja kirkko
oli virran partaalla. Ei ollut venettä! ei mitään poispääsyn
mahdollisuutta! -- Hänellä ei ollut muita mahdollisuuksia kuin kaatua
Notre-Damen kynnyksellä, tehdä vastarintaa edes siksi, kun apua
ehtisi tulla, jos sitä lainkaan tuli. Mutta Esmeraldan unta ei saanut
häiritä. Onneton tyttö ehtisi kyllä vielä herätä kuolemaan. Tehtyään
tämän päätöksen Quasimodo alkoi levollisemmin tarkastaa _vihollista_.

Väkijoukko torilla näytti hetki hetkeltä kasvavan. Se oli kai hyvin
hiljaa, koska talojen ikkunat torin varrella pysyivät suljettuina.
Äkkiä näkyi valoa torilla, seitsemän tai kahdeksan sytytettyä soihtua
hulmusi joukon päitten päällä ja syöksi tulikieliä pimeään. Quasimodo
näki torilla liikehtivän suunnattoman joukon ryysyisiä miehiä ja
naisia, aseistettuina viikatteilla, keihäillä, puutarhaveitsillä
ja pertuskoilla, joiden lukemattomat kärjet välkkyivät soihtujen
valossa. Sieltä täältä pisti esiin hankoja muodostaen sarvia noille
kauheille kasvoille. Hän muisti hämärästi tämän väkijoukon ja luuli
siinä tuntevansa kaikki ne päät, jotka muutama kuukausi sitten olivat
juhlineet häntä narripaavina. Muuan mies, jolla oli soihtu toisessa
ja ryhmysauva toisessa kädessä, nousi kivipylväälle ja näytti pitävän
puhetta. Samalla väkijoukko liikehti kuin piirittääkseen kirkon.
Quasimodo otti lyhtynsä ja riensi alas tornien väliselle pengermälle
nähdäkseen paremmin ja koettaakseen keksiä puolustuskeinoja.

Clopin Trouillefou oli todellakin kulkueen saavuttua Notre-Damen
pääportaalin eteen järjestänyt joukkonsa taisteluasentoon.
Vaikka hän ei odottanutkaan vastarintaa, hän tahtoi kuitenkin
viisaana sotapäällikkönä asettua asentoon, jossa hän saattoi
tarpeen tullen puolustautua vartijoiden hyökkäystä vastaan. Hän
oli siis asettanut joukkonsa niin, että se ylhäältä tai kaukaa
katsoen olisi muistuttanut roomalaista kolmikulmaa Ecnomuksen
taistelussa, Aleksanterin sianpäätä tai Kustaa Aadolfin kiilaa.
Tämän kolmion alusta nojasi torin perälaitaan ja sulki Parviskadun,
toinen sivu Hôtel-Dieuhön, samalla kun toinen sivu sulki
Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadun. Clopin Trouillefou oli Egyptin
herttuan, ystävämme Jehanin ja uljaimpien kulkurien kanssa asettunut
kolmion kärkeen.

Sellainen rynnäkkö, johon kulkurit nyt ryhtyivät Notre-Damea
vastaan, ei ollut mikään harvinainen ilmiö keskiajan kaupungeissa.
_Poliisia_ nykyisessä merkityksessä ei siihen aikaan ollut.
Suurissa kaupungeissa ja varsinkaan pääkaupungeissa ei ollut
järjestävää keskusjohtoa. Läänityslaitos oli muodostanut nämä suuret
yhteiskunnat sangen omituisiksi. Kaupunki oli kokoomus lukemattomia
läänitysalueita, jotka jakoivat sen sangen erimuotoisiin ja
-suuruisiin osiin. Seurauksena tästä oli lukematon joukko erillisiä
poliisiryhmiä, toisin sanoen, ei lainkaan poliisilaitosta. Niinpä
oli esimerkiksi Pariisissa niitä sataaneljääkymmentä lääniherraa
lukuunottamatta, joilla oli vero-oikeus, kaksikymmentäviisi, joilla
oli sekä vero- että tuomio-oikeus, Pariisin piispasta, jolla oli
sataviisi katua, Notre-Dame des Champs'n prioriin, jolla oli neljä.
Kaikki nämä läänitystuomarit tunnustivat vain nimellisesti kuninkaan
ylivallan. Kaikilla heillä oli poliisivalta. Kaikki he olivat herroja
omalla konnullaan. Ludvig XI, tuo väsymätön uurastaja, joka niin
pontevasti aloitti läänityslaitoksen rakennuksen hajoittamisen, jota
Richelieu jatkoi kuningasvallan ja jonka Mirabeau päätti kansanvallan
hyväksi, hän oli koettanut repiä tuota läänitysalueverkkoa, joka
peitti Pariisin, kahdella tai kolmella yleisellä poliisisäädöksellä,
jotka hän oli rajusti paiskannut sen silmien välitse. Niinpä hän
määräsi vuonna 1465 asukkaita yön tullen pitämään valoa ikkunoissa
ja sulkemaan koiransa sisälle hirttämisen uhalla; ja samana vuonna
hän määräsi sulkemaan kadut rautaketjuilla ja kielsi kantamasta
tikaria tai muuta hyökkäysasetta öisin kaduilla. Mutta kaikki nämä
yhteiskunnallisen lainsäädännön yritykset unohtuivat pian. Porvarit
antoivat vedon sammuttaa kynttilät ikkunoistaan ja koiriensa juosta
pitkin katuja; rautaketjut kiinnitettiin paikoilleen vain piirityksen
aikana; tikarinkantokielto ei aiheuttanut muuta muutosta, kuin että
Ryövärimurjunkatu sai nimen Rosvoluolankatu, mikä osoitti selvää
edistystä. Läänityslaitoksen tuomio-oikeuksien vanha rakennus
säilyi vahingoittumattomana; suunnaton joukko tuomiokuntia ja
läänityspiirejä, jotka ristiin rastiin kietoutuivat, punoutuivat,
sotkeutuivat ja leikkautuivat toisiinsa; hyödytön vahtien, alivahtien
ja vastavahtien verkko, jonka silmien lovissa anastelu, rosvoilu
ja mellastus temmelsi ase kädessä. Tällaisen sekasorron vallitessa
ei siis tuollainen hyökkäys jotakin palatsia tai taloa vastaan
kaupungin väkirikkaimmissa kortteleissa ollut lainkaan harvinaista.
Useimmiten naapurit eivät lainkaan sekaantuneet leikkiin, jollei
ryöstö uhannut heidänkin talojaan. He tukkivat korvansa laukauksilta,
sulkivat ikkunaluukkunsa, pönkittivät porttinsa ja antoivat
asianomaisten suoriutua tappelusta joko vahtien avulla tai ilman, ja
seuraavana päivänä sanottiin Pariisissa: -- Viime yönä hyökättiin
Étienne Barbetten taloon. -- Marsalkka de Clermont raastettiin
talostaan, jne. -- Niinpä oli sekä kuninkaallisissa palatseissa,
Louvressa, Palais de Justicessä, Bastiljissa ja Tournelles'issa
että yksityisten läänitysherrain palatseissa, Petit-Bourbonissa,
Hôtel de Sens'issa, Hôtel d'Angoulêmessa ym. ampuma-aukot muureilla
ja porttien päällä. Kirkkoja suojeli niiden pyhyys. Jotkut
niistäkin olivat linnoitettuja. Notre-Dame ei kuulunut niihin.
Saint-Germain-des-Prés'n apotilla oli muureissa ampuma-aukkoja
aivan kuin jollakin paronilla, ja hänen luostarissaan oli käytetty
enemmän kuparia tykkeihin kuin keiloihin. Vielä vuonna 1610 oli hänen
linnoituksensa nähtävissä. Nyt on tuskin hänen kirkkonsakaan enää
jäljellä.

Mutta palatkaamme Notre-Dameen.

Kun ensijärjestelyt oli suoritettu, ja meidän on kulkurien kunniaksi
mainittava, että Clopinin määräykset täytettiin ääneti ja erinomaisen
täsmällisesti, nousi joukon arvoisa johtaja tuomiokirkon torin
aitausmuurille ja puhui käheällä ja voimakkaalla äänellä heiluttaen
soihtua, jonka liekki tuulessa hulmuten ja usein oman savunsa
pimittämänä vuoroin valaisi kirkkoa, vuoroin antoi sen peittyä
pimeään:

-- Sinulle, Louis de Beaumont, Pariisin piispa ja parlamentinneuvos,
teen minä, Clopin Trouillefou, Tunisin kuningas, suurvelho, Argot'n
ruhtinas ja narrien piispa, tiettäväksi: -- Sisaremme, joka väärin on
tuomittu kuolemaan noituudesta, on paennut sinun kirkkoosi; sinä olet
velvollinen suomaan hänelle suojan ja turvapaikan; parlamentti tahtoo
kuitenkin ottaa hänet pois, ja sinä suostut siihen; ja huomenna hänet
hirtettäisiin Grève-torilla, jollei Jumalaa ja kulkureita olisi.
Sen tähden tulemme luoksesi, piispa. Jos kirkkosi on pyhitetty,
on sisaremmekin pyhitetty; jollei sisaremme ole pyhitetty, ei
kirkkosikaan ole pyhitetty. Siksi vaadimme sinua luovuttamaan tytön,
jos tahdot säästää kirkkosi, tai muuten me otamme hänet sieltä ja
ryöstämme kirkon. Ja niin tapahtuukin. Minkä vakuudeksi pystytän
tähän lippuni, ja Jumala olkoon kanssasi, Pariisin piispa!

Onnettomuudeksi ei Quasimodo kuullut näitä sanoja, jotka lausuttiin
jonkinlaisella synkällä ja villillä majesteetillisuudella. Muuan
kulkuri ojensi lipun Clopinille, joka juhlallisesti pystytti sen
kahden katukiven väliin. Se oli hanko, jonka piikeissä oli verta
tippuva raadonkappale.

Sen tehtyään Tunisin kuningas kääntyi ja tarkasti armeijaansa, tuota
villiä laumaa, jossa silmät ja keihäät kilpaa kiiluivat. Hetkisen
kuluttua hän huusi:

-- Eteenpäin, pojat! Työhön puskurit!

Kolmekymmentä rotevaa, jäntevää, sepännäköistä miestä astui esiin
moukarit, sorkkaraudat ja rautakanget olkapäillä. He lähestyivät
kirkon pääportaalla, astuivat ylös portaita, ja pian nähtiin heidän
portaalin syvennyksessä käyvän oveen käsiksi rautakangeilla. Joukko
kulkureita seurasi heitä auttaakseen tai katsellakseen. Portaalin
yksitoista askelmaa olivat väkeä tulvillaan.

Ovi kesti kuitenkin mainiosti.

-- Perkele! se on kova ja itsepintainen! sanoi muuan.

-- Se on vanha ja kivettynyt, sanoi toinen.

-- Rohkeutta, toverit! innosti Clopin. -- Lyönpä pääni vetoa
tohvelia vastaan, että olette saaneet oven auki, vapauttaneet tytön
ja tyhjentäneet pääalttarin, ennen kuin ainoakaan kirkonvartija on
herännyt. Kas niin! luulenpa, että lukko on särkymässä.

Samassa keskeytti Clopinin puheen kauhea ryske, joka kuului hänen
takaansa. Suunnaton hirsi oli pudonnut alas ilmasta, murskannut
kymmenen tai kaksitoista kulkuria kirkon portailla ja vieri torille
kanuunanlaukauksen paukkeella ruhjoen vielä mennessään siellä täällä
sääriä tuolta ryysyläisjoukolta, joka tungeskeli torilla ja peräytyi
päästäen kauhun huudon. Hetkessä oli portaitten edusta tyhjentynyt.
Puskuritkin jättivät oven, vaikka olivat portaalin suojassa, ja itse
Clopinkin vetäytyi kunnioittavan välimatkan päähän kirkosta.

-- Töin tuskin pääsin ehjänä sen alta! huusi Jehan. -- Tunsin ilman
leyhäyksen, perhana vie! Mutta Pierre l'Assommeur on mäsänä!

Mahdotonta on kuvata sitä kauhun sekaista hämmästystä, millä tämä
hirsi pudotessaan löi kulkurit. He tuijottivat hetken ilmaan
paljon säikähtäneempinä tämän pölkyn putoamisesta, kuin jos
kaksikymmentätuhatta kuninkaallista jousimiestä olisi äkkiä hyökännyt
heidän niskaansa.

-- Saatana! murahti Egyptin herttua, -- tämä haiskahtaa noituudelta!

-- Kuu on paiskannut tuon pölkyn päällemme, sanoi Andry le Rouge.

-- Luulisinpa, että kuu on Pyhän Neitsyen ystävä! virkkoi François
Chanteprune.

-- Tuhat paavia! karjaisi Clopin, -- te olette pöllöjä joka sorkka!
-- Mutta hänkään ei osannut selittää pölkyn putoamista.

Kun soihtujen loimu valaisi ainoastaan seinän julkisivun alaosaa, ei
voitu nähdä mitään sen ylemmästä osasta. Raskas hirsi makasi torilla,
ja iskun saaneitten kuultiin ähkivän ja valittavan.

Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, Tunisin kuningas keksi vihdoin
selityksen, joka tuntui hänen seuralaisistaan todennäköiseltä.

-- Perhana! puolustautuvatko kaniikit? Hyökätkää! hyökätkää!

-- Hyökkäykseen! toisti joukko raivoisasti hurraten, ja nuolia ja
kuulia satoi julkisivuun.

Laukauksista heräsivät lähitalojen rauhalliset asukkaat. Useita
ikkunoita avattiin, ja niissä näkyi yömyssyjä ja kynttilänjalkoja
piteleviä käsiä.

-- Ampukaa ikkunoihin! huusi Clopin.

Ikkunat sulkeutuivat heti. Ja porvariraukat, jotka tuskin olivat
ehtineet katsahtaakaan tuota meluisaa ja sekavaa hälinää, johon
punertava soihdunvalo loi kamalan valaistuksen, riensivät sydän
kurkussa takaisin vaimojensa luo epätietoisina siitä, pidettiinkö
nyt hornanpeliä Notre-Damen edustalla, vai olivatko burgundilaiset
hyökkäämässä, kuten vuonna 64. Ja miehet ajattelivat ryöstöä ja
vaimot raiskausta, ja kaikki vapisivat.

-- Hyökkäykseen! toistivat kulkurit. Mutta he eivät uskaltaneet
lähestyä. He katselivat vuoroin kirkkoa, vuoroin pölkkyä. Pölkky ei
liikahtanut paikaltaan ja kirkko seisoi rauhallisena ja autiona,
mutta jokin seikka kauhisti kulkureita.

-- Työhön, puskurit! huusi Trouillefou. Särkekää ovet!

Kukaan ei liikahtanut.

-- Helvetti! sanoi Clopin, pelkäävätkö miehet hirttä!

Muuan vanha kulkuri vastasi hänelle:

-- Kapteeni, hirsi ei meitä pidätä, vaan ovi, joka on täynnä
raudoituksia. Sorkkaraudat eivät pysty siihen.

-- Millä te sitten saisitte sen rikki? kysyi Clopin.

-- Tarvittaisiin muurinsärkijää.

Silloin juoksi Tunisin kuningas urheasti tuon kauhean hirren luo ja
pani jalkansa sen päälle.

-- Tässä se on! huusi hän, -- kaniikit ovat sen teille lähettäneet.
-- Ja tehden pilkallisen kumarruksen kirkkoa kohden hän lisäsi: --
Kiitos, kaniikit!

Tämä temppu teki hyvän vaikutuksen, pölkyn lumous haihtui. Kulkurien
rohkeus palasi. Pian syöksyi tuo raskas tukki, jonka kaksisataa
voimakasta käsivartta nosti kevyesti kuin höyhenen maasta,
raivoisasti pääportaalin ovea vasten, jota jo ennen oli yritetty
järkyttää. Siten nähtynä kulkurien soihtujen hämärässä hohteessa,
muistutti tuo pitkä tukki, jota miesjoukko juoksujalkaa syöksi
kirkkoa vasten, tuhatjalkaiselta kummitukselta, joka sarvet ojossa
ryntäsi kivi jättiläistä vastaan.

Hirren iskusta metallipintainen ovi kumahti kuin suunnaton rumpu.
Se ei särkynyt, mutta koko tuomiokirkko tärähti, ja kumea jyminä
kuului sen syvästä hautaholvista. Samassa alkoi suuria kiviä putoilla
ylhäältä julkisivusta hyökkääjien niskaan.

-- Piru vieköön! huusi Jehan, -- ravistavatko tornit kaiteensa
päällemme?

Mutta nyt oltiin päästy hyvään vauhtiin, ja Tunisin kuningas näytti
hyvää esimerkkiä; piispa siellä varmasti puolustautui; ja siksi
syöstiin hirttä yhä raivokkaammin ovea vasten, huolimatta siitä, että
kivet siellä täällä murskasivat pääkalloja.

Ihmeellistä oli, että nämä kivet putoilivat yksitellen, vaikkakin
tiheään. Kulkurit tunsivat aina kaksi iskua yhtaikaa, toisen
jalkoihin ja toisen päähän. Harvat olivat osumatta, ja suuri joukko
kuolleita ja haavoittuneita peitti maan hyökkääjien jaloissa. Mutta
heidän raivonsa kasvoi vain siitä ja uusia astui alati kaatuneitten
tilalle. Pitkä hirsi syöksyi ovea vasten säännöllisesti kuin kellon
läppä, kiviä satoi lakkaamatta, ja ovi rytisi.

Lukija on varmaan arvannut, että tämän vastarinnan, joka niin ärsytti
kulkureita, aiheutti Quasimodo.

Sattuma oli pahaksi onneksi suosinut kuuroa kellonsoittajaa.

Saavuttuaan tornien väliselle pengermälle oli hän aluksi ollut aivan
pyörällä päästään. Hän oli jonkin minuutin vain juossut edestakaisin
pengermällä kuin hullu ja nähnyt kulkurien tiheän joukon valmiina
hyökkäämään kirkkoa vastaan ja rukoillut paholaista tai Jumalaa
pelastamaan mustalaistytön. Kerran välähti hänen mieleensä juosta
eteläiseen torniin ja soittaa hätäkelloa; mutta kirkonovet olisivat
kai jo säpäleinä, ennen kuin Marien ääni ehtisi kaiuttaa ainoatakaan
soinnahdusta. Juuri silloin kävivät kulkurit rautakangeillaan oveen
käsiksi. Mitä tehdä?

Äkkiä hän muisti, että työmiehet olivat koko päivän olleet eteläisen
tornin seinien palkiston ja katon korjaustöissä. Se oli valonsäde.
Seinät olivat kivestä, katto lyijystä ja palkisto puusta. Tuo
suunnaton palkisto, joka oli niin tiheä, että sitä nimitettiin
metsäksi.

Quasimodo juoksi tähän torniin. Alemmat suojat olivat todellakin
täynnä rakennusaineita. Siellä oli kiviröykkiöitä, lyijylaattoja
käärössä, suuri joukko rimoja ja jo sahattuja hirsiä sekä
rakennussorakasoja. Täydellinen asevarasto.

Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Sorkkaraudat ja moukarit
tekivät jo työtään alhaalla. Voimalla, jonka tietoisuus vaaran
läheisyydestä teki kymmenkertaiseksi, hän nosti hirsistä suurimman
ja painavimman, työnsi sen ulos eräästä aukosta ja antoi sen
liukua pengermän kaiteitten yli ja syöksyä syvyyteen. Pudotessaan
näin sadankuudenkymmenen jalan korkeudesta tuo raskas tukki raapi
mennessään tornin seinää, särki kuvanveistoksia ja pyörähti usean
kerran ympäri kuin myllynsiipi, joka itsekseen liikkui avaruudessa.
Vihdoin se jysähti maahan, kuului kauheita huutoja, ja tuo musta
tukki näytti torille pudotessaan loikkaavalta käärmeeltä.

Quasimodo näki kulkurien hirren pudottua hajaantuvan kuin lapsen
puhaltaman tuhkan. Hän käytti hyväkseen heidän hämmästystään,
ja sillä aikaa kun he taikauskoisen kauhun vallassa katselivat
tuota taivaasta pudonnutta tukkia ja sen jälkeen ampuivat kuuron
nuolia ja luoteja päin portaalin kivipyhimysten silmiä, Quasimodo
keräsi kaikessa hiljaisuudessa soraa, kiviä, vieläpä muurarien
työkalupussejakin samalle kaiteelle, josta hirsi oli syöksynyt alas.

Kun kulkurit uudelleen hyökkäsivät kirkon ovea vastaan, alkoi heidän
ylleen sataa kiviä, ja heistä tuntui siltä, kuin kirkko ravistelisi
palasia itsestään heidän ylleen.

Joka tällöin olisi voinut nähdä Quasimodon, olisi kauhistunut.
Paitsi niitä heittoaseita, joita hän oli kasannut kaiteelle, hän oli
kerännyt suuren kiviröykkiön myös pengermälle. Kun varasto kaiteella
oli loppunut, hän kävi käsiksi vararöykkiöön, hän kumartui ja nousi,
kumartui ja nousi edelleen uskomattoman nopeasti. Hänen suuri
tontunpäänsä nojautui kaiteen yli, suuri kivi putosi, sitten toinen,
kolmas. Tuolloin tällöin hän seurasi katseellaan jotakin suurta
kiveä, ja kun se osui hyvin, hän sanoi: Heh!

Kulkurit eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttaan. Tuo suuri ovi,
jota he lakkaamatta puskivat, oli jo toistakymmentä kertaa rysähtänyt
heidän tammisen muurinsärkijänsä raskaista iskuista sadan miehen
voimalla. Ovensivut halkeilivat, kohokoristeet pirstoutuivat,
saranat hypähtivät joka iskusta, laudat irtautuivat liitoksistaan,
ja raudoitusten väliset puuosat pirstoutuivat jauhoksi. Quasimodon
onneksi oli ovissa enemmän rautaa kuin puuta.

Hän huomasi kuitenkin, että suuri ovi oli särkymäisillään. Vaikka hän
ei kuullutkaan mitään, kumahti kuitenkin muurinsärkijän joka isku
kirkon hautaholveissa ja hänen aivoissaan. Hän näki pengermältään
kulkurien raivoisina ja voitonvarmoina puivan nyrkkiä kirkon pimeälle
julkisivulle, ja hän toivoi että hänellä ja mustalaistytöllä olisi
siivet, kuten pöllöillä, jotka lehahtivat lentoon hänen päänsä
yläpuolella.

Hänen kivisateensa ei enää kyennyt karkottamaan hyökkääjiä.

Tämän tuskallisen huomion tehtyään hän näki sen kaiteen alapuolella,
josta hän murskasi kulkureita, kaksi pitkää kivistä vesitorvea, jotka
päättyivät aivan pääportaalin kohdalle. Näitten torvien yläpää oli
pengermän pinnassa. Hänessä heräsi muuan ajatus, josta tajusi olevan
hyötyä. Hän juoksi silmänräpäyksessä pieneen tornihuoneeseensa, toi
sieltä sylillisen kuivia risuja, heitti ne torvien suulle, keräsi
risujen päälle kasan rimoja ja lyijykääröjä, joita hän ei vielä ollut
käyttänyt, ja sytytti risuihin tulen lyhdystään.

Kun kiviä ei enää satanut, kulkurit eivät enää katselleet ylös.
Huohottaen kuin metsäsian pesään hyökkäävät koirat, he tunkeilivat
pääoven ääressä, joka yhä kesti, vaikka paikoin olikin jo ruhjottu.
He odottivat innoissaan ratkaisevaa iskua, joka saisi sen murtumaan.
Jokainen halusi päästä ensimmäisten joukossa sisälle, kun se avaisi
pääsyn tähän tuomiokirkkoon, tuohon suunnattomaan aarreaittaan, johon
oli kerätty kolmen vuosisadan rikkaudet. Villisti ja riemukkaan
himokkaasti ulvoen he johtivat toistensa mieleen noita kauniita
hopearistejä, kauniita kultakoristekaapuja, kauniita hautakoristeita
kullatusta hopeasta, kuorin suurta komeutta, pyhimyslippaita,
kynttilänjalkoja, rippileipärasioita, tabernaakkeleita ja
pyhäinjäännöskätköjä, jotka loistavina juhlapäivinä, jouluna
kynttiläin hohteessa, pääsiäisenä auringonvalossa, peittivät alttarit
kokonaan kullalla ja timanteilla. Varmaa on, että nuo raajarikot,
pyhiinvaeltajat, arkkikätyrit ja vapaat peitset ajattelivat paljoa
vähemmän mustalaistytön vapauttamista kuin kirkon ryöstämistä.
Uskommepa kernaasti, että Esmeraldan vapauttaminen oli suurelle
osalle heistä vain tekosyy, mikäli varkaat yleensä tekosyitä
tarvitsevat.

Kun he parhaillaan järjestäytyivät muurinsärkijän ympärille
viimeiseen ponnistukseen, kun kaikki henkeä pidättäen jännittivät
lihaksiaan pannakseen tähän ponnistukseen kaiken voimansa, silloin
kuului yhtäkkiä joukon keskeltä vielä kauheampia parkaisuja kuin
tukin pudotessa. Ne, jotka eivät huutaneet, jotka vielä olivat
hengissä, katsoivat ylös. -- Kahdesta kohdasta virtasi ylhäältä
rakennuksesta sulaa lyijyä tiheimpään väkijoukkoon. Tämä kiehuva
metalli litisti alleen tuon ihmismeren, johon se lävisti kaksi mustaa
ja suitsevaa aukkoa aivan kuin kuuma vesi lumeen. Niissä vääntelehti
kuoleman kielissä puoliksi palaneita ihmisiä, jotka karjuivat
tuskasta. Noista kahdesta päävirrasta räiskyi tuo kauhea sade
pisaroina väkijoukkoon ja tunkeutui tulikairoina pääkalloihin. Tuo
raskas tuli sirotti noiden onnettomien päälle tuhansittain hauleja.

Tuskanhuudot olivat sydäntäsärkeviä. Kulkurit pakenivat suin päin,
niin rohkeat kuin pelkuritkin, heittäen hirren kaatuneitten päälle,
ja paikka tyhjeni jälleen.

Kaikki katselivat ylös kirkkoa kohden. Se, mitä he siellä näkivät,
oli aivan erikoista. Ylemmällä pengermällä ruusustoikkunan
yläpuolella loimusi suuri tuli, josta tornien välissä tuprusi
ilmaan sankkoja savu- ja kipinäpilviä, suuri liekehtivä tulipatsas,
josta tuuli silloin tällöin riuhtaisi kielekkeitä irti. Tämän
tulipatsaan alla, punertavan apilanlehtikaiteen alla vuodatti kaksi
lohikäärmeen pään muotoista vesitorvea lakkaamatta tuota hehkuvaa
sadetta, jonka hopeanvalkea virta kuvastui kirkon pimeää alaosaa
vasten. Lähetessään maata nuo lyijyvirrat levisivät suihkuksi, joka
muistutti ruiskukannun lukemattomista rei'istä ryöppyävää vettä.
Tulipatsaan yläpuolella kohosivat valtavat tornit, joista kaksi
sivua näkyi selvästi ja tarkkapiirteisesti, toinen aivan mustana,
toinen tulenkarvaisena, ja jotka näyttivät vielä suuremmilta sen
suunnattoman varjon vuoksi, jonka ne loivat taivaalle. Niiden
lukemattomat paholaisen- ja pedonkuvat muodostivat kammottavan näyn.
Tulen loimuavassa hohteessa näytti siltä, kuin ne liikahtelisivat.
Näkyi käärmeenpäitä, jotka näyttivät nauravan, lohikäärmeenpäitä,
joiden haukahtelun luuli kuulevansa, salamantereita, jotka
puhalsivat tuleen, ja hirviöitä, jotka aivastivat savusta. Ja näiden
kummituksien joukossa, jotka tämä tulenloimu ja melu siten oli
herättänyt kiviunestaan, oli muuan, joka todella liikkui ja jonka
silloin tällöin nähtiin kulkevan tuon liekehtivän roihun ohitse aivan
kuin yölepakon kynttilän ohitse.

Tämä harvinainen majakkatuli herätti varmaankin kaukana Bicêtren
kummuilla puunhakkaajan, joka kauhistuen näki Notre-Damen tornien
jättiläismäisen varjon häälyvän nummellaan.

Kulkurien keskuudessa vallitsi kauhun synnyttämä hiljaisuus,
jolloin kuului vain luostariin suljettujen kaniikkien hätähuutoja,
jotka ilmaisivat heidän olevan suuremman levottomuuden vallassa
kuin palavaan talliin suljettujen hevosten, räminää ikkunoista,
joita avattiin ja vielä nopeammin suljettiin, hälinää taloista ja
Hôtel-Dieustä, tulen räiskettä, kuolevien viimeisiä korahduksia ja
lyijysateen lakkaamaton lotina kiveystä vasten.

Kulkuripäälliköt olivat vetäytyneet Gondelaurier'n talon eteen ja
pitivät siellä neuvottelua. Egyptin herttua istui pylväskivellä
ja katseli taikauskoisella pelolla tuota aavemaista roviota, joka
loimusi kahdensadan jalan korkeudessa ilmassa. Clopin Trouillefou
puri raivosta suuria nyrkkejään.

-- Mahdotonta päästä sisälle! mutisi hän hampaittensa välitse.

-- Vanha noiduttu kirkko! murahti vanha mustalainen Mathias Hungadi
Spicali.

-- Paavin parran kautta! virkkoi muuan harmaantunut veijari, joka oli
ollut sotamiehenä, -- nuo kirkon vesitorvet sylkevät sulaa lyijyä
paremmin kuin Lectouren ampumareiät.

-- Näettekö tuota paholaista, joka liikkuu edestakaisin tulen
ääressä? huudahti Egyptin herttua.

-- Perhana! sanoi Clopin, sehän on tuo kirottu kellonsoittaja, se on
Quasimodo.

Mustalainen ravisti päätään.

-- Sanon teille, että se on Sabnacin henki, suuri markiisi,
linnoitusten haltija. Hänellä on aseistetun sotilaan vartalo ja
leijonan pää. Toisinaan hän ratsastaa hirvittävällä hevosella. Hän
muuttaa ihmisiä kiviksi, joista hän rakentaa torneja. Hänellä on
viisikymmentä legioonaa käskettävänään. Se on varmasti hän. Tunnen
hänet. Toisinaan hän on pukeutunut kauniiseen kultakirjailtuun,
turkkilaismalliseen pukuun.

-- Missä on Bellevigne de l'Etoile? kysyi Clopin.

-- Hän on kuollut, sanoi muuan nainen.

Andry le Rouge nauroi typerää naurua:

-- Notre-Dame toimittaa Hôtel-Dieulle puuhaa, sanoi hän.

-- Eikö sitten millään keinolla saada tuota ovea murretuksi? huudahti
Tunisin kuningas jalkaa polkien.

Egyptin herttua osoitti murheellisena kiehuvia lyijyvirtoja, jotka
yhä valuivat fosfori juovina pitkin kirkon julkisivua.

-- On nähty kirkkojen tuolla tavalla puolustautuvan, huomautti
hän huoaten. Pyhän Sofian kirkko Konstantinopolissa paiskasi
neljäkymmentä vuotta sitten kolme kertaa perättäin Muhametin
puolikuun alas tärisyttämällä kupolejaan. Vilhelm Pariisilainen, joka
rakennutti tämän kirkon, oli velho.

-- Lähdemmekö sitten täältä noloina kuin koira häntä koipien
välissä? sanoi Clopin. Jätämmekö sisaremme tuonne ja annamme noiden
kaapususien hirttää hänet huomenna!

-- Ja sakaristo, jossa on kuormittain kultaa! lisäsi muuan kulkuri,
jonka nimi, ikävä kyllä, ei ole tiedossamme.

-- Perhana! huusi Trouillefou.

-- Koetetaan vielä kerran, sanoi kulkuri.

Mathias Hungadi ravisti päätään.

-- Emme pääse ovesta sisälle. Meidän täytyy etsiä jokin heikko kohta
tuon vanhan peikon varustuksessa. Jokin kolo, jokin salakäytävä,
jonkinlainen sauma.

-- Missä on sellainen? sanoi Clopin. Paikalla käännyn sinne. -- Mutta
missä on tuo pieni ylioppilas Jehan, joka oli pukeutunut kokonaan
rautaan.

-- Hän on varmaankin kuollut, vastasi joku. Hänen nauruaan ei enää
kuulu.

Tunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.

-- Vahinko. Tuon haarniskan alla sykki urhea sydän. -- Entä mestari
Pierre Gringoire?

-- Kapteeni Clopin, sanoi Andry le Rouge, hän hiipi tiehensä jo
silloin, kun olimme vasta Pont-aux-Changeurs'illa.

Clopin polki jalkaa.

-- Jumalauta! hän se meidät tänne yllytti, ja nyt hän jättää meidät
kesken kaiken! -- Senkin suulas pelkuri ja akka!

-- Kapteeni Clopin, huusi Andry le Rouge, joka katseli Rue du
Parvis'lle, tuoltahan se pieni ylioppilas tulee.

-- Kiitetty olkoon Pluto! sanoi Clopin. Mutta mitä pirua hän raahaa
perässään?

Jehan sieltä todellakin tuli, juosten niin nopeasti kuin hänen
raskas asunsa ja pitkät portaat, joita hän veti perässään, sallivat,
hengästyneempänä kuin muurahainen, joka kiskoo pariakymmentä kertaa
itseään isompaa heinänkortta.

-- Voitto! _Te Deum!_ huusi ylioppilas. Tässä on Port Saint-Landryn
rantajätkien portaat.

Clopin meni hänen luokseen.

-- Poika! mitä aiot tehdä noilla portailla, hitto vieköön?

-- Minulla on ne, vastasi Jehan huohottaen. Minä tiesin, missä ne
olivat. -- Satamamestarin vajassa. -- Siellä on eräs tyttö, joka
pitää minua kauniina kuin Kupido. -- Hänen avullaan sain portaat,
piru vieköön. -- Tyttö raukka tuli paitasillaan avaamaan minulle.

-- No niin, sanoi Clopin, mutta mitä aiot tehdä portailla?

Jehan katsahti häneen kujeellisen ja tärkeän näköisenä ja näpsäytti
sormiaan kastanjettien tapaan. Hän oli ylpeä tällä hetkellä. Hänellä
oli päässään tuollainen viidennentoista vuosisadan raskas kypäri,
joka omituisilla koristuksillaan pelotti vihollista. Siinä törrötti
kymmenen sellaista rautapiikkiä, että Jehan olisi voinut esittää
vaatimuksia Nestorin homerolaisen Dekembolos laivan peloittavaan
nimeen.

-- Mitäkö aion tällä tehdä, korkea Tunisin kuningas? Näetkö tuolla
portaalien päällä noita patsaita, jotka ovat niin hupsun näköisiä?

-- Näen. Mitä sitten?

-- Ne ovat Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita.

-- Mitä se minua liikuttaa? sanoi Clopin.

-- Odotahan! Tuon patsasrivin päässä on ovi, joka suljetaan vain
säpillä. Nousen näillä portailla ylös ja olen kirkossa. -- Poika,
anna minun nousta ensimmäisenä.

-- En, hyvä toveri, minullahan portaat on. Tule toisena.

-- Beelsebub sinut nujertakoon! sanoi Clopin suuttuneena. Minä en
tahdo kulkea kenenkään jäljessä.

-- No hae itsellesi portaat, Clopin!

Ja hän alkoi juosta torin poikki vetäen portaita perässään ja huutaen:

-- Seuratkaa minua, pojat!

Pian portaat olivat pystyssä alemman patsasrivin kaidetta vasten
toisen sivuportaalin kohdalla. Kulkurit tunkeilivat portaitten
ympärillä rynnätäkseen niitä myöten ylös. Mutta Jehan piti puoliaan
ja astui ensimmäisenä portaille. Nouseminen kävi hitaasti. Ranskan
kuninkaitten patsasrivi on noin kuudenkymmenen jalan korkeudella
lattiasta ja yksitoista askelmaa lisäsi vielä tätä korkeutta.
Jehan, jota raskas varustus haittasi, nousi vain verkalleen pitäen
toisella kädellä kiinni porraspuista ja kantaen toisessa jousipyssyä.
Päästyään puolitiehen, hän loi surumielisen silmäyksen siihen
ruumiskasaan, joka peitti portaat.

-- Voi! sanoi hän, tuo ruumisröykkiöhän on Iliadin viidennen laulun
veroinen! -- Sitten hän jatkoi kiipeämistään. Kulkurit seurasivat
häntä. Heitä oli mies joka askelmalla. Kun näki tuon rautaselkäjuovan
kohoavan pimeässä kesäyössä, olisi luullut näkevänsä terässuomuisen
käärmeen matelevan kirkon seinää myöten. Jehan, joka viheltäen nousi
etunenässä ja muodosti pään, teki mielikuvan täydelliseksi.

Vihdoin ylioppilas pääsi kaiteelle saakka ja kiipesi sen yli varsin
keveästi koko kulkuri joukon riemuitessa. Päästyään siten linnan
herraksi hän päästi ilohuudon, mutta vaikeni äkkiä kivettyneenä.
Erään kuningaspatsaan takaa hän oli keksinyt Quasimodon kiiluvan
silmän.

Ennen kuin kukaan muu ryntääjistä oli ehtinyt astua pengermälle,
oli tuo kauhea kyttyräselkäinen yhdellä harppauksella syöksynyt
portaitten luo, tarttunut sanaakaan sanomatta suurilla käsillään
niiden päihin, työntänyt ne jättiläisvoimin seinästä ulommas,
huojuttanut hetken noita ylhäältä alas saakka kulkureita täynnä
olevia pitkiä, heiluvia portaita edestakaisin ja sitten äkkiä
yliluonnollisella ponnistuksella töytäissyt ne ihmisineen
päivineen torille päin. Tänä hetkenä vapisivat rohkeimmatkin.
Silmänräpäyksen nuo sysätyt portaat seisoivat pystyasennossa aivan
kuin kahden vaiheilla, alkoivat sitten huojahdella ja syöksyivät
vihdoin kauheassa kuudenkymmenen jalan kaaressa taaksepäin torille
ihmistaakkoineen nopeammin kuin nostosilta, jonka ketjut katkeavat.
Kuului kauhea kirousten huuto, sitten kaikki oli hiljaista, ja vain
joku vaivainen raajarikko ryömi esille ruumiskasoista.

Riemuhuutoa seurasi nyt tuskan ja vihan sorina. Quasimodo seisoi
hievahtamatta nojaten käsivarsillaan kaiteeseen ja katsellen torille.
Hän näytti vanhalta pitkätukkaiselta kuninkaalta ikkuna-aukossaan.

Jehan Frollo oli joutunut sangen arveluttavaan asemaan. Hän oli
parvekkeella kahden kesken tuon pelottavan kellonsoittajan kanssa,
erotettuna tovereistaan, jotka olivat kuudenkymmenen jalan korkuisen
pystysuoran muurin juurella. Quasimodon huojuttaessa portaita
ylioppilas oli rientänyt ovelle, jonka hän luuli olevan auki. Mutta
se olikin kiinni. Kuuro oli pengermälle juostessaan sulkenut sen
jälkeensä. Jehan oli silloin piiloutunut erään kivikuninkaan taakse
ja tuijotti kyttyräselkää henkeä pidättäen ja yhtä säikähtäneen
näköisenä kuin se onneton, joka liehitteli erään eläintarhan vartijan
vaimoa ja eräänä iltana rakkauskohtaukseen mennessään erehdyksestä
kiipesi väärästä kohdasta muurille ja kohtasi odottamatta jääkarhun.

Aluksi kuuro kellonsoittaja ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota;
mutta vihdoin hän käänsi päänsä ja suoristautui äkkiä. Hän oli
äkännyt ylioppilaan.

Jehan valmistautui ankaraan iskuun, mutta kuuro ei liikahtanutkaan;
hän oli vain kääntynyt ylioppilaan puoleen ja katseli häntä.

-- Ho! ho! sanoi Jehan, miksi katselet minua noin tuolla ainoalla
surumielisellä silmälläsi?

Ja samalla tuo nuori hulivili jännitti salaa jousensa.

-- Quasimodo! huusi hän, minä muutan liikanimesi. Tästä lähin
nimitetään sinua sokeaksi.

Hän laukasi. Sulitettu nuoli suhahti ilmassa ja tunkeutui
kyttyräselkäisen vasempaan käsivarteen. Quasimodo ei välittänyt siitä
sen enempää kuin kuningas Faramond, jos hän olisi saanut naarmun. Hän
tarttui nuoleen oikealla kädellään, veti sen haavasta, taittoi sen
tyynenä polveaan vasten ja pikemminkin pudotti kuin heitti palaset
maahan. Mutta Jehan ei enää ehtinyt ampua uudelleen. Taitettuaan
nuolen Quasimodo ponnahti yhdellä harppauksella kuin heinäsirkka
ylioppilaan kimppuun, jonka varustus litistyi töytäyksestä muuria
vasten.

Ja nyt näki joukko soihtujen valossa hirvittävän näyn.

Quasimodo oli vasemmalla kädellään tarttunut ylioppilaan molempiin
käsiin tämän seisoessa kauhusta mykistyneenä ja liikahtamattomana ja
poimi oikealla ääneti uhkaavan hitaasti kaikki hänen varustuksensa,
miekan, tikarit, kypärän, rintahaarniskan ja käsivarrensuojukset.
Olisi luullut näkevänsä apinan kuorivan pähkinää. Quasimodo heitti
pala palalta jalkoihinsa ylioppilaan rautakuoren.

Kun Jehan näki aseensa ja varustuksensa riisuttavan ja tunsi olevansa
turvattomana noissa kauheissa käsissä, hän ei koettanutkaan puhua
tuolle kuurolle, vaan alkoi julkeasti nauraa hänelle vasten kasvoja
ja laulaa kuusitoistavuotiaan huolettomalla pelottomuudella siihen
aikaan yleistä laulua:

    Yhä kaupungillamme on
    näkö hieno ja huoleton,
    se vaikka ryöstetty on...

Hän ei ehtinyt pitkälle. Quasimodon nähtiin seisovan patsaskäytävän
reunalla ja pitäen toisella kädellään ylioppilasta jaloista
heiluttavan häntä syvyyden yllä kuin mitäkin linkoa. Sitten kuultiin
kolahdus, aivan kuin luulipasta olisi lyöty seinää vasten, ja sen
jälkeen putosi alas jotakin, joka noin kolmanneksen matkaa tehtyään
tarttui erääseen seinänulkonemaan ja jäi siihen riippumaan. Se oli
kuollut ruumis kahtia taittuneena, selkä katkenneena ja pääkallo
särkyneenä.

-- Kostoa! huusi Clopin.

-- Rynnäkköön! kiljui väkijoukko.

-- Kimppuun! kimppuun!

Syntyi kauhea ulvonta, johon sekaantui kaikki kielet, kaikki murteet,
kaikki äänet. Ylioppilasraukan kuolema oli saattanut tämän lauman
villiintyneen raivon valtaan. Joukon valtasi häpeä ja viha siitä,
että niin kauan oli antanut kyttyräselkäisen pidättää hyökkääjiä
kirkon edustalla. Tämä raivo sai heidät löytämään portaita, lisäsi
soihtujen lukua, ja hetken päästä Quasimodo näki tuon kauhean
muurahaispesän joka haaralta ryntäävän Notre-Damea vastaan.
Kellä ei ollut portaita, hänellä oli köyttä, jossa oli solmuja,
kellä ei ollut köyttä, hän kiipesi kuvanveistoksia myöten ylös
kirkon julkisivua. He tarttuivat toistensa repaleihin. Mahdotonta
oli vastustaa tätä hirvittäväin kasvojen hyökyä. Raivon liekit
leimahtelivat heidän villeistä katseistaan, hiki valui virtoinaan
heidän lianharmailta kasvoiltaan. Kaikki nuo irvistykset, kaikki tuo
ilkeys vyöryi Quasimodoa kohden. Olisi luullut, että jokin toinen
kirkko oli lähettänyt kaikki gorgoninsa, verikoiransa, ihmissutensa,
paholaisensa, kaikki mielikuvituksellisimmat kuvanveistoksensa
hyökkäämään Notre-Damea vastaan. Julkisivun kivikummitusten päällä
oli kerros eläviä kummituksia.

Tällä välin oli torille ilmestynyt lukemattomia soihtuja. Tuo
tähän saakka pimeässä esitetty kammottava näytelmä valaistiin
äkkiä. Tuomiokirkon tori loi punertavan kajastuksen yötaivaalle,
ja ylemmällä pengermällä palava rovio valaisi kauas kaupunkia.
Tähän valovirtaan muodostivat Notre-Damen tornien varjokuvat,
jotka kohosivat korkealle Pariisin kattojen yläpuolelle, laajan
varjosyvennyksen. Kaupunki tuntui olevan liikkeellä. Hätäkellojen
valitus kuului kaukaa. Kulkurit ulvoivat, läähättivät, kiroilivat,
kiipesivät, ja Quasimodo, joka oli voimaton sellaista vihollista
vastaan, vapisi mustalaistytön puolesta nähdessään noitten raivoisien
kasvojen lähestyvän yhä lähemmäksi hänen pengermäänsä. Hän rukoili
ihmettä taivaasta väännellen epätoivoisena käsiään.




V. Kammio, jossa Ranskan Ludvig herra lukee rukouksiaan


Lukija ei liene unohtanut, että Quasimodo hetkistä aikaisemmin kuin
keksi kulkurien öisen kulkueen torninsa huipulta tarkastellessaan
Pariisia oli nähnyt siellä ainoastaan yhden ainoan valon, pienen
tähden, joka loisti erään Saint-Antoineportin luona sijaitsevan
korkean ja synkän rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Tämä rakennus
oli Bastilji, tämä tähti oli Ludvig XI:n kynttilä.

Kuningas Ludvig XI oli todellakin ollut jo kaksi päivää Pariisissa.
Parin päivän päästä hän palasi jälleen Montilz-les-Tours'in linnaan.
Hän kävi harvoin ja vain pikimmältään hyvässä Pariisissaan, jossa
hänen turvanaan ei ollut riittävästi vallihautoja, hirsipuita eikä
skotlantilaisia jousimiehiä.

Hän oli tänään valinnut Bastiljin yösijakseen. Hän ei ensinkään
pitänyt suuresta Louvren huoneestaan, joka oli viiden neliösylen
laajuinen ja jossa oli suuri uuni, kuusi suurta eläinveistosta ja
kolmetoista suurta profeettaa sekä suuri, yksitoista jalkaa leveä
ja kaksitoista jalkaa pitkä vuode. Hän häipyi tähän avaruuteen.
Tuo täydellinen porvarikuningas piti Bastiljista ja sen pienestä
huoneesta ja vuoteesta. Ja sitä paitsi Bastilji oli linnana Louvrea
vankempi.

Se kammio, jonka kuningas oli varannut itselleen tuohon valtion
vankilaan, ei ollut aivan pieni ja käsitti linnan erään pikkutornin
ylimmän kerroksen. Se oli pyöreä suoja, joka oli sisustettu
kiiltävillä olkimatoilla, jonka kattohirret oli koristeltu
kullatuilla tinaliljoilla ja hirsien välit maalattu, jossa oli
rikkaasti veistoksilla koristettu seinälaudoitus, joka oli täynnä
kiiltäviä tinaruusuja ja maalattu kauniilla vaaleanvihreällä värillä,
joka oli valmistettu maksaruohosta ja hienosta indigosta.

Tässä huoneessa oli vain yksi ikkuna, korkea suippokaari, joka
oli varustettu messinkilankaverkolla ja rautaristikolla ja sen
lisäksi hämärrytetty kauniilla lasiruuduilla, joihin oli maalattu
kuninkaan ja kuningattaren vaakunat ja jotka olivat maksaneet
kaksikymmentäkaksi souta ruudulta.

Huoneeseen johti vain yksi käytävä, yksi uudenaikainen
pyörökaarityylinen ovi, joka oli varustettu verholla irlantilaisen
puisen oviholvin kummassakin päässä, jollaisia taidokkaita,
omituisesti valmistettuja puutöitä tapasi vielä sataviisikymmentä
vuotta sitten useassa aatelistalossa. "Vaikka ne ovat rumia ja
epämukavia", sanoo Sauval valittaen, "eivät vanhuksemme tahdo luopua
niistä ja säilyttävät niitä kaikkien harmiksi."

Tässä huoneessa ei ollut lainkaan tavallisen huoneen kalustoa,
ei penkkejä, ei kolmijalkoja, ei tavallisia arkunmuotoisia
jakkaroita eikä liioin hienompia, pienten neljän soun pylvästen
ja vastapylvästen kannattamia. Siellä ei ollut kuin yksi ainoa
kokoontaitettava nojatuoli, muuten sangen komea: puuosiin oli
maalattu ruusuja punaiselle pohjalle, istuin oli korallinpunaista
kartuaaninahkaa, reunustettu pitkillä silkkiripsuilla ja kiinnitetty
puuhun monilukuisilla kultanastoilla. Muiden tuolien puute osoitti,
että yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus istua tässä huoneessa.
Tuolin vieressä lähellä ikkunaa oli pöytä, jota peitti lintukuvioilla
koristettu pöytäliina. Pöydällä oli tuhriintunut mustepullo,
jokin pergamenttiliuska, pari kynää ja suuri pakotuskoristeinen
hopeapikari. Hieman etäämmällä sievä uuni ja tummanpunaisella
sametilla päällystetty ja kultaisilla kohokoristeilla varustettu
rukouspalli. Ja vihdoin huoneen perällä tavallinen vuode, jota
ympäröi punakeltaiset, pelkillä ripsuilla reunustetut damastiverhot
ilman kultakuituja ja punoskoristeita. Tämä vuode, joka oli ollut
Ludvig XI:n unen tai unettomuuden todistajana, oli vielä kaksisataa
vuotta sitten nähtävänä erään valtioneuvoksen luona. Siellä sen näki
vanha rouva Pilou, joka on tunnettu _Cyrus'stä_, jossa hän esiintyy
nimellä _Arricidie_ ja _Elävä moraali_.

Sellainen oli huone, jota nimitettiin "kammioksi, jossa Ranskan
Ludvig herra lukee rukouksiaan".

Johtaessamme lukijan tähän kammioon se oli hyvin hämärä. Iltasoitosta
oli jo kulunut tunti, yö oli tulossa, ja niitä viittä henkilöä, jotka
olivat huoneessa, valaisi yksi ainoa pöydällä lepattava vahakynttilä.

Ensimmäinen, johon valo lankesi, oli hovimies, pukeutuneena
helakanpunaisiin, hopeajuovaisiin verkaisiin polvihousuihin
ja kapotakkiin sekä riippuvahihaiseen, mustilla kirjailuilla
koristettuun kultakankaiseen päällystakkiin. Tämän loistavan puvun
kaikki poimut, joissa kynttilänvalo hohteli, näyttivät ikään kuin
tulella lasitetuilta. Miehellä, jolla oli tämä puku, oli rinnassa
vaakunansa kirjailtuna räikein värein: kannus ja sen alla astuva
kuusipeura [_le daim_]. Vaakunan oikealla puolen oli öljypuunlehvä
[olivier, öljypuu] ja vasemmalla kuusipeuransarvi. Tällä hovimiehellä
oli vyössään kallisarvoinen tikari, jonka kullattu kahva oli
taottu kypäränkoristeen muotoiseksi ja kruunattu kreivillisellä
kruunulla. Hän oli ilkeän näköinen, ylpeäilmeinen ja ylväsryhtinen.
Ensi silmäyksellä näki hänen kasvoillaan röyhkeyttä, toisella
salakavaluutta.

Hän seisoi paljain päin ja pitkä pergamenttikäärö kädessä nojatuolin
takana, jossa istui hyvin kumarainen henkilö vaatimattomissa
pukimissa, polvi toisen päällä ja kyynärpää pöytään nojaten.
Kuvitelkaa tuolla komealla kartuaani-istuimella kahta väärää säärtä,
kahta laihaa, ahtaitten, mustien, kudottujen villahousujen peittämää
reittä ja ruumista, jonka peitti turkiksilla reunustettu pitkä
parkkumitakki, jonka kuluneista turkiksista näkyi enemmän nahkaa kuin
karvaa; ja loppujen lopuksi vanhaa, tahraista, lyijykoristenauhalla
ympäröityä, kehnoimmasta mustasta verasta tehtyä hattua. Kun tähän
lisää likaisen patalakin, jonka reunan alta näkyi jokin haiven, on
siinä kaikki, mitä istuvasta henkilöstä näkyi. Hänen päänsä oli
painunut niin syvään rinnalle, ettei hänen varjoon peittyvistä
kasvoistaan erottanut muuta kuin nenän pään, johon lankesi
kynttilänvalo ja joka näytti pitkältä. Kurttuisen käden laihuudesta
päättäen hän oli vanha ukko. Siinä istui Ludvig XI.

Jonkin matkan päässä heidän takanaan keskusteli hiljaisella
äänellä kaksi henkilöä flanderilaispuvussa. He eivät seisseet niin
etäällä varjossa, ettei joku niistä, jotka olivat olleet läsnä
Gringoiren mysteerin esityksessä, olisi tuntenut heitä kahdeksi
tärkeimmäksi flaamilaiseksi lähettilääksi, Willem Rymiksi, Gentin
älykkääksi pormestariksi, ja Jacques Coppenoleksi, kansan suosimaksi
sukankutojaksi. Kuten muistamme, olivat nämä miehet salaisissa
poliittisissa suhteissa Ludvig XI:een.

Kauimpana huoneen pimeimmässä osassa lähellä ovea seisoi
liikkumattomana kuin kuvapatsas jykevä, lyhyenläntä mies yllään
sotavarustukset ja vaakunalla koristettu takki. Hänen nelikulmaiset,
matalaotsaiset kasvonsa, jotka kaksi ulkonevaa silmää lävisti ja
suuri suu halkaisi ja joiden korvat peittyivät kahden latistetun,
suuren hiuskatoksen alle, muistuttivat koiraa ja tiikeriä.

Kaikki muut, paitsi kuningas, olivat paljain päin.

Kuninkaan vieressä seisova hovimies luki pitkää muistiinpanolistaa,
jota hänen majesteettinsa näytti tarkkaavasti kuuntelevan.
Flaamilaiset kuiskailivat keskenään.

-- Jumaliste! mutisi Coppenole, olen väsynyt seisomaan. Eikö täällä
sitten ole tuoleja?

Rym vastasi kieltävällä eleellä hymyillen levottomasti.

-- Jumaliste! jatkoi Coppenole onnettomana siitä, että hänen oli
pakko puhua niin hiljaa, tekeepä mieleni istuutua permannolle jalat
ristiin, kuten teen sukankutomaliikkeessäni.

-- Varokaa sitä tekemästä, mestari Jacques!

-- Mitä! mestari Willem! pitääkö täällä sitten aina olla jaloillaan?

-- Taikka polvillaan, sanoi Rym.

Samassa kuningas alkoi puhua. He vaikenivat.

-- Viisikymmentä souta palvelijaimme pukuihin ja kaksitoista livreä
kirjuriemme viittoihin! Tehän tuhlaatte kultaa tynnyrittäin! Oletteko
hullu, Olivier?

Tätä sanoessaan vanhus kohotti päätään. Hänen kaulassaan näkyi
välkkyvän pyhän Mikaelin ritarikunnan kultainen kaulaketju.
Kynttilänvalo lankesi nyt hänen laihoille ja ärtyisille piirteilleen.
Hän tempasi pergamentin lukijan kädestä.

-- Te saatatte meidät perikatoon! huusi hän silmäillen
sisäänpainuneilla silmillään paperia. Mitä tämä oikein merkitsee?
Mitä me teemme niin suunnattomalla taloudella? Kaksi kappalaista
kumpikin kymmenen livren ja yksi apulainen sadan soun palkalla
kuussa! Yksi kamaripalvelija yhdeksälläkymmenellä livrellä
vuodessa! Neljä kokkia, kukin sadankymmenen livren palkalla
vuodessa! Yksi paistinkääntäjä, yksi liemikokki, yksi kastikekokki,
yksi keittiömestari, yksi astiainkiillottaja, kaksi lakeijaa,
kukin kymmenen livren palkalla kuussa! Kaksi keittiöpoikaa,
kahdeksan livreä! Yksi tallirenki ja hänen kaksi apuriaan,
kaksikymmentäneljä livreä kuussa! Yksi kantaja, yksi sokurileipuri,
yksi leipuri, kaksi renkiä, kukin kuudenkymmenen livren palkalla
vuodessa! Hevosenkengitysmestari, satakaksikymmentä livreä! Ja
rahavarainhoitajamme, tuhatkaksisataa livreä, ja tarkastaja,
viisisataa! -- Mitä tämä on? Sehän on sulaa hulluutta! Palvelijaimme
palkkaus ryöstää Ranskan putipuhtaaksi! Kaikki Louvren aarteethan
sulavat sellaisessa menojen tulessa! Olemme pakotetut myymään
pöytäastiamme! Ja ensi vuonna, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt (tässä hän
kohotti hattuaan) suovat meidän elää, saamme juoda lääkejuomaamme
tinatuopista!

Hän loi silmäyksen pöydällä välkkyvään hopeapikariin. Hän yski ja
jatkoi:

-- Mestari Olivier, suurten maiden hallitsijat, kuninkaat ja
keisarit, eivät saa sallia tuhlausta taloudessaan, sillä siitä
se leviää kulovalkeana ympäri maata. -- Pane se mieleesi,
mestari Olivier. Menomme paisuvat vuosi vuodelta. Se ei miellytä
meitä. Mitä, Herra paratkoon! vuoteen 79 eivät ne nousseet yli
kolmenkymmenenkolmen tuhannen livren. Vuonna 80 ne olivat nousseet
neljäänkymmeneenkolmeen tuhanteen kuuteensataanyhdeksääntoista
livreen, -- muistan luvun mainiosti, -- vuonna 81
kuuteenkymmeneenkuuteen tuhanteen kuuteensataankahdeksaankymmeneen
livreen ja tänä vuonna, kautta kunniani! ne nousivat
kahdeksaankymmeneen tuhanteen livreen! Neljässä vuodessa nousseet
kaksinkertaisiksi. Ennen kuulumatonta!

Hän vaikeni hengästyneenä, sitten hän jatkoi kiivaasti:

-- Näen ympärilläni ainoastaan väkeä, joka lihoo minun laihuudestani.
Te imette minusta kultakolikolta joka huokosesta!

Kaikki olivat ääneti. Se oli tuollainen vihanpuuska, jonka annetaan
itsekseen purkautua. Hän jatkoi:

-- Sen laita on samoin kuin tuon Ranskan aatelin anomuksen, että me
uudistaisimme suuret kruununvirat! Virrat, paremmin sanoen! virrat,
jotka nielevät varat tyhjiin! Ah! herrani! te sanotte, ettemme ole
kuningas hallitessamme _dapifero nullo, buticulario nullo!_ [ilman
juomanlaskijaa ja hovimestaria!] Herra paratkoon, kyllä me näytämme
heille, emmekö ole kuningas!

Tässä hän hymyili tietoisena mahtavuudestaan; hänen huono tuulensa
haihtui ja hän kääntyi flaamilaisten puoleen:

-- Katsokaahan, veli Willem, nuo leipomojen ylitarkastajat,
ylimmäiset juomanlaskijat, ylimmäiset kamariherrat ja ylimmäiset
hovimestarit eivät ole halvimman palvelijankaan arvoisia. --
Muistakaa mitä sanon, veli Coppenole -- ne eivät toimita mitään.
Ollessaan noin hyödyttöminä kuninkaan ympärillä ne muistuttavat
minusta Palatsin suuren kellon taululla olevia evankelistoja, jotka
Philippe Brille hiljakkoin maalasi uudelleen. Ne ovat kullattuja,
mutta ne eivät osoita aikaa, eikä kellonviisari niitä tarvitse.

Hän istui hetken mietteissään ja lisäsi sitten vanhaa päätään
ravistaen:

-- Ho! ho! Pyhän Neitsyen kautta, minä en olekaan Philippe Brille,
enkä kultaa uudelleen noita suuria vasalleja. Olen samaa mieltä kuin
kuningas Edvard: on pelastettava kansa ja hävitettävä herrat. --
Jatka Olivier.

Tällä nimellä puhuteltu henkilö otti jälleen paperin käsiinsä ja
alkoi lukea kovalla äänellä:

-- "... Adam Tenonille, Pariisin kaupunginvoudin viraston
sinetinvartijalle, hopeasta, valmistuksesta ja kaiverruksesta
mainittujen sinettien uudistamiseksi, koska entiset vanhuutensa ja
huonoutensa takia eivät enää kunnolla kelvanneet käytettäviksi --
kaksitoista pariisilaista livreä.

"Guillaume Frèrelle neljä livreä, neljä pariisilaista souta Hôtel
des Tournelles'in kahden kyyhkyslakan kyyhkysten ruokkimisen ja
elättämisen korvaukseksi tammi-, helmi- ja maaliskuun ajalta tänä
vuonna ja maksuksi siihen käytetyistä seitsemästä kuudenneksesta
ohria.

"Eräälle fransiskaanimunkille erään rikollisen ripityksestä neljä
pariisilaista souta."

Kuningas kuunteli äänesti. Tuon tuostakin hän yski. Tällöin hän vei
pikarin huulilleen ja ryyppäsi kulauksen samalla virnistäen.

-- "Tänä vuonna on oikeusistuimien määräyksestä toimitettu
viisikymmentäkuusi kuulutusta torventoitotusten keralla Pariisin
torilla. -- Maksua ei ole vielä ilmoitettu.

"Kaivauksien toimeenpanosta Pariisissa ja muualla rahojen etsimistä
varten, joita sanottiin sinne kätketyn, mutta mitään ei ole löydetty
-- neljäkymmentäviisi pariisilaista livreä."

-- Kaivetaan maahan écu, jotta löydettäisiin kuparinen sou! sanoi
kuningas.

-- "Kuuden valkean lasiruudun asettamisesta Hôtel des Tournelles'iin
sille kohdalle, missä rautahäkki on -- kolmetoista souta. -- Neljän
vaakunakilven valmistuksesta ja luovuttamisesta petojen päiväksi
kuninkaan käskystä ja hänen vaakunallaan koristettuina ruususeppeleen
ympäröimänä -- kuusi livreä. -- Kahden uuden hihan asettamisesta
kuninkaan vanhaan nuttuun -- kaksikymmentä souta. -- Rasvarasiaan
kuninkaan saappaiden rasvaamista varten -- viisitoista denieriä. --
Uuden lätin rakentamiseen kuninkaan mustille sioille -- kolmekymmentä
pariisilaista livreä. -- Erinäisiä väliseiniä, laudoituksia ja
luukkuja varten Saint-Paulin leijonahäkkeihin -- kaksikymmentäkaksi
livreä."

-- Kalliita elukoita, sanoi Ludvig XI. Mutta vähät siitä! se on
oikeata kuninkaallista komeutta. Siellä on muuan punertava leijona,
josta minä pidän sen sirouden vuoksi. -- Oletteko nähnyt sen,
mestari Willem? -- Ruhtinailla pitää olla tuollaisia ihmeellisiä
eläimiä. Meillä kuninkailla pitää olla koirina leijonia ja kissoina
tiikereitä. Suuruus kuuluu kruunuille. Jupiteria palvelevain pakanain
aikana antoivat keisarit sata leijonaa ja sata kotkaa, kun kansa
uhrasi sata härkää ja sata lammasta. Se oli kammottavaa ja sangen
kaunista. Ranskan kuninkailla on aina ollut tuollaista karjuntaa
valtaistuimensa ympärillä. Minulle on kuitenkin siinä suhteessa
tehtävä oikeutta, että kulutan niihin vähemmän rahoja kuin muut, ja
että minulla on paljon vaatimattomampi kokoelma leijonia, karhuja,
elefantteja ja leopardeja kuin muilla. -- Jatkakaa, mestari Olivier.
Tahdoimme sanoa tämän flaamilaisille ystävillemme.

Willem Rym kumarsi syvään, samalla kun Coppenole jurotti kuin
kuriinkaan mainitsema karhu. Kuningas ei kiinnittänyt siihen
huomiotaan. Hän oli nostanut pikarin huulilleen, mutta sylkäisi
juoman suustaan ja sanoi:

-- Uh! tuota kiusallista lääkejuomaa!

Lukija jatkoi:

-- "Erään irtolaisen ylläpitoon, joka kuusi kuukautta on ollut
teljettynä nylkyrin koppiin, koska ei olla tiedetty mitä hänelle
tehdä, -- kuusi livreä, neljä souta."

-- Mitä? keskeytti kuningas. Elättää sellaista, joka pitää hirttää!
Herra paratkoon! en anna enää penniäkään tuohon elatukseen. --
Olivier, puhukaa asiasta herra d'Estoutevillelle ja ryhtykää vielä
tänä iltana valmistamaan tuon herran häitä hirsipuun kanssa. --
Jatkakaa.

Olivier teki kynnellään merkin irtolaisen kohdalle ja jatkoi:

-- "Henriet Cousinille, Pariisin oikeuslaitoksen mestaajalle,
kuusikymmentä pariisilaista souta, jotka hänelle on määrännyt
Pariisin herra kaupunginvouti suuren lyömämiekan ostamista varten
niiden henkilöiden teloittamiseksi, jotka rikostensa vuoksi ovat
tuomitut mestattaviksi, sekä sen tuppea ja kaikkea muuta siihen
kuuluvaa varten, kuin myös siksi, että hän on antanut teroittaa ja
korjata vanhan miekan, joka vioittui ja sai lovia tehtäessä oikeutta
Luxemburgin Ludvig herralle, kuten vieläkin selvästi näkyy..."
Kuningas keskeytti:

-- Riittää. Myönnän summan mielelläni. Sellaisia menoja en surkeile.
Niitä rahoja en ole koskaan katunut. -- Jatkakaa.

-- "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen..."

-- Ah! sanoi kuningas ja tarttui molemmin käsin tuolin käsinojiin,
tiesin vallan hyvin, että jokin seikka oli tuonut minut tänne
Bastiljiin. -- Odottakaa, mestari Olivier. Tahdon itse nähdä häkin.
Te luette minulle, mitä se on maksanut, sillä aikaa, kun tarkastan
sitä. -- Tulkaa katsomaan, herrat flaamilaiset. Se on näkemisen
arvoinen.

Samassa hän nousi, tarttui lukijan käsivarteen, viittasi ovella
seisovaa äänetöntä henkilöä käymään edellä, flaamilaisia seuraamaan
jäljessä ja lähti huoneesta.

Kuninkaalliseen seurueeseen liittyi oven ulkopuolelta kiireestä
kantapäähän rautaan pukeutuneita sotilaita ja nuoria, soihtuja
kantavia hovipoikia. Kuljettiin siten jonkin aikaa tuon synkän linnan
sokkeloissa portaita ja käytäviä myöten, jotka osaksi kulkivat itse
muureissa. Bastiljin päällikkö kulki etunenässä ja antoi avata ovia
vanhalle, sairaalle kumaraiselle kuninkaalle, joka yski vähän väliä.

Jokaisella ovella oli kaikkien pakko kumartua lukuunottamatta
vanhuuden kutistamaa kuningasta.

-- Hm! mutisi hän ikeniensä välitse, sillä hänellä ei enää ollut
hampaita, olemme valmiit astumaan haudan portista sisälle. Matala ovi
kumaraista kulkijaa varten.

Kun vihdoin oli astuttu viimeisestä ovesta, joka oli varustettu niin
monella lukolla ja salvalla, että sen avaamiseen meni neljännestunti,
saavuttiin korkeaan ja suureen holvattuun saliin, jonka keskellä
näkyi soihtujen valossa tiilistä, hirsistä ja raudasta rakennettu
nelikulmainen komero. Tuo valtava kuutio oli ontto sisältä. Se oli
noita kuuluisia valtiollisten vankien häkkejä, joita nimitettiin
_kuninkaan tyttösiksi_. Seinissä oli pari kolme pientä ikkunaa,
joissa oli niin tiheät ja paksut rautaristikot, ettei ruutua lainkaan
näkynyt. Ovena oli suuri kivipaasi aivan kuin haudoissa. Sellaisista
ovista astutaan vain sisälle. Vainaja oli tässä kuitenkin elävä.

Kuningas alkoi hitaasti astuskella tuon pienen rakennuksen ympäri ja
tarkastaa sitä huolellisesti, sillä aikaa kun häntä seuraava mestari
Olivier luki paperiaan:

-- "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen jykevistä pölkyistä nurkka- ja
alushirsineen yhdeksän jalkaa pitkäksi, kahdeksan jalkaa leveäksi
ja seitsemän jalkaa korkeaksi lattiasta kattoon, jonka häkin seinät
ovat sileiksi hakatut ja raudoituksella vahvistetut, joka sijaitsee
eräässä Saint-Antoinen linnakkeen tornihuoneessa ja jossa herramme
kuninkaan käskystä säilytetään erästä vankia, joka ennen asui eräässä
ränsistyneessä ja heikossa häkissä. -- Mainittuun uuteen häkkiin on
käytetty yhdeksänkymmentäkuusi poikkiparrua ja viisikymmentäkaksi
pystyparrua sekä kymmenen alushirttä, pituudeltaan kolme syltä; ja
yhdeksäntoista kirvesmiestä on kaksikymmentä päivää Bastiljin pihalla
piilunnut, sahannut ja veistänyt mainittuja hirsiä..."

-- Kaunista, lujaa tammea! sanoi kuningas ja naputti sormellaan
hirsiseinää.

-- "... Tähän häkkiin", jatkoi lukija, "on mennyt
kaksisataaviisikymmentä paksua, kahdeksan ja yhdeksän
jalan pituista rautatankoa muttereineen, peltilevyineen ja
siderautoineen painaen koko mainittu rautamäärä kolmetuhatta
seitsemänsataakolmekymmentäviisi livreä; lisäksi kahdeksan paksua
rautahaarukkaa sinkilöineen ja kynsineen häkin kiinnittämistä varten
painaen yhteensä kaksisataakahdeksantoista livreä, lukuunottamatta
rautaisia ikkunaristikkoja siihen huoneeseen, jossa häkki sijaitsee,
rautasalpoja huoneen oveen ynnä muita tarvikkeita..."

-- Onpa siinä rautaa yhden hengen osalle! sanoi kuningas.

"... Kaikki nousten kolmeensataanseitsemääntoista livreen viiteen
souhun, seitsemään denieriin."

-- Herra paratkoon! huudahti kuningas.

Tämän Ludvig XI:n lempikirouksen kuultuaan tuntui joku liikahtavan
häkin sisässä; sieltä kuului kahleitten kalinaa lattiaa vasten ja
heikko ääni, joka tuntui tulevan haudasta, sanoi:

-- Teidän majesteettinne! armoa! armoa!

Puhujaa ei voinut nähdä.

-- Kolmesataaseitsemäntoista livreä viisi souta seitsemän denieriä!
toisti Ludvig XI.

Häkistä kuuluva valittava ääni oli saanut kaikki läsnäolijat, yksinpä
mestari Olivier'nkin kauhistumaan. Kuningas yksin oli sen näköinen
kuin ei olisi kuullut mitään. Hänen käskystään mestari Olivier jatkoi
lukemistaan. Hänen majesteettinsa jatkoi aivan levollisena häkin
tarkastusta.

-- "... Sitä paitsi on maksettu eräälle muurarille, joka on tehnyt
ikkunoihin kolot rautaristikoita varten ja muurannut huoneen
lattian, koska se ei olisi muuten kestänyt tämän häkin painoa,
kaksikymmentäseitsemän livreä neljätoista pariisilaista souta..."

Ääni alkoi uudelleen valittaa:

-- Armoa! teidän majesteettinne! Minä vannon teille, että petoksen
teki Angers'in herra kardinaali, enkä minä.

-- Olipa se aika muurari! sanoi kuningas. Jatka, Olivier.

Olivier jatkoi:

-- "... Eräälle puusepälle ikkunoista, vuoteesta, reikätuolista ynnä
muista esineistä kaksikymmentä livreä kaksi pariisilaista souta..."

Ääni valitti edelleen:

-- Ah! teidän majesteettinne, ettekö kuuntele minua lainkaan? Minä
vannon teille, että minä en kirjoittanut kirjettä monseigneur de
Guyennelle, vaan herra kardinaali La Balue!

-- Puuseppä on kallis, huomautti kuningas. -- Siinäkö kaikki?

-- Ei, teidän majesteettinne. -- "... Eräälle lasinleikkaajalle
ikkunaruutujen asettamisesta mainittuun huoneeseen neljäkymmentäkuusi
souta kahdeksan pariisilaista denieriä."

-- Armahtakaa! teidän majesteettinne. Eikö riitä, että koko minun
omaisuuteni on annettu tuomareilleni, hopea-astiani herra de
Torcylle, kirjastoni mestari Pierre Doriollelle, seinäverhoni
Roussillonin kuvernöörille? Olen viaton. Neljätoista vuotta olen
värissyt vilusta rautahäkissä. Armahtakaa, teidän majesteettinne! se
palkitaan teille taivaassa.

-- Mestari Olivier, sanoi kuningas, kaiken kaikkiaan?

-- "Kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme
denieriä pariisilaista rahaa."

-- Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Siinäpä hävytön häkki! Ja hän
tempasi luettelon mestari Olivier'n käsistä ja alkoi itse laskea
sormillaan tarkastaen vuoroin häkkiä, vuoroin luetteloa. Silloin
kuultiin vangin nyyhkyttävän. Se teki kamalan vaikutuksen, ja
läsnäolijat katsahtivat kalveten toisiinsa.

-- Neljätoista vuotta, teidän majesteettinne! neljätoista vuotta!
huhtikuusta saakka vuonna 1469. Jumalan pyhän äidin nimessä, teidän
majesteettinne, kuulkaa minua! Te olette koko tämän ajan nauttinut
auringon paisteesta. Minä, viheliäinen vanki, enkö minä enää
koskaan saa nähdä päivän valoa? Armoa, teidän majesteettinne! Olkaa
sääliväinen. Lempeys on kaunis kuninkaallinen hyve, joka voittaa
vihanpuuskat. Luuletteko, teidän majesteettinne, että kuolinhetkenä
on kuninkaalle suurta lohtua siitä, ettei ole jättänyt ainoatakaan
rikosta rankaisematta? Muuten en ole pettänyt teidän majesteettianne,
sen teki Angers'in kardinaali. Ja minulla on jalassa ylen raskas
kahle ja sen päässä suuri rautapuntti, paljoa painavampi kuin
kohtuullista on. Ah! teidän majesteettinne! säälikää minua!

-- Olivier, sanoi kuningas päätään puistaen, huomaan että muurilaasti
on laskettu kahdeksikymmeneksi souksi mitalta, vaikka se ei maksa
kuin kaksitoista. Tehkää uudelleen tämä lasku.

Hän käänsi selkänsä häkille ja alkoi tehdä lähtöä huoneesta. Vanki
raukka huomasi soihdun valon ja äänien häipymisestä, että kuningas
poistui ja huusi epätoivoisesti:

-- Teidän majesteettinne! teidän majesteettinne!

Ovi sulkeutui. Hän ei nähnyt enää mitään, eikä kuullut muuta kuin
vanginvartijan rämeän äänen, joka lauloi hänen korvaansa laulua:

    Herra Jean Balue,
    tuho lähestyy,
    ei hiippaa enää sulla;
    Verdunin herran
    myös vietiin kerran;
    ei taida takaisin tulla.

Kuningas palasi ääneti takaisin kammioonsa, ja hänen seurueensa
seurasi häntä vangin viimeisten vaikerrusten kauhistamana. Äkkiä
hänen majesteettinsa kääntyi Bastiljin kuvernöörin puoleen:

-- Kesken kaiken, sanoi hän, oliko tuossa häkissä joku?

-- Oli Herran tähden, teidän majesteettinne! vastasi kuvernööri
hämmästyneenä kysymyksestä.

-- Ja kuka siis?

-- Verdunin herra piispa.

Kuningas tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Mutta se oli hänen
hulluuttaan.

-- Ah! sanoi hän sen näköisenä kuin ensi kertaa ajattelisi koko
asiaa, Guillaume de Harancourt, herra kardinaali La Baluen ystävä.
Aika hyvänahkainen.

Hetken päästä avattiin kammion ovi ja suljettiin jälleen noiden
viiden henkilön jälkeen, jotka lukija näki siellä tämän luvun alussa
ja jotka siellä nyt asettuivat entisille paikoilleen entisiin
asentoihinsa ja jatkoivat kuiskailuaan.

Kuninkaan poissaolon aikana oli hänen pöydälleen tuotu muutamia
kirjeitä, joiden sinetit hän itse mursi. Sitten hän alkoi kiireesti
lukea niitä toista toisensa jälkeen, viittasi mestari Olivier'ta,
joka näytti suorittavan ministerin toimia, tarttumaan kynään ja
ilmaisematta hänelle kirjeitten sisältöä alkoi hiljaa sanella hänelle
vastauksia, jotka hän pöydän ääreen polvistuen kirjoitti epämukavassa
asennossa.

Willem Rym kuunteli.

Mutta kuningas puhui niin hiljaa, että flanderilaiset saattoivat
hänen sanelustaan kuulla vain silloin tällöin joitakin erillisiä ja
käsittämättömiä pätkiä:

--... Hedelmällisillä seuduilla edistää kauppaa ja hedelmättömillä
teollisuutta... -- Näyttää englantilaisille herroille meidän
neljää pommitykkiämme, Landres'ia, Brabantia, Bourg-en-Bressea,
Saint-Omeria... -- Tykistön ansiota on, että sotia käydään nykyään
harkitummin... -- Ystävällemme herra de Bressuirelle... --
Sotajoukkoja ei voida pitää yllä ilman veroja... -- Jne.

Kerran hän korotti äänensä:

-- Herra paratkoon! Sisilian herra kuningas sinetöi kirjeensä
keltaisella lakalla aivan kuin Ranskan kuningas. Teemme ehkä
väärin, että sallimme hänen niin tehdä. Komea Burgundin
serkkuni ei hyväksynyt vaakunakilpiä, joissa oli punainen
pohja. Hallitsijasukujen suuruus vakiintuu etuoikeuksien
loukkaamattomuudesta. Huomaa se, veli Oliver.

Toisen kerran hän sanoi:

-- Ohhoh! onpa siinä paksu kirje! Mitähän veljemme keisari meille
ilmoittaa?

Hän alkoi silmäillä kirjettä huudahtaen silloin tällöin:

-- Todellakin! Saksa on aivan uskomattoman suuri ja mahtava. --
Mutta älkäämme unohtako vanhaa sananlaskua: Kaunein kreivikunta on
Flanderi; kaunein herttuakunta Milano; kaunein kuningaskunta Ranska.
-- Eikö niin herrat flaamilaiset?

Tällä kertaa kumarsi Coppenolekin yhdessä Willem Rymin kanssa.
Sukankutojan isänmaallisuutta oli kutkutettu.

Viimeinen kirje sai Ludvig XI:n silmäkulmat rypistymään.

-- Mitä tämä on? huudahti hän. Kanteita ja valituksia linnueitamme
vastaan Pikardiassa! Olivier kirjoittakaa heti paikalla
herra marsalkka de Rouault'lle. -- Että kuri höltyy. -- Että
henkivartioväen santarmit, aatelisjunkkarit, tarkka-ampujat ja
sveitsiläiset kohtelevat kansaa huonosti kaikella tavalla. Että
sotilaat eivät tyydy edes siihen, mitä talonpoikain taloissa on
tarjottavana, vaan pakottavat heitä lyönneillä ja iskuilla noutamaan
kaupungista viiniä, kalaa, mausteita ja muuta tarpeetonta. -- Että
herra kuningas tietää sen. -- Että me aiomme suojella kansaamme
vääryyksiltä, varkauksilta ja rosvouksilta. -- Että se on tahtomme,
Pyhän Neitsyen nimessä! -- Ettei meitä muuten miellytä, että
viulunvinguttajat, parturit ja kuormarengit käyvät pukeutuneina
samettiin, silkkiin ja kultaketjuihin aivan kuin ruhtinaat. -- Että
sellainen turhamaisuus ei ole Jumalalle mieleistä. -- Että me, joka
olemme aatelinen, tyydymme takkiin, jonka kangas maksaa kuusitoista
pariisilaista souta kyynärä. -- Että herrat kuormarengit voivat
vallan hyvin alentua käyttämään samaa lajia, hekin! -- Käskemme ja
teemme tiettäväksi. -- Ystävällemme herra de Rouault'lle. -- Hyvä.

Hän saneli tämän kirjeen korkealla, pontevalla äänellä ja
puuskittain. Juuri kun hän sai lopetetuksi, aukeni ovi, ja sisään
syöksyi muuan henkilö kauhistuneen näköisenä ja huutaen:

-- Teidän majesteettinne! kansanmeteli Pariisissa!

Ludvig XI:n vakavat kasvonpiirteet jännittyivät, mutta tämä
mielenliikutuksen ainoa näkyvä ilmaus katosi salaman nopeasti. Hän
hillitsi itsensä ja sanoi rauhallisen ankarasti:

-- Veli Jacques, kylläpä te ryntäätte sisään!

-- Teidän majesteettinne! kapina! jatkoi ystävä Jacques hengästyneenä.

Kuningas oli noussut ja tarttui häntä kovakouraisesti käsivarteen
kuiskaten vihastuneena hänen korvaansa, niin että hän yksin sen
kuuli, ja luoden salaisen silmäyksen flaamilaisiin:

-- Vaikene tai puhu hiljaa!

Tulija ymmärsi ja alkoi hänelle hiljaa kertoa voimakkain värein
tapahtumaa, kuninkaan levollisena kuunnellessa, samalla kun Willem
Rym kiinnitti Coppenolen huomiota vasta tulleen kasvoihin, pukuun,
hänen turkisvuoriseen huppuunsa, _caputia jourrata_, hänen lyhyeen
viittaansa, _epitogia curta_, ja hänen mustaan samettipukuunsa, josta
hänet tunsi kamarioikeuden presidentiksi.

Tuskin oli tämä henkilö ehtinyt hieman selittää kuninkaalle asiaa,
kun tämä jo huudahti nauraen:

-- Todellakin! puhukaa ääneen, veli Coictier! Miksi puhutte noin
hiljaa? Pyhä Neitsyt tietää, ettei meillä ole mitään salattavaa
hyviltä ystäviltämme flaamilaisilta.

-- Mutta, teidän majesteettinne...

-- Puhukaa ääneen!

"Veli Coictier" ei saanut hämmästyksissään sanaa suustaan.

-- Siis, jatkoi kuningas, -- mutta puhukaa, herrani, -- on siis
kansanmeteli hyvässä Pariisissamme?

-- Niin on, teidän majesteettinne.

-- Ja joka on suunnattu, sanotte te, Oikeuspalatsin voutia vastaan.

-- Siltä näyttää, vastasi tulija änkyttäen, hämmästyneenä äkillisen
ja selittämättömän käänteen johdosta kuninkaan ajatuksenjuoksussa.

Ludvig XI jatkoi:

-- Missä vartiosto kohtasi joukon?

-- Kun se suuresta kulkuripesästä kulki Pont-aux-Changeurs'ille.
Kohtasin sen itsekin, kun teidän majesteettinne käskystä olin
matkalla tänne. Kuulin muutamien joukosta huutavan: Alas palatsivouti!

-- Ja mitä heillä on voutia vastaan?

-- No! sanoi mestari Jacques, hän on heidän herransa.

-- Todellakin!

-- Niin, teidän majesteettinne. Ne ovat Ihmeiden pihan roistoja.
He ovat jo kauan valittaneet voutia vastaan, jonka alustalaisia he
ovat. He eivät tahdo tunnustaa hänen tuomio-oikeuttaan eivätkä hänen
vero-oikeuttaan.

-- Niinkö! virkkoi kuningas tyytyväisenä hymyillen, mitä hän turhaan
koetti salata.

-- Kaikissa valituksissaan parlamentille, jatkoi mestari Jacques,
-- he väittävät, ettei heillä ole kuin kaksi herraa, teidän
majesteettinne ja jumalansa, joka varmaankin on piru.

-- Hohhoh! sanoi kuningas.

Hän hykersi käsiään ja nauroi tuota sisäistä naurua, joka saa kasvot
säteilemään. Hän ei voinut salata iloaan, vaikka hän tuon tuostakin
koetti saada ilmeensä vakavaksi. Kukaan ei käsittänyt, mitä hänessä
tänä hetkenä liikkui, ei edes mestari Olivier. Hän istui hetken vaiti
mietteissään, mutta tyytyväisen näköisenä.

-- Onko heitä paljonkin? kysyi hän äkkiä.

-- On varmasti, teidän majesteettinne, vastasi mestari Jacques.

-- Miten paljon?

-- Ainakin kuusituhatta.

Kuningas ei voinut pidättyä sanomasta: -- Hyvä! -- Sitten hän kysyi:
-- Ovatko he aseistettuja?

-- Ovat, keihäillä, viikatteilla, pyssyillä, kuokilla ja muilla
sangen vaarallisilla aseilla.

Kuningasta ei tämä luettelo näyttänyt lainkaan huolestuttavan.
Mestari Jacques luuli olevansa velvollinen lisäämään:

-- Jollei teidän majesteettinne heti lähetä voudille apua, hän on
hukassa.

-- Me lähetämme, sanoi kuningas koettaen näyttää vakavalta. Hyvä.
Tietenkin lähetämme. Herra vouti on ystävämme. Kuusituhatta! Aika
sisukkaita narreja! Heidän rohkeutensa on ihmeellinen ja me olemme
siitä sangen närkästyksissämme. Mutta meillä on vähän väkeä täällä
tänä yönä. -- Huomisaamuna on aikaa.

Mestari Jacques huudahti:

-- Heti paikalla, teidän majesteettinne! Huomiseen mennessä on
voudin talo ehditty ryöstää vaikka kaksikymmentä kertaa, hänen
arvoansa häväistä ja hänet itsensä hirttää. Jumalan tähden, teidän
majesteettinne! lähettäkää ennen huomisaamua.

Kuningas katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:

-- Sanoin teille, huomisaamuna.

Se oli noita katseita, joihin ei vastata mitään. Hetken vaitiolon
jälkeen virkkoi Ludvig XI:

-- Veli Jacques, tehän voitte sen sanoa? Miten laajalle ulottui...
ulottuu, oikaisi hän, voudin läänioikeus?

-- Teidän majesteettinne, palatsivoudilla on Calandre-katu
Herberie-kadulle saakka, Saint-Michel-tori ja Les Mureaux'ksi
nimitetty Notre-Dame des Champs (tässä Ludvig XI kohotti hattuaan)
kirkon luona oleva alue, jossa on kolmetoista taloa, lisäksi
Ihmeiden piha, pitaalisairaalan alue, jota nimitetään Banlieueksi,
lisäksi viertotie, joka alkaa tästä sairaalasta ja päättyy
Saint-Jacques-porttiin. Tällä alueella on hänellä täysi tuomiovalta,
vero-oikeus, täysi herruus.

-- Kas vain! sanoi kuningas ja hypisteli oikealla kädellä vasenta
korvaansa, onhan siinä sievoinen palanen kaupunkiani. Niin, tuon
kaiken kuningas herra vouti oli.

Tällä kertaa hän ei oikaissut sanojaan. Hän jatkoi uneksien ja ikään
kuin itsekseen puhuen:

-- Mainiota, herra vouti! teillä oli hampaissanne kaunis lohkare
Pariisiamme!

Äkkiä hän puhkesi puhumaan:

-- Herra paratkoon! Mitä ovatkaan nuo ihmiset, jotka väittävät
omaavansa vero-, tuomio- ja käskijävallan meillä, joilla on
tullipuomeja kautta koko maan, tuomioistuimia ja pyöveleitä joka
torilla kansamme seassa, niin että ranskalaiset ovat luulleet,
että heillä on yhtä monta kuningasta kuin hirsipuuta, aivan kuin
kreikkalaiset luulivat, että on yhtä monta jumalaa kuin heillä
oli lähteitä, ja persialaiset, että on yhtä monta jumalaa kuin
tähtiä! Herra paratkoon! tämä asiaintila on sietämätön, eikä tuo
sekasotku miellytä minua. Tahtoisinpa tietää, onko Pariisissa muuta
verottajaa Jumalan armosta kuin kuningas, muuta tuomioistuinta kuin
meidän parlamenttimme, muuta hallitsijaa tässä valtakunnassa kuin
me! Kunniani kautta! on välttämätöntä, että se päivä pian koittaa,
jolloin ei Ranskassa ole kuin yksi kuningas, yksi herra, yksi
tuomari, yksi mestaaja, niin kuin paratiisissa on vain yksi Jumala!

Hän kohotti taas hattuaan ja jatkoi yhä mietteissään sen näköisenä ja
sellaisella äänenpainolla kuin metsästäjä, joka kiihottaa koiriaan:

-- Kas niin! kansani! sillä lailla! murskaa nuo väärät herrat! tee
tehtäväsi! Joudu! joudu! ryöstä ne, hirtä ne, hävitä ne!... Ah! te
tahdotte olla kuninkaita, herrani? Niin! kansa! kas niin!

Tässä hän äkkiä pysähtyi, puraisi huultansa, ikään kuin pidättääkseen
ajatusta, jonka oli jo puoliksi ilmaissut, silmäili läpitunkevalla
katseellaan vuoroin jokaista huoneessa olijaa, otti äkkiä hatun
päästään molemmin käsin, katseli sitä ja sanoi sille:

-- Oh! minä polttaisin sinut, jos tietäisit, mitä nyt päässäni
liikkuu!

Senjälkeen hän silmäsi taas huoneessa olijoita vaanivasti ja
pelokkaasti kuin luolaansa vetäytyvä kettu:

-- Yhdentekevää! me autamme herra voutia. Pahaksi onneksi on meillä
vain vähän väkeä täällä tällä haavaa sellaista väkijoukkoa vastaan.
Meidän on odotettava huomiseen. Palautetaan järjestys Citéhen ja
kaikki vangitut hirtetään.

-- Kesken kaiken, teidän majesteettinne! sanoi Coictier, unohdin ensi
hätäkässä, että vartijat vangitsivat kaksi joukosta jälkeen jäänyttä
kulkuria. Jos teidän majesteettinne haluaa nähdä miehiä, niin he ovat
täällä.

-- Haluanko nähdä heitä! huudahti kuningas. Mitä! Herra paratkoon!
ja sellaiset asiat sinä unohdat! -- Juokse, Olivier! tuo heidät heti
tänne!

Mestari Olivier lähti ja palasi hetken kuluttua takaisin mukanaan
kaksi vankia henkivartioväen jousimiesten välissä. Toinen, jolla oli
suuret, typerät kasvot, oli humalaisen ja hämmästyneen näköinen. Hän
oli ryysyinen ja astui notkuvin polvin ja laahustaen. Toisella oli
kalpeat, hymyilevät kasvot, jotka lukija jo tuntee.

Kuningas katseli heitä hetken ääneti ja kääntyi sitten äkkiä
ensimmäisen puoleen:

-- Mikä on nimesi?

-- Gieffroy Pincebourde.

-- Mikä sinä olet?

-- Kulkuri.

-- Mitä aioit tehdä tuossa kirotussa metelissä?

Kulkuri katsoi kuninkaaseen ja heilautti käsiään tylsän näköisenä.
Siinä oli tuollainen huonorakenteinen pää, jossa älyllä on miltei
yhtä heikot edellytykset viihtyä kuin liekillä kynttilänsammuttimen
peitossa.

-- En tiedä, sanoi hän. Muut menivät, minä seurasin.

-- Ettekö aikoneet hävyttömästi hyökätä Palatsin voudin kimppuun ja
ryöstää hänen talonsa?

-- Tiedän vain että mentiin hirttämään jotakin jonnekin. Siinä kaikki.

Muuan sotamies näytti kuninkaalle puutarhaveistä, joka oli otettu
kulkurilta.

-- Tunnetteko tämän aseen? kysyi kuningas.

-- Tunnen, se on minun veitseni. Olen viinitarhuri.

-- Ja onko tämä mies toverisi? lisäsi Ludvig XI osoittaen toista
vankia.

-- Ei. En tunne häntä.

-- Riittää, sanoi kuningas. Ja tehden sormellaan merkin vaiteliaalle
henkilölle, joka liikkumattomana seisoi ovella ja josta jo olemme
lukijalle maininneet, hän lisäsi:

-- Tristan ystävä, siinä on mies sinulle.

Tristan l'Hermite kumarsi. Hän antoi hiljaa määräyksen kahdelle
jousimiehelle, jotka veivät kulkurin pois.

Tällä välin oli kuningas lähestynyt toista vankia, joka hikoili
ankarasti.

-- Nimesi?

-- Teidän majesteettinne, Pierre Gringoire.

-- Ammattisi?

-- Filosofi, teidän majesteettinne.

-- Miten rohkenet, hupsu, lähteä hyökkäykseen ystäväämme Palatsin
herra voutia vastaan, ja mitä sanot tästä kansanmetelistä?

-- Ei, teidän majesteettinne, se on erehdys. Se on onneton kohtalo.
Minä teen murhenäytelmiä. Minä rukoilen, että teidän majesteettinne
kuuntelisi minua. Olen runoilija. Minun ammattilaisiani ajaa
surumielisyys kuljeksimaan öisin kaduilla. Satuin kulkemaan
siellä päin tänä iltana. Se oli pelkkä sattuma. Minut pidätettiin
vääryydellä. Olen syytön tähän porvarismyrskyyn. Teidän
majesteettinne näki, ettei kulkuri tuntenut minua. Minä vannon teidän
majesteetillenne...

-- Vaikene! sanoi kuningas kahden lääkejuomakulauksen välillä. Sinä
vaivaat meidän päätämme loruillasi.

Tristan l'Hermite lähestyi Gringoirea ja osoitti häntä sormellaan:

-- Teidän majesteettinne, hirtetäänkö tämäkin? Ne olivat ensimmäiset
sanat, mitkä hän lausui:

-- Noh! vastasi kuningas välinpitämättömästi. Enpä tiedä, mikä siitä
estäisi.

-- Minäpä tiedän paljonkin, minä! sanoi Gringoire.

Filosofimme oli tänä hetkenä oliivia viheriämpi. Kuninkaan kylmästä
ja välinpitämättömästä ilmeestä hän huomasi, että hänen ainoa
pelastuksensa oli hyvin korkealentoisissa sanoissa, ja heittäytyen
Ludvig XI:n jalkoihin hän huudahti epätoivoisesti viittoillen:

-- Teidän majesteettinne! suvaitkaa kuunnella minua. Teidän
majesteettinne! älkää murskatko ukkosella niin vähäpätöistä oliota
kuin minua! Jumalan valtava salama ei iske vuohenkaaliin. Teidän
majesteettinne, olette ylen korkea ja mahtava hallitsija, säälikää
kunniallista miesraukkaa, joka yhtä vähän kykenee saamaan aikaan
meteliä kuin jääpuikko iskemään kipinää! Kaikkein armollisin
majesteetti, hyväntahtoisuus on sekä leijonan että kuninkaan hyve.
Voi! ankaruus vain vieroittaa mieliä, rajut tuulenpuuskat eivät
voi riuhtaista kulkijalta viittaa, mutta aurinko lämmittää häntä
säteillään vähitellen siihen määrään, että saa hänet riisuutumaan
paitasilleen. Teidän majesteettinne, te olette aurinko. Minä vakuutan
teille, korkea herrani ja kuninkaani, etten ole mikään kulkuri, varas
tai hurjastelija. Kapina ja rosvous eivät kuulu Apollon pojille. Minä
en ole niitä, jotka syöksyvät niihin pilviin, joista kapinan ukkonen
jyrähtelee. Olen teidän majesteettinne uskollisia alamaisia. Yhtä
arka kuin miehen on oltava vaimonsa kunniasta, yhtä kiitollinen kuin
pojan on oltava isänsä rakkaudesta, niin on hyvän alamaisen oltava
kuninkaansa kunniasta; hänen pitää kuihtua innosta hänen huoneensa
hyväksi ja hänen suuruutensa kohottamiseksi. Kaikki muut intohimot
jotka hänet vallannevatkin ovat sulaa hulluutta. Ne ovat valtiolliset
mielipiteeni teidän majesteettinne. Älkää siis kyynärpäistä kuluneen
pukuni vuoksi arvelko minua kapinoitsijaksi ja rosvoksi. Jos
armahdatte minut, teidän majesteettinne, kulutan sen polviltakin
rukoillessani Jumalaa joka aamu ja ilta. Voi! en ole suinkaan rikas,
se on totta. Olenpa lisäksi hieman köyhäkin. Mutta en silti huono
ihminen. Eihän köyhyys ole minun vikani. Jokainenhan tietää, ettei
kaunokirjallisuudesta kiskota suuria rikkauksia, ja niillä jotka ovat
parhaiten perehtyneet hyviin kirjoihin, ei aina ole takkavalkeaa
talvisin. Lainvääristelijät vievät kaikki jyvät, eivätkä jätä muuta
kuin oljet muille oppineille ammateille. On olemassa neljäkymmentä
sangen mainiota sananlaskua filosofien kuluneesta viitasta. Oh!
teidän majesteettinne, lempeys on ainoa valo, joka voi valaista
suuren sielun sisintä. Lempeys kantaa soihtua kaikkien muitten
hyveitten edellä. Ilman sitä ovat ne sokeita, jotka hapuillen etsivät
Jumalaa. Armahtavaisuus, joka on samaa kuin lempeys, synnyttää
alamaisissa rakkautta, joka on ruhtinasten paras henkivartija.
Mitäpä teitä haittaa, teidän majesteettinne, joka häikäisette
kaikkien kasvot, jos maailmassa on yksi miesraukka enemmän? viaton
filosofiraukka, joka tyhjin kukkaroin ja tyhjin vatsoin harhailee
puutteen pimeydessä? Olen lisäksi oppinut, teidän majesteettinne.
Suuret kuninkaat ovat aina pitäneet kirjallisuuden suojelemista
helmenä kruunussaan. Herkules ei halveksinut arvonimeä Musagetes.
Mathias Corvinus suosi Jehan de Monroyalia, matematiikan kaunistusta.
Mutta oppineen hirttäminen on huonoa kirjallisuuden suojelemista.
Mikä häpeätahra Aleksanterin maineelle, jos hän olisi hirttänyt
Aristoteleksen! Sellainen vetäisy ei olisi mikään pieni kaunistava
ihotäplä hänen maineensa kasvoilla, vaan ilkeä, rumentava mätähaava.
Teidän majesteettinne! olen tehnyt sangen hyvän häärunoelman
Flanderin prinsessalle ja hänen korkeudelleen dauphinille. Se ei
ole minkään kapinoitsijan työtä. Teidän majesteettinne näkee,
etten ole mikään tietämätön musteentuhrija, vaan oppinut mies, ja
että minulla on paljon luonnollista kaunopuheisuutta. Armahtakaa
minut, teidän majesteettinne. Te tekisitte sillä Pyhälle Neitsyelle
sangen ritarillisen palveluksen, ja minä vannon teille, että minua
kauhistuttaa suunnattomasti ajatus joutua hirteen!

Ja lohduton Gringoire suuteli kuninkaan tohveleita. Willem Rym
virkkoi kuiskaten Coppenolelle:

-- Hän tekee oikein laahatessaan itseään maassa. Kuninkaat ovat kuin
Jupiter Kreetalla: heillä on korvat vain jaloissa.

Ja välittämättä Jupiterista Kreetalla vastasi sukankutoja jurosti
hymyillen ja katsellen Gringoirea:

-- Oh! aivan samalla tavalla! luulenpa kuulevani kansleri Hugonet'n
anovan itseltäni armoa.

Lopetettuaan viimein hengästyneenä Gringoire kohotti vapisten päänsä
kuningasta kohden, joka raapi kynnellään tahraa, joka oli hänen
housujensa polvella. Sitten hänen majesteettinsa ryyppäsi pikarista
lääkejuomaa. Hän ei sanonut sanaakaan, ja tämä äänettömyys kidutti
Gringoirea. Vihdoin kuningas katsahti häneen.

-- Siinäpä kauhea suunpieksäjä! sanoi hän. Sitten hän kääntyi Tristan
l'Hermiten puoleen: -- Noh! päästäkää hänet.

Gringoire oli vähällä lentää selälleen ilosta.

-- Vapauteen! murahti Tristan. Teidän majesteettinne, ettekö tahdo,
että hänet pannaan vähäksi aikaa häkkiin?

-- Tristan ystävä, sanoi Ludvig XI, -- luuletko sinä, että me
tuollaisia lintuja varten annamme rakentaa häkkejä, jotka maksavat
kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme
denieriä? -- Päästäkää paikalla se viheliäinen (Ludvig XI käytti
mielellään tätä sanaa, joka _Herra paratkoon_ huudahduksen ohella oli
hänen leikillisyytensä ilmauksia) ja ajakaa hänet ulos läimäyksillä!

-- Oh! huudahti Gringoire, mikä suuri kuningas!

Ja peläten päinvastaista määräystä hän riensi ovelle, jonka Tristan
sangen vastahakoisesti avasi hänelle. Sotilaat työnsivät hänet ulos
aimo nyrkiniskuilla, jotka Gringoire kärsi todellisena stoalaisena
filosofina.

Kuninkaan hyvä tuuli, jota hän oli osoittanut siitä saakka, kun
hän sai tiedon kapinasta palatsivoutia vastaan, ilmeni kaikessa,
eikä tämä harvinainen lempeys ollut suinkaan vähäinen ilmaus siitä.
Tristan l'Hermite nurkassaan oli nyrpeän näköinen kuin verikoira,
joka on nähnyt riistan, mutta ei saa kajota siihen.

Kuningas rummutti tällä välin iloisesti sormillaan käsinojaan
Pont-Audemerin marssia. Hän oli kavala ruhtinas, mutta hän osasi
paremmin peittää harminsa kuin ilonsa. Nämä ilon ulkonaiset ilmaukset
jokaisen hyvän uutisen johdosta menivät toisinaan pitkälle; niinpä
hän Kaarle Rohkean kuollessa lupasi Tours'in Saint-Martinille
hopeaisen kaiteen; ja noustessaan valtaistuimelle hän unohti antaa
määräyksiä isänsä hautajaisista.

-- Mutta teidän majesteettinne! huudahti äkkiä Jacques Coictier,
miten on sen ankaran sairauden laita, jonka vuoksi teidän
majesteettinne antoi kutsua minua?

-- Oh! sanoi kuningas, -- minä kärsin todellakin kovasti. Korvissani
suhisee ja tuliharavat karvivat rintaani.

Coictier tarttui kuninkaan käteen ja alkoi tärkeän näköisenä
tunnustella hän valtasuontaan.

-- Katsokaa, Coppenole, sanoi Rym kuiskaten. Siinä hän on Coictier'n
ja Tristanin välissä. Siinä on hänen koko hovinsa. Lääkäri häntä
itseään varten, pyöveli muita varten.

Koetellessaan kuninkaan valtasuonta Coictier kävi yhä levottomamman
näköiseksi. Ludvig XI tarkasteli häntä hieman rauhattomana.
Coictier'n kasvot synkkenivät silminnähtävästi. Tuon kunnon miehen
ainoa viljelysmaa oli kuninkaan huono terveys. Hän viljelikin sitä
parhaalla taidollaan.

-- Ohhoh! mutisi hän vihdoin, tämä on todellakin vakavaa.

-- Onko? sanoi kuningas levottomana.

-- _Pulsus creber, anhelans, crepitans, irregularis_ [Tiheitä,
läähättäviä, kaikuvia, epäsäännöllisiä lyöntejä], jatkoi lääkäri.

-- Herra paratkoon!

-- Kolmessa päivässä voi tämä tehdä lopun miehestään.

-- Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Ja lääke, ystävä?

-- Mietin sitä, teidän majesteettinne.

Hän antoi Ludvig XI:n pistää kielensä ulos, ravisti uudelleen
päätään, virnisti ja sanoi äkkiä kesken teeskentelyään:

-- Totisesti! teidän majesteettinne, kerronpa teille, että huvitusten
veronkantajanvirka on avoinna, ja että minulla on veljenpoika.

-- Minä annan veronkantajan viran veljenpojallesi, Jacques ystävä,
vastasi kuningas; -- mutta ota pois polte rinnastani.

-- Koska teidän majesteettinne on niin armollinen, jatkoi
lääkäri, hän ei kieltäydy hieman auttamasta rakennustani Rue
Saint-André-des-Arcs'in varrella.

-- Hm! äänsi kuningas.

-- Olen rahaton, jatkoi lääkäri, -- ja olisi vahinko, ellen saisi
taloon kattoa. Ei talon vuoksi, joka on yksinkertainen ja aivan
porvarillinen, vaan Jehan Fourbaultin maalausten vuoksi, jotka
kaunistavat sen seiniä. Siellä on ilmassa leijuva Diana, joka on niin
mainio, niin vieno, niin hieno, niin viaton, jonka tukka on niin
mainiosti järjestetty ja puolikuulla kruunattu, iho niin valkea, että
se saattaa kiusaukseen kaikki, jotka sitä liian hartaasti katselevat.
Siellä on myös Ceres. Hänkin on sangen kaunis jumalatar. Hän istuu
viljalyhteillä ja hänen päässään on tähkäseppele, johon on kiedottu
pukinpartoja ja muita kukkia. Ei saata nähdä sen suloisempia silmiä,
sen pyöreämpiä sääriä, sen jalompaa ilmettä, sen koreampaa hametta
kuin hänellä on. Se on viattomimpia ja täydellisimpiä kaunottaria,
mitä pensseli milloinkaan on luonut.

-- Pyöveli! murahti Ludvig XI, mihin tuolla tähtäät?

-- Tarvitsen katon näiden maalausten ylle, teidän majesteettinne, ja
vaikka se onkin pikku asia, ei minulla ole enää rahaa.

-- Miten paljon kattosi maksaa?

-- Koristettu ja kullattu kuparikatto, korkeintaan kaksituhatta
livreä.

-- Mikä murhamies! huudahti kuningas. Jokainen hammas, minkä hän
minulta kiskoo, on timantti.

-- Saanko kattoni? sanoi Coictier.

-- Saat! ja piru sinut periköön, mutta paranna minut. Jacques
Coictier kumarsi syvään ja sanoi:

-- Teidän majesteettinne, teidät pelastaa takaisin pakottava
lääke. Asetamme selkäänne suuren puolustushauteen, joka sisältää
vahalaastaria, armeenialaista voidetta, munanvalkuaista, öljyä ja
etikkaa. Teidän majesteettinne jatkakoon lääkejuoman nauttimista, ja
me vastaamme teidän majesteetistanne.

Palava kynttilä houkuttelee useampiakin kärpäsiä. Nähdessään
kuninkaan olevan niin anteliaalla tuulella ja luullen hetkeä
otolliseksi astui mestari Olivier vuorostaan esiin:

-- Teidän majesteettinne...

-- Mitä nyt taas? sanoi Ludvig XI.

-- Teidän majesteettinne tietää, että mestari Simon Radin on kuollut.

-- Entä sitten?

-- Hän oli kuninkaallinen neuvos rahatoimikamarissa.

-- Entä sitten?

-- Teidän majesteettinne, hänen paikkansa on vapaa.

Näitä sanoja lausuessaan oli mestari Olivier'n ylpeitten kasvojen
röyhkeä ilme muuttunut matelevaksi. Se on ainoa muutos liehittelijän
kasvoilla. Kuningas katsahti häneen tiukasti ja sanoi kuivasti:

-- Ymmärrän.

Hän jatkoi:

-- Mestari Olivier, marsalkka de Boucicaut sanoi: "Ei ole muita
lahjoja kuin kuninkaan, ei ole muuta kalalammikkoa kuin meri."
Huomaan, että olette samaa mieltä kuin herra de Boucicaut.
Kuulkaahan nyt. Meillä on hyvä muisti. Vuonna 68 teimme
teidät kamaripalvelijaksemme, vuonna 69 Pont de Saint-Cloud'n
linnakkeen hoitajaksi sadan toursilaisen livren palkalla (te
tahdoitte sen pariisilaisissa); marraskuussa vuonna 73 nimitimme
teidät Georgeolessa annetulla valtakirjalla Vincennesmetsän
vartijaksi tallimestari Gilbert Aclen tilalle; vuonna 75
Rouvray-les-Saint-Cloud'n metsän hoitajaksi Jacques Le Mairen
tilalle; vuonna 78 määräsimme teille ja vaimollenne kaksinkertaisella
viheriällä vahasinetillä varustetulla valtakirjalla kymmenen
pariisilaisen livren tulot Saint-Germain-koulun luona sijaitsevista
kauppapaikoista; vuonna 79 teimme teidät Senart-metsän hoitajaksi
Jehan Daiz raukan tilalle; sitten Loches-linnan komentajaksi; sitten
Saint-Quentinin kuvernööriksi; sitten Pont de Meulanin komentajaksi,
jonka mukaan te nimitätte itseänne kreiviksi. Niistä viidestä
sousta, jotka jokaiselle sunnuntai- ja pyhäpäivinä työskentelevälle
parturille tuomitaan sakkoa, saatte te kolme souta, ja me saamme
tyytyä jäännökseen. Me olemme lisäksi osoittaneet teille sen suosion,
että olemme muuttaneet teidän nimenne Le Mauvais'n [Ilkeä], joka
liiaksi muistutti teidän ulkomuotoanne. Vuonna 74 myönsimme me
teille aatelimme suureksi mielipahaksi monivärisen vaakunakilven,
joka saa teidän rintanne näyttämään riikinkukon rinnalta. Herra
paratkoon! ettekö ole kylläinen? Eikö saaliinne ole jo kyllin kaunis
ja ihmeellinen? Ettekö pelkää, että yksikin lohi lisää voisi kaataa
veneenne? Pöyhkeys saattaa teidät turmioon ystäväiseni. Pöyhkeyttä
seuraa aina häviö ja häpeä. Ajatelkaa sitä ja olkaa vaiti! Nämä
sanat, jotka lausuttiin ankaralla äänellä, saivat ilmeen Olivier'n
kasvoilla jälleen muuttumaan matelevasta röyhkeäksi.

-- Hyvä, mutisi hän miltei ääneensä, -- kyllä näkyy että kuningas on
sairas. Hän antaa kaikki lääkärille.

Tästä hävyttömyydestä vähintäkään suuttumatta Ludvig XI jatkoi jonkin
verran lauhtuneella äänellä:

-- Kuulkaahan, unohdin, että olen vielä tehnyt teidät lähettilääkseni
Gentiin rouva Marien luo. -- Niin, herrani, hän lisäsi kääntyen
flaamilaisiin, tuo mies on todellakin ollut lähettiläänä. -- No niin,
ystävä, jatkoi hän mestari Olivier'n puoleen kääntyen, älkäämme
suuttuko, me olemme vanhoja ystäviä. On jo sangen myöhä. Olemme
lopettaneet työmme. Ajakaa partamme.

Lukijamme ovat jo varmaankin tunteneet mestari Olivier'n tuoksi
kauheaksi Figaroksi, jonka sallimus, tuo suuri näytelmäin tekijä,
niin taitavasti on sekoittanut Ludvig XI:n pitkään ja veriseen
komediaan. Emme kuitenkaan tässä ryhdy lähemmin esittämään tätä
omituista olentoa. Tällä kuninkaan parturilla oli kolme nimeä.
Hovissa nimitettiin häntä kohteliaisuudesta Olivier le Daimiksi;
kansa nimitti häntä Olivier le Diableksi [_Diable_ = paholainen].
Hänen oikea nimensä oli Olivier le Mauvais.

Olivier le Mauvais ei liikahtanut paikaltaan nyrpeillen kuninkaalle
ja katsahtaen karsaasti Jacques Coictier'hen.

-- Niin, niin! lääkäri! mutisi hän hampaittensa välitse.

-- Niinpä niin! lääkäri, virkkoi Ludvig XI harvinaisen
hyväntahtoisena, lääkärillä on enemmän arvoa kuin sinulla. Se on
päivän selvää. Hänen vallassaan on koko meidän ruumiimme; sinun
käsissäsi on vain meidän leukamme. Ole huoleti, parturi raukkani,
se menee kyllä ohitse. Mitä sanoisit silloin ja miten kävisi
sinun ammattisi, jos minä olisin sellainen kuningas kuin kuningas
Chilpéric, jolla oli tapana tarttua kädellä partaansa? -- Kas niin,
veliseni, tee tehtäväsi, aja partani. Mene noutamaan mitä tarvitaan.

Kun Olivier huomasi, että kuningas oli päättänyt ottaa asian leikin
kannalta, ja ettei häntä nyt saisikaan suuttumaan, hän meni muristen
täyttämään käskyä.

Kuningas nousi, meni ikkunan luo, avasi sen ja huudahti vilkkaasti ja
lyöden kätensä yhteen:

-- Oh! kas vaan! Citén yllä punoittaa taivas. Siellä poltetaan
voutia. Se ei voi olla muuta. Ah! kansani! sinä autat siis vihdoinkin
minua hävittämään nuo suuret herrat!

Ja kääntyen flaamilaisten puoleen hän jatkoi:

-- Herrani, tulkaa katsomaan sitä. Eikö siellä tuli loimota?
Gentiläiset lähestyivät ikkunaa:

-- Suuri roihu, sanoi Willem Rym.

-- Oh! virkkoi Coppenole, jonka silmät äkkiä alkoivat iskeä tulta,
tämä tuo mieleeni herra d'Hymbercourt'in talon polttamisen. Siellä on
varmasti aika mellakka.

-- Niinkö luulette, mestari Coppenole? -- Ja Ludvig XI:n katse oli
miltei yhtä iloinen kuin sukankutojankin. -- Eikö totta, että sitä on
vaikea vastustaa?

-- Herra nähköön! teidän majesteettinne! teiltä survoutuu siellä
monta komppaniaa sotilaita!

-- Noh, minun suhteeni on eri asia, vastasi kuningas. Jos
tahtoisin!...

Sukankutoja vastasi rohkeasti:

-- Jos tämä meteli on sellainen, jollaiseksi sitä luulen, ei tahto
riitä, teidän majesteettinne!

-- Coppenole ystävä, sanoi Ludvig XI, kahdella
henkivartijakomppanialla ja tykinlaukauksella lakaistaan tuollainen
moukkalauma tanterelta.

Sukankutojan ei tehnyt mieli myöntää huolimatta siitä, että Willem
Rym koetti häntä merkeillä varoittaa.

-- Teidän majesteettinne, sveitsiläiset olivat myös moukkia.
Burgundin herttua oli mahtava aatelinen ja teki pilkkaa noista
lurjuksista. Grandsonin taistelussa hän huusi: "Tykkimiehet! ampukaa
nuo vaivaiset!" ja hän vannoi Saint-Georges'in kautta. Mutta laamanni
Scharnachtal hyökkäsi komeata herttuaa vastaan sotanuijineen ja
väkineen, ja tuossa yhteentörmäyksessä noiden puhvelinnahkaan
pukeutuneiden talonpoikien kanssa murskaantui tuo loistava
burgundilainen armeija pirstoiksi kuin lasiruutu kiveä vasten. Siellä
sai moni ritari surmansa moukan iskuista; ja herra de Château-Guyon,
Burgundin mahtavin aatelisherra, tavattiin suurine harmahtavine
hevosineen kuolleena pienestä suosta.

-- Ystäväni, virkkoi Ludvig XI, tehän puhutte taistelusta Nyt on
kysymyksessä vain kansanmeteli. Se on lopussa, kunhan vain suvaitsen
rypistää kulmakarvojani.

Toinen vastasi välinpitämättömästi:

-- Ehkä niinkin, teidän majesteettinne. Siinä tapauksessa ei kansan
hetki vielä ole tullut.

Willem Rym katsoi parhaaksi astua väliin:

-- Mestari Coppenole, puhutte mahtavalle kuninkaalle.

-- Tiedän sen, vastasi sukankutoja karskisti.

-- Antakaa hänen puhua, ystäväni herra Rym, sanoi kuningas. Pidän
tuollaisesta suorasukaisuudesta. Isäni Kaarle VII sanoi, että totuus
oli sairas. Minä luulin sen kuolleen ilman ripittäjää. Mestari
Coppenole näytti sen harhaluuloksi.

Ja asettaen kätensä tuttavallisesti Coppenolen olalle hän sanoi:

-- Te sanotte siis, mestari Jacques?...

-- Sanon, teidän majesteettinne, että olette ehkä oikeassa, ettei
kansan hetki vielä ole tullut teillä.

Ludvig XI katseli häntä läpitunkevin katsein.

-- Ja milloin tulee tuo hetki, mestari?

-- Te saatte kuulla sen lyövän.

-- Mistä kellosta, jos saan luvan kysyä?

Coppenole vei rauhallisella ja hienostumattomalla tavallaan kuninkaan
ikkunan ääreen.

-- Kuulkaa, teidän majesteettinne! Tässä on linnantorni, kellotorni,
tykkejä, porvareita ja sotilaita. Kun kellotorni pauhaa, kun tykit
jyrisevät, kun linnantorni kauhealla ryskeellä sortuu, kun porvarit
ja sotilaat karjuen surmaavat toisiaan, silloin on hetki lyövä.

Ludvig XI:n kasvot synkkenivät miettiviksi. Hän oli hetken vaiti,
sitten hän löi paksua linnantornin muuria hiljaa kädellään aivan kuin
taputetaan juoksijan lautasia.

-- Ehei! sanoi hän. -- Eikö niin, ettet sorru niin vähällä, hyvä
Bastiljini?

Ja kääntyen äkkiä rohkean flaamilaisen puoleen hän kysyi:

-- Oletteko milloinkaan nähnyt kapinaa, mestari Jacques?

-- Olen tehnytkin kapinan, sanoi sukankutoja.

-- Miten te menettelette noustessanne kapinaan? kysyi kuningas.

-- No! vastasi Coppenole, se ei ole suinkaan vaikeata. On monta
tapaa. Ensinnäkin täytyy olla tyytymättömyyttä kaupungeissa, ja
sehän ei ole harvinaista. Suuri merkitys on myös asukkaitten
luonteella. Gentiläiset ovat hyvin taipuvaisia kapinaan. He pitävät
aina ruhtinaan pojasta, eivät koskaan ruhtinaasta. No niin!
otaksutaan, että jonakin aamuna tullaan kauppaani ja sanotaan: Ukko
Coppenole, nyt on niin tai niin, Flanderin prinsessa tahtoo pelastaa
ministerinsä, ylivouti aikoo korottaa mallasveron kaksinkertaiseksi,
tai jotain muuta. Mitä tahansa. Minä jätän työni, lähden
sukankutomostani, menen kadulle ja huudan: Hyökkäykseen! Aina on
jossain jokin tyhjä tynnyri. Nousen sille ja puhun miten kuten, mitä
sydämelläni on; ja kun on kansanmies, teidän majesteettinne, on aina
jotakin sydämellä. Silloin kokoonnutaan joukoksi, melutaan, soitetaan
hälytyskelloa, aseistetaan kansa sotilailta riistetyillä aseilla,
kauppapaikkojen väki liittyy joukkoon ja sitten lähdetään. Ja niin
käy aina, niin kauan kuin on aatelisherroja linnoissa, porvareita
kaupungeissa ja talonpoikia maalla.

-- Ja ketä vastaan te siten kapinoitte? kysyi kuningas. Voutejanne
vastaan? lääninherrojanne vastaan?

-- Milloin sitä, milloin tätä. Toisinaan myös herttuaa vastaan.

Ludvig XI istuutui ja sanoi hymyillen:

-- Noh! täällä he ovat ehtineet vasta vouteihin!

Samassa Olivier le Daim astui huoneeseen. Häntä seurasi kaksi
hovipoikaa, jotka kantoivat kuninkaan parranajotarpeita; mutta
kuningasta hämmästytti se, että häntä seurasi myös Pariisin
kaupungin vouti ja vartioston päällikkö, jotka kumpikin näyttivät
hämmästyneiltä. Kostonhimoinen parturikin näytti hämmästyneeltä,
mutta samalla tyytyväiseltä. Hän virkkoi:

-- Teidän majesteettinne, pyydän anteeksi, että minulla on teille
onneton uutinen ilmoitettavana.

Käännähtäessään rajusti repäisi kuningas tuolin jaloilla lattian
olkimattoa:

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Teidän majesteettinne, vastasi Olivier le Daim sellaisen henkilön
ilkeällä ilmeellä, joka iloitsee siitä, että saa ilmaista musertavan
iskun, tuo kansanmeteli ei olekaan suunnattu palatsivoutia vastaan.

-- Ketä vastaan siis?

-- Teitä vastaan, teidän majesteettinne.

Vanha kuningas hypähti pystyyn ja seisoi suorana kuin nuorukainen:

-- Selitä Olivier! selitä! Ja varo päätäsi, ystäväiseni, sillä minä
vannon Saint-Lôn ristin kautta, että jos nyt meille valehtelet, ei
miekka, joka on katkaissut Luxemburgin herran kaulan, ole vielä niin
tylsä, ettei se leikkaisi sinunkin kaulaasi!

Vala oli kauhea! Ludvig XI ei ollut vannonut Saint-Lôn ristin kautta
kuin kaksi kertaa elämässään. Olivier avasi suunsa vastatakseen:

-- Teidän majesteettinne...

-- Polvillesi! keskeytti kuningas rajusti. Tristan, pidä silmällä
tuota miestä!

Olivier laskeutui polvilleen ja sanoi penseästi:

-- Teidän majesteettinne, teidän parlamenttinne on tuominnut erään
noidan kuolemaan. Hän on paennut Notre-Dameen. Kansa aikoo ottaa
hänet sieltä väkisin. Herra kaupunginvouti ja herra vartioston
päällikkö, jotka tulevat suoraan mellakkapaikalta, voivat todistaa,
eikö jokainen sanani ole totta. Väkijoukko piirittää Notre-Damea.

-- Vai niin, sanoi kuningas valkeana kuin palttina ja vihasta
vapisten. Notre-Damea! he piirittävät Pyhää Neitsyttä, hyvää
hallitsijatartani hänen tuomiokirkossaan! -- Nouse, Olivier. Olet
oikeassa. Annan sinulle Simon Radinin viran. Olet oikeassa. -- Minua
vastaan siis hyökätään. Noita on kirkon suojeluksessa, kirkko on
minun suojeluksessani. Ja minä kun luulin, että se koski voutia! Vai
minua vastaan!

Raivon nuorentamana hän alkoi astella pitkin askelin edestakaisin.
Hän ei nauranut enää, hän oli hirvittävä, hän kulki edestakaisin;
kettu oli muuttunut hyeenaksi. Ääni takertui hänen kurkkuunsa,
hän ei saanut sanaa suustaan, hänen huulensa liikkuivat, ja hänen
luisevat sormensa kouristuivat. Äkkiä hän kohotti päänsä, hänen
syvälle painuneet silmänsä leimahtivat ja hänen äänensä kajahti kuin
torventoitotus:

-- Iske, Tristan! iske noita roistoja! Mene, Tristan ystäväni! tapa!
tapa!

Kun tämä purkaus oli ohi, hän istuutui jälleen ja sanoi kylmällä ja
keskitetyllä raivolla:

-- Tänne, Tristan! -- Meillä on täällä Bastiljissa varakreivi de
Gifin viisikymmentä peistä, siis kaikkiaan kolmesataa hevosta,
ottakaa ne. Lisäksi on herra de Châteaupers'in komppania
henkivartioväkemme jousimiehiä, ottakaa se. Te itse olette
ratsupoliisien päällikkö, teillä on poliisivoimanne, ottakaa se.
Hôtel Saint-Polissa on neljäkymmentä herra dauphinin uuden kaartin
jousimiestä, ottakaa ne. Ja näillä voimilla riennätte Notre-Damen
luo. -- Ah! herrat pariisilaiset, te aiotte uhmata Ranskan kruunua,
häväistä Notre-Damen pyhyyttä ja häiritä valtakunnan rauhaa! --
Hakkaa maahan, Tristan! hakkaa maahan! äläkä päästä ainoatakaan
muualle kuin Montfauconiin.

Tristan kumarsi.

-- Hyvä, teidän majesteettinne! Ja hän lisäsi hetken päästä:

-- Ja mitä teen noidalle?

Tämä kysymys pani kuninkaan miettimään.

-- Niin! sanoi hän, noita! -- Herra d'Estouteville, mitä kansa tahtoi
hänelle tehdä?

-- Teidän majesteettinne, vastasi Pariisin kaupunginvouti, arvelen
että kansa tahtoi riistää hänet turvapaikastaan Notre-Damesta siksi,
että sitä loukkaa tämä rankaisemattomuus, ja että se tahtoo hirttää
hänet.

Kuningas näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten kääntyi hän
Tristan l'Hermiten puoleen:

-- No niin! ystäväiseni, hakkaa maahan väkijoukko ja hirtä noita.

-- Onpa sekin, kuiskasi Rym Coppenolelle, rangaista kansaa sen
johdosta, että se tahtoo jotain, ja sitten täyttää sen tahto!

-- Hyvä, teidän majesteettinne, vastasi Tristan. Jos noita on vielä
Notre-Damessa, pitääkö hänet ottaa sieltä turvapaikkaoikeudesta
huolimatta?

-- Herra paratkoon, turvapaikka! sanoi kuningas kynsien
korvallistaan. Tuo nainen täytyy kuitenkin hirttää.

Ja aivan kuin hänen päähänsä olisi äkkiä pälkähtänyt jokin ajatus,
hän heittäytyi polvilleen nojatuolinsa eteen, otti hatun päästään,
asetti sen tuolille, ja katsellen hartaasti erästä hattunauhan lyijy
amulettia lausui ristien kätensä.

-- Oh! Pariisin Pyhä Neitsyt, armollinen suojelijattareni, anna
minulle anteeksi! En tee sitä kuin tämän ainoan kerran. Tätä
rikoksentekijää täytyy rangaista. Vakuutan sinulle, Pyhä Neitsyt,
hyvä valtijattareni, että hän on noita, joka ei ole sinun suloisen
suojeluksesi arvoinen. Tiedäthän, Pyhä Neitsyt, että moni erittäin
hurskas ruhtinas on rikkonut kirkon etuoikeuksia Jumalan kunniaksi
ja valtion parhaaksi. Pyhä Huugo, Englannin piispa, salli kuningas
Edvardin ottaa erään noidan hänen kirkostaan. Ranskan Ludvig Pyhä,
esi-isäni, tunkeutui samasta syystä Pyhän Paavalin kirkkoon; ja
samoin herra Alphonse, Jerusalemin kuninkaan poika, itse Pyhän Haudan
kirkkoon. Anna sen vuoksi anteeksi tämä kerta, Pariisin Pyhä Neitsyt.
En tee sitä enää, ja minä annan sinulle kauniin hopeapatsaan,
samanlaisen kuin viime vuonna Ecouys'n Pyhälle Neitsyelle. Amen.

Hän teki ristinmerkin, nousi, pani hatun päähänsä ja sanoi
Tristanille:

-- Joutukaa, ystävä. Ottakaa herra de Châteaupers kanssanne. Antakaa
soittaa hälytyskelloa. Musertakaa väkijoukko. Hirttäkää noita. Se on
sanottu. Odotan, että itse valvotte mestausta. Teette siitä minulle
selon. -- Tule, Olivier, en nuku tänä yönä. Aja partani.

Tristan l'Hermite kumarsi ja poistui. Kuningas tervehti kädellään
hyvästiksi Rymiä ja Coppenolea ja sanoi:

-- Herran haltuun, hyvät ystäväni flaamilaiset. Menkää hiukan
lepäämään. Yö on jo pitkälle kulunut, nyt ollaan jo lähempänä aamua
kuin iltaa.

Flaamilaiset poistuivat ja vetäytyivät huoneisiinsa Bastiljin
komentajan opastamina. Tällöin sanoi Coppenole Rymille:

-- Hm! olenpa saanut kyltikseni tuosta yskivästä kuninkaasta! Olen
nähnyt Burgurdin Kaarlen humalaisena, eikä hän ollut niin ilkeä kuin
Ludvig XI sairaana.

-- Mestari Jacques, vastasi Rym, se johtuu siitä, ettei kuninkaitten
viini ole niin karvasta kuin heidän lääkejuomansa.




VI. Puukko tupessa


Lähtiessään Bastiljista Gringoire juoksi Saint-Antoine-katua pitkin
valloilleen päässeen hevosen vauhdilla. Saavuttuaan Baudoyer-portille
hän suuntasi kulkunsa suoraan torin keskellä olevaa kiviristiä
kohden, aivan kuin hän olisi saattanut pimeässä erottaa mustaan
viittaan ja huppuun pukeutuneen miehen, joka istui ristin jalustalla.

-- Tekö siellä, mestari? sanoi Gringoire. Mustapukuinen nousi.

-- Kuolema ja kirous! Tehän saatatte sappeni kiehumaan, Gringoire.
Mies Saint-Gervais'n tornissa on jo huutanut kello puoli kahta
aamulla.

-- Voi! vastasi Gringoire, ei ole minun syyni, että myöhästyin,
vaan vartijoiden ja kuninkaan. Pääsin juuri äsken hänen käsistään.
Puuttuu aina vain hiuskarvan verran, etten joudu hirteen. Se on minun
kohtaloni.

-- Kaikki sinulta puuttuu, sanoi toinen. Mutta nyt on kiire. Tiedätkö
tunnussanan?

-- Ajatelkaa, mestari, että minä näin kuninkaan. Tulen hänen luotaan.
Hänellä on parkkumiset polvihousut. Se vasta seikkailu oli.

-- Senkin suunpieksijä! mitä sinun seikkailusi minua liikuttaa?
Tiedätkö kulkurien tunnussanan?

-- Tiedän. Olkaa huoleti. _Puukko tupessa_.

-- Hyvä. Ilman sitä emme pääsisi kirkon luokse. Kulkurit ovat
sulkeneet kadut. Onneksi näyttävät he kohdanneen vastarintaa. Ehdimme
ehkä vielä ajoissa.

-- Kyllä, mestari. Mutta miten päästään kirkon sisälle?

-- Minulla on tornin avain.

-- Ja miten päästään sieltä pois?

-- Luostarin takana on pieni portti, joka johtaa Rantamaalle ja
joelle. Minulla on sen avain ja olen varannut tänä aamuna sinne
veneen.

-- Olinpa totisesti vähällä joutua hirteen! toisti Gringoire.

-- No nopeasti! lähdetään! sanoi toinen. Molemmat lähtivät kiireisin
askelin Citetä kohden.




VII. Châteaupers apuun!


Lukija ehkä muistaa sen uhkaavan aseman, johon jätimme Quasimodon.
Nähdessään kimppuunsa hyökättävän joka taholta tuo urhea kuuro oli
menettänyt kaiken toivonsa mustalaistytön pelastamisesta, mutta ei
suinkaan rohkeuttaan, sillä hän ei välittänyt vähääkään siitä, miten
hänen kävisi. Hän juoksi epätoivoisena sinne tänne patsaspengermällä.
Kulkurit olivat valloittamaisillaan Notre-Damen väkirynnäköllä.
Silloin kuului yhtäkkiä läheisiltä kaduilta laukkaavien hevosten
kavioiden kapsetta, ja pitkän tulisoihturivin valossa nähtiin tiheän
ratsuväkirivistön syöksähtävän myrskynä torille peitset ojossa ja
ohjakset valtoimina ja kajauttaen valtavan sotahuudon: -- Ranska!
Ranska! Maahan moukat! Châteaupers apuun! Kaupunginvouti!

Kauhistuneet kulkurit kääntyivät ympäri.

Quasimodo, joka ei kuullut mitään, näki paljastetut miekat, soihdut,
keihäänkärjet, koko tuon ratsuväkijoukon, jonka etunenässä hän
tunsi kapteeni Febuksen, hän näki kulkurien hämmingin, toisten
kauhistuksen, rohkeimpain levottomuuden, ja tämä odottamaton
apu täytti hänet sellaisella voimalla, että hän syöksi takaisin
ensimmäiset hyökkääjät, jotka jo kapusivat kaiteen yli.

Kuninkaan joukot olivat tosiaan tulleet apuun.

Kulkurit pitivät urheasti puoliaan. He taistelivat
epätoivon vimmalla. Kun heidän kylkeensä oli hyökätty
Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta ja selkäänsä Parvis-kadulta ja
heidät oli työnnetty heidän yhä ahdistamaansa ja Quasimodon
puolustamaa Notre-Damea vastaan, olivat he, samalla piirittävinä
ja piiritettyinä, samassa omituisessa asemassa, kuin puolitoista
vuosisataa myöhemmin kuuluisassa Torinon piirityksessä vuonna
1640 kreivi Henri d'Harcourt, _Taurinum obsessor idem et
obsessus_ [Torinon piirittäjä ja samalla piiritetty], kuten hänen
hautakirjoituksessaan sanotaan, oli Savoijin prinssin Thomas'n ja
markiisi de Leganez'n välissä, joista hän piiritti edellistä ja
joista jälkimmäinen piiritti häntä.

Syntyi kauhea käsikähmä. Koiranhammas himoitsi sudenlihaa, kuten
sanoo P. Mathieu. Kuninkaalliset ratsumiehet, joiden joukossa Febus
de Châteaupers urheasti taisteli, eivät säälineet ketään, ja miekan
sivallukset kaatoivat mitä pistoilta säästyi. Huonosti aseistetut
kulkurit kuohuivat raivoa ja purivat. Miehet, naiset ja lapset
heittäytyivät hevosten kimppuun ja tarrautuivat niiden lautasiin ja
rintoihin kiinni kynsillään ja hampaillaan kuin kissat. Toiset löivät
ratsumiehiä kasvoihin soihduilla. Toiset pistivät rautakoukkuja
heidän kaulaansa ja vetivät heidät satulasta. Ne, jotka putosivat,
raadeltiin.

Erikoista huomiota herätti muuan kulkuri, joka suurella, välkkyvällä
viikatteella pitkän aikaa niitti poikki hevosten jalkoja. Hän
oli hirvittävä. Hän lauloi nenä-äänellä ja heilutti lakkaamatta
viikatettaan oikealle ja vasemmalle. Joka iskulla viilsi hän
ympärilleen suuren kaaren katkaistuja jalkoja. Keskellä tiheintä
ratsumiesjoukkoa hän kulki siten eteenpäin rauhallisen hitaasti, pää
samaan tahtiin nousten ja laskien, ja säännöllisesti henkäisten kuin
niittomies viljapellolla. Hän oli Clopin Trouillefou. Hänet kaatoi
väkipyssynluoti.

Ikkunat torin varrella olivat uudelleen avautuneet. Kun naapuriston
asukkaat olivat kuulleet kuninkaan väen sotahuudot, olivat hekin
sekaantuneet leikkiin, ja kaikista kerroksista satoi luoteja
kulkurien ylle. Torin yllä leijaili paksuja savupilviä, joihin
laukausten tulijuovat piirtelivät viirujaan. Savun lävitse erotti
epäselvästi Notre-Damen julkisivun ja rapistuneen Hôtel-Dieun. Sen
kattoluukuista, joita oli tiheässä kuin suomuksia, katseli joku
kalpea potilas.

Vihdoin kulkurien vastarinta murtui. Uupumus, kunnollisten aseitten
puute, äkillisen hyökkäyksen synnyttämä hämminki, luotisade
ikkunoista, kuninkaan väen urhea rynnäkkö, kaikki se yhdessä lannisti
heidät. He tunkeutuivat hyökkääjien välitse ja pakenivat joka taholle
jättäen torille kasoittain kaatuneita.

Kun Quasimodo, joka koko ajan oli taistellut, näki tämän häviön ja
paon, hän lankesi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden.
Sitten hän riensi ilonhuumeessa nopeasti kuin lintu tuohon kammioon,
jota hän niin urheasti oli puolustanut. Hänellä oli vain yksi ainoa
ajatus: langeta polvilleen sen eteen, jonka hengen hän toisen kerran
oli pelastanut.

Kun hän saapui kammioon, se oli tyhjä.






YHDESTOISTA KIRJA




I. Pieni kenkä


Esmeralda nukkui kulkurien aloittaessa hyökkäyksensä kirkkoa vastaan.

Pian kuitenkin yhä yltyvä mellakka kirkon ympärillä ja ennen häntä
heränneen vuohen levoton määkinä herättivät hänet. Hän nousi,
kuulosteli, katseli ja sitten tulenloimun ja melun säikäyttämänä
riensi ulos katsomaan. Näky torilla, hyörinä siellä, tuon yöllisen
rynnäkön hälinä, tuo hirvittävä, hämärässä häälyvä joukko, joka
hyppeli kuin sammakkolauma, tuon joukon käheä kurnutus, nuo
punertavat soihdut, jotka lepattivat sinne tänne pimeässä kuin
usvaisella suolla liikkuvat virvatulet, koko tuo näytelmä näytti
hänestä salaperäiseltä taistelulta hornan henkien ja kirkon
kivihirviöiden välillä. Häneen oli lapsuudesta saakka juurtunut
mustalaisheimon taikausko, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli,
että hän oli yllättänyt yön omituiset olennot keskellä heidän
noidanpeliään. Silloin hän juoksi kauhistuneena takaisin kammioonsa
ja kyyristyi kehnolle vuoteelleen rukoillen lievempää painajaista.

Vähitellen ensi säikähdyksen usvat kuitenkin haihtuivat; yhä
yltyvästä rahakasta ja monista muista todellisuuden merkeistä hän
huomasi, että häntä piirittivät inhimilliset olennot eikä peikot.
Silloin hänen kauhunsa sai toisen suunnan lainkaan vähentymättä. Hän
oli ajatellut kansanmetelin mahdollisuutta hänen raastamisekseen
turvapaikasta. Ajatus uudesta hengenvaarasta, Febus, jonka hän aina
näki tulevaisuudentoiveissaan, syvä voimattomuutensa tunto, paon
mahdottomuus, turvattomuus, hänen hylätty, eristetty asemansa, nämä
ja tuhannet muut ajatukset olivat masentaneet hänet. Hän vaipui
polvilleen painaen päänsä vuoteeseen, kädet ristissä pään yllä,
tuskasta turtuneena ja vapisten, ja vaikka hän olikin mustalainen,
uskonnoton ja pakana, hän oli alkanut nyyhkyttäen rukoilla
kristittyjen hyvältä Jumalalta ja suojelijaltaan, Pyhältä Neitsyeltä
armoa. Sillä vaikkei uskokaan mihinkään, on kuitenkin aina hetkiä
elämässä, jolloin tunnustaa lähinnä olevan kirkon uskoa.

Hän oli siten pitkän aikaa polvillaan, oikeastaan enemmän vapisten
kuin rukoillen, jäykistyen kauhusta tämän raivoisan joukon yhä
lähenevästä ryntäyksestä, käsittämättä lainkaan tuota hillitöntä
kiihkoa, tietämättä mitään siitä, mitä oli tekeillä, mitä puuhattiin,
mitä tahdottiin, aavistaen vain kauheata loppua.

Kesken tätä ahdistusta hän kuulee askeleita lähellään. Hän
käännähtää. Kaksi miestä, joista toisella oli lyhty, oli astunut
hänen kammioonsa. Hän päästi heikon huudon.

-- Älkää lainkaan pelätkö, sanoi ääni, joka ei ollut hänelle outo,
minä tässä olen.

-- Kuka? kysyi hän.

-- Pierre Gringoire.

Tämä nimi sai hänet rauhoittumaan. Hän katsahti ylös ja tunsi todella
runoilijan. Mutta hänen seurassaan oli toinen kiireestä kantapäähän
mustapukuinen olento, jonka äänettömyys häntä oudostutti.

-- Niin, jatkoi Gringoire moittivalla äänellä, Djali tunsi minut
ennen kuin te!

Pieni vuohi ei todellakaan ollut odottanut, että Gringoire sanoisi
nimensä. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun se jo iloissaan oli
työntäytynyt hänen polviaan vasten ja kehnäsi hyväillen kylkiään,
niin että Gringoiren housut olivat täynnä valkoisia karvoja, sillä
siltä lähti parhaillaan karva. Gringoirekin hyväili sitä.

-- Kuka teidän kanssanne on? sanoi mustalaistyttö hiljaa.

-- Olkaa huoleti, vastasi Gringoire. -- Hän on ystäviäni. Filosofi
asetti lyhtynsä lattialle, istuutui permantopaasille ja huudahti
innostuneena ottaen Djalin käsivarsilleen:

-- Oh! mikä soma elukka, ei tosin suuruudella pilattu, mutta sitä
siistimpi ja älykäs, sukkela ja oppinut kuin kieliopintekijä!
Katsotaanpa, Djaliseni, oletko unohtanut hauskat temppusi? Miten
tekee mestari Jacques Charmolue?...

Mustapukuinen mies ei antanut hänen lopettaa. Hän lähestyi Gringoirea
ja tönäisi häntä ankarasti olkapäähän. Gringoire nousi.

-- Sehän oli totta, sanoi hän, unohdin, että meillä on kiire. --
Mutta ei sittenkään ole kohtuullista, hyvä mestari, muistuttaa
ihmisiä tuolla tavalla. -- Rakas, kaunis lapseni, teidän henkenne ja
myös Djalin on vaarassa. Teidät aiotaan ottaa täältä pois. Me olemme
ystäviänne ja tulemme pelastamaan teitä. Seuratkaa meitä.

-- Onko se totta? huudahti tyttö kauhistuneena.

-- On, aivan totta. Tulkaa pian!

-- Mielelläni, sopersi tyttö. Mutta miksi ei ystävänne puhu?

-- Niin, sanoi Gringoire, se johtuu siitä, että hänen isänsä ja
äitinsä olivat eriskummallisia ihmisiä ja kasvattivat hänestä
vaiteliaan.

Tytön oli tyydyttävä tähän selitykseen. Gringoire tarttui hänen
käteensä, hänen toverinsa otti lyhdyn ja astui edellä. Pelko lamautti
tytön kokonaan. Hän antoi kuljettaa itseään. Vuohi seurasi heitä
hypellen ja niin iloissaan Gringoiren tapaamisesta, että yhtenään
puski sarvillaan häntä sääriin saaden hänet horjahtelemaan.

-- Sellaista on elämä, sanoi filosofi joka kerta, kun oli
kaatumaisillaan, parhaat ystävämme aiheuttavat meille usein
lankeemuksia.

He laskeutuivat nopeasti torninportaita alas, kulkivat kirkon
lävitse, jonka pimeys ja tyhjyys muodosti hirvittävän vastakohdan
melun kaiulle sen holveissa, ja astuivat Punaisen oven kautta
luostarin pihalle. Luostari oli autio, kaniikit olivat paenneet
piispantaloon yhdessä rukoilemaan; piha oli tyhjä, joitakuita
säikähtäneitä palvelijoita vain piileskeli pimeissä nurkissa.
He suuntasivat askeleensa portille, joka johti Rantamaalle.
Mustapukuinen avasi sen avaimella, joka hänellä oli. Lukijamme
tietävät, että Rantamaa oli Notre-Damen kapitulille kuuluva
maakaistale, joka oli erotettu Citéstä muureilla ja joka käsitti
saaren itäisen kolkan kirkon takana. He havaitsivat tämän alueen
aivan autioksi. Sinne kuului kulkurien hyökkäyksen rähäkkä jo melko
vaimentuneena. Saattoi selvästi kuulla, miten Rantamaan äärimmäiseen
kärkeen istutetun ainoan puun lehvät humisivat ilmavirran
vaikutuksesta, joka syntyi joen juoksusta. He olivat kuitenkin yhä
vaaravyöhykkeessä. Lähimmät rakennukset olivat kirkko ja piispantalo.
Piispantalossa näkyi vallitsevan suuri hämminki. Sen tumma möhkäle
oli täynnä valopiirtoja, jotka liikkuivat ikkunasta toiseen, aivan
kuin poltetun paperipinkan tummuneessa tuhkarakennuksessa hehkuvat
tulikipinät, jotka piirtelevät mitä omituisimpia juovia. Ja sen
vieressä kohosivat Notre-Damen valtavat tornit, jotka näin takaapäin
nähtyinä pitkän kirkonlaivan yhteydessä, jonka yllä ne ylenivät,
ja piirtyen mustina varjokuvina punertavaa, valtavaa tulenhohdetta
vasten, joka täytti torin, muistuttivat kahta suunnatonta
kyklooppinuotion keittojalustaa.

Kaikki muu, mitä Pariisista näkyi, häämötti silmään omituisessa
valohämyssä. Se muistutti Rembrandtin taulujen taustoja.

Lyhtyä kantava mies kulki suoraan Rantamaan kärkeen. Siellä oli aivan
veden rajassa laudoilla yhteen naulatun, madonsyömän paalurivin
jäännökset, joihin vaivainen viiniköynnös oli ulottanut muutamia
laihoja haaroja, jotka törröttivät kuin avatun käden sormet. Tämän
oksaristikon takana oli pieni vene kätkössä. Mustapukuinen viittasi
Gringoirea ja hänen seuralaistaan astumaan siihen. Vuohi seurasi
heitä. Mies astui siihen viimeisenä. Sitten hän irroitti köyden,
työnsi veneen rannasta pitkällä keksillä, istuutui kokkatuhdolle,
tarttui airoihin ja alkoi voimainsa takaa soutaa vastavirtaan. Seine
on tältä kohtaa varsin vuolas, ja hänellä oli täysi työ saada vene
etääntymään saaren kärjestä.

Kun Gringoire oli päässyt veneeseen, hänen ensi huolenaan oli ottaa
vuohi polvilleen. Hän istuutui perään, ja tyttö, jossa tuntematon
herätti selittämätöntä pelkoa, istuutui runoilijan viereen ja
painautui häntä vasten.

Tuntiessaan veneen olevan liikkeellä filosofimme paukautti käsiään ja
suuteli Djalia sarvien väliin.

-- No niin, sanoi hän, -- nyt olemme turvassa kaikki neljä. Ja hän
lisäsi mietiskelevän näköisenä: -- Toisinaan saa kiittää onnea,
toisinaan viekkautta suurten yritysten onnistumisesta.

Vene lähestyi hitaasti oikeata rantaa. Tyttö tarkasteli salaisella
kauhulla tuntematonta. Tämä oli tarkasti peittänyt salalyhtynsä
valon. Hän näytti yön pimeydessä siinä veneen kokassa istuessaan
kummitukselta. Hänen yhä pään yli vedetty huppunsa oli kuin naamio,
ja joka kerta kun hän soutaessaan ojensi käsivartensa, joista
kaavun väljät hihat riippuivat, olisi luullut näkevänsä yölepakon
kaksi suurta siipeä. Hän ei muuten ollut sanonut vielä sanaakaan,
ei päästänyt henkäystäkään. Veneessä ei kuulunut muuta ääntä kuin
airojen liike edestakaisin ja veden solina veneen laitoja vasten.

-- Kunniani kautta! huudahti äkkiä Gringoire, emmekö olekin yhtä
hilpeätä ja iloista väkeä kuin tarhapöllöt! Me olemme mykkiä kuin
pytagoralaiset tai kalat! Herra paratkoon! ystäväni, tahtoisinpa
kernaasti, että joku sanoisi minulle jotakin. -- Ihmisääni on
soitantoa ihmiskorvalle. Minä en kylläkään tätä sano, vaan
Didymus Aleksandrialainen, ja se on kuuluisa lause. -- Didymus
Aleksandrialainen ei todellakaan ole mikään huono filosofi -- Sana
vain, kaunis lapseni! pyydän teitä hartaasti, sanokaa minulle
sanakin vain! -- Kesken kaiken, te suipensitte ennen vain hiukan
hullunkurisesti suutanne; vieläkö teette niin? Tiedättekö, rakkaani,
että parlamentilla on täysi tuomiovalta turvapaikkoihin nähden,
ja että te olitte suuressa vaarassa kammiossanne Notre-Damessa?
Voi! pieni trochilus-lintu rakentaa pesänsä krokodiilin kitaan. --
Mestari, kuu tulee näkyviin. -- Kunhan ei meitä vain huomattaisi.
-- Me teemme kiitettävän työn pelastaessamme neidin, ja kuitenkin
meidät hirtettäisiin kuninkaan nimessä, jos meidät saataisiin kiinni.
Inhimillisiin tekoihin voidaan suhtautua aivan vastakkaisilla
tavoilla. Mitä toisessa ylistetään, sitä toisessa häväistään. Joka
ihailee Caesaria, moittii Catilinaa. Eikö niin, mestarini? Mitä
sanotte tästä filosofiasta? Minä olen filosofi vaistomaisesti,
luonnostani, kuten mehiläiset geometrikkoja. Mitä ihmettä! eihän
kukaan vastaa minulle. Olettepa te huonolla tuulella kumpainenkin!
Minun täytyy puhua itsekseni. Sitä nimitetään tragediassa
yksinpuheluksi. -- Herra paratkoon! -- Sanonpa teille ensin, että
olen aivan äsken nähnyt kuningas Ludvig XI:n, ja että olen häneltä
lainannut tämän kirouksen. -- Herra paratkoon siis! Kauheata
ulvontaa ne pitävät yhä tuolla Citéssä. -- Viheliäinen ilkeä vanha
kuningas. Hän on aivan turkiksiin uponnut. Hän on yhä minulle velkaa
häärunoelmastani, ja vähältä piti, ettei hän hirtättänyt minua
tänä iltana, mikä olisi minulle ollut sangen ikävä juttu. -- Hän
on saita ansiokkaita miehiä kohtaan. Hänen pitäisi lukea Salvianus
Kölniläisen neljä kirjaa _Adversus avaritiam_ [Saituutta vastaan].
Todellakin! tämä kuningas kohtelee perin kovakouraisesti kirjallista
väkeä ja tekee raakalaismaisia julmuuksia. Hän on rahaa imevä sieni
kansan harteilla. Hänen säästäväisyytensä on kuin pernan, joka lihoo
kaikkien muiden ruumiinosien kustannuksella. Valitukset huonoista
ajoista muuttuvatkin napinaksi kuningasta vastaan. Tämän lempeän ja
jumalisen hallitsijan aikana natisevat puunhaarakkeet hirtetyistä,
mestauspölkyt mätänevät verestä, ja vankilat halkeavat kuin liian
täyteen ahdetut mahat. Tällä kuninkaalla on käsi, joka ottaa, ja
toinen, joka hirttää. Hän on rouva Suolaveron ja herra Hirsipuun
prokuraattori. Ylhäisiltä riistetään heidän arvonsa ja alhaisten
niskaan sälytetään alituiseen uusia taakkoja. Hän on aivan kohtuuton
ruhtinas. En pidä lainkaan tästä hallitsijasta. Entä te mestarini?

Mustapukuinen antoi kielevän runoilijan lörpötellä. Hän kamppaili yhä
vuolasta virtaa vastaan, joka erottaa Citén kokan Notre-Damen eli,
kuten sitä nykyään nimitetään, Saint-Louis'n saaren peräkeulasta.

-- Kesken kaiken, mestari, jatkoi Gringoire äkkiä. Näkikö teidän
korkea-arvoisuutenne meidän saapuessamme tuomiokirkon edustalle
noiden raivoisien kulkurien keskitse tuota pientä paholaisraukkaa,
jonka pääkuoren kuuro kellonsoittajanne murskasi kuningaspylvästön
aitausta vasten? Olen likinäköinen, enkä voinut tuntea häntä.
Tiedättekö, kuka hän mahtoi olla?

Tuntematon ei vastannut sanaakaan. Mutta hän lakkasi äkkiä
soutamasta, hänen kätensä vaipuivat alas kuin katkenneina, hänen
päänsä painui rinnalle, ja Esmeralda kuuli hänen huokaavan
kouristuksenomaisesti. Tyttö puolestaan vavahti. Hän oli ennenkin
kuullut noita huokauksia. Omiin valtoihinsa päässyt vene kulki
hetkisen virran mukana. Mutta mustapukuinen suoristautui vihdoin
ja tarttui uudelleen airoihin. Hän souti Notre-Damen saaren kärjen
ympäri ja suuntasi veneen Port-au-Foinin laituria kohden.

-- Kas! sanoi Gringoire, -- tuolla on Barbeaun palatsi. --
Kuulkaahan, mestari, katsokaa tuota mustaa kattorykelmää, jossa on
niin kummalliset harjat, tuolla tuon riippuvan, venyvän, laikullisen
ja tahraisen pilviryhmän alla, jonka riekaleihin kuunpaiste
valuu kuin munankeltuainen särkyneestä kuoresta. -- Se on kaunis
talo. Siinä on kappeli, jossa on pieni hienoilla veistoksilla
runsaasti koristettu kattoholvi. Siihen kuuluu myös miellyttävä
puutarha, jossa on kalalammikko, lintutarha, kaikula, pallohuone,
sokkelomaja, villipetojen häkki ja tuuheita lehtokäytäviä, jotka
ovat sangen sopivia rakasteluun. Siinä on myös muuan puuriiviö, jota
nimitetään _irstailijaksi_, koska sitä käyttivät nautintoihinsa
muuan kuuluisa prinsessa ja eräs Ranskan konnetaabeli, hieno
kaunosielu. -- Voi! me filosofiraukat olemme konnetaabelin rinnalla
kuin kaali- tai retikkasarka Louvren puutarhan rinnalla. Vaikka
vähät siitä! Ylhäisten elämään niin kuin meidänkin sekoittuu onnea
ja onnettomuutta. Suru on aina ilon rinnalla, spondee daktyylin
rinnalla. -- Mestarini, minäpä kerron teille seuraavan Barbeaun
palatsin tarinan. Se päättyi traagillisesti. Se tapahtui vuonna
1319, Filip V:n hallitusaikana, joka on pisin Ranskan kuninkaitten
historiassa. Kertomuksen opetus on se, että lihan himot ovat pahoja
ja turmiollisia, Älkäämme liiaksi katselko naapurin vaimoa, miten
kärkkäät aistimme lienevätkin hänen kauneudelleen. Huorinteko
on sangen irstas ajatus. Aviorikos on tiedonhalua lähimmäisen
nautinnosta... -- Ohoh! onpa siellä rähäkkä!

Mellakka Notre-Damen edustalla yltyi todellakin. He kuuntelivat.
Kuului selvästi voitonhuutoja. Äkkiä nähtiin ainakin sadan soihdun,
joiden valo heijastui välkkyvistä kypäreistä, hajaantuvan kautta koko
kirkon, alhaalta ylös torneihin, pylvästöihin ja tukipylväitten alle
saakka. Nämä soihdut näyttivät etsivän jotakin; ja pian kuulivat
pakolaiset huutoja:

-- Mustalaistyttö! noita! kuolema mustalaistytölle!

Onneton tyttö peitti kasvot käsillään, ja tuntematon alkoi soutaa
kaikin voimin rantaan. Tällä välin mietiskeli filosofimme. Hän piteli
vuohta käsivarsillaan ja vetäytyi hiljaa etäämmälle mustalaistytöstä,
joka painautui yhä kiinteämmin häneen kuin ainoaan turvaan, mikä
hänellä vielä oli.

Gringoire oli todellakin ankarasti ymmällä. Hän ajatteli, että
vuohikin _voimassa olevien lakien mukaan hirtetään_, jos se saadaan
kiinni, ja että se olisi suuri vahinko, Djali raukka! että kaksi
kuolemaantuomittua hänen niskoillaan oli aivan liikaa, ja että hänen
seuralaisensa toivoo hartaasti mustalaistyttöä osalleen. Hän kävi
ankaraa sisäistä taistelua, jolloin hän, kuten Jupiter Iliadissa,
punnitsi vuoroin mustalaistyttöä, vuoroin vuohta; hän katseli vuoroin
toista, vuoroin toista kostunein silmin mutisten itsekseen:

-- Enhän voi pelastaa teitä molempia.

Töksähdys ilmoitti heille vihdoin, että vene oli törmännyt rantaan.
Citéstä kuului yhä hirvittävä meteli. Tuntematon nousi, astui
mustalaistytön luo ja aikoi tarttua hänen käsivarteensa auttaakseen
hänet maalle. Tyttö työnsi hänet luotaan ja tarrautui Gringoiren
käsivarteen, tämä puolestaan huolehti yksinomaan vuohesta ja miltei
työnsi hänet luotaan. Silloin hyppäsi tyttö ilman apua veneestä.
Hän oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt, mitä teki, minne meni.
Hän seisoi siten hetkisen typertyneenä tuijottaen virtaan. Kun hän
hieman havahtui, hän oli rannalla kahden kesken tuntemattoman kanssa.
Gringoire oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen vuohineen
Grenier-sur-l'eau-kadun varrella sijaitsevien talojen välisiin kujiin.

Mustalaistyttö raukkaa pöyristytti, kun hän näki olevansa kahden
kesken tämän miehen kanssa. Hän aikoi puhua, huutaa, kutsua
Gringoirea, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta, eikä hänen
huuliltaan päässyt ääntäkään. Äkkiä hän tunsi tuntemattoman käden
tarttuvan hänen käteensä. Se oli kylmä ja voimakas käsi. Häntä
puistatti, ja hän kävi kalpeammaksi kuin kuun valo, joka häntä
valaisi. Mies ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi kiireisin askelin
kulkea Grève-torille päin pitäen häntä kädestä. Tänä hetkenä tyttö
tunsi hämärästi, että kohtalo on vastustamaton voima. Hän tunsi
vastustuskykynsä lamaantuneen ja antoi kuljettaa itseään juosten
toisen kävellessä. Rantakatu oli tällä kohdalla vastamäkeä. Mutta
hänestä tuntui siltä kuin hän laskeutuisi alas luisua rinnettä.

Hän silmäili joka taholle. Ei ainoatakaan kulkijaa missään. Rantakatu
oli aivan autio. Hän ei kuullut ääntä eikä liikettä muualta kuin
meluisesta ja punertavasta Citéstä, josta vain Seinen haara hänet
eroitti, ja josta hän kuuli oman nimensä kuolemanhuutojen yhteydessä.
Muu Pariisi lepäsi hänen ympärillään suurena pimeänä rykelmänä.

Tällä tavoin tuntematon kuljetti häntä yhä mukanaan yhtä äänetönnä ja
yhtä vinhaa vauhtia. Hän ei muistanut ainoatakaan niistä paikoista,
jotka he sivuuttivat. Heidän kulkiessaan erään ikkunan ohi hän
ponnisti voimansa, teki äkisti vastarintaa ja huusi:

-- Apua!

Ikkunan omistaja avasi sen, näyttäytyi siinä paitasillaan lamppu
kädessä, katsahti rantakadulle tylsän näköisenä, lausui jonkin sanan,
joita tyttö ei kuullut, ja sulki ikkunansa. Niin sammui häneltä
viimeinenkin toivonkipinä.

Musta mies ei sanonut sanaakaan, puristi häntä vain lujasti ja
alkoi astua nopeammin. Tyttö ei enää tehnyt vastarintaa ja seurasi
murtuneena.

Silloin tällöin hän kokosi hieman voimiaan ja sanoi hengästyneellä ja
katkonaisella äänellä epätasaista katua juostessaan:

-- Kuka te olette? kuka te olette? Tuntematon ei vastannut.

Kuljettuaan siten jonkin aikaa Rantakatua he saapuivat suurelle
torille, jota kuu valaisi heikosti. Se oli Grève. Sen keskellä
häämötti jonkinlainen musta risti. Se oli hirsipuu. Tyttö tunsi
paikan ja huomasi missä oli.

Mies seisahtui, kääntyi häneen päin ja nosti huppunsa.

-- Oh! sammalsi tyttö kivettyneenä, tiesinhän, että se taas oli hän!

Se oli pappi. Hän oli vain kuin entisen itsensä varjo. Sellaisen
vaikutuksen saa kuutamo aikaan. Tuntui siltä, kuin tässä
valaistuksessa kaikki näyttäisi aavemaisella.

-- Kuule, sanoi pappi hänelle, ja hän värisi kuullessaan tämän
kamalan äänen, jota hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Hän
jatkoi. Hän puhui tuollaisin lyhyin, läähättävin puuskauksin, jotka
ilmaisevat tärähdyksillään syvää sisäistä järkytystä. -- Kuule.
Me olemme täällä. Tahdon puhua sinulle. Tämä on Grève-tori. Se on
päätepiste. Kohtalo luovuttaa meidät toisillemme. Minä ratkaisen
sinun elämäsi, sinä minun sieluni kohtalon. Tässä on paikka ja yö,
joiden tuolla puolella ei näy mitään. Kuule siis minua. Tahdon sanoa
sinulle... Mutta ennen kaikkea, älä puhu minulle Febuksestasi. (Näin
puhuessaan hän kulki edes takaisin, kuten ainakin henkilö, joka ei
voi seisoa paikallaan, ja veti tyttöä mukanaan.) Älä puhu minulle
hänestä. Näetkö, jos lausut tuon nimen, en tiedä, mitä teen, mutta
jotakin kauheata se on.

Sanottuaan tämän hän jäi seisomaan paikalleen hievahtamatta kuin
olisi löytänyt tasapainopisteensä. Mutta hänen sanansa ilmaisivat yhä
voimakasta mielenliikutusta. Hänen äänensä kävi yhä hiljaisemmaksi.

-- Älä käännä pois kasvojasi noin. Kuule minua. Se on vakava asia.
Kuule ensinnäkin mitä on tapahtunut. -- Se ei naurata, sen vannon
sinulle. -- Mitä minä sanoinkaan? sanohan minulle! ah! -- On olemassa
parlamentin päätös, joka luovuttaa sinut pyövelille. Minä olen
riistänyt sinut heidän käsistään. Mutta vainoojasi ovat tuolla. Katso.

Hän osoitti kädellään Citétä kohden. Siellä näyttiin todellakin
yhä etsiskelevän. Hälinä läheni. Grèven varrella sijaitsevan
poliisipäällikön talon torni oli valaistu ja sieltä kuului melua,
ja vastaisella Rantakadulla nähtiin sotilaitten juoksevan soihdut
käsissä ja huutaen:

-- Mustalaistyttö! missä on mustalaistyttö? Hirteen! hirteen!

-- Näet siis, että sinua ajetaan takaa, ja etten valehtele sinulle.
Minä rakastan sinua. -- Älä avaa suutasi, älä puhu minulle enää
mitään, jollei sinulla ole muuta sanottavaa, kuin että vihaat minua.
Olen päättänyt olla sitä enää kuulematta. -- Olen pelastanut sinut.
-- Anna minun ensin puhua loppuun. -- Voin pelastaa sinut kokonaan.
Olen järjestänyt kaikki. Riippuu vain siitä, tahdotko sinä. Minä voin
toteuttaa tahtosi.

Hän keskeytti rajusti:

-- Ei, niin ei auta puhua.

Ja hän kulki juosten ja juoksuttaen mukanaan tyttöä, josta hän ei
hellittänyt otettaan, suoraan hirsipuun luokse ja sanoi kylmästi
osoittaen sitä sormellaan:

-- Valitse toinen meistä kahdesta.

Tyttö riistäytyi hänen käsistään ja vaipui hirsipuun juurelle
syleillen tuota surmantukea. Sitten hän käänsi kauniin päänsä sivulle
pappia kohden ja katsahti häneen olkansa yli. Olisi luullut näkevänsä
Neitsyt Marian ristin juurella. Pappi seisoi liikkumattomana kuin
kuvapatsas, sormi yhä viitaten hirsipuuta kohden.

Vihdoin mustalaistyttö sanoi hänelle:

-- Se ei ole minusta niin kauhea kuin te.

Silloin papin käsi vaipui hiljaa alas, ja hän katsoi maahan
pohjattoman masennuksen vallassa.

-- Jos nämä kivet voisivat puhua, mutisi hän, sanoisivat ne, että
tässä on pohjattoman onneton ihminen.

Hän jatkoi. Tyttö, joka yhä pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena oli
polvillaan hirsipuun ääressä, antoi hänen puhua keskeyttämättä häntä.
Hänen äänensä oli nyt valittava ja lempeä, mikä oli tuskallisena
vastakohtana hänen kasvojensa karkean tuimalle ilmeelle.

-- Minä rakastan teitä. Oh! se on liiankin totta. Eikö sitten
näy lainkaan ulkomuodosta tämä tuli, joka polttaa sydäntäni? Ah!
neitonen, yöt päivät, niin, yöt päivät: eikö se ansaitse hieman
sääliä? Se on rakkautta yöt päivät, sanon sinulle, se on kidutusta.
-- Oh! minä kärsin liiaksi, lapsi raukkani! -- Se ansaitsee jo
myötätuntoa, totta totisesti. Näethän, että puhun sinulle lempeästi.
Toivoisin hartaasti, ettet enää tuntisi kauhua minua kohtaan. --
Eihän mies mitään sille voi, että hän rakastaa naista! -- Oh!
Jumalani! -- Mitä! et siis milloinkaan anna minulle anteeksi? Vihaat
siis minua yhä! Kaikki on siis lopussa! Katsohan, se juuri tekee
minut ilkeäksi ja itselleni inhottavaksi! -- Et edes katsahda minuun!
Ajattelet ehkä jotakuta muuta sillä aikaa, kun minä tässä seison ja
puhun ja vapisen sen iäisyyden edessä, joka uhkaa meitä kumpaakin!
-- Mutta älä missään tapauksessa puhu upseeristasi! -- Mitä! vaikka
heittäytyisin polvilleni eteesi, mitä! vaikka suutelisin, en
jalkojasi, sitä et sallisi, vaan maata jalkaisi alla, mitä! vaikka
nyyhkyttäisin kuin lapsi, vaikka repäisisin rinnastani, en sanoja,
vaan sydämeni ja sisimpäni sanoakseni sinulle, että rakastan sinua,
olisi kaikki turhaa, kaikki! -- Ja kuitenkaan ei sielusi ole muuta
kuin hellyyttä ja lempeyttä, sinusta säteilee kaunein hyvyys, olet
pelkkää suloutta, sääliväisyyttä ja herttaisuutta. Voi! ainoastaan
minua kohtaan olet ilkeä! Oh! mikä onneton kohtalo!

Hän peitti kasvot käsiinsä. Tyttö kuuli hänen itkevän. Se oli ensi
kerta. Seisoessaan siten nyyhkytysten vavahduttelemana hän oli
kurjemman ja rukoilevamman näköinen kuin polvillaan. Hän itki jonkin
hetken.

-- Niin, hän jatkoi ensi puuskan mentyä ohi, en keksi sanoja.
Ja kuitenkin olin tarkasti miettinyt, mitä sanoisin sinulle.
Nyt vapisuttaa ja puistattaa minua, tunnen voimaini pettävän
ratkaisevalla hetkellä, tunnen jonkin korkeimman ottavan meidät
valtaansa, ja minä sopertelen. Oh! minä vaivun maahan. Jos et
sääli minua, sääli itseäsi. Älä tuomitse meitä kahta kuolemaan.
Jospa tietäisit, miten sinua rakastan, mikä sydän sydämeni on!
Oh! miten olenkaan hyljännyt kaiken hyveen! miten epätoivoisesti
olenkaan luopunut omasta itsestäni! Oppineena tohtorina minä
pilkkaan tiedettä, aatelismiehenä minä herjaan nimeäni, pappina
minä teen messukirjasta irstailujen päänalusen ja syljen Jumalaani
kasvoihin! ja kaiken tämän sinun vuoksesi, lumoojatar! ollakseni
kelvollisempi sinun helvettiisi! etkä sinä huoli tuomitusta! Voi!
sanoisinko sinulle kaikki! vielä enemmän, vielä kamalampaa, oh! vielä
kamalampaa!...

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hänen ilmeensä kävi äkkiä
sekavaksi. Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten kuin itsekseen
puhellen kovalla äänellä:

-- Kain, missä on veljesi?

Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi:

-- Mitä olen hänelle tehnyt, Herra? Olen hänet ottanut hoiviini, olen
elättänyt häntä, olen rakastanut häntä, olen jumaloinut häntä ja olen
surmannut hänet! Niin, Herra, aivan hiljan murskattiin hänen päänsä
silmäini edessä sinun talosi kiviseinää vasten, ja minun tähteni,
tämän naisen tähden, hänen tähtensä...

Hänen silmänsä tuijottivat villisti. Hänen äänensä sammui vähitellen
ja hän toisti vielä useaan kertaan koneellisesti pitkien väliaikojen
päästä aivan kuin kello, joka lyö viime läppäyksiään:

-- Hänen tähtensä... -- Hänen tähtensä...

Sen jälkeen hänen kielensä ei enää saanut esille ainoatakaan kuuluvaa
ääntä, mutta hänen huulensa liikkuivat kuitenkin yhä. Yhtäkkiä hän
lyyhistyi maahan aivan kuin jokin joka romahtaa kasaan, ja jäi tähän
asentoonsa liikkumattomaksi, pää polviin nojaten.

Kun tyttö veti jalkansa hänen altaan, palautti tämä hipaisu hänet
tuntoihinsa. Hän siveli hiljaa kädellään laihoja poskiaan ja katsoi
hetkisen ihmetellen kostuneita sormiaan.

-- Mitä! hän mutisi, -- olen itkenyt!

Ja kääntyen äkkiä mustalaistytön puoleen kuvaamattoman tuskan
vallassa hän virkkoi:

-- Ah! olet tunteettomana nähnyt minun itkevän! Tiedätkö, lapsi,
että nämä kyyneleet ovat laavaa? On siis totta? Se, jota vihataan,
ei voi millään herättää liikutusta. Jos näkisit minun kuolevan,
nauraisit. Oh! mutta minä en tahdo nähdä sinun kuolevan! Yksi ainoa
sana, yksi ainoa anteeksiannon sana! Älä sano, että rakastat minua,
sano ainoastaan, että edes tahtoisit, se riittää, ja minä pelastan
sinut. Muuten... Oh! aika rientää. Minä rukoilen sinua kaiken pyhän
nimessä, älä odota, kunnes olen kivettynyt jälleen samanlaiseksi kuin
tämä hirsipuu, joka myös vaatii sinua itselleen! Ajattele, että minun
kädessäni on meidän molempien kohtalot, että olen mieletön, se on
kauheata, että voin antaa kaiken romahtaa, ja että meidän allamme,
onneton, on pohjaton syvyys, jossa minun lankeemukseni vainoaa sinun
lankeemustasi iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen! Yksi ystävällinen
sana! vain! yksi ainoa sana!

Tyttö avasi suunsa vastatakseen. Pappi lankesi polvilleen hänen
eteensä ottaakseen hartaudella vastaan tuon ehkä heltyneen sanan,
joka oli tulossa hänen huuliltaan. Tyttö sanoi:

-- Te olette murhaaja!

Pappi riuhtaisi hänet raivoisana käsiinsä ja nauroi kammottavasti.

-- No niin! siis murhaaja! hän sanoi, ja minä omistan sinut. Kun
et huoli minua orjaksesi, saat minusta herran! Sinä olet minun!
Minulla on luola, jonne laahaan sinut! Sinä seuraat minua, sinun
täytyy seurata minua, tai minä luovutan sinut pyövelille! Sinun
täytyy kuolla, kaunoiseni, tai kuulua minulle! kuulua papille! kuulua
luopiolle! kuulua murhaajalle! tästä yöstä lähtien, kuuletko? Tule!
iloa! tule! suutele minua, hullu! Hauta tai minun vuoteeni!

Hänen silmänsä paloivat himosta ja raivosta. Hänen himokas suunsa
sai tytön kaulan punastumaan. Tyttö rimpuili hänen käsissään. Pappi
peitti hänet tulisilla suudelmilla.

-- Älä pure minua, hirviö! huusi tyttö. Oh! inhottava, saastainen
munkki, päästä minut! Minä revin vaivaiset, harmaat haivenet päästäsi
ja heitän ne vasten kasvojasi!

Pappi punehtui, kalpeni ja päästi sitten irti tytön katsellen häntä
synkän näköisenä. Tämä luuli olevansa voitolla ja jatkoi:

-- Sanon sinulle, että kuulun Febukselleni, että rakastan Febusta,
että Febus on kaunis! Sinä, pappi, sinä olet vanha! sinä olet ruma!
Mene pois!

Pappi päästi kauhean huudon, aivan kuin onneton, jota kosketetaan
hehkuvalla raudalla.

-- Kuole siis! sanoi hän hammasta purren. Tyttö näki hänen kamalan
katseensa ja aikoi paeta. Pappi tarttui häneen uudelleen, ravisti
häntä, paiskasi hänet maahan ja läksi nopeasti astumaan Roland-tornin
kulmaa kohden vetäen häntä perässään maassa kauniista käsistä.

Saavuttuaan perille hän kääntyi tytön puoleen:

-- Viimeisen kerran: tahdotko olla minun? Tyttö vastasi päättävästi:

-- En.

Silloin hän huusi kovalla äänellä:

-- Gudule! Gudule! tässä on mustalaistyttö! kosta.

Tyttö tunsi äkkiä tartuttavan kyynärpäähänsä. Hän katsoi. Siihen oli
iskenyt muurinaukosta esiinpistävä luiseva käsi, joka piteli sitä
kuin rautakoura.

-- Pidä lujasti kiinni! sanoi pappi. Se on paennut mustalaistyttö.
Älä päästä häntä irti. Minä menen etsimään vartijoita. Sinä saat
nähdä hänet hirsipuussa.

Muurin sisältä vastasi käheä ja verenhimoinen nauru. -- Hah!
hah! hah! -- Mustalaistyttö näki papin loittonevan ja juoksevan
Notre-Damen siltaa kohden. Siltä taholta kuului ratsujoukon töminää.

Tyttö oli tuntenut ilkeän erakon. Kauhusta läähättäen hän koetti
irroittautua. Hän vääntelehti, hän teki hyppäyksiä kuolemantuskan ja
epätoivon vallassa, mutta toinen piteli häntä kiinni tavattomalla
voimalla. Nuo luisen laihat sormet, jotka puristivat häntä, syöpyivät
hänen lihaansa ja yhtyivät renkaaksi. Tuo käsi oli kuin taottu hänen
käsivarteensa. Se oli enemmän kuin kahle, enemmän kuin kaularauta,
enemmän kuin rautarengas; aukosta pisti esiin älyn ohjaama, elävä
pihti.

Hän vaipui nääntyneenä seinää vasten, ja nyt valtasi hänet
kuolemankauhu. Hän ajatteli elämän ihanuutta, nuoruutta, kirkasta
taivasta, luonnon näkyjä, rakkautta, Febusta, kaikkea, mikä katosi,
ja kaikkea, mikä lähestyi, pappia, joka hänet antoi ilmi, pyöveliä,
joka oli tulossa, hirsipuuta, joka oli torilla. Silloin hän tunsi
kauhistuksen kohoavan hiusten juuriin saakka, ja hän kuuli erakon
kammottavan naurun ja hiljaiset sanat:

-- Hah! hah! hah! sinut hirtetään!

Puolikuolleena tyttö kääntyi aukkoa kohden ja näki säkkinaisen villit
kasvot ristikon lävitse.

-- Mitä olen teille tehnyt? sanoi hän miltei hengetönnä. Erakko
ei vastannut, vaan alkoi laulavalla äänellä ärsyttävästi ja
pilkallisesti mutista:

-- Mustalaistyttö! mustalaistyttö! mustalaistyttö!

Onneton Esmeralda antoi päänsä vaipua valtoimien hiustensa peittoon
ymmärtäen, ettei hän ollut tekemisissä inhimillisen olennon kanssa.

Äkkiä erakko huudahti aivan kuin mustalaistytön kysymys olisi
tarvinnut koko tämän ajan ehtiäkseen hänen tajuntaansa.

-- Mitäkö olet tehnyt minulle! -- Ah! mitäkö olet tehnyt minulle,
mustalaistyttö: No niin! kuule. -- Minulla oli lapsi, minulla!
näetkö? minulla oli lapsi! lapsi! sanon sinulle! -- Pieni, soma
tyttö! -- Agnekseni, jatkoi hän sekavasti ja suuteli jotakin
pimeässä. -- Niin, näetkö, mustalaistyttö? minun lapseni on otettu
minulta, minun lapseni on varastettu, minun lapseni on syöty. Sen
sinä olet tehnyt minulle.

Tyttö vastasi kuin karitsa:

-- Ah! en ollut ehkä silloin vielä syntynytkään!

-- Oh! olit kyllä! tokaisi erakko, sinä olit jo syntynyt. Sinä olit
heidän joukossaan. Hän olisi sinun ikäisesi! Aivan tuollainen! --
Olen ollut täällä viisitoista vuotta, kärsinyt viisitoista vuotta,
rukoillut viisitoista vuotta, takonut päätäni näihin seiniin
viisitoista vuotta. -- Sanon sinulle, että mustalaiset varastivat
hänet minulta, kuuletko? ja että he kurjat söivät hänet suuhunsa. --
Onko sinulla sydäntä? kuvittele, mitä on leikkivä, imevä, nukkuva
lapsi. Se on niin viaton! -- No niin! hänet, hänet on minulta otettu,
on minulta tapettu! Hyvä Jumala sen kyllä tietää! -- Tänään on minun
vuoroni, minä syön nyt mustalaistytön. -- Oh! miten purisinkaan
sinua, jollei ristikko estäisi minua. Pääni on liian suuri! --
Pikku raukka! hänen nukkuessaan! Ja jos herättivätkin hänet häntä
ottaessaan, mitä hyödytti hänen huutonsa, minä kun olin poissa!
-- Ah! te mustalaisäidit, te kurjat söitte minun lapseni! Tulkaa
katsomaan omaanne.

Ja hän alkoi nauraa ja kiristellä hampaitaan, nämä molemmat
tunteenpurkaukset muistuttivat suuresti toisiaan noissa raivoisissa
kasvoissa. Päivä alkoi sarastaa. Tuhkanharmaa kajastus valaisi
hämärästi näyttämöä, ja hirsipuu näkyi yhä selvemmin torilla.
Toiselta suunnalta, Notre-Damen sillalta päin, luuli tuomittu
kuulevansa ratsujoukon töminän yhä lähestyvän.

-- Rouva! huusi hän ristien kätensä ja langeten polvilleen hiukset
hajalla ja suunniltaan kauhusta, rouva! säälikää! He tulevat. En
ole tehnyt teille mitään. Tahdotteko nähdä minun kuolevan tuolla
kauhealla tavalla silmäinne edessä? Te säälisitte minua, olen siitä
varma! Se on liian kamalaa. Antakaa minun pelastua. Päästäkää minut!
Armoa! En tahdo kuolla näin!

-- Anna minulle lapseni! sanoi erakko.

-- Armoa! armoa!

-- Anna minulle lapseni!

-- Päästäkää minut, taivaan nimessä!

-- Anna minulle lapseni!

Tyttö vaipui uudelleen kokoon menehtyneenä ja murtuneena, ja hänen
silmänsä saivat jo kuolleen lasimaisen katseen.

-- Voi! sopersi hän, te etsitte lastanne. Minä etsin vanhempiani.

-- Anna minulle pikku Agnekseni! jatkoi Gudule. -- Etkö tiedä, missä
hän on? Kuole sitten! -- Sanonpa sinulle. Olin ilotyttö, minulla oli
lapsi, minun lapseni varastettiin. -- Sen tekivät mustalaisnaiset.
Näet siis, että sinun täytyy kuolla. Kun sinun mustalaisäitisi
tulee vaatimaan sinua takaisin, sanon hänelle: Äiti, katso tuota
hirsipuuta! -- Tai anna minulle lapseni takaisin. -- Tiedätkö, missä
hän on, minun pikku tyttöni? Odotahan kun näytän sinulle. Tässä on
hänen kenkänsä, kaikki, mitä minulla on hänestä jäljellä. Tiedätkö,
missä on toinen samanlainen? Jos tiedät, niin sano minulle, ja vaikka
se olisi maailman ääressä, niin menen etsimään sitä sinne polvillani.

Ja hän ojensi toisen kätensä aukosta ulos ja näytti mustalaistytölle
pientä, koruommeltua kenkää. Oli jo siksi valoisa, että sen muodon ja
värit saattoi erottaa.

-- Näytä minulle tuota kenkää, sanoi mustalaistyttö vapisten.
Jumalani! Jumalani! Ja samalla hän vapaalla kädellään avasi nopeasti
pienen, vihreällä lasihelmellä koristetun pussin, joka oli hänen
kaulassaan.

-- Kas niin! kas niin! murahti Gudule, pengo vain pirullista
amulettiasi! Mutta hän vaikeni äkkiä, koko hänen ruumiinsa alkoi
vapista, ja hän huusi äänellä, joka purkautui hänen sisimmästään:

-- Tyttäreni!

Mustalaistyttö oli vetänyt pussista esiin aivan samanlaisen pienen
kengän. Tähän kenkään oli kiinnitetty pergamenttiliuska, johon oli
kirjoitettu seuraavat säkeet:

    Kun löydät samanlaisen,
    äitisi kohtaat maisen.

Lyhemmässä ajassa kuin salama leimahtaa oli erakko verrannut kenkiä
toisiinsa lukenut kirjoituksen pergamentista ja painanut ristikkoa
vasten taivaallista iloa säteilevät kasvonsa huutaen:

-- Tyttäreni! tyttäreni!

-- Äitini! vastasi mustalaistyttö.

Tätä kohtausta eivät sanat riitä kuvailemaan. Muuri ja ristikko oli
äidin ja tyttären välissä.

-- Oh! muuri! huusi erakko. Oh! nähdä hänet eikä saa syleillä häntä!
Kätesi! Kätesi!

Tyttö pisti hänelle kätensä ristikon lävitse, erakko heittäytyi
tämän käden ylle, painoi sille huulensa ja seisoi tähän suudelmaan
vajonneena, ilman että hänessä huomasi muuta elonmerkkiä kuin
nyyhkytyksen, joka silloin tällöin vavahdutti hänen ruumistaan.
Hänen kyyneleensä valuivat tällä välin tulvimalla, hiljaisuudessa,
varjossa, kuin öinen sade. Äiti raukka tyhjensi virtoina tälle
jumaloidulle kädelle koko sen mustan ja syvän kyynelkaivon, joka
hänessä oli ja johon koko hänen tuskansa oli viisitoista vuotta
pisara pisaralta tippunut.

Äkkiä hän nousi, pyyhkäisi pitkät harmaat hiukset otsaltaan ja
alkoi sanaakaan sanomatta molemmin käsin tempoa ikkuna-aukkonsa
ristikkoa raivoisammin kuin leijona. Ristikko kesti. Silloin hän meni
eräästä komeronsa nurkasta noutamaan suuren kiven, jota hän käytti
päänalusena, ja paiskasi sen ristikkoa vasten sellaisella voimalla,
että yksi rauta katkesi tuhansia kipinöitä singoten. Toinen isku
särki kokonaan tuon vanhan rautaristikon, joka sulki aukon. Sitten
hän väänsi käsin syrjään ruostuneet ristikonpätkät. On hetkiä,
jolloin naisen kädet saavat yli-inhimillisen voiman.

Kun hän näin oli saanut esteet poistetuksi, eikä siihen mennyt
minuuttiakaan, hän tarttui tytärtään vyötäisistä ja veti hänet
komeroonsa.

-- Tule! että vedän sinut ylös kuilusta! mutisi hän.

Kun tyttö oli kammiossa, asetti äiti hänet hiljaa lattialle, nosti
taas ylös, ja kantaen häntä käsivarsillaan, kuin tämä yhä olisi ollut
hänen pikku Agneksensa, hän kulki edes takaisin ahtaassa kopissaan
humaltuneena ja mielettömänä ilosta, huutaen ja laulaen, suudellen
tytärtään, puhellen hänelle, nauraen, itkien, kaikkea yhtaikaa ja
kiihkeästi.

-- Tyttäreni! tyttäreni! sanoi hän. -- Olen saanut tyttäreni! hän
on tässä. Hyvä Jumala on antanut hänet minulle takaisin. Hoi!
tulkaa kaikki! Onko ketään, joka haluaa tulla katsomaan tytärtäni?
Hyvä Jumala, miten hän on kaunis! Hän on antanut minun odottaa
viisitoista vuotta, hyvä Jumalani, mutta ainoastaan tehdäkseen hänet
kauniiksi. -- Mustalaisnaiset eivät siis olekaan syöneet häntä!
Kuka niin sanoi? Pikku tyttöni! pikku tyttöni! suutele minua. Nuo
hyvät mustalaisnaiset! Rakastan heitä! -- Sinä todellakin. Siksi
hypähtikin sydämeni joka kerta, kun sinä kuljit ohitse. Ja minä kun
luulin sitä vihaksi! Anna minulle anteeksi, Agnekseni, anna minulle
anteeksi. Sinä pidät minua hyvin ilkeänä, eikö niin? Rakastan sinua.
-- Onko sinulla vielä pieni merkki kaulassasi? Annahan kun katson.
Hänellä on se yhä. Oh! sinä olet kaunis! Minä olen antanut teille
nuo suuret silmät! neitiseni! Suutele minua! Rakastan sinua. Mitä
huolin minä siitä, että muilla äideillä on lapsia, minä pilkkaan nyt
heitä. Tulkoot nyt tänne. Tässä on minun lapseni. Tässä on hänen
kaulansa, hänen silmänsä, hänen hiuksensa, hänen kätensä. Näyttäkääpä
minulle jotakin yhtä kaunista! Oh! minä vastaan siitä, että hän saa
rakastajia, tämä pikkuinen! Olen itkenyt viisitoista vuotta. Koko
minun kauneuteni on kadonnut ja mennyt häneen. Suutele minua!

Hän puheli hänelle paljon muutakin päätöntä, jonka koko kauneus oli
äänensävyssä, saattoi hänen pukunsa sellaiseen epäjärjestykseen, että
hän punastui, suori kädellään hänen silkinhienoa tukkaansa, suuteli
hänen jalkojaan, hänen polviaan, hänen otsaansa, hänen silmiään,
hurmaantui kaikesta. Tyttö antoi hänen touhuta, toistaen silloin
tällöin hyvin hiljaa ja äärettömän lempeällä äänellä: -- Äitini!

-- Näetkö, pikku tyttöseni, jatkoi erakko, usein keskeyttäen puheensa
suudelmilla, näetkö, minä rakastan sinua suuresti. Me lähdemme
yhdessä täältä. Me tulemme ylen onnellisiksi. Olen saanut pienen
perinnön Reimsissä, kotiseudullamme. Tunnetko Reimsin? Ah! et, sinä
et tunne sitä, sinä olit liian pieni! Jospa tietäisit, miten sievä
olit neljän kuukauden vanhana! Niin pienet jalat, että niitä tultiin
uteliaisuudesta katsomaan aina Epernausta asti, joka on kolmen
peninkulman päässä! Meillä on maatilkku ja talo. Sinä nukut minun
vuoteessani. Hyvä Jumala! hyvä Jumala! kuka olisi sitä uskonut?
Minulla on tyttäreni!

-- Oi äitini, sanoi tyttö, kun hän vihdoin kykeni liikutukseltaan
puhumaan, -- mustalaisvaimo puhui totta. Meidän joukossamme oli muuan
hyvä mustalaisvaimo, joka kuoli viime vuonna ja aina hoiti minua
kuin kasvatusäiti. Hän se sitoi tämän pussin kaulaani. Hän sanoi
minulle aina: -- Lapsi, säilytä tarkasti tämä koriste. Se on aarre.
Sen avulla löydät äitisi. Sinä kannat äitiäsi kaulassasi. Hän ennusti
oikein, tuo mustalaisnainen!

Erakko painoi tyttärensä uudelleen rintaansa vasten.

-- Tule, että saan suudella sinua! sinä sanot sen niin herttaisesti.
Kun pääsemme kotiin, lahjoitamme pikku kengät Jeesus-lapselle
kirkossa. Se on velvollisuutemme hyvää Pyhää Neitsyttä kohtaan. Hyvä
Jumala! miten kaunis ääni sinulla on! Kun puhuit äsken minulle, se
oli kuin soitantoa! Ah! Herra Jumalani! Olen löytänyt lapseni! Mutta
onko tämä kaikki uskottavaa? Ei siis kuole mistään, koska en kuollut
ilosta. Ja sitten hän löi käsiään yhteen ja nauroi ja huusi:

-- Miten onnellisina me elämmekään!

Tällä hetkellä kaikui komeroon aseitten kalinaa ja hevosten kavioiden
töminää, joka tuntui tulevan Notre-Damen sillalta ja lähenemistään
lähenevän pitkin rantaa. Mustalaistyttö heittäytyi tuskan valtaamana
erakon syliin.

-- Pelasta minut! pelasta minut! äitini! ne tulevat tuolla!

Erakko kalpeni.

-- Oi taivas! mitä sanotkaan? Olin unohtanut! sinua vainotaan! Mitä
olet sitten tehnyt?

-- En tiedä, vastasi onneton tyttö, mutta minut on tuomittu kuolemaan.

-- Kuolemaan! sanoi Gudule horjahtaen kuin ukkosen iskusta.
Kuolemaan! toisti hän hitaasti ja katseli tytärtään kiinteästi.

-- Niin, äiti, virkkoi tyttö menehtyen, ne aikovat tappaa minut. Ne
tulevat nyt ottamaan minut. Tuo hirsipuu on minua varten! Pelasta
minut! pelasta minut! He tulevat! pelasta minut!

Erakko seisoi hetken liikkumattomana kuin kivettynyt, sitten hän
pudisti päätään epäilevästi ja päästäen sitten äkkiä naurun entisen
hirvittävän naurunsa, hän sanoi:

-- Hohhoh! ei! sinä puhut minulle unia. Kas niin! kadotin hänet,
viiteentoista vuoteen en nähnyt häntä, ja sitten löysin hänet
jälleen, enkä saisi pitää häntä kuin hetken! Ja hänet otettaisiin
minulta! ja nyt, kun hän on kaunis, kun hän rakastaa minua, nyt
tullaan häntä syömään minulta, minun, hänen äitinsä silmäin edessä.
Oh! ei! se ei ole mahdollista. Hyvä Jumala ei voi sellaista sallia.

Tällöin tuntui ratsujoukko pysähtyvän, ja jonkun ääni kuului sanovan
etäämmällä:

-- Tänne päin, herra Tristan! Pappi sanoi, että tapaisimme hänet
Rotankololta. -- Kavionkapse alkoi uudelleen kuulua.

Erakko ponnahti pystyyn epätoivoisesti huudahtaen.

-- Pelastaudu! pelastaudu, lapseni! Nyt muistan. Olet oikeassa. Sinun
kuolemasi on kysymyksessä. Kauhistus! kirous!

Pelastaudu!

Hän painoi kasvonsa luukulle, mutta veti ne nopeasti takaisin. --
Älä mene, sanoi hän hiljaa lyhyesti ja synkästi, puristaen samalla
kouristuksenomaisesti puolikuolleen mustalaistytön kättä. Älä mene!
Älä hiisku mitään! Kaikkialla on sotilaita. Et voi lähteä. On liian
valoisa.

Hänen silmänsä olivat kuivat ja palavat. Hän oli hetken vaiti. Hän
vain asteli pitkin askelin komerossa, repien tukuttain harmaita
hiuksiaan ja pureskellen ne rikki.

Yhtäkkiä hän sanoi:

-- Ne tulevat. Tahdon puhua heille. Piiloudu tuonne nurkkaan. He
eivät näe sinua. Sanon heille, että sinä olet karannut, että päästin
sinut irti, totta totisesti!

Hän asetti tytön, sillä hän kantoi häntä yhä, erääseen komeron
nurkkaan, jota ei voinut nähdä ulkoapäin. Hän kyyristi hänet niin,
etteivät kädet eivätkä jalat lainkaan pistäneet esiin pimennosta,
levitti hänen mustan tukkansa valkean puvun peitteeksi, asetti hänen
eteensä ruukkunsa ja kivensä, ainoat huonekalut, jotka hänellä oli,
kuvitellen, että tämä ruukku ja tämä kivi hänet kätkisi. Ja sen
tehtyään laskeutui hän rauhallisempana polvilleen ja rukoili. Päivä
vasta sarasti, ja Rotankolossa oli vielä pimeätä.

Tällä hetkellä kuului papin ääni, tuo helvetillinen ääni, huutavan
aivan lähellä komeroa:

-- Tänne päin, kapteeni Febus de Châteaupers!

Tämän nimen ja tämän äänen kuullessaan liikahti nurkkaan kyyristynyt
tyttö.

-- Älä hievahda! sanoi Gudule.

Hän oli tuskin ehtinyt kuiskata tämän, kun komeron edusta jo oli
täynnä miehiä, miekkoja ja hevosia. Äiti nousi nopeasti ja meni
aukolle täyttääkseen sen. Hän näki suuren joukon aseistettuja jalka- ja
hevosmiehiä asettuneen Grève-torille. Heidän päällikkönsä astui
alas hevosen selästä ja tuli häntä kohden.

-- Eukko, sanoi tämä mies, joka oli julman näköinen, me etsimme
erästä noitaa hirttääksemme hänet: meille on sanottu, että hän oli
sinun käsissäsi.

Äiti raukka vastasi niin välinpitämättömänä kuin taisi:

-- En käsitä, mitä tarkoitatte? Toinen vastasi:

-- Herra nähköön! mitä pajatti sitten tuo säikähtänyt arkkidiakoni?
Missä hän on?

-- Herra, hän on mennyt matkoihinsa, sanoi muuan sotilas.

-- No niin, hupsu eukko, jatkoi päällikkö, älä valehtele minulle.
Sinun vartioitavaksesi on annettu noita. Missä hän on?

Erakko ei halunnut kieltää kaikkea pelosta, että häntä epäiltäisiin,
ja vastasi vakavalla ja yrmeällä äänellä:

-- Jos tarkoitatte muuatta tytön heilakkaa, joka äsken työnnettiin
käsiini, niin sanon teille, että hän puri minua käteen ja minä laskin
hänet irti. Siinä se. Jättäkää minut rauhaan.

Päällikkö irvisti pettyneenä.

-- Älä valehtele minulle, vanha kummitus, jatkoi hän. Nimeni on
Tristan l'Hermite ja olen kuninkaan oikea käsi. Tristan l'Hermite,
kuuletko? Ja hän lisäsi katsellen ympärilleen Grève-torille: -- Sillä
nimellä on joltinenkin kaiku täällä.

-- Olittepa vaikka Saatana l'Hermite, vastasi Gudule, jossa syttyi
toivo, niin ei minulla olisi teille muuta sanottavaa enkä teitä
pelkää.

-- Herra nähköön! sanoi Tristan, siinäpä terhakka eukko! Olisiko
noitatyttö pelastunut ja minne päin hän pakeni?

Gudule vastasi huolettomalla äänellä:

-- Rue du Moutonille päin, luulen.

Tristan kääntyi ja viittasi joukkoaan asettumaan liikkeelle. Erakko
hengähti helpotuksesta.

-- Korkea herra, sanoi samassa muuan jousimies, kysykäähän tuolta
vanhalta velholta, miksi hänen ikkunaristikkonsa on noin rikki.

Tämä kysymys täytti ahdistuksella äitiraukan sydämen. Hän ei
kuitenkaan kokonaan menettänyt tajuaan.

-- Se on aina ollut sellainen, sopersi hän.

-- Pah, vastasi jousimies, vielähän se tänään muodosti kauniin mustan
ristin, joka teki aivan hartaaksi.

Tristan katsahti kieroon erakkoa.

-- Luulenpa, että muori hämmentyi!

Tuo onneton äiti tunsi, että kaikki riippuu hänen terhakkuudestaan,
ja kuolema sydämessä alkoi hän nauraa virnottaa. Äidit kykenevät
sellaiseen.

-- Pah! sanoi hän, tuo mies on humalassa. On jo toista vuotta siitä,
kun muuan kivikuorman perä töytäisi aukkoon ja särki ristikon. Ja
kyllä minä haukuin ajajan pahanpäiväisesti!

-- Se on totta, sanoi muuan toinen jousimies, minä olin silloin läsnä.

Kaikkialla on aina henkilöitä, jotka ovat nähneet kaikki. Tämä
jousimiehen odottamaton todistus elvytti jälleen erakkoa, joka
kuulustelun aikana ikään kuin asteli veitsen terällä kuilun yllä.

Mutta hän oli tuomittu alituiseen toivon ja pelon vaihteluun.

-- Jos rattaat sen ovat tehneet, virkkoi ensimmäinen jousimies,
pitäisi ristikon sakarain olla sisälle päin vääntyneet, kun ne nyt
ovat ulospäin.

-- He! he! sanoi Tristan sotilaalle, sinullapa on oikea Châtelet'n
tutkintotuomarin nenä. Mitä te siihen vastaatte, eukko?

-- Jumalani! huudahti erakko äärimmäisen hädän vallassa ja hänen
ponnistuksistaan huolimatta kyynelten tukahuttamalla äänellä,
vannon teille, korkea-arvoisa herra, että rattaat särkivät tämän
ristikon. Kuulittehan, että tuo mies on sen nähnyt. Ja mitä se teidän
mustalaistyttöönne kuuluu?

-- Hm! murahti Tristan.

-- Perhana! sanoi sotilas poliisipäällikön kiitoksen kannustamana,
sakarain murto on aivan tuore!

Tristan ravisti päätään.

-- Miten kauan sanoitte olevan aikaa tuosta rattaitten iskusta?

-- Kuukausi tai ehkä pari viikkoa, korkea-arvoisa herra. En muista
oikein.

-- Hän sanoi ensin yli vuoden, huomautti sotilas.

-- Tämä näyttää epäilyttävältä! sanoi poliisipäällikkö.

-- Korkea-arvoisa herra, huusi erakko yhä nojallaan aukossa ja
peläten, että epäluulot saisivat heidät pistämään päänsä sisälle ja
tarkastamaan komeroa, -- vannon teille, että rattaat ovat särkeneet
ristikon. Vannon sen teille paratiisin pyhien enkelien kautta. Jollei
sitä ole rattaat tehneet, tahdon joutua iankaikkisesti kadotukseen ja
luopua Jumalasta!

-- Sinä vannot ylen innostuneena! sanoi Tristan ja tarkasteli häntä
tutkivin katsein.

Tuo naisraukka tunsi vakuutustensa luotettavuuden heikkenemistään
heikkenevän. Hän oli sanomaisillaan typeryyksiä ja ymmärsi, ettei
ollut sanonut, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.

Tällöin saapui muuan toinen sotilas huutaen: -- Korkea herra, tuo
vanha velho valhettelee. Noita ei ole päässyt pakoon Rue du Moutonia
pitkin. Ketju on ollut koko yön poikki kadun, eikä vartija ole nähnyt
kenenkään kulkevan ohitse.

Tristan, jonka kasvot yhä synkkenivät, kysyi erakolta:

-- Mitä sanot tähän?

Erakko koetti vielä pitää puoliaan seuraavalla väitteellä:

-- En tiedä, korkea-arvoisa herra, olenhan voinut erehtyä. Luulen,
että hän on mennyt joen yli.

-- Siis päinvastaiseen suuntaan, sanoi poliisipäällikkö. Ei ole juuri
luultavaa, että hän olisi halunnut takaisin Citéhen, jossa häntä
vainottiin. Sinä valehtelet, eukko!

-- Ei ole liioin venettä ei tällä eikä toisella puolella jokea,
lisäsi ensimmäinen sotilas.

-- Hän on voinut uida, vastasi erakko puolustautuen askel askeleelta.

-- Osannevatko naiset uida? sanoi sotilas.

-- Jumaliste! eukko! sinä valehtelet! sinä valehtelet! toisti
Tristan suuttuneena. Haluaisinpa jättää koko noidan ja ottaa sinut.
Neljännestunnin kidutus kiskoisi ehkä kurkustasi totuuden. Kas niin!
saat seurata meitä.

Erakko iski ahnaasti näihin sanoihin.

-- Kuten haluatte, korkea-arvoisa herra. Tehkää niin! Tehkää! Viekää
minut kidutukseen. Viekää. Pian, pian! lähtekäämme heti. -- Sillä
aikaa, ajatteli hän, ehtii tyttäreni pelastautua.

-- Hiisi vieköön! sanoi poliisipäällikkö, onpa hänellä kiire
kidutuspenkille! En ymmärrä koko hullua.

Muuan vanha, harmaatukkainen poliisimies astui esille ja sanoi
päällikölle:

-- Hullu todellakin, korkea herra! Jos hän on päästänyt irti
mustalaistytön, ei se ole hänen vikansa, sillä hän ei pidä
mustalaisista. Viisitoista vuotta olen ollut poliisina ja tänä
aikana olen joka ilta kuullut hänen kiroilevan mustalaisnaisia
loppumattomiin. Ja tuota pientä tanssijatarta, jolla on vuohi ja jota
me kai juuri jahtaamme, hän on sadatellut eniten.

Gudule ponnisti voimiaan ja sanoi:

-- Häntä eniten.

Muut poliisimiehet vahvistivat yksimielisesti toverinsa todistuksen.
Menetettyään toivon saada erakon suusta mitään esille Tristan
l'Hermite käänsi hänelle selkänsä, ja kuvaamattoman tuskan vallassa
näki erakko hänen suuntaavan kulkunsa hevosensa luo.

-- Lähdetään, sanoi Tristan hammasta purren. -- Jatketaan etsiskelyä.
En ummista silmiäni, ennen kuin mustalaistyttö on hirtetty.

Hän epäröi kuitenkin vielä hetken, ennenkuin nousi hevosen selkään.
Gudulen sydän oli pakahtua tuskasta, kun hän näki hänen luovan ympäri
toria levottoman katseen kuin metsästyskoira, joka vainuaa riistan
läheisyyden eikä loittone paikaltaan. Viimein hän ravisti päätään
ja hyppäsi satulaan. Gudulen kauheasti kouristunut sydän laajeni ja
hän sanoi hiljaa luoden silmäyksen tyttäreensä, jota hän ei ollut
uskaltanut katsoa, siitä saakka, kun Tristan oli ollut paikkeilla: --
Pelastettu!

Tyttö raukka oli koko ajan istua kyyröttänyt nurkassaan henkeä
pidättäen, hievahtamatta ja kuolema silmiensä edessä. Häneltä ei
ollut mennyt hukkaan ainoakaan kohta Gudulen ja Tristanin välisestä
näytöksestä, ja äidin kaiken ahdistuksen hän oli tuntenut omassa
sydämessään. Hän oli kuullut, miten nauha, jossa hän riippui
pohjattoman syvyyden yllä, usean kerran oli ratissut, hän oli
luullut sen ainakin kaksikymmentä kertaa katkeavan; hän hengähti
helpotuksesta ja tunsi jälleen maata jalkainsa alla. Samassa hän
kuuli äänen sanovan poliisipäällikölle.

-- Hitto vieköön! herra poliisipäällikkö, minun asianani ei sotilaana
ole noitien hirttäminen. Roistojoukko on nujerrettu. Jätän loput
teidän huoleksenne. Myönnättehän olevan paikallaan, että lähden
komppaniani luo, joka on ilman kapteenia.

Tämä oli Febus de Châteaupers'in ääni. On mahdotonta sanoin kuvata
sitä vaikutusta, minkä se mustalaistytössä herätti. Hän oli siis
siellä, hänen ystävänsä, hänen suojelijansa, hänen tukensa, hänen
turvansa, hänen Febuksensa! Hän nousi pystyyn, ja ennenkuin hänen
äitinsä oli ehtinyt estää häntä, hän oli hypähtänyt aukolle huutaen:

-- Febus! auta minua, Febukseni!

Febus ei ollut enää siellä. Hän oli juuri täyttä laukkaa kääntynyt
Rue de la Coutellerien kulman ympäri. Mutta Tristan ei ollut vielä
lähtenyt.

Erakko hyökkäsi kiljahtaen tyttärensä kimppuun. Hän riuhtaisi hänet
rajusti takaisin nurkkaukseen ja iski kyntensä hänen kurkkuunsa.
Tiikeriemokaan ei ole niin tarkka. Mutta se oli myöhäistä. Tristan
oli nähnyt hänet.

-- He! he! huudahti hän nauraen niin, että hänen kaikki hampaansa
näkyivät, jolloin hänen kasvonsa muistuttivat sudenkuonoa, kaksi
hiirtä satimessa!

-- Sitä minä epäilin, sanoi sotilas. Tristan löi häntä olalle sanoen:

-- Sinä olet hyvä kissa! -- Nyt käsiksi, lisäsi hän, -- missä on
Henriet Cousin?

Muuan mies, jolla ei ollut sotilaan pukua eikä ryhtiä, astui esiin
heidän joukostaan. Hänellä oli puoliksi harmaa, puoliksi ruskea puku,
suora, sileä tukka, nahkaiset hihat ja köysikimppu suuressa kourassa.
Tämä mies seurasi aina Tristania, joka seurasi aina Ludvig XI:tä.

-- No toveri, sanoi Tristan l'Hermite, arvelen että noita, jota
etsimme, on tuolla. Sinä menet ottamaan hänet sieltä. Onko sinulla
portaasi täällä?

-- Tuolla on yhdet Maison-aux-Piliers'n vajassa, vastasi mies.
Tuossako asia suoritetaan? kysyi hän osoittaen kivistä hirttolaitetta.

-- Niin.

-- He! he! jatkoi mies nauraen vielä petomaisemmin kuin
poliisipäällikkö, sittenhän ei ole matka pitkä.

-- Kiiruhda! sanoi Tristan. Saat nauraa sitten.

Siitä lähtien kun Tristan oli huomannut tytön, ja kaikki toivo
oli mennyttä, ei erakko ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Hän oli
heittänyt mustalaistyttö raukan puolikuolleena nurkkaan ja asettunut
uudelleen aukkoon kädet nojallaan ikkunanpieltä vasten kuin
kaksi kiinnityskynttä. Tässä asennossa nähtiin hänen pelottomana
tarkastavan koko sotilasjoukkoa katseella joka jälleen oli muuttunut
villiksi ja mielettömäksi. Sinä hetkenä jolloin Henriet Cousin
lähestyi koppia, hän oli niin hirvittävän näköinen, että mies
peräytyi.

-- Herra, sanoi hän kääntyen poliisipäällikön puoleen, kumpi minun on
otettava?

-- Nuori.

-- Sitä parempi. Sillä vanhalla ei näy olevan kaikki oikealla
tolallaan.

-- Pieni tanssijatar raukka, sanoi vanha poliisimies. Henriet Cousin
lähestyi aukkoa. Äidin katse sai hänet painamaan silmänsä alas. Hän
sanoi arasti: -- Rouva...

Erakko keskeytti hänet hiljaisella ja raivoisalla äänellä:

-- Mitä tahdot?

-- En teitä, vaan sen toisen, sanoi Henriet.

-- Kenen toisen?

-- Nuoren.

Erakko ravisti päätään ja huusi:

-- Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään!

-- Onpa! sanoi pyöveli, kyllähän sen tiedätte. Antakaa minun ottaa
nuori. Teille en tee mitään pahaa.

Erakko sanoi omituisen ivallisesti nauraen:

-- Ah! et tee minulle mitään pahaa!

-- Antakaa minulle se toinen, rouva; se on herra poliisipäällikön
tahto.

Erakko toisti mielettömän näköisenä:

-- Ei täällä ole ketään.

-- Sanon, että on! vastasi pyöveli. Kaikki ovat nähneet, että teitä
on kaksi.

-- Katso! sanoi erakko nauraen pilkallisesti. Pistä pääsi aukkoon.

Pyöveli katseli äidin kynsiä eikä uskaltanut.

-- Kiiruhda! huusi Tristan, joka tällä välin oli asettanut väkensä
kehään Rotankolon ympärille ja itse istui hevosen selässä hirsipuun
luona.

Henriet meni poliisipäällikön luo uudelleen. Hän oli asettanut
köysikäärön maahan ja pyöritteli hämillään hattuaan käsissään.

-- Herra, mistä sinne sisälle menisi? kysyi hän.

-- Ovesta.

-- Ei ole ovea. -- Ikkunasta.

-- Se on liian ahdas.

-- Suurenna sitä, sanoi Tristan suuttuneena. Eikö sinulla ole
työaseita?

Äiti katseli loukostaan henkeä pidättäen. Hän ei enää toivonut
mitään, hän ei tiennyt, mitä tahtoi, mutta hän ei tahtonut että hänen
tyttärensä otettaisiin häneltä.

Henriet Cousin meni noutamaan työaselaatikkoaan Maisonaux-Piliers'n
vajasta. Hän otti sieltä myös kaksoisportaat, jotka hän heti
pystytti hirsipuuta vasten. Viisi kuusi poliisimiestä aseistautui
piikkikuokilla ja rautakangeilla, ja Tristan tuli heidän mukanaan
aukolle.

-- Eukko, sanoi poliisipäällikkö ankaralla äänellä, luovuta tyttö
meille hyvällä.

Erakko katseli häntä aivan kuin ei ymmärtäisi mitään.

-- Perhana! jatkoi Tristan, mitä sinulla on sitä vastaan, että tämä
noita hirtetään niinkuin kuningas tahtoo?

Erakko raukka nauroi raivoisaa nauruaan.

-- Mitäkö? Hän on minun tyttäreni.

Äänensävy, jolla hän sanoi tämän, sai itse Henriet Cousinin
vavahtamaan.

-- Olen siitä pahoillani, vastasi poliisipäällikkö. Mutta se on
kuninkaan armollinen tahto.

Erakko nauroi vielä kamalammin ja huusi:

-- Mitä sinun kuninkaasi minulle kuuluu? Sanon sinulle, että hän on
minun tyttäreni!

-- Murtakaa seinä, sanoi Tristan.

Jotta saisi tarpeeksi suuren aukon, tarvitsi vain irrottaa suuri kivi
ikkuna-aukon alta. Kun äiti kuuli rautakankien ja piikkikuokkien
iskeytyvän hänen varustukseensa, hän päästi hirvittävän huudon ja
alkoi sitten tavattoman nopeasti juosta ympäri komeroaan, minkä
petoeläinten tavan hän oli oppinut häkissään. Hän ei sanonut enää
mitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät. Sotilaat tunsivat kauhun
jäätävän sydäntään.

Äkkiä erakko purskahti nauruun, otti kivensä ja heitti sen kaksin
käsin työssä olevia kohden. Mutta hänen kätensä vapisivat ja kivi
sinkosi syrjään osumatta kehenkään ja putosi Tristanin hevosen
jalkoihin. Erakko puri hammasta.

Vaikka aurinko ei ollutkaan vielä noussut, oli jo valoisa, ja
Maison-aux-Piliers'n vanhoihin, rappeutuneisiin savutorviin
heijastui kaunis ruusuhohde. Oli hetki, jolloin suuren kaupungin
aamuvirkuimmat avaavat kattojen luukkuikkunat. Joku työläinen, joku
hedelmäinmyyjä, joka oli matkalla halleihin aaseineen, kulki torin
poikki; he pysähtyivät hetkeksi tuon Rotankolon ympärille kertyneen
sotilasjoukon luo, katselivat sitä ihmeissään ja jatkoivat matkaansa.

Erakko oli mennyt istumaan tyttärensä eteen peittäen hänet
ruumiillaan ja kuunteli tuijottaen lapsiraukkaa, joka liikahtamatta
kuiskaili yhtä ainoata sanaa: Febus! Febus! Sitä mukaa kuin murtajain
työ näytti edistyvän, äiti vetäytyi koneellisesti yhä pitemmälle ja
painoi tyttöä yhä likemmäksi muuria. Äkkiä hän näki kiven liikahtavan
(sillä hän seurasi sitä herkeämättä katseellaan) ja hän kuuli
Tristanin äänen innostavan miehiä. Silloin hän kavahti sen lainauksen
vallasta, jossa hän oli jonkin aikaa ollut, ja huudahti äänellä,
joka milloin kaikui repivänä ja terävänä kuin saha, milloin sammalsi
ikään kuin kaikki kiroukset olisivat ruuhkautuneet hänen huulilleen
purkautuakseen yhtaikaa.

-- Ho! ho! ho! Sehän on kauheata! Te olette rosvoja! Aiotteko
todellakin ottaa minulta tyttäreni? Sanon teille, että hän on
tyttäreni! Oh! te pelkurit! Oh! te pyövelinrengit! te kurjat
murhaajan kätyrit! Apuun! apuun! tuli on irti! Mutta aikovatko ne
todellakin tuolla lailla ottaa minulta lapseni? Mikä on sitten se,
jota he nimittävät Jumalaksi?

Sitten hän kääntyi Tristanin puoleen kuohuen raivosta, silmät
villisti tuijottaen, nelinryömin kuin pantteri ja hiukset pystyssä:

-- Koetapas vain tulla ottamaan minun tytärtäni! Etkö ymmärrä, että
tämä nainen sanoo sinulle, että se on hänen tyttärensä? Tiedätkö,
mitä merkitsee omistaa lapsi? Heh! susi-ilves, etkö ole koskaan
öitsinyt naaraasi kanssa? eikö sinulla ole koskaan ollut pentuja? ja
jos sinulla on niitä, eikö sinussa liiku mitään, kun ne ulvovat?

-- Pudottakaa maahan se kivi, sanoi Tristan, sehän on jo irti.
Rautakanget kohottivat kiven irralleen. Se oli, kuten sanottu, äidin
viimeinen varustus. Hän heittäytyi sen ylle, koetti pidättää sitä,
iski siihen kynsillään, mutta tuo suuri lohkare, jonka kuusi miestä
oli pannut liikkeelle, luisui hänen käsistään ja liukui hiljaa
rautakankeja myöten maahan.

Kun äiti näki sisäänkäytävän auenneen, hän heittäytyi poikittain sen
eteen teljeten aukon ruumiillaan, väännellen käsiään, kolhien päätään
paasiin ja huutaen väsymyksestä niin käheällä äänellä, että se tuskin
kuului:

-- Apuun! tuli on irti! tuli on irti!

-- Ottakaa nyt tyttö, sanoi Tristan järkähtämättömänä. Äiti loi
sotilaisiin niin kauhistuttavan katseen, että he kernaammin
peräytyivät kuin etenivät.

-- No eteenpäin, jatkoi poliisipäällikkö. Sinä, Henriet Cousin!
Kukaan ei liikahtanut.

-- Perhana! Tristan l'Hermite noitui, sotilaat pelkäävät naista!

-- Herra, sanoi Henriet, onko tuo mikään nainen?

-- Hänellä on leijonanharja! sanoi muuan toinen.

-- Eteenpäin! jatkoi poliisipäällikkö, aukko on kyllin suuri. Astukaa
kolme rinnan, niinkuin Pontoisen muurinaukolla. Lopettakaa jo tämä,
piru vieköön! Ensimmäisen, joka peräytyy, lyön kahtia!

Poliisipäällikön ja äidin kahtaalta ahdistaessa sotilaat epäröivät
hetkisen, mutta lähenivät sitten päättävästi Rotankoloa.

Kun erakko näki tämän, hän nousi äkkiä polvilleen, sipaisi hiukset
kasvoiltaan ja antoi sitten laihojen ja naarmuisten käsiensä vaipua
reisiään vasten. Silloin alkoi suuria kyyneleitä valua hänen
silmistään ja virrata hänen poskillaan olevia vakoja myöten aivan
kuin puro uomassaan, jonka se itse on uurtanut. Ja samalla hän alkoi
puhua, mutta rukoilevalla, lempeällä, nöyrällä ja niin liikuttavalla
äänellä, että useampikin vanha poliisimies Tristanin ympärillä pyyhki
silmiään, vaikka he olisivat olleet valmiita syömään ihmisenlihaa.

-- Hyvät herrat poliisit! sana vain! Minun täytyy sanoa teille
jotain. Hän on minun tyttäreni, näettekö, minun rakas pieni tyttöni,
jonka olen kadottanut! Kuulkaa. Se on kokonainen tarina. Katsokaa,
minä tunnen sangen hyvin herrat poliisit He olivat aina hyviä minua
kohtaan siihen aikaan, kun pienet pojat heittelivät minua kivillä
siitä syystä, että vietin huonoa elämää. Nähkääs, te jätätte kyllä
minulle lapseni, kun saatte kuulla! Olen ilotyttö raukka! Mustalaiset
ovat varastaneet hänet minulta. Mutta minä olen säilyttänyt hänen
pikku kenkäänsä viisitoista vuotta. Katsokaa, se on tässä! Hänellä
oli näin pieni jalka. Reimsissä! Laululintunen! Folle-Peine-kadun
varrella! Te olette ehkä joskus kuulleet hänestä. Se olin minä.
Nuoruudessanne, silloin, se oli kaunista aikaa. Vietettiin hauskoja
neljännestunteja. Säälittehän minua, eikö niin, hyvät herrat?
Mustalaiset varastivat hänet minulta, he ovat piilottaneet häntä
minulta viisitoista vuotta. Luulin hänen kuolleen. Ajatelkaa, hyvät
ystävät, minä luulin hänen kuolleen. Olen viettänyt viisitoista
vuotta täällä, tässä kellarissa, ilman tulta talvisin. Se on kovaa,
se. Rakas pikku kenkä raukka! Olen valittanut niin, että hyvä Jumala
on kuullut minua. Tänä yönä antoi hän minulle tyttäreni takaisin.
Se on hyvän Jumalan ihme. Hän ei ollutkaan kuollut. Te ette ota
häntä minulta, olen varma siitä. Jos se olisin minä, en puhuisi
mitään, mutta hän, kuusitoistavuotias lapsi! antakaa hänen vielä
nähdä aurinkoa! -- Mitä hän on teille tehnyt? ei mitään. Enkä minä
liioin. Jospa olisitte tienneet, ettei minulla ole muuta kuin hän,
että minä olen vanha, että se on Pyhän Neitsyen minulle lähettämä
siunaus. Ja tehän olette kaikki niin hyviä! Tehän ette tienneet,
että hän oli minun tyttäreni. Nyt sen tiedätte. Oh! miten minä häntä
rakastan! Korkea herra poliisipäällikkö, antaisin mieluummin lävistää
sydämeni kuin raapaistavan naarmuakaan hänen sormeensa! Te näytätte
hyväntahtoiselta herralta! Se, mitä nyt olen sanonut, selittää teille
asian, eikö totta? Oh! jos teillä on ollut äiti, korkea-arvoisa
herra! antakaa minun pitää lapseni, tehän olette päällikkö!
Ajatelkaa, että rukoilen teitä polvillani, niinkuin rukoillaan
Ristiinnaulitun kuvaa! En pyydä mitään itselleni, olen Reimsistä,
hyvät herrat, minulla on enoni Mahlet Pradonin maatilkku. En ole
mikään kerjäläinen. En tahdo mitään, mutta tahdon pitää lapseni!
Oh! tahdon säilyttää lapseni. Hyvä Jumala, joka on meidän herramme,
ei ole antanut häntä minulle takaisin suotta! Kuningas! sanotte
kuningas! Eihän hänelle tuota suurtakaan huvia se, että minun pikku
tyttöni tapetaan! Ja kuningashan on hyvä! Hän on minun tyttäreni! hän
on minun tyttäreni! hän ei ole kuninkaan! hän ei ole teidän! Tahdon
mennä pois, me tahdomme mennä pois! Annetaanhan kahden naisen, joista
toinen on äiti, toinen tytär, rauhassa lähteä! Antakaa meidän mennä!
Me olemme Reimsistä. Oh! te olette niin hyviä, herrat poliisit. Minä
pidän teistä kaikista. Te ette ota minulta rakasta pienokaistani,
sehän on mahdotonta! Eikö niin, se on aivan mahdotonta? Lapseni!
lapseni!

Emme koetakaan kuvailla hänen eleitään, hänen äänensävyään,
kyyneleitä, joita hän puhuessaan joi, käsiä, joita hän milloin risti,
milloin väänteli, hänen liikuttavaa hymyään, hänen kyyneleistä
katsettaan, hänen vaikerointiaan ja huokailuaan, hänen surkeita
ja järkyttäviä huutojaan, joita hän sekoitti näihin hillittömiin,
mielettömiin ja hajanaisiin sanoihin Kun hän lopetti, Tristan
l'Hermite rypisti silmäkulmiaan, mutta peittääkseen vain kyyneltä,
joka kihosi hänen tiikerinsilmiinsä. Hän voitti kuitenkin tämän
heikkouden ja sanoi jurosti:

-- Se on kuninkaan tahto.

Sitten hän kumartui kuiskaamaan Henriet Cousinin korvaan:

-- Tehkää pian loppu tästä! -- Tuo pelätty poliisipäällikkö tunsi
ehkä hänkin rohkeutensa pettävän.

Pyöveli ja poliisit tunkeutuivat komeroon. Äiti ei tehnyt lainkaan
vastarintaa, hän vain laahautui tyttärensä luo ja heittäytyi suin
päin hänen ylleen. Mustalaistyttö näki sotilaitten lähestyvän.
Kuolemankauhu elvytti hänet jälleen.

-- Äitini! hän huusi kuvaamattoman hädän vallassa, äitini! he
tulevat! puolusta minua.

-- Kyllä rakkaani, minä puolustan sinua! vastasi äiti sammuvalla
äänellä, ja sulkien hänet lujasti syliinsä hän peitti hänet
suudelmilla. Maaten siten maassa toisiaan syleillen olivat äiti ja
tytär sääliä herättävä näky.

Henriet Cousin tarttui tyttöä kainaloista. Kun tyttö tunsi hänen
käsiensä kosketuksen, hän äännähti. Ooh! ja menetti tajuntansa.
Pyöveli, jonka silmistä putoili suuria kyyneleitä hänen ylleen, aikoi
nostaa hänet käsivarsilleen. Hän koetti irrottaa häntä äidistä, joka
oli niin sanoakseni solminut kätensä tyttärensä vyötäisten ympäri,
mutta hän oli niin lujasti takertunut tyttäreensä kiinni, että heitä
oli mahdoton erottaa. Henriet Cousin veti tytön ulos komerosta ja
äidin hänen mukanaan. Äidinkin silmät olivat kiinni.

Aurinko nousi samassa, ja torilla oli jo melko paljon väkeä, joka
etäältä katseli, miten jotakin laahattiin pitkin toria hirsipuuta
kohti. Poliisipäällikkö Tristanin tapana mestauksissa ei ollut laskea
uteliaita lähelle.

Ikkunoissa ei ollut ketään. Ainoastaan kaukana Notre-Damen Grèven
puoleisen tornin huipulla näkyi kirkasta aamutaivasta vasten
kaksi tummaa olentoa, jotka näyttivät katselevan. Henriet Cousin
seisahtui taakkoineen kohtalokkaiden portaitten juurelle ja asetti
niin liikutettuna, että tuskin saattoi henkeä vetää, nuoran tytön
kauniiseen kaulaan. Tuo onneton lapsi tunsi hamppuköyden kauhean
kosketuksen. Hän avasi silmänsä ja näki hirsipuun laihan käsivarren
ojentuvan yllään. Silloin hän koetti riuhtoa itseään irti ja huusi
kovalla ja sydäntäsärkevällä äänellä: -- Ei! ei! en tahdo!

Äiti, jonka pää oli takertunut ja peittynyt tyttären vaatteisiin, ei
sanonut sanaakaan; nähtiin vain hänen koko ruumiinsa vavahtelevan ja
hänen kuultiin yhä kiihkeämmin suutelevan lastaan. Pyöveli käytti
tätä tilaisuutta hyväkseen irrottaakseen äkkinäisellä tempaisulla
erakon kädet, jotka tämä oli kietonut tuomitun ympärille. Joko
väsymyksestä tai toivottomuudesta erakko salli sen tapahtua. Silloin
pyöveli nosti tytön olkapäälleen, jossa tuo suloinen olento riippui
somasti taittuneena hänen suuren päänsä vieressä. Sitten hän astui
portaille.

Samassa maahan vaipunut äiti avasi yhtäkkiä silmänsä. Ääntäkään
päästämättä hän nousi pystyyn kauhean näköisenä ja hyökkäsi sitten
pyövelin käteen kiinni kuin peto saaliinsa kimppuun ja puri sitä.
Tämä tapahtui salaman nopeudella. Pyöveli ulvahti tuskasta. Juostiin
hätään. Suurella vaivalla saatiin hänen vertavuotava kätensä
irrotetuksi äidin hampaista. Äiti ei päästänyt ääntäkään. Häntä
tyrkättiin raa'asti ja hänen päänsä nähtiin kolahtavan kiveystä
vasten. Hänet nostettiin pystyyn, mutta hän vaipui takaisin maahan.
Hän oli kuollut.

Pyöveli, joka ei ollut hellittänyt tyttöä käsistään, ryhtyi nousemaan
portaita ylös.




II. "La creatura hella blanco vestita"

    [Kaunis valkopukuinen olento.]

                     (_Dante_)


Kun Quasimodo huomasi, että kammio oli tyhjä, ettei mustalaistyttö
enää ollut siellä, että hänet oli viety pois sillä aikaa, kun hän
puolusti häntä, hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja polki jalkaa
hämmästyksestä ja tuskasta. Sen jälkeen hän alkoi juosta ympäri
kirkkoa etsien mustalaistyttöään, kajauttaen omituisia ulvahduksia
joka muurinnurkkauksessa ja siroitellen punaisia hiuksiaan
kaikkialle. Juuri tällöin tunkeutuivat voittoisat kuninkaalliset
jousimiehet Notre-Dameen etsien hekin mustalaistyttöä. Quasimodo
auttoi heitä siinä, aavistamatta lainkaan, kuuro raukka, heidän
turmiollisia aikeitaan. Hän luuli kulkureita mustalaistytön
vihollisiksi. Hän johti itse Tristan l'Hermiten kaikkiin mahdollisiin
piilopaikkoihin, avasi hänelle salaovet ja alttarien ja sakaristojen
takaiset komerot. Jos tuo onneton tyttö olisi ollut vielä siellä,
olisi Quasimodo luovuttanut hänet. Kun Tristan, joka ei hevillä
luopunut tehtävistä, oli turhaan etsintään väsyneenä jättänyt sen,
jatkoi Quasimodo yksin etsiskelyjään. Kymmenet kerrat hän tutki
kirkon kauttaaltaan, päästä päähän, laidasta laitaan, ylhäältä alas,
nousten ja laskeutuen, juosten, kutsuen, huutaen, nuuskien, urkkien,
tutkien, pistäen päänsä joka koloon, työntäen soihdun joka holvin
alle, epätoivoisena, hulluna. Koiras, joka on kadottanut naaraansa,
ei karju niin, eikä ole niin villin näköinen. Kun hän vihdoin oli
varma, täysin varma siitä, ettei tyttö enää ollut kirkossa, että
hänet oli ryöstetty, hän nousi hitaasti ylös torninportaita, noita
portaita, joita hän oli rientänyt niin innoissaan ja voitonriemuisena
ylös sinä päivänä, jona hän oli pelastanut tytön. Hän kulki
nyt samoja teitä pää painuksissa, äänetönnä, kyyneleettömänä,
miltei hengähtämättä. Kirkko oli jälleen autio ja yhtä hiljainen
kuin ennenkin. Jousimiehet olivat lähteneet sieltä jatkaakseen
noidan etsiskelyä Citéssä. Quasimodo yksinään oli jäänyt tuohon
suunnattomaan Notre-Dameen, joka vielä hetkistä aikaisemmin oli
ollut niin melskeisesti piiritettynä, ja hän oli nyt matkalla
kammioon, jossa mustalaistyttö oli nukkunut niin monta viikkoa hänen
vartioimanaan. Taipaleella pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä
tapaisi hänet siellä. Kun hän kääntyessään sen pylvästen kulmauksen
ympäri, joka johtaa pohjoisen sivulaivan katolle, näki tuon pienen
kammion pienine ikkunoineen ja pienine ovineen kätkössä suuren
tukikaaren alla kuin linnunpesän oksan alla, hänen rohkeutensa
petti, mies raukan, ja hän nojasi pylvääseen, ettei kaatuisi. Hän
kuvitteli, että tyttö oli ehkä palannut sinne takaisin, että joku
hyvä haltija oli varmaankin tuonut hänet takaisin, että tämä kammio
oli niin rauhallinen, turvallinen ja soma, ettei tyttö hennoisi olla
palaamatta sinne, eikä hän uskaltanut ottaa enää askeltakaan, ettei
särkisi kuvitelmaansa.

-- Niin, hän sanoi itsekseen, hän ehkä nukkuu tai rukoilee. Ei
häiritä häntä.

Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa, lähestyi varpaillaan kammiota,
katsoi sinne ja astui sisään. Tyhjä! kammio oli yhä tyhjä! Tuo
onneton kuuro kierteli sitä hitain askelin, kohotti vuodetta ja
katsoi sen alle, ikään kuin tyttö olisi voinut olla kätkössä patjan
ja lattian välissä, sitten hän ravisti päätään typertyneen näköisenä.
Äkkiä hän murskasi soihtunsa lattiaa vasten ja sanaakaan sanomatta,
huokaustakaan päästämättä syöksyi täyttä vauhtia seinää vasten ja
vaipui tajuttomana maahan.

Tajuihinsa palattuaan hän heittäytyi vuoteelle, kieritteli
itseään siinä, suuteli hullun kiihkon vallassa vielä haaleata
paikkaa, missä tyttö oli maannut, ja lepäsi siinä jonkin hetken
liikahtamattomana aivan kuin henkiheittona, sitten hän nousi hikeä
valuen, läähättäen ja mielettömänä ja alkoi takoa päätään seiniin
hirvittävän säännöllisesti kuin kellojensa kieliä kellonlaitoihin
ja sen näköisenä, kuin olisi päättänyt murskata sen. Vihdoin hän
vaipui uudelleen menehtyneenä maahan; hän laahautui polvillaan
ulos kammiosta ja kyyristyi oven eteen typertyneen näköisenä.
Hän istui siinä toista tuntia liikahtamatta tuijottaen autiota
kammiota synkempänä ja miettiväisempänä kuin äiti, joka istuu tyhjän
kehdon ja täyden ruumisarkun välissä. Hän ei sanonut sanaakaan.
Pitkien väliaikojen päästä vavahdutti vain nyyhkytys rajusti hänen
ruumistaan, mutta kyyneleetön nyyhkytys, kuin kesäiset kalevantulet,
jotka eivät jyrähtele.

Mietiskellessään lohduttomissa unelmissaan, kuka mahtoi olla
mustalaistytön yllättävä ryöstäjä, hän tuli ajatelleeksi
arkkidiakonia. Hän muisti, että dom Claude oli ainoa, jolla oli
avain niihin portaisiin, jotka johtivat kammioon, hän muisti nuo
öiset yritykset mustalaistyttöä vastaan, joista hän, Quasimodo,
oli ollut ensimmäisessä avullisena ja joista hän oli toisen
ehkäissyt. Hän muisti lukemattomat pikku seikat eikä epäillyt, että
arkkidiakoni oli ottanut häneltä mustalaistytön. Niin suuri oli
kuitenkin hänen kunnioituksensa pappia kohtaan, niin syvällä olivat
kiitollisuuden, kiintymyksen ja rakkauden juuret hänen sydämessään
tätä miestä kohtaan, että ne tänäkin hetkenä saattoivat vastustaa
mustasukkaisuuden ja epätoivon purkausta.

Hänestä oli ilmeistä, että arkkidiakoni oli tehnyt sen, mutta se
verinen, murhaava viha, jota hän olisi tuntenut kaikkia muita
kohtaan, muuttui heti tuon kuuroraukan sydämessä kahta katkerammaksi
tuskaksi, kun oli kysymyksessä Claude Frollo.

Ajatellessaan siten parhaillaan pappia aamunsarastuksen ensi
säteiden valaistessa tukipylväitä, Quasimodo näki Notre-Damen
ylimmässä kerroksessa absiidin ympäri kääntyvän uloimman kaiteen
mutkassa henkilön, joka lähestyi häntä. Kellonsoittaja tunsi hänet.
Arkkidiakoni sieltä tuli. Claude asteli raskain, hitain askelin.
Hän ei katsellut eteensä kulkiessaan, hän asteli pohjoista tornia
kohden, mutta hänen kasvonsa olivat suuntautuneina sivulle Seinen
oikeanpuoleista rantaa kohden, ja hän kurkotti kaulaansa aivan kuin
olisi nähnyt jotakin kattojen takaa. Huuhkajalla on usein tuollainen
vino asento. Se lentää yhtäälle ja katselee toisaalle. -- Pappi kulki
tällä tavalla Quasimodon ohitse huomaamatta häntä.

Kuuro, jonka tämä äkillinen ilmestys oli kivettänyt, näki hänen
astuvan sisälle pohjoisen tornin portaisiin johtavasta ovesta. Lukija
tietää, että tästä tornista näkyy Kaupungintalo. Quasimodo nousi ja
seurasi arkkidiakonia.

Quasimodo astui tornin portaille noustakseen ylös tietämättä, minkä
vuoksi pappi niitä nousi. Muuten tuo kellonsoittaja raukka ei
oikein tiennyt, mitä tekisi, mitä sanoisi, mitä tahtoisi. Raivo ja
pelko raatelivat hänen sydäntään. Arkkidiakoni ja mustalaistyttö
taistelivat hänen sielustaan.

Saavuttuaan tornin huipulle hän katseli tarkasti, missä pappi oli,
ennen kuin astui portaitten varjosta katolle. Pappi oli häneen selin.
Kellotornin kattopengermää ympäröi pilarikaide. Pappi, jonka katse
oli suunnattuna kaupunkiin päin, nojasi rintaansa Notre-Damen sillan
puoleiseen kaiteeseen.

Quasimodo hiipi hiljaa kuin susi hänen taakseen nähdäkseen, mitä
hän katseli. Papin huomio oli niin kiintynyt katseluun, ettei hän
lainkaan kuullut kuuron askeleita takanaan.

Pariisi, ja varsinkin senaikuinen Pariisi tarjosi komean ja
ihastuttavan näyn kesäisen päivänkoiton raikkaassa valaistuksessa
Notre-Damen tornien huipulta. Oli heinäkuu. Taivas oli kirkas. Siellä
täällä oli sammumassa jokin viivästynyt tähti, mutta idässä päin
näkyi kirkkaimmalla kohdalla taivasta vielä sangen loistava tähti.
Aurinko oli juuri nousemassa. Pariisi alkoi elää. Tuo hyvin valkea ja
puhdas valaistus sai kaikki itään päin olevat talonsivut kuvastumaan
silmään selvästi ja teräväpiirteisesti. Jättiläismäisten kellotornien
varjo ulottui katolta katolle suuren kaupungin toisesta laidasta
toiseen saakka. Muutamista kortteleista kuului jo puhelua ja melua.
Tuolla löi kello, täältä kuului vasaran kalkutusta, tuolta rattaitten
kolinaa katukiviä vasten. Sieltä täältä kohosi tuosta kattolakeudesta
jo ikään kuin suunnattoman tulikivilouhoksen halkeamista
savupatsaita. Virta, jonka vesi taittuu monien siltojen holvikaaria
ja saarien kärkiä vasten, välkkyili hopeauomana. Kaupungin
ympäristössä vallien ulkopuolella häipyi näköala suureen, höytyiseen
usvakehään, jonka lävitse epäselvästi erotti lakeuden epämääräisen
viivan ja kumpujen sirot kohoutumat. Kaikenlaista epäselvää hälinää
alkoi kuulua tuosta puolittain heränneestä kaupungista. Itää kohden
ajeli tuuli vaaleita, pumpulimaisia pilvenhattaroita, jotka se oli
siepannut kukkulain usvavilloista.

Tuomiokirkon edustalla seisoi muutamia naisia maitokannut käsissä
osoitellen ihmeissään toisilleen Notre-Damen pääportaalin särjettyjä
ovia ja kahta jähmettynyttä lyijypuroa hiekkakivilaattojen raoissa.
Yöllisestä mellakasta ei ollutkaan enää muita jälkiä nähtävissä.
Rovio, jonka Quasimodo oli sytyttänyt tornien väliin, oli sammunut.
Tristan oli jo raivannut torin ja antanut heittää ruumiit Seineen.
Ludvig XI:n tapaiset kuninkaat huuhtovat kiireesti katukiveyksen
verilöylyn jäljiltä.

Tornin kaiteen ulkopuolella aivan sen kohdan alla, johon pappi oli
pysähtynyt, oli tuollainen merkilliseksi kuvioksi veistetty kivinen
vesitorvi, jollaisia ulkonee niin runsaasti goottilaisten rakennusten
räystäiltä. Vesitorven halkeamassa kasvoi kaksi sievää, kukkivaa
leukoijaa, jotka tuulen huojuttelemina ikään kuin elävät olennot
nyökkäilivät toisilleen veikeitä tervehdyksiä. Tornin yläpuolelta
taivaan korkeudesta kuului lintujen liverrystä.

Mutta pappi ei kuunnellut eikä katsellut mitään sellaisia. Hän
oli niitä ihmisiä, jotka eivät näe aamua, lintuja eikä kukkia.
Koko tuossa suunnattomassa näköalassa, joka käsitti niin paljon
katseltavaa, hänen huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen.

Quasimodo paloi halusta kysyä häneltä, mitä hän oli tehnyt
mustalaistytölle. Mutta arkkidiakoni ei tällä hetkellä näyttänyt
lainkaan olevan tässä maailmassa. Hän eli ilmeisesti tuollaista
valtavaa elämänhetkeä, jolloin ei huomaisi edes maan repeämistä.
Hän seisoi liikkumattomana ja äänetönnä, katse kiintyneenä
tuijottamaan johonkin määrättyyn kohtaan; ja tuossa äänettömyydessä
ja liikkumattomuudessa oli jotakin niin pelottavaa, että villiä
kellonsoittajaa pöyristytti, eikä hän uskaltanut sitä häiritä. Sen
tähden hän tyytyi seuraamaan arkkidiakonin katseen suuntaa, sillä
olihan sekin eräänlainen tapa kysyä, ja niin tuon onnettoman kuuron
katse osui Grève-torille.

Hän näki, mitä pappi katseli. Vakinaisen hirsipuun ääreen oli
pystytetty tikkaat. Torilla oli jonkin verran väkeä ja paljon
sotilaita. Muuan mies laahasi pitkin toria jotakin valkoista, josta
riippui jotakin mustaa. Tämä mies pysähtyi hirsipuun juurelle.

Siellä tapahtui jotakin, jota Quasimodo ei selvästi voinut erottaa.
Ei siksi, ettei hänen ainoan silmänsä näkökyky olisi ollut ennallaan,
vaan siksi, että sotilasjoukko esti häntä erottamasta kaikkea. Tällä
hetkellä muuten aurinko nousi näkyviin, ja taivaanrannan yli tulvahti
sellainen valovirta, että näytti siltä, kuin Pariisin kaikki huiput,
tornit, savutorvet ja talonpäädyt olisivat yhtaikaa syttyneet tuleen.

Tällä välin mies alkoi nousta tikkaita ylös. Tällöin Quasimodo näki
hänet jälleen selvästi. Hän kantoi olkapäällään naista, nuorta
valkopukuista tyttöä, ja tytöllä oli köydensilmukka kaulassa.
Quasimodo tunsi hänet. Se oli mustalaistyttö.

Mies oli päässyt portaitten yläpäähän. Siellä hän asetti
köydensilmukan kuntoon. Tällöin pappi laskeutui polvilleen kaiteen
pilarien väliin paremmin nähdäkseen.

Yhtäkkiä mies potkaisi jalallaan voimakkaasti portaat syrjään, ja
Quasimodo, joka henkeä pidättäen katseli, näki tuon onnettoman lapsen
heilahtelevan köyden silmukassa parin sylen korkeudella maasta ja
miehen istuvan kyyristyneenä hänen olkapäillään. Köysi pyörähti
usean kerran ympäri, ja Quasimodo näki kamalien kouristuksien
nytkäyttelevän mustalaistytön ruumista. Pappi puolestaan katseli
kaula kurkollaan ja silmät pullistuneina tätä kauheaa ryhmää, miestä
ja tyttöä, hämähäkkiä ja kärpästä.

Kauhunäyn kohokohdassa papin lyijynharmaille kasvoille levisi
saatanallinen nauru, nauru, johon voi purskahtaa vain olento, joka
ei enää ole ihminen. Quasimodo ei kuullut tätä naurua, mutta näki
sen. Kellonsoittaja vetäytyi jonkin askeleen päähän arkkidiakonin
taakse ja syöksähti yhtäkkiä raivokkaana hänen kimppuunsa survaisten
hänet takaapäin suurilla nyrkeillään alas syvyyteen, johon dom Claude
kurkotteli.

Pappi huudahti: -- Kirous! ja putosi.

Vesitorvi, joka oli hänen allaan, pidätti häntä putoamasta. Hän
tarrautui siihen kiinni epätoivon vimmalla. Samalla kun hän avasi
suunsa huutaakseen uudelleen, hän näki päänsä yllä Quasimodon
kauhistuttavat ja kostonhimoiset kasvot, ja hän vaikeni.

Hänen allaan oli huimaava syvyys. Enemmän kuin kahdensadan jalan
putous ja katukiveys. Tuossa kauheassa asemassa arkkidiakoni ei enää
sanonut sanaakaan, ei päästänyt huokaustakaan. Hän vain vääntelehti
ja teki tavattomia ponnistuksia kavutakseen vesitorven päälle. Mutta
hänen kätensä eivät saaneet tukevaa otetta graniitista, ja hänen
jalkansa raapivat mustunutta seinää saamatta minkäänlaista tukea. Ne,
jotka ovat olleet Notre-Damen tornien huipulla, tietävät, että seinän
yläreuna muodostaa ulkoneman aivan kaiteen alla. Tätä sisäänpäin
vinoa pintaa vasten ponnisti onneton arkkidiakoni turhaan voimiaan.
Hän ei ollut tekemisissä kohtisuoran, vaan hänen altaan pakenevan
seinän kanssa.

Quasimodon ei olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä vetääkseen
hänet ylös syvyydestä, mutta hän ei edes katsellut häntä. Hän katseli
Grève-torille. Hän katseli hirsipuuta. Hän katseli mustalaistyttöä.
Kuuro nojasi kaidetta vasten samalla kohdalla, jossa arkkidiakoni oli
ollut hetkistä aikaisemmin. Hän seisoi siinä silmät hellittämättä
kiinnittyneinä siihen ainoaan olentoon, joka tänä hetkenä oli koko
hänen maailmansa, seisoi kuin ukkosen lyömänä, liikkumattomana ja
äänetönnä, ja pitkä kyynelvirta valui hiljaa tuosta silmästä, joka
siihen saakka oli vuodattanut yhden ainoan kyyneleen.

Tällä välin arkkidiakoni läähätti. Hänen kaljulta otsaltaan valui
virtanaan hikeä, hänen kyntensä raapiutuivat verille kivessä, hänen
polvensa kaivautuivat nahattomiksi kiviseinää vasten. Hän kuuli
vesikouruun tarttuneen kauhtanansa repeävän joka ponnistuksesta,
minkä hän teki. Ja kaiken onnettomuuden lisäksi vesitorven jatkona
oli lyijyinen johto, joka taipui hänen ruumiinsa painosta.
Arkkidiakoni tunsi tämän johtotorven vähitellen vääntyvän. Tuo kurja
ajatteli, että kun hänen kätensä käyvät voimattomiksi uupumuksesta,
kun hänen kauhtanansa halkeaa, kun tämä lyijytorvi taittuu, hän
putoaa, ja kauhu jähmetti hänen sydämensä. Toisinaan hän tuijotti
noin kymmenen jalkaa alempana olevaa, kivikuvioitten muodostamaa
pengermän tapaista, ja hän rukoili taivasta sydämensä pohjasta
sielunsa ahdistuksessa, että hänen suotaisiin päättää päivänsä tällä
kahden neliöjalan suuruisella ulkonemalla, kestäisipä se vaikka sata
vuotta. Kerran hän katsahti alas torille syvyyteen. Kohottaessaan
jälleen päänsä hän sulki silmänsä, ja hänen hiuksensa törröttivät
pystyssä.

Näiden kahden miehen äänettömyys oli hirvittävää. Samalla kuin
arkkidiakoni jonkin jalan päässä kamppaili kauhean kuoleman kanssa,
Quasimodo itki ja katseli Grève-torille.

Kun arkkidiakoni huomasi, että kaikki hänen rynnistelynsä vain
heikonsivat sitä vaivaista tukea, mikä hänellä vielä oli, hän päätti
pysytellä aivan hiljaa. Hän riippui siinä syleillen vesitorvea,
tuskin hengittäen, hievahtamatta, ilman pienintäkään muuta
liikahdusta kuin tuo koneellinen vatsan kouristus, jonka tuntee, kun
unessa luulee putoavansa. Hänen tuijottavat silmänsä olivat auki
valjun ja hämmästyneen näköisinä. Vähitellen hänen otteensa kuitenkin
herpaantui, hänen sormensa luisuivat vesitorvesta, hän tunsi yhä
enemmän käsivarsiensa heikontuvan ja ruumiinsa painavan. Lyijytorvi,
joka häntä kannatti, taipui joka hetki yhä alemmas syvyyttä kohden.
Hän näki allaan Saint-Jean-le-Rondin katon pienenä kuin kahtia
taitettu kortti. Hän katseli tornin välinpitämättömiä veistokuvia,
jotka hänen laillaan riippuivat syvyyden yläpuolella, mutta ilman
pelkoa omasta puolestaan tai sääliä häntä kohtaan. Hänen ympärillään
oli kaikki kiveä: hänen silmäinsä edessä ammottavat hirviöt, syvällä
hänen allaan torilla katukiveys, hänen päänsä yllä itkevä Quasimodo.

Tuomiokirkon edustalla seisoskeli jokunen ryhmä uteliaita, jotka
rauhallisesti koettivat arvailla, kuka mahtoi olla tuo hullu, joka
huvitteli niin omituisella tavalla. Pappi kuuli heidän sanansa, sillä
heidän äänensä kuului hänen korviinsa selvästi ja kimeästi:

-- Mutta hänhän taittaa niskansa! Quasimodo itki.

Vihdoin arkkidiakoni raivosta ja kauhistuksesta kuohuen käsitti,
että kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia. Hän keräsi kuitenkin
kaikki jäljellä olevat voimansa viimeiseen ponnistukseen. Hän
kouristi itsensä torvea vasten, työnsi polvillaan muuria, iski
sormensa kivessä olevaan halkeamaan ja hänen onnistui kavuta ehkä
jalan verran; mutta tämä äkillinen rynnistys sai lyijytorven, johon
hän nojasi, äkkiä vääntymään. Samalla halkesi kauhtanakin. Tuntien
tällöin kaiken pettävän allaan ja pidellen ainoastaan kangistuneilla
ja uupuneilla käsillään kiinni jostakin tuo onneton sulki silmänsä ja
hellitti otteensa vesitorvesta. Hän putosi.

Quasimodo näki hänen putoavan.

Niin korkealta putoaa harvoin pystysuoraan alas. Arkkidiakoni syöksyi
aluksi pää edellä ja kädet levällään, sitten hän pyörähti usean
kerran ympäri. Tuuli työnsi hänet erään talon kattoa vastaan, jolloin
hänen murskautumisensa alkoi. Hän ei kuitenkaan ollut vielä kuollut
sinne ehtiessään. Kellonsoittaja näki hänen koettavan tarttua kiinni
kattoon kynsillään, mutta se oli liian luisu, eikä hänellä ollut enää
voimia. Hän liukui nopeasti alas kuin irtautunut kattotiili ja putosi
katukiveykselle. Siellä hän ei enää hievahtanutkaan.

Silloin Quasimodo kohotti katseensa mustalaistyttöä kohden, jonka
valkopukuisen ruumiin hän näki riippuvan kaukana hirsipuussa ja
vavahtelevan kuolinkamppailun viimeisissä kouristuksissa, sitten
hän laski sen alas tornin juurella viruvaan arkkidiakoniin, jonka
ruumiilla ei ollut enää ihmisruumiin muotoja, ja virkkoi nyyhkytyksen
paisuttaessa hänen rujoa rintaansa:

-- Voi! kaikki, mitä olen rakastanut!




III. Febuksen avioliitto


Kun piispan tuomioistuimen oikeudenpalvelijat saman päivän
iltapuolella tulivat noutamaan arkkidiakonin ruhjoutunutta ruumista
tuomiokirkon edustalta, Quasimodo oli kadonnut Notre-Damesta.

Tästä tapauksesta liikkui kaikenlaisia huhuja. Ei epäilty lainkaan,
että oli tullut päivä, jolloin heidän sopimuksensa mukaan Quasimodo,
toisin sanoen paholainen, veisi mukanaan Claude Frollon, noidan.
Otaksuttiin, että hän oli särkenyt ruumiin ottaessaan sielun, aivan
kuin apina rikkoo pähkinänkuoren syödäkseen sydämen.

Sen vuoksi ei arkkidiakonia haudattu siunattuun maahan Ludvig XI
kuoli seuraavana vuonna, elokuussa 1483. Mitä Pierre Gringoireen
tulee, hänen onnistui pelastaa vuohi, ja hän saavutti menestystä
tragedian alalla. Maisteltuaan tähdistäennustamista, filosofiaa,
rakennustaidetta, hermetiikkaa, kaikkia hullutuksia, hän näyttää
palanneen tragediaan, hulluimpaan kaikista. Hän nimitti sitä
_traagilliseksi lopuksi_. Mitä hänen draamallisiin voittoihinsa
tulee, oli valtion menojen laskuissa vuonna 1483 luettavana seuraava
pätkä: "Jehan Marchand'illo ja Pierre Gringoirelle, kirvesmiehelle
ja kynäilijälle, jotka ovat valmistaneet ja kyhänneet sen mysteerin,
joka esitettiin Pariisin Châtelet'ssa herra legaatin saapuessa,
hankkineet henkilöt ja järjestäneet sellaiset puvut, kuin mainittu
mysteeri vaati, ja samaten laittaneet lavat, jotka sitä varten olivat
tarpeelliset, sata livreä."

Febus de Châteaupers'kin sai traagillisen lopun: hän meni naimisiin.




IV. Quasimodon avioliitto


Sanoimme äsken, että Quasimodo oli kadonnut Notre-Damesta
mustalaistytön ja arkkidiakonin kuolinpäivänä. Häntä ei enää sen
jälkeen nähty eikä tiedetty, minne hän oli joutunut.

Esmeraldan hirttämispäivän jälkeisenä yönä pyövelinrengit olivat
ottaneet hänen ruumiinsa alas hirsipuusta ja vieneet sen, kuten
tapana oli, Montfauconin kellariin.

Montfaucon oli, kuten Sauval sanoo, "kuningaskunnan vanhin ja
komein hirsipuu". Templen ja Saint-Martinin esikaupunkien välissä,
noin sadankuudenkymmenen sylen päässä Pariisin muurista, jonkin
jousenkantaman päässä Courtillesta, näkyi peninkulman päähän joka
taholle omituinen rakennus, joka suuresti muistutti kelttiläistä
kiviaitausta ja jossa myös uhrattiin ihmisiä.

Kuviteltakoon kipsimäen laella suurta, suunnikkaanmuotoista,
viisitoista jalkaa korkeata, kolmekymmentä jalkaa leveätä ja
neljäkymmentä jalkaa pitkää muurinelikulmiota, jossa on ovi,
ulkopuolinen porrastie ja tasainen katto; tällä katolla kuusitoista
suunnatonta kolmekymmentä jalkaa korkeata, siloittamattomasta kivestä
pystytettyä pylvästä, jotka on asetettu riviin niitä kannattavan
nelikulmion kolmelle sivulle ja joiden yläpäät on yhdistetty
toisiinsa jykevillä hirsillä, joista riippuu ketjuja siellä täällä;
kaikissa näissä ketjuissa luurankoja; alhaalla tasangolla kiviristi
ja kaksi toisarvoista hirsipuuta, jotka näyttävät työntävän vesaa
päähirsipuun ympärillä; ja taivaalla kaiken tämän yläpuolella
loppumaton parvi korppeja. Siinä Montfaucon.

Viidennentoista vuosisadan lopulla tuo kaamea hirsipuu, joka
oli peräisin vuodelta 1328, oli jo sangen rappeutunut. Hirret
olivat madonsyömät, ketjut ruostuneet, pylväät homeesta vihreät.
Alustan kivilohkareet olivat halkeilleet liitoksistaan ja ruohoa
kasvoi tuolla kattopengermällä, johon ei ihmisjalka astunut. Tämä
muistomerkki oli taivasta vasten kaamea näky, varsinkin öisin,
jolloin kuu valaisi noita vaaleita pääkalloja, tai kun yötuuli
heilutteli ja kalisteli ketjuja ja luurankoja pimeässä. Tämän
hirttopaikan läheisyys loi koko tienooseen synkän leiman.

Tämän hirvittävän rakennuksen kivinen alusta oli ontto. Se oli
muodostettu suureksi kellariksi, jonka sulki vanha, rikkinäinen
rautaveräjä ja jonne heitettiin paitsi niitä ihmisruumiin jätteitä,
joita irtautui Montfauconin ketjuista, myös kaikissa Pariisin
vakinaisissa hirsipuissa teloitettujen onnettomain ruumiit. Tähän
syvään luuhuoneeseen, jossa niin monta inhimillistä tomumajaa ja
niin paljon rikoksia on yhdessä mädäntynyt, ovat myös monet maailman
mahtavat ja monet viattomat saaneet toinen toisensa jälkeen tallettaa
luunsa, aina Enguerrand de Marignista, joka uudisti Montfauconin ja
joka oli rehellinen mies, amiraali de Coligniin saakka, joka oli
viimeinen ja joka myös oli rehellinen mies.

Mitä Quasimodon salaperäiseen katoamiseen tulee, kerromme tässä mitä
siitä tiedämme.

Kun noin kaksi vuotta tai kahdeksantoista kuukautta niiden
tapausten jälkeen, joihin tämä kertomus päättyy, tultiin etsimään
Montfauconin kellarista kaksi päivää aikaisemmin hirtetyn Olivier
le Daimin ruumista, jonka omaiset olivat hankkineet Kaarle
VIII:lta luvan haudata hänet parempaan seuraan Saint-Laurent'iin,
löydettiin kaikkien noiden hirvittävien ruumiitten seasta kaksi
luurankoa, joista toinen syleili omituisesti toista. Toisella
näistä luurangoista, joka oli naisen, oli vielä joitakin riekaleita
puvusta, joka oli ollut valkeata kangasta, ja sen kaulassa nähtiin
korallihelminauha, jossa riippui pieni, vihreällä lasihelmellä
koristettu silkkipussi, joka oli auki ja tyhjä. Nämä esineet olivat
niin halpa-arvoisia, ettei pyöveli nähtävästikään ollut niistä
huolinut. Toinen, joka lujasti syleili sitä, oli miehen luuranko.
Huomattiin, että sen selkärangassa oli kyttyrä, sen niska painunut
hartiaan väliin ja toinen jalka toista lyhempi. Ainoakaan niskanikama
ei ollut venähtänyt sijoiltaan, joten oli ilmeistä, ettei miestä
ollut hirtetty. Mies, jonka luuranko se oli ollut, oli siis tullut
sinne ja kuollut siellä. Kun aiottiin irrottaa sitä luurangosta, jota
se syleili, se hajosi tomuksi.




VICTOR HUGO


Victor Hugo on 1800-luvun ranskalaisen romantiikan tunnetuin
romaanikirjailija ja aikansa kirjallisen elämän johtohenkilöitä.
-- Hän syntyi Besançonin varuskuntakaupungissa 26.2.1802; hänen
isänsä oli eräs Napoleonin kenraaleista, jolle hallitsija soi
nimellisen kreivinarvon -- myöhemmin kirjailija piti tiukasti kiinni
tästä aatelisesta syntyperästään, vaikka hänen esi-isänsä ovat
todistettavasti olleet porvareita. Lapsuudenkodissa vanhempien välit
olivat huonot, ja Hugo näyttää perineen isältään vapaat elintapansa.
Perhe joutui muuttelemaan paikasta toiseen, mm. v. 1181 Espanjaan.
Täällä Victor Hugo tutki innostuneena varsinkin Burgosin katedraalia
ja hän joutui näkemään myös suunnattomia raajarikkoisarmeijoita
Napoleonin haavoittuneiden sotilaiden laahustaessa kohti Ranskaa.
Madridissa tuleva kirjailija kävi munkkien pitämää koulua. Koulun
portinvartija Corcovita oli epämuodostunut raukka, ja Victor Hugo
on kertonut nähneensä tässä miehessä ensi kerran Quasimodonsa
todellisuusvastineen. Niinpä Hugon ensimmäisessä romaanissa "Pariisin
Notre-Dame" (1831) onkin runsaasti Espanjan-kaudelta periytyviä
aineksia, samalla kun teos todistaa kirjailijan Walter Scottin
romaaneja kohtaan tuntemasta ihailusta.

Romaanin ensimmäisten painosten ilmestyessä puuttui siitä kolme
lukua. Ensimmäisen täydellisen painoksen esipuheessa, joka on
päivätty lokakuun 20. päivänä 1832, Hugo selittää, että romaanin
käsikirjoituspinkasta oli joutunut harhateille kolme lukua; kahdessa
käsiteltiin Pariisin historiaa ja rakennustaidetta. Lukijat tuskin
huomasivatkaan niiden puuttumista, sillä ne eivät mitenkään
vaikuttaneet romaanin juoneen. Hugo selittää käsittävänsä romaanin
niinkuin näytelmänkin muodon yhtenäisenä syntyväksi kokonaisuudeksi,
jota ei voi perästä päin paikkailla. Sen tähden hän ei halunnut --
eikä viitsinytkään, kuten hän tunnustaa -- kirjoittaa uudelleen
kadoksiin joutuneita lukuja, vaan julkaisi romaanin sellaisenaan.
Hugo piti kuitenkin näitä ensipainoksista puuttuneita lukuja niin
tärkeinä kokonaisuuden kannalta, että hän liitti ne heti romaaniinsa,
kun ne löydettiin. Niiden merkityksen tajuavat -- hän sanoo --
erityisesti ne lukijat, jotka eivät etsi teoksesta ainoastaan
draamallista kertomusta, vaan nauttivat myös siihen kätketystä
aatesisällöstä, sen esteettisistä ja filosofisista ajatuksista. Hän
kumoaa pontevasti sen harhaluulon, että nämä luvut olisivat jälkeen
päin tehtyjä lisäyksiä.

"Notre-Damen" ohella Victor Hugon luetuimpia kirjoja ja hänen
varsinainen pääteoksensa on "Kurjat" (1862), laaja yhteiskunnallisia
epäkohtia ruoskiva romaani.

Eläessään Hugo oli palvottu ja vihattu: milloin hän oli Ranskan
Akatemian jäsenenä, milloin maanpakoon karkoitettuna. Mutta hän
kävi vakaumuksella taistelua kaikkia epäkohtia vastaan, ja kun hän
22.5.1885 kuoli, haudattiin hänet suurin juhlallisuuksin Panthéoniin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51790 ***