*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50362 ***

MATKUSTUS BRASILIASSA

Kuvaus luonnosta ja kansoista Brasiliassa


Kirj.

EDVARD AUGUST WAINIO


K. E. Holm, Helsinki, 1888.






SISÄLLYS:

  1. Päiväkirja matkalta Atlantin merellä.
  2. Rio de Janeirossa.
  3. Vanhimmat tiedot Rio de Janeirosta.
  4. Matkustus Minas Geraes maakuntaan.
  5. Matkustus Queluz'in kaupunkiin.
  6. Matkustus Caracan vuoristoon.
  7. Caracan luostarissa.
  8. Vaelluksilla Caracan vuoristossa.
  9. Paluumatka Rio de Janeiroon.
 10. Brasilian luonnontuotteet.
 11. Indiaani-rotu.
 12. Brasilian tärkeimmät Indiaani-kansat.
 13. Mustat, Valkeat ja Bastaardit.
 14. Seikkailu meren rannikolla.
 15. Rio de Janeirossa ja sen lähistössä.
 16. Paluumatka.




Ensimäinen luku.

Päiväkirja matkalta Atlantin merellä.


    Les traversées sont comme les nations:
    heureuses celles qai n'ont pas d'histoire!

                                    _E. Carrey_.

Lähtö Southamptonista. -- Meritauti matkustajilla. -- Meren valo. --
Hispanian rannikko. -- Vigo. -- Lisboa. -- Portugalilaiset. --
Myrskyssä. -- Teneriffa. -- Muinaiset Guanchit -- Tulivuori. --
Teneriffan cochenilli-viljelys. -- Teneriffan kasvullisuus. --
Banaanit. -- Päiväntasaajalla. -- Lentokaloja. -- Kuumuus. -- Brasilian
rannikko.

Helmikuun 9 p. 1885. Parisissa ollessani ja varustautuessani matkalle,
jonka aioin tehdä Brasiliaan, olin lukenut englantilaisissa ja
franskalaisissa sanomalehdissä, että "Tagus" nimisen laivan piti 9 p.
helmikuuta lähteä Southamptonin satamasta Etelä-Englannissa matkalle
Rio de Janeiroon. Aika oli minulle sovelias lähtöä varten, jonkavuoksi
olin päättänyt käyttää tätä ensimäistä tilaisuutta hartaan toiveeni
toteuttamiseen, vaikka vähän myöhemmin olisin franskalaisilla laivoilla
Franskan satamista saattanut päästä matkustamaan paljoa mukavammin,
niinkuin arvasin ja niinkuin minulle myöhemmin kerrottiinkin. 6 p.
helmikuuta olin siis matkustanut Southamptoniin ja ostanut siellä Rio
de Janeiroon saakka vievän piletin toisella luokalla. Sain siitä maksaa
500 markkaa. Ensimäisen luokan piletit maksoivat 840 ja kolmannen 325
markkaa, siihen luettuna myös ruuan hinta matkalla.

Tänään kuljetti pieni laiva Southamptonin valkamasta meidät matkustajat
ulompana satamassa olevaan Tagukseen, joka on hyvin pitkä ja kapea
englantilainen niinkutsuttu pakettihöyrylaiva mahtavan "Royal Mail
Steam Navigation Company'n" omistama. Se oli jo runsaasti lastattu ja
laivan ahdas kansi suureksi osaksi täytetty häkeillä, jotka sisälsivät
englantilaisia muhkeita härkiä ja rotevia lampaita, jälkimäiset
kooltaan toista vertaa suuremmat kuin Suomen lampaat. Katselimme hiukan
karsain silmin näitä matkakumppanejamme, jotka olivat anastaneet meiltä
kävelyalamme, vaan lohdutimme itseämme arvelulla, että ne kaiketi
olivat evästä meitä ja lukuisaa laivaväkeämme varten, mutta siellä ne
kuitenkin olivat vielä Rioon saapuessamme ja lienevät siis olleet
kauppatavaraa.

Southamptonissa sai Tagus ainoastaan toistakymmentä matkustajaa, jotka
saattajiensa ja saattajatartensa seurassa keräytyivät laivaan
odottamaan sen lähtövalmistuksia. Vaan ne eivät olleet pitkällisiä, ja
pian jo kuului laivan jäähyväistoitotus. Naisten iloinen hälinä muuttui
silloin nyyhkytyksiksi, sillä eron hetki oli tullut, toisille kauan
toivottu, useimmille katkera ja surullinen.

10 p. helmikuuta. Englannin sumuinen saari on kadonnut näkyvistä ja
ainoastaan taivasta ja merta kohtaa silmä joka ilman-suuntaan.
Kovanlainen länsituuli keijuttaa laivaa, väliin vajottaen sen kokan
laineiden tasalle, väliin kohottaen korkealle ilmaan, ja samalla heiluu
laiva molemmille sivuille, kenties korkeiden mastojensa vaikutuksesta,
säännöllisesti kuin kellon heiluri. Laivamme on liian kapea ja liian
korkea (sitä voisi melkein verrata laidallaan meressä olevaan
lankkuun), saattaakseen kulkea tasaisesti edes pienessäkään tuulessa.

Meritauti on jo alkanut vaivata heikompia meistä ja siirtänyt ne
kammioihinsa vuoteen omiksi. Ne, jotka luulevat voivansa tehdä sille
vastarintaa -- ja niiden joukkoon kuulun minäkin -- pysyvät niin paljon
kuin mahdollista laivan kannella, sillä raitis ilma on paras
suojeluskeino sitä vastaan. Pieni ryyppy rommia ja lujasti
kiristetty vyö vyötäisillä ovat myöskin hyvänä apuna. [Lääkkeenä tai
suojeluskeinona meritautia vastaan saattaa ottaa teelusikallisen joka
toinen tai kolmas tunti kokaiinia seuraavan reseptin makaan: _Cocain
muriatic. gram 0,15, Spiritus vini rect q.s. ad solut., Aqua destill.
gram 150_.] Kuitenkaan ei yksikään matkustajista ole voinut sitä
kokonaan välttää ja muutaman tunnin pahoinvointi tuli minunkin
osakseni. Vihdoin tottuu ruumis laivan häilymisiin, ja loput matkaa
menee tavallisesti useimmilta ilman uutta taudin kohtausta.

11 p. helmikuuta. Tuuli on vaihdellut itäisenä, pohjaisena ja
läntisenä, Sää on ollut kaunis ja päivänpaiste lämmin.

Yöllä näin Biscayan lahdessa tuhansia pieniä loistavia esineitä, jotka
olivat ikäänkuin kimaltelevia tähtiä vedessä. Ne olivat pieniä
merieläimiä, joilla on fosforesseeraava valo, eli jotka loistavat
pimeässä samaten kuin kiiltomadot maalla. Nämät _Noctiluca_ nimiset
infusoriat eli likoeläimet ovat niin pieniä, ettei niitä paljain silmin
voi eroittaa, vaan niiden valo näkyy pienenä heikosti loistavana
pilkkuna. Sitä paitse näkyi isompia melkein kämmenen kokoisia kiiltäviä
täpliä, jotka kenties olivat _Noctiluca_ ryhmiä tai mahdollisesti
hyytelöeläimiä (_Maneetteja_). Kun niitä saattoi eroittaa ainoastaan
laivan läheisyydessä, näytti siltä kuin jos laivan ympärillä hyrskyvä
vesi olisi ärsyttänyt esiin niiden fosforesseeraavan valon.

Jälkeen puolenpäivän tuli Hispanian rannikko näkyviin. Katselin
kiikarilla sen vuorisia maisemia, joissa eroitin vihertäviä mäkisiä
ketoja, meren rannalla harmaiden kallioiden reunaamia. Notkoissa näin
paikkapaikoin ruskeita lehdettömiä metsikköjä, sillä oli talvisaika,
vaan toisin paikoin huomasin myös vihreitä metsiä, joiden puut ja
pensaat kantoivat ainavihreitä lehtiä. Harvassa siellä täällä näkyi
valkoisia kivisiä asuinhuoneita.

12 p. helmikuuta. Laivallamme oli aikomus eilisiltana poiketa Vigon
satamaan Hispanian länsi-rannalla, vaan yö saavutti meidät ennen
tuloamme sinne, jonkavuoksi laivan täytyi koko yön kulkea edestakaisin
Vigon edustalla. Tänä aamuna kiiti höyrymme Vigon pitkään ja jokseenkin
kapeaan lahteen, joka suupuolelta on suojattu Atlantin aaltoja vastaan
kivisillä saarilla ja reunattu kallioisilla vuorilla. Vaikka se on
Suomessa sangen vähän tunnettu, on se kuitenkin tärkeä satama, sillä
Vigo välittää Pohjais-Hispanian yhteyttä muun kaukaisemman maailman ja
varsinkin Etelä-Amerikan ja Afrikan kanssa. Sinne myös poikkeavat
matkoillaan Etelä-Amerikaan melkein kaikki pohjaisesta tulevat
Englannin, Saksan ja Franskan matkustaja-laivat. Vigo on kuitenkin
ainoastaan pieni kaupunki, jolla on noin 15 tuhatta asukasta, vaan se
on hyvin rakennettu ja sen kartanot ovat enimmäkseen monikertaisia
kivirakennuksia. Sen takana olevalla vuorenhuipulla on linnoituksia,
jotka turvaavat satamaa vihollista vastaan. Ympäristö on viljeltyä
maata osittain, ja lahden toisella puolella -- Vigo on nimittäin
etelärannalla -- on myös maa-taloja. Maisema on jotensakin kaunis.
Havumetsiä, tosin pienenlaisia, vaan hyvin hoidettuja, näkee siellä ja
täällä mäkien rinteillä. Samaten kasvaa vuorten rinteillä ja laaksoissa
viljelysten välissä myös lehtimetsiä, jotka tällä vuodenajalla ovat
ruskeita ja lehdettömiä.

Venheitä souti laivamme ääreen matkustajia noutamaan, ja toisissa
niistä oli myös oranseja eli appelsiineja kaupaksi. Ostin
englantilaisella rahalla, joka siellä näkyi hyvin kelpaavan, niitä koko
joukon eväiksi. Niiden hinta ei ollut täyteen 2 Suomen penniä
kappaleelta.

Satamassa oli useampia laivoja, sekä kauppalaivoja että myöskin
tullilaiva, josta tuli kaksi pyssyllä varustettua sotamiestä laivaamme
ja astuivat niihin veneisiin, joilla kuljetettiin matkustajia maahan.

Matkakumppaneiksi saimme Vigosta myös parven nälkäisiä kalalokkeja,
joita satamassa lenteli ja uiskenteli ääretön joukko. Ne ovat
harmaa- ja musta-selkäisiä _Larus_ lajeja, _L. canuksen_ ja _L.
fuscuksen_ näköisiä lajeja. Lennellen edestakaisin laivan jäljessä,
odottavat he sieltä putoavan jotakin heille ruuaksi kelpaavaa, ja
myöskin näyttää vesi, joka hyrskää ja kuohuu laivan jäljessä,
houkuttelevan heitä puoleensa, sillä tiuhan takaa tavottelevat he
vaahtoa, luullen siinä kaloja uiskentelevan.

13 p. helmikuuta tulimme varhain aamulla Portugalin pääkaupungin,
Lisboan, edustalle, vaan saimme siellä odottaa muutamia tunteja sumun
katoamista. Lisboan lahden suu on pohjais-rannikolta linnoitettu ja
myöskin keskellä salmea on saaressa pyöreä pienenpuoleinen linnoitus,
johon on pystytetty majakka-torni. Lahtea eteenpäin kulkiessa, kapenee
se kapenemistaan, kunnes siinä vesi alkaa sangen vahvasti virrata. Se
jatkenee sillä tavoin vähitellen Tajo joeksi, jonka rannoille kaupunki
on rakennettu. Pitkin pohjais-rantaa on hyvän matkaa rakennuksia ja
tehtaita, vaan varsinainen kaupunki on osittain kauempana virran
varrella, osittain järven kalttaisen suvannon rannoilla, joksi virta
siellä laajenee.

Tajon kalteville rinteille rakennettu Lisboa, jonka valkoiset,
punaiset, keltaiset ja vaalean siniset rakennukset näkyvät toinen
toisensa yli, on sangen miellyttävän näköinen. Ylinnä on suuri ja komea
kuninkaallinen palatsi, ja kauniita oudonnäköisiä kirkkoja sekä muita
isompia julkisia rakennuksia pistää siellä ja täällä esiin yksityisten
omistamain kartanoiden välissä.

Olisi ollut tilaisuus pienellä höyryllä, joka laski laivamme viereen,
nousta maalle kaupunkia ja sen kansaa katselemaan, vaan pidin
varovampana jäädä laivaamme, varsinkin kun en vielä laisinkaan taitanut
Portugalin kieltä. Vahinko tuli kuitenkin osaksi korvatuksi senkautta,
että laivastakin saattoi johonkin määrin kumpaiseenkin tutustua.
Höyrymme ympärille tuli nimittäin veneillä suuri joukko kaupungin
asukkaita, sekä sivistynyttä että alhaisempaa kansaa, ja pian oli
laivamme kokonaan kadottanut vakavan englantilaisen luonteensa, sillä
Portugalilaiset nousivat sinne ilman mutkitta, pistäytyivät kaikkialle
ja liikkuivat ja reuhaisivat siellä niinkuin kotonaan. Toiset olivat
noutamassa matkustajia ja niiden tavaroita, toiset toivat uutta lastia
höyryymme.

Laivamme teki myös suuria varustuksia Atlantin-matkaansa varten.
Kiviihiliä otti se kolme jaalan lastia ja juomavettä yhden jaalan
kannon. Jälkimäistä kuljetettiin meille viidessä isossa rautaisessa
laatikossa, joista sitä pumputtiin laivassamme oleviin isoihin
vesikammioihin. Härän-lihaa, valkojuurikkaita, porkkanoita, y.m.,
saimme myös runsaasti eväiksi. Uusia matkustajia tuli lisään satamäärä,
enimmäkseen köyhää työväkeä ja emigrantteja.

Aina kello 5:een saakka kestivät lastaukset, jonka jälkeen saattoväki
alkoi laittautua tiehensä, ensin pidettyään hirveää melua ja rähinää,
sekä vallattomassa pilanteossa että kiivaassa riidassa räyhäten.

Heidän kielensä yleinen sointu muistuttaa _sche_ äänten runsauden
vuoksi enimmin venäjän kielestä. Kasvojen puolesta luulin voivani
eroittaa heissä kaksi erillaista tyyppiä tai rotua. Sangen usein,
kenties useimmiten, on Portugalilaisella jotensakin leveät kasvot ja
paksupäinen nenä sekä ruskeat hiukset ja ruskea parta, vaan toisilla on
pikimustat hiukset ja parta, kasvot kapeita, nenä koukistunut ja kapea,
jälkimäinen muoto kenties seuraus arabialaisesta ja roomalaisesta
vaikutuksesta.

14 p. helmikuuta. Yö oli myrskyinen. Laiva keijui vahvasti ja aallot
huuhtoivat yhtämittaa sen kantta, väliin roiskuttaen vettä sen
kammioihinkin. Purjeet olivat levällään ja laivamme kiiti nopeasti
lounatta kohden.

Päivä on ollut pilvinen ja ilma lauhkea. Heikko tuuli puhaltaa
vastaamme etelästä. Lisboasta tulleet matkustajat ovat meritaudissa,
suureksi kiusaksi meille toisille, jotka aikaisemmin olemme nousseet
laivaan, ja joilla yleensä nyt on hyvä terveys. Nuoret gentlemannit
kuluttavat aikaansa eräällä heitto-pelillä laivan kannella. Ei mitään
merkillistä ole tapahtunut. Olemme Marokon kohdalla, vaan maata ei ole
millään suunnalla näkynyt senjälkeen kuin erosimme Lisboan rannikosta.

15 p. helmikuuta. Ilma on sateinen ja tuulinen, ja meritautisia on
laivassamme hyvin paljon. Matka alkaa jo meistä terveistäkin tuntua
yksitoikkoiselta. Ehtoopuolella kiihtyi tuuli kiihtymistään. Laivan-touvit
vinkuvat ja vettä roiskuu laivan kannelle. Tagus keijuu vahvasti ja
vajottaa kokkansa meren sisään niin syvälle, että näyttää ikäänkuin
laivamme olisi uppoamassa. Istun yksinäni salongissa, joka on
alakerroksessa kokkapuolella laivaa, kun äkkiä kuuluu veden loisketta
portaissa ja vahva vesivirta syöksee alas saliin. Laine on lyönyt
sisään avonaisen oven kautta ja sen jäljessä seuraa kohta toinen ja
kolmas, jotka kaikki esteettömästi tunkeutuvat laivan sisustaan.
Korttelin korkealta on vettä salongissa ja yhäti virtaa uutta lisään.

Nousin vedestä penkille ja kiipesin lastaus-aukon kautta köysiportaita
myöten kannelle, nähdäkseni mitä on tapahtunut. Tulva oli
kuitenkin ulottunut ainoastaan saliin, jossa istuin, vaikka laivan
peräpuolellakin olevassa salongissa oli lattialla isoja vesilätäköitä.
Sen suurempi ei ollut vahinko. Väestö riensi ammentamaan vettä ja
tuokiossa oli lattiamme siitä vapaa. Onneksi ei ollut kuitenkaan
hytteihimme tunkeutunut vettä, kun ne olivat korkealla kynnyksellä
eroitetut salongeista.

16 p. helmikuuta. Aamupäivällä tuli etelässä taivaanäärellä näkyviin
himmeä varjo, jossa eroitti korkean välkkyvän huipun ikäänkuin
valkoisella lumivaipalla verhottuna.

Se on Teneriffan saari, sanottiin minulle.

Kun lähenimme saarta, huomasin että ensimäinen muoto, jossa se
näyttäytyi, ei ollutkaan vallan todellisuuden mukainen. Sen huippua
verhosi valkoinen päivän paisteessa välkkyvä pilvi, joka näytti vuorta
peittävältä lumikinokselta.

Alempana avautui melkein troopillinen luonto eteemme. Dracsenat,
palmupuut, banaanit, viikunapuut y.m. etelän kasvit reunaavat saaren
viljelyksiä ja koristavat sen kyliä. Vaan muutoin on se tältä puolelta
metsätön ja sen jylhäin vuorten rinteillä eroittaa ainoastaan
täplittäin harmaanvihreitä pensaita. Punaisen ruskea maa välkkyy
nurmikkojen välissä ja lyyjynharmaita kallioita pistää esiin vuorten
syrjistä.

Kylien ja edessämme olevan _Santa Cruz'in_ kaupungin ympärystöllä on
viljelyksiä vuorten rinteillä portaanmuotoisina penkereinä toinen
toisensa yläpuolella. Ne ovat jo vihreässä puvussa, vaikka Teneriffassa
nyt on talvis-aika, kuten voipi huomata myöskin niistä lehdettömistä
kuivannäköisistä puista, jotka kohottavat harmaita oksiaan esiin
Dracfenojen, Tamariskien ja daadeli-palmujen ainavihreiden lehväin
välissä. Ilma on kuitenkin tällä hetkellä kuumaa ja päivä paahtaa
polttavasti laivan kannelle.

Teneriffa onkin vallan likellä troopillisen vyöhykkeen alaa, ainoastaan
28 astetta pohjaispuolella tasapiiriä. Se kuuluu Kanarian saaristoon,
vaan muut siihen luetut saaret ovat niin kaukana ett'emme niitä Santa
Cruz'in edustalta, johon laivamme on pysähtynyt, saata laisinkaan
eroittaa. Sen pituus on noin 89 virstaa, suurin leveys 56 virstaa ja
pinta-ala 1,946 neliövirstaa. Se on hispanjalainen omistus ja sen
asukkaat, joita kaikkiaan on 105 tuhatta, ovat hispanialaistunutta
sekarotua, joka on syntynyt Hispanialaisten siirtolaisten
sekaantumisesta saaren alkuasukkaiden Guanchien sekä vähemmässä määrin
myöskin Arabien, Norrmannisten valloittajain ja Neekerien kanssa.

Nämät Guanchit olivat todennäköisesti Afrikasta tullutta Berberiläistä
kansaa, valkoisia eli ruskeita, dolichocephaaleja, pitkiä ja
rotevampia, kuin Arabialaiset, mustasilmäisiä ja sileä- tai
suortuva-tukkaisia. Heidän kasvonsa olivat vähemmän pitkät, kuin
Arabialaisilla, otsa vähemmin kalteva, nenä leveämpi ja lyhyempi, ja
huulet paksummat. He kävivät alastomina tai vuohen nahoilla eli muilla
peitteillä hiukan vaatetettuina, ja sekä miehillä että naisilla oli
tapana maalata itseään vihreällä, punaisella ja keltaisella värillä.

Mitään talvea euroopalaisessa merkityksessä ei Teneriffassa myöskään
ole. Tammikuussa, joka on vuoden kylmin kuukaus, on keskimääräinen
lämpö 17,7°, ja lokakuussa, joka on lämpöisin kuukaus, on 26,1° Cels.
(Santa Cruz'issa.)

Kuitenkin saaren korkeimmalla vuorella, _Pico de Teyde'lla_, jonka
huippu on 3,715 metriä merenpinnan yläpuolella, ja jonka sanotaan
näkyvän kahden ja kolmenkin sadan virstan päähän, on talvella
paikoittaisin vahvoja lumikinoksia ja jäätikköjä, joita sen
kraatterista nousevat kuumat (noin 85 asteiset) höyrytkään harvoin
voivat sulattaa. Pico de Teyde on nimittäin suuremmoinen tulivuori,
jonka vulkaaninen voima ei vieläkään ole kokonaan masentunut, ja joka
sadan tai viidenkymmenen vuoden väliajalla, viimeiseksi vuonna 1798, on
syössyt kidastaan tulta ja laavavirtoja, ankarasti tärisyttäen koko
saarta.

Teneriffa ja muutkin Kanarian saaret ovat melkein kokonaan vulkaanista
syntyä, ja pitkin niiden rantaa pistää esiin niemiä, jotka ovat
muodostuneet laavavirroista. Muilla vuorilajeilla kuin trachyteillä,
basalteilla ja obsidianeilla onkin vähäpätöinen sija koko saaristossa.

Suurin osa Teneriffasta on vulkaanista tuhkaa, kuonaa ja kalliota,
vaan varsinkin sen pohjoispuolisessa osassa, joka on kosteiden
passadituulten alla, ovat laaksot myöskin erinomaisen hedelmällisiä,
niinkuin yleensäkin on maanlaadun laita, joka on syntynyt vanhain
laavakerrosten rapautumisesta.

Pääelinkeinot ovat siellä maanviljelys, cochenilliviljelys ja kalastus.
Viljelykasveista ovat tärkeimmät vehnä ja muut viljalajit, maissi ja
viiniköynnös. Cochenillit, joita enimmin kootaan Teneriffalla,
tuottivat vuosina 1880-1884 Kanarian saaristolle vuosittain yli 6
miljoonaa markkaa. Niitä lähetetäänkin maailmankauppaan Kanarian
saaristosta monta vertaa enemmän kuin kaikista muista maista yhteensä.
Niiden sikiämistä varten viljellään laveilla aloilla piikkisiä
kaktus-kasveja (_Opuntia_-lajeja), joilla punaista väriainetta
sisältävät cochenillihyönteiset (_Coccus cacti_) elävät.

Kasvullisuus on Teneriffassa erittäin vaihteleva, sillä pitkin vuorten
rinteitä on useampia hyvin erillaisia kasviregiooneja toinen toisensa
yläpuolella. Alinna on mehevien kasvien vyöhyke, jossa viljelykset
suurimmaksi osaksi ovat, ja jossa puunmuotoiset mehevät _Euphorbiat_ ja
yhdysponsinen _Kleinia neriifoolia_, cypressinmuotoinen _Tamarix
canariensis, Dracaena draco_ sekä useat troopilliset viljelypuut
kasvavat. Sitten seuraavat metsäregioonit, laakerien (_Laurus
foetens_), öljypuiden (_Olea excisa_), puunmuotoisten Ericain (_Erica
arborea_) ja Myricain (_Myrica faya_) vyöhyke sekä havupuiden (_Pinus
canariensis_) ja cypressien (_Juniperus cedrus_) zooni, joka Teneriffan
pohjaisosassa on paraiten säilynyt. Yläpuolella näitä usein pilvillä ja
sakealla sumulla peitettyjä metsäregiooneja, joiden yläraja on 1,600
metrin vaiheella, ovat sitten aukeat alpiiniregioonit, johon
Retama-varvukot (_Spartocytisus nubigenus_) ja heinikot kuuluvat.

Siellä ja täällä eroitamme laaksoissa valkohuoneisia kyliä ja isoimman
laakson kohdalla, pienen aukean merenpoukaman rannalla on _Santa Cruz_
niminen näennäisesti vähäinen kaupunki, jolla kuitenkin on noin 17
tuhatta asukasta. Muissa osissa saarta on vielä muitakin ei vallan
pieniä kaupunkeja, vaan niitä emme saata nähdä laivaamme. Santa Cruz'in
uudesti maalatut valkoiset ja keltaiset litteäkattoiset huoneet, vaikka
ne ovat ainoastaan yksi- tai kaksi-kerroksisia, näyttävät kuitenkin
sangen sieviltä, varsinkin kun ne ovat palmupuilla ja Dracaenoilla
eroitetut toisistaan. Kaupungin ympärystöllä on meren rannalla myös
muutamia kivestä rakennettuja pieniä linnoituksia uhkauksena
luvattomasti satamaan pyrkiville laivoille.

Tämän näköalan kauneutta enentää vielä joukko laivoja, aluksia ja
veneitä, jotka keijuvat aukeassa satamassa, jossa niillä on suojaa
ainoastaan etelä- ja länsi-tuulia vastaan.

Saaren asukkaita tulee veneillä laivamme luokse. Huomiotani vetävät
puoleensa muutamat sivistymättömään kansaan kuuluvat keikarit, jotka
ovat koristaneet poskiaan punaiseksi maalatulla hopearuplan kokoisella
täplällä. Muutamissa veneissä tarjotaan meille kaupaksi monenlaisia
saaren tuotteita, niinkuin appelsiineja, miehen nyrkin kokoisia
sitrooneja, banaaneja, sikareja, liköörejä, isoja olkihattuja, y.m.
Nämät tavarat ovat kaikki helppohintaisia ja menevät hyvin kaupaksi.
Minäkin ostan yhdellä shillingillä (1 mk 20 penn.) banaaneja ja saan
niitä 25 kappaletta. Banaanihedelmät ovat Suomessa melkein
tuntemattomia, sillä niitä on sangen vaikea sinne asti säilyttää
mätänemättä. Kuitenkin sekä banaani-ruoho että sen likisukuinen pisanki
(_Musa paradisiaca_ ja _sapientum_) ovat tavattoman suurien lehtiensä
vuoksi Suomessakin tunnetut ja vetävät kasvihuoneissa komeutensa kautta
huomion puoleensa. Banaani-hedelmiä on useita toisintoja, vaan
tavallisemmat ovat 4-6 tuuman pituisia ja tuuman tai puolentoista
paksuisia koukeroita kurkkuja. Ne istuvat kiinni lähetysten yhteisessä
kyynärän tai puolentoista pituisessa varressa ja muodostavat siten
paksun tähkän, jonka latvassa ovat hedekukat nyrkin kokoisena punaisena
nuppuna paljaan varren päässä. Näiden kellertävien kurkkujen sisässä
ohkoisen ja helposti irtautuvan nahkean kuoren alla on pehmeä vaalea
ydin, jonka sisässä on hyvin pieniä ruskeita siemeniä. Tämä ydin on
hedelmän syötävä osa. Sen maku on jauholla sekoitetun meden tapaista,
vaan sangen miellyttävää, ja haju melkein niinkuin ananas-hedelmällä.
Aineeltaan on se ikäänkuin limaista jauhoa ja hyvin ravitsevaa, niin
että jo muutamista saapi tarpeeksi.

17 p. helmikuuta olemme pohjaisen käännepiirin tienoilla. Taivas on
pilvetön, tuuli vieno, ja päivä paistaa lämpimästi. Kaunis kesäinen
päivä, ilman mitään tapahtumia.

18 p. helmikuuta on polttavan kuuma päiväpaiste ja tuuli on liian
heikko voidakseen lieventää rasittavaa kuumuutta. Riittävän liikkeen
puute raukaisee ruumistamme, sillä ala, jolla saamme liikkua, on liian
vähäinen.

19 p. helmikuuta on kuuma päiväpaiste ja heikko myötätuuli.

20 p. helmikuuta olemme noin kymmenkunta astetta pohjaispuolella
tasapiiriä. Troopillinen kuumuus rasittaa meitä masentavasti. --
Iltahämärässä lensi lentokala laivamme yli.

21 p. helmikuuta satoi iltasella vettä ja koko taivas oli pilvinen.
Vieno myötätuuli kestää yhäti vielä.

22 p. helmikuuta puolenpäivän aikaan kulki laivamme päiväntasaajan
poikki. Tuuli on itäinen, päivä kuuma ja taivas hiukan pilvinen.

23 p. helmikuuta on ilma niinkuin edellisenä päivänä. Pääskysen
muotoinen musta lintu, arvattavasti myrskypääskynen (_Thalassidroma
pelagica_), lensi laivamme ohitse. Muita lintuja ei ole aukealla
merellä näkynyt.

24 ja 25 p. helmikuuta on ilma ollut niinkuin edellisinä päivinä.

26 p. helmikuuta on tavattoman kuuma päiväpaiste. Puolenpäivän aikaan
on aurinko melkein keskellä taivasta. Meren pinta on tyyni. Ruskeita
sananjalkain lehtiä ja troopillisten kasvien kukintoja eroitamme veden
pinnalla, joka osoittaa Amerikan lähestymistä. Siellä ja täällä
räiskyttävät isot merikalat vettä ilmaan tai piirtävät veden pinnalle
nopeasti liikkuvan kuohuvan uoman.

Ehtoopäivällä näin suuren joukon lentokaloja (_Exocoetus nigricans_) ja
tarkastelin niitä kiikarilla. Ne ovat noin 4-6 tuuman pituisia,
tummaselkäisiä, vaan muutoin hopeavärisiä, jotensakin sären muotoisia
kaloja. Rintaevät ovat niillä kehittyneet suipoiksi läpikuullakoiksi
siiviksi, jotka ovat hiukan lyhemmät kuin ruumis. Muutkin evät ovat
pitkiä, samoinkuin kaksijakoinen pyrstöeväkin. Ne lensivät kaikki
lähellä vedenpintaa hyvin nopeasti ja varsin pitkät matkat, laivan
luota niin kauas, etten enään voinut niitä teaatterikiikarillani
eroittaa, vaan veden roiskinasta huomasin koska ne laskeutuivat veteen.
Niiden lento ei tapahtunut kaaren muotoon, vaan joko suoraan joku
kortteli yläpuolella vedenpintaa taikka väliin kohoamalla väliin
laskeutumalla. Lentäessään ne räpyttivät hyvin tiuhaan siipiään, ja
yhdestä näin selvästi että sillä oli pyrstöevä vaakasuorassa asennossa
niinkuin linnulla ja että se sillä siis piti perää lentäessään.
Kauempaa ne näyttivätkin vallan lentäviltä linnuilta. Niiden liike oli
siis selvästi todellista lentoa, eikä verrattava muiden kalojen
hyppäyksiin tai siipioravan pitkiin harppauksiin.

Näitä laivan ohitse ja sitä pakoon lentäviä kaloja katsellessani,
juohtui mieleeni, että tässä olisi tilaisuus tehdä jotakin, josta
Suomen suurimmatkin sporttimiehet tulisivat minua kadehtimaan,
nimittäin ampua lennosta -- kaloja. Sitä en kuitenkaan rohjennut
koettaa, sillä laivan järjestyssäännöissä olin lukenut, että oli
kielletty tuomasta sinne pyssyä tai aseita -- määräys luultavasta
kylläkin tarpeellinen Montevideosta tai Hispaniasta ja Portugalista
tuleville matkustajille. Siitä huolimatta olin kuitenkin tuonut pyssyn
muassani laivaan, ei salaisesti, vaan julkisesti, ilman että tavarain
vastaanottaja ja tarkastaja laivassa siitä oli huomauttanut, vaan sen
käyttäminen olisi mahdollisesti aikaansaanut minulle selkkauksia.

Meren pinnalla eroitimme tänään useissa paikoin pitkiä kellertäviä
juomuja, joissa vesi oli sekaista ja pahanhajuista. Otimme vettä
sellaisista paikoin ja huomasimme siinä pieniä algi-koloniioja. Meren
virta oli mahdollisesti syynä siihen, että ne olivat keräytynyt
pitkiksi leveiksi vyöhykkeiksi, jotka verkkomaisesti yhtyivät
toisiinsa. Senkalttaisia pieniä levä-kasveja tavataan myöskin Suomen
sisävesillä "veden kukkiessa".

27 p. helmikuuta oli ilma sateista ja viileää. Iltasella tuli Brasilian
rannikko näkyviin, vaan ainoastaan muutamia vuoria saatoimme siitä
epäselvästi eroittaa.

28 p. helmikuuta on tavattoman kuuma päivä, eikä edes pienin tuulen
leyhkäyskään vilpastuta ilmaa. Matkan yksitoikkoisuus ja pitkällisyys
tuntuu senvuoksi vielä monta vertaa rasittavammalta. Väsymys,
tyytymättömyys ja äreys on jo vallannut kaikkien mielet.
Portugalilaiset ovat tapelleet keskenään; me muut olemme kuluttaneet
aikaamme moittimalla laivaa, sen rakentoa, epämukavaa lastausta, yhäti
samanlaatuista ruokaa, Englantilaisten epäkohteliaisuutta ja jöröyttä,
j.n.e. Kaikki on mielestämme pahoin. Franskalaiset romaanit ja
portugalilaiset lukemistot, joiden avulla olemme huvittavalla tavalla
koettaneet kartuttaa tietojamme niistä kahdesta kielestä, joita
Brasiliassa matkustajan täytyy tuntea, -- ovat jo kadottaneet kaiken
viehätyksen. Kaikilla on vaan yksi ajatus, yksi toivo, -- päästä
maalle.

Vaan laivamme kiitää nopeasti suoraan maata kohden, kyntäen välkkyvän
tyyneen meren pintaan hyrskyävän uoman, josta hyökynä leviää aaltoja
molemmille sivuille. Saatamme jo ihailla Brasilian korkeita vuoria,
joita troopillinen kasvullisuus verhoaa, palmupuilla seppelöittyjä
saaria ja kallioisia niemiä, joita vastaan hyökyaallot sortuvat
valkoiseksi vaahdoksi.

Pian jo avautuu vuorten väliin kapea salmi, molemmin puolin suojeltu
linnoituksilla, joista Brasilian lippu liehuu, osoittaen siihen
kuvatulla maanpallolla sen maan suuruutta, johon nyt saavumme.

Salmen läpi mentyämme, olemme Rio de Janeiron satamassa, Brasilian
pääkaupungin edustalla.




Toinen luku.

Rio de Janeirossa.


Tulo Rion satamaan. -- Veijareja. -- Luonnon sulous. -- Viehättäviä
huviloita. -- Puistot. -- Kaupungin rakennukset. -- Linnoitukset. --
Kadut. -- Rio de Janeiron asukasluku. -- Kaupungin tilastoa. -- Suuri
kuolevaisuus. -- Muukalaiset.

Kun laivamme oli pysähtynyt Rio de Janeiron satamassa, keräytyi sen
ympärille suuri joukko veneitä noutamaan matkustajia rantaan. Soutajat
niissä olivat kaikkia ihmisvärejä, mustia, ruskeita, keltaisia,
valkoisia, -- Neekerejä, Mulatteja, Mestitsejä, Portugalilaisia.

"Senhor! Senhor (lue: senjoor)! Quera bota (lue: keera boota)?" Herra,
tahdotteko venettä? -- kuului joka taholta.

"Paljonko tahdot rantaan saakka?" -- kysyin yhdeltä.

"Quatro milreis". Neljä tuhatta reissiä (noin kahdeksan markkaa).

"Mutta eihän rantaan ole kuin vähän matkaa".

"Kaksituhatta", "yksituhatta" -- kuuluu joukosta toisintoina.

"Tahdotteko huonetta lähellä satamaa?" -- kysyi franskan kielellä eräs
nuori siistinnäköinen mies läheisyydessäni. "Soudosta rantaan ei
makseta kuin 500 reissiä (= 1 markka), mutta huonetta ei herra saa
kaupungissa vähemmällä kuin 3 tai 2,5 tuhatta reissiä vuorokaudelta.
Jos tahdotte, niin saatan teidät hotelliimme".

Saatuani vielä tietää, että hotellissa puhuttiin sekä saksan että
franskan kieliä, suostuin tarjoumukseen ja menin sinne hänen kanssaan.

Perille saavuttuamme, huomasin oitis, että olin joutunut neljännen
luokan hotelliin, vaan katsoin kuitenkin viisaimmaksi jäädä sinne,
ainakin niin pitkäksi aikaa, että saatoin katsoa ympärilleni
kaupungissa ja päättää minne minun oli meneminen. Vähän tingittyäni,
sain huoneen huonointa lajia katon rajalla, ainoan, jota sanottiin
vapaaksi, viidestä markasta vuorokaudelta.

Vaikka hinnat yleensä ovat Rio de Janeirossa paljoa kalliimmat kuin
Euroopassa, ei huoneiden hyyryt siellä kuitenkaan ole niin tavattoman
suuria, vaan olin minä joutunut veijarien kanssa asioihin, maan
tavoille ja oloille vallan vieras kun olin.

Muutoin kohtaakin siellä joka askeleella senkalttaisia asioitsijoita,
astukoon paraimpaan kauppapuotiin tai etsiköön tavarainkantajan eli
ajomiehen apua. Asioitsemis-tapa on nimittäin siellä senkalttainen,
varsinkin kun on ainoastaan satunnaisissa asioissa jonkun kanssa, että
tavaran hinta riippuu yksinomaisesti siitä, kuinka paljon kukin ostaja
saadaan siitä maksamaan. Jos hänellä ei ole tilaisuutta tai kykyä sitä
hankkia helpommasta hinnasta muualta, niin syyttäköön hän siitä
itseään, sellainen tapaus on ainoastaan edullinen konjunktuuri, jota
myöjän on oikeus käyttää hyödykseen. Tämä kovin demoraliseeraavaa
kauppatapa, joka ei jyrkästi eroa sivistyneen maan lainkaan
rankaisemasta petollisuudesta ja ajanpitkään useimmissa tapauksissa
tulee harjoittajalleenkin vahingolliseksi karkoittamalla häneltä
ostajat rehellisten asioitsijain puoleen, on Brasiliassa vielä täydessä
kukoistuksessa.

Lukittuani tavarani huoneeseni, menin kaupungille toimittamaan
asioitani, päästäkseni -- niinkuin varovaisuus vaati -- niin pian kuin
mahdollista sisämaahan Rio de Janeiron troopillisesta ilmanlaadusta,
joka vastatulleelle Euroopalaiselle varsinkin on sangen myrkyllistä.

Miten hämmästyttävällä tavalla kaikki, jota silmäni kohtasi, erosi
siitä, mitä Euroopassa olin tottunut näkemään! Kaikki mitä ympärilläni
huomasin, muistutti ja osoitti minulle, mikä ääretön matka minut
eroitti kotimaastani.

Mikä luonto! Mikä ihmeteltävä kasvullisuus, joka uutuudellaan niin
ihastutti mieltäni. -- Ja ihmiset! Kuinka kummallisia ja oudonnäköisiä!

Olin suuressa kuuman ilmanalan kaupungissa, jolla on kaikki sellaisen
omituisuudet ja edut. Tarkastakaamme sitä lähemmin.

Erinomaisen viehättävä on Rio de Janeiro asemansa puolesta,
rakennettuna, niinkuin muinainen Rooma, seitsemälle kukkulalle,
kaunis-rantaisen merenlahden ja sitä kiertävän suuremmoisen vuoriston
väliin.

Vaan kauniin aseman etuihin yhdistyy siellä monessa paikoin ja
varsinkin kaupungin ympärystöllä sitä uhkeata loistoa, joka on
omituinen kuuman ilmanalan kasvullisuudelle. Etelän ihanimmat ja
komeimmat puut sekä loistavimmilla kukilla koristetut kasvit
rehoittavat Rio de Janeiron puistoissa rinnakkain. Ja mitä kaupungin
ympärystöllä oleviin huviloihin tulee, niin ne ovat usein ikäänkuin
satujen maailmasta esiin lumottuja kuvia. Se, joka pohjaisissa maassa
on kehittänyt mielikuvituksensa, voipi tuskin unelmissaankaan haaveksia
sellaista asuntoa, jota tropiikin asujan verrattain vähällä
tuhlauksella voipi hankkia itselleen.

Mitä taide yhdessä rikkaan luonnon kanssa voivat saada aikaan, sen
näkee toteutettuna Rio de Janeiron varakkaampain asujanten huviloissa.
Huoneet ovat niissä usein koristetut loistavilla värilöillä, jotka
etelämaalaisen vilkkaalla mielikuvituksella ovat yhdistetyt; ovet,
ikkunat, balkongit, portaat verhotut tai seppelöidyt yhäti kukkivilla
ja aina vehreillä köynnöskasveilla. Erinomaisen vaikutuksen tekevät
huoneiden edessä olevat verrattomat pylväskäytävät kuningaspalmuista
(_Oreodoxa oleracea_) ja palmitoista (_Euterpe oleracea_), joiden
sileät tasapaksut tai toisissa lajeissa keilin muotoiset rungot
näyttävät korkeilta marmoripatsailta, vaan kantavat latvassaan kauniin
uhkean lehti-ruusukkeen monen kyynärän pituisista parilehtisistä
lehdistä. Puiden takaa näkyy taiteellisia kukkalavoja ja tumman
vehreitä nurmikkoja, koristetut komealla viuhkopalmulla, jonka isot
viuhkomaiset lehdet muodostavat avaran pallonmuotoisen lehvän, taikka
näkyy sieltä suihkulähteitä, joiden rannoilla kasvavat verrattoman
komeat _Agave americana_ tai _Fourceroya gigantea_, joiden tuuheasta ja
maan tasalla olevasta lehtiruusukkeesta kohoaa usean sylen korkuinen
kuusen muotoinen kukkaröyhy, muita ihania Agave americana kasveja
mainitsematta.

Rio de Janeirossa on 12 julkista puistoa, joista 6 on pienempää ja
seuraavat 6 isompia:

1. _Praca do Paco_.

2. _Praca de Duque de Caxias_, jossa kasvaa kauniita palmupuita.

3. _Praca da Constituicao_, jonka keskellä on Dom Pedro I:n
muistopatsas.

4. _Passeio publico_, josta on kaunis näköala, ja jossa myös kasvaa
muutamia paksuja puita, joiden runko kokonaisuudessaan on muodostettu
useista kymmenistä yhteensulaneista köynnöskasveista.

5. _Jardim do campo d'Acclamacao_, joka on iso puisto ja koristettu
kauniilla nurmikoilla, monimutkaisilla lammikoilla ja jokiloilla,
joiden yli pääsee hirsien muotoisista kivistä rakennettuja siltoja
myöten. Sen ihmeisiin kuuluu myöskin labyrintin tapainen
stalaktiittiluola, jota vilpastuttaa pieni vesiputous.

6. _Jardim Botanico_ eli kasvitieteellinen tarha, joka on kaupungin
ulkopuolella _Gavean_ tien varrella. Se on hyvin avara ja kaunis
puisto, jossa varsinkin pitkät ja juhlalliset palmupuukäytävät
(_Oreodoxa oleraceaa_) vetävät huomion puoleensa.

Näihin voidaan vielä lisätä _Parque Imperial_ eli puisto, joka
ympäröitsee keisarillista palatsia, _Boa vista_, Sao Christovao'issa,
ja johon pääsö on sallittu kaikille kävelijöille.

Mitä itse pääosaan kaupunkia tulee, niin sen rakennukset eivät ole
erittäin merkillisiä, vaan ovat enimmiten vähäisiä ja ainoastaan
kaksinkertaisia. Alimman kerroksen ikkunat ovat niin matalalla että
kadulta näkee huoneiden sisään, ja ylemmässä kerroksessa ne aukeavat
ovina kapeaan balkongiin.

Kaupungissa on noin 30,000 taloa, joista 18,000 ovat yhdenkertaisia,
(rez-de-chaussée), 7,500 kaksi tai kolmikertaisia ja 3,500
monikertaisia. Niiden vuokra-arvo on virallisen arvostelun mukaan noin
72 miljoonaa markkaa, ja vero, joka niistä kannetaan, nousee 5,800,000
markkaan. Suurella joukolla niistä, etenkin syrjäisemmissä
kaupunginosissa, on puutarha, jossa kasvaa varsinkin palmupuita.

Esikaupunkien kanssa on Rio de Janeirossa noin 60 kirkkoa. Harvat
niistä ovat kuitenkaan taidokkaasti rakennettuja ja suurenmoista ei ole
ainoatakaan. Ne ovat tavallista jesuiittiläis-romaanista stiiliä ja
matalakattoisia. Niiden fasaadissa on kaksi matalaa neliskulmaista
tornia, joiden välissä tavallisesti on suippo kattoreunastus ja sen
kohdalla kirkon pääovi. Fasaadiensa ja torniensa puolesta kauniimpia
ovat _Igreja da Santa Cruz, dos Militares ja Igreja de Nossa Senhora do
Carmo_, jotka ovat Rua direita'n varrella. Sisästä on rikkaimmin
koristettu _Igreja do Santissimo Sacramento_, joka on Rua do Hospicio'n
varrella.

Muutamilla kaupungin korkeista mäkilöistä on isoja ja hyvin
rakennettuja luostareita.

Teaattereja on kymmenen, vaan niistä on ainoastaan kaksi rakennuksensa
puolesta merkillisempää, nimittäin _Theatro lyrico_ ja _Theatro de Suo
Pedro de Alcantara_.

Julkisia rakennuksia on suuri joukko, ja uudemmat niistä ovat
myöskin taidokkaasti rakennettuja. Suuruutensa, vaikka ei
rakennustapansa puolesta ovat mainittavia arsenaalit ja _alfandega_ eli
tullihuone sekä _Santa Casa da Misericordia_, iso sairashuone, jolla on
tuhatta vuodetta.

Suuremmoinen on kaupungin päävesijohto, johon vesi keräytyy lähteistä
Corcovadon vuorella ja pitkää erinomaisen korkeaa kivisiltaa myöten
johdatetaan kaupungin läpi Santa Theresa'n vuorelta Morro de Santo
Antonio'n kukkulalle.

Saarilla ja sataman suussa on useampia linnoituksia, joissa yhteensä on
302 tykkiä. _Villeganhon'in_ linnoitus on samannimisessä saaressa, ja
samoin on _Cobras_ saarella kaupungin luona linnoitus. _Lage'n_
linnoitus on rakennettu lahden suuhun saareen, joka jakaa salmen
kahteen väylään. Lahden suuta puolustavat myöskin _S. Jono'n_ linna ja
_Santa Cruz'in_ linnoitus ynnä _Pico_ niminen linna. Edullisessa
asennossa kapean salmen rannoilla ja korkeiden jyrkkäin vuorten
suojassa ollen, saattavat ne menestyksellä vastustaa mahtavintakin
laivastoa.

Toreja on Rio de Janeirossa yhteensä 54.

Katuja on yhteensä 1060. Niiden suuruuden ja laajuuden mukaan
nimitetään niitä _ruas, travessas, heccos, ladeiras ja praias_.
Enimmäkseen ne ovat kapeita ja hyvin useissa on hevoisrautateitä.

Pitkin kadun pituutta melkein joka talossa on kauppapuoteja ja
kahviloita. Edellisissä myödään enimmäkseen euroopalaista tavaraa
vähintäin toista vertaa kalliimpiin hintoihin, kuin Euroopassa, ja sitä
paitse täytyy tuntemattoman ostajan ensin tinkiä pois puolet pyydetystä
hinnasta, ennenkuin kaupasta voipi vakavaa keskustelua syntyä.
Kahviloissa myödään sen sijaan helppoon hintaa (15 tai 8 pennistä)
pienissä kupeissa kahvia, joka Rio de Janeiron yhtämittaisessa
kuumuudessa on erittäin virkistävää.

Tiedot kaupungin väkiluvusta eivät ole tarkkoja eikä varmoja, sillä
väenlaskua ei siellä ole toimitettu vuoden 1872 jälkeen. Silloinen
väenlasku osoitti siellä olevan 229,000 henkeä, jonkavuoksi 10
procentin lisäyksellä todennäköisten erhetysten korjaukseksi väkiluku
arvattiin noin 252,000 hengeksi. Vuoden 1884 lopulla arvattiin Rio de
Janeirossa oleksivan 310,000 tai 320,000 henkeä, toisten arvion mukaan
350,000 tai yli 400,000.

Myöskin tiedot kaupungissa syntyneistä ovat epätarkkoja, sillä niistä
ei ilmoiteta millekään virastolle. Ainoastaan kastetuista on papistolta
saatu tarkempia tietoja, vaan niiden luku on luonnollisesti pienempi
kuin syntyneitten. Paroni de Lavradio, "Junta de hygiene'n" päällikkö,
on arvannut kuolleitten ja syntyneitten luvun seuraavalla tavalla:

             Syntyneitä      Kuolleita

    1873       6,518          14,102
    1874       6,910           9,251
    1875       6,909          10,463
    1876       7,509          12,763
              27,846          46,579

Nämät neljä vuotta olivat kuitenkin tavallista vähemmin edullisia,
sillä niiden ajalla raivosi kaksi keltakuume-epidemiaa. Tässä mainitut
numerot osoittavat kuitenkin, että Rio de Janeirossa on suuri epäsuhde
olemassa, mitä syntyneiden ja kuolleiden lukuun tulee.

Väestön eneneminen vuoden 1872 jälkeen perustuu siis yksinomaisesti
sisäänmuuttoon, orjain muuttoon valtakunnan eri osista ja varsinkin
euroopalaiseen immigratsiooniin. Vuotuinen lisääntyminen on mainittuina
vuosina arvattu noin 1,600 ja myöhemmin 3,000 hengeksi.

Mitä eri sukupuolten lukuisuuteen tulee, niin ovat kotoperäisessä
brasilialaisessa väestössä molemmat sukupuolet melkein yhtä lukuisia,
pienellä enemmistöllä kuitenkin miesten puolella. Väestöä
kokonaisuudessaan huomioon ottaessa, on miesten luku kuitenkin paljoa
suurempi, kuin naisten, niin että 1,000 miehelle tulee ainoastaan 704
naista. Siihen epäsuhteesen on syynä muukalainen väestö, johon kuuluu
neljä vertaa enemmän miehiä, kuin naisia.

Rio de Janeiro onkin kosmopoliitti kaupunki, jossa muukalaisuudella on
suuri sija.

Sekä lukuisuutensa että rikkautensa puolesta ovat muukalaisista
Portugalilaiset tärkeimmät, ja heitä on noin 14 tai 12 prosenttia
kaupungin väestöstä. Heidän jälkeen on muukalaisista enimmin
Franskalaisia, vaan ei täyteen 1 prosentti väestöstä. Hiukan vähemmän
on Hispanialaisia ja Saksalaisia, sekä vielä vähemmän Englantilaisia.
Italialaisia on vasta myöhempinä aikoina muuttanut suuremmassa määrin
Brasiliaan, jonkavuoksi niiden luvusta ei ole tarkempia tietoja.
Vähäinen prosentti on myös Pohjaisamerikalaisia, Hispano-Amerikalaisia
ja Kiinalaisia.

Valkoisia on kuitenkin Brasilialaistenkin kanssa ainoastaan kolmas osa
kaupungin asukkaista. Yhtä paljon lienee siellä myöskin Neekerejä, ja
loput eli noin kolmas osa väestöstä Mulatteja eli sekoitusta
Valkoisista ja Neekereistä.




Kolmas luku.

Vanhimmat tiedot Rio de Janeirosta.


Guanabaran lahti. -- Sen löytö. -- Kertomukset 16:nen vuosisadan
Indiaaneista. -- Tupinambain tavat. -- Tupi-kieli. -- Indiaaneilta
lainattuja sanoja Euroopan kielissä. -- Antarktinen Franska. --
Villegaignon'in retki. -- Franskalaisten ja Portugalilaisten taistelu
Brasiliassa. -- Portugalilaiset Guanabarassa. -- Rio de Janeiron
perustus. -- Indiaani Ararigboia. -- Franskan vallan loppu Brasiliassa.

Rio de Janeiron lahti, jota Indiaanit nimittävät "_Guanabaraksi_" ja
joka myöskin on tunnettu "_Nictherohyn_" tai "_Nitherohyn_"
indiaanilaisella nimellä, tunkee 30 kilometriä (liki 3 peninkulmaa)
pohjaista kohden mantereesen. Sen suu eli "barra" on vallan kapea, noin
1,500 metriä leveä, vaan kauempana laajenee se melkoisesti, niin että
sen ympärystä on 140 kilometriä (virstaa). Se muodostaa useita
pienempiä lahtia ja sen laineet huuhtovat liki sadan saaren rantoja.
Sen syvyys on suun kohdalla 52 metriä, vaan Rion ja Nitherohyn
pikkukaupungin välillä 29 metriä ja vähenee samassa määrin kuin sen
leveys suurenee. Se päättyy mataliin rantoihin, jotka jatkenevat
mangrove-puita kasvaviksi soiksi. Oikealla puolen reunattuna Nitherohyn
korkeilla kukkuloilla ja vasemmalla rannikolla "Sokurileivän",
Corcovado'n ja Tijucan jylhillä vuorilla, Rion monikukkulaisella
kaupungilla, ja lahden pohjaa kohden Orgaos vuorien monihuippuisella
harjanteella, tarjoaa se mitä ihanimman näköalan.

Sen löysi 1:senä päivänä tammikuuta 1502 portugalilainen retkikunta,
jonka laivan-perämiehenä oli Americo Vespucio. Sen löytäjät luulivat
sitä ison virran suvannoksi ja nimittävät sitä löytöpäivän mukaan
"Tammikuun virraksi", Rio de Janeiro.

Rio de Janeiron lahti pysyi kauan aikaa unohduksissa. Espanjan
palveluksessa olevat purjehtijat Joao de Solis ja F. de Magalhaes
poikkesivat sinne, edellinen v. 1515 ja jälkimäinen 1519, ja
portugalilainen retkikunta Martim Affonso de Souzan johdolla tutki sitä
v. 1531. Mutta Lisboan hallitus ei vielä huomannut etuja, joita tämän
ihmeteltävän sataman pysyväinen omitus saattoi sille tuottaa.
Portugalin harrastukset olivat siihen aikaan kääntyneet Indian
rikkauksia kohden, ja Brasiliaa laiminlyötiin kauan aikaa. Ei vielä
sittenkään kun kuningas Dom Joao III oli laskenut Brasilian valtansa
alle asettamalla Bahiaan v. 1549 kuvernöörin, ajateltu Guanabaran
lahtea.

Siellä pysähtyi kuitenkin jo useampain eurooppalaisten kansain laivoja
noutamaan brasilian puuta (páo brésil, ibyrapiranga, _Caesalpinia
echinata_), kauppatavaraa, jolla siihen aikaan oli niin suuri arvo,
että sen mukaan koko tämä ääretön portugalilainen siirtomaa on saanut
nimensä. Näiden muukalaisten joukossa ovat etusijassa mainittavat
Normannit Normandian ja Bretagnen rannoilta sekä muut franskalaiset
merenpurjehtijat, jotka asettuivat Guanabaran lähistöön asumaan ja
voittivat siellä majailevain Indianein ystävyyden sekä olivat heidän
kanssa liitossa kilpailijoitaan Portugalilaisia vastaan.

Kaksi Eurooppalaista matkustajaa ovat siltä ajalta jättäneet tietoja
Guanabarasta. Toinen oli Saksalainen Hans Staden ja toinen
Franskalainen Jean de Léry.

Hans Staden oli kotoisin Homburgista ja tuli Brasiliaan
Portugalilaisten seurassa. Siellä joukko Indiaaneja, jotka olivat
ystävyydessä Franskalaisten kanssa, ottivat hänet vangiksi lähellä
S. Vincentea (nykyisen Santos kaupungin seutuvilla) ja tekivät hänet
orjakseen. Turhaan hän kielsi olevansa Portugalilainen, Indiaanit eivät
tunteneet muuta kuin kaksi kansaa Euroopasta nimittäin, Portugalilaisia
ja Franskalaisia. Hänen orjuutensa kesti enemmän kuin vuoden ajan,
kunnes hänen vihdoin onnistui viekkaudella päästä pakoon. Hän
houkutteli isäntänsä ottamaan hänet mukaansa franskalaiseen laivaan, ja
sai siellä laivaväen puolelleen, niin että se oli estävinään
"sukulaisensa" palajamista maalla. Tultuaan takaisin Saksaan, julkaisi
hän v. 1547 kertomuksen vankeudestaan: "_Todellinen historia ja selitys
maasta, jossa asuu villejä, alastomia, julmia ja ihmissyöjiä ihmisiä_".

Jean de Léry oli Franskalainen, kotoisin Bourgogne'sta, ja yhtyi v.
1557 Villegaignon'in retkikuntaan, vaan riitaantui hänen kanssaan ja
pakeni maalle Indiaanein seuraan. Niiden luona hän vietti melkein
vuoden, ja palattuaan Eurooppaan julkaisi hän teoksen: _Historie d'un
voyage fait en la terre du Brésil_. Sillä teoksella on myöskin sen
puolesta arvo, että se sisältää vanhimpia tietoja brasilialaisesta
Indiaanikielestä.

Eurooppalaisten tulon aikana asui Rion lahden seutuvilla _Tupinambas_
tai _Tamoyos_ nimistä Indiaani-heimoa. Franskalaiset tunsivat niitä
edellisellä nimellä, Portugalilaiset jälkimäisellä. Ne kuuluivat
niinkuin monta muutakin heimoa _Tupi_ nimiseen rotuun.

Heidän kyliään oli useampia molemmin puolin lahtea ja saarissa. Ne
olivat joukko isoja mökkejä, joita usein muutettiin paikasta toiseen.

Tupimambat olivat vaskenvärisiä ja vartaloltaan keskikokoisia. He
olivat voimakasta ja karaistua väkeä, joka ei paljon tietänyt
taudeista, ja elivät usein hyvin vanhoiksi.

Miehet ja naiset kävivät kokonaan alastomina, ja ainoastaan suurella
vaivalla saattoi Villegaignon pakoittaa Indiaanilaisia naisorjiaan
käyttämään vaatteita. Heillä oli tapana uida monta kertaa päivässä, ja
liian vaivaloista olisi ollut -- sanoivat he -- joka kerta riisua
vaatteitaan.

Miehet lävistivät huulensa, asettaakseen sen reikään kivisen tai luisen
koristuksen, jota he nimittivät _temetára'ksi_ tai _tembeta'ksi_. He
tatueerasivat eli kirjailivat ruumistaan ja koristivat sitä joskus
höyhenillä sekä ajoivat hiukset pois etupuolelta päätä.

Naiset kantoivat suuria korvarenkaita tai korva-ripustimia ja luisia
rannerenkaita, sekä maalailivat kasvojaan. Heidän hiuksensa olivat
pitkiä ja hyvin hoidettuja, joskus palmikoittujakin.

Tupinambat eivät totelleet ketään päällikköä, vaan pitivät arvossa
vanhuksien neuvoja. He olivat ystävilleen uskollisia ja alttiita, vaan
vihollisiaan kohtaan oli heidän vihansa leppymätön. Eri heimot pitivät
keskenään veristä taistelua, jossa molemmin puolin osoitettiin mitä
suurinta raivoa. Heidän aseensa olivat _takape_, pitkä ja raskas puinen
nuija, ynnä joutsi ja nuoli. Puolustusaseena he käyttivät kilpeä, joka
oli valmistettu tapiirin nahasta. Heillä oli erinomainen taito joutsen
käyttämisessä, samaten kuin vielä nykyajankin Indiaaneilla. Kaksi
Brasilialaista, jotka kuudennellatoista vuosisadalla tuotiin Franskaan
ja ottivat osaa uskonnollisiin sotiin, olivat yhtä urhoollisia,
valppaita ja rohkeita kuin paraimmatkin franskalaiset soturit, sanoo
Léry.

He olivat ihmissyöjiä ja söivät juhlissaan vankiensa lihaa. Käsivarsien
ja säärien luista valmistivat he huiluja, joita he pitivät
voittomerkkeinä. Samallainen on tapa vielä nytkin Amazonin luona
asuvilla Indiaaneilla, ja Rio de Janeiron kansallis-museossa
säilytetään useita senkalttaisia huiluja.

Vaikka he eivät tunteneet metalleja, harjoittivat he maanviljelystä ja
jonkunlaista teollisuuttakin. Sellainen toimi oli pääasiallisesti
naisilla, joiden huolena oli istuttaa mandiookkaa, huuhtomisen ja
kuivaamisen jälkeen survoa siitä jauhoa, ja valmistaa _cauim'ia_ eli
mandiookka-viinaa. He valmistivat myöskin saviastioita ja kehräsivät
taitavasti lankaa, josta he kutoivat verkkoja ja riippumattoja.

Eväiksi sotaretkiään ja matkojaan varten savustivat he lihaa ja
kuivasivat kalaa, jonka he survoivat jauhoksi. Myöskin suolan tunsivat
he, ja valmistivat sitä kuivaamalla meren vettä kuopissa.

Tupinambain uskonto ei ollut paljon kehittynyt. Mitään jumalaa eivät he
palvelleet, vaan heillä oli jonkunlainen usko luonnon henkiin eli
voimiin, _anhanga'an_ tai pahaan henkeen, _utupan'iin_ tai ukkoseen,
y.m. Myöskin oli heillä kertomuksia jonkunlaisesta vihaisemmasta
olennosta, joka on opettanut heitä valmistamaan työkalujaan ja antanut
muita hyödyllisiä neuvoja.

Kieli, jota Rio de Janeiron luona asuvat Indiaanit puhuivat, on samaa
kuin se, jota vielä nytkin nimitetään _tupi_ kieleksi ja portugalin
kielellä _lingua geral'iksi_ eli yleiseksi kieleksi, joka nimitys on
sitä enemmän oikeutettu, koska sitä puhuvat useimmat Etelä-Amerikan
itäpuolisissa osissa asuvat Indiaanit. Paraguay'ssa puhuttu _guarani_
ja Guyanan saarissa käytetty _oyampi_ ovat ainoastaan vähän eroavia
murteita tästä samasta kielestä.

_Tupi_ kieli eroaa luonnollisesti suuresti kaikista eurooppalaisista
kielistä. F ja L ääneet puuttuvat siitä kokonaan, S on kova ja R:llä on
omituinen soraus, melkein niinkuin portugalin kielessä. Siinä on
omituinen vokaali, jota tavallisesti merkitään Y:llä, vaan jonka ääni
on melkein suomalaisen Y:n ja saksalaisen V:n välillä. Vokaaleja
tavataan siinä runsaasti ja konsonantit ovat harvoin kerrottuja.

Monikolla ei ole eri päätettä, vaan nimisanain monikollisen merkityksen
osoittamiseksi lisätään usein partikkeli _etá_, paljon.

Yhdistetyissä sanoissa on sanain järjestys melkein niinkuin suomen
kielessä.

Adjektiivi seuraa substantiivin jäljessä ja on taipumaton.

Useita partikkeleja käytetään sekä substantiivien että verbien
merkityksen vaihteluttamiseksi.

Yhdistyksissä vaihtuvat usein konsonantit, esim. P B:ksi ja T R:ksi,
sekä päinvastoin.

Sen kielioppi on yksinkertainen ja helppo senkinvuoksi että varsinaista
deklinatsioonia ja konjugatsioonia ei tupi-kielessä ole.

Ensimäisiä tietoja tästä kielestä julkaisivat Jesuiitat, jotka kauan
aikaa olivat ainoat tieteiden edustajat Etelä-Amerikassa ja alati
valvoivat Indiaanein etuja. Kauan aikaa laiminlyötiin sitten Brasilian
kielten tutkimista, kunnes se viimeisinä kolmena vuosi-kymmenenä on
varsinkin Saksassa ja Brasiliassa uudestaan tullut arvoon.

Liitämme tähän luettelon muutamista sanoista, joita yleisemmin tavataan
yhdistyksissä paikkain ja virtain nimissä Brasiliassa:

                      Nomineja:

    _Acánga_ tai _cánga_     pää.
    _Acará_                  kala-laji.
    _Cáá_                    lehti, metsä.
    _Cori_                   pinheiro niminen puu.
    _Hy_                     vesi, joki, lahti.
    _Itá_                    kivi, miekka.
    _Jacaré_                 kaimaani (krokodiili).
    _Jaguára_                jaguaari, koira.
    _Jundiá_                 kala-laji.
    _Macáca_                 apina.
    _Nhaúma_                 savi.
    _O'ca_                   aitta.
    _Pará_                   meri.
    _Paraná_                 meri.
    _Pau_                    saari.
    _Piau_                   kala-laji.
    _Pirá_                   Kala (yleisesti).
    _Siri_                   rapu.
    _Tába_                   kylä.
    _Tijuca_                 savi- ja mutamaa.

Sana _hy_ on oikeastaan yllämainittu vokaali _y_ ja muutoin hyvin
paljon käytetty sana. Sanain lopussa on sillä tämä muoto tai on se
vaihtunut joiksi eli u:ksi; sanain alussa on sillä yleisesti
muoto i ja konsonantin edellä u sekä vokaalin edellä ig. Esim.
_Pirahy_ kala- (kalainen) joki, _Icarahy_ Acaras-joki, _Iparanga_
punavirta, _Utinga_ valkojoki, _Iguassu_ isojoki.

                   Adjektiiveja:

    _Juhá_             keltainen.
    _Mirhn_            pienoinen.
    _Piranga_          punainen.
    _Róba_             katkera.
    _Tinga_            valkoinen.
    _Uacu_ (ussu)      iso.
    _U'na_             musta.

                   Partikkeleja:

    _Póra_             sisässä.
    _Puéra_ tai _péra_ osoittaa jälkeä tai jäännöstä
                       jostakin kadonneesta.
    _Tyha_             osoittaa joukkoa tai runsautta.

_Tupi_ kielestä on myöskin eurooppalaisiin kieliin ja tieteesen
lainattu useita sanoja, esim.:

    _Acajou_   tupi kielellä   acaiú.
    _Ananas_         "         naná.
    _Copahu_         "         copahyba.
    _Couguar_        "         sooguára (lihansyöjä, raatelija).
    _Curáre_         "         uiráry.
    _Jaguar_         "         iauára tai jaguára (ihmisyöjä).
    _Ipecacuanha_    "         ipecacuanha.
    _Manioc_         "         manióca, mandióca.
    _Pirogue_        "         pira, imbira (kuori)
                               ja oca (= kuoresta tehty).
    _Tapioca_        "         tapioca.
    _Tapir_          "         tapira.

Franskalaisten purjehtijain kertomukset Guanabaran lahdesta ja
Brasilian rikkauksista saivat aikaan että Franskasta lähetettiin
retkikunta Villegaignon'in johdolla, jonka tuli perustaa
Etelä-Amerikassa "Antarktinen Franska".

Nicolaus Durand de Villegaignon, Rhodos saaren ritarien päällikkö, joka
oli kunnostanut itseään saaren puolustuksessa Turkkilaisia vastaan ja
senjälkeen useissa muissa taisteluissa, oli vihdoin jälleen joutunut
Franskan, alkuperäisen isänmaansa palvelukseen, vaan siellä
riitaantunut päällikkönsä kanssa sillä seurauksella että hänen täytyi
erota virastaan. Sellaisessa asemassa ollen, erään Brasiliasta
palanneen tuttavansa kertomukset herättivät hänessä halun matkustaa
sinne, perustamaan siellä Franskalaisen siirtomaan.

Hänen onnistui saada molempain silloin Franskassa taistelevain
uskonnollisten puolueiden päälliköt suosimaan hänen yritystään, joten
hän heidän avulla saattoi 12 p. heinäkuuta 1555 Havresta lähteä merelle
kahdella tykeillä varustetulla laivalla ja yhdellä rahti-aluksella,
joissa yhteensä oli 600 miestä. 10:nä päivänä marraskuuta saapuivat he
Guanabaran lahteen.

Siellä Villegaignon rakennutti linnoituksen, joka vieläkin kantaa hänen
nimeänsä.

Indiaanit vastaanottivat ystävällisesti retkikunnan, sillä _Mayri't_,
kuten he Franskalaisia nimittivät, olivat vanhastaan heidän ystäviään,
jotavastoin _Pero't_ eli Portugalilaiset olivat heidän yhteisiä
vihollisiaan.

Villegaignon'in perustamalla siirtomaalla ei ollut kuitenkaan
pitkällistä menestystä. Tuimalla luonteellaan herätti hän yleistä
tyytymättömyyttä ja vihollisuutta vastaansa. Tekemällä ankaroita
määräyksiä väestönsä suhteista Indiaaninaisiin ja säätämällä kuoleman
rangaistusta asetustensa rikkomisesta, sai hän sekä kumppaninsa että
Indiaanit vihamielisiksi hänen hallinnolleen. Vielä sekaantumalla
uskonnollisiinkin riitoihin ja kiukkupäissään koettuaan väkivallalla
kääntää protestanttisia pappeja katooliseen uskoon, herätti hän viimein
Franskassakin yhtä suurta vihaa vastaansa, kuin Amerikassa. Hänen
väkensä väheni vähenemistään, paeten Indiaanein luokse. Väsyneenä
asiaansa palasi hän vuoden 1558 lopussa vihdoin Franskaan, aikoen pian
lähettää linnoitukseensa apuväkeä, jota kuitenkaan ei enää koskaan
tullut. Hänen kumppaniensa kumppanit saivat estetyiksi uusia retkiä,
joita jo oltiin tekemäisillään "Antarktiseen Franskaan".

Palattuaan Franskaan, näyttää hän kokonaan unhoittaneen kumppaninsa
Etelä-Amerikassa, vaan otti sen sijaan innokkaasti sekä miekalla että
kynällä osaa uskonnollisiin taisteluihin isänmaassansa.

Kun vihdoin tämän lahjakkaan, vaan ylpeän ja jäykkäluontoisen miehen
levoton elämä vuonna 1571 loppui, oli Franska jo kadottanut antarktisen
siirtomaansa Amerikassa.

Portugalilainen kenraalikuvernööri Bahiassa Mem de Sá varusti v. 1560
laivaston, jolla hän purjehti Guanabaraan, ja kaksi päivää kestäneen
taistelun jälkeen valloitti ja hävitti hän Villegaignon'in linnan.
Mantereella asuvat Franskalaiset ja Indiaanit jätti hän sillä kertaa
rauhaan ja palasi oitis Bahiaan laskematta Guanabarassa perustusta
portugalilaiselle vallalle.

Franskalaiset pysyivät siellä vielä edelleenkin herroina. Tehtyään
sotaliiton ystäväinsä Tupinambiain kanssa, päättivät he kostaa
Portugalilaisille ja läksivät retkelle S. Paulon nuorta kaupunkia
vastaan. Tämän hyökkäyksen teki tyhjäksi kuitenkin Portugalilaisten
kanssa ystävyydessä olevan Tebiresa nimisen Indiaanin urhoollisuus ja
apu, jonka Portugalilaiset saivat Jesuiitoilta, joilla oli suuri
vaikutus Indiaaneihin, ja joita ilman Portugalilaiset tuskin koskaan
olisivat voineet laskea Brasilian valtansa alle, niin vihattuja olivat
he Indiaanein puolelta ahnautensa ja julmuutensa vuoksi.

Lisboan hovi oli jo tullut levottomaksi Franskalaisten hankkeista
Brasiliassa ja päätti tehdä lopun heidän vallastaan siellä, maksoi mitä
maksoi. Mem de Sá sai käskyn järjestää Guanabaraan retken, jonka johto
uskottiin hänen veljensä pojalle Estacio de Sá'lle. Tämä nousi maalle
helmikuussa 1565 ja perusti sinne kylän, jonka hän nimitti S.
Sebastiao'ksi Portugalin silloisen kuninkaan nimen mukaan. Sellainen
oli _Sao Sebastiao do Rio de Janeiron_ kaupungin alku.

Vihollisuudet alkoivat kohta senjälkeen. Niitä jatkettiin melkein kaksi
vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Molemmin puolin oli verrattomasti
suurin osa sotaväestä Indiaaneja. Franskalaisten puolella oli heidän
uskolliset Tupinambat ja Portugalilaisilla oli liittolaisina muita
Indiaaniheimoja, jotka olivat Tupinambain vihollisia. Heille tuli muun
muassa Espirito-Santon maakunnasta avuksi 4,000 Indiaani-sotilasta,
joita johti kuuluisa Indiaani _Ararigboia_, joka sittemmin kristittynä
kantoi _Martim Affonso de Souza'n_ nimeä ja koroitettiin korkeimpiin
arvoihin sekä sai runsaassa määrin nauttia Portugalin kuninkaan
suosioa. Sodan onni kallistui kuitenkin Franskalaisten puolelle, ja
Portugalilaiset ruokavarain ja ampuvaneuvojen puutteessa vihollisen
väestön keskellä olivat jo tulemaisillaan pakoitetuiksi antautumaan,
kun Mem de Sá toi heille ratkaisevaa apua. Lyhyessä ajassa senjälkeen
valloittivat he väkirynnäköllä Franskalaisten linnoitukset ja kylät.
Voitto ostettiin Estacio de Sá'n hengellä (myrkytetyllä nuolella
ammuttuna kuoli hän haavoistaan), vaan Franskalaisten valta Brasiliassa
oli kaikiksi ajoiksi kadotettu. Eloon jääneet heistä pakenivat Cabo
Frio'n seutuville tai jäivät asumaan Indiaanein luokse ja ottivat
heidän tapansa sekä sulivat Indiaani-rotuun.




Neljäs luku.

Matkustus Minas Geraes maakuntaan.


Vuodenajat Brasiliassa. -- Raukaiseva ilman-ala. -- Kosteus. --
Sammumaton jano. -- Kalliit hinnat. -- Väärä rautatien-taulu. --
Pulassa. -- Petollinen rautatien-kassööri. -- Savu rautatien-vaunuissa.
-- Kukkivat metsät. -- Asutut maisemat. -- Campos. -- Virvoitusaineet
asemilla. -- Brasilialaisten kohteliaisuus. -- Sairaita kerjäläisiä. --
Hotel do Sitio. -- Katos matkustajia varten. -- Yön odottomaton tulo.
-- Camposten kasvullisuus. -- Camposten puut. -- Eläimistö. -- Notkojen
metsät. -- Suot. -- Araucaria. -- Kasvullisuuden ajan-jaksot. --
Aurinko keskitaivaalla.

Rio de Janeiroon tullessani, oli loppupuoli sadeaikaa, joka siellä
vastaa kesää (ja kevättä) ja kestää lokakuusta maaliskuuhun saakka.
Silloin oli niin kuuma, että kaiken päivää olin hiestä läpimärkä ja
yöllä saatoin maata ainoastaan alastomana ilman peitettä. Vasta aamulla
oli viileämpi, niin että peite tuli tarpeelliseksi.

Maaliskuun keskimääräinen lämpö on nimittäin Rio de Janeirossa 26,3
astetta Cels. varjossa (kello 6:sta aamulla kello 6:een iltasella
laskettuna), kuumimmat kuukaudet ovat tammikuu ja helmikuu, joiden
keskimääräinen lämpö on 26,49 astetta Cels. varjossa. Kylmin kuukaus on
heinäkuu, jonka keskimääräinen lämpö varjossa on 21,4 astetta Cels.
Eroitus kesän ja talven lämmön välillä on siis sangen vähäinen.
Myöskään äärellisyydet lämmön-määrässä eivät ole kaukana toisistaan.
Päivän keskilämpö varjossa ei talvellakaan ole koskaan alla 19 astetta
Cels., eikä kesällä yli 27,5°, ja niinä viitenä vuonna (1851-1856),
joilta nämät havainnot ovat, oli varjossa tunnin minimum 18,81° kello
7 aamulla kesäkuussa 1851 sekä tunnin maximum 28,81° kello 2 jälkeen
puolenpäivän helmikuussa 1854. Keski-euroopassakin on siis kesiä,
jolloin lämpö varjossa on isompi kuin tämä Rio de Janeiron korkein
lämpömäärä. Mikä Rio de Janeiron lämmön kuitenkin tekee niin tuntuvaksi
ja raukaisevaksi, on paitse päivä-paisteen paahto varsinkin lämmön
vaihtelemattomuus ja öiden vähäinen viileys. Se vaikuttaa myöskin,
että ihmisen ruumis tulee aremmaksi jokaiselle vaihtelemiselle
lämpömäärässä, niin että eroituskin kesän ja talven lämpöisyyden
välillä tuntuu sangen isolta, vaikka se on ainoastaan 7 astetta.

Rasittavammaksi tekee Rio de Janeiron ilmanlaadun lisäksi vielä sen
erinomainen kosteus, Se on nimittäin noin toista vertaa suurempi, kuin
Parisissa, ja tekee keskimäärin 18,70 grammia vesikaasua yhdessä
kuutiometrissä ilmaa sekä nousee tammikuussa keskimäärin 21,70
grammiin. Se vaikuttaa myös että metallit siellä erittäin nopeasti
ruostuvat, paperit, kirjat ja nahat pysyvät kosteina ja homehtuvat
helposti ja suolaa voidaan estää sulamasta ainoastaan siten että sitä
tiuhantakaa kuivataan valkealla. Myöskin ihmisen terveydelle on siitä
haittaa.

Kun muukalainen pohjaisesta maasta saapuu Rio de Janeiroon kuumalla
vuodenajalla, niin on hyvin tavallista että hän oitis ensimäisinä
päivinä saapi jonkun kuumetaudin, jos hän pääseekin vapaaksi
keltakuumeesta. Minä puolestani pysyin terveenä, vaan sain sen sijaan
sellaisen janon, etten sitä millään keinolla voinut poistaa. Se vaivasi
minua kaiken aikaa niinä kolmena päivänä, joita vietin kaupungissa ensi
kerran sinne tultuani. Minä join jäistä vettä, jota saadaan kaikissa
paremmissa kahviloissa, soodaa, kahvia, viiniä, olutta, -- kaikki oli
turhaa. Kuulin myöhemmin kerrottavan, että se on tavallinen kohtaus
kuumalla vuodenajalla, ja että sitä ei auteta juomisella, vaan sillä
että pidetään yhäti vettä suussa.

Vaikka aikomukseni oli matkustaa oitis eteenpäin Rio de Janeirosta,
kului minulta siellä kuitenkin muutamia päiviä matkavalmistuksiin ja
välttämättömimpien matkakapineiden ostamiseen. Ei ollut pieni työ
etsiessä vähänkään tyydyttäviin hintoihin esineitä, joita tarvitsin.
Liian myöhään sain tietää, että ne olisikin kaikki pitänyt tuoda
muassaan Euroopasta. Varsinkin antoi paperin osto kasvien kuivaamista
varten minulle paljon vaivaa, enkä kuitenkaan saanut mistään hinnasta
sellaista, johon olisin ollut tyytyväinen.

Saatuani tarpeeksi tinkimisistä kauppapuodeissa ja kauppiasten
veijausyrityksistä, riensin vihdoin rautatieasemalle, tyytyväisenä
siitä että pääsin jatkamaan matkaani. Olin asemahuoneen seinään
naulatusta uusimmasta junain aikataulusta nähnyt, että juna lähtisi
kello 1 yöllä. Puoliyön aikaan saavuin sinne, vaan sain siellä tietää,
ettei aikataulua enään seuratakaan, vaan juna lähtee vasta kello 5
aamulla.

Olin maksanut tavaraini kuljetuksesta rautatieasemalle 4 markkaa,
jonkavuoksi en halunnut niiden edestakaisin raastamisella enentää se
kulunki vielä kolmenkertaiseksi. Puhuttelin yhtä tavarain kantajaa,
joka hääri ympärilläni, ja pyysin häntä vartioimaan tavaroitani kello
neljään saakka. Hän olikin siihen hyvin suostuvainen, ja kun kysyin
mitä hän vaivastaan tahtoisi, vastasi hän että kyllä siitä perästäpäin
sovittaisi. Vaan kun sanoin, että tahdoin edeltäkäsin tietää hänen
vaatimuksensa, vastasi hän tahtovansa ainakin 10 markkaa. Siihen
tietysti en ollut suostuvainen, vaan käännyin erään asema-virkamiehen
puoleen, joka taisi franskaa, ja kysyin häneltä, minne minun
oli tavaroitani asettaminen, kun täällä ei ollut ketään
tavarainsäilyttäjää, niinkuin on laita Euroopan tärkeämmillä
rautatieasemilla. Hän oli kyllin kohtelias ottaakseen ne
säilytettäväkseen virkahuoneessansa, joten siis siitä pulasta selvisin.
Itse palasin entiseen asuntooni, jossa olin jo yönkin edestä maksanut.

Hyvissä ajoin tulin takaisin rautatie-asemalle ja ostin piletin Minas
Geraes maakuntaan erääsen asemaan saakka, joka kartan mukaan päättäen
näytti edulliselta tutkimuksieni aloittamiseen. Kummastuksekseni
huomasin kuitenkin, että piletistäni otettiin paljoa enemmän kuin sen
hinta oli seinällä olevan hintataulun mukaan. Selitin piletin myöjälle
havaintoni ja menin uudestaan katsomaan hintaluetteloa. Hän sanoi
silloin erehtyneensä ja antoi takaisin 12 markkaa. Ilmoitin hänelle
ettei asia vielä sittenkään ollut selvillä, vaan puuttui vielä 1
markka. Pitkällisten laskentojen jälkeen kynän ja paperin avulla, antoi
hän minulle vielä senkin takaisin, huomattuaan että olin hellittämätön.
Ettei erehdystä ollut kysymyksessä, on luonnollista ja näkyi hyvin
kassöörin käytöksestäkin. Hän oli muutoin mulatti rodultaan.

Astuessani toisen luokan vaunuun, jonne olin ostanut piletin,
kummastutti minua sen erinomaisen epämukava rakento, vaan huomasin
sittemmin että se kyllä saattoi olla tarkoituksen mukainen, nimittäin
rautatien tulojen suurentamiseksi. Estääkseen matkustajia, joilla on
varoja ostaa ensimäisen luokan piletti, matkustamasta toisella luokalla
(kolmatta luokkaa ei löydy laisinkaan), on jälkimäinen tehty niin
ylimääräisen epämukavaksi, että siitä on terveydellekin vaaroja. Vaunun
molemmissa päissä on nimittäin ovi-aukko, jota ei saata sulkea, ja
samaten ovat ikkunat lasittomia, josta on seurauksena että veturin savu
kulkee vaunun läpi, niin että paksu hiilikerros keräytyy lattialle ja
tunneleissa on melkein vaarassa tukehtua katkusta, ja lisäksi kokoontuu
silmiin hiiltä ja pölyä siinä määrin, että rautatiematkani jälkeen
olivat silmäni muutamia päiviä kipeät, vaikka olin silmälaseilla
kokenut niitä varjella.

Maisemat, joiden läpi rautatie kulkee Rio de Janeiron maakunnassa, ovat
sangen vuorisia ja usein erittäin kauniita. Monessa mutkassa kiipeää
juna ylöspäin vuorten rinteitä pitkin, silloin tällöin myöskin
lävistäen niitä tunneleilla. Vuoret ovat suureksi osaksi peitetyt
tiuhilla metsillä monenlaatuisia lehtipuita, jotka matkani aikaan
olivat täydessä kukassa. Koko metsä näytti harjanteiden rinteillä
kulkevaan junaan äärettömän suurelta kukkalavalta, jota tasalatvaisten
puiden viuhkomaisissa lehvissä istuvat punaiset, keltaiset, valkoiset
ja siniset kukat kirjavoittivat. Varsinkin _Melastomeit,
Leguminoseihin_ kuuluvat _Cassiat, Bignoniaceit_ ja _Convolvulaceit_
suurilla kukillaan laajoissa kukinnoissa kilvoittelivat metsäin
koristamisessa.

Asutuilla seuduilla on myöskin aukeita heinäisiä ketoja, joilla
pitkäkorvaisia muuliaaseja ja isosarvista sarvikarjaa kuljeksii
laitumella. Samaten näkee siellä myös sokuriruoko-, maissi- ja
maniok-viljelyksiä ja huoneiden läheisyydessä kahvipensahikkoja,
banaani- ja oransi-istutuksia sekä korkeita _Euterpe_ tai _Cocos_
palmuja. Metsissä olevat palmupuut taas ovat joko pienempiä tai, muiden
puiden seassa kasvaen, vetävät vähemmin huomioa puoleensa.

Kylä kylän jälkeen, fazenda eli maatalo maatalon jälkeen kotoaa
näkyvistä ja välin kulkee juna pienen kaupunginkin läpi.

Huoneukset ovat tavallisesti valkoisiksi maalatut ja rakennetut
polttamattomasta savesta sekä peitetyt punaisella tiilikatolla.
Seuduittain näkee myös harmaita maalaamattomia mökkejä, joiden katto on
laitettu paksuista oljista ja joiden hajanaiset tai vajanaisesti
muuratut seinät osoittavat asujanten köyhyyttä tai välinpitämättömyyttä
elämän mukavuuksista. Näissä surkeissa asunnoissa asuu tavallisesti
vapaita Neekerejä tai Neekerien tapaisia Mulatteja, joissakuissa
kenties myöskin Indiaaneja, jotka kuitenkin mieluimmin oleksivat
syrjäisillä metsämailla.

Etelä-osassa Minas Geraes maakuntaa kiipeää juna vihdoin noin 3,000
jalan korkeudelle, _Serra da Mantiqueira_ nimiselle vuoriharjanteelle,
joka rajoittaa Sisä-Brasilian viileämmän ylängön rannemmalla olevasta
varsinaisesti troopillisesta vyöhykkeestä. Siellä vaihtuu myöskin
äkiste maisemain luonne. Metsäin sijaan ilmaantuu aukeita heinikkoja,
_campos_, jotka kapeilla metsiköillä ovat eroitetut toisistaan, ja
korkeampain harjanteiden sijaan näkee sadan tai kahdensadan jalan
korkuisia kukkuloita, joiden ylempi osa on heinikkoa, vaan alemmat
rinteet tavallisesti kasvavat metsää. Sellaisia pyöreitä aukeita
kukkuloita, jotka ovat eroitetut toisistaan metsäisillä tavallisesti
kapeilla laaksoilla on suuri osa sisempää Brasiliaa. Se on Brasilian
_campos-regiooni_.

Asemilla, joissa juna pysähtyi, tarjosivat Neekeri-naiset ja pojat
kaupaksi paikkakunnan virvoitusaineita, jotka tähän vuodenaikaan,
jolloin hedelmät eivät vielä olleet kypsiä, eivät olleet erittäin
outoja, pääasiallisesti leivoksia, kotitekoisia monenlaisia karamelleja
(rapaduras) ja, ennen kaikkia, kahvia. Musta kahvi, jota ilman kermaa
kaadettiin sokurijauhon sekaan hyvin pieniin kuppeihin, meni hyvin
kaupaksi, niinkuin se makunsa puolesta ansaitsikin. Samaten myöskin
rapaduras, jotka olivat valmistetut myöjän oman mökin pellolla
kasvavista sokuriruovoista, olivat sekä hyvämakuisia että vallan
halpahintaisia.

Eräällä pysähdyspaikalla peruuttaessani kahvitilaustani, kun huomasin
että minulla ei ollut sopivaa pientä rahaa eikä myöjälläkään ollut
antaa takaisin, suoritti eräs nuori mies, jonka kanssa en siihen saakka
ollut sanaakaan vaihtanut, hinnan sekä omasta kahvistaan että minunkin
kupista tarjotakseen sitä minulle, eikä hän myöhemminkään ottanut
vastaan siitä maksua. Kuitenkin hän kuului ainoastaan sivistymättömään
kansanluokkaan ja oli vereltään valkovoittoinen mestitsi. Samanlaista
tapahtui minulle useastikin Brasiliassa, sillä vieraanvaraisuus ei ole
Brasilialaisille outo avu. Sitä saapi muukalainenkin usein havaita,
varsinkin jos hän on Franskalainen tai käyttää puheessaan Franskan
kieltä, sillä Franskalaisilla on erinomainen arvo Brasiliassa, ja
heidän kielensäkin on siellä korkeamman sivistyksen kieli, jota
jokainen tahtoisi osata. Sivistyneemmissä piireissä taidetaankin
Brasiliassa sangen yleisesti puhua franskan kieltä, vaikka
virheellisesti.

Monella pysähdyspaikalla en kuitenkaan olisi rohjennut mitäkään ostaa,
nähdessäni minkälainen kurjuus siellä vallitsi. Puolialastomia
Neekerejä, joiden koko ruumis monasti oli melkein yhtä ainoaa haavaa,
ja muita mitä inhoittavammassa tilassa olevia sairaita näki nimittäin
usein asemilla kerjäämässä, todistuksena terveydentilasta
paikkakunnalla. Sairaudenhoito on vielä hyvin kehittymättömällä
kannalla sisämaassa ja sairashuoneiden puutteessa saavat köyhät hoitaa
itseään niinkuin voivat.

Olin valinnut asunnokseni _Sition_ aseman Minas Geraes maakunnan
eteläosassa, sentähden että se oli ensimäinen sillä ylängöllä, jolla
campos-regiooni alkaa. Seutu oli 3,000 jalkaa merenpinnan yli,
jonkavuoksi ilmanlaatu siellä oli koko joukon viileämpää, kuin Rio de
Janeirossa, vaikka se oli liki kaksi leveysaatetta pohjaiseen
jälkimäisestä ja siis lähempänä päiväntasaajaa. Kuulin myöhemmin että
myöskin lääkärit olivat sulkeneet paikkakuntaa sairaiden suosioon, ja
vähän yli peninkulman päässä oli sievän näköinen _Barbacenan_
pikkukaupunki, joka oli jonkunlainen sanatorium. Minulla oli siis syytä
toivoa voivani siellä ilman taudinkohtausta totuttaa ruumistani
troopilliseen ilmanlaatuun. Kun aika, jota saatoin käyttää
tutkimuksiini Brasiliassa, oli rajoitettu ainoastaan muutamiin
kuukausiin, oli minulle nimittäin erittäin tärkeää välttää tautia, joka
olisi voinut tehdä hyödyttömäksi koko matkani siinäkin tapauksessa että
olisin siitä parantunut.

Sitio oli myös töitteni alkamiseen sangen sovelias paikka, sillä ollen
campos-regionin rajalla tarjosi se minulle tilaisuutta sekä metsä- että
keto-alueiden luonnon tutkimiseen. Myöskin kasvien kuivaamiseen oli
ketojen kuivempi ilmanlaatu edullinen ja sitä tarpeellisempi kun näin
alussa matkaani luonnollisesti oli ääretön joukko kasvilajeja
otettavana.

Niinkuin useimpain muidenkin rautatien-asemain läheisyydessä, oli
Sitionkin luona ravintola.

Hotel do Sitio oli samalla myöskin kauppapuoti, ja nuoren
Portugalilaisen Manuel Simoes Coelhon perustama ja omistama. Vähäisen
asiaankuuluvan tinkimisen jälkeen sain häneltä kohtuulliseen hintaan (5
markalla vuorokaudelta) ruuan ja huoneen. Ensimäiset päivät täytyi
minun kuitenkin asua ikkunattomassa huoneessa, johon ainoastaan oven
kautta pääsi valoa vieressä olevasta salista. Sellaisia pimeitä
makuuhuoneita löytyy joka talossa, ja ovat ne kyllä hyödyllisiä sen
puolesta että niissä yöllä on suojassa sääskiä vastaan, ja kansalla,
jolla on paljon joutoaikaa, ovat ne tarpeellisia päivälläkin ruokalepoa
varten. Paitse toista samallaista huonetta, jossa isäntä asui, oli
talossa vielä sievä ruokasali, jonka pitkä pöytä kahdesti päivässä oli
kelvollisella ruualla katettu, sekä lisäksi asuinhuone, joka samoinkuin
makuuhuoneet ja salikin oli tapeteilla koristettu ja eurooppalaiseen
ravintola-tapaan sisustettu, ynnä vielä useampia saviseinäisiä
halvempia huoneita, joissa talonväki asui. Talo oli yksikerroksinen,
ilman kivijalkaa ja ulkoa valkoiseksi maalattu. Seinät olivat
brasilialaiseen tapaan rakennetut hiekansekaisesta polttamattomasta
savesta, joka oli muurattu oksista tehtyyn seinäristikkoon. Sellaisia
ovat useimmat maatalot ja pienempäin kaupunkienkin huoneet.
Keskitekoisina ne ovat kummallisen näköisiä, ikäänkuin isoja
linnunhäkkejä, sillä ensiksi valmistetaan pystyjen nurkkahirsien väliin
seinäristikko ja vasta myöhemmin täytetään sen lomat savella, köyhemmän
väestön asunnoissa usein niin vaillinaisesti, että seiniin jääpi
rakoja, joiden läpi tuuli tunkee huoneisiin. Sellaisissa jäävät
tavallisesti myös ristikot näkyviin sekä ulkoseinissä että huoneiden
sisällä, tehden rakennuksen kurjan hökkelin näköiseksi.

Talon pihalla oli katos eli niinkutsuttu _rancho_ (lue: rankko)
tavarain kuljettajia varten, niinkuin jokaisella kauppiaalla ja
kapakoitsijalla täytyy olla, saadakseen muulienajajat pysähtymään
luoksensa kauppaa tekemään, ja pihan vieressä oli pienoinen puutarha,
jonka takana juoksi sylen syvyinen puhdasvesinen joki, virkistävänä
houkutuksena kuumuudesta rasitetulle matkailijalle.

Kun vielä lisään että hotel do Sitiosta oli avara näköala nurmikkoisten
kukkulain yli, jotka olivat ikäänkuin seppelöidyt metsäisillä notkoilla
ja näkyivät toinen toisensa takaa, niin lienen tarpeeksi kertonut tästä
ensimmäisestä pysäkdyspaikastani Brasilian sisämaassa, osoittaakseni
että siellä hyvin saattoi työskennellä tuntematta rasitusta
vastenmielisestä asunnosta tai elämän mukavuuksien puutteesta, vaikka
asema oli vähintäin 310 kilometrin (virstan) rautatiematkalla eroitettu
Rio de Janeirosta.

Pari tuntia ennen päivän laskeutumista olin saapunut Sitioon,
jonkavuoksi ei enään ollut aikaa sinä päivänä tehdä varsinaista
ekskursioonia, vaan en voinut olla etsimättä edes jotakin tyydytystä
kiihkeälle uteliaisuudelleni saada lähemmältä nähdä Etelä-Amerikan
minulle niin outoa luontoa.

Otin siis pyssyn hartialleni ja riensin kukkulaa kohden, joka näytti
olevan lähinnä.

Kauan en siellä kuitenkaan saanut viipyä, ennenkuin jo pimeä minut
saavutti. Troopillisella vyöhykkeellä, jossa aurinko kesällä on
keskellä taivasta ja laskeutuu suoraan alas, ei hämärää kestä kuin
muutamia minuutteja. Päivän nousu tapahtuu päiväntasaajan kohdalla
kaiken vuotta kello 6 aamulla ja päivän lasku kello 6 iltasella.
Muualla troopillisella vyöhykkeellä muuttuvat nämät ajat ainoastaan
joillakuilla neljännestunneilla paikan leveysasteen ja vuodenajan
mukaan, niin että Sition kohdalla on pisin päivä noin 13 tuntia ja 15
minuuttia. Kun olin tottunut pohjaismaiden pitkään hämärään, niin
tapahtui minulle Brasiliassa usein että pimeä kohtasi minut
äkkiarvaamatta, niin että siitä toisinaan jouduin pulaankin. Tältä
ensimäiseltäkin ekskursiooniltani löysin äkillisesti tulleessa pimeässä
töintuskin kotia.

Sition kedot olivat ihanassa kukoistuksessa saapuessani sinne.
Säteettäisiin tukkuihin yhdistetyillä kapeilla tähkillä varustetut
_Paspalium_ lajit, pitkävihneiset _Stipat_ ja _Aristidat_ sekä suuri
joukko muita keskikokoisia heiniä kilvoittelivat siellä vallasta
monenlaisten ruohojen kanssa. Mainittakoon niistä _Synanthereien_
lukuisat lajit, esim. _Eupatorium_ ja _Stevia_ lajit, joiden
pienikukkaiset vähäiset koppilot ovat viuhkomaisissa yhdistyksissä,
_Baccharis_ lajit, joiden varsi on lehdetön ja kuivan Cactuksen
muotoinen, ynnä ohdakkeen kalttaiset _Vernoniat_, sekä _Lythraceae_
heimoon kuuluvat _Cupheat_, jotka tunnetaan viistoverhoisista
punaisista kukistaan, useat _Labiateihin_ kuuluvat pienikukkaiset
lajit, joiden kauan säilyvät verhot ovat yhdistetyt lujiin mykeröihin,
_Campanula_, jolla on iso vaalean sininen kukka, _Verbenace'eihin_
kuuluva sinitähkäinen _Stachytarpha_, samettikarvaisia lehtiä kantavat
_Gesnerat_, Convolvulace'eihin kuuluvat _Ipomaea_ lajit, joilla on
isoja valkoisia tai vaalean punaisia kukkia, ja _Euvolvulus_, jonka
teriö on sininen kynnen-kokoinen, _Xyris_ lajit, joiden pienet pian
kuihtuvat keltaiset kukat ovat suojuslehtien muodostamissa ruskeissa
mykeröissä, ynnä muutamat muut liljakasvit, punakukkaset ruohomaiset
_Melastomeit_, jotka ovat hyvin tavallisia, Amaranthace'eihin kuuluva
harvinainen _Gomphrena_, jolla on iso eternellintapainen mykerö,
puhumatta äärettömän suuresta luvusta muita lajeja. Ne kasvavat kaikki
sekaisin runsaammin tai niukemmin ja myöntävät harvoilla pakoin
toisilleen varsinaista ylivaltaa.

Täänkalttaisilla mäkisillä nurmikoilla (_campos abertos_), joilla
kasvullisuus puolen vuotta saapi kitua kuivuudesta, ja joilla vesi
sadeajallakin pian sekä valuu että kuivuu pois, on kasvullisuudella
omituinen luonne, joka vastaa sille siellä tarjona olevia
ilmanlaadullisia ehtoja. Kasvien sitkeät kapeanpuoleiset tai
keskikokoiset lehdet, jotka monasti vielä ovat suojatut tiuhalla
karvapeitteellä, ja niiden samoin sitkeät ja kuivat varret, jotka ovat
ainoastaan kahden tai neljän korttelin korkuisia, osoittavat että
luonto on tahtonut turvata niitä kuivuutta vastaan, vähentämällä niiden
haihdutusta. Vaan kun pitkällä sateettomalla vuodenajalla vihdoin
kuitenkin kaiken ruohon täytyy kuihtua, on kasvullisuudelle tärkeää,
että ainakin sen maanalaiset osat säilyvät elossa, voidakseen sateiden
uudistuessa kehittää uusia varsia nopeammin ja varmemmin kuin
siemenistä, joiden menestys ei ole yhtä taattu. Campoksen kasvien
omituisuuksiin kuuluvat senvuoksi vielä vahvasti kehittyneet
maanalaiset varret ja paksut puutuneet juuret.

Toisin paikoin kasvaa kedoilla harvassa, monasti sylimääräin päässä
toisistaan, isompia tai pienempiä pensaita ja mataloita puitakin.
Niistä mainittakoon eräs parin sylen korkuinen mutkikas sinikukkainen
_Solanacei_, vähän isompi _Bombacei Chorisia speciosa_, jolla on
ruusumaiset vaaleanpunaiset kukat ja 5-sormiset lehdet, _Saxifragacei
(eli Cunoniacei) Belangera tomentosa_, jonka lehdet ovat kolmisormisia,
_Rutaoeae_ heimoon kuuluva _Zanthoxylon_, jolla on piikkisiä
parilehtisiä pienilehdykkäisiä lehtiä ja vähäisiä kellertäviä kukkia,
kummallisen näköinen _Lythracei Lafoensia Pacari_, jonka vihreän ison
verhon sisästä riippuu useain tuumain pituinen vartalo, ja jonka
suuressa kotahedelmässä on siivekkäitä kynnenkokoisia siemeniä,
soikealehtinen _Vochysia_ (heimoa _Vochysiacese_), jonka kukat ovat
kannuksellisia ja keltaisia sekä istuvat isoissa tertuissa, useat
pensasmaiset ja puiset _Synanthereit_ marunan muotoisilla koppiloilla
ja puikeilla tai soikeilla keskikokoisilla lehdillä.

Ruohojen välissä näkyvällä ruskealla tai punaisella savihiekalla, joka
on muodostunut paksujen kalliokerrosten rapautumisesta, juoksentelevat
myrkylliset parin tuuman pituiset _hämähäkit_ saalista etsimässä.
Puiden oksilla visertävät surullista viserrystään tuuman pituiset
Cicada-nahkakuoriaiset (_C. tympanum_ L. tai _Tettigonia tibicen_
Fabr.), joiden ruumiin kumpaisellakin sivulla on hengityshuokoisesta
kehittynyt iso ääni-elin. Kukkien päällä surajavat pikkuiset _kolibri_
linnut tai liehuvat leveäsiipiset _perhoiset_ (esim. _Papilio Polycaon,
Thoas, torquatus_), joiden siniset, punaiset, keltaiset ja valkoiset
värit kauniisti kimaltelevat päivän paisteessa. Polkuja pitkin liikkuu
vihreitä lehtiä, joita seljässään laahaa isopäinen _sauba_ muurahainen
(_Atta cephalotes_), käytyään puissa nakertamassa poikki vahvoilla
leuvoillaan sekä lehtiä että pienempiä oksiakin. Ylhäällä ilmassa
rääkyvät nälissään isot _urubu_ korppikotkat (_Cathartes Papa_ Princ.
Maximil. ja _C. brasiliensis_ Bonap.), joita enemmän kuitenkin
näkee kyläin läheisyydessä, jossa ne lain suojan alaisina elävät
suurissa parvissa, hävittäen haaskoja ja ruuan jätteitä. Täällä
harvasti asutulla campoksella löytävät ne niukemmin haaskoja, ja
_cobras_-käärmeetkin, joita ne myöskin mielellään syövät, ovat
varovasti ryömineet tiuhassa löytyviin _cupimtermiittein_ pesiin,
kolmen tai kahden kyynärän korkuisiin ruskeihin savipatsaisiin, joiden
juuriin _vyötäjäiset_ öisillä retkillään ovat kaivaneet isoja reikiä
nuollaksensa pesän sisästä _termiittejä_.

Notkoja verhoaa tiuha metsikkö (_capoes_ ja _catingas_), jossa kasvaa
sekaisin hyvin suuri luku puita ja pensaita. Monella niistä on kauniita
kukkia, toisilla taas pieniä ja vähäpätöisiä, useimmilla sitkeitä tai
nahkeitakin lehtiä, jotka kooltaan ja muodoltaankin tavallisesti ovat
melkein niinkuin tuomella ja raidalla. Puiden rungoilla kiertelee
köynnöskasveja ja elää joukko loiskasveja, useita ruohoja ja
sananjalkoja, muutamia ruskeita maksasammali-lajeja, _Thelephore'eihin_
kuuluvia kalvo-sieniä, jotka muodostavat isoja punaisia tai valkeita
täpliä puiden kuoriin, sekä runsaasti jäkäliä. Puiden tyvillä kasvaa
ruskeita sametintapaisia _Chroolepus_ leväkasveja sekä niitä sisältäviä
vihreitä _Coenogonium_ jäkäliä, jotka muodostavat litteitä
alasriippuvia melkein aina vetisiä tupsuja ja ovat merkillisiä sen
puolesta että ne ulkonäöltään ovat vallan lankamaisten leväkasvien
kalttaisia. Kuivemmilla rungoilla ja varsinkin paljailla maa-rinteillä
kasvaa toista kummallista jäkälää, joka kuuluu _Cora_ sukuun, ja jota
jäkäläintutkijat väliin ovat pitäneet kalvosienenä, jonka näköinen se
hyvin onkin ja kasvattaa myös samanlaisia itiöitäkin kuin Thelephoreit,
vaan sisältää pieniä algeja niinkuin muutkin jäkälät. Samaten kuin
sienet saavat mätänevistä tai tuoreista kasviaineista, joiden päällä ne
kasvavat, ravintoaineitaan, samoin imevät nimittäin myöskin jäkälät
ravintoa pienistä vihreistä leväkasveista, jotka kasvavat ja
lisääntyvät niiden sisässä sekä menestyvät hyvin niiden kosteassa
limassa.

Metsissä peittävät mullan monenlaiset sekaisin kasvavat ruohot, heinät
ja sananjalat, missä ei pensahikko ole niin uhkeaa, että se tukehduttaa
melkein kaiken ruohon ja heinän. Toisin paikoin ottavat pensailta
vallan puiset monen sylen korkuiset bambut jotka kaareilevat puiden
välissä ristiin rastiin. Ne ovat useampaa lajia, toiset paksumpia
toiset hienompia, toiset tuuman levuisilla lehdillä, toiset vallan
kapeilla. Toisin paikoin taas ovat puiden välystän anastaneet kolmen
neljän kyynärän korkuiset karheat ja sitkeät heinät, joiden läpi
ainoastaan metsäkirveellä raivaa tien.

Lakeilla mailla, jotka ovat niin vesiperäisiä, ettei niillä metsää
saata kasvaa, on omituinen suo-kasvullisuus päässyt valtaan. Sammaleja,
jotka pohjaisissa maissa peittävät sellaisia paikkoja, on täällä hyvin
niukasti tai puuttuu kokonaan, vaan niiden siassa kasvaa ruohoin ja
heinäin välisellä runsaalla mudalla vähäisiä hieno- ja pienilehtisiä
melkein sammalinnäköisiä ruohoja. Muista kasveista ovat siellä
merkillisimmät kyynärän tai puolentoista korkuiset _saraheinät
(Cyperaceae), Synanthereit, Xyrideit_ j.n.e. Kun maa ei näissä soissa
ole sen syvemmältä liejuista, kuin että niissä märin jaloin hyvin
pääsee kulkemaan, niin saattaa niissä kasvaa harvassa kummallisen
muotoista isoa havupuuta _Araucaria brasiliensis_, jolla on ainoastaan
latvassa oksia, nurin kääntyneen sadevarjon muotoisessa kiehkurassa, ja
jonka isoissa kävyissä on tuumanpituisia ruuaksi kelpaavia siemeniä.
Soiden reunoilta kohoaa se usein kuivemmillekin maille ja muodostaa
joskus varsinaisia harvoja metsiäkin Serra da Mantiqueiralla, joka on
sen kotimaa, ja josta se ainoastaan harvoihin varsinkin vuorisiin
paikkoihin on levinnyt.

Maaliskuun alkupuolella ollessani Sitiossa, olivat aukeiden maiden
kasvit siellä vielä yleensä täydessä kukoistuksessa. Metsäin puut ja
pensaat olivat ainoastaan osaksi kukalla, useimmat eivät vielä olleet
alkaneetkaan kukkimista, toiset olivat sen jo lopettaneet, vaan
harvoilla oli vielä kypsiä hedelmiä. Useat kasvit kukkivat tropiikeissa
vasta talvella, vaikka useimmat luonnollisesti kesällä, ja kokonaisen
vuoden täytyy siellä oleksia samalla seudulla saadakseen nähdä kaikki
paikkakunnan siemenkasvit kukalla.

Puolenpäivän aikaan oli aurinko keskitaivaalla sangen lähellä zenithiä
ja levitti huikaisevaa valoa, jommoisesta ei pohjaismaissa ole
aavistustakaan. Paikan korkeus ja siitä seuraava suurempi ilman
kirkkaus samoinkuin campos-regioonin kuivuus, joka vaikuttaa että ilma
sisältää vähemmin vesikaasua ja senvuoksi on läpikuullakampaa,
edistävät myöskin valon voimaa. Kun silmäni olivat siihen
tottumattomat, huikaisi se niitä niin että ne pimenivät alinomaa, vaan
mitään silmätautia ei siitä kuitenkaan minulle tullut. Missä työni sitä
sallivat pidin myös päivänvarjostinta levällään pääni yli, joka
varokeino on tarpeellinen kuumuudenkin lieventämiseksi, ja jota
maanasukkaatkin ratsastaessaan yleisesti käyttävät. Pitempiä
matkustuksia ratsun seljässä tehdessä, kuten on tapana matkailla
Brasilian maanteillä, saapi helposti halvauksen tai kuumetautejakin,
jollei noudata tätä varokeinoa.

Kuumuus ei Sitiossa kuitenkaan ollut pahasti rasittava päivälläkään,
vaikka koko joukon polttavampi, kuin kuumina kesäpäivinä
Etelä-Suomessa. Varjossa oli 8 päivänä maaliskuuta kello 1/2 10 e.p.p.
23 ast. Cels. ja 10 päivänä kello 2 1/4 j.p.p. 28° Cels. Sellainen oli
lämpö useimpina päivinä. Yö tuntui tähän vuodenaikaan melkein yhtä
viileältä kuin Suomessa kesällä. Kello 6 aamulla oli 6 päivänä
maaliskuuta sateisella ajalla 17 ast. Cels. lämpöä.




VIIDES LUKU.

Matkustus Queluz'in kaupunkiin.


Rautatien pää. -- "Minä se juuri olenkin". -- Hyönteiskerääjä Germain.
-- Kummallisia hyönteisiä. -- Maissin viljelys. -- Ahot eli capoeirat.
-- Aarniometsät. -- Muurahaiset. -- Muurahaissyöjät. -- Mosquitos. --
Vaarallinen puun varjo. -- Tuskallisia puukkiaisia. -- Varokeino
käärmeen pistoa vastaan. -- Queluz. -- Suomalaisia kasveja Brasiliassa.
-- Syöpäläisten kalttaisia kasveja. -- Muuli-kauppa. -- Muulin luonne.
-- Veijaus-yritys. -- "He ovat kaikki varkaita". -- German'in neuvo. --
"Hänen täytyy jäädä meille". -- Palaus Sitioon.

Sitiosta jatkoin 18 päivänä maaliskuuta junalla matkaani sisämaata
kohden. Rautatietä kesti Sitiosta pohjaiseen päin vielä noin 100
kilometriä eli aina _Lafayetten_ asemaan saakka, joka on _Queluz_
nimisen vähäisen kaupungin ulkopuolella. Siis pääsin vähintäin 410
kilometriä rautatietä myöten Cortesta (pääkaupungista), joksi rautatien
varrella nimitetään Rio de Janeiroa.

Jo ennenkuin saapuu Carandahyn pysähdyspaikkaan, joka on noin 50
kilometriä Sitiosta pohjaiseen, alkaa uudestaan aarniometsäin (_matto
virgem_) alue ja aukeat kedot katoavat kokonaan. Se viiden peninkulman
leveä camposvyöhyke, jonka poikki olin Sitiosta matkustanut, oli siis
ainoastaan niemeke, joka Serra da Mantiqueiran ylänköä myöten pistää
sisemmän Brasilian isosta campos-alueesta noin 200 kilometrin päähän
meren rannalta. Muutoin on maan luonto täällä aina Queluziin saakka
samanlaista kuin Sitionkin luona, melkein kokonaan kalliottomia mäkiä,
jotka leveämmillä tai kapeammilla laaksoilla ja notkoilla ovat
eroitetut toisistaan.

Lafayettessä otin asuntoa Boa esperancan ravintolassa, jonka isäntä oli
Portugalilainen nimeltä Ribeiro Goncalves.

Asemahuoneen läheisyydessä oli sitä paitse vielä toinenkin
portugalilainen ravintola sekä lisäksi vielä Italialaisten Martinelli
nimisten veljesten omistama hotelli, joka oli mukavampi, kuin muut,
vaan myöskin kalliimpi.

Aikomukseni ei ollut viipyä Lafayettessä kauan aikaa, vaan matkustaa
pohjaiseenpäin Morro Velhon kulta- ja diamantti-huuhtomuksiin ja sieltä
Serra do Frion vuoristoon. Tahdoin sitä varten ostaa satuloidun
muuliaasin, jolla kuljettaisin matkalla kerätyt kokoelmani ja vähät
matkatavarani, ja jolla tarpeen vaatiessa voisin itsekin ratsastaa.
Sitiossa kerätyt jo melkoisen suuret kokoelmani samoin kuin
kapsäkkinikin olin nimittäin jättänyt Hotel do Sitioon.

Menin siis seuraavana päivänä Martinelli veljesten luokse
tiedustelemaan, mistä voisin saada ostaa muuliaasin. Asiasta
puhellessani portugalin kielellä, jota en vielä paljon ollut oppinut,
sanoi Martinelli: "Tuossa kulkee ohitse eräs tohtori, joka taitaa
franskan kieltä. Ettekö tahdo käyttää häntä tulkkina?" Katsahdin
taakseni ja näin vanhanpuoleisen vaaleahiuksisen miehen, jolla oli
kärpäishaavi kädessä. Martinelli kutsui hänet luoksemme ja sai hänet
tulkitsemaan asiatamme. Kun ei kaupasta Martinellin kanssa mitään
näyttänyt tulevan, rupesin puhelemaan tohtorin kanssa. Sanoin
huomaavani hänen hyönteishaavista että hän oli luonnontutkija, ja
ilmoitin olevani siellä samallaisissa toimissa. "Lähtekäämme sitten
yhdessä ekskursioonille. Minä olen juuri lähdössä metsään", sanoi hän
minulle. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, vaan läksin häntä
seuraamaan. Matkalla kerroin hänelle, että minulle oli Suomesta
kirjoitettu erään _Germain_ nimisen franskalaisen luonnontutkijan
parastaikaa matkustavan jossakin Brasilian' pohjaisista maakunnista, ja
kysyin häneltä tunsiko hän Germain'ia. "Minä se juuri olenkin", sanoi
hän, kummastellen että maine hänestä oli levinnyt Suomeen saakka.

Hän oli yli 60 vuoden ikäinen vanhus, vaan vireä ja punaposkinen, niin
ett'ei häntä olisi luullut 45 vuotta vanhemmaksi. Vaikka hän oli
syntyperältään Franskalainen, oli hän hyvin vaaleaverinen ja
keltatukkainen. Hän oli kasvultaan lyhyt ja lihavanpuoleinen, ja hänen
kasvonpiirteensä olivat säännöllisiä, vaan hänen harmaansinisillä
silmillänsä oli katse, joka liiaksi osoitti kiivasta ja energillistä
luonnetta saattaakseen olla sympaatillinen.

Väsymättömällä innolla kuljeksi hän pitkin metsän polkuja ja puisteli
kepillään pensaista hyönteisiä vaatteesen, jonka hänen apulaisenaan
oleva poika levitti pensaan alle, tai hiipi hän hiljaa lippomaan
haavillaan puiden rungoilta _Buprestis_ lajeja, joita hän sai useita
parin tuuman pituisiakin. Kauniit perhoiset, jotka liehuivat metsissä
ja varsinkin purojen varsilla, heitti hän tavallisesti rauhaan, sanoen
olevansa liian vanha ruvetakseen niiden jäljessä juoksentelemaan. Kun
toin hänelle jonkun hyönteisen, jota hän ei vielä ollut löytänyt, oli
hän kovasti ihastuksissaan, vaan kun hän huomasi väkiviinapullossani
kovakuoriaisen, joka häneltä vielä puuttui, tuli hän pahalle tuulelle,
jos en sitä hänelle tarjonnut. Koska keräsin hyönteisiä enemmän
huvikseni, kuin tieteellisiä tarkoituksia varten, niin saatoin hänelle
useimmiten tarjotakin, mitä löysin.

Hän ei ollut kuitenkaan mikään varsinainen tiedemies, vaan keräsi
hyönteisiä kaupaksi, muiden tutkittaviksi. Se oli hänen ainoa
elinkeinonsa. Jo nuorena oli hän tullut Etelä-Amerikaan ja matkustellut
läntisissä tasavalloissa, joissa hän oli tehnyt kokoelmia sekä
eurooppalaisia että amerikalaisia museoita varten. Chilen tasavallassa
oli hän oleskellut parikymmentä vuotta ja valtion kustannuksella
haalinut kokoelmia Santiagon museoon, jonka rikkaat hyönteiskokoelmat
ovat pääasiallisesti hänen käsistään.

Tällä kertaa keräsi hän hyönteisiä kahdelle rikkaalle Franskassa
asuvalle veljelle, jotka molemmat olivat hyönteistutkijoita ja olivat
suostuneet maksamaan hänelle 25 penniä jokaisesta hyönteisestä, jonka
häneltä ostaisivat. Kun Brasilian hyönteislauma on erinomaisen rikas
lajeista, niin oli hän laskenut voivansa vuodessa ansaita 20 tuhatta
markkaa. Varsinkin löytyy paljon hyönteisiä seuduilla, jotka ovat
lähellä päiväntasaajaa, jonkavuoksi hän olikin ensin matkustanut
Amazoni-virralle, vaan kun siellä silloin raivosi kuumetauteja, oli
hänen täytynyt lähteä etelämmäksi.

Hän kutsui minut luoksensa katsomaan hyönteiskokoelmiaan, joita hänellä
jo oli laatikollisia suuri joukko. Varsinkin olivat kovakuoriaiset
(_Coleoptera_) ja nahkakuoriaiset (_Hemiptera_) niissä lukuisia ja
usein vallan kummallisen muotoisia. Useat niistä olivat myös
erinomaisen kaunisvärisiä ja kiilsivät kuin kalliit kivet.
Senkalttaisia kovakuoriaisia käytetään myös paljon naisten hius- ja
broschi-koristuksiin, joissa ne näyttävät yhtä sieviltä kuin
arvokkaimmat kalliit kivet. Niistä tehtyjä koristuksia näin myös
kaupaksi Rio de Janeirossa, vaan olivat niiden hinnat mielestäni liian
suuria, katsoen niiden vähään kestäväisyyteen. Useat Brasilian
kovakuoriaisista ovat hyvin isoja, muutamat lajit 3 tai 4 tuuman
pituisia, ja eräs punakirjainen kapsiainen, _Acrocinus longimanus_,
jolla myös on pitkät koivet, on jalkoineen korttelin pituinen. Saman
pituuden saavuttaa myöskin _Dynastes Hercules_ L., jonka koiraksilla on
pitkät sarvet päässä. Toiset lajit taas ovat merkillisiä sen puolesta
että ne muodoltaan ovat vallan toisiin parviin kuuluvain hyönteisten
kalttaisia. Muutamat suorasiipiset ovat myös lehtien muotoisia
(_Phyllium_), toiset kuivain oksain näköisiä (_Proscopia_ ja heimo
_Phasmodea_), tai on niillä muita sellaisia kummallisia muotoja, jotka
saavat aikaan että niitä on vaikea huomata, vaikka ne ovat isojakin, ja
varjelevat niitä siten niiden vihollisia vastaan.

Koska minun oli vaikea saada ostaa kohtuulliseen hintaan muuliaasia
Lafayetten luona, jossa tätä nykyä, kun rautatie siihen päättyi, oli
iso liikentä ja tarvittiin paljon eläimiä tavarain kuljetukseen, niin
päätin jäädä sinne joksikin aikaa keräämään kasveja Germainin seurassa,
sillä aikaa hankkiakseni itselleni muulin.

Teimme siis yhdessä useampina päivinä vaelluksia metsiin.

Kun seudulla oli isoja aarniometsiä ja purojen varsilla luonnollisia
niittyjä, niin oli minulla siellä uusia kasvipaikkoja tutkittavana,
joihin Sitiossa en vielä ollut tutustunut.

Vaikka Lafayetten paikkakunta ei kuulu campos-alueesen, ei siellä
myöskään ollut puutetta kedoista ja nurmikoista, sillä Brasilialaisten
harjoittama maanviljelys muuttaa aikaa myöten hedelmällisimmätkin
metsämaat laihoiksi arvottomiksi ahoiksi. Brasiliassa on nimittäin
yksinkertainen huhtaviljelys vielä yleisesti käytännössä, ja peltojen
lannoittaminen ei siellä koskaan tule kysymykseen, paitse maatiloilla
isoimpain kaupunkien läheisyydessä ja Saksalaisten uudisasukkaiden
alalla eteläisimmissä maakunnissa, jossa se on tavallisempaa.

Brasilian tärkein viljalaji on maissi, ja sen viljelystä harjoitetaan
seuraavalla tavalla. Metsä hakataan maahan ja poltetaan, ja puiden
hiiltyneet rungot kuljetetaan kotia polttopuiksi. Sillä tavoin
kasveista puhdistettu maa kuokitaan pehmeäksi; kuivan vuodenajan
loppupuolella eli syyskuussa pistetään siihen kyynärän tai kahdenkin
päähän toisistaan reikiä, joihin kylvetään maissijyviä, ja tavallisesti
kylvetään maissikorsien väliin tammikuun loppupuolella ruskeita papuja,
_feijao (Phaseolus)_. Maissijyvistä, jotka ovat pikkusormen kynnen
kokoisia, kasvaa melkein tuuman paksuinen korsi, joka kantaa yhden tai
kahden tuuman levuisia pitkiä lehtiä, ja jonka latvaan kasvaa haarainen
hedetähkä. Tyvipuolelle maissijyvät ovat kiinnitetyt tiuhasti
vieretysten, vaan koko tähkä on peitetty isoilla suojustupeilla, jotka
vasta tähkän päässä päästävät emien pitkät luotit näkyviin. Kun tähkät
ovat kypsiä, poimitaan ne pois, vaan oljet jätetään tavallisesti
pellolle mätänemään tai kootaan madrassien valmistamista varten.

Sillä tavoin saadaan paremmilla mailla yhdestä sadosta usein 200 jyvää,
joskus neljäkin sataa, ja huonommilta paikoin 80 jyvää. Papu taas antaa
lihavammilla mailla 40 tai 50 jyvää. Sitä paitse saadaan samalta
huhdalta vielä _ahoboraa_ eli eräitä isohedelmäisiä kurpitsilajeja
(_Cucurbita citrullus_ y.m.), joita tavallisesti myöskin kylvetään joko
maissin sekaan tai sen suojaan huhdan laidoille ja syödään kaaliksena
liharuokain kanssa.

Hedelmällisimmillä paikoilla metsäalueella saatetaan näitä vanhoista
metsistä tehtyjä huhtia (rocas) viljellä pitkiä aikoja, vaan
campos-alueella jätetään ne tavallisesti kahden tai kolmen vuoden
jälkeen suvannolle viideksi tai kahdeksikintoista vuodeksi. Sillä
ajalla kasvaa sinne nuorta metsää, jota kutsutaan _capoeiraksi_ ja joka
kasvullisuudeltaan paljon eroaa vanhoista eli aarnio-metsistä. Se
kaadetaan sitten uudestaan, poltetaan ja laitetaan halmeeksi, josta
otetaan ainoastaan yksi sato, jonka jälkeen maa uudestaan jätetään
kasvamaan capoeiraa. Sillä tavoin menetellään kunnes samasta paikasta
on saatu seitsemän tai kahdeksan satoa. Kun ei huhtaa koskaan
lannoiteta, vaan päinvastoin ruokamulta monikertaisella polttamisella
siitä hävitetään pois, niin laihtuu se viimein siinä määrin, ettei
siihen pitkään aikaan enään kasva metsääkään. Sitä pidetään silloin
menetettynä maana, niinkuin se todellisuudessa melkein onkin, sillä
tavallisesti se ei enään kasva kelvollista heinääkään eikä siis kelpaa
edes laitumeksi raavaille.

Sen sijaan rehevöitsee siellä _carqueja (Stevia)_ nimisiä
_Synanthere'eihin_ kuuluvia pienikoppilaisia ruohoja tai toisin seuduin
yli kahden kyynärän korkuista sananjalkaa _sambanbayaa (Pteris
caudata)_, joka jo laihemmissa capoeiroissakin alkaa saada vallan,
taikka anastaa maan viimein _capim gordura_ (_Panicum melinis_ Trin.,
_Tristegis glutinosa_ Neés). Se on tahmea suikertava heinä, joka
muodostaa laihoille ahoille niin paksun ja tiuhan peitteen että se
kätkee niillä olevat ojat ja kuopat näkymättömiksi, niin että sitä
tallatessa aina täytyy olla varoillaan ettei putoa sellaisiin. Vaikka
_capim gordura_, on rehevä heinä, eivät raavaat syö sitä mielellään, ja
sanotaan sen myös heikontavan vetohärkäin ja muulien voimaa, vaan
kuitenkin niitä lihoittavan. Tämä maanviljelijän kiusaksi kasvava heinä
on vasta tällä vuosisadalla levinnyt Minas Geraeksen ja Rio de Janeiron
viljelyksiin, ei tiedetä mistä tuntemattomasta sopesta Brasiliaa. Missä
se saapi vallan, ei enään pääse puita tai pensaitakaan kasvamaan, sillä
raavaat syövät niistä vesat pois, kun ei sellaisilla paikoin ole muuta
niille kelpaavaa. Vaan jos estetään raavaita pääsemästä semmoisille
maille, niin ajan pitkään kuitenkin pensahikko ja viimein metsäkin
ottaa _capim gorduralta_ vallan, sillä se ei suvaitse laisinkaan
varjoa, vaan pakenee pensaiden ympäriltä pois ja antaa siten sijaa
uusille pensaille.

Lafayetten luona löysin koko joukon kasvia, joita en Sition seutuvilla
ollut tavannut. Aarniometsissä kasvoi runsaasti liaaneja eli puisia
köynnöskasveja, jotka kiertelivät pensaiden ja puiden välillä ja
veltoilla oksillaan roikkuivat alas niiden lehvistä. Muutaman
liaanilajin varsi oli paksu kuin halko, vaan notkea kuin vahva köysi,
ja kuitenkin lujaa puuta. Oudon näköisiä olivat myöskin puiset
sananjalat, joiden lehdet muodostivat sateenvarjon muotoisen kiehkuran
tasapaksun ja värisemättömistä lehtien kannoista suomuisen mustan
varren päässä. Joukko kallisarvoista puuta antavia kasvilajeja, esim.
jakarandaa eli pallisanderia y.m., kasvoi siellä myös suurissa määrin.
Mäellä, jolta metsä oli hävitetty, kasvoi komeaa Brasilian agavea
(_Fourcroya gigantea_), jonka mehevien lehtien syistä saadaan hyvää
pellavaa.

Mielelläni olisin käynyt metsästämässä niitä lukuisia eläimiä, jotka
huudoillaan alinomaa ilmoittivat meille läheisyyttään, vaan ilman
koiraa on metsästys näissä osissa Brasiliaa sangen vähän tuotteliasta.
Joskus ammuin jonkun linnun, joka ei ollut tarpeeksi varovainen,
ajoissa lähteäkseen pakoon, vaan kun hiipesin apinain luokse, jotka
rääkyivät puiden latvoissa läheisyydessämme, pakenivat ne nopeasti
köynnöskasveja myöten puusta puuhun, kuullessaan sitä kovaa rapinaa,
joka syntyi tien raivaamisesta tiuhassa metsässä.

Metsän eläimistöstä tutustuimme siis pääasiallisesti ainoastaan
hyönteisten kanssa, joilla kuuman ilmanalan maissa kuitenkin on niin
suuri merkitys.

Puiden oksissa näin usein isoja ampiais-pesiä, joiden ympärillä
vihaiset vaapsahaiset surisivat valmiina hyökkäämään jokaiseen, joka
lähestyi pesää.

Useat Brasilian vaapsahaisista, varsinkin sukua _Nectarinia_ Shuck.
(_Polistes_ Latr.), keräävät pesiinsä mettä joko suorastaan kukista tai
ryöstämällä sitä mehiläisten pesistä, vaan _Polistes lecheguana_ Latr.
nimisellä lajilla sanotaan meden olevan myrkyllistä. Harvoin saatoimme
kuitenkaan hyönteislippiemmekään avulla anastaa pesän valtaamme,
tutkiaksemme sen sisältöä, vaan saimme tavallisesti lähteä pakoon
vetäen takin päämme yli, joutuessamme vaapsahaispesän luokse.

Monasti täytyi meidän pysähtyä riisumaan vaatteita päältämme
poimiaksemme niistä isoja mustia muurahaisia (_Cryptocerus causticus_),
jotka pensaista, joissa ne elävät laumoissa, olivat ohitse kulkiessamme
varisseet päällemme. Niiden nipistys on myös sangen kipeää ja synnyttää
turpomuksia sekä märkäpäisiä näppylöitä.

Paitse tätä muurahais-lajia löytyy Brasiliassa suuri joukko muitakin
erittäin kiusallisia ja vahingollisia, ja toisia hyödyllisiäkin lajeja.

Muurahaiset ovat siellä hyvin lukuisia, ja niitä tavataan kaikkialla
sekä metsissä ja kedoilla että asunnoissakin äärettömissä määrin. Ne
ovat niin anastaneet koko maan haltuunsa, että niitä vanhastaan siellä
nimitetään _Reys do Brazil_, Brasilian kuninkaiksi, ja niiden vaikutus
onkin siellä vallan suurenmoinen. Ne ovat ottaneet omakseen sekä ne
toimet, joita useilla muilla hyönteisparvilla on Vanhassa Maailmassa
että myöskin osan Brasilian veltostuneen väestön tehtävistä. Toiset
lajit puhdistavat kuolleista eläimistä, raadoista ja liasta sekä metsät
että asunnot, tekevät lopun vanhoista rakennuksista tai karkoittavat
niistä ihmiset, toiset hävittävät ruoka-aineita tai tekevät suuria
vahinkoja viljelyksille, puutarhoille ja metsille. Vahingollisimpia on
jo ennen mainittu ruskea _sauba_- tai sahuva-muurahainen (_Atta
cephalotes_ Fabr.), josta löytyy viidenlaisia indiviidejä ja
kolmenlaatuisia työntekijöitä, isompia, pienempiä ja maanalaisia. Sen
työntekijäin pää on iso, leuvat vahvoja ja takaruumis pieni.
Suurimmassa osassa Brasiliaa on se erinomaisen yleinen ja
campos-alueella hyvin lukuisa. Se nakertaa puista lehtiä istuessaan
niiden päällä, jonkavuoksi se putoaa niiden muassa maahan ja
kuljettaa niitä sitten maanalaisiin avaroihin pesiinsä, joissa
niitä käytetään ravinnoksi poikasille tai reikäin ja käytävien
kattokaariksi, suojaamaan niitä sadeajalla. Useasta puusta leikkaavat
sauba-muurahaiset pois kaikki lehdet, niin että puut näyttävät
kuivilta, ja varsinkin pureksivat ne mielellään istutettujen puiden
esim. appelsiini- ja kahvipuiden lehtiä, jonkavuoksi ne usealta
hävittävät hänen tärkeimmät viljelyksensä kokonaan. Myöskin huoneiden
alle kaivavat ne kolojaan ja turmelevat talojen perustukset.
Erinomaisesti rakastavat ne maniok-viljaa, jota Brasilialaiset
yleisesti käyttävät leivän asemesta. Monasti tapahtuu että yhtenä yönä
katoaa varastohuoneesta säkillinen maissia siten että muurahaiset siitä
kantavat jyvät yksitellen koloihinsa. Hyötyäkin on niistä kuitenkin
jonkunlaista, sillä ne hävittävät termiittejä ja muita hyönteisiä sekä
vahingollisia hämähäkkejä. Hiiriä ja rottiakin karkoittavat ne pakoon.
Niiden purema on kipeää ja tulehtuvaa sekä synnyttää välistä
vaarallisiakin ajoksia. Niiden naaraksia keräävät Indiaanit ja syövät
niitä elävältä tai paistettuina eli savustettuina. Ne ovat heidän
mielestään maukasta ruokaa, vielä parempaa kuin termiititkin. Kypsinä
ja suolattuina pitävät niitä Eurooppalaisetkin hyvinä. Syötävä osa
niissä on niiden munilla täytetty takaruumis.

Samanlaisia hävityksiä puutarhoissa ja istutuksissa saapi aikaan myös
_Formica destructor_ Fab., joka on hyvin yleinen pieni musta laji. Se
kaivaa samaten koloja ja käytäviä maahan laveille aloille. Tapipitinga
(_Formica omnivora_ Linn.) elää huoneissa varsinkin kaupungeissa
äärettömissä joukoissa ja on erinomaisen pieni, ainoastaan 8 tai 4
linjaa pitkä, ja hyvin hieno, sekä väriltään mustan ruskea. Se keräytyy
lukuisissa laumoissa ruokatavaroihin ja varsinkin sokuriin sekä muihin
imeliin aineisiin, niitä syömään. Harvoin minulle tuotiin kahvia
sokuriastian sisältämättä satoja muurahaisia, vaan koskettaessa
sokuriin ne väistyivät nopeasti syrjään, palatakseen pian taas
takaisin. Myöskin kasveihin, joita kuivasin, kokoontui niitä
lukuisasti, ja ne vahingoittivat kokoelmiani niin kauan kuin kasvit
olivat kosteita. Vahinko, jonka ne ruokatavaroita syömällä tekevät, ei
liene kuitenkaan vallan suuri, vaan inhoittavaa on niiden näkeminen
kaikkialla ruuissa.

Muutamilla muurahaisilla on erittäin kipeä puru, varsinkin _formiga de
fogo'lla (Myrmica saevissima_ Smith), joka elää Amazonivirran
seutuvilla. Se pakoittaa ihmisiä jättämään huoneitaan ja kokonaisia
kyliäkin, joissa se on saanut vallan, mikä kuitenkin tapahtuu
ainoastaan lahoissa rakennuksissa ja huonosti hoidetuissa
viljelyksissä. Se on siis ainoastaan huolimattomalle ja veltolle
väestölle rasitukseksi. Kipeästi puree myös _Ponera gigantea_ Perty,
joka on liki puolitoista tuumaa pitkä, ja jonka puru on vaarallistakin.

Monet muurahaislajit elävät puissa ja kaivavat niiden kuoreen
käytäviään. Eräissä pehmytkuorisissa _Synanthere'eihin_ kuuluvissa
puissa, joihin kiipesin jäkäliä ottamaan, oli vielä ylemmissä tuoreissa
oksissakin kuoren sisässä ääretön joukko kellertäviä muurahaisia.
Tococa-nimiset pensaat kasvattavat lehtiruodin ylempään osaan
rakkomaisen laajennuksen, johon asettuu pieniä ruskeita muurahaisia
(_Formica molestans_ Latr. ja _F. nana_ de Geer) lukuisasti asumaan.
Rannoilla kasvavan hennon puun, nimeltä _Triplaris americana_ L.,
onteloissa oksissa elää lukuisasti pieniä muurahaisia, jotka ovat hyvin
vihaisia ja purevat kipeästi. Taittaessani kokoelmiani varten sen
oksaa, riensi siitä tiuha lauma muurahaisia käsiini. En selvinnyt
niistä muulla tavalla kuin viskaamalla oksa maahan, kunnes muurahaiset
sen sisästä olivat lähteneet pois. Arvattavasti ne joko kuivan
taittuneen oksan kautta tai kenties tuoreiden pehmeäin vesain läpi
tunkeutuvat ydinonteloon. _Eciton vastator_ ja _E. erratica_ kulkevat
peitetyissä käytävissä, joita ne matkoillaan sangen lyhyessä ajassa
rakentavat. Luonnontutkija _Bates_ kertoo seuranneensa sellaista
käytävää 200 askelta. Olen itse nähnyt täänkalttaisten savesta ja
hiekasta rakennettujen käytävien jatkenevan maasta puunrunkoja myöten
kauas ylös puuhun. Siten kätkettyinä suojelevat muurahaiset itseään
vihollisiaan vastaan, sillä useat linnut, nisäkkäät ja hyönteisetkin
elävät niistä. Sellaisia muurahais-syöjiä ovat kirskulintuihin kuuluvat
_Dendrocolaptes_ lajit, jotka hyppelevät pystyssä asennossa, niinkuin
tikat, pitkin puiden runkoja ja oksia, eivätkä koskaan lennä maahan.
_D. guttatus_ Licht. on vihertävän ruskea väriltään ja hyvin tavallinen
aarniometsissä, jotavastoin D. _rufus_ Princ. Maxim, elää campos-alueen
metsiköissä ja on kauniisti punaisen ruskea. Rastaankokoinen _Pyriglena
domicella_ Licht. (_Drymophila trifasciata_ Swains.) etsii ahkeraan
sekä maasta että puista muurahaisia. Varpuislintujen heimoon kuuluva
_Tanagra auricapilla_ Princ. Maxim. (_Taehyphonus quadricolor_ Vieill.)
on turmiollinen vihollinen isolle sauba-muurahaiselle. Myöskin
vyötäjäinen _tatuguacu_ tai _tatucanastra_ (_Dasypus gigas_ Cuv.), joka
on puolikasvaneen sian kokoinen, ja muurahaiskarhu _tamanduaguacu_
(_Myrmeoophaga jubata_ Linn.), joka on suden kokoinen, syövät sekä
muurahaisia että termiittejä ja ovat tavallisia Brasiliassa.

Enemmän kiusaa kuin muurahaisista ja vaapsahaisista oli meillä
kuitenkin itikoista, kärpäsistä ja puukkiaisista. Pahimmat kaikista
ovat pienet kärpäset _borrachudos (Simulia pertinax)_, jotka ovat Lapin
pienten mäkäräin (_Simulia reptans_) kokoisia ja näköisiä, vaan eroavat
niistä yksivärisillä jaloilla, jotavastoin mäkäröillä on valkoisen
kirjavat jalat. Ne purevat myös samalla tavoin kuin mäkärät, varsinkin
korvien taustaa, ja ovat päivällä ja iltasilla ulkona melkein yhtä
lukuisia kuin Lapissa. Hispanjalaisista tasavalloista ovat ne tulleet
maailman kuuluiksi nimellä _mosquitos_. Sillä nimityksellä tarkoitetaan
kuitenkin useampia eri hyönteislajeja ja myöskin itikoita eli sääskiä
(_Culex_). Näitä jälkimäisiäkin löytyy monenlaatuisia, joista _pium_
niminen on mainion Brasilian tutkijan v. Martiuksen kautta tullut
tunnetuksi ja lentelee ainoastaan päivällä ja varsinkin kirkkaalla
päivänpaisteella. Se pistää hyvin kipeästi, ja paikkoihin, joissa sen
pistoksia on tiuhassa, syntyy monasti myös ajoksia. Yöllä kiusaa
makaajaa kirvelevillä pistoksillaan ja häiritsevällä vinkumisellaan
toinen itikka-laji, joka kenties on niitä samoja, jotka Amazonivirran
luota ovat tunnetut nimellä _carapanás (Culex amazonicus_ Spix ja _C.
molestus_ Kollar, y.m.). Ne itikat, jotka Etelä-Brasiliassa häiritsivät
yörauhaani, olivat Suomen tavallista itikkaa (_Culex pipiens_) hiukan
isommat ja väriltäänkin siitä vähän eroavia. Paljoa pahempi kiusa on
minulla kuitenkin ollut mäkäröistä ja itikoista Lapissa ja Siperiassa,
kuin mosquitoista sillä alalla Brasiliaa, jossa matkustin.
Edellisissä maissa oli minulle vallan mahdotonta kirjoittaa metsissä
muistiinpanojani peittämättä kasvot hunnulla ja kädet hansikkailla,
jotavastoin sellainen ei ollut tarpeellista Brasiliassa. Amazonivirran
ja sen lisäjokien varsilla ovat mosquitot kuitenkin paljoa
tuskallisemmat, kuin Etelä-Brasiliassa. Varsinkin kerrotaan niitä
lukuisiksi sellaisten jokien luona, joiden vesi on vaaleaa, jotavastoin
Rio Negro ja muut mustavetiset Amazonin lisäjoet ovat kokonaan vapaat
carapanoista. Von Martiuksen havaintojen mukaan enentävät myös muutamat
rannoilla kasvavat puut kipua niiden pistoksista. Se pieni näppylä,
joka syntyy carapanoin pistoksesta, turpoaa isommaksi ja saapi välistä
aikaan kuumeentapaisen tilan, jos läheisyydessä on eräitä pensaita tai
puita heimoa _Euphorbiaceae_, varsinkin isoa oassacu-puuta (_Hura_),
jonka myrkyllisellä maitiais-nesteellä Indiaanit pyörryttävät kaloja.
Luultavasti kantavat hyönteiset myrkkyä näistä puista iholle, josta se
niiden pistoksen kautta leviää vereen.

Samaten kuin muutamilla seuduilla karmeiden ja verta imevien
yölepakkojen lukuisuuden vuoksi on mahdoton asua, niin myöskin nämät
hyönteiset karkoittavat uudisasukkaat eräiltä aloilta Amazonin luona,
varsinkin senkautta että ne ovat karjalle liian kovaksi rasitukseksi ja
vähitellen laihduttamalla raavaita kiduttavat ne monasti viimein
kuoliaiksi. Maatessa ulkona ja huoneissakin sellaisilla seuduilla,
missä mosquitoja on runsaammin, käytetään yleisesti pienen teltan
tapaan makaajan yli ripustettuja ohkoisia peitteitä, samankalttaisia
kuin ne, jotka Pohjanmaalla Suomessa ovat käytännössä ja siellä
tunnetut rankisen nimellä.

Puukkiaisista taas löytyy metsissä ja kedoilla hyvin yleisesti erästä
isoa lajia, jota kutsutaan _carrapato'ksi (Ixodes americanus_ L.), ja
joka tavallisessa tilassa, eli ennenkuin se on imenyt verta sisäänsä,
on noin 3 linjaa pitkä ja 2 leveä ja ruskean litteän levyn muotoinen.
Ruohoista ja pensaista se tarttuu ihmiseen ja eläimiin, ja puree hyvin
kipeästi. Raavaille on se vaarallinenkin, ja aikoina, jolloin sitä on
löytynyt runsaammin, on se paljon tappanut karjaa, synnyttämällä niihin
ajoksia. Metsistä palatessani oli minulla aina ensimäisenä työnä tämän
carrapato-lajin poimiminen vaatteistani ja ihostani. Tavallisesti
löysin niitä puolikymmentä tai kymmenkunnankin, vaikka jo metsässäkin
olin nyhtänyt itsestäni yhtä monta. Jos ne ehtivät saada päänsä
tungetuksi ihon sisään, joka tapahtuu sangen nopeasti, niin ei se siitä
enään helposti irtaudu. Puristamalla hyvin kovasti niiden sitkeää
ruumista ja samalla vetämällä sitä hitaasti, saapi ne kuitenkin monasti
jo irti, vaan jos ne tuntuvat tarttuneen liian lujasti kiinni,
lähteäkseen sillä tavoin eheinä, höltyvät niiden kynnet oitis jos
kaataa pisaran viinaa tai väkiviinaa niiden päälle. Tärkeää on
nimittäin nyhäistä niitä sillä tavalla etteivät kynnet tai pää jää
ihoon, sillä muutoin syntyy ajoksia, jotka voivat tulla
vaarallisiksikin. Hyvä on oitis panna sekä tämän että muidenkin
metsäsyöpäläisten puremiin jotakin ihoa parantavaa ainetta,
välttääkseen märkänäppylöitä, ajettumista tai pitkällistä kihinää, jota
ne saavat aikaan. Jotkut käyttävät sitä varten ammoniakkia tai
salmiakkia. Hyvällä menestyksellä käytin minä borihappoa, jota minulla
aina oli pikkuinen pullo muassa. Sillä hautomalla sain estetyksi ihon
pöhöttymistä ampiaisten ja mehiläistenkin pistoksista.

Muassa pitää luonnontutkijalla tropiikeissa myöskin olla, niinkuin sekä
Germain'illä että minullakin aina oli, lääkettä myrkyllisten kärmeiden
pistoksia vastaan, voidakseen sitä oitis käyttää, kun kärme on purrut.
Paraimmaksi lääkkeeksi myrkyllisen kärmeen pistolle ovat Brasilian
lääkärit havainneet permanganihappoisen kalion, jota morfini-ruiskulla
ruiskutetaan haavaan ja sen kohdalla ihon sisään oitis kun kärme on
purrut. Sitä varten täytyy aina kantaa taskussa muassaan morfini-ruisku
ja pieni pullo vedessä sulatettua permanganisuolaa. Aikaisemmin olin
tämän suolan asemesta pitänyt muassani ammoniakkia, vaan Germain'in
kehoituksesta vaihdoin sen permanganisuolaan, jota sain ostaa
Queluz'ista.

Lafayette'n luona olevassa Queluz'issa on nimittäin kaksikin apteekkia,
vaikka se on ainoastaan vähäpätöinen ja rappiolle joutunut
pikkukaupunki, jolla on noin 1,500 asujanta. Siinä on yksi kivitetty
pitkä katu, josta molemmille sivuille erkanee säännöttömiä ja huonommin
hoidettuja pikkukatuja. Talot ovat pääkadun varrella enimmäkseen kiinni
toisissaan, vaan yksikerroksia ja ilman kivijalkaa, sekä ulkonaisesti
tilassa, joka osoitti asujanten varattomuutta. Huolellisesti
rakennettuja ja hyvässä hoidossa ovat muutamat viralliset rakennukset,
joista muistelen huomanneeni vankihuoneen, sotaväen kasarmin ja
käräjähuoneen (_logares de juizes municipaes lettrados_). Kaupungissa
on myöskin kaksi kirkkoa, jotka ovat romaaniseen malliin rakennettuja.

Toisen ympärillä on pieni kirkkomaa, jossa löysin muutamia Suomen
tavallisista ruohoista, esim. voikukan (_Taraxacum officinale_) ja
ratamon eli rautalehden (_Plantago major_), joista jälkimäistä
Indiaanit nimittävät valkoisten jäljeksi, sillä missä sitä kasvaa,
siellä tietää asuneen Eurooppalaisia, joiden muassa se usein seuraa.

Muutoin en kaupungissa löytänyt juuri useita asumusten kasveja, ja
yleensä on koko Brasiliassakin kotimainen viljelyspaikkain kasvullisuus
paljoa harvalukuisempi ja vähemmin itsenäinen, kuin Euroopan vanhoissa
kulttuurimaissa. Brasilia ei vielä ole kylliksi ollut viljelysmaana,
ollakseen ehtinyt kehittää itsenäisempää rikkaruohokasvullisuutta.
Kuitenkin tavataan myöskin Brasiliassa asuntojen luona sangen
erillainen kasvisto kuin asumattomilla seuduilla, vaan useat asuntojen
kasveista ovat siellä viljelyksestä karanneita eli metsistyneitä
lajeja, joista monet ovat Euroopastakin kotoisin, ja toiset ovat
ainoastaan salomaiden kasveja, jotka ovat päässeet suurempaan
runsauteen, kadotettuaan useita pahimmista kilpailijoistaan, joiden
kanssa niiden täytyi alkuperäisillä kasvupaikoillaan yhäti taistella
joka juuren-sijasta. Tavallisimmista asuntojen rikkaruohoista ovat
useat sellaisia että ihmisen itsensä täytyy vasten tahtoaan pitää
huolta niiden yhtämittaisesta sekä kylvämisestä että myöskin
levittämisestä uusiin paikkoihin. Niillä on nimittäin hedelmissä tai
kukinnoissa koukkupäisiä karvoja, jotka oitis tarttuvat kiinni
vaatteisiin niitä tallatessa tai sivutessa, ja kun ne ovat sosiaaleja
tai ryhmissä kasvavia kasveja, niin niitä saapi kiusaan asti ja
yhtämittaa vaatteisiinsa. Sellaisia kasveja ovat hernekasvien
(_Papilionaceae_) heimoon kuuluvat _Aeschyomene_ ja _Desmodium_, joista
edellinen tarttuu kiinni nivelisillä paloillaan, jälkimäinen myöskin
varsikoillaan, ynnä vielä eräs Etelä-Euroopassakin kasvava pikkuinen
heinä, _Panicum verticillatum_, joka vihneillään tarttuu vaatteisiin.
Ensinmainittu on todellinen kasvikuntaan kuuluva syöpäläinen. Se
takertuu kaikkialle ja etsii tien iholle saakka; vuoteestakin täytyi
minun monasti nousta sitä yöllä etsimään, tunteissani sen aikaansaamaa
kihinää.

Vasta 28 päivänä maaliskuuta olin valmis jatkamaan matkaani pohjaista
kohden. Isäntä ravintolassa, jossa asuin, oli sadastatuhannesta
reissistä (noin 200 markkaa) tarjonnut minulle muulin valittavakseni
muulilaumastaan ja oli luvannut sen samasta hinnasta suitsineen ja
satuloineen. Kahdella valitsemistani muuleista ratsastin senvuoksi
useampina päivinä kokeeksi ja tutustuakseni niiden tapoihin. Sanat ja
temput, joilla muuliaasia ohjataan, eivät nimittäin ole samoja kuin ne,
joita käytetään Suomen hevoisille, ja muutamat, jotka ovatkin samoja,
saavat muuliaasiin aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Hoitajalleen ne
ovat kuitenkin tottelevaisia ja hyvänsävyisiä, vaan vieraasta eivät ne
alussa pidä mitään lukua, jollei ole piiska kädessä tai kannukset
jaloissa. Kun nousee vieraan muulin selkään, koettelee se aina ensin
mitä ratsastaja sille voisi, jos se ei tottelisi, vaan painaessa
kannukset sen kylkiin lauhtuu se helposti. Mutta suuttuessaan ei se ota
mitään totellaksensa. Silloin se joko ei liikahda paikaltaan tai
heittäytyy maahan taikka rupeaa potkimaan ja puremaan. Sen paksu nahka
varjelee sitä niin paljon, että se voipi olla välittämättä kovimmasta
pieksämisestä. Pistämistä arastaa se kuitenkin enemmän, jonkavuoksi
tavarainkuljettajat käyttävätkin usein teräväpäistä keppiä muuleja
ajaessaan. Hyvyydellä sitä ohjaa helpommin kuin hevoista, jollei sitä
ole liiaksi rasittanut kovin raskaalla kuormalla tai sen mielestä liian
pitkillä päivämatkoilla. Kun taputtaa sitä kaulaan ja sanoo sille
lauhkealla äänellä ystävällisiä sanoja, niin se tavallisesti leppyy
oitis ja tulee tottelevaiseksi.

Se on silminnähtävästi paljoa älykkäämpi, kuin tavalliset hevoiset.
Monasti täytyy ihmetellä, kuinka taitavasti se valitsee turvallisimmat
jäljet rankkain sateiden kaivamain kolojen ja kuilujen välissä tai
poikkeaa tien viereen kiertämään jotain hankalaa paikkaa, jonka se
hyvissä ajoin on huomannut. Vaarallisilla paikoin ja pimeässä se astuu
varovasti, eikä nojau jalkaansa vastaan ennenkuin se tuntee että se
on vakavalla perustalla. Se on myös kestävämpi kuin hevoinen
samanpainoista kuormaakin kantaessa, vaikka se tavallisesti ei ole
lehmää paljon korkeampi. Kuitenkin näkee myöskin muuliaaseja, jotka
eivät paljon eroa hevoisesta, ei suuruuden eikä näönkään puolesta.

Tavallisin muuliaasi-laji on sama, jota pidetään Hispaniassakin,
nimittäin ori-hevoisen ja aasintamman sekasikiö (_Equus asinus
hinnus_), joka on enemmän aasin kalttainen ja pitkäkorvainen, vaan
aasia vähän isompi ja jouhihäntäinen, vaikka lyhemmillä ja harvemmilla
jouhilla, kuin hevoisella. Väriltään on se tavallisesti harmaan ruskea,
vaan saattaa myös samalla tavalla vaihdella väriltään, kuin
hevoinenkin. Sen tavallisimmin käytetty nimi Brasiliassa on _besta_.
Muuli-oritta nimitetään myös _machoiksi_ ja muuli-tammaa _mula'ksi_.

Myöskin tapaa paljon ori-aasin ja tamma-hevoisen sikiöitä (_Equus
asinus mulus_), jotka ovat melkein hevoisen kalttaisia, vaan pään
muodon, korvien pituuden, juurelta lyhytjouhisen hännän ja pienempäin
kavioin puolesta siitä eroavia. Hevoisia (_cavallos_) ja aaseja
(_burros_) käytetään ajoon vähemmin, ja niitä pidetään pääasiallisesti
muuliaasien synnytystä varten. Muuliaasit ovat nimittäin yleensä
hedelmättömiä, vaikka jolloinkulloin tapahtuu että nekin saavat
varsoja.

Pari päivää ennen aiottua lähtöäni olin jo valinnut itselleni pienen
muulin, joka minusta näytti kelvolliselta ja oli helppo ohjata. Kauppa
oli jo tehty, ja hinta oli suoritettava lähtiessäni, samalla kuin
maksoin asunnostanikin.

Myöhemmin tapasin pari kertaa Boa Esperancan isännän muulikauppaa
koskevassa vakavassa keskustelussa emäntänsä kanssa. Se oli pieni
hiljainen ja pehmytkielinen valkoverinen nuori nainen, jonka en ollut
huomannut muusta välittävän kuin pienistä lapsistaan, vaan joka lopulta
osoitti hyvin ymmärtävänsä myöskin brasilialaista asioitsemis-tointa.
Näiden keskustelujen jälkeen näytti isäntää vaivaavan joku
huolehdittava ajatus ja hänen käytöksensä minua kohtaan tuli araksi ja
umpimieliseksi. Minusta näytti niinkuin jotakin olisi tekeille, joka
tuntui hänestä ikävältä.

Muulini oli jo satuloittu ja satulan taakse oli sidottu ne vähät
kapineet, joita olin aikonut ottaa mukaani. Talonväelle olin jättänyt
kaksi laatikkoa, joissa oli kokoelmia ja muita tavaroitani.

Pyysin ja sain rätinkini. Sitä tarkastaessani, huomasin että siihen oli
kirjoitettu paitse muulin hinnaksi 100,000 reissiä, vielä 25,000
reissiä satulasta. Kun pyysin isännältä selitystä, niin hän vastasi,
että satula ei kuulunut kauppaan ja ettei hän voinut muulia satuloineen
myödä vähemmästä.

Hetki oli hyvin valittu tähän veijausyritykseen, jonka olin tehnyt
mahdolliseksi varomattomalla luottamuksellani talonväkeeni. Euroopankin
useimmissa maissa, saatikka sitten Brasiliassa, joutuu matkustaja niin
usein tekemisiin veijarein kanssa, että luottamus muihin kuin
varsinaisesti sivistyneihin ihmisiin on varomatonta. Sangen usein saapi
katua, jollei joka tilassa noudata kaikkia varovaisuuden sääntöjä.

Olin vielä keskustelussa Boa esperancan isännän kanssa muulikaupasta,
kun luoksemme tuli herrantapainen Brasilialainen mies ja tiedusteli
mistä oli kysymys. Isäntä vastasi että minulla oli halu ostaa
muuliaasi, joka oli edessämme. Mies, jolla näkyi olevan luonnollinen
taipumus kaupantekoon, sanoi silloin: "Tuo muuli on satuloituna 300,000
reissin (noin 600 markan) arvoinen. Vähemmästä hinnasta ei sitä saata
myödä". Isäntä näytti nolostuneelta ja vastasi luvanneensa sen jo
125,000 reissistä, jonkajälkeen mies katosi seurastamme.

Vaikka minusta tuntui vastenmieliseltä sallia pettää itseäni, olin jo
suostumaisillani tähän uuteen hintaan, kun tulin ajatelleeksi, että
senkalttaiselle miehelle, kuin isäntäni näyttäytyi olevan, minun ei
sopinut jättää tavaroitani säilöön, sillä mitä takeita oli minulla,
ettei hän koettaisi saada niistä lunastusrahaa tai kenties kokonaan ne
hävittäisi. Päätin siis ottaa itselleni mietintöaikaa ja menin
Martinellin ravintolaan herra Germain'in luokse. Kerroin hänelle
mitenkä minulle oli käynyt ja kysyin, luuliko hän voivani jättää
tavaroitani Martinellin luokse. Hän vastasi, että "Brasilian asukkaat
ovat kaikki varkaita ja pettureita". "Parempi on olla tekemisissä yhden
kuin kahden varkaan kanssa". "Kun Boa esperancan isäntä jo on saanut
veijata teitä muulikaupassa, niin kenties hän tyytyy siihen".
"Martinelli sitävastoin ei ole vielä saanut veijata teitä laisinkaan,
eikä ole luultavaa että hän jättäisi tilaisuutta käyttämättä, jos
sellaista ilmaantuisi".

Myös arveli hän että koko aiottu retkeni oli vaarallinen ja ettei hän
puolestaan uskaltaisi siihen ryhtyä. Minä selitin hänelle, että
matkustus kyydillä on niin kallista, että minun ennemmin kannattaa joka
kolmas viikko ostaa uusi muuli, kuin niitä vuokrata, ja että siis ei
ollut niin vaarallista, jos muulini jonkun kerran varastettaisiinkin,
eikä syrjemmällä rautatien päästä myöskään olisi vaikea saada toinen
huokeaan hintaan. Mitä taas omaan turvallisuuteeni tulee, niin ei se
voinut olla suuressa vaarassa matkustaessa niin rauhallisen ja
leppeän väestön seassa kuin Minas Geraeksen, ja vaikka pahantekijöitä
tietysti saattoi sattumalta kaikkialla kohdata, löytyi niitä
kuitenkin syrjäisillä teillä vähemmin, kuin sellaisilla isommilla
liikentäpaikoilla, joissa tähän saakka olin päiväkaudet yksinäni
kuljeksinut tarvitsematta koskaan puolustuksekseni liikuttaa
hartialtani pyssyä, jota aina kannoin muassani. Sen sijaan että olin
pysähdyspaikoistani tehnyt vaelluksia eri suuntiin, saatoin yhtä
helposti, vaan suuremmalla hyödyllä, tehdä ekskursioonini alati samaan
suuntaan.

Ystäväni Germain ehdoitti silloin, että tekisin matkustuksen Caracan
vuoristoon ja luostariin, jossa hän oli neljä kuukautta asuskellut. Hän
kertoi minulle tämän seudun ihanasta luonnosta ja sen kasvullisuuden
rikkaudesta, sekä selitti että vaikka matkustus sinne kyydillä vaatikin
suuria kulunkeja, niin tulivat ne kuitenkin korvatuiksi senkautta että
kuukausien ajan sai nauttia luostarin vieraanvaraisuutta ilman mitään
maksua. Munkit siellä olivat hyväntahtoista väkeä ja jos luostarin
superioorilta eli päälliköltä pyytäisin vieraanvaraisuutta, niin se
mielellään myönnettäisiin minulle samoinkuin muillekin tiedemiehille,
joita siellä oli käynyt. Ainoa este, joka minulla saattoi olla,
päästäkseni sinne asumaan, oli siinä että en kuulunut katoliseen
uskoon, vaan superioori oli valistunut mies, joka ymmärsi antaa
arvoa tieteellisille harrastuksille. Kuitenkin tuli minun
luonnollisesti välttää kaikkea joka saattoi loukata heidän katoolisia
ennakkoluulojaan, ja jos tahdoin superioorille olla mieliksi, tuli
minun käydä heidän kirkossaan joka sunnuntai. Luonnontutkijana minä
luultavasti en ollut ahdasmielinen uskonnollisissa asioissa, eikä siis
käynti heidän kirkossaan arvattavasti ollut minulle vastenmielinen
muussa suhteessa kuin ajan uhrauksena, vaan saattoihan niin vähäistä
uhrausta ottaa päällensä heidän vieraanvaraisuutensa tähden. Myös oli
luultavaa, että munkit tekisivät yrityksiä minun kääntämiseen
katoliseen uskoon, vaan mitenkä siinä asiassa selviäisin, se riippuisi
luonnollisesti ainoastaan minusta itsestäni. Luostarissa olisi minulla
edelleen monta etua tarjona. Siellä oli sangen hyvä kirjasto, joka
sisälsi myöskin paljon luonnontieteellistä kirjallisuutta ja
matkakertomuksia Brasiliasta. Siellä oli munkkeja, jotka tutkivat
kasvi- ja eläin-tiedettä, ja joiden seura saattoi olla minulle
hyödyksi. Myöskin saisin siellä ekskursiooni-kumppaniksi erään
Franskalaisen dilettantin nimeltä Gounelle, joka siellä jo oli pari
kuukautta asunut ja keräsi kaikkea mitä näki sekä varmaankin minun
seurassani muuttuisi botanistiksi.

Lupasin miettiä ystäväni Germain'in ehdotusta sill'aikaa kuin veisin
tavarani takaisin Sitioon, jossa tiesin niiden olevan hyvässä tallessa,
ja otin häneltä jäähyväiset.

Palasin asuntooni ja ilmoitin Boa esparancan isännälle, ettei
muulikaupasta tullut mitään. Silloin meni hän oitis rouvansa luokse
kertomaan, minkä päätöksen asia oli saanut, jolloin kuulin rouvan
vastaavan: "Voitimme sen kuitenkin että hänen täytyy jäädä pitemmäksi
aikaa tänne asumaan". Vähän myöhemmin ilmoitin, että seuraavana aamuna
matkustaisin junalla.

Aamulla 29 päivänä maaliskuuta nousin hyvissä ajoin laittamaan
kapineeni kokoon, ehtiäkseni kello 9 lähtevään junaan. Viereisissä
huoneissa kuulin muiden matkustajain ja myöskin isäntäväen ääniä. Menin
pyytämään rätinkiäni ja odotin sitä sitten jonkun aikaa huoneessani,
vaan turhaan. Menin uudestaan sitä pyytämään, vaan isäntäväkeä ei ollut
enään tavattavissa. Huomasin myöskin, että ravintolan seinäkello oli
siirretty tuntia jälemmäksi, kuin rautatien kello, jonka mukaan olin
omani asettanut.

Mikä tarkoitus oli, saattoi helposti arvata.

Puodissa tapasin kuitenkin kirjanpitäjän, jonka käskin toimittamaan
rätinkini. Hän meni etsimään isäntää ja löysi hänet yhdessä huoneessa,
jossa hän piileli, vaan isäntä ei tullut esille, vaikka kuulin hänen
äänen, sillä huoneiden väliseinät olivat ainoastaan laudoista, niin
että helposti saattoi kuulla viereisiin huoneisiin. Tultuaan takaisin,
kirjanpitäjä ryhtyi muihin toimiin, vaan rätingistä ei tullut mitään.

Aika oli jo täpärällä ja ainoastaan yksi matkustaja-juna lähti
vuorokaudessa Lafayettestä, jonkavuoksi olisin täytynyt jäädä
vuorokaudeksi lisää, jos olisin myöhästynyt junasta. Menin senvuoksi
kirjanpitäjän luokse ja sanoin: "Nyt minä lähden. Jos tahdotte rahaa,
niin laittakaa oitis rätinki". Silloin hän otti erään paperikasan alta
esiin valmiin rätingin, jota silmäillessäni huomasin että siinä oli
muutamia markkoja liikaa ja ettei siihen myöskään oltu otettu pienempi
maksu, jonka kohta tullessani olin suorittanut.

Maksaessani jätin siis liiat pois ilman sen enemmittä mutkitta ja
läksin kuljettamaan kapineitani, joita oli niin paljon että yhteen
köytettyinä tuskin jaksoin niitä yhtaikaa kantaa, vaan kantajaa ei
ollut missään saatavissa, vaikka talossa oli useita palvelijoita.

Kun tulin asemalle, joka saattoi olla noin 300 askeleen päässä Boa
esparancan ravintolasta, oli jo niin myöhäistä etten enään ehtinyt
ostaa pilettiä, vaan menin suoraa päätä junaan, laahaten muassani
tavarani. En ollut vielä vaunuin sisässä, ennenkuin jo juna läksi
liikkeelle. Tavattuani konduktöörin pyysin hänen toimittamaan minulle
piletti ja ottamaan maksu tavaroistani, sillä myöskin tavaroista, joita
oikeastaan ainoastaan vähä määrä sallittiin kuljettaa vaunuihin,
otettiin eri maksu.




Kuudes luku.

Matkustus Caracan vuoristoon.


"Palajaa jo". -- Muulin vuokraus. -- Kulkuneuvot. --
Tavarain-kuljettajat. -- Kahvi ja paloviina. -- Camaradani. --
Tasa-arvoisuus. -- Ouro Brancon kylä. -- Brasilialainen ateria. --
Chapadas-kasvullisuus. -- Ouro Preton kaupunki. -- Neekeri-naiset. --
Antonio Pereiran kylä. -- Diamantti-huuhtomukset. -- Inficionadon kylä.
-- Metsävyöhykkeen raja. -- Campoksen ilmalaadulliset omituisuudet. --
Matto Dentron kylä. -- Kaunis tyttö. -- Lachairran puisto.

Sitiossa järjestin kokoelmiani sekä vaihdoin kuivaa paperia
kasvipaketteihini ja asetin ne laatikkoihin. Säilyttääkseni niitä
hyönteisistä, ripustelin niihin vahvasti hyönteismyrkkyä.

Jo seuraavana päivänä eli 30 p. maaliskuuta matkustin junalla
takaisin Lafayetteen, vieden muassani ainoastaan kaksi pussillista
matka-kapineita ja paperia kasvien kuivaamista varten.

Lafayetten rautatien-asemalla näin _Boa esperancan_ isännän ja hänen
palvelijansa, ja kuulin edellisen sanovan: "_Volta já! Voita já_!"
(Palajaa jo! Palajaa jo!). En kuitenkaan palannut heidän luoksensa,
vaan otin asuntoa Martinellin ravintolassa.

Germain'in välityksellä ja melkoisen tinkimisen jälkeen sain
Martinelliltä vuokratuksi kaksi muulia, sekä vielä hänen palvelijansa
saattomieheksi Caracan luostariin saakka, joka oli noin kahdentoista
Suomen peninkulman päässä Lafayettestä. Toinen muuleista oli itseäni
varten ja toisella piti saattomieheni ratsastaa. Hänen satulaansa
olivat myöskin tavarapussini sidottavat.

Muuleista ja saattomiehestä täytyi minun maksaa 50,000 reissiä (noin
100 markkaa) sekä vielä matkalla kustantaa muulien elatus ja maksaa
saattomiehen ruuasta ja yökorttierista, jotka lisäkulungit nousivat
tältä väliltä noin 35 markkaan. Perille päästyä oli lisäksi annettava
tavanmukainen juomaraha, ei vallan pieni sekään.

Kyytimiehet, joita Brasiliassa nimitetään _camaradoiksi_ eli
tovereiksi, saavat nimittäin matkoilla melkein samat ja yhtä kalliit
mukavuudet kuin isäntäkin -- niin on maan tapa -- ja ravintoloissa sekä
yöpaikoissa otetaan heidän puolestaan myöskin sama maksu kuin
isännältä. Kuitenkin ovat he tavallisesti ainoastaan palvelijoita,
sillä harvemmin ne henkilöt, joilla on tapana vuokrata muuleja, itse
ottavat vaivakseen saattaa kyyditettävää.

Mitään laillisesti järjestettyä kyydinpitoa ei sisemmällä maassa ole,
vaan valtateiden varsilla ja kaikissa isommissa kylissä löytyy
ravintolanpitäjiä tai muita yksityisiä henkilöitä, joilla kallista
maksua vastaan on tapana kyydittää matkustajia.

Muutamilla paikoin Rio de Janeiron maakunnassa sekä muuallakin,
varsinkin rantakaupunkien lähistössä, kuljettavat yksityiset yhtiöt
matkustajia hevoisrautateillä tai omnibusvaunuilla. Paitse näillä
teillä sekä rautateillä, joita löytyy varsinkin rantamaakunnissa
(v. 1887 kaikkiaan 7,929 kilometriä valmiina ja 1631 tekeillä), pääsee
maitse matkustamaan ainoastaan ratsastamalla.

Amazoni-virralla ja sen isoimmilla lisäjoilla löytyy säännöllinen
höyryliike, vaan muista Brasilian lukuisista virroista ovat harvat
ilman suurempia kanavoimistöitä laivankululle soveltuviakaan, paitse
lyhyellä matkalla niiden suupuolella. Ei edes isolla Sao Francisco
virrallakaan, jolle kauas Minas Geraes maakunnan sisään laitettiin
höyrykulku, saatu sitä kannattamaan, varsinkin siitä syystä että
muutamat virrassa olevat kosket vaativat tavarain purkamista ja
kuljetusta maitse koskien ohitse, jonkavuoksi vihdoin täytyi vetää
höyryt maalle. Eteläisemmillä maakunnilla on myöskin luonnollinen
vesitie Argentinin tasavaltaan, jonne kulkee höyrylaivoja Parana eli
Rio da Prata virtaa myöten.

Joka vuosi tuottaa kuitenkin kulkuneuvojen suhteen suuria parannuksia
Brasilialle, sillä maan valistunut väki käsittää täydelleen, kuinka
suuressa määrin Brasilian tulevaisuus riippuu sen kulkuneuvojen
kehityksestä.

Aamulla maaliskuun 31 päivänä nousimme siis muuliemme selkään,
ratsastamaan pitkin sitä leveää valtatietä (caminho da terra), joka
Queluz'ista johtaa Ouro Pretoon, Minas Geraes maakunnan pääkaupunkiin.
Vaikka tie on pari tai kolme syltä leveä, ei siellä kuitenkaan saata
käyttää heikompia ajokaluja, kuin ne kömpelöt härkävankkurit, joita
aina väliin tuli vastaamme, tavallisesti 8 tai 10 härkäparin vetäminä.
Sade-ajan eli talven rankat sateet uurtaavat nimittäin tien
pahanpäiväiseksi ja kaivavat siihen paikkapaikoin kuilujen kalttaisia
ojia ja kuoppia, jotka pitkäksi aikaa jäävät korjaamatta eivätkä ole
vaarattomia ratsastajallekaan.

Tien kunnossa pito on tosin maakuntahallinnon huolena, vaan riittäviä
varoja ei ole tähän tarkoitukseen voitu saada, sillä niin harvasti
asutussa ja troopillisten sateiden alaisessa maassa tuottaisi riittävä
maantienvero liiallista rasitusta väestölle. Lujat härkävankkurit,
joilla on kaksi yhteenliitetyistä lankuista valmistettua pyörää ja
bamburuovosta palmikoitu häkki ja usein kuomikin, saattavat
huonoimmallakin tiellä liikkua vahingoittumatta, kunhan vaan pysyvät
pystyssä. Vaarallisia paikkoja taas kiertävät ne kulkien pitkiä matkoja
tien vieressä ojien, hietatöyräiden ja puidenrunkojen yli.

Paitse karavaaneja täänkalttaisia vankkureita, jotka kovasti vinkuen
liikkuvat hitaasti eteenpäin toiset tungokseen täynnä naisia ja lapsia,
toiset lastattuina kauppatavaralla, tulee alinomaa vastaamme myös
suuria laumoja (_tropas_) muuliaaseja, joilla kullakin on taakka
seljässään.

Tavarain kuljettajat, niinkutsutut _tropeiros_, ovat melkein erityinen
lukuisa kansanluokka, joka tavoiltaan ja luonteeltaan melkoisesti eroaa
muista. Ne ovat enimmäkseen ruskea- tai tumma-ihoisia Mulatteja ja
Mestitsejä, joiden ainoana elinkeinona on kauppatavarain kuljettaminen
rantakaupungeista ja rautatienasemilta kauas sisämaahan ja päinvastoin.
Muuliaasit, joiden selkään kahdenpuolen he erityiseen lastaussatulaan
taitavasti kiinnittävät yhtäsuuret painot, ovat tavallisesti heidän
omaisuutensa, joka tuottaa heille niin paljon että he sillä elävät ja
voivat silloin tällöin ostaa uusiakin muuleja pahimmin lyöttyneiden ja
vanhentuneiden sijaan. Heitä kehutaan ainakin ammatissaan täydelleen
luotettaviksi ja rehellisiksi. Tavallista on kuitenkin että he myöskin
omalla edesvastauksellaan kuljettavat tavaroita ja jättävät vastaavan
summan panttiin omistajalle. Vaivaloisen elämän karkaisemana, on heidän
luonteensa energillisempi, tylympi ja riitaisempi, kuin Brasilialaisten
yleensä, joita omaisuuksia heidän kasvonsakin kuvastavat. Monasti
satuin näkemään pysähdyspaikkain luona, jonne oli kerääntynyt useampia
"_tropoja_", heidän tai heidän väkensä tappelevan keskenään tai
uhkaavan toisiaan seipäillä ja miekankalttaisella teurastajaveitsellä,
jota alhaisemmalla väestöllä on tapana kantaa vyössään. Melkein
seinättömän katoksen eli _rancho'n_ suojassa lepäävät he yönsä nuotion
ääressä, sillaikaa kuin muulit ovat lähistössä laitumella. Kaikki ne
rasitukset, joita taivasalla asuminen Brasiliassa tuottaa, ovat heidän
jokapäiväisenä osanaan. Ja monasti on kuitenkin tulos tropeiron
pitkästä matkasta sangen vähäinen, useasti pelkkää tappiotakin, sillä
rankat sateet ja kehnot tiet voivat häneltä turmella tavaroita tai
taudit ja rasitukset tappaa muuleja ja orjia.

_Tropaan_ kuuluu tavallisesti toista eli kolmatta kymmentä muulia,
joiden edellä kulkee johtaja, ja aina noin seitsemän muulin jäljessä
ajaja (_tocador_) joko jalkaisin tai eri muulin seljässä. Kuumuuden
vuoksi ovat tropeirot ja heidän orjansa tai palvelijansa riisuneet
vaatteet päältään, niin että heillä on ainoastaan housut jäljellä, ja
toiseen jalkaansa ovat he sitoneet kannuksen.

Silloin tällöin kohtaamme myös matkustajia, miehiä ja naisia, jotka
ratsastavat niinkuin mekin muuliaasin seljässä ja päivän-varjostin
kädessä suojana paahtavan auringon kuumuutta vastaan.

Ratsastaessaan tahtoo Brasilialainen näyttää niin komealta kuin hänen
varansa myöntävät. Jos hän aikoo matkustaa omilla muuleillaan, valitsee
hän niistä itselleen paraimman, vetää kiiltonahkaiset saappaat
jalkoihinsa, pukeutuu paraihin vaatteihinsa, joita hän suojelee pölystä
valkoisella pitkällä liinaisella päällystakilla, vaan jättää sen
etupuolelta sen verran auki että paksut molempiin liivin taskuihin
jatkenevat kultaiset kellonperät jäävät näkyviin. Hänen palvelijansa
ratsastaa taempana, kantaen edessään pientä matkalaukkua, taikka on
hänellä eri muuli matkakapineita varten. Ratsastimme useiden
yksinäisten maatalojen eli _fazendain_ ohitse, joista toiset olivat
tien varrella ja toiset näkyivät ulompaa metsän takaa. Useissa paikoin
oli tien vieressä myös kauppapuoteja (_vendas_), joissa myödään
pääasiallisesti juoma- ja ruokatavaroita, vaan joista useissa myös
voipi tilata paikkakunnan mainiota kahvia.

Joka ei ole juonut kahvia sen kotimaassa, sillä sellaiseksi on
Brasiliakin luettava, ei vielä tunne mikä herkullinen juoma kahvikin
saattaa olla. Pitkällä merimatkalla, Rio de Janeirosta Eurooppaan
tuotaessa, kadottaa se melkoisen määrän hyvänmakuisesta aroomistaan,
yhtälailla kuin teelehdetkin Kiinasta meritse kuljetettaessa. Suomessa
ei mielellään juo kahvia parantelematta sen makua hyvällä kermalla,
vaan Brasiliassa ei tee mieli turmella kahvin hienoa aroomia
senkalttaisella sekoituksella. Päivän rasittavassa paahteessa
ratsastaessa, pysähtyy mielellään vendoihin tätä virvoittavaa juomaa
nauttimaan, joka maksaa ainoastaan 8 penniä kuppi.

Olin pari kertaa huomauttanut saattomiehelleni että tahdoin pysähtyä
niissä vendoissa, joissa myötiin kahviakin, vaan siitä huolimatta
valitsi hän pysähdyspaikoiksi niitä, joissa myötiin paljastaan
_agu'ardente'a_ eli cannaviinaa, ja vasta ankaroilla sanoilla
osoitettuani tyytymyyttäni, sain hänen ottamaan huomioon minunkin
makuani.

Tämä sokuriruovon mehusta valmistettu Brasilialaisten lempijuoma, jota
nimitetään agu'ardenteksi, maistuu siihen tottumattoman mielestä sangen
äitelältä, vaan on myös vallan helppohintaista (1 vintem eli 4 penniä
isolta ryypyltä) eikä helposti päihdyttävää. Tavallisempi vielä on
cachaca (kaschassa) niminen viina, jota valmistetaan raakasokurista
(_mascarado_) eroavasta siirapista (_melako_), ja joka sisältää noin 18
astetta alkoholia. Se on vielä äitelämpää kuin agu'ardente, joka
tavallisesti on noin 20-22 asteista, ja _restilo_, joka on noin 24-28
asteista ja saadaan agu'ardentea uudestaan maskin kanssa tislaamalla.
Vaikka Brasilialaiset juovat paljon näitä canna-viinojaan, joiden
valmistaminen tuottaakin arvokkaan lisätulon fazendeiroille, samoinkuin
sen myöminen on pääelinkeinona lukuisille vendeiroille, ei Brasiliassa
kuitenkaan erittäin usein näe juopuneita. Kuumuudessa ja janossa ovat
nämät viinat virkistäviä ja sammuttavat hyvin janon. Terveydelle ovat
ne kuitenkin, varsinkin tuoreina, vahingollisempia, kuin tavallinen
paloviina. Runsaammassa määrin nautittuina ovat kaikkikin päihdyttävät
juomat kuumassa ilmanalassa varsinkin vastatulleelle kovin vaarallisia,
sillä ne edistävät keltakuumeen ja muiden vaarallisten kuumetautien
tarttumista.

Jokaisessa vendassa, jonka luona pysähdyimme, otti camarada'ni eli
saattomieheni pitemmän eli lyhemmän naukun, aina kohteliaasti ensin
kysyen, enkö minä huolinut ensiksi maistaa hänen lasistaan. Vaikka
luonnollisesti en koskaan siihen suostunut, voitti hän sillä kuitenkin,
mitä osaksi lienee tarkoittanutkin, että minä tavallisesti maksoin
hänen ryyppynsä.

Camarada'ni oli sekä ulkonäkönsä että virheittensä puolesta täydellinen
tyyppi valkoisesta syntyperäisestä Brasilialaisesta, pitkä, laiha mies,
veltolla ryhdillä, kelta-ihoinen ja kapeakasvoinen, ulottavilla
poskipäillä, matala-otsainen, hiukan koukistuneella nenällä, -- yhtä
laiska, veltto ja vaativainen, kuin petollinenkin.

Vaikka nämät camaradat yleisesti ovat ainoastaan tavallisia
palkollisia, vaatii maan tapa että matkustaja kohtelee heitä melkein
vertaisinaan, joka seikka suuresti enentää kulunkeja matkustaessa.

Säätyeroitus perustuu nimittäin Brasiliassa vallan toisellaisille
perustuksille kuin Euroopassa. Orjan ja vapaan välillä on ääretön
kuilu, ja vapaassakin kansanluokassa on vielä jonkunlaista
säätyeroitusta huomattavana tumma-ihoisten, joiden arvoluokkaan myöskin
Indiaanit kuuluvat, ja vaalea-ihoisten välillä, johon jälkimäiseen
säätyyn myöskin vaaleammat Mulatit lukevat itseään, vaikk'ei heille
yksimielisesti siihen myönnetä oikeutta. Vaan sellaisesta jaosta
vallassäätyläisiin ja talonpoikiin, jota kaikkialla Euroopassa, paitse
kenties Schweitsissä, pidetään tarkasti voimassa, ei Brasiliassa huomaa
juuri jälkeäkään. Brasilian keisarikunnassa on siinä suhteessa
tasa-arvoisuuden aate vaaleassa rodussa enemmän toteutettu, kuin
Euroopan vapaimmissakin maissa. Otamme esimerkin nais-väestä, joka
kuitenkin kaikissa maissa on ennakkoluulojen turvana. Vaikeaa olisi
Brasiliassa ajatella löytyväksi herrasväkeen kuuluvaa naista, joka yhtä
vähän tai yhtä paljon koulutetun ja yhtä varakkaan naisen kanssa ei
kehtaisi julkisessa paikassa näyttäytyä käsitysten, siitä syystä vaan
että jälkimäinen kuuluisi talonpoikaissäätyyn. Vielä vähemmin voisi
siellä tulla kysymykseen tehdä eroitusta huivipäisen ja hattupäisen
naisen välillä, niinkuin esim. Suomessa.

Poikkeuksen tässä kansanluokkain tasa-arvoisuudessa tekee Brasilian
aateli, joka kuitenkin on harvalukuinen ja oleksii pääasiallisesti
Keisarin asuinkaupungeissa Petropoliksessa sekä Rio de Janeirossa.
Vaikka aatelisarvo ei enään ole perinnöllinen, löytyy kuitenkin
jonkunlainen jäännös vanhasta korkeammasta aatelista, joka
huolellisesti on koettanut säilyttää puhtaana portugalilaista vertaan.
Mahtavana sekä sen hallussa olevain ylhäisimpäin virkain että suuren
rikkautensa kautta, on se tietänyt säilyttää itselleen sitä etusijaa,
jonka perustuslaki on siltä koettanut riistää, ja kun pääasiallisesti
sen jäsenten osaksi tulee myöskin se perinnötön aatelisuus, jonka
Keisari voipi myöntää, on se vastoin lain tarkoitusta johonkin määrin
säilynyt erityisenä säätynä yli muiden kansanluokkain.

Että myöskin eroitusta tehdään köyhän ja rikkaan välillä, on
luonnollista, vaan ei sitäkään seikkaa oteta likimainkaan niin suuressa
määrin huomioon kuin Euroopassa, eikä se myöskään ole perustuksena
säätyjakoon. Kummastuksekseni huomasin rautatienasemilla ja
ravintoloissa saman ruokapöydän ääressä asemanpäällikön ja alimman
luokan konduktöörin, kauppamiehen ja hänen renkinsä, matkustajan ja
hänen kyytimiehensä.

Ratsastettuamme 3 1/2 leguaa (noin 22 virstaa) jokseenkin mäkisen
maiseman läpi, jossa molemmin puolin tietä enimmäkseen oli nuorta
metsää, vaan paljon myöskin aukeita ahoja eli huhtaviljelyksellä
raaskattua maata sekä maissipeltoja ynnä maatalojen ympärillä
puutarhoja, joita kauniskukkaiset _Bougainvilleat_ ja isot
punasuojuksiset _Euphorbiaceit_ koristivat, tulimme kaupungin tapaiseen
kylään nimeltä _Ouro Branco_. Sen läheisyydessä on samanniminen sangen
korkea vuori-harjanne, jonka nurmiset ja kallioiset rinteet jyrkkään
kohoavat lakean maiseman yli.

Kylä on sangen laaja ja jokseenkin säännöllisesti rakennettu. Sen
yksikerroksiset, kivijalattomat savitalot ovat rakennetut riveihin
varsinkin pääkadun eli maantien varrelle, ja useimmat niistä ovat
valkoiseksi maalattuja. Kylässä on myöskin tori, jonka ääressä on
suurenlainen valkoinen kirkko, tavallista brasilialaista muotoa,
nelikulmainen ja fasaadipää tornilla koristettu.

Ensimäisen yön vietimme puoli leguaa kylästä olevassa fazendassa, joka
myöskin on ravintola sekä varustettu _rancho_-katoksella muulinajajia
varten.

Talossa on iso kaksikerroksinen maalaamaton asuinrakennus, jonka toinen
sivu jatkenee pitkäksi siiveksi. Sen yläkerroksen fasaadi on reunattu
balkongilla, joka johtaa kaikkiin fasaadi-huoneisiin. Talon vieressä
on korkealla aidalla ympäröity isonlainen puutarha, jossa kasvaa
banaani- ja oransi-puita ynnä monenlaatuisia kyökkikasveja.

Sittenkun minulta oli kysytty, makaisinko samassa huoneessa
saattomieheni kanssa, ja olin siihen vastannut kieltävästi, neuvottiin
minut talon paraimpaan huoneesen, jossa oli 3 huonoa vuodetta kukin eri
seinän ääressä, yksi pöytä ja pienoinen rahituoli, kaikki
maalaamattomia ja kömpelösti tehtyjä, ja samoin oli itse huonekin
kaikkea sievistystä vailla.

Talonväki oli lukuisa mulattiperhe, kiharatukkaisia lapsia, nuoria
miehiä ja täysikasvuisia tyttäriä, joista jälkimäiset ainoastaan
vilahdukselta tulivat näkyviin.

Tilattuani ehtoollista, lähdin siksi ajaksi kuin ruokaa valmistettiin
katsomaan luontoa ympärilläni. Kapeassa notkossa juokseva joki eroitti
talon Ouro Brancon vuoresta, jonkavuoksi en sinne saattanut päästä.
Rupesin sentähden kävelemään erästä metsänpolkua, vaan kasvullisuus oli
talon lähistössä yksitoikkoista, jonkavuoksi pian palasin takaisin.

Illalliseksi saimme Brasilian tavallisia ruokalajeja: lihalientä
kaaliksien kanssa sekä rasvaista ruskeaa paputuuninkia, riissipuuroa ja
maniok-jauhoa, joita kolmea lajia syödään leivän asemesta, paistia sekä
tuoreesta että kuivatusta lihasta, ja jälkiruuaksi marmelaadeja, tehdyt
myrttien heimoon kuuluvan goiaban (_Psidium pomiferum_) hedelmistä,
sekä päälle kahvia. Kaikki muut ruokalajit paitse soppa ja jälkiruuat
sekoitetaan yhteen samalle lautaselle ja sekoituksen päälle
ripustellaan maniok-jauhoa. Siten ne maistuvatkin paraiten. Sellainen
on Brasilialaisten ruokajärjestys yleisesti.

Syödessä pyysin olutta, ja tuotiinkin minulle puteli oikeaa Wienin
kaupungissa Europassa valmistettua olutta, jonka etiketti kyljessä
todisti sen väärentämättömyyttä. Isäntä vilkaisi minuun nopeasti ja
valmistautui avaamaan putelia, vaan minä keskeytin häntä, kysyen:

"Mitäs tämä puteli maksaa?"

"Puolitoista tuhatta reissiä (noin 3 m.)."

"Eikös ole muuta olutta?"

"Ei.

"Viekää pois sitten. En ole ennen nähnyt olutta, joka maksaa
puolitoista milreissiä.

Ylenkatseellisella silmäyksellä minuun vei hän sen pois, nähtävästi
tottumattomana sellaiseen tarkkuuteen.

Pienistä asioista kuvastuu ihmisten luonne usein selvimmin. Kun tapaa
ainoastaan Wienin olutta ravintolassa Brasilian sydänmaalla ja
paikalla, josta oluttehdas on ainoastaan kolmen peninkulman päässä
(Ouro Pretossa), niin kääntyy ajatus siihen huolettomaan ja
kerskailevaan tuhlaavaisuuteen, jota matkailijat yleisesti pitävät
Brasilialaisten luonteesen kuuluvana omituisuutena.

Kotimaisia oluttehtaita löytyy muutoin useissakin paikoin Brasiliassa,
vaan niissä valmistettu olut ei ole verrattavaa eurooppalaisiin olviin,
sillä ohra ja humalat ovat tuotavat Euroopasta, jonkavuoksi ne joko
pahettuvat matkalla tai -- niinkuin minulle on kerrottu -- käytetään
kotimaisia viljalajeja sekoituksena, joka huonontaa makua. Sangen
yleisesti tuodaan sentähden Brasiliaan eurooppalaista olutta, vaikk'ei
se ole soveliasta ulosvienti-tavaraa pitkille matkoille, varsinkaan
kuumiin maihin, sillä kylmässäkään ei se säily monta viikkoa. Sitä
myödään siellä sitten kalliimmasta hinnasta kuin viiniä.

Seuraavana aamuna oli aikomuksemme lähteä aikaiseen liikkeelle,
päästäksemme hyvissä ajoin Ouro Preton kaupunkiin, vaan saattomieheni
päästi aamusella toisen muulin karkaamaan ja sai sitä ajaa takaa
kotiapäin hyvän matkaa, toisen muulin seljässä ratsastaen. Vasta kello
7 aamulla (1 p. huhtikuuta) pääsimme liikkeelle.

Tie kulkee ensin pitkin Ouro Branco vuoren juurta, vaan nousee
sitte vuorelle, vähemmin jyrkkää metsäistä rinnettä myöten, silloin
tällöin suikerrellen myöskin saviliuskakivi, itacolumiitti- ja
kalkki-kallioiden välitse. Ylempänä vuorella tulimme aukeaan
metsättömään tasankoon, jossa on ainoastaan mataloita mäkiä.
Kasvullisuus on siellä kokonaan vaihtunut. Capadas-kasvisto eli
Brasilian alpiini-kasvullisuus, joka oikeastaan kuuluu ylempään campos
regiooniin, on siellä astunut metsäin ja nurmisen campoksen sijaan.
Muutaman jalan korkuiset puiset liljakasvit _Vellozia_ sukua tekevät
siellä maiseman kummallisen näköiseksi, kohottaen, laihan heinän ja
ruohokon yli, mustia palaneen näkösiä melkein haarattomia runkojaan,
joiden latvassa isot tumman-siniset kukat loistavat tiuhan
kapealehtisen lehtiruusukkeen keskellä. Velloziain Brasilialainen nimi
on _canella d'ema_ eli kamelikurjen jalka.

Vuoren harjalla pysähdyimme päivällistä syömään pieneen ravintolaan
nimeltä _Arto da Serra_, josta oli avara näköala sekä pitkin vuorta
että vuoren ympäristöön. Apinain räkytystä kuului sinne yhtämittaa,
joka osoitti että niitä löytyi runsaasti lähistön metsäisissä
notkoissa. Sekä metsästykseen että ekskursioonein tekemiseen olisi
paikka ollut varsin sovelias, vaan täytyi kumpaisestakin luopua,
välttääkseni ajankulua ja matkakapineitteni enentymistä liian
aikaiseen.

Arto da Serrasta eteenkinpäin kesti matkaa aukealla vaan vaihtelevalla
ylängöllä, kaltevien _Cladonia_-jäkälillä koristettujen kallioiden,
_Vellozia_-ketojen ja vesiperäisten heteniittyjen välitse, joilla
jälkimäisillä heikon heinäkasvullisuuden seassa vetivät huomiotani
puoleensa punakukkaiset _Droserat_ (kihokit), hieno-kortiset
ruskeatähkäiset _Xyridei_-liljat ja samoin Monokotyledoneihin
(yksisirkkaisiin) kuuluvat kummalliset _Eriocauleit_ valkoisilla
koppiloillaan isossa sarjassa suomuisen varren latvassa.

Ratsastettuamme ainoan fazendan ohitse, joka oli nähtävissä
vuoriharjanteen avaralla näköalalla, laskeutui tie alas hyvin mäkiselle
metsää kasvavalle maisemalle. Väliin kiipesimme ylös korkeita jyrkkiä
rinteitä myöten, väliin laskeuduimme alas syvään notkoon, ruvetaksemme
uudestaan vaivaloisesti kipuamaan notkon toista rinnettä myöten ylös.

Pysähdyimme tien syrjään antaaksemme sijaa muuleille, jotka kulkivat
ohitsemme työläästi hypähtäen ja hoiperrellen kiveltä kivelle raskas
taakka seljässä pitkää jyrkkää säännöttömiksi portaiksi kolhittua
kallioista mäkeä ylös.

Vallan asumattomalla seudulla, ahtaissa kallioiden ja jyrkkäin mäkien
välisissä metsäisissä notkoissa ratsastaen yksinäni, sillä olin jäänyt
jälkeen saattomiehestäni kun aina väliin astuin muulin seljästä
poimimaan kasveja tien vierestä, tulin ajatelleeksi että täällä olisi
kokonaan turvattomana rosvojen käsissä, jos niitä sattuisi siellä
oleskelemaan. Kun en sellaisista kuitenkaan ollut kuullut puhuttavan,
jätin pyssynikin koteloonsa, jossa sitä kannoin, vaan myöhemmin sain
tietää että niillä paikoin todellakin oli usein tavattu karanneita
orjia, jotka elättivät itseään matkustavaisten rosvoamisella.

Lähempänä Ouro Pretoa tulimme _Rio d'Ouro Preton_ laaksoon, jonka
jyrkkää rinnettä pitkin on kaivettu tie korkealle ylös virran uomasta.

Virran toisella puolella yhtä jyrkällä rinteellä kaivettiin paraikaa
tietä ja tunneleja Ouro Pretoon jatkettavaa rautatietä varten.

Äkkiarvaamatta avautui vuoren takaa eteemme Minas Geraes -maakunnan
pääkaupunki _Ouro Preto_. Laskeutuessamme sen mäkisille kaduille alas
joen luona olevalta korkealta rinteeltä osoitti kelloni 4 j.p.p. Olimme
silloin ratsastaneet noin 5 leguaa (melkein 31 virstaa) Ouro Brancosta.

Tämä "Tumman kullan kaupunki" on saanut nimensä sen johdosta että sen
ohitse juoksevan pienen samannimisen joen varsilla ennen löydettiin
runsaasti kultaa. Kultakaivokset löysi siellä vuonna 1699 eräs Antonio
Dias de Taubate, ja kaksitoista vuotta myöhemmin oli niiden luona jo
kaupunki, joka silloin kantoi nimeä _Villa Rica_.

Villa Rican ensimäinen historia on yhtäläinen kuin useiden muidenkin
Brasilian sisämaan kaupunkein, joita kultaa etsivät seikkailijat ovat
perustaneet.

Varsinkin Sao Paulo maakunnan asujamilla oli tapana muodostaa
_bandeiras_ nimisiä retkikuntia, jotka tunkeutuivat autioille tai
ainoastaan Indiaanein asumille salomaille kultaa etsimään. Monella
paikkakunnalla, jonne he saapuivat, kantoivat Indiaani-naisetkin
kultaisia koristuksia ja useissa paikoin löytyi maassa niin runsaasti
kultaa että bandeirat ilman suurta vaivaa kokosivat siitä äärettömiä
rikkauksia. Runsain oli kullansaanti kahdeksannentoista vuosisadan
alkupuolella. Senaikuisten kullan-huuhtomusten rikkautta todistaa se
seikka, että hallituksen vuotuinen viidennes siitä nousi yhdeksään ja
kahteentoistakin miljoonaan livriin.

Useat vuori-lajit, niinkuin ylemmät gneissi-kerrokset,
katinkulta-liuskakivet, grauvakat, ukonkivet, itakolumiitit ja
quartsiitit sekä runsas diluvium eli hieta, joka on syntynyt niiden
rapautumisesta troopillisen ilmanlaadun ja sateiden vaikutuksesta,
sisältävätkin Brasiliassa melkein kaikki kultaa. Enimmin sitä
kuitenkin saadaan huuhtomalla notkoissa ja virtain uomissa
olevasta _cascalho_-maasta, joka on ukon-kiven- ja saven-sekaista
alluviaali-hietaa ja vierto-soraa.

Vaan kullan-saanti on jo kaikkialla Brasiliassa vähentynyt ja tätä
nykyä nousee se koko maassa vuotuisasti ainoastaan puoleentoista
miljoonaan milreissiin (v. 1884-1885 1,387,500 milreissiin ja
v. 1885-1886 1,649,400 millreissiin).

Niin kauan kun seudulla löydettiin runsaammin kultaa, oli _Villa Rica_
eli "Rikas kaupunki" kukoistuksessa, ja sen väkiluku nousi paraimmalla
ajalla 20 tuhanteen saakka, vaan kulta on loppunut ja kaupungin arvo on
sen muassa vähentynyt, niin että asukasluku Ouro Pretossa tätä nykyä
nousee ainoastaan 10 tuhanteen, vaikka Ouro Preto on maakunnan
pääkaupunki ja siellä myöskin sijaitsee sotaväkeä.

Se on rakennettu jyrkille mäille ja sen huoneet ovat yksi- tai
kaksi-kerroksia, kiinni toisissaan sekä, niinkuin on tapana
Brasiliassa, valkoisia, punaisilla, sinisillä tai keltaisilla
ikkunapielillä ja verandoilla, ynnä tiilikattoisia.

Jos ottaa vaivakseen kiivetä ylös sen huonosti kivitettyjä katuja
myöten, jotka osaksi ovat muodostetut kivisiksi portaiksikin, saapi
nähdä kauniin näköalan, jossa noin peninkulman päässä myös eroittaa
Brasilian korkeimman vuorihuipun, noin 6,000 jalkaa (1750-1840 metr.)
korkean louhisen ja metsättömän _Itacolumin_.

Kaupungin korkeimmalla kukkulalla on torin ääressä useita virallisia
rakennuksia, niinkuin Palacio do governo (hallituspalatsi), Casa da
camara municipal (raatihuone), Assemblea provincial (säätyhuone),
y.m. Muutoin on kaupungissa vielä 12 kirkkoa, iso vankihuone,
kirjasto, lyseo, kasvitieteellinen tarha, jossa viljellään paljon
lääkintä-kasveja, teaatteri, useita kasarmeja ja thesouraria da fazenda
eli rahakamari.

Otin asuntoa hotel do Monteiro'ssa, joka oli kaupungin paras ravintola.
Vaikka sen huoneet ja huonekalut olivat vallan kurjassa tilassa, olivat
hinnat kuitenkin ensimäisen luokan ravintolan mukaan: yhdestä ateriasta
ja yösijasta kahdelle hengelle 6 tuhatta reissiä (noin 12 markkaa).
Ravintolossa tapasin ruoka-ajalla muutamia ylioppilaita ja nuoria
virkamiehiä, joista toiset olivat kaupungin asukkaita, toiset
matkustajia 12 virstan päässä olevasta _Mariannan_ kaupungista.

Seuraavana aamuna oli saattomiehelläni taas viivytyksiä. Hän kengitytti
ja syötätti ruskeaa muuliamme, ja lainasi eräältä tuttavaltaan uuden
muulin valkoisen muulimme sijaan, jonka jo entuudestaan lyöttynyt selkä
oli liiaksi pahettunut soveltuakseen ratsastukseen, vaikka vaihtaja
hyvin saattoi käyttää muuliamme muihin töihin.

Aamupäivällä 2 p. huhtikuuta jatkoimme matkaamme Ouro Pretosta
eteenpäin.

Kaupungin lähistö on metsätöntä mäki-maata, josta heinä oli karjalla
syötetty tarkkaan pois. Se ei kuulu kuitenkaan campos-regiooniin, vaan
ylempään metsä-alueesen, vaikka metsän-haaskauksella siellä metsä on
hävitetty pois, ja vähän kauempana kaupungista alkaakin uudestaan
metsää. Varsinaiset troopilliset hedelmät niinkuin kahvi, banaani ja
ananas eivät siellä enään hyvin valmistu, jotavastoin tempereeratun
ilmanalan hedelmäpuita esim. quittenbaumia (_Cydonia vulgaris_) sekä
persikka- ja omenapuita viljellään menestyksellä Ouro Preton
puutarhoissa. Muutoin ei siellä harjoiteta maanviljelystä
mainittavasti. Potaattien sanotaan siellä antavan kolme satoa vuodossa.

Tien vieressä on fazendoja ja tiuhan takaa, noin puolen leguan päässä
toisistaan, pieniä viinakapakoita, joihin saattomieheni poikkesi
useampiin.

Pysähdyimme yhteen sellaiseen levähtämään. Mökki oli rakennettu savesta
ja oksaristikoista, ja maalaamaton sekä ulkoa että sisästä. Sisusta oli
katon luota vajanaisilla väliseinillä jaettu useihin kapeihin
osastoihin, melkein pilttujen tapaan talleissa. Emäntänä oli siellä
puhdasverinen Neekerinainen, joka katoamattomalla hymyllä koki osoittaa
hyväntahtoisuuttaan. Lieneekö hän ollut alle kolmenkymmenen eli yli
viidenkymmenen ikäinen, sitä ei hänestä, enemmän kuin tavallisesti
muistakaan Neekerinaisista, ollut helppo sanoa. Niin pian kun
Neekerinaisen neidellisyyden hempeys on ohitse, säilyy hän suurimman
osan ikäänsä melkein muuttumattomana, paitse siinä tapauksessa että hän
myöhemmin alkaa lihota, jolloin ikäero tulee selvemmin näkyviin.

Kaiketi emännällämme lie mieskin ollut, koska huoneen nurkassa oli
miehenkin työkaluja.

Istahtuimme kukin pilttuunsa penkeille, jotka olivat väliseiniin
kiinnitetyt pöydän ääreen, odottaaksemme kunnes emäntämme kiehahtaisi
meille kupillisen kahvia.

Pian se olikin valmista. Juotuamme kupin ja vielä toisenkin, ja
saattomiehen maistettua vielä kaschassaansa, lähdimme uudestaan
matkalle.

Lähellä _Antonio Pereiran_ kylää tulimme seudulle, jossa löytyi niin
runsaasti rautamalmia, että maantietäkin oli sillä pitkät matkat
peitetty.

Maantien vieressä oli vuorissa muutamia pienempiä luolia, joita oli
kaivettu rautasuonten tutkimista varten.

Vuoret, joiden kallioperusta oli monessa paikoin näkyvissä, olivat
savi-liuskakiveä.

Tulimme sitte metsättömään ja lakeaan avaraan laaksoon, jossa on
Antonio Pereiran kylä. Koko laakso oli pahasti muokittua ja kaivettua
säännöttömiksi haudoiksi ja hietaroukkioiksi, joiden paljas, paikoin
musta, paikoin ruskea hiekka antoi koko seudulle surkean näön. Se oli
kullan huuhtojain työtä. Laakso oli vielä lyhyen ajan takaa kullasta
rikkainta seutua koko maakunnassa, vaan kullan-saanti on siitä nyt jo
melkein loppunut, jonkavuoksi Antonio Pereira tätä nykyä on köyhä kylä,
jossa taloista toinen puoli ovat autioina, ja kylän toinen komeasti
rakennettu kirkkokin seisoo katottomana rappeutumassa, ikäänkuin
muistomerkkinä niin monen pettyneistä toiveista.

Myöskin on tällä paikkakunnalla, niinkuin useissa muissakin osissa
Minas Geraes maakuntaa, löydetty diamantteja. Enimmin niitä kuitenkin
on Brasiliassa tavattu pitkin Serra do Espinhaco nimistä
vuoriharjannetta sekä varsinkin Diamantinassa ja Bagagem'issa Minas
Geraeksessa ynnä Bahian Chapadassa.

Niitä saadaan samasta cascalhosta kuin kultaakin ja paraastaan niitä
löytyy raudasta rikkaassa maassa sekä jokien pohjassa. Ne ovat
tavallisesti yksinäisinä kristalleina kiinni konglomeraateissa, jotka
ovat jotensakin samankalttaisia kuin Suomen järvissä löytyvät
malmi-palaiset.

Niiden kokoamista varten kuivataan salpauksilla tavallisesti
joen pohja, josta sitten poistetaan päällimäinen sora, kunnes
_cascalho virgem_ tulee esiin. Se on suurimmaksi osaksi pyöreä- tai
litteä-kivistä sileäksi kulunutta vierto-kivikkoa, ja sen seasta
saadaan sitten diamantit eroitetuiksi huuhtomalla. Isommat kivet
poistetaan käsillä huuhto-astiasta eli _bateia'sta_ ja hieta ja savi
huuhdotaan siitä vedellä. Sora, joka siten on jäänyt bateiaan
jäljelle, levitetään sen pohjaan ja käännetään auringon säteitä kohden,
jotka saavat diamantit loistamaan, niin että niitä voipi sormilla
poimia astiasta. Tässä luontoperäisessä tilassaan ovat diamantit
nimittäin himmeitä, niin että niitä muutoin ei helposti eroittaisi
ukonkivimurusista. Tarkemmin niitä tarkastaessa huomaa kuitenkin, että
niiden pinnat, jotka säännöllisillä särmillä yhtyvät toisiinsa, ovat
vähän kuperia, jotavastoin ne ukonkivi-kristalleissa ovat tasaisia.

Kun diamantin-huuhtojat jonkun ajan jälkeen uudestaan huuhtovat ennen
jo puhdistamia casealho-roukkioitaan, löytävät he niissä usein
uudestaan diamantteja, jonkavuoksi he uskovat sellaisia vieläkin
muodostuvan maassa. Koska diamantit ovat ainoastaan kiteytynyttä
hiiltä, niin on arveltu että _canella d'ema_ (Vellozia) nimiset kasvit
voisivat mädätessään niitä synnyttää, sillä ne kasvavat diamantteja
sisältävällä maalla. Sitä vastustaa kuitenkin se seikka, että eräitä
lajeja kivennäisiä aina tavataan diamanttein muassa, niin että niiden
löytyminen maassa on varmana todistuksena siitä että siinä myös on
diamantteja. Varmimpina merkkeinä diamanttein löytymisestä pidetään
_ferragem_-kiviä, jotka bateiassa loistavat melkein kuin diamantit ja
ovat harmaata titanianataasia. Samaten myöskin punaiset, keltaiset ja
mustat jaspis-kivet ovat diamantti-maan tunnusmerkkejä.

Myöhempinä aikoina on myöskin löydetty diamantteja itakolumiitissa,
jota senvuoksi pidetään sinä vuori-lajina, josta diamantit ovat
murenneet hietaan.

Samoinkuin kullan, on diamantteinkin löytö vuosi vuodelta vähentynyt,
niin että niiden eksportti nousi vuonna 1884-1885 ainoastaan 644
tuhanteen ja vuonna 1885-1886 340 tuhanteen milreissiin, jotavastoin se
parikymmentä vuotta takaperin vielä vaihteli vuotuisesti 3 tai 5
miljoonan milreissin vaiheilla.

_Antonio Pereirassa_ syötyämme aamiaista ja _Penta Rodriges_ nimisessä
kylässä vähän aikaa levähdettyämme, saavuimme kello 5:en aikaan sangen
isoon ja hyvin rakennettuun kylään nimeltä _Inficionado_, joka on 5
leguaa (31 virstaa) Ouro Pretosta. Jo vähän sitä ennen oli _Serra da
Caracan_ vuoristo tullut siintävänä korkeana varjona näkyviin.

Kylän vastakkaisissa päissä olevasta kahdesta ravintolasta valitsimme
yö-asunnoksemme lähimmän, sillä lähelle Inficionadoa saapuessamme oli
ilma tullut sateiseksi.

Inficionado on Portugalin kirjallisuuden-historiassa mainittu paikka,
sillä sieltä oli syntyisin runoilija _P. José de Santa Rita Durao,
Caramuru_ nimisen runoelman kirjoittaja.

Kello 6:en aikaan aamulla lähdimme ratsastamaan eteenpäin.

Tie kulkee sen avaran, tällä paikalla matalamäkisen tasangon reunalla,
jossa _Rio Doce_ useine lisäjokineen saapi alkunsa, ja jota etelässä
rajoittaa _Serra da Mantiqueira_ ja lännessä _Serra do Frio (Serra do
Epinhaco_) nimiset vuoriharjanteet.

_Serra da Caraca_, joka parin leguan päässä vasemmalla tiestämme kohoaa
äkkijyrkkään 4 tuhatta jalkaa tasangon yli, on myöskin ainoastaan lyhyt
haarake Serra do Frioa.

Koko tämä ala Serra do Friosta ja Serra da Caracasta aina merenrantaan
saakka kuuluu metsä-regiooniin. Sitä vastoin Serra da Caracan ylemmillä
osilla ja siitä sekä Serra do Friosta, länteenpäin on aukeaa
campos-maata.

Tällä tienoolla ulottuu siis metsä-alue noin 300-350 virstaa meren
rannasta sisämaata kohden, vaan Rio de Janeiroa vähän lännemmässä on
sen raja ainoastaan 80-70 virstaa merestä, ja Etelä-Brasiliassa, jossa
_Serra do Mar_ sen rajoittaa, on se vieläkin kapeampi. Samoin lähenee
campos-alue myöskin pohjaisessa meren rantaa, kunnes se _Sao Francisco_
virran suun luona (10° e. l.) _Pernambucon_ maakunnassa tapaa meren ja
siitä pohjaiseen (3° e. l.) ulottuu meren rantaan saakka. Kuitenkin
tavataan tämän metsäregiooninkin piirin sisäpuolella ikäänkuin saarina
yksityisiä campos-aloja, nimittäin korkeampain vuorten harjanteilla,
esim. jo Rio de Janeiron lähistössä. Samaten myöskin campos-alueella
kasvavat usein laaksot ja notkot tiuhaa metsää.

Syynä tähän erillaisuuteen metsä- ja campos-alueiden kasvullisuudessa
on sateiden eriaikaisuus näillä kahdella alalla. Metsäregioonissa sataa
kaikkina vuodenaikoina, vaikka tosin kesällä (lokakuusta maaliskuuhun)
kokolailla runsaammin. Vaan campos-regioonissa sataa ainoastaan
lämpöisellä vuodenajalla eli kesällä, jotavastoin talvi eli viileämpi
vuodenaika on kokonaan sateeton. Siellä ei siis saata kasvaa metsiä,
sillä ne eivät voisi kestää puolenvuotista kuivuutta paahtavassa
päivänpaisteessa talvella, joka campos-alueellakin on yleensä vielä
yhtä lämmin kuin kesä Suomessa. Vaan mataloilla virtain rannoilla,
joita ei talven sateettomuuskaan saa pahasti kuivumaan, tavataan vielä
campos-alueellakin metsiä, sillä siellä saavat metsät virrasta
kosteutta kuivallakin vuodenajalla.

Syy taas siihen, ett'ei campos-alalla sada yhtälailla kuin metsää
kasvavalla rannikko-vyöhykkeellä, on pääasiallisesti Brasilian
maanpinnan rakennossa. Sateita rannikolla tuovat myöskin talveksi
kosteat passaadi-tuulet, jotka puhaltavat Atlantin merestä nousevaa
kosteutta mantereelle. Vaan rannikkoa pitkin kulkevat korkeat
vuoriharjanteet, Serra do Mar'ista Serra do Frioon saakka, kääntävät
passaadi-tuulet ylöspäin kylmempiin ilma-kerroksiin, joissa niiden
kosteus jäähdytyksestä tiuhenee sateeksi. Sillä tavoin kadottavat
passaadi-tuulet ranta-vuoriston vaikutuksesta jo metsä-alueella
vesi-kaasut, joita ne ovat imeneet itseensä puhaltaessaan Atlantin yli,
ja sisä-osilla maata on senvuoksi ainoastaan kuuman vuodenajan
aikaansaamia sateita.

Pernambucosta pohjaiseen ei enään löydy jyrkkää rantavuoristoa, joka
tiuhentaisi passaadi-tuulten kosteutta sateeksi, vaan sensijaan
puhaltaa talvella niitä vastaan kylmä viima sisämaasta, joka saapi ne
satamaan rannikolla. Kesäaikana vaikuttaa kuumentunut sisämaa
päinvastoin että passaadituulet puhaltavat rannikon ylitse
muodostamatta sadetta ennenkuin sisemmällä mantereella ja samalla
estävät rannikolla syntymästä kylmiin yläilmoihin kohonevia tuulia,
jotka aikaansaisivat sateita. Pernambucon rannikolla on senvuoksi kesä
kuiva vuodenaika, jotavastoin talvikuukaudet (kesä-, heinä- ja elokuu)
ovat siellä sateisimmat.

Kesän kuivuus vaikuttaa siis Pernambucon seudulla, ett'ei myöskään
siellä saata kasvaa metsää, vaikka kuiva aika siellä ja sisemmällä
campos-alueella ilmaantuu päinvastaisessa järjestyksessä, edellisellä
seudulla kesällä eli lämpöisellä vuodenajalla ja jälkimäisellä seudulla
talvella eli viileämmällä ajalla.

Brasiliassa ovat siis samat vuodenajat eri seuduilla niin erillaisia,
ett'ei koskaan löydy aikaa, jolloin hedelmäpuut eivät olisi edes
jossakin osassa Brasiliaa kypsällä hedelmällä.

Ratsastettuamme _Agua Quente_ ("Kuuma vesi") nimisen kylän läpi, jolla
on nimensä siitä että sen läheisyydessä ennen löytyi kuumia lähteitä,
vaikka ne kullan kaivamusten kautta ovat hävitetyt, tulimme jälleen
campos-alueelle.

Kolme leguaa (18,5 virstaa) matkustettuamme Inficionadosta, tulimme
kaupunginkalttaiseen isoon kylään nimeltä _Catas Altas de Matto
Dentro_. Huoneet olivat siellä molemmin puolin katua yhdessä jonossa,
kiinni toisissaan, vaan pieniä ja yksikerroksisia, ja useat autioita.
Niiden ikkunat olivat enimmäkseen ilman lasia, kahdenpuolisilla
luukuilla tai alaslaskettavilla puisilla liiste-sermeillä suljettavia.

Poikkesimme taloon, jolla oi ollut vendaa eikä ranchoa, ja joka
muutoinkaan ei ollut varsinainen ravintola, vaikka matkustavaisten
siellä sallittiin levähtää ja tehdä tilauksiaan. Sillaikaa kuin
saattomieheni meni ruokkimaan muuleja, astuin taloon, jonka
vierashuoneet olivat auki, vaikkei ketään ollut talossa kotona.
Hetkisen odotettuani, tuli etehiseen nuori neitonen, joka, avonaisen
oven kautta nähtyään minut huoneessa, astui luokseni ja antoi minulle
kättä, vaan kohta senjälkeen, huomatessaan äitinsä tulevan ulkoa
etehiseen, hämmästyen ja punastuen riensi ulos, ennenkuin olimme
ehtineet virkkaa muuta kuin "boas dias" (hyvä päivä).

Hän oli ainoa kaunis nainen, jonka vielä olin sisämaassa nähnyt. Hänen
kasvonsa olivat virheettömän säännölliset, poskensa punaiset ja ihonsa
valkea, niinkuin naisilla pohjaisissa maissa.

Vähän myöhemmin huomasin hänen pari kertaa pilkistävän oven raosta,
vaan sisään ei hän enään koko ajalla, kuin olin talossa, rohjennut
tulla. Naiset ovat nimittäin Brasiliassa ja varsinkin sisämaassa ihan
tottumattomat miesväen seuraan. Mustasukkaisella arkuudella säilytetään
niitä, sekä naineita että naimattomia, perheesen kuulumattoman miesväen
seurasta. Jos kuinkakin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti isäntä
vastaanottaa vierastansa, ei hän kuitenkaan salli naisväkensä tulla
näkyviin edes tervehtimään tai syömään samassa huoneessa. Ainoastaan
vanhempi naisväki liikkuu vapaasti talossa.

Vähän matkaa Matto Dentrosta etempänä poikkesimme maantieltä pienelle
polulle, joka on oikotie Caracan vuoristoon ja lyhentää matkan
luostariin kolmeksi leguaksi. Aukealta harjulta laskeuduimme notkoon,
jossa kaalasimme muutamia syliä leveän ja toista kyynärää syvän joen
yli. Sieltä kulkee polku pienen mökin ohitse ja johtaa metsäisessä
notkossa toisen samanlaisen joen ylitse. Monessa mutkassa kierrettyään
pitkin pensahikkoisten mäkien rinteitä, kääntyy polku sitten avaraan
laaksoon, joka johtaa Caracan vuoristoon.

Caracan vuoriston rinteellä laakson suussa on talonpoikamaisen Mulatin
hallussa oleva miellyttävä maatalo nimeltä _Lachac'ra_. Sen vieressä on
iso ja uhkeasti rehoittava puutarha, jossa kasvaa palmupuita,
banaaneja, kahvipensaita, viiniköynnöksiä, oranseja, sitrooneja ja
persikoita sekä goiabeirapuita (_Psidium pomiferum_), joiden viimeksi
mainittujen paraillaan kypsiä hedelmiä (_goiabas_) saattomieheni poimi
taskunsa täyteen ohiratsastaessaan. Hän katsoi oikeudekseen niitä
noukkia, sillä ne kasvoivat myöskin ulkopuolella puutarhaa, ja useat
melkein samanlaiset lajit _Psidium_ sukua ovat Brasiliassa
metsähedelmiä. Niiden hedelmät ovat Suomen omenain kokoisia, ulkoa
keltaisia, punaisella rakeisella ytimellä, sekä isosiemenisiä. Niiden
maku on sangen miellyttävä ja muistuttaa tuoreesta viikunasta, vaan on
samalla sekä imelä että hapan.

Lachac'rasta on erittäin kaunis näköala avaran aaltoilevasti
epätasaisen lakeuden yli, jonka takana eroittaa himmeästi kaksi
siintävää vuorenhuippua taivaan reunalla.

Tehden noin 6 leguan mutkan on tie kiertänyt pohjaiseen Caracasta,
johtaakseen vuoriston sisään tunkevaan avaraan laaksoon, jonka
pohjukassa on Caracan luostari. Lachac'rasta jatkenee sinne johtava
polku ratastienä, joka nousee vuoriston rinnettä myöten ylöspäin, niin
että melkein yhtämittaista ylämäkeä kestää liki peninkulman matkan
luostarin lähelle saakka.

Muutaman virstan päässä Lachac'rasta on tien vieressä korkea koski,
jossa vesi syöksee jyrkkää kalliota myöten alas. Muuten ei ole paljon
vaihtelusta siinä melkein keskeytymättömässä metsässä, jonka läpi tie
kulkee, ja joka sulkee näköalan. Kärsimättömyydellä odotan metsän
loppumista, kun äkkiarvaamatta kallion takaa pistää esiin kirkon
valkoinen torni, ja kohta sen jälkeen saavumme luostarin ison poriin
eteen.

Neljän päivän ratsastuksen jälkeen ja matkustettuani Rio de
Janeirosta noin 55 Suomen peninkulmaa, tulin Caracan luostariin ja
pappi-seminaariin.




Seitsemäs luku.

Caracan luostarissa.


Tulo luostariin. -- Iso kirja. -- Seurani luostarissa. --
Luostarikoulu. -- Vuorimaan luonto. -- Brasilian viini. -- Indiaanein
viini. -- Kallisarvoisia puita. -- Karjanhoito. -- Verta imevät
lepakot. -- Paimenet. -- Metsä-marjat ja metsä-hedelmät.

Caracaan vievä tie johtaa palmupuilla reunatun terrassin eteen, joka
päättyy korkeana kivi-seinänä. Siinä olevan ison portin läpi pääsee
sievästi hakattuja kivisiä portaita myöten nousemaan kukka-lavoilla
koristetulle terrassille.

Vastapäätä porttia, kukka-pengerten toisella puolen, ovat leveät
kiviset portaat, jotka vievät luostarin kirkkoon.

Gööthiläiseen stiiliin taidokkaasti rakennetun kirkon fasaadia
kaunistaa kapea-huippuinen kello-torni, joka on kirkon kapeammassa
päässä ja sen fasaadi-oven kohdalla. Molemmilla sivuilla johtavat
kirkon kiviset portaat kaksikerroksisiin pitkiin luostari-rakennuksiin,
jotka ovat yhdessä jonossa kirkon kanssa ja taaksepäin jatkenevat
siipi-rakennuksiksi sekä muodostavat umpinaisen neliskulmaisen
huone-jakson kirkon taakse.

Luostarin portin luona tuli minua vastaanottamaan eräs munkki,
pappiseminaarin opettaja _Gollaro_, jolle franskan kielellä esittelin
itseni ja selitin asiani. Hän saattoi minut kirkon vasemmalla puolen
olevaan rakennukseen, jossa munkit asuvat, ja jäi kanssani odottamaan
superioorin eli johtajan palajamista kirkosta, jossa parastaikaa
pidettiin rukousta.

Hän kertoi olevansa Kreikkalainen Konstantinopolista ja ennen
kuuluneensa Venäjän uskoon, vaan kääntyneensä roomalaiskatooliseen,
koska se muka oli vanhempi ja senvuoksi oikeampi. Hän oli yhtä
avomielinen itsensä suhteen kuin vapaa, liiankin vapaa, kysymyksissään
minun asioistani, jonkavuoksi muutamissa minuuteissa olimme jo kuin
vanhat tuttavat.

Vähän myöhemmin esitti hän minut luostarin superioorille ja seminaarin
johtajalle _Clavelin'ille_, joka oli harmaahiuksinen vanhus,
syntyperältään Franskalainen. Franskalaisella kohteliaisuudella sanoi
hän luostarissa olevan tapana tarjota vieraanvaraisuutta tiedemiehille,
joita tutkimukset johtivat Caracan vuoristoon, ja puolestaan
tarjoavansa minulle asuntoa, vaikka pitemmäksikin aikaa. Collaron
huomautettua, että kuuluin protestantiseen uskoon, vastasi hän sen
seikan ei muuttavan asiaa. Kaiken aikaakin, kuin asuin luostarissa,
osoitti hän minulle erinomaista ystävällisyyttä ja piti tarkkaan huolta
siitä, ettei minulta mitään puuttuisi niistä mukavuuksista, joita
luostari saattoi tarjota. Yhtä etevänä järkensä kuin sydämensä
lahjoilta, oli ukko Clavelin vapaa ennakkoluuloista, vaikka tarkka ja
valpas koulunjohtaja. Kaikissa, jotka olivat hänen kanssaan
tekemisissä, näkyi hän herättävän yhtä paljon mieltymystä kuin
kunnioitusta.

Pian järjestettiin ja osoitettiin minulle asunnoksi iso huone,
yksinkertainen niinkuin muutkin luostarin huoneet, vaan täydelleen
tarkoituksen-mukainen, varustettuna vuoteella, pöydällä, tuolilla
ja vielä kolmella tyhjällä sängyllä, joita käytin hyllyinä
kasvi-kokoelmiani varten. Lisäksi oli minun käytettäväni luostarin iso
kirjasto, jossa tapasin myös useita Brasilian kasvistoa koskevia
teoksia.

Tämä seikka oli sitä onnellisempi sattumus, kun ainoa täydellisempi
Brasilian kasvio, joka on olemassa, on niin kookas, että matkailijan ei
tee mieli ottaa sitä mukaansa, sillä siitä yksistään olisi täysi muulin
kuorina. Se on C.F.Ph. de Martiuksen alkama _Flora Brasiliensis_, josta
jo on tullut 95 nidosta isoa folioa, joiden hinta yhteensä nousee liki
neljään tuhanteen markkaan. Sen jatkamista on jo kauan aikaa
kustantanut Brasilian Keisari Dom Pedro II:nen, joka on myös maksanut
ison palkkion niille useille kymmenille Euroopan etevimmästä
kasvitutkijasta, jotka ovat kirjoittaneet kukin eri osansa teoksesta.

Brasiliassa on hallitus muutoinkin suurilla kulungeilla kokenut
edistää maan kasvullisuuden tutkimista, käsittäen kuinka suuri
kansallis-taloudellinen arvo sillä on maassa, jonka metsissä ja
kedoilla kasvaa ääretön luku hyötykasveja, kallisarvoisimpia puita,
arvokkaita hedelmiä, paraimpia väri- ja lääkintä-aineita sisältäviä
kasveja sekä kauniimpia koristuskasveja, joilla kaikilla on melkein
rajaton menekki maailman kauppaliikkeessä. Todistukseksi Brasilian
kasvilajien runsaudesta, mainittakoon, että sieltä tunnetaan noin
12,000 endeemillistä eli melkein ainoastaan Brasiliassa kasvavaa
ylhäisempää kasvilajia (fanerogaameja ja sananjalkoja), joten siis
siellä löytyvien ylhäisempien kasvilajien luku saattaa nousta 30
tuhanteen.

Luostarissa oli myöskin lukusali, johon tuli muutamia hengellisiä
aikakauskirjoja sekä "Gazeta de Noticias" niminen sanomalehti Rio de
Janeirosta. Siellä oli munkeilla tapana juoda päivällis-kahvinsa ja
pelata biljaardia, jonka eräs luostarin munkeista oli valmistanut.
Sielläkin oli minun lupa käydä mieleni mukaan.

Seurasta ei minulla siis tarvinnut olla puutetta luostarissa. Padre
(pappi) Collaro pistäytyi myös aina väliin luokseni juttelemaan
Euroopan asioista, Venäjän turkestanilaispolitiikistä ja suhteista
Englantiin, ynnä nihilisteistä, sosialisteista ja Bismarckista, joihin
kaikkiin asioihin koko maailman huomio oli kääntynyt. Vähitellen
tutustuin muidenkin munkkien kanssa, joista useat olivat Franskalaisia
ja kolme Saksalaisia.

Samaan aikaan kuin tulin luostariin, oleksi siellä myös eräs nuori
franskalainen hyönteiskerääjä nimeltä _E. Gounelle_. Varustettuna
Franskan tasavallan suositus-kirjeillä, joita hän oli saanut ehdolla,
että hän keräisi kokoelmia Franskan museoja varten, matkusteli hän
omilla varoillaan Brasiliassa, pitäen asuntoa pääasiallisesti
varakkaissa kartanoissa, joihin hän hankki itselleen suositus-kirjeitä.
Luostarissa asui hän jo kolmatta kuukautta ja oli siellä ollut jonkun
aikaa yhdessä hyönteiskerääjä Germain'in kanssa.

Tehtyämme muutamia vaelluksia yhdessä, tuli meistä pian hyvät ystävät,
vaikka meidän erillaiset toimet eivät kauan aikaa sallineet
jatkaaksemme vaelluksiamme yksissä seuroin.

Hän oli samoinkuin Germainkin kerännyt ison kokoelman hyönteisiä, noin
8,000 kappaletta, paraastaan kovakuoriaisia (Coleoptera), ja nyt kun
alkoi huhtikuusta syyskuuhun kestävä kuiva vuodenaika, jolloin
hyönteisiä löytyy vähemmin, käytti hän aikaansa paraastaan kolibrien
ampumiseen. Niitä hän ampui joka päivä niiden kolmen viikon kuluessa,
kuin me oleksimme Caracassa yhdessä, sillä seurauksella että ne viimein
tulivat niin aroiksi, että niitä oli hyvin vaikea saada, vaikka ne
alussa lentelivät vallan kasvojen eteen. Niitä tapasimme vuoristossa
kaikkiaan 7 lajia, jotka melkein kaikki olivat siellä sangen
tavallisia. Muutamat kolibri-perheet asuivat myös puutarhassa ja
luostarin terrasseilla, jonne ne olivat laittaneet pikkuisia
pumpulilla sisustettuja pesiään. Brasilian kielellä niitä nimitetään
"kukkain-suutelijoiksi" (_heija-flor_), sillä niillä on tapana
liehuella kukkain päällä ja lennossa pistää pitkän kapean nokkansa
kukkain kupuun noukkiakseen siitä pikku-hyönteisiä ja imeäkseen mettä.
Syystä ne olivat munkkein erityisiä lemmikkejä, ja Gounelle joutui
luostarissa viimein silminnähtävästi epäsuosioon niitä vainoamisestaan.

Paitse Gounellea ja minua oli luostarissa vielä kolme muutakin
luonnontieteilijää, nimittäin kolme luostarin munkkia, jotka myöskin
keräsivät hyönteisiä ja kasvejakin ja lähettivät kokoelmiaan Franskaan.
Kaksi niistä olivat kuitenkin enimmäkseen matkoilla maakunnissa
saarnaamassa ja ainoastaan kolmas eli abbé _Dorme_ oleksi yhtä mittaa
luostarissa. Hän sanoi koonneensa 14,000 hyönteistä, jotka hän oli
lahjoittanut etevälle franskalaiselle hyönteistutkijalle abbé
David'ille.

Paitse niitä munkkeja, jotka samoin kuin Dorme olivat opettajia
seminaarissa, oli luostarissa useita toisiakin, joilla oli muita
toimia, vaan kullakin eri spesialiteettinsä. Eräs Saksanmaalta
karkoitettu jesuiitti oli täydellinen nikkari, jonka verstassa
parastaikaa valmistettiin koristuksia kirkkoon Caracan monenlaatuisista
kauniista puulajeista. Yksi seminaarin opettajista oli monipuolinen
mekaanikeri ja valmisti luostarille kaikenlaatuisia tarvekaluja ja
koristuksia. Hän oli laittanut kirkontornissa olevat kolme hyvin käyvää
kelloa ja birjaardin lukuhuoneesen. Eräs munkki oli puutarhuri. Padre
_Cajo_ oli toimelias ja innokas taloudenhoitaja. Saksalainen pappi
_Esch_ oli apteekkari ja melkoinen lääkäri. Toinen, myöskin
toukokuun-lakien johdosta vuonna 1872 Saksanmaalta karkoitettu
hyväsydäminen jesuiitti, jonka kanssa tulin vallan hyväksi ystäväksi,
piti huolta pesu-vaatteista. Yksi pappi oli ylikyypparina ruokasalissa
ja toinen oli kokkina, joka valmisti ruuat koulun suurilukuiselle
oppilaskunnalle ja kenties viidellekymmenelle muulle hengelle, jotka
joko asuivat luostarissa tai olivat siellä vierailemassa ja
vieraanvaraisuutta nauttimassa.

Niinkuin jo on mainittu, on luostarissa papiksi aikovia varten arvokas
opisto, jossa oli 150 oppilasta, kaikki luonnollisesti internejä
(sisäoppilaita). Siinä luetaan paitse theologian eri osia, myös
latinan, franskan ja englannin kieliä, historiaa, maantiedettä,
laskentoa ja fysiikkia, harjoitetaan lisäksi laulua, soitantoa ja
voimistelua, puhumatta kirkollisista menoista, jotka pyhäpäivinä
kestävät, joidenkuiden tuntien väliajalla, suuren osan päivää, ja joita
muulloin pidetään aamulla, ehtoolla ja ateriain jälkeen. Tarkka
järjestys vallitsee näissä kaikissa tilaisuuksissa. Riveissä menevät
oppilaat ruokasaliin, jossa koko aterian ajan yksi oppilaista
saarnastuolissa lukee ääneen latinankielistä rukousta. Oppilaiden
vapaus on hyvin rajoitettu, ja ainoastaan opettajain seurassa näin
heidän liikkuvan ulkopuolella huoneustoaan, yksin puutarhoissakin. Joka
päivä näin heidän kuitenkin opettajain johdolla kulkevan metsiin ja
kedoille luostarin ympärystöllä, meluavia leikkejä harjoittamaan tai
etsimään virkistystä luonnon ihanassa helmassa.

Melkein joka haaralla ympäröitynä jylhillä gneissi-, graniitti- ja
itakolumiitti-kallioilla, on luostari ikäänkuin avarassa kraatterissa
eli patamassa, jonka pohjassa on laajoja ketoja ja rinteillä tiheitä
metsiä. Itse luostarin asema on aneroiidi-baromeetterini mukaan 1,400
metriä (4,760 jalkaa) merenpinnan yli, ja ympäröivät vuoret kohoavat
1,600-2,000 metriä (5,440-6,800 jalkaa) meren yli.

Caracan ilmanlaatu on myös varsin suloinen, ei koskaan liian kuuma,
vaan öisin talvella kuitenkin kylmä, niin että useasti vesikin jäätyy.
Sateinen vuoden-aika eli kesä, jolloin melkein joka päivä tavallisesti
kello 3 ja 4 vaiheilla j.p.p. sataa, kestää syyskuusta maaliskuun
loppuun, ja talvi tai kuiva vuodenaika alkupuolelta huhtikuuta
syyskuuhun. Ollessani luostarissa satoi 6 päivänä huhtikuuta viimeisen
kerran, ja ainoastaan 5 päivänä toukokuuta vihmaeli myös vähäisen. Yöt
olivat jo viileitä, vaan jäätymä-pykälään ei ilman lämpö vielä
alentunut, kuten kesäkuussa kuuluu tapahtuvan.

Tällä kuivalla talviajalla kadottavat useat puulajit lehtensä ja
kedoilla kuivaa heinä keltaiseksi, vaan useat kasvilajit, varsinkin
yhdyskukkaisten heimoa (_Synanthereae_), ovat silloin myös paraalla
kukalla. Monet pensaat ja puut kukkivat paljain lehdin loppupuolella
talvea. Verrattomasti suurin luku kasveista kukkii kuitenkin sadeajalla
(kesällä).

Vuorimaan lauhkea ilmanlaatu vaikuttaa myös, että etelä-eurooppalaiset
viljelykasvit menestyvät Caracassa erittäin hyvin. Luostarin
puutarhoissa kasvaa omena- ja sitroonipuita, puhumattakaan
oransi-puista, joita Rio de Janeironkin maakunnassa viljellään jokaisen
pienenkin mökin puutarhassa. Myöskin viiniköynnös menestyy vallan hyvin
Caracassa ja antaa kahdesti vuodessa sadon (ensimäisen helmikuussa),
vaan viimeisinä vuosina on sitä kuitenkin vaivannut eräs valkoinen laji
lehtitäitä. Joka päivälliseksi oli meillä Caracassa kasvaneista
rypäleistä valmistettua viiniä, joka laadultaan oli Franskan parempien
viinien vertaista. Muualla Minas Geraeksessa valmistetut viinit ovat
sitä vastoin erittäin huonoja ja happanemista säilymistä varten,
niinkuin minulle sanottiin, sekoitetut äitelän maun antavalla
cannasokuri-viinalla. Jos siis Brasilialaiset eivät muualla kuin
Caracassa osaa valmistaa viiniä, ei viiniköynnös suurimmassa osassa
heidän maataan myöskään menestykään, paitse johonkin määrin neljässä
eteläisimmässä maakunnassa ja lisäksi joillakuilla vuorilla, sillä se
on tempereeratun ilmanalan kasvi. Sitä tosin viljellään jo sangen
paljonkin eteläpuolella käännepiiriä olevissa maakunnissa Rio Grande do
Sul, Santa Catharina, Parana ja Sao Paulo, vaan tuskin on luultavaa,
että sillä sielläkään tulee koskaan olemaan sellaista menestystä, että
se saisi suurempaa kansallis-taloudellista arvoa, niinkuin esim.
Euroopassa, sillä Brasilian troopillinen luonto ja ilmanala, joka on
sen menestymiselle esteenä, ulottuu näihin eteläisiin maakuntiin
saakka.

Vähemmin hyvin kuin tempereeratun ilmanalan kasvit, menestyvät
Caracassa troopilliset hedelmäpuut. Kuitenkin tuottavat siellä banaanit
runsaan sadon, vaan muita tärkeämpiä tropiikin hedelmäpuita ei siellä
tätä nykyä juuri viljellä.

Pikemmin koristus- kuin hyöty-kasveina viljellään siellä mirim-palmua
ja jaboticabeiraa (_Eugenia cauliflora_ eli _Myrtus jaboticaba_).
Jälkimäinen on iso paksu puu koivunlehtien kokoisilla lehdillä ja
kuuluu myrtti-kasvien heimoon. Sen hedelmät, jaboticabat, ovat
jokseenkin hyvänmakuisia (imeliä), vaan ainoastaan kirsikan kokoisia
ja muutoin niiden muotoisia ja värisiäkin. Ne ovat kummallisia
kasvamis-tapansa puolesta, sillä ne istuvat varrettomina kiinni puun
paksussa rungossa aina tyveen saakka sekä oksain alemmissa
lehdettömissä osissa. Indiaanit kokoavat niitä myös viinin
valmistamista varten.

Caracan metsissä kasvaa useita lajeja sangen arvokkaita puita, joista
luostarille on monenlaista hyötyä. Pieniä metsikköjä muodostaen ja
muiden puiden seassa metsissä kasvaa seuduittain palmito-palmua
(_Euterpe edulis_), jonka rungon vihreä latva noin kyynärän tai
puolentoista pituudelta on keitettynä ruuaksi kelpaavaa ja käytetään
kaalintapaisten ruokain valmistukseen. Luostarin lähistössä kasvaa jo
ennen mainittua pinheiro-petäjää (_Araucaria Brasiliensis_), jonka
pähkinämäiset siemenet ovat syötäviä ja kerätään varsinkin sikojen
lihoittamista varten. Kallisarvoista ja kaunista puuta saadaan useista
Caracan puulajeista, joista mainittakoon: cedro vermelho (_Cedrela
Brasiliensis_, Meliaceae heimoa), jolla on punaista juomuista
aromaatillisesti hajuavaa puuta; jacarandat eli palissanderit (useita
_Jacaranda_ lajeja Bignoniace'ein heimoa sekä _Machaerium_ lajeja ynnä
_Dahlbergia nigra_ hernekasvien heimoa), joilla jo kauan on ollut
eurooppalainen maine, ja joiden puu on erittäin kovaa ja keltaisen
ruskeaa, melkein mahognyn kalttaista; vinhatico (lue: vinjaatiko) eli
amarello, eräs Mimoseae heimoon kuuluva laji (_Acacia maleolens_),
jolla on kaunista keltaista puuta; sobro eli sobragy (_Erythroxylon
areolatum_), jolla on sitkeää ja punaista erinomaisen kaunista puuta,
joka on oudon näköistä harvinaisen paksujen ydinsäteittensä vuoksi.

Näitä puita oli luostarissa koossa kirkon sisustamista varten.
Luostarin tuotteista ei nimittäin mitään lähetetä kaupaksi, vaan
tarkoittaa sen talous ainoastaan sen ja siellä löytyvän koulun
ylläpitoa, niin paljon kuin mahdollista, Caracan omilla tuotteilla.
Maanviljelystä ei siellä kuitenkaan harjoiteta, vaan pidetään
pääelinkeinona karjanhoitoa, joka on laajennettu sangen suuremmoiseksi
ja järjestetty järkevämmälle kannalle, kuin Brasilialaisten yleensä.
Caracassa valmistetaan nimittäin sekä juustoa että voita ja lypsetään
lehmät säännöllisesti, jotka toimet yleensä eivät kuulu Brasilialaisten
karjanhoitojärjestelmään.

Karjanhoitoa harjoitetaan nimittäin Brasiliassa yleensä siten, että
karja on kaiken vuotta metsissä ja kedoilla oman mielensä mukaan. Kun
karjalla on tapana joka yöksi tulla samaan paikkaan, jonka se on
leposijakseen valinnut, tavallisesti jonkun puron rannalle tai suon
laiteelle, niin ei sitä ole vaikea vähälläkään paimenluvulla hoitaa ja
pitää valvonnan alla. Vastasyntyneet vasikat kuljetetaan kotia ja
niiden emät seuraavat niitä sinne tavallisesti vapaaehtoisesti ja
tulevat sitten jonkun aikaa joka ilta sinne takaisin vasikoitaan
imettämään. Ainoastaan näitä vastakantaneita lehmiä lypsetään aamuin ja
illoin lyhemmän ajan kuluessa ja niiden maidosta valmistetaan Minas
Geraes maakunnassa vähän voita, vaan pääasiallisesti juustoa, melkein
samallaista kuin kotitekoinen juusto Hämeessä paistamattomana.

Voita valmistetaan Brasiliassa sangen vähän, ja enin voi, jota siellä
syödään, on Euroopasta, varsinkin Englannista ja Hollannista tuotua.
Vaikka sitä kuljetetaan konserveina ilmanpitävissä läkki-laatikoissa,
jotka sisältävät ainoastaan yksi tai kaksi kiloa, ja sen hinta on
vähintäin toista vertaa kalliimpi kuin Suomessa, on se kuitenkin
ruokapöydälle joutuessaan maultaan sellaista kuin tavallinen venäläinen
voi.

Ainoastaan vähäisestä osasta karjaa saadaan siis Brasiliassa maitoa ja
siitäkin sangen vähän, sillä huonolla hoidolla ovat raavaat tulleet
huonolypsyisiksi, niin että vastakantaneelta lehmältäkään, kun osa
maidosta jätetään vasikan imettäväksi, saatetaan lypsää vuorokaudessa
ainoastaan puoli kannua ja vähemminkin. Seuduttain on karja niin
hedelmätöntä, että lehmät kantavat ainoastaan joka toinen vuosi, ja
yleensäkin on sääntönä että ainoastaan kolmas osa lehmistä vuosittain
vasikoi. Paimenilla, jotka samoinkuin Schweitsissä asuvat pienissä
majoissa karjan luona, ei siis ole karjan lypsystä sen enemmän huolta,
kuin että he saavat maitoa omaksi ruuakseen. Heidän toimenaan on antaa
karjalle suolaa (joka kuitenkaan ei ole tarpeellista seuduilla,
joissa karja löytää salpietaria maasta) sekä tappaa vuosittain
kymmenes osa karjasta, nylkeä nahka ja kuivata liha. Pääasiallisesti
vuodissa ja kuivatussa lihassa (carne secca eli xarque) on siis
tulos karjanhoidosta. Edelliset ovat myös Brasilian tärkeämpiä
ulosvientitavaroita, ja vaihtelee niiden vuotuinen eksportti 5 ja 7,5
miljoonan milreissin vaiheilla.

Paljon haittaa on karjanhoidolle, varsinkin sisämaassa, vampyyreistä
eli verta imevistä yölepakoista, jotka yöllä laskeutuvat makaavain
raavaiden selkään, imeäkseen niistä verta. Haavoista, joita ne siten
repivät eläimiin, syntyy usein kuolettavia ajoksia senkautta että
hyönteiset panevat niihin muniaan. Verta imeviä lepakkoja löytyy
Brasiliassa suuri joukko lajeja, esim. sukua _Phyllostoma_ pari tusinaa
lajeja sekä muutamia _Glossophaga_ ja _Desmodus_ lajeja. Suurin on
varsinainen vampyyri (_Phyllostoma_ eli _Vampyrus Spectrum)_, jonka
ruumis on liki korttelin pituinen ja siipien päiden välys yli kyynärän.
Tavallisimmat ovat parvissa elävät _Thyroptera tricolor_ Spix ja
_Proboscidea (Emballonura) rivalis_ Spix. Ei ainoastaan sarvikarjaan ja
muuleihin vaan myöskin ihmiseen hänen maatessaan iskevät vampyyrit
kiinni.

Isommilla fazendoilla on tuhatmäärä nauta-eläimiä, joita tavallisesti
paimentaa yksi eli kaksi paimenta (vaqueiro). Kun orjiin tavallisesti
ei ole tarpeeksi luottamusta, että heille uskottaisi tämä toimi, niin
käytetään siihen palkollisia, jotka yhteensä saavat kolmannen osan
karjan tuotteista. Silloin kun ei ole kanto-aika, käyvät he ainoastaan
toisinaan katsomassa karjaa, -- ettei se ole taudissa tai eksynyt
vieraasen karjaan, joka tunnetaan raavaisiin kuumalla raudalla
poltetuista merkeistä. Kedoilla ratsastavat he tavallisesti muulin
seljässä ja ovat puetut omituiseen, erään kotimaisen hirven (_Cervus
rufus_ Cuv.) nahasta valmistettuun pukuun, joka metsissä ja
pensahikoissa varjelee heitä okaisista kasveista. Suuren osan vuotta,
varsinkin kuivalla vuodenajalla eli talvella, jolloin fazendain
lähistössä ei kasva karjalle tarpeeksi heinää, asuvat he salomailla ja
elättävät itseään lihalla, maidolla, marjoilla ja muilla hedelmillä,
joista eri lajit, kypsyen eri aikoina, seuraavat toisiaan pitkin
talvea.

Syötävistä hedelmistä, joita löytää metsissä, mainittakoon tässä
seuraavat lajit:

_Araticu't_ kasvavat useissa puissa, jotka kuuluvat sukuun _Anona_.

_Guabiroba_ on myrtti-kasvien heimoon kuuluvan _Abbevillea
Klotzschiana'n_ hedelmä.

_Aracaz_ ovat erikokoisia goiaban kalttaisia hedelmiä ja valmistuvat
useissa _Psidium_ lajeissa (_P. variabile_ Berg, _microcarpum_ Camb.,
_cuneatum_ Camb. y.m.).

_Murici't_ kasvavat useissa Malpighiace'eissä, esim. _Byrsonima
verbascifolia'ssa_, joka on paksurunkoinen pensas ja kasvattaa pieniä
hyvänmakuisia keltaisia marjoja.

_Humbu_-nimiset luumun tapaiset hedelmät, joita syödään maidon kanssa,
kasvavat imbuzeiro-nimisessä Terebinthace'issa (_Spondias_). Se on
merkillinen myöskin sen puolesta että sen juurista kasvaa maanpinnalle
nyrkin tai miehenpäänkin kokoisia mukuloita, joiden ontelosta
sisustasta janoava erämaan matkustaja löytää juoma-vettä.

_Mangaba_, joka on jokseenkin luumun muotoinen ja makuinen, on parin
sylen korkuisen kautsukki-puun (_Hancornia speciosa_, Apocyne'ein
heimoa) hedelmä.

_Burity-hedelmä_, kasvaa komeassa palmu-puussa (_Mauritia vinifera_),
jonka rungossa olevaa nestettä Indiaanit käyttävät boriti-viinin
valmistukseen. Myöskin useilla muilla palmu-lajeilla on syötäviä
hedelmiä, toisilla pähkinämäisiä, toisilla luumarjan-tapaisia.

_Pitomba't_ ovat happamia keltaisia luumun kalttaisia hedelmiä, jotka
kasvavat Sapindaceae heimoon kuuluvassa pensaassa _Sapindus
esculentus_.

_Bacopari't_ valmistuvat useissa Sapotaceae-heimoon kuuluvissa
lajeissa.

_Mutamba_ on viikunan-makuinen okainen hedelmä, joka kasvaa
Büttneriaceae heimoon kuuluvassa _Guazuma ulmifolia'ssa_.

_Cagaiteira_ on myrtti-heimoon kuuluvan _Stenocalyx dysentrica'n_
marja, samoinkuin _jaboticaba_ samaan heimoon kuuluvan _Eugenia
(Myrciaria) cauliflora'n_.

_Jamacarus_ ovat _Cactus_ kasvien marjoja.

_Maracuja't_ kasvavat köynneliäissä kauniskukkaisissa Passiflore'eissä
(esim. _Passiflora alata, P. vitifolia_, y.m.) ja ovat soikeita
nahkeita hedelmiä, jotka runsaasti sisältävät limaisia imelän-happamia
siemeniä.

Syötäviä hedelmiä on useilla Mimoseae heimoon kuuluvilla _Inga_
lajeilla ja samoin myöskin _jatobal_ nimisellä Caesalpinieae heimoon
kuuluvalla puulla (_Hymenaea courbaril_), joka kuitenkin enemmän on
tunnettu juurten alle keräytyvän arvokkaan hartsinsa vuoksi.

Lähempänä päiväntasaajaa tai metsäregioonissa tavataan metsissä vielä
useita muitakin arvokkaita hedelmä-puita, joista tässä mainittakoon
seuraavat:

_Sapucaia't_ eli isot myrtti-kasvit _Lecythis lanceolata_ Poir.,
_Amazonum_ Mart. ja _ollaria_ L. kasvattavat kummallisia pään-kokoisia
pähkinöitä, jotka aukeavat kannella ja siten syntyneen aukon kautta
ravistavat syötävät siemenensä maahan.

_Pacuri_-puut (_Symphonia cocoinea_ L., _Platonia insignis_ Mart.) ovat
erinomaisen isoja Guttiferae heimoon kuuluvia puita, joilla on isoja
imeliä ja aromaatillisia marjoja.

_Sorveira (Collophora eli Couma utilis)_ on Apocynei, joka kasvattaa
isoja luumumaisia hedelmiä.

_Cajueiro (Anacardium occidentale)_ on Therebinthaceae heimoon kuuluva
pieni puu, jolla on kahdenlaisia hedelmiä. Sen kukkaperät turpoavat
ison peeronin muotoisiksi hyvin meheviksi epähedelmiksi, joiden neste
on erinomaisen virvoittavaa ja terveellistä, vaan niiden yläpuolella
istuvat kastanjamaiset pähkinät ovat katkeranmakuisia ja ainoastaan
kärvennettyinä syötäviä. Toisella lajilla, _Anacardium humile_,
joka kasvaa campos-alueella, on pienemmät hedelmät ja tuskin kyynärää
korkea pensasvarsi, joka maan sisään jatkenee hyvin isoksi ja
paksu-runkoiseksi maanalaiseksi puuksi.

_Papaya (Carica papaya)_ kuuluu Papayaceae heimoon ja kasvattaa
korttelin pituisia meloonin kalttaisia hedelmiä, joita nimitetään
_mamno'ksi_ ja syödään lihan kanssa keittämättöminä tai keitettyinä.

_Ambauva do vinho (Pourouma cecropiaefolia)_ on Artocarpeae heimoon
kuuluva puu, jolla on viinirypäleen kalttaisia hyvänmakuisia
luumarjoja.

_Castanheiro (Bertholletia excelsa)_ on iso puu, joka kuuluu
myrtti-heimoon ja kasvattaa lapsen pään kokoisia raskaita pähkinöitä.
Kun ne ovat kypsiä, varisevat ne kolinalla alas puusta ja tunkevat
painonsa vuoksi monasti syvälle maahan. Ne ovat niin kovakuorisia, että
niiden halkaisemiseen tarvitaan luja kirveen isku. Pähkinän sisässä on
suuri joukko parin tuuman pituisia kolmisärmäisiä kovakuorisia
siemeniä, jotka Para-pähkinäin nimellä ovat Suomessakin hyvin
tunnettuja. Castanheiro muodostaa alemman Tocantinin ja Orinocon
välillä komeita metsikköjä, jonne Indiaanit syyskuussa joukoittain
matkustavat Para-pähkinöitä keräämään. Niitä lähetetään Brasiliasta
ulkomaille vuosittain noin 1 miljoonan 3 sadantuhannen milreissin
edestä.

_Uaraná_ (_Paullinia sorbilis_, Sapindaceae heimoa), jonka siemenet
sisältävät koffeiiniä, on Matto Grosso maakunnalle yhtä tärkeä pensas,
kuin kahvi-pensas Itä-Brasilialle, ja sen kärvennetyistä siemenistä
valmistetaan terveellistä chocolaadin kalttaista juomaa.

_Cacao_-puut, joiden siemenet ovat tärkeä ravinto-aine ja arvokas
kauppa-tavara, kasvavat metsissä ylemmän Amazonin luona. Niitä on
useita lajeja, ja vähintäin kuudesta eri lajista sukua _Theobroma_,
joka kuuluu heimoon Büttneriaceae, valmistetaan kaakkaota. Tärkein ja
enimmin viljelty niistä on _Th. cacao_ L., joka on puikea-lehtinen
pienikukkainen puu ja kasvattaa korttelin pituisia kellan punaisia
kurkkuja ja niiden sisään noin 40 isoa siementä.




Kahdeksas luku.

Vaelluksilla Caracan vuoristossa.


Kärmeet. -- Kärmeen myrkyn vaikutus. -- Retkiä vuorille. -- Apinat. --
Retki korkeimmalle huipulle. -- Jaguaari. -- Muut pedot. -- Tiheät
notkot. -- Alpiini-regiooni. -- Eksyksissä. -- Janossa 18 tuntia. --
Kulku pimeässä. -- Kuinka jouduin puunlatvaan. -- Kuilussa. -- Yötä
luolassa. -- Bromeliain vesi. -- Vuoteeni. -- Aamu. -- Veden löytö. --
Yön kaste. -- Hiiden-kirnut. -- Aarnio-metsä. -- Apinain seurassa. --
Tulo maantielle. -- Väsymys. -- Pappi Cajon lääke. -- Tulo luostariin.
-- Retken seuraukset.

Ensimäisinä päivinä, Caracaan tultuani, tein Gounellen seurassa
lyhempiä vaelluksia luostarin ympärystöllä. Hän neuvoi minulle polkuja,
jotka johtivat eri suunnille metsiin ja ympäröiville vuorille. Mukava
tie nousi matkan vuoren-rinnettä ylöspäin entisen hyljätyn kirkon
luokse. Siitä oli paljon helpoitusta vuorille kiivetessä. Kaksi polkua
veivät silloille, jotka johtivat laaksossa juoksevan syltä syvän joen
yli. Kolmas polku johti uimahuoneesen, joka oli rakennettu
vilpasvetiseen puroon tehdyn salpauksen luokse, -- mieluinen
levähdyspaikka kuumuudesta ja väsymyksestä hiestyneelle
metsänkulkijalle. Neljäs polku saattoi aholle, jossa kasvoi runsaasti
kahta okaista korkeaa _Solanum_ (potatti) lajia, joiden keltaiset isot
hyvänmakuiset marjat olivat paraillaan kypsinä (toinen oli _S.
aculeatissimum_). Niitä syödessä oli kuitenkin varominen, ettei
vahingossa pistänyt suuhunsa kolmannen melkein samannäköisen
_Solanum_-lajin hedelmiä, jotka sisälsivät kovaa myrkkyä.

Siten tutustuttuani paikkakuntaan, kulimme myöhemmin tavallisesti kukin
omia teitään sen mukaan kuin työllemme katsoimme edullisimmaksi.
Gounelle ammuskeli kolibreja ja ravisteli pensaista hyönteisiä
sadevarjoon, jonka saattoi asettaa pensaiden alle, käännettyään varren
syrjään siinä olevan saranan avulla.

Kerran sai hän, pensaita ravistellessaan, hyönteisen asemesta ison
kärmeen, josta hän selvisi lähtemällä kiireesti pakoon. Sellaisia
näimme kuitenkin ainoastaan hyvin harvoin, vaikka polkujen varsilla
useinkin kuulimme rapinaa pensaissa, arvattavasti kärmeiden
aikaansaamaa, vaan ne ovat Brasiliassa arkoja ja piiloittuvat
kuullessaan ihmisen lähestymistä. Luostarin kirkosta näin kerran
matelevan ulos pienen kärmeen, jonka eräs munkeista riensi tappamaan.
Toisen kerran, Padre Cajon kanssa kävellessäni, tapasimme navetan luona
lyhyen paksunlaisen kärmeen, jota myöskin sanottiin myrkylliseksi. Sitä
enemmän ei minulla ollut tekemistä kärmeiden kanssa koko matkallani.

Paljoa tavallisemmat, kuin myrkylliset kärmeet, ovat Brasiliassa
yleensä myrkyttömät. F. de Castelnaun tutkimusretkellä Etelä- ja
Länsi-Brasiliassa tavattiin 48 lajia kärmeitä, joista ainoastaan 11
lajia oli myrkyllisiä, ja paluumatkalla Amazonin luona 43 lajia, joista
9 myrkyllistä. Isoin kaikista on myrkytön sucuriu eli vesikärme (_Boa
scytale_ L., _B. aquatica_ Pr. Max., _Eunectes murinus_ Vagl.), jota
tavataan myöskin Minas Geraes maakunnassa. Se oleksii soissa ja jokien
varsilla sekä vedessäkin ja voipi sangen kauan sukeltaa veden sisässä.
Väriltään on se tumman harmaa mustilla pilkuilla. Se on reiden
paksuinen ja pituudeltaan saattaa se olla 20 vieläpä 30:kin kyynärää.
Jättiläiskärme eli, Tupikielisellä nimellä, giboya (_Boa constrictor_
L.), on paljon pienempi ja tuskin 5:ttä tai 6:tta kyynärää pitempi
sekä selvempi-täpläinen. Se asuu maankoloissa, kallionrotkoissa ja
puiden juurten alla kuivissa kuumissa erämaan metsissä ja syöpi
kaikenlaatuisia metsän eläimiä, hirviä, capybaroja ja hiiriäkin, vaan
kun sen puru ei ole myrkyllinen, on se samoinkuin edellinenkin
ihmisille sangen vaaraton, ja päähän tähdätyllä kepin-iskulla tai
pyssyn-laukauksella sen saattaa helposti tappaakin. Tarhakärmeiden
sukuun (_Coluber_) kuuluvat lajit ovat tavallisimmat Brasilian
kärmeistä ja myöskin vaarattomia. Niitä on useita lajeja, isompia ja
pienempiä, joista tavallinen caninana (_Coluber_ eli _Spilotes
pcecilostoma_ Pr. Max.) on neljänkin kyynärän pituinen.

Myrkyllisistä kärmeistä ovat _Crotalus_ ja _Bothrops_ sukuihin kuuluvat
lajit vaarallisimmat. Niiden puru on nopeasti kuolettavaa sekä
ihmiselle että isoimmille kotieläimillekin, vaan pikaisella avulla sekä
siinä tapauksessa että on tullut vähemmin myrkkyä haavaan saatetaan
niiden puremaa myöskin parantaa polttamalla haavaa tai suurentamalla
sitä myrkytetyn veren poisjuoksettamista varten sekä ruiskuttamalla
siihen ammoniakkia tai varsinkin permangaanihappoista kaliota. Kansa
tuntee myöskin ruohoja, joilla se parantaa kärmeen pureman. Sellaisista
kehutaan paraimmaksi herva d'urubu nimistä kasvia.

Kärmeen purema saapi aikaan seuraavia vaikutuksia: purrun jäsenen
pöhöttymisen, vihreää nestettä sisältäväin rakkojen muodostumisen,
pakotusta, verentunkoa purrulle paikalle, suonen nopeampaa tykytystä,
joka vähitellen hidastuu, verenvuotoa nenästä, suusta, silmistä ja
korvista, oksennusta, vähitellen tapahtuvaa heikkonemista ja kuoleman.

Kalkkalokärme, cobra cascavel (_Crotalus horridus_), joka elää
metsiköissä campos-alueella, on erinomaisen myrkyllinen, niin että sen
puru usein tappaa melkein silmänräpäyksessä tai aikaansaapi ennen
kuolemaa sokeuden. Onneksi tämä kärme on sangen laiska, eikä hyökkää
ihmisen päälle, jollei siihen kosketa tai sitä polje. Pituudeltaan on
se 3 tai 4 kyynärää ja sangen paksu. Vähän isompi vielä on surucucu
(_Bothrops surucucu_ Spix, _Lachesis mutus_ Daud.), joka elää
varjoisissa aarniometsissä ja eroaa edellisestä siinäkin että sillä ei
ole pyrstössä kalisevia renkaita niinkuin kalkkalokärmeellä. Sen
myrkkyhampaat ovat puolitoista tuumaa.

Tavallisin Brasilian myrkyllisistä kärmeistä on jararakka eli
jararacussu (_Trigonocephalus jararaca_ Schleg.), joka on paljoa
pienempi kuin edelliset, ja vähemmin myrkyllinen sekä väriltään
keltaisen musta.

Niinkuin muissakin maissa on Brasiliassakin tapana tappaa kaikki
kärmeet, joita kohtaa, sekä myrkylliset että myrkyttömät, paitse yhtä
myrkytöntä lajia, josta väitetään että se syöpi toisia kärmeitä vieläpä
kalkkalokärmeitä ja surucucujakin. Sitä nimitetään cobra fria'ksi
(_Coluber variabilis_ Pr. Max.).

Kun siis kärmeiden kanssa niin harvoin joutuu tekemisiin Brasiliassa,
tottuu siellä pian liikkumaan sekä heinikoissa että metsissä kokonaan
huolettomana niiden suhteen. Brasilian salomailla matkaillessa eivät
suurimmat vaikeudet ja rasitukset tulekaan isoista ja peloittavista
eläimistä, joiden kanssa olisi ryhtyminen taisteluun, vaan päinvastoin
vähäpätöisistä pienistä hyönteisistä ja rauhallisesta kasvikunnasta.

Miten vaivaloista ja ankaraakin taistelua kuitenkin näitä jälkimäisiä
vastaan yhäti on Brasilian metsissä käyminen, tulee näkymään myöskin
päiväkirjani otteista, joita tässä julkaisen, tutustuttaakseni lukijaa
Caracan vuoriston luontoon.

Huhtikuun 5 päivänä tein ekskursioonin eräälle Caracan pienemmistä
vuorista. Sen huippu oli noin 1,500 metrin (5,100 jalan) korkeudelta
metsätöntä, vaan kasvoi sylenkorkuista tiuhaa varvukkoa, jonka
punakukkaiset pikku- tai hienolehtiset _Melastomeit_ muodostivat.

Palatessa iltasella en löytänyt polkua, joka johtaa vuoren juurella
olevan notkon poikki, jonkavuoksi minun täytyi, kun pimeä jo oli
tulossa, koettaa tunkea metsän läpi. Useita turhia yrityksiä tehtyäni
ryhdyin raivaamaan tietä notkon poikki.

Tiuha karhea heinikko, lujat bamburuovot, sitkeät köynnöskasvit, jotka
yhdistivät pensaat ja puut toisiinsa, muodostivat lujan salpauksen
eteeni. Jokaiselle askeleelle, jonka pääsin eteenpäin oli täytynyt
raivata tie repimällä terävälaitaisia lehtiä, piikkisiä pensaiden oksia
ja okaisia köynnöskasveja ja polkemalla niitä maahan.

Notkossa juokseva puro, kokonaan kätketty heinäin ja ruohojen lehdillä,
muodosti salahaudan, jonka yli pääsin ainoastaan suurella vaivalla.

Vaatteet märkinä hiestä, kädet ja kasvot verissä tulin viimein
harvempaan metsään, jossa löysin luostariin johtavan polun.

Huhtikuun 6 päivänä tein retken toiselle vuorelle, seuraten tietä, joka
johti Caracan laakson poikki. Kuljin vuoroin metsäin ja ketojen,
pensaita ja harvempia puita kasvavain capoeirain sekä suoperäisten
niittyjen läpi, joilla _Eriocaulon-, Lycopodium-, Utricularia- ja
Xyris_-lajit ynnä muut laihat ruohot ja heinät vajanaisesti peittivät
mutaista maata.

Koska huomasin ukonilman olevan tulossa ja kokoelmia jo oli karttunut
niin paljon, kuin saatoin muassani kuljettaa, käännyin takaisin jo
ennen kuin olin saapunut sille vuorenhuipulle, jonne olin aikonut.

Ennen kotia tuloani saavutti minut kuitenkin sade, ja vaikka minulla
oli sadevarjo muassani, ei siitä ollut paljo apua, sillä märät pensaat,
joiden välitse minun täytyi tunkeutua tielle päästäkseni, kastoivat
pian pukuni läpimäräksi.

Lyhentääkseni tietä, kaalasin senvuoksi kahden joen poikki, riisumatta
vaatteitani, jotka kokonaan märkinä eivät enään voineet pahemmiksi
kastua.

Saapuessani toisen joen rannalle, näin siellä vallan lähellä minua
mustanruskean apinan, pienenpuoleisen metsäkoiran kokoisen. Se katseli
ensin vähän aikaa vilkkaasti minuun ja läksi sitten nelin jaloin
laukkaamaan, jäniksen tapaan hyppäämällä, ja vilkkui juostessaan
yhtämittaa taaksensa minuun. Olisi ollut hyvä tilaisuus sitä ampua,
vaan ei sattunut sillä kertaa olemaan pyssy muassa.

Vaikka apinat ovat hyvin tavallisia Brasilian metsissä ja niiden
kiljuntaa kuulee melkein joka päivä, saapi niitä kuitenkin harvemmin
nähdä, sillä ne ovat sangen arkoja ja kätkeytyvät taitavasti tiheihin
lehviin. Joskus hiljaa metsässä istuessani sattui apinoita juoksemaan
ohitseni ajellen toisiaan, vaan niin pian kun tein pienimmänkin
liikkeen, olivat ne kadonneet. Näin niitä myöskin sekä näädän että
oravankin kokoisia lajeja.

Macacoja, niinkuin apinoita Brasiliassa nimitetään Tupikielen mukaan,
löytyy siellä puolisataa lajia, enimmin pohjaispuolella Amazoni-virtaa,
ja ainoastaan kymmenkunta lajia eteläisimmässä osissa Brasiliaa. Ne
ovat kaikki hännällisiä ja ylipäänsä pienempiä, kuin Vanhan Maailman
apinat. Tavallisimpia ovat kierreapinat (_Cebus_), varsinkin tavallinen
macaco (_Cebus fatuellus_ Wagn.), sekä silkkiapinat (_Hapale_)
Suurimpia on miriki (_Ateles_ eli _Eriodes hypoxanthus_ Pr. Max.), joka
on kolme jalkaa korkea, ja coata (_Ateles Paniscus_ Geoffr.), joka on
vielä isompi, ja jonka kanssa, Indiaanein kertomusten mukaan, heidän
naisensa olisivat synnyttäneet metsissä elävän hännällisen ihmisrodun
_Uginas_ eli _Couta-Tapuiias_. Indiaanit pitävät myös yleisesti kesyinä
useimpia apina-lajeja, ja Indiaanein aldeoissa eli majoissa sanotaan
senvuoksi tavattavankin yhtäpaljon hännällisiä kuin hännättömiä
asujamia.

Lauantaina 11 päivänä huhtikuuta tein retken yhdelle Caracan
korkeimmista vuorenhuipuista.

Erittäin vaikeaksi ja vaivaloiseksi sanottiin sekä nousemista tälle
vuorelle että varsinkin kiipeämistä sieltä alas. Caracan munkkein
kerrottiin sinne useita kertoja eksyneen, ja yksi heistä oli palannut
luostariin kuljeksittuaan kolme vuorokautta eksyksissä. Häntä oli
luonnollisesti kovasti etsitty ja hän oli myös kuullut hakijain huutoa,
vaan oli silloin jo niin heikko, ett'ei saanut ääntä suustaan. Eräs
geoloogi Ouro Pretosta oli myöskin sinne eksynyt seuralaistensa kanssa
ja astunut alas Lachac'ran fazendaan, joka on noin kymmenkunta virstaa
luostarista.

Tohtori Glaziou, valtion puistojen johtaja, jonka kanssa olin
tutustunut Rio de Janeirossa, oli kolmen munkin kanssa jäänyt vuorelle
yöksi ja kaiken yötä saanut pitää silmällä heitä väjyvää jaguaaria.
Sellaisia sanottiin myös aina oleksivan vuorella.

Osoittaakseni lukijalle minkälaatuisten petojen kanssa Brasiliassa
voipi joutua tekemiseen, liitän tähän niistä selityksen.

Onca eli jaguaari (_Felis onza_) on yli koko Brasilian levennyt jokseen
tavallinen eläin, ja tavataan useina toisintoina, jotka värin
tummuuden, pilkkujen runsauden ja ko'onsa puolesta eroavat toisistaan.
Suurin toisinto, jaguareté, ei ole paljon Aasian tiikeriä pienempi,
vaan tavallisemmat muunnokset ovat isonpuoleisen koiran kokoisia. Se on
sangen rohkea eläin ja hätyyttää myöskin ihmistä, varsinkin Neekerejä,
joita se luultavasti ei voi eroittaa apinoista. Äkillisellä
hyppäyksellä karkaa se saaliinsa ja vihollisensa päälle, vaan tottunut
metsästäjä tietää väistää sen hyppäystä ja kaataa sen maahan, ennen
kuin se ehtii tehdä uuden harppauksen. Palavan nuotion ääressä
makaavaan ei se kohta karkaa, vaan kuljeksii valkean ympäri ja
raapaisee siihen silloin tällöin hiekkaa, ja vasta sitten kun nuotio on
sammunut, tekee se hyökkäyksensä. -- Vähemmin tavallisia ja arkuutensa
vuoksi ihmiselle vaarattomia ovat oncan sukuiset cangucu (_Felis
pardalis_), joka myöskin on pilkullinen, ja puuma eli cuguaari (_Felis
concolor_ L.), jota Brasiliassa nimitetään sucuarana'ksi, ja joka on
pilkuton. -- Vaarattomia ovat Brasiliassa myöskin suden ja ketun
sukuiset lajit, joista aguara (_Canis juhatus_ Desm.) on enimmin
tunnettu ja suden näköinen. Vaikka se syöpi myöskin pienempiä
nisäkkäitä, elää se kuitenkin pääasiallisesti hedelmillä ja varastaa
mielellään ananasseja, melooneja ja banaaneja, vaan välttää ihmisen
läheisyyttä. -- Karhunkaan heimoiset lajit eivät ole Brasiliassa
vaarallisia eläimiä, sillä ne ovat tuskin kettua suurempia. Niistä
kuuluu tavallisimpiin petoeläimiin coati (_Nasua socialis_ Pr. Max.),
joka elää laumoissa ja kiipeä puihin hedelmiä ja linnunpesiä etsimään.
Meren rannikolla oleksii guachini eli Etelä-Amerikan pesukarhu
(_Procyon cancrivorus_ Illig.), joka elää ravuista, puiden hedelmistä,
pienistä nisäkkäistä ja linnunpojista, vaan ei rakasta verta ja
kulettaa senvuoksi saaliinsa veteen, jossa se huuhtoo veren siitä pois.

Luottaen kokemukseeni Schweitsin alpeilta, jossa olin käynyt sangen
useilla paljoa korkeammilla vuorenhuipuilla, läksin huolettomasti
kiipeämään vuorelle, otettuani mukaani pienen vehnäleivän sekä
tavalliset ekskursiooni-kapineeni, pienen vasarakirveen, taltan, ison
veitsen, paperipakan ja laukun, jossa niitä kaikkia kannoin, sekä vielä
nuoran, jota käytin puihin kiipeämistä varten, etsiäkseni niiden
rungoilla kasvavia loiskasveja. Lisäksi oli minulla vielä pyssy sekä
joukko hauleilla ja kuulillakin ladattuja patrooneja.

Päästäkseen vuorelle, jolle aioin, täytyy tehdä melkoinen mutka ja
myöskin ensin kiivetä kahden välillä olevan pienemmän vuoren yli.

Jonkun matkaa voipi seurata tietä, joka johtaa vuoren rinteellä olevaan
rotkoon ja luolaan.

Tämän luolan seinät ovat kovaa kvartsiittia (ukonkiveä), vaan
kummallisesti koloisia ja kuoppaisia, ja muodostuneet ikäänkuin isoista
hyytyneistä kuplista, joka luultavasti kuitenkin on pikemmin veden kuin
tulen työtä.

Vaivaloisesti kiiveten louhelta louhelle ja monessa mutkassa kierrellen
kalliolta kalliolle, käsin ja jaloin pitäen kiinni jyrkän vuoren
rosoisuuksista, pääsee työläästi nousemaan ylöspäin.

Notkoissa laitoin tien tiuhan pensahikon läpi, taittaen oksia sekä
polkien alas ja veitselläni leikaten köynneliäitä liaaneja, bambuja ja
karheita heiniä. Varsinkin oli rasitusta eräästä erittäin tavallisesta
ohdakkeen kalttaisesta köynneliäästä pensaasta (sukua _Chuquiragua_),
jonka tavattoman sitkeässä varressa on vahvoja ja koukeroita piikkejä.
Ne tarttuvat vaatteisiin ja tunkevat ihoon saakka, eivätkä päästä
askeltakaan eteenpäin, ennenkuin on kärsivällisesti leikannut poikki
varren, johon saapi veitsen pystymään ainoastaan suurella
ponnistuksella, ja joka on liian notkea taittuakseen kirveellä.
Sellaisilla paikoin Brasilialaiset raivaavat tietä viitakkeen
muotoisella pitkävartisella kirveellä, joka samalla myöskin on
hirmuinen ase metsäneläimiä vastaan, vaan en ollut sitä hankkinut
itselleni, kun minulla muutoinkin oli paljon kapineita kuljetettavana
metsämatkoillani.

Tasaisemmilla paikoin on vuoren rinteellä parin kyynärän korkuinen
tiuha varvukko _Microcliniain_ ja muiden ruusukukkaisten
_Melastome'ien_ muodostama, joiden pystyjen pikkulehtisten varsien
välitse helposti pääsee pujottautumaan.

Löytääkseni takaisin samaa tietä, taitoin merkiksi oksia metsikköjen
rinteillä ja missä kuljin yksinäisten pensaiden ohitse, ja ylempänä
aukealla vuorella poljin kumoon hiiltyneiden kantojen muotoisia
_Vellozioita_ ja kyynärän korkuisia _Bromeliain_ lehtiruusukkeita.

Kostoksi vuodatti _Bromelia_, joka kerta kuin sellaista tallasin,
runsaasti vettä jaloilleni maljamaisesta tuumanlevuisten lehtiensä
muodostamasta ruusukkeesta. Tämä kummallinen kasvi kerää nimittäin
sepivien lehtiensä kantaan juomalasillisen verran sekä yöllistä
kastetta että nestettä, joka tihkuu sen kourumaisista piikkilaitoisista
lehdistä, vaan sen vesi on, varsinkin ulommissa lehdissä, mätänevistä
kasvinosista mutaista ja sisältää pieniä kasveja ja eläimiä.

Harvaan kasvavain sinikukkaisten _Velloziace'ein_ ja punatähkäisten
_Bromeliace'ien_ välissä on vaaleanruskea ja harmaa kallio melkein
paljaana tai paikoin jokseenkin runsaasti peitetty jäkälillä.
Kellertävät partajäkälät (_Usnea_), punaisen korallin muotoinen
_Cladonia miniata_ sekä muut monenväriset, melkein porojäkälänkin (_Cl.
rangiferina_) kalttaiset lajit kirjavoittavat rosoisia ja epätasaisia
graniitti- ja itakolumiittikallioita. Louhien halkeamista pistää esiin
puna-, kelta- tai vihreä-kukkaisia _Orchide'ejä_, joilla kaikilla on se
omituisuus, että lehdet ovat kiinnitetyt soikeihin sisästä limaisiin
mukuloihin, joissa kasvi säilyttää kosteutta ja ravintoaineita
sateettoman vuodenajan varaksi.

Kiiltävän vihreät ja punapilkkuiset kolibrit lensivät suristen kukasta
kukkaan, väliin pysähtyen vallan kasvojeni eteen, ikäänkuin
kummastellen, mikä outo olento lähestyi heidän rauhallista asuntoaan.

Kirkas päivän paiste levitti elvyttävää valoaan luontoon, enään
rasittamatta liiallisella kuumuudella, ja vilpas tuuli puhalteli
raitista henkeään viileänä kuin Suomen saaristoissa.

Kello 2:n aikaan olin yhdellä vuoren huipuista ja baromeetterini
osoitti olevani 1,600 metriä (5,440 jalkaa) yläpuolella meren pintaa.
Vaan vielä eroitti minut pieni notko korkeimmasta huipusta.

Muutamassa minuutissa olin notkossa, jossa kasvoi harvaa matalaa
metsää, vaan siellä löysin niin paljon minulle uusia kasvi-lajeja, että
kello oli 4 ennenkuin olin valmis sieltä lähtemään. Silloin oli jo
liian myöhäistä mennä eteenpäin, jonkavuoksi päätin palata, toivoen
voivani kahdessa tunnissa päästä vuoren rinteellä olevan luolan ohitse
ja siellä selvää tietä myöten, vaikka pimeässäkin, löytäväni
luostariin.

Lähdin siis kiiruusti rientämään kotiapäin, vaan huomasin
samanmuotoisia kallionhuippuja vuorella sekä oikeaan että
vasempaanpäin, ja kaadettuja Bromelioita en eroittanut missään.
Kulkemalla sinne tänne, kulutin paljon aikaa, ennenkuin löysin tien,
jonka olin laittanut.

Kello oli jo puoli 6, vaan vielä en ollut päässyt aukealta vuoren
rinteeltä. Kiiruhdin siis kulkuani ja riensin niin nopeasti kuin
saatoin tietäni myöten ja merkkieni mukaan. Eräällä kallion rinteellä
loppui tieni. Vasempaanpäin näin kaadetun Bromelian, vaan myöskin
oikeaanpäin taitetun Vellozian. Menin ensin Bromelian luokse, vaan
siitä eteenpäin on voinut eroittaa mitään tieni merkkiä. Käännyin
silloin takaisin ja menin Vellozian luo, vaan en sieltäkään löytänyt
merkkejäni.

Kelloni osoitti jo 10 minuuttia vaille 6. Jano vaivasi minua kovasti,
sillä olin puolesta päivästä saakka tuntenut janoa, löytämättä mistään
vettä. Ei näyttänyt enään olevan paljon toivoa päästä yöksi luostariin,
vaan tahdoin ainakin löytää vettä ennen pimeän tuloa.

Kiiruhdin senvuoksi pitemmittä arveluitta vuorta alaspäin, laskeutuen
louhelta louhelle, väliin käyttäen apunani nuoraanikin, jonka kiinnitin
teräviin kallioiden kulmiin. Tulin siten kapeaan, verrattain tasaiseen
notkoon, jonka alaosasta kuului veden suloista lorinaa.

Sinne oli siis pyrkiminen.

Vaan kello 6:n aikaan alkoi jo hämärtää, ja illan hämärää ei siellä
kestä kuin muutamia minuutteja, ennenkuin on pilkkoisen pimeä.

Hiestä märkänä, kulkku ja suu polttavan kuivana, raivasin käsin ja
jaloin notkon metsikössä tietä itselleni, eikä siellä ollutkaan niin
paljon kuin tavallisesti köynnöskasveja kulkuani pidättämässä.

Jalkaini alla lorisi jo vesi, vaan syvällä maan sisässä, kun
puolipimeässä huomasin, että notko päättyi kauheaan louhikkoon, jossa
ei askeltakaan voinut ottaa eteenpäin ilman varmaa perikatoa.

Kiivettyäni notkosta vasemmalla puolella olevalle rinteelle, eroitin
toisen metsäisen notkon muutaman sylen päässä. Vaikka jo oli pimeä yö
ja vuoren rinne jalkojeni alla oli hyvin jyrkkä ja louhinen, päätin
vielä, pitämällä kasveista kiinni, koettaa laskeutua alas notkoon,
jonka metsän saatoin pimeässäkin eroittaa. Jalkojeni kohdalle ulottui
alempana rinteellä kasvavan pensaan latva. Tartuin lujasti sen oksiin
ja laskeuduin alas, ja sen notkeat oksat auttoivat minut koko joukon
alemmaksi. Tartuin uudestaan edessäni oleviin oksiin ja heittäydyin
niiden kannatukselle. Oksat taipuivat kauas alas, vaan jalkani eivät
enään tavanneet maata. Käteni eivät olleetkaan tällä kertaa pensaassa
kiinni, vaan puun latvassa. Siinä riipuin nyt puun latvassa pilkkosen
pimeässä. Jaloillani tapasin vihdoin puun rungon ja kiipesin sitä
myöten alas.

Oli välttämätöntä vieläkin mennä eteenpäin, sillä kapealla kallion
räystäällä, johon olin joutunut, oli mahdoton viettää yötä. Otin
uudestaan pensaiden oksista kiinni ja siirsin itseäni alemmaksi.
Ensimäinen kerta onnistui hyvin, vaan toisella kerralla olin jälleen
siinä asemassa, että jalkani eivät ulottuneet maahan. Riipuin
äkkijyrkällä kallion seinällä, pitäen kiinni oksista, jotka eivät
enempää notkistuneet. Vallan lähellä edessäni kuumottivat pensaiden
mustat latvat hiukan vaaleampaa taivasta vastaan. Ajattelin senvuoksi,
ettei maa voinut olla kaukana jaloistani, eikä siitä siis olevan
erinomaista vaaraa, jos päästäisinkin käteni irti.

Laskettuani oksat käsistäni, aloin viiltää alaspäin. Pudotessani
koskettivat toisen jalkani varpaat eteeni tulleen kallion reunaan,
josta pysähdyin ja tulin paiskatuksi selälleni, niin että kontin tapaan
hartioilleni kiinnitetty kasvipakkani nojasi takanani olevaan toiseen
kallion seinään. Tuntien pysähtyneeni poikittaiseen asentoon noin pari
kyynärää leveän vuoren-halkeaman suuhun, pidin ruumistani jäykkänä,
hapuillen käsilläni ympärilleni. Sormien päillä tapasin hienoon oksan
latvaan, ja vetäen siitä toisen käteni sormilla sekä voimaini mukaan
ponnistaen toisella kädelläni kallionseinään, pääsin tasapainoon
kallion reunalle, johon varpaani olivat pysähtyneet pudotessani.

Tutkistellakseni vaaran suuruutta, jossa olin ollut, viskasin
vuorenhalkeamaan keppini, josta minulla alaskiivetessäni oli ollut
ainoastaan vastusta, ja sen kolinasta, kun se väliin kosketti yhtä
väliin toista halkeaman seinistä, huomasin, että olin ollut putoamassa
kuiluun, joka lienee ulottunut vuoren juureen saakka.

Näin siis tarpeelliseksi jo lopettaa tämä vaarallinen kulku, johon kova
janoni oli minut houkutellut, vaan vielä oli pakko laskeutua edes sen
verran, että joutuisin paikalle, jossa niinä kahtenatoista tuntina,
kuin yö kestää, joskus saattaisin heittäytyä pitkällenikin. Edessäni
kasvoi puita; niiden juurella täytyi olla tasaisempi maa ja kenties oli
siellä vettäkin. Kiinnitin siis nuorani pensaasen ja laskeuduin sen
avulla pari syltä alemmaksi siltä kallion harjalta, johon olin kuilusta
päässyt.

En nähnyt enään tuumankaan verran eteeni. Kaikki ympärilläni oli
mustaa. Jalkojeni alla tuntui pehmeä tasainen multa-tanner. Kourailin
ympärilleni ja tapasin jyrkän multa-seinän sekä oikealla että
vasemmalla. Sytytin tulitikun ja huomasin olevani syvässä kuopassa,
jota kolme pystyä seinää ja neljäs jyrkästi kalteva, puita kasvava,
reunasivat. Yhdestä kulmasta kuopan pohjassa tunki viistosti maan
sisään noin puolentoista kyynärän korkuinen reikä.

Arvellen kenties olevani jaguaarin pesän suulla, otin pyssyn olaltani
ja vaihdoin sen toisen haulipatroonin 12 pientä kuulaa sisältävään
latinkiin; toisessa piipussa oli sellainen jo entuudesta. Sytytin
uudestaan tulitikun ja, pitäen toisessa kädessä pyssyn, hanat
vedettyinä, lähestyin luolan eli reiän suuta. Valaisten tulitikulla sen
sisään, näin pitkän käytävän eli kolon, joka hiukan kaltevasti tunki
maahan. Se oli pitkin pituuttaan noin puolitoista kyynärää korkea ja
melkein pyöreästi kaivettu. Sen sisässä en nähnyt mitään, vaikka
saatoin eroittaa sangen kauas.

Katselin silloin lähemmin haudan pohjaa ja seiniä, ja huomasin olevani
veden kaivamassa luolassa. Sen paljas ruohoton multa, vaikka tätä nykyä
vallan kuiva, osoitti, että se ainakin sade-ajalla oli ollut vuorelta
virtaavan veden pohjassa. Vuorelta syöksyvä vesi oli kovertanut
notkelmaan tämän haudan ja sieltä tunkenut kaivamansa kolon kautta maan
sisään.

Tulitikkujen avulla tarkastin vielä eikö edes johonkuhun soppeen olisi
jäänyt vettä, vaan en löytänyt pisaraakaan.

Tapasin muutamia kuivia oksia ja laitoin valkean. Haudassa kasvavissa
puissa huomasin silloin joitakuita _Bromelioita_. Mieleeni juohtui,
että kenties niistä voisin saada vettä lievitykseksi janooni. Ne
kasvoivat kuitenkin niin korkealla, että ainoastaan pitkällä kepillä
saatoin niihin ulottua. Työnsin sellaisella pari Bromeliaa kumoon, vaan
toisesta valui vesi päälleni ja toisesta sain kerätyksi käsiini
mutaista likaista nestettä. Maistoin sitä kuitenkin, vaan se oli niin
äitelää, etten sitä voinut niellä. Jos olisin alempana tavannut
Bromelioita, olisin kenties niiden sisemmistä lehdistä heinäkorren
avulla voinut imeä juotavaksi kelvollista vettä. Vaan nyt ei minulla
enään ollut mitään apua janooni.

Nuotion viereen laitoin itselleni leposijan, johon riivin lehtiä ja
taitoin muutamia oksia. Tarpeeksi ei ollut sellaisia saatavissa.

Kun tiuha savu tuprusi nuotiosta, karkoittaen luolastani sääsket ja
mäkärät, heittäydyin pitkälleni valkean ääreen lepäämään vaivaloisesta
retkestäni.

Yö oli tyyni ja melkein äänetön. Ainoastaan muutama lintu säpsähti
säikähtyneenä leposijallaan puun latvassa ja jonkun puolinukkuneen
lehtisirkan (Cicada) hidas sirkutus kuului ympärystöitä.

Vaivuin uneen, vaan tunnin ajan maattuani, heräsin vilusta väristen.
Nuotioni valkea oli melkein sammunut ja puut palaneet melkein loppuun.
Menin uudestaan etsimään polttopuuta, vaan löysin ainoastaan lahoja
oksia, jotka viskasin hiilille savuamaan. Saadakseni takaisin
ruumiin-lämpöni, otin tylsän vasarakirveeni ja aloin sillä pimeässä
hakata yhtä puun runkoa. Melkein tunnin ajan nakerrettuani kovaa puuta,
sain sen sekä kaadetuksi että siitä vielä taitetuksi yhden halon, jonka
viskasin nuotioon kuivamaan.

Kyyristyin uudestaan vuoteelleni ladatun pyssyni viereen, painaen
käsivarret rintaani vastaan, säilyttääkseni sen lämpöä, ja nukuin. Kun
taasen vilusta heräsin, noin tunnin ajan kuluttua, kuulin hyönteisen
suristen lentävän niskaltani ja tunsin siinä ja hartioillani kovaa
kihinää. Se jätti minulle retkeltäni muistelmia, jotka Eurooppaan
saakka antoivat minulle tekemistä, niinkuin jälempänä tulen kertomaan.

Useampia kertoja vuoroon maatessani ja vuoroon lämmitelleissäni nuotion
ääressä ja halkoja hakkaamalla, kului vihdoin yö.

Kun päivä kello 6 aikaan aamulla valkeni, kiipesin kuopastani ja
riensin vettä etsimään. Likeisessä notkossa löysinkin sitä pian.

Siitä pulasta päästyäni, oli päättäminen mitä tietä luostariin oli
palattava. Vuoret olivat vielä kokonaan sumun peitossa, niin etten
kauempaa voinut mitään eroittaa. Näytti siltä kuin olisin yöllä
kulkenut väärään suuntaan, vaan en voinut päättää kiivetä takaisin
vuorelle, josta niin työläästi olin päässyt, varsinkin kun edessäni oli
pitkältä tasaista kallioa. Arvelin myöskin, että jos suunta ei olekaan
oikea, niin saavunhan minä kuitenkin viimein jollekin tielle, yhäti
kulkiessani samaan suuntaan, ja oikeastaanhan minulle olikin
yhdentekevä, mihin suuntaan botaanillinen ekskursioonini tuli tehdyksi.

Kuljin siis eteenpäin. _Melastomeien_ muodostama, kahden tai kolmenkin
kyynärän korkuinen varvukko, joka peitti vuoren alempia rinteitä, oli
kovasti märkä. Kuitenkaan ei ollut yöllä satanut. Kaste, joka yön
aikaan vuorilla laskeutuu kasveihin, on niin runsas, että se aamulla
puroina vuotaa pitkin kallion rinteitä, ja kuivallakin vuodenajalla,
jolloin ei moneen kuukauteen kertaakaan sada, pitää se vuorilla alkavat
joet ja purot vedessä. Luolassa, jossa olin yön viettänyt, ja joka oli
korkeain puiden lehväin peitossa ja vallan ruohoton, en ollut kasteesta
mitään tiennyt. Oli erittäin onnellinen sattumus, että olin yöksi sinne
joutunut, sillä muualla vuorella olisin ohkoisissa vaatteissani
kastunut ja vilustunut, varsinkin jos olisin yöllä maannut.
Perinpohjainen vilustuminen on troopillisissa maissa kovin vaarallinen
asia, josta onnellisimmassa tapauksessa voipi odottaa terveyden melkein
elinkautista vahingoittumista.

Aamulla kulkeissani, kastuin pian kasteesta yli koko ruumiini, vaan
siitä ei enään ollut vaaraa, sillä ilma ei tuntunut laisinkaan
kylmältä. Ainoastaan hitaasti ja varovasti, silloin tällöin liuskahtaen
istualleni, pääsin kulkemaan liukasta itakolumiitti-kalliota myöten,
jota limaiset mustat _Sirosiphon_-levät peittivät. Löysin kuitenkin
runsaasti uusia esineitä kokoelmiini, ja hyvällä mielin kuljin
eteenpäin, levähtäen joka puron rannalla, tyydyttääkseni sammumatonta
janoani raittiilla hyvänmakuisella vedellä, joka vuoreen kaivamia
uurteitaan myöten lorisi alas pitkin kallioin rinteitä.

Vesi oli purojen pohjaan eheään kallioon runsaasti kaivanut erikokoisia
ja erimuotoisia patamia eli hiiden-kirnuja. Muutamat niistä olivat
puolentoista kyynärän syvyisiä ja pystyseinäisiä, ja niiden pyöreä suu
oli kaksi tai kolme korttelia leveä. Sadeajalla, jolloin vesi
sellaisella vauhdilla syöksee vuorilta, että pienet purot laaksoissa
muutamissa tunneissa paisuvat ylipääsemättömiksi virroiksi, kuluttaa se
patamia kovaan kallioon, pyörteissään kiertämällä kiviä ja soraa ja
siten aikaa myöten kehnäten ne kallion sisään.

Vuorelta alas päästyä, tulin louhiseen notkoon, jossa kasvoi tiuhaa
aarniometsää. Pilvet ja sumu olivat katoamassa vuorelta ja useat
vuorenhuiput tulivat ympärystöllä näkyviin, vaan turhaan etsin niissä
sellaista, jonka piirteet olisivat olleet tuttuja. Niillä oli kaikilla
outo muoto. Olin jotensakin vakuutettu, että olin kulkenut väärään
suuntaan, vaan mieleni ei tehnyt kääntyä enään takaisin. Päätin jatkaa
kulkuani samaan suuntaan harjulle, jonka olin vuorelta nähnyt metsän
toisella puolen, ja jonka takana oli näyttänyt olevan avara lakeus.

Kiivettyäni muutaman suuren louhen yli, sillä sitä tietä oli kuitenkin
helpompi päästä eteenpäin, kuin tunkeutumalla metsän läpi saman matkan,
tulin kuivan puron uomaan, jonka reunoilla löysin useita minulle uusia
sammal-, sananjalka- ja _Orchis_-lajeja. Se oli jotensakin tasainen
eikä varsin pahasti peitetty pensailla, niin että sitä myöten pääsin
verrattain helposti kauas metsän sisään, vaikka ei varsin siihen
suuntaan kuin olin aikonut.

Ihastuksella katselin tätä jylhää vanhaa aarniometsää, jossa
troopillinen luonto levitti silmieni eteen kasvullisuutensa
suuremmoista komeutta ja viehättävää loistoa. Ääretön luku eri lajeja
kukkivia lehtipuita muodostivat metsän pääosan ja kohottivat pitkällä
oksattomalla rungolla viuhkomaisen tasakorkuisen lehvänsä korkealle
ilmaan. Isoja punasinerviä kukkia viuhkomaisissa yhdistyksissä kantavat
_Melastomeit_, korttelin pituisilla mustilla palkohedelmillä ja
keltaisilla isoilla kukilla pitkissä riippuvissa röyhyissä koristetut
_Cassiat_ ja muut hernekasvit, kallisarvoiset monenlaiset jacarandat,
amarellot (_Acacia_), Cedrelat, sobrot (_Erythroxylon_), ja muut
laakerin muotoisilla lehdillä varustetut kasvit, niinkuin _Myrtaceit,
Laurineit_ (laakerikasvit) ja _Bignoniaceit_ kilvoittelivat vallasta
metsän ylimmissä kerroksissa. Niiden välissä solakat palmupuut ja
mustarunkoiset suomuiset sananjalat levittivät latvassaan kolme,
neljä kyynärää leveän lehtiruusukkeensa. Tiuha pensahikko ja
_bambu_-ruovosto, jonka korkeilla kaarevilla korsilla istui nuokkuvia
lehtisiä oksa-tukkuja, täyttivät alemmat metsän kerrokset. Ja kaikki
tämä kasvullisuus maasta puiden latvoihin saakka oli yhdistetty
verkolla puusta puuhun kiipeäviä köynnös-kasveja, joista toisilla oli
käsivarren paksuinen, toisilla hienon langan muotoinen varsi.
Torvikukkaiset _Bignoniaceit_, valkoisia, punaisia, sinisiä
suppilomaisia kukkia kantavat _Convolvulaceit, Ipomaeat, Evolvulukset_,
punakukkaiset Suomessakin tutut _Fuchsiat, Asclepiadeit, Dilleniaceit,
Clematideit_ ja useat muut liaanit kietoivat pensaat ja puut
selvittämättömästi toisiinsa. Puiden ja paksumpain liaanein runkoja
koristivat ja kirjavoittivat puna- ja sinitähkäiset _Bromeliaceit_,
kummallisen-muotoiset _Orchideit_, kaunislehtiset _sananjalat_,
keltaiset _Loranthaceit_ ja suuri joukko muita lois-kasveja. Pensaiden
oksain välitse tunki esiin korkeavartisia ruohoja ja heiniä, punan- ja
kellan-kirjavilla tähkillä varustettuja _Acanthace'eja_, punatorvisia
_Siphocampylos_-lajeja (_Lobeliace'ein_ heimoa), isolehtisiä
_Euphorbiace'eja_, kauniiden lehtiensä tähden Euroopassa viljeltyjä
_Ficus_- ja _Calla_ kasveja (_Aroideae_), leveälehtisiä saraheiniä
(_Cyperaceae_), jotka ovat tunnetut terävälaitaisten lehtiensä tähden
"macacon (apinan) partaveitsein" nimellä, y.m.

Lukuisat apinat pitivät puissa iloista rähinää, vaan kun koitin heitä
lähestyä pyssy kädessä, muuan vanha marakatti, joka oli muita
valppaampi, nosti hirveän melun, kirkuen varoitus-huutoja seuralleen.
Kymmenistä kulkuista kiljuttiin vastaukseksi joka taholta metsässä,
jonka jälkeen koko lauma läksi, ulvoten, röhkäen, haukkuen liikkeelle
kulkien köynnöskasveja myöten puusta puuhun monta vertaa suuremmalla
nopeudella, kuin minä pääsin joen uomaa pitkin.

Kun heidän äänensä oli kadonnut kaukaiseen metsän ääreen ja puron
pohja, jota myöten kuljin, muuttui hankalaksi louhikoksi, käännyin
alkuperäiseen matkasuuntaani, harjua kohden.

Vaan nyt vasta alkoi vaikea työ. Minun oli kulkeminen ylöspäin jyrkkää
rinnettä, jossa kasvoi mitä tiuhinta metsää, ja jok'ainoalla askeleella
oli revittävä ja veistettävä rikki sitkeiden piikkisten liaanein,
lujain bambujen ja karheiden leikkaavain heinäin tiheää kudosta.
Pyssyni ja kasvilaukkuni kietoutuivat yhäti kiinni kasveihin ja
irtautuivat niistä ainoastaan veitsellä.

Vielä kaukana harjusta tunsin ensi kerran tällä retkellä voimani
alkavan raueta. Levähdin, vaan väsymykseni ei enään ollut sitä lajia,
joka katoaa vähällä levähdyksellä. En ollut vuorokauteen syönyt mitään
ja, mikä pahempi, olin 18 tuntia kärsinyt kovaa janoa. Vaikka en enään
tuntenut rasitusta, ei nälästä eikä janosta, olivat ne kumpaisetkin
kuitenkin kalvaneet voimiani.

Yhtämittaa löysin myös uusia kasveja, joita luonnollisesti en voinut
olla ottamatta, vaikka se viivytti kulkuani ja jo oli vaikea löytää
niille sijaa laukussani.

Kaivoin itseäni yhä eteenpäin, väsymyksestä huolimatta.

Vaivani olivat jo kukkuroillaan, kun tulin ison louhen eteen, joka
saattoi minut toivomaan, että sitä myöten pääsisin ainakin muutamia
askeleita eteenpäin tarvitsematta tunkeutua pensaiden läpi.

Levähdin sen juurella ja asetin kasveja useita päällekkäin repaleisiin
ja märkiin papereihini. Levähtäessäni hakkasin vielä jäkäliä louhen
syrjästä, jonka jälkeen kiipesin louhelle.

Siellä näin ilokseni, että ainoastaan muutama syli metsää eroitti minut
aukeasta harjun rinteestä.

Harjulle päästessäni, avautui eteeni monta peninkulmaa laaja näköala,
vaan Caracan luostarin tornia ei siellä näkynyt.

Tarkastelin vuorten muotoa. Ne olivat kaikki outoja. -- Vaan äkkiä
katseeni pysähtyi kahteen rinnatusten olevaan vuorenhuippuun taivaan
ääressä toisella puolen lakeutta. Enkös noita ole kerran ennenkin
nähnyt, vaan koska, ja missä ollessani? -- ajattelin itsekseni.

Katselin taas ympärilleni. Harjun alla toisella puolen erästä laaksoa
näin ruskean juomun ja sieltäpäin kuului myös kova kosken pauhu.

Nyt selvisi minulle kaikki. Nuo kaksi vuorenhuippua taivaan ääressä
olin nähnyt Lachac'rassa ollessani; tuo koski oli Lachac'rasta
luostariin vievän maantien vieressä, joka näkyi ruskeana juomuna
laakson rinteellä.

Päätin pyrkiä sinne suorinta tietä. Jyrkkää kalliorinnettä myöten,
jonka raoissa kasvoi pensaita, laskeuduin harjulta alas, samalla
keinoin kuin yöllä, nimittäin pitäen käsillä pensaista kiinni. Tällä
kertaa se tapahtui hyvällä menestyksellä, ja vähässä ajassa olin kosken
ääressä. Sen alusta oli kivistä ja louhista ja vähän matkaa sieltä
löysin luonnollisen kivisillan, jota myöten helposti pääsin joen yli.

Maantie ei enään ollut minusta eroitettu kuin jyrkällä kallioseinällä,
jonka alla joki juoksi. Kosken reunaa myöten, vetäen itseäni ylöspäin
pensaiden oksain ja sitkeäin ruohojen avulla, saatoin kiivetä sinne
ylös.

Maantielle päästessäni olivat voimani vallan tyhjennetyt. Sellaista
väsymystä en ollut ikinä tuntenut ennen. Heittäysin tien viereen
pitkälleni ja jäin siihen puoleksi tunniksi lepäämään, vaan voimani
eivät enään palanneet.

Verkalleen astuin eteenpäin tietä myöten, joka viiden minuutin perästä
levähtäen, kun kaksi Neekeriä, jotka ajoivat härkälaumaa luostariin,
saavuttivat minut. Pyysin heitä kantamaan pyssyäni ja kasvilaukkuani,
luvaten heille 200 reissiä kantopalkaksi, johon he myös suostuivat.

Vähän myöhemmin tuli minua vastaan luostarin taloudenhoitaja padre
Cajo, joka kertoi minulle sen ikävän uutisen, että luostarista oli joka
taholle lähetetty väkeä minua etsimään. Oli ammuttu pyssyillä ja
soitettu kirkonkelloilla minulle johdoksi, vaan sitä en ollut kuullut.
Myös tarjosi hän minulle taskumattinsa jätteet ja neuvoi tyhjentämään
kaikki, vakuuttaen että se virkistäisi voimiani. Se oli väkevää
agu'ardentea eli canna-viinaa, johon jo matkalla Caracaan olin
tutustunut, vaan joka silloin oli maistunut äitelältä ja inhoittavalta.
Nyt sen maku tuntui erittäin miellyttävältä ja silmänräpäyksessä
palautti se voimani, aluksi melkein kokonaan.

Neljänneksen tuntia saatoin sitten kulkea levähtämättä, jonka jälkeen
väsymys alkoi jälleen palata, vaan ei tullut enään niin kovaksi, kuin
ennen padre Cajon tapaamista.

Kun luostariin viimein saavuin kello puoli 3, pidettiin kirkossa --
niinkuin jälkeenpäin sain kuulla -- parastaikaa julkinen kiitos minun
pelastuksestani. Tiellä oli minut kirkontornista havaittu ja oli
lähetetty sana joukkiolle, jonka uudestaan piti lähteä minua etsimään.

Hurskaat munkit riensivät luokseni minua tervehtimään ja kyselemään
retkestäni. Superioori sanoi valvoneensa kaiken yötä huolissaan minun
tähden. Kaikesta mitä kuulin, huomasin, että minulla oli syytä olla
kovin pahoillani siitä, mitä minulle oli tapahtunut, sillä
poissaolollani olin aikaansaanut levottomuutta, huolta ja vaivaa
munkeille, joiden ystävällistä vieraanvaraisuutta nautin.

Ilman haitallisia seurauksia tutkimuksillenikaan Caracassa ei tämä
retkeni myöskään ollut. Paitse että olin kuluttanut rikki ainoat
metsäsaappaani, joiden sijaan en voinut saada läheisyydestä ostaa
toisia, eivät myöskään voimani palanneet ennenkuin viikon kuluttua,
eikä entiselleen enään koko Brasilian matkalla. Päivällistä
syödessäni, tunsin että olin yöllisestä vilustumisesta saamassa kovan
kaulataudin, vaan seuraavana yönä onnistui minun parantaa se vahvalla
kiniiniannoksella. Kaksi viikkoa myöhemmin sain myös kummallisia
paiseita kymmenkunnan hartialleni ja niskaani. Ne muodostuivat niihin
kihiseviin paikkoihin, joita yöllä luolassa maatessani olin
hartioilleni saanut, ja alkoivat samanlaisina näppylöinä kuin ne, joita
saapi kärpäsen ja itikan puremisesta, sillä eroituksella että ne eivät
paranneet, vaan päinvastoin rupesivat suurenemaan päivä päivältä.
Kahden viikon kuluttua olivat näppylät muuttuneet kymmeneksi märkää
vuotavaksi ajokseksi, joissa silloin tällöin tunsin viilloksia,
ikäänkuin olisi neulalla niiden sisässä pistänyt. Kerrottuani pappi
Collarolle, että hartiallani oli suuri joukko paiseita, joita en saanut
paranemaan, vaikka joka päivä hautoelin niitä antiseptillisillä
aineilla, ja kysyttyäni oliko hän kuullut Caracassa löytyvän kärpäsiä,
joiden purema muuttuu paiseeksi, sanoi hän, että eräs iso kärpänen
asettaa siellä usein munansa ja toukkansa ihmisen ihoon, samoinkuin
_Oestrus_-lajit raavaisiin Euroopassa.

Arvellen ajokseni sellaisia sisältävän, menimme etsimään padre Eschiä
ja pyytämään häneltä apua. Erittäin tuskallisella puristuksella sai hän
muutamista paiseista ulos toukan, ja otin sellaisen myös talteen
kokoelmiini. Sen toinen pää oli hieno kuin rihma ja alemmasta päästä
oli se tulitikun paksuinen ja siinä osassa oli muutamia poikittaisia
riviä mustia lyhköisiä sukasia. Muutoin oli toukka ilman muita
ulkonaisia elimiä ja väriltään valkoinen tai harmaa ja 1/3 tuumaa
pitkä. Vanhetessaan sen sanotaan tulevan pienen sormen pään paksuiseksi
ja viimein ryömivän itsestään paiseen sisästä pois, pudotakseen maahan
ja siellä muuttuakseen koteloksi sekä jonkun ajan perästä kärpäseksi.
Se oli siis luultavasti _Cuterebra_ tai joku muu _Oestridi_ laji. Sen
sanotaan myöskin aikaansaavan kuumetta, jota minä kuitenkaan en
tuntenut. Ainoastaan kainalorauhanen oli ajettunut ja kovasti kipeä,
vaan parani pian, samoinkuin paiseetkin, sen jälkeen kuin toukat olivat
niistä poistetut. Kaikkiaan sain ajoksistani 13 toukkaa.

Tämän retken vaikutuksesta kului siis jonkun aikaa, jolloin en
saattanut tehdä vaikeampia ekskursiooneja, vaan liikuin ainoastaan
luostarin lähistössä. Ennenkuin lähdin Caracasta, kävin kuitenkin
muutamilla vuorenhuipuilla, joista korkein oli baromeetterini mukaan
1,650 metriä (5,610 jalkaa) merenpinnan yli, vaan vuoristossa löytyi
vielä huippuja, joiden korkeus sanotaan nousevan 1,700-2,000 metriin
(6,800 jalkaan).




Yhdeksäs luku.

Paluumatka Rio de Janeiroon.


Kapealla tiellä. -- Manuel Mavia'n fazenda. -- Mandiookajuuret. -- Casa
Branca'n kylä. -- Bambu-ruovostot. -- Cachoeira do Campo'n kylä. --
Spitaali-tautiset. -- Lehdettömiä metsiä. -- Termiittein pesät puiden
latvoissa. -- Chequeira'n mökki. -- Serra Branea'lla. -- Queluz'in
katu-konsertti. -- Pienet puukkiaiset. -- Metsästäjä. -- Brasilian
metsänriista. -- Nisäkkäät. -- Kauniit linnut. -- Syötävät linnut. --
Syötävät sisiliskot. -- Alligaattorit.

Toukokuun 5 päivänä lähdin Caracasta paluumatkalle. Padre Cajo oli
lähistöstä eräältä Mulatilta, joka oli pienen fazendan omistaja,
tilannut minulle kaksi muulia ja yhden hevosen, joista minun tuli
maksaa fazendeirolle vuokraa 40 tuhatta reissiä (noin 80 markkaa)
Lafayetten asemalle saakka. Caracassa tehdyt kasvikokoelmani, jotka
olin asettanut kahteen laatikkoon, lastattiin toisen muulin selkään;
fazendeiro, joka itse tuli camaradakseni, ratsasti hevoisella, ja itse
ratsastin toisella muulilla, joka matkalla kasvia kerätessäni oli
minulle mukavampi.

Valitsin tien vuoriston läpi, joka oli sekä suorempi kuin se tie, jota
myöten olin tullut Caracaan, että soveltui myös paremmin tutkimuksiini.
Se oli kuitenkin huono ja seuduttaisin ainoastaan tavallinen
metsäpolku. Pahempi oli, että se toisinaan kulki niin kapeiden
kallio-solain läpi, että kasvilaatikoilla lastattu muuli tarttui niihin
kiinni, niin että ainoastaan työläästi saimme sen irti, ja
paikoittaisin päästiin läpi ainoastaan purkamalla muulin taakka. Yhäti
kolhi laatikkoni myös puihin polun vieressä ja kerran niin kovasti,
että koko kuorma romahti maahan. Laatikoissa olevat väkiviina-putelit,
joissa säilytin eläintieteellisiä kokoelmia, olivat sellaisia tapauksia
varten niin huolellisesti koteloidut, että ne kuitenkaan eivät siitä
vahingoittuneet.

Varsinkin luostarin ja ensimäisen tien vieressä olevan kylän, nimeltä
_Capanema_, välillä on tie huonoa ja jyrkkämäkistä. Se kulkee
ylängöllä, joka sillä seudulla on enimmäkseen aukeaa mäkistä camposta
ja tähän vuodenaikaan kellertävä kuivuneesta nurmesta. Siellä reunaavat
myös camposta sangen korkeat vuoret ja kalliot. Itse Capaneman kylä on
catingaa eli heikompaa metsää kasvavassa laaksossa, vaan ei kaukana
sieltä alkavat jälleen campos-maisemat.

Oli jo pimeä kuin saavuimme _Manuel Maria_ nimiseen fazendaan, jonne
olimme aikoneet yöksi. Saimme senvuoksi vähän aikaa odottaa ennenkuin
lukitusta talosta tuli ihmisiä esiin, koirain vilkkaan haukunnan kautta
houkuteltuina ulos. Camaradani pyysi meille yösijaa, lisäten että
aikomukseni oli antaa maksua sekä siitä että kaikesta mitä tulisimme
tilaamaan.

Siihen suostuttuaan saattoi isäntä meidät etehisen tapaisen verandan
kautta pieneen ikkunattomaan huoneesen, joka oli valaistu
jonkunlaatuisella seinässä riippuvalla lampulla eli öljykupin laidalla
palavalla pumpulilanka-tukulla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja
kuin leveä kömpelösti tehty sänky, pieni maalaamaton huono pöytä,
nahkatuoli ja kaksi nahkaista matkakirstua. Luonnollisesti ei siellä
myöskään ollut uunia, enemmän kuin sellaista muuallakaan tapaa
Brasilian asuinhuoneissa. Kovaksi tallattu multa oli lattiana ja katto
oli palmikoiduista bambu-ruovon liisteistä.

Talossa oli myöskin viisi muuta pientä huonetta, vaikka se
kokonaisuudessaan oli ainoastaan tavallisen salin kokoinen. Huoneen
runko, nurkat, ovi- ja ikkuna-pielet olivat pystyistä hirsistä ja
seinät köynnöskasveilla sidotuista oksaristikoista, joiden lomat olivat
täytetyt saventapaisella maalla eli sillä ruskealla vuorten
rapautumisesta syntyneellä savihiedaila, joka on yleisin maanlaatu
Minas Geraes maakunnassa. Sekä ulkoa että sisästä oli talo maalaamaton
ja ulkokatto kourumaisista tiileistä.

Talonväki, sekä isäntä että emäntä, olivat indiaanivoittoista rotua,
jossa selvästi kuitenkin huomasi sekä Neekerin että Portugalilaisen
veren vaikutusta. Heidän ihonsa oli keltaisen ruskea, hiukset
pikimustia, sangen vähän suortuvissa, nenä kapea ja vähän koukero,
silmät mustia, Indiaaneille omituisella terävällä katseella.

Illalliseksi tuotiin meille kuivatusta lihasta valmistettua paistia
sekä keitettyjä maniok-juuria (_Manihot aipi_ Pohl), jotka kuorittuina
ovat soikeiden hyvin isojen potattien muotoisia tai pienempien
lanttujenkin kokoisia ja maultaan potatin ja vehnäleivän välillä.
Syötyämme näitä ruokia hyvällä ruokahalulla ja juotuamme kahvia päälle,
kävimme maate. Saimme kaksi kelvollista vuodetta viereisessä huoneessa,
jossa välikatto oli poikessa ja monelta paikoin seinäin ristikkoin läpi
kuumotti kuutamo sisään.

Aamulla vielä juotuamme kahvia, maksoimme kaikesta yhteensä 1,500
reissiä (noin 3 markkaa) eli neljä kertaa vähemmin kuin sama Ouro
Pretossa oli maksanut. Tämä vastaa myöskin tavallisia hintoja
maataloissa, joissa yksinkertaisemmista aterioista otetaan 400 reissiä
(noin 80 penniä).

Kävin aamulla katsomassa talon edustalla olevaa isoa puutarhaa, jossa
kasvoi useita hedelmäpuu-lajeja, niinkuin kahvi-, banaani-, oransi-,
goiaba- ja pitombapuita, sekä erästä koristuskasvina paikkakunnalla
paljon viljeltyä pensasta _Euphorbiace'ein_ heimoa, jonka komeat
kukinnot ovat ympäröidyt punaisilla georginin laitakukkain kalttaisilla
suojuksilla, niin että ne kaukaa näyttävät hyvin isoilta punaisilta
koppiloilta.

Talo oli avarassa matalassa laaksossa, jossa oli useita muitakin
fazendoja. Ne olivat eroitetut toisistaan nurmikoilla ja _carrascoilla_
eli pensastojen tapaista harvaa metsää kasvavilla campos-mailla.

Manuel Mariasta eteenpäin laskeusi tiemme ylängöltä yhä alemmaksi
maisemalle, jossa ei enään löytynyt vuoria, vaan ainoastaan mäkiä ja
matalampia harjanteita. Maa oli siellä erittäin hedelmällistä, vaikka
harvaan asuttua, ja kasvoi heikollaista metsää, jota nimitetään
_catingaksi_, eroitukseksi rannikon vanhoista tiuhista aarniometsistä
_mattos virgems_. Muita viljelyksiä kuin puutarhoja fazendain luona ei
juuri ollut näkyvissä.

Useita jokia, jotka laskevat vetensä Sao Francisco virtaan, oli meillä
tällä seudulla kaalattavana. Ne olivat muutamia syliä leveitä ja niin
syviä, että töin tuskin saimme muulin seljässä olevat laatikot kuivina
ylitse. Sateisella vuodenajalla paisuvat ne niin isoiksi, että
kaalaamalla on mahdoton päästä niiden yli.

Muutamain fazendain ohitse ratsastettuamme, tulimme _Casa Branea_
nimiseen kylään, joka, talojen suuruudesta päättäen, näytti olevan
tavallista varakkaampi. Siitä eteenpäin vallitsivat taas aukeat
campos-maisemat, joissa mäkien rinteillä paikoittain eroitti
_carrascos_-pensahikkoja ja kosteammissa notkoissa _catinga_-metsikköjä
tai monen sylen korkuisia bambu-ruovostoja.

Bambut ovat hyvin tavallisia kosteammilla paikoin Brasilian metsissä,
vaan harvemmin muodostavat ne varsinaisia metsikköjä eli ruovostoja.
Niissä ne joko täyttävät puiden välillä olevan tilan tai tavataan
metsättömilläkin paikoin. Sellaisia ruovostoja löytyy melkein yhtä
monen laatuisia, kuin bambu-lajejakin, joista useimmat kuuluvat
sukuihin _Guadua_ ja _Chusquea_. Eräät lajit niistä ovat hanhen sulan
paksuisia ja muutaman jalan pituisia, vaan toiset taas paksuja kuin
käsivarret ja seitsemän tai yhdeksänkin sylen pituisia. Ne kasvavat
kaarenmuotoisesti toistensa sekaan nuokkuvina epäjärjestyksessä ja
kuivavat kukkimisensa jälkeen tavallisesti yhtaikaa koko ruovosto, vaan
useampia vuosia kuluu niiden synnystä kukkimiseen. Isommat lajit
kasvattavat latvaansa parin kolmen sylen korkuisen sinertävän röyhyn,
jossa kukat ovat melkein samanlaisia kuin suomalaisessa ruovossa eli
kaislassa (_Phragmites_). Kukkimisensa jälkeen häviävät ne niin
kokonaan, että missä useina vuosina on kasvanut korkean metsän
kalttainen ruovosto, muutama kuukausi kukkimisen perästä ei enään näe
mitään jälkeä koko metsästä.

Casa Brancasta muutamia leguoita ratsastettuamme, tulimme _Cachoeira do
campo_ nimiseen isoon kylään, jossa erään Mulatin talossa vähän aikaa
lepäsimme ja virvoitimme itseämme, samoinkuin Casa Brancassakin olimme
tehneet. Kylä näytti varakkaalta ja siinä oli myös muutamia hyvin
varustettuja kauppapuoteja. Niiden ohitse ratsastaessamme näin yhdessä
kaupaksi erästä toisintoa banaaneja, jonka hedelmät olivat toista
vertaa isommat kuin tavallisilla muunnoksilla ja ruskeamman väriset.

Niitä ostaessani tertun tuli luokseni kerjäämään pahasti spitaalinen
Neekeri, jonka jalat olivat kasvaneet kannon muotoisiksi möhkäleiksi ja
kasvotkin kovasti vikaantuneet. Päästäkseni hänen inhoittavasta ja
mahdollisesti vaarallisestakin läheisyydestään viskasin hänelle rahan
hyvän matkan päähän.

Vaikka Brasiliassa pidetään spitaalitautia (_Lepra_ eli _Elephantiasis
Graecorum_) tarttuvana, sallitaan sitä niinkuin muitakin tauteja
sairastavain kuljeksia talosta taloon kerjäämässä, jonkavuoksi
sellaisia kohtaa usein maanteillä. Eurooppalaiset lääkärit eivät sitä
enään kuitenkaan pidäkään tarttuvana. Minas Geraes maakunnassa se on
sangen tavallinen, varsinkin Neekereillä, ja alkaa siellä tavallisesti
vähäpätöisillä rohtumilla kasvoissa ja varsinkin korvissa, jonka
jälkeen se vähitellen pitkän ajan kuluessa leviää muihin ruumiinosiin,
synnyttäen niihin rosoisia kuhmuja ja turpomuksia, ja kasvattaa vihdoin
jalat eli kädetkin paksuiksi kummallisen muotoisiksi möhkäleiksi. Se
kehittyy hyvin hitaasti, kestäen vuosikymmeniä, ja on useimmiten
parantumaton. Kansa uskoo sen tarttuvan, vaan puhkeavan näkyviin usein
vasta pari vuotta sen jälkeen kuin sen on saanut. Myös luullaan sen
syntyvän epäterveellisestä ruuasta, _Araucarian_ siemenillä lihoitetun
sian lihasta y.m. Myöskin Euroopassa ja Suomessakin on tätä samaa
tautia tavattu, vaan meillä ainoastaan miedommassa muodossa,
synnyttämättä möhkäjalkoja.

Cachoeirasta eteenpäin ratsastaessani campos-maisemaa myöten, jossa
seuduittain myös oli carrascoja ja catingoja, olivat lehdet useista
niiden pensaista ja puista jo alkaneet varista, niin että useat puut
näyttivät kuivilta, vaikka ne olivat ainoastaan kuivan vuodenajan
lepotilaan asettuneet. Puiden latvoissa kasvoi usein loisioina kellan
vihreitä pensaantapaisia tukkuja muodostavia _Loranthace'eja_, jotka
soikeilla lehdillään paikkapaikoin viherjöittivät lehdettömäin puiden
oksia. Useissa yksinäisissä tai harvaan kasvavissa puissa huomasin
myöskin korkealla latvassa ja paksummilla oksilla muurahaispesäin
kokoisia kellan ruskeita tai mustiakin maamöhkäleitä ja savipatsaita.
Ne olivat termiittein pesiä ja niihin johti pitkin puunrunkoa
peitettyjä savesta rakennettuja käytäviä, joita myöten termiitit
pääsivät maasta nousemaan pesäänsä salassa vihollisiltaan.

Yöksi tulimme _Chequeira_ nimiseen taloon, jonka isäntä oli
Portugalilainen ja emäntä jokseenkin sievä Neekerinainen.

Aamulla ylösnoustessani olivat muulimme karkuumatkalla kotiapäin,
jonkavuoksi camaradani sai juosta niiden jälestä ja sanoi löytäneensä
ne vasta Cachoeiran luota. Koska talon omat muulit olivat pysyneet yön
samassa aitauksessa, syntyi minussa se epäluulo että hän itse oli
käynyt purkamassa aitauksen veräjän, jonka aamulla näin olevan auki, ja
ajanut muulinsa sieltä maantielle. Hänen aikomuksensa lienee ollut
viivyttää matkaa, niin ettemme ehtisi yöksi perille, vaan saisin
hänelle vielä kustantaa yökorttierin ja yhden aterian lisäksi. Se ei
hänelle kuitenkaan onnistunut.

Chequeiran isäntä oli joku vuosi sitten laittanut vähäisen talonsa
hedelmättömälle paikalle campoksella harjoittaakseen kauppaa työmiesten
kanssa, jotka tämän seudun ohitse rakensivat Ouro Pretoon johdettavaa
rautatietä. Lähistössä näkyivät myös rautatien kaivokset, kiertäen
Schweitsiläiseen malliin moneen mutkaan camposmäkien pyöreitä rinteitä
myöten ja sopivalla paikalla aina pujahtaen mäeltä toiselle.

Chequeirasta eteläänpäin kesti yhäti camposta, joka yleensä näytti
hedelmättömältä -- ja vielä enemmän senkinvuoksi, että kuiva vuodenaika
jo oli syvästi painanut merkkinsä kasvullisuuteen. Notkoissa ja
kosteammilla paikoin rehoitti kuitenkin ruoho, ja carrascojen
pensaatkin kantoivat siellä lehtiä.

Erään metsikön läpi ratsastaessamme näin puiden välissä ison aution
talon, joka viljelyksineen ja puutarhoineen jo kauan aikaa sitten oli
jätetty takaisin luonnon valtaan. Isot vanhat palmut ja muutamat
hedelmäpuut kasvoivat carrascon pensaiden ja puiden seassa
muistomerkkeinä istuttajistaan. _O pai taverneiro; o filho cavalheiro;
o neto mendicante_ (isä kauppias; poika kavaljeeri; pojanpoika
kerjäläinen) on brasilialainen sananlasku, joka sisältää selityksen
siihen, että niin moni talo seisoo Brasiliassa autiona.

Huomaamatta ja vähitellen kohosi tie _Serra Brancalle_, jonka poikki
olin viisi viikkoa aikaisemmin ratsastanut. Nyt sain matkustaa hyvän
matkaa sitä pitkin lähellä sen läntistä rinnettä, ihaellen näköalaa,
joka sieltä avautui avaran maiseman yli. Harjanteen päällystä oli tältä
puolen kuivaa hedelmätöntä tasankoa, jolla kasvoi harvaa ruohokkoa.

Vihdoin yhtyi polkumme vuoren yli johtavalle tielle, jota myöten olin
Caracaan matkustanut.

Vuorelta alas päästyä ratsastin tuttujen maisemain läpi, vaan paljon
vähemmin miellyttävältä näytti luonto nyt kuin viisi viikkoa
aikaisemmin. Metsät näyttivät kuihtuvilta ja, vaikka useimmat niiden
puista vielä viheriöitsivät, olivat lehdet toisista varisseet pois ja
toisista kovasti harventuneet, ja ruohot ja pensaat tien vieressä
olivat peitetyt niin paksulla pölyllä, että niiden lehtien vihreää
väriä ei enään saattanut eroittaa.

Miellyttävänä vastakohtana tässä luonnon alkavassa unessa loistivat
paikkapaikoin puiden latvoissa köynneliäin _Bignoniace'ein_
sinipunervat tai punan kellervät kukkaviuhkot, verhoten monasti suuren
osan puita, joihin ne olivat kiivenneet.

Ouro Brancon ohitse päästyämme tuli pimeä ehtoo ilman kuutamoa. Vaan
varmoilla askelilla kulkivat muulimme pimeässäkin pitkin kuoppaista
tietä, löytäen tienkin vieressä polkuja, silloin kun oli väistyminen
vastaan tulevia härkävankkureita. Toisin paikoin tapasimme tien
vieressä tavarainkuljettajia, jotka sinne olivat nuotion ääreen
asettuneet yöksi, joko senvuoksi etteivät olleet ajoissa ehtineet
mihinkään _ranchoon_ tai kenties pikemmin sentähden että siellä saivat
muuleilleen paremman laitumen ja maksuttomasti. Kummallisen vaikutuksen
tekivät nämät mustat ja tummanväriset haahmut, jotka, meidän
lähestyessä, kohosivat leposijoiltaan ja nuotion hämärässä valossa
terävästi tirkistivät meitä.

Queluzin pikkukaupungin läpi ratsastaessamme oli yhdessä paikoin
kadulla lukuisa väkijoukko, joka kuunteli omituista katukonserttia.
Avonaisen oven eteen oli kadulle avautuvaan huoneesen asettunut
kaarenmuotoiseen riviin kirjavasti puettuja naisia, sinisissä,
punaisissa, keltaisissa ja vihreissä dansöösi-puvuissa, lihavia ja
laihoja, pitkiä ja lyhköisiä, mustia, ruskeita ja keltaisia neitejä,
jotka täyttä kulkkua kirkuivat epäsoinnullisia säveleitään.

Yöllä 7 päivänä toukokuuta saavuin takaisin _Lafayetteen_, jossa
vastoin Germain'in varoitusta otin asuntoa kolmannen "varkaan"
hotellissa. Hänestä selvisin kuitenkin paraiten, sillä aamulla
rätinkiäni maksaessani pyyhki hän, minun neuvostani, siitä itse
muutamia markkoja pois, jotka "epähuomiossa" olivat ilman syytä siihen
tulleet.

Aamulla ennen junan lähtöä kävin hotellin vieressä olevalla mäellä,
josta palatessani huomasin, että vaatteeni olivat peitetyt kymmenillä
tuhansilla pikkuisilla puukkiaisilla (_carrapatos miudos_).
Pieksettyäni oksalla ja hangattuani kädellä niitä vaatteistani niin
tarkkaan, että luulin niiden olevan lopussa, säästyi niitä kuitenkin
niin paljon, että minulla monena päivänä oli työtä niiden poimimisessa
ihostani, johon niitä oli imeytynyt kiinni. Ne ovat nimittäin niin
pieniä, että niitä on vaikea tarkkaan löytää vaatteistaan, vaan jonkun
ajan kuluttua ilmoittaa niiden kihisevä pistos että ne jo ovat
löytäneet ihoon. Kuivan vuodenajan ensimäisinä kuukausina ne ovat
varsinaisena maan-kiusana muuli-laitumilla, joihin niitä enimmin
ilmaantuu. Niitä tavataan silloin pallomaisina ryhminä ruohoissa ja
pensaiden oksissa, joista ne kiinnittyvät ohi kulkevan vaatteisiin.

Toukokuun 8 päivänä saavuin junalla Sitioon, jonne olin tavarani ja
kokoelmani jättänyt. Siellä viivyin viisi päivää, jotka käytin
kokoelmaini hoitamiseen ja laittamiseen sellaiseen kuntoon, että ne
uudetta purkamisetta säilyisivät Suomeen saakka.

Ainoastaan pienempiä ekskursioonoja saatoin sen ohessa tehdä,
ja kun aikaa jo oli kulunut enemmän, kuin matkaohjelmani mukaan
olisi riittänyt, täytyi minun myös kieltäytyä ottamasta osaa
metsästys-retkeen, johon siellä ollessani sain kutsumuksen. Eräs nuori
fazendeiro lähistöstä tuli nimittäin Hotel do Sitioon täysissä
metsästys-varustuksissa, ratsastaen muulilla ja tuoden muassaan lauman
vintti-koiria. Hän oli maalais-patrooni Brasilian valkoista rotua,
jostakin paikkakunnalla olevasta isommasta fazendasta. Vaan kun hän ei
taitanut muuta kuin Portugalin kieltä, niin sekin seikka vähensi
haluani noudattaa hänen kutsumustaan lähteäkseni metsästysretkelle.

Koirilla metsästäessä tapaa campoksella kuitenkin saalista, joka voisi
paljonkin tarjota viehätystä metsästäjälle. Campoksen isommista
eläimistä lueteltakoon tässä seuraavat:

Veado campeiro (_Cervus campestris_ Cuv.) on metsävuohen (C. capreolus)
kalttainen hirvi, joka ei ole harvinainen korkeammilla campos-mailla.
Brasilian tavallisimmat hirvi-lajit ja, samoin kuten ensiksikin
mainittu, pieniä kooltaan ovat veado catingueiro (_C. simplicicornis_
Illig.), joka elää harvapuisissa campos-metsiköissä, ja veado mateiro
(_C. rufus_ Illig.), joka oleksii tiuhemmissa metsissä. Iso hirvi-laji
on veado galheiro (_C. paludosus_ Desm.), jota tapaa isompain jokien
varsilla olevissa soisissa metsissä. Ne ovat kaikki hyvin arkoja ja
niitä metsästetään väjyksissä jokien luokse johtavien teiden varsilla
taikka myöskin koirain avulla, jotka ottavat ne juoksussa kiinni.

Tapetijänis (_Lepus Brasiliensis_ L.) on kaniinia vähän isompi ja
mustan ruskea. Tavoiltaan on se Euroopan jänisten kalttainen. Maultaan
omituista lihaa on ourico'lla (_Cercolabes villosus_), joka kiipeää
puissa, käyttäen apunaan kahden korttelin pituista kierteis-häntäänsä.
Sen vartalo on kaksi ja puoli korttelia pitkä ja peitetty piikeillä.
Syötäviä ovat myöskin useat merisika-lajit (_Cavia_), joista mokó
(_C. rupestris_ Pr. Max.) on suurin. Aguti (_Dasyprocta aguti_ Wagn.)
on liki kyynärän pituinen nakertaja ja elää laumoissa, jotka usein
tekevät vahinkoa sokuriruoko-istutuksissa, Sen lihaa pidetään
erinomaisena herkkuna. Paca (_Caelogenys [Cavia] paca_) on hyvä uija ja
sukeltaja ja oleksii maankoloissa, joista se hämärässä lähtee
liikkeelle. Se on kyynärää pitempi ja sitä metsästetään paljon
omituisilla koirilla, joita sen etsimiseen on varten vasten
harjoitettu. Jokisika (_Hydrochaerus capybara_) on sian muotoinen iso
nakertaja, pituudeltaan 1,5 tai 2,5 kyynärää, ja elää pienissä
laumoissa jokien varsilla. Se uipi ja sukeltaa taitavasti ja sitä
metsästetään enemmän sen lujan nahan vuoksi, kuin sen lihan takia, joka
on maultaan huononpuoleista, vaan rasvaista.

Brasiliassa tavataan kaksi lajia tapiireja, joista _Tapirus Roulinii_
Fisch. elää Sao Francisco virran laaksossa, ja toinen laji _Tapirus
Americanus_ sekä rannikolla että sisämaassa. Ne oleksivat usein
laumoissa ja polkevat metsiin hyviä polkuja, jotka johtavat jokien
varsille. Niillä on tapana kulkea joka päivä samalla ajalla näitä
polkujaan myöten jokiin, joissa ne uiskentelevat ja sukeltavat. Kun
koirat ja jaguaarit ajavat niitä takaa veteen, niin tapiirit tarttuvat
niihin kiinni ja vetävät ne muassaan veden pohjaan, jossa tapiirit
voivat sukeltaa neljännestunnin ajan tulematta vedenpinnalle
hengittämään. Ne ovat omnivooreja ja syövät sekä heinää, lehtiä ja
hedelmiä että lihaakin. Ne saapi muutamissa päivissä kesymään, niin
että ne metsistä palajavat ihmis-asuntoon. Hyväilemisistä ovat ne
mielissään, vaan ovat tyhmiä, niin että niitä ei saa liikkeelle
käskyillä, vaan niitä täytyy työntää tai ajaa kovilla kepin iskuilla,
sillä heikot lyönnit eivät tunnu niiden paksussa nahassa. Niiden liha
on syötävää ja niiden rasvaa käytetään myös lääkkeenä.

Pecaari-sikoja (_Dicotyles_) löytyy Brasiliassa kolme lajia, jotka
elävät isoissa laumoissa metsissä ja laittavat niihin polkuja, josta ne
ovat saaneet indiaanilaisen nimensäkin. Queixada branca (_Dicotyles
labiatus_ Cuv.) on melkein tavallisen sian kokoinen ja muotoinen, vaan
se on hännätön, niinkuin muutkin pecaari-lajit. Sitä sekä pyydetään
kuopilla että metsästetään, vaan ahdistettuna se on rohkea ja
vaarallinen koirille ja metsästäjällekin. Muut pecaari-lajit
sitävastoin ovat pienempiä. Ne ovat, samoinkuin apinatkin, Indiaanein
tärkeimmät metsästys-eläimet, joita he lihan tähden pyytävät,
vaan muutamat Indiaani-heimot inhoavat kaikkea sianlihaa, niinkuin
juutalaiset. Pecaarit kesyvät helposti ja seuraavat isäntäänsä niinkuin
koirat.

Syötävinä eläiminä tapetaan Brasiliassa myöskin muurahais-karhuja ja
vyötäjäisiä, jotka kuitenkin ovat hyvin hyödyllisiä eläimiä, sillä ne
hävittävät termiittejä ja muurahaisia, joista siellä on niin paljon
haittaa. Sitiossa oli minun tilaisuus useampia kertoja syödä
vyötäjäis-paistia, vaan se tuntui minusta sangen ala-arvoiselta, vaikka
se oli pehmeätä ja vaaleaa kuin lintupaisti. Luupanssarilla peitettyjä
vyötäjäisiä tunnetaan Brasiliassa 6 lajia, joista tatu-été (_Dasypus
octocinctus_ L.) on tavallisin ja yli 3 korttelia pitkä häntää
lukematta, vaan suurin kaikista lajeista on tatu-canastra (_D. gigas_
Cuv.), joka on puolikasvaneen sian kokoinen. Ne eivät ole niin nopeita,
ettei niitä juoksussa saisi kiinni, vaan ne kaivautuvat sukkelasti
maahan, ja jos ne puoleksikin ovat tunkeutuneet koloonsa, ei niitä
enään saa väkisin siitä vedetyksi. Maan sisästä on niitä vaikea löytää,
sillä niiden käytävät ovat hyvin avaroita ja moni-mutkaisia. Tamandua
bandeira (_Myrmecophaga jubata_ L.) on suurin muurahaiskarhu-lajeista
ja kuonosta hännän päähän yli neljä kyynärää pitkä. Sen selkä on
pitkä-karvainen, häntä iso ja tuuhea ja kuono hyvin pitkä ja kapea. Se
on jokseenkin hidasjuoksuinen ja ihmiselle vaaraton, vaan tekee
koiralle vastarintaa, nousten pystyyn istumaan ja iskien etujalkainsa
isoilla kaivin-kynsillä koiraa. Brasilian kaksi muuta tamandua-lajia
(_M. didactyla_ ja _tetradactyla_) ovat pienempiä ja kiipeävät
kierteishäntänsä avulla puissa. Laiskiaisia (_Bradypus_) on Brasiliassa
neljä lajia, joista tavallisimmat ovat unao (_Bradypus didactylus_ L.)
ja aai (_Br. tridactylus_ L.). Ne oleksivat embauba-puissa
(_Cecropia_), joiden lehdistä ne elävät, eivätkä tule niistä alas muuta
kuin juomaan. Ne ovat hyvin sitkeähenkisiä, niin että niihin täytyy
ampua useampia laukauksia, saadakseen ne putoamaan alas. Jos hakkaa
pois oksan, johon laiskiainen kynsillään on iskenyt kiinni, niin
saattaa oksasta kiinni pitämällä kantaa laiskiaisen kotia, ilman että
se päästää irti oksaa. -- Brasilian petoeläimistä ja apinoista on jo
edellä ollut puhetta, jonkavuoksi ohimenemme ne tässä.

Lintu-lajeista on Brasilia tavattoman rikas. Useat niistä, varsinkin
pienemmistä lajeista, ovat erinomaisen kaunis-höyhenisiä, jonkavuoksi
niitä mielellään ostetaan Eurooppaan koristuksiksi. Rio de Janeirossa
ja muutamissa muissa rantakaupungeissa on luonnonesineiden kauppiaita,
jotka hyvällä menestyksellä välittävät tätä kauppaa. Lintujen nahkoja,
samoinkuin kaunisvärisiä kovakuoriaisiakin, ostavat he maalaisilta sekä
varsinkin erityisiltä metsästäjiltä, joiden ainoana toimena on kaupaksi
meneväin luonnonesineiden kerääminen ja etenkin lintujen ampuminen ja
pyytäminen.

Kauniiden höyheniensä tähden ovat seuraavat lajit mainittavia.

_Kolibreista_, joita on suuri joukko lajeja, ovat kauniimpia
_Chrysolampis mosehita_ Gray, _Lophornis magnifica_ Bonp. ja
_Calothorax rnbineus_ Gray, sekä tavallisimpia _Lampornis mango_ Sws.
ja _Thaumatias albicollis_ Gould. Tilhin sukuinen kerua (_Ampelis
cincta_ Gray) on loistavain sinisten höyheniensä tähden arvossa
pidetty lintu. Punainen trebeme (_Tanagra Brasilea_) ja muutamat muut
Tanagra-lajit (varpuislintujen lahkoa) ovat Brasilian kauniimpia
pikkulintuja. Koreasti kirjava _Galbula_ kuuluu omituiseen heimoon
kiipijä-lintuja, jonka lajit ovat laiskuutensa tähden merkillisiä.
Niillä on tapana istua liikkumattomina paikoillaan, odottamassa
kärpäsiä, jotka lentävät niiden luokse, ja ne eivät lähde pakoon
ihmisenkään lähestyessä, jonkavuoksi niitä saapi kepillä lyödyksi alas
oksalta, jolla ne istuvat.

Elävinä hyvin kaupaksi meneviä lintuja ovat papukaijat, joita Finsch
luettelee Brasiliasta 85 lajia. Ne elävät isoissa parvissa ja tulevat
usein viljelyksiin vahinkoa tekemään. Siellä syövät ne kahvin marjoja
ja nakertavat maissin tähkiä, joissa niiden purusta syntyy mätä. Yöksi
palajavat ne aina samoihin paikkoihin, metsiin korkeiden puiden
latvoihin. Ne munivat taidottomiin pesiin onteloihin puihin kaksi
valkoista munaa. Suurimmat lajit ja väriltään komeimmat ovat punaiset
ararat (_Macrocercus_ eli _Sittace chloroptera_) ja pienin laji on
vihreä vaivaispapukaija (_Psittacula passerina_ Kuhl) joka on varpusen
kokoinen ja Brasilian tavallisimpia lintuja. Hyvänmakuista lihaa on
vihreillä _maitacas_-lajeilla (_Pionus_), ja puhumaan oppivat paraiten
vihreät _papageiot (Chrysotis)_, joita Rio de Janeirossa näkee melkein
jokaisen pikkukauppaan oven pielessä. _Tukaaneilla (Ramphastos toco)_,
jotka samaten kuuluvat kiipijöihin, on erinomaisen iso ontelo nokka ja
hyvänmakuista lihaa.

Syötävistä linnuista mainittakoot vielä seuraavat: Mareco (_Anas
Brasiliensis_ L.) ja poturi (_A. viduata_ L.) ovat sangen tavallisia,
ja iso sorsa, pato grande (_Anas moschata_ L.), joka kaikista
tunnetuista sorsista on suurin, pidetään sangen yleisesti myöskin
kesynä. Niitä tavataan sekä sisämaan jokiloissa että rannikon
laguuneissa. Kosteilla paikoin oleksii useita haikara-lajeja, joista
varsinkin garca socco (_Ardea pileata_ Lath.) on arvossa pidetty
hyvänmakuisen lihansa tähden. Pitkäjalkainen ja iso kahlaaja nimeltä
siriema (_Dicholophus cristatus_ Illig.) elää erämaissa (sertaos) ja
campoksella, jossa se syöpi muurahaisia, toukkia, kärmeitä y.m., ja on
maultaan sorsan kalttainen. Amerikalainen strutsi eli ema (_Rhea
Americana_ Lath.) juoksentelee pienissä parvissa campoksella, jossa se
autiommilla seuduilla on jokseenkin tavallinen. Pyiden kalttaisia
lintuja tapaa heinikoissa useampia lajeja, joista mainittakoon capoeira
(_Odontophorus dentatus_ Gray) ja injambu-lajit (_Tinamus_).
Valkeasiipinen jaku (lue: schaku) tinga (_Penelope pipile_ Gmel.) y.m.
lajit samaa sukua vastaavat Vanhan Maailman fasaaneja ja mutu't (_Crax
alector_ L., y.m.) ovat kalkkunain kalttaisia. Indiaanit pitävät niitä
myös kesyinä, vaan ne ovat kasvatettavat metsistä löydetyistä munista,
sillä ne eivät kesyinä sikiä hyvin.

Muista Brasilian tavallisimmista linnuista mainittakoon tässä myös eräs
pääskyis-laji (_Hirundo collaris_ Pr. Max.), jolla on valkoinen juova
kaulan ympäri, ynnä papa-arroz (_Fringilla pileata_ Pr. Max.), joka
riissiviljelyksissä tekee suuria vahinkoja, sekä musta käen sukuinen
anu (_Crotophaga_), joka usein istahtuu raavaiden selkään toukkia
niistä noukkimaan.

Sisiliskoja löytyy Brasiliassa useita isoja lajeja, joista muutamilla
on hyvänmakuista lihaa, niinkuin vihreällä iguanilla (_Iguana viridis_
Spix) ja teiu-guaculla (_Teius monitor_ Merr.), joka kasvaa
puolentoista kyynärän pituiseksi.

Indiaanit syövät myöskin krokodiilein lihaa, joita Brasiliassa löytyy
kaikkiaan 8 lajia alligaattorein eli kaimaanein sukua. Niitä tavataan
varsinkin pohjaisemmassa osassa Brasiliaa, jossa ne asuskelevat etenkin
isommissa seisovissa likaisemmissa vesissä, jotavastoin mustavetiset
virrat ovat niistä vapaampia. Myöskin Rio de Janeiron maakunnassa ovat
ne tavallisia. Ne ovat ihmisellekin uidessa vaarallisia ja vetävät
saaliinsa veden alle, vaan jos saapi tilaisuutta painaa niiden silmiä,
niin ne päästävät irti ja lähtevät pakoon. Rannan läheisyydessä
makaavia eläimiä, sikoja, koiria ja siipikarjaa hiipivät ne hiljaa
haukkaamaan ja tulevat öisin huoneidenkin luokse. Jacare-guacu (_Caiman
niger_ Spix) on 4-6 kyynärää, väliin 4 syltäkin pitkä ja oleksii
Amazonissa sekä sen lisäjoissa. Jacare (_Caiman fissipes_ Spix) on 4
tai 3,5 kyynärää pitkä ja tavataan eteläisemmissäkin maakunnissa. Muut
lajit ovat vielä vähän pienempiä.




Kymmenes luku.

Brasilian luonnontuotteet.


Tulo Rio de Janeiroon. -- Pahantekijät. -- Kaulahuivin tärkeys. --
Kansallis-museo. -- Tori-halle. -- Brasilian ruoka-kasvit. --
Mandiooka. -- Hedelmät. -- Brasilian päätuotteet. -- Kahvipensaan
viljelys. -- Pumpuli-kasvit. -- Sokuri-ruoko. -- Kautschu. --
Paraguai-tee. -- Vilja-lajit. -- Lääkintä-kasvit. -- Sarsaparilla. --
Ipecacuanha. -- Coca-kasvi. -- Ryyti-kasvit. -- Teknilliset kasvit. --
Öljykasvit. -- Waha-palmu. -- Kutomus-kasvit. -- Väri-kasvit. --
Kauppatorin eläimistö. -- Kalankauppiaat.

Ehtoolla toukokuun 13 päivänä saavuin takaisin Rio de Janeiroon, jossa
otin asuntoa eräässä ravintolassa Praca d'Acclamacao'n luona.

Seuraavana päivänä kävin venäläisessä konsulaatissa toimittamassa
Petropoliksessä asuvalle Venäjän lähettiläälle suosituskirjeen, jonka
olin Suomen Kenraalikuvernööriltä saanut. Kiireellisen lähtöni vuoksi
Rio de Janeirosta en ollut aikaisemmin saanut tilaisuutta viedä sitä
perille, enkä sitä myöskään vielä ollut välttämättömästi tarvinnutkaan,
sillä koko matkallani en ollut ollut missään asioissa virkamiesten
kanssa. En ollut missään vielä näyttänyt passianikaan, eikä sellaista
ole laisinkaan tarpeen Brasiliassa, enemmän kuin Franskassa ja
Schweitsissäkään. Brasiliaan otetaan mielellään vastaan mitä väkeä
tahansa; minkäänlaisia vaikeuksia ei aseteta heidän pääsöön maahan,
vaan sieltä lähtiessä on monta mutkaa, ja ainoastaan kirjallisen luvan
saatua poliisilta, pääsee Brasiliasta pois. Pahantekijöitä on senvuoksi
paljon keräytynyt Euroopasta ja varsinkin Italiasta Brasiliaan, johon
he ovat joutuneet kuin hiiri loukkuun, sillä he eivät pääse sieltä pois
ilman selviä papereja.

Sunnuntaina menin kansallis-museoon puolenpäivän aikaan, jolloin se on
yleisölle avoinna, vaan jouduin siellä lystilliseen rettelöön. Poliisi,
joka seisoi ovella vahtina, kielsi nimittäin minulta sisäänpääsöä,
antamatta minkäänlaista selitystä kieltoonsa. Jäin senvuoksi vähäksi
aikaa miettimään, miksi minulta oli pääsö kielletty, vaikka
kaikenlaista väkeä, sekä varakkaampaa että köyhempää, Neekerejä ja
muita, oli ilman minkäänlaista estettä päästetty sisään. Luulin
vihdoin, että olin ymmärtänyt väärin poliisin kiellon, jonkavuoksi
palasin takaisin ovelle, ja väkijoukossa jouduinkin poliisin
huomaamatta ensimäiseen huoneesen, vaan silloin hän havaitsi minut ja
tuli lyhyesti ilmoittamaan minulle, että minun piti lähteä sieltä pois.

"Minkätähden? Onhan täällä paljon muutakin väkeä!" -- kysyin häneltä.

"Se on vasten ohjetta, jonka olen saanut", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Teillä ei ole sovelias puku".

"Kuinka? Onhan minulla hyvä puku!"

"On tosin, mutta teillä ei ole kaulahuivia. Meillä on käsky, ettei
kukaan pääse museoon, jolla ei ole kaulahuivia".

Katsahdin ympärilleni ja näin, että jokaisella miehellä siellä
todellakin oli kaulahuivi. Neekeritkin olivat käärineet jonkunlaisen
repaleen kaulaansa. Oli tarkoitus että yleisö tulisi siistissä puvussa
museoon, vaan ettei pääsö riippuisi vahtien mielivallasta, oli tahdottu
antaa heille tarkka määräys siitä, ja arveltu että miehellä, jolla on
kaulahuivi, on myöskin muu puku tarpeeksi siisti.

Rio de Janeiron hiestyttävässä kuumuudessa oli minulla tapana keventää
pukuani, jättämällä siitä monasti pois muutamia tarpeettomia osia,
joiden joukkoon olin lukenut myöskin kaulahuivin.

Kun asuin vallan lähellä museoa, niin menin kotia ja otin kaulahuivin
kaulaani sekä palasin oitis museoon. Toisen kerran, käytyäni museon
johtajan _L Netto'n_ luona, sain myös tilaisuutta harjoittaa
tutkimuksia museossa niin paljon kuin asiani vaati.

Museo on sekä luonnontieteellinen että etnograafillinen, vaan vielä
nuori ja jotensakin pieni. Brasilian luonnon ja kansan esittelemisessä
yleisölle kansantajuisella tavalla on sillä kuitenkin erinomainen arvo,
mutta vanhemmat tieteelliset lähteet Brasilian luonnon tutkimiseen
eivät ole Rio de Janeirossa, vaan hajoitetut Euroopan museoihin.

Sille joka tahtoo oppia tuntemaan Brasilian luonnontuotteita on
jonkunlaisen museon arvoinen myöskin Rio de Janeiron _praca do
mercado_ eli torihalle, jossa tarjotaan kaupaksi maan monenlaisia
ruoka-tavaroita ja muita luonnonesineitä. Varsinkin muukalaisella on
siellä paljon katsottavana ja opittavana. Joka kerta kuin siellä kävin,
oli minulla siellä aina uutta nähtävänä.

Kaupungin lähistössä olevista fazendoista ja chacaroista (pienemmistä
maataloista) oli sinne lähetetty kaupaksi sekä tavallisia
eurooppalaisia ruoka-kasveja ja kaaliksia että Amerikalle omituisia
lajeja, niinkuin mustia sekä monenlaisia muita papuja (_Phaseolus_ ja
_Dolichos_), herneitä, porkkanoita, rediisejä, retikoita, useita
kaali-lajeja, sallaattia, sipuleja, joita kuitenkin pääasiallisesti
tuodaan Euroopasta, kurpitseja ja muita vesi-melooneja, kurkkuja,
melooneja, tomaatteja (_Lycopersicum esculentum_), jotka ovat
Brasiliasta kotoperäisiäkin, quiabos eli quingombos hedelmiä (_Hibiscus
esculentus_), joista keitetään limaista lihan kanssa syötävää
tuuninkia, punaista pimentaa eli Hispanian-pippuria (_Capsicum annuuum_
L.) ja Oayennin pippuria (_C. frutescens_ Willd.), jotka sinapin
asemesta ovat hyviä liharuokain kanssa, maamanteleja eli siemeniä
kummallisesta herne-kasvista (_Arachis hypogaea_ L.), joka kaivaa
palkonsa maan sisään.

Samoin kaupitaan siellä useita lajeja syötäviä juurimukuloita ja
juurakkoja, niinkuin bataatteja eli imeliä potatteja (_Convolvulus
batatas_ L.), inhameja eli yamseja (_Dioscorea triloba_ Lam., y.m.
lajeja), joita viljellään muissakin troopillisissa maissa, tayobaa
(_Colocasia esculenta_ Schott.), jonka sekä juurakosta että lehdistä
valmistetaan ruokaa, ja mangoritoa (_Caladium sagittaefolium_ L.),
jotka molemmat ovat vehka-kasveja (_Aroideae_ heimoa), sekä vielä
perunoita, joita tuodaan Brasiliaan kuitenkin pääasiallisesti
Euroopasta, vaikka ne vielä nytkin kasvavat villinä Chilissä ja niitä
jo ennen Amerikan löytöäkin viljeltiin Länsi-Amerikassa.

Brasilian tärkeimmät vilja- eli oikeammin ruoka-kasvit ovat
kuitenkin mandiocat (_Manihot_), joilla on isoja retikan muotoisia
juuri-mukuloita. Niitä viljellään kahta lajia, mandioca mansaa
(_Manihot aipi_ Pohl) ja mandioca bravaa (_M. utilissima_ Pohl), joista
jälkimäinen on kovasti myrkyllinen ja sisältää syötävissä juurissaan
cyankaliumia (Blausäure), samoinkuin raa'at perunat sisältävät
solanini-myrkkyä. Ensinmainitun lajin juurimukulat kasvavat
hedelmällisessä maassa hyvin isoiksi, 30:n naulankin painoisiksi, ja
ovat väriltään valkoisia tai punertavia. Niitä syödään keitettyinä,
niinkuin perunoita, ja ne ovat maultaan niitä paljoa paremmat, vaan
mätänevät nopeammin. Myrkylliset maniok-juuret, jotka väriltään ovat
mustia, ovat syötäviä vasta senjälkeen kuin niistä myrkky on poistettu.
Se tapahtuu siten, että ne rouhitaan sahajauhon näköisiksi muruiksi,
joista myrkyllinen neste sitten painojen avulla puserretaan pois. Siten
saatu jauho (_farinha_) kuivataan senjälkeen tavallisesti, ja syödään
varsinkin liha- ja papu-ruokain kanssa.

Maniok- eli mandioca-kasvit kuuluvat _Euphorbiaceae_-heimoon ja ovat
alkuperäisiä Brasilialaisia vilja-kasveja, joita Indiaanit viljelivät
jo ennen Amerikan löytöä. Indiaaneilla onkin niistä kymmenittäin
toisintoja, joilla on useita erillaisia omaisuuksia, ja jotka muun
muassa myös kypsyvät eri vuodenajalla. Niiden viljeleminen tapahtuu
siten, että niiden pensasmainen varsi leikataan pulikoiksi, jotka
laidalleen kaivetaan peltoon ja itävät varsiksi ja kasvattavat
maanalaisia mukuloita. Kun niiden mukulat paraiten säilyvät pellossa,
niin niitä tavallisesti ei oteta yhtaikaa maasta, vaan noukitaan sieltä
tarpeen mukaan. Vuotta vanhempina alkavat ne pellossakin mädätä.

Torihallessa kaupitaan myös useita hyvänmakuisia hedelmiä, joista
toiset ovat saadut kaupungin lähistöstä, toiset tuotu laivoilla
kauempaa. Etusija runsaudessa ja hinnan halpuudessa on banaaneilla,
appelsiineilla ja cocos-pähkinöillä. Kalliimpia ovat mangat (_Mangifera
Indica_ L.), joita tuodaan varsinkin Bahian puutarhoista, sekä
ananas-hedelmät, jotka kasvavat Bahiassa ja Pernambucossa metsissäkin
ja ovat _Bromeliaceae_ heimoon kuuluvan _Ananassa sativa'n_ meheviä
käpymäisiä tähkiä. _Therebinthaceae_ heimoon kuuluvan mangan arvokkaat
keltaiset luumarjat ovat persikan kalttaisia, vaan nyrkinkokoisia ja
sisältävät ison litteän luun sekä sen sisässä syötävän mantelin. Omenat
ovat myös kalliita ja tuodaan Montevideosta sekä jää-lastien muassa
Pohjais-Amerikasta. Samoin myös viikunat tuodaan kuivattuina
pääasiallisesti Portugalista, vaikka niitä paljon viljellään
Brasiliassakin. American aprikuusit ovat _Guttiferae_ heimoon kuuluvan
pensaan (_Mammea Americana_ Jacq.) hedelmiä ja kotoperäisiä varsinkin
Antilloissa, vaan saadaan myöskin Brasilian puutarhoista. Abacates ovat
laakeri-kasvien heimoon kuuluvan _Persea Gratissima'n_ arvokkaita
hedelmiä, jotka ovat 5 tuumaa pitkiä ja 2 tuumaa paksuja, ja kasvavat
Pohjais-Brasiliassa metsissä sekä viljeltyinä muuallakin.

Muista viljellyistä lajeista mainittakoot persikat (_Amygdalus Persica_
L.), jotka Rio de Janeiron luona kantavat hedelmiä kaiken vuotta ja
puolikypsillä hedelmillä alkavat aina uudestaan kukkia, aprikuusit
(_Prunus Armeniaca_ L.), viinirypäleet, marmelot (_Gydonia vulgaris_
Pers., saksaksi Qvitten), joista valmistetaan marmelaadeja, ja
granaattiomenat (_Punica granatum_ L.), joiden kukkia naiset mielellään
kantavat hiuksissa. Vähemmin viljellään Brasilian puutarhoissa Amerikan
läntisten maiden arvokkaita hedelmiä, niinkuin chirimoyaa (_Anona
cherimolia_ Lam.), joka Perussa kasvaa 12 naulan painoiseksi, sekä
_Sapoteae_ heimoon kuuluvaa abiu'a (_Lucuma caimito_ A. de Cand.),
lucumaa (_Luouma mammosa_ Gaertn.) ja sapotaa (_Sapota achras_ Mill.),
joista jälkimäinen on tropiikkein paraimpia hedelmiä ja Saksan omenan
kokoinen. Monessa paikoin viljellään myös kanelli-omenia (_Anona
squamosa_ L.), härän-sydämiä (_A. reticulata_ L.) ja fruta do conde'a
(_A. muricata_ L.), jotka ovat Länsi-Indian saarista kotoisin.

Kasvikuntaan kuuluvista Brasilian päätuotteista tapaa useita kuitenkin
ainoastaan satunnaisesti praca do mercadossa, sillä niiden kauppaa
välittävät isot kauppahuoneet.

Kahvi kuljetetaan kauppiaiden isoihin kahvi-makasiineihin, jotka
yhteensä muodostavat melkein erityisen kaupunginosan. Se vaatii paljon
tilaa, sillä Brasilia levittää maailmankauppaan vuosittain noin 5
miljoonaa kahvisäkkiä eli yhtä paljon kuin kaikki muut maat yhteensä,
ja suuri osa niistä kulkee Rio do Janeiron kautta. Vuonna 1884-1885
tuotti kahvin ulosvienti Brasilialle 152 miljoonaa 433 tuhatta
milreissiä ja vuonna 1885-1886 124 miljoonaa 792 tuhatta. Se onkin
Brasilian tärkein vienti-tavara ja kahvipensas Brasilian arvokkain
viljely-kasvi.

Kahvi-pensasta viljellään Brasiliassa yhtä taidottomasti kuin
maissiakin -- uudis-pelloilla ilman lannoitusta. Kuitenkin vaatii se
hedelmällistä maata, jonkavuoksi kahvi-viljelykseen tavallisesti
valitaan metsäisiä päivänpuolisia mäenrinteitä, joista puut hakataan
pois. Kun maa on kuokittu pehmeäksi, istutetaan siihen parin korttelin
korkuisia pensaita, joita on varjoisilla lavoilla kasvatettu kypsistä
kahvipavuista. Pensaasta varistuaan ovat kahvipavut oitis kylvettävät
maahan, sillä ne kadottavat hyvin nopeasti itämis-kykynsä. Tavallisesti
täytyy kahvi-istutus heittää jo 10 tai 20 vuotisena, ja metsästä, sen
ajan kuluttua, jälleen hakata uusi kahvi-halme, sillä maa, jota ei
koskaan lannoiteta, laihtuu viimein siinä määrin, ett'ei se enään anna
riittävää satoa.

Niin kauan kuin maassa piisaa voimaa, ei kahviviljelys vaadi muuta
työtä kuin puhdistamista sinne ilmaantuvista vesoista ja lois-kasveista
sekä sadon-korjausta, joka tapahtuu huhti- ja heinäkuun vaiheilla. Jo
nelivuotisena antaa se hyvän sadon, vaan runsaimman 7-12 vuotisena.
Jokaisesta pensaasta saadaan tavallisesti 2-5 naulaa kahvia vuosittain,
vaan joka neljäs vuosi on kullekin kahvi-pensaalle tavallisesti
huonompi kahvi-vuosi.

Vaikka Arabiassa annetaan kahvimarjain kypsyä niin että ne ravistaessa
pensasta varisevat maahan, poimitaan ne Brasiliassa samoinkuin
Indiassakin puolikypsinä. Niiden kuivaaminen vaatii sitten paljon
huolta, sillä siitä tavasta, jolla se toimitetaan, riippuu suuressa
määrin kahvi-lajin hyvyys. On varominen ett'eivät ne likaannu maasta
eivätkä myöskään kastu, vaan kuivavat nopeasti. Niiden kuivaaminen
tapahtuu sentähden isommissa fazendoissa kivisillä penkerillä ja
pienemmissä maataloissa bambu-ruovoista tehdyillä lavoilla. Hedelmän
kuivunut koppi eli kuori poistetaan niistä sitten erityisissä
survin-myllyissä, jonka jälkeen ne huuhdotaan puhtaiksi. Niitä
valmistetaan kuitenkin eri tavalla sen mukaan minkäarvoista kahvia
niistä tahdotaan saada. Puhdistettu ja kauppaan aiottu kahvi asetetaan
sitten säkkeihin, jotka sisältävät 60 kiloa eli 141 naulaa, ja maksaa
laatunsa mukaan 320-544 reissiä kilolta eli 27-45 penniä Suomen
naulalta.

Kahvin jälkeen oli ennen puuvilla Brasilian tärkein ulosvienti-tavara,
vaan viimeisinä aikoina on sen viljelys hyvin paljon vähentynyt.
Enimmin viljellään pumpuli-kasveja pohjaisissa maakunnissa sekä paljon
myös Minas Geraeksessa. Ne kasvavat paraiten kosteilla alangoilla ja
vaativat vähemmin hedelmällistä maata, kuin kahvipensas.

Pumpuli-karvoilla peitettyjen siementen keräys tapahtuu tavallisesti
loka- ja marraskuussa, 9 tai 10 kuukautta kylvön jälkeen, vaan kun ne
eivät aina kypsy yhtaikaa, täytyy niiden korjuun monasti tapahtua
useamman kerran vuodessa, ja _Gossypium herbaceum_ L. antaa
säännöllisesti 2 tai 3 satoa vuosittain. Pumpulin repiminen siemenistä
irti toimitetaan sitten erityisten koneiden avulla.

Paraimpana Brasilian pumpuli-lajeista pidetään Pernambucossa kasvavaa,
jota saadaan _Gossypium vitifolium_ Lam. nimisestä pensaasta. Muutoin
viljellään Brasiliassa useampia lajeja pumpuli-kasveja ja useita
kymmeniä toisintoja niistä. Amerikalla on vähintään yksi omituinen
kotoperäinen pumpuli-lajinsa, _Gossypium Barbadense_ L., joka lienee se
laji, jota Indiaanit viljelivät jo ennen Amerikan löytöä. Yleinen on
myöskin 2 vuotias ruoho _Gossypium herbaceum_ L., joka on Vanhasta
Maailmasta kotoisin, vaikka tätä nykyä Pohjais-Amerikassa yleisimmin
viljelty laji.

Vuonna 1866 nousi vuotisen pumpuli-viennin arvo 46 miljoonaan
milreissiin, vaan vuonna 1884-1885 ainoastaan 10 miljoonaan 944
tuhanteen ja vuonna 1885-1886 6 miljoonaan 475 tuhanteen.

Sokuriruoko (_Saccharum officinarum_ L.) menestyy, samoinkuin kahvikin,
suurimmassa osassa Brasiliaa, vaan sen pää-markkinapaikka on rannikko
Bahian ja Pernambucon seutuvilla. Isommilla fazendeiroilla on usein
tehtaan kalttaisia sokuri-myllyjä ja sokuri-keittimöjä (_engenhos_),
vaan pienemmätkin viljelijät keittävät tavallisesti omiksi tarpeikseen
itse sokurinsa. Sillä tavoin saatu jauhomainen ruskea tai valkoinen
raakasokuri onkin melkein ainoa laji, jota näkee Brasiliassa
käytettävän. Sokuriruovosta valmistetaan myöskin paljon paloviinaa.
Vuonna 1866 nousi vuotuisen sokuriviennin arvo liki 20 miljoonaan
milreissiin ja vuonna 1884-1885 22 miljoonaan 699 tuhanteen sekä vuonna
1885-1886 14 miljoonaan 85 tuhanteen.

Pienempi, vaikka seuduittaisin sangen tärkeä, on myöskin tupakan ja
kaakkaon ulosvienti. Edellinen nousi vuonna 1884-1885 6 miljoonaan 759
tuhanteen milreissiin ja vuonna 1885-1886 7 miljoonaan 274 tuhanteen,
ja jälkimäinen mainittuina vuosina 2,375,000-2,170,000 milreissiin.
Tupakkaa viljellään varsinkin Bahiassa ja Matto Grossossa, ja kaakkaota
lähetetään kauppaan varsinkin Amazonin seutuvilta.

Molempain käytäntö oli jo ennen Amerikan löytöä Indiaaneille tuttu, ja
kumpaistakin kasvia viljelivät he jo silloin. Piiput, joita on löydetty
haudoista Mexikossa, osoittavat että tupakoiminen oli tunnettu
Amerikassa jo hyvin kaukaisessa muinaisuudessakin. Indiaaneistu on se
tapa levinnyt koko maailmaan Amerikan löydön jälkeen. Etelä-Amerikassa
kuitenkin pääasiallisesti nuuskattiin ja pureksittiin tupakkia
ennenmuinoin.

Tärkeä on Pará maakunnassa Amazonin luona myöskin kautschu-kauppa, joka
myöhempinä aikoina on kohonnut maan tärkeimpäin elinkeinojen joukkoon.
Se tuotti vuonna 1884-1885 10,623,000 ja vuonna 1885-1886 11,432,000
milreissiä. Kautschua (cauuchu tupi-kielellä) saadaan varsinkin
seringueirasta (_Siphonia elastica_ Pers.), joka on hyvin korkea,
hento, tiuhalehtinen puu Euphorbiaceae heimoa ja kasvaa Amazonin ja sen
lisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, jotka osan vuotta ovat
tulvalla. Alaveden ajalla, heinäkuusta tammikuuhun, käyvät Indiaanit ja
köyhempi sekaverinen väestö keräämässä kautschua, jonka omaisuuksia
Indiaanit tunsivatkin jo ennen Amerikan löytöä ja valmistivat siitä
varsinkin piipunvarsia. Sen keksiminen ei muutoin ole ollutkaan
vaikeaa, sillä se on maitiaisnestettä, joka itsestäänkin valun puusta
ja muodostaa hienojen oksain ympäri kautschutorvia sekä paksummista
oksista alasroikkuvia monen kyynärän pituisia vaalean harmaita lankoja.
Seringuiro't eli kautschun kerääjät kokoavat sitä siten, että puuhun
pistetään veitsellä reikiä, joita pienellä kiilalla pidetään auki, ja
niiden alle kiinnitetään astioita, joihin maitiaisneste tippuu.
Jokaisesta haavasta valuu noin 3 tai 5 lusikallista kautschunestettä,
jota sitten joko savustamalla kuivatetaan tai muullakin tavalla
säilytetään pahettumasta.

Eteläisissä maakunnissa, varsinkin Rio Grande do Sul'issa, vaan vielä
Minas Geraeksessakin viljellään ja kasvaa metsissä congonhaa (_Ilex
Paraguariensis_ St.-Hil.), jonka lehdet ovat tunnetut _mate'n_ eli
Paraguateen nimellä ja käytetään samoinkuin teetä virkistävän juoman
valmistukseen. Congonha (lue: kongonja) on pieni nahkealehtinen pensas
_Aquifoliaceae_ heimoa ja sisältää lehdissään koffeinia, vaan
useampiakin _Ilex_ lajeja, jotka kasvavat Brasiliassa ja Paraguaissa,
käytetään mate'en valmistukseen. Sitä vietiin v. 1866 Brasilian
eteläisistä maakunnista 1 miljoonan 800 tuhannen ja vuonna 1885-1886
2 miljoonan 290 tuhannen milreissin edestä ulkomaille. Varsinkin
Hispaniassa ja Etelä-Amerikan hispanialaisissa tasavalloissa sekä
Etelä-Brasiliassa on mate käytännössä.

Tee-pensastakin (_Thea Sinensis_ L.) viljellään hyvällä menestyksellä
varsinkin Sao Paulon maakunnassa, vaan ulosvienti-tavarana ei
Brasilialaisella teellä (cha) vielä ole mainittavaa arvoa.

Brasilian viljalajit, mandioca, maissi, feijao (lue: feischaong) eli
pavut ja riissi, ovat ulosvienti-tavaroina vähästä arvosta ja
kulutetaan pääasiallisesti omassa maassa. Mandiocaa viedään vähempi
määrä ulkomaillekin, vaan maissia viljellään pääasiallisesti omain
muulien ruuaksi.

Kuitenkin on maissi Amerikassa kotoperäinen kasvi, jota jo ennen
Amerikan löytöä viljeltiin La Plata virran seuduilta Mississippi
virtaan saakka. Nekin Indiaani-heimot, jotka eivät pitäneet vakinaisia
asuntoja, kylvivät maissia väliaikaisten majainsa ympäri. Nopeasti
senjälkeen kun Eurooppalaiset olivat Amerikassa tutustuneet maissiin,
levisi sen viljelys läpi Vanhan Maailman aina Kiinaan saakka.

Riissiä tosin syödään Brasiliassa paljon, vaan sen viljelys ei vastaa
likimainkaan edes maan omiin tarpeisiin. Enimmin sitä viljellään
Amazoni ja Sao Francisco virtain luona.

Riissi on Vanhan Maailman kasvi, vaan Rio Negron luona kasvaa
kylvämättä myöskin erästä kotimaista riissilajia ruohostoina
rantavedessä aningain (_Montrichardia arborescens_) muodostamain
läpipääsemättömäin paalutusten välissä. Pienillä veneillä soutavat
Indiaanit riissiruohostoon ja keräävät sen siemeniä, ravistamalla niitä
seipäillä veneesen. Useista brasilialaisista metsä-kasveista saadaan
lääkkeitä, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Sellaisia ovat
sarsaparilla, ipecacuanha, kiniini, kopaiva-balsami ja cocaiini.

Sarsaparillaa saadaan liljakasvien heimoon kuuluvasta köynneliäästä
varvusta _Smilax papyraecea_ Poir., jonka varresta kasvavat lukuisat
ilmajuuret sisältävät hiestyttävää ja verta puhdistavaa lääke-ainetta.
Se kasvaa Amazonin lisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, ja
sieltä käyvät sarsaparillan kerääjät sitä etsimässä, viettäen monta
kuukautta metsissä. Sarsaparilla-juuret lähetetään sitte Parán kautta
ulkomaiseen kauppaan.

_Cinchonaceae_ heimoon kuuluvan ipecacuanhan (_Cephaëlis ipecacuanha_
Rich.) juuret sisältävät runsaasti oksetusainetta nimeltä emetin,
jonkavuoksi niitä kerätään ipecacuanha-lääkkeen valmistusta varten.
Ipecacuanhaa, joka on matala suikertava puolipensas, kasvaa metsissä
varsinkin Matto Grosso maakunnassa, ja siellä on seuduittain
pääelinkeinonakin sen juurten kokoaminen ja lähettäminen ulkomaille
kauppaan. Poaieiros eli ipecacuanhan-kerääjät tunkevat veneillä jokia
myöten kauas metsämaille, ja, raivaten jokien varsilta metsiin teitä,
etsivät he paikat, joissa ipecacuanhaa kasvaa runsaammin. Kun
jokaisesta palasesta juurta, joka jääpi maahan, kasvaa uusia taimia,
niin ei kasvi häviä sukupuuttoon, vaikka sitä niin runsaasti kerätään,
vaan kolmen tai neljän vuoden perästä saattaa uudestaan palata samoille
paikoille sen juuria kaivamaan.

Kiniiniä saadaan useista Etelä-Amerikan _Cinchona_-lajeista, joista
muutamia myöskin kasvaa Brasiliassa sekä metsissä että viljeltyinä.
Samanlaista kuumeita parantavaa lääkettä saadaan myös muutamista muista
kasveista.

Kopaiva-balsamia saadaan muutamista Amazonin luona kasvavista
_Copaifera_ lajeista (heimoa _Caesalpinieae_).

Cocaiinia sisältävät koka-kasvin (_Erythroxylon coca_ Lam.) lehdet,
jotka Indiaaneille Perussa ja Boliviassa ovat tärkeä virvoitus- ja
nautinto-aine. Myöskin Neekerit Brasiliassa sekä Amazonin luona
asuvat Indiaanit käyttävät kokaa ja viljelevätkin sitä, vaan
vähemmin yleisesti, kuin Länsi-Amerikan asukkaat. Koka-kasvi on
_Malpighiace'ein_ sukuinen noin sylen korkuinen pensas, ja sillä on
pieniä punaisia marjoja ja kiiltäviä lehtiä, joita koka-viljelyksistä
riivitään noin kolme tai neljä kertaa vuodessa. Lehdistä lähtevä neste
vaikuttaa virkistävästi ja poistaa nälän, niin että Indiaanit saattavat
sitä pureksimalla kestää erittäin pitkiä matkustuksia ravintoa
nauttimatta. Yhtälailla kuin tupakka on tupakoitsijalle ja viina
juopolle himoittavaa ainetta, jota ilman heidän on vaikea tulla aikaan,
samoin on myös koka sangen yleisesti Länsi-Amerikan Indiaaneille.
Nahkapussi, jossa on koka-lehtiä, ja sen sisässä oleva pieni pullo,
jossa on kalkkijauhoa tai potaskaa, ovat heille yhtä välttämättömiä
kapineita kuin tupakkakukkaro eurooppalaiselle talonpojalle. Vähintäin
kolmasti päivässä vaatii kokan-nauttija koka-purua suuhunsa ja pureksii
sitä sitten kalkin tai potaskan kanssa sekoitettuna noin puolen- tai
neljännes-tunnin ajan, niellen siitä lähtevän nesteen. Kohtuullisesti
nautittuna ei kokan pureksimisen sanota olevan vahingollista vaan sen
liiallinen käytäntö vaikuttaa ajanpitkään turmiollisesti sekä ruumiisen
että hengellisiin omaisuuksiin ja tuottaa lopulliseksi seuraukseksi
täydellisen tylsämielisyyden. Kokannauttijan tunnusmerkit ovat
pahanhajuinen hiki ja hengitys, vaaleat huulet ja ikenet, vihreät
hampaat ja mustat suunpielet. Myöhempinä aikoina on cocaiini myöskin
saanut käytäntöä lääketieteessä, sillä se tekee kokonaan tunnottomaksi
sen ruumiinosan, johonka sitä ruiskutetaan.

Suuri joukko muitakin lääkkeitä saadaan Brasilian kotimaisista
kasveista. Rio de Janeirossa näin ison franskalaisen kauppahuoneen,
joka välittää brasilialaisten lääkintäkasvien kauppaamista ulkomaille.

Useita ulkomaisia ryytikasveja viljellään menestyksellä Brasiliassa,
esim. ryyti-neilikkaa (_Caryophyllus aromaticus_), kaneelia
(_Cinnamomum Zeylanicum_), kamferttipuuta (_Camphora officinarum_),
pippuria (_Piper nigrum_) ja muskottia (_Myristicha fragrans_). Vaan
monet kotimaisetkin kasvit tuottavat ulkomaille kaupaksi meneviä
ryytejä. Niistä mainittakoon _Orchideae_ heimoon kuuluvat vanillit
(_Vanilla_ ja _Epidendron_ lajeja), joilla höystetään chocolaata ja
sokurileivoksia, cumaru (_Dipteryx odorata_ Willd., hernekasvien
heimoa), jonka palkoja nimitetään tonka-pavuiksi ja käytetään
tupakinvalmistuksessa höysteenä.

Fernissoja saadaan useiden kotimaisten lajien pihkasta. Jatobal
(_Hymenaea courbaril_ L. Caesalpiniese heimoa) antaa gummi animén eli
länsi-indialaisen copalin nimellä tunnettua hartsia. Almecegueirasta
(_Protium_ eli _Icica icicariba_ D. C. Burseraceae heimoa) saadaan
elemi-gummia, jota käytetään sekä lääkkeenä että fernissan
valmistukseen.

Umiri-puu (_Humirium floribundum_ Mart. heimoa _Humiriaceae_) antaa
erinomaisen hyvänhajuista balsamia.

_Mimoseae_ heimoon kuuluvat angigot (_Pithecolobium_ eli _Enterolobium
gummiferum_ ja _Piptadenia_ lajit) antavat hyvää gummia.

Öljyjä saadaan useiden sekä kotimaisten että viljeltyjen kasvien
siemenistä. Mainittakoon niistä seuraavat: Useat brasilialaiset _Cocos_
lajit, niinkuin _C. flexuosa_ ja _C. coronata_ sekä kaikissa kuumissa
maissa viljelty, alkuperäisesti Aasiasta kotoisin oleva kokospalmu
(_Cocos nucifera_); -- Afrikasta kotoperäinen ja sieltä tuodun
palmuöljynsä kautta kuuluisa _Elaeis Guineensis_ Jacq. sekä kotimainen
caiane _Elaeis melanococca;_ -- indaya-palmu (_Attalea compta_), josta
saadaan öljyä, joka on parempaa kuin oliviöljy; -- andiroba (_Carapa
Gujanensis_ Aubl. heimoa _Cedrelaceae_), jonka isoissa hedelmissä
olevista siemenistä saadaan katkeraa öljyä. -- Yleisesti viljellystä
isosta risini-ruohosta (_Ricinus communis_ L. _Euphorbiaceae_ heimoa),
joka on Vanhasta Maailmasta kotoisin, valmistetaan risiini-öljyä.

Viuhkalehtinen carnauba-palmu (_Copernicia cerifera)_ joka kasvaa
pohjaisemmassa osassa Brasiliaa, on merkillinen lukuisain hyödyllisten
omaisuuksiensa kautta. Juuresta saadaan sarsaparillan kalttaista
lääkettä, puun ja lehtiruotien syistä palmikoidaan mattoja ja hattuja
y.m., joiden arvo on laskettu liki 3 miljoonaksi markaksi, puun ydin on
kelvollista korkkia, puun rungosta valmistetaan maissin tapaista
jauhoa, siemenet ovat syötäviä manteleja, hedelmää käytetään raavaiden
ruokana ja lehdistä tihkuu arvokasta vahaa, josta valmistetaan
kynttilöitä, ja joka vuosittain tuottaa yli 6 miljoonaa markkaa.

Lanka- ja kutous-aineita saadaan hyvin arvokkaita useista
Brasilialaisista kasveista, ja niitä viedään myöskin sangen paljon
ulkomaille. Köysiä punotaan varsinkin piassaba-palmujen (_Attalea
funifera_ ja _Leopoldinia piassava_) sekä kokospalmun (_Cocos
nucifera_) syistä. Tucum-palmun (_Bactris setosa_) ja tucuman-palmun
(_Astrocaryum tucuma)_ lehdistä saadaan lampaan villan kalttaista
lankaa, jota käytetään varsinkin kalastus-verkkojen valmistukseen siitä
syystä että se hyvin säilyy vedessä mätänemättä. Hienoihin kankaihin
saadaan pellavantapaista lankaa useista kasveista, esim. niinipuiden
heimoon kuuluvasta suvusta _Corchorus_, Bromeliace'eista _Ananassa
sativa_ ja _Bilbergia tinctoria_, sekä Agave'ista _Fourcroya gigantea_.
Silkintapaisia kankaita kudotaan langoista, joita saadaan barrigudan
(_Echites_, Apocyneien heimoa) hedelmistä ja páo-da-embirán (_Xilopia_,
Anonace'ein heimoa) kuoresta.

Useilla brasilialaisilla väriaineillakin on vanha maine. Bresiljapuuta
eli fernanpukkia, jolla painetaan punaiseksi, saadaan _Caesilpinia
echinata'n_ ydinpuusta. Kellan punaista väriä nimeltä rocou saadaan
niinipuiden sukuisen pensaan urucu'n (_Bixa orellana_ L.) siemenistä
(heimoa Bixaceae) ja draakinvertä myöskin _Croton erythrina_ nimisestä
Euphorbiace'eista, muita mainitsematta. Sekä viljellyt että kotimaiset
_Indigofera_ lajit (esim. _Indigofera pascuorum_ Benth.), jotka
kuuluvat hernekasvien heimoon, sisältävät lehdissään ja varressaan
indigo-sinistä. Genipapon (_Genipa Americana_ L. Cinchonaceae heimoa)
hedelmistä saadaan samanlaista väriä ja Indiaanit käyttävät sitä myös
ruumiinsa maalauksiin. Mustaa väriä valmistetaan _Ilex_-lajeista.
Keltaista bresiljaa saadaan mulperipuiden heimoon (_Moreae_) kuuluvan
pensaan _Maclura tinctoria_ puusta, ja keltaista väriä myös gravata'sta
(_Bilbergia tinctoria_).

Tätä luetteloa Brasilian hyötykasveista voitaisi jatkaa vielä monta
vertaa pitemmäksi, vaan luulen sillä jo liiaksikin väsyttäneeni
lukijaa.

Palajan nyt praca do mercadoon sen kauppaliikettä tarkastamaan.

Eläinkunta on siellä edustettuna kokonaisella menaseriialla, jota
katselee sitä suuremmalla uteliaisuudella kun muunlaista eläintarhaa ei
kaupungissa olekaan.

Pienten kauppakammioiden edustalla meluavat monenlaiset apinat ja
tekevät naurettavia liikkeitään, isommat kaulasta kahleessa, pienemmät
suljettuina joukottain häkkeihin, joissa ne aina väliin tappelevat ja
kynsivät vereen toistensa kasvoja. Harvemmin näkee siellä myös
pecaarisikoja ja satunnaisesti muitakin metsän nisäkkäitä.

Kun brasilialaiseen ateriaan säännöllisesti kuuluu lintupaisti, niin on
myöskin praca do mercadossa runsaasti lintuhäkkejä, joissa näkee
eurooppalaisia kanoja, helmikanoja, kalkkunoita, kyyhkysiä ja kesyjä
sorsia. Metsissä ammuttuja kotimaisia kanalintuja, kahlaajia ja
vesilintuja riippuu tukuittain seinissä. Pitkäpyrstöiset punaiset
arara-papukaijat istuvat heitä varten asetetuilla pylväillä ja
monenlaiset vihreät papukaijat ovat jalastaan vitjalla kiinnitetyt
läkkiselle istuin-telineelle. Punaisia _Tanagroja_ ja muita sieviä
pikkulintuja on suljettu pieniin puisiin häkkeihin.

Rannalla myödään kessittäin isoja pyrstöttömiä merirapuja (esim.
_Platycarcinus_ ja _Lupea_) ja jaloista tukuiksi yhdistettyjä paksuja
nyrkinkokoisia maarapuja (esim. _Cancer uca_ L.), joita saadaan
varsinkin mangrove-metsistä ja purojen rannoilta, sekä hirvittävän
isoja kaunisvärisiä pyrstörapuja (esim. _Palaemon guaricuru_ Fab.) ynnä
toisia pienempiäkin lajeja. Suuria varastoja näkee siellä isompia ja
pienempiä ostroni-lajeja, jotka kuitenkaan eivät ole Euroopan ostronien
vertaisia ja kuorillaan tavallisesti ovat kiinnikasvettuneet toisiinsa
möhkäleiksi, sekä muita kaksikuorisia merensimpukoita. Myöskin pehmeitä
pitkälonkeroisia läkkikaloja ja muita pääjalkaisia sekä hyytelömäisiä
Medusoja kaupitaan siellä ruoka-tavaroina.

Rantaan on kiinnitetty veneitä, joilla on runsaat lastit kaloja,
varsinkin hopeavärisiä siikain ja särkien kokoisia lajeja tai toisia
kummallisen muotoisia sekä kaunisvärisiäkin. Litteitä kyynärän leveitä
rokka-kaloja ja isoja toiseltapuolen ruskeita ja toiselta valkoisia
maariankaloja, pienempiä haijilajeja y.m. levittävät kalastajat sataman
ranta-kivitykselle ostajille houkutukseksi. Joillakuilla on myös
kaupaksi kauniinmuotoisia ja isoja näkinkoteloita, vaan vaativat niistä
monivertaisesti liioiteltuja hintoja.

Kun kalain ja rapujen kauppiaat huomasivat, että etsin heidän
varastoistaan oudompia lajeja, koroittavat he niiden hinnan,
eivätkä enään millään muotoa suostunut helpoittamaan, arvellen
että minä kuitenkin ostaisin heiltä eläimiä, jotka kelpasivat
luonnontieteellisiin kokoelmiin.

Paremmin syntyy kauppa Indiaanein kanssa, joita aina tapaa praca do
mercadon luona kaupittelemassa kaloja, nilviäisiä ja simpukoita.
Valkoisten kalakauppiaiden esimerkkiä seuraten, vaativat hekin ensin
mielettömiä hintoja, vaan ottivat mielellään vastaan pienenkin rahan,
jos en suostunut enempää heille antamaan.




Yhdestoista luku.

Indiaani-rotu.


Rio de Janeiron Indiaanit. -- Indiaanein luku. -- Heidän
sivistyksensä taantuminen. -- Ikivanhoja viljelykasveja. -- Brasilian
Indiaani-kansat. -- Botocudos. -- Botocudoin ulkonäkö. -- Tavat. --
Talous. -- Ihmissyöjiä. -- Uskonto. -- Enkrekmungin kieli. -- Suomelta
kajahtavia sanoja. -- Botocudoin luultu kotiperä Aasiasta. --
Kiinalaiset Amerikassa ennen Columbusta. -- Cooos-palmu historiallisena
muistomerkkinä. -- Indiaanirodun ikä. -- Atlantidi eli silta Euroopasta
Amerikaan. -- Ihmisten yhteinen syntyperä. -- Lemuria, Godwanamaa ja
Eden.

Paremmin kuin praca do mercadon luona ei Rio de Janeirossa ole
tilaisuutta tutustua Indiaani-rotuun. Muualla kaupungissa tapaa
ainoastaan sattumalta jonkun Indiaanin, joka kaupittelee kalastuksensa
tuotteita, vaan kauppatorin luona näkee heitä enemmänkin.

Ainoastaan halvimpaan kansanluokkaan kuuluvat pääkaupungin Indiaanit.
Toiset heistä elättävät itseään kalastuksella kaupungin lähistössä,
toiset toimittavat soutajan virkaa rannalla tai tekevät satamassa
satunnaisia palveluksia.

Rio de Janeiron ja Minas Geraeksen maakunnissa, joissa matkustin, on
ainoastaan vähäpätöinen osa väestöstä Indiaaneja, ja heitä tapaa siellä
melkein ainoastaan erityisesti etsimällä heidän syrjäisiä
asuinpaikkojaan. Edellisen maakunnan 939 tuhannesta asukkaasta on
ainoastaan satakahdeskymmenes osa eli 7,850 Indiaaneja ja Minas
Geraeksen 2 miljoonasta 449 tuhannesta asukkaasta on heitä 32,300.

[Intiaanein luku on mainittu vuoden 1872 väenlaskun mukaan,
vaan todennäköisesti se onkin senjälkeen pysynyt jokseenkin
muuttumattomana.]

Avarassa Amazonas maakunnassa on enin osa väestöä eli vuoden 1872
väenlaskun mukaan 63 prosenttia Indiaaneja, vaan sielläkään ei heidän
luku noussut enempään kuin 36,330 (vuoden 1883 lopulla oli maakunnan
asukasluku 81 tuhatta). Ben jälkeen suurin prosentti Indiaaneja oli
Pará maakunnalla, jossa heitä oli 44,600 eli 16,25 prosenttia maakunnan
väestöstä (v. 1883 343 tuhatta asukasta), sekä laajalla Matto
Grossolla, jonka harvalukuisesta väestöstä 12,25 prosenttia eli
ainoastaan 8,824 oli Indiaaneja. Muissa maakunnissa oli heitä paljoa
pienempi prosentti ja koko maassa ainoastaan 3,9 prosenttia eli
yhteensä 386,950, joka tekee 1/25 osa Brasilian silloisista 9,930,500
asujamesta.

Puhdasverisistä Indiaaneista on ainoastaan pieni osa niinkutsuttuja
kesyjä Indiaaneja, Indios mansos, eli sellaisia joilla on vakinaisia
asuntoja, tai jotka harjoittavat samallaisia elinkeinoja kuin muu
alhaisempi väestö Brasiliassa, ja elävät yhteydessä muihin rotuihin
kuuluvain kanssa. Muista Indiaaneista elävät useimmat metsissä villien
kansain alkuperäisessä luonnontilassa.

Oikeampi lienee kuitenkin pitää Brasilian Indiaani-kansoja jäännöksinä
muinaisista koko joukon ylhäisemmällä sivistyskannalla olevista
kansoista, jotka uudestaan ovat vajonneet villien tilaan. Sitä
osoittavat ne lukuisat sangen kehittynyttä sivistystä todistavat
esineet ja jätteet muinaiselta ajalta, joita viimeisinä aikoina on
löydetty Brasiliassa maan sisästä ja entisistä haudoista varsinkin
pohjaisissa ja läntisissä maakunnissa. Vaan koska ja mistä syistä tämä
palajaminen raakuuteen olisi tapahtunut, siitä ei ole minkäänlaisia
tietoja. Silloin kun Eurooppalaiset löysivät Amerikan, olivat Brasilian
Indiaanit samalla alhaisella kehityskannalla, kuin nytkin. Brasilian
muinainen historia olisi siis yhtäläinen kuin Perun ja Colombian,
joissa suuremmoiset muinaisjätteet ovat muistomerkkeinä entisestä
sangen kehittyneestä sivistyksestä.

Kieltämättömiä todistuksia troopillisen Amerikan sivistyksen suuresta
ijästä antaa myöskin kasvikunta. Maissia (_Zea mais_), joka on
Amerikasta syntyperäinen, ei ole missään löydetty villinä, eikä sillä
ole edes mitään sukulaistakaan metsäkasveissa. Sen ovat Indiaanit
säilyttäneet äärettömän kaukaisesta muinaisuudesta, jolla ajalla siitä
on kehittynyt useita toisintojakin. Darwin on löytänyt maan sisästä
maissin tähkiä 18 simpukkalajin kanssa paikalta, joka nyt on 85
jalkaa merenpinnan yli, vaan jonne meri ne muinoin oli haudannut.
Maniok-kasveista ei viljeltyjä lajeja (_Manihot utilissima_ ja _M.
aipi_) tunneta villeinä, vaan niistäkin on Indiaaneilla suuri joukko
toisintoja, jotka ovat voineet kehittyä ainoastaan hyvin pitkällisen
viljelyksen kautta.

Mistään yleisestä Brasilialaisesta Indiaani-kansasta ei oikeastaan voi
puhua, sillä Indiaanit kuuluvat siellä suureen joukkoon eri kansoja,
joilla ei tunneta koskaan olleen mitään kansallista yhteyttä, ja jotka
sekä kielensä että ruumiinrakentonsa puolesta suuresti eroavat
toisistaan. Enemmän kuin 250 Indiaanikansaa on eroitettu Brasiliassa,
vaan suurin osa niistä on ainoastaan heimoja, joilla on oma murteensa
ja omituiset tapansa. Nämät lukuisat heimot kuuluvat v. Martiuksen
mukaan kahdeksaan eri kansaan, joista kullakin on kokonaan eri
kielensä, ja jotka ovat seuraavat: _Crens eli Guerens, Tupis, Ges eli
Crans, Goyatacas, Gucks eli Guccuhs, Parexis, Guaycurus ja Aroaquis_.

Otamme tässä tarkastaaksemme Crenejä, joihin kuuluva kansa nimeltä
_Botocudos_ on anthropoloogillisessa tieteessä herättänyt suurta
huomioa.

Cren-heimot asuvat paraastaan itä-osassa maata, varsinkin Serra do Mar
nimisen vuoriston seutuvilla Parahyba ja Rio de Contas virtain välillä.
Lukuisuutensa kautta ovat heistä tärkeimmät Aymorés eli Botocudos,
joihin on arvattu kuuluvan noin 14,000 henkeä. Siihen heimoon kuuluu
myös suuri osa Minas Geraes maakunnan Indiaaneista.

Se on saanut nimensä portugalilaisesta sanasta _batoque_, joka
merkitsee "tappi". Botocudoilla on nimittäin tapana lävistää lapsiensa
alahuuli ja asettaa siihen lyhyt puinen tappi, jonka he vaihtavat
paksumpaan sen mukaan kuin huulen reikä suurenee, niin että
täysikasvaneella Botocudolla usein on kolmen tuuman paksuinen tappi
huulessa. Samaten lävistävät he myöskin korvansa ja venyttävät ne
tapilla monen tuuman pituisiksi.

Molemmat sukupuolet käyvät kokonaan alastomina, vaan miehet
kiinnittävät etupuolelle ruumista usein myös palmulehden. Ruumistaan ja
kasvojaan kirjavoittavat he punaisella ja mustalla värillä, jota he
saavat rocou-pensaan (_Bixa orellana_) siemenistä ja genipapon (_Genipa
Americana_) hedelmistä. Enimmin kokevat naiset ja lapset koristaa
itseään maalauksillaan. Saadakseen koivet ohkoisiksi, kiristävät he
siteillä lapsiensa pohkeita, sillä heidän käsityksenä ruumiin
kauneudesta on melkoisesti erillainen, kuin Eurooppalaisten. Pahemmin
ei Botocudoa voi loukata, kuin sanomalla että hänellä on isot silmät
ja paksut pohkeet.

Niinkuin useimmilla muillakin Brasilian Indiaaneilla, on Botocudoilla
ohkoiset reidet ja pohkeet, pienet jalat, rinta ja hartiat leveät,
kaula hyvin lyhyt, nenänharja matala ja vähän sisäänpäin kaareva
(satula-nenä) tai melkein suora, nenänpää tylppä ja jokseenkin paksu,
ja sieramet erinomaisen leveät, silmät kaukana toisistaan ja niiden
ulommat kulmat vähän viistossa ynnä poskiluut isoja ja ulottuvia.
Heidän ruumiinsa on pituudeltaan keskikokoinen sekä jokseenkin roteva
ja lihakas, ja väriltään tavallisesti ruskean keltainen. Pää on heillä
vähemmin pyöreä, kuin muilla Minas Geraes maakunnan Indiaaneilla, ja
otsan muoto vaihteleva, monella kuitenkin taaksepäin kalteva. Huulet
ovat paksunpuoleisia ja silmät useimmilla pieniä, vaan monella
isojakin, väriltään mustia. Hiukset ovat karheat ja suorat, useimmiten
pikimustat; monella, jonka iho on vaaleampi tai melkein valkea ja
posket punaisetkin, ovat hiukset kuitenkin mustan ruskeita. Parta on
harvaa, vaan jäykkäkarvaista. Tukan leikkaavat he pois yksi tai kaksi
tuumaa yläpuolelta korvia, ja samoin niskasta, niin että se näyttää
kalotilta päässä. Myöskin kulmakarvat ja parran nyhkivät useat pois,
vaan toiset antavat niiden kasvaa tai leikkaavat ne pois. Monella on
hyväkin parta, vaan useimmille kasvaa ainoastaan suun ympäri niukasti
parta-karvoja. Yleensä ovat Botocudot iholtaan ja kasvoiltaan
jotensakin Kiinalaisten kalttaisia, ja heidän katseensa on avonainen ja
leppeä.

Botocudot elävät joukoissa, joihin kuuluu noin 10 tai 60 aseellista
miestä perheineen, ja jota johtaa joukon valitsema päällikkö. Kuitenkin
tapahtuu usein, että päällikön kuoltua joku seuran jäsenistä itse
julistaa itsensä päälliköksi, uutta vaalia odottamatta. Päälliköillä on
rajaton valta, vaan se ei kuitenkaan juuri tule käytäntöön muussa kuin
sodan ja retkien johdossa sekä riitain ratkaisemisessa, jotka melkein
yksinomaisesti syntyvät naisten tähden. Minkään arvomerkkien kautta
eivät päälliköt eroa väestään muutakuin sodan aikana, jolloin he
erityisellä tavalla maalaavat ruumiinsa.

Botocudojen tytöt ja pojat menevät keskenään naimiseen jo
puolikasvaneina, ja häitä vietetään isolla metsästyksellä, jota seuraa
juhla-ateria ja tanssit. Puoliso voipi kuitenkin hyljätä vaimonsa koska
tahtoo, vaan sellaisessa tapauksessa vietetään erojuhla, samallainen
kuin häät, ja lapset jäävät äidille niin kauan kuin ne ovat pieniä,
sekä palajavat isän luokse isommiksi kasvettuaan. Veljet ja sisaret
eivät mene keskenään naimiseen Botocudoilla niinkuin useilla muilla
Indiaani-roduilla, joilla yleisesti vanhemmatkin ottavat lapsiaan
puolisokseen. Monivaimoisuus on tavallista siinä tapauksessa että
miehen varat sitä kannattavat, ja muutoinkin ovat molemminpuoliset
aviorikokset niin tavallisia, että todellisuudessa heillä on vaimojen
yhteisyys. Vaan jos puolisot tapaavat toisensa avion rikkomisessa, niin
he rankaisevat syyllistä naarmuilla ja haavoilla käsivarsiin, ja
syyllinen ottaa rauhallisesti vastaan rangaistuksen puolisoltaan.
Useimmilla on senvuoksi pahasti arpia käsivarsissaan. Varsinkin ovat
miehet hyvin mustasukkaisia hetkellisestä mielivaimostaan ja joutuvat
hänen tähden helposti riitaan.

Botocudot eli Enkrekmung, niinkuin he itse kutsuvat kansaansa, -- joka
nimitys merkitsee "me vanhat, jotka näemme kauas", -- ovat erittäin
alhaisella kehityskannalla oleva nomaadi- eli kiertolais-kansa. Kun he
alati muuttavat paikasta toiseen, niin eivät he myöskään pane paljon
vaivaa asuntojen rakentamiseen, vaan laittavat ainoastaan vallan
yksinkertaisia parin kyynärän korkuisia majoja eli suojuksia, joissa
väliin yksi väliin useampia perheitä asuskelee ja makaa. Muutamia
palmupuita asetetaan nojaan vastakkain, niin että niiden lehvät
yhtyvät, tai lyödään muutamia seipäitä maahan ja niiden yli laitetaan
risuinen ja lehväinen katto, -- siinä on koko heidän asuntonsa. Maahan
levitetty matto, jonka he valmistavat varsinkin _Lecythis_-puun
niinestä, tai sammunut nuotion sija on heidän vuoteenaan. Metsän
jättävät he raivaamatta pois asuntojensa ympäriltä, sillä heidän
kiviset kirveensä ovat sellaiseen työhön liian heikkoja ja liian
harvinaisiakin. Monet Botocudo-joukot, jotka ovat yhtyneet seurusteluun
Brasilialaisten kanssa ja heiltä hankkineet itselleen rautakirveitä,
rakentavat kuitenkin jo parempiakin majoja.

Melkein koko talous on heillä naisten huolena. Ne kylvävät ja
viljelevät papuja, kurbitseja ja maissia, jotka valmistuvat muutamassa
kuukaudessa, vaan mandioca ja banaanit eivät botocudoille sovellu
viljeltäviksi, sillä metsästys vaatii muuttamista uuteen paikkaan
ennenkuin niistä joutuisi valmista satoa. Naiset myös etsivät metsistä
syötäviä juuria, caraa (_Dioscorea_) ja bataatteja (_Convolvulus_
lajeja), palmukaaleja (_Euterpe_ y.m.), sapucaiaa (_Lecythis_) ja muita
syötäviä hedelmiä, sekä mettä. Miesten tuoman metsänriistan paistavat
he nuotiossa, carat ja bataatit tuhkassa, kurbitsit maassa ja muut
kasvikset huonosti poltetuissa saviastioissa. Jos heillä ei ole
sellaistakaan, niin käyttävät he kattilana paksun bamburuovon
ontelosta ja nivelisestä korresta leikattua astiaa tai pati-palmun
(_Diplothemium_) leveää lehteä, jonka he kääntävät kokoon ja sitovat
kepin alle veneenmuotoiseksi astiaksi. Vesikuppeja valmistavat he
kuivatusta kurbitsin kuoresta ja bamburuovosta.

Aseina käyttävät botocudot joutsea ja nuolia, ja jälkimäisiä on heillä
kolme eri lajia, nimittäin pienempää ja isompaa saalista sekä
vihollista varten, vaan he eivät niitä myrkytä. Sotanuijakin on heille
tuntematon.

Tapetun vihollisen pään asettavat he seipään kärkeen voittomerkiksi ja
lapsille maaliksi ampumaharjoituksissa, vaan ruumiin he syövät, hiukan
sitä paistettuaan, olkoon se sitten erirotuisen vihollisen, niinkuin
_Machari'n, Macuni'n_ ja _Capocho'n_, tai heidän likeisen heimolaisensa
_Malali'n, Puri'n_ ja _Coroado'n_. Samaan heimoonkin kuuluvat päälliköt
käyvät usein keskenään sotaa, joka tavallisesti syntyy siitä syystä,
että joku naapurijoukko on käynyt hedelmiä keräämässä eli metsästämässä
toisen joukon omistamalla tai anastamalla alalla. Vielä kauas tälläkin
vuosisadalla tekivät he sotaretkiä toisiaan vastaan myöskin
ryöstääkseen toisiltaan lapsia, joita he möivät Portugalilaisille.
Löytyi nimittäin sellainen laki, että se, joka otti Indiaanilapsen
kasvatettavakseen, sai pitää hänet kymmenen vuotta maksuttomasti
palveluksessaan, josta syntyi se väärinkäytös, että Indiaaneilta
ostettiin lapsia ja myötiin sitten kylästä kylään samoinkuin orjia.
A. de Saint-Hilaire kertoo Botocudoin olleen yhtämittaisessa sodassa
_Monoxos-heimon_ kanssa siitä syystä, että jälkimäiset, joilla oli se
kummallinen omituisuus, että heille syntyi melkein yksinomaisesti
poikalapsia, tekivät retkiä Botocudoja vastaan ryöstääkseen heiltä
naisia.

Mitään varsinaista uskontoa ei Botocudoilla ole, ja ainakaan ei heillä
olo minkäänlaista jumalanpalvelusta. Kuitenkin luulevat he löytyvän
pahoja henkiä nimeltä _Jántschong_, jotka heitä kiusaavat ja vainoavat.
Myöskin _Taru_ eli kuu saapi heidän mielestään paljon pahaa toimeen. Se
saapi muka aikaan ukkosen ja salaman sekä putoaa väliin maahan, jolloin
paljon ihmisiä joutuu perikatoon. Sen on vika myöskin, että eräät
hedelmät ja ravintoaineet väliin niukkenevat, ja sairaillekin on kuusta
paljon haittaa. Niinkuin useilla muillakin Indiaani-kansoilla on
Botocudoillakin tapana pahalla ukkoissäällä ja auringon ja kuun
pimennyksissä kovalla kirkunnalla ampua nuolia taivasta kohden
peloitukseksi kuulle. Hyvä olento, josta on paljon hyötyä, on taas
aurinko, _Taru-di-po_ oli "taivaanjuoksija", vaan se ei ole heidän
mielestään niin tärkeä olento, kuin kuu, joka saattaa tuottaa niin
paljon turmioa ihmiselle. Jonkunlaista sielun kuolemattomuutta uskovat
he kenties myöskin, sillä heillä on tapana polttaa jonkun aikaa valkeaa
kuolleen haudan luona, niinkuin luullaan, pahojen honkien
karkoittamista varten kuolleesta. Kuolleet hautaavat he mataloihin
hautoihin joko vaakasuoraan eli pystyyn asentoon, käsivarret ristiin
rinnan yli ja reidet mahaa vastaan taivutettuina. Hauta kaivetaan joko
kuolleen majaan, joka silloin jätetään tyhjäksi, tai majan viereen,
jossa tapauksessa laitetaan haudalle palmulehdistä suojus, jota usein
myöskin koristetaan lintujen höyhenillä ja eläimen nahalla, ja
ympäriltä raivataan ruoho pois.

Botocudojen eli Enkrekmungein kieli on sangen köyhä ja täynnä
onomatopoieetillisia sanoja. Kun he eivät voi käyttää alahuultaan,
jonka he batoque'lla ovat turmelleet, niin he puhuvat nenän ja kurkun
kautta, josta heidän puheensa saapi kummallisen äänteen. Kun he jotakin
innokkaasti pyytävät, niin on heillä tapana alkaa laulaa eli veisata
sanojaan, ja kun he tahtovat lausua että jotakin on paljon eli joku on
suuri, niin uudistavat he samaa sanaa monta kertaa. Esimerkiksi
_ouatou-ou-ou-ou-ou-ou_ merkitsee isoa virtaa ja merta.

Näytteeksi heidän kielestään lueteltakoon tässä seuraavat sanat:

    Nuck (gnuck) = ihminen
    Jocknang = nainen
    Kgikanu = isä
    Kgiparak = veli
    Kgicutä = sisär
    Curuck-nin = lapsi
    Keräng-cat = pää
    Kerän-kä = tukka
    Po = jalka
    Kniaknon = korva
    Naak = maa
    Kjiemm = koti
    Bacan-gnick = liha
    Tu = nälkä
    Hgick (kigick) = minä
    Kigitia = kuuma
    Merong = kova
    Mökarang = raskas
    Nongcut = syödä
    Emporock = juosta
    Ong-ong = laulaa
    Ong = puhua
    Ningkäk = varastaa
    Hang = nauraa
    Ning = tule (tänne)
    Up = anna
    Tonn-tonn = ei ole hyvää
    Cuang-gipakiu-gikarän = maha on hyvin täynnä
    Magnan-ah = tuo vettä
    Ae-rehä = hyvä on
    Uruhu = paljon
    Mokenam = yksi
    Magnan-niimtiak = kylmä vesi
    Amnup = ei (en tahdo).

Kummallisen sattumuksen kautta kajahtavat seuraavat sanat suomelta:
_joop (jiop)_ = juoda, _hii_ = hän (siis: _hii joop_ = hän juopi),
_kuckjunn_ = nukkua, _mung_ = mennä. Vaikka senkalttaisella
yhtäläisyydellä luonnollisesti ei voi olla mitään arvoa kysymyksessä
kansain syntyperästä, mainittakoon tämän kanssa yhteydessä kuitenkin
löytyvän sellainen mielipide, että ainakin jotkut Etelä-Amerikan
Indiaani-kansoista ja niiden joukossa juuri Botocudot olisivat Aasiasta
tulleita Kiinalaisia ja Siperialaisiakin, joita aluksineen olisi hyvin
kaukaisessa muinaisuudessa merenvirta ajanut Amerikaan. Jo ensi
katseella, kun näkee brasilialaisia Indiaaneja pistää silmiin
yhtäläisyys heidän ja mongooliseen rotuun kuuluvain kansain välillä.
Luullakseni ei kukaan hämmästyisi, jos näkisi Sisä-Aasiassa Kiinan
rajalla kansan, jolla olisi kasvonpiirteet ja muut ruumiilliset
omituisuudet vallan samallaiset kuin Botocudoilla ja useilla muilla
Brasilian Indiaanikansoista. Heidän ihonsakaan ei ole sitä tummemmin
keltainen, kuin monella päivettyneellä Suomalaisella ja varsinkin
vanhemmalla franskalaisella miesväellä sangen yleisesti. Samaa myöntää
myöskin Franskalainen A. de Saint-Hilaire.

A. de Quatrefages, joka on tutkinut kysymystä Amerikan alkuasukkaista,
tulee siihen päätökseen, että jo ennenkuin Columbus löysi Amerikan,
siellä asui Vanhan Maailman kolmea rotua, keltaista aasialaista,
valkoista eurooppalaista, ja mustaa afrikalaista. Valkoinen asui
Koillis-Amerikassa, keltaista tavataan vielä Brasiliassa, jossa
Botocudot siihen kuuluisivat, ja mustia asui St.-Vincentin saarella
Mexicon lahden suussa sekä Panaman taipaleella. Muutamat Floridan,
Brasilian ja Californian Indiaani-kansat olisivat myöskin mustaa rotua.

Yhteys Vanhan ja Uuden Maailman välillä jo kaukaisessa muinaisuudessa
ei ole laisinkaan mahdoton. Useita kertoja tunnetaan tuulen ajaneen
Grönlandista pienissä veneissä Eskimooeja vielä elossa Skotlannin
saaristoihin, ja samoin kuljettaa usein merenvirta myöskin Aasian
puolelta aluksia Amerikaan. Vuosien 1782 ja 1876 välillä tiedetään 49
veneen sillä tavoin siirtyneen Tyynen meren yli. Niistä saapui 19
Aleuttion saaristoon, 10 Alaskan niemelle, 3 Yhdysvaltain rannikolle ja
2 Sandwichin saaristoon. Aasialaisilla ranta-asukkailla on vielä nytkin
tapana vaimoineen ja lapsineen lasketella pienillä veneillään Amerikan
puolelle Tyynen meren pohjaisen pohjukan yli. Kaikki sellainen on
voinut tapahtua jo kaukaisessa muinaisuudessakin.

Vaan historiallakin on Amerikasta paljoa aikaisempia tietoja, kuin
Columbuksen ajoilta. Paavi Gregorius IV mainitsee Grönlandin
lähetystoimesta bullassaan vuodelta 835, ja vuonna 1124 oli siellä jo
piispanistuin. Amerikan mantereellekin purjehtivat Norjalaiset tai
Islantilaiset jo ennen Columbusta, niinkuin Köpenhaminan arkistossa
säilytetty _Codex Flatoensis_ varmasti osoittaa. Vanhimmat Kiinalaiset
aikakirjat kertovat isosta mantereesta, joka on itäänpäin 20 tuhannen
li'n päässä (1 li = 536 metriä), ja de Guignes on Kiinan historiaa
tutkimalla tullut siihen päätökseen, että Kiinalaiset tunsivat Amerikan
jo vuonna 458 j.Kr. eli tuhatta neljäkymmentä vuotta aikaisemmin,
kuin Columbus. Kiinalaiset ja Japanilaisetkin historiat tietävät
nimittäin puhua äärettömän isosta maasta nimeltä _Fou-Sang_, joka on
itäänpäin Kiinasta ja jonne viisi buddan-uskoista Kiinalaista, kotoisin
Samarkandista, olivat perustaneet uudis-asutuksia. De Guignes'en ja
Guimet'in mukaan on Fou-Sang Amerika.

Kiinalaisten uudis-asukkain vaikutukseksi on myöskin arveltu sitä
merkillistä yhtäläisyyttä, jonka huomaa useissa muinais-Perulaisten ja
Kiinalaisten sivistys-oloissa ja tavoissa. Vanhat perulaiset venheet,
eräät yksityiskohdat Perulaisten rakennustavoissa, nuorille rakennetut
sillat, kastelu-järjestelmä, Incain maanviljelys-juhlat ynnä monta
muuta omituisuutta viittaavat Perun muinais-sivistyksen Aasialaiseen
alkuperään. Franskan lähettiläs kreivi de Sartiges kertoo La Paz'in
kansallis-museossa Boliviassa säilytettävän kaksi astiaa, jotka ovat
jätteitä Aymaralaisesta muinais-sivistyksestä, ja joihin oli kuvattu
elefantteja, jotka kantoivat torneja eli palanquineja selässään.
Kuitenkaan ei ole historiallisella ajalla eikä myöskään siihen aikaan,
jolloin nämät astiat ovat valmistetut, Amerikassa elänyt elefantteja.
Niiden kuvaajalla täytyi siis olla tietoja Aasialaisista elefanteista.

Yhteydessä tämän kanssa mainittakoon eräs omituisuus kokos-palmun
levenemisessä Amerikassa. Oviedo kirjoittaa vuonna 1526, siis lyhyt
aika Mexicon valloituksen jälkeen, kokos-palmua kasvavan runsaasti
eräässä maakunnassa Tyynen meren rannalla, ja sitä myöhemmiltä ajoilta
on tietoja sen levenemisestä myöskin useilta muilta paikoin Tyynen
meren puolisella rannikolla. Sen täytyi siis kasvaa Tyynen meren
rannikolla ainakin joillakuilla paikoin ennen Eurooppalaisten tuloa
sinne, vaan itäosaan Amerikaa tiedetään se levitetyksi vasta myöhemmin.
Sen kotoperä on kuitenkin toiselta puolen Tyyntä merta ja siitä on
Aasiasta tietoja jo kolmen tai neljän tuhannen vuoden takaa. Luultavaa
ei sitävastoin ole, että se olisi kasvanut Amerikassa vallan kauan
aikaa ennen Eurooppalaisten tuloa, sillä siinä tapauksessa eivät
Indiaanit olisi jättäneet sitä levittämättä muuannekin ja
itäisempiinkin osiin Amerikaa, samoin kuten he ovat tehneet muillekin
viljelykasveilleen. Tästä ei kuitenkaan seuraa välttämättömästi, että
Aasialaiset olisivat sen tuoneet muassaan Amerikaan, sillä
mahdollistahan on että se merenvirta, joka Aasian Indialaisesta
saaristosta virtaa troopillista Amerikaa kohden, olisi saattanut sen
kuljettaa Tyynen meren yli, varsinkin kun kokos-palmu kasvaa kosteilla
paikoin, niinkuin jokien ja muiden vesien rannoilla. Vaan jos niinkin
olisi, että sen pähkinät voisivat säilyä turmeltumattomina vedessä niin
kauan aikaa, kuin sellainen kuljetus vaatisi, herättää sellaista
selitystä vastaan kuitenkin epäilystä sekin seikka, että ne siinä
tapauksessa eivät jo paljoa aikasemmin ole joutuneet Amerikaan.

Josko lieneekin luultavaa, että Aasian mongoolilaista kansaa on meritse
sekä etelämpää että pohjaista tietä jo kauan ennen Columbuksen tuloa
joutunut Amerikaan, löytyy kuitenkin Indiaani-kansoja, varsinkin
Pohjais-Amerikassa, joiden ruumiilliset omituisuudet ovat vaikeat
johtaa yksinomaisesti mongoolisesta rodusta. Lisäksi on muinaistutkimus
saanut tietoja Amerikan asukkaista jo niin kaukaisten aikain takaa,
että nykyiset ihmiskunnan rodut ja mantereet, joissa ne asuvat, ovat
senjälkeen paljon muuttuneet. Niin kaukaisen muinaisuuden kansoista ja
niiden vaelluksista ei enään voi tehdä johtopäätteitä nykyisen
maantieteen ja meidän aikamme kansatieteen perustuksella. Minas Geraes
maakunnassa Brasiliassa ja samoin myös Yhdysvalloissa on löydetty
jätteitä ja luita ihmisistä, jotka elivät samaan aikaan kuin
eläin-lajit, joita ei enään ole elossa. Silloin kun suuret elefanttien
kalttaiset _Mastodon_ lajit, nykyisistä lajeista eroavat tapiirit,
hevoiset ja hirvet elivät Brasiliassa, asui siellä luolissa ihmisiä,
jotka käyttivät aseinaan kivisiä kirveitä ja kivikärkisiä nuoleja.
Samalla aikaisemmalla quaterneeri-ajalla, johon nämät eläinten ja
ihmisten jätteet kuuluvat, ja vieläpä aikaisemminkin tiedetään myöskin
Pohjais-Amerikassa asuneen ihmisiä.

Kun vertaa eläin- ja kasvikuntaan kuuluvia löytöjä tertieeriltä ja
aikaisemmalta quaterneeriltäkin aikakaudelta Amerikassa ja Euroopassa,
huomaa hämmästyttävää yhtäläisyyttä näiden maanosain muinaisessa
eläimistössä ja kasvistossa. Näinä kaukaisina aikakausina Euroopassa
elävillä eläimillä ja kasveilla on hyvin likeisiä sukulaisia samain
aikain tuotteissa Amerikassa, vieläpä suuri joukko näiden kahden
maanosan muinaisista eläimistä olivat vallan samoja lajejakin.
Kummallinen on varsinkin yhtäläisyys siinä suhteessa Etelä-Amerikan ja
Euroopan välillä, joiden eläimet ja kasvit nyt niin äärettömästi
eroavat toisistaan. Tämä seikka saattaa uskomaan, että Euroopan ja
Amerikan välillä muinoin on löytynyt mannermaa, jonka nyt kätkevät
Atlantin aallot. Paleeontologiia uudistaa tieteellisellä perustuksella
melkein saman tarinan, jonka egyptiläiset papit muinoin kertoivat
Solonille maanosasta, joka 9 tuhatta vuotta ennen häntä ulottui
Herculeen patsaiden toiselta puolen kauas Atlantin valtamereen. Tätä
_Atlantidiksi_ nimitettyä maanosaa myöten, jonka aseman geoloogit
kuitenkin ovat määränneet pohjaisemmaksi, kuin muinaiset tarut, ovat
eläimet ja kasvit levinneet Euroopasta Amerikaan ja päinvastoin, ja
sitä tietä on kenties osa muinaisista Amerikalaisistakin tullut
Vanhasta Maailmasta.

Sillä joka tapauksessa täytyy koko ihmiskunnalle edellyttää yhteinen
syntyperä. Vaikkapa muutamat ihmiskunnan roduista niin paljon
eroavatkin toisista, että useat niitä pitävät eri ihmis-lajeinakin, ei
kukaan kuitenkaan voi kieltää, että ne luonnontieteelliseltä kannalta
katsoen kuuluvat ainakin samaan sukuun (_Homo_). Vaan yhtälaillahan
luonnontiede olettaa saman suvun kaikille lajeille kuin saman lajin
kaikille toisinnoillekin yhteisen syntyperän samasta aikaisemmasta
lajista. Jos alhaisempien organismein, niinkuin mikroobien, yhteisestä
syntyperästä luonnontieteellä onkin epäilystä, olisi ylhäisempien
organismien suhteen muullainen mielipide jyrkässä vastarinnassa
nykyaikaisen luonnontutkinnon kanssa. Kuta suurempi ja moninaisempi
elollisten olentojen kehitys on ollut, sitä tärkeämpiä erillaisuuksia
on niiden rakennossa täytynyt ilmaantua, jos niillä ei ole yhteistä
syntyperää. Niin vaihtelevat ja moninaiset ovat ne seikat, jotka
vaikuttavat organismein kehitykseen, että samallainen tulos on vallan
mahdoton, kauan aikaa kestäneillä kehitysjaksoilla.

Siinäkin tapauksessa siis, että luulee ihmiskunnan kaukaisessa
muinaisuudessa kehittyneen eläin-lajista, jonka sukulaisia vielä
nykyajan apinatkin ovat, täytyy uskoa ihmiskunnalla olleen yhteinen
syntyperä ja yhteinen isänmaa. Olkoon ihmisen synnyinmaa sitten ollut
zooloogien _Lemuria_, ja geoloogien _Godwana-maa_, jonka nyt peittää
Indian valtameri, niin että ainoastaan kaistaleita siitä on jäljellä
Indiassa, Madagaskarissa ja eteläisemmässä osassa Afrikaa, tai olkoon
se Elmgrenin _Eden_, jota Euphrat ja Tigris vielä nytkin kastelevat,
tai, niinkuin Quatrefages tahtoo, Keski-Aasian ja Siperian nyt niin
kolkot maisemat, -- yhteisen kotimaan metsistä ovat Eskimooit
vaeltaneet jäisiin vuoristoihinsa, Neekerit paahtavan kuumaan
maanosaansa, Austraalialaiset koralliriutoilleen ja Indiaanit
aarniometsiinsä, -- alkuperäisessä kotimaassaan kuitenkin tykkänään
erillaisina kuin nykyisillä asumusaloillaan.




Kahdestoista luku.

Brasilian tärkeimmät Indiaani-kansat.


Tupi-kausat. -- Guarani-kieli. -- Lingua geral. -- Tupi-kansain tavat.
-- Gé-heimot. -- Goyatacas. -- Guck-heimot. -- Tecunas. --
Ympärileikkaus. -- Passés. -- Eurooppalaisten näköisiä Indiaaneja. --
Heidän asuntonsa. -- Juhlat. -- Metsäpiru-tanssi. -- Macusis. --
Verikosto. -- Nuolimyrkyt. -- Ampuminen puhallustorvella. -- Aroaquis.
-- Parexis. -- Guatos. -- Guaycurus. -- Ratsastava kiertolais-kansa. --
Tavat. -- Indiaanein sivistyttäminen. -- Indiaanein orjuus. --
Jesuiittain lähetystoimi. -- Kesyt Indiaanit. -- Indios da Costa.

_Tupit_ ovat Brasilian tärkein Indiaani-rotu, ja melkein yli koko
Brasilian La Plata valtioista aina Amazoni virran suuhun ja Atlantin
rannoilta aina Boliviaan ja Madeira-virtaan saakka tavataan heihin
kuuluvia heimoja. Vaan he ovat hajoitetut useihin ryhmiin, joiden
välissä asuu toisia, vallan vieraita Indiaani-kansoja.

Sellainen oli laita jo ennen Eurooppalaisten tuloakin Brasiliaan, vaan
sen jälkeen ovat Portugalilaiset vielä enemmän hajoittaneet heitä,
karkoittamalla toisia heimoja pakoon, ja toisia hävittämällä
sukupuuttoon. Alkuperäisesti olivat he luultavasti asuneet etelässä,
josta he Atlantin rannikon kautta ja toiset Paraguayn ja Paranan
virtoja pitkin sekä Amazonin eteläisiä lisäjokia myöten levisivät
pohjaiseen ja sisämaahan, ja läntisin heimo on historiallisella ajalla
Brasiliasta kokonaan siirtynyt Boliviaan.

Melkein samaa kieltä kuin he, puhuvat vielä nytkin Paraguayn ja
Argentinan tasavalloissa asuvat _Guaranit_, joiden kielen jesuiitat
ovat kehittäneet kirjoitus- ja opetuskieleksi lähetys-laitoksissaan
näissä maissa.

Samoin myöskin Brasiliassa tupi-kieli, joka on ainoastaan
guarani-kielen murre, otettiin opetuskieleksi jesuiittain
lähetys-kouluissa, ja levitettiin niiden kautta myöskin muihin
rotuihin, jotka saatiin sivistyksen vaikutuksen alaisiksi. Vielä
tänäkin päivänä on _tupi-kieli_ eli _lingua geral_ yleisimpänä
puhekielenä Amazonas ja Pará maakunnissa. Ei ainoastaan Indiaanit vaan
myöskin sekaverinen väestö ja Neekeritkin eli yleisesti koko alhaisempi
väestö käyttävät keskenään tupi-kieltä näissä maakunnissa, jotavastoin
muualla Brasiliassa kaikki muut paitse puhdasveriset Indiaanit puhuvat
melkein yksinomaisesti portugalin kieltä. Pará ja Amazonas maakunnissa
puhuvat valkoiset tosin portugalin kieltä, vaan heitä on edellisessä
maakunnassa ainoastaan kolmas osa väestöstä ja jälkimäisessä ainoastaan
viides osa, ja palkollistensa kanssa käyttävät hekin tavallisesti
tupi-kieltä. Kuitenkin myöskin alhaisempi väestö sangen yleisesti
ymmärtää portugalin kieltä, vaan antaa portugalin-kieliseen kysymykseen
tavallisesti tupi-kielisen vastauksen. Kuta kauemmaksi Amazoni virran
suusta tulee länttä kohden, sitä yleisemmin käytetään yksinomaisesti
tupi-kieltä. Tupi-kieltä käyttävä väestö on kuitenkin harvalukuinen
verraten Brasilian koko väestöön, sillä Amazonas maakunnassa oli v.
1883 ainoastaan 80,942 ja Parássa 343,511 asukasta. Vuonna 1727 katsoi
portugalilainen hallitus kumminkin tarpeelliseksi koettaa edistää
portugalin kielen levenemistä asutuksella, joka määräsi, että
tupi-kieltä ei saanut puhua seudulla, jossa erikielistä väestöä asui
sekaisin.

Tupi-heimot eivät ole varsinaisia metsästäjä- tai nomaadi-kansoja, vaan
ovat vanhoista ajoista saakka myöskin harjoittaneet maanviljelystä,
kuitenkin tiuhaan muuttaen paikasta paikkaan. He viljelevät madiocaa,
maissia, papuja, banaaneja, maamanteleja (_Arachis hypogaea_),
cara-juurakkoa (_Dioscorea_) ja pumpulikasveja.

Jo ennen Eurooppalaisten tuloa oli heillä veneitä, 40 ja 60 miehen
soutuisiakin, joita he kivisillä kirveillä ja tulella olivat
kovertaneet ja melomalla panivat liikkeesen.

He asuivat kylittäin isoissa avonaisissa majoissa ja makasivat
riippu-matoissa, niinkuin sisämaassa asuvilla Tupi-kansoilla vieläkin on
tapana.

Koska heidän aseista jo edellä on puhuttu, lisättäköön ainoastaan,
ett'eivät mitkään Tupi-heimot ole käyttäneet myrkytettyjä nuoleja,
niinkuin useat muut Indiaani-kansat. Myöskään eivät he tehneet vankeja,
vaan tappoivat vihollisensa, sukupuoleen katsomatta, ja söivät heidän
ruumiita.

Kuolleet sidottiin kyykkyyn, reiset ja käsivarret mahaa vastaan, ja
kaivettiin pystyyn asentoon maahan.

Näitä vanhoja tapojaan seuraavat vielä nytkin ne heimot, jotka eivät
elä yhteydessä valkoisten kanssa.

Itäosassa maata asuvat Tupi-kansat nimittivät niitä heimoja, jotka
olivat heille vieraita ja joiden kanssa he olivat alituisesti sodassa,
nimellä _Tapuiijas_, joka heidän kielessään alkuperäisesti merkitsi
"Läntiset" myöhemmin "Viholliset". Pääasiallisesti tarkoittivat he
sillä nimityksellä kansoja, joita nyt kutsutaan nimellä Ges (lue:
schees) tai _Crans_.

Gé-heimot asuvat tätä nykyä varsinkin Tocantinin varsilla Goyaz
maakunnassa, joka on saanut nimensäkin eräästä heihin kuuluvasta
heimosta Guayaz.

Heihin kuuluvat Indiaanit eivät enään ole lukuisia, sillä v. 1872 oli
maakunnan 160,395 asukkaasta ainoastaan 4,250 Indiaaneja. Tämän
vuosisadan alussa oli heitä vielä muissakin likeisissä maakunnissa ja
v. 1819 arvosteli Ribeiro heidän luvun 80,000:ksi.

Ennen asuivat he myöskin campoksella, vaan siirtyivät myöhemmin metsiin
valkoisia pakoon, joiden kanssa samoinkuin keskenäänkin he viimeisiin
saakka ovat olleet riidassa ja sodassakin. Uudisasukkaille ja Tocantin
virralla matkustaville ovat he rosvomustensa ja ryöstöretkiensä kautta
olleet kauhuna myöhempiin aikoihin saakka.

Ruumiin rakennoltaan kuuluvat he Brasilian kauniimpiin
Indiaani-rotuihin ja myöskin luonnonlahjoiltaan etevimpiin.

He elävät pääasiallisesti metsästyksellä ja kalastuksella sekä metsän
hedelmistä. Kokos-palmun ja _Rhizoboleae_ heimoon (Camelliain sukuinen)
kuuluvan piquin (_Caryocar Brasiliense_ Mart.) rasvaiset pähkinät ovat
heidän tavallisimpia ravintoaineitaan ja palmiton eli assai-palmun
(_Euterpe oleraeca_) mehevistä luumarjoista valmistettu liemi on heidän
mieliruokaansa. Kuivalla vuodenajalla sytyttävät he kedot ja
ponsahikot laveilla aloilla tuleen ja asettuvat kulosta säilyville
paikoille kaatamaan eläimiä, jotka sinne pakenevat valkeaa. Heidän
kalastuksensakin on omituinen, sillä he eivät pyydä kaloja ongella,
vaan ampuvat niitä nuolella.

Tupi-kansoista eroavat he tavoiltaan myöskin siinä, että he eivät käytä
riippu-mattoja, vaan lepäävät vuoteilla tai permannolla.

_Goyatacas_ ovat pieniä heimoja, jotka asuvat itäosassa Brasiliaa,
Espirito-Santon, Bahian ja Minas Geraeksen maakunnissa. Niihin kuuluu
enään tuskin parituhatta Indiaania, jotka asuvat metsissä ja ovat hyvin
alhaisella kehityskannalla.

_Guck_- eli _Coco_-heimoja on hyvin suuri luku hajalla yli ison osan
Brasiliaa. V. Martius lukee heihin Indiaani-joukkoja, joita tavataan
sekä itäisissä maakunnissa että Amazonin lisäjokien luona vielä
läntisimmissäkin ja pohjaisissa osissa Brasiliaa. Myöskin Orinocon
varsilla Venezuelassa ja Guyanassa oleksii heihin kuuluvia heimoja, ja
siellä arvelee v. Martius heidän alkuperäisen kotinsakin olleen, josta
he ovat vaeltaneet toisten kansain sekaan eteläisempiin maakuntiin.
Varsinkin Amazonin lisäjokien varsilla oleksii heihin kuuluvia joukkoja
ja heimoja muiden erikielisten Indiaanikansain seassa, joita siellä
asuu erinomaisen suuri luku, niin että siellä vallitsee kokonaan
Baabelimainen kielisokoitu. Amazoni virta lisäjokineen on se valtatie,
jota myöten erinomaisen suuri luku Indiaani-heimoja on vaeltanut,
toiset virtaa alaspäin, toiset ylöspäin, houkuteltuina sinne
kalastamaan sen erinomaisen kalarikkaissa vesissä ja metsästämään sen
varsilla olevissa aarniometsissä. Senvuoksi siellä vieläkin asuu
hajanaisia jäännöksiä erittäin monenlaisista Indiaanikansoista. Vielä
meidän ajaltammekin ja niin kauan kuin historiallisia tietoja on ollut
Amazonin maakunnista kerrotaan Amazoni virran rannoille ilmaantuvan
outoja Indiaanijoukkoja, joiden kieltä ei kukaan entisistä asujamista
tunne, ja joiden nimeäkään oi kukaan siellä ennen ole kuullut.

Taemman Amazonin luona asuvista Guck-heimoista ovat _Tocunas, Passés ja
Macusis_ enimmin tunnettuja.

_Tecunas_ ovat puolivilli kansa Brasilian länsi-rajalla. Kun he
mielellään rupeavat palvelukseen Brasilialaisille, käyttävät siellä
olevat kauppahuoneet ja kalastus-laitokset heitä paljon kaakkaon,
sarsaparillan, copaiva-balsamin ja pichurimpapujen (_Laurus_ eli
_Nectandra pechurim_, joka on chokolaan höyste) kokoamiseen sekä
pirarucun (_Arapaima_ eli _Vastres gigas_) kalastukseen. Pirarucu on
noin sylen pituinen ja 3 tai 4 leiviskän painoinen (_Osteoglossoidei_)
kala, jota pyydetään verkoilla ja harpuuneilla eli heittokeihäillä, ja
joka on pää-ravintoaine Amazonin varsilla. Tecunas, niinkuin muutkin
Amazonin Indiaanit, ovat harjaantuneita harpuunin viskaajia, ja samoin
on heillä mainetta myöskin taidostaan valmistaa urari-nimistä
nuolimyrkkyä, jota he kaupitsevat muille Indiaani-kansoille.

Heillä on samoinkuin Juutalaisillakin tapana ympärileikata lapsiaan,
silloin kun niille annetaan nimi. Sellaisessa tilaisuudessa viettävät
he juhlaa ja rumentavat itseään kaikenlaisia eläimiä kuvaavilla
naamareilla, joita he valmistavat kuorista ja korsista ja
kirjavoittavat maalauksilla. Kohta lapsen syntymän jälkeen vietetään
sellainen juhla, jossa tilaisuudessa nyhitään lapselta hiukset päästä
ja yhtälailla tyttö- kuin poikalapseenkin tehdään pieni leikkaus, jonka
jälkeen sille annetaan nimi esi-vanhempain mukaan.

_Passés_ ovat v. Martiuksen mukaan vähäinen kansa, joka ruumiin
rakennoltaan eroaa useimmista muista Indiaani-heimoista yhtä paljon,
kuin Eurooppalaiset Mongooleista, ja on enemmän Eurooppalaisten, kuin
Indiaanein kalttainen. Heidän ihonsa ei ole vasken-värinen eikä
keltainen, vaan yhtä vaalea kuin Etelä-Eurooppalaisilla kansoilla.
Ruumis on heillä solakka ja säännöllinen rakennoltaan ja pään muoto on
enemmän soikea, kuin pyöreä ja leveä. Kasvonpiirteet ovat kauniit,
silmät suorassa asennossa ja kauniit muodoltaan, nenä kapea ja suippo
sekä suora tai vähän koukistunutkin, suu kapea ja huulet tavallisen
ohkoisia, vaan parrankasvu on huonoa. Tukkansa leikkaavat miehet pois,
niin että siitä jääpi ainoastaan kapea seppele sekä takaraivaan tupsu,
vaan naiset säilyttävät tuuheat mustat jäykät hiuksensa, niinkuin
muillakin Indiaani-kansoilla on tapana. Mustan sinisellä värillä
tatueeraavat he nuorempina suun ympärystän ja myöhemmin suurimman osan
kasvojaan. Lävistetyissä korvissaan kantavat he puolitoista tuumaa
pitkän pulikan.

Asunnot, joita he rakentavat metsiin, ovat keilamaisen kodan muotoisia,
noin neljä syltä korkeita ja kuusi syltä läpimitassa. Kahden kyynärän
korkuinen ovi on kumpaisellakin puolen kotaa ja katossa on pyöreä
aukko, joka samalla on ikkuna ja savuräppänä. Kumpaisiakin saatetaan
sisästäpäin myöskin sulkea. Seinät ovat taivutetuista puu-ristikoista,
jotka köynnöskasveilla ovat sidotut kokoon, ja tiivisti peitetyt
palmulehdillä.

Valkoisten läheisyydessä on heillä huolellisemmin rakennettuja
asuntoja, -- neliskulmaisia mökkejä, joiden seinät ovat oksaristikoista
ja savella täytetyt, sekä harjakatto palmulehdistä.

Nämät kaksi rakennustapaa ovat tavallisimmat myöskin useimmilla muilla
Brasilian Indiaani-kansoista.

Koko rakennus on yhtä ainoaa huonetta tai on siinä usein myös pieni
pimeä kammio, jossa sadeajalla etsitään turvaa hyönteisiä vastaan.

Indiaanit, jotka ovat valkoisten vaikutuksen alaisina, käyvät
puettuina, vaan useimmat metsä-indiaanit eivät käytä laisinkaan
vaatteita. Muutamilla Indiaani-heimoilla, niinkuin _Juri_-kansalla,
ovat naiset kokonaan alastomat, vaan miehillä on vyö lantion yli;
toisilla heimoilla ovat miehet alastomat, vaan naisilla on side
keski-ruumiin ympäri. Harvat heimot, niinkuin _Icannas_ käyttävät
niinestä palmikoituja vaatteita; vaan useammilla, muutoin
alastomillakin heimoilla on pitkiä niinipaitoja, joihin he pukeutuvat
ainoastaan silloin kun kärpäset heitä liiaksi rasittavat.

Niinkuin muutkin Indiaani-heimot, viettävät Passés monenlaisissa
tilaisuuksissa perhejuhlia, joihin yhtyy myös sukulaisia, ystäviä ja
naapureita. Lapsen syntyminen, pojan tai tytön täysi-ikäisyys, kihlaus,
häät, kuolema ja hautaus ovat sellaisia tapauksia, joita säännöllisesti
kunnioitetaan pidoilla. Sellaisissa juhlissa on juominki pääasia, vaan
tavallisesti ne loppuvat tanssilla, varsinkin jos päämiehellä on
tarpeeksi vaikutusta joukkoonsa, voidakseen estää tappelua syntymästä
loppuseuraukseksi. Tansseihin ottavat tavallisesti osaa sekä miehet
että naiset; vaan muutamia tansseja tanssivat miehet yksinään ja
metsäpiru-tanssissa (_gurupira-cau_) on naisten läsnäolo katsojinakin
kielletty. Niin pian kun iso taikatorvi ilmoittaa että gurupira-cau
alkaa, pakenevat naiset kauas metsiin, ja onneton se ajattelematon
neitonen tai pahanilkinen eukko, jonka uteliaisuus tahi paha
sisu saattoi kätkeytymään likeiseen pensaasen pilkistämään.
Pajé'n eli taikalääkärin vaatimuksesta saapi hän armottomasti
kuolemanrangaistuksen.

Pitoihin tulevat vieraat koristettuina höyhen-tupsuilla ja
helminauhoilla. Kauniita höyheniä on kiinnitetty hiuksiin, ja kaulassa,
käsivarsilla ja polvien yläpuolella kantavat he kalisevia helminauhoja,
joihin on pujotettu _Thevetia'n_ luisia siemeniä, isojen hyönteisten
kuoria ja tucanien nokan kärkiä. Punaiset ja mustat maalaukset
kasvoissa tai yli koko ruumiin täydentävät sitten baali-toaletin.

Jokainen on pidon-antajan talossa kuin kotonaan. Toiset kuljeksivat
ympäri tai kykkivät maassa ja toiset venyvät riippumatoissa, joita
kaukaisemmat vieraat ovat tuoneet muassaankin. Isännän tyttäret ja
naiset tarjoavat vieraille juovuttavalla viinillä, oluella ja
katkeralla tai imelällä marjanesteellä täytettyjä kuppeja, joita
tyhjennellään siksi kun iloinen mielentila saapi vallan, jolloin
tanssit alkavat. Jos majassa on tarpeeksi tilaa, tanssitaan siellä,
vaan muussa tapauksessa siirrytään avonaiselle pihalle talon edustalla,
jonne hämärän tullessa sytytetään nuotio. Tanssiessa hyräilevät miehet
ja kirkuvat naiset yksitoikkoista laulua, jota säestetään huilujen ja
torvien soitolla ja maahan kolistettavan ontelon rumputorven
paukutuksella.

_Macusis_ asuvat Rio Brancon seutuvilla ja ovat puoli-nomaadeja, jotka
viljelevät mandiocaa, yamsia ja banaaneja sekä myöskin rocou- eli
urucu-pensasta (_Bixa Ocellana_ L.), josta saadulla värillä he
voitelevat ruumistaan, varjellakseen itseään mosquitojen purua vastaan.
Metsä-riistan ja kalansaannin vähetessä heidän asuntojensa
läheisyydestä, muuttavat he kuitenkin tiuhantakaa uusille
edullisemmille paikkakunnille.

Myöskin Macuseilla on mainetta taidostaan valmistaa myrkkyjä, joita he
käyttävät sekä metsästyksessään että vihollisiaan vastaan. Salaisella
myrkytyksellä täyttävät he usein myöskin verikoston, jonka
harjoittaminen Indiaaneilla on sangen yleisenä tapana. Kun joku
Indiaani salamurhan kautta eli julkisessa tappelussa on saanut
surmansa, on murhatun likeisimmän sukulaisen, niinkuin isän tai veljen,
asia ruveta hänen verikostajakseen eli _kanaima'ksi_. Jos murhaaja
kuuluu vieraasen heimoon eli joukkoon, on murhan kostamisesta
päätettävä yleisessä kokouksessa. Siinä keskustellaan silloin, onko
kosto jätettävä kanaimalle yksikseen tai otettava yhteiseksi asiaksi,
onko se harjoitettava murhaajaa kohtaan yksistään eli koko hänen
perhettään vastaan, tai onko sen johdosta ryhdyttävä sotaan hänen
joukkoaankin vastaan.

Kiihkeällä innolla etsii kanaima joko yksikseen tai muiden avulla
kostoa, ja sangen usein tapahtuu, että hänen kostonhimonsa muuttuu
täydelliseksi monomaniiaksi, jonka uhriksi hän itse viimein joutuu. Hän
luopuu perheestään ja joukostaan ja vetäytyy metsään, jossa hän maalaa
ruumiinsa erityisellä tavalla ja laittaa itselleen puvun petojen
nahasta. Salaisissa piilopaikoissa väjyy hän vihollistaan, ampuakseen
häneen myrkytetyn nuolen, ja jos hänen ei onnistu tavata vihollistaan,
kostaa hän muillekin. Häntä pidetään viimein paikkakunnan pahana
henkenä, jonka jokainen katsoo velvollisuudekseen tappaa silloin kun
hänet tapaa.

Usein tapahtuu myös, että kuolemantapausta taudinkin johdosta luullaan
jonkun tuntemattoman kanaiman aikaansaamaksi. Saadakseen selkoa, millä
suunnalla tuntematon kanaima oleksii, leikataan kuolleelta sormia ja
varpaita, ja asetetaan ne vesi-astiaan. Kun, suruvirttä veisatessa,
astiaa liikutellaan, niin suunta, johon varvas eli sormi ensimäiseksi
siitä läikkyy, osoittaa missä murhaaja asuu.

Macusis, samoinkuin useat muutkin Indiaanikansat, käyttävät
myrkytettyjä nuoleja metsästäissäänkin. Eri Indiaaniheimot valmistavat
sitä eri kasveista, niinkuin _Loganiace'eista, Menisperme'eistä,
Sapindace'eista, Apocyne'eista, Euphorbiace'eista ja Aroide'eista_,
sillä myrkyllisiä kasveja löytyy Brasiliassa useita lajeja. Macusis
valmistavat urari nimistä nuolimyrkkyään _Loganiaceae_ heimoon
kuuluvista _Strychnos_ lajeista (esim. _S. toxifera, S. pedunculata ja
S. cogens_), joista saatuun mustan ruskeaan nesteesen kuitenkin
sekoitetaan useita muitakin kasviaineita. Yksinäisessä majassa, johon
ei ketään naista saa tulla, keitetään useamman tunnin ajan,
kaikenlaisia taikatemppuja seuraten, myrkyllisten kasvien survottuja
varsia, juuria ja hedelmiä, ja siten saatuun nesteesen sekoitetaan
vielä Euphorbiace'ein maitiais-nestettä sekä balsameja, joiden
tarkoituksena on kauemmin aikaa säilyttää myrkkyä vahingoittumasta.
Teroittaakseen ja uudistaakseen sen voimaa, pannaan sekaan
myös myrkyllistä Capsicum- eli Espanjanpippuri-lajia ja erästä
tupakka-lajia, joka on niin väkevää, ett'eivät Neekeritkään sitä saata
polttaa.

Ne nuolimyrkyt, joita on kemiallisesti tutkittu, sisältävät eräitä
kovasti myrkyllisiä alkaloiideja, niinkuin urarinia ja strychninia,
joiden vaikutus kuitenkin on sekoituksilla sillä tavoin modifieerattu,
että nuolimyrkky sisällisesti nautittuna on vaaratonta. Ennen
ampumistaan kostuttaakin Indiaani myrkytettyä nuolenpäätä huulillaan,
vaan jos pienimpäänkin naarmuun tulee nuolimyrkkyä, niin se vaikuttaa
nopean myrkytyksen. Vereen saatettuna tappaa se, vaan jos se on
heikonnettua taikka tulee liian vähäpätöiseen haavaan, niin se
aikaansaapi ainoastaan äkillisen ja ohimenevän halvauksen. Sitä seikkaa
käyttävätkin Indiaanit hyödykseen, kun he tahtovat saada saalistaan
elävänä käsiinsä, ja he valmistavat senvuoksi kahta lajia myrkkyä,
surmaavaa ja halvauttavaa. Jälkimäisellä pyytävät he apinoita,
papukaijoja ja muita eläimiä, joita he pitävät kesyinä. Niitä
parantavat he nuolimyrkyn vaikutuksesta myös suolalla tai sokuriruovon
nesteellä tai eräillä vasta-myrkyillä, joita he tietävät valmistaa.
Myrkytetyllä nuolella ammutun eläimen liha ei ole ainoastaan
vaaratonta, vaan paremman makuistakin, kuin muulla tavoin tapetun.

Myrkytettyjä nuoleja ampuvat Indiaanit sekä joutsella että
puhallustorvella, jota he nimittävät _harabatana'ksi_ eli
_esgravatana'ksi_. Se on neljä tai viisi kyynärää pitkä torvi,
joka on valmistettu halaistusta ja sisästä koverretusta ohkoisesta
palmun-varresta. Sen molemmat puoliskot ovat tiivisti liimatut kokoon
ja kiinnitetyt toisiinsa kääreillä ja siteillä, ja sen toisessa päässä
on vähän paksumpi noin korttelin pituinen suuhine, johon sukkapuikon
paksuinen ja jalan pituinen kevyt ja sileä nuoli asetetaan.
Voimakkaalla puhalluksella torven läpi saapi ampuja nuolen lentämään
250:kin jalan päähän.

_Aroaquis_ ovat Guyanasta levinneet Brasiliaan, ja asuvat siellä
pohjaispuolella Amazoni virtaa. He ovat jo suurimmaksi osaksi joutuneet
puolisivistyneesen tilaan.

_Parexis_ asuvat Matto Grossossa Paraguay ja Topajos virtain lähteillä
ja elävät pääasiallisesti kalastuksella ja maanviljelyksellä, sillä
maisemat siellä ovat vähemmin soveltuvia metsästykseen. Virtain
rannikot ovat suuren osan vuotta tulvalla ja kasvavat läpipääsemätöntä
ruovostoa, harvoin tulvasta vapaata metsää ja suokasvullisuutta.
Ylemmillä aloilla on campos-heinikkoja, palmumetsiä, hedelmättömiä
hietakukkuloita ja cactus-maisemia, jotka kasvavat kummallisen
muotoisia piikkisiä Cereus-pylväitä. Sellaiset maisemat eivät anna
metsästäjälle yhtä varman elannon, kuin kaloista rikkaat virrat
kalastajalle.

Heidän elinkeinoinsa aikaansaama rauhallisempi luonne saattoi heidät
helpommin valkoisten vaikutuksen alaisiksi. Heitä pakoitettiin
valkoisten palvelukseen, soutomiehiksi heille ja työmiehiksi kulta- ja
diamantti-huuhtomuksiin. Vaan senkautta hajoitettiin heidän heimonsa,
ja paljon lähti Boliviaan myös pakoon heidän luonteelle soveltumatonta
työtä. Parexis-heimoon kuuluva väestö ei senvuoksi enään ole lukuisa.

Heihin kuuluvista kansoista mainittakoot _Guatos_, jotka näöltään
lähenevät sangen paljon kaukaassialaista rotua. Heidän ihonsa on
vaalea, nenä koukistunut, silmät isoja, aukeita ja suorassa asennossa,
ja poskilla ja ylähuulella on heillä tiuha parta.

_Guaycurus_ eli, heidän omalla nimellään, _Oaekakalot_ kuuluvat
heimoon, josta suurin osa asuu Gran Chacon heinikoilla Argentinan
tasavallassa, vaan joitakuita tuhansia on myös levinnyt Brasilian
itäosiin. Eurooppalaisten tulon jälkeen ovat he anastaneet
pampasheinikoille metsistyneitä hevoisia, niin että he tätä nykyä ovat
ratsastava kiertolaiskansa, joka, laihoilla koniloilla ratsastaen, yhtä
mittaa on liikkeellä metsästysmatkoilla tai, varsinkin entisinä
aikoina, myöskin ryöstöretkillä. Rohkeina ja taitavina ratsastajina
ohjaavat he hevoistaan yhdellä ainoalla ohjaksella, joka on kiinnitetty
hevoisen alahuuleen, auringon tai tähtien mukaan suunnitellen
matkaansa. Virtain poikki uivat he hevoistensa jäljessä, pitäen
hännästä kiinni.

Vähän tavaransa, vaimonsa ja lapsensa asettavat he hevoisen selkään ja
jättävät huonon majansa, rakentaakseen muualla toisen, taikka palajavat
he jälleen sinne takaisin retkiltään, sillä suurella osalla heistä on
jo vakinaisiakin asuntoja. Ennen oli heillä ainoastaan matoilla
peitettyjä ja seipäillä kannatettuja pikkuisia majoja, joita oli helppo
muuttaa paikasta toiseen, vaan tätä nykyä ovat heidän aldeansa muutaman
jalan korkuisia seinättömiä olki-katoksia. Keskellä katoksen alla on
parin jalan korkuinen pitkä kapea lava, joka on peitetty matoilla ja
nahoilla, ja jota käytetään vuoteena.

Metsästys, kalastus ja metsänhedelmäin kokoaminen tuottavat heille
monasti ainoastaan niukan ravinnon, ja puutteen aikana syövät he,
niinkuin useimmat muutkin Indiaanit, myöskin hyönteisiä, kärmeitä ja
muita matelijoita. Aldeoissa asuvat Guaycurut harjoittavat vähän
myöskin maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Miehet leikkaavat hiuksensa, niin että niistä jääpi ainoastaan vähän
päälaelle, ja myöskin parran nyhkivät ja leikkaavat he pois. Alahuuli
on heillä usein lävistetty ja puisella pulikalla koristettu. Ruumistaan
tatueeraavat he, eripuolilta usein eriväriseksi ja erillaisiin
kuvioihin, ja jokaisella perheen-isällä on oma merkkinsä, jolla hän
merkitsee vaimonsa rinnat, hevoisten ryntäät ja koiransakin. Miehillä
on lanteilla vaate, vaan muutoin ovat he alasti, ja naisilla on
lannesiteen päällä vielä pumpulivaate.

Guaycurut elävät monogamiiassa. Heidän naisistaan kerrotaan se
omituisuus, että he eivät ennenkuin viidenkolmatta iällä ota vaivakseen
pitää lapsia, joista heillä matkoillaan olisi kiusaa, jonkavuoksi he
ennen sitä ikää vapauttavat itsensä niistä luonnottomilla keinoilla.

Osa niistä lukuisista kansoista, joihin Indiaanit ovat jakautuneet,
ovat jo enemmän tai vähemmän sekaantuneita vereltään ja ovat joutuneet
puolisivistyneesen tilaan. Toiset ovat hävinneet niin että niistä on
ainoastaan vähäpätöisiä jätteitä, ja historiallisella ajalla tunnetaan
monen ennen mahtavan kansan kadonneen kokonaan sukupuuttoon.

Keinot, joita Brasiliassa on käytetty Indiaanein sivistyttämiseen,
eivät olekaan olleet yksistään ihmisystävällinen opetus- ja
käännytys-toimi, vaan myös raain väkivalta ja hävitys-sota.

Aikaisemmin myönsi laki jokaiselle oikeuden ottaa orjiksi Indiaaneja,
missä heitä vain sai käsiinsä, ja sittemmin muutettiin se määräys
siten, että ainoastaan Indiaaneja, joita tavattiin ase kädessä,
saatettiin viedä orjuuteen.

Tämän vuosisadan alussa lakkautettiin tämä väkivaltainen menettely
Indiaaneja vastaan, vaan säädettiin sensijaan, että se, joka
Indiaani-vanhempain suostumuksella otti kasvattaaksensa heidän
lapsiaan, sai pitää ne kymmenen vuotta palkattomasti palveluksessaan.
Käytännössä vaikutti tämä säädös, että Indiaaneilta ruvettiin ostamaan
heidän lapsiaan ja myömään kylästä kylään orjina. Indiaani-joukot
alkoivat ryöstää lapsia toinen toisiltaan, myödäkseen niitä
valkoisille, ja jokseenkin helppo oli saada Indiaaneja myömään omiakin
lapsiaan vähäpätöisestä hinnasta. Indiaanein puolelta kohtasi siinä
sitä vähemmin vaikeuksia, kun heillä muutoinkin oli tapana myödä
lapsiaan lapsettomille perheille, vaikka Indiaani-äidit muutoin tosin
kyllä hellästi ovat kiintyneet lapsiinsa.

Vaan Botocudoja vastaan käytiin vielä tälläkin vuosisadalla
leppymätöntä hävitys-sotaa heidän raakuutensa ja taipumattomuutensa
tähden rauhalliseen kanssakäymiseen Brasilialaisten kanssa. Kun,
portugalilaisen valtaistuimen siirrettyä Rio de Janeiroon, hallituksen
puolelta hyväksyttiin lempeä kohtelu-tapa Indiaaneja kohtaan, pidettiin
kuitenkin Botocudoja vastaan voimassa entinen menettely. Heitä vastaan
jatkettiin sotaa sekä julkisesti että halvimmilla keinoillakin,
niinkuin esim. rokko-taudin tahallisella levittämisellä heidän
joukkoihin.

Vaan ei edes yksistään heihin voitu sellaista kohtelua rajoittaa,
sillä muitakin vihamielisiä Indiaani-heimoja vastaan sisemmissä
maakunnissakin tehtiin yhä vielä sotaretkiä, sillä tekosyyllä että he
muka olivat Botocudoja.

Myöhempinä aikoina on vihdoin onnistuttu saada useita Botocudojenkin
joukkoja laittamaan vakinaisia asuntoja ja rupeamaan kanssakäymiseen
valkoisten kanssa.

Kuitenkin ovat jesuiitat ainoat, jotka menestyksellä ovat suuremmassa
määrin voineet johdattaa Indiaani-rotua sivistykseen, ja kaikkiallakin
Etelä-Amerikassa ovat he olleet Indiaanein hyväntekijöitä. Vielä
suurempi kuin Brasiliassa, on heidän menestyksensä ollut Etelä-Amerikan
hispanialaisissa tasavalloissa, ja Paraguayn sivistynyt Indiaani-valtio
on heidän vaikutuksensa hedelmiä. Salaisuus heidän lähetystoimen
menestyksessä on ollut siinä, että nämät käytännölliset "padres"
panivat enemmän arvoa sivistyttämiseen, kuin kristityttämiseen. Kova
isku Brasilian Indiaaneille oli senvuoksi markiisi de Pombalin vuonna
1759 toimeenpanema jesuiittain karkoittaminen.

Jesuiittain ja, heidän jälkeensä, franciscaanein lähetyssaarnaajat
perustivat Indiaanein asumiin paikkakuntiin Indiaanein lapsia varten
kasvatuslaitoksia, joiden ympäri sitten heidän kehoituksestaan ja
vaikutuksestaan asettui Indiaaniperheitä asumaan vakinaisiin
asuntoihin, maanviljelystä, karjanhoitoa ja kalastusta harjoittamaan.
Näitä aldeoiksi kutsuttuja kesyjen Indiaanein (_Indios mansos_) kyliä
syntyi ympäri maata, ja meren rannikolla sekä Amazonin varsilla
muuttuivat Tupi-kansat suurimmaksi osaksi sekä useat muutkin
Indiaani-heimot sivistyneiden kansain elinkeinoja harjoittavaksi
rahvaaksi.

Jesuiittain karkoittamisen jälkeen joutuivat aldeat kuitenkin häviölle
ja sivistyksen levittäminen Indiaaneihin alkoi hidastua, vaan vielä
tänäkin hetkenä jatkavat franciscaanimunkit jesuiittain onnistuneella
järjestelmällä sivistystyötä Amazonin ja sen lisäjokien varsilla.

Ala-Amazonin varsilla on suurin osa rahvaasta kesyjä Indiaaneja,
jotka elävät kalastuksella, metsästyksellä, maanviljelijäin
päiväpalkkalaisina, palvelijoina, käsityöläisten apulaisina,
sotamiehinä, työväkenä tehtaissa sekä laivaväkenä aluksilla, jotka
välittävät kauppaa Ylä-Amazonin kanssa.

Sitävastoin ovat meren rannikon kesyt Indiaanit enään harvalukuisia.
Entiset aldeat ovat autioita tai asuu niissä nyt Portugalilaista ja
sekaveristä väestöä. Vähälukuiset puhdasveriset jäännökset niiden
muinaisista asukkaista, niinkutsutut _Indios da costa_, elävät virtain
suiden lähistössä kalastajina ja soutajina, ja asuvat enimmäkseen
yksinään, harjoittaen ainoastaan vähäpätöistä maanviljelystä.

Samoin myöskin sisä-osissa Brasiliaa löytyy vakinaisiin asuntoihin
asettuneita Indiaaneja, vaan ainoastaan vähä määrä.

Sivistyksessä ovat nämät kristinuskoon käännetyt Indiaanit sangen vähän
edistyneet, ja kokevat pitää itseään erillään yhteydestä sivistyneiden
rotujen kanssa.




Kolmastoista luku.

Mustat, Valkeat ja Bastaardit.


Eri rotujen lukuisuus. -- Brasileirot. -- Rumaa rotua. --
Portugalilaiset. -- Mulatit. -- Heidän enenemisensä. -- Neekerit. --
Heidän alhainen asemansa. -- Orjain vapautus. -- Turmiolliset
seuraukset orjuudesta. -- Kansalliset virheet. -- Työväen puute. --
Vapautetut orjat. -- Neekerien omituisuudet. -- Mulattien ulkonäkö. --
Heidän yhteiskunnallinen asemansa. -- Mamelucot. -- Caribocot. --
Ulkomaalaiset. -- Immigratsiooni. Rikokselliset. -- Murha-liikkeet. --
Salamurhaajat. -- Itaalialaiset rosvot.

Indiaaneja paljon tärkeämpi osa Brasilian väestöä ovat Neekerit ja
varsinkin Mulatit. Vuoden 1872 väenlaskun mukaan nousi Brasilian koko
väestö 9 miljoonaan 931 tuhanteen henkeen, joista 3,787,289 olivat
valkeita (_brancos_), 3,801,782 ruskeita (_pardos_) eli Mulatteja ja
Mestitsejä, 1,954,452 mustia eli Neekereitä (_pretos_), ja 386,955
Indiaaneja (_caboclos_). Vuoden 1883 lopulla nousi Brasilian väestö 12
miljoonaan 333 tuhanteen henkeen.

Brancoiksi eli valkoisiksi luetaan paitse myöhempinä aikoina Euroopasta
muuttaneita myöskin aikaisimpain siirtolaisten jälkeisiä, joiden
kasvoissa ei huomaa selviä merkkejä Neekeri-veren vaikutuksesta. Nämät
Brasilian kotoperäiset valkoiset, jotka kutsuvat itseään
_Brasileiro'iksi_, ovat kuitenkin enimmäkseen jo vallan omituista
rotua, joka on kehittynyt Portugalilaisista sekä Amerikan luonnon että
vieraiden sekoitusten vaikutuksesta. Ruskeammat ja usein pitemmät
kasvot, enemmän esiinpistävät poskiluut, vähän koukistunut kapea nenä,
laiha, veltto ruumis, tummemmat silmät, vallan mustat hiukset ja parta
eroittavat heidät Portugalilaisista. Vaikka he ovat entisten
Portugalista sekä Madeirasta ja Azooreista tulleiden siirtolaisten
jälkeisiä, on heidän suonissaan myöskin vähäisen Indiaani-vertä.
Siirtolaisista on nimittäin ainoastaan pieni osa ollut naisia,
jonkavuoksi valkoiset, varsinkin entisinä aikoina, ovat joutuneet
yhdistyksiin maan muidenkin rotujen kanssa. Muualla paitse Amazonin
luona ovat sekoitukset Indiaanein kanssa myöhemmältä ajalta hyvin
harvinaisia, jo senkinvuoksi, että Indiaanit yleensä elävät metsissään
erillään muista eikä heitä enään tavata orjinakaan. Vaan entisinä
aikoina ja vielä sata vuotta takaperin oli valkoisilla Indiaaneja
yleisesti orjina ja rikkailla mainitaan niitä olleen sadoittain ja
tuhansittainkin. Sekä lain sallimia että ajoittaisin kieltämiäkin
retkiä tehtiin Indiaanein alueille, ryöstääkseen heitä orjiksi, ja
vasta sata vuotia takaperin lakkautettiin laki, joka salli ottaa
orjaksi jokaisen Indiaanin, jonka tapasi ase kädessä. Siltä ajalta
johtuu valkoisten Brasilialaisten indiaaniverinen sekoitus.

Enimmin ja yleisimmin ovat Sao Paulo maakunnan asukkaat Indiaanein
kanssa sekaantunutta rotua ja heitä kehutaan myös Brasilian sekä
toimeliaimmaksi että kauniimmaksi väestöksi. Sieltä olivat kotoisin
myöskin ne seikkailijat, jotka ensimäisinä tunkeutuivat sekä Minas
Geraekseen että muihin sisempiin maakuntiin, etsiäkseen siellä kultaa
ja perustaakseen siellä uudisasutuksia.

Samoinkuin Amerikan läntisissä hispanialaisissa tasavalloissa, on siis
Brasiliassakin valkoinen väestö verrattomasti suurimmaksi osaksi
sekoitettua Indiaani-verellä, vaan kuitenkin on erinomaisen iso
eroitus, niinkuin kaikki tuntijat vakuuttavat, niiden kahden rodun
välillä, joista toinen on kehittynyt Portugalilaisista ja toinen
Hispanialaisista.

Läntisten tasavaltain valkoisella sekä mies- että naisväellä on
mainetta erinomaisesta kauneudestaan, jotavastoin brasilialainen rotu
ja ainakin sen naiset ovat sangen rumia. Vaan von Hellwaldin mukaan on
myös Euroopan Portugalilaisilla se omituisuus, että kauniit naiset ovat
heilläkin hyvin harvinaisia.

Muutamia muitakin eroituksia hispanialaisen ja portugalilaisen rodun
välillä selittää von Hellwald jälkimäisen sekoituksesta Neekerien
kanssa. Historiallinen tosiasia onkin, että varsinkin kuudennellatoista
vuosisadalla pidettiin Portugalissa hyvin paljon sekä Neekeri- että
Moorilais-orjia, ja erään senaikuisen kirjailijan arvelun mukaan oli
Lisboassa siihen aikaan yhtä paljon orjia, kuin vapaita. Sellaisessa
tapauksessa on hyvin luonnollista, että portugalilaiseen kansaan on
sekaantunut Neekeri-vertä, vaikka niin vähässä määrin, ett'ei Mulattien
sitkeimpiäkään tuntomerkkejä voi siinä täysin selvästi eroittaa. Vaan
kansan luonne sekä ruumiillisessa että hengellisessä suhteessa on siitä
kuitenkin voinut saada vaikutusta vahingokseen.

Paljon enemmän kuin kolmas osa Brasilian asukkaita on Mulatteja eli
sekoitusta valkoisista ja Neekereistä. Kuitenkin ovat avioliitot
valkoisten ja Neekerien välillä aina olleet verrattain harvinaisia,
joten Mulatti-rotu siis alkuperäisesti enimmäkseen polveutuu
Brasilialaisten yhdistyksistä nais-orjiensa kanssa.

Tätä nykyä sekoittuu Brasilian valkoinen rotu mustan kanssa
pääasiallisesti ainoastaan välillisesti Mulattien kautta, jotka
perustavat avioliittoja paitse keskenään myöskin yleisesti sekä
valkoisten että mustain kanssa, vaaleammat Mulatit valkoisten ja
tummemmat mustain kanssa. Sillä tavoin lisääntyy kuitenkin Neekerien
kanssa sekoitettu rotu muita lukuisammin, huolimatta valkoisten inhosta
Neekerejä kohtaan.

Sitävastoin kun ei nyt enään sallita ulkomailta tuoda orjia Brasiliaan
ja sinne kuljetetuista orjista ainoastaan neljäs osa on naisia, on
Neekerien luku siellä jo kauan vähentynyt kahdella prosentilla
vuosittain. Helposti saattaa sentähden huomata, että tulevaisuudessa
täytyy mustan rodun suurimmaksi osaksi sulaa valkoiseen tai oikeammin
Mulattirotuun.

Valkoinen väestö taas tulee nähtävästi vielä kauan aikaa sisäänmuuton
kautta lisääntymään Brasiliassa yhtä suuressa määrin, kuin tähänkin
saakka, sillä siellä voipi hyvin elää ainakin 20 vertaa suurempi kansa;
vaan ennemmin tai myöhemmin vähenee sisäänmuutto ja senjälkeen ei
valkoinen rotu enään voi vastustaa sulamista ruskeaan Mulattirotuun.
Mulatit, jotka jo nyt ovat lisääntyneet lukuisammin kuin valkoinen rotu
sisäänmuutonkin kanssa, tulevat siis todennäköisesti kaukaisessa
tulevaisuudessa vihdoin olemaan maan päärotu, vaikka silloin
heikommalla Neekeriveren sekoituksella kuin tätä nykyä.

Usein on myös lausuttu se ajatus, että värillinen rotu menestyy
kuumassa ilmanalassa paremmin kuin valkoinen. Vaikka tämä sääntö,
Mulattien lukuisuuteen katsoen, pitää paikkansa myöskin Brasiliassa, ei
laita ole samoin Neekerien suhteen. Tosin vähän toistakymmentä vuotta
takaperin ainoastaan neljäs osa Neekeri-väestöstä oli vapaita ja
uusimpien tietojen mukaan on vielä nytkin melkein neljännes mustasta
väestöstä orjia, vaan vapaatkin Neekerit kuuluvat yleensä ainoastaan
kaikista halvimpiin kerroksiin yhteiskunnassa. Suurin osa heistä elää
mitä suurimmassa köyhyydessä, ja erittäin paljon näkee heitä
kerjäläisinä, ympäri kiertävinä makeis- tai papyrossi-kauppiaina,
raajarikkoina ja tautisina. Sitävastoin ei heitä usein näe edes
vähänkään etevämmässä yhteiskunnallisessa asemassa.

Vaan ett'eivät he ainakaan vastaisuudessa tule olemaan vallan
kykenemättöminä edistykseen, osoittaa se seikka, että nyt jo tapaa
joitakuita heistä pikkukauppiaina, käsityöläisinä, kauppapalvelijoina,
ja Rio de Janeirossa olen myös nähnyt joitakuita herrasmaisiakin
Neekerejä sekä näennäisesti hyvin kasvatettuja Neekeri-naisia.
Senjälkeen kuin hallitus on ruvennut harrastamaan orjuuden
lakkauttamista, on heitä myös paljon otettu sotaväkeen, johon toimeen
he ovat osoittautuneet täysin kelvollisiksi, ja sodassa Paraguayn
urhoollista Indiaani-kansaa vastaan käytti Brasilia paraastaan
värillistä sotaväkeä, varsinkin Mulatteja ja Neekerejä, jotka molemmat
kunnostivatkin siinä itseään erinomaisessa määrin.

Ne toimet, joihin Brasilialaiset ovat ryhtyneet orjuuden poistamiseksi,
eivät myöskään ole olleet omiaan mustan rodun nopeaan kohottamiseen sen
alhaisesta asemasta.

Jo vuonna 1826 oli Brasilian hallitus yhtynyt Englannin ehdoittamaan
suostumukseen orjakaupan lakkauttamisesta, vaan veltto lain valvonta ei
voinut estää, että yhä edelleenkin tuotiin maahan vuosittaisin
tuhatmäärin orjia, ja pari peninkulmaa pääkaupungistakin oli paikka,
jossa hallituksen tieten kenenkään häiritsemättä saattoi laskea maalle
niin suuria orjalasteja, kuin tahtoi. Englannin harjoittama
väkivaltainen sopimuksen valvonta merellä ainoastaan kiihoitti
Brasilialaisia velvollisuuksiensa laimiinlyöntiin, kunnes Dom Pedro II,
täysi-ikäiseksi tultuaan, vuonna 1851 teki lopun orjakaupasta.

Vuonna 1871 säädettiin Parlamentin molempain huoneiden suostumuksella
laki, joka antaa vapauden jokaiselle senjälkeen Brasiliassa orjasta
syntyneelle lapselle, vaan jättää heidät kuitenkin 20 vuodeksi
pakolliseen palvelukseen äidin isännän luokse. Äskettäin on myöskin
säädetty vapaus jokaiselle orjalle yli 60 vuoden iällä.

Näillä määräyksillä on siis annettu vapaus aluksi ainoastaan työhön
enemmän tai vähemmän kykenemättömälle väelle, ja lisäksi estetty orjain
lapsia nuoruuden iällä hankkimasta tietoja ja harjoitusta, jättämällä
heidät isäntäinsä valtaan. Tosin lisäksi valtion orjille ja oston
kautta jollekin määrälle myöskin muita miehuuden iällä olevia Neekerejä
on hankittu vapaus, vaan molempain luku nousee yhteensä ainoastaan 75
tuhanteen henkeen.

Ainoastaan vastenmielisesti ja suurella varovaisuudella ovat siis
Brasilialaiset ryhtyneet orjuuden poistamiseen. Kerta toisensa jälkeen
ovat vapauden ystävät turhaan tehneet parlamentissa ehdoituksia sen
hävittämisestä. Maanomistajain yksityisedut ovat siellä aina saaneet
voiton ihmisellisyydon jaloimpain vaatimusten yli.

Niin suurten etujen ollessa vastatusten, on emansipatsiooni-kysymys
synnyttänyt kiihkeän liikkeen, joka vähän väliä johtaa rauhattomuuksiin
ja kapinallisiin yrityksiinkin.

Ollessani Brasiliassa oli edustajahuoneessa vapaamielisen ministeristön
tekemä ehdoitus orjain emansipatsioonin toimeenpanemisesta
ratkaistavana, vaan kahden äänen enemmistöllä voittivat orjuuden
puoltajat. Mielet olivat senjohdosta kuitenkin niin kiihkoissaan, että
maaseuduilla syntyi parissa paikoin kapinallisia epäjärjestyksiä ja Rio
de Janeirossa seurasi päätöstä odottava rahvas edustajahuoneen
presidenttiä vihellyksillä ja solvaavilla huudoilla, pidättäen hänen
vaunujaan, kun hän parlamentista aikoi palata asuntoonsa. Viimeisten
kuukausien sanomalehdet ovat myöskin kertoneet sangen suuresta orjain
kapinasta, joka on syttynyt Sao Paulo maakunnassa.

Orjuus ja, ennen kaikkia, neekeriorjuus onkin senkalttainen rikos
ihmiskuntaa vastaan, että sitä harjoittaneet kansat saavat
arvaamattoman pitkän ajan siitä kärsiä rangaistusta, joka säästää yhtä
vähän sortajaa kuin sorrettua.

Suuremmoisessa määrin harjoitettu orjuus on Brasiliassa
aikaansaanut, että siellä on pääosaksi kansaa kehittymässä sekaverinen
Mulatti-väestö, joka sekä ruumiillisten että useiden hengellistenkin
omaisuuksiensa puolesta on halpaa rotua, ja myöskin valkoinen väestö on
eräiden taipumustensa puolesta alentunut sen vertaiseksi.

Laiskuus ja kykenemättömyys työhön on yhteinen omaisuus väellä, joka
lapsuudesta saakka on tottunut orjilla teettämään kaiken työn. Vaan
kansallisena vikana tuottavat sellaiset omaisuudet maalle
onnettomuuksia ilman rajaa.

Kun se tulolähde, joka oli orjain työssä, alkoi kuihtua, jäi suuri osa
vapaata väestöä auttamattomaan pulaan, joka vuosi vuodelta on kasvanut
isommaksi, varsinkin kun parempina aikoina opittu nautinnollisuus ja
sen seurassa rehoittava tuhlaus eivät ole samassa suhteessa
vähentyneet.

Esimerkkinä siitä, kuinka työvoiman riittämättömyys ja kalleus painaa
Brasilian pää-elinkeinoja, mainittakoon, että maatilat, joita ennen
oli pidetty puolen miljoonan markan arvoisina, seudulla, jonka
hedelmällisyys eurooppalaiseenkin luontoon verraten oli erinomainen,
kerrottiin tuottavan niin vähän, että häviöä juuri töintuskin voitiin
välttää.

Työväestä ei kenties kuitenkaan olisi erinomaisesti puutetta, jos
irtain väestö olisi työhön taipuvaisempaa, vaan usein ainoastaan
korkeaa palkkaa vastaan suostuu brasilialainen työmies muutamaksi
päiväksi työtä tekemään, nauttiakseen uudestaan viikkojen ajan
joutilaisuuttaan. Hän kärsii puutetta kauan aikaa mieluummin, kuin hän
vaivaa itseään työllä.

Sellainen on myöskin mustan miehen laita. Pakollisessa työssä on hän
saanut huokailla lapsuudestaan asti, taikka sitten siitä saakka kun
hän, vapaana astuessaan Afrikan tannerta, joutui Araabialaisten
rosvojen käsiin ja hänen kasvoihinsa kuumalla raudalla poltettiin orjan
häpiälliset merkit. Kun hän saapi tietää olevansa yhtä vapaa, kuin
valkoinen mies, herää hänessä inho kaikkia niitä töitä vastaan, joilla
häntä niin raskaasti on rasitettu. Orjana ollessaan ei hänen sallittu
käyttää jalkineita, senvuoksi on hänen ensimäinen työnsä, vapaaksi
päästyään, hankkia itselleen sellaiset. Hän tahtoo näyttää, että hän on
vapaa ja että hänen ei tarvitse vaivata itseään työllä, jota hän on
tottunut pitämään vapaalle miehelle häpiällisenä.

Vaikka tosin sangen suuri osa Brasilian Neekereistä on syntynyt
Afrikassa, palajavat kuitenkin harvat sinne takaisin, vapaiksi
päästyään. Ne siteet, jotka heidät kiinnittävät entiseen kotiinsa, ovat
jo ehtineet ratketa sillä pitkällä ajalla, joka on kulunut senjälkeen
kuin heidät väkisin sieltä vietiin.

Brasiliaan on tosin tuotu Neekerejä monesta osasta maailmaa, vaan
useimmat heistä polveutuvat Guinean lahden seutuvilta.

Sen mukaan mistä osasta Afrikaa he ovat kotoisin, vaihtelee myöskin
johonkin määrin heidän ulkonäkönsä ja värinsäkin.

Eteläisiin maakuntiin tuotujen Neekerien väri ei ole niin yleisesti
musta, kuin mustan ruskea. Heidän kasvonsa ovat leveät, nenä hyvin
vähän esiinpistävä eli ikäänkuin painettu vasten kasvoja ja leveä.
Muissa suhteissa on heillä tavalliset Neekeriomituisuudet:
lampaanvillan tapaisesti hienosti kihara musta tukka, erittäin paksut
melkein mustat huulet, iso turpa ja vahvat leuat sekä pitkät
käsivarret.

Yleensä ovat Brasilian Neekerit äärettömän rumia, lisäksi hyvin usein
vielä näppylä-ihoisia ja rokonarpisia. Vallan harvinaisena poikkeuksena
näkee jonkun, jollei juuri kauniin, niin kuitenkin sievännäköisen
neekeritytön ja pojan.

Useimmilla omituisuuksistaan ovat he täydellinen vastakohta
Brasileiroin valkoiseen rotuun, jonkavuoksi se kenties kaikista
roduista paraiten soveltuu sekaantumaan Neekerien kanssa. Jos sekoitus
on mustan rodun puolelta hyvin vähäinen eli, toisin sanoen, tapahtunut
useita sukupolvia takaperin, vaikuttaa se monasti jotensakin
kaunistavastikin Brasileiroin rotuun. Sitkeimmin näyttää kaikista
Neekerien omituisuuksista säilyvän heidän hiuksiensa ja silmäinsä musta
väri, ja varsinkin jälkimäinen omaisuus on erinomainen kaunistus
valkealle väelle. Täänkalttaiset Mulatti-naiset, joiden suonissa
juoksee neekeri-vertä ainoastaan kaukaisemmasta sukupolvesta, ovatkin
kenties yleisemmin kauniita, kuin muut Brasilian syntyperäiset naiset.
Se hiukan tummempi iho, joka heillä vielä on ohimoilla ja kaulassa, ei
yksinään enään riitä varsinaisesti rumentamaan heitä. Senkalttaisten
naisten kanssa näkyvät parhaimpiinkin kansaluokkiin kuuluvat valkoiset
ja Eurooppalaisetkin menevän yleisesti naimisiin. Sitävastoin en
koskaan sattunut näkemään pariskuntaa, jossa mies olisi musta, vaan
vaimo valkoinen. Valkoisilla naisilla on Brasiliassa nähtävästi liiaksi
menekkiä, tarvitakseen suostua mustaan mieheen.

Neekerien omituisuudet ovat sekoituksissa valkean rodun kanssa erittäin
sitkeitä. Ensimäisessä polvessa ovat bastaardit vielä melkein
varsinaisia Neekereitä, sillä erolla melkein ainoastaan että ihon väri
on vaihtunut ja tavallisesti tummasti kellertävän ruskea. Uusissa
sekoituksissa valkoisten kanssa muuttuvat hiukset kauniimmin
kiharaisiksi, kunnes ne viimein suorenevat kokonaan, ja samalla
asteella kapenee myöskin nenä ja huulet kadottavat likaisen värinsä
sekä tulevat ohkoisemmiksi, vaan iho säilyy erittäin kauan melkein
vihertävästi tai olivivärisesti kellertävänä. Se lienee myöskin
Brasilian kansan väri tulevaisuudessa, kun rodut ovat täydellisemmin
sekaantuneet.

Aina eivät kuitenkaan Neekerien omituisuudet muutu tässä
järjestyksessä. Joskus, vaikka sangen harvoin, näkee myöskin Mulatteja,
joilla on säännölliset eurooppalaiset kasvot ja ainoastaan heikosti
kiharaiset hiukset, vaan kasvojen väri mustan ruskea, ja toiselta
puolen tapaa myöskin villatukkaisia Mulatteja, joilla on keltainen iho.
Huulten värin muuttumisessa on se omituisuus, että ne kauan säilyttävät
äärimmäisen ulomman reunansa likaisen harmaana, vaikka muu osa niistä
jo on punainen, joka kaksivärisyys on sangen ruma. Samaten säilyy
vaaletessaan myöskin iho muutamin paikoin tummempana, esimerkiksi
ohimoilla, otsassa hiusten rajalla ja sormien nivelten päällysosassa.

Mulattien luonnonlahjoista mainittakoon, että niinkauan kuin hiukset
pysyvät villamaisina, on niiden alla tavallisesti myöskin Neekerin
tylsänpuoleiset aivot, vaan kun valkoisen veri alkaa voittaa, vetävät
Mulatit luonnonlahjoiltaan jotensakin vertoja valkoisille. Useat
väittävät heitä etevämmiksikin, kuin Brasilian omat valkoiset, jotka
kuitenkin ovat sangen lahjakkaita.

Useimmilla yhteiskunnan aloilla saattaavatkin he jotensakin hyvällä
menestyksellä kilpailla valkoisten kanssa. Tosin pääomat eivät vielä
ole heidän käsissään samassa määrin kuin valkoisten, joka onkin hyvin
luonnollista heidän syntyperäänsä katsoen, vaan sijoilla, joihin
huonommassa ja köyhemmässä kodissa syntynyt työllä ja toimeliaisuudella
voipi päästä kohtaamatta suurempia vaikeuksia, siellä tapaa heitä
yhtälailla kuin valkoisiakin. Virkamiehinä, varsinkin alempina,
käsityöläisinä, pikkukauppiaina, kauppa-apulaisina ja pienempäin tilain
omistajina näkee heitä yleisesti.

Kuitenkin on osa mulattiväestöstä syntynyt orjuudessa tai vieläkin
orjina, sillä itsekkäässä voitonhimoisuudessaan, joka kuuluu
Brasilialaisten kansallis-luonteesen, ovat he useimmiten jättäneet
orjuuteen lapsensa, joita heillä on naisorjainsa kanssa. Siihen antoi
myöskin laki ennen vuotta 1871 heille oikeuden.

Paitse jo mainittuja sekarotuja tavataan Brasiliassa vielä useita
muitakin yhdistyksiä maan kolmesta päärodusta.

_Mestitseiksi_ nimitetään yleisesti kaikkia sekoituksia Indiaaneista ja
jostakin muusta rodusta, vaan Brasiliassa sillä nimityksellä
(_Mestico_) tarkoitetaan sekoitusta Indiaanista ja Neekeristä,
samoinkuin siellä annetaan isäntänsä luona syntyneelle Neekeri-orjalle
nimi _Crioulo_ eli _Kreooli_, jolla nimityksellä muualla
Etelä-Amerikassa tarkoitetaan kotimaisia (usein Indiaani-verisiä)
valkoisia.

_Mameluco'iksi_ kutsutaan sekoituksia valkoisista ja Indiaaneista, ja
ennen käytettiin tätä nimitystä haukkumanimenä Paulistoilla eli Sao
Paulon asukkaille, joilla oli tapana tehdä yhdistyksiä Indiaanein
kanssa.

_Caribocoiksi_ eli lyhennetyssä muodossa _Cabroiksi_ (Cabra) nimitetään
Indiaanein ja Neekerien sekä myöskin Indiaanein ja tummempien Mulattien
sekasikiöitä. Myöskin _Cafuso'iksi_ kutsutaan Brasiliassa tummempia
Indiaanein ja Neekerein bastaardeja, joka nimitys on jotakin
afrikalaista neekeri-kieltä ja merkitsee siinä oikeastaan Neekerien
sekoitusta jonkun toisen rodun kanssa. Sitä käytetään myöskin
merkitsemään jokaista Neekerin ja Indiaanin sekoitusta, samoin kuin
hispanialaisessa Amerikassa nimeä _Zambo_.

Cafusot eli Caribocat ovat jotensakin harvinaisia muualla paitse
seuduilla, joissa asuu lukuisampi Indiaani-väestö. Ne muodostavat
erityisen sangen omituisen rodun, joka kasvojen piirteiden ja ihon
puolesta lähenee enemmän Neekeri- kuin Indiaani-rotua. Naama on heillä
soikeampi ja kapeampi kuin Neekereillä, poskiluut esiinpistäviä, nenä
leveä ja alaspainunut, suu iso ja huulet paksuja, vaan, samoinkuin
turpakin, vähemmin ulottuvia kuin Neekereillä. Silmät ovat avonaisemmat
kuin Indiaaneilla, vaan hiukan viistoja. Heidän tukkansa on välimuoto
Indiaanein ja Neekerien hiusten välillä, vahvakasvuista ja jäykkää,
juuripuolelta suoraa, vaan ylempää suortuvaista. Leikkaamattomana se
saattaa kohota yhden korttelin tai kaksikin pystyyn päässä.

Ylimmäisenä kerroksena yhdyskunnassa on valkoinen rotu, johon luetaan
sekä vanhat Brasileirot että maahan muuttaneet Eurooppalaiset.
Edellisiin kuuluvat varsinkin isompain tilain omistajat (fazendeiros),
tupakkatehtailijat, talonomistajat kaupungeissa, korkeammat virkamiehet
ja oppineet. Heidän käsissään ovat myöskin vanhemmilta ajoilta perityt
pääomat.

Suuremmat pääomat eivät kuitenkaan ole Brasiliassa lukuisia ja
miljoneerit jokseenkin harvoja. Rikkaimmista löytyy ainoastaan pari eli
kolme, joilla on toistakymmentä miljoonaa markkaa.

Hyvin tärkeä osa väestöstä ovat myöskin ulkomaalaiset ja myöhempinä
aikoina maahan muuttaneet Eurooppalaiset. Varsinkin Rio de Janeirossa
on heillä suuri merkitys. Parhaimmat kauppahuoneet siellä, ja
parhaimmissa osissa kaupunkia kenties useimmatkin, ovat ainoastaan
eurooppalaisten kauppahuoneiden filiaaleja, varsinkin portugalilaisten,
paljon myös franskalaisten, englantilaisten ja yhdysvaltalaisten.
Samaten ovat myöskin useimmat tehtaat ja suurimmat teollisuuslaitokset
ulkomaalaisten tai immigranttien perustamia ja omistamia, ja yleensä
koko maassakin on hyvin iso osa suuresta teollisuudesta heidän
käsissään. Maaseuduilla ovat vuorikaivokset ja kultahuuhtomukset
pääasiallisesti englantilaisten yhtiöiden hallussa.

Euroopasta muuttanutta työväkeä on myös hyvin paljon varsinkin Rio de
Janeirossa, ja yleisesti voipi sanoa, että parhaimmat työmiehet
kaikilla aloilla ovat Eurooppalaisia.

Vuonna 1872 tapahtuneen väenlaskun mukaan oleksi silloin Brasiliassa
121,246 Portugalilaista. Siellä asuvien Saksalaisten luku taas on
arvattava noin 220 tuhanneksi, siihen luettuna sekä immigrantit että
maassa syntyneet.

Vuotuinen sisäänmuutto on vaihdellut 30 ja 20 tuhannen hengen välillä
(v. 1882-1886). Niistä oli vuonna 1886 Itaalialaisia 11,582,
Portugalilaisia 6,286 ja Saksalaisia 2,400, jotavastoin aikaisemmin
tällä vuosisadalla verrattomasti enin osa immigranteista oli
Saksalaisia. Portugalilaisten vallan ajalla taas estettiin
lainsäädännöillä muita kansallisuuksia maahan muuttamasta ja
harjoittamasta siellä elinkeinoja, sillä Portugali on aina ylläpitänyt
erinomaista eksploatatsiooni-järjestelmää siirtomaissaan.

Saksalaiset ovat erityisten yhtiöiden avulla perustaneet uudisasutuksia
Brasiliassa ja muuttaneet pääasiallisesti eteläisiin maakuntiin sekä
muutamiin paikkoihin muuallakin.

Vaikka muutoin yleensä muukalaiset Brasiliaan muutettuaan nopeasti
oppivat portugalin kielen, jota ilman siellä on vaikea tulla toimeen,
ovat nämät saksalaiset uudisasutukset pysyneet umpisaksalaisina
ja eroavat myöskin kukoistavan tilansa puolesta edullisesti
brasilialaisista naapurikylistään. Ennenkuin niiden onnistui saavuttaa
turvallinen ja itsenäinen asema, saivat ne kuitenkin kauan aikaa kitua
petollisten asiamiesten ja voitonhimoisten yhtiöiden kynsissä.
Senvuoksi alkoi saksalainen immigratsiooni vähetä vähenemistään, niin
että se tätä nykyä jo on verrattain vähäpätöinen.

Sen sijaan on Brasiliaan alkanut muuttaa sangen paljon Itaalialaisia,
suureksi osaksi kelvotonta roskaväkeä ja laiskureita. Maaseuduilla
näkee heitä myös viinakrouvien ja ravintolainkin isäntinä.

Miehuuden parhaalla iällä venyskelee heitä myös erittäin paljon Rio de
Janeiron kaduilla saapasharjaajina, jommoinen ammatti näkyykin olevan
heille erittäin mieluinen.

Tuntuva lisä on heistä myöskin tullut rikoksellisten lukuun, joka
muutoinkin on Brasiliassa erinomaisen iso, seikka joka osaksi myöskin
lienee niitä moninaisia turmiollisia seurauksia, joita orjuus on
aikaansaanut. Johdonmukaisesti täytyy nimittäin orjuuden kehittää
yhteiskunnan jäsenissä välinpitämättömyyttä toisten inhimillisistä
oikeuksista, joka taas suuressa määrin edistää rikoksellisuutta
kaikissa muodoissa ja kaikissa niissä tapauksissa, jolloin yksilöin
harrastukset joutuvat ristiriitaisuuteen. Väestö, joka lapsuudestaan
saakka tottuu orjia kohtaan rikkomaan ja näkemään rikottavan moninaisia
ihmisellisyyden tärkeimpiä sääntöjä vastaan, täytyy tulla veltoksi
useiden siveellisyyden käsitteiden suhteen.

Vaan ennen kaikkia lienee rikosten lukuisuuteen syynä sekin seikka,
että melkoinen osa kansaa kuuluu alhaisiin rotuihin, joiden tavat ovat
vaikuttaneet muuhunkin väestöön, varsinkin kun valkoinenkin väki
suureksi osaksi polveutuu niistä seikkailijoista ja rikoksellisista,
jotka olivat useiden maakuntain ensimäiset uudisasukkaat.

Mainittakoon tässä eräs kummallinen ilmiö, joka myöskin osoittaa
alemman väestön taipumusta rikoksellisuuteen. Se on _capoeiragem_
nimellä tunnettu murha-liike, johon sekä orjain että vapaidenkin
Neekerien ja Mulattien kerrotaan antautuvan. He muodostavat salaisia
yhdistyksiä, joita poliisi turhaan mitä ankarimmilla rangaistuksilla
on kokenut hävittää. Niihin kuuluvia jäseniä, joita nimitetään
_capoeiras_, kokoontuu juhlapäivinä taisteluihin, joissa he syöksemällä
päitään vastatusten kiihoittavat itseään ylimääräiseen raivoon. Sillä
tavoin herätetyn murhahimon valtaamina syöksevät he sitten teitä ja
katuja pitkin, surmatakseen vihamiehiään tai, jos he sellaisia eivät
kohtaa, jonkun, kenen tahansa, joka vain sopivalla paikalla tielle
sattuu, olkoon musta tahi valkea, vapaa tai orja.

Murhatessaan käyttävät he aseina ainoastaan isoja neuloja ja
naskaleita.

Tyydytettyään murha-himonsa, saattaa murhaaja tulla isäntänsä eteen
yhtä nöyränä ja tyynenä, kuin ennenkin, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Samoin löytyy myöskin toinen murha-liike, joka osoittautuu itsemurhan
muodossa. Esimerkin ja keskinäisen sopimuksen vaikutuksesta saattaa
siten tapahtua, että lempeältäkin ja ystävälliseltä orjainomistajalta
kaikki orjat surmaavat itsensä ilman erityistä syytä.

Kumpaisetkin rikoslajit, sekä capoeiragem että orjain itsemurhat,
joista olen kertonut v. Tschudin mukaan, sillä Brasiliassa en niistä
kuullut mitään puhuttavan, lienevät orjuuden muassa kuitenkin jo
häviämässä tai kenties jo kokonaan hävinneetkin.

Brasilian kansan luonnetta kuvaa epäedullisella tavalla myöskin eräs
erittäin lukuisa luokka rikoksellisia, jotka ovat tunnetut _capangas_
nimellä, ja joiden luku brasilialaisten lähteiden mukaan ainakin lyhyt
aika sitten nousi 20,000:een. Maksua vastaan suostuvat he mihin
pahantekoon hyväänsä, pestattakoon heitä väärää valaa tekemään oikeuden
edessä tai jonkun vihamiehen poistamiseen salamurhan kautta, jonka he
tavallisesti siten toimittavat, että he jostakin piilopaikasta
näkymättöminä ampuvat vaaraa aavistamattoman uhrinsa. "He ovat",
niinkuin v. Tschudi sanoo, "yhteiskunnan mätähaava ja voivat menestyä
ainoastaan valtiossa, jossa turmelus ei ole rajoittunut yksistään
alempiin kansanluokkiin, vaan löytänyt turvapaikan yhteiskunnan
ylemmissäkin kerroksissa, jotka sekä yllyttävät rikokseen että
suojelevat rikoksellista".

Sitävastoin ovat rosvot ja murhaajat, jotka rohkeasti vaaroihin
antautuen harjoittavat rikoksellista ammattiaan, jollemme niihin lue
villejä Indiaani-kansoja, varsinaisessa brasilialaisessa väestössä
harvinaisia. Myöhempinä aikoina maahan muuttaneista Itaalialaisista on
kuitenkin suuri luku Brasiliassa koettanut jatkaa kotimaassaan opittuja
rikostapojaan ja ajoittaisin pitänyt Rio de Janeiron lähistöä
vaaranalaisessa tilassa.




Neljästoista luku.

Seikkailu meren rannikolla.


Retki rannikkoa pitkin. -- Meren hyöky. -- Apina. --
Restingaskasvullisuus. -- Iso banaani-viljelys. - Itaalialaisen krouvi.
-- Cariboca. -- Hänen mökkinsä. -- Kirves. -- Yöni. -- "Elkää vain
menkö pois". -- Mitä hän yöllä etsi. -- Aamu-kahvini. -- "Katsokaa
tänne, minä olen jumalinen mies". -- Retkeni yöllä. -- Vuori-hotellit.
-- Palaus kaupunkiin.

Rio de Janeirosta tein useasti sekä pitempiä että lyhempiä vaelluksia
eri suunnille maaseudulla. Eräästä sellaisesta annan tässä kertomuksen.

Torstaina 21 p. toukokuuta päätin tehdä retken länteenpäin pitkin meren
rannikkoa.

Nousin siis bondaan eli tramway-vaunuun, jolla pääsin hyvän matkaa
toiselle puolelle jardim botanico'a, ainakin peninkulman päähän
kaupungista.

Kahden erillään toisistaan olevan esikaupungin läpi kuljettuaan, loppui
tramway eli hevois-rautatie korkean harjanteen rinteelle, joka olisi
tehnyt sen jatkamisen liian vaikeaksi. Tämän harjanteen yli kulkee
sensijaan oivallisessa kunnossa oleva maantie, joka samoin kuin
schweitsiläiset chausséet monessa jyrkkäkulmaisessa mutkassa kiipeää
vuoren harjalle ja sieltä samaten alas toisella puolella olevaan
avaraan laaksoon.

Kauppapuodista, joka oli tramwayn loppu-paikalla, ostettuani evääksi
muutamia appelsiineja, jatkoin siis jalkaisin matkaani, pyssy olalla,
paperipakan sisältävä rensseli-pussi hartioilla sekä sadevarjo kädessä.

Sää oli kaunis, ja näköalat, jotka molemmin puolin harjannetta
avautuivat eteeni, olivat sangen viehättäviä. Rehevä metsä peitti
vuoren, jonka yli tie johti, vaan sen harjulla oli yksinäinen talo,
ilman muita viljelyksiä kuin pieni puutarha.

Jyrkkä kallioinen vuorenhuippu ja meren rannikkoa kohden kulkeva
harjanteen jatkos estivät merta näkymästä. Olin sentähden vähän
huolissani pääsisinkökään tätä tietä aukealle meren rannikolle, jonne
aikomukseni oli mennä. Vaan jo ennenkuin saavuin vuoren harjalle, alkoi
joka askeleella selvemmin ja selvemmin kuulua ison kosken kohinan
tapaista ääntä. Miettien, mikä suuri virta täällä saattoi olla, joka
niin mahtavaa kohinaa sai aikaan, kiiruhdin uteliaana askeleitani.
Saavuttuani korkeammalle paikalle vuorella, näin eteeni avautuvan
saarettoman aukean meren selän, josta meren hyöky, vaikka ilma oli
rasittavan tyyni, harvaan vyöryi avaralle paljaalle hietarannikolle,
synnyttäen siellä vaahtoisen kovasti kohisevan tyrskyn.

Silloin tällöin pysähtyen noukkimaan kasveja tien vierestä ja
ympäröivistä metsistä, kuljin vitkallisesti eteenpäin. Istahduin tien
viereen, asettaakseni ruohot paperipakkaani, kun samassa kuulin
lehvistä vallan läheltä rapinaa, joka kulki eteenpäin pensaasta
pensaasen. Sieppasin pyssyni ja juoksin tietä myöten siihen suuntaan,
kuin kuulin rapinan edistyvän, ja huomasin harmaan eläimen, joka
kärmeen tapaan luikersi oksasta oksaan pensaasta pensaasen. Luulin sitä
kärmeeksi, jonkavuoksi hiipesin lähemmäksi, tähdätäkseni sen päähän.
Vaan näin silloin, että se olikin noin kissan kokoinen uistiitin
muotoinen apina, joka nojautuen pitkään häntäänsä, luikerteli ikäänkuin
kärme vaakasuoraan suuntaan pensaasta toiseen. Tähtäsin siihen
pyssylläni ja olin juuri laukaisemaisillani, kun huomasin puiden
välitse pyssyn kantaman päässä mökin samaan suuntaan, kuin laukaukseni
tulisi kulkemaan. Heitin siis ampumisen siksensä ja riensin lähemmäksi
apinaa, sitä katsellakseni tai saadakseni paremman ampuma-aseman, vaan
minut havaittuaan katosi se pian näkyvistä lehvien sekaan.

Saapuessani tasangolle, joka oli meren rannikolla, tuli yhä enemmän
näkyviin asumuksia, joista toiset olivat isompia toiset pienempiä.
Useimmat olivat ikäänkuin kätketyt tiuhaan hedelmäpuistoon, joka niitä
ympäröitsi ja rajatta vähitellen jatkeni metsäksi.

Poikkesin maantieltä pienelle polulle, joka näytti johtavan meren
rantaan. Pian avautuikin eteeni laaja hietikko, jossa päivä paistoi
sellaisella myrkyllisellä paahdolla, että en ollut monta minuuttia
siellä ollut, ennenkuin tunsin kovaa päänkivistystä.

Siellä tapasin useita halophileja eli suolaisen maan kasveja.
Hieta-töyräs, jonka aallot olivat koonneet meren-vuoksen
ulottuma-rajalle, kasvoi pari kyynärää korkeita Cactuskasveja (sukua
_Cereus_) ynnä monenlaatuisia pensaita ja muita restingain kasveja.
Rannemmalla oli hieta peitetty isommilla ja pienemmillä lajeilla
simpukkain koteloita, joista tein pienen valikoiman kokoelmiani varten.

Kuljettuani hyvän matkaa hieta-rannikkoa myöten, tapasin toisen polun,
joka johti takaisin maantielle. Sen ja maantien yhtymäpaikalla tulin
kauppa-puotiin, jossa tilasin kahvia, parantaakseni pään-kivistystäni.
Kahdella kupilla kahvia agu'ardente-ryypyn muassa sainkin terveyteni
palautetuksi, jonka jälkeen jatkoin matkaani.

Maantie muuttui huonoksi kylätieksi, josta myöskin poikkesi haaroja
sisämaata kohden, vaan seurasin umpimähkään rantaa myöten kulkevaa
tietä. Kuljin muutamain maatalojen ohitse, joiden läheisyydessä oli
puutarhoja ja niittyjä, vaan muutoin oli seutu kokonaan metsäistä. Tien
vieressä oli kuitenkin erittäin iso banaani-viljelys, laajin, jonka
missään olen nähnyt, kenties puolen virstan pituinen. Sen läheisyydessä
kasvoi, niinkuin näytti, villeinä tai kenties metsästyneinä pitomba
(_Sapindus_) nimistä, luumuntapaisia hapahkoja hedelmiä kantavaa
pensasta, josta jo edellä on ollut puhetta. Tien vieressä rehoitti
useissa paikoin myöskin _Fourcroya gigantea_, arvattavasti sinne
istutettuna.

Iltahämärän aikaan saavuin yksinäisen talon luo, johon oli joukko
tavarain-kuljettajia muuliaasineen pysähtynyt.

Sen luona oli muutamain leguain pituinen laguuni eli järvi, joka
ainoastaan kapealla, autiolla hieta-särkällä oli merestä eroitettu. Kun
taipale myöskin oli katkaistu salmilla, jotka yhdistivät laguunin meren
kanssa, oli minulle mahdotonta ilman venettä enään jatkaa matkaani
pitkin meren rantaa.

Talossa oli kauppapuoti, vaan sangen huono varastoinen; ainoastaan
paloviinaa ja vähän vehnäleipää eroitin sen harvalukuisilla hyllyillä.
Isäntä oli vanhanpuoleinen Itaalialainen, joka oli muuttanut
Brasiliaan, arvattavasti onneaan siellä etsiäksensä, vaan
silminnähtävästi sitä löytämättä tähän saakka. Kysyin häneltä, voisinko
hänen talossaan saada yösijaa ja myöskin illallista. Hän antoi minulle
siihen kuitenkin kieltävän vastauksen, selittäen ettei hänellä sillä
hetkellä ollut mitään minulle tarjottavana ja että kaikki yösijatkin jo
olivat anastetut eikä hänellä ollut mitään, ei vuoteeksi eikä
päänalaiseksi minulle annettavana.

Mullasta tallatulla permannolla, sekä huoneessa että sen ulkopuolella
olevassa verandassa, näyttävätkin tavarainkuljettajat, jotka loikoivat
matkakapineittensa vieressä, anastaneen kaikki paikat. Neljännestunnin
matkan päässä sanoi isäntä olevan ravintolan, jossa saisin sekä ruokaa
että yösijan. Muiden ilmoitusten mukaan piti ravintolan kuitenkin
oleman puolen tunnin matkan päässä tai vieläkin kauempana, jonkavuoksi
minua epäillytti jatkaa enään matkaani, kun jo alkoi pimetä ja
ravintolaan johtava polku oli jotensakin epäselvä. Sanoin siis
isännälle, että olin tyytyväinen samaan ruokaan, jota he itsekin
aikoivat syödä ehtoolliseksi, ja että verandan luona laittaisin
jonkunlaisen leposijan itselleni.

Minulle valmistettiin silloin kuivatusta lihasta paistia ja sen kanssa
syötävää riissi-puuroa, joita nautin hyvällä ruokahalulla, sillä en
ollut syönyt senjälkeen kun aamulla lähdin kaupungista.

Syödessäni yhtyi puheisiin kanssani eräs puolijuopunut itaalialainen
työmies, joka osasi vähän sotkea franskankin kieltä. Hän koki tarjota
palvelustaan minulle seuraaviksi päiviksi, luvaten johtaa minut, minne
vain haluaisin. Selitin hänelle kuitenkin, että tapani oli kulkea
yksin, ja etten myöskään vielä ollut päättänyt, tulisinko kenties
palajamaankin kaupunkiin seuraavana päivänä.

Puhellessamme tähysteli minua eräs samaten puolijuopunut Neekeri tai
oikeammin Cariboca, se on Neekerin ja Indiaanin sekasikiö. Hän oli
musta kuin Neekeri, vaan kapeampi-nenäinen, ohkoisempi-huulinen ja
harvemmasti kiharatukkainen.

Hän tuli Itaalialaiselta pyytämään lainaksi rahaa, saadakseen jatkaa
juomistaan, vaan sai tylysti lausutun kieltävän vastauksen. Hetkisen
perästä meni Itaalialainen kuitenkin hänen luokseen ja vei hänet
syrjään, jonkajälkeen he kuiskaamalla keskustelivat jonkun aikaa,
silloin tällöin vilkaisten minuun. Keskustelunsa jälkeen tuli Cariboco
kohta suorastaan luokseni ja sanoi voivansa maksutta tarjota minulle
yösijaa mökissään, jonka hän sanoi olevan vähän matkan päässä. Hän
pyysi ainoastaan 60 reissiä (12 penniä), ostaakseen ennen lähtöämme
lasin agu'ardentea. Vaikka Itaalialaisen salaperäinen käytös ei juuri
antanut syytä luottamukseen heitä kumpaistakaan kohtaan, suostuin
epäilyksettä tarjoukseen, sillä mieleni ei todellakaan tehnyt levätä
paljaan taivaan alla koko yön.

Annoin hänelle siis rahat, joita hän oli pyytänyt, ja niillä hän sai
melkein juomalasillisen viiraa. Ennenkuin hän siitä maistoi,
kiusoitteli hän minuakin juomaan hänen lasistaan, johon luonnollisesti
en suostunut. Itaalialaisenkin tilattua viinaa, ryypiskelivät he sitten
yhdessä hyvinä veljinä jälleen huolimatta tylyydestä, jolla
Itaalialainen äsken ikään oli Caribocoa kohdellut.

Maksettuani 400 reissiä (= 79 penniä) ateriastani, läksimme sitten
kolmen miehen Caribocon asuntoon.

Se oli noin puolen kilometrin päässä kauppapuodista, jossa olin
Caribocon tavannut.

Metsän sisään oli raivattu pieni nurmikko, jonka reunassa oli hänen
mökkinsä. Sen katto oli oljista ja seinät savimullalla täytetyistä
oksa-ristikoista. Siinä oli laillansa kaksi suojaa, vaan toinen niistä
oli vielä seinätön katos ja toinen ikkunaton pimeä huone.

Astuin katoksen läpi huoneesen ja, sytytettyäni tulitikun, katselin
siellä ympärilleni.

Sen lattia oli mullasta, niinkuin seinätkin. Huonekaluja ei siellä
ollut muita kuin pöytä ja jonkunlainen höyläpenkki. Valitsin siis
pöydän vuoteekseni ja nostin sen nurkkaan. Cariboco asetti sen päälle
olkimaton, jonka toisen pään käärin päänalaiseksi, ja otin vaippani
peitteekseni.

Itaalialainen ja Cariboco läksivät sitten kohta pois ja kehoittivat
minua makaamaan rauhassa, sanoen ettei kukaan tulisi minua häiritsemään
yöllä.

Jäätyäni yksin sytytin uudestaan tulitikun ja tarkastin lähemmin
huonetta. Oven vieressä näin hyvin ison kirveen, sellaisen jota
Brasilialaiset käyttävät kaataessaan maansa sitkeä- ja kova-runkoisia
puita.

Minun juohtui silloin mieleeni, että sellainen ase olisi yöllä
soveliaampi minun huostassani kuin puolijuopuneen Caribocon. Asetin sen
siis nurkkaan vuoteeni ja seinän väliin, ja kätkin sen alas-riippuvan
olkimaton taakse. Pyssyni asetin nojaan pöytää vastaan ja kasvipakkani
sen ääreen.

Koetin nukkua, vaan en päässyt vajoamaan varsinaiseen uneen, sillä
kynsikirppuja (_Pulex_ eli _Sarcopsylla penetrans_) alkoi ryömiä pitkin
kasvojani ja käsijäni, silloin tällöin myös häiriten minua
pistoksillaan. Ne ovat melkein tavallisten kirppujen näköisiä, vaan ne
asettavat lukuisat munansa ihmisen ihoon, varsinkin jalkoihin ja
varpaiden kynsien alle. Siten synnyttävät ne ensin arkoja rakkuloita ja
myöhemmin, jolleivät munat ajoissa poisteta ihosta, vaarallisen
tulehduksen, joka voipi aikaansaada kuolemankin tai tekee vahingoitetun
elimen amputeerauksen tarpeelliseksi. Ne ahdistavat yhtälailla sekä
ihmistä että koti- ja metsä-eläimiäkin, ja monasti tappavat ne koiria,
joiden kynsien alta ei ajoissa poisteta kirpun munat. Kaupunkiin
palattuani, sain kantapäähäni rakkulan, jonka luulin syntyneen saappaan
hankauksesta, vaan kun siitä rupesin puristamaan märkää, tulikin siitä
visvan asemesta suuri joukko, kenties satamäärä, hyvin pieniä valkoisia
munia, jotka osittain olivat yhdistetyt toisiinsa ikäänkuin hienoilla
silkkisäikeillä. Kaivettuani munat tarkkaan pois kantapäästäni, sain
sen pian paranemaan. --

Mökissä loikoessani kului siten muutamia tunteja, jotka kynsikirput
tekivät unettomiksi, vaan olin viimein jo nukkumaisillani, kun
tarkastukseni kääntyi kaukaa kuuluvaan hoilotukseen, joka alkoi
lähestyä yhä lähemmäksi. Äänen laadusta käsitin, että joku juopunut
kulki pitkin polkua, kirkuen ja hoilaten samalla tavoin kuin meidän
suomalaiset talonpojat tekevät humalapäissään.

Arvelin, että kiljuja kulkisi mökin ohitse pitkin valtatietä, vaan
huomasin pian, että hän olikin kääntynyt polulle, joka johti Caribocon
mökkiin. Kun hän sinne saapui, kuulin hänen säännöttömistä askelistaan,
että hän oli hyvästi juovuksissa, ja äänestä tunsin hänet isännäkseni,
Caribocoksi. Vähän aikaa hoiperreltuaan ja höpistyään etehisenä
olevassa katoksessa, tarttui hän huoneeni oveen ja veti sen auki. Hän
jäi ovelle hetkiseksi ääneti ja näytti kuuntelevan. Vaan kun hän ei
kuullut hiiskaustakaan huoneesta, eikä siellä pimeässä myöskään nähnyt
mitään, niin kirkaisi hän "senhor". Minä en vastannut mitään. Silloin
hän uudisti huutonsa lisäten: "Makaako senhor? Minä tulin katsomaan,
mitenkä senhor voipi."

Nousin silloin vuoteeltani ja kysyin häneltä, eikö läheisyydessä ollut
mitään kaivoa tai lähdettä, josta saisin vettä, sillä minulle oli yöllä
tullut jano.

Sellaista hän ei kuitenkaan sanonut löytyvän lähistössä, vaan kaivoi
sen sijaan esiin kapeakaulaisen savi-karafiinin, jossa oli raitista
hyvänmakuista vettä.

Päästäkseni vapaaksi tästä inhoittavasta juoposta, joka yhtä mittaa
horjui minua vastaan, vakuuttaaksensa hartainta ystävyyttään ja syvintä
kunnioitustaan minua kohtaan, menin takaisin leposijalleni. Hän seurasi
jäljessäni huoneesen ja hoiperteli siellä edestakaisin. Vihdoin pyysi
hän minulta tulitikkuja, vaan kun mieleni ei tehnyt niitä antaa, en
ollut häntä ymmärtävinäni. En saanut kuitenkaan häneltä rauhaa, sillä
hän oli tullessa nähnyt, että minulla oli tulitikkuja. Kysyttyäni, mitä
hän niillä tekisi, selvitti hän tahtovansa valkeaa sikarin-pätkään,
joka hänellä oli suussa. Annoin hänelle silloin valkeaa sikariinsa ja
sammutin oitis tulitikun. Tahdoin nimittäin salata häneltä, että olin
piiloittanut hänen kirveensä vuoteeni taakse.

Saatuaan valkeaa sikariinsa, alkoi hän sitä vuoroon imeä ja vuoroon
puhaltaa, ja sai sen siten leimuamaan, niin että se johonkin määrin
valaisi huonetta. Samalla kulki hän ympäri huoneessa, etsien jotakin.

Kehoitin häntä panemaan maate, sanoen olevani väsyksissä.

Vihdoin asettuikin hän pitkälleen niin lähelle vuodettani, että hänen
käsivartensa olivat kiinni pyssyssäni. Niin likelle pyssyäni en
luonnollisesti voinut häntä jättää, vaan käskin hänen väistymään
muuanne maate, sanoen syyksi että hän siinä vahingoittaisi
kasvipaikkaani, joka oli pyssyn vieressä. Silloin hän siirtyi toiselle
äärelle huonetta ja jäi sinne hetkiseksi loikomaan ääneti.

Vaan pian alkoi hän taas uudestaan kiusata tulitikkuja.

Tällä kertaa päätin kuitenkin olla niitä antamatta, nähtyäni, että hän
edellisellä kerralla oli käyttänyt sikariansa huoneen tutkimiseen. En
siis vastannut hänelle alussa mitään, vaan olin makaavinani.

Hän ei kuitenkaan helpoittanut, vaan kiusasi yhäti valkeaa.

Sanoin hänelle vihdoin vihaisesti, että tahdoin maata, enkä aikonut
enään vastata hänelle yhtä sanaa. Pääsin siten hänestä rauhaan.

Pian kuulinkin hänen kuorsaavan, ja arvelin hänen vajonneen juopuneen
syvään uneen, josta hän ei pian tulisi heräämään. En siis enään luullut
varovaisuutta tarpeelliseksi, vaan nukuin minäkin. Tavallisestikin
herään sangen helposti, vaan kynsikirput, joita mökissä löytyi erittäin
runsaasti, vaikuttivat, että uneni oli varsin keveää. Yöllä kun kello
oli noin neljänneksen yli kaksi, heräsin sentähden siitä, että Cariboco
ryömieli pitkin permantoa, etsien jotakin. Minä käännyin silloin
vuoteellani ja kysyin häneltä, mitä hän siellä teki. Hän mutisi jotakin
epäselvää vastaukseksi ja nousi pystyyn sanoen: "Elkää menkö pois
huoneesta. Minä menen ulos, vaan tulen kohta takaisin. Elkää vain menkö
pois".

"Hyvä, hyvä", sanoin minä, ja laskeuduin uudestaan pitkälleni
vuoteelleni.

Hän meni ulos ja sulki huolellisesti oven sekä asetti jotakin pönkäksi
ovea vastaan.

Miehen käytös oli herättänyt minussa epäluuloa ja hänen haeskelemisensa
ja ryömimisensä huoneessa saattoivat kenties tarkoittaa kirveen
etsimistä. Jos hänellä oli jotakin aikeissa minua vastaan, oli selvä,
että hetki nyt oli tullut, jolloin hän koettaisi panna sen toimeen.

Vaikka hän muutama tunti aikaisemmin oli ollut vallan juovuksissa,
osoitti hänen käyntinsä ja äänensä, että hän jo oli kokonaan selvennyt.
Minusta oli sentähden varomatonta kauemmin aikaa luottaa häneen ja
jäädä pilkkoisen pimeään huoneesen, jossa minulla ei aseistani ollut
paljon apua, ainakaan salahyökkäystä vastaan, jota hän varmaankin
tulisi käyttämään siinä tapauksessa, että hän jotakin aikoi yrittää
minua vastaan. Myöskin uteliaisuus kehoitti minua ottamaan selkoa, mitä
hänellä oli hankkeissa.

Hiipesin siis hiljaa ja varovasti huoneesta, työnnettyäni, ei vallan
ilman vaivatta, oven raolleen.

Ulkona oli jotensakin valoisa, sillä ilma oli selkeää ja puolikuu
kuumotti taivaalla.

Jäin mökin nurkan kohdalle seisomaan, tavarani rensselin tapaan
seljässä ja pyssy hihnastaan riippumassa olallani. Katselin ympärilleni
ja havaitsin Caribocon kaivelemassa pensaissa, joista hän juuri veti
esiin sahan ja höylän.

Tuskin saatoin kauemmin enään olla epäilyksissä hänen hankkeistaan,
sillä mitä hän yön aikaan työkalujaan nousisi kaivelemaan, jollei hän
ollut asetta ja juuri piiloittamaani kirvestä etsimässä? Muuta asetta
ei hänellä myöskään näyttänyt olevan.

Huusin siis hänelle: "Boa noite (hyvää yötä)! Tule ottamaan
juomarahaa! Minä en jouda kauemmin viipymään täällä, vaan menen
eteenpäin."

Mies näytti olevan hyvin hämillään ja epäilevän, mitä tehdä.

Vihdoin riensi hän minua vastaan, höylä ja saha kädessä, vaan kääntyi
sitten takaisin ja asetti ne huoneen seinää vastaan sekä kiiruhti taas
puoleeni.

Sill'aikaa olin vetänyt esiin kukkaroni ja siitä ottanut kaksi
nikkelistä 100 reissin rahaa. Hänen kiiltävät mustat silmänsä
vilkkuivat ahnaasti kukkaroani, ja noin sylen päässä minusta tekivät
hänen kätensä pienen äkillisen liikkeen kukkaroani kohden, ikäänkuin
hänen päähänsä olisi juolahtanut syöstä sen päälle. Vaan kukkaroni
katosi lakkariini ja ystävällisesti ojensin hänelle 200 reissiä
(= 40 penniä).

Saatuaan rahat, juoksi hän oitis takaisin pensaisiin ja kaiveli ja
etsiskeli niissä, vuoroon yhdessä vuoroon toisessa, ja huusi:
"Odottakaa vähäisen! Odottakaa!" Vaan minä kuljin eteenpäin, mökistä
johtavaa polkua myöten, ja päästyäni metsään niin kauas, ettei hän
saattanut minua nähdä, aloin nopeasti rientää kauppa-puotia kohden,
jossa Caribocon ensin olin tavannut.

Vaikka minulla aseellisena ei ollut mitään peljättävänä hänen
puoleltaan, sitä vähemmin kun hän näytti olevan heikko ja juopumuksesta
räntistynyt mies, oli kuitenkin mahdollista, että jos hän olisi
rohjennut minua ahdistaa, olisin kenties tullut pakoitetuksi häntä
ampumaan, ja sellaisen teon tiesin Brasiliassa olevan yhtä tukalan kuin
Suomessakin. Vaikka ainakin suosituskirjeitteni johdosta olisinkin
luultavasti helposti selvennyt asiasta, en kuitenkaan olisi voinut
välttää käräjän-käyntejä, jotka olisivat tuottaneet minulle kulunkeja
ja mahdollisesti myöskin viivyttäneet palajamistani kotimaahan, sillä
olin aikonut viipyä ainoastaan toista viikkoa Brasiliassa. Minulla oli
siis tärkeitä syitä koettaa päästä miehestä rauhassa erilleen.

Kun saavuin kauppapuotiin noin kello puoli kolmen aikaan, oli
väki siellä valveilla. Sinne oli nimittäin saapunut muutamia
tavarankuljettajia, jotka olivat tilanneet kahvia ja istuivat paraikaa
sitä juomassa.

Minä pyysin silloin samaten kahvia itselleni, vaan sitä juodessani tuli
Caribocokin puotiin. Hän osti rahalla, jonka hän minulta oli saanut,
viinaa, vaan sai sitä ainoastaan juomalasillisen; loput rahoista
näkyivät menevän vanhoihin velkoihin. Käskin sentähden isännän antamaan
minun maksullani hänelle lisäksi kupillisen kahvia ja vehnärinkilän.

Vähän ajan perästä tuli puotiin myöskin itaalialainen työmies, joka
edellisenä iltana oli Caribocon kanssa ollut keskustelussa. Sisään
tullessaan, katsoi hän hämmästyneenä vuoroon minuun vuoroon Caribocoon,
omituinen melkein ivallinen hymy huulillaan. Hän meni sitten oitis
Caribocon luokse ja veti hänet nurkkaan, jossa he senjälkeen vähän
aikaa sopottelivat keskenään. --

Viina oli sillä välin jo uudestaan noussut Caribocon päähän.
Hoiperrellen astui hän sentähden nurkasta suoraa päätä minun luokseni,
sanoen: "Ei minulla ollut aikomus rosvota tätä herraa. Ei, sellaista
työtä en minä tekisi. Vai luuleeko herra, että minä yritin teiltä
ryöstää mitään?"

Nauraen vastasin minä hänelle: "Mene nyt vain rauhassa kotiasi maate".

"Ei", jatkoi hän, "minä en keltään ryöstä mitään, enkä tapa ihmistä".
"Katsokaa tänne vain, minä olen jumalinen mies", lisäsi hän, asettaen
käsivartensa ristiin rinnan yli, ja luoden kyynel-silmin katseensa
taivasta kohden. "Sancta madre (pyhä äiti) voi todistaa, että minä olen
kristitty ihminen".

Senjälkeen istahti hän erään vielä makaavan nuoren miehen vuoteelle,
vaan survottiin sieltä pois, ja vielä uudistettuaan samaa, alkoivat he,
läsnäolijain suureksi huviksi, läiskää korvapuusteja toisilleen, kunnes
isäntä otti Caribocoa niskasta kiinni ja työnsi hänet pihalle. Vielä
pari kertaa palattuaan sinne takaisin, sai hän saman kyydin,
jonkajälkeen häntä ei enään näkynyt.

Siihen loppui se tuttavuus.

Nähtävästi oli Cariboco saanut itaalialaiselta toveriltaan tuuman
ryhtyä hankkeisiin minua vastaan, vaan hänessä ei ollut miestä sen
toimeenpanemiseen. Itaalialaisen tarjoukset ja ystävällisyys Caribocoa
kohtaan edellisenä ehtoona, juuri vähän sen jälkeen kuin hän
Caribocoa niin tylysti oli kohdellut, herättivät minussa epäluuloa
Itaalialaistakin vastaan.

Vähän myöhemmin läksivät muulinajajat jatkamaan matkaansa kaupunkia
kohden, jonkajälkeen puoti suljettiin, ja minä olin jälleen taivasalla.

Kello oli neljä ja pimeää kesti vielä pari tuntia.

En ollut vielä päättänyt, tulisinko jatkamaan matkaani vai palajamaan
Rio de Janeiroon. Rupesin sentähden kulkemaan polkua myöten, joka
seurasi laguunin rannikkoa.

Toisella puolen polkua oli jyrkkiä kallioita, joiden kasvullisuutta
olisin mielelläni tarkastanut, ja samaten näkyi sellaisia myöskin
merenrannalla.

Istahduin kivelle odottamaan päivän valkenemista, kun samalla
silmälasieni sanka itsestään katkesi. Varalasiani, joita minulla oli
Riossa useampia, en ollut tälle matkalle ottanut mukaani, jonkavuoksi
ei ollut muuta tehtävänä, kuin palata kaupunkiin. En tahtonut
kuitenkaan lähteä takaisin samaa tietä, jota olin tullut, vaan päätin
seurata polkua, jolla olin, sillä, sen suunnasta päättäen, arvelin sen
johtavan Tijucan hevoisradalle.

Polku oli kapea ja sen äärissä kasvoi korkeaa heinää, joka kasteesta
oli hyvin märkää. Kastuin siitä pahasti, ja muutoinkin oli kulku siellä
sangen vaivaloista, kun silmälasittomana en hämärässä voinut tarpeeksi
eroittaa polkua.

Tien poikettua järven rannalta, alkoi tulla näkyviin taloja, vaan
mitään ihmisiä ei vielä ollut valveilla. Poikkesin pariin taloon, vaan
niiden ovet olivat vielä lukossa ja ikkunat suljetut luukuilla. En
tahtonut herättää ihmisiä, vaan kuljin eteenpäin, lukuisista
tienhaaroista umpimähkään valiten sen, jonka suunta minua enimmin
miellytti.

Erään joen poikki pääsin puuta myöten, joka oli kaadettu sen yli.
Istahduin hirren toiseen päähän rihmalla korjaamaan silmälasejani. En
ollut työtäni vielä lopettanut, kun näin Mestitsin epäillen lähestyvän
minua. Pyssyni näytti häntä ensin arastuttavan, vaan kun istuin
rauhallisesti työssäni, tuli hän luokseni ja kysyi minulta, mistä
tulin. Minä viittasin rannikolle päin ja sanoin tulevani sieltä.

Kysyin häneltä sitten tietä lähimmälle hevoisrautatielle ja sain
tietää, että oli vielä kahden tunnin matka vuorella oleviin
hotelleihin, joista omnibus-vaunuja kello 7:ltä aamulla kulki
hevoisrautatielle.

Jatkoin sentähden joutuisasti kulkuani ja pian tulin isommalle tielle,
joka pitkissä mutkissa kierteli notkelmaa ylöspäin, pitkin vuorta.

Vuoren rinteet kasvoivat metsää, vaan paikkapaikoin näkyi myös taloja
notkelman pohjassa. Ylempänä vuorella oli tien vieressä useitakin
taloja ja muutamissa niistä kauppapuoteja, joissa jo näkyi
brasilialaista työnkansaa aamuryyppyjään ottamassa.

Vihdoin neljännestä vaille 7 saavuin ravintoloihin. Ne olivat
tavallisia hyvin varustettuja eurooppalaisia hotelleja, jotka olivat
ympäröidyt uhkealla kasvullisuudella ja kauniilla maisemilla. Niissä
oleksii tai käypi huviretkillä Rio de Janeiron sivistynyttä ja
varakkaampaa väkeä nauttimassa vilpasta ja raitista vuori-ilmaa.

Kaupunkilaisia oli sinne tullessani jo liikkeellä, odottamassa
omnibus-vaunuin lähtöä. Ajan kuluksi menin odotusajalla ampumaan
kolibreja, jotka vilkkaasti lentelivät ja surisivat kukkain ympärillä.

Omnibuksella pääsin sitten alas vuorelta tramwayn päähän ja sieltä
bondalla kaupunkiin.

Väsyneenä yön valvonnasta ja vaivaloisesta matkastani, vaan
tyytyväisenä runsaiden kasvikokoelmain johdosta, saavuin aamupäivällä
kotia asuntooni Rio de Janeirossa.




Viidestoista luku.

Rio de Janeirossa ja sen lähistössä.


Retki Sepitibaan. -- Mangrove-metsä. -- Simpukat. -- Haiji-kalain
seurassa. -- Kala-lajien luku Brasiliassa. -- Indiaanein kalastus. --
Tärkeimmät kala-lajit. -- Retki itäänpäin. -- Vesijohto. --
Norjalainen. -- Yö tropeiron luona. -- Lieju-kanat. -- Ranta-eläimistö.
-- Tijucan ravintolassa. -- Brasilian neidet. -- Brasilian kavaljeerit.
-- Huvipaikat. -- Illuminatsiooni hyönteisten avulla. -- Teaatterit.

Koulut. Retkellä, joka on kerrottu edellisessä luvussa, olin aikonut
meren rannikkoa myöten kulkea _Sepitiba_ nimiseen kylään saakka ja
sieltä sitten bondalla ja junalla palata Rio do Janeiroon, vaan kun se
matka oli täytynyt jättää kesken, niin päätin matkustaa sinne
jälkimäistä tietä.

Toukokuun 24 päivänä ostin aamujunaan piletin ja matkustin rautatiellä
_Santa Cruz'in_ kylään. Siellä alkavalla hevoisrautatiellä pääsin
sitten meren rannalle Sepitibaan.

Sepitiba on pienenlainen kylä, joka linnun tietä on noin 5 peninkulman
päässä Rio de Janeirosta. Siihen kuuluu ryhmä pieniä taloja sekä vielä
muutamia mökkejä, jotka ovat rakennetut pitkin meren rantaa jonkun
matkan päähän toisistaan. Sen yläpuolella on jyrkkä mäki, joka ennen on
ollut linnoitettu, niinkuin saattoi päättää muutamista vanhoista
tykeistä, jotka vielä olivat siellä. Sen asujamet ovat osittain
valkoista väkeä, osittain Mulatteja ja elävät pääasiallisesti
kalastuksella.

Karjanhoitoa harjoittavat he myöskin vähän, ja maanviljelystä vielä
vähemmin, sillä ainoastaan niukasti kasvoi hedelmäpuita heidän
vähäpätöisissä puutarhoissaan, ja maissi- sekä sokuriruoko-peltoja
huomasin paikkakunnalla ainoastaan pieniä kaistaleita. Sitävastoin
löytyi isoja aloja, joilla ennen oli kasvanut viljaa, vaan kun peltojen
lannoittaminen on tavatonta Brasiliassa, olivat ne muuttuneet
hedelmättömiksi ahoiksi, jotka nyt alkavalla kuivalla vuodenajalla
näyttivät sitä surkeammilta todistuksilta Brasilialaisten
leväperäisyydestä.

Pienen metsän takana avautui eteeni kenties peninkulman pituinen kuiva
suo, joka kasvoi _Melastome'eja_ sekä muita hyödyttömiä pensaita ja
isoja ruohoja, vaan joka eurooppalaisen maanviljelijän käsissä
varmaankin olisi ollut aarreaitta.

Sepitiban mäkeä ympäröivillä tasaisilla maisemilla on kahta
muutakin suolajia, joita sisämaassa en ollut tavannut, nimittäin
avaroita vetisiä mättäisiä heinikkoja ja mutaisia mangrove-metsiä
(_manguesaes_). Jälkimäiset ovat meren nousuveden ajalla tulvassa, vaan
luodeveden ajalla kuivalla, jonkavuoksi niissä ei kasva ruohoa eikä
heinää, vaan on maanperusta puiden välissä paljasta mustaa mutaa, joka
lopulta vuoksen edellä paikoittaisin kuivaa niin että sillä voipi
kävelläkin. Metsän muodostavat _Rhizophora mangleen_ (Rhizophoreae
heimoa) kuuluvat matalat puut, joiden oksista ja varsinkin tyvestä
kasvaa alas maahan ilmajuuria, jotka kohottavat puun rungon ylös
maasta, niin että sitä viimein kannattavat yksistään sen ilmajuurista
muodostuneet oksat. Myöskin siemenet ovat mangrove-puilla omituisia,
sillä niiden juurukka itää pitkäksi puikoksi niiden vielä riippuessa
puussa. Samoja omituisuuksia on myöskin muutamilla _Avicennia_
lajeilla, jotka kuuluvat Verbenaceae heimoon ja samaten kasvavat
mangrovemetsissä.

Kulkiessani luodeveden ajalla sellaisessa metsässä, näin tuhansittain
pieniä pyrstöttömiä maa-rapuja, jotka olivat kaivaneet koloja mutaan ja
ryömivät varovasti kukin reikänsä läheisyydessä. Lähestyessäni heitä,
syöksivät he nuolen nopeudella koloihinsa, juosten sivu edellä.
Vikkelästi pistämällä hyönteishaavin reiän eteen sain muutamia menemään
haaviini.

Lähempänä merenrantaa paikoilla, jotka melkein yhäti ovat tulvalla,
elää mangrove-metsän liejussa syötäviä simpukka-lajeja, joita siellä
tapaa niin suurissa määrin, että niitä kohta saapi kouraansa, jos
umpimähkäänkin pistää kätensä vetelään mutaan. Kerätessäni kasveja
rannalla, tuli sinne joukko lapsia ja naisia, jotka menivät kaalaamaan
mangroveliejuun ja täyttivät päivällistä varten kessinsä simpukoilla
yhtä vähällä vaivaa, kuin jos aitastaan olisivat käyneet niitä
noutamassa.

Kulkiessani tällaisilla suoperäisillä mailla, joissa pitkällisempi
oleksiminen tarjoaa sangen suuria vaaroja terveydelle, sillä kuumassa
ilmanalassa aikaansaapi niiden myrkyllinen ilma helposti kuumetauteja,
tunsin viimein päänkivistystä, jonkavuoksi päätin mennä virkistämään
itseäni uimalla meren vilppaassa vedessä. Kun vesi oli jotensakin
sekavaa Sepitiban luona olevassa lahdessa eli laguunissa, joka kapeilla
salmilla oli eroitettu aukeasta merestä, menin uimaan kallioiselta
niemeltä, joka ulottui kauas avaraan lahteen.

Uidessani kummastutti minua, että rannalle kylän edessä, joka oli hyvän
matkan päässä minusta, keräytyi väkeä ikäänkuin katselemaan uimistani.
Mielestäni ei uimisen itsessään olisi Sepitibassakaan pitänyt olla niin
merkillinen asia, varsinkin kun olin hietarannikolla kylän luonakin
alinomaa nähnyt lapsia pulikoittelemassa. Vaan pian sain siihen
selityksen, huomatessani muutamia isoja kaloja, jotka hitaasti uivat
minua kohden, silloin tällöin kohottaen selkäänsä näkyviin tyynellä
vedenpinnalla. Ne eivät näyttäneet ollenkaan minua pelkäävän, vaan
päinvastoin kuta enemmän loiskutin vettä, sitä suoremmin ja nopeammin
lähenivät ne minua.

Olin mennyt uimaan liian kaukaiselle paikalle, jossa liikkueli
haiji-kaloja. Saadessani asemani selväksi, riensin rantakallioon päin
niin nopeasti kuin syvässä vedessä saatoin, vaan sekä vedenalaiset
kiviriutat että nyt laskuveden ajalla kuivillaan olevat rantakallioin
rinteet olivat niin täynnä niihin kiinnikasvettuneita ostroneita, etten
voinut saada jalansijaa paljaalla kalliolla. Kun kiiruusti kuitenkin
ryömin rannalle, haavoitin pahasti jalkani ja käteni teräviin
ostronikuoriin, vaan sinne päästessäni olivat haijit vielä muutamien
sylien päässä minusta ja katosivat pian puoli-sekavaan veteen.
Muistakin kaloista näytti Sepitiban lahti olevan sangen rikas, niinkuin
saattoi päättää jo niistä lukemattomista kalalokeistakin, jotka
liehuivat pitkin lahden pintaa. Rannalla kohta kylän alla vedettiin
myös joka päivä menestyksellä nuottaa, jolla saatiin varsinkin siikain
ja isojen särkien näköisiä hopeavärisiä kaloja.

Kalastus onkin pääelinkeino lukuisalle väestölle Brasilian rannikolla
ja jokien varsilla, sillä sekä meri että varsinkin useat Brasilian
isoista virroista ovat hyvin kalarikkaita. Hämmästyttävän runsas
kalalajeista on Amazonivirta, jossa Agassiz'in tutkimusretkellä vuonna
1865 koottiin liki 2,000 eri kalalajia eli enemmän kuin niitä tunnetaan
koko Atlantin merestä. Samoin myös useissa pienissä järvissä on tavattu
suuri luku omituisia kaloja, joita ei missään muualla ole nähty.
Vähästä Lago Hyanuary'sta yksistään on saatu 200 kalalajia eli enemmän
kuin niitä on koko Euroopassa tavattu suolattomissa vesissä.

Amazonivirrassakin ovat useimmat lajit rajoitetut ainoastaan pieniin
osiin virtaa, niin että virtaa myöten matkustaessa saapi pyydöksiinsä
yhtä mittaa uusia lajeja, joita aikaisemmin ei ollut tavannut.

Useat kalalajit tekevät kuitenkin äärettömissä parvissa vaelluksia
virtain lähteiltä suupuolelle ja päinvastoin. Niin keräytyy
esimerkiksi Amazonivirtaan tulva-ajalla erinomaisen paljon kalaa sen
lisäjokiloista. Kuivalla vuodenajalla taas muuttavat kalat Sao
Francisco virtaan sen lisäjoista Minas Geraes maakunnassa.

Sellaisilla vaelluksilla saattaa kalain luku olla niin hämmästyttävän
suuri, että niiden aikaansaama omituinen sorina ja loiskinta kuuluu
tyynellä säällä virstain päähän.

Eräs luonnontutkija kertoo pienten kalain muodostavan Rio Cuyabá
virrassa etujoukot, joita seuraa melkein yhtä suurina parvina isompia
kaloja, jotka niistä elävät.

Samoin myöskin lukuisat kalalokit ja muut vesilinnut, kalahaukat sekä
krokodiilit tekevät suuremmoista tuhoa kaloille niiden vaelluksilla
suurissa parvissa.

Vaan myöskin se keino, jolla Indiaanit pyytävät kaloja, aikaansaapi
suuremmoista kalan-haaskausta. Heillä on nimittäin tapana myrkyttää ja
huumauttaa kaloja lioittamalla vedessä myrkyllisiä kasveja, jotka
vaikuttavat, että ensin keräytyy pieniä kaloja ja myöhemmin isojakin
kuolleina tai puolikuolleina selällään vedenpinnalle, niin että niitä
voipi käsin koota veneesen. Vielä vuorokauden ajan veden myrkyttämisen
jälkeen kohoaa isoja kaloja veden pinnalle.

Myrkytys-aineena käytetään hyvin useita kasveja, esim. Sapindace'eja,
varsinkin Paullinia sukua, Euphorbiace'eja, Papilionace'eja,
Myrtace'eja, Apocyne'eja, Myrsine'eja ja Bignoniace'eja.

Tätä kalastuskeinoa saatetaan kuitenkin käyttää ainoastaan tyynessä
vedessä ja pienissä joissa, vaan se saapi aikaan suurta vahinkoa,
varsinkin hävittämällä kalain sikiöitä ja pieniä kaloja.

Tällä kohden mainittakoon samalla myöskin muutamia muita Indiaanein
omituisista kalastus-tavoista. He pyytävät kaloja esimerkiksi
houkuttelemalla niitä hyvänhajuisilla ruohoilla pyydyksiin,
varsinkin öisin ja tulisoihtujen valossa. Paljon harjoitetaan myöskin
kalain ampumista nuolilla, joihin on kiinnitetty siima, sekä myös
pyytöä samanlaatuisilla heittokeihäillä. Onkiminen on hyvin
yleisessä käytännössä ja tapahtuu täkylöillä, madoilla, toukilla,
kovakuoriaisilla, kärpäsillä, hedelmillä, siemenillä ja tuoreella sekä
mädällä lihalla, aina sen mukaan mitä kalalajeja tahdotaan pyytää. Vaan
runsaammin saavat he kaloja merroilla, verkoilla, nuotilla, katiskoilla
ja salpauksilla.

Tärkeimmät Brasilian suolattomain vesien kaloista ovat Salmonidae
(lohikalain), Siluridae (monnikalain) ja Labridae heimoa. Tavallisimpia
ovat hyvänmakuiset pacu (_Prochilodus nigricans_ Agass.) ja trahira
(_Macrodon_) sekä monnikalat bagre (_Silurus bagre_), sorubim
(_Platystoma_), pirarara (_Phractocephalus_) ja dorado (_Doras niger_
etc). Kalastuksen tärkeimpänä esineenä Amazonissa on pirarucu
(_Vastres_ eli _Arapaima gigas_), josta jo edellä on puhuttu.

Brasilian enimmin pelätty raatelija on piranha (_Serrasalmo piranha_
Spix), vaikka se on ainoastaan parin korttelin pituinen kala. Piranhain
isot parvet hätyyttävät nimittäin usein matkailijoita, joiden on
täytymys uida jokien poikki, ja saattavat vähässä aikaa muuttaa ne
luurangoiksi. Niitä tavataan myös melkein kaikissa Brasilian isommissa
vesissä.

Brasilian merkillisimpiä kaloja on myös sähköankerias (_Gymnotus
electricus_ L.), joka pyrstössään valmistuvalla sähköllä saattaa
huumauttaa isojakin eläimiä.

Vaan palajan vaelluksiini Rio de Janeiron lähistöissä.

Kun Rio de Janeirosta johtaa useita hevois-rautateitä eri suunnille
kaupungin ympärystöön, saatoin jokseenkin pitkiltäkin vaelluksilta
palata ehtooksi samana päivänä asuntooni pääkaupungissa. Vaan samassa
määrin kuin matkoillaan käyttää mukavuuksia, välttää tavallisesti
myöskin seikkailuja, jotka matkakertomuksessa voisivat lukijaa huvittaa
ja samalla saattaa omituisuudet vieraan maan oloissa kenties selvimmin
esiytymään. Ohimennen ne lukuisat retket, joita sillä tavoin tein Rio
de Janeiron lähistöön, annan tässä vielä kertomuksen ainoastaan yhdestä
vaelluksistani Atlantin rannikolla.

Kesäkuun 6 päivänä matkustin Rio de Janeiron lahden toisella puolen
olevaan _Nitherohy'n_ kaupunkiin, jonne Rio de Janeirosta pääsee
höyry-lautoilla joka puolen tunnin jälkeen, samoinkuin sieltä sitten
tramwaylla vielä muutamia virstoja eteenpäin lähimpiin kyliin. Lähdin
matkalle tavallisissa ekskursioonivarustuksissani, pyssy seljässä ja
paperirenseli sekä sadevarjo käsissä.

Nitherohy'n kaupungissa tuli luokseni ruskeaihoinen poliisi
ilmoittamaan, että kaupungissa ei ollut lupa kulkea aseissa kadulla.
Kysyttyäni, mitä minun sitten oli tekeminen, saadakseni pyssyni mukaani
kaupungin ulkopuolelle, vastasi hän: "kätkekää se vaatteinne alle", --
neuvo jota oli mahdoton seurata, vaikka pyssyni saattoikin panna
kahteen osaan. Ottamalla pyssyn piiput irti käteeni ja pistämällä osan
niistä takinliepeeni alle, sain kuitenkin hänen käsityksensä mukaan
tyydytetyiksi hyvän järjestyksen vaatimukset.

Bondalla ajoin sitten tramwayn päässä olevaan kauppapuotiin, jossa
myöskin olisi ollut hevoisia vuokrattavana, vaan jatkoin jalkaisin
matkaani hyvässä kunnossa olevaa maantietä myöten, jota jo
aikaisemminkin olin pitkiä matkoja kulkenut.

Poikkesin katsomaan tien vieressä olevaa vesijohtoa, josta Nitherohy'n
kaupunki saapi juomavetensä. Jyrkän vuoren alla olevista lukuisista
lähteistä kerätään siellä kirkasta raitista hyvänmakuista vettä pieniin
sementtiseinäisiin kaivoihin, joista se sitten johdatetaan isossa
kivirakennuksessa olevaan vesisäiliöön.

Heikosti kaltevalle rinteelle, jossa lähteet ovat, on istutettu
leipäpuita (Artocarpus), joiden oksissa riippuu parin korttelin
pituisia soikeita vihreitä hedelmiä.

Maantiestä poikkesi molemmille sivuille kyliin ja yksinäisiin
fazendoihin tiehaaroja, jonkavuoksi valitsin niistä yhden, joka näytti
paraiten soveltuvan matka-ohjelmaani.

Likellä tienhaaraa, jota olin aikonut kulkea, oli vähäinen venda, jonka
luona seisoi muutamia Neekerejä ja Mulatteja. Menin heidän luoksensa
tiedustelemaan, johtiko tie merenrannalle, ja miten pitkä matka sinne
oli. Huomatessaan, että olin muukalainen, käskivät he kysymään
siitä vendeirolta eli kapakan-isännältä, jonka he sanoivat
luultavasti osaavan minun omaakin kieltäni. Pian tulikin esiin pitkä
vaaleatukkainen nuori mies, jolle Neekerit kertoivat tiedustelevani
tietä. Puhuteltuaan minua saksan kielellä ja kyseltyään kotimaastani,
kertoi hän sitten norjan kielellä olevansa norjalainen merimies ja
purjehtineensa Suomessakin, vaan joku vuosi sitten ryhtyneen nykyiseen
ammattiinsa. Suurta menestystä ei hänellä kuitenkaan liene uudessa
toimessaan ollut, niinkuin saattoi päättää hänen rappeutuneesta
savimökistään ja huonosta kapakastaan, jonka varastosta saatoin
eroittaa ainoastaan muutamia seiniin kiinnitetyille laudoille
asetettuja viinapulloja.

Saatuani tiedot, joita halusin, jatkoin matkaani tietä myöten, jonka
piti parin peninkulman päässä Norjalaisen vendasta viedä meren rannalle
Rio de Janeirosta itäänpäin. Se kulki keski-ikäistä metsää kasvavien
korkeiden mäkien rinteillä ja johti vihdoin avaraan laaksoon, jossa
muutamien mökkien ja fazendain ympärillä oli vähän viljelystä sekä
jokseenkin hedelmättömiä ahoja ja pensahikkoja. Vihdoin yhtyi se
suorassa kulmassa isompaan maantiehen, jota silloin aloin seurata
merenpuoliseen suuntaan.

Päivä läheni jo loppuaan, vaan yhä kesti tietä, joka kierteli
asumattomilla seuduilla jyrkkäin metsäisten mäkien välisissä notkoissa.
Matkani alkoi tuntua sangen ikävystyttävältä, varsinkin kun ei minulla
ollut minkäänlaista evästä muassani eikä ollut paljon virvoitusta
metsän hedelmistäkään saatavana, sillä ainoastaan harvoin löysin jonkun
hyvänmakuisen goiaba omenan (Psidium), joka kasvoi kuivilla mäkien
rinteillä korttelin pituisen varvun päässä. Harvoin kohtasin myöskään
kasveja, joita ei minulla vielä olisi kokoelmissani ollut.

Kiiruhtaen kulkuani, saavuin vihdoin mäelle, jonne tie oli kohonnut.
Siellä avautui eteeni avara näköala miellyttävän maiseman yli. Mutkikas
ja nieminen merenranta, joka kapealla taipaleella oli eroitettu
ranta-laguunista, rajoitti metsäisen lakeuden, jossa välkkyi muutamia
valkoisiksi maalattuja taloja, ja joka molemmilla sivuilla oli reunattu
vuorten kokoisilla vihreillä monimuotoisilla mäillä ja harjanteilla.

Ensimäinen talo, johon saavuin, oli iso venda, vaan turhaan pyysin sekä
yösijaa että ruokaa sen sekaveriseltä isännältä. Ainoastaan viinaa
olisi hänellä ollut minulle myötävänä. Kuitenkin oli hänen talonsa iso
ja monihuoneinen, ja näytti muutoinkin varakkaalta. Hänen epäluuloinen
katseensa saattoi minut ajattelemaan, että hän arveli olevan minusta
enemmän vaaraa kuin hyötyä hänen talolleen.

Kuljin siis tietä eteenpäin. Hämärän tullessa kohtasin Neekerin, jolta
kysyin, saattoiko hän neuvoa minulle taloa, jossa saisin yösijaa. Hän
käski minun kulkemaan vielä puoli leguaa edemmäksi, vaan kun jo rupesi
pimenemään, poikkesin pieneen mökkiin tien vieressä saadakseni
varmempia tietoja. Kun siellä oltiin suostuvaisia antamaan minulle sekä
yösijaa että ruokaa, jos en olisi suurellinen vaatimuksissani, niin
päätin jäädä sinne.

Isäntäväkeni olivat keski-ikäisiä Mulatteja, mies vaaleampi ja vaimo
sangen tumma, molemmat kiharatukkaisia.

Mökki oli savesta rakennettu ja sisälsi asuinhuoneen sekä sylenpituisen
ikkunattoman kammion, johon minulle valmistettiin oljista vuode. Sitä
paitse oli mökin toisella puolen etehisentapainen kyökki, jonka syrjään
lattialle kivien väliin oli laitettu liesi. Siinä paistettiin
kuivatusta lihasta hyvänmakuinen paisti, joka keitetyn riissin kanssa
tuli ehtoollisekseni, ja jälkiruuaksi tuotiin mökin takana olevasta
puutarhasta appelsiineja, joita siellä kasvavat lukuisat orangipuut
silloin olivat täynnään. Kotona kasvaneista kahvipensaista keitetty
hyvä kahvi tuli sitten pientä lisämaksua vastaan höysteeksi ateriaan,
jonka tavanmukainen hinta oli 400 reissiä (= 79 penniä).

Aamulla, suurusta odottaessani, ammuskelin monenlaisia pikkulintuja,
jotka visertelivät aamuvirttään mökin ympärillä olevassa metsässä.
Useat niistä putosivat kuitenkin tiuhaan pensahikkoon, josta niitä oli
mahdoton löytää, vaikka Mulatin lapset antoivat minulle innokasta
apuaan niiden etsimisessä.

Aamulla kömpi jostakin esiin pahannäköinen huono Neekeri, joka
ujostelematta alkoi tutkistella tavaroitani. Kysyin isännältä, oliko
hän mökin orja, vaan sain tietää, että hän oli siellä palveluksessa ja
sai 30 tuhatta reissiä (noin 59 markkaa) palkkaa kuukaudelta ja lisäksi
vielä ruuan. Lausuessani epäilystä siitä, josko hän niin suuren palkan
edestä edes teki hyötyäkään, myönsi isäntäkin olevansa samaa mieltä,
vaan sanoi tarvitsevansa apulaista eikä helpommalla olevan sellaista
saatavissa.

Sellaisissa oloissa ei mökin köyhyys ollut kummastuttavaa,
ja sen maanviljelyksen vähäpätöisyyteen katsoen näytti minusta
käsittämättömältä, millä sellaista palkkaa voitiin palvelijalle maksaa,
kunnes sain tietää, että isäntäni myöskin toimitti tropeiron eli
tavarankuljettajan ammattia.

Jatkoin sitten matkaani rantaa kohden, kulkien nuorta metsää kasvavalla
tasangolla ja paikoittain myös vähäisten viljelysten ohitse. Tien
vieressä lenteli parvina rääkyviä varislintuja omituista veitsimäisesti
litistyneellä nokalla varustettua lajia, josta myöskin ammuin
kokoelmiini eksemplaarin. Kävin myöskin katsomassa ranta-laguunia,
jossa sekä rannalla että vähän matkaa sieltä olevalla suosaarella
juoksenteli pitkäkoipisia liejukanoja (_Gallinula chloropus_) suurin
joukoin. Ne olivat niin vähän arkoja, että luulin niitä kesyiksi,
jonkavuoksi en rohjennut niitä ampua, vaan sain sitten lähimmästä
talosta tietää että olin jättänyt käyttämättä hyvän tilaisuuden niitä
metsästää.

Meren rannalla menin jyrkälle kallioniemelle, jonka alustalla olevat
kiviriutat nyt laskuveden ajalla olivat kuivillaan. Niissä oli
runsaasti monenlaisten simpukkain, meritähtien ja meritakiaisten kuoria
ja samoin juoksenteli siellä useampia lajeja pyrstöttömiä litteitä
merirapuja, joita aloin pyytää perhoislipilläni, vaan useimmiten
pääsivät ne vikkelästi hypähtämään pakoon veteen.

Sillä tavoin huvitelleissani rannan luontoa tarkastamalla, alkoi vesi
nousta suurella nopeudella, ja jokainen uusi aalto, joka huuhtoi
rantaa, ulottui koko joukon kauemmaksi, kuin entiset. Vaikka kiiruusti
jätin mereen vajoavan eläimistön, saavuin ainoastaan veteen astumalla
paikalle, jonne palajavan vuoksen tyrsky ei tavannut.

Siellä ylempänäkin oli omituinen rantaeläimistö. Samoinkuin
samanlaisilla paikoilla lähempänä Rio de Janeiroakin, vilisi siellä
kivien välissä mustia torakan muotoisia tuumanpituisia vesi-siiroja
(_Idotea_), jotka kuuluvat Isopoda lahkoon rapueläimiä. Jonkun kyynärän
päästä ympärilläni hävisivät aina nekin nopeasti ikäänkuin taian kautta
kivenkoloihin ja niissä olevan veden pohjaan.

Palatessani rannalla olevain talojen läheisyyteen, oli siellä nuotalla
joukko kylän asukkaita. Ne olivat enimmäkseen Brasileiroin valkoista
rotua. Tarkastaessani heidän kalasaalistaan, näin rantavedessä
seisovain lasten jalkain ohitse juoksentelevan parin tuuman pituisia
valkoisia rapueläimiä, jotka nopeasti kaivoivat itsensä hiekan sisään.
Käskin lapsien ottamaan niitä minulle kiinni, vaan he nousivat silloin
vedestä rantahiekalle ja alkoivat sitä kaivaa. Millä paikalla tahansa
he pistivät kätensä muutamia tuumia hiekan sisään, vetivät he sieltä
esiin ravun. Hiekka näytti olevan niitä täpöisen täynnä. Jos ne päästi
irralleen, olivat ne silmänräpäyksessä uudestaan piiloittuneet
hiekkaan. Ne olivat lyhvillä kaivinjaloilla varustettuja
puolipyrstöisiä rapuja nimeltä _Hippa emerita_ L. (parvea Anomura).

Eräs kalastajista, huomattuaan että halusin luonnonesineitä, pistäytyi
taloonsa ja toi sieltä muutamia isoja ja kauniita Argonautain
koteloita, vaan vaati niistä naurettavan suuria hintoja, jonkavuoksi
kaupasta ei tullut mitään.

Käytyäni taloissa, jotka olivat isoja sekä jokseenkin hyvin
rakennettuja, ja joista ainakin kaksi sisälsi myöskin vendan, läksin
vihdoin palausmatkalle. Talojen läheisyydessä ei ollut juuri
minkäänlaista maanviljelystä, jonkavuoksi kalastus ja vähäinen kauppa
näyttivät olevan niiden asukkaiden ainoat elinkeinot, jolleivät he
kenties myöskin vähän harjoittaneet karjanhoitoa.

Valitsin umpimähkään oikotien, joka johti minut useiden isojen
fazendain ja parin kylän kautta tramway-tielle, jossa nousin bondaan,
ja saavuin siten Nitherohy'n laivasillalle. Sieltä matkustin oitis Rio
de Janeiroon ja tulin asuntooni kello 8 aikaan iltasella.

Lukija kenties kaipaisi matkakertomuksessani tietoja vielä
monenlaisista asioista, joista siinä tähän saakka ei ole ollut puhetta,
esimerkiksi Rio de Janeiron seuraelämästä, julkisista huveista ja
monesta muusta yhteiskunnallisesta asiasta. Kun ajan puutteen tähden
kokemukseni niillä aloilla kuitenkin supistui kovin vähäpätöiseksi, en
voi yksityiskertomuksilla valaista senkalttaisia oloja. En saattanut
käyttää hyödykseni edes niitä etuja, joita virallinen suosituskirje
epäilemättä olisi minulle tuottanut tutustumista varten pääkaupungissa.
Ainoastaan muutamia tiedemiehiä, joiden apua tarvitsin tutkimuksiini,
kävin tervehtimässä heidän kotonaan. Tavattuani Germain'in Rio de
Janeirossa, jossa hän oleksi parantamassa malaariatautia, jonka hän
matkoillaan oli saanut, tutustuin hänen kauttaan muutamain
sanomalehdentoimittajain ja useampain franskalaisten kauppamiesten ja
tehtailijain kanssa, jotka kuuluivat kaupungin paraimpain asijoitsijain
joukkoon, vaan sekin tuttavuus rajoittui siihen, että useampia kertoja
tapasimme toisiamme saman pöydän ääressä jossakin ravintolassa.

Gounelle piti minun tavata Tijucan ravintolassa, noin peninkulman
matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, vaan sinne saapuessani oli hän
pari päivää aikaisemmin matkustanut Bahian kaupunkiin. Jäin sinne
kuitenkin kahdeksi päiväksi sekä ekskurreeraamaan että nauttimaan sen
viehättäviä mukavuuksia.

Tijuca vuoren rinteelle, korkean ja ihanan maiseman ympäröimälle
paikalle on rakennettu ravintola, joka Eurooppalaisenkin käsityksen
mukaan laadultaan kuuluu ensimäiseen luokkaan. Ravintolaan johtavalla
hevoisrautatiellä, sievillä huoneilla ja avaralla puistolla, jossa
monimutkaiset varjokkaat käytävät, lehtimajat, kalliorotkot,
suihkulähteet, kirkas- ja viileä-vetiset uimiseen käytettävät bassinit
tarjosivat viehätystä sille, joka etsi terveellistä virvoitusta
kuuman ilmanalan rasituksista, oli siellä suurimpiakin vaatimuksia
mukavuudesta koetettu tyydyttää. Halvin hinta, jolla siellä vuorokauden
ajan saattoi asua, oli aterioineen päivineen ainoastaan noin 10
markkaa. Ganymeedilliset tuotteet olivat siellä erinomaista laatua, ja
sitä paitse oli table d'hôte'ssa tilaisuus tutustua pääkaupungista ja
muualtakin tulleiden kaunottarienkin kanssa.

Saattaakseni lukijan edes hiukan tutustumaan Brasilian naistenkin
kanssa, kuvailen hänelle tässä kahta nuorta neiteä, jotka olivat
kotoisin jostakin maatalosta lähellä Rio de Janeiroa, ja joiden seuraan
jouduin Tijucan ravintolassa.

Siellä ottaessani osaa table d'hôteen, sattui minulla olemaan
naapureina oikealla puolella mulatti-ryökkinä ja vasemmalla
mestitsi-neiti Brasileirain valkoista rotua. Valitettavasti ei minulla
vielä ollut laisinkaan harjoitusta portugalin kielen käyttämisessä
täänkalttaisissa tilaisuuksissa, ja kun Brasilian naisten kasvatus ei
ole yhtä huolellinen, kuin heidän kavaljeereinsa, ei minulla ollut
toivoa selvitä franskan kielellä heidän seurassaan. Mietiskelin siis
portugalilaista sanavarastoani, sillaikaa kuin varovasti koettelin
tarkastaa naapureitani.

Mulattineidessä en huomannut mitään viehättävää. Hänen hiuksensa olivat
liian kiharat, nenä liian paksu, kasvojen muoto pikemmin epäkaunis, iho
liian karhea ja likaisen keltainen.

Sitävastoin oli mestitsineidellä suloutta yltä kyllin. Hänen ihonsa
samettimainen hienous saattoi mielellään antamaan anteeksi keltaisen
värin, joka sillä oli. Nenän hiukan epäsäännöllinen muoto teki hänen
kasvonsa ainoastaan enemmän veitikkamaisiksi. Kaunismuotoinen
punahuulinen suu näytti olevan luotu vain sitä suloista hymyä varten,
joka siellä oli tottunut alati asuskelemaan. Hänen kauniilla mustilla
silmillään oli vilkas, vaan arka ja salaperäinen katse, joka turhaan
koki salata hänen neidellisen sydämensä tulista intoa, ja ainoastaan
teki ne vielä enemmän hurmaaviksi.

Kuta useammin hän huomasi harhailevan katseeni pysähtyvän häneen, sitä
selvemmin saattoi havaita, etteivät nuorten miesten silmäilyt olleet
hänelle vastenmielisiä.

Luullen siten saaneeni selväksi, ettei minulla ollut erityistä syytä
arasteluun, pyysin rohkeudella, jolla matkustajilla on tapana esiytyä,
ja joka heille yleensä myöskin helposti suodaan anteeksi, tarjota
naapureilleni lasin olutta putelista, joka juuri tuotiin minulle.

Hämmästyksestä säpsähtäen ja vilkaistuaan toisiinsa, kieltäytyivät
tytöt tarjomuksestani, sanoen etteivät he pidä oluesta. Vaan salpa,
joka meidät eroitti, oli nyt murrettu, niin että ilman sen enempää
esitystä saatoimme keskustella, sillä matkustavaisten kesken ei yleensä
juuri olekaan tapana aloittaa tuttavuutta esittelemisellä.

Mulattineiti, joka oli rohkeampi ja sivistykseltään ainoastaan meidän
käsityöläis-tyttöjen vertainen, kysyi minulta, olinko Eurooppalainen,
ja sanottuani olevani kotoisin Pohjais-Euroopasta ja pian jälleen sinne
palajavani, jatkoi hän:

"Eikös ole kovasti outoa nähdä niin tummaihoisia naisia, kuin
Brasiliattaret, kun eurooppalaiset naiset kaikki ovat niin valkoisia?
Euroopassa taitaa naiset kaikki olla kauniita."

Annettuani kieltävän vastauksen, kysyi silloin kaunis mestitsineiti:

"Mutta ettenkös te kuitenkin pidä paljon enemmän Euroopan naisista,
kuin Brasilian?"

Kun katsoin velvollisuudekseni kieltää sitäkin, jatkoi hän:

"Niin mutta Brasiliassa ei ole juuri ollenkaan kauniita naisia."

"Kuitenkin olen harvoin Euroopassakaan nähnyt ketään niin kaunista
naista, kuin täällä Tijucassa" -- vastasin siihen.

"Koska te sitten tulitte tänne?"

"Juuri vastikään."

Tytöt vilkaisivat silloin toisiinsa ja purskahtivat nauruun.
Mulattineiti tahtoi myös saada suloisuutensa huomatuksi, ja hymyillen
niin että hänen lumivalkeat hampaansa tulivat molemmissa leuvoissa
näkyviin, lisäsi hän:

"Onko eurooppalaisilla naisilla myös niin valkoiset hampaat, kuin
brasilialaisilla". --

Niinkuin lukija on näistäkin esimerkeistä huomannut, ei se nuorten
naisten vieroitus miesväen seurasta, jota Brasiliassa koetaan pitää
voimassa, ainakaan ole omiaan synnyttämään heissä tylyyttä miesväkeä
kohtaan ja lannistamaan heidän mielikuvituksensa hilpeyttä, vaan
pikemmin päinvastoin. Pääkaupungin luona ei siinä suhteessa kuitenkaan
enään noudatetakaan niin ahdasmielisiä sääntöjä kuin sisämaassa.

Mitä taas Brasilian kavaljeereihin tulee, niin ei voi sanoa, että he
ovat yhtälailla luonnonlapsia, kuin nämät kaksi tyttöä, jotka Tijucan
ravintolassa sattuivat seuraani.

Jo kauan aikaa on Brasilian varakkaammalla nuorisolla ollut tapana
jatkaa opintojaan Euroopan yliopistoissa, ja hallituskin on sinne
vuosittain lähettänyt joukon nuoria miehiä tutustumaan eurooppalaiseen
sivistykseen. Varsinkin Parisi on ollut Brasilialaisen nuorison
mielipaikka, vaan sekä valtion stipendiaattein että muiden
ylioppilaiden pyrintöinä on siellä tavallisesti enemmän ollut
tutustuminen iloisen "jeunesse doréen" tapoihin, kuin opintojen vakava
harjoittaminen. Parisilainen dandy on senvuoksi Brasilian sivistyneen
nuorison ihanne, jota se kotimaassaankin kokee matkia.

Muillakin aloilla on franskalaisella sivistyksellä Brasiliassa
ylivalta, ja samoinkuin voidaan sanoa, että Skandinaavia ja Suomi ovat
saksalaisen kulttuurin alusmaita, on Brasilia franskalaisen.

Se vuodenaika, jolloin julkiset huvit enimmin ovat muodilla, ei vielä
ollut tullut, jonkavuoksi ne, Rio de Janeirossa ollessani, rajoittuivat
melkein yksinomaisesti konsertteihin ja teaatterinäytäntöihin. Paitse
ala-arvoisempia soittajaisia, joita joka ehtoo pidettiin eräässä
puistossa olevan olut-ravintolan edustalla, oli Passeio publico'ssa
pari kertaa viikossa sotaväen soittokunnan antamia konsertteja. Sen
esitykset olivat sangen kelvollisia ja miellyttäviä kuunnella
kävellessä taidokkaassa puistossa, jolla ehtoisin lisäksi oli omituinen
hyönteisten aikaansaama illuminatsiooni. Tiuhasti puiden välissä
lenteli siellä nimittäin fosforesseraavia hyönteisiä, jotka pimeässä
kimaltelivat kuin pikkuiset meteoori-tähdet.

Teaattereja oli Rio de Janeirossa kymmenkunta, joista muutamat
isompiakin, vaan ne olivat jokseenkin yksinkertaisia ja Euroopan
kesäteaatterien kalttaisia. Niillä näytti olevan runsas publiikki
ja niiden näytökset olivat kunnollisia, vaan niissä esiytyi
pääasiallisesti portugalilaisia näyttelijöitä. Kuitenkin matkustavat
Rio de Janeiroon väliin Euroopan etevimmätkin näyttelijät antamaan
siellä näytöksiä. Mitä Brasilialaisiin näyttelijöihin tulee, niin
saattaa sanoa että ne eräitä rolleja suorittivat luonnollisemmallakin
tavalla, kuin mitä Euroopan teaattereissa on totuttu näkemään,
nimittäin Neekerein rolleja, joiden esittämiseen näet käytettiin
varsinaisia Neekerejä.

Mainittakoon tässä vielä muutama sana Brasilian koululaitoksesta.
Yliopistoa vastaavat polyteknillinen opisto Rio de Janeirossa ja kaksi
lainopillista tiedekuntaa Sao Paulossa ja Recifessä sekä kaksi
lääketieteellistä tiedekuntaa, jotka ovat Rio de Janeirossa ja
Bahiassa. Lyseeoja, pappiseminaareja ja yksityisten kolleegioita on
koko joukko eri osissa maata, ja sotakouluja löytyy kaksi. Kansakouluja
on kahdenlaatuisia: alempia ja ylempiä. Edellisissä opetetaan uskontoa,
sisältälukua, kirjoitusta, kielioppia ja luvunlaskua, -- jälkimäisissä
taas näitä samoja aineita laveammin sekä vielä kotimaista ja
yleistä historiaa ja maantiedettä, käytännöllistä fysiikkaa ja
luonnonhistoriaa, mittausoppia ja maanmittausta, piirrustusta,
soitantoa, laulua ja voimistelua.

Kansakouluja on jotensakin suuri luku myöskin sisämaassa ja opetus on
niissä maksuton, muutamissa maakunnissa myöskin pakollinen. Kuitenkin
valitetaan kansakoululaitosta jokseenkin puutteelliseksi, varsinkin
johtokuntain välinpitämättömyyden vuoksi. Osa katoolisesta papistosta
työskenteleekin sitä vastaan, pitäen kansan-valistusta vahingollisena
kristillisyydelle.

Tyttöjen ja poikain opetus tapahtuu eri kouluissa, ja tyttökouluissa ei
saa asuakaan ketään 10 vuotta vanhempaa miespuolista henkilöä paitse
johtajattaren puoliso.

Koulunkäyneellä miesväellä on eurooppalainen sivistys ja kohtelias
käytöstapa. Valkoiset tilanomistajat ovat enemmän herrain, kuin
talonpoikain kalttaisia, ja yleensäkin voipi huomata Brasilian
valkoisella väellä paljon sitä syvälle juurtunutta traditsionellia
sivistystä, joka on omituinen romaanisille kansoille.




Kuudestoista luku.

Paluumatka.


Lähtö Rio de Janeirosta. -- Bahia. -- Maceio. -- Pernambuoo. -- Lähtö
Brasiliasta. -- Cabo Verden saaristo. -- Sen kansa. -- Saariston
luonto. -- Orseljin kerääminen. -- Tulivuori. -- Sahaaran pöly. --
Kanaarian saaristo. -- Gomeran saari. -- Onnellisten saaret. -- Tulo
Eurooppaan. -- Palaus Suomeen.

Kuukauden ajan oleksittuani Rio de Janeiron seutuvilla, ostin piletin
englantilaiseen Tamar nimiseen höyryyn, joka perjantaina 12 päivänä
kesäkuuta 1885 lähti paluumatkalle Eurooppaan.

Maanantaina 15 päivänä kesäkuuta saavuimme _Bahian_ satamaan, joka on
noin 130 Suomen peninkulmaa koilliseen Rio de Janeirosta ja 13:nen
tasapiirin kohdalla.

Bahian kaupunki on rakennettu niemelle ison lahden rannalle ja
ympäröity jokseenkin tasaisella ja alhaisella aarniometsää kasvavalla
maisemalla. Kaupungissa on kaksi osaa, _cidade baixa_ ja _cidade alta_,
joista ensinmainittu, rannemmalla oleva, on kauppaliikkeen keskustana
ja hyvin likainen. Kadut ovat siellä ahtaita ja huonosti kivitettyjä
sekä kaikenlaisista jätteistä ja ruvasta pahanhajuisia.

Cidade alta on rakennettu noin 60 metriä korkealle harjanteelle ja
varakkaamman väestön asuntona. Myöskin rikkaammat kauppiaat ja
asioitsijat, joilla on asioimisliikkeensä alakaupungissa, asuvat itse
cidade altassa. Ilma on siellä raitista, kadut leveämpiä, talot usein
ympäröidyt puutarhoilla, joissa kasvaa oranseja, banaaneja, jaqueiroja
(Artocarpus integrifolia), leipäpuita (A. incisa), mangoja (Mangifera
indica) ja useita kauniskukkaisia kasveja, niinkuin köynneliäitä
Bougainvilleoita ja Bignoniace'eja sekä Plumieroja ja Poincianoja.
Siellä ovat myöskin julkiset rakennukset, luostarit, kirkot,
kathedraali, palatsi, teaatteri ynnä erinomaisen kaunis puisto nimeltä
Passeio publico.

Kantotuoleja (cadeiras) pidetään varalla niitä varten, jotka eivät
tahdo vaivata itseään kiipeämisellä jyrkkiä katuja myöten, jotka
johtavat alakaupungista cidade altaan.

Kaupungissa on noin 180 tuhatta asukasta, joista noin kolmas osa on
Neekerejä, enemmän kuin kolmas osa Mulatteja ja noin 50 tuhatta
valkoisia. Se on tärkeä kauppakaupunki, ja sen päävientitavarat ovat
sokuri, tupakka, puuvilla ja kahvi.

Tiistaina puolenpäivän aikaan lähti laivamme jälleen liikkeelle ja
keskiviikkona 17 päivänä kesäkuuta saavuimme keski-päivän aikaan
_Maceion_ edustalle.

Maceion kaupunki on 9° 39' 52" leveysasteen kohdalla ja rakennettu
kuivalle hietaniemelle, joka jatkenee vaahtoaviksi hietakareiksi kauas
mereen, vaan eteläisiä ja itä-eteläisiä tuulia vastaan on satama
kokonaan suojattomana.

Ympäröivä seutu on tasaista maata ja meren ranta enimmäkseen jyrkkää
hietavierikkoa. Vähän sisemmällä rannasta _Alagoas_ maakunta, jonka
pääkaupunki Maceio on, on kuitenkin Brasilian hedelmällisimpiä maita.
Maceio on jo vähän pohjaispuolella rantavyöhykettä, joka kasvaa
keskeytymätöntä aarniometsää, vaan seudulla löytyy kuitenkin vielä
paljon metsiäkin. Kaupungissa viljellään paljon kokos-palmuja, jotka
koristavat talojen ympärillä olevia puutarhoja. Asukas-luku nousee
siellä ainoastaan 14 tuhanteen henkeen, vaan Maceiolla on kuitenkin
merkitystä tehdaspaikkana ja varsinkin pumpuliteollisuutensa kautta.
Alagoas maakunnalla onkin pumpuli päävientitavarana.

Samana ehtoona jatkoimme Maceiosta matkaamme, ja seuraavana aamuna
eli torstaina 18 päivänä kesäkuuta pysähtyi laivamme _Pernambucon_
ulko-satamaan, joka on ainoastaan aukea, itä- ja etelä-tuulia vastaan
suojaamaton merenpoukama. Kuitenkin on Pernambucon luona vielä
toinenkin enemmän suojattu, vaan pieni ja matalampi satama, johon emme
poikenneet.

Kaupunki, jonka oikeampi kotimainen nimi on _Recife_, on 8° 3' 41"
eteläpuolella päiväntasaajaa ja rakennettu kolmeen osaan, jotka
salmilla ja virroilla ovat eroitetut toisistaan, vaan siltojen kautta
kuitenkin yhteydessä keskenään.

Ympäröivät maisemat ovat hiukan epätasaisia, matalanpuoleisilla
harjanteilla.

Recife on merenpuolelta linnoituksella suojeltu ja suuruutensa puolesta
Brasilian kolmas kaupunki, sillä sen asukasluku nousee 100 tuhanteen.
Rakennustapansa kautta eroaa se muista Brasilian kaupungeista, sillä
sen talot ovat tavallista korkeampia ja osaksi vielä nytkin
hollantilaista mallia, joka siellä tuli käytäntöön kaupungin ollessa
puoli kolmatta vuosisataa sitten Hollantilaisten vallan alla.

Laivaliikkeellä on Recife vilkkaassa yhteydessä Euroopan ja
Pohjais-Amerikan kanssa, ja kauppansa suuruuden puolesta on se
Brasilian toinen kauppakaupunki. Sen päävientitavarat ovat sokuri ja
puuvilla, joita kumpaistakin tavaraa sieltä viedään ulkomaille enemmän,
kuin mistään muusta Brasilian kaupungista.

Laivamme luokse souti suuri joukko venheitä, joissa tarjottiin kaupaksi
varsinkin hedelmiä, apinoita ja papukaijoja. Jälkimäisiä oli useampia
lajeja, vaan enimmin kuitenkin vihreitä lajeja Chrysotis sukua, ja
niiden hinta vaihteli 2 ja 4 milreissin (= 4-8 markan) välillä. Apinain
hinta oli, samoinkuin Bahiassakin, 10-20 milreissiä isommilta ja 2
milreissiä pienemmiltä lajeilta. Varsinkin papukaijoja ostivat
matkustajat muistoksi matkastaan niin suuressa määrin, että laivassamme
lienee ollut niitä satakunta, vaan useimmat niistä kuolivat matkalla,
sillä troopillisia eläimiä yleensä on sangen vaikea saada kestämään
pitemmän merimatkan rasituksia.

Ehtoolla 18 päivänä kesäkuuta nosti Tamar ankkurinsa, jättääkseen
Brasilian rannikon. Matkustajia oli sillä noin 400, vaan ne olivat
kaikki, harvoilla poikkeuksilla, Eurooppalaisia, jotka palasivat
takaisin kotimaahansa.

Kunkin silmissä saattoi senvuoksi lukea enemmän iloa kuin surua,
kenties samalla myöskin kaipausta, kun Amerikan manner pian senjälkeen
alkoi himmenevänä varjona kadota näkyvistä.

Kuudessa vuorokaudessa viilsi sitten Tamar Atlantin poikki melkein sen
kapeimmalla paikalla, joka on ainoastaan 2,945 kilometriä leveä, ja
keskiviikkona 24 päivänä kesäkuuta laski se ankkurinsa _Sao Vicente'n_
edustalle Afrikan puolella, noin 17:nen asteen kohdalla pohjaista
leveyttä.

Sao Vicente (San Vincent) on satamansa ja kauppaliikkeensä vuoksi
tärkein saari _Ilhas do Cabo Verde_ nimisessä saaristossa, johon kuuluu
paitse muutamia pikkusaaria kymmenen isompaa, ja joka on 465 kilometrin
päässä Afrikan mantereesta ja eroitettu siitä 4 tuhatta metriä (4
virstaa) syvällä salmella. Isompi _Santo Antao_ ja noin virstan päässä
S. Vicentestä olevat pikkusaaret suojelevat luode- ja pohjaispuolelta
satamaa, joka on mereen vajonneen ja toiselta syrjältä sortuneen
kraatterin muotoinen, ja jonka rannalla on _Mindello_ eli _Porto
Grande_ niminen pikkukaupunki. Korkealla vähäisellä saarella keskellä
satamaa on majakka tienviittana niille lukuisille laivoille, jotka
Atlantin matkoillaan poikkeavat Porto Grandeen kauppaa ja varsinkin
hiilivarastonsa uudistamista varten.

Kuitenkin on Sao Vicente ainoastaan pieni hedelmätön saari, kooltaan
207 neliökilometriä, ja sen asukasluku nousee ainoastaan vähän enempään
kuin 5 tuhanteen. Se on niin kuiva, että juomavesikin on sinne tuotava
Santo Antaosta. Niinkuin muutkin Cabo Verden saarista on se vuorista,
ja sen korkeimmat kukkulat kohoavat 2,500 ja 3,000 jalkaan merenpinnan
yli. Niiden basaltikalliot ovat useilta paikoin paljaita, vaan osaksi
ovat ne myös peitetyt vulkaanisella tuhkalla ja punaisella tai
ruskealla hiedalla. Ainoastaan yhdessä laaksossa menestyvät
viljelykset, ja siellä eroitin myöskin vähän metsää, luultavasti
istutettua, koska aikaisempain kertomusten mukaan sellaista ei saaressa
laisinkaan löytyisi. Sen kotimaisista lajeista mainitaan myös muutamain
Synantherien sekä erään Tamarix ja Euphorbia lajin muodostavan siellä
pensahikkoja.

Niin arvottomana pidettiinkin ennen saarta, ettei vielä ole kulunut
sata vuotta siitä, kun se sai ensimäiset asukkaansa, vaan sen
oivallinen satama on vaikuttanut, että koko saariston ulkomainen kauppa
on kääntynyt Porto Grandeen, joka senvuoksi on melkein internatsionelli
kaupunki ja pääasiallisesti englanninkielinen.

Muutoin on Cabo Verden saaristossa murteellinen portugalin kieli
valtakielenä, ja Portugalin vallan alle on saaristo kuulunutkin jo yli
400 vuotta. Sen 105 tuhannesta asukkaasta on yli 90 prosenttia
värillisiä, omituista neekerivoittoista Mulatti-rotua, joka on syntynyt
portugalilaisten uudisasukkaiden ja heidän lukuisain orjainsa
sekaantumisesta. Mitään alkuperäistä vanhempaa väestöä ei saaristossa
löydy, vaan oli se autio, kun se yli 400 vuotta takaperin löydettiin.
Eri saarissa ovat asukkaat erinäköisiä, aina sen mukaan kuinka paljon
heissä on portugalilaista verta, Heidän kasvonsa ovat jotensakin
säännöllisiä, nenä suora ja esiinpistävä ja hiukset heikosti
kiharaisia.

_Sao Thiagossa_, joka on suurin ja väkirikkain saari koko saaristossa
(42 tuhannella asukkaalla 1,026 neliövirstaa laajalla alalla), ovat
asujamet vähemmin sekoitettua Neekeriverta.

Saaret ovat paraasta päästä suurien tilanomistajain hallussa, sekä
valkoisten että värillisten, jotka ovat aikaisempain varakkaiden
orjainomistajain jälkeisiä.

Pääelinkeinot niissä ovat karjanhoito, maanviljelys ja kalastus.
Ympäröivä meri on erinomaisen kalarikasta, vaan varovaisesti on siellä
kalasaaliista valitseminen syötävät lajit, sillä meressä löytyy paljon
myrkyllisiäkin kaloja.

Vaikka suurin osa maasta on kovin hedelmätöntä, ovat saariston asukkaat
kuitenkin niin riippuvia sen tuotteista, että melkoinen osa sen
asukkaista kuolee nälkään sellaisina vuosina, jolloin kuivuus hävittää
viljelykset, joka aina väliin tapahtuu muutamain vuosikymmenien
väliajalla. Sellaisina aikoina leviävät myöskin kulkutaudit, jotka
samoin lisäävät suurilla luvuilla kuolevaisuuden määrää. Muutoinkin on
saaristo hyvin epäterveellinen, ja pahin siinä suhteessa on Sao Thiago,
jotavastoin Santo Antao on huomattavasti salubrillinen. Epäedullisesti
terveyssuhteisiin vaikuttaa varsinkin niiden kuivuus ja siitä seuraava
juomaveden huonous.

Jokseenkin säännöllisesti sataa kesä- ja syyskuun vaiheilla runsaasti
vettä, vaan kaksi kolmatta osaa vuodesta eli lokakuusta toukokuuhun on
sateeton aika.

Maahan pudonnut vesi haihtuu kuitenkin pian ilmaan, kun saaristo on
melkein kokonaan metsätön. Niin aukea ja paljas on saaristo kumminkin
enemmän ihmisen ja saarissa runsaasti löytyvien vuohien aikaansaaman
metsänhaaskauksen vaikutuksesta, kuin ilmanlaadun kuivuuden tähden,
jota todistaa se seikka, että vuorten rinteille istutetut puut nopeasti
kasvavat suureen korkeuteen.

Sao Thiago on saariston hedelmällisin saari ja sen laaksot ovat myös
hyvin viljeltyjä. Samoin myöskin Santo Antao'n luoteisella puoliskolla,
jota mereltä puhaltavat passaadituulet kostuttavat, on viheriöitseviä
laaksoja, vaan saaren kaakkoiset rinteet ovat melkein tykkänään
paljaita. Missään koko saaristossa ei kasvullisuus näytä troopillista
loistoa, vaan on enemmän tempereeratun vyöhykkeen luontoinen. Sen 4
sadasta tunnetusta ylhäisemmästä kasvista on kuitenkin viisi kuudetta
osaa afrikalaista syntyperää ja ainoastaan kuudes osa endeemillisiä eli
kotimaisia, jotavastoin Kanaarian saaristossa immigreeranneet kasvit
ovat eurooppalaisia.

Saariston tärkeimmät viljalajit ovat maniok, maissi ja mustat pavut.
Paljon viljellään myöskin hedelmiä, niinkuin banaaneja, appelsiineja ja
kurkku-kasveja. S. Antao'sta saadaan pumpulia ja kahvia, joka kuuluu
maailman paraimpiin lajeihin, Fogo'sta "troopillista viiniä", arvokasta
tupakkaa ja sokuria. Purgueira nimistä Euphorbiace'iä Jatropha curcas
L. viljellään sen rasvaisten siementen tähden, joista valmistetaan
erästä lajia risiiniöljyä, ja se tuottaa vuosittain saaristoon 800
tuhatta markkaa eli melkein puolet sen koko ulosviennin arvosta. Se on
lisäksi erinomaisen helppoa viljellä, sillä se kasvaa kaikista
hedelmättömimmillä ja kuivimmilla paikoilla.

Saariston kallioilla kasvaa erästä Roccella nimistä jäkälää, josta
saadaan orselji nimellä tunnettua punan sinervää kallisarvoista väriä,
vaan sen kokoaminen on portugalilaisen hallituksen monopoolina, joka
sille vuosittain tuottaa puoli miljoonaa markkaa.

Saariston vuoret ovat suurimmaksi osaksi muinaisia tulivuoria ja täynnä
sammuneita kraattereita. _Pico do Fogo_ on usein historiallisellakin
ajalla ja viimeisen kerran vuonna 1847 purkanut kidastaan tulta ja
laavaa. Sen korkein huippu on 2,976 metriä merenpinnan yli.

S. Antaossa ja Fogossa ovat vuoret ainoastaan laavaa ja tuhkaa, vaan
muissa on myöskin graniitti-, syeniitti- ja foyaiitti-kallioita sekä
sedimenteerejä vuorilajeja.

Kaikki saaret ovat peitetyt keltaisella tai ruskealla pölyllä, jonka
tuulet ovat tuoneet muassaan Sahaarasta. Se laskeutuu kuin härme
kaikille esineille vielä 2 tuhannenkin virstan päässä Afrikan
mantereesta ja painaa niihin keltaisen tai punaisen värinsä. Afrikan
ohitse purjehtiessaan näkevät usein merimiehet, aamulla herätessään,
hämmästyksekseen laivain valkoisten purjeiden painuneen yöllä
ruskeiksi.

Otettuaan Porto Grandessa suuria hiilivarastoja, jätti laivamme 24
päivänä kesäkuuta Cabo Verden saaret.

Sunnuntaina 28 päivänä kesäkuuta saavuimme aamupuolella _Kanaarian_
saaristoon.

Laivamme kulki 28 kilometriä leveän salmen läpi, joka eroittaa
_Gomeran_ saaren _Teneriffasta_. Se seurasi likeltä edellisen rantaa,
vaan oikealla puolella eroitimme epäselvästi myöskin Teneriffan vuorten
piirteitä.

Gomeran saari on pienimpiä Kanaarian saariston seitsemästä pääsaaresta,
vaan paljoa pienempiä kuuluu saaristoon vielä lisäksi 9. Sen pinta-ala
on 378 neliövirstaa ja sen asukasluku nousee 12 tuhanteen. Se on
vuorinen, ja sen korkein kukkula on 1,340 metriä korkea. Sen rannat
ovat niin jyrkkiä, että asukkailla on vaikea sinne päästä muualta kuin
erityisiä teitä myöten. Saari näytti hyvin kasvavan metsää, jonka
sanotaan paraasta päästä olevan laakeripuita. Koko läntinen rinne, joka
näkyi laivaamme, oli täynään, toinen toisensa yläpuolella, valkoisia
taloja, jotka viljelyksillä ja metsiköillä olivat eroitetut toisistaan.
Niiden välissä kierteli mutkissa terrassintapaisia teitä.

Pysähtymättä kulki Tamar salmen läpi, ja vähitellen katosivat
näkyvistämme nämät "Onnellisten saaret", _Insulae Fortunatae_, jolla
nimellä Kanaarian saaristo muinaisuudessa oli tunnettu.

Keskiviikkona 1 päivänä heinäkuuta poikettuamme Lisboaan ja seuraavana
päivänä Vigoon, saavuimme sunnuntaina 5 päivänä heinäkuuta
_Southamptonin_ kaupunkiin Etelä-Englannissa, 24:tenä päivänä
senjälkeen, kuin Rio de Janeirosta olimme lähteneet.

Oli siis kulunut liki viisi kuukautta siitä, kuin Tagus laivalla jätin
saman kaupungin, jonne nyt onnellisesti olin päässyt takaisin.

Lontoossa vielä kolme viikkoa viivyttyäni, palasin sitten Parisin ja
Lübeckin kautta Helsinkiin, jonne saavuin 5 päivänä elokuuta (1885),
tuoden muassani hyvässä kunnossa viisi laatikollista brasilialaisia
kasvikokoelmia, niiden joukossa suuren luvun ennen tuntemattomia
kasvi-lajeja.








End of Project Gutenberg's Matkustus Brasiliassa, by Edvard A Wainio

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50362 ***