*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50748 ***

KULMUJA I

Kuvia elämän varrelta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinna,
Boman ja Karlsson,
1901.






SISÄLLYS:

 Ystäväni lukija!
 Minun onneni.
 Kaksi pimeää.
 Kettu-Heikin saunassa.
 Katajainen kumppanini.
 Keväinen kaiholani.
 Takaisin Pohjolaan.
 Vuosisadan viimeisenä yönä.
 Kun Mutkan Mooses vaihtoi Laukkinsa.
 Yötä Imatralla.
 Kesää odotellessa.
 Kullan koti.
 Vuoroin vieraissa.
 Välimaan vaarin sukkeluus.
 Kenen "merkit" parhaat.
 Ensi kelillä.
 Orpo lempeni.
 Nuoruuteni.
 Hautani.




Ystäväni lukija!


Talvella maamies kokoo heinän kulmuja, kylvääkseen ne kesällä. -- Minä
sanon näitä vähäisiä kuviani kulmuiksi. Muistin yhtä ja toista
kuulemaani, näkemääni elämäni varrelta; hain kynän kätköstään ja omaksi
huvikseni "kulmuilin".

Kun pimeys oli vallannut Pohjolani, puhteet käyneet pitkiksi ja
painostaviksi ja valjut tähtiyöt vain valaisivat unhotettua maatani,
silloin usein, muiden käytyä levolle, sommittelin kulmun silloin,
toisen tällöin.

Nämä "kulmuni" eivät ole itäviä. Niitä on koottu niin monenlaisilta
mailta ja aavoilta rämeiltä, ja niin pimeinä iltoina niitä on
valmisteltu. Suuri olisi iloni, jos nämä kohtaisivat jonkunkin
ystävällisen lukijan ja voisivat yhdenkin talvi-illan lyhentää.

_Alakuloinen ystävänne Väinö Kataja_.




MINUN ONNENI


Luulevat minun köyhänä mierontietäni kulkevan, uskovat, etten ole
ilonpäivää viettänyt... En mitään virkakaan onnestani, en maailmalle
julkaise satumaailmaani. Säilytän sitä omana pyhättönäni ja elän onneni
elämää tunnelmieni kirkkaassa salissa. Ei ole ketään, joka aavistaisi
yksinäisen onneni suuruutta, ei yksikään ole kurkistanut pyhättöni
salattuun kammioon. Se on omaa omaisuuttani, jota kokosin kauan ja
kauan odotin. Mutta nyt olen rikas ja onnellinen. En ole kiehuvan
voimakas enkä kerskaileva, olen alakuloinen, surumielinen ja
aavistelevan toivova.

Kauan olen kulkenut ja harhaillut, kaikki maat kuljin poikki ja pitkin,
valtameriä purjehdin, ennenkuin vihoviimein löysin onneni vihreän
maiseman sieltä, minne luulin sitä muualta tuotavan. Löysin sydämeni
pohjalta viljavan maan ja sielustani kukkivan puutarhan. Ennen elelin
orjana enkä älynnyt, että vapauteni oli niin rajattoman laaja. Ei ääriä
eikä seiniä lentäville ajatuksille, ei yhtään vastiketta tunnelmieni
etsiville vieteille! Olen yötä Sulitelmalla, mutta ennen päivän nousua
jo kuuntelen käen kukuntaa kotoisen lampeni rannalla.

Rakennan kultalinnoja ja elän maailman mahtavana etelän maailmoilla,
mutta äkkiä tempaan tummasilmäisen tytön ja kaikki maat kierrettyämme
palaamme lammen rannalle ja -- yhtä onnellinen olen.

Ei ole yhtään niin kaukaista paikkaa, jossa en olisi käynyt, ei yhtään
laulua ole laulettu, jota en olisi kuunnellut, eikä kertaakaan kannel
helkkynyt minun tietämättäni.

Olen koonnut kaikki sieluni sirpaleet, jotka hajaantuivat
maailmanrannan poluille, ja muovaellut oman pyhätön, suljetun onnelani.
En vaihda onneani miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko
kuohuvassa maailmassa. Sillä sieltä minut työnnettiin takaisin kolkon
kylmästi ja viitattiin tietä unhotukseen. Mutta minä en mennyt sinne,
johon maailma oli tienviittansa pystyttänyt, vaan seurasin
metsäpolkuani sinne, mistä ensi kerran kurjan taipaleeni aloitin.

En pimeinä talviöinäkään kaipaa takaisin siihen maailmaan, joka kuului
kukkivan ja muuttuneen puolta paremmaksi kuin ennen. Minä jo tunnen sen
leveät tiet ja ne rosvojoukot, jotka joka tienhaarassa vaanivat
kulkijain henkeä. Se on kavaluutta ja kurjuutta täynnä. Luulin minäkin,
kun ensi kerran avautui eteeni sen loistava ihmiselämä ja kuulin niin
voittamattoman kauniita kaskuja, että sieltä löytäisin todellista
elämäniloa ja aivan aavistamatonta onnea. Mutta se oli kaikki kiiltävää
pintaa, sen alla mätäni saastan rutto, joka pyrki pinnalle juuri siinä,
missä sitä vähimmin odotti. Ihmisvirran matkassa kuljin minäkin
tienhaarasta toiseen ja kerran jo uskoin onnen ovien aukenevan. Näin
suuret, siniset silmät, joiden loistossa luulin näkeväni kauan hakemani
onnen. Ja uskoin niin. Mutta kerran silmäin loisto himmeni, säihky
kalpeni, ja minä näin suoraan ja pohjaan asti -- siellä oli mato
kalvanut kaikki pilalle, ei yhtään tervettä solua näkynyt, ja
mustankirjavana se lähestyi pintaa ja hämärsi silmienkin
loistoa.

Se tapahtui silloin, kun tulin takaisin. Ja palatessani kokoilin
sieluni sirpaleita ja parantelin särkynyttä sydäntäni. Pääsin vielä
metsäpolkuni viereen ja jätin ikuiset hyvästit kukkivalle maailmalle.

Yksinäisyydessäni sitten muovaelin onneani ja saavutin sen pian, ilman
himoa ja kiihkoa. Sen pyhättöni ovea ei kukaan saa auki, eikä kukaan
aavista suurta onneani.

Luulevat minun köyhänä mierontietäni astuvan.

Eivätkä aavista yksinäisen satumaailmani suuruutta.

En onneani vaihda miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko
kirjavassa maailmassa. Vien satumaailmani mennessäni ja kerron siitä
kummasteleville vainajille haudan tuolla puolen.




KAKSI PIMEÄÄ


Ne ovat toinen toisessaan kiinni, kaksi pimeää, näin sydänkuissa. Kun
luulet aamupimeän loppuvan ja päivän valkenevan, niin samassa
ojentaakin iltapimeä kätensä ja alkaa hämärtää. Tuntuu kuin ne olisivat
siskoja, jotka toisiaan auttavat vuoteesta toiseen. Etkä tiedä,
valkeneeko aamupimeä vai iltapimeäkö alkaa.

Metsätieni on sentään kaunis varhain aamupimeälläkin. Se nousee
mäkikujalta peltojen poikki, metsään päin painuen. Ei ole
tulipalopakkanenkaan, vain parisenkymmentä astetta ja aivan tyven.
Tähdet tuikkivat, ja pohjoisessa sammuvat revontulet, mutta koitar
vielä nukkuu...

Nukkuvat vielä kylälläkin, kun ruuna syvissä mietteissään verkalleen
nostelee jalkojaan entisiin askeliinsa. Torrakkeiden välivitsaa vasten
nojaten istun omissa ajatuksissani ja näen revontulten sammuvan, kuulen
lumen narisevan ja ruunan vanhan tiu'un kilisevän. Tuttu on tämä tie
molemmille. Tästä olemme nousseet satoja kertoja tätä vastamaata, ja
vihaista vauhtia olemme palanneet, kuormana tervashonkia ja väliin
kuostomäntyjä.

Ei ole kiirettä mennessä... kyllä pimeää riittää. Sen ruunakin jo
vanhastaan tietää ja siksi se koettaakin aikailla, että aika kuluisi
eikä taival. Kylän aitojen takana on Talvitien Matin mökki, ja siitä
vie kylän metsätie kaiken talvea aivan porstuan vieritse ja haaraantuu
edempänä kunkin omaan palstaan. Matti on jo aamutöissään ja takasta
paistaa tervastuli, valaisten akkunan läpi tietäkin kauas pirtiltä.
Siitä lähtee meidänkin tiemme, ruunan ja minun, omaan metsään, ja tästä
meille hauskin taival alkaakin. Naapurin renkikin on jo liikkeellä ja
kääntyy Matin pirtiltä omille tiluksilleen. Ja maatessaan reessä hän
laulaa Amerikkaan menevän laulua, laulaa kuin ikävöivä kultaansa. Mutta
käänteessä tullaan yhteen, ja renki arvelee:

"Pääsisi täältä Amerikkaan paleltumasta ja pimeässä koperoimasta...
vaan ehkä vielä päästäänkin... toinen mies täällä tulevana talvena jo
laulelee... Tiketti on tiedossa... huh... kuinka kylmä..."

Hän hyppää reestä, karjaisee hevoselle ja takoo käsiään hartioihin.

Mutta minun tieni lähtee loivaa myötälettä pitkin viemään metsään. Se
kulkee tässä pitkän petäjikön poikki, tehden hauskoja mutkia suolle
päin. Petäjikkö on tässä turvana pohjoista vastaan, josta jäiset tuulet
puhaltavat, kun tuntureilta tullen suoraan vainioille pyrkivät. Ja
tähän petäjikköön katoaa hallankin terävä nuoli, kun öisin tuolta
suolta nousee ja hiljaa hiipien lähestyy peltoja. Mutta pelloille ei
pääse kumpikaan. Tähän männikköön kuolevat pohjoiset vihaiset viimat,
ja tähän tylsyneenä uppoaa hallan nuoli. Siksi tätä männikköä hoidamme
kuin uhrilehtoa tai niinkuin aarreaittaa ja vartioimme sen
keltakylkisiä petäjiä. Tämä on talon turva ja viimeinen pelastus. Joka
sen hävittää, se vasta avaa hallalle väylän vainioilleen.

Kun männikkö loppuu, alkaa suo, jonka pohjattomissa kaltioissa kylmä ja
kirsi kesälläkin asuvat, tavoitellen saalista kylältä. Suo on korkeiden
vaarain välissä, jatkuen pohjoiseen päin silmänsiintämättömiin. Ja näin
aamupimeällä puhaltaa sieltä viima, ja tuntuu kylmemmältä kuin äsken
männikössä. Sen rannat kasvavat vaivaista pajukkoa ja illokoivuja, ja
siellä varvikossa riekot einehtiessään noituvat kokkaapekkaa. Mutta
kuullessaan ruunan tiu'un ne räpäköiden pakenevat loitommaksi.
Pölähtääpä silloin lumi ja huurre, ja kuuluu siipien suhinaa aamiaisen
keskeytyessä.

Ja aina riittää pimeää. Kuljemme suon poikki, ja nyt alkaa kiinteämpi
maa tai harju, joka vaaran vierestä jatkuen on kuin vanteena kahden
suon ympärillä. Sen harjun hävitti kerran kulovalkea, ja uusi, hyötyvä
kuusikko on siinä nyt kasvamassa.

Siitä tie kaartaa vaaran laitaa, matalampia paikkoja, hakien lopulta
sen hännän nenästä yli korpikuusikkoon. Kuusikko on sakea ja
vankkaoksainen, ja tie menee sinne kuin tunneliin.

Mutta vielä on korpi kuljettavana, ennenkuin alkaa hongikko laajan
kivikkokankaan itälaidasta.

Alkaa jo heikosti sarastaa. Kuuraa on karttunut joka paikkaan, ja musta
ruuna on aivan valkoisen verhon peitossa. Tämmöisinä pahkahuurteen
aamuina ei päivä ota lainkaan tuntuakseen, ei edes hämärräkään. Ja
vaikka ruuna astuu niin verkkaan, että reki askelten vaihtuessa
ennättää melkein seisahtua, ei näy vielä päivän vinkkaa etelässä.

Hongikko on kivikkokankaalla, joka on loiva etelää vasten. Siinä
tehdään palanen matkaa uutta tietä kiertäen, niin että se isolta
hongalta vie vielä paremmalle. Ruuna rouskuttaa heiniä, loimena
selässään minun turkkini, sillä aikaa kun ryhdyn puita kaatamaan. Pimeä
haittaa vielä, vaan vihaisesti uppoaa kirkas kirves hongan tervaiseen
tyveen, ja kauas sinkoilevat lastut. Jo tutisee runko, kuivat oksat
putoilevat risahdellen ja latva vapisee... kerran, kaksi vielä, ja
honka rysähtää pitkäkseen, päästäen julmaa jytinää ja rätinää ja
mennessään karsien kuivia oksia tielle sattuvista kuostoista.

Jo alkaa päiväkin koittaa. Etelässä näkyy punainen juova; taivas
vaalenee vaalenemistaan ja tähtien tuike käy heikommaksi. Palatessa jo
laajenee etelän vinkka ja alkaa hohtaa kullalta, ja kun on taivallettu
takaisin harjulle, näkyy auringon ylälaitaa kaukana kuusien takaa.
Mutta eipä se jaksa nousta kuusten latvain tasallekaan, ja alakuloinen
ja kelmeä on sen kirkkaus. Hetken vain raskitsee silmätä tätä pohjoista
kylmää maailmaa, kun jo hukkuvan lailla vajoten alkaa painumistaan
painua samojen kuusien kohdalle, josta sokkelostaan nousikin.

Mutta sen hetkellinen kalpea loisto on sittenkin ilahuttanut mieltä. Se
on kullannut huurteisen metsän, ja kullalle kumotti Ison-Revonkin
komeroinen kylki. Viikkoihin se ei näyttäytynyt, kun kaksi pimeää on
kasvanut toisiinsa kiinni, ja suuressa surussa on ollut koko maailma.
Mutta nyt näyttäytyi, pilkisti kerran sen kirkas silmä, jotta näkisivät
nuokin, jotka kahden pimeän sylissä töitä tekevät, että vielä olivat
sen silmät kirkkaat ja sydän lämmin ja että se vielä nousee yli kuusten
ja Aavasaksan lakeakin korkeammalle.

Helpottaa sydäntä, mieli ilostuu, sillä nyt herää se toivo, että tästä
päivästä alkaa aamupimeä lyhetä ja iltapimeä pakenee yöhön päin; joka
päivä se nousee korkeammalle, pyrkien yli kuusten latvain ja kiiveten
vaarojen laelle ja joka päivä tuntuu kuin aamupimeä olisi häpeissään ja
iltapimeäkin varovasti mustia vaippojaan liikuttelisi...

On siis taaskin tullut rajansa kahdelle pimeälle, on varma toivo niiden
katoamisesta, ja pian tulee aika, jolloin molemmat pimeät ovat menneet
ja päivä paistaa illasta iltaan ja aamusta aamuun.

Juoksun kyhmyä mekin ruunan kanssa palaamme ja hyvältä tuntuu olo.
Mielissään on Talvitien Mattikin, kun ranteella porstuan päässä halkoja
hakkaa.

"Jo se näkyi aurinkokin... taas monesta aikaa", sanoo hän naurussa
suin.

"Jo viimein."

"Ja taitavat alkaa tästä puolin nämä pimeätkin tietää, että on päivä
jatkumassa. Niin on ollutkin nämä takaviikot kuin olisi säkissä elänyt
ja tynnyrissä syönyt."

Ja naurussa suin, hyvillä mielin Matti puhuu. Ja jutellaan siinä vielä
siitäkin, että pian taas alkavat hauskat kevätpäivät, jahka tästä
päästään nämä sydänkuut.

Loiva myötäle, joka Martin pirtin edestä alkaa, viettää kotipihalle
asti. Ruuna lykkää länget korviin, mäkivyöt ovat tiukalla kuin viulun
jänteet, ja pitkä kuorma saikaroi jalaksen jäljestä toiseen. Mutta kun
jyrkin mäki on päästy, tempaan ohjista, ja vihaisesti alkaa ruuna
juosta, että utukka savuna kupeilla kiertelee.

Mutta kun ruuna on vaalittu, kuorma purettu ja mies syönyt, tupakoinut,
alkaakin jo hämärtää. Iltapimeä ojentaa jo käsiään.

Mutta etköhän pian pakene, pimeys, sillä oikealla puolella talvea me jo
elämme; etköhän hämyäsi lykkää tuonnemmaksi! Taisit viimeistä kertaa
syleillä siskoasi aamupimeää! Tuskin enää samalla vuoteella nukutte.




KETTU-HEIKIN SAUNASSA


Hän on onnenpoikia, Kettu-Heikki, onnenpoikia tämän maan päällä.

Oma on tupanen ukolla kylän peltojen takana, vaaran laidassa, männikön
vieressä. Tupa on kallion kyljessä samalla kumpulalla, mutta sauna on
taempana notkossa, puron vieressä, joka juoksee lähteestä.

Paras sauna on Kettu-Heikin sauna näillä kulmilla, ja herttaisen löylyn
ukko lyökin.

Tuohon kun tupasensa Heikki laittoi nuorena ollessaan, niin silloin jo
saunalleen sijan katsoi ja väleen sen valmistikin. Sillä hänen saunansa
ei ole niinkuin on kylällä: katkera löyly ja hajanainen kiuas, vaan
hempeä on siinä kyly ja pehmoiset vihdat.

Se on minusta niin soma tuo Heikin sauna ja Heikki itsekin niin hauska,
punaposkinen ukko. Sinne Heikin tuvalle usein kyläläiset könttivät
saunomaan, kun eivät itse raskitse puita polttaa pakkasella. Ja lämmin
on Heikin sauna pakkasellakin, verraton saunasankari on Heikki.

Tässä tuonnoin, kun kovat pakkaset hätyyttelivät ihmisiä ja neniä ja
sormia paleltui, ei kylässä lämmitetty saunaa koko viikkoon. Mutta
näkyihän kylälle savu Heikin saunasta lauantai-iltana, vaikka oli
tulipalopakkanen.

Heikki ei ole saunomatta. Talvella joka lauantai-ilta saunansa
lämmittää ja suvella kolme neljä kertaa viikossa.

Näkeehän Heikki kylältä hiihtävän saunavieraita ja käy lisäämässä
koivuja, että löylyä riittää.

"Onko vieraan varaa?"

"Harvoin löyly loppuu. Tulkaa tupaan tupakalle, lämmittelemään, että on
jotakin pakkasen varalle."

Tuvan porrasten päästä lähtee kova polku alas saunalle. Polku on
tikattu vanhoilla vihdoilla saunan kynnykselle asti, ettei harhaan
juokse hankeen eikä lumeen astu. Sauna on kuostoista salvattu ja pihka
on valunut pitkin seiniä, jotka hohtavat tervankellertäviltä.

"Minkätähden ihan koivuilla lämmitetään?"

"Löyly on paljon puokeampaa ja kiuas kuumenee paremmin. Ei kuusi löylyä
saa mieleistä, vaikka viikon lämmittäisit."

Erityinen pino koivuhalkoja on saunan päässä sahattu yhtä pitkiksi ja
yhtäläisiksi holvattu. Ne on talven varalta siihen pantu sievään pinoon
eikä Heikki pirttinsä lämmitykseen niitä käytä.

"Saunapuu pitää olla tosikuivaa, muuten ei tule löyly mieleinen."

Kiuas on iso kiviläjä loukossa ja lauteet veistetyistä, pystyyn
kuivaneista kuusista.

"Minkätähden?"

"Senvuoksi, ettei pystyyn kuivaneesta kuusesta enää pihka kirise, joka
löylyyn katkua sekoittaa."

Heikki on itse keksinyt uuden kiukaantekomallin, ja hänen keksintöään
on kiuaskivetkin. Kiukaaseen on kiilattu rautapata pienillä kivillä,
että vesi lämpiää samassa kuin kiuaskin. Kiuaskivet ovat koskesta,
teräkivet nimittäin.

"Jos tavallisia maakiviä terään panet, niin pian palavat someroksi,
mutta valitseppa kosken rannalta sinervää pikkukiveä, ja niistä kun
kiukaan terän oikeinpäin teet, niin ei kuulu karvasta, ei katkua
kulloinkaan, vaan aina on kylysi herttainen ja lämmin, mieluinen."

Lauteitten tikapuut on tehty leveästä männyn kelleksestä, johon on
kirveellä hakattu askeleet. Katto on kupeva, ja seinät ja muun
sisustuksen on savu aikain kuluessa niin mustuttanut, että kiiltelevät.
Kaksi on ikkunaa, toinen pirttiin päin ja toinen notkoon.

Mutta saunan porstuan ovet ovat täynnä isolehtisiä vihtoja, joista
lemuaa miellyttävä haju.

"Nyt pojat saunaan!"

Sauna-ilta on Heikin juhlailta eikä hän hätäilemällä sinne lähdekään.
Me muut juoksemme paitasillamme, kengät lapalta jalassa, pirtistä
saunaan, jossa tervehtii herttainen lämmin ja haiskahtaa savu ja
kostutettujen vihtojen tuores tuoksu.

Viimeisenä tulee Heikki itse, paitasillaan hänkin. Astelee verkalleen,
vaikka on kiljuva pakkanen.

"Se tuntuu paremmalta, kun ruumis vähän jähähtää ensin... sitten se
löyly oikein ihoon painuukin."

Heikillä on lauteilla oma valittu paikkansa, johon kuumuus karkaa
suoraan ja ensiksi. Hän on tuohiseen asettanut pitkän varren, joka on
lauteita vasten pystyssä. Sillä hän voi, loikoessaan paikallaan
lauteilla, mukavasti padasta ammentaa vettä kiukaalle minkä tuntuu
sietävän.

Nyt on Heikki saunavierasten kunniaksi peittänyt lauteet huhtaheinillä
ja seinänrakoihin pistellyt kanervankukkia ja hajuheiniä.

Jo on Heikki paikallaan, kuumimmassa nurkassa, vatsallaan loikoo, vihta
kyynärpäiden alla. Jo nousee tuohinen pataan... ja läiskähtää kiukaalle
monta kertaa perätysten... Kiuas kihisee vihassa, ja vinkumalla karkaa
kuuma löyly lauteille... Vielä kerran kaksi tuohikauhaa läiskähtää, ja
kiuas kiikkuu ja pihisee... Kuumuus enenee pelottavasti ja tuntuu jo
polttelevan...

Mutta Heikki ei ole vielä millänsäkään, katselee märäillen kiukaaseen
ja haastelee:

"Välisti kun viikon kaksi ketunpyynnissä hiihtelee ja sitten kun
saunaansa pääsee, niin jo pitää löylyä olla..."

"Elä helvetissä enää..."

"Mitäs tämä nyt on... pitäähän tästä päästä vertymään. -- Kerta kiellon
päälle."

Ja kiuas kihisee.

Jo pakenevat arimmat lauteilta, vannoen ja manaten.

"Eihän tämä vielä."

Heikki makaa tyytyväisenä myhäillen ja haastaa:

"Silloin tässä tarkenin minäkin, kun Känsä-Topias vainajan kanssa
kilpaa kylvettiin. Uuh! Oli löylyä. Vaaran Mooses ovelta löylyä löi,
kun me Topias vainajan kanssa täällä makailtiin."

Hän innostuu muistelemaan olleita saunasankareita ja kummastelee, ettei
nyt nuorempi polvi enää siedä semmoista löylyä kuin ennen vanhaan
kestettiin. Hän näyttää niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, ja taas hän
heittää kauhallisen, suu surkeassa irvistyksessä.

"Tuo Mäkelän isäntä ei ole arimpia. Se mennä kesänä minullekin hätää
näytteli."

Jo ovat kaikki karanneet pois lauteilta ja liian on kuuma jo
lattiallakin. Säälien Heikki meitä silmäilee... Hänen poskensa
punottavat ja harmahtava tukka on epäjärjestyksessä. Todelliselta
sankarilta hän meistä näyttää tuolla lauteilla maatessaan, niin että
oikein ihmettelemme ja kunnioittavasti puhuttelemme häntä. Pärevalkea
valaisee hänen hiostunutta ruumistaan, joka hohtaa ja punottaa. Ja
saunasankari hän on.

"Onkos hyvä löyly, pojat? -- Lyömme lisää, että tasallaan pysyy."

"Hyvä on löyly. Ei ole karvasta!"

Nyt vasta Heikki on vertynyt, jo nousee istumaan, jalat riippuen alas
lauteilta hän nakkaa monta kauhallista yhtä kyytiä kiukaalle ja alkaa
hutkia ensin jalkoja ja sitä myöten yhä ylemmäs...

Eipä ole Heikki ruumiiltaan niinkuin Sasu Punainen, eivät ole hänen
jalkapohjansa tasaiset niinkuin Sasulla, eikä alkua ihravatsaan. Mutta
sankarilta hän meistä näyttää, kun roivii ruumistaan ja ähkii:

"Lyökää vielä, pojat!... Jopa... jopa... tämä nyt joltakin tuntuu... No
vielä kerran siihen padan viereen... ähäh... siinä onkin kuumin
paikka..."

Leikki on kaukana meillä lattiallakin, ja hädissään suorii joku tukon
ikkunasta pois...

"Elkää hemmetissä, menkää ulos jäähdyttelemään", huutaa Heikki.

Ja ulos porstuaan täytyy paeta... ja sitä Heikki on toivonutkin. Sillä
hänestä on suuri voitto, kun saa muut pakenemaan alas lauteilta, ja
vielä mainiompi, jos porstuaan häätyvät. Naurahtaa ja virnistelee
sieltä ja haastaa:

"Harvat ne tänä maailmanaikana tässä minun saunassani lauteilla
pysyvät... Mutta eläisipä vielä Känsä-Topias... ja minäkin vielä olisin
parhaassa miehuudessa, niin sitten te, pojat, kuuman tuntisitte."

"Entäs Mäkelän isäntä?"

"Lähtö sille tulee Mäkelälle vielä, vaikka vanhakin olen."

"Ei taida vertoja olla?"

"Ei ole kuulunut. Ja sauna olisi, jos kerran vielä kilpaa saunaan
pääsisi. Moni sen kovankin löylyn sietää, kun hiljaa makaa, mutta
vihdotaanpa, niin sitten nähdään, kuka kestää."

Jo saa Heikkikin lopulta kyllänsä ja laskeutuu lattialle ja sitten
suoraan saunan eteen jäähdyttämään... tulee takaisin, peseytyy ja
nousee uudelleen lauteille...

"Nyt pitää ottaa tuimasti lopuksi... niin sitten hikoilee pitkät
kotvat."

Me riennämme ennen tupaan, vihaista kyytiä, pitkin tikoitettua polkua,
ja kukin alkaa kuivailla tervastulen hohteessa. Hikeä vuotaen, raukeana
ja tyytyväisenä kukin kuivailee ja ihailee löylyn hyvyyttä.

Jo tulee lopuksi Heikkikin. Työntää liekkeihin ison
jalkaniekka-kahvipannunsa, sillä se on hänen taikansa, että
väkevä kahvi pitää saunottua ryypätä.

"Se kaiken taudin ajaa ulos."

"Yksin se Heikki täällä kahvinsa keittää ja saunansa lämmittää!"

"Ja niin. Mitäs tässä akalla tekisi torumassa. Saa kahvinsa juoda ja
saunansa lämmittää, milloin mieli tekee. En ole akkaa koskaan
kaivannutkaan."

"Juuri niin. Ja kulkea pyydyksillään, milloin haluttaa."

"Joo."

Onnenpoika se on tuo Heikki, onnenpoika tämän maan päällä ja kuuluisa
saunasankari, ja mainio on hänen musta saunakölsänsä. Luulenpa, että
saisi siellä Sasu Punainenkin loimeensa.

Niin minusta tuntuu.

Entä sinusta?




KATAJAINEN KUMPPANINI


Hänen nimensä oli Jaska.

Minä tutustuin häneen tukkitöissä, ja silloin jo meistä tuli hyvät
tuttavat. Hän ei liikoja puhellut, mutta sitä enemmän hän mietiskeli,
ja lepohetkinämme luimme sanomalehtiä.

Sinäkin talvena satuimme yhteen tukkisavotassa kaukana sydänmaalla. Me
olimme tilanneet yhteisesti Päivälehden. Sen toivat kulkijat
matkassaan, ja eheänä saimme aina lehtemme. Illoin luettiin,
saarnattiin satuja ja arveltiin sinne tänne maailman menosta. Jaska oli
innokas lukija. Ihmettelin hänen sitkeyttään, ja kummastelivat sitä
muutkin kumppanit. Sillä hyvin usein sattui, että saimme lehtemme vain
kerran viikossa, jolloin niitä oli kuusi, väliin seitsemänkin eri
numeroa. Se oli aina riemun ilta, kun metsästä palatessamme näimme
pinkan rakkaita Päivälehtiämme ilmaantuneen työtaloomme. Sattui aina
ystävällisiä kulkijoita, jotka täsmällisesti toivat perille. Silloin
Jaskan vakava naama vetäysi leveään hymyyn, ja tuskin hän ehti
iltasensa syödä ja kahvinsa keittää: niin oli kiireissään lukemaan.

Oikein roima tervastuli silloin takkaan pantiin, että näki lukea
toisella seinällä. Siinä kuka haki mitäkin istuimekseen, ja lehti
käteen...

Mutta väsyneet olivat miehet päivän vaivoista. Vähitellen tavoitti
uupumus. Tuolta putosi lehti kädestä, silmät ummistuivat, ja pää
norkahti alle päin, tältä samoin ja kolmas vetäysi loukkoonsa
porontaljalle pitkäkseen. Niin miehiä kuin sotatantereella toinen
toisensa jälkeen torkahti ja kaatui.

Mutta kaukana oli vielä uni ja väsymys Jaskalta. Kun enemmät puolet
miehistä jo kömpivät seinänvierille kukin vuoteelleen, heitti Jaska
vain uutta tervaskantoa takkaan. Lopulta, jo ennen puolta yötä olivat
kaikki muut nukkuneet paitsi Jaska, joka yksin lueskeli ja tutki ja
lisäili tervaksia...

Usein hänet tapasimme vielä aamullakin lehtiään lukemassa.

"Se ei tuo Jaska väsykään. Uni minulle tulee aina lehteä lukiessa."

Mutta Jaska oli tuollaisina aamuina mitä herttaisimmalla tuulella ja
niin iloinen, että helähteli. Keitteli aamukahvinsa ja teki taas
päivänsä työtä niinkuin muutkin.

Mutta sitten kerran ei Päivälehteämme tullutkaan. Ei suinkaan ollut
kulkijaa, joten ei postineiti ollut voinut sitä lähettää. Viimein
sentään tuli, mutta vain kaksi numeroa, ja toisessa oli sanottu
hyvästit lukijoille kolmeksi kuukaudeksi.

Jaska kuunteli tyynesti, kuinka on käynyt, että Päivälehti on
lakkautettu. Me muut siinä arvelimme sinne tänne, puhuimme siitä, että
on se kumma, kun niillä herroilla pitää olla valta viedä meiltäkin
ainoa ilomme täällä erämaassa...

Jaska vain pysyi äänettömänä, kuunteli meitä aikansa ja läksi sanaa
puhumatta ulos eikä palannut ennenkuin myöhään yöllä.

Siitä päivästä hän kävi vielä harvasanaisemmaksi. En koskaan nähnyt
hänen hymyilevän, eikä hän ottanut osaa toisten tarinoihin.

Muille tovereillemme tuli muita lehtiä, tuli Louhi, Savo ja
Perä-Pohjalainen. Niitä tietenkin nyt luettiin sitä ahnaammasti,
varsinkin kun päivät lyhenemistään lyhenivät ja illat kävivät pitkiksi.

Mutta Jaska ei ottanut yhtään toisten lehtiä käteensä. Hän vetäysi
illoilla omaan loukkoonsa, kaverteli lusikkaa, kapustaa ja härkimiä
eikä ollut tietääkseenkään toisten ilosta.

Sotauutisia luettiin suurella nautinnolla, ja Jaska oli varsin innokas
buurien ystävä. Mutta nyt ei välittänyt vähääkään.

"Kuulehan, Jaska! Buurit ovat taas voitolla. Luenko sinulle?" kysyin
häneltä eräänä iltana.

"Pidähän omina tietoinasi", ärähti hän loukostaan.

Jaska oli pirtin peräseinään piirtänyt koko sotatantereen kartan
kaikkine kaupunkeineen ja jokineen. Minä huomasin salaa, että hän usein
katseli karttaansa ja veti liitupalasella merkkejä. Koetin ottaa
selvää, mitä hänellä oli mielessä, ja huomasin, että hän veti viivan
siihen, missä buurit viimeiseksi olivat voittaneet. Hän lienee salaa
kuunnellut, kun muut lukivat, ja niin hän seurasi sota-asioita omalla
laillaan.

Tuli sitten joulu, mutta Jaska pysyi päätöksessään: hän ei
joulunpyhinäkään ottanut sanomalehteä käteensä, vaan lueskeli Uutta
testamenttiaan. Ja yhtä äänettömänä hän istui loukossaan arki-iltoina,
kaverteli ja vuoleskeli eikä näyttänyt kuulevan mitään. Mutta toisten
nukkuessa ilmaantui aina uusi valkoinen viiru Jaskan seinäkarttaan.
Pohjolan pitkä yö loppuu viimein, ja päivä alkaa koittaa. Ja lopulleen
kävi sekin aika, jona Päivälehti oli tuomittu olemaan suu tukossa.

Eräänä helmikuun päivänä, kun illalla palasimme työstä ja taas entiseen
tapaan istuttiin tervasnuotion loisteessa, hymyili Jaska leveästi ja
virkkoi: "Taitaapa olla helmikuun päivät elettävissä." Se oli
ensimmäinen hymy, mitä kolmeen kuukauteen näimme hänen leveällä
naamallaan.

"Jopahan alkaa Jaskakin haastella. Joko ne ovat sen sinun lehtesi nyt
päästäneet vesileipäkopista", sanottiin Jaskalle, ja me kaikki olimme
iloissamme siitä, että hän taas yhtyi miesten puheisiin.

Mutta Jaska työnsi kahvipannunsa tuleen ja haasteli:

"Jospa ne olisivatkin pitäneet sitä minun lehteäni vedellä ja leivällä,
niin hengissä se silti olisi pysynyt, mutta kun ei mitään anneta, vaan
tukitaan suu juuri silloin, kun on niin paljon asioita kesken
kertomisen... on se..."

Hän kohenteli tulta, silmissä salamoi niin oudosti, ja pari kertaa
kohosivat sieraimet. Mutta saatuaan kahvipannunsa hyvään hiillokseen
hän haasteli:

"Minä silloin päätin, että en ota lehteä käteeni, ennenkuin saan oman
lehteni... enkä ole ottanut. Mutta sen minä sanon, että ei se ole ollut
helppoa. Mutta koskapa on pitänyt muittenkin kärsiä, niin jaksan
minäkin. Ja nyt se on kulunut aika umpeen. Päivän kahden päästä on
lehtemme täällä."

Taas hän hymyili leveästi, harmaat pienet silmät kiilsivät, ja
erinomaisen tyytyväisenä hän pyyhkäisi ruskeaa, pitkää partaansa.

Ja kun ensimäiset lehdet lakkautuksen jälkeen saapuivat, kestitsi hän
kahvilla meitä kaikkia ja laittoi hakemaan vehnästä kirkonkylästä asti.




KEVÄINEN KAIHOLANI


Minun Kaiholani on kaukana muusta maailmasta ja riemuitsevan elämän
karkeloista. Nimitän sitä Kaiholakseni, sillä sinne vien ikäväni ja
kaiken kaihoni, pitkän suruni ja pettymykseni. Kevään aamuin sinne
kuljen ja haen kevättä mieleeni ja uutta elämää.

Sinne eivät viestit ole mitään tuoneet, eikä sieltä yksinäisen onneni
hiljainen riemu kenenkään korvaan kuulu. Sillä minun Kaiholani on
keidas eloni puuttomassa erämaassa, kukkakumpu, johon soisin
hautakirjoitukseni kerran kirjoitettavan. Se kätkee visusti
salaisuuteni ja ivaa maailmaa, joka ei mitään tiedä.

Kaiholani, keväisten unelmieni hauska koti, laulujeni, sydämeni
rakastettu onnela! Sulle tuon vieläkin veriset viestini pahasta
maailmasta ja sulle raskaan kaihoni kaiutan.

Tie sinne on kuin onnen loiva polku, joka vie puiden lävitse ja aina
tehden hauskimpia mutkia. Sinertävän valkoinen on hangen pinta, taivas
niin uneksuvan korkea ja leppoisa. Taivaanrannasta toiseen kulkee onnen
kultainen koi, ilakoiden kevään heräävästä maailmasta ja kauan
kaivatusta lemmen ajasta. Tyyntä riemua tietävät ilmain rannat, kuin
odottaen kevään suurta sunnuntaita.

Ympäristöni on omaa maailmaani, omaa yksinäistä onneani. Ei se olekaan
pienoinen akvarelli, se on äärettömän suuri jättiläistaulu, jonka on
piirtänyt jättiläisnero. Se on meren syvyinen, taivaan korkuinen ja
ulottuu kaukaisuudesta toiseen. Ei rajoja lentävälle mielelle, ei
esteitä tunteiden paisuvalle tulvalle. Yhtenä ainoana suurena
kultamerenä on varhainen aamuhetki, ja kuuluu kuin ikuisen lemmen
kanteleesta soitto heläjäisi.

Tuo se on Kaiholani, tuo, jonka kalju laki siintää muita korkeammalla.
Sinne päivän kullat ensiksi ehtivät, sinne lemmenkanteleen ääni ensiksi
kumajaa, ja sinne ensiksi näkyy, kun onnen kultainen koi maailmoita
kiertelee...

Nousen sinne juuri silloin, kun aamun ensi hetki alkaa. Sillä
Kaiholaani on minun valta nousta mistä mieli tekee. Eikä häiritse
tuloni luonnon suurta aamuvirttä. Olen tervetullut. Keväinen Kaiholani
ei ole vielä minua unhottanut.

Olen täällä taas kevään juhlaa viettämässä! Olen tuomassa viestejä
siitä maailmasta, joka siintää tuolta alhaalta ja näyttää niin surkean
pieneltä ja kurjalta.

Sillä täältä näen kaikille ilmoille silmänsiintämättömiin: näen
tummapohjaisen Pohjolan, liekaroivan lännen ja ilakoivan idän.

Etelä on niin kumman valju ja totinen ja ikäänkuin itkusilmin
katselisi. Olisikohan etelällä, siintävällä ja harsopeitteisellä,
aavistuksia, tietoja uudesta elämästä?

Palttinanvalkoisia vaarain lakia kohoaa toinen toistaan mahtavampina.
Niiden puuttomat huiput kimaltavat, kiiltelevät ja säkenöivät niin että
silmiä huikaisee, ne ovat kuin taikalinnoja, salaperäisiä ja lujia,
joissa ihanat immet itkevät sotaan menneitä ritarejaan.

Päivän kullat täyttävät äärettömyyttä, koitar vilistää rannattomia
ulapoitaan, ja keväisten ilmojen lemmenkannel soi...

Oliko sen säveleessä kuisketta siitä, missä oli minun lempeni?

Soi, eloni lemmen kannel! Kaikuos niin, että maa ja taivas vavahtaa!
Näyttäös tie, missä on minun lempeni! -- Sinne tahdon rientää ja tuoda
hänet tänne keväiseen Kaiholaani, halki maalimain ja poikki merten. Ja
eläisin täällä Kaiholassani ja viettäisin täällä lempeni suurta
sunnuntaita.

Mutta pohjoinen on tumma ja riemuton, länsi liekaroi ja itä ilakoi...

Tuolla oli lempeni etelän harson takana niin mittaamattoman kaukana!...
Oliko sielläkään? Ei. Siellä ei häntä olekaan. Hän on vain keväisten
ilmojen hengetär, joka tänne Kaiholaani välisti eksyy ja unelmoi
kanssani täällä, missä ei muu maailma kuule kuiskettamme...

Yhtä ääretön kuin nyt on avaruuden säkenöivä liesi ja yhtä uneksuvan
lempeä kuin pyörryttävä taivas, yhtä kaukana leijailee onneni ja iloni
morsian ja yhtä kaukaa kuuluu lemmenkanteleen vieno valitus.

Mutta tänne Kaiholaani tulen joka kevät nauttimaan yksinäistä onneani
ja kuulemaan soittoa ikuisen lemmen valkamasta.




TAKAISIN POHJOLAAN


Takanani on siis jo etelä, iloinen, hauska maailma...

Ja tuolla edessäni, mistä vaalea taivaanranta silmääni huikaisee, on
Pohjolani, kaihoni ja lempeni kaukainen koti.

Kuljin kauas Pohjolastani, katselin tuhatjärvistä maatani, kiertelin ja
luulottelin, että se oli ihanampi ja viljavampi kuin oma kaukainen ja
kylmä Pohjolani. Luulin etelä-Suomen järvien laineita kanteleen
soitoksi, männikkömäkiä kukkakummuiksi, ja kuvittelin taivaan sineä
niin kertomattoman kauniiksi. Mutta eivätpä ne olekaan. Sillä minä olen
Pohjolan lapsi ja sille siksi viimeisen kiitosvirteni veisaan ja
viimeiset voimani uhraan.

Minun tuli niin itkevän ikävä Pohjolaani, kun vieraana ja outona
kuljin, ja minusta tuntuu nyt niin hauskalta jälleen, kun pääsen valon
suureen kotiin Pohjolaani...

Kuinka tuulikin, joka vastaani puhaltaa, on lempeä ja lauha, kuinka
ystävän tavalla se hipiääni hivelee! Oi puhalla, kotoinen tuuli,
suurten tunturien päältä! Valaise, taivas, kirkkaudellasi pimeä
mieleni! Syleile minua, oma komea Pohjolani! Olen niin väsynyt, en
jaksa tuntea suuruuttasi, en käsitä valosi äärettömyyttä, mutta
syleilysi tunnen...

Tie, jota kuljen, on kuin onneni kultainen polku, joka kellertävänä
hiekkanauhana nousee korkealle vaaralle... Vaaran laella jo näen
kotikyläni tutun maiseman leveän joen rannalla, somien peltojen
keskellä.

On jo yö. Mutta pohjoinen taivas on vaaleansinervä, ja kaukaisuudessa
häämöittää suuri jättiläismaisema kuin tumma meri oudon valon vallassa.
Tuntuu kuin hiljainen uinaileva henki olisi hetkeksi nukahtanut tai
kuin suuri sielu olisi silmänsä ummistanut... Sillä äkkiä ja arvaamatta
alkaa auringon punertava laita näkyä ja päivä paistaa. Herää kuin
kuiskeita ilmassa, metsistä kuuluu salaperäistä supatusta ja
nuolennopeasti lentävät valojen viestit kukkulanhuipulta toiselle,
taivaanrannasta toiseen, poikki ja pitkin. Näyttää kuin tuo suuri
vuorinen maisema, laaksot ja vaarojen harmaat laet äkkiä muuttuisivat
aavaksi valomereksi, jonka pohjalta kuultaa metsiä, vilahtaa jonkin
järven pinta ja suunnattomia saloja.

Käkikin kukkuu, ja joen louhikkosaaret heräävät morsiusvuoteeltaan, ja
tieni varsilla laulavat linnut minulle tervetuloa. Kuinka oletkaan
sievä ja sileä, jokeni, syvä väyläni! Kuinka on viekoittelevan
pehmoista usva, joka rantojen siimeksistä nousee!

Ah! Minusta alkaa nyt tuntua, etten olekaan vieras, etten olekaan
liikaa sinulle, Pohjolani, Kaiholani, surujeni, rakkauteni ja toivojeni
herättäjä. Tuntuu niin turvalliselta ja hauskalta. Valosi on valaissut
pimeän mieleni, antanut toivoja sydämelleni, joka jo voivotellen lepoa
ikävöi. En vielä tahtoisikaan kuolla, tahtoisin vielä kesäni viettää
täällä suuressa valon maassa, tahtoisin nukahtaa tuon vuolaan virran
rannalla ja viettää yksin yöni korkeuksien huipuilla...

En olekaan yksin enkä ystävättä. Minulla on Pohjolani, joka tervehtii
mieronkulkijaa ja suo sijaa suuressa salissaan. Syleilee hellästi, ja
kiihkotta puhaltaa ikävän tyhjyyden pois sydämestä...

Mutta tieni laskee alas laaksoon, ja tuntuu siltä kuin vajoisin
vähitellen valomeren laineisiin... yksin kuollakseni. Mutta kuolisinpa
kauniisti, nukkuisin pois juuri silloin, kun Pohjolani minua syleilee,
kun luulottelen kirkkaan silmän minua katselevan ja ikävöivän immen
hautani partaalla itkevän.

Mutta ei ole minulla ystävää, ei ole sinisilmää, joka odottaa
yksinäistä matkamiestä. Ei muita kuin kolkon komea Pohjolani. Siksi
yksin kärsin ja yksin laulelen, yksin lemmin ja unhotan, ja siksi tänne
takaisin ikävöin...




VUOSISADAN VIIMEISENÄ YÖNÄ


On kuun pohja, ja tuiskuva taivas on harmaan ja matalan näköinen.
Iltasin eivät tähdet tuiki eivätkä leimua revontulet, mutta valkoinen
lumi sentään pohottaa ja näyttää, missä tie vie...

Semmoista on ollut jouluviikon. Mutta vuoden viimeisenä päivänä tuuli
äkkiä kääntyy pohjoiseen ja ilma kylmenee. Harmaa taivas elostuu ja
muuttuu kirkkaammaksi. Taivaanrannat punoittavat pakkasta tietäen, ja
lumi narisee. Ja kun lyhyt päivä alkaa hämärtää, on taivas jo tumma ja
tuhannet tähdet hyppelevät... Tulee pakkasyö...

Kirkolta on tullut sanomia, että jumalanpalvelus pidetään yösydännä,
kun taas loppuu vuosi ja vuosisata.

Tuttu on latu, jota hiihdän kirkolle päin vuoden viimeisenä iltana.
Kipakka viima vinkuu pohjoisesta ja pakkanen tuntuu kovenevan. Mutta
kummasti, keveästi, suksi nuolee ladun pohjaa ja keveästi kerintäni
viskelen. Latu vie kotimökiltä korven halki suon laitaan, josta ujuen
ja uppuraan peittyen lähtee kohti Ahmavaaraa. Vaaran kuvetta se nousee
kiertäen korkeammalle, missä vielä kasvaa pitkää petäjää ja kuusta
sekaisin. Mutta kun on vuoren kylkeä yhä kohoamistaan kohonnut, loppuu
metsä, ja puuton vaaran laki on tasaisena edessäni. Pakkanen on
kiihtynyt, tumma on taivas etelässä, mutta pohjoisessa syttyvät jo
valot. Toisten, korkeampain vaarain takaa nousevat revontulet kalpean
kellertävinä ja leviävät äkkiä taivaanrannasta toiseen. Yksi soihtu
syttyy tuolla, toinen täällä, leimahtavat yhteen ja valaisevat suuren
vuorisen maiseman omituisella kellertävällä loimullaan. Ja kun ne
sammuvat sähisten ja hajoavat värittöminä tummaan yöhön, syttyy taas
toisia ja kuuluu salainen, outo sähinä...

Ahmavaaran juurella on loiva, puuton myötäle, ja vauhti enenee, että
silmiä vetistää, kuta alemmas kiidän, ja vasta jänkällä, joka on vaaran
alla, se hiljenee. Siitä on vielä korkean harjun yli hiihdettävä, mutta
sen toisella puolella onkin jo kirkko ja kirkonkylä leveän joen
rannalla...

Hiihtäessä tuntuu kuin minua ahdistaisi, mieltä painaisi ikuinen suru,
ja jokin murhe tuntemattomista syistä rasittaisi. Ajattelinko Suomeni
tulevia päiviä vai omaa kaivattua onneani ikävöin? Surinko sitä, että
oli niin pitkä maani talvi ja kesä niin mitättömän lyhyt? Vai lensikö
ajatus kansani onnen vuosisataan ja salamana tulevaan?

Kukahan hiihtää tästä harjun yli, kun on sata vuotta kulunut? Näkyisikö
valaistu kirkko tuolta mäen alta, kun kulkija revontulten valossa
laskisi harjua alas kirkkonummelle?

Kirkolla on paljon kansaa. Tiu'ut ja kulkuset helisevät, ja hevosia
seisoo pitkät rivit tapulin ja kirkon seinustalla. Pakkasen varalta on
varustettu matkalle, ja kaikkien kasvoilla huomaa ihmettelyä ja jykevää
rauhaa. Kirkko on valaistu ja puoliyön aikana jymähtävät tapulin kellot
soimaan. Mutta niiden tutussa äänessä tuntuu nyt olevan hempeämpi
helinä, täyteläisempi ääni kuin koskaan ennen, ja kauas kajahtaa helke
pakkasyöhön, kauas sydänmaalle asti...

Pappi on noussut saarnastuoliin. Kansa istuu totisena, vakavana ja
mietteissään. Ei kuulu hiiskausta, jokainen ikäänkuin odottaa jotakin
merkillistä, ihmeellistä.

Ja kummallisen erilaiselta tuntuu papin ääni, kun hän puhuu...

Hän selittää, kuinka Suomen kansa on Jumalansa turvissa edistynyt ja
kasvanut, kuinka se on monet kovat koettelemukset kestänyt ja aina
oikeaan ja hyvään uskonut. Nyt on taas kovat koettelemuksen ajat Suomen
kansalla -- jatkaa hän, ja hänen äänensä on paisuvan voimakas ja
täyteläinen. -- Nyt on köyhä kansa taas kovassa koettelemuksessa ja
Herra on sillä tahtonut herättää sen jumalattomuudestaan. Sillä se
kansa, joka hylkää Herransa ja Jumalansa, sen kansan hylkää Herra.
Sillä kaikki se aineellinenkin hyvä, jota Suomen kansa on nauttinut, on
lahja Herralta. Vähän on meillä turvaa ihmisten apuun, kun suuri vaara
meitä uhkaa, Herramme puoleen meidän on käännyttävä. Hänen, joka
kaikkia kansoja johtaa taitaa ja jonka edessä suurinkin on kuin tomu ja
tuhka...

Hän puhuu lämpimästi ja suoraan sydämeen, ja moni silmä kyyneltyy, ja
rinnasta nousee raskaasti syvä huokaus...

       *       *       *       *       *

Saarna on tehnyt syvän vaikutuksen. Ei haastele toinen toiselleen muuta
kuin: onnellista uutta vuotta. Kaikki näyttävät käsittävän, että alkaa
uusi aika koko maailmalle. Mitä toisi tuleva aika matkassaan?

Ja ajatuksissaan kukin alkaa valmistautua kotimatkalle, kun valaistusta
kirkosta vielä kuuluu urkujen mahtava soitto...

Kirkon nurkalla ovat minun sukseni pystyssä, ja siitä sovitan ne
äskeiselle ladulleni ja alan painua suoraan kirkkomännikön poikki
harjua kohti...

Mutta harjulla tekee mieli seisahtua ja silmätä taakseen. Koko
kirkkonummi näkyy tuolta alhaalta hyvin selvästi, näkyy valaistu
kirkko, ja sen ympärillä kuuluu kirkosta lähteväin ääniä ja hevosten
helinää, näkyy valoja kirkonkylän kaikista taloista...

Uusi vuosisata on alkanut.

Ja revontulet palavat vieläkin. Nyt ne leimuavat niin, pienestä
soihdusta äkkiä leimahtaa kirkas valo ympäri taivaan, valaisten
metsäiset maat kauas silmänsiintämättömiin.

Niin toivovasti ja riemuiten ne mellastavat. Tiennevätkö vasta tulevia
päiviä, vai sanoivatko hyvästit onnen vuosisadalle?

Ja mietteissäni lykkelen lylyäni Ahmavaaraa kohden, jonka kalju laki
tuolta edempää kumottaa.




KUN MUTKAN MOOSES VAIHTOI LAUKKINSA


Sinä talvena hevoset olivatkin hyvissä hinnoissa.

Pohjan puolen miehet kulkivat etelässä markkinoilla ja toivat sieltä
uusia, lihavia ja hyvätapaisia hevosia. Silloin oli aina hauskaa, kun
meidän kylän miehetkin palasivat etelästä hevosmarkkinoilta. Sillä sitä
ei usko, mikä erinomainen viehätys on hevoskaupalla ja kuinka lempparin
hauskaa on vaihtaa ja myydä ja ostaa ja laulella ja juoda puolikupposia
ja olla iloinen.

Meidänkin kylässä tultiin kuin hulluiksi, kun kuului, että hevosmiehet
jo ovat palanneet ja että paljon on tuotu hevosia ja niin tosikomeita,
lihavia, nuoria ja hyvätapaisia.

Äijälän Ransi oli suuri liikemies sillä alalla. Hän olikin taitava
hevosmies, jonka maine oli kulkenut kauas hevosmaailmassa, ja usein hän
oli kilparadallakin esiintynyt ajajana sekä omilla että muiden
hevosilla. Mutta hänen oikea elämänsä oli kulkea markkinoilta
markkinoille, ostaa, myydä ja vaihtaa hevosia, valehdella ja pettää ja
olla pikku hutikassa kaiket talvet.

Sinä talvena, kun Ransi palasi Hämeestä, hänellä oli viisi hyvää
hevosta, kaikki erinomaisia.

Tuulena kulki huhu ympäri kylän, että Ransi oli palannut ja viisi uutta
hevosta tuonut etelän markkinoilta. Kun hän lasketti kylän halki
jollakin uudella hevosellaan, niin ikkunaan riennettiin katselemaan...
Ja siitä kasvoi into kylänmiehillekin, että piti päästä ajelemaan ja
katsomaan Ransin hevosia.

Aamusta iltaan olikin Äijälässä miehiä niitä tarkastamassa. Siellä oli
niin helkkarin hauskaa. Puolikupposia tehtiin, vaihetusta hommattiin ja
kauppojakin hierottiin. Ja viinaa oli. Sillä hevoshomma ei ole paljon
somempaa kuin muukaan kauppa, ellei pääse vähän hujutuulelle, että on
parhaillaan rohkea kaikkiin toimiin. Ja Ransi oli matkassa tuonut
tuliaisia, että kaupat kävisivät rennommasti.

Mooses ei ollut mikään hevosmies, mutta nähtyään pirttinsä akkunasta,
kuinka muut laskivat kylän raittia kahakäteen, että höyry nousi, kasvoi
hänessäkin intoa ja tuli semmoinen ajelemisen halu, ettei pysynyt
sisällä. Hän päätti lähteä ja vaihtaa vanhan Laukkinsa nuorempaan ja
vankempaan hevoseen. Ei sillä enää hennonut Laukki-raiskalla rahtiakaan
vedättää, se oli käynyt niin vaivaiseksi takapariltaan. Mutta
Mooseksella ei ollut sipikkaa, eikä liistereellä viitsinyt lähteä
ajelemaan Äijälään, jossa oli niin paljon hevosmiehiä koolla.

Silloin sattui Erkki Timonen palaamaan kaupungista ja poikkesi Mutkan
Mooseksen mökkiin, juuri kun Mooses mietiskeli hevosen vaihetukseen
lähteä. Erkki Timosella oli hyvää tislattua kaupungin tuliaisina, joita
hän tarjosi kahvissa Moosekselle, tarjosi pari puolikupposta ja päälle
neljä kylmää ryyppyä. Ja hevoskaupoista he koko ajan ryypiskellessään
juttelivat. Erkki Timonenkin oli kaupunginmatkalla taas vaihtanut
hevosen ja voittanut.

Se lisäsi Mooseksen intoa, ja kun Timonen oli lähtenyt, meni Mooses
juoksujalassa naapuriin ja pyysi sipikkaa lainaksi.

"Mitä sinä, vanha mies, teet sipikalla? Eihän se ole kuin hevosmiesten
ja poikahuijarien reki", tiedusteli naapurin isäntä.

Mutta Mooses selitti, että hänkin tahtoi kerran eläissään ajaa
sipikalla. Ja sai naapurilta vastamaalatun, korkeasevisen sipikan
lainaksi.

Timosen viinoista Mooses oli päässyt siksi huljutuulelle, että
kuvitteli jo olevansa tottunut hevosmies. Tallissa jo läimäytteli
Laukkia ruoskalla, että tavat ja lahjat nousisivat. Sillä niin hän oli
kuullut hevosmiesten tekevän. Ja karjui ja mellasti muutenkin, että
kummalta kuului. Oli ikuinen onni, ettei sattunut akka kotiin: olisi
tainnut Moosekselle tulla tallista lähtiäiset. Mutta nyt sai elää omin
päin ja reuhata minkä mieli teki.

Vihdoin hän sai Laukin valjastetuksi sipikan eteen. Pani korean,
punarantuisen raanun vielä sipikan perään riippumaan, niinkuin oli
nähnyt muillakin hevosmiehillä olevan. Ja sitten istui rennosti rekeen
ja massautteli suullaan...

Laukki oli nuorena ollut hevosten parhaita, ja vieläkin se antoi
vinkeää kyytiä, kun tunsi, että Mooses oli vähin maistellut, ja
varsinkin kun sipikan eteen joutui. Ja rentona miehenä Mooses ajeli
kylän läpi, lakki kallellaan niinkuin oli nähnyt muillakin
hevosmiehillä olevan. Ja kun sattui vastaantulija, niin karjaisi ja
tempasi ohjista. Äijälän pihaan laski menemään täyttä ravia, että
vinkui, ja pysäytti vasta kun Laukki juoksi tallin seinämälle. Pihalla
oli miehiä, ja tuvasta kuului ääniä ja hälinää ja pauhua ja
juopuneitten loilotusta. Vaihetusta hommattiin, ja Ransi itse liehui
kuin tuskassa ja ollen äänessä lakkaamatta. Siinä pihalla oli iso
raudikko. Sitä Ransi marhaminnasta talutti ja pyöritteli ympäri sinne
tänne ja kehui... Mutta ensiksi Ransi käski Mooseksenkin sisälle ja
antoi ryypyt ja liverteli, että nyt hänellä on vasta oikea työhevonen,
joka tienestimiehelle sopii. Ja kun kuuli, että Mooseksella oli
vaihetushalu, niin kaatoi konjakkia pikariin virkkoen:

"Tätä tavaraa minä en monelle anna, mutta noin ikämiehelle kuin Mooses
on..."

Ja Mooses kumosi konjakkipikarin ja kiitteli.

Siinä innostuttiin keskusteluun. Ransi selitti, että hänellä on mainio
musta, iso, hyvätekoinen, lihava ja niin vankka että... että siinä se
on tienestimiehen hevonen.

Ja väliin maisteltiin.

Kehuivat muutkin, että on uljas musta ja niin komea käynniltäänkin,
että naurattaa...

Siitä lähdettiin talliin mustaa katsomaan, Ransi edellä, muita miehiä
perässä. Siinähän se seisoi parressaan, musta ja uljaan näköinen.

"Mikä sen on nimi?" kysyi Mooses.

"Alarik. Tämä on sen maailmanmainion juoksijan Alarikin jälkeläisiä",
sanoi Ransi ja peräytti Alarikia parresta keskilattialle.

"Onpa kyllä kookas hevonen", ihmetteli Mooses ja kävi tunnustelemaan.

Ransi innostui selittämään:

"Katsos, Mooses, näitä jalkoja... Entäs olkapäät... Sen minä sanon,
ettei parempia olkapäitä hevoselle panna. Ja sapsat niinkuin
häränpaistit ja lautaselta sievä ja hyvätekoinen ja niin umpireisinen
sitten..."

"Ja kaula kaareva kuin padansanka", lisäsi joku joukosta.

"Juuri niin. Semmoista kaulaa näkee hyvin harvoin ruunahevosella. Minä
en ole koskaan ennen nähnyt, he, he, he..."

"Entäs silmät sitten! Katsos, Mooses, ne palavat kuin taivaan tähdet,
ja kävellessä sillä hulmuaa harja ja ruumis hytkähtelee, että
lystikseen reessä istuu", selitti ja kiitteli Ransi ja taputteli
Alarikia lautaselle.

"Onpa saakeli soikoon komea värkki", ihmetteli Mooses.

"Mutta annas kun talutan pihalle, että näet", sanoi Ransi ja talutteli
Alarikin ulos, pyöräytti pari kertaa ympäri ja jatkoi: "On sillä selvä
jalankäynti ja harja niin pitkä ja paksu, että sitä harvoin hevosella
näkee... Katsos noita vuohisiakin... Ja niin hyvä syömään, että
etelästä tullessakin aivan toisten loppuja pureskeli kuin
ketoheiniä..."

Mooses tarkasteli minkä ymmärsi. Kyllä oli kaunis hevonen se Alarik ja
paljon isompi kuin hänen vanha Laukkinsa. Olisipa sentään roimaa, kun
tuommoisella silkkimustalla pääsisi laskettelemaan pitkin kylää... Ja
taitaisipa Leenallakin silmät aueta...

"Vaihda, Mooses, hevonen on semmoinen, jolla pääsee kerjäläistä
pakoon", kehoitettiin Moosesta.

"Ei saa hätäillä. Mutta sen minä sanon, että silkkimustalla ajat, jos
vaihdat", arveli Ransikin ja talutti Alarikin takaisin talliin.

Mieli teki Mooseksella Alarikia, mutta ei olisi hennonut rahoistaankaan
luopua, sillä tietenkin Ransi tahtoi välirahoja melkoisen määrän. Mutta
hutikka antoi vauhtia ajatuksille, ja Mooses, niinkuin oli nähnyt
muidenkin hevosmiesten tekevän, meni Ransin kanssa kuiskailemaan nurkan
taakse.

"Vaihtakaa, että päästään harjakannuja juomaan!" huusivat muut heille
nurkan taakse.

Mooses tarjoili kättään Ransille, mutta Ransi pudisteli päätään ja
naureskeli...

Mentiin sitten uudelleen tupaan, tehtiin puolikupposia ja haasteltiin.
Mooses alkoi tulla hutikkaan, kehuskeli jo rahojaankin, ja vaihetusta
hierottiin.

"Se on niin komea tien päälläkin tuo Alarik, että naurattaa", kehui
Ransi vielä.

Viimein Mooses innostui, sylkäisi käteensä ja tarjosi Ransille. Mutta
ennenkuin Ransi antoi kätensä, sanoi hän:

"Mutta se määräksi, että joka jänistää vaihetuksessa, maksakoon
purkajaisia punasen rahan eli sata markkaa... niin, tuossa on käsi...
ja asia on niinkuin puhuttu."

Mooses suostui siihen, ja kättä lyötiin ja monta oli eroittajaa. Mooses
kaivoi välirahat lompakostaan ja maksoi Ransille.

"Ja nyt Alarik on minun ja Laukki sinun", karjaisi Mooses leveästi.

"Niin on. Ja jo sait saateri vie semmoisen hevosen, että kuorma
siirtyy", kehui Ransi vieläkin.

Alettiin maistella harjakannuja, mutta Mooses ei uskaltanut enää
ryypätä, pelkäsi päihtyvänsä ja muisteli tulista akkaansa kotona.

"Nyt Alarik valjaisiin!" huusi hän reuhaavasti.

Monissa miehissä valjastettiin Alarik, ja Mooseksen vanha Laukki
talutettiin eteiseen kulmuilemaan vanhoja lusteita...

Se oli hurjaa hevosta se Mooseksen Alarik. Se teuhasi ja kuopi ja oli
semmoisessa lähdön hassissa, ettei monissa miehin oltu saada sitä
valjaisiin. Se näytti todenteolla, että sillä hevosella oli lähtö
mielessä, ja Mooses iloitsi jo kyydistä.

"Ajahan varoen, sillä on tuliset lähdöt", varoitteli Ransi, mutta
Mooses virkkoi, kun ohjiin tarttui:

"Olenhan minä vanha suitsimies."

Kuin varjo karkasi Alarik kujasta ulos ja kapaisi vauhdilla tielle
päin. Mooseksella oli ohjat tiukalla kuin viulun jänteet, ja reilusti
hän koetti istua sipikassa... ja pidätteli ja vihelteli ja tyydytteli
Alarikia samoin kuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän. Ja
tielle päästyään Alarik asettuikin kävelemään eikä näyttänyt enää
olevankaan kovin virkku. Ei ollut Mooseksen mielestä oikein roima
käynniltäänkään... häntä ei kävellessä heilahtanut aisasta aisaan eikä
harja hulmunnut niinkuin olivat kehuneet...

Mooses koetti kerran massauttaa suullaan, jotta näkisi kuinka arka se
oli hoputukseen. Mutta Alarik ei näyttänyt suun muistuttamista
kuulevan... ei toista eikä vielä kolmattakaan kertaa. Se kävellä
vätysteli kuin vanha koni ja astui verkkaan. Mutta Mooses oli tulisissa
ajatuksissa, ja hänestä tuntui, että tarvitsisi saada vauhtia... Ja
tempaisi ohjista melko tanakasti ja hihkaisi... Mitä helvettiä...?

Eihän se muuta kun puisteli päätään eikä liioin kävelyäkään
parantanut... Jo vimmastui Mooses, noitui ja riuhtaisi ohjista minkä
jaksoi ja napsautti ohjaspuolella kyljille...

Ja se lähti juosta lynkyttämään, mutta eihän se vielä ollut kuin
lehmänkäyntiä hyvään hevoseen verrattuna...

Moosesta alkoi pistellä vihaksi ja mieleen muistui, että entäs jos
häntä olikin petetty...

Hän suuttui silmittömästi, viina nousi päähän yhä enemmän, ja hän
kiskoi sipikan pohjalta rahnikoidun ruoskansa, jolla oli Laukki-raiskaa
piessyt... ja nousi hyvään asentoon ja iski Alarikia pitkin kylkiä ja
poikki lautasia, että maailma lauloi...

Mutta sitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, mitä saisi
takaisin... Kun Mooses parhaillaan vinguttaa ruoskaansa, sävähtää
sipikan sevi tuhannen palasiksi, ja Mooses näkee Alarikin takapään
nousevan ja laskevan... nousevan ja laskevan... ja kuulee kavioiden
vinkuvan ihan korvainsa ohitse...

"Vai niin... vai tämä silkkimusta... potkuri ja häntyri ja perkele koko
värkki..."

Ja vihapäissään hän iskee yhä ruoskallaan, kunnes sipikan sevi on
tuhannessa linkussa ja hän kuulee jonkun huutavan ja nauravan ja
nimeään mainittavan...

Pian katoaa humala päästä, ja hän kääntää takaisin aivan läheltä
kotimökkiään. Hän on kuulevinaan Leenan äänen portailla, mutta ei
uskalla taaksensa katsoa. Ajelee särkyneessä sipikassa istuen Äijälään
päin, katkera katumus mielessään...

Kun hän vähän ajan kuluttua sieltä palaa, on hänellä valjaissa vanha
Laukkinsa, mutta yksi punainen raha on vähentynyt hänen lompakostaan...
Ja mitä vielä naapuri vaatinee sipikasta, jonka Alarik oli säpäleiksi
potkinut...




YÖTÄ IMATRALLA


Ihmisvirran matkassa minäkin tänne saavuin viettääkseni yöni tämän
kuulun kosken rannalla. Täällä ei kukaan minua tunne eikä kysy, mistä
vieras tulee. Täällä näyttää olevan muitakin mieronkulkijoita, jotka
harhailevat yksin elämässä...

Miksi tämä yö on näin tumma, taivas niin matalalla ja miksi minusta
tuntuu, ettei täällä näe niin kauas kuin mieli tekisi... Ah, ei se
olekaan valoisan, kaukaisen Pohjolani vaalea taivas... tämä on Karjalan
juhannusyö, joka vieraan sydäntä synkistää... Ei ole ilma niin keveää
ja kirkasta, en tunne siinä sitä hienoa hivelyä, joka Pohjolassani
poskia hyväilee... Kuinka olen täällä yksin ja vieras! Ja tämänhän
pitäisi olla laulujen suuri kotimaa, jossa ihanimmat ihmistunteet ovat
heränneet...

Tässä siis on Imatra... Ajatus tuntuu seisahtuvan, sydämen tykintä käy
rajummaksi ja pauhut huutavat ja ulvovat...

Puolihämärässä menen kosken juurelle. Siitä näkee tämän
jättiläisrännin, jossa valkoinen vaahto roiskuu ja roivii kallioisesta
rannanjyrkästä toiseen. Niinkuin peto, joka syöksee asumattomasta
erämaasta, mutta repeääkin voimattomana nähdessään, että
viljelemättömät seudut loppuivatkin... Minua värisyttää, ihastuttaa tuo
kiehuva vaahto ja pelottaa tuon pedon raaka voima. Se on päässyt
irralleen...

Mutta vähitellen tuntuu kuin pauhu ja roiske hiljenisi, ikäänkuin
alkaisi kuulua laulua jostakin hyvin kaukaa erämaiden takaa, ensin
hiljaa ja voivotellen, mutta sitten kuin kirkas immen ääni...

Se viehättää korvaa, tuudittaa hermostoa niin raukaisevasti... ja
samassa hurjistuttaa...

Ah! Se on tuo peto, joka viettelee ja viehättää. Se muuttaa äänensä
impien sopraanoksi viekoitellakseen minut... Kuinka sen hyrskyt
hyppivät... kuinka sen valkoinen harja hulmuaa... kuinka se vetää,
viheltää ja viittaa... Olenko erämaan lapsi? Ja niinkö viekoittelet!
Tämä hämärä yö on kyllä sopusoinnussa viehätyksesi kera, matala taivas
sopii valkoisiin vaahtoihisi...

Jo on noussut päivä. Mutta entisellä paikallani istun vielä. Tahdon
nähdä sinut päivän kultien valossa...

Oikeinhan arvasin. Se petomainen voima, jonka yöllä luulin näkeväni, ja
se hurja viettelys, jolla kutsuit helmaasi, onkin kadonnut. Olet nyt
toisenlainen, olet kuin kaikkein kallein ja suurin ihmisajatus, mikä
milloinkaan on syntynyt. Olet eksynyt tänne kauas, laulujen suureen
kotimaahan. Annoit kai voimiasi, lainasit lahjojasi silloin kun "venoa
veistettiin"...

Nyt jo alan sinua rakastaa, tunnen kuin tuskaa siitä, ettet milloinkaan
saa levähtää, ettet koskaan saa viivähtää taipaleessa... Hyppele sitten
ja roivi vaahtoasi, soita yötä päivää ja huuda kaikille ilmoille
ikuisia voimiasi! --

Aamulla varhain alkavat junat liikkua, ne tuovat ihmisiä oikein kumman
paljon. Mistä lienevätkin kaikki. Tie koskelle pölisee, päivä paistaa
kuumasti, vesimyymälöiden edustat ovat täynnä janoavia.

Lähelle asemaa pitkäin puiden siimekseen on valmistettu pieni
tanssilava ja sen viereen katos soittajille. Nyt siinä kuuluu soittavan
pietarilainen "Suutarien orkesteri". Ja siinä rämähtelevät monenmoiset
soittimet, vinkuu monta viulua, käsiharmonikka pauhaa ja tuhisee ja
kattilankannet helisevät. Keskellä kuuminta kirkonaikaa siinä
rämpyttävät ja toiset jumalattomat tanssivat. On se jotakin!

Ei minua muutenkaan miellytä. Kävelen uudelleen koskelle. Mutta siellä
on nyt kävelijöitä ja ihailijoita melkein joka puun juurella. Joku
rohkea englantilainen on laskenut kallioita pitkin hyvin lähelle
kuohuja. Hän seisoo tanakkana, keppi kädessä ja näyttää nauttivan...
Mutta tahtoo päästä vielä likemmäksi... ja silloin iskee hyrsky kallion
kylkeen, niin että vesi roiskuu rohkean kulkijan silmille ja kastelee
hänet kokonaan. Hän perääntyy hetkeksi, mutta vähän ajan päästä hän
ilmestyy samaan paikkaan uudelleen...

Mitä lienevät nuo, jotka ovat asettuneet siihen missä viimeiset vaahdot
vilahtavat ohi. Kuuluvat olevan ulkomaalaisia. He ovat siinä loikoneet
jo aamusta asti ja yhtä huvitettuja näkyvät vieläkin olevan.

... Eihän tämä olekaan erämaan koski, tämähän on kuin kaupungin puisto,
jossa vilisee ihmisiä laumoittain. Kadonnut on tämän alkuperäinen
taikavoima, kun risukot ovat rannoilta hävinneet, ja sijaan tulleet
uudenaikaiset ravintolat ja muut koristukset...

Minua alkaa painostaa, tekee jo mieli pois... pois Pohjolaani...

Ja kun juna myöhemmällä kulkee Vuoksen yli, vilahtaa siinä vähäisen
kuin tuttua maisemaa... kuin palanen suurta Pohjolaani...

Mutta taivas on niin tumma, päivä laskee ikävästi, ja sitä valoa, joka
Pohjolassani korkeuksien huipuilla ilakoi, en täällä näe... Karjala!
Laulusi lienevät ihania, mutta minä en ilojasi vaihtaisi valoisaan
Pohjolaani...

Keikuta, juna, kiivaasti... Ah, pianhan saanen taas yöni viettää
unhotetussa Pohjolassani!




KESÄÄ ODOTELLESSA


Poissa on talven pitkä pimeä. Valon ja riemun aika on tullut.

Ja yö on loppunut. Valo on herrana Pohjolassani, jossa pitkän talven
pimeys ja vihaiset viimat pitivät ilkeää leikkiään. Tumma, murehtiva
taivas on helakan vaalea ja toivova. Se ei enää kohmetu niinkuin
talviöinä, jolloin tähdetkin piiloihinsa pakenevat, vilusta väristen.
Synkkä vaippa on poissa, ja halki avaruuden kuuluu iloinen soitto
siitä, että valo on voittanut ja pimeys paennut muille maille ja muille
taivaille synkeää toivottomuuttaan viettämään. Vielä peittävät
valkohanget Pohjolaa, vielä tunturien jäiset tuulet soivat ja puskevat
voimiaan etelän ilmoja vastaan. Mutta valkohanget kimaltelevat ja
säteilevät niin, että heijastus vaalentaa taivaan sinen, ja kuusista
lemuaa kevään tuoksu ja ilmassa leijailee keveä hengetär. Ei pysty
tunturituuli enää yksin taistelemaan, sillä poissa on hänen
valtikkansa, pimeys.

Sillä valo on herrana Pohjolassa.

Miksi sinua niin rakastan, Pohjolani? Miksi valoisina öinä mietin ja
iloitsen? Sinä olet oma kaiholani, ilojeni, toiveitteni kehto. Siksi
sinua rakastan ja uskon salaisuuteni valojesi valtaan. Sillä korkea
taivaasi tuntee tuskani ja valosi välähtää pimeään mieleeni, sinun
onnesi on minun onneni ja valosi voitto on laakeriseppele sielulleni.

Rakastan valoasi, yksinäistä, unhotettua suuruuttasi ja keväisten
ilmojen lemmensoittoa. Ja kuitenkin mieleni ikävöi etelää, outoa ja
omituista. Sillä sieltähän tulevat viestit muun maailman menosta,
sieltä lämmin lehahtaa vastaan ja sieltä odotan kesää ja pääskyäni
tupani räystäälle.

Kesää odotellessa on kaihoni suurin, ikäväni rajattoman avara ja
mieleni tuskainen. Kaipaanko pois Pohjolasta vai itkenkö sitä, että
minulla ei ole omaa kultaa eikä laulajaa, joka mustan murheeni
visertelisi tiehensä?

Pääskyni tuopi minulle parhaat tiedot suuresta maailmasta, jonka
halki se tänne lentää lyhyttä hauskaa valonaikaa viettämään. Mutta
vierailla mailla vielä viipyy pääskyni, ja tuskaisena odottelen sen
samettisiipien suhinaa. Missä viivyt? Tullos jo! Jo on Pohjola valoisa,
jo lauhtuvat vihaiset viimat ja tumma Lapin taivas sinervöi. Jo paistaa
päivä, ja pienoinen pesä odottaa sinua.

Kun tulet, vaihdamme matkoja. Jää sinä tänne ja lainaa siipiesi
nopeutta minulle. Lentäisin tuota kummallista, outoa etelää kohti, niin
hirvittävän kauas... että kerran näkisin sen kukkivan maailman, josta
paljon kuulin puhuttavan ja kerrottavan... näkisin sen maailman, josta
uneksin ja jota kuvailen niin leppoisan herttaiseksi! Miksi olisi
muuten etelän taivas niin vienon viehkeä ja sen kaukaisuus salaperäisen
harson peitossa? Niiden takana täytyy olla onnen ja lemmen satumaailma,
täynnä kukkakumpuja ja aina vihannoivia kukkuloita... Sieltä minä
kultani hakisin etelän tummain tyttärien joukosta. Löytäisin sen, jonka
mieli tekee pohjoisille maille. Hänelle kertoisin Pohjolan ihmeitä.
Kuvailisin talvista, kukkulaista maisemaa ja tumman yön tähdetöntä
taivasta, selittäisin retkeni semmoisena yönä, jona revontulet sähisten
syttyvät ja valaisevat pimeän maan ja hukkuvat jälleen suurten
tunturien taakse. En muistelematta jättäisi valoasi, en kuvaamatta
sitä, kuinka iltarusko tervehtii aamun kultaista koitarta, jolloin
Pohjola viettää lemmen ja valon suurta sunnuntaita.

Hän innostuisi, tuo etelän hemmoiteltu lapsi. Hän pyrkisi matkaani,
näkemään tätä unhotettua kylmää maata, josta ei muu maailma mitään
tiedä. Hän tahtoisi lämmöllään sulattaa kevään kestävät hanget, laulaa
lyhyemmiksi talven yöt ja tuoda kesän silloinkin, kun vihaiset viimat
vinkuvat. Tänne hänet toisin enkä enää koskaan kaipaisi etelään...

Mutta hänen tulisi täällä vilu ja nälkä ja kaiho ja kaipuu lämpimämpiin
maihin. Hän ei jaksaisi odottaa kevättä, joka lupaa ja lupaa, mutta
aina astuu askeleen taaksepäin. Hän ei oivaltaisi valojesi voittoja, ei
tuntisi tuulen hengessä leppoisaa hyväilyä eikä kuulisi kevätaamuina
sitä voitonvarmaa soittoa, joka kumisten avaruudessa kaikuu.

Näin kesää odotellessa mietiskelen, kun yksin retkilläni kuljen ja
yksin omaa onneani nautin. Tulee välisti halu saada kertoa ja näyttää
muillekin. Onkohan ketään, joka tuntisi Pohjolani, joka kevättähtien
hyppelystä osaisi ennustaa tulevia aikoja...?

Mutta kevätkylmät ovat niin armottoman pitkät, Lapin taivas niin
riemuttoman toivoton, ja kesää odotellessa kangistuu vieraan veri,
unelmat haihtuvat ja toivokin kuolee, kun äkkiä eteläinen alkaa liehua,
päivä paistaa ja lämmittää niin, että viikossa vilahtaa kesä
tuoksuineen. Ja kesässä on niin sanomaton lämpö ja riemua niin paljon,
että vieras havahtaa haudastaan ja näkee äsken routaisen maan kukkivan
ja tuntee suvituulen puhaltavan.

Semmoista kesää odotellessa ei mieleni jäykisty, ei toivoni kuole
eivätkä onneni unelmat unohdu. Sillä sinua minä rakastan, Pohjola,
sinun vaalealle valollesi uskon sieluni salaisuudet.




KULLAN KOTI


Suuren, sinisen järven rannalla oli kultani koti.

Talvisin kuljin sinne hiihtäen valjuina tähtiöinä, kun revontulet
roihusivat suurten vaarain laella. Siitä tiesin kulkuni ohjata, kun
revontulten näin syttyvän korkean Kontiovaaran takana ja leviävän
kalpean kellertävinä yli koko sen maailman, jossa kultani koti oli
suuren ja sinisen järven rannalla. Välisti, kun tähdet katosivat
eivätkä revontulet syttyneet, kun taivas pimeni tummaksi ja pitkän
pitkä ja pimeä Pohjolan yö oli edessäni, eksyin ladulta, jonka oli
utukka puhaltanut umpeen. En saanut merkkejä maista enkä voinut tähtiin
turvata, en nähnyt revontulien syttyvän korkean Kontiovaaran takana
enkä mitään viittaa tiennyt sinne, missä oli kultani koti. Yövyin
kuusen juurelle aamun ensimmäistä vinkkaa odottamaan...

Ja hyvin hämärässä näin jo kuusen latvasta Kontiovaaran lumisen
huipun... Sen takana oli se siintävä järvi, jonka pohjukassa oli niemen
nenä ja niemellä kultani hauska koti...

Kesäisin oli sinne pitkät taipaleet, äärettömät erämaat kuljettavina.
Oli virtoja välillä, järven selkiä ja alastomia soita. Mutta virtojen
poikki uitiin tukilla, järvenselät soudin kalamiesten ruuhilla ja
alastomat suot hyppelin mättäältä mättäälle. Oli niin hauska minun
matkani, niin riemuinen oli rintani, ja yksin iloissani laulelin:

"Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita..."

Talvella hän hiihti minua vastaan Kontiovaaran paljukalle, josta näki
kauas siintävää saloa pitkin. Meillä oli omat merkkimme pitkän petäjän
kyljessä, ettemme kumpikaan harhaan menneet, vaan tapasimme siinä joka
kerta.

Minä löysin kultani kodin kerran talviyönä, kun eksyksissä hiihtelin
halki asumattoman erämaan. Monen vaaran laelle olin hiihtänyt, laskenut
juurelle ja taivaltanut laaksoja ja kumpuja pitkin. Nousin viimein
Kontiovaaralle... näin kuun valossa suuren, valkoisen järven ja tummat
kuusikot sen rannoilla. Sinne minä hiihdin, ja järven päässä oli
koivikkoniemi ja niemellä talo, kultani koti. Silloin alkoi
ystävyytemme ja siitä lempemme.

Kävin usein kultani kodissa. Kontiovaaran petäjällä hän oli vastassani,
ja siihen hän minut saattoi. Me aioimme rakentaa oman kodin järven
toiselle rannalle, männikköniemen nenään. Siellä oli hyvää peltomaata
ja niemen juuritse juoksi joki ja talon kohdalla kohisi koski, meidän
koskemme. Niin me tulevia päiviä kuvittelimme, kun Kontiovaaran
petäjällä hyvästelimme. Niin me tuumailimme, että muun maailman
unhotamme...

Kesäisin, kun kultani kotiin menin, sytytin nuotion järven rannalle.
Hänpä näki savun nousevan, arvasi ystävänsä olevan tulossa ja souti
järven poikki noutamaan... Hänellä oli oma pieni ruuhensa, jolla yksin
kulki kalassa, ja sillä hän minut souti, nouti, saattoi takaisin. Oli
niin hauska katsella kesäiltoina, kuinka hän kiireesti työnsi ruuhensa
vesille, istui teljolle ja tarttui tanakasti airoihin. Hänellä oli
pitkä, vaalea palmikko, joka soutaessa oli yli olkapään. Ilta-aurinko
kultaili hänen hiuksiaan ja punaposkiaan, ja vähän väliä hän silmäili
taakseen, seisoinko minä rannalla. Hän viuhtoi huivillaan iloissaan, ja
minä vastasin puhaltamalla tuohitorveeni...

Me olimme päättäneet asiamme. Syyskuun raikkaana päivänä läksin häntä
viimeistä kertaa noutamaan entisestä kodistaan. Entiseen tapaan sytytin
nuotion järven rannalle ja odotin tutun ruuhen tuloa... Mutta se
viipyi... viipyi... Vihdoin soutaa vanha mies isossa veneessä, soutaa
verkalleen kuin tahallaan minua kiusaten. Siellä tulee hänen isänsä
minua noutamaan...

"Missä Anna on?"

"Hukkui eilen, kun semmoisella myrskyllä läksi yksin kalaan."

Hän sanoo sen tyynesti, mutta ääni värähtää, ja hän pyyhkii kyyneleen
poskiltaan...

Olen kulkenut kullan kodin ohi talvisin -- eivät hymyile ikkunat
minulle -- olen kesäisin järvellä soutanut... vesi ei ole sinervää kuin
ennen; Kontiovaaran petäjään ei ole tullut merkkejä, ja tuolla etäällä
odottaa männikköniemi turhaan uusia asukkaitaan...

Mutta siitä on mieleni hyvä, ettei kukaan tiedä, missä on se suuri ja
sininen erämaan järvi, joka vei kultani, eikä kukaan löydä petäjää,
jossa meidän merkkimme ovat, -- eikä kukaan tiedä paikkaa, jossa oli
vaaleakutrisen Annani koti, oman kultani olinpaikka. --




VUOROIN VIERAISSA


Tuomas Härkönen oli kouluajallaan reilua poikaa.

Hänet salvattiin karsseriin jostakin vähäpätöisestä syystä, mutta
Tuomas iski karsserin akkunat säpäleiksi ja tahtoi vapauteen. Ja
vapauteen hän pääsikin, muuttaen kauas maalle, jossa peri isänsä talon
ja rupesi työmieheksi.

Mutta viimeisenä iltana, juuri sinä, jona hän oli karsserin akkunat
rikkonut, hän piti aika kemut luokkatovereilleen. Sillä nyt hän oli
heistä iäksi eroava, he kulkisivat opin tietä, hän palaisi maalle ja
aikoi kehittää itseään maanviljelijäksi. Niissä kemuissa juotiin paljon
ja vannottiin pyhiä valoja. Sillä välin kun rehtori valmisteli
erottajaispuhetta Tuomas Härköstä varten, juotiin ja laulettiin Tuomaan
kamarissa ja luvattiin toveruutta ikipäiviksi. Ja kun aamupuoleen yötä
erottiin, puhui Tuomas vielä niille kolmelle tovereistaan, jotka
pystyivät kuuntelemaan hänen puhettaan:

"Se on siis päätetty. Te kolme, Kinnas, Plösö ja Lalli, lupaatte siis,
että ylioppilaaksi tultuanne tulette sinne maalle minun luokseni kesää
viettämään..."

"Me vannomme! Meidän toveruutemme ei lopu tähän! Terve! ja onnea
matkallesi ja menestystä toimissasi! Terve vielä, kunnon toveri!"

Rehtorin erottajaispuhe, jonka hän oli päättänyt pitää koko koulun
kuullen, jäi pitämättä, sillä hänelle ilmoitettiin, että Tuomas
Härkönen oli poistunut kaupungista ja tietämätöntä oli mihin päin.

Tuomas Härkösen hyväksi ei ole sittemmin mitään puhetta valmistettu.

Työ ja aika kypsentävät miehen. Tuomas Härkösenkin mieli tasaantui,
ruumis varttui, vaikka sielu välisti sairastikin. Hän tunsi hyvin
yksinäisinä iltoina, kun työstä palattuaan joutui silmäilemään
sanomalehteä ja näki entisten toveriensa edistyvän, että oli
hurjuudellaan menettänyt sen elämänsä uran, jolla hänellä olisi voinut
olla niin loistava tulevaisuus. Joskus se kirveli mieltä, mutta hän oli
kerran päätöksensä tehnyt, eikä sitä käynyt enää katuminen eikä
muuttaminen. Kaiken kuntonsa hän käyttikin työhön ja edistyi
jättiläisaskelin alallaan, tehden talostaan paikkakuntansa
mallikelpoisen.

Vuodet vierivät nopeasti. Entiset toverit olivat tulleet ylioppilaiksi
ja jatkoivat lukujaan Helsingissä. Ei ollut kummaltakaan puolelta
lähestytty. Toverit eivät olleet riviäkään lähettäneet Tuomaalle, eikä
ollut Tuomaskaan puolestaan mitään virkkanut.

Mutta kerran kesällä ajaa karautti kolme valkolakkista herraa Tuomas
Härkösen pihalle.

Ne olivat Kinnas, Plösö ja Lalli.

Siitä tuli hauska kesä heille kaikille. Iltaisin, kun he puutarhan
huvihuoneessa asettuivat totia juomaan, he muistelivat ollutta
kouluaikaa ja poikavuosien elämää.

"Jos sinä Tuomas sentään olisit Helsinkiin asti päässyt... sitten sinä
vasta olisit nähnyt... Mutta se on kulkenut ympäri koko maan tuo sinun
viimeinen urotyösi... kuinka sinä iskit karsserin akkunat säpäleiksi ja
hyppäsit vapauteesi... Ja onnen poika sinä olet! Terve, veikko!"

Ja Lalli, joka aikoi papiksi, piti yön tullessa kauniin puheen
isännälle. Ja he innostuivat kaikki, joivat maljoja menneille
muistoille ja pitivät puheita.

He viipyivät syksyyn asti talossa ja mellastivat mielensä mukaan,
hakkailivat talon piikoja, hätyyttelivät kylän neitosia, tekivät
häiriötä niityllä, ja Tuomaan täytyi uhrata monta kirkasta poutapäivää,
pitääkseen seuraa vierailleen.

Kun he syksyllä lähtivät, evästi Tuomas heitä rahalla ja eväskontilla.
Ja he lupasivat aina muistaa ja toivoivat Tuomaan tulevan heitä
tapaamaan, kun hekin saavat oman kodin.

Ja niin erottiin hauskana syyskuun päivänä.

Mutta heidän olonsa Tuomaan luona oli tullut perin kalliiksi. Ei sillä
hyvä, että isännän oli täytynyt ottaa sijaansa mies, vaan lisäksi oli
muita kuluja ja kosolta mieliharmia. Olihan hänen täytynyt heitä
rahoillakin varustaa, eikä niistäkään kuulunut penniäkään takaisin.
Eivät edes kirjeessä kiittäneet olostaan. -- --

Kuluipa taas vuosia.

Tuomas Härkönen oli tarkannut toveriensa kehitystä ja ylennyksiä
virkauralla. Kinnas oli heittänyt lukunsa sikseen ja perinyt isänsä
suuren kauppaliikkeen. Plösö oli pastorina samassa kaupungissa, ja
Lalli, joka aikoi papiksi, oli muuttanut mielipiteitään ja eleli
asianajana. Ja he olivat kaikki kolme entisessä koulukaupungissa,
jossa heillä oli niin monta hauskaa ja hullunkurista muistoa
poikavuosiltaan...

Tuomaan alkoi tehdä mieli kerran vielä käydä uudistamassa vanhaa
ystävyyttä. Ja olihan hänellä kutsut... Hän valmistautui matkaan ja
päätti käydä katselemassa sitä paikkaa, josta oli karkumatkalle
lähtenyt, sillä hän ei ollut sen koommin jälkiään kerrannut, pian
pariinkymmeneen vuoteen...

Oli siellä vielä jäljellä entistä, mutta paljon oli uusittu...
Entisellä paikalla vielä oli sekin karsserin akkuna, jonka Tuomas särki
ja josta vapauteensa hyppäsi...

-- Minä olen katunut sitä hyppäystä ja taas sitä siunannutkin...
ja ehkä on parasta näin kuin on, -- ajatteli hän ja napitti
lammasturkkinsa kiinni kävellessään entisen koulun ohi.

Hän kävi ensiksi Kintaan puheilla. Kintaalla hän oli kuullut olevan
ison liikkeen, ja perityn rikkauden sanottiin yhä lisääntyvän.
Päältäpäinkin jo näkyi, että talo oli vaurastumassa. Katupuoli oli
rakennettu uudestaan ja entistä paljon isommaksi.

Tuomas meni puotiin ja kysyi:

"Onko patruuna kotona?"

"Konsuliako tarkoitatte?"

"Juuri niin. Konsulia."

"Hän on ruokalevolla eikä..."

"Herättäkää ja sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella."

"Ei häntä saa häiritä... ruokalevolla..."

"Mitä se maksaa, että keskellä päivää nukkua töhertää", sanoi Tuomas
vähän loukkaantuneena ja läksi pois.

Saatuaan tietää, missä pastori asui, astui hän rohkeasti eteiseen ja
soitti kelloa, että seinät tärisivät.

"Mikä maailma täällä niin jyryää..."

Sieltä tuli Plösö itse avaamaan. Tuomas tunsi hänet heti, vaikka hän
oli parroittunut ja laihtunut ja muuttunut semmoiseksi honteloksi
saikaraksi.

"Etkö sinä minua tunne?" kysyi Tuomas ja alkoi kätellä.

Tunsihan pastori viimein ja käski istumaan.

"Vai niin. Onpa hauska tavata. Sinulla on tietysti asioita kaupungissa.
Koska oletkaan viimeksi käynyt?" puheli Plösö.

"No etkö sinä sitä muista, etten ole sitten käynyt kun hyppäsin
karsserista", vastasi Tuomas, ja häntä alkoi vähän harmittaa Plösön
välinpitämättömyys.

"Aivan oikein... aivan oikein. Siitähän on pitkät ajat."

"Onhan siitä. Siitäkin on jo toistakymmentä vuotta, kun te kolmisin
kesää maalla vietitte."

Pastori ei tuntunut tahtovan sitä muistella. Olihan siellä tapahtunut
yhtä ja toista, mitä ei olisi ollut pastorin hauska muistella.

He istuivat kauan äänettöminä. Tuomas toivoi, että Plösö tarjoaa
tupakkaa, mutta kun ei kuulunut, otti hän esille oman kukkaronsa ja
pani piippuun.

"Niin, suo anteeksi. Minä kun en itse tupakoitse, niin ei tule
hankituksi vieraillekaan", selitti pastori.

Tuomaasta näytti, että eipä tainnut liietä tupakkaan. Köyhältä näytti
kaikki, ja kovin laiha oli isäntäkin.

"Jaha. Jaa... Koska aiot lähteä kotiinpäin?"

"Lähteäkö? Vastahan minä tänä aamuna tulin."

Tuomasta suututti tuommoinen kysymys. Eihän hän täällä kerjäisi, jos
viipyisi enemmänkin aikaa. Hän teki liikkeen lähteäkseen, eikä pastori
näyttänyt tahtovan estää.

"No nytkö jo lähdet! Olisit nyt istahtanut, että olisit juonut
kahvikupin. Sattui minulle nyt kirjoituksia, etten oikein ehtisi...
Mutta me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."

Ja juuri kun Tuomas teki lähtöä, näki hän toisen huoneen ovenraossa
laihan naisen kasvot ja kuuli sanottavan:

"Kuka kumma täällä polttelee niin pahanhajuista tupakkaa, että ihan
koko huoneet haisevat..."

Tuomas astui vihaisesti ulos portista ja noitui itsekseen. Eipä tuolla
viheliäisellä ollut edes ryypyn varaa, ajatteli hän ja käveli
vihaisesti katua pitkin.

Hän poikkesi ravintolaan syömään, mutta pahalla tuulella hän oli.
Juotuaan kelpolailla olutta hän päätti vielä käydä Lalliakin
tapaamassa.

"Nyt ei ole vastaanottotunti", sanottiin hänelle. "Eikä herrassöötinki
suvaitse, että muulloin lasketaan sisälle."

"Sepä on h----tin kumma! Sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo
puhutella. Minä en lähde ennen pois, uskokaa jos tahdotte."

Käytiin ilmoittamassa, ja herrassöötinki tuli itse Tuomasta keittiöstä
hakemaan.

Lalli oli sentään vähän entistä miestä. Tarjosi kumminkin tupakkaa,
mutta kiire hänelläkin muka oli, ettei tällä kertaa joutuisi pitkiin
puheisiin. Ja samalla kysäisi:

"Koska aiot lähteä?"

"Sitte kun kerkiän. Lempojako te siitä tahdotte? Tiedän kai minä
lähteä, kun olen tiennyt tullakin. Samaa tiedusteli Plösökin."

"No en minä sillä mitään, vaikka kysyin", pyyteli Lalli anteeksi ja
hyvästellessä virkkoi:

"Me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."

Tuomas ei voinut kyllin kummastella noita herroja. Vanhoja veikkoja
ollaan ja niin pitkästä kotvasta tavataan eikä ryypyn varaa
kummallakaan, vaikka siinä on puoti vieressä...

Hän meni majataloonsa ja kirjoitti kolme kirjettä, yhden Kintaalle,
toisen Plösölle ja kolmannen Lallille. Hän kutsui heidät illalliselle
kaupungin parhaaseen ravintolaan ja päätti kestitä vielä kerran,
hävittömiä...

Ja he saapuivatkin kaikki, Plösökin, vaikka oli pappi.

"Minä en missään tapauksessa olisi tullut. Mutta kun käsky tuli
mieheltä, jota koko elinaikani olen kunnioittanut ja jonka toverihenki
on meillä kaikilla niin elävässä muistissa, pidin suoraan sanoen
velvollisuutenani", alkoi pastori imarrella.

Ja kiitollisia olivat tietenkin Kinnas ja Lallikin.

Mutta sen he kaikki huomasivat, että Tuomas joi tavattoman paljon ja
että hänessä vieläkin näytti kiehuvan sama hurja veri kuin ennen
poikanakin, kun hän hyppäsi karsserin akkunasta.

Tuomas kävi yhä rajummaksi. Muut vieraat katselivat pitkään noita
kolmea, jotka alentuivat juomaan tavallisen talonpojan kanssa. Pastoria
alkoi hävettää, ja hän virkkoi:

"Ellet sinä, Tuomas, tyynny rauhallisesti istumaan, täytyy minun jättää
tämä seura."

Siitä Tuomas sai tulta tappuroihin ja alkoi puhua vieraillensa jotenkin
peittelemättä.

Plösölle hän virkkoi:

"Mene, veikkonen, kun mielesi tekee! Olen minä jo sinua juottanutkin
sen verran kuin sinäkin minua... Mutta lähetä sille pojallesi sinne
meidän kylälle vähän kymmenyksistäsi..."

Siitä loukkaantuivat Kinnas ja Lallikin, ja pastori luikki tiehensä
minkä ennätti. Mutta Tuomas oli vielä kerran innostunut ja tunsi, että
hänessä vielä kiehui entinen, poikavuosien tulinen veri ja mieltä
jännitti yhtä joustava vauhti. Ja sen saivat Kinnas ja Lalli pian
tuntea. Hän iski kaikki lasit pöydältä silpuksi ja potkaisi pöydän
loukkoon.

Akkunasta hän ei hypännyt, mutta herrat hän ajoi ulos kaikki ja maksoi
suuret sovinnot melskeestään. Ja yöllä hän lähti kaupungista.

Eikä hän suinkaan enää koskaan käy uudistamassa vanhaa ystävyyttä.




VÄLIMAAN VAARIN SUKKELUUS


Kaiken viikkoa oli tuiskunnut lunta ja tuullut idästä ja etelästä. Tiet
peittyivät kylän raitillakin puoliväkisten, ja metsätie meni aivan
umpeen. Ja liike näytti asettuvan. Ei olisi kukaan ensiksi tahtonut
kahlata tietä auki, ja senvuoksi kuljettiin monta päivää pyryn perästä
kylän raittia suksilla, eikä tiellä näkynyt kuin pyörevä pulkanjälki,
kun joku poromies oli kylästä uskaltanut loitommaksi.

Mutta viimein ilmestyi hevosmiehiäkin, rahdista palaajia ja
heinämiehiä, ja vähitellen maantie jäljittyi ja kovettui entiselleen.

Mutta metsään ei kukaan uskaltanut. Moniailla olisi jo ollut kipeä
tarvekin metsään, kun puut kävivät vähiin ja olisi tarvinnut käydä
heinäänkin metsäniitylle, mutta kukin odotteli ja odotteli, että jahka
tulee jälki metsään, niin kyllä sitten... aivan umpea sinne ei
lempokaan lähde yksin kahlaamaan, hevostaan rääkätäkseen.

Ja sitä odotettiin, milloin tie puhkaistaan metsään, ja kukin toivoi,
että sen ja sen talon täytyisi ensiksi... siinä ovat puut olleet
vähissä ennen pyryä... mikäs auttaa!

Niin varrottiin viikon päivät.

Kylän yhteinen metsätie näkyi joka taloon. Se nousi kylän takaa ylös
aukeaa mäkeä, että jälki kyllä näkyisi... Joka aamu kävi joka talon
mies kujalla tähtäämässä, että eikö näkyisi... mutta ei näkynyt...
Sileänä pohotti vain lumen valkoinen pinta ison männyn luona, mistä tie
kääntyi metsään.

Niin oli odotettu viikon päivät ja puun tarve ja heinäin puute uhkaili.

Välimaan vanha vaari, joka oli kylän vanhimpia, kertoi nuoruutensa
aikana olleen tapana, että pitkällisten pyryjen perästä aina koko kylä
lähti yksimielisesti tietä puhkaisemaan. Ei silloin odotettu, että joku
yksin puhkaisisi, vaan kaikki lähtivät yhtaikaa ja milloin oli minkin
talon hevonen eellimmäisenä, vuorotellen.

Mutta mitä auttoivat vaarin muistelemiset, nykyisen polven miehet eivät
olleet niin yksimielisiä. Eikä vaarin puheista kukaan ollut
millänsäkään.

Mutta eräänä aamuna, kun tosihätä jo hätyytteli muutamissa taloissa,
näkyi kauas syvä hevosen ja reen jälki kylän kaikkiin taloihin. Se
pohotti sievänä kaarena mäkeä ylös ja painui metsään entistä tien
pohjaa myöten. Ja kukin tuli hyvilleen ja alkoi valjastaa hevostaan
metsään lähteäkseen.

Herralan Kustaa, joka vasta oli palannut kilpa-ajomarkkinoilta ja
tuonut kolme vankkaa kauppahevosta, valjasti kaikki kolme ja niin
renkineen hommasi metsään. Ja isolla männyllä satuttiin yhteen
roikkaan, kymmenkunta kylän hevosta, alastomat reet kullakin perässä.

"Jopa on jälki metsään", lausui kukin toiselleen, niinkuin ei ennen
olisi havainnutkaan eikä kujalla kurkistellut.

"Mutta olipa se koko säätä, kun vatsaan asti on lunta entiselläkin
tiellä."

"Oli se."

Kukin oli hyvillään, kun oli ollut edes yksi niin rohkea, että uskalsi
tien puhkaista. Nyt oli paljon rennompaa kulkea...

"Kukahan täällä on käynyt?"

"Kuka lie. Mutta olisihan tänne päässyt kuka hyvänsä, jolla on
hevonen", kehui Herralan Kustaa.

Syrjälän Jooseppi oli maankuululla mustallaan eellimmäisenä ja huusi
Kustaalle:

"Liekö nuo sinunkin uudet hevosesi lumihevosia?"

"Tässä on sellainen lumiaura, että häpeään ajaa kaikki muut", kehui
Kustaa isoa Liinakkoaan, jonka reessä itse istui.

"Mutta eipä osaa askelta noudattaa se lumiaurasi", väitti Jooseppi, kun
näki Liinakon kahlaustavan.

"Mitäs, kun ne teidän ryykköhevosenne astuvat niin lyhyeen, ettei tämä
saata niin tiputtamalla kävellä."

Niin väiteltiin, ja puolet miehistä menivät Syrjälän Joosepin Mustan
puolelle, puolet taas kehuivat Herralan Kustaan Liinakkoa.

Ja niin väitellen noustiin harjulle, josta tie lähti kulkemaan näreikön
halki. Ja hyvillään oltiin ja kukin oli ihmeissään, että kuka oli ollut
niin rohkea, että yksin läksi metsään, ja jäljistä näkyi, että hän jo
oli palannutkin.

Mutta kun oli taivallettu näreikön poikki, josta alkoi leveä jänkkä,
tuli kummat eteen. Siinä näet loppuikin jälki, ja selvästi näkyi, että
yksityinen metsässä kävijä oli siitä kääntynyt takaisin.

"Jo tuli, pojat, kummat! Jälki loppui, umpi tuli eteen. Tästä se on
kääntynyt takaisin. Tulkaa katsomaan!" huusi Syrjälän Jooseppi, joka
ajoi etumaisena.

Perässä tulijat ottivat reestä suksensa, ja niin hiihdettiin
kummastellen katsomaan. Mutta mitäpä se parani "syynäämällä", siitä oli
todellakin palannut.

"Narrasi meidät vain metsään, lurjus", arveli joku.

"Niin teki. Käännytäänkö takaisin?"

"En lähde minä... minulla on värkissä varaa", huusi Herralan Kustaa
vimmastuneena ja äkäisenä. -- Muutkin murjottivat, kun asia alkoi
selvitä, että joku konna oli saanut heidät liikkeelle.

"No anna mennä sitten!" huudettiin Herralan Kustaalle.

"Niin, annappa nyt lumiaurasi koettaa", huusi Syrjälän Jooseppi.

"Pois alta!" karjaisi Kustaa ja koetti ajaa tiepuoleen päästäkseen
toisten edelle. Mutta muutkin innostuivat ja Joosepille huudettiin:

"Elä päästä lumiauraa edellesi... eipä se sillä, näemmä, pääsekään."

Mutta paksua oli lumi, niin että hevosen selkärangan yli kuohui, kun
Herralan Kustaa pyrki eellimmäiseksi. Hän tempoi ohjista, noitui ja
huusi ja vimmastui lopulta, kun "lumiaura" ei ottanutkaan mennäkseen.
Kun muut nauroivat ja tiedustelivat, paljonko vuota maksaa, raivostui
Kustaa niin, että hyppeli vihasta.

"Eipä lumiaura liikukaan. Jopa sai Herralan rikas tallivarsan
hevoskaupassa", huudettiin.

Mutta kun Kustaa vaivoin pääsi lähemmäksi Syrjälän Jooseppia ja huusi,
että pois alta, niin Jooseppikin läimäytti maankuulua Mustaansa
lautaselle ja huusi vuorostaan:

"Kyllä tietä tulee... tulkaa perässä."

Ja Joosepin Musta, joka oli tottunut paksussa lumessa kulkemaan, asteli
nytkin, entistä tietä tarkoin noudattaen, ja jätti muut pian jälkeensä.

"Eihän se sinun lumiaurasi jaksa valmistakaan tietä perässä tulla",
huusi Jooseppi vimmastuneelle Kustaalle.

"Tenimys ja pahantapainen koko värkki, kun häntäänsä huiskuttaa kuin
luutaa", naurettiin Kustaan kuullen.

Tappelematta sentään kukin omaan palstaansa kahlasi, ja kuorman
saatuaan he tulivat takaisin, mikä pikemmin, mikä kauemman aikaa
kuormaa pannessa viipyen.

Illalla sitten levisi kylälle tieto, että aamulla näkynyt jälki olikin
loppunut jo näreikön päässä. Selvästi oli näkynyt, että tarkoitus oli
vain narrata kyläläisiä umpitielle. Ja varmaankin se lurjus oli
luullut, että miehet häätyvät palaamaan, -- ettei ole rohkeutta ummelle
mennä.

"Mutta kuka osasi olla semmoinen vintiö? Selkäänsä tarvitsisi saada."

"Kuka sen tietää, mutta tämän kyläläisiä se on."

Siitä puhuttiin monessa pirtissä sinä iltana ja kerrottiin
rovastillekin, joka hymyili makeasti, ja lukkari nauroi ihan
katketakseen.

Välimaan pirtissä sitä kummeksittiin myös. Mutta Arviiti renki, kun
asian kuuli, virkkoi vaariin päin kääntyen:

"Missä vaari lie varsallaan käynyt mennä yönä, kun sillä aamulla vielä
oli tierat takakoivissa."

Virkkoi ja iski vaarille silmää.

Vaari veisteli kirvesvartta, kohotti harmaata päätään, ja siitä näkyi
kaksi veitikkamaista silmää, kun hän vastasi Arviitille:

"Kai sillä on riiailemassa käyty."

Mutta ukko hymyili partaansa, kun oli hoksannut keinon, jolla sai
kyläläiset metsätietä puhkaisemaan.

Ja nyt kuulutaan kiusattavan Herralan Kustaata ja muita, että jopa
annoitte Välimaan vaarin itseänne narrata.




KENEN "MERKIT" PARHAAT


Tämmöiset pitkät keväimet, kuten nytkin, ovat meille maamiehille sangen
ikäviä. On rehun puute, pohjoinen puhaltaa, ja jäät toljottavat
liikkumatta.

"Kääntäisi tuulen etelään päin..."

"Siinäpä se onkin... mutta ei käänny... Juhannuksesta kukaties."

"Ei kannata sitten kylvää."

"No ei."

Mutta siihen tulee vielä muitakin miehiä, kylän vanhempia
"merkkimiehiä". Sanotaan heillekin, että eipä näy kesäksi kääntyvän.

"Huomenna kääntää etelään... ruuna näkyi haukottelevan", tiesi
Juurrus-Antti, ilmanennustaja ja merkkimies.

"Ilmanmuutos tulee... vesisade jo huomenna. Kivi näkyy meidän kujalla
itkevän", laskee Viialan ukko, kauas kuuluisa merkkimies.

"Nöyrä sää tästä vielä tulee... meillä piehtaroi rakki, että karvat
pölisivät", oli Möttösen Laakus merkinnyt.

Kuunneltiin ja uskottiin. Sitten tuli Herralan Kustaa, suurviljelijä ja
muutenkin kuuluisa. Virnisteli pilkallisesti, arveli:

"Semmoiset merkit... vanha ruuna, kivi ja kissa... yhtä kuin tyhjä!
Mutta minulla on ilmantietäjä, joka ei valehtele ja tietää täsmälleen.
Mutta ei sitä olekaan joka miehen seinällä."

"Taitaa olla sellainen pyöreä kello kuin pappilassakin."

"Joo. Mutta tämä minun on paljoa parempi. Sen kenkkäsi Sitorovi. Minä
kun ostan siltä niin paljon."

Mutta nyt alettiin kiivaasti väitellä vastaan ja sanottiin Herralan
Kustaalle, että tietää huutia... eikä rupea valehtelijoiksi tekemään
maankuulujen merkkimiesten hyviksi tunnettuja merkkejä. Lopulta meni
joku Kustaankin puolelle, ja siinä nousi kina, ettei vertaa.

Joukossa oli Heiskasen Villekin, ja hän puolestaan koki selitellä omia
merkkejään, kiivaasti vastustaen Herralan Kustaan ilmantietäjää. Sanoa
öksäytti:

"Sade tästä tulee... mulla ajettuvat ikenet ja nokan päähän nousee
vesinoppa."

Se oli hyvin hauska kuulla, ja alkoi kuulua kova naurun räminä. Mutta
kesken kaiken huusi Herralan Kustaa:

"Lähdemme miehissä meille. Minä lyön vetoakin, ettei sada huomenna eikä
vielä ylihuomennakaan."

Lähdettiin siitä Herralaan, koska aikaa oli kyllin sunnuntai-iltana ja
jäät joessa liikkumatta toljottivat ja vihainen viima pohjoisesta
vinkui. Tahdottiin nähdä silmästä silmään sitä merkillistä
taikakapinetta, joka oli kaiken ilman tietäjä: tunsi, koska pouta
tulee, aavisti pilvisäät ja sateista oli aivan varma.

Kustaa itse toi sen pirttiin nähtäväksemme. Sen vakinainen paikka oli
tuvan seinällä kahden "potretin" keskellä. Se oli pyöreä kuin kello
viisareineen, mutta taulu oli outo, ja lasin läpi paistoi monenlaisia
vietereitä ja lankoja.

"Onpa se..."

"Onpa kyllä... nuo ne ovat sen aivot, nuo vieterit, jotka kimeltävät
kullalta."

"Jopa niin, mutta mikäs se tuo on?"

"No, no... ei siihen saa koskea eikä sormiaan tukkia. Muutoin se pitää
uskoa."

"Vielä särkyy."

"Mitähän ilmaa se nyt tietää?"

"Niin, ilmaako? Poutaa tietää. Ei sadetta ainakaan viikkoon vielä.
Vetoa lyön." Herralan Kustaa oli kovana.

Mutta Viialan ukko, joka oli kuuluisin ilmantietäjä näillä mailla,
kiivastuu, sylkee kouraansa ja tarjoo kämmentä Kustaalle.

"Tuoss' on... pannaan vetoa. Ellei tiistaina jo sada, olen minä
tapannut."

"Paljonko pannaan?"

"Kymmenen markkaa", esittelivät muut.

He lyövät vetoa. Ja kumpikin on varma voitostaan.

Ja me muut jakaannumme kahteen puolueeseen, toiset Kustaan, toiset
Viialan ukon.

Ja aika melu siinä käy.

"Kovin minun ikeniäni särkee... kyllä Herralan Kustaa menettää",
vakuutti Heiskasen Ville.

"Eikä ole Viialan kujakivi vielä milloinkaan tyhjään itkenyt",
arvelivat jotkut.

Ja Möttösen Laakus selittää:

"Meillä on niin varma merkki siinä rakkikoirassa, ettei paremmasta
apua. Se kun pelehtelee, niin jo, heinäaikanakin, saat alkaa kiireesti
luokoilla, tai sadekuuro kastelee heinäsi."

"Mutta onhan se teidän rakkinne jo umpisokea."

"Vaikka."

"Entäs meillä ruuna... ei varmempaa merkkiä mitään", uskoo
Juurrus-Antti.

Siitä sitten erkaannutaan. Jäät toljottavat joessa ja vihainen tuuli
puhaltaa pohjoisesta. Ja väitellään ja puhellaan, että saisi nähdä...
jahka jaksaisi tiistaihin elää.

Tulee maanantai ja vitkalleen kuin vasiten viivytellen vihdoinkin
tiistai.

"Etelälle näkyy liennettä kasvattavan, mutta tuulen henki on
pohjoisessa."

"Elä joutavia!"

Odotetaan tiistai-iltaan. Ei tule sadetta, ei poutaakaan, on nuoskea
pohjatuuli, joka tuntuu kulkevan itään päin.

"Huomenna sataa."

"Mutta sehän oli määrä, että tiistaina."

Ja tuomittiin asia miehissä niin, ettei kumpikaan vedonlyöjistä
tapannut.

Mutta kun keskiviikko-aamuna herättiin, oli tuuli kääntynyt etelään ja
sataa tihutteli.

"Ei ole Herralan Kustaan 'pruuvarista'. Viikoksi poutia tiesi, nyt jo
sataa."

"Koska on Viialan kujakivi turhaan itkenyt?"

"Koska on Juurrus-Antin ruuna turhaan haukotellut?"

"Ja koska on Möttösen Laakuksen vanha rakki ilman aikojaan pelehtinyt?"

"Niin ja... ei minun ikeneni ajetu kuin sateen edellä", sanoi Heiskasen
Villekin hyvillään.




ENSI KELILLÄ


Sateinen ja harmaa oli syksy ollut, ja pitkä ja ikävä.

Kääntyi tuuli viimein pohjoiseen ja tuiskutti lunta lauantai-illasta
sunnuntaiaamuun asti. Ja mainio oli rekikeli, kun kehräspuuhun lumi
ulottui.

Pörhölän Matti heräsi ja silmäsi ulos, niin näki talven tulleen. Hän
ihastui ja sai kuin uutta elämää jäseniinsä. Pukeusi nopeasti ja veti
kengät vain lopalta jalkaansa. Ja riensi ulos naurussa suin.

Piika Maija vinttasi kaivolla vettä ja lauleli. Renki Heikki oli
kahdella sangolla vedenviennissä talliin ja kintut sipsuttivat yhteen,
raskas kun oli paino molemmissa käsissä. Navetan räystäällä tirskuivat
hottiset ja silmäilivät heinänkulmuihin, joita Maija oli nakellut
navetan edustalle.

Matti riensi juoksujalassa talliin ja puheli naurussa suin Heikille:

"Jopahan, kärpänen vieköön, tekikin talven. Jo minä ajattelinkin, kun
koko eilisen päivän hampaita paleli, että säänmuutos tästä tulee."

"Ja tulikin rekikeli heti, ettei routa vastaa", arveli Heikki.

"Joo."

Matti oli kuin eri mies, hommaili ja liehui, aikoi lähteä juoksijalla
ajamaan ja käski Heikin tarkoin siistiä Hurran.

"Tästä jo Rantalan Kustaa ajoi sivu Lennolla, että utukka nousi",
ilmoitti Heikki.

"Elä helkkarissa! Oikeinko talvitamineissa?"

"No tiu'ut, kulkuset soivat ja Lento mennä vilisti, että vilkkui."

Se lisäsi Matin intoa, ja semmoinen tuli halu ajelemaan, että
juoksujalassa piti kulkea. Ei se kumma ollutkaan semmoisessa
innokkaassa hevosmiehessä kuin Pörhölän Matissa. Kuuluisa hän oli
hevosmies ja varsain kasvattaja, ja aina ajeli juoksijalla. Mutta nyt
kun syksy oli ollut niin turkasen märkä ja likainen, tie kuoppainen ja
rapakkoinen, ei hän ollut viikkokausiin päässyt oikeata vauhtia
saamaan. Ei huvittanut ajeleminen ja ikävää oli. Hurra sai seistä
tallissa ja isäntä makaili alakuloisena pirtissä, odotti talvea ja
toivoi pääsevänsä laskettelemaan murakalle, että jää laulaisi.

Ja nyt teki mainion rekikelin, tuuli pysyi pohjoisessa ja päivän vinkka
etelässä. Siitä oli toivo pakkasesta ja varmasta talvesta.

Mutta hommatessaan sipikkaa ja talviajoneuvoja reilaan, Matti kuuli
vinkeää aisatiu'un kilkutusta tieltä...

"Kuka hemmetti siellä niin laskettaa?"

"Lukkari näkyy ajavan... niinkuin talvella ainakin... Kirkkoon menee."

Siitä lukkari löysäsi viimana ohi, ja surkeasti huiskui tiuku aisassa
ja vanha ruuna väänsi parasta raviansa, ja lukkari kuului
hauskemmakseen väliin kiljaisevan ja hihkaisevan.

"Olisin ehtinyt perään, niin olisin näyttänyt... olisin vilahtaen
porhaltanut ohitse", arveli Matti ja sai taas uutta ajointoa.

"Päästä kaikki hevoset pihalle jaloittelemaan", komensi hän Heikkiä ja
alkoi olla valmis lähtemään. Hurralle he nyt kaksin miehin kiinnittivät
aisaremmejä ja olivat innoissaan, ja kovasti hevonen näyttikin olevan
menomielellä ja virmalla päällä.

"Etkö sinä syö aamiaista ja minne sinä lähdet?" tiedusteli emäntä
Matilta, kuistin ovella seisoessaan.

Mutta Matti ei sanonut joutavansa syömään. Hän istahti juhlallisena
sipikkaan, suu tyytyväisessä vihellyksessä. Hurra kapaisi kujasta
tielle, että vilahti, mutta asettui kuitenkin pian, kun Matin taidokas
käsi oli ohjissa.

Hyvin hauskalta tuntui. Naapurissakin oli hevoset päästetty
pehtelemään, ja ne kirmasivat, häntä sulkana perässä, pitkin pihaa ja
pihasta pelloille. Kirkkoväkeä oli liikkeellä, ja tiukuja ja kelloja
helisi edessä ja takana, että nauratti.

Olipa Viinikan Juhokin kirkolle menossa, ajeli rennosti komealla
oriillaan ja saavutti Matin Reikälän kohdalla, kun Matti juhlallisesti
vihelteli Hurralleen ja koetti sitä tyynnyttää kävelemään.

"Pois alta!" huusi Viinikan Juho leikillään Matille.

"No mahtuu tänne!" sanoi Matti vuorostaan, mutta hyvillään ja
nauruissaan olivat molemmat ensi kelin vuoksi.

"Ja kun tämmöisen kelin teki!" huusi Matti Juholle.

"No sanos muuta. Oli tuo jo aikakin, ja tämä lumi pysyy maassa... ei
tule enää rospuuttoa... Kuuluuko mitään erinomaista?" huusi Juho
Matille.

Mutta Matti ei enää kuullut. Hän kiinnitti hiljalleen ohjia, massautti
hienosti huuliaan, ja Hurra alkoi sotkea sakeammin...

Tiellä oli liikettä niin, että vastaantulijoita oli aina vähän väliä,
useimmat vain huvikseen ajelemassa. Vastaantullessa hihkaistiin ja
kiinnitettiin ohjia.

Kirkon luona Matti tapasi Heiskasen Villen, joka oli varsallaan
ajelemassa. Hyvät olivat ystävät Matti ja Ville, hevosmiehiä kun olivat
kumpikin ja muutenkin yksiin tuumiin sopivat. Villen varsa oli
kuuluisan Kirpun jälkeläinen ja emänkin puolelta kulkevaa sukua. Ja nyt
Ville oli sitä totuttelemassa, kun oli tullut rekikeli.

Ja heti Pörhölän Mattikin alkoi tunnustella Villen varsaa ja
tunnustellessaan kiitti ja kehui, kun varsa tapulin seinällä hirnui ja
kuopi. Ville seisoi vieressä, hymyssä suin kuunnellen. Ja kun Matti
taukosi puhumasta, niin Ville lisäsi:

"Eikä se näytä lehmä olevan kululleenkaan, vaikka vasta moniaan kerran
on aisoissa ollut... Luulenpa, että siltä vielä taival katkeaa..."

Ja siinä kun vielä puhelivat, niin Ville esitteli, että lähdettäisiin
käymään hänen kotonaan Heiskasella. Matti sai kokeeksi ajaa Villen
varsalla, Ville vuorostaan ajaisi Matin Hurraa.

"Miks'ei. Mitä tässä kirkkoonkaan lähtee, kun on näin peevelin hyvä
rekikeli monesta aikaa. Ei, kun kerran vasiten lähdimme", innostui
Matti ja alkoi heti päästellä Villen varsaa marhaminnasta.

"Siellä pitäisi vielä olla nassakan pohjalla, että puolet kupit
saamme", ilmoitti Ville vielä hauskuudeksi.

Villen varsa oli tulinen ja virma ja hyppeli ja teutaroi, mutta Matti
hoiteli tottuneilla käsillä ohjia ja vihelteli väliin. Ville ajoi
perässä Matin Hurralla ja vähän-väliä huusi:

"Eikö ala tuntua, että hevonen siitä kasvaa?"

Siihen Matti, muistaen, että Villellä saattoi olla paljonkin nassakan
pohjalla, vastasi hartaasti:

"Onpa kerrassaan niin siisti ja pulska alku ja niin hyvä ajaa, etten
ole paremmissa ohjissa koskaan ollut."

Ja se tuntui Villestä hyvältä.

Komeasti ajelivat kylän läpi. Porvarin kujalla kimmastui Villen varsa
laukkaamaan ja vihkaisi vauhdilla, niin että tierat olivat Matilta
silmät puhkoa...

"Senkin puuhevonen ja tallajalka", noitui Matti, kun sai pysähtymään,
mutta Villelle hän huusi:

"Vähän huuliani, pöllö, menin massauttamaan, niin heti löi laukan.
Tällä pitää olla siivo ajo ja hellät ohjat... näin henkivireällä
hevosella."

Se taas tuntui Villestä hyvältä, ja Matti muisteli Villen nassakkaa.

Talojen kohdalla huudettiin heille:

"Hei, hevosmiehiäkin on jo ajossa... Näkyy olevan Pörhölän Hurra ja
Heiskasen juoksijavarsa... ja sipikalla ajavat."

Kun päästiin Heiskaselle, niin Matti alkoi siinä emännän ja renkien
kuullen kehua:

"On siinä Villellä sellainen varsa, ettei ole tällä perällä ennen ollut
semmoista. Mutta sen minä sanon, että älä sinä anna, Ville, tyhmien
sitä ajaa, sillä se on niin henkivireä, että pian on pilalla...
Turkanen, kun sillä on juoksijan jalatkin... Se hevonen tuo vielä
tuhansia kuin munavoita."

Ville kuunteli naurussa suin Matin kehumista, ja hyvillään oli
emäntäkin. Rengit kyllä näyttivät epäillen kuuntelevan Matin puhetta.

Mutta sisälle, peräkamariin, Ville käski Matin. Tarjosi ensin sikaarin
ja kaivoi sängyn pohjalta nassakan. "Otetaan tästä kylmiltään ensin...
kahvikin tulee heti... Näin ensi kelin kunniaksi."

Ja lopulta kävi niin, että he joivat Villen nassakan tyhjäksi ja Matti
vasta pimeän tullen palasi kotiin aikalailla humalassa ja rentona ja
hauskana miehenä.




ORPO LEMPENI


Orpona kuljin, orpona elin, orpo ja koditon olin. Laulelin
metsätielläni talviaamuina ja keväillä kaihoni sinertävälle taivaalle.
Aina oli mieleni raskas ja olentoni vapisevan valju.

Kuuntelivat ikävääni totiset kuuset ja taivaan sini suli sieluuni.
Mutta kanteloni ääni oli kaipaavan surullinen ja murhetta se tiesi
kertoa. Ei kukaan tiennyt laulujani eikä kukaan kanteloni äänestä
arvannut, että soittoni oli suruista tehty, murehista muovaeltu.

Lempeänikö etsin?

Häntä etsin ja haaveksin. Hain sinua kultakutrista, jonka unissani näin
hyvin kaukana etelän usvain takana. Sepitin tarinan lemmestäni ja
kaiken kaihoni kerroin -- sinua varten.

Mutta yhtä kaukana kuin oli kesäisen taivaan keveä poutapilvi, yhtä
kaukana sinäkin leijailit, loitompana etelän usvia, kauempana kapenevaa
kaukaisuutta. Et itkevää ikävääni tiennyt etkä tuntenut laulujeni
lämpöä.

Etsin sinua kaikkialta, odotin ja arvaelin.

Kesäisin luulin sinun tulevan kuin laululinnutkin. Luulin kuulevani
äänesi... ja sydänparkani vavahteli ja pitkä suruni lieveni. Mutta et
ollut sinä, ja suruissani näin päivien taas lyhenevän ja pimeän yhä
pitenevän. -- Talvi-illoin sinua muistelin, kun veistelin sauvointa
vesille lähteäkseni. Sillä vetten takana olet ja odotat noutajaasi ja
hänen purtensa purjeita siintävältä selältä etsit. Minä tulen heti, kun
vuolas virta luo jäiset kahleensa, lasken meren suulle, josta aukeaa
avara ulappa... sieltä näkyy kaukainen maan ranta, jonka kuusien latvat
tänne häämöittävät. Valkoiset purjeet purteeni panen ja sen keulaan
onneni lipun.

Uskon sinun rannalla seisovan ja odottavan... luulen hennon vartesi
näkeväni, varron huivisi huisketta... Mutta kaukaisen maan ranta on
karu ja kallioinen ja kuusikko vieras mieronkulkijalle. Et ole
rannalla, et näe purteni valkopurjeita etkä onneni lippua sen
keulassa...

Siirryn pois muille vesille ja kuljen kunne tuuli ajelee. Samahan mistä
sinua etsin, ja samahan missä ilottomat päiväni kuluvat...

Mutta joudunpa vielä mantereelle, jonka toisessa laidassa kuului olevan
herttainen maailma ja laulujen ikuinen koti. Sen mantereen poikki minun
täytyy vielä pyrkiä, sillä sinne haluni tekee ja siellä odottanet
minua. Vaikea on kulkuni, kuoppainen on maa ja metsä outo ja
usahteleva. Iltaisin on sakea usva ja aamuisin päivänpaiste niin oudon
ikävä.

Kuluu kesä, tulee talvi ja uusi kevät ennenkuin ehdin niille paikoin,
missä laulujen maailman pitäisi alkaa. Mutta laulujen kotia ei näy, ei
helkä kannel eivätkä kotoiset tuulet puhalla. Aukenee eteeni avara
meri, jossa kevään usva puskee ilmojen halki... niin rento ja mahtava
meri... Ei kukaan täälläkään tiedä sinusta kertoa...

Mutta vielä minulla on päiviä kulkea ja vielä on kaihoni yhtä raskas,
ja yhtä minulle, missä ilottomat päiväni päättyvät...

Kulkiessani joudun vielä kerran tutulle koskelle, jossa ärjyvien
aaltojen näen kilvan kiitävän, ja kuohujen partaalla laulelen orvon
elämäni laulua. Laulaisinko ilmoille syvän suruni ja hyräilisin mustan
mieleni kivikkorannoille vai muistelisinko hetkiä, joina sinut
löytäväni luulin?

Korkealla on taivaan vaalea sini, nurmi voimakkaan vihreänä vierelläni,
ja kaikki ilmat seisovat tyyninä. Ohitseni kiitää vuolas, vaahtoinen
voima, joka houkuttelee ja viehättää.

Oi jospa tähän vierelleni istahtaisit! Kuuntelisin äänesi liverrystä ja
nauttisin silmiesi loistetta. Sinun surusi olisi kaihoni sisko ja
sielusi tuntisi sen pitkän, kolkon tarinan ilottomasta elämästäni,
jonka sinulle kertoisin. Meidän sielumme sulaisivat yhteen, sillä sinun
surusi olisi minun onneni, ja meidän kummankin sydämeen uppoisi tieto
siitä, että pitkä, iloton taipaleemme on loppunut... Mutta koski jyskää
ja pauhaa ja virta vie ja viettelee... ja tuudittaa kuin uneen haaveeni
ja unelmani...

Ei lievene suruni, ei routa rinnasta lähde eikä sydänraukkani ikäväänsä
heitä. Et tullut luokseni, en kotiasi löytänyt, en polkua tiennyt, joka
olisi luoksesi vienyt. Eivät ainaiset ajatukseni löytäneet tietä
luoksesi eikä kanteleeni ääni korviasi tavannut. Ei kulkenut ilmojen
halki kaihoni etkä milloinkaan aavista, missä kuljen ja mistä sinua
etsin. -- Sillä sinä et tunne minua etkä tiedä missä kuljen. Ja siksi
jää lempeni aina orvoksi, orpona saan kulkea ja koditonna laulella.

Orvon haudan löytänet ja yksinäisen koivun sen pohjoispäästä.

Muistanetko silloin minua!




NUORUUTENI


Suutele vielä kerran hipiääni, kevään tuuli, hyväile polttavaa otsaani,
keveä hengetär, ennenkuin nuoruuteni minut jättää! Kierrä kerran vielä
raukka rintani ja pehmoiset hyvästit suo sydämelleni!

Sillä nuoruuteni jättää minut... jäähtyy tulinen, hehkuva henkeni,
tylsyy sydänparkani ja mieleni jäykistyy. Jättäisitkö, kevään hyvä
hengetär, minut hyvästittä, kun parhaat voimani sinulle uhrasin ja
nuoruuteni unelmat vaalealle taivaallesi uskoin.

Sillä kevättä toivoin eloni tiellä ja siksi sille parhaat lauluni
säästin ja rennoimmat nuoruuteni voimat annoin. Jätänkö kaiholla
nuoruuteni? Olenko ilolla siirtyvä uuteen, tuntemattomaan aikaan?

Mikä on nuoruuteni ilo ja mikä oli taistelujeni, toivojeni, unelmaini
palkka?

Iloton ja pettävä olit, nuoruuteni. Voimani, toivoni, työni ja tarmoni
annoin. Sain särjetyn sydämen palkakseni, mustan mieleni ja tiedon
siitä, että nuoruuteni oli hukkaan kulunut.

Et suonut, nuoruuteni, minulle onnen päivää. En nähnyt häntä, jota
lupailit ja jota etsin. Lemmetön olit, nuoruuteni, niin jäisen kylmä ja
jäisen jäykkä. En kuisketta kullaltani kuullut, eikä sydämeni koskaan
lemmen aamulaulua laulanut. Aavistit, nuoruuteni, kaipaavan ikäväni,
tiesit sydämeni tuskan, mutta aina kiersit hänet, jonka toivoin tuovan
päivänpaistetta rintaani. Välisti veit lähelle ja uskottelit jo olevani
ihanteeni vieressä, kiusasit sydänparkaani ja härnäsit herääviä
toiveitani. Sillä ne eivät olleet oikeita kuvia nuoruuteni pyhästä
ihanteesta. Ne olivat kimaltelevia, pahoja perhosia, jotka yöksi
kuolevat ja aamuisin heräävät...

Nuoruuteni! Kun näin päälläni kaukaisen siintävän taivaan ja edessäni
avaran maailman, muistatko, mitä toivoin ja mitä lupasit? Niin
korkealle kuin käskit, panin toiveeni, ja niin kauas kuin maailman
ääriä oli, unelmani uletutin. Se oli teräksenkovaa voimaa, rautaista
tahtoa ja haaveilevaa toivetta ikuisesta lemmestä ja elämänonnesta.
Missä olet nyt, nuoruuteni, missä olette, toiveeni ja suuret unelmani?

Teräksinen voima kului kovassa taistelussa, ja rautainen tahto pehmeni
pettymysten aallokossa. Erämaa jäi sydämeeni, ja kuloksi kuivuivat
sydämeni kukkaset.

Miehuutta uhkui mieleni, paisuvaa voimaa suonissani tunsin ja sinne
pyrin, kunne unelmani vetivät. Mutta aina oli taloton taival edessäni
ja kupeillani kuumat asteet. Aina kallio siinä, jossa luulin lammen
silmän päilyvän, aina vastale siinä, missä piti olla vuolas virta, ja
kivi siinä, jossa pehmoista helmaa toivoin...

Kallio mursi voimani, vastaleessa nuoruuteni parhaat päivät hupenivat,
ja kivellä illoin itkin, kun kaivaten kultani pehmoista helmaa
odotin...

Miksen nyt ilolla jättäisi nuoruuttani, joka paljon lupasi ja katkeran
muiston jätti jälkeensä! Miksen iloiten luovu kiipeämästä vastaletta ja
kapuamasta kaljua kalliota?

Sanon sinulle hyvästi, nuoruuteni, lemmetön ja kylmä. Hellitän
joustavan mieleni toiveista ja unelmista ja viskaan hyistä hyhmää
haaveilleni...

Mutta vielä on tylsyneen sydämeni kammioissa aavisteleva, tuskallinen
kaipuu. Se ei ole raju eikä rauhaton, ei vimmaa täysi eikä salamoiva.
Se on kuin tumma, tähdetön talvinen taivas, joka kertoo valoa
tuntemattomista maailmoista...

Valoa vartoo aavisteleva kaipuuni, onnea kärsivä sydän ikävöi. Tuletko
koskaan?

Tule hetkeksi ja anna minun kerran tuntea tuulahdus elämän suuresta
onnesta... anna aavistus ihmiselämän onnen päivistä...!

Minä olen sinua varten säästänyt kaiken hellyyteni ja parhaat sydämeni
tunteet. Tahdon verhota sinut kaihoni vaipalla ja rakastaa sinua niin,
että saat tuntea nuoruuteni voimia... Nyt minä sinua enimmin kaipaan,
kun pettyneenä kivelle pääni kallistan. Tule, salli minun kertoa
kuluneen nuoruuteni päivät, lupaa itkeä ja ikävöidä...

Olen sinut nähnyt, olen ohitsesi kulkenut. Silmiesi syvällisessä
loistossa luulen nähneeni sen maailman, jota ikävöin. Luulen sinun
säälivän ja surkuttelevan... Olet unieni suloinen enkeli, pimeiden
öiden valo ja päivieni elinvoima. Olet hyvien henkien lähettämä sitä
vartoomaan, kun nuoruuteni menetän ja puhallan haaveeni pois.

Voiko sydämesi koskaan aavistaa, mitä nuoruuteni vei ja mitä vielä
toivoin?




HAUTANI


Mihinkä he minut haudannevat? Tahtoisin valmistaa hautani, tahtoisin
itse sen kukittaa, ennenkuin mullaksi murenen. Tahtoisin elää ja kuolla
yhtaikaa, että näkisin, kiertävätkö linnut hautakumpuani ja kuka
kukkaset kuihduttaisi.

Omassa kaukaisessa Pohjolassani soisin luitteni lahoavan ja hautani
olevan jokiahteella. Siihen kuuluisi virran veisuu ja muuttolintujen
siipien suhina. Siihen näkisin tulvan nousevan ja jäiden röykkiöinä
puskevan rantatörmälle.

Siihen kalmistoni etelärinteelle, josta lumi keväisin ensiksi sulaa ja
josta kauas näkyvät pitkä petäjä ja voimakas kuusi, hautani kaivaisin
ja valmistaisin. Omalla laillani sen sisustaisin ja omaan malliini
istuttaisin puita sen ympärille. Koivu, joka pääni puolessa kasvaisi,
olisi valkoinen morsiameni, jota eläessäni turhaan etsin. Pitkä petäjä
olisi isänmaani ja voimakas kuusi vankka turvani. Mutta pihlaja
jalkaini juuressa olisi kuva omasta lyhyestä ja pettyneestä elämästäni.
Olihan kerran urpu puhjennut minunkin toivoissani, oli lehteen käynyt
lyhyt onneni, ja yhden illan näin valkoisia kukkia eloni tyhjällä ja
santaisella polulla...

Siihen he minut upottaisivat, loisivat multaa arkulle ja silittäisivät
sijan jaloillaan...

Mutta puuni he jättäisivät rauhaan ja unohtaisivat pian, missä alaston,
ruohoton hautani on.

Voi, eivät aavistaisi, että tiesin hautaani, kuinka vaihteli siellä
päällä kesä ja talvi. Kuinka kuulin lintujen keväällä tulevan ja
laulavan haudallani omissa puissani, kuinka näin koivun urvun
puhkeavan, tulvan nousevan joessa ja jäiden puskevan törmän päälle...
kuinka se ruohottui, tuo santainen hautani, koivu vesoittui ja pihlaja
kävi kukkaan...

Ja kuinka kului kesä, ja päivä aamuisin heitteli kultiaan orvolle,
ruohottuneelle haudalleni... kuinka siitä kulki väkeä ohi suurina
juhlapyhinä, Perttulina ja Mikon sunnuntaina... ja silmäsivät koivua ja
pihlajan punaisia marjoja ja kuloksi kuivettunutta ruohoa... eivätkä
enää muistaneet, että siinä on rauhallinen, ahdas ja pimeä kotini...

Mutta talven tullen tekivät siitä jänikset vasiten polkunsa, kun
kirkkoaidan takaa metsästä tullen taloja lähestyivät. Ne kulkivat siitä
kahakäteen talviaamuina ja palasivat illan hämärässä. Haudallani
viivähtivät tullen mennen... kuuntelivat hetkisen ja tuuppivat kuusien
juuritse suuren salon vapauteen. Ja polkivat tiensä auki keväimeen asti
ja poistuivat vasta kun yöt kävivät valoisiksi.









End of the Project Gutenberg EBook of Kulmuja I, by Väinö Kataja

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50748 ***