*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50146 ***

NÄYTTÄYMÄTTÖMÄT

Huvi-näytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

Ludvig Holberg

Sovitellut E. Salmelainen






Eero Salmelainen, Kuopio, 1862.






        Imprimatur: _C. R. Lindberg_.



JÄSENET:

Luulonen, herra.
Matti, palvelijansa.
Anna, Matin morsian.
Luulosen Näyttäymätöin.
Matin Näyttäymätöin.
Tämän veli.
Saara.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Ensi kotitaus,

    Luulonen. Matti.

Matti: Se on totinen tosi, hyvä Herra, että, ell'en olisi ääntänne
kuullut, niin en millään tavalla olisi voinut tuntea Teitä, siten
olette kuukaudessa, jonka aikaa olen poikessa ollut, muuttuneet
entisestänne.

Luulonen: Ah! sinusta vaan näyttää siltä.

Matti: Matkalle lähteissäni olitte Te, hyvä herrani, lihava kuin
rovasti, vaan nyt olette te näöltänne piammastaan haamun eli
linnunpeloituksen muotoinen. Varmaan joko on Herra sairastanut eli
johonkuhun neitosen rakastunut.

Luulonen: Niinpä niin.

Matti: Onkos herra sitte sairastanut?

Luulonen: En, -- sairaana en ole ollut.

Matti: Niinpä on herra sitte rakkauden pauloihin sidottu.

Luulonen: Saattaapa niin olla.

Matti: Kehenkäs herra sitte on rakastunut?

Luulonen: Sitä en tosiaan tiedä.

Matti: Mitä tähtää näin ihmeellinen puhe?

Luulonen: Ihmeellistä eli ei, vaan niin on kuitenki asian laita.

Matti: Heretkää jo, hyvä herra, leikkiä laskemasta! vaan onkos
morsiamenne kaunis?

Luulonen: Sitä en toden totta tiedä.

Matti: Niinpä alan jo asian arvata. Kihlaus on tapahtunut hänen ja
teidän ystäväinne kautta, niin, ett'ette toinen toistanne tunne muuta
kuin heidän kuvailluksistaan.

Luulonen: Puheestasi kyllä havaitsen ett'et minua, Matti, vielä
täydelleen tunne; sillä minä en kuuna päivänä kosisi puhemiehen kautta.

Matti: Te ette kosi itse ettekä toisen kautta, ja yhtä kaikki olette Te
kihloissa, kenpäs noin oudon puheen selittäisi. Juurihan se on yhtä
kuin jos sanoisin: "minä en koskaan paikkaa housujani itse enkä
korjuuta niitä toisella ja kuitenki tulevat ne korjatuksi."

Luulonen: Kun sinä, Matti, semmoisia vertauksia käytät, tulisi sinun
vähintäänki sanoa: _sans comparaison_, se on suomeksi: "tuhmaa
puhettani elkää pahastuko!"

Matti: Minä en, hyvä herra, taida latinaa puhua, ja semmoista taas
suomeksi sanominen, tuntuu minusta kankealta, siis suokaa se hyvä herra
minulle anteeksi. -- Vaan onkos teidän morsiamellanne sitte hyvin
rikkautta?

Luulonen: Te alempisäätyiset kyselette aina ensimäiseksi rikkautta.

Matti: Ja Te korkiasäätyiset, suokaa anteeksi, te'ette aivan samate. --
Ah, sanokaas nyt, hyvä herra, kumminkin, jos tulette hänen kanssansa
saamaan paljon rahoja?

Luulonen: En Jumalavita sitä tiedä.

Matti: Hittoakos se sitte on semmoinen naimis-tuuma! Onkos hän kuinka
vanha?

Luulonen: En usko häntä hyvin vanhaksi.

Matti: Voineehan herra hänen kasvoistansa johonki määreen nähdä ja
arvata, kuinka vanha hän on.

Luulonen: Johan sen olen sinulle sanonut, etten minä milloinkaan ole
hänen silmiänsä nähnyt.

Matti: Ja kumminkin olette häneen rakastuneet.

Luulonen: Niin kyllä ja ylen kiihkeä onkin rakkauteni.

Matti: Kun ette yhtä hyvin rakastunet Missisippiläisten kuninkaan
tyttäreen.

Luulonen: Tämän kumman olen kohtakin sinulle selittävä. Matti! Te
talonpoikaset riennätte suoraa tietä matkanne perille, vaan me
korkeampi-säätyiset kulemme kierrätellen. Teillä ei asian päättämiseksi
vaadita kuin yksi ainoa kysymys: tahdotteko ottaa minut? ja vastineksi
tahdon eli en tahdo. Mutta meistä kun ei millään suloisuudella ole
arvoa, jos sen kovin vähällä vaivalla tavoitamme, niin me aikomustemme
perille päästäksemme valitsemme kaikkein vaikeimman ja työläimmän tien.

Matti: "Niinpä lienee sekin mies sitte ollut ylen korkeasäätyinen ja
ylevä, joka _Halikon kautta_ Ruotsiin kulki;" sillä tätähän aina
muistellaan, jos joku perille päästäkseen kiertelee suotta aikojansa ja
aivan syyttä tekee tyhjäntapaisia mutkia. -- Vaan lieneehän herra edes
morsiamensa muotokuvan nähnyt? --

Luulonen: Kuvaansa yhtä vähän, kuin häntä itseänsä.

Matti: Niinpä jääkää hyvästi, herra; hupsu mikä olenki, kun vihdin
seisoa tässä ja tämmöistä lorun laskua kuunnella.

Luulonen: Sinä et aikaa anna minun selittä asiata tarkemmin. Se neito,
johonka olen rakastunut, ei salli minun muuta kuin häntä puhutella
vaan. Koko kuukauteen, jonka aikaa nyt olen hänen lempeä ja
rakkauttansa etsinyt, en ole kertaakaan vielä saanut häntä silmiltään
heittämään sitä peittoa, jonka alla hän suojelee sulon muotonsa
ihanuutta.

Matti: Hiidenkö tavalla herra sitte on voinut häneen rakastua?

Luulonen: Se kovuus, jolla hän minua kohtelee ei suinkaan ole
rakkauttani vähentänyt, pikemmin sitä vaan siihen määrin kiihdyttänyt,
että olen ikäni kuin mieltäni vajaalla.

Matti: No tämähän on oikein hullua! Siten voisi, hyvä herra, helposti
niinki tapahtua, että kun kerranki tulevat häänne pidettäviksi ja
morsiamenne viimeinki paljastaa muotonsa, se ihana, lemmitty impi,
jonka puna-huulia etsitte suudellaksenne, äkkiä muuttuu kurttuiseksi
homekorva-akaksi, jota pahinki venäläinen peljästyisi.

Luulonen: Tätä en tarvitse pelätä. Siitä olen varsin vakuutettu, että
hän kasvoiltaan on kaunis ja sulo, niinkuin armas päivän koitto.

Matti: Niin arvelin minäkin tässä menneellä viikolla, kuin katsomatta
ostin torilta astiallisen voita, vaan jälestäpäin kun aukasin kannen,
olikin koko astia paljasta ihraa täynnä.

Luulonen: "Ah miten sun vertauksesi ovat törkeitä ja rumia!"

Matti: Rumia eli ei, ovat ne ainakin tosia. Luoja on sallinut meille
silmät katsoaksemme ja kädet, joilla koettelisimme, ja tätä osviittaa
seurasin minä, ennenkuin Annani kihlasin.

Luulonen: Minä vakuutan sulle, että kuinka kaunis hän muutoin olisi
ollutki, en häntä olisi puoleksikaan niin paljon rakastanut, jos hän
heti kohta olisi näyttäynyt minulle.

Matti: Tämä on minusta Espanialainen rakastumisen tapa, jota minä en
ymmärrä. Vaan kertokaa minulle, kuinka teille tämä kaikki tapahtui.

Luulonen: Koska noin kuukauden aikaa sitte pilkkopimeässä kävelin
eräässä kävely-puistossa, aukesi äkkiä lähellä oleva ikkuna ja korvaani
kohtasi ääni kaunis niinkuin enkelin, joka kutsui minua nimeltä,
kysyen, miksikä niin ajatuksissani kävelin. Kyselijän sulonen ääni
sulatti paikalla sydämeni ja hartaalla innolla rukoilin minä, että hän
soisi mun ihailla muotonsa sulavaa kauneutta. Mutta turhaan. Vasta
pitkällisen puheen perästä lupasi hän vihdoinki mun huomenna taas tulla
hänen puheellensa. Arvattavasti en tätä tilaisuutta laimin lyönyt, ja
tässä toisessa kanssapuheessamme tulin havaitsemaan, ettei mielensä
ollut minua kohtaan nurja. Hän lupasi näyttäydä minulle, kun aika
tulisi, ja vaati vaatimisen, että tyytyisin tähän, kosk'ei hän
tärkeistä syistä voinut tätä nykyä vielä muulla tavalla osoittaa
suosiotansa. Tätä hänen tahtoansa olenki noudattanut ja samoilla, kyllä
kovilla ehdoilla pitkittänyt tavallisia kanssapuheitamme. Vasta noin
pari viikkoa sitte, koska yksinäni taas lystäilin muutamassa
kävelypuistossa, piiritti minut äkkiä 8 tuntemattomaksi puetettua
herraa, jotka sanaakaan virkkamatta väkisen veivät minut komeihin
vaunuihin, joilla ajoivat kaupunnin ulkopuolelle ja pysähtyivät
kaunoisen lysti-linnan eteen, jossa tulin suurella kunnian osoituksella
vastan otetuksi. Siellä saattivat minun salista saliin, jotka kaikki
olivat toinen toistansa kauniimpia, ja, tämä kaikki tapahtui ihan
hiljaa ja ääneti. Vihdoinki tulin muutamaan saliin, johon oli
varustettu suuri, korea pöytä hekkumallisia ruokalaitoksia täynnä.
Tämän nähdessäni huokailin ma itsekseni: "hyvä Jumala kuitenki mitä
ainakin merkitse tämä?"

Matti: Niinkös herra sitte säikähtyi?

Luulonen: Pelosta ja säikähdyksestä olin melkein menehtymässä.

Matti: Minä puolestani taas en siten voisi pelästyä pöytää, joka on
hyviä ruokia täynnä.

Luulonen: Minä pelkästä pelosta en tiennyt, Matti! missä olin enkä mitä
mun tehdä pitäisi.

Matti: Mitäkö tehdä pitäisi? minä olisin istunut pöytään enkä yhtäkään
ruuan lajia säästänyt. -- Vaan kuinkas teille muutoin sitte kävi?

Luulonen: Siinä samassa tuli huoneesen eräs neito niin kaunis ja ihana,
ettei maailmassa hänen vertaistansa, istahtaen pöytään ja kädellänsä
viitaten minulle, että tekisin muka samate, -- jonka siis teinki.

Matti: Se on uskottava. Siinähän oli nyt tarjonanne kaikki ne hyvät ja
herkut, mitä ihminen tässä martaassa maailmassa toivoa voi.

Luulonen: Leppeästi kehotti hän minua syömään mutta rintaani ahdisti
semmoinen hämmästys ja pelko, ett'en palaistakaan maistaa voinut.

Matti: Teidän puhettanne kuunnellessa, hyvä herra, onpi vähällä
hulluksi tulla. Jos mun rintani ahdistuisi siitä, että minulle
pehmoinen tuoli tarittaisi istuttavaksi ja että tyköni tuotaisi ruokaa,
viinaa ja kauniita neitosia, silloin ei minulla olisi mieltä päässä
eikä sydäntä rinnassani, ja minua todella saisi sanoa Vouhka
Vauhkoseksi.

Luulonen: Heitä jo herjat ja kunnottomat puheesi Matti! ja anna mulle
aikaa kertoa asia loppuun. Vähän aikaa ihan ääneti hiukan syötyänsä
viittasi hän palvelijoilleen, että heidän tuli huoneesta ulota. Kun
tämä käsky oli kuultu, alkoi hän ensin syvästi huokailla, josta
viimeinki sanoiksi virkkoi näin: "hyvä herra, tarkoin kyllä tiedän ja
tajuan, missä ajatuksenne ajelevat, ja minä olen ilmiin saanut, ketä te
rakastatte. Mutta turhaa on rakastamisenne. Samoin toivoo teidän
lemmittynne turhaan saavansa nauttia rakkautenne hedelmiä; sillä
hänellä on kilvottelija, jota on vaikea vastustella." -- Pelosta
vavisten kysyin minä, ken ja kussa tämä kilvottelija oli. Hän vastasi
sen kyllä tietää saavani ja kuvaili sitä nyt tarkoilleen sekä hänen
rikkautensa että suuren sukunsa ja ihanuutensa, kehoittaen minua
kohteliaasti luopumaan sen rakkaudesta, jota mun mieleni halasi.

Tästä kehoituksesta huolimatta vastasin minä miehuullisesti: "korkea
armonne! Vaikkapa mainittu lemmittyni kilvottelija kauneutensa ja
lempeän luontonsa puolesta olisi vielä teidän vertainen, ei mikään muu
tässä maailmassa kuin kuolema saa minua luopumaan näyttäymättömästä
ystävästäni". Tästä närkästyen nousi hän istuviltaan ja läksi pois,
jättäen minut tuokioksi yksikseni juurikuin tarkemmin miettiäkseni
hänen tekemää esitystänsä. -- Vähän ajan päästä tuli huoneesen vanha
arvoisa vaimo, antaen minulle kättä, ja sanoi: "tilanne tosin säälittää
minua; sillä arvattava on, että emäntäni, jota vasta puhuttelitte ei
suinkaan jätä sitä ylenkatsetta kostamatta, jolla häntä olette
kohdelleet," -- Minä puolestani vastasin, että se minua suuresti
paheksuttaisi, jos jotenki olisin hänen emäntänsä mieltä loukannut,
vaan ett'en ollenkaan arvannut, miten häntä kohtaan olisin ylenkatsetta
osottanut. Turhaan olette niin viaton olevinanne, sillä emäntäni tuntee
teidän järkevän mielenne liika hyvästi uskoakseen teidän ei ymmärtäneen
hänen sanainsa tarkoitusta, nimittäin että se neito, jota hän niin
suuresti ylisteli, ei ollut kukaan muu, kuin juuri hän itse. -- Arvaa
nyt ja mietiskele, Matti, mille mielin nämä sanat saattoivat minun.

Matti: Jos herra jättää asian mun mietittäväksi, arvaan ja mietin minä
sen niin, että parasta ompi, jos annatte näyttäymättömän lemmittynne
olla näkymätöinnä tuomiopäivään asti ja sitä vastaan mielihyvällä
korjaatte ja syliinne sieppaatte sen kalliin ja arvokkaan saaliin, mikä
teille toisaalta on tarjona.

Luulonen: Se on mahdotonta.

Matti: En kummempata ole kuullut! vaan kullakin on oma mielensä, niinpä
herrallakin. Kuulkaas, isäntäni! Joku asettaa kalliin helmen eteenne
pöydälle ja toisen, jota ette tunne, onko se minkään arvoinen, viskaa
hän vesirapakkoon, jättäen teidän valtaanne ottaa minkä heistä
tahdotte. Kummanko niistä ottaisitte.

Luulonen: Senhän ainakin, joka pöydällä on.

Matti: Eikö hiidessä! sitä ei herra suinkaan tekisi, vaan te ennemmin
kaivaisitte vesirapakossa, mitä minä ymmärrän, sillä -- --

Luulonen: Tämä vertauksesi ei tähän ollenkaan sovellu.

Matti: Mielestäni ei niinkään juuri. Vaan koska herra niin suuresti
rakastaa silmänsä näyttäymättömiä, miksi ei herra rakastu Turkin
keisarin tyttärehen?

Luulonen: Pidä suusi kiini ja anna mun kertoa asia loppuun. Ensi
pelästyksestä päästyäni, miehistyi mieleni taas ja rohkeasti vastasin
minä tuhat kertaa ennen kuolevani kuin näyttäymättömän lemmittyni
hylkäisin. Vanha vaimo, jota puhuttelin, sanoi suuresti säälivänsä mun
itsepäisyyttäni ja koki kaikella tapaa saattaa minua paremmalle
polulle, muistutellen yhdeltä puolen sitä onnea ja hekkumallisuutta,
josta voisin osalliseksi tulla ja toisaalta taas emäntänsä vihaa, jota
ei voi kuin minun vereni voisi sammuttaa. Mutta vastaukseni vakava oli,
ettei minua itse piru saisi päätöksestäni. Tämän kovan sanan kuultuansa
läksi hän pois, jättäen minut yksinäni saliin, jossa seisoin ja
odottelin kuolemani karvasta tuomiota. Vihdoin ilmestyivät entiset 8
herraa, sitoivat huivin silmäini eteen ja veivät minut vaunuihin,
niinkuin tullessakin. Minä luulin mestuu-paikalle vietäväni, vaan kun
vaunuista pääsin ja havaitsin olevani ihko yksinäni, repäsin minä
huivin silmiltäni, josta näin olevani kaiketta vaaratta samalla
paikalla, josta olin vietynä, ja koska aika oli juuri se, jona
lemmittyni oli kutsunut minut puheillensa, menin minä sinne ja kerroin
mitä mulle oli tapahtunut. Näyttäymätöin ystäväni kuuli kauhistuksella
kertomukseni ja kehotti minua pysyväisyyteen, taaten, etten sitä
koskaan katuisi. Vaan ei nytkään ollut mulla sitä onnea, että olisin
hänen silmiänsä ja niiden suloa loistetta saanut ihailla.

Matti: Ja herra rakastaa häntä yhä vielä yhtä suuresti?

Luulonen: Enemmän kuin konsana, sillä juuri tämä hänen erinomainen
käytöksensä, joka montakin vihastuttaisi, tuottaa vaan uutta sytykettä
rakkauteni tulelle. Kohta toivon kuitenki pääseväni toivotusteni
perille, sillä hän on luvannut tällä hetkellä tulla tänne minun
puhuteltavaksi, kumminki sillä ehdolla, että silmänsä niinkuin ennenkin
ovat peitetyt.

Matti: Ah, mikä armo ja laupeus hänen puolestansa! Ponnettoman
pysyväisyytenne palkinnoksi, jossa vähällä olette menettäneet henkenne,
suodaan teille se ääretöin armo, että saatte katsastaa häntä selästä
päin. Kuulkaas herra, jos hän tulee tänne yksinänsä, täytyy hänen
näyttää silmänsä, vaikka perhana olisi; sillä tässä asiassa on jotakin
petosta, ja ell'ei herra uskalla reväistä peitettä hänen silmiltänsä,
tekee Matti sen.

Luulonen: Joka sen uskaltaisi tehdä, sen kuolema perisi, vaikkapa hän
olisi oma veljeni. Ei, kärsivällisyydellä tahdon minä malttaa mieltäni
kunne aika tuleepi -- vaan tuossa tule joku. Epäilemättä on se hän.

Matti: Hän on tosiaanki vartaloltaan sievä! Jos hän muun puolesta on
yhtä soma, voisin vaikka itsekkin rakastua häneen, niin kolkko ja kylmä
kuin onkin luontoni.


Toinen kohtaus.

    Luulonen. Matti. Näyttäymätöin.

Näyttäymätöin: Tähän asti en Teidän kanssanne hyvä herra ole muuta kuin
etäältä ikkunasta haastanut, vaan nyt kun olen paremmin oppinut
tuntemaan pysyväisyytenne, saatan jo sallia Teidän vapaammin lähestyä
minua.

Luulonen: Se suosio, minkä ylenrakastettu neito tänään minulle
osotatte, tuottaa riemun rintaani ja samalla vakauntuu toivoni, että Te
uskollisuuteni kerranki palkitsette.

Näyttäymätöin: Niinkuin olette nähneet, en koskaan ole lupauksistani
luopunut. Olkaa vaan rakkaudessanne pysyväinen, ja palkintonne tulee
aikanaan olemaan sitä suurempi.

Luulonen: Teidän käskynne tahdon aina pitää pyhänä, ja kuinka suuri
haluni onkin saada kerran niitä kasvoja nähdäkseni, jotka peitossakin
ollen ovat sydämeni vanginneet, samoin kuin sitä suutakin, jonka
huulilta soiva ääni on povessani sytyttänyt sammumattoman lemmen tulen,
tahdon kuitenki nurkumatta odottaa siksi, kunne armas neitoseni hyväksi
näette suoda silmäni ihailla sitä kauneutta ja suloisuutta, jota en
tähän asti muuta kuin aatoksissani ole aaveksinut, Ainoa! jota anoa
rohkenen, on se, että soisitte mun kerran vaan sievää ja kaunoista
kättänne suudella.

Näyttäymätöin: Niin suurta vapautta en hyvä herra voi teille vielä
tällä kertaa suoda.

Luulonen (polvillensa laskeutuen): Ah, armahin neito, elkää minua
toki yli voimieni kiusatko, vaan sallikaa nöyrimmän mielenne
noudattajan -- -- --

Matti: Elkää toki, Mamseli-kulta, olko noin armottoman kova, vaan
muistelkaa sitä, että eihän herranikaan ole tunnotoin ja kylmä kuin
kallion kivi; mutta -- --

Näyttäymätöin: Hyvä Jumala! kuka tässä haastelee? Minut on petetty.

Luulonen (nousten seisaallensa): Pidätkö suusi Matti! -- Se on mun
vanha palvelijani, jonka otin myötäni, vaan elkää armas neito sitä
pelästykö, sillä hän on tolkutoin tolvana, jolla ei ole mieltä päässä
enemmän kuin järjettömällä luontokappaleella, vaikka hänellä tosin on
ihmisen naama.

Matti (hiljaa itsekseen): Pöllöpäisiä mitä ovat tämän kaupunnin
asujamet! kun eivät sen paremmin tajua, kellä mieli päässä, kellä ei.
Vai järjettömäksi luontokappaleeksi minut arvatahan! ha, ha, ha! en voi
olla nauramatta, kun tuota ajattelen; sillä tarkempi-järkistä kuin minä
ei liene monta miestä suinkaan tämän kadun varrella.

Luulonen: Sitä vastaan on hän arvon rehellinen, niin että hänen
nojaansa voipi uskoa vaikka kaiken elonsa ja onnensa.

Matti: No, tuo nyt vähänki alkaa puheeksi taipua! mutta: "_mieletöin
kuin luontokappale_;" hyi helsinki!

Näyttäymätöin: Koska niin on, että hän on palvelijanne, ei asiasta tule
lukua pitää, vaan rakkautemme nimeen pyydän ja anelen, ett'ette enää
minulta vaadi vasta anomaanne lemmen osoitusta, jota ujon ja kainon
luontoni suhteen ynnä muistakin syistä en vielä voi sallia. Kohta
toivon kuitenki saattavani tehdä sen ja kukaties voitte vielä
tänäpäivänä tulla toivotustenne perille.

Luulonen: Ah, mikä suloinen sanoma! Vaatimuksenne tahdon tarkasti
täyttää enkä koskaan liika aikasin pyytää mitään lemmen osotusta, sillä
kuta rakkaampi, armas neitoseni, minulle olette, sitä mieluummin
noudatan minä mieltänne, vaikka vaatimuksenne tuntuisivatkin kuinka
kovalta.

Näyttäymätöin: Suuresta kuuliaisuudestanne olen ylen kiitollinen ja
siitä havaitsen parhaite, että rakkautenne minua kohtaan on totinen.
Tosin saatatte mielessänne ajatella: miksikä semmoista kosijata
kohtaan, jonka uskollisuudesta on niin selvät todistukset, tarvitsee
olla niin kova, ja mitäs lähtee siitä, että suostumuksen täyttäminen
lykätään vastaiseksi, kuin asiasta kerran on sovittu? Vaan kuta
työläämpi tie on kulettavana, sitä iloisempi on perille pääsy, niinkuin
emme kesänkään ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei talvea
ollenkaan olisi. Samoin ei ne hedelmät, jotka maasta löydämme, ole sen
makuisia kuin ne, jotka suurella vaivalla itse puusta poimemme. -- Vaan
käykäämme tuonne toiseen käytävään, niin saamme asiasta pitemmin
keskustella!

Luulonen: Odota sinä Matti tässä, kunnekka palajan!

    (Lähtee pois).


Kolmas kohtaus.

    Matti (yksinään).

Siinä on hän oikeassa kun sanoo että maasta korjatut hedelmät eivät ole
sinnepäinkään niin makeita kuin ne, mitkä vaivalla itse puusta
poimemme, sen olen itsekin havainnut. Näiden rakastuneiden käytöksestä
näkyy selvälleen, että heille heidän hää-iltansa on paljoa enemmän iloa
tuottava kuin minulle ja Annalle. Meidän tuttavuutemme syntyi liika
pikaisesti ja Anna hupakko oli liika kärkäs sieppaamaan kihla-kalut
kädestäni. Minä rakastan häntä, se on tosi; vaan mun rakkauteni ei ole
sinnepäinkään semmoinen kuin herrani Luulosen; sillä jos Annani tänään
taikka huomenna kuolisi, en minä siitä syystä suinkaan hirttäytyisi.
Vaan mikä tähän kylmäkiskoisuuteeni voipi olla syynä muu, joll'ei se,
että minä hänen rakkauteensa pääsin ihan kaiketta vaivatta. Sillä
niinpian kuin kerran vaan häneltä kysäsin: "tahdotko tulla mun
vaimokseni?" vastasi hän heti: "tahdon toki." Kuin häneltä suuta pyysin,
olivat hänen huulensa kohta tarjona, ja kuin sanoin "tuleppas syliini",
lensi hän samassa siihen, ja hänen myöntyväisyytensä juuri, se pilaakin
koko asian. Jos hän yhä edespäin käytäksen samalla lailla, tulee
rakkauteni luultavasti kylmenemään aina enemmin, sillä -- -- -- vaan
tuossa tulee hän nyt, kas kuinka hän mielistelee ja kiekaileksen!


Neljäs kohtaus.

    Matti. Anna.

Anna: Oletko siellä armas Mattiseni?

Matti: Täällä häntä olen, tuleppa ja suihkaa suuta. (Hiljaa
itsekseen): Saas nähdä, eikö hän tuossa paikassa työnnä suutaan
tarjoksi!

    (Anna tahtoo suudella häntä).

Matti (Kääntäen päänsä pois): Mieleni olikin sanoa: painu mun syliini!

Anna: Kun et muuta vaatine, niin mielelleen! -- --

Matti (Hiljaa): Mene sen hitolle hyväsydämminen hupsu! Kuules Anna!
meidän ei erinäisistä syistä käykään häitä pitää tänä talvena vielä.

Anna: Eikö tänä talvena vielä?

Matti: Niinpä niin! ja kukaties ei tulevanakaan keväänä.

Anna: Eikö tulevanakaan keväänä?

Matti: Eikä kentiesi tulevanakaan kesänä.

Anna: Ei tulevanakaan kesänä!

Matti: Kukapaties ei syksylläkään vielä?

Anna (Itkien): Ei syksylläkään vielä? vaan mistä syystä?

Matti (Jätkytellen häntä): Mistä syystä? Siitä, että itse olet siihen
syynä.

Anna: Olenko minä siihen syynä, että häämme lykätään vastaiseksi?

Matti: Sitä en juuri sano, vaan vastaiseksi ne jäävät

Anna: No mistäpä syystä?

Matti: Nyt hän on ymmärtämätöin olevinansa. Mistäkö syystä? Siitä
syystä, että kuta työläämpi tie kullakin on kulettavana, sitä iloisempi
on perille pääsy.

Anna: Mitä sillä tarkoitat?

Matti: Sillä tarkoitan sitä, että ellei talvea ollenkaan olisi, niin
emme kesänkään ihanuutta täydeksi arvossa pitäisi.

Anna: Talvihan meillä nyt on.

Matti: Kyllähän nyt talvi on. (Hiljaa): Oletko pöllöpäisempää nähnyt?

Anna: Mitä tähtää tämä loruaminen?

Matti: Se tähtää suorilla suomen sanoilla sitä, että ne hedelmät, jotka
puusta löydämme, eivät likimainkaan maista niin hyvälle kuin ne, jotka
suurella vaivalla maasta poimemme.

Anna: Puhu selkeämmin, muuten ei sinua juutaskaan ymmärrä.

Matti: Jos sanoistani tahdot selkeän selityksen, tähtää se mitä sanoin,
että "ell'ei talvea ollenkaan olisi, emme kesänkään ihanuutta täydeksi
arvossa pitäisi", suoralla suomen kielellä sitä, että sinä olet
mieletöin hupelo, josta ei ole mihinkään.

Anna: Vai mieletöin hupelo? Mitäs pahaa olen tehnyt, että sillätavoin
kohtelet minua? Ah! tuosta en paljoa pitäisi, ellen niin suuresti olisi
sinua rakastanut.

Matti: Siinäpä se onkin koko onnettomuus, että minuun olet niin
liiallisesti rakastunut.

Anna: Vai onnettomuus!

Matti: Niinpä saakeli soikoon: siinä on koko onnettomuus; hitonko
tähden et jonkun aikaa pysynyt näyttäymätönnä?

Anna: Nyt olet varmaankin tullut tykkönään hulluksi.

Matti: Nyt en suinkaan ole hullu, vaan tätä ennen olen ma hulluna
ollut. Kuules Anna! kun ensi kertaa pyysin sinua puheilleni, etkös heti
suostunut siihen.

Anna: Suostuin kyllä.

Matti: Koska sinulta kysyin: tahdotko tulla minulle? etkös heti
vastannut: tahdon.

Anna: Sitä en niin tarkoilleen muista.

Matti: Minäpä muistan sen. -- Olitko näkyväinen vai näyttäymätöin, kuin
ensin kävin sinua kosioimassa?

Anna: Mitä hulluutta puhut sinä nyt? Olenko koskaan ollut näkymätöinnä?

Matti: Sepä se tekeekin koko onnettomuuden; hyvästi lapsukaiseni; vie
terveisiä äidillesi!

Anna: Maltas petturi! te'e siitä ensinnä minulle selvä, mikä sinun on
saattanut hylkäämän minut?

Matti: Ei mikään muu kuin selvä ja miettivä järkeni.

Anna: Kuinka, kehoittaako järkemme meitä hylkäämään niitä, jotka
rakastavat meitä, ja neuvooko järki aviolupaustamme purkamaan?

Matti: Sinä olet lapsellinen hupelo, Anna, etkä tiedä mitä järki
onkaan; sillä jos sen olisit tiennyt, niin et olisi ollut tietämätöin
siinä, mitä järkeen kuuluu, nimittäin, että kuta työläämpi tie on
kulettavana, sitä iloisampi on perille pääsy, ja olisit ymmärtänyt,
ettemme talvenkaan ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei kesää
ollenkaan olisi, samoin kuin senkin, että on paljoa parempi kavuta
korkeaan puuhun kuin madella alhaalla maassa.

Anna: Tuota ei mun järkeni käsitä.

Matti: Sen uskon ma kyllä! Siinäpä se onkin koko onnettomuutemme alku,
että sinulla, Anna, on semmonen kanan ymmärrys ja järki. Jos olisit
käyttäynyt sillätapaa kuin mun herrani lemmitty, olisi minun rakkauteni
ollut yhtä kiihkeä kuin hänenkin.

Anna: Kuinkas hän sitte käytäksen?

Matti: Ensi viikolla ei mun herrani saanut muuta kuin loitolta
puhutella häntä, toisella katsastaa häntä selän takaa ja kolmannella
viikolla edestäpäin, vaan kaiken aikaa olivat hänen silmänsä peitossa,
eikä ole mun herralleni pysyväisyytensä palkinnoksi vielä suotu
suudella edes hänen kättänsäkään. Se on toista kuin: tahdotkos ottaa
minut? -- Tahdon! Sillä siten ei kosi muut kuin järjettömät
luontokappaleet, ja siitä syntyvä avioliitto ei koskaan voi olla
onnellinen. Ei, rakkauden pitää kasvaa ja kiihtyä vähitellen ja
verkalleen, niin kestää se pitemmältä. Se puu, jonka poimemme
hedelmistä -- ei, sanoakseni piti: se poime, joka hedelmöipi puissa
-- -- -- ei, -- nyt ei mieleeni juohdu oikeat sanaiset taas, vaan
sanalla sanoen, Anna, aivotusta avioliitostamme ei tule mitään, sillä
minun pitää saada semmoinen neito, johon voin rakastua yhtä suuresti
kuin mun herrani näyttäymättömään morsiamensa.

Anna: Jos ei muu esteenä ole, tahdon mielelläni olla näyttäymätönnä
vaikka kokonaisen kuukauden.

Matti: Ei siitä enää tule apua, jos olisit näyttäymätönnä vaikkapa
satakin vuotta, sillä nyt tiedän sen kerran, ett'et sinä sitä tee muuta
kuin mielitelläksesi minua. Hyvästi Annaseni; vie terveisiä äidillesi!


Viides kohtaus.

    Anna. Saara.

Anna: Voi poloinen päiviäni! kun niin tuli uskollisuuteni pahoin
palkituksi.

Saara: Kas yksinäsikö tällä oleskelet Annaseni. Oletkos äskettäin
tavannut sulhastasi?

Anna: Harmikseni kyllä tulin häntä puhutelleeksi.

Saara: Mitäpä nyt?

Anna: Ah, Saara kulta! sydämmeni on surusta ja suutuksesta pakahtua,
kuin muistelen sitä, miten hän kohteli minua.

Saara: Mitenkä niin? kerro asia minulle!

Anna: Hän ei sanonut voivansa rakastaa minua siitä syystä, että niin
vähällä olin mieltynyt häneen. Herransa esimerkkiä noudatellen tahtoo
hän kosia Espanialaisten tavalla.

Saara: Kuinkas sitten Espanialaisten kosioiminen käypi?

Anna: Hänen lemmittynsä pitäisi kuulen ma olla kova ja ynseä häntä
vastaan, alati pitää muotonsa peitossa eikä näyttää silmiänsä ennenkuin
hää-iltana viimeinkin.

Saara: Miksi vaatii hän semmoista hulluutta?

Anna: Hän sanoo semmoisen käytöksen perustavan kestäväisen ja kiihkeän
rakkauden, johon hänellä on todistuksena herransa esimerkki. Ah,
onnetoin mikä olen! hänelle pitää mun kostoa saada vaikka henkeni
siihen menisi.

Saara: Elä ystäväiseni ole milläsikään; kyllä minä tiedän kaiken tämän
kostaa hänelle, ja polvillaan pitää hänen vielä rikostaan anteeksi
anoa.

Anna: Milläpä keinoin voit sen aikaan saada?

Saara: Tule kanssani kotiin, niin saamme asiata aprikoida.




TOINEN NÄYTÖS.


Ensi kohtaus.

    Matti. Näyttäymätöin.

Matti: Nyt tulee mun ajaa asiani peräti toisella tapaa kuin tähän asti
ja seurata herrani esimerkkiä, tullakseni siitä lystistä osalliseksi,
mikä ainakin on kesyttömän metsäriistan pyytämisestä, Tämä
puistokäytävä on oleva mun metsästysmaani. Tosin liikkuu täällä
toisinaan kesympiäkin eläimiä, vaan niistä en ole minä ollakseni; mutta
mikä Annan tavalla lähestyy ja seuraa minua, sitä pakenen minä, ja mikä
taas minua pelkää ja pakenee, sitä pyydän mä tavoitella. Niinpä parasta
lienee, kun loittonen etemmä käytävihin, siellä ainakin tavannen ma
jotakin. Vaan maltas, tuossahan juuri tuleekin muuan nainen, jonka on
peitossa silmät. Ah, kuinka sydämmeni sykähti ja sykkää vieläkin, sillä
hän on näöltänsä kesytöin ja arka, kuin on kärppä kivikossa. -- Niinkö
kaunis neitoseni, ihko yksiksenne täällä kävelette?

Näyttäymätöin: Minä rakastan yksinäisyyttä, arvoisa herra!

Matti: Yksinäisyyttä rakastavainen olen minäkin, kaunis neito! mutta
kieltää en voi, että tavatessani jonkun näöltään niin sulon ja
ihanaisen kuin teidät kaunis neitoseni, mieleni tekee päästä hänen
tuttavaksi.

Näyttäymätöin: Mitenkä voitte sillä tapaa puhua siitä, mitä ette
milloinkaan ole nähneet?

Matti: Se on tosi kyllä, ett'en teidän muotoanne ole nähnyt, mutta
teidän läsnä-olonne polttavainen helle on sytyttänyt sydämeni ja
saattanut koko sisukseni niin rajusti leimuavaan tuleen, ett'ei sitä
sammuttaa voi kaikki Saimaan aallot, tuskin kyllä koko Suomenlahti,
joka kuitenkin -- -- -- sanalla sanoen: niin totta kun tässä seison, ei
teitä kauniimpaa neitoista ole koko maailmassa. Se on kerrassa puhuttu.

Näyttäymätöin: Mitä muotoni sekä vartaloni muodostumiseen tulee, on
syytä ollakseni siihen tyytyväinen, mitä mulle Luoja on sallinut.

Matti: Kaikkein kaunihin Näyttäymättömyytenne! mitä hyvää on tästä
kauneudesta, kun se ainian pidetään peitossa? Suokaa rakastuneen
armastelijanne ja nöyrimmän palvelijanne nähdä edes vilaukselta teidän
muotonne auringon kaltaista loistetta.

Näyttäymätöin: Anomuksenne on liian rohkea, varsinkin näin ensi kertaa
toistensa puheella ollen, ja loukkaa kunki siveän neitosen korvia.

Matti: Suokaa, kaikkein kaunihin Näyttäymättömyytenne, tämä mun
rohkeuteni anteeksi; vaan eikö ylenrakastunut palvelijanne saisi
vaivansa lievekkeeksi suudella teidän lumivalkoista kättänne?

Näyttäymätöin: No, en kummempaa ole elämässäni kuullut! Kuinka
rohkenette semmoisia vaatiakaan. Ennen toden totta kuolisin, kuin
vennon vieraalle herralle sallisin jotakin semmoista. -- Joka niin
isosta suosiosta mielii osalliseksi tulla, sen tulee armahallensa tehdä
pitempää palvelusta, rakastuneen rintansa ahdistusta kotvemmin
haikeasti huokailla ja tämän kärsivällisyytensä kautta ansaita semmoisen
palkinnon.

Matti: Eikö minun edes suoda teidän kättänne hui'entavaa valkeutta
ihailla?

Näyttäymätöin: Ei sitäkään.

Matti: Ettekö siis millään tavalla tahdo minulle osoittaa suosiotanne?

Näyttäymätöin: Sallikaa, hyvä herra, että eroan teistä, neidollinen
kainouteni ei suvaitse mun pitemmältä puhella teidän kanssanne.

Matti (polvillansa itkien): Ah taivaallinen enkelitär, armahtakaa toki
onnetointa armastajaanne elkääkä jättäkö häntä toivottomuuteen; vaan
lohduttakaa häntä jollakin.

Näyttäymätöin: Milläs voisinkaan lohduttaa teitä, josko hyvin tekisikin
mieleni?

Matti: Ei mikään ole sen helpompi. Siihen ei vaadita muuta, kuin vaan
avaatte suloiset mesi-huulenne virkkaaksenne minulle lohdullisen sanan.

Näyttäymätöin: Minkäs sanaisen te sitte minulta kuulla tahtoisitte?

Matti: Ainoastaan sen, että kutsutte minua ainoaksi armaaksenne taikka
sanotte näin: elä sureksi, silmäteräni sorea, kohta kyllä tahdon ma
rakkautesi palkita.

Näyttäymätöin: Hyvä isä, mikä hirmuinen puhe! koko ruumiini vapisee
eikä paljosta puutu, ett'en pelosta pyörryksiin käy. Ah, olisko toki
neitsyeni saapuvilla, että hän minut saattaisi täältä pois.

Matti: Kovasydämminen Sulotar! Eikö teitä edes omatuntonne estä
murhaamasta syytöntä ihmistä, joka päälle päätteeksi rakastaa ja
ylistelee teitä niinkuin jumalatarta.

Näyttäymätöin: Minä en suinkaan tahdo olla teidän enkä kenenkään
kuolemaan syynä.

Matti: Onkos tahtonne siis, että minä eloon jään?

Näyttäymätöin: Eloon-jäämisenne ei ole minun mutta teidän omassa
vallassanne.

Matti (paljastaen miekkansa ja kääntäen sitä rintaansa kohden). Niinpä
todistakoon tämä miekka ja sen vuodattama veri mun rakkauteni teihin ja
tietäkää, että teissä on mun kuolemani syy!

Näyttäymätöin: Malttakaa, hyvä herra, tahtoni ja kova käskyni on, että
te aina eteenpäin elätte. Nouskaa seisoalle elkääkä epätoivoon vaipuko.
Koska uskollisuutenne olen varmemmista merkistä tuntemaan tullut, olen
minä kukaties teille joitakuita pienempiä lemmen ja suosion osotuksia
suopa. Tällä kertaa en teille muuta luvata voi enkä uskalla, kuin että
tunnin päästä löydätte minun tämän kartanon ikkunassa. Hyvästi siksi.


Toinen kohtaus.

    Matti (yksinään).

Kas, sehän on tykkönään toista, kuin Annani jokapäivänen rakkaus, nyt
sen vasta tunnen ja tajuanki, mitä rakkaus on. Kuitenki lienee parasta
kun tämän rakkauteni pidän herraltani salassa, muuten voipi hän minulta
hämmentää koko asian, sillä sulompaa olentoa ei ole koko maailmassa.
Ah, mielestäni ei milloinkaan mene hänen verevät kasvonsa, punertavat
huulensa, sirkeät sinisilmänsä ja vaahtovalkoiset kätensä. Vaan mitäpä
loruankaan tässä? Enhän ole näitä kaikkia vielä nähnytkään, vaan
mielessäni aavistelen; että kohta tulen ne tuntemaan, sillä niinpian
kuin hän sanoi, ettei hänen neidollinen kainoutensa suvainnut hänen
näyttää minulle kättänsä, oli mielestäni juuri kuin olisin hänen sorean
vartalonsa jo nähnyt päästä kantapäihin asti. Nämä hänen sanansa:
"Kuinka rohkenette semmoista vaatiakaan, herrani?" todistavat kyllin
ett'ei niin jalomielistä neitoa ole muualla koko maailmassa. Ah, jos
kuitenki tämä tiima saisi kuluneeksi. Sitä odottaessani on parasta kun
valmistaudun jollakin sopivaisella tavalla huvittamaan häntä ikkunansa
alla.


Kolmas kohtaus.

    Näyttäymätöin (silmäpeitotta). Luulonen.

Näyttäymätöin: "Niinkö herra pelolla pakenee yksinäistä aseetointa
neitoa?"

Luulonen: Voipiko sitä sanoa aseettomaksi, jolle Luoja on sallinut
semmoisen kauneuden?

Näyttäymätöin: Kun mielestänne olen niin kaunis, miksikä siis
ylenkatseella käännytte minusta pois?

Luulonen: Juuri siksi, että olette niin kaunis, pakenen minä teitä,
ett'ei muotonne hohtava loiste hui'aisko mun silmäni ja mun sydäntäni
vieroittako siitä, kehen se kerran on sidottu.

Näyttäymätöin: Silmäinne huikenemisesta ei, herraseni, pelkoa liene,
koska pahansuopa taikuri, mikä lieneekin, niin on so'aissut mielenne,
että ylenkatseella hylkäätte sen, joka omasta mielestänne on kaunis ja
jonka rakkauden samoin kuin varallisuuden ja rikkauden tiedätte
todelliseksi, jota vastaan rakastutte toiseen ihan vennon vieraasen,
jonka olosta ja elosta ette tiedä vähääkään ja jonka luuleteltu
kauneuskin on vallan epäiltävä, kosk'ei hän tohdi ja uskalla teille
silmiäänkään näyttää. -- Vaan mitäpä tässä puhelenkaan, itse olen ma
yhtä sokea ja mieletön, kun niin ylenpalttisesti rakastan sitä, joka
vihaa ja ylenkatsoo minua.

Luulonen: Ah armas neito, elkää toki semmoisia uskoko minusta. Minä en
suinkaan minkään puolesta vihaa teitä; päin vastoin on itselläni tuskin
voimaa ollut voittaa ja vastustaa sitä kiusausta, johon ihmeellinen
ihanuutenne saattaa minun. Olkaa, kaunis neitoseni, siitä vakuutettu,
ett'ei ketään ole koko maailmassa, jota suuremmassa arvossa pitäisin,
kuin teitä, samoin kuin ei myöskään ketään koko maan piirillä, jota
enemmin rakastaisin ja hellemmin lempisin kuin teitä, ell'ei sydämeni
olisi jo edeltäpäin toiseen sidottu.

Näyttäymätöin: Herra aikoo siis vakaasti aina edespäin pysyä
rakkaudessaan näyttäymättömään lemmittyynsä?

Luulonen: Ei muu mikään kuin kuolema voi minua eroittaa hänestä, samoin
kuin ei myöskään muu kuin kuolema voi vähentää sitä kunnioitusta ja
kiitollisuutta, minkä aina olen teille osottava. Siitä olen valmis
antamaan minkälaisia todistuksia suinkin tahdotte, kun vaan ette vaadi
minua luopumaan hänestä, johon sydämeni on sidottu.

Näyttäymätöin: Niinpä, hyvä herra, en pitemmältä tahdo kiusata teitä.
Pyydän ainoastansa pienoisen lahjan, jonka olen ijäti säilyttävä
muistoksenne.

Luulonen: Ei niin kallista kalua ole, jota en mielelläni antaisi
teille.

Näyttäymätöin: "Mitään kallista en vaadikkaan, pyydän ainoasti, että
annatte minulle sen sormuksen, joka on sormessanne."

Luulonen: Se olisi kovin halpanen lahjaksi teille. Minulla on toinen
paljoa kauniimpi, pyydän nöyrimmästi että teette minulle sen kunnian ja
muistokseni pidätte sen.

Näyttäymätöin: Kallisarvoista lahjaa ei mieleni te'e. Kas tässä, tämän
minun sormukseni annan minä puolestani vaihoksiin teille, enkä vaadi
muuta, kuin että mun muistokseni kannatte sitä sormessanne.

Luulonen: Ah, varsin mielelläni; mutta tämä mun sormukseni -- -- --

Näyttäymätöin: Ettehän ainakaan, hyvä herra, voine pitemmältä epäillä
niin vähäistä lahjaa antaissanne, varsinkin kun vasta ikään puhuitte
siitä, kuinka minua suuresti arvoitatte.

Luulonen: Ah, ennemmin kannan minä minkä onnettomuuden tahtonsa kuin
sen, että minuun vihastuisitte, jonka vuoksi en myöskään teidän
anomustanne kieltää voi, vaikka tosin tämä mun sormukseni on minulle
kalliimpi kuin kaikki muu omaisuuteni yhteensä.

    (He vaihtavat sormuksia).

Näyttäymätöin: Nyt eroan minä mielihyvällä teistä. Tosin olette minua
kohtaan olleet kova ja ylenkatsoneet kauneuteni, vaan koenmahan
unhottaa sen, jos suinkin mahdollista on. --

Luulonen: Teille kun on armas neito, sallittu yhtä järkevä mieli, kuin
loistava kauneuskin, arvaatte sen hyvin, ett'ei tähän mun käytökseeni
ole syynä muu kuin rakkauteni pysyväisyys.

Näyttäymätöin: En mitään uskoisi ma ennemmin. Niinpä jääkää hyvästi,
arvoisa herra! Eläkää onnellisena sen yhteydessä, jota niin hellästi
rakastatte, se on sydämellinen toivotukseni.


Neljäs kohtaus.

    Luulonen (yksinään).

Pääni on kuin pyörryksissä, enkä tarkoin tajua, teinkö mä hyvästi vai
pahasti. Kuitenkin jos oikein aprikoin ja ajattelen, oli se vähän
tuhmasti tehty, että toiselle lahjotin sen, minkä armaaltani olin
rakkauden merkiksi saanut. Vaan kuinka olisin niin vähäistä
anomusta voinut kieltää maailman hempiämmältä neitoselta, jota
kylmäkiskoisuudellani olin vihastuttanut, vaan tällä lahjallani sain
sovitetuksi. Taisinko mitään kieltää siitä, jonka itse olin käskenyt
pyytämään, mitä suinkin mielensä tekisi? Ei mitenkään! Ja kuitenkin,
kuinka taisin minä oman lemmittyni lahjasta sillä tavoin luopua? Eikö
minun olisi pitänyt ilmoittaa kuinka kallis tämä oli minulle? Voinko ma
näin tehtyäni edes näyttäydäkkään morsiamelleni? Voi poloinen poika!
minkä olenkaan tehnyt onnetoin! -- Mutta voisinhan minä sanoa, että se
on kateessa eli varastettu taikka että se väkisellä on minulta
ryöstetty, jonka viimeisen voinkin valalla vahvistaa, sillä kukapa
semmoista anomusta kieltää taisi. Vaan jos tässä olisi jotakin
viekkautta ja hän ei muun vuoksi olisi sitä tehnyt kuin eroittaaksensa
minua mun armaastani; sillä miksi olisi hän juuri pyytänyt sitä
sormusta, ell'ei hän jotenkin olisi tiennyt mistä se oli minulle
tullut? Hyvä isä! varmaanki olen petetty. Ei muuta, vaan juoksen hänen
perästänsä, koen rukouksilla, kyyneleillä saattaa häntä antamaan sitä
takasin, ja ell'ei rukoustaminen auta, täyty minun -- -- --

    (Hän lähtee ulos puolipyörryksissä).


Viides kohtaus.

    Matti. Sitten Näyttäymätöin.

Matti (viulu kädessä) Sanotaan runoniekkain saaneen runotaidon jo
syntyessään, vaan se on valhetta; sillä minä olen monestikin tätä ennen
yrittänyt runon tekoon, vaan ei koskaan ole se työ minulta syntynyt.
Sitä vastaan nyt rakastuttuani löydän mä loppuvasteita ja runollisia
sananpulskauksia läämältä, niin että voisin runontekoon ruveta kilpaa
minkä mainion runoilijan kanssa hyvänsä; nytkin olen, sitte kun
näyttäymättömäni luota läksin, varsin vähällä vaivalla laatinut
melkoisen joukon värssyjä ja ne sovittanut nuotille, pitääkseni
laulelman lemmittyni ikkunan alla. Sitä varten otinki tämän viulun
kanssani, kaunistaakseni sen avulla ääntäni. Tosin en ole varsin
taitava soitanto-taidossa, mutta ääneni ja sanain runollisuus on
täyttävä sen, mikä tämän puolesta puuttuu. Niinpä on ensinki viuluni
kielet viriteltävät ja sitte lähden mä lemmittyni ikkunan alle
asettumaan. -- Pling plang, pling plang. Voi poloinen päiviäni! tuossa
katkesi vintti. (Hän koskettelee viulunsa kieliä ja hyräilee sitä
tehden lauluansa). Käypi näinki. Nähtävästi on maailmassa paljonki,
jota ei tarvis ollenkaan vaadi, vaan jota paitsi tulee hyvästi aikaan;
niinpä on sekin puhe pelkkää lorua, kun sanotaan ett'ei vintittä käy
soitteleminen. Kuulehan vaan, kuinka tätä vintitöintä viulua käypi
hyvästi soittaminen. (Koskettele viulunsa kieliä ja laulaa hyräilee
taas). En perhanaksi ole koskaan soitellut sen paremmin. Rakkaus
synnyttää, luulen ma, soittomiehiä niinkuin runoilijoitakin; sillä
minulta alkaa vähitellen soitanto käydä yhtähyvin kuin laulantokin. Ah!
miten näyttäymättömäni on ihastuva kuunnellessaan, kuinka ma yht'aikaa
laulan ja soittelen. Niinpä lähenen nyt lemmittyni ikkunata.

        (Hän laulaa ja soittele).

    Sä kauneuden alku-juuri!
    Sinuun on rakkauteni suuri,
    Suo orjallesi armoa,
    Tai rakkaudesta kuolen ma,
    Sen voin ma vannoa.

    Nyt oon ma kahlehissa.
    Ja vallan kestävissä,
    Sen voin ma vahvistaa,
    Ja sit'ei kukaan valheeks saa.

    Sun muotos huikasevainen hohde
    On nyt mun elämäni johde.
    Sulle ihanainen iileskatti
    Toivoo onnea siis Matti.

    Sen totuudella toivottaa
    Ja syömmestänsä soiottaa
    Sulle ihanainen iileskatti
    Sun armahasi Matti.


Kuudes kohtaus.

    Näyttäymätöin. Matti.

Näyttäymätöin (ikkunassaan): Kiitoksia laulelmastanne! Hupaista olisi
värssyistänne saada kirjoitettu kopia.

Matti: Kaikkein kaunihin Näyttäymättömyys, minulle osotatte erinomaisen
kunnian sillä, että haluatte kopian siitä mitä aivoissani olen
ajatellut.

Näyttäymätöin: Kuinka, -- oliko laulamanne runo teidän itsenne tekemä?
Toden totta, teille on Luoja sallinut erinomaiset hengen lahjat ja
avut.

Matti: Luonnostaan ei nämä mun henkeni lahjat ole niin suuret ja
etevät, että niiden avulla voisi jotakin merkillisempää juuri aikaan
saada, mutta minä olen niitä viljellyt ja taivutellut ylen taitavan
opettajan johdolla.

Näyttäymätöin: Kukas teidät sitte runotaitoon opetti.

Matti: Sen on rakkaus tehnyt. Minulta ei runonteko ole koskaan syntynyt
ennenkuin tulin tuttavaksi rakkauden kanssa, vaan siitä päivin kun tämä
tapahtui, heräsi äkkiä laulun into mun mielessäni ja nyt juoksee
minulta virren teko virtanaan.

Näyttäymätöin: Kuka opettajanne lieneekin ollut, on selkosen selvä,
että teillä on runoilijan kalliit avut.

Matti: Minun ei sovi kiittää itseäni eikä omaa teostani, vaan kyllä
vasta laulamassani virressä on paikka paikoin onnistuneitakin kohtia ja
somia sanan mutkia.

Näyttäymätöin: Niinpä kyllä; varsinki laulun viimeisessä värssyssä,
jota pyytäisin teitä laulamaan uudelleen, sillä siinä on jotakin, jota
en oikein tajua.

Matti: Varsin mielelläni.

        (Hän soittaa ja laulelee).

    Sen totuudella toivottaa
    Ja syömestänsä soiottaa -- -- --

Näyttäymätöin: Malttakaas, hyvä herra, vähän. Minä en oikein ymmärrä,
mitä sana _soiottaa_ merkitsee.

Matti: Se ei suorasanasessa kielessä merkitse paljon mitään; mutta
runossa on sillä sanalla suuri arvonsa.

Näyttäymätöin: Mitäs se sitte merkitsee runossa?

Matti: Se niinkuin moni muukin sana ei yksikseen merkitse mitään; vaan
kun sen edellä on käynyt semmoinen sana kuin _toivottaa_, on sillä
siihen nähden paljonki merkitystä, sillä sen kautta tulee rivin päätteet
värssyssä vastaamaan toinen toistansa. Ellei senlaisia sanoja olisi,
niin vähintäänki kolme neljättä osaa maailman runoilijoista olisi
tykköneen hukassa.

Näyttäymätöin: Saattaapa sitä olla. Tottahan herra muutoin muistaa
lupauksensa ja värsyistään toimittaa minulle kopian.

Matti: Sen te'en mä ilolla: vaan ah! ylen ihana näyttäymättömyys! enkö
jo saa siinä toivossa olla, että kohta suotte mun ihailla sulon
muotonne auringon kaltaista loistetta?

Näyttäymätöin: Muuta en tällä kertaa luvata voi, kuin että parin tunnin
päästä tuolla käytävässä taaskin tapaatte minun.

Matti: Ettekö tällä kertaa soisi mun vähän pitemmältä keskustella
kanssanne? Kun ette pahaksi panne, niin kapuan täältä ylös ikkunaanne.

Näyttäymätöin: Hyvä Jumala! mitä uskallatte vaatia! Ennen toki
kuolisin, kuin semmoiseen suostuisin. Heittäkää, hyvä herra,
senkaltaiset vaatimukset. Nyt on aikainen vielä pyytää semmoisia; vaan
olkaa vakuutettu, ett'ette tyhjään tarvitse rukoilla minua, konsa aika
on, vaan että uskollisuutenne olen runsaasti palkitseva. -- Hyvästi
arvoisa herra! Elkää tällä kertaa vaatiko sen enempätä.

    (Sulkee ikkunansa).

Matti: Ah, rakkaudesta olen haleta, ell'en tulevan kerran yhteen
tultuamme saa hänen sulo-silmiänsä nähdä, tulee minulle kuolema.




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Matti. Näyttäymätöin.

Matti: Ah, miten nämä kaksi tuntia ovat olleet Hiiden ikäviä! Ja
päälliseksi havaitsen, ett'ei ne vieläkään ole ohitse, koska ei
armastani vieläkään näy. Ah, te puut mun ympärilläni! te kaali-maat! te
turve-istuimet! te viheriäiset ruohot ja paju-pensaat, sanokaas mulle,
jos onneni aurinko kohtakin koittava on! Vaan mitäs, te pöilö-päät ette
vastaa mitäkään! Ah, te taivaan pilvet! te humisevat tuulet! saattakaa
mun syvät huokaukseni sille -- -- -- Vaan tuossa näenmä jonkun tulevan.
Eiköhän liene juuri hän? On totta? niinpä ole huoletta Matti! Sinä olet
voitolla.

Näyttäymätöin: Onko nämä kaksi tuntia olleet teistä pitkiä?

Matti: Ompa, saakeli soikoon, kaunis impi taivahinen! sillä niin
juuttaan ikävää aikaa en perhanaksi ole vielä eläessäni elänyt.

Näyttäymätöin: Kuinkas herraseni taidatte mun kuulteni käyttää niin
törkeitä lauseita?

Matti: Suokaa anteeksi, armas neitoseni, aikomukseni oli sanoa: näitä
kahta tuntia ei _tame tunnor tuusan_ ole nälkävuodetkaan pitempiä.
Niistä en millään mahdin ollut loppua saada. Nyt otin viimeinkin
tämän viuluni ja koetin suurta huoltani haihduttaakseni runon
tekoon ruveta; vaan turhaa oli kaikki, sillä teidän kuvanne, kaunis
päivänkakkaraiseni, oli alati silmissäni ja häiritsi mun ajatukseni.

Näyttäymätöin: Ah, arvoisa herra, sana päivänkakkarainen on mielestäni
ruma vertaukseksi ja soipi korviini pahasti. Vaan kuinkas olikaan;
lupasiitehan te minulle kopian laulamastanne virrestä.

Matti: Se on muassani ja tässä saan sen jättää teidän maitovalkoisiin
käsiinne.

Näyttäymätöin: Kiitän nöyrimmästi.

Matti: Ettekö jo, sulo sydämmeni ruusu, paljastaisi ihanaista, lemmen
hohtavaa muotoanne ja sillä lohduttaisi mun synkeätä, surun-alaista
sydäntäni?

Näyttäymätöin: Semmoinen suosio mun puolestani olisi vielä, hyvä herra,
liika aikainen.

Matti: Enkös sitte saisi paljaaltaan nähdä teidän sievää
sametti-pehmoista kättänne?

Näyttäymätöin: Pilkallako kunnialliselta neidolta semmoisia vaaditte?
Malttamattomuudellanne pilaatte kenties koko asianne. Muuta en mitään
voi teille tällä kertaa suoda, kuin että näytän teille hiukkaisen
sakarsormeni päätä, jonkalaista suosiota en kellekään miehen puolelle
ole vielä tähän asti osoittanut. -- -- -- Mutta, hyvä isä! tuolta
kuulen jonkun tulevan: minun täytyy lähteä. Tunnin päästä tapaatte
minut taaskin täällä.


Toinen kohtaus.

    Luulonen. Matti.

Luulonen: Voi polonen päiviäni! minut on petetty. Miten voin minä
Näyttäymättömäni edessä puolustauda, kun hän kyseli minulle antamaa
lahjaansa? Vaan tuossahan on näen Matti ja haastelee yksikseen
ikäänkuin intoonsa noussut poppamies. Mitä täällä toimitat, Matti?

Matti (järkähtämättä katsoen alas maahan): Ah, miten sievä-suhtainen ja
hieno hänen sormensa oli!

Luulonen:' Sekös sinua vaivaa, Matti?

Matti: Ah, miten sitte muut etevämmät ruumiinsa osat lienevät
herttaisia, kun minut puoli hänen sormeansa näin jo hämmästytti!

Luulonen: Mikä sinua hämmästytti?

Matti: Ah, ihanainen impi! mielittekö kuoliaaksi kiusata -- -- -- Vaan
kas! tekö täällä olette, hyvä herraseni?

Luulonen: Sitäkö täällä seisot ja itseksesi haastelet?

Matti: Elkää hyvä herra pahaksi panko, jos olen yhtä hulluksi tullut,
kuin itsekin olette.

Luulonen: Mitäs tämmöinen leikkipuhe on tähtäävinään?

Matti: Ei muuta mitään, kuin että olen rakastunut samalla lailla, kuin
tekin, mun herrani.

Luulonen: No, kehenkä?

Matti: Kevääseen, jonka kauneutta emme havaitse kuin talvella.

Luulonen: Lienet todellakin hullustunut.

Matti: Kaikki, mitä meikäläiset puhuvat, se on herrain mielestä
hulluutta aina, mutta -- -- --

Luulonen: Kuinka lieneekin, mutta puheestasi en sanaakaan ymmärrä, se
on toden totta.

Matti: Sitä varten en minä kyllä ole puhunutkaan, että herra minua
ymmärtäisi; sillä miksikäs herra paremmin ymmärtäisi mun kosimistani,
kuin minä teidän?

Luulonen: No ketäs sitte kosioitset?

Matti: Kuinka, hyvä herra, voitte semmoisia kysellä? Tiedänkö minä,
ketä kosioitsen, kuin kosintani tapahtuu samalla lailla, kuin teidänki?
Se, jota kosioitsen, on yhtä hempeä ja kaunis, kuin sekin, kuka liekin,
jota itse pyytelette. Mutta lemmittyäni en hirviä minä teille tarkemmin
kuvailla, pelosta että pistäydytte kenties meidän väliimme.

Luulonen: Onkos hän sitte niin kaunis?

Matti: Kauniimpaa Jumalan luomaa ei maailmassa ole. Hänen nähden ei
enkelit, jotka saarnastuolimme kupeeseen ovat maalatut, ole mistään
kotosi.

Luulonen: Niinpä kuvaile häntä, mimmoinen hän näöltään on, niin saan
nähdä, oletko hairauksissa, sillä semmoiset asiat ymmärrän minä
paremmin.

Matti: Mitä ensinnäkin hänen muotoonsa tulee, niin sitä tosin en ole
nähnyt, vaan --

Luulonen: Minkäs sitte olet nähnyt? Kaulansako, rintansako vai kätensä?

Matti: En yhtäkään näistä; mutta sen tiedän vaan, ett'ei ihanampaa
ihmistä ole maailmassa, sillä miksikäs muutoin olisin häneen niin
huimasti rakastunut?

Luulonen: Hyvin ymmärrän, mitä puheesi tarkoittaa. Sinä tahdot syyttää
minua siitä, että kosin muka ummessa silmin; vaan maltashan vähä, niin
saat kohta nähdä, ett'ei minun tarvitse kauppaani katua.

Matti: Soisin myöskin, että olisitte läsnä, kun mun näyttäymättömäni
paljastaa kasvonsa, niin saisitte myöskin nähdä, ett'en minäkään ole
kauppaani katuva.

Luulonen: Niinkö kosit sitte sinäkin naamarissa olevaa neitoa, sen
tehnee harvat palvelusväestä. -- Vaan kuules Matti! minulle on sattunut
suuri vahinko, se sormus, jonka -- -- -- Vaan tuossa näen mä, tulee mun
näyttäymättömäni. Käy Matti loitommaksi tuonne ja seiso hiljaa siellä,
niinkuin tuhman palvelijan tuleepi.


Kolmas kohtaus.

    Näyttäymätöin. Luulonen. Matti.

Näyttäymätöin: Tässä olen, niinkuin lupasinkin, ettekä minuuttiakaan
ole odottaa tarvinnet. Vaan, hyvä herra, onko se varsin varma, ett'ei
se kaunis neito, joka niin innokkaasti rakastaa teitä, ole sytyttänyt
vähintäkään lemmen kipunaa sydämmeenne, vaan että kaiketta kiusauksetta
olette voinet luopua hänestä?

Luulonen: Kieltää en voi, ett'ei mainitun neitosen ihmeellinen kauneus
alussa liikuttanut herkkää sydäntäni ja että kenties tästä kiusauksesta
en olisi voitolle piessyt, ell'ei se uskollisuus, minkä te syystä
taisitte minulta vaatia, ja se hellä rakkaus, mikä minulla teihin on,
olisi tässä ahdistuksessa minua vahvistanut. Kun nyt kerran tämmöisen
kiusauksen olen jalosti voittanut, ette toki kauemmin epäille mun
rakkauteni pysyväisyyttä.

Näyttäymätöin: Sen kyllä, hyvä herra, uskon, että minua sydämestänne
rakastatte, niin paljon kuin sen heikko, huikentelevainen ihminen tehdä
voi.

Luulonen: Hyvä isä! onko mahdollista, että vielä nytkin, rakkaudestani
semmoisia todistuksia saatuanne, epäilette mun pysyväisyyttäni,
syytellen minua heikkoudesta?

Matti (hiljaa itseksensä): Sen alkaa näen mä nousta juonia jonkinlaisia
päähän, jos niin käynee minunki näyttäymättömäni kanssa, olen minä
pahassa pulassa.


Neljäs kohtaus.

    Näyttäymätöin. Luulonen. Matti.

Näyttäymätöin: Teitä en suinkaan syyttele mistään, josko tietäisinki,
että joku vähempi heikkous on syyksenne tullut, sillä minä tunnen
ihmisen luonnon ja kuinka hän on paljon heikkouden alainen; vaan koska
puhutte suuresta rakkaudestanne, en voi olla yhtä seikkaa
mainitsematta, joka minua on väliin arveluttanut, ja ilmoittamatta
teille tämän syytökseni, josta kumminkin toivon teidän peräti
puhdistuvanne.

Luulonen: Jos joku voipi sen toteen näyttää, että rakkaudessani on
jotakin vilppiä eli käytöksessäni vähänkään moitittavaa, olen itse
myöntävä sen, ett'en rakkauttanne ansaitse.

Näyttäymätöin: Kaiken epäluuloni poistatte sillä, että mulle näytätte
sen sormuksen, jonka vasta minulta saitte.

Luulonen: Hyvä isä! nyt olen hukassa. (Heitäkseen polvilleen). Suoraan
täytyy tunnustaakseni, että se sormus, jonka minulle annoitte, ei
ainoasti ole kateissa, vaan että sen päälliseksi itse olen ansainnut
teidän vihanne, sen myönnän itsekin; vaan kun kuulette, millä
tavoin tämä tapahtui, toivon minä vihanne taaskin asettuvan. Se
rouvasihminen, joka kauan jo on minua kiusannut, tuli muutamia tuntia
sitte tänne, jossa olin yksikseni, syytteli minua tylyydestä,
kiittämättömyydestä ja muusta sekä koetti kaikella tavoin luovuttaa
minua rakkaudestani teihin. Vaan turhaan teki hän sen, sillä vakaasti
vastasin minä, että ennen kuolisinki, kuin tekisin semmoisen petoksen.
Kun nyt tämän kuuli ja huomaitsi, ett'ei houkuttelemisesta apua ollut,
pyysi hän minulta vähäistä lahjaa, sanoen sitä muistokseni kantavansa.
Taisinko tätä nyt kieltää häneltä? Osiksi siihen nähden, että nuorta
neitoa vastaan tuli käyttäydä kohteliaasti, osiksi siksikin, että tällä
tavoin toivoin pääseväni vastaisista kiusauksista, vastasin siis
arvelematta, ett'ei vallassani mitään ollut, jota en mielelläni antaisi
hänelle. Tämän lupaukseni käytti hän kohta hyväksensä, anoen minulta
sitä, jota en ollenkaan ajatella voinut, ja otti, minun näin
hämmästyksissä ollen, sormuksen sormestani. Tuskin tajusinkaan, minkä
kalleuden olin kadottanut, ennenkuin sen viejä oli poikessa. Nyt vasta
huomasin ma hulluuteni ja tästä hirmustuin ma niin, että juoksin
etsimään häntä, päättäen joko kuollakseni itse eli ryöstääkseni hänen
käsistänsä sen, minkä hän viekkaudella oli vienyt, mutta pahaksi
onnekseni -- -- --

Näyttäymätöin: Tämä puolustuksenne ei suinkaan vähennä mieleni
luulevaisuutta.

Luulonen: Kun ei tämä puolustukseni tyydyttäne teitä, tahdon ma omalla
verelläni teidän silmissänne puhdistauda!

    (Vetää miekkansa).

Näyttäymätöin: Malttakaas aikaa, Herra! Leikkiä on kestänyt kyllin jo.
Tässä on sormuksenne, tässä myöskin morsiamenne ja, samalla sekin, joka
hänen kanssansa kilpaili.

Luulonen: Hyvänen aika! minkä näenkään? Tekö sitä sitte olittekin?

Näyttäymätöin: Niin, rakas sulhoni! Minä olen kahtena eri-henkenä
kohdellut teitä, koetellakseni teidän uskollisuuttanne, vaan kun nyt
olen siitä vakuutettu, ei mikään estä teitä enää pysyväisyytenne
palkintoa nauttimasta. Nouskaa ylös ja suokaa mun syleillä teitä.

Luulonen: Ah, ihastukseni on niin suuri, ett'en tiedä, näenkö unta vai
valvonko.

    (Syleilevät toisiansa).

Matti: Ah, mikä sulo ja ihanainen ihminen! hänelle ei vertoja vedä
maailmassa muut kuin oma näyttäymättömäni.

Luulonen: Mitä arvelet Matti? tarvitseeko minun katua kauppaani?

Matti: Ei suinkaan, hyvä herra. Pyy-parvesta saitte te parahimman.
Uskollisuutenne on runsaasti palkittu, eikä onnellisempaa ihmistä ole
maailmassa muuta, kuin minä.

Luulonen: Saman onnen toivoisin sinullekin, sillä sinä olet vanha ja
uskollinen palvelija.

Matti: Onneani en ollenkaan epäile, kiitän kumminki teitä hyvästä
toivotuksestanne.

Näyttäymätöin: Lähkäämme, sulhoni armas, ja kutsukaamme ystävämme
molemmin puolin koolle, jotta pääsemme toivotustemme perille.


Viides kohtuus.

    Matti. Hänen Näyttäymättömänsä.

Matti: Tulkoon mikä hyvänsä, täytyy mun saada loppua tästä, ja ennen
iltaa vielä; sillä mun herrani Luulosen onnellisuudesta on rakkauteni
tuli päässyt semmoiseen voimaansa, että ellen tällä kertaa saa häntä
näyttämään kasvojansa, perii minut kuolema. Vaan tuossa, näenmä, tule
hän juuri.

Näyttäymätöin: Tarkkuutenne on kiitettävä, että niin piditte
määrä-tiimasta vaarin; vaan minusta näyttää kuin olisivat ajatuksenne
jossakin toisaalla.

Matti: Te olette oikeassa. Mieleni ei muistaakseni olekaan tätä ennen
koskaan vielä ollut niin hämmennyksissä.

Näyttäymätöin: Sepä on surkuteltava asia, vaan mikäs sen olisi
vaikuttanut?

Matti: Sen vaikuttaa erään toisen onnellisuus; sillä hänen
näyttäymättömänsä on nyt viimeinki ilmaissut itsensä ja sillä näyttänyt
toteen, että naamarinsa kätki semmoisen ihanuuden ja hempeyden, joka
yltä kyllin palkitsee hänen pitkällisen pysyväisyytensä. Kun nyt tämän
itse tulin omin silmini todistamaan, sai minussa rakkaus semmoisen
vallan, ett'en enää malta mitenkään mieltäni.

Näyttäymätöin: Pysykää vaan rakkaudessanne, antakaa siitä semmoisia
todistuksia, kuin sekin, josta puhuitte, niin tulee palkintonne olemaan
yhtä suuri.

Matti: Elkää, lemmittyni armas, Jumalan tautta kiusatko minua yli
voimani!

Näyttäymätöin: Yli voimianne en suinkaan ai'o kiusata teitä.

Matti: Koskas sitte ai'otte tehdä minut onnelliseksi?

Näyttäymätöin: Kunhan aika tule. Olkaa hyvässä toivossa!

Matti (polvillansa) Ah, armahin näyttäymättömyys! Ell'ei
näyttäymättömyytenne tänään muutu näkyväisyydeksi, kuolen ma sulasta
malttamattomuudesta.

Näyttäymätöin: Kuinka niin pian voisin ilmaista itseni? Enemmän siihen,
hyvä herra, toki vaaditaan ainakin.

Matti: Minä surmaan itseni ell'ette rukoustani kuule jo.

Näyttäymätöin: Se olisi kaikkea siveyttä loukkaava.

Matti: Voipiko se olla siveydellenne haitallista, että rakastajanne
hengen pelastatte?

Näyttäymätöin: Ei, vaan se olisi kunnialleni vahingollista, jos
minunkaltaiseni neito antautuisi ensi tilassa niin helposti.

Matti: (vetäen miekkansa). Niinpä keksin minä sen, että haluatte nähdä
mun vereni vuotavan. Ah, te olette syynä mun kuolemaani!

Näyttäymätöin: Toivon ainakin, että paremmin ajattelette mitä teette.
Vaan jos hirmuisen aikomuksenne täytätte, niin tietäkää se, että itse
olette kuolemaanne syynä, koska vaaditte mahdottomia.

Matti: Hyvä isä! Onko se mahdotointa, että paljastatte kasvonne? Jääkää
hyvästi, te mun murhaajani! Pitäkää siitä huoli, että tulen kunnialla
hautaan viedyksi, ja niinkuin oikean kristityn tulee, kellojen kanssa.

Näyttäymätöin: Malttakaas herra! Minä suostun pyyntöönne; mutta
määrätyillä ehdoilla, jotka ovat teidän valalla vahvistettavat.

Matti: Ei sitä maailmassa ole, jota en valalla vahvistaisi päästäkseni
teidän kaltaisen neidon suosioon.

Näyttäymätöin: Niinpä vannokaa ensiksi valalla, ett'ette katso mun
säätyyni eikä rikkauteeni, vaan että rakastatte minua ainoastaan mun
itseni vuoksi.

Matti: Minä vannon rakastavani teitä ainoastaan teidän itsenne vuoksi.

Näyttäymätöin: Toiseksi vahvistakaa valalla, ett'ette rakasta ketään
muuta maailmassa kuin minua, ettekä minun kuoltuani mene uudestaan
naimiseen.

Matti: Valalla vannon minä kaikki nämä ehdot pitääkseni.

Näyttäymätöin: Niinpä nouse jo polviltasi ylös, ystäväni armas, ja suo
mun syleillä sinua.

    (Ottaa naamarinsa pois, josta näyttäytyy nyt vanhana, kurttuisena
    akkana, avo-suin lähestyen Mattia, suudellakseen häntä).

Matti: Aa -- -- -- Aa -- -- --

Näyttäymätöin: Ah, ystäväiseni armas! suo minun suudella sinua.

Matti: Aa -- -- -- Aa -- -- --

(Eukko kiepsahtaa Matille kaulaan ja suutelee häntä. Matti huutaa,
tehden vasta-rintaa. He juoksevat kolme kertaa ympäri teatterin.
Vihdoin saapi Näyttäymätöin Matin kiini, ja he lankeavat samassa
kumpikin lattialle).


Kuudes kohtaus.

    Näyttäymättömän veli. Matti. Näyttäymätöin.

Näyttäymättömän veli: Mitä merkitse tämä! Tuoko heittiö sinut kaatoi
lattialle?

Matti: Päin vastoin. Hän tahtoo tehdä väkivaltaa mulle.

Näyttäymättömän veli: Tiedätkö mies, kenenkä kanssa sinulla on
tekemistä?

Matti: Hyvä kun en tuota tietäisi! Se joka minua kiusaa on paholaisen
äiti.

Näyttäymättömän veli: Sinut paha perii! teetkö pilkkaa mun sisärestäni?

Näyttäymätöin: Ah, veljeni rakas, puolusta minua tätä petturia vastaan!
Hän on monta aikaa ollut kosioivinaan minua, ylistäen mun suurta
kauneuttani; vaan nyt tahtoo hän luopua minusta.

Näyttäymättömän veli: Onko hän sinulle avioliittoa luvannut, sisäreni
rakas?

Näyttäymätöin: Monta monituista kertaa ja vieläpä kalliilla valalla.

Näyttäymättömän veli: Niinpä täytyy hänen pitää lupansa, taikka hän ei
hengissä pääse tältä paikalta.

Matti: Minä tosin olen avioliitosta puhunut, mutta ihmiselle, enkä
millekään Tuonelasta nousseelle kummitukselle.

Näyttäymättömän veli (vetäen miekkansa): Suusi kiini! Käy morsiamellesi
kaulaan ja suutele häntä.

Matti (polvillansa): Ah, armollinen paholaisen eno! Elkää toki
pakoittako minua suutelemaan tuommoista homesuuta liittolaista.

Näyttäymätöin: Hyvä isä! Niinkö ihanuuteni ylenkatsotaan!

Näyttäymättömän veli: Se ei ole sillä hyvä, että hän sinua suutelee,
vaan hänen täytyy ottaa sinut vaimoksensa tänä päivänä vielä.

Matti: Hyvä herra, armahtakaa minua!

Näyttäymättömän veli: Pitempää elä arvele, vaan syleile häntä, taikka
tuossa paikassa kuolet tämän mun miekkani kautta.

Näyttäymätöin: Elä ole milläsikään, sulhoni armas, minusta saat sinä
siveän ja uskollisen puolison.

Matti: Sitä en suinkaan epäile, sillä kukapas semmoisen apinaan
rakastuisi?

Näyttäymättömän veli: Vieläkö, häväisty, julkiat pitemmältä pieksää
suutasi?

Näyttäymätöin: Elä hyvä veljeni lyö eli vahingoita häntä, sitä ei
sydämmeni sietäisi, niin olen häneen rakas. Tules ystäväiseni ja
suikkaa suuta!

Matti: Aa -- -- -- Aa -- -- --


Seitsemäs kohtaus.

    Anna. Muut kaikki.

Anna: Mitäs nyt! Mattiko se on, jota ahdistellaan?

Matti: Ah, armas Annaseni, se oli onnettomuudekseni, kun sinusta
luovuin.

Anna: Se on oikein, että saat petollisuudestasi kärsiä.

Matti: Ah, auta minua armas Annaseni!

Anna: Auta itsesi. Kerran petit jo minun, et toiste enää sitä tehne.

Näyttäymätöin: Jos olette hänen kanssansa kihloissa, luovun minä
hänestä.

Anna: Ei, hän on kerran ylenkatsonut minun ja sitä en koskaan unhohda.

Näyttäymätöin: Niinpä kun ette huoli hänestä, on hän mun omani
ikuisesti.

Matti (polvillansa): Ah, armahin Anna! ota minut taaskin suosioosi.

Anna: En ole ollakseni.

Matti: Armahda poloista Mattia!

Anna: Ei ole armoa.

Matti: Suo orjallesi anteeksi!

Anna: Ole puhumatta!

Matti: Sääli minua kurjaa maan matoista!

Anna: Vielä mitä.

Matti: Muista muinaista ystävyyttämme ja ole armollinen. Katso, kuinka
itken! Hattuni on täynnä kyyneleitä.

Anna: Ne on valhe-kyyneleitä.

Matti: Katso toki armiaasti puoleeni!

Anna: Ei kuuna kulloin päivinä.

Matti: Suo ikuisen orjasi nöyryydessä suudella armollisia kenkäsi
kantoja.

Anna: En kenkää, en muuta suo sun suudeltavaksi.

Matti: Niinpä kuolen ma sitte.

Anna: Kuole, kun kuolet.

Matti: Minä olen jo kuolijana.

Anna: Se on iloista kuullakseni.

Matti: "Pysähdy tähän vaeltaja! (panee hatun päähänsä). Tässä lepää
onnettomuudestaan mainio Matti, joka monta monituista vuotta rakkauden
pauloissa oltuansa vihdoinki surusta ja huolesta halkesi. Mene tiehesi
ja tee samate."

Näyttäymättömän veli: Armahtakaa häntä, hyvä mamseli!

Anna: Se on mahdotointa. Niin huikentelevaista ihmistä ei voi uskoa:
hän pettäisi minut kumminki.

Näyttäymättömän veli: Voittehan kaiken petoksen estää sillä, että
hänelle määräätte semmoiset ehdot, kuin itse tahdotte.

Matti: Minä suostun kaikkeen, mitä vaaditte.

Näyttäymättömän veli: Suokaa minun määrätä hänelle ne ehdot, jotka
hänen tulee valalla vahvistaa pitääksensä. Kuules Matti! Laskeudu
ensinnäkin polvillesi ja pyydä armaaltasi anteeksi.

Matti (polvillansa): Ah, armahin Annaseni! pyydän rikokseni anteeksi.

Näyttäymättömän veli: Kerro nyt perästäni, mitä sanon: 1:ksi lupaan
minä sen, ett'en koskaan virka kovaa sanaa vaimolleni. (Matti kertoo
nämä sanat); 2:ksi lupaan minä toimittaa hänelle kaikki, mitä talouden
pitoon tarvitaan; 3:ksi jos hän vähän tahtoisi koreillakin ja rahaa
runsaammin menetellä, en sitä häneltä kieltävä ole.

Matti: Mitä tähän temppuun tulee, soisin siinä vähän muutosta -- -- --

Näyttäymättömän veli: Mitä? -- -- -- Sisäreni hoi! vie sulhosi pois!
(Matti peloissaan kertoo tämänkin ehdon sanat, suostuen siihen, mitä
vaadittiin). 4:ksi lupaan minä, ett'en rakasta muuta ketään, kuin
häntä. (Matti kertoo senki). 5:ksi sitä vastaan en tahdo siitä lukua
pitää, jos hän puolestaan rakastaisikin muita.

Matti: Mitä? Julkeaako hän hävitöin vaatia sitä, että minä aisaa
kannattaisin muilla? Siinä pettyy hän.

Näyttäymättömän veli: Joudu pois! mulla ei ole aikaa tässä kanssasi
turhaan viipyä.

Matti: Teitä en viipymään pyydäkään. Minulta saatte juosta vaikka
hiiteen, kun haluatte.

Näyttäymättömän veli: Niinpä pidä hänet sisäreni!

Matti: Aa -- -- -- "Sitä vastaan en tahdo siitä lukua pitää, jos hän
rakastaisikin muita." Kyllä on raskasta kumminki, että täytyy
kunniallisen miehen suostua semmoisiin.

Näyttäymättömän veli: Ne sanat, "jos hän rakastaisikin muita" ovat
siten ymmärrettävät -- --

Matti: "Että se, joka semmoisia sulholtaan vaatii, on hävitöin
heittiö!"

Näyttäymättömän veli (puistellen miekkaansa): Tahdotko tämän kanssa
tulla tutuksi?

Matti: Malttakaa, hyvä herra, aikaa; minä suostun vaikka mihin, vaan
eikö ehtojen viimeistä pykälää voisi vähän korjailla?

Näyttäymättömän veli: Ei sanaakaan.

Matti: Itsessään asiassa en muutosta vaadikkaan, mutta ainoasti pientä
korjausta lause-laadussa.

Näyttäymättömän veli: Kuinkas sen sitte tahtoisitte?

Matti: Mielestäni voisi pää-asiasta poikkeamatta mainittuun ehtoon
tehdä tämä lisäys: sanoilla "jos hän rakastaisikin muita" ymmärretään
yhtä, kuin: "jos hän muille suopi saman vallan minkä miehellensä."

Näyttäymättömän veli: No, olkoon niin.

Matti: Se vähäinen korjaus, minkä tässä lause-laadussa tahtoisin, olisi
tämä: kumminkin ymmärretään tällä, ett'ei mainitun hänen miehensä
valtaa saa muut millään tavalla häiritä.

Näyttäymättömän veli: Tähän muistutukseenne en suinkaan voi suostua.

Matti: Hittoakos sitte koko avioliitosta onkaan, jos ei vaimo omaa
miestään eroittele muista?

Näyttäymättömän veli: Niinpä ota hänet sisäreni!

Matti: Ah, hyvä herra, antakaa toki armoa ja muistakaa mun olevani
ylhäistä sukua ja säätyä.

Näyttäymättömän veli: Kukas sitte teidän isänne oli?

Matti: Isääni en tarkoin tunne, mutta äitini oli nimeltäni Liisa, ja
veljeni on usiamman kerran istunut lautamiehenä.

Näyttäymättömän veli: Niinpä mene kotiisi arvossa suuri-sukuinen herra
morsiamesi kanssa pitämään häitä, ja vältä tarkkaan ett'et yhtäkään
ehtoa vastaan riko, muuten saat sinä minun kanssani tekemistä.

Matti: Kunhan ei viimeisen ehdon mukaan tulisi vaimollani olemaan
enemmin hänen kanssaan tekemistä kuin minulla. Hitto toiste
Espanjalaisten tavalla kosikoonkaan, vaan ei Matti.

(Loppu).

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50146 ***