*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47503 ***

ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA I

Kaksiosainen historiallinen romaani


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut

K. A. PETRELIUS



Werner Söderström, Porvoo, 1898.






EDELLINEN OSA.


    _Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi
    Mun liikkuu aatokseni ainian.
    Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi
    Ja niihin tunteineni uppoan.
    En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi!
    Pois onni, -- elonikin kadotkon!
    Mut teille, teille, kansani ja maani.
    Ma teille huokaan vielä kuollessani!_

                               _E. G. Geijer_.



SISÄLLYS:

I. Taalainmaassa:

    I. Luhdin rintakäytävällä.
   II. Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.
  III. Vierassalissa.
   IV. Mitä nuorukainen näki.
    V. Märta muori.
   VI. Vajamäen tuvassa.
  VII. Kokous.
 VIII. Hautaaminen.
   IX. Säterin kuninkaankartano.
    X. Eerikinjuhla-päivä.
   XI. Engelbrektin kotona.
  XII. P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.

II. Matka kuninkaihin:

    I. Yö Ornäsissä.
   II. Ratsastavat haamut.
  III. Brand.
   IV. Köpenhaminassa.
    V. Kuninkaan puheilla.
   VI. Mustamunkki.
  VII. Lupaus.
 VIII. Yhtymys.
   IX. Kuninkaankirje.

Viiteselitykset.






ENSIMMÄINEN JAOS.

Taalainmaassa.




I.

Luhdin rintakäytävällä.


Oli kevätaamu toukokuun puolivälissä v. 1433. Aurinko viipyi vielä
vuorten päällä idän taivaalla, joten kello saattoi käydä vasta hiukan
viidettä. Päivästä näytti tulevan kaunis. Ei pilven hattaraakaan
näkynyt taivaalla. Håfran-järvi oli kirkkaana kuin peili, ja hento,
heleä ruoho kimmelteli kastepisaroiden välistä sitä kauniimmin kuta
ylemmäksi päivä ennätti kohota ilmanlaelle.

Borganäsin[1] linnassa, joka sijaitsi saarella mainitun järven eteläisessä
päässä Dal-joen niskassa, oli kaikki hiljaista ja rauhaisaa, eikä
porttitornin vartija ollut vielä torvellaan ilmoittanut päivän tuloa.

Siitä puolihämärästä, jonka tuo korkea torni loi ympärilleen, saattoi
kuitenkin kuulla askelia, mutta niin hiipiviä, niin hiljaisia, että
tuntui siltä kuin tuo varhainen kuljeksia olisi peljännyt niiden
kuulumista. Siellä oli nuorukainen. Levottomasti hän vilkkui joka
taholle varovasti hiipiessään pitkin tornin kylkeä.

Korkeasta harmaakivisestä tornista läksi laajana piirinä ympärysmuuri
ja tämän sisäpuolella sijaitsivat linnan muut rakennukset. Torni oli
rakennettu melkoisen korkeaksi saaren eteläiselle puolelle, koska maa
siellä oli alavin, ja koska sieltä hyökkäys linnaa vastaan -- jos
sellaisesta milloin saattoi tulla puhetta -- mahdollisimmin voi
onnistua. Länttä ja pohjoista kohti oli linnoitusta vaan tuo mainittu
ympärysmuuri, jonka sisäpuolella linnanväelle tarpeelliset rakennukset
olivat. Tornista itäänpäin oli isollainen rakennus, jossa oli ikkunat
ja jonka luhdin ympäri kulki ulkonevaksi rakennettu silta. Tätä
sanottiin luhdin rintakäytäväksi ja se oli perustettu vankasta
hirsiseinästä ulkoileville palkeille sekä peitetty rakennuksen
viettävän paanukaton jatkolla, jota tässä kannattivat hoikat patsaat.
Usein oli sellaisessa rintakäytävässä lautaseinät ja niissä pieniä
aukkoja, mutta tässä se oli avonainen; ainoastaan sirotekoiset
kaidepuut siinä oli alapuolella. Ja koska se antoi pohjoiseen päin, oli
siitä mitä ihanin näköala järvelle monine lahtineen, lehtipuita
kasvaville rannoille ja aina tummaan honkametsään asti niiden takana.
Tässä rakennuksessa asui linnan herra. Jonkun verran sisäpuolella
vastakkaisen itäisen päätyseinän nurkkaa kohosi porttitorni, jonka oli
määrä puolustaa nostosiltaa ja linnaan johtavaa tietä siltä puolen,
jolta saaren ja mantereen välinen salmi oli kapein.

Juuri kuin tuo hiipivä nuorukainen oli ennättänyt ulkoutua tornin
seinästä ja aikoi poiketa vasemmalle ympärysmuurin ja lähinnä olevan
rakennuksen väliin, joka rakennus näytti olevan talli, tarkasteli hän
vielä kerran laajaa pihamaata, ikäänkuin oikein vakuuttuaksensa siitä,
ett'ei häntä oltu huomattu. Mutta silloin hän äkkiä pysähtyi ikäänkuin
naulattuna paikalleen. Hänen silmänsä olivat luotuina luhdinkäytävään.

Sieltä näkyivät kaidepuiden ylitse rukoilevan naisen kasvot ja yläpuoli
vartaloa. Kasvot olivat harvinaisen kauniit, vaikka musta tukka ja
tummat silmät näyttivät ilmaisevan, ett'ei rukoilija ollut
pohjoismaista sukuperää.

Kasvoissa ilmenevä syvä hartaus, se rauha ja tyyneys, joka näytti
verhoavan niitä, vaikuttivat rauhoittavasti tornin koleassa varjossa
seisovaan nuorukaiseen. Hänen katseensa tyyntyi, hän näytti
epäröivän, jatkaisiko kulkuansa. Äkkiä hän juoksi takaisin tornin ja
päärakennuksen seinäviertä ja muutamassa tuokiossa oli hän harpannut
niiden kapeiden portaiden päähän, jotka veivät luhdinkäytävään, jonne
hän seisahtui. Nähtävästi hän oli tahtonut olla kaikin puolin
varovainen, mutta puuportailla ei saattanut kulkea yhtä äänettömästi
kuin kivillä lasketulla pihamaalla. Nämä ilmaisivat hänen askeleensa,
vaikka ne olivatkin keveät.

Tyttö heräsi rukoilustaan ja aikoi rientää pois. Kauhistuksen huudahdus
oli vähällä päästä hänen huuliltaan. Mutta katsahdus häiritsijään sai
hänet pysähtymään, ja se surumielisyys, joka ilmautui hänen kauniille
kasvoilleen, näytti heijastavan sitä kurjuutta, mikä hänellä oli
edessään.

Nuorukainen oli kookas, mutta äärettömän laiha ja kuolon kalpea, joka
teki hänen kasvojensa piirteet vieläkin rumemmiksi. Sillä luonto oli
tässä kohden kerrassaan äitipuolen tavoin kohdellut tätä poikaa.
Hänellä oli yllänsä harmaa sarkatakki, niin kulunut, että sen
koossapysyminen näytti ihmeeltä. Muutamia ryysyjä oli sidottu hänen
vyötäisilleen ja ne roikkuivat pitkin sääriä, mutta jalat olivat
paljaat. Rukoilevan asennossa ja kyyneltynein silmin hän nyt seisoi
siinä peljästyneen tytön edessä, joka kuitenkin siinä tuokiossa
huomasi, että hänellä oli edessään onneton, lohdutusta ja apua
tarvitsevainen.

"Jumalan äiti teitä suojelkoon, koska ette paennut minua, poika
parkaa", kuiskasi nuorukainen. "Auttakaa minua, sillä te sen kyllä
voitte tehdä. Isä on tuolla alhaalla tornissa, äiti makaa sairaana
surusta ja huolista ja tänään hänet voudin palvelijat raastavat
päivätyöhön tänne linnaan. Hän on varmaan siitä kuoleva, jollei...
Luvatkaa puhua hänen puolestaan, luvatkaa se, ja minä olen rukoileva
Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä teitä siunaamaan..."

"Mikä on nimesi...?"

"Nimeni on Erkki ja isäni on Lauri Olavinpoika, Niblen omistaja, -- tai
toisin sanoen", jatkoi hän omituisesti hymyillen, "se _oli_ hänen
talonsa kerran, ennen kuin..."

"Puhu pelkäämättä, mitä ajattelet, ystäväni", rohkaisi häntä kaunis
tyttö, "onko isäsi kadottanut talonsa?"

Poika nyökäytti merkitsevästi päätänsä ja hillitty kostonhimo kuvastui
hänen kasvoillaan.

"Vouti on ryöstänyt talon", vastasi hän, "isä oli varakkaimpia
talonpoikia täällä linnan ympäristöllä ja hänen tiluksensa koskivat
linnan tiluksiin ja sentähden piti hänen menettää maat ja mannut ...
mutta sitä tarinaa on pitkältä. Nyt on vaan henkeänsä poteva vaimo ja
nälkäänsä nääntyvä poika jälellä koko jutusta... Sanokaa, sanokaa,
tahdotteko auttaa tätä kuolintautiansa sairastavaa vaimoa?"

Samassa kajahti ytimiin tunkeva ääni portin vahtitornista. Sillä
merkillä ilmoitettiin linnanväelle, että oli aika nousta ylös ja
varustautua päivän töihin ja askareihin. Heti alkoikin ilmautua eloa
kartanon moniin rakennuksiin, ovia auvottiin, askelia kuului ja
palvelijapoikia juoksi tuon tuostakin tallirakennukselle päin. --
Torven äänen kuullessaan vavahti luhdin eteisessä seisova kalpea poika
ikäänkuin iskettynä, mutta hänen silmänsä salamoivat voimaa ja
päättäväisyyttä.

Hän näytti vaan odottavan vastausta ryhtyäkseen johonkin uskaliaaseen
tekoon, joka yksin nyt enää voi pelastaa hänet joutumasta torniin
heitetyksi.

Vastausta hän ei tarvinnutkaan kauvan odottaa.

"Kyllä, kyllä, luota minuun, minä pyydän voutia..."

Lupaustaan hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennen kuin pihamaalta
kuului käskevä ääni huutavan:

"Pyhän Tapanin nimessä! tuolla on joku heittiö puhuttelemassa arvoisaa
neitiä ... hoi tänne, miehet, ottakaa kiinni tuo roisto!"

Ja tuossa tuokiossa ryntäsi kaksi miestä portaita myöten
luhdinkäytävälle.

Kun nämä olivat ennättäneet niin ylös, että saattoivat nähdä pitkin
siltaa, näkivät he ryysyisen pojan polvillaan arvoisan neidin edessä,
joksi alhaalta kuuluva röyhkeä ääni häntä nimitti. Mutta silloin
ponnahti poika nöyrästä asennostansa pystyyn ja hävisi rakennuksen
nurkan taakse. Miehet riensivät esiin ja tytön ohitse, jolla kuitenkin
oli tarpeeksi mielenmalttia koettaakseen puhuttelemalla viivyttää
heitä. He eivät vastanneet, vaan juoksivat eteenpäin pitkin siltaa ja
pyörähtivät nurkan taakse, jonne poika oli hävinnyt. Tyttö riensi
heidän jälkeensä mitä suurimman mielenjännityksen vallassa. Sillä ei
ollut epäilemistäkään, että miehet tulisivat saamaan kiinni tuon
onnettoman.

Luhdinkäytävä jatkui rakennuksen tällä puolen toiseen nurkkaan asti,
jossa se päättyi ympärysmuurin eteen, jonka turpeinen seinämä näkyi
vähäisen välimatkan päässä.

Kun tyttö hätäyksissään oli ennättänyt nurkalle, näki hän molempien
miesten täyttä karkua juoksevan käytävää pitkin ja turvattinsa,
tuon kalpean pojan, seisomassa kaiteilla. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli poika taas näkymättömissä ja saaliistaan
haipuneiden miesten törkeät kiroukset saivat hänet uskomaan, ett'ei
kaikki toivo vielä ollut hukassa.

Huutaen pihamaalla olevaa väkeä kiiruhtamaan pakolaisen jälkeen
riensivät miehet takaisin. Mutta tyttö kiiruhti käytävän päähän, jossa
pakolaisparka äsken oli seisonut. Siitä paikasta, jossa tyttö nyt
seisoi, oli muuriin noin puolitoista syltä. Mutta muuri, joka oli
ulospäin viettävä, oli tässä turvepeitteinen, jollainen se ylimalkaan
oli ylt'ympäri, mihin vaan ei ampumareikien eteen oltu tehty
pyällyksiä. Kuitenkin aleni maa tässä muurin ja rakennuksen välillä
niin paljon, että päätyseinän ja muurin väliala oli kaksi vertaa niin
syvä kuin rakennuksen toisessa päässä. Talo oli sentähden tässä
perustettu korkealle kivijalalle, jota vastoin toinen puolisko oli
paljaalla kalliolla. Että olisi helpompi kulkea pitkin muuria, oli
tänne muurattu portaat.

Poika oli tehnyt uhkarohkean harppauksen tämän kuilun ylitse. Samalla
kuin näiden vastusten voittamiseen tarvittiin tavallista enemmän sekä
rohkeutta että uskallusta, auttoivat ne myöskin paon jatkamista, koska
oli vaikea tässä päästä muurille, jonka turvepeitteinen kuve oli
perustettu samanlaiselle pystysuoralle kivijalalle kuin vastassa oleva
talokin.

Kauhistuksesta kalpeana loi tyttö silmänsä kaidepuiden ja kuilun
ylitse. Muurin kupeella oli nuorukaisparka suulleen nuukistuneena.
Varmaankin oli jalka luiskahtanut tai eivät voimat olleet riittäneet
tuohon uhkarohkeaan harppaukseen.

"Pyhä neitsyt, hän on hukassa!" huudahti tyttö nostaen kätensä taivasta
kohti.

Hänen huutonsa hämmentyi kuitenkin toiseen, pihamaalta, talon ja muurin
väliltä kuuluvaan. Hän katsoi sinne päin ja kauhistui yhä enemmän
nähdessään sen miehen, joka oli käskenyt ottamaan pojan kiinni,
palvelijajoukon seuraamana rientävän esiin.

Vaan ikäänkuin huudoista heränneenä alkoi poika liikutella jäseniänsä,
ja ennen kuin hänen ahdistajansa olivat ennättäneet portaista alas, oli
hän taas jaloillaan.

"Tikapuut tänne!" huusi taas tuo käskevä ääni ja pari miestä riensi
niitä hakemaan.

Pakolainen oli toki nyt muurin harjalla, joka ulkopuolelta painui
äkkijyrkkänä vallihautaan.

"Pysähdy!" huusi taas tuo käskevä ääni, "elä hievahda, jos tahdot
henkesi pitää. Ojenna jousesi, Björn, ja tähtää!"

Ja ampuja jännitti jousensa ja asetti nuolen paikalleen.

"Ammu, ammu", käski taas ääni, "jollei tuo sudenpenikka tahdo hengissä
tänne jäädä, niin heittäkäämme ainakin hänen raatonsa isän seuraksi
torniin."

Aivan todenmukaista oli, että pakolainen oli suuntaava kulkunsa
vasemmalle pitkin muuria päästäkseen, jos mahdollista, sille paikalle,
josta yöllä oli tullut ylitse. Hän ottikin askeleen siihen suuntaan,
mutta samassa kuin käskettiin ampumaan hän kääntyi äkisti takaisin ja
kiisi uskomattoman ketterästi ja rohkeasti pitkin muurin harjaa tuon
vähäisen välin porttitornia kohti. Tässä pistihe tornin terävä kulma
hiukkasen muuria ulommaksi. Nuorukaisen äkisti käännähtäessä lensi
nuoli hänen taitsensa ollenkaan vahingoittamatta. Hän heittihe
pitkällensä ja tarttui käsin ja koukistetuin polvin kiinni tornin
ulkonevaan kulmaan. Samassa kuului taas jännitettävän jousen raksahdus.

Mutta samassa tuokiossa oli poikakin hävinnyt.

Kiukkua ja vihaa karjui alhaalla käskevä ääni.

Mutta luhdinkäytävältä kohosi hartaan rukouksen kuiskaus pyhälle
neitsyelle, joka niin silminnähtävästi oli onnetonta auttanut.

Hetkisen kuluttua näkyi pieni venhe kiitävän kaukana järven
peilikirkkaalla pinnalla. Se hävisi toki kohta järven vasemmalta
rannalta esiinpistävän niemen taa.




II.

Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.


Sydän keveänä, mutta vielä vavisten ankarasta mielenjännityksestä astui
tuo kaunis tyttö luhdinkäytävää pitkin muutamalle niistä ovista, jotka
veivät rakennukseen. Juuri hänen tarttuessaan lukkoon tuli joku
kiireisin askelin portaita ylös.

"Hyvää huomenta, kaunis Agnes! Toisenlaista nähtävää pitäisi toki
ihanilla silmillänne olla kuin nuo kirotut moukat ja heidän ryysyiset
penikkansa..."

Linnanpihalta kuuluneen käskevän äänen omistaja, Juhani Wale,[2] se täten
tervehti nuorta neitoa. Juhani Wale oli linnanpäällikkönä Borganäsissä
Jösse Eerikinpojan alaisena, joka oli kuninkaan voutina koko
Vestmanlannissa ja Taalainmaassa ja asui Vesteråsin linnassa.
Borganäsissä asuva alivouti oli aivan nuori mies ja hänen tumma ihonsa
ja mustat, kiiluvat silmänsä ilmaisivat hyvinkin selvästi hänet
ulkomaalaiseksi. Hän oli syntyänsä italialainen, mutta oli aikaisin
tullut Tanskaan ja sieltä Ruotsiin, jossa hän notkealla ja
liehakoivalla käytöksellään oli päässyt Vesteråsin mahtavan voudin
erityiseksi suosikiksi.

Hänen aamutervehdyksensä ei kuitenkaan näyttänyt tervetulleelta.
Päinvastoin ilmaisivat Agneksen kasvot silminnähtävää suuttumusta joko
sen julmuuden johdosta, johon hän oli nähnyt hänen aikovan ryhtyä,
taikka koska hän ainakin tahtoi olla rauhassa sen tapahtuman jälkeen,
jota oli ollut näkemässä. Hiukan ynseästi hän vastasi miehen
tervehdykseen ja katosi sen jälkeen oven taakse antamatta hänelle aikaa
jatkamaan puhelua, jonka toinen nähtävästi oli tahtonut saada vireille.

Nuori tyttö, joka oli ottanut tuota köyhää nuorukaista suojellaksensa,
oli Hannu kreivin,[3] Ewerstenin ja Nowgartenin haltijan tytär. Tällä
saksalaisella herralla oli valtiolle lainaamiensa rahojen panttina
Gripsholman linna ja lääni sekä myöskin Oppenstenin linna
Länsigötinmaassa ynnä kihlakunnat Kinda ja Mo. Hänkin oli jo melkoisen
kauvan asustanut Ruotsissa ja oli nyt matkalla Taalainmaahan, jossa
hänellä kuninkaan määräyksen mukaan oli Falun kaivoksesta saatavana
määräleiviskät kuparia jonkun myöhemmän velan lyhennykseksi.

Hänellä oli vaan yksi ainoa lapsi, Agnes, reipas ja vilkas, ehkä hiukan
hemmoteltu tyttö. Mutta kaikkine puutteineen hän oli isänsä silmäterä
ja moni Ruotsin jalosukuisimpia herrasmiehiä oli häntä miellyttääkseen
käynyt karkeloon Gripsholman linnassa. Hän oli harvinaisen kaunis ja
sitä paitsi ilmaisi hänen suurten tummain silmäinsä hehku jotakin niin
lapsellisen lauhkeaa ja herttaisen hyvää, että hän kyllä voi sytyttää
sydämet ilmituleen. Vielä ei toki kukaan ollut saanut tätä sydäntä
omaksensa. Hän leikki kuin lapsi ja riemuitsi myös lapsen lailla
tanssista ja keihäisilläolosta yhtä paljon kuin saduista ja lauluista,
jotka kertoivat lumotuista kuninkaiden pojista ja tyttäristä. Hän itki
onnettomuutta ja nauroi onnea, mutta hänen tunteensa eivät vielä olleet
kiintyneet kehenkään, joka hänen silmissään olisi ollut hyveen ja
oikeuden sankari, jonka onneen ja onnettomuuteen, taisteluihin ja
voittoihin hän olisi tahtonut ottaa osaa.

Saatuaan oven hyvin suljetuksi ja päästyään siihen huoneeseen, jonka
oli saanut asuttavakseen Borganäsissä ollessaan, päästi hän syvän
helpotuksen huokauksen, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin oikein
pahasta onnettomuudesta.

Huone oli matala, mutta jokseenkin iso, vaikka paksut kattohirret ja
pienet katonrajaan tehdyt ikkunat pyöreine lyijykehyksiin pantuine
laseineen tekivät sen ikäväksi ja synkäksi. Seinät olivat verhotut
flanderilaisella kankaalla sille ommeltuine kukkaisköynnöksineen ja
vaakunakilpineen. Oikealla ovesta, parin kyynärän päässä siitä, oli iso
seinästä pitkälle ulkoneva tamminen kaappi ja toisella puolen tätä,
nurkassa, aivan tuollaisen pienen ikkunan alapuolella oli runsaasti
kirjaillulla punasella sametilla verhottu rukousrahi. Rukousrahin
kohdalle oli seinälle ripustettu pienoinen neitsyt Maarian kuva. Se oli
pelkkää hopeaa, mutta sen viittaa ynnä neitsyen ja pyhän lapsen päitä
ympäröivät sädekehät olivat kullatut. Se oli taiteellista tekoa ja oli
jo pitkiä aikoja kuulunut Hannu kreivin suvulle. Hänen tyttärensä oli
haaveilevan intohimoisesti kiintynyt tähän pyhimyskuvaan eikä koskaan
saattanut siitä erota. Sen tähden täytyi senkin olla mukana, missä hän
vaan oleskeli.

Tämän viereisellä seinällä oli tummien uutimien ympäröimä vuode ja sen
takana nurkassa vastapäätä isoa tulisijaa, joka täytti vastaisen
nurkan, pienehkö ovi, josta pääsi viereiseen huoneeseen. Pitkin tämän
oven ja tulisijan välistä seinää oli kapea seinäpenkki ja samanlainen
oli tulisijan ja käytävän oven välisellä seinällä.

Ikkunain pienuuden takia pääsi huoneesen vaan niukasti valoa; muuten
sitä valaisi pyhimyskuvan eteen sytytetty vahakynttilä. Koska
rukousrahi oli sijoitettu ahtaalle kaapin ja vuoteen väliin, saattoi
vaan vähäinen osa huonetta sieltä saada valoa. Lattian peitti pehmoinen
matto.

Agnes pysähtyi hetkiseksi keskelle lattiaa kädet ristissä ja tuijottaen
eteensä. Sydän tuntui olevan täynnänsä jotakin, jota oli vaikea saada
sanoiksi. Mutta sitten hän oikaisi itsensä ja hänen kääntyessään sille
puolelle huonetta, joka sai valoa pyhimyskuvan kynttilästä, säteilivät
hänen kauniit silmänsä taivaallista voimaa. Hän astui rukousrahin eteen
ja lankesi polvilleen. Ja kuta hartaammin hän rukoili, sitä kirkkaammin
loisti sädekehä pyhän neitsyen pään ympärillä ja sitä selvemmin
kuvastui mielenrauha kauniin rukoilijan kasvoilla. Tämän Maariankuvan
sanottiin aina saavan omituisen loisteen, jos rukoilijan rukous oli
Jumalan äidille otollinen.

Mitä hän nyt rukoili tänä varhaisena huomenhetkenä, suojaako poloiselle
turvatillensa vaiko suojaa ja apua itselleen, sen tietää vaan ylhäisin
taivahan isä. Että hän juuri sillä hetkellä, jolloin pyhimyskuva
ihanimmin säteili, oli mitä suurimmassa avun tarpeessa, sitä hän ei
itse tiennyt.

Ovi oli verkalleen avautunut ja siitä miehen varjo pujahtanut sisään,
hiipien pitkin mattoa. Ei hisahdustakaan kuulunut huoneessa, ainoastaan
jokunen rukoilijan kuiskaama sana häiritsi hiljaisuutta. Sellainen pari
kertaa muita selvemmin lausuttu oli sana Herman, ja sillä näytti olevan
erityinen vaikutus kuuntelevaan varjoon. Mies oli kerjennyt keskelle
huonetta, jossa Maariankuvasta heijastuva kirkas loiste valaisi hänet
kokonaan. Se oli italialainen Juhani Wale.

Hänen silmissään paloi kammottava hohde, kun hän Hermanin nimen
kuullessaan säpsähtäen pysähtyi. Hän näytti häijyillä silmillään
tahtovan nielaista tuon ihanan rukoilevan tyttösen.

Heti hän kuitenkin malttoi mielensä ja näytti tahtovan jatkaa
hiipimistään viistoon huoneen poikki vuoteen takana olevalle ovelle
päin. Mutta rasahdus sieltä päin, ikäänkuin joku olisi tarttunut oven
säppiin, keskeytti hänen aikeensa ja nuolen nopeudella hän pujahti
takaisin kaapin taa, johon pysähtyi käsi ovenlukolla.

Toinen ovi avautui samassa ja keveitä askelia kuului matolla. Ne
pysähtyivät melkein samalle paikalle, jossa kuuntelija hetkistä ennen
oli seisonut.  Nämä askeleet olivat kuitenkin mahtaneet häiritä
rukoilijaa. Liikettä kuului rukousrahilta ja samalla ilon ja
kauhistuksen huudahdus.

"Mikä sinua niin säikäytti, tyttäreni?" kuului lempeä ja suloinen ääni
kysyvän.

"Silmät, nuo silmät, äiti..."

"Mitkä silmät, lapseni?"

"Omat silmäsi, rakas äiti ... minusta tuntui ne nähtyäni, että siinä
oli eräs toinen, että siinä oli..."

"Puhu arastelematta, lapseni, kenen silmät voivat siinä määrin olla
minun silmieni näköiset...?"

"Ah, se on omituinen juttu äiti, mutta minä tahdon kertoa sen sinulle,
sinähän tiedät kaikki salaisuuteni. Tule istumaan tähän rahille Jumalan
äidin eteen, niin kerron sinulle, mitä minulle on tapahtunut ja miksi
silmäsi ... niin, näes, eivät ne minua pelästyttäneet, vaan saattoivat
minut unohtamaan sinut ja sen sijaan näkemään toisen, jolla myöskin on
aivan sinun silmäsi, vaikka minä ne nyt vasta huomasin niin ihmeen
yhdennäköisiksi... Käy tähän istumaan, äiti, niin saat kuulla!"

Ja hän siirsi esille pienen sinisellä pieluksella varustetun rahin,
joka oli vuoteen sivulla, ja molemmat naiset istuutuivat
kynttilänvaloon rahille Maariankuvan eteen.

"Tässä kerran, kun olimme Silf-vuorella tuolla metsien ja vuorten
keskessä ... muistathan syöneemme päivällisen syrjäisessä laaksossa,
missä pienoinen puro lorisi niin kauniisti puiden välitse. Isäni
ja se vanha Vesteråsin munkki, -- hän, joka niin tarkalleen tietää,
missä paikoin hopeaa ja kuparia on maassa -- olivat vilkkaassa
keskustelussa, ja muistat kai munkin silloin puhuneen ihmeellisestä
Hiidenvaarasta, jossa ei järven toisella rannalla olevan vuoren takia
-- Skissen-kukkulaksi hän sitä sanoi -- puoleen vuoteen näe päivää.
Erittäinkin tulin uteliaaksi omin silmin näkemään Hiidenvaaran
kummallista hiittenkirkkoa..."

"Kyllähän minä sen muistan, lapseni, ja sinä johdat itse minut asiaan,
josta jo eilen aioin puhua sinulle, jolleivät matka ja ne monet
ihmiset, jotka olivat seurassamme, olisi minua estäneet. Sinä hävisit
heti päivällisen jälkeen ja ilmestyit vasta meidän lähtöä tehdessämme
ja silloin olit niin kalpea poskiltasi, kuin missäkin vaarassa
oltuasi."

"Niin, niin, äiti kulta, vaarassa olinkin ... ja jollei häntä olisi
ollut..."

"Ketä, lapseni?"

"Häntä, jolla on aivan sinun silmäsi..."

"Etkö tiedä hänen nimeänsä?"

"Tiedän, kuulin hänen nimeänsä mainittavan; hänen nimensä oli Herman!"

"Herman, Herman, ja aivan minun silmäni..."

Omituisella äänenpainolla hän lausui nämä sanat. Vaan saavathan
vähäpätöisimmätkin aiheet usein vanhat muistot hereille. Kukaties oli
nimi vanhukselle rakas ammoisilta ajoilta, jotka se nyt toi hänelle
mieleen, niinkuin usein pikkarainen avain aukaisee vanhan kultalippaan.

"Niin", jatkoi Agnes, "sinun silmäsi loihtivat äsken hänen kuvansa
eteeni niin selvänä, että jollet olisi minua puhutellut, olisin luullut
hänen kätkeytyneen sinun harmaaseen pukuusi."

"Kummallista", mutisi vanha rouva kyynelsilmin, "ja tämänkö miehen sinä
tulit tuntemaan hiittenkirkossa...?"

"Enhän tullut häntä tuntemaan, tuskin muuta muistan kuin hänen
silmänsä ... kaikesta muusta luo mielikuvitukseni kokonaisuuden,
jonkunmoisen reippautta, voimaa ja kunnollisuutta uhkuvan kuvan, aivan
samallaisen kuin vanhain satujen ritarit..."

Tuo tuntematon oli sentään mahtanut kertojaan vaikuttaa valtavammin
kuin hän tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä,
aivan kuin tahtoen tehdä itselleen selväksi tapahtuman, jota oli
aikeessa ruveta kertomaan ja jossa tuolla tuntemattomalla oli niin
perin tärkeä osansa.

"Mutta minua haluttaa nyt kuulla, kuinka sinulle kävi silloin
iltapäivällä. Sinä hävisit järvelle päin..."

"Niin; tahdoin ainakin etäämpää nähdä tuon kummallisen vuoren, jossa
hiidet ovat asuneet ja jossa niin paljon rikkauksia kuuluu olevan
kätkettynä, ja menin järvelle päin. Siinä seisoessani ja hakiessani
venettä millä päästä uteliaisuuteni päämäärää lähemmäksi, tuli muuan
voudin palvelijoita ja tarjoutui hankkimaan veneen, jos halusin lähteä
vesille. Minä kiitin häntä hänen avuliaisuudestaan ja hetkisen kuluttua
olinkin pienessä veneessä keskellä järveä. Ja kuta lähemmäksi
Hiidenvaaraa tulin, sitä enemmän teki mieleni sinne päin."

"Hiidenvaara oli korkea vuori, kun sitä katseli järveltä päin sekä
äkkijyrkkä, ja aivan vedenpinnan tasalla näin minä kolme luolaa
vierekkäin. Pysähdytin veneeni ja sydämeni tykki kuultavasti, mutta en
voinut hillitä haluani soutaa eteenpäin, vaikkapa itse hiidet olisivat
pyytäneet minua pitoihinsa sinne sisälle. Minuahan näes ei olisi vielä
kukaan ritari jäänyt morsiamenaan suremaan, vaikka olisinkin vuoreen
kadonnut...!"

"Mitä sanotkaan, lapseni, entä jalo isäsi ja minä ... etkö luule, että
me surisimme, jos sinut kadottaisimme?"

"Kyllähän minä sen uskon, rakas Ritza äiti", lausui tyttö ja suuteli
hellästi vanhaa rouvaa, "mutta saduissa, näetkös, ei koskaan kuule
puhuttavan surevista vanhoista rouvista, vaan ainoastaan nuorista,
kauniista ritareista, joiden tehtävänä sitten on lumouksista
päästäminen ja vuoreen lumotun pelastaminen. Ja nyt kerron sinulle tosi
sadun, oikein tosi sadun."

"Ai, ai, rakas lapseni, pahoin pelkään, että olet oikeassa! Tuntuu jo
siltä, että sinut lumottiin Hiidenvaaralla."

"Niin hullusti toki ei liene käynyt, vaikka olin vähällä jäädä sinne
missä olin, taikka ainakin tietymättömiin kadota sinulta ja isältäni;
mutta elä pelästy, rakas äiti, olenhan luonasi taas..."

"Jumala ja pyhä neitsyt sinua suojelkoot, lapsi, ja varjelkoot kaikesta
pahasta, mutta näinä aikoina ja tässä maassa, jossa mielivallalla ei
ole lakia, ei koskaan voi olla kyllin varovainen. Ja minä rakastan
sinua, kuin olisit oma lapseni, ja jos sinulle jotakin pahaa sattuisi,
niin vanha sydämeni pakahtuisi... Mutta jatka kertomustasi!"

"Miten olikaan, niin soudin aina noiden kolmen luolan eteen. Ne olivat
vierekkäin. Kaksi oikeanpuolista oli pienempää ja vesi pääsi niihin
sisälle, mutta kolmas, vasemmanpuolinen oli isompi. Tässä törmäsi
veneeni luolan kynnykselle ja minä nousin veneestä ja menin luolaan. Se
oli iso ja tilava, sileäseinäinen, mutta pohja oli vähän vedenpintaa
alempana. Katselin ympärilleni enkö löytäisi joitakin kulta- ja
jalokivikoristeita sieltä, enkä tiedä, mikä sen teki, mutta en koskaan
ole niin selvästi kuin silloin tullut ajatelleeksi, mitä olet sanonut,
äiti, että velvollisuuksiensa täyttäminen myöskin on mitä kaunein
koriste, ja sitenhän löysin kultaa minäkin."

"Mutta siinä seisoessani ja ajatellessani tätä sekä ihmisten halua
koota rikkauksia, pimeni yht'äkkiä luolan suu. Katsahdin sinne ja kaksi
miestä seisoi edessäni. Heidän kasvonsa olivat mustatut ja hatut
vedetyt silmille, niin että tuskin koskaan voinen tuntea heitä, vaikka
saisinkin heidät nähdä."

"Minä parkasin kauhusta, mutta samassa he heittivät paksun vaatteen
ylitseni ja sitoivat sen niin kovaan pääni ympärille, että olin
tukehtua. Huomasin heidän kantavan minua veneeseensä ja sitten soutavan
pois. Mutta kauvaksi he eivät olleet päässeet, ennen kuin kuulin jonkun
huutavan heitä ja, kun he jatkoivat soutamistaan, käskevän heitä
pysähtymään. Kuulin rajua airojenloisketta, jotakin kolahti venettä
vasten, jossa olin, sitten olin kuulevinani tuimaa paininlyöntiä, mutta
sitä ei kestänyt kauvan, ennen kuin kuulin jonkun syöstyvän järveen."

"Silloin irroitettiin side pääni ympäriltä ja minä näin sen miehen,
jolla on sinun silmäsi, äiti. Hänen silmänsä loistivat ilosta
nähdessään minut vahingoittumattomana. Hänen veneessään oli vanha
halliparta, jolle kuulin hänen sanovan":

"'Pian pois täältä, vie neitonen rantaan ja seuraa häntä, kunnes pääsee
varmaan paikkaan, minulla on vielä täällä jotakin toimittamista, tapaat
minut tuolla Hiidenvaaran tuvassa.'"

"Mies vastasi jotakin, jota en tarkannut, mutta sen verran minä
ymmärsin, että hän oli kotosin _Hamra_-nimisestä paikasta, ja että
pelastajani nimi oli Herman, sillä halliparta mainitsi hänen nimensä."

"Ja samalla hyppäsi hän, jonka nimi oli Herman, toiseen veneeseen ja
souti uskomattoman nopeasti niiden molempien miesten jälkeen, jotka
olivat aikoneet ryöstää minut ja joiden päät näkyivät jonkun matkan
päässä järvellä."

"Mies, joka minua souti, oli vanha ja harvapuheinen, enkä saanut häntä
sanomaan ainoatakaan sanaa. Niin pian kuin olin rannalla, sanoin
hänelle, ett'ei hänen enää tarvinnut minua seurata, mutta minä näin
kuitenkin hänen loitompana seuraavan itseäni, siksi kunnes sinä tulit
vastaani ja me olimme valmiit lähtemään."

"Kummallista lapseni, kummallista", virkkoi vanhus ja pudisti päätänsä.
"Selvästi täällä on joku, joka ... no niin, mitäpä siitä, pyhä neitsyt
suojelee omiansa!"

Samassa kuului joku tarttuvan ulko-oven avaimeen ja ovi aukesi.

Vouti, Juhani Wale, astui huoneeseen syvään kumartaen molemmille
naisille.

Vanha rouva heitti läpitunkevan katseen kumartavaan mieheen, jonka
pitkä hatuntöyhtö laahasi maata hänen kädellään heiluttaessaan
hattuansa edes ja takaisin.

"Sepä merkillistä, herrani", virkkoi Richissa rouva, "minä tulin
juur'ikään teitä ajatelleeksi."

"Se ilahduttaa minua, jalo rouva", vastasi vouti, ja hänen silmäyksensä
oli terävä kuin väkipuukon kärki, "minunkin ajatukseni viihtyvät
mieluimmin näissä huoneissa, joissa kukkii 'tuo ihana ruusu ja
kultainen kukka', niinkuin näiden seutujen lauluissa lauletaan.
Näyttääpä siis siltä, kuin meidän ajatuksemme kohtaisivat toisensa..."

Vouti kääntyi Agnekseen, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan
virketyksi, keskeytti hänet Richissa rouva.

"Olkoon onneksi tämä yhtymä, vouti!" sanoi hän; ja ikään kuin
kiihkeästi haluten keskeyttää puhelun, jatkoi hän: "Minä otaksun teidän
asianne koskevan meidän lähtövalmistuksiamme?"

"Aivan niin, rouvani, ja jos sallitte, olen valmis saattamaan teidät ja
turvattinne suureen luhdinsaliin, jossa kaikki jo ovat koolla."

Ja he menivät yhdessä luhdinkäytävän kautta siihen suureen huoneeseen,
joka oli naisten ja voudin yksityisen huoneen välillä.




III.

Vierassalissa.


Isossa salissa oli naisten saapuessa kaksi näöltänsä aivan erilaista
miestä.

Toisella oli vilpittömät ja jalot kasvot. Hänen ryhtinsä oli uljas, ja
kohta huomasi, että hän oli tottunut näkemään toisten itseään
kumartavan. Mutta siitä huolimatta oli hänen olennossaan jotakin
kohteliasta ja viehättävää. Siihen mieheen näkyi saattavan luottaa. Se
oli Ewerstenin Hannu kreivi, Gripsholman ja Oppenstenin panttinapitäjä.

Ystävällinen hymy ilmautui hänen kasvoillensa, kun hän näki tyttärensä,
joka ujostelematta kuin lapsi riensi hänen luoksensa. Kreivi painoi
suudelman tyttärensä otsalle ja kääntyi sitten Richissa rouvaan.

"Hyvää huomenta, kälyseni", sanoi hän, "kuinka voitte eilisen
vaivaloisen retken perästä?"

"Hyvin, lanko, ihastuksella minä hengitän näiden vuorten raitista
ilmaa."

"Mutta jonkun verran se vielä kaipaa puhdistamista", puuttui toinen
herrasmies puheeseen. "Siinä on vielä liian paljon saastaisia höyryjä,
minä tunnen hengittäväni vaan pelkkää niskoittelua ja nurjamielisyyttä,
niin pian kuin pääsen pohjoispuolelle Långhedeniä ja Brunbäckin
lauttauspaikan toiselle puolelle."

Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti, Jösse Eerikinpoika se nämä sanat
lausui. Hänen ulkomuotonsa ei ylimalkaan ollut vastenmielinen. Hän
näytti hyvinvoivalta herralta, joka vaan itse halusi elää rauhassa ja
soi samaa muillekin. Hänen olennossaan oli jotakin sulavaa ja nuorteata
ja sen tähden häntä voikin aika hyvin sietää. Mutta hänen katseensa oli
levoton. Hänen silmänsä vilkuivat yhtämittaa ja hänen tuuheat
kulmakarvansa tekivät toisin ajoin hänen kasvonsa kavalan näköisiksi,
mutta sen sijaan näytti hänen säännöllinen ja hymyilevä suunsa
ilmaisevan pelkkää rehellisyyttä.

"Minusta tuntuu päinvastoin siltä", vastasi Richissa rouva, "kuin juuri
täällä vasta oikein hyvin viihtyisin. Kansa näyttää surulliselta mutta
hyväluontoiselta, ja ennen kaikkea, täällä ei minun tarvitse nähdä
sitä, mikä minua inhottaa Itämeren etelärannan maissa, täällä ei
tarvitse nähdä noita orjannaamoja, jotka..."

"Kautta pyhän Knuutin, jalo rouva", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika,
"te olisitte valmis karkaisemaan sitä rautaa, jota pehmittäessä me
olemme niin suurta vaivaa nähneet. Mutta naiset istuvat haaveillen
luhdissa ja kääntelevät ja vääntelevät asioita, kunnes saavat ne
mieleisikseen, ja sitten he luulevat todellisuuden vastaavan heidän
haaveilujansa. Me voudit, minä ja Juhani herra tässä, me voimme
kuitenkin näyttää teille, että kaikki se kulta, minkä olette näistä
talonpojista löytävinänne, on teidän omaanne eikä heidän. Eikö totta,
Juhani herra?"

"Aivan totta", vastasi tämä, "ja minä olen saanut tuoreita todistuksia
tänä aamuna ja sen lisäksi on minulla täysin luotettavana todistajana
Agnes neiti."

Ja Juhani herra kertoi pojan käynnistä luhdinkäytävällä ja
yrityksestään ottaa hänet kiinni.

"Isä on vankina tornissa", lisäsi hän, "arvattavasti on poika vienyt
jonkun viestin hänelle ja itse unohtunut tänne. Hän oli Lauri
Olavinpojan poika Niblestä", selitti vouti, kun Jösse Eerikinpoika loi
häneen kysyvän katseen.

"Tuhat tulimmaista, se konna on vielä elossa... Näettehän, jalo rouva,
millaisen niskoittelevan roistoväen kanssa me täällä olemme
tekemisissä!"

"Näitä asioita ei minun järkeni kykene arvostelemaan", toisti hurskas
rouva, "mutta mitä sitten tuo talonpoika raukka on tehnyt, koska hänen
täytyy nääntyä täällä teidän tornissanne?"

"Hän on aikonut syyttää kuninkaan voutia itsensä kuninkaan edessä."

"Jollei kuuloni pettänyt", tarttui Hannu kreivi puheeseen, "niin kertoi
minulle Vesteråsin kunnianarvoisa Bertel isä, jonka tapasin Husabyssä
ja joka näytti tarkoin tuntevan täkäläiset olot, että Niblen tila viime
vuonna vastoin omistajan tahtoa yhdistettiin tämän linnan alueeseen.
Ovatko tämä Lauri Olavinpoika ja Niblen omistaja sama mies?"

Vouti vastasi myöntäen.

"No hyvä", jatkoi silloin kreivi, "jos hän sen tähden valitti tahi
aikoi valittaa kuninkaalle, meidän armolliselle herrallemme, niin
minusta näyttää siltä kuin ... anteeksi, vouti, en tahdo sekaantua
siihen, mitä teette tai jätätte tekemättä, enkä myöskään riidellä
teidän kanssanne, joka niin ystävällisesti olette isännäntointa
hoitanut kulkiessani voutikuntanne kautta. Mutta minusta näyttää siltä,
että ne ulkomaalaiset herrat, jotka ovat päässeet valtaan tässä maassa,
eivät koskaan ole voineet unhottaa sitä maata, jonka he kuitenkin ovat
jättäneet ja vaihtaneet tähän uuteen, vaan ovat tahtoneet muuttaa
kaikki täkäläiset olot entisen kotimaansa olojen mukaisiksi. Eikä minua
ihmetytä niin paljo se, että tämä kansa on surullisen näköistä, josta
jalo kälyni äsken huomautti, mutta se minua ihmetyttää, että
muukalaiselle on koskaan onnistunut jäädä tänne pitemmäksi ajaksi."

"Ja kuitenkin, Hannu kreivi, olen minä Jösse Eerikinpoika jo
seitsemäntoista vuotta ollut koko Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina,
ja, kunniakkaan vaakunani kautta, silmiin tahdon katsoa sitä miestä,
joka vielä uskaltaa hiiskahtaa tässä onnettomassa maassa. Minä tunnen
heidät, nuo jäykkäluontoiset talonpojat, eikä koskaan, ei koskaan pääse
kuninkaan valta vahvistumaan tässä maassa, niin kauvan kuin he käyvät
pää pystyssä. Ei, pois kaikki ne, tuleen tai veteen, sama se mihin,
mutta hävitä heidän täytyy! Ja kun tänne sitten Tanskan saarista
muuttaa pari tuhatta meikäläistä talonpoikaa, jotka jo ovat tottuneet
tottelemaan herrojansa, niin silloin on rauha ja levollisuus vallitseva
Eerikki kuninkaan suuressa valtakunnassa ja herrat saavat rauhassa
metsästellä metsissä ja tyhjennellä maljojansa linnansalissa."

Kreivi ei tähän vastannut mitään, mutta hänen kasvoistaan näki selvästi
hänen olevan eri mieltä.

"Niin on käynyt Norjassa", jatkoi vouti innoissaan, "kuulin usein
appeni, ankaran ritarin, Uolevi Juhonpojan Ervallasta, mahtavan Jon
Hafthorninpojan pojan, kertovan, kuinka olot siellä olivat hyvät ja
kuinka vähän siellä tarvitsi huolia talonpojista ja siitä, mitä he
tahtoivat tai olivat tahtomatta. Katsokoot tämän valtakunnan herrat,
valtionneuvokset ja miehet, mitenkä suoriutuvat, jos Eerikki
kuninkaalle pistäisi päähän kutsua voutinsa pois ja jättää linnat
hyvänsävyisten ruotsalaisten haltuun."

Voudin parhaillaan selitellessä, millaisiksi maan olot tulisivat, ellei
häntä ja hänen vertaisiansa olisi, ja millaiset niiden pitäisi olla,
kajahti torventörähdys vahtitornista ja kohta sen jälkeen tuli sisälle
joku voudin palvelijoita ja ilmoitti nuoren miehen, joka näytti ritarin
asemieheltä, pysäyttäneen ratsunsa linnanportille ja pyytävän puhutella
voutia. Jösse Eerikinpoika tiedusteli palvelijalta, kuka vieras oli, ja
palvelija vastasi:

"Hän tuo viestiä Engelbrekt Engelbrektinpojalta Vaskivuorelta. Björn
jousimies, joka on vahdissa, sanoo häntä nuoreksi Herman Bermaniksi."

"No, anna hänen sitten tulla tänne meidän eteemme saliin. Täytyy pitää
varansa, ennen kuin sen miehen varpaille astuu."

Palvelija poistui ja hetkisen perästä astui Engelbrektin sanantuoja
sisälle.

Hän oli muhkea nuori mies, rotevavartaloinen ja hartehikas, mutta
vyötäisiltään solakka ja hänen kasvonsa ilmaisivat samalla kertaa sekä
vienoutta että tarmoa. Hänen esiintymisensä synnytti erilaisia tunteita
melkein jokaisessa läsnäolijassa.

Jösse Eerikinpoika ja hänen apulaisvoutinsa katsoivat häneen, toinen
selvän tyytymättömyyden, toinen mitä kylmäverisimmän vihan
silmäyksillä. Hannu kreivi näytti sitä vastoin todellisella
mielihyvällä tarkastavan tuota siivokäytöksistä ja reippaan näköisiä
nuorta miestä, ja kreivin tytär, korvia myöten punastuen, rohkeni
tuskin luoda silmiänsä hameensa helmaa ylemmäksi. Richissa rouvaan
näytti miehen olento kuitenkin enimmän vaikuttavan. Hänen tavallisesti
niin tyyni katseensa tähysteli tarkoin ja läpitunkevasti miehen
nuorekkaan kauniita kasvojenpiirteitä, ja kuta kauvemmin se tarkkasi,
sitä levottomammaksi se kävi. Vanha rouva painoi lopuksi tuskin
huomattavalla liikkeellä harmaan viittansa alla kätensä sydämelleen,
ikään kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa voimiansa pysyäkseen
näennäisen tyynenä.

Miehellä oli palvelijan puku, mutta hänen takkinsa kangas oli hienompaa
ja keltaisen hirvennahkavyön solki oli pelkkää hopeaa. Häntä saattoi
luulla joksikin, jolla itsellään oli talot ja tavarat, joiden puolesta
hän ajan tullen aikoi taistella asemiehenä, niinkuin sanottiin.

"Nimesi, nuori mies, ja mikä asiasi?" kysyi mahtavalla äänellä Jösse
Eerikinpoika, jonka silmät pyörähtelivät, niin että teräset tuskin
näkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta.

"Herman Berman on nimeni", vastasi nuorukainen sointuisalla äänellä,
"ja Engelbrekt Engelbrektinpojan asioita käyn!"

"Ja mitä tahtoo tuo kunnon vuoritilallinen?"

"Hän käskee tervehtimään teitä ja pyytää niiden viiden Skedvin
talonpojan tuomion lykkäämistä. Niinkuin hyvin tiedätte, ovat
katovuodet ja raskaat verotaakat tehneet heidät varakkaista
talonpojista keppikerjäläisiksi. Heillä on vaimot ja lapset, ja jos
miehet temmataan pois, kuolevat lapset nälkään... Engelbrekt pyytää
teitä lykkäämään tuomion siksi, kunnes kuningas on saanut asiasta
tiedon..."

"Kuningas ja aina vaan kuningas", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika
lyöden nyrkkinsä edessään olevaan tammipöytään, "eivätkö nuo talonpojat
sitten koskaan saa päähänsä, ett'ei kuningas ole _heidän_ kuninkaansa,
vaan ritariston ja aatelisten, ja että noiden koirien tulee totella
herrojansa ja olla heille alamaiset!"

"Tuo on vierasta oppia meille ruotsalaisille", väitti asemies tyynesti,
"laki on sama kaikille, itse olemme sen laatineet ja kuninkaan olemme
valinneet pitämään lakia voimassa ja säilyttämään rauhaa, niin on
minulle sanottu. Ja koska laki sallii jokaisen Ruotsin miehen mennä
kuninkaan puheille, missä asiassa vaan haluaa, niin tuskinpa kukaan
rohjennee sitä kieltää, kun laki sen myöntää."

"Olet tarkka laintuntija, nuori mies, mutta kuningas on lain herra ja
minä olen hänen käskyjensä toimeenpanija. Muutoin minua kummastuttaa,
että Engelbrekt ryhtyy tähän asiaan ... pitäisipä hänen tuntea minut
tarpeeksi, minä kun niin monta vuotta olen ollut Vestmanlannin ja
Taalainmaan voutina."

"Kun vääryyttä tehdään, on joka mies velvollinen sen tekemistä
estämään, ja Engelbrekt samoin kuin Taalain miehet ylimalkaan haluavat
vaan oikeutta. Suotakoon lain olla voimassa ja kaikki valitus on
häviävä Ruotsin valtakunnasta."

"Julkeata kieltä haastat täällä, mutta sitä kananpoika kaakattaa, mitä
äidiltään on oppinut... Pesää ei saa hävitetyksi, vaikka munat
hävittäisi; emälintu on itse kynittävä."

"Jos Engelbrektiä tuolla tarkoitatte, vouti, niin oma puheenne lienee
julkeampaa kuin minun..."

"Minulle kerrotaan rahvasta joukottain tulvivan Engelbrektin luokse
Vaskivuorelle -- jos hän sielläkin käyttää yhtä korskeaa puhetapaa kuin
täällä minun omien korvieni kuullen, niin olkoon varoillansa, sillä ero
on hyvin pieni talonpojan ja vuoritilallisen välillä."

"Mitä Engelbrekt tekee ja jättää tekemättä, sitä voitte kysyä häneltä
itseltään. Teidän on kuitenkin muistaminen, että Engelbrekt kantaa
vaakunaa ja kypäriä niin kuin tekin ja että hänen vaakunansa on yhtä
arvokas kuin teidänkin."

"Mitä tarkoitat noilla sanoillasi...?"

"Sitä että, kuten itse sanotte, hänellä on suorempi tie kuninkaan
puheille kuin talonpojilla!"

"Aikooko hän siis itse lähteä kuninkaan puheille ajamaan noiden viiden
talonpojan asiaa?"

"Kysykää häneltä itseltänsä sitä, vouti; mutta nyt mahtanee jo olla
aika teidän sanoa minulle, minkä vastauksen saan teiltä vietäväkseni."

Jösse Eerikinpojan muutoinkin leveä suu muutti tällä hetkellä kasvojen
ilmeen sellaiseksi, että niiden yläosa joutui sopusointuun alaosan
kanssa. Inhottavaa oli nyt katsella näitä kasvoja.

"Mitä noihin viiteen mieheen tulee", sanoi hän, "niin on heidän asiansa
tällä hetkellä jo aika hyvin. Saat sen itse nähdä, kun täältä lähdet,
ja siten voit parhaiten viedä vastaukseni Engelbrektille."

Nuorukainen katsoi kysyvän katseella voutiin ja näytti kalpenevan
nähdessään hänen inhottavan hymynsä ja kavalan katseensa. Vihastuksen
salama leimahti hänen silmistään ja tahtomattansakin hän vei vasemman
kätensä vyöllänsä riippuvan miekan kahvaan.

"Myöhäänkö?" oli kaikki, mitä hän sai vaivoin sanotuksi.

"Niin kuin sanot, liian myöhään", vastasi vouti jääkylmästi, "ja voit
vielä lisäksi viedä sellaiset terveiset Vestmanlannin ja Taalainmaan
voudilta, että hän vastaisuudessa toivoo pääsevänsä kuulemasta
sellaisia viestejä, jollaisen tänään toit Engelbrektiltä."

Näin sanoen kääntyi vouti toiselle puolelle huonetta.

Nuorukaisen povessa näyttivät ristiriitaiset tunteet olevan kovassa
ottelussa. Hän näytti mielivän joko sinkauttaa kirouksensa julmurille
vasten silmiä, taikka paljastetuin miekoin syöstä päälle, -- mutta hän
malttoi kohta mielensä.

"Olen tunnollisesti vievä terveisenne perille, vouti ... ne eivät
mahtane tulla liian myöhään!"

Ja nuorukainen läksi suuresta salista Juhani Walen seuraamana.

Jösse Eerikinpojan ja Hermanin puhellessa oli Agnes lähestynyt isäänsä
aivan kuin hakeakseen suojaa siltä kauhulta, joka hänet jo vaan
kuvitellessaan noiden viiden miehen kohtaloa oli vallannut.
Suonenvedontapaisesti hän puristi isänsä kättä saatuaan kuulla, ett'ei
pelastuksen toivoakaan löytynyt.

Hänen katseensa, jolla hän tuota uljasta nuorukaista katseli tämän niin
ujostelematta puhuessa mahtavan voudin edessä, ilmaisi selvimmin, miten
hartaasti hän seurasi keskustelun kulkua. Hänen poskensa olivat milloin
veripunaiset, milloin lumivalkeat, ja kun sanansaattaja epätoivoissaan
lähti huoneesta, oli hänen tuskansa yhtä kova kuin tämänkin.

Mutta selittämätön levottomuus valtasi hänet samalla kertaa.

"Mene mukaan, isä, mene", kuiskasi hän kreiville korvaan.

Kreivi oli tarkkaavasti kuunnellut joka sanaa ja hänet valtasi
joissakin määrin sama levottomuus kuin tyttärensäkin. Välttääkseen
riitautumista voudin kanssa, mutta voidakseen samalla kertaa noudattaa
tyttärensä pyyntöä ja oman sydämensä hiljaista toivomusta, hän virkkoi:

"Haluatteko yhä edelleenkin tarjota kunnioittavaa seuraanne retkellemme
Vaskivuorelle päin, Jösse Eerikinpoika? ... aamu on jo pitkälle
kulunut, me haluamme sen tähden mitä pikemmin sen parempi nousta
ratsaille."

Näin sanoen kreivi astui ovelle päin ja voudin kohteliaasti kumartaen
myönnettyä meni hän ulos ikään kuin varustautuakseen matkalle.

Agnes lähestyi avosylin äidillistä ystäväänsä, syleili häntä hyväillen
ja suuteli.

Näöltänsä tyynenä otti Richissa rouva vastaan tytön hyväilyt, mutta
kehoitti häntä samalla katsomaan, että hänen tavaransa kunnollisesti
pantiin säiliöihinsä päivän retkeä varten. Ja Agnes läksi täyttämään
saamaansa kehoitusta, jolloin vouti kiiruhti avaamaan ovea.

Hänkin poistui samalla kertaa.

Silloin liitti Richissa rouva kätensä ristiin ja rukoili hartaan
rukouksen, ja kuuntelija olisi tällöin hänenkin kuiskauksistaan
erottanut Hermanin nimen.




IV.

Mitä nuorukainen näki.


Reippain askelin astui Herman Berman portaita alas luhdineteiseen,
Juhani Wale aivan kantapäillään. Alhaalla kartanolla oli joukko miehiä
ratsujensa selässä, ainakin viiteenkymmeneen. Ne olivat Ewerstenin
kreivin väkeä, jo valmiina lähtemään. Kaksi miestä piteli niitä
hevosia, joilla kreivi ja molemmat naiset aikoivat ratsastaa.

Kun nuo molemmat miehet olivat päässeet kartanolle, kulkivat he
viistoon sen poikki ja hävisivät riviin rakennettujen ulkohuoneuksien
nurkan taakse.

Juhani Wale kulki edellä. Aivan oli outoa nähdä, miten kernas hän oli
Engelbrektin sanantuojalle näyttämään, minkä kohtalon uhreiksi nuo
viisi talonpoikaa olivat joutuneet. Joukko voudin palvelijoita yhtyi
myöskin näihin kahteen mieheen ja monta törkeätä parjaussanaa
talonpojista tuli Hermanin korviin. Vouti oli itse vaiti, mutta sekä
hänen kasvojensa sävystä että niistä pistävistä silmäyksistä, joita hän
tuon tuostakin loi seuralaiseensa, näkyi kyllä, että hänen
käskynalaistensa törkeä pila oli häntä miellyttänyt.

Milt'ei luonnottomia ponnistuksia tarvitsi nuorukainen säilyttääkseen
mielenmalttinsa.

Nyt pysähtyi vouti pienelle ovelle ja hänen viittauksestaan tuli joku
palvelijoista sitä avaamaan.

Kauhea löyhkä ja savu tunki avatusta huoneesta heitä vastaan.

"Käykää sisälle, Herman Berman", virkkoi vouti kamalasti hymyillen,
"käykää sisälle katsomaan, minkä vastauksen Jösse Eerikinpoika lähettää
teidän kauttanne Engelbrektille."

Herman kumartui katsomaan huoneeseen, mutta vetäytyi äkisti takaisin.
Ei tarvinnut kuin silmätä nähdäkseen, mitä huoneessa oli.

Se oli pienehkö rakennus, joka näytti aiotun linnan saunaksi. Kattoon
kiinnitetyissä koukuissa roikkuivat siellä viiden miehen ruumiit.[4]
Heidän vaatteensa olivat puoleksi palaneet ja alastomat ruumiit
kärventyneet melkein mustiksi, aivan kuin olisivat olleet hiljaisen
tulen paistettavina. Heidän jalkainsa alla saattoikin nähdä siihen
tehdyn tulen jälkiä.

"Oletteko nähnyt tarpeeksi?" kuului voudin kysyvän, ja kun ei vastausta
kuulunut, lisäsi hän, "voitte samalla kertaa viedä vainajain ystäville
minulta tiedon, että he nyt milloin hyvänsä saavat käydä hakemassa
ruumiit ja hautauttaa ne. Minä toivon tien kuninkaan puheille tämän
jälkeen tuntuvan kovin kuumalta, noin vaan huvin vuoksi kulettavaksi.
_Sen_ voivat näiden vainajain sanomakellot kertoilla jälkeisille ja
silloin on rangaistus saavuttanut tarkoituksensa."

"Kautta elävän Jumalan, vouti!" huudahti Herman töin tuskin enää kyeten
hillitsemään vihaansa -- "katsokaa, etteivät ne sanomakellot soita
neuvoja, teille tärkeämpiä kuin noille talonpoikaparoille! Tämä on jo
liikaa, kovin liikaa ... minä huudan sen Jumalalle ja jokaiselle
rehelliselle miehelle", lisäsi hän sen jälkeen, "mutta loppu tästä
kaikesta täytyy tulla..."

"Te sanotte paljon, nuori mies, mutta varokaa, ett'ei oma loppunne ole
lähempänä kuin luulettekaan. Tietääkseni ei kukaan ennen teitä ole
puhunut noin uskaliaita sanoja Borganäsin muurien sisällä."

"Ja minä sanon vielä teille, Juhani Wale, että minä tästä päivästä
lähtien olen oleva verivihollisenne, missä hyvänsä teidät tapaan ja
millä tavoin vaan voin."

"Puhuttehan kuin vertaisellenne", vastasi vouti ilmeisesti pilkallisin
sanoin ja katsein, "mutta voidakseni panna minkäänlaista arvoa
sanoillenne, lienee minun saatava nähdä sukuvaakunanne; minun
vaakunakilpeni riippuu kirkkaana tuolla salin seinällä, voitte sen itse
sieltä nähdä."

"Vaakunaa ei minulla ole..."

"Mutta isänne..."

"Isäni -- haa vouti, käytte viekastelemaan kysymyksillänne, mutta..."

"Elä kiivastu, nuori mies, ethän voine vaatia Juhani Walea mittelemään
miekkoja ensimmäisen maankuljeksijan kanssa minkä tapaa. Mielestäni ei
sanoissani ole mitään viekastelemista. Poika perii isänsä, hänen
kunniansa yhtä hyvin kuin hänen häpeänsäkin. Todistakaa vaan minulle
olevanne vertaiseni sukuperältänne, niin olen siekailematta paljastava
miekkani."

Voudin sanat ja olento henkivät sellaista kalseutta ja ärsyttävää
pirullisuutta, ett'ei Herman enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Toisen
kerran vähäisen ajan kuluessa tapasi hänen kätensä miekankahvaa. Hän ei
kyennyt ajattelemaan eikä punnitsemaan; mitä seurauksia oli tuottava se
teko, johon hän oli ryhtymäisillään. Hän huomasi vaan Juhani Walen
siksi julmaksi ilkiöksi, joka häntä häväistessään pilkkasi kokonaisen
kansan oikeutettuja valituksia. Että taistelu oli käyvä turhaksi
täällä, jossa ei kaksintaistelu koskaan voinut tulla puheeksikaan, vaan
ainoastaan puolustautuminen niitä satoja vastaan, jotka vouti millä
hetkellä hyvänsä saattoi lähettää hänen kimppuunsa, ja että vankeus ja
kukaties häpeällinen kuolema oli oleva taistelun ainoana tuloksena --
kaikkia näitä seikkoja oli tuo uhkarohkea nuorukainen tällä hetkellä
kykenemätön arvostelemaan.

Mutta juuri hänen kätensä tarttuessa miekankahvaan ja juuri kun hän oli
hurjan suuttumuksen sanan päästämässä huuliltaan, laskihe vieras käsi
hänen olkapäällensä ja hänelle kuiskattiin korvaan seuraavat sanat:

"Elkää häiritkö rauhaa kuninkaan linnassa!"

Herman katsahti sivulleen ja kohtasi Ewerstenin kreivin hyvyyttä ja
vakavuutta ilmaisevan katseen. Mutta synkäksi ja uhkaavaksi muuttui
hänen ystävällinen katseensa, kun sen kiivastuneesta nuorukaisesta
siirsi Juhani Waleen.

"Täällä mahtanee olla kummia tekeillä, koskapa te, vouti, omassa
linnassanne voitte saattaa rauhallisen sanantuojan hairahtumaan ja
unhottamaan kuninkaansa."

"Jalo kreivi", vastasi tämä, "tuo nuorukainen on yhtä maata kuin tämän
maan talonpojat, joiden asiaa hän ajaa. Hän tuskin tietää erottaa, mikä
on alamaiselle soveliasta ja mihin kuninkaalla on valta."

Puhuessaan hän läheni saunan ovea ja laski sen aivan kuin mitäkään
tarkoittamatta pyörähtämään saranoillaan, niin että se painui kiinni.
Vaikka liike olikin hyvin harkittu, niin oli jo kreivin silmä
ennättänyt nähdä nähtävänsä. Savukin oli jo kerinnyt siksi hälvetä,
että kreivi siltä paikalta, jossa seisoi, saattoi nähdä lähinnä ovea
roikkuvan ruumiin jalat. Välittämättä voudin ovensulkemishankkeesta
astui hän lähemmäksi ja tempasi sen auki, mutta peräytyi äkisti
nähdessään nuo viisi puoleksi palanutta ruumista.

"Tällaisetko terveiset tuo nuori mies saa isännälleen vietäviksi
kuninkaan voudilta?" kysyi hän. Juhani Wale kumarsi myöntäen.

"No niin, nuori mies", sanoi kreivi ja katsoi taas hyväntahtoisesti
Hermaniin, "nouse ratsaille ja vie isännällesi se sanoma, mikä
vietäväksesi on annettu. Nyt käsitän suuttumuksenne ja vihanne ...
pelkäänpä jumaliste pahoin, vouti, että kuninkaan, meidän herramme,
hallitus on saava paljon tekemistä, jos tällaista pitemmälti jatkuu."

Kovin oli kuohuissaan nähtävästi kreivin mieli. Joinkin kiireesti hän
käänsi kumartelevalle voudille selkänsä.

"Tulkaa, tulkaa, nuori mies, ja rientäkäämme täältä pois", sanoi hän
Hermanille ja poistui linnanpihalle päin.

Herman seurasi. Heidän tullessaan luhdinkäytävän edustalla olevalle
avonaiselle pihamaalle oli jo suurin osa kreivin miehistä hävinnyt.
Muutamia vaan oli jälellä ja yksi heistä piteli kreivin hevosta.

Hetkisen kuluttua läksivät sekä kreivi että Engelbrektin sanantuoja
Borganäsistä. Mutta silmäykset, satujen noidannuoliakin myrkyllisemmät,
seurasivat heitä heidän ratsastaessaan lasketun nostosillan yli.

Juhani Wale seisoi muurilla ja katseli kiukuissaan ratsuillaan
poistuvia.




V.

Märta muori.


Kreivi ja nuorukainen ratsastivat äänettöminä rinnakkain ja kreivin
ratsumiehet tulivat vähän jälempänä perästä. Borganäsin tie teki monta
mutkaa ja kaikkialla löysi silmä mitä ihanimpia näköaloja järvelle ja
sen kauniita rantoja pitkin.

Ehdittyänsä toiselle puolen jokea näkivät he kohta kreivin tyttären ja
Richissa rouvan ynnä muun ratsumiesjoukon verkalleen ratsastamassa
maantiellä. He olivat kreivin kehotuksesta Jösse Eerikinpojan
saattamina lähteneet edelle. Kreivi arveli voivansa toimia paremmilla
menestymisentoiveilla hänen välitystään mahdollisesti tarvittaessa,
kun ei mahtavan ylivoudin läsnäolo ollut haittana. Ja sisäinen
tyytyväisyydentunne tämän onnekkaan mieleenjohtuman hyvistä tuloksista
se nyt leppeänä päiväpaisteena kuvastui hänen vakaville mutta jaloille
kasvoilleen.

Mitä nuoren Herman Bermanin mielessä kyti, on helppo käsittää. Vielä
hehkuivat hänen poskensa suuttumuksesta, vieläkään ei ollut vihan
liekki sammunut hänen silmistään. Eikä se hetkisesti kuohahtanut viha
nyt tässä leimahtanut ilmituleen, vaan se oli vuosikausia kyteneen
kostonhimon ilmausta. Se oli ensimmäinen vuorenhuipulle sytytetty
sotatuli ilmoittamassa ystävälle ja vihamiehelle vainonajan olevan
tulossa. Mutta vielä muukin kuin nuo yleiset tilinteot väkivallan ja
mielivallan harjoittamisesta -- tilinteot, jotka tilipäivän tullen
olivat vastaajansa kukistavat ja jotka vaativat tositoimintaa
jokaiselta rehelliseltä Ruotsin mieheltä -- vielä muukin kuin ne sai
nuorukaisen mielen valtavammin kuohumaan ja hehkuvan punan hänen
poskillensa. Sen tekivät vielä tuon pelkurimaisen muukalaisen
pilkalliset loppusanat, hänen isäänsä tarkoittavat salavihjaukset.

Herman Berman oli varttunut mieheksi Engelbrektin perheessä ja oli koko
kasvunaikansa vuoritilalliselta ja hänen vaimoltansa saanut osakseen
mitä huolellisimman hoidon. Mutta hänellä oli toinen nimi, hän ei ollut
edes kaukaistakaan sukua kasvatusvanhemmilleen ja omasta isästään ja
äidistään hän ei tiennyt mitään. Tähän asiaan ei kasvatusisä ollut
koskaan tahtonut puuttua. "Olet ystäväni poika; hänen nimensä oli
Herman Berman niin kuin sinunkin!" -- Tämän hän aina sai vastaukseksi
kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä. Ja kuitenkin tuntee joka
ihminen olennossaan elävän tarpeen olla selvillä elämänsä ensimmäisistä
ehdoista. Saakoonpa osaksensa kuinka suurta hyvyyttä ja hellyyttä
hyvänsä, niin tuntuu hän kuitenkin omasta mielestään joissakin määrin
eksyneeltä linnulta, jollei hän vilpittömin katsein ja punehtumatta
saata muistella ja mainita syntyperäänsä.

Voudin ivallinen huudahdus kysyessään Hermanin isää herätti taas yhtä
haavaa nuorukaisessa henkiin kaikki vanhat houreet, koko hänen
sydämensä ikävöimisen saada varma tieto asiasta. Tämä oli arin
kosketeltava kohta. Tuskin olisi kreivin väliintuloa tarvittu
hillitsemään kuohahtavaa vihaa, jollei vouti näitä sanoja olisi
lausunut. Tämä pisara se sai ylen täyden maljan vuotamaan yli
reunojensa.

Kaikkea tätä nyt nuorukainen ajatteli ratsastaessaan kreivin rinnalla.

Mutta kohta he saavuttivatkin edellä ratsastajat ja ilosta huudahtaen
ohjasi Agnes hevosensa isänsä hevosen rinnalle. Sitä ennen hän
kuitenkin oli luonut sanomattoman lemmekkään katseen isän rinnalla
äänetönnä ratsastavaan nuorukaiseen.

Tämän hänen katseensa huomasi nuorukainen ja niin ihmeteltävän mahtava
oli sen voima, että kaikki synkkyys hetkiseksi poistui hänen
kasvoiltaan. Oikeastaan hän vasta nyt oikein selvästi näki nuo kauniit
mielenilmeiset kasvot, jotka lauhkean kevättuulen niitä hivellessä ja
pehmosen kärpännahkasisusteisen päähineen reunustamina toivat mieleen
elämän suloisimman ja ihanimman puolen. Järvellä Hiidenvaaran kupeella
ja Borganäsin salissa olivat muut seikat kokonaan vallanneet hänen
mielensä. Täällä, matkalla linnasta, ajatusten yhteisestä pahasta
siirryttyä hänen yksityiseen mielipahaansa, täällä hän oli herkempi
hellemmille tunteille. Tyttönen oli kuin ihmeen ihana kukkanen keskellä
sydäntalvea; hänestä oli, kuin yön synkkyys olisi hälvennyt hänen
ympäriltään ja pienoinen pilkku kirkasta taivasta olisi välkähtänyt
hänelle neitosen silmistä.

"Kauvanpa viivyit, isä", sanoi hän, katsoen sydämellisen hellästi
vanhaan mieheen, "olin jo vähällä kääntyä takaisin linnaan!"

"Kuinka, lapseni!"

"Kas niin, elä nyt rupea nuhtelemaan. Minulla näetsen, isä, on jotakin
sydämellä, jota tahtoisin voudilta pyytää enkä saa rauhaa, ennen kuin
olen sen tehnyt..."

"Entä sitten, rakas lapsi, pyyntösi kai ei tarvinne niin pitkiä
kierrättelemisiä. Onhan tapasi puhua asiat halki, jos sinut oikein
tunnen."

"Onpa kyllä tavallisissa oloissa, mutta nyt..."

"Nytkö? -- Teet minut uteliaaksi, tyttöseni. Mitä nyt on tapahtunut,
kulkeehan ratsusi kuin karitsa?"

"Kyllä, kyllä, Valkoni on ratsuista parhain... Ei, ei, semmoisista ei
olekkaan nyt puhe."

Ja hän kallisti ajatuksiinsa vaipuneena päänsä Valkonsa kaarevalle
kaulalle.

"Kas tuossa tuleekin nyt hän, jota tahdot puhutella -- toivoakseni on
pyyntösi helposti ja pian myönnettävissä."

Ylivouti Jösse Eerikinpoika ajoi täyttä laukkaa puhelevia kohti. Hän
oli ajanut vähän matkaa edelle. Koko hänen olentonsa ilmaisi
jonkinlaista malttamattomuutta. Hän näkyi pari kertaa pidättävän mustaa
hevostansa ja silmiänsä kädellään varjostaen katselevan tielle, ennen
kuin taas yhtyi vieraihinsa.

"Odotatteko ketä?" kysäsi kreivi voudin verkalleen ohjattua hevosensa
hänen rinnalleen.

Vouti vastasi vältellen:

"Tehtäväni vaativat valppautta ja uskaliaisuus näkyy olevan päivä
päivältä kasvamassa", jatkoi hän vilkaisten Hermaniin, joka Richissa
rouvan rinnalla ajoi kohta perässä. "Tästä uppiniskaisesta rahvaasta on
enemmän vaivaa kuin Holsteinin kreiveistä kokonaisella sotaretkellä.
Kautta Vapahtajan viiden haavan -- en kuitenkaan ole väsyvä
palvelemasta herraani!"

"Onko sitten eroamisemme jälkeen saapunut pahoja kuulumisia?" kysyi
kreivi.

"Muutamiin vuosiin en koskaan ole saanut kuin pahoja tietoja joen
toiselta puolen, kreivi! Ja nyt kytee pohjalla jotakin, joka on
tukahdutettava, ennen kuin pääsee leimahtamaan ilmoille."

"Jos niin on asian laita, on kuitenkin edellytettävä, että pohjalle voi
päästä... Mutta tähän asiaan en tahdokkaan enemmältä kajota, olenhan
kyllin huomannut kummankin, teidän ja minun, olevan eri mieltä siitä."

Kreivi johti sen jälkeen keskustelun vähäpätöisiin asioihin. Hänen
tyttärensä oli koko ajan vaieten kuunnellut, vaikka hänen katseensa
julman voudin puhuessa muuttui yhä miettivämmän näköiseksi. Kuuliko hän
mitään siitä, mitä nuo molemmat herrat sittemmin puhuivat, sen jätämme
ratkaisematta, mutta sitä käy tuskin uskominen. Hän ajatteli kalpeata
poikaa, jonka äidin puolesta hän oli luvannut puhua voudille ja hän
tuumaili nyt, miten parhaiten saisi lupauksensa täytetyksi, ja miten
sen voisi tehdä Engelbrektin reippaan sanantuojan kuullen..Sillä aina
vaan tämä oli hänen ajatustensa esineenä yli kaiken muun, valmiina
uhkarohkeaan tekoon hänen puolestansa, niin kuin oikealle ritarille
sopii. Ja jos hän koskaan oli uskova asiansa ritarin peitsenkärjen
puolustettavaksi, niin oli sillä ritarilla oleva tämän uljaan
nuorukaisen kasvonpiirteet.

Kuinka hän oli päässyt siitä selville, sitä hän ei itsekkään tiennyt,
ja tuo nuorukainen -- Herman Berman, kuka hän oli ja mikä mies?
Ulkomuoto, ryhti, hänen kohtelias käytöksensä, hänen englantilaisesta
kankaasta[5] tehty takkinsa -- kaikki tämä oli hänen edukseen. Mutta tällä
takilla ei näkynyt mitään hänen syntyperäänsä ilmaisevaa, jommoista
kuitenkin sen ajan korkeasukuisilla oli tapana pitää. Hän oli siis
varmaan alhaista sukua...

Melkein näin juoksivat ajatukset nuoren tytön päässä, kun hänet
yht'äkkiä keskeytti Richissa rouvan huuto. Hän kääntyi äkisti ja näki
vanhan rouvan hevosen aivan pillastuneena heittäytyvän syrjään. Sekä
hän että molemmat herrat pysähtyivät ja vouti kiiruhti hurjistuneen
hevosen suitsiin. Mutta jo paljoa ennen oli näihin suitsiin tarttunut
käsi, joka helposti sai hevosen hillityksi. Se oli Herman, joka tuon
reippaan teon tehtyänsä vetäytyi takaisin ja jätti sijaa voudille.

"Tekö täällä?" sanoi tämä ja katsoi vaanivin silmin nuorukaiseen, mutta
käännähti, äkkiä malttaen mielensä, Richissa rouvan puoleen. "Kautta
Vapahtajan viiden haavan, tästä olisi voinut tulla viimeinen retkenne,
Richissa rouva, tuo jyrkänne tuossa ei ole leikintekoa..."

Kreivi ja Agnes kiirehtivät paikalle, mutta Richissa rouva rauhoitti
heitä vakuuttaen voivansa aivan hyvin.

"Mutta mikä se sitten tuli vanhalle tammallenne, kälyseni?" kysyi
kreivi. "Sitä hupakkoa ei toki enää pitäisi lapsettaa. Mikäpä
saattoikaan sitä niin säikäyttää?"

Siihen ei Richissa rouva voinut antaa mitään vastausta, mutta hänen
kalpeat kasvonsa ja kummallinen katseensa näyttivät kyllä selvästi
osottavan, että hän tiesi syyn. Tämä katse jäi kreiviltä huomaamatta,
mutta Agnes sen huomasi. Mielitellen hän pani kätensä vanhuksen satulan
nuppiin ja katsoi häntä niin herttaisesti silmiin, että hän lopulla sai
houkutelluksi lempeän hymyn Richissa rouvan huulille.

"Sinä tiedät sen, äiti", kuiskasi hän.

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja työnsi hiukan väkisin tytön
käden irti satulasta. Mutta kyyneleet hänellä oli silmissä kääntyessään
nuorukaiseen häntä kiittääkseen.

Vouti, joka myöskin juuri oli kääntymässä Hermaniin, vaikka ei suinkaan
samassa tarkoituksessa kuin Richissa rouva, sen mukaan kuin hänen
kasvojensa ilmeestä voi päättää, veti äkisti leveän suunsa pilkalliseen
nauruun.

"Oudolta näyttää minusta tapanne, Richissa rouva, jos tuota halvan
nuorukaisen tekoa pidätte mitäkään kiitosta ansaitsevana. Mutta
luulinpa toki tuon kunnon vuoritilallisen lähetin paremmin kiiruhtavan
viemään terveiseni isännälleen, kuin tämä nuorukainen näyttää tekevän!"

Epäilemättä olisivat voudin sanat nostaneet ikävän kiistan, -- jota hän
kenties tahtoikin, ainakin mitä nuorukaiseen tuli. Mutta silloin yritti
kreivi huutaa jonkun väestänsä rouvan vauhkoa hevosta pitelemään,
jota tämä kuitenkin piti tarpeettomana, ja siten kääntyi huomio
nuorukaisesta taas Richissa rouvaan. Osittain antaakseen hänelle aikaa
tointumiseen, osittain koska hänen mielensä tosiaankin viettyi
kauniiseen, loi kreivi silmänsä maisemaan, joka siinä kevätauringon
hohteessa näytti niin vihannalta ja äsken puhjenneelta, kuin ei
syntisen ihmisen jalka koskaan olisi sen maata tallannut. Häneltä pääsi
ihastuksen huudahdus ja hän katsoi tyttäreensä, aivan kuin olisi
häneltäkin odottanut samanlaista huudahdusta.

Mutta hänen tyttärensä, hänkin tahtoen käyttää tilaisuutta hyväkseen,
näytti olevan ajatuksissaan, ja kun hän nostaen päätänsä katsoi
kreiviin, loi hän häneen rukoilevan katseen. Tämä johti hänelle mieleen
tyttären sanat heidän kohdatessaan toisensa, ja puolittain leikkiä
laskien hän siirtäessään katseensa tyttärestä voutiin virkkoi:

"Kärsivällisyytesi on kovalla koetteella, tyttäreni. Näyttääpä
puolittain siltä kuin ei päivä olisi aikeellesi oikein suotuisa."

"Matkustus halki Taalainmaan ei ole, Hannu kreivi, miellyttävä eikä
voikkaan miellyttää neitiä, luulen jo kerran ennen sitä teille
huomauttaneeni", virkkoi vouti ja lisäsi itsetyytyväisyydestä
hymyillen, "Jösse Eerikinpoika ei näet voi olla joka paikassa
saapuvilla..."

"Ja kuitenkin", keskeytti kreivi, "taitaa asia riippua Jösse
Eerikinpojasta itsestään, jos lienen ymmärtänyt tytärtäni oikein, vai
kuinka Agnes?"

"Aivan niin kuin sanotte, isä!"

"Sitten minä pyydän vakuuttaa teille, Agnes neiti, olevani altis
asettamaan itseni, taloni ja mieheni palvelukseenne. Olette saava
nähdä, ett'ei Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ole kokonaan unohtanut
ritarillisuuden sääntöjä, vaikka hänen kokonaista yhdeksäntoista vuotta
onkin täytynyt elää tässä laittomuuden maassa."

"Pitäkää vaan varanne, vouti", virkkoi kreivi, "ettette lupaa enempää,
kuin voitte täyttää!"

"Vähäinen on tosin valtani", vastasi vouti, "vaan enpä kuitenkaan
luulisi tyttärenne saattavan minulta pyytää mitään niin paljoa, ett'ei
valtani riittäisi sen täyttämiseen. Puhukaa suoraan, Agnes neiti, mitä
toivotte!"

"Aivan vähäinen on pyyntöni, ankara herra, se koskee vaan vanhaa,
sairasta, hyvin sairasta vaimoa..."

"Vanhaa sairasta vaimoa", tokasi vouti kiivaasti, "ja ketä? Nimi, hänen
nimensä, neiti!"

"Nimeä en tiedä, mutta hän on tuon onnettoman tornivangin vaimo, sen
miehen, joka..."

"Ah, Agnes neiti ... tarkoitatte Lauri Olavinpoikaa Niblestä ja hänen
sairaan vaimonsa puolesta tahdotte puhua -- ha-ha-ha, ette tunne tätä
kansaa ... hänen vaimonsa, joka on kovin sairaana ... tässä maassa ei
olla koskaan sairaana, täällä siedetään ja kestetään kaikkea paitsi
herrainsa tottelemista, ha-ha-ha. Märta muori on kyllä tekevä
tehtävänsä, sitä ei tarvitse ollenkaan peljätä!"

Vouti nauroi oikein makeasti Lauri Olavinpojan sairaalle vaimolle ja
nauru pani vuorten kaiut vastailemaan. Se kuului oikein kammottavalta.
Richissa rouvan hevonen värisi kuin haavanlehti sitä kuullessaan ja
Agneksen posket muuttuivat hetken ajaksi yhtä kalpeiksi kuin Richissa
rouvan.

Oikealla puolen tietä oli tiheä viidakko ja vanha hevonen näytti
säikkyvän sitä. Helpponen väristys valtasi Richissa rouvan kääntäessään
hevostansa pois viidakon puolelta. Nyt ei kuitenkaan kukaan tarkannut
tätä mielenliikutusta, jokainen piti sitä voudin kamalan naurun
luonnollisena vaikutuksena. Vaan jos olisi katsonut tarkemmin, niin
olisi kuitenkin viidakon tiheimmästä kohdasta oksien välitse nähnyt
pari kiiluvaa silmää, suurta ja tuikeaa kuin ilveksellä saalista
vaaniessaan.

"Toivoakseni kohta", jatkoi vouti, "olette saava nähdä tuon sairaan
vaimon, jota olette ottanut puoltaaksenne ja silloin olette parhaiten
älyävä, kuinka petollista tämän seudun väestö on. Joka hetki odotan
kohtaavamme hänet..."

"Ettekö siis ollenkaan aio pitää lukua minun pyynnöstäni, ankara
herra?" kysyi Agnes.

"Malttia, neiti, malttia ... sairaudenhan tähden pyydätte säästämään
tuota vanhaa noitaa, no niin, saatte nähdä, ett'ei hän ole ollenkaan
sairas, ja silloin varmaankaan ette enää rukoile hänen puolestansa."

"Minulle on kuitenkin sanottu hänen olevan hyvin sairaana ... luvatkaa
edes hankkivanne tietoja asiasta, ennen kuin raastatte hänet työhön,
jota eivät hänen voimansa kestä."

"Hankkiakko tietoja ... neitiseni, Jösse Eerikinpojan kokemus on paras
tietojenhankkija..."

Jokaiselle, joka kuuli voudin vastauksen ja varsinkin millä mahtavan
töykeällä äänellä hän sen lausui -- jokaiselle kävi selväksi, ett'ei
hän ollut kuunteleva neitosen pyyntöä, vaikka hän nähtävästi tahtoi
välttää sanoillaan loukkaamasta niin mahtavaa herraa, kuin Ewerstenin
Hannu kreiviä. Keneenkään ei kuitenkaan voudin vastaus niin nähtävästi
koskenut kuin nuorukaiseen, ja hänen riehuvat tunteensa näyttivät
miehestä tarttuvan hänen ratsuunsa, niin että ajajan voimakas käsi sitä
töin tuskin sai hallituksi. Mutta sekä ratsastajan että hänen hevosensa
malttamattomuutta saattoi myöskin pitää sen viivytyksen syynä, jonka
Richissa rouva oli saanut aikaan.

Siltä kannalta näkyi sen Hannu kreivi käsittävän. Agnes neiti tuskin
uskalsi katsoa uljaaseen nuorukaiseen. Hän oli ikään kuin tuntevinaan
nuorukaisen yhtä paljon tähystävän häntä kuin voutia. Tarpeelliseksi ja
sen tähden kaikille mieleiseksi haihdukkeeksi sille inhontunteelle,
joka koko seurueessa voudin vastauksen johdosta oli herännyt, lähestyi
silloin nuorukainen kreiviä ja kunnioittavasti hattuansa nostaen
selitti poikkeavansa syrjätielle, joka juuri tässä erosi
valtamaantiestä, koska se muka oli hänelle suorempi.

"Olen kuullut paljon puhuttavan isännästäsi, tuosta jalosta
vuoritilallisesta Engelbrekt Engelbrektinpojasta", lausui kreivi. "Ja
minä toivon nyt sinne vuorelle päin tullessani itse saavani nähdä ja
oppia tuntemaan hänet. Vie kuitenkin hänelle terveiset Hannu
kreiviltä."

"Ja minun terveisiäni", lisäsi vouti, "ei tarvinne sanoa toistamiseen.
Arvelen ne huomanneesi sekä silmin että korvin."

"Niin kuin sanotte, vouti, terveisenne olen huomannut sekä silmin että
korvin. Ja hyvä olisi ollut, ett'ei niiden määrä enää olisi saanut tätä
lisäkettä."

Närkästyksen ja inhon leimaus välähti nuorukaisen silmistä hänen näitä
sanoja lausuessaan. Vouti aikoi vastata hänen hämäriin soimauksiinsa,
mutta nuorukainen kannusti hevostansa ja näytti lentävän pitkin kapeaa
syrjätietä, kunnes hävisi mutkan taakse.

Naisratsastajat seurasivat silmillään reipasta ratsumiestä. Ja vaikea
on sanoa, kummanko katseet, vanhanko vai nuoren, tällä hetkellä olivat
lämpöisemmät. Mutta molemmat painoivat yhtaikaa kätensä ristiin ja
heidän huuliltaan pääsi kuiskaus, varmaankin rukous. Vaikka heistä se
tyynemmin harkitessa olisi tuntunutkin perin uskomattomalta, niin he
kuitenkin tällä hetkellä molemmat ajattelivat samaa asiaa -- Märta
muorin pelastamista tuon reippaan nuorukaisen avulla.

"Uhata uskaltaa, luulen ma, tuo pojan houkkio!" puhkesi vouti hetkisen
äänettömyyden perästä sanomaan. Sen aikana hän oli silmäillyt
ympärillensä aivan kuin tarkastellen kahtatoista ratsumiestänsä niiden
seistessä vähän matkan päässä kreivin miesten rinnalla. Sen jälkeen hän
melkein itsekseen lisäsi: "Tuo metsälintu tuntee siipiensä kasvavan,
mutta Jösse Eerikinpojassa on kai miestä niitä lyhentämään!"

"Mutta nyt, jos suvaitsette, herra kreivi", lausui vouti ääneen,
"lienee jo aika jatkaa matkaa. Ennen iltamyöhää ette kuitenkaan mahtane
saada nähdä vuoren vaskisulatoista nousevaa savua."

Kreivi kysyi Richissa rouvan mieltä, ja kun tämä sanoi haluavansa
jatkaa matkaa, lähdettiin hiljakseen liikkeelle.

Noin puolentuhatta syltä he kenties olivat ratsastaneet, silloin
jakautuivat tiepuolessa kasvavat pensaat ja sieltä kömpi tumma olento
tielle. Hänellä oli yllänsä mustanruskea munkinviitta, jommoista
dominikaanimunkit käyttivät. Päähine oli vedetty syvälle päähän, mutta
pitkä harmahtava parta valui ryntäille tuulen liehuteltavaksi.

Hän seisoi kauvan katselemassa poisajavia, mutta sitten hänkin poistui
samanne päin kuin Engelbrektin lähetti.

       *       *       *       *       *

Herman Berman ajoi eteenpäin minkä vaan hänen hevosensa jaksoi juosta.
Hänen kiivaan ajonsa päämääränä ei kuitenkaan ollut yksinomaan
surullisen tiedon vienti voudin julmuudesta. Kuultuansa, mistä oli
puhe, oli hän silloisessa perin kiihtyneessä mielentilassaan tehnyt
pikaisen päätöksen, jos mahdollista, temmata pois voudin käsistä se
uhri, jota hänen oman puheensa mukaan parhaillaan raastettiin
Borganäsiin.

Lauri Olavinpojan vaimo, Märta muori, asui miehen onnettomuuden jälkeen
lankonsa luona Hamrassa, joka oli vanhimpia taloja Hedemoran pitäjässä,
koilliseen päin samannimisestä kaupungista. Mahdotonta kai oli tavata
häntä enää siellä, siksi paljon olivat voudin lähettiläät jo päässeet
edelle; hän oli näet varhain aamulla Hedemoran kautta ratsastaessaan
kohdannut heidät ja arvasi nyt heidän olleen matkalla Hamraan, tuota
vanhaa onnetonta vaimoa hakemaan. Mutta jos kohta tämä olikin
mahdotonta, niin hän kuitenkin arveli tapaavansa voudin palvelijat ja
heidän uhrinsa, joita todennäköisesti oli useampia, ennen voudin ja
hänen seurueensa joutumista läpi Hedemoran kirkonkylän. Kuinka hän
silloin oli menettelevä, jos nämä laskut pitivät paikkansa, sitä hän ei
joutanut aprikoimaan. Se hänellä vaan oli selvillä, että tuo vanha
vaimo oli pelastettava keinolla millä hyvänsä.

Märta muori ei ollut syntyjänsä taalalainen. Hän oli syntynyt ja
kasvanut samassa kodissa, joka kerran oli Engelbrektinkin. Tämän isällä
oli monta taloa Vestmanlannissa ja läntisessä Upplannissa. Näistä hän
kuitenkin oli kadottanut muutamia siinä reduktsioonissa, joka
päätettiin Nyköpingin kokouksessa v. 1393 Margareta kuningattaren
aikana, ja yhdessä näitä taloja, nimeltään Upsala Sienden
kihlakunnassa[6], oli Märta syntynyt. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän
vietti tämän vanhemman Engelbrektin luona ja meni sitten hänen poikansa
muassa, tämän naitua, Vaskivuorelle eli "vuorelle", joksi sitä
tavallisesti sanottiin.

Täällä hän oli hoitanut Hermania aina hänen tulemisestaan Engelbrektin
kotiin ja nuorukaisen aikaisimmat muistot olivat kasvettuneet vanhaan
vaimoon aivan yhtä lujaan kuin kasvatusvanhempiinkin.

Sen tähden valtasi nuorukaisen sellainen levottomuus kuullessaan
Agneksen ja voudin keskustelusta, mistä oli puhe. Sen tähden hän nyt
ajoi täyttä karkua yli puiden ja pölkkyjen, missä vaan suinkin oli
mahdollista halki metsän tai poikki ketojen lyhentää mutkikasta
kyläntietä.

Se yksin häntä huoletti, että voudin väki kenties oli Hamrasta lähtenyt
toista tietä ja ehkä siis lähtenyt takaisin Borganäsiin. Hamra näet oli
silloin, niin kuin vielä nykyäänkin, pohjoispuolella Håfrania. Mutta
jos näin oli asian laita, täytyi hänen jatkaa matkaansa aina Hamraan
asti, voidakseen sitten vesitietä ajaa vihollistansa takaa. Kaikki
riippui hänen hevosensa nopeudesta, mutta hän tunsi sen voiman ja
kestävyyden ja taputti luottavasti sen vaahtoisia lapoja. Hän oli
joutuva, hänen _täytyi_ joutua ajoissa perille, joko sitten pyrkiäkseen
päämääräänsä järven poikki taikka ajaakseen takaisin valtamaantielle,
-- hän arveli näinkin käydessä voivansa joutua ennen voutia.

Uskomattoman nopeasti ajoi hän matkan Hamraan. Mutta selvä
närkästyksenilme näkyi ratsastajan kasvoilla hänen ajaessaan niiden
isojen kuonaläjien ylitse ja välitse, joita oli kylän lähistössä
muistomerkkeinä aikaisemmasta raudanvalmistuksesta. Kylässä vallitsi
kaikkialla hiljaisuus, aivan kuin kuolema olisi käynyt siellä tuhojaan
tekemässä ja talot olivat kuin autioina. Hänen levottomat katseensa
hakivat turhaan ihmistä, jolta hän voisi saada haluamansa tiedot. Hän
pysähtyi muutaman isonlaisen rakennuksen edustalle kuuntelemaan. Ei
hisahdustakaan. Koko kylä oli aivan kuin noiduttu.

Nuorukainen näytti tuumailevan jotakin ja aivan kuin epäröiden käänsi
hän hevosensa poispäin kylästä. Silloin hän erään talon seinällä, vähän
syrjään siitä missä oli, huomasi ihmisen varjon, aivan liikkumattoman,
ikään kuin se omistajan jo paettua olisi jäänyt paikoilleen.

Hän ajoi sinne. Siellä seisoi mies, jäykkänä ja liikkumattomana kuin
kivi. Se oli vanha mies, harmaahapsinen ja harmaapartainen, mutta hänen
vahva ruumiinrakennuksensa ja jäntevät kätensä osottivat, että hän
vielä oli täysissä miehenvoimissa. Hänen silmänsä tuijottivat johonkin
esineeseen, joka oli hänen jalkainsa juuressa. Nuorukainen ei heti
saattanut sitä nähdä, mutta miehen kasvoille kuvastuva suru, taikka
pikemmin epätoivo, pani hänet aavistamaan jotakin kauheata. Hän
laskeutui hevosensa selästä ja astui miehen luokse.

Tämä ei sitä huomannut; hän oli kokonaan kuin kahlehdittu edessään
olevaan esineeseen. Se oli kuolleen ihmisen ruumis. Läpi luitten tunki
Hermanissa kauhistus, kun hän näki ruumiin. Se oli tuttu nuorukainen ja
vanhus oli nuorukaisen isä.

"Kummia on tapahtunut, Eelovi ukko", sanoi nuorukainen,
"viimenäkemästämme Hiidenvaaralla!"

Mies nosti päätänsä ja hänen kuivat, palavat silmänsä tähystivät
hetkisen puhuttelijaa. Tämä puristi hiljaa hänen kättänsä ja vastasi
hänen äänettömään vaikeroimiseensa katseella, niin miellyttävällä ja
rohkealla, että vanhus ikään kuin heräsi sikeästä ja raskaasta unesta.

Syvä huokaus tunkihe hänen huuliltaan.

"Hän oli viimeinen!" huokasi ukko.

"Viimeinen!" toisti nuorukainen, "viimeinen kymmenestä yhtä
reippaasta!"

Omituisella äänenpainolla hän toisti sanan "viimeinen", ja se näytti
koskevan mieheen. Hän loi nuorukaiseen kysyvän katseen.

"Viimeinen, sanot; vielähän yksi olisi jälellä ... vai onko myöskin
retki kuninkaihin samalla kuolemanretki, sano, mitä arvelet?"

"Niin on kuin sanot, ukkoseni, ... kuninkaan puheille meno on meidän
päivinä sama kuin kulku kuolemaan."

"Heitä oli toki viisi!"

"Heitä oli viisi, mutta nyt he kaikki jo ovat menneet toiseen
maailmaan. Emme ainoatakaan heistä saa enää tavata."

Kuoleman kalpeus laskihe ukon ahavanpolttamille kasvoille ja hänen
katseensa synkistyi. Mutta hän vaikeni. Hänen mittansa oli
kukkurallaan; sitä tuskaa, minkä hän tunsi, ei saanut sanoin
lausutuksi.

Nuorukainen jätti hänet hetkiseksi rauhaan, mutta joka silmänräpäys
näytti häntä milt'ei polttavan.

"Sanokaa minulle nyt, Eelovi", katkaisi hän vaitiolon osottaen
kuollutta nuorukaista, "kuinka on tämä tapahtunut?"

"Voudin ratsumiehet", vastasi talonpoika, "tulivat tän'aamuna varhain.
Heidän piti saada rehua voudin hevosille, naisten piti vetää kuormia,
vanhan Märtan he kipeänä ja kurjana raastoivat vuoteeltaan ja lyöden ja
pieksäen valjastivat vetämään. Poika, joka on tuossa, kävi vastarintaan
tahtoen temmata sairaan heidän käsistään ja silloin..."

Tämän mutkattoman kertomuksen kuultuaan nuorukainen syöksähti
polvilleen vainajan viereen, pyyhki varovasti veren hänen halaistulta
otsaltaan ja silmänsä taivaalle luoden kuiskasi muutamia hiljaisia
sanoja. Vanha mies ymmärsi hyvin niiden tarkoituksen ja näkyi tästä
myötätuntoisuudesta heltyvän. Hän pyyhkäsi jäntevän kätensä selkämällä
silmiänsä ja kääntyi toisaanne päin.

Mutta nuorukainen nosti ruumiin maasta ja kantoi sen lähimpään tupaan.
Tultuansa takaisin hän taas kääntyi puhuttelemaan vanhusta.

"Nyt, Eelovi ukko, nyt on meidän kaikin voimin kuolema karkoitettava
sulkemasta tietä kuninkaihin; se työ soveltuu meille! Mutta minä tahdon
tehdä, mitä poikasi alotti, minä tahdon pelastaa Märtan, taikkapa olet
näkevä minut, kuin viimeisen poikasi, ruumiina, ennen kuin päivä painuu
metsän taakse. Sano vaan nyt minulle, mitä tietä pyövelinrengit
menivät."

"Siinä työssä on Eelovi oleva rinnallasi eikä aurinko ole näkevä häntä
elossa kauvemmin kuin sinua. Sen vannon kautta Jumalan ja Pyhän Eerikki
kuninkaan!"

"Niin, siinä suuressa työssä, niin ... siinä, Eelovi ukko, olemme
toimivat _yhtenä_ miehenä ja siihen tarvitaan useampia kuin me. Mutta
vanhan Märtan minä otan omalle osalleni, se on eri asia, eikä se saa
maksaa kahden miehen henkeä. Sinun tulee kuitenkin auttaa minua. Riennä
metsäteitä länteen päin. Hiidenvaaran tuvassa olevien meikäläisten on
saatava tietoa kaikesta. Määräajalla olen oleva neuvottelussa luonanne.
Mutta ... minne päin meni voudin väki?"

"He läksivät täältä pohjoiseen päin lähimpiin kyliin Itäkylän kautta.
Varmaankin he tulevat valtatielle Länsikylän paikoilla..."

"Ja mistä sen tiedät?"

"Tapasin kyläläiset täällä metsässä tänne kulkiessani..."

"No hyvä, mutta toimita Länsikylään Matti Eeronpojalle varma sana
pysymään valmiina... Tarvitsen häntä. Jos tästä yrityksestä hengissä
pääsen, niin tulee hänen ottaa vanhus huostaansa."

Näin sanoen nuorukainen heittihe satulaan ja hävisi kohta kuonaläjien
taakse.

Eelovi ukko läksi vakavin askelin länteen päin.

       *       *       *       *       *

Hannu kreivi ynnä vouti ja molemmat naiset olivat sillä välin
hiljakseen ajaneet ajamistaan pohjoiseen päin. Jonkunlainen
alakuloisuus pääsi seurueessa vallalle nuorukaisen erottua, mutta
tietysti ei hänen tähtensä. Ainakaan ei tuo ihana neitonen olisi
tahtonut myöntää mitään sellaista ratsastaessaan jalon heimolaisensa
sivulla, tuon hurskaan Richissa rouvan, jonka hevonen tienhaaran
viidakon kohdalta päästyä kulki niin vakavasti ja tyynesti kuin
ainakin.

Sekä kreivin että voudin ratsumiehet pysyttelivät loitommalla. Molemmat
herrat ratsastivat etunenässä. Tahallaan hiljensi neiti hevosensa
kulkua, niin että hän jäi riittävän välimatkan päähän edellä ajavista
ja ajatuksiinsa vaipunut Richissa rouva, joka melkein antoi hevosensa
kulkea mielin määrin, joutui sen tähden myöskin tarpeellisen matkan
päähän kaikista joutavista kuulijoista, koskapa hänen hevosensa näki
hyväksi pysytellä lähellä Valkoa. Molemmat naiset saattoivat nyt --
aina sentään varovaisuutta noudattaen -- puhella melkein kuin kahden
kesken.

"Äiti, eikö tämä ole se maa, josta niin usein olet minulle puhunut ja
jossa olet ollut kerran ennen?"

Kysymyksen hän lausui hiljaa kuiskaamalla, mutta siitä huolimatta
hurskas rouva säpsähti ja katsoi säikähtyneenä nuoreen toveriinsa.
Mutta noista ihanoista kasvoista hänelle näkyi sellaista viattomuutta
ja rauhamielisyyttä, että Richissa rouvan katse taas rauhoittui
entiselleen.

"Isäsihän ja minun heimolaiseni, tuon ankaran Rafn von Barnekow
ritarin, kanssa silloin oleskelit täällä ja juuri Borganäsin linnassa?"

"Niin niin, tyttäreni ... ah niin, ennen muinoin!"

"Albrekt[7] kuninkaan aikanahan olit. Minua on aina säälittänyt se
kuningas parka, vaikka en tiedä miksi. Varmaankaan hän ei itse tahtonut
kaikkea sitä vääryyttä, mitä hänen aikanansa tehtiin."

"Varmaankaan ei, tyttäreni; mutta hän salli vääryyttä tehtävän
silloinkin, kun olisi voinut estää. Ja siitä syystä häntä ei
mielihyvällä muistellakkaan, ei tässä maassa eikä omassa
herttuakunnassaan. Sitä paitsi hänellä oli sama vika kuin nykyiselläkin
kuninkaallamme: hän piti Ruotsia Saksana ja tämän maan talonpoikia..."

"Niin, tuota kelpaa kuunnella, hurskas äiti, vaikka sen jo osaankin
ulkoa. Mutta nythän ryhdyt mieliaineeseesi. Ruotsin talonpojat ...
niin, ne ovat uljasta väkeä, mutta minun mielestäni kuitenkin..."

"No, mitä sinun mielestäsi, rakas lapsi?"

"Minun mielestäni ne ovat kovin kärsivällisiä ja pitäisi kai heidän
joukossaan löytyä sellainen mies, joka voisi ryhtyä estämään kaikkia
täällä tehtäviä julmuuksia."

"Ole huoleti, lapseni, ehkäpä hyvinkin kohta olet huomaava sen
kärsivällisyyden, jota moitit, olevan tämän kansan suurimpia hyveitä.
Kelpo mies heidän johtajanansa ... niin, niin."

Vanha rouva vaikeni yht'äkkiä. Sitten hän jatkoi hiljaa kuin itsekseen:

"Sellaisen miehen voisi toki löytää -- sen voisi löytää." Ja hän pani
kätensä ristiin, ja sama levottomuuden ja tuskan ilme oli taas
huomattavana hänen katseessaan.

"Sinä peljästytät minua, äiti", sanoi Agnes, "katseesi käy niin
levottomaksi, aivan kuin äsken hevosesi säikähtyessä ... nythän jo toki
olemme kaukana siitä kauheasta viidakosta. Mutta nyt en sinua
päästäkkään, ennen kuin sanot, mitä sieltä sakeasta pensaikosta näit ja
mikä sinua niin peljästytti. Näinhän kyllä, että peljästyit yhtä
paljon, kenties enemmänkin, kuin hevosesi. Ethän vaan liene nähnyt sitä
miestä, joka kelpaisi tämän kansan johtajaksi?"

"Tyttäreni", sanoi Richissa rouva luoden Agnekseen katseen, jossa kyllä
vielä näkyi levottomuutta, mutta lujemman tahdon hillitsemänä,
"jättäkäämme tämä asia. Monta muistelmaa nuoruuteni ajoilta, sekä
synkkää että iloista, kohtaa minua täällä. Yksi sellainen katsoi minuun
viidakosta, siinä kaikki; salli minun pitää se yksityisenä..."

"Ja se muistelma, jonka sieltä näit, se toi mieleesi johtajan -- ah,
nyt olen selvillä, kultakannuksisen ritarin sinun värisi
kypärissään..."

"Agnes!"

Nuoren tytön iloinen ajatuksenjuoksu keskeytyi ja hänen katsoessaan
heimolaiseensa oli tämän katse niin vakavana, mutta samalla kertaa niin
surunvoittoisena ja puoleksi rukoilevana kiintynyt häneen, että hän
ymmärsi puheen pitkittämisen tulevan pahoittamaan hänen mieltänsä. Hän
vaikeni. Mutta sitten hän ojensi kätensä vanhukselle, kallistui häntä
kohti ja katsoi taas häntä silmiin.

"Anteeksi", kuiskasi hän, "en tahdo enää kysellä sellaista, mikä
mieltäsi pahoittaa."

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja sitten he jatkoivat
matkaansa.

Oli ratsastettu Hedemoran lävitse, joka on iso kylä länsipuolella
Håfrania, puolen peninkulman päässä Borganäsistä. Se oli
vilkasliikkeinen paikkakunta ja ainoa kaupungilta näyttävä koko
Taalainmaassa. Eikä kestänytkään enää kuuttatoista vuotta enempää,
ennen kuin se jo sai kaupungin oikeudet ja kaksi pormestaria, jotka
vuorovuosin istuivat tuomarina, niin kuin sanottiin. Kreivin
seurueinensa ajaessa siitä oli kaikki hiljaista ja levollista. He
kohtasivat asukkaita vaan muutaman, jonka joutuisa käynti kuitenkin
osotti, ett'ei hän ollut huvikävelyllä, vaan että työhön oli kiiru.

Parhaastaan lauvantaisin oli elämä täällä vilkasta, sillä silloin
oli jonkinlainen toripäivä. Joukko maalaisia, pitkämatkaisiakin,
kävi silloin kylässä ja senpä tähden sanottiinkin 1449 vuoden
oikeutuskirjassa, "että heillä oli oleva toripäivä ja silloin kaikilla
oikeus tehdä kauppaa."

Mutta se levottomuus, joka voutia vaivasi ja jota hän ei voinut salata,
vaikka kaikin tavoin kokikin, yltyi yhä Hedemoran kautta kulkiessa ja
vielä kylästä päästyäkin. Hän tarkasteli tuon tuostakin seutua.
Nähtävästi hän odotti jotakin, joka viipyi. Kreivi ei kuitenkaan ollut
siitä millänsäkään, vaikka hänen kysymyksensä usein jäivät vastausta
vaille. Ja jos hän lähemmin kajosi siihen asiaan, joka voudin
ajatuksissa näytti olevan ensisijassa, vastasi tämä vältellen.

"Jos olisimme ennättäneet matkallamme kauvemmaksi", sanoi vihdoin vouti,
"niin tahtoisin ehdotella teille, jalo kreivi, että täällä vähän
katselisimme eväitämme..."

Kreivi kuitenkin hylkäsi voudin ehdotuksen. Se vaan hänen mielestään
turhanpäiten veisi aikaa ja sitä hän ei tahtonut. Vouti ymmärsi muka
myöskin sopimattomaksi viivytellä täällä Hedemoran lähistössä, mutta
hän ajatteli vaan naisten hyvää, he kun olivat tottumattomia näin
vaivaloiseen retkeen. Tähän taas ei kreivi vuorostaan vastannut mitään
ja niin ajettiin vähän aikaa molemmin puolin äänettöminä.

Nyt lähestyttiin Länsikylää ja sen läheisyydessä olevaa Viggen-järveä.
Täällä yhtyi itäisistä kylistä tuleva syrjätie valtatiehen. Harvennetun
metsän läpi saattoi nähdä pitkän palan tätä syrjätietä. Vouti pysäytti
muutamiksi silmänräpäyksiksi hevosensa tälle paikalle ja loi silmänsä
mainittua syrjätietä pitkin.

Siellä ei kuitenkaan näkynyt mitään huomattavaa. Aamullisestaan jonkun
verran kiihtynyt tuuli tupruutteli ilmaan muutamia pieniä tomupilviä ja
pari varista lensi kömpelösti järvelle päin. Tomupilvetkö vai varikset
lienevät voudissa herättäneet mielihyvää, on vaikea sanoa, mutta hänen
kääntyessään kreiviin päin, ilmeni hänen kasvoissaan pelkkää
päivänpaistetta.

"Ihana aamu, oikein ihana aamu", huudahti hän.

"Ja nytkö vasta sen huomaatte, vouti?" kysyi kreivi.

"Anteeksi hajamielisyyteni", jatkoi vouti kiirehtien hevostaan, kuten
kreivikin teki, "suokaa anteeksi, jos sen tähden jollakin tavoin olen
laiminlyönyt huomaavaisuuttani kunnianarvoisaa vierastani kohtaan! En
tahdo kieltää vuoritilallisen lähetin ja niiden sanojen, jotka hän tuli
sanoneeksi, tahtomattani johtaneen ajatukseni vakavampiin asioihin,
kuin oikeastaan teidän seuralaisellenne sopii. Toivon sentään niin
kokeneen herran, kuin te, antavan kaiken tämän anteeksi."

"Olkaa varma siitä!"

Agneksen päästämä huudahdus sai sekä kreivin että voudin kääntymään
ympäri. Molemmat naiset istuivat kuin noiduttuina ratsuillaan katsoa
tuijottamassa metsänharvennuksen lävitse sinne päin, missä varikset
hetkistä ennen olivat vetäneet voudin huomion puoleensa.

Kreivi oli juuri kääntymässä takaisin tyttärensä luokse, kun yksi
voudin ratsumiehiä täyttä laukkaa syöksähti herransa eteen ja huudahti:

"Nuorukainen, herra!"

Vouti repäsi silmänsä renkaisilleen aivan kuin luullen miehen
menettäneen järkensä. Ratsumies huomaten ajan olevan täpärällä ei
ruvennut pitempiin puheisiin.

"Kuorma, herra, tulee tuolla", sanoi hän; "nuorukainen, joka äsken
erosi omille teillensä, ajoi juuri nyt ohitsemme tuolla tiellä."

"Kautta Vapahtajan viiden haavan, tästä näyttää tulevan jotakin. Hoi
miehet, seuratkaa minua!"

Näin sanoen vouti iski hevostaan kannuksilla ja läksi miestensä
seuraamana täyttä karkua eteenpäin, niin urhoollisena ja uljaana, kuin
olisi ollut karattava vaarallisenkin vihollisen kimppuun.

Kreivi katseli hämmästyksissään tätä äkillistä mylläkkää, jota hänen
oli mahdoton ymmärtää. Muutama hänen omia ratsumiehiänsä lähestyi
silloin häntä. Se oli pienenläntä mies, mutta hyvän ja lempeän näköinen
ja hänellä olivat johtonsa alaisina kreivin ratsumiehet.

"Ajakaa muutamia askelia etemmäksi, herra kreivi", sanoi ratsumies,
"saattaapa kannattaa nähdä, mitä vouti tahtoi salata teidän
silmiltänne..."

"Salatakko?" sanoi kreivi ja katsoi tuimasti mieheen.

"Hän lähetti heti teidän tultuanne ulos linnasta", selitti ratsumies,
"muutaman palvelijansa käskemään sen kuorman, jonka piti kulkea tästä
ja siis tulla teitä vastaan, kulkemaan syrjäteitä. Ainoa kohta, missä
heidän oli kuljettava valtatietä, on tämä palanen tuonne suureen
tienristeykseen, jonka äsken täällä jälellä päin näimme."

"Ah!", huudahti kreivi ja hänkin iski kannukset hevoseensa ja ajoi
kiireesti sen pienen palasen tienristeykseen.

Hänen tyttärensä lensi yhtä nopeasti kuin hänkin sinne ja Richissa
rouvakin salli estelemättä hevosensa viedä hänet kreivin rinnalle.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin he kreivin ratsumiehet ympärillänsä
seisahtuivat ja kaikki näkivät kummastuen ja hämmästyen sen näytelmän,
joka heille oli tarjona pienellä kyläntiellä.

Valtatie on tässä tehty korkealle, jokseenkin jyrkkärinteiselle
harjulle. Juuri perille tullessaan näkivät he voudin ja hänen
ratsumiehensä täyttä karkua syöksyvän tätä rinnettä alas ja kappaleen
matkaa syrjätielle. Mutta he näkivät myöskin mikä oli ollut syynä
voudin kiihkoon, he näkivät sen odotetun kuorman, josta ratsumies oli
puhunut.

Viisi isoa heinäkuormaa seisoi siellä ja jokaisen kuorman eteen oli
valjastettu muutamia naisia, jotka väsymyksestä ja uupumuksesta
näyttivät nääntyvän tielle. Koko seurueen pysähtymiseen oli nähtävästi
syynä nuorukainen, jonka molemmat naiset heti herrojen paikalta
poistuttua näkivät kiitävän metsänharvennuksen ohitse ja jonka näyn
voudin mies taas kertoi herrallensa.

Hän oli rientänyt etumaisen kuorman eteen, miekallaan lyönyt poikki ne
köydet, jotka siihen kiinnittivät vanhan vaimon ja nostanut tämän
hevosensa selkään. Ne miehet, jotka olivat kuormaa saattamassa, olivat
kiiruhtaneet esiin, mutta heitä sukkelammin oli nuorukainen hypännyt
satulaan.

Kaikki tämä oli jo tehty, ennen kuin kreivi ja hänen seuralaisensa
olivat ennättäneet sitä näkemään. Juuri perille tullessaan he näkivät
voudin ja hänen ratsumiestensä panevan hevostensa viimeisetkin voimat
liikkeelle saavuttaakseen tuon uhkarohkean nuorukaisen. Mutta he
näkivät myöskin tämän leimauksen lailla kiitävän yli aitain ja poikki
niittyjen äskenmainitun Viggen-järven rannalle päin.

Ryysyinen ja kalpea keskenkasvuinen poika näkyi kuiskaavan jotakin
nuorukaiselle juuri tämän hypätessä satulaan. Agnes tunsi pojan
turvatikseen ja hänen sydämensä tykki kuultavasti. Hän tarttui
suonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen ja myöskin kreivin kasvot
ilmaisivat mitä kovinta mielenjännitystä.

"Eivät he häntä tavota!" sanoi tuo säveäluontoinen ratsumies, "mutta
jos ajamme vähän edemmäksi, niin voimme paremmin nähdä rannan ja
järven. Kaikki näkyy riippuvan siitä, onko rannalla venettä."

"Joutuin, joutuin Lambrecht", huudahti Agnes neiti, "riennä tuolle
reippaalle nuorukaiselle..."

Hän ei saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ennen kuin isä hänet keskeytti
ankaralla katseella. Samalla kertaa kreivi viittasi ajamaan neuvotulle
paikalle, josta saattoi nähdä koko rannan ja järven.

Agnes kykeni töin tuskin pidättämään epätoivonhuudahdusta.
Lempeänpakottavasti otti kreivi hänen kätensä omaansa ja piti sitä
siinä.

Tultuaan perille näkivät he nuorukaisen vaahtoisella hevosella
lähestyvän rantaa ja voudin aivan hänen kintereillään. Nämä olivat
päässeet melkoisen paljon lähemmäksi. Nuorukaisen hevonen näytti olevan
uuvuksissa. Vihdoinkin hän pääsi rantaan. Hän silmäili levottomasti
ympärilleen. Yht'äkkiä hän hävisi muutaman tammen taakse; mutta samassa
tuokiossa oli voutikin perillä.

"Hän on hukassa", kuiskasi Agnes raukeana isäänsä nojautuen. Kului pari
kiduttavan tuskallista hetkeä. Kreivi puristi kovasti tyttärensä kättä,
aivan kuin siten häntä rohkaistakseen.

Yht'äkkiä hänen synkkä katseensa kirkastui.

"Pelastunut!" se ainoa sana pääsi hänen huuliltaan.

Nuorukaisen hevonen kiisi tyhjine satuloineen täyttä laukkaa pitkin
ketoa. Vähän matkan päähän rannasta ilmautui vene. Vanha vaimo oli
pitkänään peräkeulassa. Vene kulki nopeasti järvelle päin, melkein,
kuten näytti, ylenluonnollisten voimain kiidättämällä. Voudin
ratsumiehet hajautuivat pitkin rantaa. Nähtävästi he etsivät venettä.

Vaara ei siis ollut kokonaan ohitse.




VI. Vajamäen tuvassa.


Myöhään iltasella äskenkerrottujen tapahtumien jälkeisenä päivänä
myrsky puhalsi viuhuen jokea pitkin ja tunkihe notkoihin ja
vuorenloukkoihin. Se ärjyi kuin kiukuissaan kohtaamastaan
vastarinnasta, kunnes jättiläisvoimansa täällä kokoiltuansa
väkivallalla tunkihe isolle jokitasangolle Tunan, Kustavin ja Skedevin
pitäjiin. Pitkät hongat notkistuivat huokaillen tuon väkevän kanssa
painiessaan ja sade valui virtanaan. Rajuimmin se ulvoi korkeitten
vuorien seiniä vasten; siellä se metsäkin tuskallisimmin huokaili.

Senpä tähden olikin hurjin ottelu Vajamäen rinteellä, joka on Hedemoran
pitäjän korkein vuori. Kaitaisella polulla, joka kierteli vuoren
juurella, kulki mies, joka ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaikka myrsky
pauhasi ja vettä satoi rankasti. Hänen käyntinsä oli vakava ja varma ja
kädessä hänellä oli pitkä sauva, jolla välistä raivasi itsellensä tietä
puiden välitse. Hän kulki polkua myöten, mutta seisahtui eikä polun
kääntyessä pohjaiseen ja suojanpuolelle vuorta näyttänyt tahtovan erota
siitä puolesta, jolla myrsky honkien kanssa painiskeli. Siinä paikassa,
johon kulkija oli seisahtanut, yhtyi toinen polku siihen, jota hän oli
kulkenut, ja sieltä kuului keveitä, hissuttelevia askelia. Mies ei
näyttänyt niitä huomaavan joko sitten myrskyn rajulta ryskeeltä, jonka
hän pikemmin tunsi kuin näki, taikka siitä syystä, että hän
ajatuksissaan hautoi asioita, jotka eivät jättäneet hänen tunteihinsa
sijaa millekään muulle, luonnon raivoiluille enempää kuin sen
hyväilyillekään. Hissuttelevien, voisi milt'ei sanoa äänettömien
askelien tultua häntä aivan lähelle hän kohotti sauvansa ja huimasi
sillä päänsä ympäri, aivan kuin olisi ollut silmäkkäin verivihollisensa
kanssa ja tahtonut antaa hänelle surmaniskun. Isku putosikin,
mutta se sattui kallistuvan petäjän oksaan. Ja vaikka oksa oli
käsivarrenpaksuinen, niin se ryskäen putosi alas.

"Ai, ai", kuului silloin inisevä ääni miehen rinnalla sanovan, "sen
iskun alle ei olisi hyvä joutua. En tiedä monella miehellä olevan
sellaista voimaa käsivarressaan. Ja tietääkseni löytyy vaan yksi, jolla
on tapana tällaisessa jumalanilmassa tuommoisilla huvitella, ja se mies
on Belgsting[8] vanhus."

"Ha-ha, oikein on Belgstingin sää tänä iltana", sanoi mies ja kääntyi
puhujaa vastaan. "Mutta jolleivät Belgstingin korvat valehtele, niin on
Kirjuri-Martti nyt sattunut hänen tielleen. Sinua minä kaikkein
vähimmin odotin tällä polulla tapaavani tänä iltana."

"En minäkään sinua, Belgsting ukko!"

"Onneton yhtymys oli se meidän viimeisemme. Sää oli samanlainen kuin
tänään ja seuraavana aamuna oli Plogen-järvi niellyt Belgstingin talon,
ynnä kaikki, mitä siinä oli. Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta minulla
on hyvä muisti, kuten näet, Martti."

"Mutta vaikka rankkasade huuhtoi pois talosi, niin oli Belgsting
kuitenkin yhä se rikas Belgsting, joka kengitti hevosensa
hopeakengillä..."

"Martti", karjasi mies ja hänen väkevä nyrkkinsä iski sellaisella
voimalla vieressä seisovaa miestä, että tämä uupui maahan. "Martti, elä
virka sanaakaan siitä. Rikas Belgsting on ainaiseksi mennyttä miestä!"

"Hillitse luontosi, Belgsting", jatkoi inisevä ääni, "elä rusenna sitä
kättä, joka sinulle tarjotaan pelastukseksi."

"Sinäkö, Martti, sinäkö muka auttaisit Belgstingin siksi, mikä hän oli
ennen muinoin, jolloin häntä pidettiin vuoriseudun rikkaimpana miehenä
koko Taalainmaassa ja Vestmanlannissa. Ha-ha-ha, olet leikkisä,
Martti!"

"Naura vaan, jos haluttaa, Belgsting. Et usko minua. Vanha sinun ja
isäni välinen viha panee sinut epäilemään hänen poikaansa, mutta siinä
olet väärässä. Puolittain vaan tiedän, kuinka sinulle on käynyt, ja
lopun arvaan. Vouti on ryöstänyt sinulta mitä rankkasateelta säästyi.
Ja hauta tuolla Hillenin läheisyydessä, jossa isäni lepää ja jonka
paikkaa ei kukaan tiedä, jollet sinä sitä tahdo sanoa, Belgsting ...
kas niin, pidä kätesi siivolla ja anna minun puhua loppuun. Minä
tiedän, että sinua syytettiin murhasta ja sinut tuomittiin. Vouti
anasti rikkautesi ja itse sinä olet kuljeksinut henkipattona."

"Vaiti, käärme", karjasi mies ja tarttui toista kurkkuun, "vaiti taikka
heitän sinut jalkojeni alle ja tallaan aivot päästäsi, että kerrankin
tuosta jutusta on tuleva loppu..."

"Siivolla, siivolla, Belgsting", keskeytti inisevä ääni ja koetti
tekeytyä oikein mairittelevaksi, "älyäthän kai, ett'ei minun kuolemani
parantaisi asiaa. Ja jos kerran sen älyät, niin tulee sinun yhtä
helposti älytä, että kukaties voin sinua hyödyttääkkin, jos saan elää.
Niin kuin sanon, tahdon sovittaa kaikki. Sinusta on jälleen tuleva
rikas ja mahtava ja siksi voit helposti tulla, kun vaan jälleen pääset
vapaaksi mieheksi ja voit tehdä ja toimia vapaasti, kuin ennen..."

"Ja Kirjuri-Marttiko minulle sen voi tehdä?"

"Voipi kyllä!"

"Hm ... ihmeitä olen kuullut ja ihmeitä eläessäni nähnyt, mutta tätä
ihmeempiä en. No, Martti, ei mitään ilmaiseksi, tietysti, ja mitä itse
tällä voitat?"

"Ei mitään ilmaiseksi, niin kuin sanot, Belgsting, sinun tulee itsesi
palkita minut!"

"Ja kuinka?!"

"Sinun tulee neuvoa minulle paikka, missä paras hopeakaivoksesi oli."

"Hyvänpä hinnan älyät pyytää tavarastasi, Martti. Ja mitä jäisi
itselleni, oletko sitäkin ajatellut?"

"Muut kaivokset saat takaisin."

"Sanotpa jotakin, Martti, jota sietää tuumia."

"Elä kuitenkaan tuumi liian kauvan, Belgsting. Ajat ovat levottomat,
tuuli voi kääntyä kahdesti samana päivänä."

"Jos on totta, mitä sanot, Martti, niin tahdon saada kuninkaan kirjeen,
joka takaa vapauden ja turvallisuuden itselleni ja takaisinsaatavalle
omaisuudelleni."

"Ja tämän kirjeen olet saava."

Kului hetkinen. Sitten Belgsting mahtavalla äänellään vastasi:

"Tahdon miettiä asiaa huomisaamuun; ehkä silloin saat vastaukseni."

"Itseltäsikö?"

"Itseltäni."

"Ja missä?"

"Skedevin kirkolla. Ne savustetut hanhet haudataan silloin. Ehkäpä
Belgsting tahtoo olla maahanpanijaisissa..."

"Savustetutko hanhet?" kysyi Martti.

"Etkö ole kuullut mitään niistä viidestä talonpojasta, jotka aikoivat
mennä kuninkaihin hätäänsä valittamaan? Voutihan väänsi heiltä niskat
poikki yhtä sukkelasti, kuin jos olisivat olleet hanhia, ja ripusti
heidät sitten saunaansa savustumaan. Hyvän aterian hän sillä kertaa
hankki itselleen, kunhan vaan eivät luut kurkkuun tarttune.
Hautajaisissa, niin kuin sanoin, saat vastaukseni, mutta silloin on
sinunkin jätettävä armahduskirja minulle."

Sitten he taas hetkeksi vaikenivat ja jatkoivat kulkuansa, kunnes vähän
matkan päästä näkivät tulen kiiluvan puiden välitse. He olivat nyt
kokonaan suojanpuolella vuorta. Belgsting pysähtyi äkisti ja tömäytti
pitkällä sauvallaan maahan.

"Yhtä seikkaa minun vielä tekee mieleni kysyä sinulta, Martti", sanoi
hän. "Mistä tulet ja mihin matkasi pitää?"

"Eikö polku ole yhtä paljon minun kuin sinunkin", vastasi Martti.
"Monen olen tänä yönä nähnyt kulkevan Vajamäelle päin enkä ole
yhdeltäkään kysynyt, mistä on tullut tai mihin aikoi mennä!"

"Kullakin on oma tapansa ja minä tahdon nyt tietää molemmat. Tuho
kohtasi minua heti sillä kertaa, jolloin viimeksi sinut tapasin. Nyt
panen sinulle kaksi ehtoa", ja tällöin tarttui hän lujasti Martin
käsivarteen, "joko annat selvän vastauksen kysymyksiini, taikka olet
vankinani, niin kauvan kuin päivä on metsän peitossa!"

"Joko sinua nyt taas paha sisusi riivaa, Belgsting? Selvän selon voin
toki tehdä kulustani. Tulen kuninkaan puheilta. Matkallani
länsipuolella Barkenia olevien sulatuspajojen ja talojen kautta sain
tietooni yhtä ja toista ja muun muassa senkin, että Vajamäellä ehkä
voisin sinutkin tavata. Minulla oli onni matkassani. Ja nyt vaatii,
arvelen ma, sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, että mitä pikemmin
sen parempi saan tavata voudin."

Nämä aivan arkailematta lausutut sanat näyttivät saavan Belgstingin
rauhoittumaan. Hän hellitti kätensä.

"Siis huomisiltana Skedevin kirkolla", toisti pieni mies. "Saatuani nyt
asiani toimitetuksi ei minulla enää ole mitään syytä kulkea tätä
tietä."

"Aivan niin, Kirjuri-Martti", vastasi Belgsting, "tapaamme taas
toisemme kirkolla. Jos ennen tapaisimme", lisäsi hän hitaasti ja
kumealla äänellä, lausuen joka sanan omituisella äänenpainolla, "niin
tuskinpa siitä sinulle saattaisi olla mitään hyötyä."

Valo, joka puiden välitse kiilui, tuli pienestä tuvasta. Se paistoi
himmeästi, mutta yht'äkkiä se muutamiksi silmänräpäyksiksi kirkastui.
Kuului oven narisemista saranoillaan. Tietysti valo tätä avattaessa
esteettömästi ja sen tähden myöskin kirkkaampana virtaili ulos ja
valaisi esineet, jotka sattuivat sen eteen. Muutamia säteitä sattui
myöskin näihin molempiin miehiin. Toisella, jota oli Belgstingiksi
sanottu, oli jättiläisen koko, toinen, Kirjuri-Martti, oli hinterä mies
ja seisoi hiukan kumarassa. Hänen asentonsa oli aivan kuin nöyrän
palvelijan herransa edessä. Belgsting seisoi selin valoon, Martin
kasvoihin se sitä vastoin paistoi suoraan. Näiden ilmeen nähdessään tuo
valtiasmainen Belgsting säpsähti kuin sähköiskun tapaamana. Martin
kasvot hymyilivät, mutta se hymy oli inhottavaa ja kammottavaa nähdä.

Seuraavassa tuokiossa oli pimeys taas vallalla. Kirjuri-Martti poistui
samalle suunnalle, josta oli tullutkin. Belgsting seisoi hetkisen
hiljaa ja hänen tarkka korvansa näytti tahtovan erottaa poistuvan
askelten äänen vielä sittenkin, kun se jo oli mahdotonta. Vielä kerran
valaisi tuvasta tuleva valo puut hänen ympärillään ja tämä herätti
hänet ajatuksistaan.

Hän kulki ne muutamat askeleet, joiden välimatkan päässä hän
oli tuvasta, avasi oven ja astui sisään kumartaen syvään
jättiläisvartaloansa mahtuakseen matalasta ovenaukosta sisälle.

Tupa oli pieni. Iso takkavalkea roihusi matalalla liedellä ja valaisi
joka sopen paitsi lähinnä tulisijaa olevia paikkoja. Toisen sivuseinän
lavitsalla istui talonpoika, puettuna tummanharmajaan haljakkaan,
sellaiseen, jommoista eteläisen Taalainmaan talonpojat silloin pitivät.
Tuon mahtavan miehen astuessa kynnyksen yli hän nousi ylös ja tervehti:
"Jumalan rauhaa!"

"Jumal' antakoon!" vastasi tulija ja katsoi ympärilleen huoneessa.

Penkille, uunin nurkkaan oli tehty vuode. Sillä makasi vanha vaimo,
joka kuitenkin nyt oli noussut istumaan ja kädet ristissä katsoi
eteensä. Hänen jalkojensa juuressa istui keskenkasvuinen poika.
Molemmat katsoivat tulijaan ja poika nousi seisomaan, niin kuin
talonpoikakin.

Mies, jolle kunnianosotukset tulivat, näyttikin ulkomuodosta päättäen
ne kaikin puolin ansaitsevan. Hänen ryhtinsä oli sekä uljas että jalo
ja pään asento tyvenen arvokas. Hänen kasvonpiirteensä olivat
säännölliset, mutta niiden ilme oli ankara ja melkein hurja hänen
suurten tummansinisten silmiensä heitellessä leimauksia tuuheiden
kulmakarvojen alta.

Nyt olivat hänen silmänsä lempeät ja jonkinlainen surumielisyydensävy
laskihe hänen kasvoilleen hänen lähestyessään vanhaa vaimoa.

"Se oli aikamiehen teko, Märta muori", sanoi hän. "Jumala siunatkoon
sitä reipasta nuorukaista. Hän on Engelbrektin miehiä."

"Jumalan äiti ja Pyhä Eerikki häntä suojelkoot", sanoi vastaten vaimo.

"Arvelin hänen näihin aikoihin olevan täällä. Voisipa olla hyvä kuulla,
mitä Engelbrekt asiasta tuumaa, ennen kuin toimeen ryhdymme."

"Ja sinä Hamran Eelovi", jatkoi hän, "sinä voit kohta ottaa vanhaa
Belgstingiä kädestä. Me olemme kuin kaksi tammea laaksossa, oksatonta
ja lehdetöntä, mutta vouti nauraa partaansa Borganäsissä. Missä ovat
nyt kuninkaan kirjeet ja hänen armolliset lupauksensa? 'Elkää pitäkö
sitä minäkään epäluulona', lukee kuninkaan omassa kirjeessä, kun hän ei
saattanut vahvistaa meidän etuoikeuksiamme, sen tähden ett'ei hänellä
ollut luonansa ketään valtakunnan neuvoksia, -- 'elkää pitäkö sitä
minäkään epäluulona. Olemme kuitenkin antanut voudillemme käskyn sallia
teidän pitää kaiken vapautenne sellaisena kuin se teillä oli armollisen
äitimme, Margareta kuningattaren aikoina.' Ja kirje kirjoitettiin
Kalmarissa v. 1413, kuningattaren kuoleman jälkeisenä vuotena,
maanantaina 3:nen paastosunnuntain jälkeen.[9] Belgstingillä on tarkka
muisti. Kaksitoista jäsentä määräsi Albrekt kuningas v. 1368 Norbergin
vuorikunnan oikeuteen ja yhtenä niistä olin minä. Mutta niin on kuin
onkin. Laki ja oikeus ovat nykyään peitsen kärjessä."

Mies ravisti päätänsä ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Tilinteonpäivä on kyllä tuleva", sanoi talonpoika tyvenesti ja
vakavasti, "karhu raivoo rajuimmin peljätessään metsästäjän luotia."

"Ja mitä pelkää Jösse Eerikinpoika, sinuako, Eelovi? Poikasi roikkuu
kuin savustettu hanhi hänen saunassaan ja nuorimpasi, se reipas poika,
joka -- saatanhan sen sanoa -- sai sydämeni puolellensa enemmän kuin
moni muu, on myöskin mennyt menojansa tuon Borganäsin pedon
raatelemana... Niin, itke, Märta, sitä poikaa kannattaakin rehellisen
naisen itkeä? Ei, Eelovi, sinusta hän ei mahtane huolia ja minä
Belgsting ... ha-ha-ha, rikas Belgsting, hän on lainhylkyläinen ja
henkipatto."

"Mutta tuomio on laiton. Ja vaikka sinun täytyy piillä voutia, niin ei
Taalainmaassa löydy sitä miestä, joka pitäisi Belgstingiä henkipattona
vähemmässä arvossa kuin rikkaana. Senhän kai olet nähnyt. Ja huonosti
mahtanen tuntea niiden miesten mielet, jotka nyt tänä yönä kokoutuvat
tänne Vajamäelle, jollei Belgstingiä valita meidän päälliköksemme."

Iso mies puristi näitä sanottaessa suonenvedontapaisesti sauvaa
kädessään ja katse kuin leimaus välähti hänen tummista silmistään.

"Belgsting taalalaisten päälliköksi", kertoi hän hitaasti tuon tyynen
miehen sanoja.

"Sellaisia puheita liikkuu täällä eteläpuolella", jatkoi talonpoika.
"Sinä olet vuoriston aatelia ja vanhaa aatelista sukua, sinussa on
miestä meitä johtamaan taistelussa... Enhän tiedä, mitä Siljanin
pitäjien miehet siihen sanovat, mutta kyllä he sinut tuntevat yhtä
hyvin kuin mekin."

"Entäpä Engelbrekt sitten?" kysyi Belgsting ja katsoi tuimasti mieheen.

"Eipä mahtane Engelbrektillä olla mitään vaaliamme vastaan sanomista",
jatkoi tämä. "Hän on hyvin arvossapidetty, mutta on aina pysynyt meistä
erillään ja tuskinpa häntä arvokkaisuudessa voitanee panna sinun
rinnallesi, Belgsting."

Tämän kuultuansa tuo ylpeä mies laski päänsä vaipumaan. Hänen silmänsä
tuijottivat herkeämättä puoleksipalaneen valkean hiilukseen ja vasen
käsi tarttui sill'aikaa kirveeseen, joka hänellä oli vyötäisillään
leveän nahkavyön alle pistettynä.

Nyt alkaneen äänettömyyden lopetti oven aukeneminen. Siihen ilmautui
nuori mies, mutta takan edessä seisovan miehen leveä varjo esti hänen
kasvonpiirteitänsä kohta erottamasta. Tuskin hän kuitenkaan oli saanut
paria askelta astutuksi lattialle, ennen kuin talonpoika ja sairas
huudahtivat:

"Herman!"

"Jumalan rauhaa, hyvät ihmiset", vastasi tämä lyöden märkää hattuaan
kättänsä vasten, "julma ilma tuolla ulkona, mutta kovilla herroilla on
kovat kujeet. Tuuli on kääntynyt ja puhaltaa nyt pohjoisesta, niin että
ennen puoliyötä saamme hyvän sään. Kuinka voitte, vanha muori, eilisen
ottelun perästä? Matti Eeronpoika näkyy hakeneen teille turvallisen
paikan."

"Minun olonihan kyllä menettelee, kiitos Jumalan äidin", virkkoi vaimo,
"ja vielä parempi on nyt olla, kun näen teidät terveenä ja vapaana.
Mutta uskokaa minua, monta paulaa mahdetaan nyt virittää Herman
Bermanin tielle, niin pitkälle kuin vaan nuorat ylettyvät Borganäsin
tornista!"

"Antaa heidän virittää, muori, miekkani ja hyvä hevoseni kyennevät toki
minut pelastamaan. Ja kohta toivon meidänkin saattavan panna kovan
kovaa vastaan ja silloin on tuho tuleva tuolle käärmeenpesälle! Kiitos
Erkki, sinähän hoidit eilen hevostani kuin aika mies ja olisinpa vaan
ritari, niin ottaisin sinut aseenkantajakseni, niin totta kuin nimeni
on Herman."

Pojan silmät saivat tällöin omituisen kiillon ja hänen ruma muotonsa
tuli oikein kauniiksi. Hän nousi ja tarttui nuorukaisen käteen.

"Olet pannut henkesi alttiiksi äitini puolesta", sanoi hän, "samoin en
ole minäkään säästävä omaani sinun hyväksesi, olinpa aseenkantajasi tai
en."

"Niin sanoo Eelovikin", ryhtyi talonpoika puheeseen lyöden nuorukaista
olkapäälle. "Kaunis ja vilpitön kiitos ja tässä rehellinen käteni,
milloin niin tarvitaan. Sen ansaitsee se teko, jonka eilen teit,
Herman. Minä tapasin itsensä Matti Eeronpojan ja onni suosi sekä sinua
että häntä, niin että hän pääsi oikeaan aikaan perille. Jos vouti olisi
hänet nähnyt hänen ajaessaan, minkä vaan hevonen kesti, niin tuskinpa
hän olisi ottanut joutuakseen harhateille siitä, että sinä käänsit
kulkusi itään päin. Vouti ja hänen ratsumiehensä ajoivat etelään päin
taas keskipäivän aikaan ja silloin oli vouti niin julmistunut, että
miehet, jotka tulivat häntä vastaan, eivät voineet nähdä kuin
valkuaisen hänen silmistään."

"Entä ne muut naiset", kysyi Herman, "pääsivätkö he pelastumaan?"

"Eivät; heidän täytyi kyllä vetää kuormat perille ja he saivat monta
ruoskanhuimausta sitä paitsi..."

"Mutta olivathan he nuoria!"

"Voutipa löytäisi heidät kuitenkin aina ja silloin viimeinen hämmennys
tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Vaikea on oleva vanhankin muorin päästä
niin hyvään kätköön, ett'ei vouti häntä löydä."

"Niin pian kuin siksi voimistut, muori", sanoi Herman vaimoon kääntyen,
"pitää sinun tulla Engelbrektin luokse; hän on sitten kyllä pitävä
sinusta huolen."

Näitä puhuttaessa oli iso mies koko ajan seisonut takan luona äänetönnä
pää vaipuneena ryntäille, aivan kuin tietämättömänä muusta kuin
itsestään. Nyt hän käännähti ympäri, hänen uljas päänsä kohosi ja hänen
tyyni, kirkas katseensa oli kiintynyt Hermaniin.

"Minusta tuntuu siltä", sanoi hän, "kuin lörpötykset nyt saattaisitte
lopettaa. Onko sinulla tietoja Engelbrektiltä, nuori mies?"

"Sekä on että ei! Sinulle kuitenkin, Belgsting, hän lähetti
tervehdyksensä! Kernaasti hän vaihtaisi sanan tai parikin sinun itsesi
kanssa."

"Eikö hän vieläkään ole lakannut sitä virttä vetämästä? Tällä puolen
hautaa me tuskin mahtanemme tavata toisemme, se hänen pitäisi tietää,
sillä tunteehan hän kyllä rikkaan Belgstingin. Niin totta kuin elän ja
luotan Jumalan armoon taivaassa eivät Belgsting ja Engelbrekt minun
suostumuksellani tule tapaamaan toisiansa."

"Pitäisi sinun toki unohtaa se, Belgsting, mikä ei enää ole
korjattavissa", sanoi Herman. "Se tehtävä, joka on tulossa, ei vaadi
vaan voimakkaita miehiä, mutta myöskin yksimielisyyttä."

"Unohtaa ... mitä puhutkaan, mies -- unohtaa ... yhtä hyvin voisin
hengittämisen unohtaa..."

Miehen silmät säihkyivät tulta ja kiivaasti hän kolahutti rautapäisellä
sauvallaan tuvan lattiaan.

"Olin kerran rikas ja mahtava ja onnellinen", jatkoi hän tulen
vähitellen hävitessä silmistä ja hymyn sekä katkeran että surumielisen
ilmautuessa huulille. "Rikkaampaa vuoritilallista ei ollut Skins- ja
Tuna-vuorten välillä ja onni hymyili minulle Kirstini silmistä. Ja nyt,
nuori mies ... nyt?"

"Minä ja me kaikki oivallamme surusi, Belgsting, ja usko minua,
Engelbrekt on ystäväsi nyt yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin kuin ennen."

"Rikkauteni", jatkoi mieli kovin kuohuissaan mies kuuntelematta
Hermanin sanoja, "puolet upotti Herra syvyyteen, toiset puolet vei
vouti. Ja tyttäreni, Kirstini ... hän on kuin kuollut tälle maailmalle
ja se on Engelbrektin tekoa... Ha-ha, ja se mies tahtoo puhella
kanssani, hän on ystäväni ... voit viedä hänelle vastaterveiset, nuori
mies, että Belgsting on vielä sama mies, kuin silloin kun viimeksi
hänestä erosi, illalla ennen rankkasateen tuloa."

"Ja nyt", jatkoi hän vaiettuansa hetkisen, jonka ajan hän oli painanut
väkevää kättänsä otsaansa vasten, ikään kuin väkisin hillitäkseen sen
sisällä liikkuvia levottomia ajatuksiaan, "nyt emme enää kajoa
menneisiin. Tärkeämmät asiat kutsuvat meitä nyt. Sano minulle nyt,
mikäli tiedät, mitä mieltä kasvatusisäsi on tämänöisestä
kokouksestamme."

"Aika ei ole vielä tullut, sanoo hän."

Tyynenä ja liikkumattomana seisoi tuo äsken kuohuksissaan ollut mies.
Hän nojasi kuin ajatuksissaan päätänsä sauvaa pitävään käteensä. Niin
kauvan kuin hän pysyi tässä asennossa, vaikenivat kaikki tuvassa
olijat, mutta kaikkien silmät olivat kiinnitettyinä häneen. Mitä nuo
harvat sanat olivat häneen vaikuttaneet, sitä ei kukaan hänen
kasvoistaan voinut arvata. Ei yksikään lihas värähtänyt hänen ylpeissä
kasvoissaan. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä; sitten miehen huulet
alkoivat hiljakseen liikkua.

"Mitä Engelbrekt sitten odottelee?" kysyi hän yhtä tyynesti.

"Meidän tulee ensin puhutella kuningasta, arvelee hän..."

Nuorukaisen vastaus oli lyhyt eikä hänen äänensä ilmaissut samaa
tyyneyttä tai paremmin kylmyyttä, jota hänen edessään seisovan miehen.
Hänen silmistään kuvastui kummallisen ristiriitaisia ajatuksia
sekaisin. Niistä saattoi lukea sekä hyväntahtoisuutta että
uskollisuutta, vieläpä kunnioitustakin, mutta myöskin suuttumusta ja
mielenkarvautta. Yht'äkkiä muuttui näiden vilkkaiden kasvojen ilme ja
valtava surumielisyys laskihe niille.

Kirkkaita, hopeanheleitä säveliä kuului vähän matkan päästä, ne tulivat
yhä lähemmäksi. Kaikki jäivät kuuntelemaan; näköjään tunteettoman
Belgstinginkin kasvoilta näkyi outo sävyjenvaihetus. Surun leimahdus,
ikään kuin nuolenkärkeä olisi hänen sydämessään väännelty, tuikahti
hänen rypistyneillä kulmillaan. Mutta yhtä huomaamatta kuin nopeastikin
se vaihtui vihanilmeeseen, joka kuin kiveenhakattuna jäi hänen
otsalleen ja kulmilleen.

Laulaja oli nyt niin lähellä, että hänen laulunsa sanat saattoi
erottaa. Se laulu kertoi "neidosta ja vuorenhaltijasta."

    Ja keijukas sarven esille toi.
    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
    "Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
    Salaisen surusi poistavi tuo.

Raskas huokaus tunkihe väkisin Belgstingin rinnasta ja leimu hänen
silmissään näytti asettuvan. Herman tarttui hänen käteensä eikä
Belgsting sitä estänytkään. Mutta yht'äkkiä hän heitälti käden irti ja
puoleksi kuiskaten lausui nuorukaisen korvaan:

"Poika, milloin olet nähnyt Belgstingin kohtaloansa kauhistuvan!"

Mutta laulaja jatkoi:

    Kerran kun sarvesta siemasi vaan,
    Unhotti taivahan, unhotti maan.
    Toiste kun sarven hän huulille toi,
    Ei päivää, ei kuuta hän muistaa voi.

Nyt kosketti käsi ovenripaa. Laulaja oli avaamaisillaan ovea. Ja ikään
kuin hänelle aavistus olisi sanonut, keitä sisällä oli, tulivat hänen
sävelensä niin heleiksi ja hellyttäviksi, että itse synkeämielisen
Belgstinginkin täytyi kätkeä kasvot käsiinsä.

    Sarven kun vieläkin huulille toi.
    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi!
    Isä jäi mielestä, äitikin myös.
    Se, katumus katkera, sun on työs!

Tällöin aukeni ovi ja siinä nähtiin nainen. Hän ei näyttänyt huomaavan
ketään huoneessa. Hänen katseensa oli tylsä ja silmät tuijottavat. Hän
ei ollut enää nuori, mutta kasvoista näkyi hävinneen tavattoman
kauneuden jälkiä. Vaaleat hiukset valuivat vapaina kiharoina hartioille
ja päässä oli katajanhavuinen seppele. Väljä viitta oli hänellä
verhona, mutta sen hän tupaan astuessaan höllitti, joten hoikakan pitkä
vartalo koko kauneudessaan pääsi näkymään. Pukuna hänellä oli musta,
punasella ja hopealla reunustettu hame ja samoin hopealla kirjailtu
röijy.

Viimeisen sävelen vaijettua näytti elonkipinä syttyvän hänen silmiinsä,
jotka joku salainen voima näytti suuntaavan lieden luona seisovaan,
murtuneeseen mieheen.

Mielipuoli kirkaisi silloin kamalasti ja vaipui tunnotonna lattialle.

Herman riensi häntä nostamaan, mutta Belgsting lykkäsi hänet syrjään.
Niin varovasti, että se läheni hellyyttä, jommoista tuossa väkevässä,
raudankovassa miehessä tuskin olisi luullut löytyvän, hän nosti hänet,
syliinsä ja kantoi vuoteelle, jolla vanha vaimo lepäsi. Tämä nousi ylös
ja aivan kuin olisi nähnyt miesparan ajatukset sanoi:

"Olen kyllin vahva, ei haittaa ollenkaan."

Hiljaa laski Belgsting kantamuksensa vanhuksen vuoteelle ja painoi
kädellään taintuneen päätä, kumartuen hänen ylitsensä, ikään kuin
terävällä katseellaan tunkeaksensa aivojen komeroihin ja pahan syvimpiä
juuria tutkiakseen.

Sitten hän kääntyi vanhukseen ja kätensä hänen olkapäällensä laskien
sanoi:

"Hoida Belgstingin tytärtä, muori, ja rukoile hänen puolestansa!"

Hänen äänensä oli lauhea, melkein hellä tätä pyyntöä tehdessä. Mutta
äkisti hän käännähti ympäri.

"Engelbrekt, Engelbrekt", kuuluivat hänen huulensa kuiskaavan.

Sitten hän meni takansopelle, johon hän oli pitkän sauvansa asettanut,
otti sen ja läksi sanaakaan sanomatta tuvasta.

Vaieten seurasi häntä vanha Eelovi, mutta Herman jäi paikalleen, ikään
kuin lattiaan naulittuna. Hän ei pitkään aikaan saanut silmiänsä
siirtymään tuosta kuolonkalpeasta naisesta, jonka kauniita kiharoita
katajanhavuseppele koristi.

"Eikö sitten koskaan ole tämä arvoitus saava selvitystään", huudahti
hän ja jatkoi hiukan keskeytettyään, "ja kuitenkin hengelläni takaan
kasvatusisäni!"

Ei hän eikä vanhus, joka hoiteli sairasta, ollut huomannut oven
avautumista ja pitkän rotevavartaloisen dominikaanimunkin tupaan tuloa.
Munkilla oli päähine vedettynä syvälle pään ylitse, niin ett'ei näkynyt
juuri muuta kun säihkyvä silmäpari ja tuuhea harmahtava parta, joka
aaltoina laskeutui ryntäille. Hän oli kuullut nuorukaisen huudahduksen
ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä ja sanoi:

"Oikein, poikani! Puhtaampana ei kulta valu sulattimesta, kuin on
Engelbrekt Jumalan ja ihmisten edessä. Jos sen Jumala niin tahtoo, saa
kyllä arvoitus vielä kerran täällä selvityksensä, ja jollei, niin on se
sen saava tuolla ylhäällä!"

Munkki osotti taivasta kohti.

"Mutta nyt on aika ryhtyä toimimaan", sanoi hän sitten, "miehet ovat
koolla. Joudu, poikani, ja pidä kasvatusisäsi tahto mielessäsi. Kenties
näet minut vielä joukossanne, mutta ensin tulee minun hoitaa tuota
tyttöä."




VII.

Kokous.


Sade oli tauonnut ja ankaran pohjatuulen ajamina lensivät pilvet
taivaanlaella. Kuu valoi hopeaansa metsään ja tähtinä kimaltelivat
sateenpisarat honkien tummanvihreissä havuissa. Reippain askelin kulki
Herman matkan pieneltä tuvalta talonpoikain kokouspaikalle. Se oli
syvällä sakeassa metsässä. Sitä lähetessään hän näki puiden takana
avonaisella paikalla ainakin satasen talonpoikia koolla. He seisoivat
isossa, tulisoihtujen valaisemassa piirissä. Useimmat talonpojista
olivat likiseutulaisia, mutta näkyi siellä monta etempääkin tullutta.
Nämä tunsi heti valkoisista turkkitakeista ja suippokupuisista
hatuista.

Yleinen äänettömyys oli vallalla Hermanin tullessa miesten piiriin. Hän
näki Belgstingin astuvan syrjään ja päätti siitä vuoritilallisen
puhuneen talonpojille. Kohta hän huomasikin arvelunsa todeksi, kun eräs
Moran mies astui esiin ja alkoi puhua.

"Runsaita sanavaroja", sanoi hän, "ei meillä talonpojilla ole, mutta
kiitos sulle, Belgsting, siitä, että olet kutsunut meidät kokoon. Tuho
uhkaa ja vuosi vuodelta kireämmin kopristaa meitä voudin koura. Kauvan
me Siljanin-seutulaiset kuulimme vaan huhun kertovan täkäläisestä
hädästä ja väkivallasta ja me arvelimme sen vaan rikkaita ahdistavan.
Mutta viime vuosina ovat voudin kädet ylettyneet meidänkin laihoille
saroillemme ja monen, ennen omalla konnullaan eläjän, on nyt pakko
kuolla nälkään tai kerjäämällä hankkia leipänsä. Me olemme neuvotelleet
asiasta ja myöskin puhelleet naapuripitäjäläistemme kanssa ja olemme
sitä mieltä, ett'emme enää tahdo kärsiä laittomuutta ja rauhattomuutta,
vaan lähdemme mieluummin mies talosta. Sitä mieltä olemme me Moran
miehet."

"Sitä mekin Leksandin ja Rättvikin miehet", kuultiin parin talonpojan
virkkavan moralaisen rinnalla, tämän vaiettua ja vetäydyttyä takaisin
piiriin.

Silloin astui esiin vanha mies. Hänen päälakensa oli paljas, mutta
tuuheita, hopeankarvaisia kiehkuroita valui otsakulmilta olkapäille.
Katse ja liikkeet osottivat vielä sekä voimaa että ripeyttä olevan
tallella.

"Arvoisat Taalainmaan miehet", sanoi hän. "Paljoa emme tarvitse puhua
siitä, mitä alinomaa silmin näemme. Harvat voinevat muistaa niin kauvas
taaksepäin kuin minä ja verrata muinoisia oloja seuduissamme siihen
kuntoon ja järjestykseen, mitkä täällä nyt vallitsevat. Aivan hyvin
muistan lapsuuteni ajoilta tuon jalon ja hyvän herran, Maunu kuninkaan,
hänen oleskellessaan Husabyn kuninkaankartanossa tai Norbergissa, ja
muistan mitä oikeuksia hän antoi sekä vaskivuorelaisille että
hopea- ja rautavuorelaisille. Ja usein kuulin isäni juttelevan sitä
aikaisemmista, ankaran Maunu Latolukon ja jalon Torkkeli Knuutinpoika
marskin ajoista. Kaikki hyvin muistamme myöskin Albrekt kuninkaan ja
Margareta kuningattaren, mutta ei milloinkaan ollut mielivallalla sitä
sijaa kuin meidän päivinämme, ei edes silloin kun vuoritilallisen vero
meni ulkomaalaiselle miehelle. Ei löydy täällä joukossamme ainoatakaan,
joka ei ole kärsinyt laittomuutta Eerikki kuninkaan ja hänen voutiensa
hallitessa."

"Kaukana on kuningas", jatkoi vanhus ensin katseltuaan miesten vakavia
kasvoja. "Hän on tuskin käynyt valtakunnassaan Margareta rouvan
kuoleman jälkeen. Ja jos me talonpojat haemme häntä kanteinemme, niin
joko emme häntä ollenkaan löydä, taikka saamme matkamme maksaa
vankeudella, hengellämme ja omaisuudellamme. Taikka myöskin pitävät
korkeat herrat ja kuninkaan voudit kärsimyksiämme pilkkanansa. Maata on
autiona suuret alat, veroja kiskotaan mielivaltaisesti. Härkä otetaan
12 äyristä, vaikka se kaupungeissa maksaa 4 markkaa, lehmä 6 äyristä,
vaikka se muutoin maksaa 2 markkaa. Mutta voudit vapautetaan,
valitimmepa kuinka paljon tahansa, ja sen tähden ne yhä käyvät
julmemmiksi. Nyt on Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ripustanut viisi
miestä savustettaviksi ja paistanut heidät hengettömiksi."

Vihan ääniä kuului vanhuksen tätä kuvaillessa koko miesjoukosta. Tuntui
siltä kuin tuo yksinkertainen esitys hädästä ja kurjuudesta olisi
tehnyt asiain tilan heille selvemmäksi ja todistavammaksi, kuin pelkkä
sydämenpohjaan kätketty ajatus siitä.

Mutta ukko jatkoi:

"Koska niin on asian laita, on neuvoni, että nyt heti valitsemme miehen
meitä johtamaan ja hänen kerallansa lähdemme mies talosta."

"Niin, niin, me tahdomme valita päällikön", huusivat miehet.

"Jos sitten olette samaa mieltä kuin minä, niin emme kauvan tarvinne
miestä hakea. Minun mielestäni tarvitsemme sellaisen miehen, joka osaa
johtaa meitä niin hyvin kädellä ja kalvalla kuin kielelläkin enkä
luule kenenkään siksi paremmin soveltuvan kuin Norrbärken rikkaan
vuoritilallisen. Hänet kaikki tunnemme ja hän tuntee meidät. Hän ei ole
ennen lepäävä, kuin laki ja oikeus taas vallitsevat seuduissamme."

"Niin, niin", huusivat talonpojat, "Belgsting on päällikkömme, hän eikä
kukaan muu!"

Ukko katsoi syrjään, missä mahtava vuoritilallinen seisoi pitkään
sauvaansa nojaten. Läheisen tulisoihdun loiste valaisi kokonaan hänen
upean vartalonsa ja kasvojen uljaat, säännölliset piirteet. Hän seisoi
hiljaa, silmät maahan luotuina. Varmaankin hän tuumi mitä vastata.
Vanhan talonpojan häntä mainitessa ja talonpoikain huutaessa hänen
nimeänsä oli hän säpsähtänyt ja hänen silmänsä leimahtaneet. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli vaipunut omiin ajatuksiinsa
eivätkä silmät enää säihkyneet. Oliko hänelle talonpoikain kunnioitus
mieleen? -- Turhamielisyys on kuin käärme renkaana ihmisen sydämen
ympärillä.

Hän seisoi liikkumatta ja äänetönnä kauvemmin, kuin miehet olivat
odottaneet. Kaikkien silmät katsoivat oudoksuen jättiläiseen sellaisen
hiljaisuuden vallitessa, että olisi saattanut kuulla oman
hengityksensä.

Silloin rikkoi vastaiselta puolelta miesten piiriä voimakas ääni
hiljaisuuden.

"Onko henkipatto, joka on syyllinen murhaan, tuleva vapaitten miesten
päälliköksi?"

Piiri aukeni siltä puolen, josta ääni kuului, ja kookasvartaloisen
mustaveljen nähtiin seisovan siellä käsivarret ristissä ryntäillä.
Karjunta, kumea kuin karhun, jota pesässä hätyytetään, kuului
vastaukseksi munkin kysymykseen. Epäilemättä pitivät kokoutuneet miehet
sekä sitä että sen tekijää asiaan kuulumattomina. Joku miehistä
tarttuikin munkin käsivarteen viedäkseen hänet piiriin sisälle, mutta
voimalla, jommoista ei kukaan liene luullut hänellä olevan, lykkäsi hän
julkean talonpojan syrjään ja astui vakavin askelin pää pystyssä
keskelle miesten piiriä.

Aivan munkin perässä seurasi luikertelevin askelin pieni mies. Hän oli
kääriytynyt harmaaseen viittaan, mutta seisattuessaan munkin rinnalle
hän avasi viittansa. Hänellä oli päällänsä musta puku ja vyöllään
musta, hopeasoljella kiinnitetty nahkavyö. Päässä hänellä oli lakki,
samaa kangasta kuin takkikin. Hän viittasi kädellään pyytäen vaitioloa
ja äänettömyyden synnyttyä hän alkoi pitkäveteisellä ja inisevällä
äänellä:

"Minä olen Martti Sveninpoika, sen Hovin-Svenin poika, joka löydettiin
kuolleena Belgstingin kaivoksesta. Moni teistä, kunnon vuoritilalliset
ja Taalainmaan talonpojat, tuntee kyllä minut entisiltä ajoilta, niin
kuin minäkin muistan teidät, vaikka viime vuosina harvoin olenkin ollut
teidän parissanne."

Tämän esipuheen perästä hän teki selkoa tulostaan melkein samoin
sanoin, kuin oli siitä Belgstingille puhunut kokouspaikalle tullessa,
mutta täällä esiytymisensä syystä hän lisäsi:

"Tästä kunnon vuoritilallisesta erosin vähän aikaa sitten ja aioin
tarkoituksessa, jonka hän hyvin tuntee, mennä voudin puheille
Borganäsiin. Mutta koska tiesin teidän kokoutuvan tänä yönä ja
useimpain miesten tahtovan Belgstingiä päälliköksi, juolahti mieleeni,
että läsnäoloni ehkä saattoi olla hänelle hyödyksi. Ja nyt huomaan,
ett'en erehtynytkään. Sen vaan tahdon sanoa, että siinä asiassa, josta
Belgstingiä syytetään, minä olen oikea asianomainen ja minä julistan
tässä Jumalan ja teidän kuullen, ett'ei Belgsting ole isäni murhamies.
En tosin voi sitä todistaa, mutta kuninkaan vapautuskirjeen voin
näyttää ja silloin hän on puhdas siitä viasta, joka hänet teistä
erottaa."

Voitonriemu katseessaan hän katsoi miehiin ikään kuin odottaen
hyvähuutoja. Niitä tulikin. Talonpojat alkoivat uudelleen huutaa, että
Belgsting oli tuleva heidän päälliköksensä. Ainoastaan kolme miestä
näytti olevan eri mieltä, tuo kookasvartaloinen mustaveli ja Herman
Berman, joka oli asettunut hänen rinnalleen sekä erimielisyyden esine,
ehdoteltu päällikkö itse.

Pienen mustapukuisen sanat näyttivät viimeksimainittuun tekevän varsin
omituisen vaikutuksen. Se kummastus, jonka hänen esiytymisensä ensiksi
herätti, muuttui kohta selvänselväksi ylenkatseeksi ja miehen
rypistettyjen kulmakarvojen alapuolelle nousi pilvi, josta joka hetki
saattoi odottaa salaman leimahtavan.

Hälinän ja miesten huutojen vaiettua tuo muhkea mies astui esille siitä
paikasta, jossa tähän asti oli seisonut. Taas syntyi äänettömyys, jota
häiritsi vaan joku silloin tällöin räiskähtävä tulisoihtu. Kaikki
kuuntelivat pystyssä korvin, mitä mies oli sanova. Jokainen tunsi
hetken tärkeäksi ja että vuoritilallinen oli sanova ratkaisevan sanan.

"Kunnon taalalaiset, rakkahimmat veljet ja ystävät!" alkoi hän
mahtavalla äänellä, joka kuitenkin huomattavasti värähteli, mutta joka
juuri sillä, että se niin silmiinpistävästi oli vastakohtana hänen
voimakkaalle ryhdilleen ja ylpeälle käytökselleen, antoi hänen
sanoilleen oikean luonteen. "Jos ajat olisivat kymmentä vuotta
aikaisempia, jos minä rikkaana vuoritilallisena hallitsisin maatilaani
Plogen-järven rannalla, silloin ei teidän tarvitsisi nähdä minun
epäröivän puheeseenne vastatessani. Mutta nuo kymmenen vuotta ovat
tehneet paljon muutoksia eikä Belgsting ole enää, mikä hän ennen oli.
Ensin tahdon nyt sanoa, ja huomatkaa minun sanani, että Kirjuri-Martti
laskettelee valheita sanoessaan, ett'en minä ole hänen isänsä
murhamies. Minä se olen, hän kaatui tämän käteni iskusta ja syöksyi
kaivokseeni..."

Tässä vuorimies keskeytti puheensa ikään kuin pitääkseen ajatuksiansa
koossa.

"Jos lakia ja oikeutta löytyisi seuduissamme", jatkoi hän sitten, "en
kai silti olisi henkipatto, enkä olekkaan muiden kuin voudin ja hänen
puolueensa silmissä. Mutta asian näin ollessa elän kuitenkin
maantierosvon elämää. Tosin rosvon asetta käytän ainoastaan maan ja
lain vihollisia vastaan, -- soisin tämän olevan lieventävänä seikkana
kerran Belgstingin muistoa tuomittaessa -- mutta Taalainmaan vapaiden
miesten päälliköksi, siksi ei maantierosvo saata tulla. Kiitos sinulle,
hurskas isä", tällöin hän kääntyi munkkiin, jonka harmaalla parralla
soihtuen valossa saattoi nähdä jotakin kosteata kimaltelevan, "kiitos
niistä sanoista, jotka näille miehille sanoit. Ne olivat rohkeita
sanoja, semmoisia kuin miehelle sopii, ja sen tähden ole huoletta,
sillä Belgsting lupaa sinulle suojeluksensa näiden miesten joukossa.
Mutta Belgsting ei olisi ruvennut taalalaisten päälliköksi, vaikk'et
sinä olisi suutasi avannutkaan. Kuulkaa nyt, Taalainmaan miehet, sekä
pohjoisen että eteläisen, Belgsting ei rupea päälliköksenne."

Sekä kummastusta että tyytymättömyyttä näkyi miesten kasvoista tätä
puhuttaessa. He katsoivat toisiinsa kuin epäröiden, kuinka heidän oli
ymmärrettävä vuoritilallisen sanat. Mutta tämä jatkoi:

"Kuulkaa vielä mielipiteeni siitäkin, kuka teitä on johtava. Jos oikein
tunnen maamme olot, niin eivät yksin meidän seutumme vaadi ja valita,
vaan koko Ruotsinmaata painaa sama taakka. Ja sen tähden syttyy
tuli kautta kaiken valtakunnan, missä hyvänsä vapaudensoihtu
viritettäneekin. Suuri ja ihana tehtävä tulee olemaan Ruotsin miesten
johtaminen sellaiseen työhön, mutta siihen vaaditaan kaikin puolin
tahratonta miestä, miestä, joka perin pohjin tuntee maan ja kansan sekä
myöskin vihollisen. Sellainen mies löytyykin Taalainmaassa, se on --
tuo jalo Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorella. Hänestä saatte
päällikön!"

Mies näytti arvelevan, ennen kuin lausui Engelbrektin nimen. Mutta hän
saattoi myöskin sen tehdä lausuakseen sen ikään kuin pontevammin.
Kuitenkin karttoi hän munkin ja Hermanin katseita.

"Ja nyt on tahtoni", niin hän päätti puheensa, "että tässä valitsette
ne miehet, jotka Taalainmaan rahvaan puolesta menevät Engelbrektin
luokse päätös on tehty."

Näin sanoen hän äkisti murtautui ulos piiristä, ikään kuin hänet olisi
vallannut joku sisäinen mielenliikutus, jota ei kyennyt salaamaan,
mutta ei myöskään tahtonut miehille näyttää. Nämä seisoivat hetkisen
noloina, mihinkään kykenemättöminä. Ei kukaan ajatellutkaan seurata
poistuvaa, joka hävisi puiden väliin. Talonpoikain piiri hajautui
useampiin joukkoihin ja niissä puheltiin ja neuvoteltiin.

Kun tätä hetken oli kestänyt, astui esiin se vanhus, joka oli
ehdotellut Belgstingiä valittavaksi ja pyysi vaitioloa. Piiri sulkeutui
taas hänen ympärillensä ja kaikki kuuntelivat mitä hänellä oli
sanottavaa.

"Tuskinpa saattanee toivoa", sanoi hän, "Belgstingin muuttavan
päätöstänsä ja hänen antamansa neuvo näyttää hyvältä. Engelbrekt
Engelbrektinpoika on hyvässä maineessa miesten kesken, vaikk'ei hän
näihin asti ole suurin itsestänsä melua nostanut. Siljanin miehet
sanovat kuitenkin pohjoispitäjäläisten häneen suuresti luottavan. Minun
mielipiteeni on; sitäpaitsi se, että voimme täysin luottaa siihen
mieheen, joka on saanut Belgstingin kannatuksen. Ja sen tähden arvelen,
että meidän on hänen neuvoansa noudattaminen. Me eroamme nyt ja
sunnuntaina saattavat pitäjäläiset pitää neuvotteluja, kukin
kohdastansa. Eerikinjuhlassa ensi viikolla yhtykäämme Vaskivuorella ja
kertokaamme asiamme Engelbrektille."

Kaikki läsnäolijat hyväksyivät vanhuksen ehdotuksen ja siihen päättyi
kokous. Tulisoihdut sammutettiin. Talonpojat ja vuoritilalliset
läksivät sitten vähitellen kokouspaikalta ja poistuivat eri tahoille.
Lopuksi seisoivat enää vaan munkki ja Herman jälellä.

"Hurskas isä", sanoi jälkimmäinen, "tunnetko oikein tuon miehen, jota
talonpojat sanovat Belgstingiksi?"

"Tunnen, tästä yöstä, poikani!" vastasi munkki yksitoikkoisesti ja
juhlallisesti.

"Et siis tiedä, mikä on ollut syynä hänen vihaansa Engelbrektiä
kohtaan. Tällä hetkellä en voi torjua itsestäni kysymystä: kumpiko
heistä on väärässä?"

"Belgsting", vastasi munkki niin varmasti, kuin olisi perin pohjin
tuntenut molempien epäsovun syyn.

"Tiedätkö siis...?" kysyi Herman.

"En, mutta tunnen Engelbrektin ja siinä on kylliksi!"

"Jumala ja P. Eerikki", lisäsi hän sitten, "suojelkoot heitä molempia.
He ovat jaloja miehiä, niin toinen kuin toinenkin. Onnellinen se maa,
jolla on sellaisia miehiä. Pahin voitettava on oma kopea mieli, ja
sellainen voitto, jommoisen Belgsting täällä tänä iltana itsestään sai,
ansaitsee tunnustamista. Engelbrekt on oikeassa niin hyvin tässä kuin
monessa muussakin asiassa. Vie hänelle tervehdys Pater Johannekselta."

Näin sanoen poistui munkkikin.




VIII.

Hautaaminen.


Kirjuri-Martti, tuo pieni mies, joka niin yht'äkkiä oli esiytynyt
talonpoikain keskessä, pääsi helposti huomiota herättämättä poistumaan,
kaikkien mielet kun niin suuresti olivat kiintyneet toimitettavaan
tärkeään päällikönvaaliin. Kenties olisikin hänen muutoin ollut vaikea
luikahtaa tiehensä, etenkin kun hän ei kasvoiltaan saanut kokonaan
poistumaan jonkunlaista voitonriemun ilmettä. Puunrunkoon nojaten hän
sitten kuunteli, mitä vielä keskusteltiin, ja kun talonpojat erosivat,
niin hän ensimmäisinä osaili alas vuorelta.

Sinne päin, mihin hän hiipi, meni myöskin muutamia talonpoikia.
Jalkojen kopseesta päättäen olivat jälestätulijat koko joukon häntä
jälempänä. Parin korkean kuusen välistä puikahti hän kuun valaisemalle
metsäpolulle, jota pitkin hän kiiti eteenpäin kuin siivillä, kunnes
joutui sille paikalle, johon oli hevosensa sitonut. Päästyään satulaan
hänen ei enää tarvinnut peljätä mitään vastenmielistä seuraa.

Varhain aamulla hän pysähtyi Borganäsin nostosillan päähän. Hetkistä
myöhemmin vei hänet palvelija portaita ylös luhdinsillalle ja ovelle,
jonka palvelija hänelle avasi ja taas sulki.

Hän oli suuressa luhdinsalissa ja hänen edessään istui leveän tammisen
pöydän ääressä Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti.

Vouti katsoi tuimasti kumartavaan mieheen, joka kyllä näytti tietävän,
mitenkä voudilla oli tapana kohdella alamaisiansa. Vaikk'ei vouti
sanaakaan virkkanut, ilmaisivat hänen kasvonpiirteensä kuitenkin
kysymyksen: "mitä uutta?" Ja pieni mustapukuinen kiiruhti viekkaasti
hymyillen vastaamaan:

"Hyviä uutisia, herra!"

"Anna kuulua!" näkyi taas kasvoista.

"Tulen tärkeästä kokouksesta. Talonpojat aikovat valita päällikön ja
sitten on tuleva aika mylläkkä."

"Tuhat tulimmaista", huudahti vouti, "mitä tarkoitat mies?"

"Vaan kolmannes on jälellä sitä vaaraa, joka edeltäpäin tiedetään",
sanoi kirjuri. "Vaarallinen mies on viettävä ensi yönsä tornissa, niin
totta kuin nimeni on Martti ja päällikönvalinnan kai itse parhaiten
voinette tehdä tyhjäksi."

Martti kertoi sitten viime yön tapahtumat, sekä yhtymisensä
Belgstingiin että talonpoikain kokouksessa tehdyt päätökset. Voudilta
silmät suurenivat ja hänen otsansa synkistyi. Niin pitkälle hän ei
ollut luullut noiden halveksittuin talonpoikain menevän.

"He aikovat valita päällikön", mutisi hän, "sepä nähdään.
Eerikinjuhlassa ... kuules, Martti", karjasi hän ja pieni mies kumarsi
vielä tavallista nöyremmin.

"Tänäkö iltana ne kuolleet koirat haudataan?"

"Niin kuin sanotte, herra."

"Ja tapaatko siellä Belgstingin?"

Kirjuri kumarsi ja selitti lyhykäisesti, kuinka hän toivoi voivansa
panna tuumansa toimeen.

"Hyvä", keskeytti hänet vouti saatuaan pariin väliväitteeseensä
vastauksen ja tehtyänsä pari lisäystä uskottunsa suunnitelmaan, "hyvä,
kun mies kerran on ratsumiesteni käsissä, sitten sinä lähdet
Vaskivuorelle. Hanki minulle Engelbrektistä kaikki tiedot, mitkä saada
voit, ja samalla sopiva paikka, jossa itse näkymättä, jos niin
tarvitaan, saatan olla näkijänä näiden talonpoikain itsellensä
päällikköä valitessa. Ha-ha, tekeepä mieleni viettää Eerikinjuhlaa
Vaskivuorella. Hauska juttu siitä on tuleva tuosta Taalainmaan
talonpoikain päällikönvalinnasta!"

Sitten he juttelivat paljon sekä iltasella saatavasta saaliista että
voudin aikeesta mennä Vaskivuorelle.

Iltapäivällä läksi joukko ratsumiehiä Borganäsistä ja ajoi pohjoista
kohti Hedemoran kautta. Heidän joukossaan oli Kirjuri-Marttikin.

       *       *       *       *       *

Vähäistä ennen ratsumiesten linnasta lähtöä astui toinen kulkue
verkalleen ulos linnanportista, ensin nostosiltaa ja sitten maantietä
pitkin edelleen. Siinä oli joukko äänettömiä miehiä, kuusi parvessaan,
kukin kantaen ruumisarkkua. Viisi sellaista parvea kulki perättäin. Ei
ketään ollut tuota surullista kulkuetta saattamassa eikä koko
ensimmäisen puolen peninkulman matkalla tullutkaan.

Vasta Hedemoran läpi päästyä alkoi kansaa tulvia joka tieltä ja
polulta, niin että joukko lopulta kasvoi varsin lukuisaksi. Kulkueen
astuessa Skedevin kirkkotarhaan tuli koko tarha miehiä, vaimoja ja
lapsia täyteen. Väentungos kävi niin kovaksi, että lukkarin
vihkivesineen ja seurakunnan kirkkoherran, tuon kunnioitettavan mestari
Pietarin, oli vaikea saada tietä.

Muutoin ei mikään häirinnyt hetken juhlallisuutta. Jokaisen kasvoista
kuvastui syvä, synkkä suru, jopa muutamista epätoivokin, ei hetken
tuoma ja hetkessä haihtuva, vaan vuosikautisten kärsimysten niihin
lähtemättömäksi uurtama. Yksin lapsetkin näyttivät käsittävän jotakin
tavatonta olevan tekeillä ja sylilapsetkin kätkivät arasti päänsä
äitien valkosten päähineiden alle. Ja yläpuolelta kaikkia kaikuivat
kellojen kumeat, juhlalliset sävelet.

Kulkueen lähetessä kirkkoa oli jo iltamyöhä. Kaksi pitkää peninkulmaa
oli kuljettu Borganäsistä. Mutta ilta oli harvinaisen kaunis. Tähdet
alkoivat tuikkia tummansiniseltä taivaalta, lauhkea kevättuuli
puhalteli hiljakseen, hiveli vienosti iäkkään papin valkoisia hiuksia
ikään kuin kaikille näille sureville rauhaa leyhytellen. Vähän matkan
päässä kohisi Dal-joki mahtavasti kukistamattoman majesteetillisena
virratessaan kirkon ohitse.

Nyt astui kulkue kirkonovesta sisälle ja jatkoi verkalleen kulkuansa
aina kuoriin asti, johon nuo viisi kirstua laskettiin toinen toisensa
viereen. Vahakynttilöitä sytytettiin niiden ympärille. Kirkko oli
aivan ääriänsä myöten täynnä väkeä, mutta täälläkin vallitsi sama
juhlallinen hiljaisuus kuin kirkkotarhassa. Kellojen vaiettua olisi
vilahdukselta koko joukkoa saattanut pitää varjokuvana, vainajain
jumalanpalveluksena, sellaisena, jollaisia vanhain tarujemme mukaan
vainajat viettävät puoliyön aikaan. Ja varjot kävivät niin synkiksi
pienen kirkon holvien alla, ja papin suitsutusastiasta kohoavat
savupilvet laskeutuivat niin kummallisen muotoisina noiden
viiden kirstun ympärille, että tämä kaikki näytti jonkun verran
ylenluonnolliselta.

Tämän ohessa vierivät hautaamisluvut iäkkään papin huulilta. Äänestä
kuuli, että lukujen lausuja itse oli heltynyt ja varman vaikutuksen
teki tämä hartaudessaan odottelevaan yleisöön. Taistelussa kaatuminen,
vanhuudesta taikka tapaturman kautta sortuminen -- se kyllä synnyttää
surua jälkeenjääneiden mieliin, mutta se suru toki haihtuu. Ihmisen
täytyy kerran kuolla, sehän on ehto elämälle. Mutta kun saapi, niin
kuin nämä viisi, joiden hautajaisia nyt vietettiin, heittää vanhemmat,
vaimot ja lapset; kun tulee temmatuksi pois parhaassa ijässään, ei
taistelun tuoksinassa tylyn kohtalon kaatamana eikä myöskään
luonnonlakien vaatimuksesta, vaan sortuu uhrina keskellä laillisia
toimia lainvartijain väkivaltaisuuden takia -- se oli jotakin mieltä
kuohuttavaa, jotakin sydämeen tunkevaa ja ukkosen äänellä huutavaa:
ylös mielivaltaa karkottamaan, kukistamaan! Jokainen kirkossaolija
tunsi tällä hetkellä sen sydämellensä käyvän. Lain vartija tuntui ikään
kuin taikaiskusta vaipuneen valtaistuimeltaan ja koko alastomuudessaan
näyttäytyneen pelkkänä ihmisenä, mutta virheellisenä ja rikoksellisena
ihmisenä. Mielivalta on lain vastakohta eivätkä vallan loistavimmatkaan
merkit kykene ajanpitkään sitä kannattamaan. Valheellisuus, parhaassa
verhossaankin, raukee tyhjäksi, totuus saa voiton -- se on perussääntö,
joka ei ole ihmisen laatima, olipa hänellä paavin hiippa tai
keisarinkruunu, vaan jokaiselle ihmiselle itse Jumalan määräämä.

Täällä hiljaisessa maakirkossa kukistui tällä hetkellä sellainen
valheella koristeltu ja verhottu suuruus. Täällä maisen elämän äärellä,
korkeimman ja pyhimmän kasvojen edessä, selveni entistä eloisampana se
vakava totuus, että kuninkaan mies, lain vartija oli julkea petturi.
Tuntui siltä kuin Borganäsin muurit olisivat sortuneet, kuin miekka ja
kilpi ja rautapaita olisi riistetty mahtavalta voudilta, ja kuin hän
olisi seisonut siellä suojatonna ja turvatonna; -- turvatonna sen
tähden, että seisoi siellä vilpillisen opetuslapsen tavoin, joka
herransa ja mestarinsa petti. Ja petturi on jokainen, joka herransa
pettää, ja kuninkaan palvelijat ovat lain palvelijoita, -- ja lain oli
kuninkaan vouti pettänyt.

Huokaus, yksi ainoa, mutta monen sadan sydämen yhteinen, kohosi
korkeuteen ja likistihe kirkonkupua vasten. Se lausui sorrettujen,
lainhylkyläisten äänettömän tuomion lainrikkojalle Jösse
Eerikinpojalle.

Silloin alkoi alttarikehän sisällä hopeahiuksinen vanhus virittää
messua. Pyhät sanat yhdistivät miesten ja naisten sydämet hartaaseen
rukoukseen isäin Jumalalle, rukoilemaan apua ja suojaa ja voimia
lähestyvää päivää varten. Että se oli oleva taistelun päivä -- sitä
ennustivat jokaisen kasvot.

Ja myöskin ulos kirkkotarhaan, jossa puiden varjossa oli päätä pään
vieressä, sinnekin lensivät näkymättömin siivin pyhät sanat ja ikään
kuin pyhensivät sydämen hiljaisia ajatuksia. Se ajatus, se päätös, joka
sydämessä elää ja ikään kuin juurtuu sinne alttarin edessä, Herran
kasvojen edessä, se ajatus ja se päätös eivät ole pahoja. Ne koskevat
oikeata asiaa -- ihmisen kaikkein pyhintä. Tuskinpa on koskaan
latinalaisen messun sanoissa ollut sellaista sisältöä, jommoinen oli
niissä, jotka tällä hetkellä uurtuivat jokaisen miehen ja jokaisen
naisen sydämeen sekä kynttilöin pyhitetyssä templissä, että sen
ulkopuolella sinisen taivaan alla, jota tähtisoihdut kaunistivat.
Uhkaavan vaaran läheisyyttä todistivat valtavasti nuo viisi arkkua,
vainajat puhuivat tässä kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Ja yht'äkkiä
ilmeni kaiken perustana päämäärä, suuri ja korkea ja kaikille yhteinen
-- isänmaa. Eikä tässä oikeastaan tapahtunut mitään uutta. Marttiirain
veri kasvatti mitä ihanimpia laihoja. Tuhansia nosti sortaja oman
päänsä varalle aseihin jokaisella uhrilla, jonka julmuudellaan kaatoi.

Niistä silmistä, jotka täältä elämän ja kuoleman rajalta katselivat
epätietoista tulevaisuutta kohti, huomasi varsinkin kahdet, koska
niistä vuoroin välkähti tuima, noiden viiden uhrin näkemisestä syntynyt
viha, vuoroin miehevä päätös panna itsensä alttiiksi korkean ja jalon
tarkoituksen saavuttamiseksi. Molemmat ilmeet vaihtelivat sen mukaan
kuin kirkkoveisu ja messu tuudittivat riehuvia intohimoja lepoon.
Toinen pari näitä silmiä säihkyi kirkon sisällä, kuitenkin vähän
kuorista syrjässä, sivuosastossa patsaan vieressä. Ne vilkahtelivat
mielenilmeisiltä kasvoilta, joiden piirteet olivat vilpittömät ja
jalot. Toiset näkyivät kaukana kirkkotarhan perällä, lähellä muuria
portin vieressä. Ja jollei muutamia himmeitä valonsäteitä olisi kirkon
kynttilöistä tunkeunut sinne, mistä ne näkyivät, niin niitä tuskin
hämärässä olisi voinut erottaa tummasta muurista. Jos olisi nähnyt nämä
molemmat kasvot rinnattain, olisi ensi katsannolta ollut vaikea sanoa,
kummatko enemmän miellyttivät. Voimaa ja rohkeutta ja päättäväisyyttä
kuvastivat molemmat. Ehkäpä olivat itse piirteetkin niillä, jotka
näkyivät kirkkotarhan muurin vierustalla, säännöllisemmät, vaikka ne
nyt olivat epäedullisessa valossa. Mutta niissä oli jotakin kaihokasta,
jotakin synkkää ja siinä ne erosivat edellisistä.

Näistäkin kuvastui suuri ja synkeä suru, mutta katse oli tyyni ja syvä
ja osotti tahdon selvyyttä ja lujuutta sekä luottamusta korkeamman
apuun, joka ei ollut pettävä. Ne valtasivat katselijan, tahtoipa tai
oli tahtomatta. Kun pappi pyhän messun alkaessa rukoili, saattoi
melkein nähdä synkkyyden väistyvän tästä tyynestä ja selvästä, mutta
terävästä katseesta ja sen hehkuvan mitä varminta toivoa.

Yht'äkkiä alkoivat kirkkotarhanmuurin vierustalla olleet kasvot siirtyä
eteenpäin. Ne olivat pitkän miehen; hän katseli kaikkien päiden ylitse.
Ikään kuin näkymättömäin voimain vetämänä lähestyi mies yhä lähemmäksi
kirkon ovea. Silloin juuri pappi alttarin edessä alkoi messun.

Mies varjosti silmiä kädellään. Kukaties huikaisi kirkosta tähän
runsaammin virtaileva valo hänen silmiään. Hetkisen kuluttua poistui
käsi silmiltä ja mies katsoi suoraan kirkkoon. Hänen katseensa kiintyi
siellä johonkin; nuo jalopiirteiset kasvot ne näkyivät hänelle sieltä
läheltä kuoria. Ja miehen katse kävi ankaraksi ja hehkuvaksi, ikään
kuin hengen koko tarmo olisi tällä hetkellä kokoutunut siihen. Mutta
messun pyhät sanat vierivät niin hiljalleen kirkon lävitse. Ne
ennättivät isoon tuimakatseiseen mieheenkin; ja taas saivat silmät
käden varjokseen.

Niin hän seisoi silmänräpäyksen, pari. Sitten hän käänsihe sivulle,
ikään kuin joku olisi häntä sieltä puhutellut. Eräs mies olikin tullut
häntä lähelle ja seisoi nyt hänen rinnallansa sekä kosketti hiljaa
hänen käsivarttansa. Se oli pieni, avaraan viittaan kääriytynyt mies.
Iso mies loi häneen katseen, joka osotti ajatuksen olevan kokonaan
toisaalla. Kestikin vähän aikaa, ennen kuin hän näytti täysin tajuavan,
mitä ympärillä tapahtui. Silloin vetäytyivät hänen vakavat piirteensä
laimeaan hymyyn.

Pieni mies viittasi sivulle päin. Kookas nyökäytti päätänsä ja he
hävisivät kirkon syrjälle.

Keveästi astui pieni mies kirkkomäkeä alas ja lähestyi vähäistä
yksinäistä taloa, joka oli aivan joen äyräällä. Tähän hän pysähtyi;
mutta nähtyään toisen tulevan perässä, hän avasi oven ja astui sisälle.
Tuvan liedellä oli vähän hiilosta. Kiiruusti hän heitti siihen muutamia
halkoja ja puhalsi ne sytyksiin, niin että huoneeseen tuli valoa.

"Oletko yksinäsi, Martti?" kysyi iso mies.

"Ja miks'en olisi?" vastasi tämä.

"Sulje sitten ovi!"

Näin sanoen istuutui iso mies penkille ja nojasi päänsä käden varaan,
ikään kuin hän vielä olisi ollut niiden ajatuksien vallassa, joista
kirkonovilla heräsi.

Pienen miehen silmät vilkuilivat levottomasti ympäri huonetta ja
pysähtyivät kummastelevan näköisinä kumppaniin. Hän näkyi epäröivän,
häiritsisikö tuota äänetöntä ja harvapuheista miestä. Vihdoin hän
sanoi:

"Muistattehan, Belgsting, lupauksenne!"

Mies nosti silmänsä ja taas ilmausi tuo hymy hänen kasvoilleen.

"Mihin hyvänsä heität taikavavan vuorten väliin Vessmanin ja Barkenin
tienoilla, olet löytävä hopeamalmia, niin kuulin usein isäni sanovan",
jatkoi pieni mies. "Ja kerran tapasin hänet Skredbergin kaivoksella
vähän ennen sitä matkaa sinne päin, josta tuli hänen viimeisensä."

"Oikein, Martti, hänellä oli hyvä taikavapa. Se vaan viekoitteli hänet
liian pitkälle, se taikalaiva eksytti hänet, niin että hän unhotti,
mikä oli omaa, mikä vierasta. Ja sitten..."

"Ja sitten", jatkoi Martti, "hän sattui tapaamaan Belgstingin..."

"Sattuiko?" Belgsting iski silmänsä pieneen kirjuriin, niin että tämä
aivan säikähtyneenä peräytyi askeleen. "Tiedät kyllä hyvin, koskapa
olit hänellä apuna, hänen monenakin päivänä kulkeneen minun jälkiäni ja
monena yönä kuunnelleen askelieni kapsetta. Nuo tiet, näes Martti,
olivat pahoja alusta alkaen. Hovin-Sven ei sattunut tapaamaan
Belgstingiä, vaan hän etsi häntä yötä päivää. Ja kun vihdoin satuimme
yhteen, oli hänen kätensä heikompi kuin minun... Mutta tuonhan tiedät
yhtä hyvin kuin minäkin. Hei, poika, ja nyt sinä tahdot tietää, mitä
isäsi ei koskaan saanut tietää ja siitä tahdot antaa minulle kuninkaan
vapautuskirjeen. Sinulla on se taskussasi ... hyvä on. Tällä kertaa
saattoi sinuun oikein luottaa, Martti. Olit luotettava kuin kulta,
mutta odotatkin saavasi hopeakaivoksen..."

Kirjuri veti taskustaan pergamenttikirjeen, levitti sen levälleen ja
näytti kuninkaan nimikirjoituksen vahasinetteinensä.

"Kaikki on niin kuin olla pitää", sanoi hän ja tuli lähemmäksi
Belgstingiä. "Minä olen pitänyt sanani ja odotan vaan sinun tekevän
samoin. Sitten annan sinulle kirjeen."

"Tietäkö Belgstingin kaivokselle tarkoitat?"

"Niin, tietä Belgstingin kaivokselle!"

"Ja luuletko löytäväsi sen sillä, että kuulet minun selittävän!"

"Luulen kyllä."

"Mutta minä en luule. Käykäämme yhdessä sinne... Tule, yö on valoisa,
ja sinulla on hyvä hevonen; tule, lähtekäämme heti matkalle. Huomenna
saat nähdä Belgstingin kaivoksen; minäkin voin paremmin nähdä kuninkaan
kirjeen ja saada sen luetuksi..."

"Luetuksiko?" kysyi kirjuri mitä viattomimman näköisenä.

"Luetuksi tietysti! -- Ethän toki tahtone, että sinua uskon, Martti ...
Saatathan puhua vastoin parempaa tietoasi, senhän kuulimme kylliksi
silloin yöllä."

Kirjuri kalpeni ja hänen katseensa vilkuili taas levottomasti ympäri
huonetta. Viimein hän kääntyi oveen päin, ikään kuin olisi aikonut
päästää suuren naurun tai huutaa jollekulle sen ulkopuolella. Kumpaako
lienee aikonutkaan, mutta huulille se jäi.

Joelta kuului aironloisketta aivan tuvan edustalta ja joku lauloi
korkealla, sortuneella äänellä:

    Vuoteelleen herra Tofve Slätt
    Oli menemässä,
    Sitä pieni Magdil
    Oli vahtimassa.

Lauluun kuuluvain tavallisten kertosäkeiden sijasta huusi laulaja: "Ole
varoillasi Belgsting!" ja alkoi heti sen jälkeen uuden säkeen.

    Sitten pieni Magdil tuo
    Astui herran vuoteen luo.
    Vuoteessansa lepäävältä
    Kaulan leikkas' tältä.

Mutta nyt hän lauloi tavalliset kertosäkeet:

    Luoja muuhun neuvot tietää,
    Hengestä pitää huolen Magdil.

Belgsting piti silmänsä laulua laulettaessa tuimasti kirjuriin
kiinnitettyinä. Laulun loputtua hän nousi seisomaan.

"Olet kalpea, Martti", sanoi hän, "vapiset kuin nainen, kuin Magdil
neiti tuossa laulussa, kun hän uskottomuudesta syytettynä vannoi
olevansa syytön. Isäsi tiet olivat pahat, hän myi sielunsa häijylle
perkeleelle, -- sinä, Martti, olet valinnut voudin taikavavaksesi,
ikään kuin se olisi tuota toista parempi. Katso vaan, ett'ei sinun
elämäsi pääty samalla tavalla kuin isäsi!"

"Minä ja vouti!... Hourailetko Belgsting? Niin totta kuin tahdon
ansaita hopeakaivoksesi, niin totta en minä ole missään tekemisissä
voudin ja hänen palvelijainsa kanssa."

Kirjuri lausui sanat nopeasti ja vähitellen kovenevalla äänellä, niin
että hän viimeiset sanat melkein huusi. Heti sen jälkeen kuului aseiden
kalinaa ulkoa, ovi temmattiin auki ja täysissä tamineissa oleva
ratsumies astui kynnyksen yli. Aivan hänen kintereillänsä tuli toinen
ja tämän takana näkyi kolmas.

"Kuninkaan nimessä, ottakaa tuo mies vangiksi", huusi pieni
kerkeäkielinen kirjuri ja vetäytyi ratsumiesten taakse.

Mutta samassa silmänräpäyksessä sai etumainen ratsumies niin tuiman
iskun vasten naamaansa, että hän kaatui selällensä. Toinen, joka
samalla kertaa oli kohottanut miekkansa iskemään, sai rautapäisellä
sauvalla sellaisen sysäyksen rintaansa, että hoiperteli vasten seinää.
Salaman nopeudella heittäytyi sitten jättiläismäinen Belgsting koko
voimallaan kolmannen päälle, joka vielä oli kynnyksellä.

Ulkoakin kuului miekkojen mittelyä ja miesten kaatumista. Kuului
hevosen nelistystä, mutta sen kuulumisen hämmensi kokonaan järeä ääni,
joka huusi Belgstingille:

"Tulinpa hyvään aikaan; viimeinen roisto ajoi pois useampia hakemaan.
Mutta liian myöhään he joutuvat."

Molemmat ovella olleet ratsumiehet melkein musertuivat Belgstingin
alle, joka kerrassaan oli heittäytynyt heidän päällensä.

"Kiitos, Eelovi", sanoi hän, "tänne kätesi! Elä pelkää useampain enää
uskaltavan tulla tänne. Koko tuo tuolla oleva rahvas repisi jokaisen
voudinpalvelijan palasiksi."

Ja huulillaan hymy, joka ilmaisi yhtä paljon ylenkatsetta kuin
surkuttelemistakin, menivät molemmat ylös mäkeä kirkkoon.

Täällä oli messu lopussa. Vainajatkin oli jo kannettu ulos ja laskettu
hautoihinsa. Viimeiset hautausmenoissa läsnäolleet miehet ja vaimot
tulivat juuri kirkon portista Belgstingin ja Eelovin astuessa sen
ohitse.

"Mieleni tekee käydä sisälle Herran huoneeseen, Eelovi", sanoi
Belgsting, "sieluni ikävöitsee rauhaa."

Eelovi ei aluksi virkkanut mitään, vaan he kulkivat yhdessä
kirkkotarhaan. Mutta kun täällä ei enää ollut juuri ketään, nykäsi hän
vuoritilallista kylkeen.

"Saattaisipa käydä niinkin, kun nyt väki on mennyt tiehensä, että tuo
pieni mies asemiehinensä tulee tänne takaisin", sanoi hän.

"Tulkoonpa vaan", vastasi vuoritilallinen, "sanon silloin kuin Pyhä
Eerikki kuningas: 'jos sellainen on Herran tahto, niin saan sitten
kuulla messun paremmassa paikassa'. Voihan sentään käydä niinkin, että
murtaudumme asemiesjoukon lävitse, olipa se kuinka suuri hyvänsä."

Sitten he jatkoivat kulkuansa halki kirkkotarhan kirkkoa kohti.

Belgsting astui epäröiden kynnyksen yli kirkkoon. Hän asetti
raudoitetun sauvansa oven pieleen ja astui verkalleen sisemmäksi.
Eelovi jäi ulkopuolelle.

Kirkossa oli puolihämärää. Vahakynttilät, jotka hautausmenojen aikana
olivat palaneet kirstujen ympärillä, oli sammutettu. Parissa paikassa
vaan levittivät jonkun pyhimyskuvan edessä palavat kynttilät himmeätä
valoa. Sellainen pyhimyskuva oli kohta oikealla puolella kuoria aivan
sillä paikalla, josta ne jalopiirteisen näköiset kasvot, jotka niin
omituisesti olivat vaikuttaneet Belgstingiin hautaustoimituksen aikana,
näkyivät ja jotka ehkä juuri siitä syystä näyttivät niin valoisilta ja
melkein kirkastetuilta. Pyhimyskuvan edessä oli pieni koronne, jolla
mies arvattavasti oli seisonut voidakseen nähdä yli kirkon ja rahvaan.

Ei hiiskaustakaan kuulunut, äänettömyys ja hiljaisuus oli vallalla,
hartaus täytti ehdottomasti mielen. Tuntui siltä kuin pyhimysten
rukoukset varjollaan olisivat verhonneet kirkon, kuin taivaan enkelit
siivillään olisivat siellä leyhytelleet rauhaa ja sovitusta maailmalle.

Verkalleen jatkoi vuoritilallinen käyntiänsä kuoriin päin, mutta siellä
oli niin hämärä, että hänen sankarivartalonsa näytti varjolta keskellä
niitä varjoja, joita patsaat ja lekuttavat kynttilät heittivät.
Päästyänsä kuoriin hän pysähtyi hetkeksi. Alttarin edessä näkyi mies
olevan polvillaan, mutta siellä kuorissa oli niin pimeä, että se yhtä
hyvin saattoi olla ulkonevan muurin heittämä muita synkempi varjo.
Vuoritilallinenkin oli siihen määrään riehuvien ajatuksiensa vallassa,
ett'ei hän sen enempää sitä tarkannut, vaan poikkesi oikealle
pyhimyskuvan luokse, jonka edessä kynttilä paloi.

Tähän hän polvistui ja vaipui rukoukseen. Hänen huulensa liikkuivat
hiljaa ja ihmiskorville kuulumattomia sanoja tulvaili niiltä. Mutta
kohta rupesivat sanat kuulumaan, hän alkoi niitä lausua puoliääneen.

"Tuskin osaa henkipatto lähestyä sinua, Herra, sellaisin sanoin,
jollaisia korkeutesi vaatii", kuului hänen värähtelevä äänensä
kuiskaavan. "Eikä minulla enää ole millä sieluni autuudeksi ostaa
messua tai paria hurskailta veljiltä, vaan tässä, hurskaan äitini
rakennuttaman alttarin edessä, tässä lienee toki sijaa hänen
suojattomalle pojalleen ja tästä toki hänen halvat sanansa osannevat
valtaistuimesi juureen."

Hän nosti silmänsä pyhimyskuvaan. Se oli pyhä neitsyt Jesuslapsi
käsivarrellansa. Kummankin pään ympärille oli taiteilija sovittanut
kullatun sädekehän, joka heijasti takaisin lekuttavan kynttilän valon.
Omituisen ilmeen antoi tämä kuvalle. Jumalan äiti näytti katselevan
alas rukoilijaan ja kumartavan leppeät kasvonsa häntä kohti.

"Äiti, äiti", jatkoi rukoilija, "laske kätesi otsalleni ja koettele,
kuinka sitä polttaa. Ja kuitenkaan ei kulkemallani tiellä löydy yhtään
tekoa, josta sinun tarvitsee kääntää silmäsi pois... Engelbrekt,
haa ... mistä tuo ajatus juuri nyt johtui mieleeni? Siinäkö ehkä olisi
se muinaisen elämäni loukko, jonka lähettämä pimeys minua painaa?...
Ei, ei... Hänpä se pani sanat suuhuni ja valoi julmuuden sieluuni,
hänhän nuo kovat sanat lausui, en minä... Kirottu olkoon..."

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Eräs mies oli kuiskannut
sanasen rukoilijan korvaan ja tämä hypähti äkisti syrjään kuin ukkosen
iskemänä. Uneksiva katse sai yht'äkkiä hämmästyksen ilmeen, mutta tämä
näytti kohta häviävän ja sijaan tulevan samallainen kuin silloinkin,
kun hänen silmänsä vähän aikaa takaperin huomasi selkeät kasvot
Maarian-kuvan edessä.

Hänen edessänsä seisova mies oli varreltaan pieni, mutta harteikas ja
nähtävästi hyvin voimakas hänkin. Päällänsä hänellä oli ruskeakankainen
takki ja vyöllä hopeasolkinen nahkavyö sekä jalassa ruskeanahkaiset,
pitkävartiset saappaat. Surumielisyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan
kuin hän ojensi itsensä ja katseli edessään olevaa polvistuvaa miestä.

"Engelbrekt!" huudahti tämä ja hänen silmänsä säihkivät tulta. Hänen
säännölliset kasvonpiirteensä kovettuivat, aivan kuin yht'äkkiä
olisivat pronssiksi muuttuneet.

Mutta tyyni ja kirkas oli se silmä, joka katsoi hänen silmäänsä, eikä
surumielisyys ottanut hälvetäkseen näiltä selkeiltä kasvoilta.

"Niinpä niin", vastasi mies, "me tapaamme toisemme täällä sen alttarin
edessä, jonka äitisi kerran rakennutti ja täällä, jossa rauha on
vihitty kiveen, täällä ojentaa sinulle Engelbrekt kätensä. Jos olen
sinulle vääryyttä tehnyt, niin ratkaiskaamme asia kuin miehet. Jos taas
en ole, niin ojenna minulle kätesi ja jättäkäämme vanhat vihat
unhottumaan. Minä vannon sinulle äitisi muiston ja lapsuutemme kautta,
vannon sinulle kautta kunniani, ett'en koskaan ole ajatellut enkä
sanonut mitään sellaista, josta olisi voinut tulla sinulle vahinkoa..."

Synkkä mies tuijotti puhujaan, kuin ei olisi uskonut silmiään. Hänen
korvansa kuuli kyllä nuo puhutut sanat, mutta hänen sielunsa ei
näyttänyt tajunneen tarkoitusta.

"Engelbrekt", huudahti hän kerran vielä ja nousi pystyyn. Hänen
silmänsä olivat yhtä elottomat ja kasvonpiirteensä yhtä kovat. Hän
peräytyi ja kohotti kätensä ikään kuin torjuakseen uhkaavaa unta.

"Eerikki, Eerikki, liian pikainen olet tuomitsemaan ja
lapsuudenystäväsi tuomitset kuulustelematta... Sano edes, mitä tahdot
minun tekemään? Olet kovuudella käskenyt minut luotasi tahtoessani
sinua puhutella, olet lähettänyt kirjeeni avaamattomina takaisin, ja
nyt ... eivätkö sitten sananikaan voi sieluusi päästä?"

Sanojan surumieliset kasvot muuttuivat murheellisiksi sitä mukaa kuin
hän huomasi sanojensa yhtä vähän kuin edellistenkin mitään vaikuttavan
siihen, jolle ne lausuttiin.

Jättiläishaamu peräytyi peräytymistään. Vihdoin häntä enää tuskin
saattoi nähdä. Ainoastaan hänen jykeät askeleensa kajahtelivat
kivilattialta käyden nopeammiksi kuta lähemmäksi kirkonovea ne tulivat.

Mutta Maariankuvasta leviävään valoon jäi lyhytkasvuinen mies
paikallensa seisomaan. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä ja
hänen päänsä vaipui surullisena, ikään kuin katkerien ajatusten
painamana. Kirkko kävi yhä hämärämmäksi. Viileä tuuli puhalsi
avonaisesta ovesta sisälle ja sammutti yhden harvoista kynttilöistä. Se
ei kuitenkaan näyttänyt miestä huolettavan. Se asia, joka oli hänen
ajatustensa esineenä, täytti hänen mielensä kokonaan.

Silloin kuului reippaita askelia kivilattialta. Ne tulivat lähemmäksi
ja nuorehko ääni kysyi:

"Oletko siellä, isä?"

Kysymyksensä hän sai uudistaa vielä kerran, mutta silloin mies heräsi
raskaista ajatuksistaan ja nosti päätänsä.

"Olen, olen, poikani, ja me lähdemme heti täältä. Tule, joutukaamme!"




IX.

Säterin kuninkaankartano.


Yön seutuun ratsasti kaksi viittoihin verhoutunutta miestä
Piispanvuorta ylös. Tämä vuori on noin neljännespeninkulman päässä
silloisesta Säterin kuninkaankartanosta, nykyisestä samannimisestä
kaupungista. Piispanvuori on korkea vuori useine pienempine
penkereineen eli kumpuineen, joita sanotaan "Gregerseiksi" eli
"Piispanvuoren kunnaiksi." Se sisältää runsaasti oivallista
rautamalmia, jota siitä kauvan aikaa takaperin louhittiin. Nimensä
se on saanut siitä, että Vesteråsin piispa keskiajalla omisti osan
siitä. Että kirkon miehet ylimalkaan olivat suuresti harrastaneet
vuorityötä, todistavat monet heistä nimensä saaneet sulatuspajat
ja kaivokset. Tietysti hallitsivat he myöskin useita sellaisia
tiloja. Täällä Piispanvuoren lähistössä löytyvä kaniikinsulatto on
siis todenmukaisesti saanut nimensä Vesteråsin kaniikeista eli
tuomiokapitulin miehistä, jotka ovat sen omistaneet. Nyt se on kylä,
nimeltään samanlainen kuin kaikki täällä vesistöjen seutuvilla olevat
kylät, joita yhä vieläkin sanotaan sulatoiksi ja jotka siten osottavat
jo ammoisinakin aikoina vilkkaan vuoriviljelyksen täällä olleen
vallalla.

Molemmat ratsumiehet ajoivat äänettöminä rinnattain. Päästyänsä
vuorelle ja nähtyään sieltä aukeavan kauniin kuutamomaiseman he
pysähtyivät.

"Ajammeko Säteriin asti tänä yönä?" kysyi toinen.

"Arvelinpa, että majautuisimme Kettilin luokse tänne vuorelle", vastasi
toinen, ja sen jälkeen he taas molemmat olivat ääneti.

Hetkisen kuluttua he läksivät taas liikkeelle ja ratsastivat lyhyen
matkan yksinäiselle talolle, jonka rakennus kuitenkin osotti sen
kuuluvan varakkaalle miehelle. Juur'ikään astuttuaan alas ratsailta
taluttaakseen hevosensa erillään olevaan rakennukseen, jonka he sen
läheisyydessä olevista ajokaluista päättivät talliksi, he pysähtyivät
ja jäivät kuuntelemaan. Askeleita kuului. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja
kohta he kuutamossa näkivät miehen kääntyvän pihaan.

Mies säpsähti huomatessaan nuo molemmat ratsailta laskeutuneet miehet,
mutta astui vakavin askelin heidän luoksensa.

"Kautta Pyhän Eerikin", sanoi hän tullessaan lähemmäksi, "luulinpa
voudin tulleen tänne vieraisiin. Jumalan rauhaa, Engelbrekt, kuinka
olet liikkeellä tähän aikaan vuorokautta? Vie hevoset talliin, Herman,
me menemme edeltä sisälle."

Näin sanoen hän puristi matkamiehen kättä ja he menivät molemmat poikki
pihamaan asuinrakennukseen.

Tämä oli rakennettu tavalliseen tapaan, niin että siinä oli luhti,
luhdineteinen ja luhdinkäytävä ja se sijaitsi tavattoman kauniilla
paikalla. Molempain miesten tultua tupaan pani talonomistaja, jonka
nimi oli Kettil, halkoja liedelle ja teki tulen. Sitten hän honkaisesta
seinäkaapista otti esille kipposen olutta, jonka asetti vieraan eteen,
ensin juotuaan hänen maljansa.

"Juo, Engelbrekt", sanoi hän, "ja heitä huolet vähäksi aikaa. Tulen
Säterin kuninkaankartanosta", jatkoi hän. "Siellä on suuria vieraita.
Saksalainen herra, jota sanovat kreiviksi, tuli sinne eilen suuri
seurue muassaan. Hän on menossa Vaskivuorelle ja puhui paljon sinusta."

Kettil oli iloinen, terveen ja reippaan näköinen mies.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta saksalaisesta kreivistä", vastasi
vieras, "ja olen nyt matkalla hänen luoksensa."

"Jos ymmärsin oikein", tarttui Kettil puheeseen, "niin hän aikoo
hankkia itselleen jotakin vuoriviljelystä täällä. Hän kyseli tarkoin
tätä ympäristöä ja eräs vuorioppia osaava Vesteråsin munkki oli hänen
mukanaan."

"Kreivi istuu Ruotsin valtakunnan neuvostossa ja kuuluu olevan suuresti
kuninkaan suosiossa. Hänellä on myöskin suuria läänityksiä. Eipä
kuitenkaan asiain laita maassamme olisi näin huono, jos jokainen
ulkomaalainen mies olisi mieleltään samanlainen kuin tämä kreivi."

"Näytämmepä mielestäni", tuumi tähän Kettil, yhtäkkiä vakavaksi
muuttuen, "olevamme parast'aikaa vetämässä viimeistä virttä. Jumala
paratkoon ... kuinka kauvan luulet, Engelbrekt, tällaista kestävän?"

"Niin kauvan kuin Jumala tahtoo, Kettil, hän punnitsee kyllä molemmille
puolille tasan!"

"Mutta koko Taalainmaa hehkuu kuin sulatusuuni. Joko täällä ruvetaan
elämään maantierosvon elämää, taikka joudutaan kaikki orjiksi, sen minä
sanon Engelbrekt."

"Siltähän tosin näyttää, mutta ehkäpä Jumala vielä kerran armahtaa!"

Nyt tuli Herman sisälle. Vanhan tavan mukaan hän istuutui ääneti pöydän
ääreen vaan kuuntelemaan vanhempain miesten keskustelua. Mutta Kettil
meni kaapille ja otti esille vielä kipposen olutta ja asetti sen
nuorukaisen eteen.

"Olen sen sanonut ennen ja sanon vieläkin, Engelbrekt", jatkoi hän
sitten, "ett'ei meitä enää saata kohdata mikään nykyistä suurempi hätä,
ja sinä, Engelbrekt, olet se mies, jonka tulee meitä auttaa. Lähetä
sanakapula kiertämään ... ennen puolta kuunkierrosta on koko
Taalainmaan rahvas kapinassa ja me karkoitamme tuon verihurtan, Jösse
Eerikinpojan, ainaiseksi Taalainmaasta ja Ruotsin valtakunnasta..."

"Etpä katso pitkälle eteesi, Kettil", keskeytti Engelbrekt tuon
innoissaan puhuvan, "kun tuollaista tuumit. Olemmehan vannoneet valamme
Eerikki kuninkaalle ja hän on mahtava herra, hallitsee kolmea
valtakuntaa."

"Hallitsipa vaikka kymmentä kuningaskuntaa ja sitten vielä yhtä
lisäksi", tokasi kuumaverinen Kettil, "niin on sittenkin totuus häntä
mahtavampi ja totuuden ja oikeuden puolesta tahdomme elää ja kuolla.
Nyt saamme itse kituuttamalla elää ja ulkomaalainen imee mehun maasta.
Ja jos joku uskaltaa vedota lakiin ja vanhoihin hyviin tapoihin, niin
hänet pistetään vankeuteen ja kidutetaan kuoliaaksi..."

"Niin, niin, totta sanot, Kettil, täällä käyvät asiat hullusti...!"

"Haudattiinhan tänä iltana Skedevissä nuo viisi miestä, jotka vouti oli
savuun surmannut, viisi kunnon miestä, joista kukin vastasi viittä
Jösse Eerikinpoikaa niissä avuissa, jotka miestä kaunistavat. Onko
Jumala pannut meidät tänne syntymään kunniattomain lainrikkojain
leikkikeriksi ... tuhat kertaa parempi kuolla kuin sietää sellaisia
vieraita."

Kettil astui muutamia kertoja edes takaisin poikki lattian, ikään kuin
olisi tyyntyäkseen tarvinnut vähän ruumistansa vaivata. Tällä hän
saavuttikin, mitä tarkoitti. Vaikka olikin varsin kiihtyneessä
mielentilassa puheensa johdosta, kääntyi hän kuitenkin sydämellisesti
hymyillen vieraisiinsa ja sanoi:

"Tuo kirottu vouti saattaa minut unhottamaan kaikki. Tarvitsettehan
toki levätä!"

"Ja sinä itse myöskin, Kettil! Mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa
tässä nyt puhuessamme kuninkaasta ja hänen voudeistansa. Ensin ovat
kaikki lailliset keinot koeteltavat, ennen kuin väkivallalla oikeutta
hankimme."

Sitten miehet toivottivat hyvää yötä toisilleen ja menivät levolle.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli rukoussunnuntai. Aurinko nousi aivan pilvettömälle
taivaalle ja valaisi kokonaan Piispanvuoren läntisellä puolella olevan
kauniin maiseman. Noin neljännespeninkulman päässä siitä oli vanha
Säterin kuninkaankartano lähellä Ljustern-järveä ja siitä luoteiseen,
Dal-jokeen päin juoksevaa pientä virtaa. Tämän vierelle oli rakennettu
muutamia sulatuspajoja sen malmin sulattamista varten, joka saatiin
kruunun osasta Piispanvuorta.

Kuninkaankartanon ympäristö oli tavattoman kaunis; erittäinkin sen
siksi teki se ihmeen ihana laakso, joka täältä pistää itää kohti lähes
neljännespeninkulman verran ja sitten tekee jyrkän kulman pohjoista
kohti. Ison Tunan ja Säterin välillä löytyy useita sellaisia syviä
laaksoja, joiden syntyyn maanlaadun arvellaan olleen vaikuttamassa. Se
on näet hienoa hiekkaa, joka juoksee pienenkin vedentulvan mukana ja
sen tähden helposti uurtuu monta syltä syvälti. Sellaiset uurtumat
tulevat kauneiksi, kun ne osittain peittyvät ruoholla ja ympärille
kasvaa puita. Suuruudessa ja kauneudessa ei kuitenkaan yksikään vedä
vertoja tälle Säterin läheisyydessä olevalle. Kesällä sen peittää mitä
rehevin vihreys ja lehtipuiden tuuheiden oksien alitse luikertelee
keskellä laaksoa pieni puro.

Nyt se oli tuoreessa ja vastapuhjenneessa asussaan, ikään kuin uudeksi
kesäpäiväksi kevätauringon hereille suutelemana ja sen lämmittämänä,
karistellen honkametsän sylissä nukkumiansa pitkiä talviunia. Lauhkea
tuulahdus kulki kahisten hentojen lehtien välitse ja sai vihtakoivun
oksat heilumaan edes takaisin pienen purosen laulaessa yksitoikkoista
lauluansa, samalla kun sataset pikkulinnut livertelivät puiden
latvoissa rakkautta ja rauhaa. Varmaan se oikuissaan luonto heitti
tämän laakson tänne pohjolan tunturien ja synkkien metsäin keskelle --
kisailevan ja leikkisän lapsosen arvekkaiden ja vakavain urosten
keskelle. Mutta niinhän onkin, että vakavuus ja leikkisyys usein ovat
rinnakkain hengettömässä luonnossa samate kuin ihmiselämässäkin.

Aivan kuin tätä päiväpaisteista ja keväistä kuvaa varten varta vasten
hankittuina astui kaksi nuorta neitoa halki laakson. Molemmat olivat
kauniita, mutta samallaista heidän suloutensa ei ollut. Toinen oli
tumma toinen vaaleaverinen, mutta jonkinlainen haaveellinen
suruvoittoisuus hymyili kummankin kasvoista, kenties ikään kuin
kotiutuneempana toisissa, noissa vaaleain kiharain ympäröimissä.
Molemmat näyttivät olevan siinä iässä, jolloin tyttö, naiseksi
kehittyneenä, jonkinlaisella kummastuksella luo silmänsä ympärillensä
ja katsoo asioita ja henkilöitä aivan toisenlaisilla silmillä kuin
ennen. Tästä kenties sai selityksensä haaveellinen katse noissa
tummissa silmissä, joille se muutoin näytti vieraalta. Saattoivatpa sen
sentään herättää myöskin tuon toisen sanat, joita hän tarkkaavasti
kuunteli.

"Niin, niin, kummasti tässä maailmassa käy", sanoi sinisilmä
ohimennessään taittaen lehvän vihtakoivusta, "saattaa usein haluta
sellaista, mikä on omaksi vahingoksi, ja usein kulkea onnensa ohitse ja
tallata sen jalkainsa alle. Niin ei tehnyt pieni Signa, joka palveli
kuninkaan kartanossa."

"Kuinkas sitte hänen kävi?" kysäsi mustasilmä.

"Olipa kerran arvoisa neiti, jonka nimi oli pieni Signa, niin hänestä
on laulukin, mutta minä en osaa kuin vähäisen sitä..."

"Hyvä on, Kaarina, mutta et noin saa kesken jättää, kerro tai laula,
miten tahdot, kun vaan saan kuulla, kuinka kävi!"

"Niin, oli kerran arvoisa neiti kuninkaan kartanossa ja hän palveli
siellä kahdeksan vuotta, mutta sitten hän muutamana päivänä meni
lehtoon kävelemään ja siellä tuli suuren suuri käärme vastaan. Ja
käärme katsoi häneen niin rukoilevan kauniisti, että pieni Signa joutui
oudoille mielin, ja sitten se juoksi edellä metsään ja pieni Signa
perässä. Näin hetken aikaa kuljettuansa he tulivat paikalle, jossa
seisoi hevonen satuloituna ja sen lautasilla sininen viitta. Käärme
pyysi silmillään niin kauniisti ja pieni Signa ymmärsi hänen pyyntönsä
eikä hennonut vastustaa, vaan nousi satulaan. Ja pieni Signa ratsasti
ja käärme juoksi, kunnes he joutuivat vähän edemmäksi. Mutta heidän
tultuaan linnan edustalle oli tyttösen isä veräjällä ja hän kysyi:
'Pieni Signa, miksi tahdot mennä tuon suuren käärmeen mukaan?' -- Mutta
pieni Signa vastasi: 'Rakas isä, anna mun mennä vaan, tämän mulle
tietäjä jo lapsena sanoi.' Ja pieni Signa ajoi ja käärme se juoksi, ja
niin he vaan jatkoivat kulkuaan. Illan suussa tulivat he kukkaisniityn
luo ja silloin käärme tahtoi siinä viettää yön. Pieni Signa suostui ja
jäi siihen yöksi, mutta sydän oli tuskasta sairas, vedet juoksivat
silmistä ja käsiänsä väänteli hän. Vihdoin hän laskihe levolle ja
nukkui, ja käärme kävi hänen vierellensä."

"Ja eikö hän koskaan enää herännytkään?" kysäsi kiivaasti mustasilmä.

Kertoja hymyili ja tuijotti haaveksien pehmoiseen nurmeen ja lauloi:

    Kun pieni Signa unestaan aamulla heräsi,
    Kas tuossa poika kuninkaan vierellä lepäsi,
    Ol' nyt jo olo toista, ol' hyvää kerrassaan,
    He leikkeivät!
    He heräsivät molemmat omassa linnassaan.
    Öin päivin he leikkeivät.

"Tuo satu oli mieleiseni, Kaarina. Jos vielä osaat jonkun, joka ei
pääty suruun ja kuolemaan, niin kerro, tai laula, jos tahdot, mutta
mieluummin kerro, sillä laulaissasi käyt niin lumoavaksi, että oikein
minua pelottaa."

Ja niin olikin. Kertoja eli niin kokonaan tarinassaan ja näytti itse
niin lujasti uskovan kaikkea kerrottavaansa sekä mahdolliseksi että
todeksi, että hänen kertomuksensa väkisinkin vei kuuntelijan mukaansa.
Mutta laulaessa sulostuivat hänen kauniit kasvonsa niin sanomattomasti
ja tuntui siltä kuin hän innoissaan ihka elävänä edessään näkisi sen,
mitä laulussa kerrottiin, ja vielä sävelkin vienoine, suruvoittoisine
äänenvaihteloineen hiveli ja ikään kuin tenhosi korvaa, että kyllä
saattoi sanoa laulajattaren näyttävän lumoavalta.

Hän hymyili ja loi silmänsä maahan kainona saamastansa kiitoksesta.

"Osaanhan minä", sanoi hän, "minä osaan sadun talonpoikaistytöstä,
jonka nimi oli pieni Roosa."

"Jokako tuli onnelliseksi...?"

"Niin, tietenkin hän tuli onnelliseksi..."

"Kerro, kerro sitten!"

"Olipa kerran talonpoikaistyttö, nimeltä pieni Roosa", alkoi Kaarina ja
hymyili vielä kerran, mutta nyt kuulijan kiihkolle, "joka oli niin
kaunis, ett'ei kauniimpaa ollut seitsemän kuninkaan valtakunnassa, ja
kuninkaanpoika rakastui häneen ja tahtoi hänet kihlata. Mutta pieni
Roosa sanoi: 'Kuinka se voisi käydä päinsä, minä kun olen köyhä ja te
olette rikas, ja teillä on kaupunkeja ja teillä on linnoja, mutta minä
olen vaan köyhä talonpoikaislapsi!' Mutta kuninkaanpoika rakasti häntä
niin suuresti, että vannoi hänelle uskollisuutta. Mutta kuningas sai
tietoonsa heidän rakkautensa ja lähetti poikansa vieraille maille. Ja
laiva meni pois ja palasi jällehen; ja aina poika kyseli nimeä
Ruususen. Hän sai sitten kuulla kuninkaan, hänen isänsä, tahtovan
pakolla ritarille pienen Roosan naittaa, ja ritari se häitä jo
valmisti, ja tyttönen häitä varten vaatteetkin teetti. Mutta
kuninkaanpoika sanoi olevansa tyytyväinen, kun vaan sai tietää, milloin
häitä piti pitää. Sen hän sai tietää ja laski silloin laivansa
rannoille. Maihin päästyänsä hän sai kuulla ritarin jo sinä päivänä
häitänsä pitävän ja häätalossa kynttiläin jo palavan näki. Hän viestin
silloin laittoi salaisen kullalleen. Jo morsiolla kruunu ja seppel oli
päässä, mutta hän sanoi morsiusneideilleen: 'nyt haluan mä käydä
ruusulehdossa!' ja silloin hän meni ovesta ulos. Mutta heti ulos
päästyänsä hän rannalle suuntasi kulkunsa."

Nyt keskeytti kertoja kertomuksensa.

"Ethän liene vaan minua peijannut, Kaarina?" kysyi mustasilmä kaikesta
päättäen jännittävän tarkkaavaisena. "Morsiusneidet kai juoksivat
perästä, hänet saatiin kai kiinni rannalla...?"

"Malttakaa vähän, arvoisa neiti, lopun tahdon laulaa!" Ja ihmeellisen
kirkkaalla ja sointuisalla äänellään alkoi tyttö:

        Morsian rannalle kiiruusti entää
        Siveys ja kunnia tallella on!
        Hän herttuan sylihin lempien lentää.
        Kai kukkivat ruusut ja liljat.

    "Ja Herra taivaan siunaa mun pientä sulhoain,
    Mä minkä kerran lupaan, sen pidänkin mä ain!"

    "Ja Herra taivaan siunaa mun pientä kultoain,
    Sun tähtes' monta matkaa oon tehnyt purrellain!"

"Se oli oikein ja niin sen piti käydä. Reipas kuninkaanpoika sai kun
saikin morsiamensa. Mutta hääväki? ... eikö saatu tietää morsiamen
paenneen meren rannalle, eikö häntä ajettu takaa?"

"Ajettiin kyllä. Hänen morsiusneitinsä etsivät häntä ja sitten hekin
tulivat rannalle. Mutta silloin oli jo kuninkaanpojan laiva lähtenyt
rannasta ja nostanut purjeet."

Tyttöjen takaa kuului nyt askelia ja Kaarina kääntyi katsomaan laaksoa
pitkin. Mutta hän ei saattanut nähdä pitkälle, puita kun oli paljon.
Mustasilmä taas oli siihen määrin kietonut ajatuksensa pikku Roosaan,
ett'ei ollut kuullut askelia eikä katsonut taaksensakaan.

"No, kai he tulivat rannalle ja ritari tuli palvelijoineen ja kuningas
lasketti laivansa vesille...?"

"Ei, ei! Neitoset tulivat ja morsian seisoi peräkeulassa ja tervehti
heitä. Tässä saatte kuulla." Ja hän alkoi laulaa:

        "Isälle, äidilleni terveiset sanokaa:
        Ei syytä mua surra, levossa olla saa!"

    "Ja kaikki tervehtikää myös hellää sulhoain:
    Hän elköön mua surko, kyll' toisen saa hän ain!"

    Mut sylihin herttuan tyttö jo kohta nukahtaa --
    Siveys ja kunnia tallella on!
    Ja muiden maiden ääriss' hän vasta havahtaa.
    Yhä kukkivat ruusut ja liljat.

"Ja oikeinko se on totta, että talonpoikaistytöstä tuli kuninkaanpojan
morsian?"

"Tottako?" huudahti laulaja, ikään kuin olisi kovasti loukkautunut
sellaisesta kysymyksestä.

"Niin, niin, saatanhan ymmärtää sen todeksi, vaikk'ei se minun
kotimaassani kävisi päinsä. Mutta onhan talonpoika täällä, sen kyllä
huomaan, aivan toista kuin siellä. Kummallista kansaa, joka kuitenkin
saattaa sietää ja kärsiä niin paljon!"

Nyt käännähti Kaarina taas, nyt kuuluivat askelet taas ja paljoa
selvemmin. Nyt katsoi vieraskin neiti taaksensa. Etäällä laaksossa he
näkivät puolikasvuisen pojan juoksevan heihin päin. Hänellä oli yllään
harmaa sarkatakki ja päässä musta suippolakki. Hän viittasi kädellään
nähdessänsä tyttöjen kääntyvän.

"Eivätpä korvani valhetelleet", sanoi Kaarina heidän astuessaan poikaa
vastaan. "Äsken kuulin askelten kopinaa, vaikk'en tainnut ketään nähdä.
Hän tuo varmaankin sanaa kreiviltä, isältänne..."

"Eikö mitä, silloin sen tuoja olisi joku hänen palvelijoistaan ...
eipäs, nyt näenkin kuka se on."

Nuorukainen seisoi nyt heidän edessänsä. Se oli Erkki, tuo ruma Erkki,
Märta muorin poika, mutta nyt puettuna uusiin ja eheihin vaatteisiin,
jotka joissakin määrin muuttivat hänen muotoansakin. Hän paljasti
päänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan hengähtäessään.

"Sinäkö, Erkki", virkkoi tumma tyttö, jonka lukija jo varmaankin on
tuntenut Agnekseksi, "olen hyvilläni saadessani nähdä sinut. Nythän
saan kuulla, mitenkä päättyi se tosisatu, joka koskee minua itseäni.
Ah, sinä varmaankin tekisit siitä laulun, Kaarina..."

"Kiitos, arvoisa neiti", sanoi nyt Erkki, "hyvin suuri kiitos teille
siitä, että lähetitte sen nuoren miehen avuksi..."

"Lähetinkö, sanot, minä..."

"Olen sen kuullut häneltä itseltään ja minä kerroin hänelle teidän
luvanneen puhua voudille, ja silloin hän tuli niin iloiseksi ja
sanoi..."

"Mitä hän sanoi, Erkki?" keskeytti Agnes innoissaan.

"Arvoisa neiti on hyvä ja jalosukuinen, sanoi hän."

"Entä äitisi?" keskeytti taas kreivintytär, ikään kuin olisi arastellut
kuulla enempää, mitä nuori mies oli hänestä puhunut, "äitisi,
pelastuiko hän?"

"Pelastui, kiitos teille ja reippaalle Herman Bermanille, Nyt hän elää
rauhassa Engelbrektin luona täällä Vaskivuorella ja sinneppä vouti
tuskin uskaltanee ojentaa kättänsä häntä hakemaan. Mutta nyt on tuon
nuoren miehen henki vaarassa, arvoisa neiti..."

"Hänenkö henkensä?" kysyi Agnes ja kävi poskiltaan yhtä kalpeaksi, kuin
valkoinen kaulus, joka hänellä oli kaulassaan.

"Niin, ja teidän täytyy pelastaa hänet", vastasi poika perin varmasti.

"Sano Jumalan tähden, kuinka kaiken tämän laita nyt oikein on. Minunko
täytyy pelastaa hänet, sanot...?"

"Niin, me saavuimme Vaskivuorelle eilen päivän valjetessa; sillä niin
pian kuin äiti oli saanut tarpeeksi levätä Matti Eeronpojan luona,
läksimme matkalle. Ja päivän jo ylhäällä ollessa nousivat Engelbrekt ja
Herman ratsaille, sillä heidän oli eilen illalla oltava Skedevin
kirkolla. Mutta äidillä oli mukanansa sairas vuoritilallisentytär ja
tämä pyysi minua viemään sanaa hänen isällensä. Eilen iltapäivällä
läksin matkalle. Soudin yli Tiskenin ja Runnin Vikaan, mutta sinne
päästessäni ja maihin noustessani oli jo pimeä ja minä menin pappilaan,
jossa sain mennä lepäämään kuivaan."

"Eipä sinulla näytä olleen niin kiirettä, Erkki, kuin silloin, kun
äitisi oli vaarassa", sanoi Agnes ja sekä sanoista että kasvoista
ilmeni puolittain nuhtelua.

"Jos teitä oikein ymmärrän, arvoisa neiti, niin tahdotte nyt minua
syyttää sellaisesta, jota en voi auttaa. Sallikaa vaan minun kertoa
kaikki; on välttämätöntä että tiedätte sen alusta loppuun. Niin kuin
sanoin, kävin lepäämään pappilan luuvaan, eikä kestänytkään kauvan,
ennen kuin nukuin. Mutta puoliyön tienoilla heräsin kovaan hälinään.
Hevosten jalkain kopinaa ja useita ääniä kuului kartanolta ja tallista.
Voudin ratsumiehet ne olivat matkalla Vaskivuorelle. Kuulin papin
itsensä, hurskaan Ragvalder herran, puhuttelevan heitä. Hän pani
ihmeeksi, että he tulivat hänen luokseen yöksi, ja silloin vastasi
ääni, jonka tunsin -- Kirjuri-Martti se oli -- että kun vaan hän ja se
kauppias, joka oli hänen mukanansa, saivat majaa pappilassa, niin oli
ratsumiesten määrä mennä kylälle. Siihen tyytyi pappi ja minä kuulin
ratsumiesten menevän matkoihinsa ja kaikki kävi taas hiljaiseksi. Talli
oli luuvan vieressä ja minä kuulin selvään kahta hevosta talutettavan
tallin ovesta sisälle. Hetkisen kuluttua kuulin hiipimistä luuvan oven
ulkopuolelta ja äänen puoleksi kuiskaavan: 'oletko ymmärtänyt oikein,
Lydert Rosenbrygge?'"

"Sekö oli kauppiaan nimi?" kysyi Agnes levottomana.

"Niin, en voi muuta luulla", vastasi poika.

"Pyhä neitsyt, silloin on varmaan suuri vaara tarjona", virkkoi Agnes,
"olen usein kuullut isäni mainitsevan tämän nimen ja aina jonkun
konnantyön yhteydessä! Mitä kuulit sitten vielä, Erkki?"

"Kauppias vastasi, että hän luuli ymmärtäneensä tarkoituksen ja lisäsi
pilalla kirjurin nytkin olevan yhtä varovaisen, kuin siihen aikaan,
jolloin he puuhasivat yksissä Lybekissä, koska hän valitsi tämän paikan
näin tärkeälle keskustelulle. Mutta siihen sanoi Kirjuri-Martti, että
tässä paikassa oli sopivampi vaihtaa ne harvat sanat, jotka heidän
tarvitsi puhua, koska pappi muka oli oikea talonpoikainystävä, ja
siellä sisällä oli seinilläkin korvat. Kuule nyt, sinä olet
ammattiveljes ja Pyhän Yrjänän ammattikunta kokoutuu huomisiltana. Sekä
Engelbrekt että Herman ovat ammattiveljeksiä ja tulevat saapumaan
sinne. Helposti olet silloin saavuttava nuorukaisen luottamuksen, ja
sitten..."

"Ja sitten?"

"Niin, hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta minä kuulin voimakkaan,
ikään kuin terävän puukon iskun käyvän luuvan seinään ja sitten sanoi
kirjuri: 'juuri sitä tarkoitan. Voudin ratsumiehet ovat, totta
tosiaankin, kovin heikkoja silmiä niihin verkkoihin, joita näille
kaloille tarvitaan. Jo luulin tänä iltana yhden heistä olevan
käsissäni, mutta hän riuhtoi verkon säpäleiksi, aivan kuin voudin
miehet olisivat olleet tappuroita. Senpä tähden luulenkin olevan
paikallaan, että...' Kirjuri ei nytkään sanonut sanottavaansa loppuun,
mutta kauppias sanoi: 'Hyvä, kyllä ymmärrän -- hän on kaatuva kuin
härkä!' 'Mutta', jatkoi hän, 'saattaako Juhani herraan luottaa, onko
hän pitävä sanansa tuon melkeän summan maksamisessa?'"

"'Varmaan', vastasi kirjuri, 'huoletta saat siihen luottaa. Hän toivoo
nuorukaisen hinnalla voittavansa kultakaivoksen. Kauppias kysyi
silloin, kuinka hän tulisi menettelemään, ja kirjuri sanoi nuorukaisen
olevan hänen tiellänsä hänen lemmenhankkeissaan...'"

"Ja kenpä tahtoisi olla tuon pelkurimaisen Juhani herran lemmitty?"
kysyi Agnes närkästyen.

"Kyllä kirjuri mainitsi nimen", vastasi poika ja katsoi epäilevästi
kreivintyttäreen, "mutta..."

"Anna kuulla!" sanoi Agnes.

"Hän mainitsi teidän nimenne, arvoisa neiti!"

"Minun nimeni...!"

Ylimalkaan koko kertomus, mutta etenkin tuo viimeinen tieto teki
kreivintyttäreen omituisen vaikutuksen. Marmorivalkeat olivat nuo
kauniit kasvot ja samalla eleettömät kuin kivi, mutta ihanoista
silmistä säihkyi mitä voimakkainta eloisuutta. Kaunis Kaarina pani
hiljaisesti sormensa ristiin, ikään kuin olisi rukouksella tahtonut
manata onnettomuutta. Hän tunsi hyvin sekä Engelbrektin että sen, jonka
henki nyt oli vaarassa.

"Sitten kuulin heidän menevän yli pihamaan pappilan asuinrakennukseen
ja hiivin hiljaa perästä sekä astuin rohkeasti papin luokse. Hän asteli
edes takaisin huoneessaan ja ällistyi minut nähdessään. Mutta minä
kerroin hänelle mitä olin kuullut ja pyysin häneltä hyvää hevosta
Skedvin kirkolle. Ja hevosen sainkin, ainoan mikä isä Ragvaldilla oli,
mutta hyvä se ei ollut. Päästessäni Skedviin nukkuivat kaikki sikeintä
untaan, mutta lukkari sanoi minulle niiden, joita hain, jo eilisiltana
lähteneen tänne päin. Minä annoin pyyhkiä minkä vaan papin hevonen
juosta jaksoi ja tulin puoli tuntia sitten tänne. Matkani oli kuitenkin
turha. Heitä ei ole täälläkään. Silloin juolahti mieleeni, että Agnes
neiti ehkä tahtoisi auttaa minua, ja pyysin päästä teidän puheillenne.
Teidän sanottiin lähteneen tänne laaksoon ja sitten minä juoksin tänne
päin..."

"Kiitos, Erkki! Mutta tässä on hyviä neuvoja tarvis."

"Mutta nyt on asianlaita sellainen, että minun täytyy kiiruhtaa
tapaamaan Kirsti neidon isää", jatkoi Erkki, "mutta Jumala sen tietää,
että mieluummin menisin takaisin vuorelle ollakseni vähän apuna, missä
vaan parhaiten tarvittaneen..."

"Tee se, Erkki; ei kai neitonen voine sitä pahaksua", kehotti Agnes.

"Oi en ... hän on sairaana ja minä lupasin hänelle niin varmaan; häntä
kohtaisi taas riettaan puuska, ei, minun täytyy toimittaa hänen
asiansa..."

"No hyvä sitten, minä otan puhuakseni nuorukaiselle."

Poika seisoi hiljaa ja suki hiuksiaan korvansa taakse, nähtävästi
jotakin itseksensä tuumien.

"Nuorukaiselle puhuminen", virkkoi hän, "auttaa kenties vähimmin.
Mikäli minusta näyttää, lienee paras puhua Engelbrektille. Hän yksin
tässä voi auttaa, ja niin minä olisin tehnyt. Ne toimivat viekkaasti ja
viekkauden kaulaa ei katkaista tavallisella miekalla, vaikka se olisi
kuinkakin terävä."

"Sinä olet viisaampi ja älykkäämpi kuin sinun ikäisestäsi luulisi",
sanoi Agnes katsoen ihmetellen poikaan. "Luota minuun, olen paneva
parhaani pelastaakseni jalon Herman Bermanin."

"Jos onni on suotuisa, olen täällä taas huomisiltana ja tuon apua
tullessani."

Näin puhein he erosivat.

Molemmat tytöt kääntyivät heti takaisin kuninkaankartanoon. Mutta tuuli
kahisi yhtä leikkivänä vihtakoivun latvassa ja puro lirisi sen juurella
ja kaikki pikkulinnut lauloivat niin kauniisti, kuin olisivat tahtoneet
laulaa kauvas huolen ja mielipahan ja pelon noilta suloisilta
kasvoilta, jotka eivät nyt enää nähneet eivätkä kuulleet heitä eikä
heidän ihanaa laaksoansa.

       *       *       *       *       *

Säterin kuninkaankartanon lähistössä ei tähän aikaan löytynyt kirkkoa.
Kuninkaankartano oli Tunan pitäjässä, ja koska pitäjänkirkolle oli
pitkältä, oli vähän pohjoiseen Säteristä rakennettu kappeli, johon
kuninkaankartanon ja sen ympäristön väestöllä oli tapana mennä
kuuntelemaan messua. Tätä kappelia sanottiin Dalbyn kappeliksi.

Tänne olivat myöskin Engelbrekt ja hänen kasvattipoikansa saapuneet ja
vasta jumalanpalveluksen päätyttyä ratsastivat he kuninkaankartanolle.

Hannu kreivi oli isossa luhdinsalissa Engelbrektin ja Hermanin
noustessa luhdinkäytävälle ja astuessa sisälle. Kreivi näytti vähän
kummastellen katselevan pientä miestä, josta hän oli niin paljon
kuullut puhuttavan, ja jonka ulkomuotoa hän ihan varmaan oli kuvitellut
toisenlaiseksi. Jonkun verran ylpeyttä saattoi myöskin huomata hänen
kasvoistaan ja ryhdistään, ikään kuin hän sillä olisi tahtonut
vaikuttaa tuohon pieneen vuoritilalliseen. Hänen pukunsa oli sen arvon
mukainen, joka hänellä oli ollessaan ensimmäinen Ruotsin valtakunnan
neuvoksista. Hänen takkinsa oli hienosta kultakirjaisesta kankaasta ja
sen päällä oli kärpännahkaviitta. Mutta kaulassa olivat kultaiset
ritarinvitjat ja samoin kannoissa kultaiset ritarinkannukset. Hänen
vaakunansa oli loistavin värein ommeltu viitalle. Hänen rinnallansa
seisoi tuo vuorioppia tunteva Vesteråsin munkki.

Lieneekö sitten Hannu kreivi todellakin oikein tuuman takeen pukeutunut
tähän komeaan ja kallisarvoiseen pukuun, tai lieneekö tehnyt sen
rukoussunnuntain tähden, taikka suorastaan vaan osottaakseen odotetulle
vieraallensa kunnioitusta, mutta Engelbrektiin tuo komeus jäi kokonaan
tehoamatta. Levollisin ja vakavin askelin hän astui kreivin eteen ja
ikään kuin valoi selvän katseensa yli koko hänen persoonansa. Itse hän
oli puettuna samaan yksinkertaiseen pukuun kuin edellisenäkin päivänä,
ja tuskinpa mikään muu olisikaan soveltunut hänen vakavaan käytökseensä.

Vanha munkki, joka jonkun aikaa oli ollut kirjurina valtakunnandrotsi
Kaarlo Ulvinpojalla (Sparre), Toftan herralla, ja sen tähden tunsi
korkeitten herrain tavat, toimitti täällä käskyläisen tehtävän ja
ilmoitti Engelbrektin.

"Toivotan teidät tervetulleeksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi
silloin kreivi ja ojensi Engelbrektille kätensä.

"Kiitos, jalo herra", vastasi Engelbrekt, "minusta näyttää kuitenkin
soveltuvan paremmin, että minä tervehdin teidät tervetulleeksi
seuduillemme. Jo on aikoja siitä, kuin viimeksi semmoinen, Taalain
laissa mainittu korkea herra, joka kuuluu Ruotsin valtakunnan
ylimpiin,[10] astui jalkansa pohjoispuolelle jokea."

Tämä tervehdys, jolla tuo teeskentelemätön mies, vastoin suoraa ja
vieläpä jonkun verran töykeää käytöstänsä, osotti tietävänsä antaa
arvoa sen henkilön ylhäisyydelle, jota tervehti, miellytti suuresti
Hannu kreiviä.

"Tosinhan kuulun kuninkaan neuvostoon", vastasi hän, "ja sukuperäni
nojalla olen siinä ensimmäisellä sijalla, mutta nyt en kuitenkaan ole
täällä valtaneuvoksena, vaan kokonaan omissa yksityisissä asioissani."

"Mitä yksityinen mies kuulee ja näkee, Hannu kreivi, sen näkee kai toki
valtaneuvoskin?"

Sitä ei kreivi tainnut väittää vääräksi.

"Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut", jatkoi Engelbrekt, "sen hän voinee
vaadittaissa todistaa ja siten ritarinnimeänsä kunnialla kantaa. Olen
iloinen tavatessani teidät, Hannu kreivi, ja olkoon sen tähden
tervehdykseni oikeutettu, sillä minun kauttani puhuu jokainen
Taalainmies."

"Tiedän, tiedän", vastasi kreivi, "hätä on suuri tässä maassa."

"Ja kuitenkin on se, minkä olette nähnyt, jalo herra, tai mikä on
kuuluviinne tullut, vaan vähäinen osa siitä, mitä tunnemme ja tiedämme
me, joilla se pitkät vuodet on ollut silmäin edessä. Niin julmasti ei
menetellä vihollismaassa, kuin kuninkaan voudit menettelevät tässä
maassa, ja jos sitä jatkuu pitkälle, niin ei koiraa eikä kukkoa ole
kuuluva näillä tienoin, ja silloin kuningas katsokoon, mistä hän verot
nostaa."

"Niin pitkälle ei toki vielä liene jouduttu!"

"Kylliksi pitkälle, mielestäni, kun kansa on saatettu epätoivon
partaalle. Naarashirvikin nousee tällä hetkellä vastarintaan."

"Puhutte tuosta niin hartaasti, Engelbrekt Engelbrektinpoika, kuin se
olisi omaa asiaanne. Mutta mikäli tiedän, ei teihin ole koskettu,
ottamatta lukuun niitä taloja, jotka Nyköpingin herrainpäiväin
päätöksestä teiltä joutuivat pois,[11] ja sellaistahan on jonkun verran
jokainen Ruotsin herroista saanut kokea."

"Se kuului kuninkaan ja kruunun oikeuksiin eikä yksikään Ruotsin mies
sitä valita. Isäni perintö pieneni sen kautta vähän, mutta sehän on
toimellisuudella ja uutteruudella autettavissa. Mutta korjaamaton on se
vahinko, jonka laiton hallinto maalle tuottaa. Olen ollut rauhassa ...
niin, se on totta, jos kukaan voi tai jos kellään on oikeutta olla
rauhassa, kun lakia väkivallalla sorretaan ja rauhaa rikotaan. Käsi, ja
huomatkaa: kuninkaan käsi! -- käsi on jo kohotettu vuorirälssiäkin[12]
kohti, monen vuoriaatelisen on jo täytynyt jättää maat ja mannut ilman
laillista syytä ja väärän tuomion nojalla. Ei kellään ole varmuutta;
minä päivänä hyvänsä saatetaan minuakin syyttää rikoksesta, jota en ole
aikonutkaan tehdä, ja tuomita sen mukaan."

Kreivin katse synkistyi näistä sanoista.

"Täytyy myöntääkseni", sanoi hän, "että näissä seuduissa on yhtä ja
toista toisin kuin olla pitäisi, mutta mitä muuhun aatelistoon tulee,
niin en tiedä kuulleeni mitään tyytymättömyyttä voimassa olevan lain ja
vanhan hyvän tavan rikkomisen johdosta."

"Silloin on joko minulla väärät tiedot asiasta taikka sitten teillä
itsellänne, jalo herra", vastasi Engelbrekt hymyillen, "taikka sitten
ovat nuo hyvät aatelismiehet nykyään paljoa myöntyväisemmät, kuin ovat
ennen olleet. Vai voitteko ehkä, jalo herra, oikein todella uskoa tuon
hyvän herran Greger Maununpojan, Ekan herran, joka nyt sodassa joutui
vankeuteen, se oli 1427 keskikesällä, jos muistan oikein, ja sitten
monen muun kanssa sai olla vangittuna Lybekissä, kunnes itse omilla
varoillaan kykeni ostamaan itsensä vapaaksi; nyt hän lienee kotona
maatilallaan, niin kuin minulle on kerrottu; -- voitteko nyt uskoa,
jalo herra, tämän Greger Maununpojan unohtaneen, mitä hänellä Ruotsin
lain mukaan on oikeus vaatia?"

"En, sitä en ollenkaan usko, mutta olen vakuutettu hänen yhtä hyvin
kuin jokaisen muunkin kunnon miehen ja kuninkaan alamaisen huomaavan
kuninkaalle mahdottomaksi näinä aikoina täyttää mitä laki vaatii. Olen
myöskin vakuutettu siitä, että parempain aikain kerran tultua
täydellinen korvaus on suoritettava sekä vankeuslunnaista että sodan
tuottamista tappioista, niin kuin laki käskee kuninkaan tekemään."

"Ja kuinka se on tehtävä?" kysyi Engelbrekt sama hymy taaskin huulilla.

"Rahalla taikka kruunun läänityksillä", vastasi kreivi.

"Tuleeko sitten Tanskan tai Norjan maksaa Ruotsin aatelistolle",
huomautti Engelbrekt, "sillä täällä Ruotsissa ei sitä summaa liene
saatavissa, ja mitä läänityksiin tulee, niin..."

"Tiedän mitä tahdotte sanoa ... ne tulee antaa syntyperäisille
ruotsalaisille, niin kuin laki kuninkaankaaressa säätää, mutta siinä,
nähkääs, on laki muutettava, sillä jokainen kuninkaan uskottu mies on
pidettävä syntyperäisenä hänen valtakunnassansa..."

"Kauvan mahtanee kestää, ennen kuin lain sanat tulevat niin kuulumaan",
vastasi Engelbrekt, "mutta näettehän kuitenkin, että laki, sellaisena
kuin se nyt on, on rikottu. Sitä mieltä on tällä hetkellä koko Ruotsin
valtakunta. Ehkäpä kyllä jotkut Greger Maununpojan tavoin pitävät
tyytymättömyytensä salassa, mutta tässä ei voida laskea yksitellen,
vaan kymmenittäin. Vuonna 1429 otettiin kaksisataa ruotsalaista
vangiksi, kun heidän piti -- myöskin vastoin lakia -- viedä
valtakunnasta kannetut kruununverot kuninkaalle. He istuvat vielä
Wismarin vankilassa -- ja nyt viime kesänä vietiin tuo urhoollinen
ritari Broder Sveninpoika miehuullisen taistelun ja suuren mieshukan
jälkeen vangittuna Lybekkiin 260 miehen kanssa. Kuten näette, jalo
herra, käynee vaikeaksi saada kaikkien näiden tyytymättömyyttä
kuulumattomiin painetuksi, erittäinkin kun..."

"Puhukaa vaan peittelemättä suunne puhtaaksi, Engelbrekt
Engelbrektinpoika, olenhan tosin minäkin puoleksi ulkomaalainen, mutta
mielelläni toki kuitenkin tahdon kuulla vapaan ja miehekkään sanan ja
ennen kaikkea tahdon oppia perin pohjin tuntemaan epäkohdat.
Tyytymättömyyden sanoitte yltyvän..."

"Siitä", sanoi Engelbrekt, "että koko sota on laittomuutta..."

"Siinä toki kokonaan erehdytte, Engelbrekt! Entä liittokirja? Eikö
toisen valtakunnan ole rakkaudessa ja sovussa autettava toista ja nyt
on Tanska tarpeessa..."

"Ja ensi kerralla?"

"Toiste saattaa tulla Ruotsin vuoro."

"Mitä siihen asiaan tulee, niin se minun silmissäni näyttää aivan
toiselta. Näettekö, Hannu kreivi, se mies on typerä, joka ajaa
saalista, jota ei voi saavuttaa. Meidän isillämme oli suuret
metsästysmaat, jotka ulottuivat niin pitkälle kuin meren laineet
vierivät, mutta siitä on jo pitkät ajat. Nyt olemme lakanneet
metsästämästä, olemme tyytyväiset siihen, mitä Luoja on meille antanut
täällä vuorillamme ja metsissämme."

"Eikö sitten ulkomainen vihollinen voisi uhata Ruotsia?"

"Sanokaa itse, jalo herra ... mistäpä hän tulisi? Norjan kanssa olemme
ylimalkaan olleet hyvässä sovussa aina Inge kuninkaan ajoista asti.
Idästä päin en ole koskaan kuullut mitään vaaraa mainittavan, muuta
kuin sen, mikä on naapuria uhannut itsensä Ruotsin puolelta. Näihin
asti on ainoastaan Tanska tuottanut Ruotsille haittaa ja viimeksi nyt
kuningas Valdemar Atterdagin aikana. Nyt kuuluu meillä toki olevan
rauha Tanskan kanssa ... mistäpä meitä vaara uhkaisi? Ei, jalo herra,
asianlaita on sellainen, että Tanskalla itsellään on vaarallisimmat
naapurit, sitä alinomaa sodan onnettomuudet uhkaavat, ja sen tähden se
tarvitsee sekä Ruotsia että Norjaa, mutta Ruotsi ei tarvitse Tanskaa.
Tämän käsitti Margareta Valdemarintytär, ja siitä syystä hän puuhasi
tuota lemmenliittoa valtakuntain kesken, -- sillä tähän päivään asti ei
tämä liitto ole ollut muuta kuin hämärä muisto kuningattaren hommista.
Niinhän unikin pysyy mielessä vielä kauvan senkin jälkeen kun mies jo
on herännyt päivätyöhönsä."

"Liitto", virkkoi Hannu kreivi, "mitä sanottekaan, Engelbrekt,
löytyyhän liittokirja,[13] kuningattaren ja Eerikki kuninkaan sekä kaikkien
kolmen valtakunnan ylhäisinten herrain ja miesten vahvistama!"

"Tahdon vaan kysyä teiltä, jalo herra, erästä seikkaa", tarttui taas
Engelbrekt puheeseen, "oletteko itse nähnyt tuota liittokirjaa?"

"Tuo kysymys minua kummastuttaa; minä sille nauraisin, jollen
sanoistanne jo olisi huomannut, kuinka hyvin olette seurannut
valtakunnan tärkeimpiä tapahtumia. Voitteko hetkeäkään epäillä tämän
perustuskirjan olemassaoloa?"

"En vaan epäile, Hannu kreivi, minä tiedän, ett'ei sitä ole, ja te,
jalo herra, ette ole sitä koskaan nähnyt."

"Kautta miekkani, Engelbrekt, te näytte tästä asiasta tietävän enemmän
kuin minä!"

"Löytyy kyllä kirjelmä, joka häthätää tehtiin ja jonka alle kuningatar
töin tuskin kykeni saamaan muutamia nimikirjoituksia, mutta tämä
kirjelmähän on kokonaan tuntematon näiden kolmen liittovaltakunnan
kansalle. Ja ne ruotsalaiset herrat, jotka kuninkaan kruunauksessa
olivat saapuvilla, läksivät pois Kalmarin kaupungista, niin pian kuin
kuningatar otti liiton keskusteltavaksi. Te, hurskas isä", Engelbrekt
kääntyi näin sanoen munkkiin, "te, joka siihen aikaan olitte vanhan
Kaarlo Ulvinpoika herran mukana ja hoiditte hänen sinettiänsä, te sen
kyllä muistatte."

"Kyllä, kyllä", vastasi munkki, "jalo vuoritilallinen on oikeassa!
Paitsi herraani, vanhaa drotsia, ja Upsalan arkkipiispa Henrikkiä sekä
tuota arvoisaa herraa, Linköpingin Knuutti piispaa oli silloin jälellä
vaan viisi ruotsalaista ritaria, ja mitä se merkitsi niihin moniin
verraten, jotka olivat kruunauksessa! Kaikkiaan oli vaan 17 herraa
jälellä, ja useampia nimiä ei kuningatar voinut saada tuon tärkeän
asiakirjan alle. Vielä muistan, kuinka vanha herrani, drotsi vainaja,
Jumala hänen sieluansa armahtakoon, pudisti päätänsä kuullessaan
kuningattaren ottavan valtakuntain keskisen iäisen liiton puheeksi.
Harvat ne drotsi vainajan lailla saattoivatkaan käsittää kuningattaren
suurta tuumaa; mutta hän oli nuoruudessaan ollut ulkomailla ja tunsi
suuret eteläiset valtakunnat ja huomasi sen tähden, että näille
kolmelle pohjoiselle valtakunnalle olisi sellaisesta likemmästä
yhtymisestä suurta hyötyä."

"Ankaralla drotsilla, Toftan Kaarlo herralla, oli niin kuin noilla
muillakin herroilla sillä kertaa oma ajatuksensa asiasta", virkahti
Engelbrekt.

"Tietysti", sanoi Hannu kreivi oikein käsittämättä Engelbrektin sanain
tarkoitusta. "Mutta minua kummastuttaa suuresti se mitä kerrotte.
Kaikkiaan vaan 17 nimeä asiapaperissa, joka koskee kaikkia kolmea
valtakuntaa...!"

"Jo heti kruunauksen jälkeen", alkoi taas munkki, "alkoivat herrat
poistua kaupungista ja koko tuon suuren kuningattaren nero ja viisaus
oli tarpeen pitämään herrainpäiviä koossa. Ruvettiinpa vielä
epäilemään, tokko tuo äsken kruunattu kuningas olikaan oikeudella
saanut Ruotsin kruunua. Ja kun vihdoin neljän viikon kuluttua päästiin
niin pitkälle, että laadittiin todistuskirja Eerikki kuninkaan
valitsemisesta ja kruunaamisesta näiden kolmen valtakunnan
kuninkaaksi ... niin silloin ei ollut enää herroja jälellä kuin jokunen
päälle 60:n. Ja seuraavalla viikolla läksi suurin osa näistäkin pois,
niin että vaan nuo 17 olivat jälellä. Herra vainajani oli näiden 17
joukossa ja vielä muistan, kuinka kuningatar hänestä erotessaan
ystävällisesti taputti häntä olkapäälle ja tapansa mukaisesti
omituisesti hymyillen sanoi: 'se on sittenkin onnistuva, Toftan Kaarlo
herra!' ikään kuin hän sillä olisi tahtonut viitata, ett'ei hän tämän
vastoinkäymisen tähden aikonut jättää tuumaansa keskeneräiseksi!"

"Ja se onkin hänelle onnistunut", puuttui kreivi vilkkaasti puheeseen.

"Se ei ole onnistunut, Hannu kreivi", nousi Engelbrekt puhumaan, "ja
uskokaa minua, se ei ole koskaan onnistuva. Talonpoikaissotajoukon
viimeksi ollessa Tukholman edustalla vapauttamassa tuota jaloa herraa,
kuningas Maunu Eerikinpoikaa, kerrottiin siellä erään taitavan
jousimiehen luvanneen ampua alas Kärnan-tornin huipun. Kuningatar ei
koko aikanansa voittanut sen enempää. Hän sai herrat puolellensa, ne
olivat torninhuippu, hänen viisautensa oli jousi, mutta mitään enempää
hän ei voittanut, sillä Kärnan-torni on Ruotsin rahvas..."

"Ruotsin rahvas kai seurasi herroja ja valtakuntaa...?"

"Ei, ei... Ruotsin rahvas ei tiennyt mitään siitä mitä Kalmarissa
tehtiin eikä sen mieltä koskaan kysytty... Ja lailliseksi Ruotsin
kuninkaaksi ei Eerikki kuningas tullut ennen kuin Moran kivillä 1396,
sillä herrain valitseminen Skarassa P. Barnabaan päivänä[14] samaa
vuotta ei häntä tehnyt lailliseksi kuninkaaksi."

Kreiviltä silmät suurenivat ja vanha paterikin pani hämmästyen kätensä
ryntäillensä ristiin.

"Teitä kummastuttaa tämä, ankara herra", jatkoi Engelbrekt, "mutta
sellainen on asian todellinen laita. Herrat ovat tehneet ja toimineet
Ruotsin valtakunnassa, aivan kuin se olisi ollut heidän omaisuuttansa,
mutta he ovat siinä toimessaan unohtaneet tärkeimmän, he ovat
unohtaneet Ruotsin rahvaan."

"Ettäkö sitten tämän rahvaan pitäisi päästä osalliseksi niin tärkeisiin
asioihin kuin ovat herrainpäivän keskustelut, kuninkaan valitseminen
j.n.e. -- -- -- sekö tahtonne?"

"En tahdo sitä minä, vaan laki, Ruotsin valtakunnan laki sen tahtoo,
Hannu kreivi."

Nyt avattiin viereisen huoneen ovi ja eräs kreivin palvelijoista
seisattui ovenpieleen ilmoittaen päivällisen olevan valmiina. Kreivi
heitti heti vakavuutensa ja pyysi ystävällisin liikkein ja vielä
ystävällisemmin sanoin vuoritilallista yhdessä maistelemaan
matkaeväitä. Myöskin Hermania, joka herrain puhellessa oli äänetönnä
seisonut muutaman ikkunan luona, tarkoitti kreivin pyyntö.

Siinä huoneessa, jossa päivällinen syötiin, olivat Richissa rouva ja
Agnes. Munkki luki rukouksen ja sen jälkeen käytiin pöytään. Mieliala
oli kuitenkin ylimalkaan vakava, ja vaikka kreivi koetti panna
parastansa saadakseen vilkasta keskustelua aikaan, niin ei se tahtonut
luonnistua. Hänen tyttärensä, joka muutoin tavallisesti käsitti häntä
niin hyvin, oli melkein vielä alakuloisempi kuin kukaan muu. Ja kerran
häntä kauvan tarkastettuansa oli kreivi näkevinänsä kyyneliä hänen
silmissään. Aivan selvästi hänen oli hyvin vaikea hillitä itseänsä.
Tämä taas teki kreivin puolestaan hajamieliseksi.

Engelbrekt näytti kokonaan elävän aivan toisessa maailmassa, niin
harvapuheinen hän oli. Richissa rouva yksin oli aivan tapaisensa ja
koetti tavallisella hienotunteisuudellaan auttaa lankoansa, kreiviä,
tämän kokiessa keventää raskasta mielialaa. Kreivi huomasi sen ja
nyökäytti ystävällisesti sukulaisellensa päätään. Vaikeaksi kävi
kuitenkin semmoisen puheluaineen löytäminen, joka ei läheltä tai kaukaa
olisi koskettanut tuota yleistä hätää, jota taas hän koetti välttää,
koska siten yhtä haavaa olisi jouduttu juuri siihen, mitä piti välttää.

Hän alkoi sen tähden puhella Vaskivuoresta, mutta kyseli silloin
sellaisia asioita, joita ainoastaan se saattoi tietää, joka oli ollut
siellä, ja tätä tehdessään hän usein kääntyi nuoreen mieheen. Tämä
kuitenkin soti isoisten kartanoissa vallitsevia vanhoja tapoja vastaan,
samate kuin jo se, että nuorukainen kutsuttiin ylhäisen miehen pöytään,
oli vastoin tapoja. Mutta nuorukainen vastasi niin säädyllisesti,
ett'ei se näyttänyt ainoastaan Richissaa miellyttävän vaan myöskin
kreiviä, joka mielihyvällä häntä katseli. Tästä heräsi Engelbrektinkin
myötätuntoisuus, ja hän katseli ylhäistä rouvaa suopein mielin.

"Minulle on kerrottu", sanoi vihdoin Richissa rouva, "että
Vaskivuorella kuuluu olevan turvapaikka lainsuojattomille. Onko siinä
perää?"

"Kuningas Maunu Eerikinpojan myöntämien erioikeuksien mukaan", vastasi
Engelbrekt, "on henkipatolla hengen- ja omaisuudenvapaus, mutta hänen
on kuitenkin asianomistaja sovitettava sakoilla, mikäli laki säätää."

"Koskeeko se jokaista henkipattoa?" kysyi taas Richissa rouva ja vasten
tahtoa vapisi hänen äänensä, kuitenkin tuskin huomattavasti. Tämä
vähäinen äänenvaihdos oli kylliksi herättämään Engelbrektin huomiota,
ja tyynellä, syvällä katseellaan hän tarkasteli Richissa rouvaa.

"Murhamies, kavaltaja tai julkinen varas", vastasi hän, "ei saa nauttia
tätä rauhaa. 'Ken sellaista on tehnyt,' lukee kuninkaankirjeessä, 'ei
ole saava tätä armoa nauttia'."

"Löytyykö nykyään ketään sellaista onnetonta vuorella?" jatkoi Richissa
rouva kyselemistään joutuen muiden huomion alaiseksi enemmän kuin
tarpeellista oli juuri sen kautta, että hän yritti näyttää
väliäpitämättömältä.

"Sellaisia löytyy aina, hurskas rouva", vastasi Engelbrekt, "ja nyt
kenties enemmän kuin ennen."

"Täällä kuninkaankartanossa on paimentyttö", sanoi taas Richissa rouva,
ikään kuin olisi tahtonut päästä kuulemasta lisäselityksiä, joita
saattoi saada, "ja hän on syntynyt siellä vuorella; hän kertoo
kummallisia juttuja sikäläisistä miehistä. Niinpä hän on sanonut siellä
olevan miehen, nimeltä Susikartanon Björn, jolla kuuluu olevan karhu,
kesy kuin koira."

"Niin, se on totta, sen miehen tunnen kyllä..."

"Sepä merkillinen taito", virkahti kreivi. "Karhujen hallitsemista
rautavitjoilla minä kyllä voin käsittää, mutta niiden kesyttäminen
koiriksi, se minua kummastuttaa."

"Taito tai mikä", sanoi taas Engelbrekt, "niin on karhu kesy kuin koira
ja seuraa isäntäänsä kaikkialla. Karhun sanotaan myöskin erityisesti
suosivan erästä väriä, nimittäin sinistä, ja se, joka on sinisiin
puettuna, voi varmaan luottaa hänen suojelukseensa!"

"Silloinhan se on kuin luotu sinun ritariksesi", nauroi kreivi ja loi
silmänsä tyttäreensä, jolla oli vaaleansiniset, hopealla kirjaillut
vaatteet. "Onko mies itse kesyttänyt karhunsa, vai onko hän sen
kesytyttänyt muilla?" Kreivi kääntyi näin sanoen taas Engelbrektiin.

"Hän on saanut sekä karhun että sen hillitsemistaidon mieheltä, joka
todella osaa petoja kesyttää..."

"Ja mikä on sen miehen nimi?" kysyi Richissa rouva, taaskin koettaen
näyttää väliäpitämättömältä, josta seurasi taas uusi tarkastava katse
Engelbrektiltä.

"Se on henkipatto mies", vastasi Engelbrekt, "josta en tiedä enempää,
kuin että hän katseellaan tai muilla keinoilla, joita hän pitää
salassa, taitaa johtaa ja hallita rajuintakin petoa."

Näistä sanoista vavahti Richissa rouvan käsi hiukkasen hänen
nostaessaan viinimaljaa huulilleen. Vavahdus oli kuitenkin niin
vähäinen, ettei kukaan muu kuin Engelbrekt sitä huomannut.

Enempää ei juuri puhuttu pöydässä. Lisä koski vaan sitä, että
Engelbrektin piti olla yötä kuninkaankartanossa seuraavana päivänä
seuratakseen kreiviä Vaskivuorelle.

Hetkisen perästä pöydästä noustua ratsasti Herman Berman yksinään
kuninkaankartanolta ja läksi pohjoista kohti Torsångiin päin.




X.

Eerikinjuhla-päivä.


Toukokuun 18 päivä oli käsissä, tämä koko Ruotsissa Pyhän Eerikki
kuninkaan ja hänen Upsalassa tapahtuneen kuolemansa muistolle pyhitetty
päivä. Paljon liikettä oli Vaskivuorella, niin hyvin ylhäällä
kaivoksella kuin kauppalassakin, joka sijaitsi sen itäpuolella vuoren
juurella olevassa laaksossa, pohjoispuolella Tisken-järveä. Joka
taholta nähtiin aamulla varhain ihmisiä poluilla vaeltamassa
kaivokselle ja kauppalaan päin, jota jo tähän aikaan jonkun kerran
huomaa sanottavan Faluniksi.

Vaikeaksi käy minkäänlaisen käsityksen saaminen siitä, miltä täällä
näihin aikoihin näytti. Nykyisen Falunin kaupungin läntisten osain
nimistä voi päättää tämän osan olleen aikaiseen asutun. Missä nykyään
vanhan Herraskartanon kaupunginosa sijaitsee, siinä oli siihen aikaan
kartano sulattoineen, nimeltä Boren sulattokartano. Tätä eteläisempi
kaupunginosa, Elfsborg, näkyy myöskin nimestä päättäen syntyneen
vanhoina aikoma. Varpan-järvestä etelää kohti juokseva joki, joka tämän
järven yhdistää Tiskeniin, erottaa nämä kaupunginosat itäisestä, joka
sijaitsee n.s. "ulkoharjun" ympärillä, hiekkaharjanteen, jota pidetään
Hedemoran harjanteen pohjoiseen menevänä jatkona.

Vastapäätä Boren sulattokartanoa, vähän itään harjanteesta, oli
kappeli, josta Sundbornin-tien vieressä olevalla kappelinmäellä
vieläkin on nimensä. Lähelle tätä olivat vuoritilalliset tähän aikaan
alkaneet laskea perustusta nykyään n.k. "Vanhalle" eli Maria Magdalenan
kirkolle. Lähellä Vanhaavuorta länsipuolella kaivosta oli toinen
kappeli, kenties vanhempi edellistä, päättäen sen vuoren nimestä, jonka
läheisyydessä se sijaitsi.

Lännestä tulija sai kulkea tämän viimeksimainitun ohitse, Vanhanvuoren
ja Margareta kuninkaan ojan välitse. Tämä oli kaivettu ja siis
jonkinlainen kanava, joka Vellan-järven yhteydessä olevasta
Vanhanvuoren-lammikosta johti veden kaivantoon, siellä sulatoilla
käytettäväksi liikevoimana. Ennen tämän ojan kaivamista juoksi vesi
suoraan Falun- eli Östanforsin-jokeen.

Koska kokonaan puuttuu luotettavia lähteitä tältä ajalta, niin
on aivan mahdotonta sanoa, missä Engelbrektin talo oli. "Vaskivuorella
asui tähän aikaan mies, jonka nimi oli Engelbrekt Engelbrektinpoika",
kas siinä hänen tarinansa mutkaton alku ajoilta, jotka siihen
määrään kiinnittivät huomionsa hänen toimintaansa, että kaikki
sivuseikat jäivät mainitsematta, kovin vähäpätöisinä muistettaviksi.
Engelbrektin tarina on kansalliselle elämällemme tullut siksi, mikä
henki on ruumiille. Niin kuin ihmishengen ruumiista erottua kaikki se,
mikä on katoavaista, vähitellen maatuu maaksi, niin että sitä ei
havaita, eipä edes ajatellakkaan, niin on Engelbrektistäkin unhotettu
kaikki muu paitsi se, mitä suurta ja ihanaa liittyy hänen nimeensä.

Eerikinjuhlan aikana v. 1433 täällä olleessa väkijoukossa nähtiin,
puvuista päättäen, ihmisiä kaikista Taalainmaan pitäjistä sekaisin
vuoritilallisten ja kauppakaupunkilaisten kanssa, jotka olivat tänne
tulleet kaupan tekoon. Vilkkain oli väentungos molempain kappelien
ympärillä, joissa haluttiin kuulla P. Eerikin kunniaksi pidettävää
messua.

Itäisen kappelin luona, alulla olevan kirkonrakennuksen läheisyydessä,
seisoi kaksi miestä hartaasti keskustellen. Sama syvän surun ilme, joka
asui melkein jokaisen miehen ja naisen kasvoilla, painoi heihinkin
leimansa. Talonpoikain kasvoilla oli se kuitenkin ikään kuin selvemmin
huomattavana kuin vuoritilallisten. Mutta keskeltä tätä sumua, joka
koetti himmentää katsetta, tuikki kuitenkin jotakin, josta ilmeni vihaa
ja kostonhimoa.

Toinen miehistä oli moralainen, toinen eräs vuoritilallinen.
Jälkimäisen takana makaili tavattoman iso koira, joka lähemmin katsoen
näkyikin olevan karhu. Se lepäsi kuono etukäpäläin välissä.

"Te sanotte jotakin, Gunnar Laurinpoika", sanoi vuoritilallinen pistäen
molemmat kätensä vyöllään olevan nahkavyön alle. "Te sanotte jotakin,
joka tuopi mieleeni tämän kirkonrakennuksen."

"Kirkonrakennuksenko?" kysyi moralainen katsoen kummastellen
vuoritilalliseen.

"Niin, ettekö ole kuullut, mitenkä vuoritilalliset valitsivat tämän
kirkonsijan?"

"En, Björn Bergsman, sitä en ole kuullut!"

"He eivät vetäneet yhtä köyttä asiassa, toiset tahtoivat sen
sijoitettavaksi toiselle puolelle jokea, toiset Vanhanvuoren juurelle.
Lopuksi sovimme asiasta niin, että vihitty rakennuskivi oli sidottava
hevosen selkään sekä kirkko rakennettava siihen mihin hevonen pysähtyi
ja pani pitkäkseen."

"Hm", sanoi moralainen. "Tarkoitatko siis Belgstingin tehneen meille
saman palveluksen, minkä hevonen teki teille?"

"Niinpä tarkoitan! Belgstingistä tiedän tuskin muuta kuin nimen niiltä
ajoilta, jolloin hän ratsasti hopeakenkäisellä hevosella, mutta varmaa
on, että minun mielestäni tuo pieni vaskivuorelainen on oikea mies, hän
eikä kukaan muu! Hyvänsävyiseltä kuitenkin minusta tuo Belgsting
näyttää. Hänellä ja Engelbrektillä sanotaan olevan jotakin
hammasteltavaa väleissänsä."

"Mutta luuletko Engelbrektin ottavan tämän asiamme ajaaksensa ja meitä
johtaaksensa. Me Siljanin puolen miehet tunnemme hänet hyvin, vieläpä
paremmin kuin eteläisten pitäjäin miehet, ja me turvaudumme häneen,
mutta jos ei hänkään ota meitä auttaakseen..."

"Silloin voi vaan ihme meidät pelastaa, Gunnar Laurinpoika", vastasi
Björn Bergsman.

Keskustelun keskeytti nuorenpuoleinen taalalainen, joka tuli juosten
harjulta kirkkomäelle päin. Hän pysähtyi näiden kahden miehen luokse,
jotka sattumalta olivat jääneet seisomaan väkijoukon reunaan.

"Nyt tuli Engelbrekt", sanoi äskentullut hengästyksissään. "Hänellä oli
suuri seurue mukanansa. Kuuluu olevan saksalainen herra."

"Hän meni Skedviin olemaan läsnä niiden viiden talonpojan
hautajaisissa, jotka vouti savusti hengiltä", selitti vuoritilallinen.
"Nyt hän tulee Säterin kuninkaankartanosta, jossa hän eilen vieraili
sen ylhäisen herran luona, joka on neuvoston jäsen ja on suuresti
kuninkaan suosiossa."

Nyt soivat molempain kappelien kellot ja väki riensi niihin messua
kuulemaan. Messun jälkeen oli Engelbrekt aikonut ottaa puheilleen
talonpoikain lähettiläät. Niin hän oli ilmoittanut saadessaan tietää
talonpoikain aikovan häneltä tulla hätäänsä neuvoa ja apua pyytämään.

Ja kohta kuuluivat ylistysvirret pyhimyskuninkaan kunniaksi kohoavan
taivasta kohti. Ja lieneekö sen tehnyt hetken tärkeys, vai sekö, että
jokainen laulaja lauloi sydämensä pohjasta -- mutta tuskinpa koskaan
lienee Eerikinmessua laulettu sellaisella hartaudella. Nyt, nyt jos
koskaan, oli tarpeen, että tuo jumaloitu kuningas piti huolta
kansastaan ja Jumalan istuimen edessä puhui hyvää sen puolesta. Ei
ainoastaan Gunnar Laurinpoika, vaan moni muukin rahvaan mies ajatteli
ja rukoili samaa kuin hän: saata Engelbrekt suostumaan, taikka sinun
täytyy itsesi tulla taivaastasi meitä pelastamaan.

Juuri väkijoukon tunkeutuessa kirkkoon tuli sieltä kaksi miestä alas
harjulle päin. Molemmat olivat kääriytyneet viittoihinsa ja painaneet
hatun silmilleen, joko sitten vanhasta tavasta, taikka sen tähden että
he tahtoivat pysyä tuntemattomina. Toinen näytti hyvinvoivalta
mieheltä, toisella oli hento ja hoikka ruumiinrakennus.

Päästyään lähelle harjua he poikkesivat vasemmalle kulkemaan pitkin
harjun rinnettä, melkein niitä paikkoja missä nykyään Trossikatu
kulkee. Vetäytyessään näin vähitellen harjulle he tulivat muutamain
rakennusten luokse, jotka oli sinne rakennettu kauppatavaravarastoja
varten. Näiden rakennusten väliin he hävisivät. Mutta kumpikaan heistä
ei huomannut, että heitä vähän matkan päässä seurasi pitkä mustamunkki,
joka, nähtyään heidän häviävän kauppapuotien väliin, teki kierroksen ja
kiiruhti pitkin askelin sillan ylitse läntiselle rannalle niille
rakennuksille, joita täällä oli vähän matkaa rannasta.

Niin kului hetkinen. Nyt alettiin taas soittaa kelloja. Messu oli
lopussa ja väki alkoi tulla ulos kappeleista. Kaikki suuntasivat
kulkunsa harjulle päin. Suurin joukko tuli lännen puolelta,
Vanhanvuoren kappelista. He astuivat erään sillan poikki ja tulivat
sitten eräälle joen ja harjun väliselle, laajalle aukealle.

Tämän sillan yli tuli viimeisten joukossa kaksi miestä. Toinen oli
lyhyentanakka, toinen pitkävartaloinen ja hoikka; ja niin pian kuin
heidät kokouspaikalta huomattiin, kuului kuisketta kokoutuneiden
joukosta. Se oli Engelbrekt. Hänen astuessaan lähemmäksi väistyivät
joukot kunnioittaen tehden hänelle tietä harjulle päin.

Hän pysähtyi harjun rinteelle, huoneusryhmän edustalle. Hänen
rinnallansa, mutta hiukan taampana, seisoi Herman Berman. Talonpojat ja
vuoritilalliset asettuivat puolipiiriin hänen ympärillensä, niin että
piirin molemmat sivustat päättyivät harjuun. Mutta juuri Engelbrektin
kulkiessa harjunrinnettä ylös ja väkijoukon kokoutuessa piiriin,
nähtiin kaksi miestä jonkun matkan päässä toisistaan tulevan läntiseltä
puolelta jokea ja samaten kulkevan sillan poikki ja yhtyvän
kokoutuneihin. Toinen näistä oli kääriytynyt viittaan ja yläpuoli
kasvoja oli otsallevedetyn hatun reunojen peitossa, toinen oli
mustamunkki.

Äänettömyyden synnyttyä astui esiin vanha hopeahapsinen mies, sama
mies, joka oli läsnä Vajamäen kokouksessa. Kuljettuaan vähän rinnettä
ylöspäin hän seisattui Engelbrektin eteen.

"Niin kuin tiedät, Engelbrekt, ja niin kuin me kaikki tiedämme", alkoi
vanhus, "ovat ulkomaalaiset jo pitkiä aikoja olleet vallalla Ruotsissa
ja heillä ovat käsissään maa ja linnat. Huonompaan tilaan ei valtakunta
saata joutua ja ruotsalaiset ovat sellaisessa hädässä, että he ennen
tahtovat elämästä erota, kuin kauvemmin sietää mokomia vieraita. He
uhraavat hikensä ja verensä, mutta saavat kärsiä väkivaltaa ja kovaa
kurjuutta. Ja nyt on jouduttu niin pitkälle, ett'ei sille enää kukaan
mitään taida, jollei taivaan Jumala meitä auta tätä vääryyttä
kukistamaan. Mutta sen uskommekin hänen tekevän niin totta kuin hän
auttoi Israelin kansaa Faraota vastaan; enempää eivät hekään kärsineet,
kuin ruotsalaiset nyt ovat saaneet kokea. Kulta ja hopea, se viedään
kaikki, laista ja oikeudesta ei pidetä suurta väliä, mutta ryöstämistä
ja väkivallantekoa pidetään tapana. Monikin, jolla ennen on ollut talot
ja tavarat, on nyt rutiköyhä. Nuori ja vanha ja vieläpä kehdossa
lepäävä lapsikin saa tätä vaivaa valittaa."

Väkijoukko kävi äänekkääksi. Jokainen tunsi sydämensä olevan
pakahtumaisillaan mielipahasta ja vihasta kaikkien niiden kärsimyksien
tähden, joita kuluneet vuodet olivat heille tuottaneet. Siinä oli
ammottava haava, johon koskeminenkin oli vaarallista; -- kurjuuden
ilmaiseminen noin suoraan ja säälimättä, se oli murha-aseen haavassa
vääntelemistä.

"Vuosi vuodelta", jatkoi vanhus, "on paha paisunut ja aina Eerikki
kuninkaan valtaanpääsemisestä asti on meillä tuskin ollut tietoa siitä,
että Ruotsillakin on kuningas. Järjettömillä metsänelävilläkin on luola
tai rotko suojana ja turvana, meillä ei mitään. Ja sen tähden olemme
nyt kokoutuneet ja neuvotelleet, mitä olisi tehtävä, ja me tahdomme
kaikki yksimielisesti -- tehdä lopun kaikesta tästä tuskasta, vaikka
henkemme menisi. Mutta me tarvitsemme päätä, miestä, joka meitä johtaa,
ja nyt olemme, jokainen pitäjäläisineen, päättäneet valita sinut,
Engelbrekt, päälliköksemme, jos vaan itse tahdot ja olet samaa mieltä
kuin mekin. Jos olen totta puhunut, niin ilmaiskaa mielenne!"

Näin sanoen hän kääntyi kuunteleviin talonpoikiin ja vuoritilallisiin.
Pauhaava myöntämishuuto kajahti ilmoille.

Engelbrekt oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehen sanoja. Hänen
rypistyneet kulmansa osottivat kuitenkin, että näissä sanoissa oli
ollut jotakin, joka ei häntä miellyttänyt. Miehen lakattua puhumasta ja
viimeisten huutojen vaiettua Engelbrekt astui pari askelta eteenpäin ja
loi katseensa väkijoukkoon. Syntyi hiljaisuus, ikään kuin jokainen
olisi tällä hetkellä odottanut vastausta elämän tärkeimpään
kysymykseen.

"Täydelleen tunnen sen hädän, joka viisikolmatta vuotta on ahdistanut
seutujamme", näin alkoi Engelbrekt selvällä ja sointuvalla äänellä,
joka tunki jokaisen korvaan ja sai hänen sanansa kaikumaan jokaisen
sydämessä, "ja tahdon kyllä samoin kuin jokainen kunnon mies uskaltaa
pääni katkoakseni ne paulat, joihin Ruotsin miehet ovat sidotut, ja
pelastaakseni isänmaani. Vapaa oli Ruotsin kansa ennenmuinoin ja
vapaina kuin isämme tahdomme mekin pysyä. Mutta mielettömältä minusta
se mies näyttää, joka tahtoo parantaa pahan toisella pahalla. Laki on
rikottu eikä rauhaa ole Ruotsinmassa, sen tiedämme kaikki, mutta varmaa
on, ett'ei rikottua uudella rikoksella paranneta ja rikoksen se mies
tekee, joka nostaa kätensä sitä kuningasta vastaan, jolle hän on
uskollisuutta vannonut. Nythän kyllä hätä pelottavana kummituksena
kolkuttaa jokaisen ovea ja vankeus ja kuolema irvistelevät vastaan,
mihin hyvänsä kääntyneekin hätäänsä valittamaan. Mutta minä en usko
kuninkaan tietävän, mitä kansa kärsii, vaan luulen, että hän, siitä
tiedon saatuaan tulee käyttämään valtaansa lain ja kuninkaanvalansa
mukaisesti ja hillitsemään pahuutta ja sovittamaan, mitä ennen on
rikottu. Onnettomuudeksi ei kuningas ole ruotsalainen mies eikä tunne
Ruotsin kansaa, eikä hänellä ole vierellänsä ketään tietävää sanomassa,
mitä laki ja oikeus vaatii, ja johdattamassa hänelle mieleen niitä
valoja ja lupauksia, jotka hän Moran niityllä kuninkaaksi otettaessa
teki ja antoi. Mutta ennen kuin kuningas on tahtonsa lausunut, ennen
kuin olemme hänen omasta suustansa kuulleet, ett'ei häneltä ole mitään
apua odotettavissa, sitä ennen ei saa kukaan miekkaan tarttua. Vai
mitäpä sanoisitte, te vuoritilalliset ja talonpojat, jos teidän
lampuotinne, luullessaan kärsivänsä laittomuuksia teidän puoleltanne,
käräjiin menemisen ja lakiin vetoamisen sijaan heti kävisivät käsiksi
keihäisiinsä."

Engelbrekt vaikeni, mutta miehet seisoivat katsoen häneen, ikään kuin
odotellen hänen jatkavan. Ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään
suuttumusta tai tyytymättömyyttä siitä, mitä pieni mies harjun
rinteeltä oli puhunut, vaikka se ei täydelleen ollutkaan heidän
odotuksiensa mukaista. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä. Sillä välin
oli pitkä munkki lavean puolipiirin takaa lähennyt harjua. Päästyänsä
niiden miesten luokse, jotka tässä seisoivat reunimmaisina, hän
kuiskasi jotakin muutaman talonpojan korvaan. Tämä lähti liikkeelle
näyttäen aikovan mennä Engelbrektin luokse. Mutta Herman Berman tuli
häntä vastaan ja talonpojan virkettua hänelle pari sanaa he menivät
yhdessä takaisin sille paikalle, josta talonpoika oli lähtenyt.

Täällä seisoi munkki; hän nosti merkitseväisesti käden suullensa
varovaisuutta tarkoittaen. Herman ymmärsi merkin ja seurasi häntä
ääneti vähän matkan päähän syrjään. Jouduttuansa siten seljin
väkijoukkoon päin pysähtyi munkki ja ojensi nuorukaiselle
paperisuikaleen, jolle oli kirjoitettu muutamia sanoja.

"Engelbrektille!" kuiskasi munkki.

Sen jälkeen he taas menivät väkijoukkoon. Munkki kävi entiselle
paikallensa ja Herman meni Engelbrektin luokse.

Kukaan ei ollut vielä tullut vastanneeksi siihen, mitä Engelbrekt oli
puhunut. Kaikki näyttivät tahtovan tarkkaan miettiä hänen sanojansa.
Hermanilla oli sen tähden nyt sopiva tilaisuus antaa Engelbrektille
munkin paperisuikale. Engelbrekt luki sen ja hänen kasvonsa
synkistyivät.

Paperilla oli seuraavat sanat:

"Vouti on takanasi talossa!"

"Isä Johannekselta!" kuiskasi Herman. Engelbrekt rutisti paperin
kouraansa ja hänen nostaessaan päätänsä oli jo muuan moralainen
valmiina häntä puhuttelemaan.

"Totta on, mitä sanot, Engelbrekt", sanoi hän, "ei pidä iskeä poikki
sitä kättä, jota tahtoo sopijaisiksi puristaa. Ja minä uskon samaa kuin
sinäkin, ett'ei kuningas tiedä, kuinka paljon pahaa hänen voutinsa
saattavat aikaan. Mutta matka kuninkaan puheille on nykyjään niin
pitkä, ett'ei uskalla toivoa kenenkään joutuvan perille. Sinä tiedät
yhtä hyvin kuin mekin monen lähteneen sille matkalle, mutta jos
tyystiin tarkastamme, niin löydämme paljon menneiden jälkiä, vaan emme
ollenkaan palanneiden. Kuinka kauvan tahdot sitte meitä odottamaan?
Sano se mies, joka voi ottaa lähteäksensä kuninkaan puheille viemään
valituksiamme perille. Katso, sen tähden olemme mielestämme nyt jo
pyrkineet niin pitkälle, kuin voimme päästä, ja seuraava askel on vievä
meidät joko elämään tai kuolemaan. Näin minä ajattelen, mutta en tiedä,
onko useampia samamielisiä."

Ja taaskin kohosi mahtava huuto, joka selvästi ilmaisi miehen lausuneen
kaikkien yhteisen mielipiteen. Engelbrekt ei kiirehtinyt keskeyttämään
huutoja, mutta kun ne taukosivat ja kun kaikkien silmät taas katsoivat
häneen, hän viittasi kädellänsä tahtovansa taas puhua heille.

"Rehellistä puhetta oli se", sanoi hän, "ja miehen puhetta. Mutta sanon
teille yhtä vapaasti oman mielipiteeni: meidän valitustemme täytyy
tulla kuninkaan kuuluviin ja hänen on vastaaminen niihin, ennen kuin
käymme keihääseen ja kirveeseen käsiksi. Hänen tulee itsensä lausua oma
tuomionsa, kumpaako hän tahtoo, hallitakko Ruotsia, niin kuin laki
käskee, vaiko pakottaa meitä tarttumaan aseisiin. Meidän asiamme on
pyhä, sillä se on oikea! Mutta elkäämme itse tehkö vääräksi sitä valaa,
jonka kerran olemme vannoneet. Nyt se on pyhänä alttarivaatteena Herran
kasvoin edessä ja hänen enkelinsä seisovat sen ympärillä ... itse emme
saa sitä pyhäköstä riistää ja tehdä matoksi, jolle julma voutimme voi
käydä seisomaan ja siltä julistaa koko maailmalle: he ovat
kapinoitsijoita ja rosvoja! -- Lähettitoimi kuninkaan luokse on vaikea,
sanotte, eikä vielä ole kukaan palannut niistä, jotka ovat uskaltaneet
sille tielle lähteä... Olkoon niin, Taalainmaan miehet, mutta minä otan
tämän toimekseni, minä tahdon lähteä Eerikki kuninkaan puheille viemään
perille asiaanne. Jollen minäkään palaa, niin silloin on aika ruveta
toimimaan. Mutta jos minä palaan, niin tuon joko hyviä tietoja
kuninkaalta ... taikka teille päällikön. Siinä on mielipiteeni, tehkää
nyt, niin kuin tahdotte ja niin kuin Jumala mieltänne johtaa, mutta
siinä sanassani, jonka nyt olen teille sanonut, tahdon pysyä, niin
totta kuin Jumala minua auttakoon ja Pyhä Eerikki kuningas."

Nämä sanat vaikuttivat valtavasti kaikkiin. He ymmärsivät nyt, että tuo
pieni mies tahtoi samaa mitä hekin, mutta tahtoi sen saavuttaa tavalla,
joka siirsi verisen syyllisyyden heistä kuninkaaseen taikka niihin,
jotka antoivat kuninkaalle neuvoja ja estivät häntä näkemästä
kyyneltulvia ja sitä verta, jota vastoin Jumalan ja ihmisten lakia ja
hänen omaa kuninkaanvalaansa vuodatettiin. Mutta eivät ainoastaan
sanat, vaan jo se tapa, jolla ne lausuttiin, puhujan syvä, malminheleä
ääni, hänen vaatimaton, suora käytöksensä ja rehellinen, miehekäs
katseensa, kaikki tämä yhtyi kuulijoita viehättämään. Tuo pieni mies
näytti puhuessansa muuttavan muotoansa, tai oikeammin: nähtiin
ainoastaan hänen henkevät kasvonsa ja huomattiin sanat niin tarkoin,
että muutoin unhotettiin koko hänen ulkonainen ihmisensä. Ja ylipäänsä
olikin hän sanonut aivan samaa, mitä kaikki olivat tahtoneet, vaikka
hädän rajaton suuruus oli heidät pannut luulemaan jo joutuneensa sille
rajalle, jossa miehen on velvollisuus panna kova kovaa vastaan. He
olivat jo koettaneet Engelbrektin neuvomaa keinoa, eivätkä luulleet
enää kenenkään uskaltavan pyrkiä hyppäämään sen kuilun poikki, joka
sillä tiellä ammotti vastaan.

Mutta tuossa hän seisoi, se mies, joka heidän hyväksensä tahtoi
antautua vaaralle alttiiksi, tuossa hän seisoi lempeän miehekäs hymy
huulillaan ja tarjoutui toimittamaan sen, mihin ei kukaan muu ollut
tahtonut ryhtyä. Ja jos asiaa arvolleen aprikoitsi, niin helposti
huomasi, että se vaara oli oleva suurempi ja se kunnia pienempi, joka
odotti yksinäistä asianajajaa, kuin se vaara ja kunnia, joka oli tuleva
koko Taalainmaan päällikön osaksi. Engelbrektin tarjoutuminen itse
lähtemään kuninkaan puheille, -- sepä oli jotakin, joka kerrassaan veti
kaikkien sydämet puoleensa.

Senpä tähden kajahtikin mahtava ihastushuuto Engelbrektin sanojen
jälkeen.

"Sinun tahtosi on meidänkin, Engelbrekt", kuului miesten huuto joka
taholta.

"Siitä teille kaunis kiitos, te kunnon taalalaiset!" virkkoi taas
Engelbrekt. "Tämä päätöksemme on semmoinen, että siitä voimme vastata
Jumalalle ja Pyhälle Eerikille. Ja jos niin kävisi, josta Jumala
varjelkoon, että meidät pakotetaan tarttumaan aseisiin, niin silloin on
Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä meidän puolellamme! Olkaamme sen
tähden hyvällä mielellä. Niin nopeasti kuin hevoseni jaksaa juosta ja
niin nopeasti kuin tuuli voi alusta kiidättää, suoritan minä matkani
Eerikki kuninkaan luokse ja sieltä tänne takaisin. Mutta siksi, taikka
kunnes muuta tietä saatte tietoja minusta, tulee seuduissamme
täydellisen rauhan ja levon vallita. Vannokaa minulle se!"

Ja miehet vannoivat, niin kuin Engelbrekt tahtoi, ja siihen hajautui
kokous.

Mutta Engelbrekt seisoi ajatuksissaan ja seurasi silmillään tuota
aaltoilevaa väkijoukkoa. Hänen näytti olevan vaikea saada silmiänsä
eroamaan noista synkistä, kalpeista kasvoista, jotka olivat valmiit
taipumaan lain alle, vaikka miekankärki oli sydämellä, valmiina
survaistavaksi sisään. Jotakin suurta ja ihanaa sisältääkin se oppi,
jota nämä talonpoikaismiehet eivät tosin osanneet sanoin lausua, mutta
sitä paremmin ja voimakkaammin osasivat teossa osottaa, se, joka neuvoo
miehen tavoin odottamaan, kestämään, tyytymään.

Mutta kohta läheni hajautunut joukko Engelbrektiä, ensin yksitellen,
sitten joukoittain. Väen tungos kävi suureksi hänen ympärillänsä.
Kaikki tahtoivat kiittää häntä, pusertaa hänen kättänsä ja pyytää häntä
luottamaan heidän vannomaansa valaan, kukaties myöskin kehottaa olemaan
varuillaan voutiin nähden. Töin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata
muutamia sanoja Hermanille, jonka sen jälkeen nähtiin hiljoilleen
vetäytyvän joukosta ja lähtevän sillalle päin.

Kesti hyvän aikaa, ennen kuin Engelbrekt pääsi lähtemään paikalta. Kun
hän vihdoin oli matkalla kotiinsa ja oli päässyt sillan yli, tuli häntä
vastaan se mies, joka yksin ajoin munkin kanssa oli saapunut
kokouspaikalle ja ollut kokouksessa läsnä. Mies ojensi Engelbrektille
kätensä.

"Mitä, tekö täällä, jalo herra?" huudahti Engelbrekt tarttuen
ojennettuun käteen ja pusertaen sitä.

"Kiitos, jalo mies! Aivan niin olisin minäkin tehnyt!"

Engelbrekt hymyili jatkaessaan matkaansa Hannu kreivin seurassa, sillä
hän se oli.

"Mutta ojentaessani käteni teille, Engelbrekt Engelbrektinpoika",
jatkoi kreivi, "en tee sitä ainoastaan kunnioituksenosotteeksi siitä,
mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, vaan minä tarjoan sillä teille
ystävyyteni kaikeksi vastaisuudeksi. Kenties on se aika tuleva, jolloin
voin tämän ystävyyteni teille osottaa muullakin kuin sanoilla."

"Siitä teille sydämen kiitos! Se aika on ehkä tuleva, ennen kuin kukaan
sitä aavistaakaan, jos oikein tunnen olot ja henkilöt."

Nyökäyttämällä päätänsä myönsi kreivi Engelbrektin arvelun oikeaksi.

"Sallikaa minun nyt kysyä", sanoi hän sitten, "milloin aiotte lähteä
vaaralliselle matkallenne? Luulenpa, Jumala paratkoon, ett'ei vouti ole
pysyvä toimettomana, kun saa lähdöstänne tiedon. Suokoon Jumala
erehtyväni, mutta luulen tarvittavan sekä älyä että onnea päästäksenne
perille."

"Vaaran kyllä tajuan", vastasi Engelbrekt, "enkä aio laiminlyödä, mikä
viisaalta näyttää, mutta asiani on pyhä asia ja se on Jumalan kädessä."

"Ja milloin lähdette!"

"Ennen huomisen auringon nousua toivon olevani jo hyvän matkan päässä!"

"Ja yksinännekö lähdette?"

"Kenties otan nuorukaisen mukaan."

Näin puhellen olivat nuo molemmat miehet joutuneet Engelbrektin
talolle. Sinne päin oli joukko rahvasta ja muutamia vuoritilallisiakin
kulkenut. Mutta tässä väkijoukossa nähtiin aivan lähellä Engelbrektin
kartanon porttia pieni ja hoikka mies, joka oli kääriytynyt avaraan
viittaan ja vetänyt hattunsa alas silmilleen. Hän näytti seisovan aivan
välinpitämättömänä ja katselevan kartanoa ja sen edustalla kulkevia
ihmisiä.

Miehen koko käytöksessä oli kuitenkin jotakin, joka jo kaukaa herätti
Engelbrektin huomiota. Hän ei kääntänyt tarkkoja silmiänsä hänestä,
vaikka miehekkään tyynesti astuikin eteenpäin. Herman Berman näkyi
hetkisen aikaa portilla silmäilemässä ohitsemenevää tietä pitkin ja
Engelbrekt huomasi, kuinka nuorukainen säpsähti, äkätessään tuon hoikan
miehen. Heti sen jälkeen hävisi nuorukainen pihaan, mutta sitten tuli
renki taluttaen paria hevosta portista ulos. Ne olivat komeita elukoita
ja melkein kaikki tiesivät nämä molemmat niiksi, joita Engelbrekt ja
Herman käyttivät pitkillä matkoilla. Pihasta kuului Herman huutavan
rengille:

"Hoida hyvästi hevosia, Pekka, että ne jaksavat. Huomenna iltapäivällä
me lähdemme matkalle!"

"Olkaa huoleti, herra, niiltä ei tule mitään puuttumaan", kuului renki
vastaavan. "Jos vaan seppä on kotona, niin ei ole mitään hätää."

Renki näytti sitten verkalleen taluttavan hevosia joelle juotettaviksi.

Nuorukaisen kehotuksen kuulivat aivan hyvin sekä Engelbrekt että
kreivi, jotka sillä välin olivat tulleet yhä lähemmäksi. Yht'äkkiä
pysähtyi Engelbrekt.

"Mikä nyt?" kysyi kreivi ja katsoi kummastuneena vuoritilalliseen.

Kysymykseen ei tullut vastausta, mutta Engelbrekt käänsihe hiljakseen
sinne päin, josta he olivat tulleet. Kreivi katsoi samanne päin ja
huomasi nyt tuon hoikan miehen, joka poistui joelle päin ja näytti
jouduttavan kulkuansa sitä mukaa, kuin joutui etemmäksi
rahvaantäyttämältä Engelbrektin talon edustalta.

"Ah", sanoi kreivi ja viittasi luoksensa erään ratsumiehiänsä, saman,
joka antoi hänelle ne tärkeät tiedot Vesterbyn luona ja joka nyt oli
aivan lähellä. "Näethän tuon miehen, jolla näyttää olevan niin kiire
sillalle..."

Ratsumies nyökäytti myöntävästi päätänsä.

"Se on Kirjuri-Martti", sanoi hän, "minä tunsin hänet heti valepuvusta
huolimatta. Hän on voudin oikea käsi."

"Seuraa häntä", virkkoi taas kreivi, "ja hanki minulle tarkat tiedot
hänen asioistansa ja millä asioilla hän oli täällä portin korvassa!
Sitä minä aavistinkin", jatkoi hän ratsumiehen poistuttua, "luulinpa
kerran ennenkin nähneeni tuon hiipivän haamun."

Engelbrekt, joka ei sillä välin ollut päästänyt tuota valepukuista
silmistään, käänsihe nyt takaisin.

"Joutukaamme!" virkkoi kreivi.

Ja sitten he jatkoivat kulkuansa. Portilla tuli vastaan moralainen
mies, joka jo istui ratsailla ja näytti olevan lähtemässä kotimatkalle.
Takanansa hevosen selässä oli hänellä kuitenkin enemmän kuormaa, kuin
näytti tarvitsevan.

"Näinkö aikaiseen, Keihäs-Lassi?" kysäsi Engelbrekt miehen ajaessa
ohitse.

"Matka on pitkä", vastasi talonpoika, "ja minun täytyy joutua kohta
kotiin."

"Gagnevinkö tietä lähdet?" kysyi vielä Engelbrekt nähdessään talonpojan
kääntävän hevosensa päinvastaiselle suunnalle, kuin renki oli mennyt
hevosinensa, joka tie sekin pohjoista kohti vei Siljaniin ja Moraan.

"Minulla on ostoksia Leksandin kaniikille", vastasi talonpoika ja
poistui.

Leksandin ja Ison Tunan kirkkoherrat olivat korkeampiarvoisia kuin
muiden Taalainmaan pitäjäin maanpapit keskiajalla. He olivat Vesteråsin
tuomiokapitulin jäseniä ja heitä sanottiin sen tähden kaniikeiksi.

Juuri Engelbrektin astuessa pihamaalle tuli häntä vastaan kohteliaasti
hymyilevä mies. Hän oli aivan lähellä, niin että hän epäilemättä oli
nähnyt ja kuullut Engelbrektin puhelevan talonpojan kanssa. Mies oli
hansalaisen kauppamiehen puvussa ja hänen outo ääntämisensä, kun hän
sitten kääntyi Engelbrektiä puhuttelemaan, antoikin tukea tälle
arvelulle.

"Nimeni on Lydert Rosenbrygge, olen lybekkiläinen kauppias", sanoi hän,
"minulla on monenlaista arvokasta tavaraa tarjottavana, mutta voinhan
ymmärtää, ett'ei aika ole nyt sovelias kaupantekoon. Vaan kosk'ei,
kuten kuulen, tule matkalle lähtöä ennen kuin huomenna, niin onhan
vielä aikaa."

"Terve tultuanne, kauppias Lydert", tervehti Engelbrekt, "aika on, niin
kuin itse sanotte, nyt sopimaton kaupan tekoon."

Näin sanoen he erosivat. Mutta myöskin Hannu kreivi erosi
Engelbrektistä. Hän asui Borenkartanossa,[15] joka oli jonkinlainen
voudinasunto, milloin erityinen vouti määrättiin Vaskivuorelle. Tämä
talo oli pohjoisempana ja sitä kohti poistui kreivi. Hän näkyi
kuitenkin kohta muuttavan suuntaa ja poikkeavan eräälle polulle, joka
vei joelle.




XI.

Engelbrektin kotona.


Engelbrektin koti ei miltään puolen eronnut muiden vuoritilallisten
kodeista. Arkituvassa eli siinä huoneessa, johon hän ensin astui
sisälle, oli tavanmukainen seinäpenkki ympäri huonetta. Huoneen
toisessa päässä oli iso pöytä penkin edessä, pää käännettynä erästä
penkinkohtaa vasten, jonka ulkonevista sivupuitteistakin päättäen
selvästi huomasi kunniaistuimeksi, isännän tavalliseksi sijaksi. Tämä
osa huonetta oli vasemmalle ovesta; vastavinoon tästä, oven oikealla
puolella, oli nurkassa liesi ja sen vieressä rukki toisensa vieressä.
Ne olivat perheenemännän ja hänen neitostensa, jotka illoin istuivat
siellä kehräämässä, kainosti kuunnellen toisella puolella olevaa
isäntää, joka veistelevien nuorukaisten ja renkien keskellä kertoi
miehistä, muinoin eläneistä, jotka Ruotsin maassa olivat suuria
urotöitä tehneet.

Nyt oli päivällisaika ja katettu pöytä odotteli isäntää sekä muuta
talonväkeä. Mutta Engelbrektin astuessa sisään ei ollut keitään muita
huoneessa kuin hänen vaimonsa. Hän istui pöydän ääressä, kädet ristissä
pöydällä ja pää nojautuneena käsiin. Hän oli vaipuneena rukoukseen,
sillä käsien välissä oli rukousnauha. Varmaankin oli tieto aamupäivän
tapahtumasta jo saapunut hänelle ja vallannut hänet. Oven avaaminen ei
häntä häirinnyt.

Engelbrekt jäi äänetönnä seisomaan kynnykselle, ja hänen vakavaan
katseeseensa syttyi sanomattoman rakkauden liekki, voisipa melkein
sanoa hartaus. Hänkin pani kätensä ristiin ja rukoili.

Vaimo nosti päätänsä ja huomasi miehen. Hän nousi ja meni miestänsä
vastaan. Hänen kasvonsa olivat lempeän kauniit ja leppeän suloiset
olivat hänen silmänsä. Hän oli kenties tavallista kalpeampi, mutta
saattoihan siltä näyttää tumman puvun ja poskia myöten sidotun
hunnunkin takia. Engelbrekt sulki hänet syliinsä ja tarttui hänen
käteensä.

"Kiitos!" sanoi hän, "sinä rukoilet minun puolestani ... tiedätkö siis
jo minun lähtevän matkalle?"

Vaimo nyökäytti hiljaisesti päätään ja pari kuumaa kyyneltä vierähti
miehen kädelle.

"Mikä on ihmiselle määrätty, vaimo", sanoi hän, "sitä hän ei voi
välttää, mutta kohtalo on Herran vallassa."

Näin sanoen hän irroitti hänet hiljaa itsestään ja ottaen hänen
molemmat kätensä omiinsa katsoi häntä syvälle silmiin.

"Ei mitään kyyneliä, vaimo", lisäsi hän, "Engelbrektin vaimo ei saa
itkeä! Jos Jumala tahtoo, tapaamme kyllä taas toisemme täällä, jollei,
tapaamme taivaassa."

Vaimo viittasi ystävällisesti ja omituista, sydämellistä voimaa
hehkuivat hänen silmänsä.

Samassa astui Herman huoneeseen.

"Nyt luulen kaikki olevan valmiina", sanoi hän ja pysähtyi
kunnioittavasti Engelbrektin eteen.

"Entä voudin vakoojat?" kysyi Engelbrekt.

"Näitkö siis hänet...?"

"Näin yhden, mutta tuskinpa hän oli ainoa. Oletko varma siitä, Herman,
ett'ei tämä saanut toimiasi urkituksi?"

"Eihän sitä aina voi tietää, missä käärme kierteleikse", vastasi
Herman, "mutta tuskinpa luulen voudin saavan lähtömme hetkeä tietoonsa
siitä, mitä hänen tiedonhankkijansa ovat nähneet ja kuulleet täällä
pihamaallasi, isä. Pekan tapasin kotimatkalla ja kerroin hänelle, mitä
oli tekeillä, ja käskin hänen viemään hevosemme pohjoiseen päin ja
kiertotietä yhtymään meihin Ornäsin luona. Minä aavistin kaikkia meidän
toimiamme mitä tarkimmin valvottavan ja sen tähden käskin Pekan viedä
hevoset satuloimattomina. Juuri kun hän oli lähtemässä, juolahti
mieleeni heittää silmäys pitkin tietä, enkä ollut erehtynytkään. Näin
ja tunsin Kirjuri-Martin, jota te, isä, olette sanonut voudin
kätyriksi. Sen tähden huusin rengille aikovamme lähteä huomenna.
Satulat lähetin vanhan Keihäs-Juhani-Björninpojan poikain mukana. He
olivat tullessani molemmat täällä tuvassa, ja kun heille ilmoitin, mitä
oli tarvis, niin he olivat heti myöntyväiset. Gunnar läksi ensin.
Hänellä oli sinun satulasi matkassaan. Lassi taas, joka tuli vastaasi,
vei minun satulani takanansa hevosen selässä. Mielestäni ei veneessä
pitänyt olla liikaa painoa, jos mieli sen kulkea hyvää vauhtia."

"Tietäköönpä vouti lähtöajan tai elköön", sanoi Engelbrekt vähän
aikaa oltuansa vaiti. "Jumalan nimessä lähdemme P. Yrjänän
veljeyskokouksesta. Kaikki mitä tehdä voi, on tehty. Kiitos, Herman!"

"Ja kenen aiot ottaa soutamaan järven poikki?" kysyi nuorukainen.

"Ulvi vanhus saa soutaa meidät Vikaan."

"Mutta siihen tarvitaan voimakkaat käsivarret, isä. Tuuli on kiihtynyt,
yöksi tulee myrsky, jos tätä jatkuu."

"Ole huoleti, poikani, Ulvi vanhus ajaa pesään kahdetkin käsivarret."

Nyt alkoivat talon palkolliset tulla sisälle. Renkejä ja vuorityömiehiä
ja neitosia tuli toinen toisensa perästä. Viimeisenä tuli vanha mies,
harmaahapsinen ja partainen, jolla oli harmaansäihkyvät silmät. Se oli
Ulvi vanhus. Hänen iso jäntevä vartalonsa ja voimakkaat liikkeensä
osottivat kuitenkin tässä kuluneessa ruumiissa vielä löytyvän paljon
voimaa jälellä. Hän katseli äänetönnä ympärillensä pysytellen oven
puolella.

Sillä välin kannettiin ruoka sisälle. Isäntä päästi vyöltänsä vyön,
jossa miekka hopeakannikkeesta riippui -- vuoritilallisten oli näet
etuoikeuksien mukaan sallittu pitää asetta -- ja ripusti sen seinässä
olevaan koukkuun liki liettä. Herman teki samoin. Sitten meni
Engelbrekt pöydän päähän, luki rukouksen ja istuutui sitten
kunniapaikalle. Hänen rinnallansa istuivat, toisella puolen hänen
vaimonsa, toisella Herman, ja sitten palvelijoita ja neitosia kahden
puolen. Kaikki olivat vaiti, kaikilla oli mielessä isännän lähtö ja
mitä siitä oli seuraava.

Kun päivällinen oli lopetettu ja kaikki nousivat lähteäkseen, viittasi
Engelbrekt Ulvi vanhusta jäämään. Se ei herättänyt mitään huomiota.
Ulvi oli vanha uskollinen palvelija, johon isäntä täydellisesti luotti,
ja useinkin sattui, että hän toisten lähdettyä yksinänsä jäi isäntäväen
kanssa puhelemaan.

"Minulla on vähän työtä sinulle, Ulvi", sanoi Engelbrekt, kun kaikki
olivat menneet ja vaan hänen vaimonsa ja Herman olivat jälellä tuvassa,
"mutta se on kovaa työtä, johon tarvitaan vahvat käsivarret ja sukkela
pää. Vieläkö sinulla on entistä voimaasi tallella käsivarsissasi,
Ulvi...?"

Ylpeyden ja ilon välähdys leimahti vanhuksen harmaitten kulmakarvain
alta.

"Huoletta saat luottaa minuun Engelbrekt, nyt niin kuin ennenkin!"
vastasi hän. "Hm, ikuiseksi häpeäksi olisi harmaille hapsilleni, jos
joku pojista saisi sinua auttaa alkaessasi elämäsi jaloimman työn."

"No hyvä, vanha ystävä, tämäniltaisen veljeskokouksen päätyttyä
lähdemme matkalle. Sinä pidät veneen reilassa rannassa, mutta omaksi
asiaksesi jää päästä sinne joutumatta tarpeettomain pahasilmäisten
nähtäväksi. Vouti näes on täällä, hän tietää, mitä tänään on puuhattu,
hän kuuli sen itse. Nyt on ensiksi päästävä kohtaamasta häntä tai hänen
vakoojiansa."

"Hyvä, sen teen... Mutta joko tänä iltana? Kaikkihan sanovat sinun
lähtevän vasta huomenna?"

"Niin on sanottu voudin tähden..."

"Ymmärrän ... ja sitä virttä on veisattava, kunnes vouti ja hänen
ratsumiehensä ovat saaneet pitkän nenän, kyllä ymmärrän."

Sillä läksi vanha palvelija. Vielä oli muutamia tunteja jälellä
veljeystoverien kokoutumisaikaan ja Engelbrekt tahtoi käyttää niitä
mennäkseen kaivokselle tarkastamaan työmiehiänsä sekä, jos mahdollista,
tavatakseen pater Johannesta, munkkia, jonka hän kummastuksekseen
huomasi välttävän hänen taloansa, vaikka äskettäin oli saapunut
paikkakunnalle.

Hän meni, mutta palasi parin tunnin kuluttua ja kysyi silloin jotenkin
levottomana, eikö pateria ollut näkynyt. Saatuaan kieltävän vastauksen
oli hän lähtemässä ulos, mutta samalla avautui ovi hänen takanansa ja
Hannu kreivi ilmautui kynnykselle.

"Aioin lähettää teitä noutamaan", sanoi hän, "mutta pelkäsin
herättäväni huomiota ja tulin sen tähden itse luoksenne. Tuon uutisia,
jotka eivät minusta näytä niinkään vähäpätöisiltä."

"Ja koskevatko ne minua?" kysyi Engelbrekt.

"Teitä ja matkaanne..."

"Näyttääpä siltä kuin piankin olisitte saanut tilaisuuden osottaa
minulle ystävyyttänne, Hannu kreivi."

"Voitte olla aivan huoletonna voudista, Engelbrekt; hän ei aavista
aikovanne lähteä ennen huomista iltapäivää, mutta siksi ajaksi hän on
ryhtynyt kaikenlaisiin toimiin saadakseen teidät valtaansa. Mitä
suurinta varovaisuutta on sen tähden noudatettava; pieninkin hänen
saamansa vihjaus siitä, että olette lähtenyt vuorelta ennen huomista
keskipäivää, tekee teille vaaran kymmenkertaiseksi. Huomisesta
keskipäivästä kulkee Borganäsin tiellä ratsumiestä, niin että vilisee,
ja kaikilla on käsky ottaa teidät kiinni joko elävänä tai kuolleena."

"Suurempi siitä kuitenkin vaara voudille koituisi, jos tämä hänen
yrityksensä onnistuisi, kuin jos hän antaisi minun kulkea rauhassa.
Mutta hänhän on siinä uskossa, että Ruotsin rahvasta voipi kohdella
mielensä mukaan. Ketä Herra tahtoo kurittaa, sen hän tekee sokeaksi.
Mutta mistä tiedätte kaiken tämän, kreivi?"

"Näittehän sen hoikan miehen portillanne, kun tulimme kokouksesta
päivällä...?"

"Kyllä näin!"

"Hän oli voudin urkkijoita..."

"Sen tiesin ... minä tunsin hänet!"

"Mutta sitten ette kai tiennyt, että kauppias, joka tuli portilla
vastaanne, myöskin oli niitä?"

"Lydert Rosenbryggekö?"

"Se oli hänen nimensä, luulen ma... Hänen nimensä on minulle vanhastaan
vastenmielinen."

Hannu kreivistä näki, ett'ei hän mielellään tahtonut mainita tätä nimeä
eikä muistella sen omistajaa.

"Arvasin siis oikein", virkkoi Engelbrekt, "mutta ei kummankaan näistä
ole onnistunut sukkeluudessa voittaa Hermaniani."

"Ei kummankaan!"

"Ja mistä kaiken tämän tiedätte?"

"Yksi ratsumiehiäni, muuan luotettava ja uskollinen nuorukainen, seisoi
muun rahvaan joukossa juuri silloin kuin saimme nähdä tuon hoikan
kirjurin. Minä käskin hänen kulkea tämän jälkiä ja hän sen tekikin.
Onni oli hänelle suotuisa. Juuri kirjurin hävitessä erääseen tuolla
harjulla olevista taloista, yhtyi hän toiseen kauppamieheen, joka
myöskin on Lybekistä kotoisin ja joka on hänen sukujaan. Tämä oli
saapunut tänne eilen ja pannut tavaransa näytteille. Ainoastaan
keskiviikkona ja lauantainahan täällä Maunu Eerikinpojan oikeutuskirjan
mukaan saa myödä sellaista rihkamatavaraa...? Tämä pyysi nuorukaisen
tulemaan kauppapuotiinsa."

"Ja vouti...?"

"Sattui niin hyvin, että vouti oli tuon toisen lybekkiläisen puodissa,
johon oli vaan seinä väliä. Kauppias, joka jo edeltäpäin tiesi, mikä
mahtava mies hänellä oli naapurina, viittasi nuorukaisen olemaan hiljaa
ja siten tämä sai kuulla kirjurin voudin mieliksi kertovan, mitä oli
kuullut ja nähnyt."

"Mutta entä Lydert?"

"Hänkin saapui vähän sen jälkeen ja vakuutti kirjurin tiedot oikeiksi.
Sekä reippaan nuorukaisenne käsky rengille, että teidän talonpojalle
tekemänne kysymykset ja tämän vastaukset mainittiin todistamassa
ilmoituksia ajasta, milloin teidän oli määrä lähteä matkalle."

"Ainoastaan näiden kahdenko hän näki tahi kuuli lähestyvän voutia?"

"Eipä!"

"Onko hän sitten käynyt uudelleen kaupustelijan luona?"

"Minä lähetin hänet... Olen kutsunut voudin kaikkine väkineen täksi
illaksi luokseni voudintaloon... Siten hän toivoakseni on ainakin täksi
vuorokaudeksi jättävä teidät rauhaan."

"Suotte minulle hyvää, Hannu kreivi, ja asiain näin ollen en
ainoastaan minä, vaan kaikki taalalaiset jäävät siitä teille
kiitollisuudenvelkaan..."

"Kun sitten palvelijani", keskeytti kreivi, "tuli voudin puheille, oli
siellä muuan Pyhän Dominikaanimunkiston munkki..."

"Mustamunkkiko?" huudahti Engelbrekt jotenkin kiivaasti.

"Niin, dominikaanimunkki ... hän oli tavattoman pitkä, sanoi
palvelijani."

"Johannes, ei ... mahdotonta, mahdotonta", sanoi Engelbrekt, sentään
enemmän itsekseen, kuin vastaukseksi kreivin kertomukseen.

"Olisiko teillä syytä ruveta epäilemään tätä miestä?" kysyi kreivi.

"Ei, ei ... en halua edes tietää mitä palvelijanne kuuli, jos hän
jotakin kuuli heidän puheestaan."

"Vähän hän kuulikin", sanoi kreivi, "vouti vaan näytti hyvin iloiselta
ja kiitti ystävällisesti tuota pitkää munkkia."

Engelbrektin otsa vetäytyi rypyille ja hän painoi kätensä silmilleen,
mutta hetkisen perästä näytti hän kokonaan rauhoittuneen ja tuo äsken
silmillä ollut käsi ilmaisi liikkeellään pikemmin mielipahaa siitä,
että hän oli voinut hituistakaan epäillä sitä henkilöä, jota hän oli
sanonut Johannekseksi.

"Nyt on siis tie avoin ja vapaa teille, Engelbrekt, huomiseen
keskipäivään saakka", sanoi kreivi rohkaisten, "ja nyt sanon teille
sydämelliset jäähyväiset... Kai matkustatte Tukholman kautta?"

"Niinpä arvelen!"

"Vähän aikaa takaperin ostin siellä talon läheltä linnaa ... jos
tahdotte käyttää sitä majatalonanne, niin olkaa kuin kotonanne, niin
kauvan kuin viivytte Tukholmassa!"

"Kiitos, kiitos, Hannu kreivi", puuttui Engelbrekt puheeseen ja puristi
hartaasti kreivin kättä, "mutta Tukholmassa menen majailemaan vanhan
ystäväni Henrikki Kalusepän luokse. Jumala teitä siunatkoon, Hannu
kreivi, kaikesta hyvänsuonnistanne. Te olette ainoa saksalainen, jonka
olen kuullut suovan ruotsalaiselle hyvää."

Kreivi hymyili ja sanoi tarttuen Engelbrektiä käteen:

"Jumala teitä suojelkoon, jalo mies, tärkeällä matkallanne ja avatkoon
Hän kuninkaan korvat ja sydämen sanoillenne. Olisinpa halunnut, että
Eerikki kuningas olisi ollut täällä tänään...!"

Sitten kreivi läksi ja Engelbrekt jäi yksinään huoneeseen. Hän kulki
muutamia kertoja edes takaisin. Sisällä alkoi hämärtää; päivä pääsi
hädin tuskin sisälle pienistä ikkunanruuduista, jotka yksinään tiesivät
rikkautta tässä huoneessa. Sillä ylimalkaan käytettiin tähän aikaan
ikkunoissa sarvea tahi nahkaa lasin sijasta. Ainoastaan linnoissa ja
varakkaissa herrastaloissa nähtiin sellaista ylellisyyttä kuin
lasiruutuja. Ulkopuolelta kuului myrskyn henkäyksiä pitkin
Östanfors-jokea.

Hetken kuluttua tuli Herman.

"Oletko nähnyt pateria?" kysyi Engelbrekt ja taukosi äkkiä astumasta.

Nuorukainen vastasi myöntävästi.

"Ja missä...?" kysyi taas Engelbrekt turhaan koettaen salata
levottomuuttaan.

"Olen nähnyt hänet tänään kummallisilla teillä", vastasi nuorukainen.

"Mitä tarkoitat?"

"Vähän aikaa sitten näin hänen menevän voudin luokse tuonne
harjulle. Hän oli hyvän aikaa sisällä. Minä aioin odotella hänen
takaisintuloansa, mutta silloin tuli tuo saksalainen rihkamakauppias ja
pyysi minua mukaansa ammattikunnan tupaan, jossa toivoi tavattavan tänä
iltana. Hän ei ollut täällä Vartiovuorella ennen ollut..."

"Entä pateri, Herman?"

"En voinut viivytellä kauvempaa, se olisi voinut synnyttää epäluuloja.
Minun täytyi seurata kauppiasta!"

"Ja etkö sen jälkeen ole häntä nähnyt?"

"Näin, juuri nyt kotimatkalla!"

"Ja mitä hän silloin sanoi...?"

"Ei mitään!"

"Ei mitään ... minä en sinua ymmärrä!"

"Äsken kulkiessani tämänpuolista joenvartta voudintalon ohitse tuli
vastaani iso joukko ratsumiehiä, ainakin viisikymmentä miestä. Astuin
syrjään antaakseni heille tietä. Ei se ollut mikään suurempi eikä
pienempi herra kuin vouti itse ja hän ajoi voudintalon kartanolle..."

"Mutta ei kai pateri ollut heidän seurassansa?"

"Ei, mutta kohtasin hänet heti sen jälkeen. Tervehdykseeni ei hän
vastannut mitään, ja kun kysyin, voudintaloonko hän oli menossa,
nyökäytti hän vaan päätänsä. Sanoin silloin voudin ratsastaneen edellä
ja menneen voudintalon kartanolle, mutta hän ei silloinkaan sanonut
mitään, nyökäytti vaan päätänsä."

Engelbrekt näytti ahmien kuuntelevan jokaista nuorukaisen sanaa, ja
sitten hän vaipui ajatuksiinsa. Hänen ajatuksensa näyttivät olevan
kiihkeässä toiminnassa ja painavan hänen mieltänsä, sillä otsalle
laskeutui syviä kureita ja vasen käsi painalsi kiivaasti miekankahvaa.
Tällä välin avautui eräs sivuovi, josta hänen vaimonsa tuli huoneeseen.
Hänen kasvoillaan näkyi kyyneleiden jälkiä ja helposti saattoi huomata
hänen kokevan näyttää reippaalta ja rohkealta lähestyessään miestänsä.

"Hetki lähenee", sanoi hän ja laski kätensä Engelbrektin kädelle, jota
tämä nojasi pöytään, "tuletko tänne vielä veljeskokouksesta, vai
lähdetkö sieltä matkalle?"

"Niin minä aioin", vastasi Engelbrekt säpsähtäen ja tarttui vaimonsa
käteen, "aioin tulla tänne takaisin, mutta nyt en sitä tee, me lähdemme
kokouksesta järvelle... Onko Ulvi lähtenyt?"

"On, hän on mennyt!"

Engelbrekt näytti tuskin tajuavan vastausta. Hän seisoi siinä pidellen
vaimonsa kättä omassaan, mutta toisella kädellään hän kerran toisensa
perään siveli partaansa.

"Eikö sinulla sitten ole mitään minulle sanottavaa, Engelbrekt?" kysyi
vaimo.

"Voi, vaimo, vaimo", puhkesi taas Engelbrekt sanomaan, ikään kuin
heräten niistä ajatuksista, jotka häntä pitivät vallassaan, "tänä
päivänä on minulla ollut niin paljon puuhaa, että olen tuskin saanut
puhua sanaakaan sinun kanssasi, ja kuitenkaan ei kukaan tiedä, milloin
tämän jälkeen saamme puhella toistemme kanssa... No, no, elä itke.
Kyllä minä tulen terveenä takaisin, luottakaamme Jumalaan..." Tuo
vakava mies pusersi rikki pari kyyneltä ja vaimo painoi päänsä hänen
rintaansa vasten. Mutta Engelbrekt nosti hänen päätänsä ja suuteli
häntä.

"Rohkeutta nyt vaimo ... sinun tulee pitää huolta kodista ja talosta,
ja jos tarvitset hyviä neuvoja niin turvaudu..."

Hän vaikeni yht'äkkiä. Eräs nimi oli päästä hänen huuliltaan, nimi,
joka niillä aina, mikäli näytti, tärkeillä hetkillä oli saapuvilla.
Mutta nyt hän viivytteli sen lausumista ja hänen silmänsä tuijottivat
pitkin huonetta ikään kuin läväistäkseen pimeyden ja löytääkseen valoa.
Pitkään hän ei kuitenkaan viivytellyt, ennen kuin jatkoi:

"Ja jos hyviä neuvoja tarvitset, niin turvaudu Pater Johannekseen. Sano
hänelle Engelbrektin kerran elämässään epäilleen häntä, mutta pyydä
hänen suomaan se anteeksi. Minä uskon sinut ja talon ja kodin hänen
huostaansa. Ja nyt hyvästi, vaimo, Jumala ja kaikki pyhimykset sinua
suojelkoot!"

Hän suuteli taas vaimoansa. Sen jälkeen hän tempasi hatun käteensä,
painoi sen päähänsä ja riensi ulos Hermanin seuraamana.




XII.

P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.


Nuo molemmat miehet astuivat nopein askelin alas sillalle päin ja
päästyänsä toiselle puolelle virtaa poikkesivat vasemmalle, nousivat
vähitellen harjun rinnettä loitolta sivuuttaen kauppamiesten puodit ja
jatkoivat sitten kulkuansa pientä kappelia kohti. Myrsky oli yltynyt ja
alkoi sataa. He näkivät kaukaa tulia voudintalosta ja päästyänsä
kappelin kohdalle paistoivat myöskin kokoushuoneen tulet heille
tervetulijaisiksi. Se sijaitsi kappelin vierellä kohottaen pientä
torninhuippuansa korkeutta kohti ja näytti pieneltä lapselta vanhemman
sisarensa rinnalla, jona vanhaa kappelia kyllä saattoi pitää.

Tätä suhteellisuutta ei saa pitää ainoastaan ulkonaisena ja
satunnaisena, sillä ylimalkaan oli olemassa todella sisällistäkin ja
oleellista yhteyttä kirkon ja ammattikuntain kesken.

Molemmat olivat rauhan koteja ja tukia, kirkko ylävämmällä paikalla,
ammattikunnan huone taas ikään kuin keskellä maailman melskettä. Kirkko
oli se suuri kallio, jolle risti oli pystytetty, veljeshuone
äärimmäinen esikartano rauhan temppelissä. Jälkimmäistä kävi suojuksena
siirtäminen väkivaltaa ja rikoksia vastaan; se muodosti tosin vaan
ulkovarustuksen, mutta jonkun pyhimyksen nimi pyhitti sen.

Mutta ammattikuntain tarkoituksena ei ollut ainoastaan ammattilaisen
tahi kauppamiehen elinkeinojen ja toimien suojaaminen ulkonaista
väkivaltaa ja häiritsevää oikeudenloukkaamista vastaan, vaan myöskin
avun ja suojan antaminen taistelussa sairautta ja köyhyyttä vastaan.
Viimeksi mainittu tehtävä olikin todenmukaisesti niiden aikaisempana ja
alkuperäisempänä tarkoituksena. Suuri oli niiden merkitys silloiseen
aikakauteen nähden. Ne työskentelivät kristillisyyden hyväksi,
levittäen rauhaa ja sovinnollisuutta raakoihin ja hillittömiin
intohimoihin, lieventäen tapoja ja kohottaen mieliä ylöspäin, alinomaa
huomauttaen ylevämpää pyrkimistä ihmisen korkeimmaksi päämääräksi.

Se ammattikunta, joka oli täällä Vaskivuoren juurella, oli pyhitetty P.
Yrjänälle. Sitä johti, niin kuin ammattikuntia ylimalkaan,
ammatinvanhin yhdessä ammattiveljien kanssa, joita oli luvultaan 12.
Sillä oli myöskin omat sääntönsä. Tämän P. Yrjänän ammattikunnan
sääntöjä löytyy vielä osa tallella ja ne valaisevat kaikista parhaiten
ammattikunnan luonteen. Ammattiveljesten piti olla sovussa keskenänsä
ja aina ensin koettaa sopia asiansa ammatinvanhimman välityksellä,
ennen kuin vetosivat oikeuteen. Jolleivät ammatinvanhin ja ne 12, jotka
ammattikuntaa johtivat, voineet ammattikunnan kokouksessa oikeutta
myöten ja ystävyydessä sovittaa riiteleviä, saivat nämä muualta
oikeutta hakea, mutta kuitenkin vasta ammatinvanhimman suostumuksen
siihen saatuansa. Joka ammatinvanhimman luvatta haastoi ammattiveljensä
kihlakunnankäräjiin tahi kuninkaan ja valtakunnan neuvoston eteen, hän
saattoi itsensä melkoisten sakkojen alaiseksi ja hänet voitiin
erinäisissä tapauksissa erottaa ammattikunnasta, jättämättä hänelle
toivoakaan päästä siihen takaisin. Samoin se, joka kahdesti
ammatinvanhimman oikeuteen haastettuna ei tahtonut hyvittää
ammattiveljeänsä. "Sellainen oli haastettava kuninkaan oikeuteen ja" --
sanotaan säännöissä -- "erotettakoon ammattikunnasta elköönkä koskaan
ammattiveljen tai ammattisisaren nimeä kantako, koska hän häpeällisesti
rikkoi ammattikunnan oikeudelle vannomansa valan."

Sama rangaistus kohtasi myöskin sitä ammattiveljeä tai sisarta -- sillä
naisiakin voitiin ottaa näiden laitosten jäseniksi -- joka ei rientänyt
veljeänsä tai sisartansa auttamaan, kun joku tätä "piteli pahoin."

Todistamassa näiden ammattikuntain vaikutusta itse tapoihin ja samalla
osottamassa viimemainittujen raakuutta ovat ne P. Yrjänän ammattikunnan
säännöissä löytyvät sakonmääräykset, jotka ovat tarkoitettuina estämään
sellaista kuin esim. vetensä heittämistä kokoushuoneeseen, seinille
tahi jonkun ammattiveljen vaatteille. Vielä suuremmat sakot täytyi sen
suorittaa, joka vihapäissään heitti vaatteet päältänsä taikka vaan
kääri hihansuunsa ylös -- siis teki meidän olojemme kannalta verrattain
vähäpätöisen hairahduksen. Mainitaanpa sellaistakin kuin naisten
lyömistä ja tukasta vetämistä itse seurustelupöydän ääressä.

Tavallisesti seisoi joukoittain köyhiä kokoushuoneen oven edustalla
odottelemassa sitä hetkeä, jolloin ammattikunnan toimitsijamiehet
tulivat heille juomasarvista tai astioista jakelemaan olutta
juotavaksi. Toimitsijamiehiksi sanottiin niitä, jotka pitivät
ammattikunnan kokouksissa huolen ruoasta ja oluesta ja ylimalkaan
kaikesta, mitä tarvittiin. Toimitsijamiehenä olemisen velvollisuus
määrättiin vuoron mukaan ja sen täytyi maksaa sakkoja, joka käskyn
saatuansa kieltäytyi.

Kun Engelbrekt ja Herman saapuivat eteisen portaiden eteen, niin he
näiden sivulla, kivijalan vieressä, näkivät ikään kuin pari tulista
hiiltä hehkuvan ja näiden takana mustan möhkäleen, jota kuitenkin töin
tuskin saattoi maasta erottaa.

"Luulinpa olevamme ensimmäiset", sanoi silloin Herman, "mutta Björn
Bergsman näkyykin jo olevan täällä."

He astuivat sitten sisälle kokoustupaan, jossa aivan oikein mainittu
vuoritilallinen tulikin heitä vastaan. Toimitsijamiehet olivat äsken
päättäneet työnsä, johon myöskin kuului tuvan järjestäminen ja
koristeleminen veralla ja vihreillä lehvillä sekä pöydän kattaminen.
Seinät oli peitetty punaisella veralla ja sen päälle oli kiinnitetty
kuusenhavuja ja äskenpuhjenneita koivunlehtiä suuriksi koristeiksi.
Pitkinpäin tupaa oli asetettu iso seurustelupöytä, jolle isoja
haarikoita ja juomasarvia sekä muutamia hopeakannuja oli pantu somaan
järjestykseen. Pöydän yläpäässä oli muita isompi istuin. Se oli
ammatinvanhimman sija. Hänet valittiin vuodeksi. Häntä likinnä kahden
puolen pöytää oli pienempiä istuimia niille kahdelletoista, jotka
yhdessä ammatinvanhimman kanssa olivat ammattikunnan johtokuntana.
Sitten oli pitkiä penkkejä kahden puolen pöytää.

Vähäisen matkan päässä ovenpuolisesta pöydänpäästä kulki aitaus poikki
huoneen, ja tämän aitauksen ja oven väliseen osaan salia oli seinään
lyöty koko joukko koukkuja. Ammattiveljet ripustivat näihin aseensa,
ennen kuin saivat astua aitauksen sisäpuolelle.

"Pyhän Eerikin muistomaljan juotua!" kuiskasi Engelbrekt Hermanille
heidän päästäessään miekkoja vyöltään ja ripustaessaan niitä seinälle.

Nuorukainen viittasi ymmärtäneensä tarkoituksen. Sitten he astuivat
Susipihan Björnin kanssa aitauksen sisäpuolelle seurustelupöydän
ääreen. Samalla tuli joukko ammattiveljiä ja sisaria ja niiden muassa
ammatinvanhin ja johtokunnan jäsenet. Hekin riisuivat aseensa ja seinät
tulivat täyteen kirveitä, miekkoja, väkipuukkoja ja eräänlaisia
lyhempiä miekkoja. Vähän ajan perästä oli tupa täynnä väkeä.
Ammatinvanhin ja jäsenet kävivät omille paikoilleen ja sitten muut,
sitä mukaa kuin saapuivat.

Viimeksitulleiden joukossa oli saksalainen kauppias Lydert Rosenbrygge,
joka mitä kohteliaimmin hymyillen tervehti Engelbrektiä ja sitten
huomaamatta läheni Hermania, jolla oli sijansa pöydän alapäässä. Tämä
piti enimmäkseen silmänsä luotuina Engelbrektiin eikä sen tähden edes
huomannut ulkomaalaisen rihkamakauppiaan asettuneen hänen vierelleen.

Nyt soitti ammatinvanhin kelloa ja kaikki vaikenivat. Siitä oli suuri
sakko, jos kuka tuvassa häiritsi hiljaisuutta, sitten kuin
ammatinvanhin oli vaatinut olemaan vaiti.

Ammatinvanhin oli vanha mies, mutta kasvoiltaan hyvän ja lempeän
näköinen. Hänen äänensä oli heikonpuolinen, mutta kuului hyvin yli koko
huoneen.

"Jesuksen Kristuksen rauha ja armo", sanoi hän, "olkoon kaikille
veljille ja sisarille, jotka tahtovat tätä P. Yrjänän ammattikunnan
veljeskuntaa ylläpitää ja vahvistaa ja tahtovat toisiansa keskinäisessä
sovussa ja rakkaudessa tuomita, Jumalalle ylistykseksi ja kunniaksi!"

Sillä oli kokous avattu ja ammatinvanhin määräsi nyt neljä veljeä
menemään kellariin tarkastamaan sitä olutta, joka sinä iltana oli
nautittava ja josta osa oli hankittu toimitsijamiesten toimesta, osa
oli suoritettu hairahdusten sakkoina.

Nuo neljä veljeä läksivät ja odotellessa alkoivat veljet ja sisaret
puhella keskenänsä. Mutta tänä iltana tuskin tarvittiinkaan mitään
sakkoja mielialaa aisoissa pitämään. Kaikkien ajatusten ja siis
kaikkien puhelun esineenä oli päiväntärkeä tapahtuma ja vähän väliä
kääntyivät silmät pieneen mieheen, joka istui siinä niin tyynenä ja
reippaana, vaikka hänellä oli vaarallinen retki tehtävänään.

Tuskinpa oli kuitenkaan kellään muulla pöydässäistujalla niin
huomaavaista ja kohteliasta vierustoveria kuin Herman Bermanilla.
Tosin hän näytti ensin vähän kummastuneelta ja vieläpä vastenmielisen
tunteen valtaamalta kauppiaan kääntyessä häntä puhuttelemaan, mutta
tämä mielenilmaus hävisi kohta ja hän näytti jonkinlaisella
mieltymyksellä kuuntelevan miehen puhetta. Miehellä oli hyvin selvillä
syntymäkaupunkinsa historia ja hän osasi niin oivallisesti kertoella
sen muinaisia kohtaloita ja niitä taisteluita, joita sillä oli ollut
taisteltavana ympäristönsä ruhtinasten ja herrain kanssa, että hän yhtä
paljon jo kertomistaidollaan kuin kertoelmiensa sisällöllä sai
kuuntelijat kokonaan puheisiinsa kiintymään.

Jalomielinen Herman tunsi lämmintä myötätuntoisuutta noita
vapauttarakastavia kaupunkilaisia kohtaan ja siinä menestyksessä, jolla
heidän monet taistelunsa ja kaikenlaatuiset kärsimyksensä olivat
päättyneet, oli jotakin tenhovoimaa, joka verhoonsa peitti itsensä
kertojankin. Kenties oli tulossa taisteluita vapauden ja synnyinmaan
puolesta täällä Ruotsissakin. Tässä kohden oli olemassa jonkinlaista
yhtäläisyyttä tämän suuren valtakunnan ja tuon yksinäisen kaupungin
kesken, ja tämän tunteen valtaamana ei Herman Lydert Rosenbryggeä
pitänyt ainoastaan seurusveikkona, vaan vielä paljoa enempänä; -- hän
piti tätä miehenä, joka muita paremmin kykeni palavaa vapaudenrakkautta
käsittämään.

"Saatatpa ylpeillä, Lydert Rosenbrygge, kuuluvasi kaupunkiin, jolla on
sellainen menneisyys, ja sukuun, jolla on sellaiset muistot, kuin
sinun."

"Niinpä teenkin", vastasi Lydert jonkinlaisella kainoudella, joka
kuitenkin enemmän paljasti kuin peitti, "mutta uskokaapa taikka elkää,
niin pidän yhtä suurenarvoisena sitä, että kauppamatkoillani olen
joutunut tuntemaan teidän isänmaanne."

"Ja miksi niin, Lydert kauppias?"

"Luuletteko sitten, ett'en kykene käsittämään, mitä nykyään jokaisen
Ruotsin miehen sydämen pohjassa liikkuu. Eikö se ole sellaista, jota
minun kyllä tulee ymmärtää? Jousta jännitetään sortajan pään varalle,
miekkaa tahkotaan."

Pitemmälle ei kauppias ehtinyt. Nuo neljä veljeä kohosivat kellarista
ja nyt täytettiin juomasarvet ja haarikat ja maljat, ja ammatinvanhin
soitti kelloa. Tämä tehtiin suurella juhlallisuudella. Toimitsijamiehet
kulkivat ympäri kantaen tulisoihtuja ja pyyhkeitä, sillä ensimmäinen
muistomalja oli nyt juotava. Tämä juotiin "Vapahtajan muistoksi,
Neitsyt Maarian muistoksi ja Pyhän Yrjänä ritarin muistoksi" ja
sanottiin "suurimmaksi muistoksi."

Kaikki päät paljastuivat, niin kuin oli säädetty, ja sekä sisaret että
veljet nousivat seisomaan ja lauloivat. Näiden ammattikunnan sääntöjen
rikkominen rangaistiin sakoilla, samoin jos joku juodessaan läikäytti
juomaa tai pudotti juoma-astian.

Laulun lopetettuaan ja maljan juotuaan kävi taas veljeskunta istumaan
ja siellä täällä alkoi taas syntyä puhelua yksityisten jäsenten kesken.
Näin kävi etenkin Lydert Rosenbryggen ja Hermanin kesken.

"Tiedättekö", sanoi edellinen, "kun aamupäivällä kuulin tuon jalon
vuoritilallisen puhuvan kansalle, niin johtui siitä elävästi mieleeni,
mitä monesti olen kuullut kerrottavan oman isäni esiintymisestä, kun
hän puhui syntymäkaupunkini puolesta teidän entiselle kuninkaallenne,
Albrektille."

"Albrekt kuninkaalle..."

"Niin, sen jälkeen kuin hän menetettyään Ruotsin kruunun Meklenburgin
herttuana oli joutunut kaupunkimme kanssa riitaan. Isäni oli silloin
senaatissa ja oli yksi niistä, jotka lähetettiin kuninkaan puheille
taivuttamaan häntä kohtuuttomia vaatimuksiansa alentamaan."

"Ja sekö onnistui?"

"Täydellisesti!"

"Jospa se yhtäläisyys, jonka olet isässäsi ja Engelbrektissä huomannut,
näyttäytyisi myöskin tämän toimen menestymisessä!"

"Toivokaamme, ja jollei ... onhan täällä Ruotsinmaassa miehiä eikä
ainoastaan naisia. Mitäpä on peljättavää ... ei kai Eerikki kuningas
liene ihmistä kummempi; jollei hän tahdo pitää vannomiansa valoja,
niin..."

Kauppias teki pontevan liikkeen oikealla kädellään.

"Jos näin kävisi", jatkoi hän, "niin kuin kenties tullee käymäänkin,
sillä minä tunnen kyllä Eerikki kuninkaan, minä... Tahdotteko näin
meidän kesken kuulla jotakin, Herman Berman?"

Herman katsoi kummastuneena kauppiaaseen, joka ujostelematta ja hänen
vastaustaan odottamatta jatkoi:

"Minulla on kirstullinen hyviä aseita mukanani ... olin aikonut
ne myydä, mutta kunnioituksesta sukulaiseenne, Engelbrekt
Engelbrektinpoikaan, ja kiitollisena siitä huvista, jota teidän
seurassanne tänä iltana olen saanut nauttia, tahdon tämän kirstun
jättää teille ynnä täyden vallan sitä käyttämään, kun niin tarvitaan.
Elkää ymmärtäkö minua väärin -- tätä sanoessaan hän loi silmänsä
kainosti maahan -- olen saanut paljon voittoa maassanne. Tuo pieni
kirstu... Mutta tulkaa, niin näytän sen teille!"

Herman ei tiennyt mitä hänen piti ajatella tai uskoa. Koko miehen
olento tuntui niin suoralta ja vilpittömältä, ja sitä paitsi olisi
ollut sopimatonta olla suostumatta näin auliiseen tarjoukseen, joka
johtui niin kauniista ja jalosta vaikuttimesta. Mutta vaikka kaikki
tämä olikin omiaan antamaan edullisen käsityksen kauppiaasta, niin oli
hänessä kuitenkin jotakin, joka sai Hermanin ikään kuin vieromaan
häntä. Ei tuntunut oikein saattavan katsoa häntä silmiin.

"Vielä on aikaa", jatkoi Lydert huomatessaan Hermanin miettivän, "vielä
on aikaa, ennen kuin ensi muistomalja juodaan. Voimme hyvin ennen sitä
ennättää takaisin. Pelkäsin näes voutia ja sen tähden hankin
ammatinvanhimmalta ja ammattiveljiltä luvan asettaa kirstuni
kokoushuoneen pihalle... Teidän täytyy nähdä se..."

Näin sanoen nousi kauppias seisoalleen ja astui aitausta kohti. Herman
oli kahden vaiheella, mutta sitten hänkin nousi ja seurasi.

Eteiseen päästyään he kohtasivat toimitsijamiehen, joka tuli alhaalta
kellarista.

"Jos teillä on jotakin toimittamista veljet", sanoi tämä, "niin
joutukaa, sillä kohta juodaan malja Pyhälle ristille ja Pyhän Eerikin
ja Pyhän Olavin muistolle."

"Paljoa ennen sitä olemme jälleen täällä", vastasi kauppias ja otti
Hermania kädestä.

Toimitsijamies hävisi saliin ja nämä molemmat miehet riensivät poikki
eteisen ovelle, joka sieltä vei pihalle.

Heidän kulkiessaan kappelimäelle päin antavan oven ohitse kuului
sieltä, kuin sitä olisi kolkutettu. Herman pysähtyi ja aikoi avata
oven, mutta kauppias veti hänet mukaansa.

"Myrsky se ovea tempoo", sanoi hän, "elkäämme turhanpäiten menettäkö
aikaa!"

Herman piti tätä varsin luultavana ja kohta he seisoivat pihamaalla.
Oli äsken lakannut satamasta, mutta myrsky oli yltynyt hirmumyrskyksi.
Pilvet lensivät huimaa vauhtia taivaalla ja niiden lomista paistoi kuu.
Nopein askelin astuivat miehet pihamaan poikki, kauppias edellä ja
Herman kohta perässä.

Heidän päästyänsä pihamaan reunaan, mihin kartanonasemaa ympäröivä
lauta-aita heitti synkän varjon, pysähtyi kauppias.

"Tässä se on", sanoi hän.

Herman näki jotakin maassa ja kumartui sitä lähempää katsomaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuului kimeä, aivan kuin naisen kirkaisu
tuvan luota.

Herman käänsihe sinne päin ja näki nuoren sinisiinpuetun tytön ja hänen
vierellänsä karhun.

Mutta juuri kuin hän aikoi nousta pystyyn, sattui häneen takaa päin
tikarinpisto.

Murha-asetta pitelevä käsi näytti kuitenkin vavisseen. Kenties sama
kirkaisu ja sama näkemä oli säikäyttänyt häntäkin ja saattanut hänet
iskussaan hairahtumaan.

Kauhea mörinä, valitushuuto semmoinen, kuin murhaajan käsissä olevan
naisen, ja tähän sekaantuneena laulun sävel kokoussalista -- tämä oli
viimeistä, mitä Herman kykeni tajuamaan. Hänen mieleensä kuvastui
sekavasti, että tämä oli se laulu, joka seurasi Pyhän Eerikin
muistomaljaa, ja hän oli näkevinänsä Engelbrektin nousevan pöydästä,
mutta sitten mustui maailma hänen ympärillään. Hän vaipui maahan ja
meni tainnuksiin.

       *       *       *       *       *

Voudintalossa oltiin sillä välin iloisia. Tosin oli vouti aluksi
raskaalla mielellä, mutta kreivi näytti kaikin voimin koettavan
haihduttaa niitä pilviä, jotka panivat vieraan synkälle mielelle, ja se
onnistuikin odottamattoman hyvin. Oikeastaan ei vouti niin paljoa
mietiskellyt mitään peljättävää vaaraa, vaan pikemmin sitä, käyttäisikö
hän julkisesti valtaansa ja vangitsisi sen rohkean miehen, joka
uhmaillen uskalsi tarjoutua hänen syyttäjäkseen kuninkaan edessä, vai
tekisikö sen salaisesti. Hän oli tosin tehnyt päätöksensä jo ennen
Hannu kreivin luokse tuloansa, mutta useinhan kun on kaksi keinoa
valittavana, ollaan kahden vaiheella vielä päätöksen tehtyäkin, kunnes
päätöksen purkaminen on mahdoton.

Täällä maljoja kilisteltäessä ja kreivin miellyttävässä seurassa kävi
voudille varsin helpoksi päästä selville asiastaan ja pysyä kerran
tekemässään päätöksessä, siinä näet, että hän, niin paljon kuin
mahdollista, oli välttävä kaikkea julkisuutta siinä vainoamisessa,
johon hänen täytyi ryhtyä vainoojaansa vastaan.

Ja kreivin palvelijat täyttivät maljat hyvällä viinillä ja kreivi
hymyili niin ystävällisesti ja vouti oli niin tyytyväinen, että hän
tänä iltana olisi ollut oikein kaunis, jollei tuo väijyvä katse, joka
sentään aina pysyi jälellä, olisi tuonut mieleen käärmettä, joka
herättää inhoa silloinkin, kun se mielihyvillään kiemurtelee
päiväpaisteessa.

Juuri kun vouti parhaillaan kreiville selitteli, miten siunausta
tuottava hänen hallituksensa oli näille kuninkaansa valtakuntain
syrjäisille seuduille, kuului huoneen ulkopuolelta tavaton melu ja
ääni, joka vaatimalla käski viemään jonkun voudin puheille. Kohdastansa
avautui sen jälkeen ovi ja sisälle astui kaksi voudin ratsumiestä
kuljettaen välillänsä pitkää dominikaanimunkkia.

He pysähtyivät oven suuhun, mutta heidän takaansa tuli esille
Kirjuri-Martti.

"Suokaa anteeksi, ankarat herrat", sanoi hän, "että tulemme rauhaa
häiritsemään, mutta kuninkaan palveleminen on pantava etusijaan ja tämä
mies..."

Kirjuri ei saanut sanottavaansa loppuun, ennen kuin vouti kavahti
pystyyn ja meni kiivaasti huoneen poikki ovelle, jossa munkki
käsivarret ristissä seisoi ratsumiesten välissä. Vouti silmäili munkkia
katsein, jotka tunkeutuivat alasvedetyn päähineenkin alle.

"Ha-ha-ha", nauroi hän sitten, "mitä tämä on, miksi tulet nyt tällä
tavoin luokseni, kunnianarvoisa isä?"

Munkki osotti sormellaan Marttia.

"Miten on asian laita?" kysyi vouti tältä.

"Näin paterin", vastasi Martti, "palvelijatuvan ovea kerran avattaessa
ja hän näytti minusta tahtovan sukkelasti vetäytyä takaisin. Silloin
viittasin näille miehille, jotka heti heittivät juomingit ja riensivät
kanssani ulos. Kuultuani sitten askelia täältä portailta, riensin ylös.
En erhettynyt, tuo kunnianarvoisa pateri oli siellä. Mihinkään
kysymyksiin hän ei kuitenkaan ole tahtonut antaa vastausta ja silloin
tuotin hänet teidän eteenne."

"Hyvin tehty, mies", sanoi vouti, "mutta rauhoitu, tällä kertaa
erehdyt. Jätä pateri tänne meidän luoksemme ja vie ratsumiehet mukanasi
tupaan takaisin."

Martti kumarsi ja molemmat ratsumiehet hävisivät ovesta.

"Eikö teillä ole mitään muuta käskettävää?" kysyi tuo nöyrä Martti.

"Ei, ei ole ... hyvin ovat asiat sillänsä", vastasi vouti.

"Siis tunninko perästä?"

Vouti nyökäytti myöntäen päätänsä ja sillä läksi Marttikin.

"Ja nyt, kunnianarvoisa pateri", sanoi sitten vouti tälle, "saatatte
kai kirvoittaa kielenne kantimia? Hyvä ystävä on aina tervetullut, sen
tähden en nyt kysykkään asiaanne!"

"Tahdoin vielä kerran tavata teitä", vastasi munkki, "ja hankkia varman
tiedon siitä, tokko tosiaankin aiotte seurata neuvoani. Vaara väjyy,
missä sitä vähimmin aavistatte, ja ylenkatseenne teki minut
levottomaksi."

"Kuulitteko, mitä tuo mies ennen lähtemistään sanoi ja mitä minä
hänelle vastasin?"

"Sen kuulin!"

"No niin, Martti menee lähettinäni kuninkaan puheille ja tunnin
kuluttua hän nousee ratsaille."

"Jos niin on asian laita", vastasi munkki, "niin sitten minulla ei ole
mitään enempää teille sanomista."

Voudin katse näytti tahtovan tunkea munkin aivoihin tämän seistessä
siinä käsivarret ristissä, tyynenä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Myöskin Hannu kreivissä näytti munkki herättäneen oudon tunteen. Hän
oli kavahtanut pystyyn ja ottanut askelen eteenpäin, aivan kuin olisi
aikonut mennä munkkia kohti, mutta oli äkkiä malttanut mielensä ja
istuutunut takaisin. Hänen päänsä lepäsi kuitenkin käden varassa, ikään
kuin ajatusten painamana. Mutta kuullessaan voudin sanat lähetin
laittamisesta kuninkaan luokse hän taas nousi seisomaan.

"Kuulinko oikein, vouti", huudahti hän, "aiotteko jo tänä yönä lähettää
sananviejän kuninkaan luokse?"

"Aion kyllä", vastasi tämä ja kääntyi kreiviin päin, "saattaako se
teitä ihmetyttää?"

"Ei suinkaan, vouti, ajat ovat sellaiset, että sananviejiä tiheäänkin,
luulen ma, kulkee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan, välillä.
Mutta juuri tänä yönä..."

"Tämä pateri se sai minut siihen tuumaan. Hän tuli luokseni tänään
iltapäivällä puhumaan kanssani päivän merkillisestä tapahtumasta. Mutta
voittehan yhtä hyvin itse ... kas, tuo kunnianarvoisa isä on
hävinnyt...!"

Niin olikin. Munkki oli heti voudin käännyttyä kreiviin päin hiljakseen
avannut oven ja hävinnyt.

"Menköön", jatkoi vouti, "hänen puheensa ja vastauksensa tuntuivat
minusta kummallisilta, mutta minut hän johdatti hyville jälille ja sen
tähden pitäköön kernaasti omituisuutensa."

"Johdattiko hän teidät hyville jälille?" kysyi kreivi.

Vouti teki selkoa siitä mitä oli tapahtunut. Pateri oli sanonut, ettei
Engelbrektin matkan väkivallalla estäminen ollut paljoa hyödyttävä.
Enemmän ja paremmin oli tehoava luotettavan miehen edeltäpäin
lähettäminen kuninkaan luokse hänelle ennakolta kertomaan, mitä oli
tulossa.

"Tosin tuota aioin ilmankin kunnianarvoisan paterin neuvoa, mutta hänen
antamansa tiedot jouduttivat päätöstäni."

"Munkki sanoi halveksivanne vaaraa, ja että se teki hänet
levottomaksi..."

"Niin, niin, minä halveksin noita kurjia talonpoikia ja kaikkea mikä
heistä voi lähteä, ja minä nauroinkin tuolle saarnaajaveli paralle,
joka piti asiaa niin vakavana. Mutta hänen silmänsä kantoivat kuitenkin
vähän pitemmälle kuin minun, hän elää kansan parissa ja tuntee sen..."

"Ja senkö tähden päätitte heti, tunnin kuluttua, olin kuulevinani,
lähettää lentolähetin kuninkaalle?"

"Kuulitte oikein, jalo kreivi, tunnin kuluttua lähtee varma sanan viejä
kuninkaan puheille!"

"Aina valpas, aina onnellinen", sanoi tähän kreivi ja kohotti maljansa,
vaikka vouti, jos hän oikein olisi tarkastanut, olisi isäntänsä
silmissä huomannut jonkinlaista levottomuutta.

Vouti joi itsetyytyväisesti hymyillen maljansa pohjaan. Kreivi vaan
maistoi omastaan, mutta käski, ikään kuin vasta nyt olisi tullut sitä
ajatelleeksi, erään käsipalvelusta tekevistä palvelijoistaan pyytämään
Richissa rouvaa ja Agnes neitiä tulemaan saliin arvoisaa vierasta
läsnäolollaan ilahuttamaan. Palvelija meni, mutta tuli hetkisen
kuluttua takaisin ilmoittaen, ett'ei arvoisa neiti voinut oikein hyvin
ja ett'ei Richissa rouva voinut häntä jättää.

Kreivi nousi heti rientääkseen ulos ja pyysi voudilta anteeksi tätä
pakollista poistumista. Sen sanottuaan hän meni. Ulkokäytävässä hän
kohtasi Ruprechtin ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Molemmat menivät
sitten sille ovelle, joka vei naisten huoneeseen. Näillä oli kaksi
huonetta. Etumaisessa ei ollut ketään. Mutta heti kreivin astuttua
sisään aukesi peremmän huoneen ovi ja Richissa rouva tuli ulos.

Hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuissaan, mutta kreivi ei näyttänyt
sitä huomaavan.

"Sallikaa minun pyytää teitä, jalo kälyni", sanoi hän lyhyeen ja
vakaasti, ikään kuin pitäen varsin tärkeänä, että hänen sanansa pian
käsitettiin ja että niitä yhtä pian noudatettiin, "sallikaa minun
pyytää teitä joutumaan saliin voudin luokse siksi vähäksi aikaa kuin
minun täytyi jättää hänet yksikseen."

Richissa rouva nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja meni.

"Ruprecht", sanoi silloin kreivi, "tiedäthän missä P. Yrjänän
ammattikunnan kokoushuone on?"

"Tiedän!"

"Riennä sinne ja laita niin, että saat tavata Engelbrektiä sekä anna
hänelle tämä kirje!"

Kreivi kävi istumaan pienelle penkille lähelle erästä kynttilää, joka
valaisi pientä hopeista neitsyt Maarian kuvaa. Pyhä neitsyt näytti
katsovan häneen, mutta hän ei sitä huomannut, eikä sitäkään, että
rukousrahi oli kosteana kyynelistä. Hän otti palan paperia ja kirjoitti
sille muutamia rivejä, taittoi kokoon kirjeen ja antoi sen uskolliselle
palvelijalleen.

"Kas tässä!" sanoi hän. "On hyvin tärkeätä, että Engelbrekt saa tämän
kirjeen niin joutuin kuin mahdollista. Mutta ole varovainen, elä herätä
mitään tarpeetonta huomiota. Pidä varalla, kun Engelbrekt tulee ulos
kokoustuvasta. Ole ennen kaikkea varovainen täältä kartanolta
lähtiessäsi."

Palvelija nyökäytti päätänsä ja kiiruhti ulos. Kreivi jäi hetkiseksi
istumaan penkille, mutta hänen ajatuksensa olivat kokonaan kuninkaassa
ja voudissa ja hänessä, jolle hän äsken oli kirjoittanut.

"Onpa sentään tähdellistä", mutisi hän hiljaa itsekseen, "että kuningas
saa kuulla totuuden!"

Sitten hän nousi seisomaan ja meni takaisin suureen saliin, jossa vouti
parhaillaan Richissa rouvalle vakuutteli olojen oivallisuutta Tanskan
saarilla; siellä kun herrasmiehet saattoivat elää ja huvitella
tarvitsematta alinomaa oikeudettomilta talonpojilta kuulla muistutuksia
laista ja taaskin laista.

Tuskin oli kreivi sulkenut oven, kun hänen tyttärensä syöksähti ulos
peremmästä huoneesta. Hänellä oli yllänsä sama taivaansininen hame kuin
edellisenä päivänä Säterin kuninkaankartanossa, mutta muuta
yhdennäköisyyttä ei ollutkaan. Tämän päällä riippui irrallaan
hartioilla väljä viitta, ikään kuin surupukuun verhoamassa tuota
vaaleata olentoa. Agnes oli mitä tuskallisimmassa levottomuudentilassa.
Hänen poskensa hehkuivat ja hänen valtasuonensa tykyttivät, aivan kuin
hän olisi ollut ankarassa kuumeessa. Silmissä paloi omituinen kiilto.
Ne olivat itkeneet katkeria ja tuimia kyyneliä, mutta nyt ne olivat
kuivat, ja lujuutta ja päättäväisyyttä oli huomattavana sekä näissä
että jokaisessa noiden ihmeen ihanain kasvojen piirteessä.

Hän pysähtyi hetkiseksi Maarian kuvan eteen, heittäytyi polvilleen
rukousrahille ja kuiskivin huulin hän rukoili pyhältä neitsyeltä voimaa
ja apua.

Muistammehan edellisen päivän aamun Säterin laaksossa ja sen kauhean
tiedon, minkä Agnes siellä sai. Kun hän silloin sanoi pitävänsä huolta
nuorukaisen pelastumisesta, hän ei varmaankaan aavistanut, mitä
vastuksia tämän mutkattoman teon toimeenpanossa oli oleva. Olihan näet
vaan puhuttava Engelbrektille asiasta. Ja Engelbrekt tuli ja hän tapasi
hänet; mutta oli kuin ääni olisi tarttunut kurkkuun joka kerta kuin hän
oli aikeessa avata suunsa ja puhutella häntä.

Ihmissydän on aina tapaisensa, sykkipä se saran tai sametin peitossa;
nyt tänään samoin kuin vuosisatoja takaperin, aina ovat sen pääpiirteet
samat. Nuo selvät, alkuperäiset taipumukset, suru ja ilo, viha ja
rakkaus, kosto ja kateus ja ystävyys, ne pysyvät kaikkina aikoina
samanlaisina. Ne ovat ykseytenä moninaisuudessa, läpikäyvänä
värivivahduksena eri aikain läikkivässä väriloisteessa. Sävel saattaa
olla erilainen, mutta äänteet, jotka sen muodostavat, liikkuvat kaikki
samassa sävelikössä, ylöspäin tai alaspäin. Vielä uneksuu nuorukainen
mieluimmin taisteluita ja kunniaa, jos kohta sekä taistelu että kunnia
on toista kuin muinoin. Mutta neitosen unelma, hänen sydämensä pyhin
rukous on rauhan ja sovituksen rukousta; hän on vielä niin kuin
muinoinkin syntyjänsä rauhanimpi. Ja hänessä sellaisenaan ei ole mitään
muutosta tapahtunut. Yhtä salaisesti, yhtä huomaamatta kuin muinoinkin
versoo rakkaus hänen sydämessään ja kehittää heleät kukkalehtensä
taivasta kohti. Mutta ei ketään nykyjään enemmän kuin ennenkään ole
päästetty tutustumaan siihen pyhään salaisuuteen, milloin ensi kertaa
kukankuvusta tähtien valossa kuiskeena kuuluu nimi, vihkien immen
lapsesta naiseksi ja kohottaen elämän verhoa levittelee hänen hakevien
silmiensä eteen aavistamattomia avaruuksia, missä aamukaste vielä on
jälellä, mutta sumu hälvenee ja pelkkä päivänpaiste ja lämpö ja rauha
ovat vallalla.

Agnes rakasti Herman Hermania. Hän tuskin tiesi sitä itsekkään, taikka
hän koetti paeta itseänsä, mutta miten olikaan, niin hänen sydämeensä
oli jo Hermanin nimi uurtunut ja vaara, kuolema, joka nuorukaista
uhkasi, teki hänelle kerrassaan selväksi, että tämä Herman oli hänelle
suurempiarvoinen kaikkea muuta maailmassa. Siinäpä syy, miksi hänen oli
niin vaikea hillitä itseänsä pöydässä istuessaan Säterin luhdinsalissa,
miksi hän ei saattanut puhutella Engelbrektiä ja ilmoittaa hänelle,
mikä vaara hänen ystäväänsä uhkasi. Kuinka olisikaan hän saattanut
näyttää levottomalta nuorukaisen tähden? Sehän olisi ollut sama kuin
suoraan sanominen: Minä rakastan häntä, hänet täytyy pelastaa. Ei,
Engelbrektiä hän ei saattanut puhutella ja melkein mielihyväkseen hän
näki, ett'ei siihen tullut mitään tilaisuuttakaan, vaikka taas
toisekseen jokainen käsistä mennyt silmänräpäys kartutti tuskaa ja
levottomuutta.

Ja niinpä tosiaan olikin. Engelbrekt oli niin syvällisissä
keskusteluissa hänen isänsä kanssa, että sitä enemmän olisi
kummastuttanut kaikkia, jos hän olisi häirinnyt näitä molempia
juttelemalla vaarasta, jota he vielä lisäksi ehkä olisivat pitäneet
todistamattomana, koska eivät yhtä hyvin kuin hän tunteneet sen
ilmoittajaa. Niin kului sunnuntai ja tuli maanantai. Hän oli nyt
päättänyt olla mitään puhumatta Engelbrektille, vaan puhua sen sijaan
isällensä ja hetken aikaa hän jo sydämessään iloitsi nyt keksineensä
oikean keinon nuorukaisen pelastamiseksi. Silloin kohotti taas rakkaus
päätänsä, tämä rakkaus, jota kuin pyhäkköä täytyi salata koko
maailmalta. Ei, ei, ei hän saattanut sitä ilmaista rikkaalle
korkea-arvoiselle isällensä. Hän oli jalo ja hyvä, mutta ei koskaan, ei
koskaan ollut niin vähäpätöinen nuorukainen, kuin Herman Berman, hänen
silmissään oleva hänen tyttärensä arvoinen. Ei, ei! Eikä myöskään ollut
mahdollista koko pitkään päivään päästä sen verran isän pateille, että
salaisuuttaan ilmaisematta, olisi voinut sanoa hänelle, mikä oli
välttämätöntä.

Ja kuitenkin täytyi nuorukainen saada pelastetuksi!

Jo oli hämärä tullut. Hän saattoi voudintalosta käsin nähdä, kuinka
kynttilät ja tulisoihdut sytytettiin tuolla kappelin vierellä olevassa
rakennuksessa virran vastaisella rannalla ja siellähän oli
ammattikunnan kokoushuone, kuten hänelle oli sanottu. Hänen
levottomuutensa kiihtyi korkeimmilleen, eikä ollut ketään, ei ketään,
jolle saattoi uskoa hätänsä, ei ketään, joka saattoi pelastaa tuon
uljaan, uhkarohkean nuorukaisen, hänet, joka niin omaa etuansa
katsomatta oli altis panemaan henkensä jokaisen kärsiväisen miehen tai
vaimon puolesta, hänet, joka oli pelastanut hänet itsensä kenties
kuolemaakin kauheammasta vaarasta. Sillä hän aavisti nyt, että
hiidenvaaran onkalosta ryöstäminen oli yhteydessä vouti Juhani Walen
puheen kanssa, mikäli se koski lemmittyä, josta Herman oli
syrjäyttämässä hänet.

Hän heittihe polvilleen pyhän neitsyen eteen, hän kostutti samettisen
päänalaisen kyynelillään -- mutta pyhä neitsyt ei laskeutunut
paikaltaan auttamaan, hänen sydämensä oli kova kuin metalli, josta
hänen kuvansa oli tehty.

Silloin leimahti valoa hänen sieluunsa. "Minä pelastan hänet itse!" oli
yhtä haavaa hänelle selvänä, ainoana, mutta samalla parhaana keinona.
Ja kyynelet lakkasivat tulvimasta, vaikka silmässä paloi tuli ja sydän
sykki kuumeisena.

Hän meni perähuoneeseen, jossa Richissa rouva oli. Tämä näki selvään
jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta kysymyksiinsä hän ei saanut
vastausta.

"Ei se ole mitään, ei ollenkaan mitään, hurskas äiti", vastasi Agnes.
"Hevoseni on pillastunut niin kuin sinunkin siellä viidakon
läheisyydessä ja Jumalan äiti tietänee, saanenko sitä hillityksi, siinä
kaikki. Elä minulta mitään enää kysy, minä en voi vastata
kysymyksiisi."

Ja näin sanoen hän heittäytyi vanhan rouvan kaulaan ja suuteli häntä.

Tällöin se kuului kreivi tulevan etumaiseen huoneeseen. Richissa rouva
meni ulos; kohta hän kuuli isänsäkin poistuvan ja kiireesti heitti hän
päällensä väljän viitan päähineineen ja riensi ulos.

Vielä kerran hän polvistui Maarian kuvan eteen. Siitä noustessaan tunsi
hän pyhän väristyksen koko ruumiissaan. Hän oikaisihe suoraksi ja
suuteli kuvaa. Sen jälkeen hän heitti päähineen päähänsä, kääri viitan
ympärilleen ja avasi oven.  Pitkä käytävä oli tyhjänä. Hän silmäili
ympärilleen joka taholle ja kiisi sitten keveästi kuin varjo noiden
monien ovien sivuitse ja portaita alas. Linnantuvan ovella hän kuuli
palvelijain laskevan leikkiä ja kovaäänisesti nauravan. Hän riensi sen
sivuitse.

Kohta hän oli kartanolla. Sen syrjäisimmällä puolella olivat voudin
hevoset ja siellä näytti joku puuhailevan niiden luona.

"Pirullinen sää, kenen tänä yönä pitänee lähteä liikkeelle", kuuli hän
äänen sanovan ja hän tunsi sen Ruprechtin ääneksi.

"Vouti saa kai palkita vaivat", kuului toinen vastaavan. "Tämä on paras
juoksija voudin tallista!"

Enempää hän ei kuullut. Myrsky vinkui ja reviskeli säpäleiksi paksua
pilvijoukkoa, niin että aina jostakin välistä kuun kalpea hohde pääsi
valaisemaan märkää maata. Mutta Agnes ei välittänyt mistään ja hänen
voimansa näyttivät karttuvan joka askeleelta, minkä hän eteni
voudintalosta.

Hän kulki yli sillasta ja riensi pitkin polkua kappelille ja
kokoushuoneelle, joka oli sen vierellä.

Hän nousi portaille, mutta ei huomannut niitä kivijalan luona hehkuvia
hiiliä, jotka Engelbrekt ja Herman olivat huomanneet. Hän kolkutti,
hiljakseen ovea. Ei kukaan kuullut. Pitikö hänen avata ovi ja astua
sisään ja kutsua ulos Herman, vai pitikö hänen odotella suotuisaa
hetkeä? Hänen levottomuutensa yltyi epätoivoksi, kun hän samalla kuuli
sisäpuolelta askelia ja puhelevia ääniä.

Hermanin ääni se oli. Sen hän pikemmin sydämellään tunsi, kuin
korvillaan kuuli.

Kuutamo, joka lankesi tälle puolelle taloa, valaisi kokonaan tuon
hennon naisolennon, joka siinä seisoi kuulematta myrskyä, joka kiskoi
hänen viittaansa ja ikään kuin tahtoi kohottaa pois tämän surupuvun
hänen hartioiltaan. Samassa alkoivat hiilet liikkua kivijalan luota ja
siirtyä eteenpäin ja niiden perässä tuli pörröinen muodoton möhkäle. Se
oli karhu, johon sinipukuinen neitonen tietämättään vaikutti. Se nousi
portaille ja hivutti ikään kuin hyväillen päätänsä siniseen hameeseen.

Mutta sisältä kuuluvat askelet etenivät ja puhelevien äänet lakkasivat
kuulumasta.

Silloin Agnes epätoivon voimalla tarttui raskaaseen oveen ja se aukeni.
Hän riensi eteiseen, hän meni samaa tietä, jota äänestä oli kuullut
puhelevien miesten menneen. Ja niin hän joutui portaille, jotka veivät
kartanolle, ja hänen rinnallaan seisoi karhu.

Alhaalla kartanolla, missä varjo oli synkin, kuuli hän silloin kaksi
ääntä puhelevan ja taas hän tunsi Hermanin äänen.

Samassa tuokiossa hän näki jotakin välkähtävän alhaalla pimennossa ja
hän kiljaisi ja kiiruhti portaita alas.

Häntä vastaan tuli mies. Tämän kasvoilla oli hymyä, mutta ne olivat
kalpeat.

"Mitä haet, sisar?" kysyi hän kolkolla jäätävällä äänellä.

"Näin kaksi miestä menevän kartanolle", vastasi Agnes, "missä on
toinen?"

"Anna sitten sielusi Jumalan huostaan, sillä enempää et saa nähdä tässä
maailmassa!"

Ja näin sanoen tarttui tuo kalpea mies kiinni neitoseen.

Tuskin oli kuitenkaan hänen kätensä koskenut neitoseen, ennen kuin
karhu yhdellä väkevän kämmenensä iskulla löi hänet maahan. Mies ei
kuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa. Siinä syntyi hurja taistelu.
Kalpea mies tavoitti kerran toisensa perään karhua sydämeen, mutta aina
turhaan. Vihdoin sattui karhun käpälä häntä kasvoihin. Kauhea karjunta
seurasi sitä ja kalpea murhamies hengähti viimeisen kerran.

Silloin vaikeni kokoushuoneessa laulu, askelia kuului portailla, ne
taukosivat taas kuulumasta, mutta oitis sen jälkeen ilmautui kartanolle
tulisoihtuja ja se tuli täyteen väkeä.

Veljet ja sisaret ne riensivät salista katsomaan, kuka juhlan rauhaa
oli häiritsemässä.

Mitä he näkivät, sitä on helpompi mielessään kuvitella, kuin kertoa.
Ensiksi ulkomaalaisen kauppiaan raadellun ruumiin, jonka vieressä karhu
loikoi haavojansa nuoleskellen. Ja taampana lauta-aidan vieressä toisen
ruumiin, jonka luona sinipukuinen neitonen oli polvillaan.

Engelbrekt oli ensimmäisiä. Hän astui polvistuneen neitosen luokse ja
katsoi tulisoihdun valossa kuollutta.

"Herman!" huudahti hän ja raskas, sydäntäsärkevä huokaus tunkihe hänen
rinnastaan.

"Herman Berman!" toistivat kaikki ympärilläseisojat.

"Kuka on murhamies?" kuului ammatinvanhimman heikko ääni kysyvän.

Engelbrekt silmäsi ympärilleen ja hänen katseensa pysähtyi tikariin,
joka kuolleella kauppiaalla vielä oli kädessään.

"Tällä on murha-ase kädessään", vastasi hän, "tuo nuorukainen on
aseeton."

"Niinpä on siis", jatkoi ammatinvanhin, "lybekkiläinen veljemme
rikkonut kuninkaan rauha-valaa vastaan, eikä ainoastaan sillä, että on
paljastanut aseensa, vaan vielä enemmän sillä, että on ryhtynyt
verityöhönkin ammattiveljeänsä vastaan. Sen tähden hän, niin kuin pyhä
ammattikuntamme säätää, jääköön kostamatta. Viekää pois tuo kuollut
ruumis rehellisten miesten ja naisten näkyvistä."

Ja neljä veljeä otti kauppiaan ruumiin ja kantoi sen ulos takaportista,
joka kartanolta vei viereiselle vuorelle päin.

Engelbrekt oli sillä välin taas mennyt nuorukaisen luokse. Sinipukuinen
neitonen oli repinyt takin hänen päältänsä ja pannut liinan monin
kerroin haavalle sekä sitonut sen kiinni sinisellä vyöhyeellään.
Engelbrekt kumartui, mutta astui kohta askelen takaperin tuntiessaan
kreivintyttären.

Suruvoittoinen hymy vakavilla kasvoillaan katsoi hän tyttöön. Hän
näytti tahtovan sillä sanoa, että kaikki ponnistukset olivat turhat.

Mutta Agnes katsoi häneen ja kuiskasi tuskin kuultavasti:

"Hän elää!"

Engelbrekt nosti varovasti nuorukaisen, joka makasi suullaan, ja pani
korvansa hänen huulilleen.

"Kunnon veljet ja sisaret", sanoi hän sitten, täydelleen hilliten
itsensä ja sen kautta myöskin kyeten pitämään huolta siitä tytöstä,
jonka rakkauden Hermaniin hän aavisti, mutta jonka maine olisi ollut
hukassa, jos hänet olisi täällä tunnettu, "kasvattipoikani ei ole
kuollut. Murhamiehen käsi ei ole osannut oikeaan. Rikkaan Belgstingin
tytär on häntä säikäyttänyt. Elköön sen tähden tämä surullinen
tapahtuma teitä kauvemmin häiritkö. Jumalan pyhimysmalja odottaa.
Juokaa se ja antakaa juhlan päättyä laillisesti. Minä voin kyllä pitää
huolta haavoitetusta veljestänne."

Kaikkien mielestä tämä oli oikein. Kaikki tiesivät myöskin, että tuon
henkipaton vuoritilallisen tytär oli viety Engelbrektin taloon. Sen
vuoksi tuntuikin Engelbrektin selitys luonnolliselta, kun hän sanoi
tuon mielipuolen Kirstin tulleen kokoushuoneen kartanolle ja
ilmestymisellään säikäyttäneen murhamiehen.

Ammatinvanhin ja ammattiveljet menivät selityksen saatuaan tupaan ja
veljet ja sisaret seurasivat heitä. Vihdoin oli iso pihamaa tyhjä ja
Engelbrekt seisoi yksinään murhatun ja kreivintyttären luona.

Ainoastaan yksi veljistä oli jäänyt. Se oli Susipihan Björn.[16]

"Kyllä käsitän sinut, Engelbrekt", sanoi hän ja otti Engelbrektiä
kädestä, "sillä minä tunnen Belgstingin tyttären; mutta mitä sinä ja
minä tiedämme, sitä ei enää kukaan muu tiedä. Salli minun sen
tähden  auttaa sinua. Hermanisi oli minullekin rakas ja kautta
Pyhän Yrjänän,[17] jollei karhuni olisi petollista veljeämme lyönyt
hengiltä, niin sen  olisi tehnyt Björn itse."

Engelbrekt pusersi hänen kättänsä. Sen jälkeen he ottivat haavoitetun
syliinsä ja kantoivat hänet pois kartanolta. Agnes seurasi, kenties
tajuttomampana kuin karhu, joka astui hänen rinnallansa aivan isäntänsä
jälessä.






TOINEN JAOS.

Matka kuninkaihin.




I.

Yö Ornäsissä.


Noin viiden neljännespeninkulman päässä Falunista on vanha rälssitalo,
jonka nimi erikoisesti kajahtaa jokaisen ruotsalaisen korvissa ja ikään
kuin johtaa hänen mielensä menneisiin aikoihin, jolloin hänen nuorta
uljuutta uhkuva kansansa raivasi itselleen tien valoon ja vapauteen. Se
oli Ornäs.

Talo on kauniilla paikalla ja siitä näkyy iso Runn-järvi sekä muuan sen
lounainen selkä, jota sanotaan Öje-järveksi. Se sijaitsee ylängöllä,
pienellä niemekkeellä, joka pistää mainittuun Oje-järveen, ja on siten
kahdelta puolen veden ympäröimänä. Pohjoista kohti aukenee kauniita
lehtipuisia laaksoja ja koillisessa kohoaa Or-vuori, josta talo kuuluu
saaneen myöhemmän nimensä. Ollaan näet tietävinään, että talolla
alkujansa on ollut nimenä Bergsnäs ja että Arendt Pietarinpoika, sama
mies, joka aikoi pettää Kustaa Eerikinpoika Vaasan, oli muuttanut
nimen. Vanhana todisteena on kuitenkin muuan laamanninoikeuden tuomio,
joka mainitsee erään Ornäsin Ilianin olleen v. 1268 todistamassa
Aspabodomin kauppaa, josta siis näkyy että Ornäsin nimi on kolme
vuosisataa Arendt Pietarinpojan aikoja vanhempi.

Kustaa Vaasa on tehnyt Ornäsin nimen historialliseksi nimeksi. Mutta
Ornäsillä on sitä paitsi omalta osaltaan puoli, joka antaa sille arvoa.
Talon muinainen päärakennus on näet aivan samassa kunnossa kuin Kustaan
päivinä, jolloin Arendt Pietarinpoika naidessaan Barbo Stigintyttären
tuli talon omistajaksi. Lähiseutuineen tarjoaa se nähtäväksi niin
sanoaksemme palasen elävää todellisuutta pohjolan olosta ja elämästä
viidettäsataa vuotta takaperin. Jykevistä, veistämättömistä hirsistä
raketut seinät, pitkin koko rakennuksen pituutta ulottuva
luhdinkäytävä, joka täällä on seinitetty ja varustettu pienillä
ikkunarei'illä, ulkonevaksi rakennetut samalla tapaa seinitetyt
kiertoportaat, jotka talon itäisen pitkän puolen keskipaikoilta
nousevat luhdinkäytävälle, sisushuoneet paljaine hirsiseinineen, joille
juhlatilaisuuksissa ripustettiin seinäpaperit -- kaikki on samanlaista
kuin ennenkin. Yksityisten miesten rakkaus se on tämän ikivanhan
muistomerkin -- ja se ei ole muistomerkkinä ainoastaan Taalainmaalle,
vaan koko Ruotsille -- yksityisten miesten huolenpito ja kulutukset ne
ovat voineet säilyttää tämän muistomerkin meidän päiviimme. Sata vuotta
sitten oli talo hoidon puutteesta joutua rappiotilaan, kun Ornäsin
silloinen omistaja, muuan kamreeri Jaakko Brandberg, pani sen kuntoon,
kuluttaen siihen 12,000 talaria kuparirahaa. Se oli suunnaton summa
verrattuna siihen, minkä kuningas Fredrik samaan aikaan määräsi samaan
tarkoitukseen.[18]

Mistä ajasta Ornäsin päärakennuksen ikä on laskettava, sitä ei
kuitenkaan aivan varmasti voi päättää. Kuitenkin voi erehdystä
tekemättä otaksua, ett'eivät ne hirret, jotka vielä ovat näissä
seinissä, Engelbrektin päivinä olleet kannallaan, niin kuin sanotaan,
jos kohta ei tahdokkaan otaksua oikeaksi vuotta 1397, joka vuosiluku on
piirretty muutamaan niistä.

Tähän aikaan, eli keväällä 1433, omisti Hannu Djäkn Ornäsin
vaskisulattoineen ja alustatiloineen. Hänen sanotaan, vaikka väärin,
olleen ulkomaalaista sukua, joka Albrekt kuninkaan aikana oli tullut
Ruotsiin. Hänen sukunsa on näet Suomesta peräsin, jossa se oli sekä
rikas että arvossapidetty. Kaksi veljestä tätä sukua asui näihin
aikoihin tässä seudussa, mainittu Ornäsin Hannu ja Grängshammarin
Greger, Tunan pitäjässä.

Ornäsin Hannu omisti myöskin (nykyisessä) Säterin pitäjässä olevan
Jönsin-sulaton ja häntä sanottiin tavallisesti Jönsin-sulaton Hannuksi.

Hän oli voimakas ja synnyinmaatansa rakastava mies tämä Jönsin-sulaton
Hannu, ja jos emme ole tavanneetkaan häntä missään edellisessä
tilaisuudessa, jolloin on ollut kysymyksessä kaiken sen pahan
korjaaminen, millä ulkomaalaiset voudit maata kiusasivat, niin syynä
siihen on ollut se, ett'ei hän ole ollut kotonansa, vaan matkalla
Tivedenin seuduille, jossa hänellä oli ystäviä ja josta hän oli
aikeissa ostaa maata.

Eerikinjuhla-päivänä myöhään iltasella hän ratsasti kartanonsa,
Ornäsin, portista sisään. Hänellä oli vieras mies mukanansa. Molemmat
olivat harvasanaisia, ja kun heidän tullessaan tupaan Hannun vaimo
tervehtien meni miestänsä ja vierasta vastaan, niin hän selvästi
huomasi, ett'ei kaikki ollut, niin kuin olla olisi pitänyt. Molemmat
miehet katsoivat synkästi, melkein tuimasti eteensä ja Hannu tuskin
vastasi vaimonsa ystävälliseen tervehdykseen. Ylimalkaan ei siihen
aikaan pidetty ulkonaista käytöstä niin tarkalla, asiain sisäistä
puolta katsottiin enemmän. Jos sydän oli hyvä, niin sai kaikki muu olla
miten taisi. Mutta jos sydän oli paha, niin silloin eivät mitkään
korupuheet, eivät mitkään hienot ja sulavat eljet eli, kuten sanomme,
sovinnaiset tavat voineet sitä miestä tai naista, jonka povessa se
sykki, tehdä mieleiseksi tai siedetyksi. Siitä johtui jonkunlainen
ulkonainen tylyys ja suoruus, sekä arkisin että pyhäisin, mutta sen
alla piili säveyttä ja voimaa ja uskollisuutta. Varmaankaan ei
haittaisi aikakauttamme, jos sillä olisi vähän enemmän tuota samaa
sydämen säveyttä, jota muinoin nähtiin niin runsaasti.

Kohta miesten tultua huoneeseen tuli vaaleakiharainen poika
juoksujalassa sisälle; hän saattoi olla noin 10 vuoden vaiheilla.
Ankaran isännän kasvot kirkastuivat, kun hän näki pojan, joka
reippaasti juoksi häntä vastaan. Hän laski kätensä pojan kiharaiselle
päälaelle ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon poika; osaatko jo leivon lennosta ampua?"

"Ei siihen enää pitkää aikaa ole, sen minä lupaan", vastasi poika.

"Joudu sitten, Stig, Ruotsi tarvitsee jänteväkätisiä ja tarkkasilmäisiä
miehiä!"

Vieras, joka oli tullut Hannun seurassa, otti poikaa leuvan alta ja
katsoi häntä kauvan sanaakaan sanomatta. Pikku Stig katsoi rohkeasti
vierasta silmiin.

"Ainoako poika tämä on?" kysyi vieras.

"Ainoa elossa oleva", vastasi isäntä.

"Ja sinä näytät minusta siltä", jatkoi vieras puoleksi pilalla puoleksi
todella pojalle, "että uskallat käydä kiistaisille aikasi kanssa..."

"Sen tahdonkin tehdä", vastasi poika, "niin totta kuin nimeni on Stig
Hannunpoika."

"Pidä sanasi, poika", tarttui isä puheeseen, "ne ajat eivät ole
kaukana, jolloin saa mitellä miekkoja. Niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, minua haluttaisi jo tänä yönä alottaa..."

"Sanoitpa sanan, Hannu, minä olen valmis, milloin vaan tahdot. Häpeäksi
käy miehille rääkkäyttää itseänsä kuin järjettömiä luontokappaleita.
Minusta kuitenkin näyttää olevan aikaa vielä huomenna varhain ja
tarvinnet kai aikaa palvelijoittesikin valmistamiseen."

"Niin oikein, huomenna varhain lähdemme... Täällä täytyy tarmokkaasti
toimia, ja jos voutia tanssiminen haluttaa, niin kyllä me hänelle
semmoisen sävelen soitamme, ett'ei hän meitä ole hevillä unhottava."

Ornäsin isäntä hieraisi käsiänsä vastakkain ja astuskeli levottomasti
edes takaisin huoneessa.

Tällä välin aukeni ovi ja vieras nuorukainen astui sisälle. Hannu
pysähtyi kävelystään nuorukaisen eteen ja katsoi häneen tuimasti.

"Teidän luvallanne, Jumalan rauhaa", sanoi nuorukainen ja pyyhkäsi
pyöreän hattunsa päästään.

"Kuka olet, mies, ja millä asialla?" tiuskasi Hannu hänelle.

"Tulin tänne iltapäivällä Vartiovuorelta", vastasi renki. "Olen
ratsastanut edeltäpäin tuoden hevosia Engelbrekt Engelbrektinpojalle ja
hänen aseenkantajalleen Herman Bermanille."

"Hyvä, hoida niitä hyvästi eläkä säästä apetta, renki! Löytynee kai
vielä kappa, parikin kauroja ystäväni Engelbrektin hevosille. Pidä
huolta itsestäsikin! -- Minnekkä on isäntäsi menossa?"

"Kaukaa lienet kotiisi saapunut", vastasi renki, "kun et tiedä, mitä jo
joka mies seuduillamme vähin tietää, että Engelbrekt aikoo matkustaa
kuninkaihin kantamaan voutia vastaan."

"Kuninkaihin!" huudahtivat molemmat miehet yhdestä suusta.

"Se päätös tehtiin tänään aamupäivällä", selitti renki, "mutta koska
vouti tahtoo virittää ansoja hänen tiellensä, niin sen tähden..."

"Jumalan kirous sille hetkelle, jona vouti uskaltaa satuttaa kätensä
siihen kunnon mieheen. Niin totta kuin nimeni on Hannu Djäkn ja kuin
tahdon vaakunaani kunnialla kantaa, niin totta ei se konna ole kuuleva
kukon kiekumista kauvempaa kuin Engelbrektkään. Mutta kerro kaikki mitä
tästä tiedät. Minä tulen pitkältä matkalta ja olen jo kotvan ollut
kotoa poissa. Käy istumaan, nuorukainen ... vaimo, kaada tuopillinen
olutta miehelle!"

Ja miehet kävivät istumaan ja nuorukainen alkoi kertoa, mitä viime
tapahtumista tiesi: niistä viidestä miehestä, jotka vouti oli
savustanut hengiltä, niistä verisistä kiskomisista, joiden kautta vouti
oli ryöstänyt rahvaalta kaikki mitä sillä vähänkin arvokasta oli, sekä
siitä, miten talonpojat tämän johdosta olivat siellä täällä pitäjissään
pitäneet kokouksia ja päättäneet valita itselleen johtajan. Myöskin
selitti hän juurtajaksain aamupäiväisen kokouksen päätöksen ja mainitsi
mitä Engelbrekt oli sanonut, ja että koossaolleet miehet olivat sen
hyväksyneet.

Sisälläolijat kuuntelivat tarkasti rengin puhetta, mutta nuo molemmat
miehet näyttivät vaan töin tuskin saattavan hillitä sitä myrskyä, joka
yhä yltyen näkyi riehuvan heidän kulmakarvojensa alla. Rengin lakattua
puhumasta jatkui äänettömyys huoneessa, niin kuin hetkisen kestävä,
tukehuttava tyven tapaa käydä rajuilman puhkeamisen edellä. Mutta
paljon väkeä oli sinä iltana liikkeessä teillä ja poluilla. Juuri kun
Ornäsin isäntä aikoi avata suunsa, kuului rajuja askelia eteisestä ja
kohdastansa sen jälkeen temmattiin ovi auki, mutta niin rajusti, kuin
tulijan henki olisi ollut kysymyksessä.

Tulija oli pitkä harteekas dominikaanimunkki. Hänen terävät silmänsä
saivat pian sisälläolijat katsotuiksi ja pysähtyivät Engelbrektin
palvelijaan, joka taas puolestaan näytti hyvin tuntevan munkin.

"Jumalan rauhaa, Hannu Djäkn!" sanoi tämä, "hevoseni kaatui tässä
lähellä ja minä aioin pyytää sinulta toista, mutta nyt, arvelen ma, en
tarvitsekkaan pyytää. Sinulla, Pekka, on täällä kaksi Engelbrektiä
varten, minä otan niistä toisen."

Renki katsoi hämmästyneenä munkkiin eikä saanut sanaakaan suustansa.

"Mikä sitten on hätänä", kysyi Hannu Djäkn, "onko itse paholainen
kintereillänne, hurskas isä, koska ajatte, niin että hevoset kaatuvat.
Jos taisteluun miestä tarvitaan, niin luottakaa minuun ja myöskin tähän
Pietari Ulvinpoikaan Vermlannista, me tahdomme molemmat seurata teitä!"

"Kiitos, kiitos, kunnon miehet", vastasi munkki, "matkani maksaa
enemmän, kuin nyt sanoakkaan saatan ja enemmän kuin kymmenen hevosen
hinnan. Sano vaan Engelbrektille, kun hän huomenna tulee, ottaneeni
hänen toisen hevosensa ja anna hänelle omistasi sijaan. Kenties tapaan
hänet sittemmin ja voin antaa hevosen takaisin. Jumalan rauha olkoon
teille!"

Näin sanoen munkki läksi huoneesta ja riensi kartanolle. Miehet
seurasivat häntä kuitenkin, koska heidän oli vaikea käsittää tätä
munkin lentoretkeä; hän kun oli jo vanha mies eikä kaiketi harjaantunut
istumaan hevosen selässä. Kartanolle tultuansa he kuitenkin näkivät
munkin taluttavan ulos toisen mainituista hevosista ja viskautuvan
satulaan sellaisella notkeudella ja voimalla, ett'ei kukaan
olisi voinut uskoa hänessä siihen miestä olevan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli hävinnyt ja tuon nopean hevosen kavionkopse
tuntui etenevän maantielle päin.

"Tuo munkki on istunut hevosenselässä ennenkin, vaikka onkin munkki",
sanoi silloin Hannu, "mutta jos mielesi on kuin minun, Pietari
Ulvinpoika, niin menemme maantielle kävelemään. Veri kiehuu suonissani,
minä en voi mennä levolle!"

"Entä huominen aamutyömme?" kysyi Pietari Ulvinpoika.

"Ellen erehdy", sanoi Hannu, "niin tänä yönä on käymässä ajo, joka on
suuremman arvoinen kuin tuumaamamme huomisaamun tehtävä. Käsken
kuitenkin palvelijani laittautumaan valmiiksi, sitten saa Engelbrekt,
kun huomenna tulee, päättää asian."

Hannu Djäkn meni sen jälkeen palvelijain tupaan, joka oli erityisessä
rakennuksessa, avasi oven ja antoi siellä oleville miehille käskyt,
jonka jälkeen hän ja vieras jatkoivat kulkuansa maantielle päin, joka
vähän matkaa alapuolella Ornäsiä kulki Torsångiin. Jonkun matkan päässä
seurasi Engelbrektin renki. Myrsky kulki tuimasti rajuten halki seudun,
mutta kuu paistoi kirkkaana taivaalta.

Päästyänsä maantielle he kääntyivät vasemmalle. He eivät kuitenkaan
olleet ehtineet pitkälle, ennen kuin kavioin kopinaa taas kuului
korviin. He pysähtyivät kuuntelemaan. Ääni kuului pohjoisesta päin ja
selveni hetki hetkeltä, sillä tuuli kävi pohjoisesta ja toi äänen
mukanansa. Sieltä oli siis ratsastaja lähestymässä.

"Useampiakin näyttää tänä yönä ratsastavan etelään päin
Vartiovuorelta", tuumaili Pietari Ulvinpoika.

"Mutta jos tällä, joka nyt on tulossa, on sama matkanmäärä kuin
munkilla", virkkoi Hannu Djäkn, "niin näyttääpä hän tulevan
myöhänlaiseen."

"Ei hän näytä pitävän niin suurta kiirettä kuin munkki", vastasi
Pietari Ulvinpoika, "mutta kovemmin hän kuitenkin näyttää ajavan kuin
se, joka vaan pyrkii kotiin myrskyä pakoon."

"Vaikkapa niinkin olisi, kuin sanotte", virkkoi renki, "että sillä
ratsastajalla, joka lähenee, olisi sama matka kuin isä Johanneksella,
ja vaikka hän tietäisi tämän olevan hänen edellänsä, niin hän ei
kuitenkaan koskaan häntä saavuttaisi. Isä Johannes otti Herman Bermanin
hevosen ja Brandin laista juoksijaa ei löydy kenenkään tallissa koko
Taalainmaassa, tokkopa löytynee koko Ruotsin valtakunnassakaan."

"Hevonen kyllä on hyvä, mutta kestääkö isä Johannes itse semmoista
ajoa, mikä hänellä nyt näyttää olevan mielessä?" kysyi Ornäsin isäntä.

"Siitä en tiedä mitään sanoa", vastasi renki, "mutta se vaan on varmaa,
että jotakin tärkeätä on tapahtunut minun lähdettyäni Vartiovuorelta,
koskapa isä Johannes itse on noussut ratsaille eikä ole ketään muuta
asioilleen lähettänyt."

Tällä välin jatkoivat miehet kulkuansa etelää kohti Torsångin kirkolle
päin. Mutta pohjoisesta päin tuleva ratsastaja läheni lähenemistään ja
kohta kuului kavioin kopina niin läheltä, että miehet seisattuivat
häntä odottamaan ja antaakseen hänelle tietä.

Ja ratsastaja tuli. Hänellä oli iso ja vahva hevonen, mutta itse hän
oli pieni ja hento kasvultaan. Ollessaan ihan näiden kolmen jalkamiehen
kohdalla, joista Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika seisoivat toisella
puolella tietä ja Engelbrektin renki toisella, seisautti hän hevosensa.

"Jumalan rauhaa, hyvät miehet!" tervehti hän lempeällä äänellä.

"Jumal' antakoon!" vastasivat miehet.

"Tuolla on kaatunut hevonen tien vieressä vähän matkan päässä", sanoi
taas ratsastaja, "tunnetteko sitä ratsastajaa, jolla tänä yönä on ollut
niin kiire, tai oletteko ehkä nähneet hänet?"

"Me tulemme minun talostani, tästä läheltä", vastasi Hannu Djäkn,
"emmekä ole mitään semmoista nähneet."

"Oletko sinä sitten se Jönsin-sulaton Hannu Djäkn?" kysyi ratsastaja.

"Niin, se on nimeni! Et siis ole outo näillä seuduilla?"

Ratsastaja aikaili ja hänen vilkas katseensa lensi miehestä mieheen
siinä tiensyrjässä.

"Tämän seudun", vastasi hän, "tunnen hyvästi ja miehet myöskin; jos
eläimet yhtä hyvin tuntisin, niin olisi hyvä. Jollen erehtynyt, niin
luulin kuitenkin nähneeni hevosen Engelbrektin tallissa Vartiovuorella.
Eikö siis mies, joka sillä on ratsastanut, ole poikennut teille
Ornäsiin?"

"Näillä seuduin on muitakin taloja kuin minun", vastasi Hannu Djäkn,
"ja jos hevonen on kaatunut, niin eipä mahtane miehestä olla suurta
haittaa. Minun tallistani ei ole yhtään hevosta lähtenyt siitä pitäen
kun yöllä tulin kotiin."

Nämä sanat näyttivät tyydyttävän. Hoikka ratsastaja kannusti hevostansa
ja hävisi eteläiseen suuntaan. Nuo kolme miestä jatkoivat verkalleen
kulkuansa.

"Tuo oli siis toinen", sanoi Pietari Ulvinpoika.

"Ja vielä oikeata lajia", vastasi Hannu.

"Tunsitko sitten hänet?"

"Se oli voudin väkeä, Martti nimeltään, luulen ma."

Sen enempää ei puhetta pidetty miesten kesken, vaan he jatkoivat
sanaakaan sanomatta kulkuansa Torsångin kirkolle noin puolen
peninkulman matkan. Täällä oli vierekkäin muutamia isoja kaksipyöräisiä
rattaita, täynnä kattiloita, patoja, tuoppeja, haarikoita ja
kaikenlaisia muita talouskaluja. Läheisestä tuvasta näkyi tulta
ikkunasta ja sen valo heijastui himmeänä muutamista vaskiastioista,
jotka varjopuolelta pistivät toisten tavarain seasta esiin. Rattaiden
toista puolta valaisi kirkas kuutamo. Valaistun tuvan sisältä kuului
iloisia, mutta tuon tuostakin raa'an ja hurjan naurun keskeyttämiä
pilalauluja.

Mutta tien vieressä lähellä tupaa näkyi muutamia tummia haamuja,
puolittain puiden riippuvien oksain peittäminä, ja jollei myrsky olisi
raivonnut niin ankarasti ja virran kohina ollut niin kova, niin olisi
luullut kuulevansa haamujen joukosta raskaita, sydäntäsärkeviä
huokauksia. Noita kammostuttavia ääniä saattoi pitää myrskyn ja virran
yhteisenä valituksena, jonka ne tuon iäkkään temppelin juurelta
lähettivät ylhäiselle armahtajalle ikään kuin tulkiten maallisen elämän
surkeutta, koska ihmiskieli vaikeni.

"Nuo pedot näyttävät toki saattaneen ihmisparat katon alle yöksi",
sanoi Pietari Ulvinpoika synkästi katsellen pientä tupaa.

Ytimiintunkeva, hurja parkaisu, jommoisen ainoastaan mitä kauheimmissa
tuskissa oleva ihminen saattaa päästää, kuului silloin tuiki selväksi
vastaukseksi Pietari Ulvinpojan lausumaan arveluun.

He riensivät kakki kolme puihin päin, joiden alla haamut liikkuivat ja
josta päin huokaukset kuuluivat. Hannu Djäkn ennätti ensimmäisenä
perille ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän taivutti oksat
tieltä ja näki, mitä niiden alla liikkui.

Joukko naisia ympäröi kalpeata ja riutunutta haamua, joka piti
käsissään äskensyntynyttä lasta ja sanoin selittämättömin katsein
kohotti sitä korkeutta kohti.

Hannu Djäknille ja Pietari Ulvinpojalle, jotka äskettäin olivat tästä
kulkeneet, oli heti selvänä, mitä tässä oli tapahtunut. Vaimojen oli
määrä juhtien sijasta vetää kuormat voudintalolle. Juhdat oli jo ennen
pantu ryöstöön; ne mitä tässä oli rattailla, olivat viimeiset
jonkinarvoiset tavarat, mitä oli löydetty lukuisista köyhistä kodeista,
joiden vaimot oli pakotettu tekemään juhtain virkaa, aivan samoin kuin
vaimot niidenkin heinäkuormain edessä, jotka Hannu kreivi näki
lähtiessään Hedemorasta pohjoiseen päin. Mutta tässä lisäsi julmuutta
vielä se seikka, että näiden vaimojen joukossa oli monta, jotka olivat
raskaina.

Täällä puiden varjossa, myrskyn mitä hurjimmin ulvoessa ja virran
aaltojen ikään kuin raivosta kuohuessa sekä valaistusta tuvasta
kuuluvan iloisen rähinän säestäessä näitä ääniä oli eräs kaikkein
uupunein heistä saanut lapsen, joka sentään oli kuolleena syntynyt.

Hänen valitushuutonsa se myrskyn pauhinan lävitse oli tunkenut miesten
korviin. Mutta eipä vaan yksin hänen huutonsa valittanut, koko hänen
olentonsa, kuollut lapsi ojennetuilla käsivarsilla, oli kuin
kangistunut valitushuuto oikeuden herralle. Yksin nuo kovakiskoiset
miehetkin heltyivät tämän nähdessään ja kyyneliä kimalteli heidän
parrassaan, kun kääntyivät pois päin.

Pietari Ulvinpoika sivalsi miekkansa tupesta ja aikoi rynnätä tupaa
kohti. Mutta Hannu tarttui häntä käteen.

"Ei, ei"; sanoi hän, "odota Pietari, minä nyt tiedän paremman neuvon.
Me otamme vaimot mukaamme ja viemme heidät minun kotiini. Tahdonpa
sitten nähdä, kuka uskaltaa ne sieltä ottaa, niin kauvan kuin Hannu
Djäkn kykenee miekkaa käyttämään. Antakaa rosvojoukon huvitella tuolla
olutkapakassa. Sitä parempi, jos he eivät tiedä, mihin heidän vankinsa
ovat joutuneet; siitä he saattaisivat saada kyllä tarpeellisen
ylimääräisen kestityksen jälestä päin."

Vaimo parat olivat kuunnelleet miesten puhetta ja olivat kaikki
nousseet pystyyn.

"Te olette ymmärtäneet oikein", sanoi hän, "tulkaa mukanani talooni.
Siellä teitä odottaa lämmin tupa ... kyllä minä seurauksista vastaan.
Mutta ei mitään hälinää, yksittäin, tästä pitkin maantienojaa ...
joutukaa."

Myöskin äskensyntyneen poloinen äiti oli ymmärtänyt miesten hyvän
tarkoituksen. Hän koetti nousta seisomaan, mutta ei kyennyt, hän vaipui
takaisin maahan.

"Ota hänet syliisi, mies", sanoi silloin Hannu ja viittasi rengille,
"minä otan lapsen ja minä tahdon olla viimeisenä miehenä tällä
retkellä."

Ja kaikki kävi, niin kuin Hannu Djäkn tahtoi. Renki kulki edellä
kantaen pyörtynyttä vaimoa, sitten toiset, yksittäin, ja viimeisinä
Hannu ja Pietari Ulvinpoika. Kaikki olivat vaiti ja myrskyn pauhina ja
virran kohina estivät sitä paitsi kuulemasta heidän askeliansa,
silloinkin kun jalat polkivat kovaa maata.

Noin tunnin perästä istuivat nuo viluiset ja nälkäiset vaimo parat
muutamassa Ornäsin talon huoneessa roihuavan takkavalkean ääressä ja
isäntä ja hänen vaimonsa kävelivät jakelemassa ruokaa ja olutta.

"Nyt saatamme nukkua rauhassa", sanoi mies sitten, kun hän ja hänen
vaimonsa olivat päässeet makuuhuoneeseensa, "tulipa tästä sitten mitä
tulikaan."

Miten olikaan, niin oli kuitenkin vaimon mieli levottomampi, kuin miltä
hän tahtoi miehestänsä näyttää. Niinpä olikin hän valveilla vielä
kauvan sen jälkeen, kuin mies oli uupunut uneen ja tämän rauhallinen
hengitys näytti pikemmin enentävän kuin vähentävän hänen huoliansa.
Vasta kotvan aikaa puoliyön jälkeen pääsi hän unenhorroksiin ja siinä
unissaan hän taas uudelleen eli viimeksikuluneet levottomat hetket.
Mutta unelmien haamut vaihtuivat kohta toisiin. Hänen miehensä ja tämän
vieras ja nuo monet vaimot haihtuivat pois ja hän oli näkevinänsä
vieraan miehen miekkaansa nojaten seisovan katselemassa hänen
poikaansa, pikku Stigiä, joka unissaan hymyili. Miehen kasvoja hän ei
oikein voinut nähdä, mutta niistä säteili valoa, joka teki ne kokonaan
lempeän ja kauniin näköisiksi. Yht'äkkiä mies kohotti vasemman kätensä,
jossa hänellä oli joku kirjelmä; kirjoitusta hän ei voinut erottaa,
mutta se paistoi kullalta kädessä. Mies laski toisen kätensä, kuin
siunaten, Stigin päähän.

Sitten hajosi se kuvaelma ja vaihtui huomaamatta uuteen, mutta yhä hän
näki miehen molemmat kädet, toisen, josta yhä säteili valoa, ikään kuin
tähti olisi siinä loistanut, toisen osottamassa erään huoneen ovea,
joka kuitenkin oli kaukana siitä huoneesta, jossa hänen poikansa oli
makaamassa. Hän katsoi sormen osottamaan suuntaan ja sitten hän olikin
jo neuvotussa huoneessa. Se oli talon pohjoispuolinen luhtihuone. Hän
ja hänen miehensä säilyttivät siellä juhlavaatteitaan. Sitä pidettiin
välistä vierashuoneena, jonka tähden siellä oli yhdellä seinällä vuode.

Silloin hän oli näkevinänsä käden tähtineen pantavan vuoteeseen,
sill'aikaa kuin toinen käsi ikään kuin viittoi makaavalle Stigille.
Mutta käden sijasta hän oli näkevinänsä vuoteessa nuorukaisen ja tähden
tuikkivan hänen sydämellään. Yht'äkkiä syntyi musta pilvi ja painui
nuorukaisen ja tähden päälle, niin että ainoastaan kaitainen valojuova
pilven reunalla oli osottamassa tähden vielä tuikkivan ja sillä välin
viittoi toinen käsi yhä kiivaammin.

Poika näytti silloin tahtovan nousta vuoteestansa, mutta hän näki
kummastuksekseen, että hän jo olikin vanha mies, vaikka lapsen hymy
vielä viipyi hänen huulillaan. Hänet valtasi kauhea levottomuus. Yhä
sakeni pilvi tähden päällä ja yhä kiivaammin viittoi käsi. Vihdoin
aukeni ovi, josta hänen poikansa piti tulla.

Eipä siitä kuitenkaan häntä tullut vaan nainen, mutta tällä naisella
oli Stigin kasvonpiirteet. Hän sanoi unissaan, ikään kuin itsekseen:
"se on Stigin tytär." Miten olikaan, hän näki naisen, jota hän sanoi
Stigin tyttäreksi, rientävän vuoteen luokse, pilvi väistyi häntä ja hän
sieppasi tähden käteensä ja kiiruhti ulos.

Ulkona oli pimeä, sysimusta yö, mutta voimakas käsi viskasi tähden
taivasta kohti, niin että se loistollaan valaisi koko Ruotsinmaan.
Mutta itse hän oli istuvinaan pilvellä ja näkevinään Ornäsin ja koko
Taalainmaan ja koko Ruotsin ja hänen rinnallaan seisoi hänen miehensä
ja heidän molempien edessä se mies, jonka hän oli nähnyt poikansa
päänpohjissa. Pilveltä he kaikki kolme näkivät sen vahvakätisen
nuorukaisen, joka sai hälvennetyksi Ruotsin maata peittävän öisen
pimeyden ja hän kuuli miehensä sanovan sille toiselle: "Sinä teit alun,
Engelbrekt; tuo on päättänyt!"

Sitten haihtui unelma taas. Ainoastaan tähti, jonka hän oli nähnyt
Engelbrektin kädessä ja nuorukaisen sydämellä, säteili yhä edelleen,
vaikka se eteni yhä etemmäksi. Ja hänen miehensä ääni, tämän
puhutellessa Engelbrektiä, kaikui yhä edelleen hänen korvissaan, kunnes
vihdoin kaikesta vaan tämä ääni jäi hänen sieluunsa tuntumaan.

Mutta se koveni, se sekautui muihin ääniin ja aseidenkalskeeseen ja
sitten hän heräsi.

Hän nousi istualleen vuoteellensa. Oli jo suuri päivä. Mutta unelma
pysyi selvänä hänen mielessään ja ikään kuin sen jatkoksi hän kuuli
samaa kovaäänistä huutoa ja vastakkain käyvien miekkojen kalsketta.

Hänen miehensä oli noussut paljoa ennen häntä ja kamala aavistus
valtasi hänet. Hän syöksähti ylös, heitti vaatteet päällensä ja
kiiruhti luhdinkäytävälle. Täältä hän muutamasta pienestä ikkunasta
katsoi kartanolle, jossa hän näki kauhean näyn.

Ainakin kymmenen miestä, jotka hän punaisista ja viheliäisistä puvuista
tunsi voudin väeksi, piiritti hänen miestänsä ja vierasta, joka
edellisenä iltana oli taloon tullut. Miekat oli paljastettu ja iskuja
sateli taajaan, mutta vielä olivat nuo kaksi voittamattomina.

Hän päästi epätoivoisen huudahduksen ja riensi alas kartanolle.

"Miestentuvalle, vaimo!" huusi silloin hänen miehensä hänelle vastaan,
"nuo koirat ovat teljenneet oven!"

Ajatuksen nopeudella kiisi hän pihamaan poikki miestentuvalle ja hänen
onnistui jonkun verran ponnisteltuaan saada ovi auki. Mutta siellä
sisällä hän tapasi miehet sidottuina, ja ennen kuin hän oli saanut
heidät irroitetuiksi, kului vielä joku hetki.

Tullessaan ulos kartanolle näki hän miekaniskuja yhä vielä jaeltavan,
mutta samalla kaksi miestä juoksujalkaa järveltä päin tulevan
taistelevia kohti.

"Engelbrekt!" huudahti hän ja pani kätensä ristiin ilonvälähdyksen
kirkastaessa hänen silmiään.

Engelbrektillä -- sillä hän se oli -- oli muassaan kookas, roteva mies,
jonka hiukset ja parta olivat harmaat kuin jää. Tämä heilautteli
kädessään isoa puunuijaa, ja ennen kuin hän tuvasta saamansa väen
kanssa ennätti perille, oli taistelu jo melkein lopussa. Kolme miestä
oli kaatunut tainnuksiin jääkarhun nuijaniskuista, kaksi hänen miehensä
ja Pietari Ulvinpojan miekaniskuista, neljä pakeni eri haaroille, mutta
nämä saavutti hänen väkensä kiinni.

Viimeinen voudinväestä, hänkin iso ja roteva mies, seisoi Engelbrektin
edessä ja taisteli vielä. Hän näytti olevan heidän johtajansa,
hopeavitjoista päättäen, jotka hänellä oli kaulassa, ja miekkaansa hän
käytteli niin taitavasti, että Engelbrektinkin, joka kuitenkin oli
tunnettu eteväksi aseidenkäyttelijäksi, näkyi täytyvän panna parhaansa
saadakseen hänen murhaavat iskunsa väistetyiksi. Nähtävästi hän koki
tehdä vastustajaansa vaarattomaksi tarvitsematta iskeä häneen
kuolettavaa haavaa. Mutta tämä näytti suututtavan voudinmiestä ja hänen
iskunsa taajenivat taajenemistaan.

Silloin välähti teräase salamana ja voudinmies oli aseetonna. Hänen
miekkansa virui kappaleen matkaa syrjässä ja välkkyi nousevaa päivää
vasten.

Engelbrekt pisti miekkansa tuppeen ja kääntyi sitten Hannu Djäknin
puoleen, joka tuli häntä vastaan.

"Sepä kuuma puhdetyö", sanoi hän ja pusersi Ornäsin isännän kättä,
"voudin palvelijat eivät näy kuuluvan ystäviisi, Hannu Djäkn... Hae
miekkasi, mies", hän puhutteli näin sanoen miestä, jolta hän oli lyönyt
aseen kädestä ja joka käsivarret ristissä seisoi tuijottaen häneen,
"hae miekkasi, sinä pitelet sitä kuin mies, mutta parempi olisi, jos
sen säästäisit parempiin taisteluihin. Tässä on rauhallisia miehiä,
joiden kimppuun on hyökännyt heitä lukuisampi vihollinen ja tällä
vihollisella on sen miehen värit, joka voutina hallitsee Vestmanlantia
ja Taalainmaata. Sano, mies, mitä tällä taistelulla tarkoitat?"

"Voudin käsky!" vastasi mies, "me kuljetimme kuninkaan veroa
Borganäsiin, kun nämä Ornäsin miehet ottivat meiltä juhtamme. Olen
vaatinut niitä takaisin, ja kun niitä ei ole annettu, olen tahtonut
ottaa ne väkisin. Siihen on minulla oikeus voudin nimessä."

Engelbrektin katse synkistyi näistä sanoista ja hän loi Hannu Djäkniin
kysyvän katseen. Tämä viittasi häntä tulemaan mukaan ja molemmat
menivät siihen rakennukseen, johon vaimoille oli tehty leposijat yöksi.
Kului muutamia silmänräpäyksiä, ennen kuin he palasivat. Hannu Djäkn
oli sillä välin lyhykäisesti tehnyt selon kaikesta, mitä oli
tapahtunut, ja hän puhui vielä heidän taas lähestyessään kartanolla
olevaa vierasta.

"Ja nyt, Engelbrekt ystäväni", sanoi hän heidän juuri pysähtyessään,
"nyt tiedät kaikki, nyt olkoon sinulla valta määrätä!"

Engelbrekt oli pari sekuntia vaiti ja tällä ajalla hälveni tuo synkkä
pilvi hänen kasvoiltaan.

"Olisin tehnyt niin kuin sinä, Hannu Djäkn", sanoi hän sitten, "ja
olenpa varma, että sinäkin nyt tahdot tehdä niin kuin minä, koskapa
jätät minulle täällä määrääjävallan. Anna taluttaa esiin juhtasi, yhtä
monta kuin on rattaita tuolla kirkon luona!"

Kaikki katsoivat kummastuksissaan Engelbrektiin, mutta isäntä viittasi
väellensä ja kohta nähtiin hevoset talutettavan tallista. Ne tuotiin
siihen, missä Engelbrekt seisoi.

"Kuule nyt sanani ja kaikkien tässä koolla olijain", sanoi Engelbert
kääntyen samalla voudinmieheen, jolla oli hopeakoristukset, "ja tämä
sanamme tulee sinun kertoa voudille. Nuo vaimo parat, jotka nämä kelpo
miehet, Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika, ovat pelastaneet kurjasta
äkkikuolemasta, tulevat Jumalan nimessä Ornäsistä palajamaan koteihinsa
ja kuninkaan vero heidän muassansa, vaikka Hannu Djäknin juhtain
vetämänä. Sillä ne, joita te juhdiksi sanotte, ovat ihmisiä ja
ryöstösaalista on se, mitä te kutsutte kuninkaan veroksi. Mutta jos
asianlaita on toisin, niin se on kunniallisten miesten valalla
käräjissä toteen näytettävä, niin kuin laki käskee. Siksi menen minä,
Engelbrekt Engelbrektinpoika, takuuseen sekä juhdista että verosta."

"Ja minä myöskin", lisäsivät perättäin Hannu Djäkn ja Pietari
Ulvinpoika ja hyväksymishuuto kajahti läsnäolijoiden joukosta.

"Kas tässä, mies", jatkoi Engelbrekt, "tässä on sanottavamme voudille;
mene nyt matkoihisi."

Mies kääntyi lähtemään. Hänellä oli komea vartalo ja hänen
kasvonpiirteensä olivat miellyttävät, mutta hänen silmissään piili
jonkinlaista viekkautta ja häjyyttä, joka herätti epäluuloa ja
vastenmielisyyttä. Engelbrekt katsoi tuimasti mieheen. Hän näytti
muistuttelevan, missä hän ennen oli nähnyt samat kasvot. Yht'äkkiä
hänen katseensa kirkastui ja hän astui miehen eteen, joka nyt seisoi
toisten ympäröimänä.

"Maunu!" sanoi Engelbrekt ja otti kiinni hopeavitjoista, joissa riippui
pieni kultakoriste, "Maunu ... kuinka pitkälle aiot jatkaa sokeata
raivoasi? Paljon on rikottu, mutta ei vielä kaikkea..."

Mies loi Engelbrektiin katseen, jossa hämmästys ja viha taistelivat
vallasta. Mutta ennen kuin Engelbrekt oli ennättänyt puhua loppuun,
riuhtaisihe hän irti ja syöksähti kuin kesytön eläin pois pihamaalta ja
toiset voudinmiehet seurasivat sitten vähitellen häntä.

Mielikarvautta ilmeni Engelbrektin kasvoista hänen katsellessaan pois
rientävää ja sitä näkyi vielä silloinkin, kun hän seurasi Hannu Djäkniä
arkitupaan. Nyt hän sai täyden selon kaikesta, mitä oli tapahtunut
Ornäsin isännän kotiintulon jälkeen: molemmista ratsastajoista, joilla
oli ollut niin kiire etelään päin; vaimo paroista, jotka myrskystä ja
yökylmästä olivat päässeet taloon, ja vihdoin, kuinka isäntä oli
herännyt meluun voudinpalvelijain tultua vaatimaan takaisin noita
onnettomia.

Engelbrekt taas ei ollenkaan kummastellut munkin käyttäytymistä eikä
sitä, että hän oli vienyt Hermanin hevosen.

"Hän mahtanee tästä matkasta tietää enemmän kuin minä", virkkoi hän
vaan, samalla vastaukseksi miesten kysymyksiin, miksi hän tuli yksin,
tehden selkoa, kuinka surullisesti Eerikinjuhla hänelle yksityisesti
oli päättynyt. "Ajakoon nyt isä Johannes", niin hän lopetti, "sillä
hevosella aina kotiin Vartiovuorelle takaisin. Monta päivää on
pyörähtävä, ennen kuin reipas Hermanini sitä tarvitsee, jos
milloinkaan."

Närkästystä ja vihaa leimahteli kaikkien katseista heidän kuultuaan
kertomuksen tapahtumasta ammattikunnan kokouksessa ja Hannu Djäkn löi
nyrkkinsä tammiseen pöytään, niin että aamiaista varten asetetut
lautaset hyppivät. Ei edes pikku Stigkään, joka samalla kertaa ilmautui
ovelle, voinut hymyilyllään saada myrskypilveä isänsä otsalta
poistumaan. Engelbrektin katse kirkastui, kun hän näki tuon terveen ja
tanakan pojan. Hän kohotti hänet ylös ja suuteli häntä, laski sitten
kätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja osotti toisella kädellään
pohjoispuoliseen vierashuoneeseen päin.

Äiti liitti silloin kätensä ristiin. Varmaankin hän ajatteli silloin
untansa. Saattoi sen myöskin vaikuttaa se kauhea teko, jonka hän äsken
oli kuullut kerrottavan. Siten käsittikin sen Engelbrekt, joka sen
tähden tahtoi johtaa hänen ajatuksiansa hauskempiin asioihin.

"Tuolla ylhäällä hänet viimeksi näin", sanoi hän, "viime vuonna
juhannuksena. Ja teillä on kunniaa kummipojastani. Pidä varasi, Stig,
että sinusta tulee väkevä kuin isäsi ja säveä ja hyvä kuin äitisi.
Silloin voit ajan pitkään jotakin toimittaa Ruotsinmaan hyväksi."

Poika suoristihe miehekkään näköiseksi ja katsoi Engelbrektiä tuimasti
silmiin ja Engelbrekt hymyili taputellen hänen kiharaista päätänsä. Sen
jälkeen hän nousi ja lähestyi Hannua heittääkseen hyvästit ja
lähteäkseen.

"Sinä et kai mene alas Lödöseen päin, Engelbrekt?" kysyi Hannu Djäkn.
Saattaisi, näet, yhtä hyvin sieltä kuin Tukholmastakin päästä
kauppalaivoilla Köpenhaminaan.

"En, matkani pitää Tukholmaan päin."

"Sepä paha, muutoin saattaisit saada vielä enemmänkin kuninkaan
korville saatettavaksi. Kotimatkallani Länsigötinmaalta ajoin
Agneholman linnan ohitse ja saatan tuoda tuoreita terveisiä kuninkaan
voudilta, Otto Thorbjörninpoika Stutilta."

"Vai niin, olitko puheissa hänen kanssansa?"

"En, en, kautta Vapahtajan viiden haavan, en puhellut hänen kanssansa,
mutta kuulin sitä enemmän hänestä puhuttavan, ja minkä verran näin, se
todisti täydellisesti todeksi, mitä hänestä sanottiin. Hän ei ole
meidän voutia paljoa huonompi julmuudessa. Vähän toisenlaista se vaan
on."

Kunnon Hannu Djäkn näytti joutuvan haltijoihinsa jo mainitessaan, mitä
oli nähnyt. Hänen äänensä vapisi ja käsi tapasi suonenvedontapaisesti
miekan kahvaa.

"Tiedätkö Gullspång-joen kidutuksen, Engelbrekt, sano, tiedätkö sen?"
huudahti hän ja hänen silmänsä säihkyivät tulta, ikään kuin hän olisi
ollut paljastamassa miekkaansa ystäväänsä vastaan. "Näetkös, minä
tunnen sen, minä, olen sen itse nähnyt."

"Kahta Gullspång-joessa olevaa kiveä sanotaan sillä nimellä", ilmoitti
Pietari Ulvinpoika, jolla itsellään oli työtä hillitä närkästystään
tätä nimeä mainitessaan.

"Olen kuullut paljon puhuttavan Otto Thorbjörninpojasta ja hänen
julmuuksistaan", puuttui puheeseen Engelbrekt, "mutta en koskaan ole
kuullut silminnäkijäin puheita. Puhu sentähden, mielelläni kuuntelen
teidän sanojanne, sillä olette itse nähneet, mitä kerrotte."

"Ratsastin siitä ohitse, tässä viime lauvantaina", jatkoi Hannu Djäkn.
"Päivä oli mailleen menemässä linnalle tullessani ja sen valossa näin
kivellä kaksi alastonta yhteensidottua ihmistä. Ne olivat jo kuolleet
ja muutamia rääkkyviä korppeja lenteli kiven ympärillä. Siinä oli isä
poikineen, jotka olivat aikoneet samaa, mitä sinä nyt aiot, Engelbrekt;
he olivat aikoneet lähteä kuninkaihin valittamaan."

Suurella vaivalla oli tuo vahva mies saanut levollisesti nämä sanat
sanotuksi, mutta ikään kuin vahinkoansa korvatakseen joutui hän taas
siihen määrään tunteittensa valtaan, että hänen täytyi nostaa käsi
silmilleen ja melkein nyyhkytykseltä kuuluva huokaus tunkihe hänen
rinnastaan.

"Tuo vanha talonpoika", jatkoi hän sitten, "oli isäni naapuri ja ystävä
ja poika oli ystäväni; minä olin hänelle henkeni velassa, sillä hän on
kerran pelastanut henkeni ja nyt he molemmat olivat siinä petojen
saaliina. Kirous ja tuho noille ulkomaalaisille voudeille!"

"Amen!" sanoi Engelbrekt ja tarttui ystävänsä käteen. "Mutta usko
minua, Hannu Djäkn, heidän päivänsä ovat luetut, olipa sitten
Gullspånginkidutusta minun tielläni tai ei ... heidän päivänsä ovat
luetut."

Vähän aikaa sen perästä istui Engelbrekt ratsunsa selässä ja ratsasti
pois Ornäsistä. Juuri tullessaan maantielle kohtasi hän vanhan Uivin
isoine nuijineen. Ukko oli nojallaan erästä kiveä vasten ja näytti
odottelevan isäntäänsä.

"Etkö siis tahdo vanhusta mukaasi, Engelbrekt?" kysyi hän, kun
Engelbrekt pysähtyi hänen eteensä.

"En, Ulvi ystäväni, sinun tulee hoitaa taloa ja kotia, sinun ja isä
Johanneksen!"

"Olethan sekä yöllä järvellä että äsken täällä taistelussa noiden
roistojen kanssa nähnyt, etteivät ukon käsivarret ole kangistuneet.
Isäsi ja minä olimme kuin veljekset, ja jos sinulle mitä tulee enkä
minä ole muassasi, kuinka olen sitten kohtaava isääsi kerran..."

"Vaikkapa niinkin kävisi, Ulvi, niin mitäpä siitä? ... olenhan ennen
sinua isäni luona..."

"Jää hyvästi sitten", sanoi ukko ja nosti nuijan olallensa, "ja Jumala
sinua siunatkoon, Engelbrekt!"

Engelbrekt pusersi ystävällisesti vanhuksen kättä. Sitten hän ajoi
joutuisasti tielle ja kaikkosi vanhuksen näkyvistä. Ukko jäi
paikoilleen ja katsoi pensaaseen, jonka taakse isäntä hävisi, ikään
kuin olisi odottanut saavansa vielä nähdä rakkaan isäntänsä vilahtavan
esiin sen takaa. Saattoihan hän katua, saattoihan hän tulla ja viitata
kädellään, ja silloin tahtoi Ulvi olla saapuvilla.

Mutta aurinko kohosi yhä ylemmäksi taivaalle eikä Engelbrektiä
kuulunut.




II.

Ratsastavat haamut.


Helposti ymmärrettävissä oli, että vaara Ornäsin tapahtuman jälkeen
kasvoi entistänsä paljoa suuremmaksi. Olihan luonnollista, että
sotamiehet heti Borganäsiin päästyänsä kertoivat Engelbrektin jo
lähteneen matkalle; ja jos se hoikka ratsastaja, jonka Hannu Djäkn ja
Pietari Ulvinpoika yöllä kulkiessaan olivat tavanneet, tosiaankin
oli Kirjuri-Martti, niin oli myöskin aivan varma asia, että hänen
takaa-ajajansa paljoa aikaisemmin tulivat alkamaan toimensa, kuin vouti
oli aprikoinut ja Hannu kreivi kertonut.

Tosin se saattoi olla joku muukin, mutta kuitenkin kaikitenkin täytyi
tässä olla varovainen. Engelbrekt päätti sen tähden muuttaa
alkuperäistä matkasuunnitelmaansa siten, että hän sen sijaan että olisi
kulkenut Säterin ja Hedemoran tietä Borganäsiin päin nyt läksi itään
päin Husbyhyn ja edelleen Garpenbergin ja Ryn pitäjäin kautta
Möklintaan ja Salaan. Tie oli pitkä ja hankala ja monin paikoin
raivaamaton, sillä monta vuosisataa on väliä nykyajan tasaisilla
maanteillä ja sen ajan useimmiten vaan jalka- ja ratsumiesten
kuljettaviksi aiotuilla poluilla. Pitkät matkat oli metsäteitä, ja
ainoastaan luotettavien oppaiden avulla siellä pääsi aikaa turhanpäiten
hukkaamasta. Näin oli laita kuitenkin parhaasta päästä Garpenbergin
pitäjässä, jonka pohjoisosan kautta hän kulki. Kuta lähemmäksi hän
sitten taas joutui jokea, sitä väekkäämmiksi kävivät seudut.
Garpenbergin vaskikaivokset ovat ikivanhoja, mutta kuuluvat saaneen
nimensä niistä "garpeista" -- sillä nimellä meillä saksalaisia
keskiajalla mainittiin -- jotka niissä tekivät työtä Vesteråsin
piispalle, Israel Erlandinpoika Engelille. Tämä piispa, joka kuoli v.
1332 ja siis kuuluu folkungien aikakauteen, piti hovissaan joukoittain
saksalaisia ja oli tämän seudun ensimmäisiä malminlouhijia ja
kaivoksentekijöitä. Sen perästä ne omisti Upsalan kaniikki ja Tunan
kirkkoherra, Niilo Mikonpoika, jonka tuomiokapituli vastoin sekä
Margareta kuningattaren että Eerikki kuninkaan tahtoa valitsi piispaksi
v. 1396.

Mutta niin kuin jo on sanottu, vei Engelbrektin tie tämän pitäjän
pohjoisosien kautta, ja vasta Byn kirkon ja Dal-joen tienoille tultuaan
oli hänellä takanaan noiden suurien metsien yksinäisyys ja juhlallinen
hiljaisuus. Byn kirkko on näiden seutujen vanhimpia, niin kuin sen
harmaakiviseinät osottavat. Muuan talonpoika Fullstasta -- jossa Åke
Juhonpojalla, eräällä sen ajan mahtajoista oli tiluksia -- souti hänet
poikki joen siitä, missä tämä laskee isoon By-järveen ja missä nyt
Södernäsin lauttauspaikka on. Sitten kuin hän oli päässyt Möklintaan,
oli kulku verrattain paljoa helpompaa. Tie kulki täällä pitkin
sitä isoa hiekkaharjannetta, joka By-järven eteläpäästä alkaen
yhtämittaisena jatkuu lounatta kohti aina Fläckebon pitäjään ja sieltä
kaakkoa ja etelää kohti aina Mälariin saakka Vesteråsin itäpuolelle.

Kuitenkin oli jo ilta joutunut, kun Engelbrekt Möklintasta ratsasti
Salan pitäjään. Hänen hevosensa, joka oli vahva ja kestävä, vaikkapa ei
voinutkaan Herman Bermanin hevosen verroille päästä, alkoi väsyä, ja se
hidastutti jonkun verran loppuosaa siitä matkasta, jonka Engelbrekt
sinä päivänä tahtoi saada kuljetuksi. Hämärsi jo hiukkasen, kun hän
ratsasti Skatin tasangon ohitse ja läheni Broddbytä.

Sen tien poikki, jota Engelbrekt ratsasti ja joka pitkin mainittua
harjannetta jatkuu aina Vesteråsiin saakka, kulki silloin niin kuin
nytkin toinen tie, joka Taalainmaasta Brunbäckin lossipaikan poikki
menee kaakkoa kohti Salaan. Tässä oli kahden puolen tietä sakeata
metsää, niin että siltä suunnalta katsoen, jolta Engelbrekt tuli, tien
aukeama näytti kapenevan suppiloksi, jonka päitse viimeksimainittu tie
kulki läheltä Broddbytä.

Juuri kuin Engelbrekt oli joutumassa tähän tien risteykseen, herätti
hänet ajatuksistaan jymisevä kavioinkopina. Äänestä kuuli, että hevonen
laukkasi mitä huiminta vauhtia. Ja kohta näkikin Engelbrekt ratsastajan
täyttä karkua ajavan Salaan päin menevää tietä. Ja heti perässä näkyi
taas toinen ratsastaja kiitävän samaan suuntaan jos mahdollista
vieläkin kovempaa kyytiä. Näky ilmeni ja katosi melkein samassa
silmänräpäyksessä. Kuitenkin oli Engelbrekt erottavinaan sen verran,
että ensimmäinen ratsastaja oli pieni hinterä mies, takaa-ajaja sitä
vastoin roteva, melkein jättiläismäinen. Enimmän häntä kuitenkin
ihmetytti se seikka, että se hevonen, jolla jättiläinen ratsasti, oli
kaikin puolin ihan Herman Bermanin hevosen näköinen.

Sekä ratsastaja että hevonen näyttivät kuitenkin iltahämärässä siihen
määrään varjokuvamaisilta, että koko näkyä olisi helposti voinut pitää
mielikuvituksen leikkinä, jollei kiitäen etääntyvien hevosten jalkain
kopina olisi ilmaissut, että se oli selvää todellisuutta. Engelbrekt
pysäytti hetkiseksi hevosensa. Noiden molempain ratsastajain näkeminen
sattui niin arvaamatta ja koko kohtaus oli niin selittämätöntä, ett'ei
hän oikein tiennyt, mitä tässä oli tehtävä. Saattoihan sieltä tulla
useampia ratsastajia, ne saattoivat olla voudin lähettämiä, hänen
matkansa saattoi yht'äkkiä loppua tähän; takaa-ajetun ja takaa-ajajan
sijasta, jommoisiksi hän ensin oli näkemiänsä otaksunut, saattoivat
molemmat olla takaa-ajajia ja hän itse takaa-ajettava. Mutta nopeus...?
Jos he tosiaankin olivat voudin lähettämiä, jolloin epäilemättä
useampia ratsastajia oli pian ilmaantumassa -- niin oli heidät
nähtävästi joku hyvä ystävä neuvonut väärille jälille.

Mutta mitään kolmatta ratsastajaa ei enää näkynyt, eikä minkäänlaista
ääntäkään kuulunut siltä taholta, jolta nuo molemmat ratsastavat haamut
olivat tulleet. Yksinäinen rastas vaan kuului lirujansa laskettelevan
jonkun matkan päässä. Toiselta puolen kuului ohiajaneiden kavioiden
kapse yhä heikkenemistään heikkenevän.

Silloin kannusti Engelbrekt hevostansa ja ajaa karahutti poikkitielle
samanne päin, jonne haamut. Ja näyttipä siltä, kuin hänen hevosensa
olisi ymmärtänyt jotakin tärkeätä nyt olevan tekeillä. Tuo jalo eläin
näytti yht'äkkiä taas päässeen täysiin voimiinsa. Vaikka haamut
kiisivätkin aika nopeasti edellä, niin kului tuskin neljännestuntia,
ennen kuin Engelbrekt äänestä kuuli lähenevänsä heitä. Koko peninkulma
ajettiin sillä tavoin yhteen menoon, kunnes laukkaavien kavioiden
kopina yht'äkkiä lakkasi kuulumasta.

Täällä sijaitsi _Väsbyn_ vanha kuninkaankartano, jossa ankaralla, mutta
rahvaanmielisellä folkungikuninkaalla, Maunu Latolukolla usein oli
tapana ritareineen ja miehineen pitää hovia. Läheltä kartanoa juoksi
pieni puro, joka alkoi Rautalammikosta ja Pyhimyssuosta, kahdesta
pohjoiseen päin olevasta pienestä järvestä. Kaarlo IX ja hänen
poikansa, suuri Kustaa Aadolf, kuuluvat aikanaan perkauttaneen tämän
puron saadakseen vettä niihin hautoihin, joiden oli määrä ympäröidä
heidän alottamaansa linnanrakennusta.

Jos nuo molemmat ratsastajat, jotka Engelbrektin kuuluvista tässä
hävisivät, elävästi kuvasivat sitä laittomuudentilaa, jossa maa nyt
huokaili, niin tuo vanhan folkungin talo, niittyjensä ja aitojensa
ympäröimänä ja illan hämärään verhottuna, sitä selvemmin toi mieleen
menneitä voiman ja lainalaisen rauhan aikoja. Luonnollista oli siis
otaksua, että nuo yölliset rauhanhäiritsijät juuri tässä olivat
joutuneet rauhan käskyjä muistelemaan. Sellainen ei kuitenkaan ollut
asian laita.

Lähetessään kuninkaankartanoa sai Engelbrekt kohta nähdä sen edustalla
olevalla nurmella sekä toisen että toisen niistä, jotka hän lähellä
Broddbytä oli nähnyt vilahtavan sivuksensa. Vaikea oli kuitenkin täysin
erottaa, mitä siellä oli tekeillä. Jättiläishaamu, tuo Hermanin
hevosella ajaja, oli saavuttanut edellänsä rientäneen ratsastajan.
Näytti syntyneen jonkinlainen taistelu, ei kuitenkaan teräaseilla.
Molemmat haamut olivat hetken aikaa isona pallona, joka vieri pitkin
nurmea. Engelbrekt ajoi kovaa vauhtia Väsbystä Salan kirkolle vievää
tietä. Hän tahtoi saavuttaa ja tavata öiset taistelijat.

Mutta pallo vieri edellä yhä kiihtyvällä nopeudella, kuului vaan heikko
huudahdus, ja sitten oli pallo hävinnyt kuin siivellä pyyhkien
nurmelta.

Hetkisen tuumaili Engelbrekt itsekseen, oliko hänen yhä vielä ajettava
noita pakoonkiitäviä haamuja takaa. Mutta osaksi täytymys hankkia lepoa
uupuneelle hevoselleen, joka viime peninkulman ylen kiivaasta ajosta
oli kovin lamautunut, osaksi myöskin ne ylevät ajatukset, jotka
täyttivät hänen mielensä, saivat hänet luopumaan tästä tuumasta.

Hän ratsasti vanhalle kirkolle ja pitäjän pappilaan, jossa hän sai
yösijan sekä itselleen että hevoselleen.

Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt taas hevosensa selässä ja
jatkoi matkaansa etelään päin. Hänellä oli pitkä taival kuljettavanaan
ja hän tahtoi yöksi päästä Tukholmaan. Luonnollisesti olivat eilisillan
ratsastajat hänellä mielessä ja hän tarkasteli ajatuksissaan sekä
puolelta että toiselta sitä ensimmäistä arveluansa, että heistä toinen
oli joku voudin palvelijoista. Ja saattoihan muuten koko tapahtuma olla
palanen sitä laittomuuden elämää, jota näissäkin seuduissa elettiin;
sillä rikokset ja murhat ja rosvoukset kuuluivat näihin aikoihin
milt'ei jokapäiväisiin tapahtumiin. Olipa miten olikaan, täytyi hänen
nyt kulkea edelleen vain, ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä vähemmin
hän ajatteli Jösse Eerikinpoikaa ja vaaraa, minkä tämä joko itse tai
kätyriensä kautta saattoi hänelle valmistaa. Valoisana väikkyi tie
hänen edessään aamu-auringon paisteessa ja keväiset tuulet henkäilivät
suloisesti hänen poskiansa vasten; puhdasta rauhaa huokui kaikki hänen
ulkopuolellansa, -- se synnytti rauhaa myöskin hänen sydämeensä.

Tuntui siltä kuin hänen sielussaankin olisi koittanut aamu ja tämän
aamun valossa hän näki tien, tien kuninkaihin, jonka hän oli ottanut
suorittaakseen. Hän näki myös seuraukset siitä. Toivo hymyili hänelle
tällöin yhtä valoisana kuin taivas oli sininen ja selkeä, ja sisällinen
ääni kuiskutteli menestyksentoiveita ja hänen vaikean tehtävänsä
suotuisaa päättymistä. Ajatukset muuttuivat kuitenkin sitä mukaa kuin
päivä kului pitemmältä, ja olojen onneton tila puhalsi kuin vihuri pois
sekä päiväpaisteen että valon ja kukkaset hänen aamu-unelmastaan.

Auringon tehtyä lähimain puolen kierrostansa Engelbrekt pysähtyi
levähtämään ja ruokkimaan hevostansa. Hän oli kolmen tien risteyksessä
ja talutti hevosensa vähän tieltä syrjään puiden varjoon, johon hän
itsekin istuutui kivelle. Hän ei ollut istunut siinä kovinkaan kauvan
ennen kuin alkoi kuulua hevosen nelistystä. Noustuaan pystyyn hän kohta
sen jälkeen näki vaaleanharmaan hevosen satula tyhjänä laukkaavan täyttä
karkua pitkin sitä tietä, joka tuli idästä päin teräväkulmaisesti sitä
vasten, jota Engelbrekt oli tullut.

Silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi Engelbrekt esiin ja seisautti
pillastuneen hevosen.

Samassa näkyi nuori, kullalla kirjailtuun karmosiinipunaiseen viittaan
puettu herrasmies tulevan juosten samaa tietä, jota hevonenkin,
nähtävästi hakemaan sitä. Ilon ilmeen luki Engelbrekt selvästi
nuorukaisen kasvoista, jotka kiivaasta juoksusta olivat käyneet
tulipunaisiksi. Hän otti jotenkin rajusti hevosta suitsista ja näytti
tuskin joutuvan kiittämään miestä, joka häneltä oli kaikki sen enemmät
vaivat säästänyt.

"Kuka tällä hevosella ratsastaa?" kysyi Engelbrekt hymyillen
jättäessään ohjat nuorukaiselle.

"Tämä on hänen armonsa, Strängnäsin piispan hevonen", vastasi
nuorukainen penseästi, kädellään silitellen runsaasti kirjailtua
satulanpeitettä, joka oli joutunut epäreilaan.

"Ja mistä hänen armonsa tulee?" kysyi Engelbrekt vielä.

"Arnösta!" vastasi nuorukainen lyhyeen.

Komeasti puettu piispan aseenkantaja ei näyttänyt pitävän suurtakaan
lukua tuosta yksinkertaisesta miehestä, joka seisoi hänen edessään,
eikä hän varmaankaan olisi vastannutkaan tämän kysymyksiin, jollei
äskeinen avunteko olisi ikään kuin tehnyt häntä suopeaksi. Hänen
kasvojensa sävyt olivat vilpittömät ja jalot, mutta tällä hetkellä
niistä ilmeni jonkinlaista suuremmuutta, joka teki koko hänen olentonsa
vaativaisen näköiseksi, vieläpä karkotti hyvänlaisuuden ilmeenkin, joka
näytti hänen kasvoilleen luonnonomaiselta.

Olkoon kuitenkin hänelle puolustuksena se seikka, että Engelbrekt oli
siinä aivan yksinään, ja tämä seikka se ei oikeuttanut häntä niihin
kunnianosotuksiin, jotka jokainen herrasaseenkantaja oli kernas
antamaan herrasmiehelle. Sen ajan rikkaat ja mahtavat herrat eivät
koskaan lähteneet ratsastamaan muuten kuin jommoisenkin
aseenkantajajoukon seuraamina; usein niitä oli satoja ja kaikki
kiiltävissä varustuksissa. Tätä yksinäistä miestä piti sen tähden
piispan aseenkantaja, sehän seurasi itsestään, hyvin vähäpätöisenä
henkilönä.

Juuri aikoessaan poistua hevosineen katsahti hän Engelbrektiin. Tämän
kasvot mahtoivat herättää hänessä mieltymystä, sillä hän nyökäytti
päätänsä ja sanoi:

"Nimeni on Niilo Bonpoika, jos minua milloin tarvitsette, niin en ole
teitä unhottava!"

Engelbrekt hymyili nuorukaisen ylpeälle hyvästijätölle ja näki hänen
kohta sen jälkeen hevosineen häviävän kapean tien mutkaan. Itse hän
meni takaisin hevosensa luokse, mietiskellen, pitikö hänen nousta
ratsaille ja jatkaa matkaansa vai odotella piispaa.

Hän tunsi hyvin Strängnäsin piispan, Tuomas Simonpojan, niin kuin hän
ylimalkaan joissakin määrin tiesi ylhäisimmät aikalaisensa, ja
semmoisilla suurilla herroilla, joihin piispa kuului, oli niin tärkeä
sija, ett'ei kukaan, joka, niin kuin Engelbrekt, ylimalkaan piti
aikansa tapahtumia silmällä, saattanut olla heistä tietämätön.

Tuomas piispa oli niitä miehiä, jotka olivat kuninkaan erityisessä
suosiossa. Hänet oli tämä ehdottanut Upsalan arkkipiispaksi Juhana
Håkaninpojan jälkeen, joka eräällä tarkastusmatkallaan oli kuollut
alussa vuotta 1432. Upsalan kaniikit eli tuomiokapitulinjäsenet olivat
kuitenkin jo kuninkaan ehdotusta ennen valinneet arkkipiispaksi
tuomiorovastinsa Olavi Laurinpojan, joka kohdastansa sen jälkeen oli
lähtenyt Roomaan, jossa hänet paavi oli vihkinyt tähän virkaan
maaliskuun 18 p:nä v. 1432.

Kaiken tämän tiesi Engelbrekt. Hän oli myöskin kuullut kuninkaan
tyytymättömänä Upsalan tuomiokapitulin tekoon aikoneen arkkipiispaksi
määrätä Bergenin piispan, Arnold Clementinpojan Norjasta. Mutta kuinka
tämän hankkeen oli käynyt, sitä hän ei tiennyt. Ja koska hän sen ohessa
selvään tajusi tämän asian suuren merkityksen, erittäinkin koska sen
päättymisen täytyi suuresti vaikuttaa siihen, missä asemassa ylhäinen
papisto tulevaisuudessa oli oleva kuninkaaseen, niin hän tämän johdosta
päätti odottaa piispan tuloa ja käyttää hyväksensä tätä itsestään
tarjoutuvaa tilaisuutta, joka kenties päästi näkemään ylhäistä
pappismaailmaa, vieläpä aivan läheltäkin.

Kauvan ei hänen tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin hän tien käänteestä
puiden takaa kuuli hälinää piispan seurueesta, joka äänistä päättäen
oli erittäin lukuisa. Engelbrekt nousi heti ratsaille ja ajoi tielle.

Samassa alkoikin piispa seurueineen tulla näkyviin. Hän itse ratsasti
etumaisena ja molemmin puolin häntä kaksi hengellistä herraa, Upsalan
tuomiorovasti ja päädiakooni. Näiden kolmen takaa näkyi vielä
hengellinen herra, jota Engelbrekt piti piispan kanslerina. Tämän
rinnalla ratsasti piispan tallinpäällikkö ja sitten piispan hovimiehet
sekä näiden jälkeen piispan ratsumiehet. Tuomas piispa oli jo iäkäs
mies, mutta hänen palavat silmänsä ja vilkkaat liikkeensä, kun hän
istui pulskan ratsunsa selässä, tuon saman vaaleanharmaan hevosen,
jonka hänen aseenkantajansa Niilo Bonpoika äsken oli käynyt noutamassa,
tekivät hänet katsojan silmissä paljoa nuoremmaksi, kuin hän todella
olikaan.

Piispan rinnalla ajavat herrat, tuomiorovasti Pietari Niilonpoika ja
päädiakooni Pietari Hemminginpoika olivat vartaloltaan piispaa
rotevammat, mutta heidän olentonsa ei näyttänyt läheskään niin
miellyttävältä kuin tämän. He olivat vakavan näköiset. Selvästi näki
heillä olevan harvinaisia huolia mieltä painamassa.

Engelbrekt ratsasti suoraan piispaa kohti ja tervehti
kunnioittavaisesti ja säädyllisesti häntä ynnä saattavia herroja.
Hämmästystä ilmaisivat tällöin selvästi sekä piispan että muiden
kasvot. He olivat epäilemättä kuvailleet häntä sellaiseksi, jommoiseksi
Niilo Bonpoika häntä kuvaili: jonkun läheisen herrastalon halvaksi
palvelijaksi, enintään kartanonvoudiksi. Mutta tässä oli edessä mies,
joka ryhdiltään ja käytökseltään näytti olevan heidän vertaisiansa.

Tästä oli seurauksena että piispa tervehti häntä aivan toisin kuin oli
aikonut. Hämmästys hävisi kohta ja sydämellistä hyväntahtoisuutta vaan
loisti hänen vilkkaista silmistään.

"Olen kiitollisuudenvelassa teille", sanoi hän, "tämä hevonen on
minulle rakas, tämä on armollisen herramme, kuninkaan antama lahja,
eikä mielellään siedä selässään muita kuin minut."

"Vähänpä siitä kiittää kestää, armollinen herra", vastasi Engelbrekt,
"reipas aseenkantajanne olisi kyllä sen minuttakin saanut kiinni."

"Niinpä hän ei tuntunut itse tuumaavan", virkkoi taas piispa ja jatkoi
hyvin vilkkaasti, "tämä päivä, näettekös, kuuluu olevan noita
egyptiläisiä päiviä, joina ei pidä mihinkään toimeen ryhtyä. Tämä vanha
tallimestarini tahtoikin minua lykkäämään matkani huomiseksi, vai
kuinka, vanha ystävä!" Piispa kääntyi näin sanoen ystävällisesti
hymyillen takanansa ratsastavaan vanhaan herraan, joka totisen
näköisenä nyökäytti piispalle päätänsä. "Mitä, eikö ehkä vielä se
riitä, Björn Erlandinpoika, mikä jo on tapahtunut?"

Piispa nauroi sydämellisesti vanhalle taikauskoiselle
tallinpäällikölleen ja hänen hilpeytensä tarttui muihinkin, niin että
yksin vakavat upsalalaiset kaniikitkin vetivät suunsa vihuun.

"Kaikkein vähimmin toki odotin, arvoisa herra", tarttui Engelbrekt
puheeseen, "saavani kuulla kenenkään teidän seuralaisenne uskaltavan
puhua egyptiläisistä päivistä. Jollen väärin muista, niin Ruotsin
valtakunnan piispat ja papisto Arbogan kirkolliskokouksessa
kaksikymmentä vuotta takaperin kielsivät sekä nämä egyptiläiset
päivät[19] että myöskin jokaisen muunkin salaperäisen keinon, millä
koetettiin tutkia tulevaisia asioita, sammuttaa tulta, noitua miekkoja
j.n.e."

"Olette oikeassa", vastasi piispa,[20] "mutta nuo vanhat tavat, näettekös,
eivät ota lähteäkseen, eikä siitä ole mitään pahaa, kun sille vaan saa
makeasti nauraa. Paha ei katoa maailmasta meidän aikanamme, se pysyy
hyvän rinnalla, usein tätäkin kauniimpana. Hyvä on, jos me suurella
elonkorjuumaallamme pääsemme edes niin pitkälle, että osaamme hyvän
kukan erottaa pahasta."

"Haluaisinpa käyttää hyväkseni tuota kiellettyä pahaa", sanoi taas
Engelbrekt, "varsin tärkeihin asioihin."

"Ja mihinkä sitten?" kysyi piispa ja katsoi puhujaan.

"Ruotsin valtakuntaan."

"Mitäpä sitten egyptiläisillä päivillä olisi Ruotsin valtakunnassa
tekemistä?"

"Minusta näyttää siltä", vastasi Engelbrekt, "kuin sellainen
egyptiläinen päivä olisi koittanut maallemme ja painanut sen sellaiseen
pimeyteen, ett'ei täällä näy lainvalvojan- eikä piispansauvaa."

"Jos tuolla drotsia tarkoitatte, niin saatattepa olla oikeassa",
vastasi piispa, "koskapa meillä ei semmoista ole ollut, siitä lähtien
kuin Bo Juhonpoika kuoli, ja siitä on lähes viisikymmentä vuotta.
Piispansauvasta taas puhuessanne tarkoitatte kai miekkaa, mutta onhan
meillä marski ollut vielä Eerikki kuninkaan aikana, vaikk'ei nyt ole."

"Ja tämä _nyt_ on jo jommoisenkin pitkä aika", lisäsi Engelbrekt.
"Erehdytte kuitenkin, arvoisa herra, jos luulette erottavani
piispansauvan nykyisestä pimeydentilasta, joka johtuu pääasiallisesti
juuri siitä, että ei ole riittävästi niitä korkeita virkamiehiä, joista
olette puhunut."

"Mutta eiväthän piispanistuimet ole olleet tyhjinä"', sanoi piispa
jotenkin kiivaasti.

"Eivät kaikki, se on totta, mutta muutamat... Vai oliko kenties Ruotsin
valtakunnan arkkipiispa tavattavissa linnassaan, Arnon Piispalassa,
josta nyt tulette?"

"Tuo puhe on minusta totta", tarttui tässä puheeseen tuomiorovasti
Pietari Niilonpoika, joka alussa ei ollut paljoa välittänyt tästä
hänelle tuntemattomasta miehestä, mutta jota vähitellen oli ruvennut
miellyttämään hänen tyyni ja yleisten asiain tarkkaa tuntemista
osottava puheensa. "Tämä on mielestäni totta puhetta! Huolestuttava ja
surettava, aivan egyptiläinen päivä on koittanut pyhälle kirkollemme!
Eipä kuitenkaan puutteen, vaan pikemmin ylenpalttisuuden tähden!"

"Ylenpalttisuuden!" toisti Engelbrekt, mutta lisäsi heti, "tottako siis
on, mitä huhu tietää, että kuningas aikoo tänne lähettää Arnold
piispan?"

"Liiankin totta, Jumala paratkoon!" vastasi tuomiorovasti.

"Hyvin mahtavana tuntuu Eerikki kuningas pitävän itseänsä", jatkoi sen
jälkeen Engelbrekt, "koskapa uskaltaa vastustaa itse Rooman pyhää
isää."

"Entäpä Ruotsin piispoja ja pääpappeja", virkkoi tähän päädiakooni,
Pietari Hemminginpoika, "arveletteko, ett'ei heidän vastustamisensa
mitään merkitse!"

"Eikö siis tuomiokapituli tahtoisi ottaa vastaan kuninkaan miestä...?"

"Tuomiokapituli on valinnut miehensä, eikä se ole vaaliansa peruuttava,
tulkoonpa vaikka kymmenen kuninkaankirjettä."

Selvästi näkyi, että pääpapit olivat kovasti suutuksissaan ja
epäilemättä olivat muut tuomiokapitulinmiehet samaa mieltä, kuin nämä
heidän esimiehensä. Engelbrekt hymyili mielessään tuon kuumaverisen
herran suuttumukselle ja aikoi esimerkkinä mainita tanskalaisen Jöns
Gerkenpojan, joka ainoastaan Eerikki kuninkaan vallakkuuden nojalla
pääsi arkkipiispaksi v. 1408 ja kaikista tekemistään hävyttömyyksistä
huolimatta pysyi semmoisena aina vuoteen 1421. Asian laita oli
nyt melkein sama kuin silloinkin. Tuomiokapituli oli valinnut
tuomiorovastinsa, mutta taipui kuninkaan tahtoon, koska hänen oli
onnistunut saada paavin vahvistus miehellensä. Vastustus oli nyt
sentään jäykempi, kenties paljon senkin tähden, että Olavi Laurinpoika
oli jäntevämpi mies kuin Jöns Gerkenpojan kilpailija.

"Olipa tämä miten oli", alkoi taas Engelbrekt kääntääksensä keskustelun
tästä tuskallisesta asiasta, "niin asiat ovat nyt huonolla tolalla
Ruotsinmaassa, mihin hyvänsä silmänsä luopi. Suurimpana onnettomuutena
pidän kuitenkin sitä, ett'ei meillä näytä olevan kuningasta ollenkaan.
Vuodesta 1414 lähtien lienee tutkimuskäräjiä tuskin ollenkaan pidetty
ja kuningasta itseään olemme niin harvoin nähneet, että helposti
saattaisimme hänet unhottaa kokonaan. Vadstenaa etemmäksi ei hän ole
tullut aina siitä asti kuin Margareta kuningatar kuoli, Jumala hänen
sieluansa armahtakoon. Ja minun tietääkseni ei hän sen jälkeen ole
käynyt Ruotsissa kuin neljä kertaa, viimeksi v. 1430 helmikuussa heti
Filippa kuningattaren kuoleman jälkeen, Jumala suokoon hänen
sielullensa iankaikkisen rauhan, ja silloin oli hänen edellisestä
käynnistänsä kulunut yhdeksän vuotta. Saattaahan kuitenkin olla, että
kaikkeen tähän pahaan on sota syynä."

"Veitte sanan suustani", tarttui tässä Tuomas piispa hyvin innoissaan
puheeseen. "Tuo onneton sota se on ollut syynä kaikkeen. Nyt on sentään
kuningas sopinut hansakaupunkien kanssa ja parast'aikaa hän hieroo
rauhaa Holsteinin kreivin, Adolfin, kanssa, niin että saatamme toivoa
sen kohta ja onnellisesti loppuvan. Elkäämme sen tähden enää puhuko
pahaa kuninkaasta, vaan odottakaamme, mitä Herra meille lähettää."

Puheen näin jatkuessa oli yhtämittaa ratsastettu ja jouduttu melkein
Kalmarin kirkon kohdalle. Jo pitkän matkan päähän kuului täältä aseiden
kalinaa ja maata polkevien hevosten kavioiden kopinaa. Kun jouduttiin
eräälle paikalle, jossa muuan syrjätie yhtyi valtatiehen, tuli näkyviin
joukko kirkashaarniskaisia ja töyhtökypärisiä ritareja suuri
ratsumiesjoukko mukanaan.

"Jos eivät silmäni valehtele", sanoi piispa silloin kääntyen
aseenkantajaan, joka pöyhkeästi oli Engelbrektille luvannut
kiitollisuuttansa vastaisen varaksi, "niin ratsastaa isäsi tuolla,
Niilo Bonpoika! Saat mennä häntä vastaan. Luultavasti meillä on sama
matkanmäärä ja silloin kulkenemme sitten kai yksissä."

Reipas nuorukainen ei odotellut uutta kehotusta, vaan läksi salaman
nopeudella ritareja kohti. Yksi heistä ajoi poikaa vastaan ja tuli
sitten hänen kanssansa piispan luokse. Yö ja Päivä-suvun vaakuna oli
loistavilla väreillä maalattuna hänen kilpeensä. Tultuansa piispan
eteen hän tervehti kohteliaasti.

"Hyvästi sattui, Bo ritari", vastasi piispa tervehdykseen. "Olen
halunnut tavata teitä."

"Paras sattuma, kun tapaa poikansa, arvoisa isä", vastasi ritari,
"etenkin koska hän tuntuu olevan mieleisenne."

"Kaikki on hyvin, mitä siihen tulee, ritari Bo Steninpoika. Poika on
äitiinsä, jaloon Kaarina Sture rouvaan; Jumalan siunaus sekä hänelle
että teille!"

"Kiitos, arvoisa isä! Olette matkalla Skälnoraan, niin kuulin poikani
sanovan, ja siellä olette tapaava Kaarina rouvan. Me olemme menossa
sinne ja tulemme Ekholmasta, jossa olemme vierailleet Sten Turenpojan
luona."

Toiset ritarit tulivat nyt piispan eteen ja tervehtivät häntä ja
Upsalan hengellisiä herroja yhtä kohteliaasti kuin Bo ritarikin. He
olivat rotevia, komeita miehiä, mutta useimpain kasvoista näkyi
jonkinlaista uhkamielisyyttä ja ynseyttä, joka ei oikein miellyttänyt
Engelbrektiä. Tällaiselta näytti etenkin eräs heistä, joka samoin kuin
Bo ritari kantoi Yö ja Päivä-suvun vaakunaa. Paitsi näitä kahta oli
vielä yhdellä sama vaakuna. Hänen rinnallaan ratsasti muuan, jonka
kilpi oli koristettu Bjelke-suvun vaakunalla. Hän oli siis Sten
Turenpoika Ekholmasta. Näiden ylpeiden ritarien seurassa oli vielä
mustiinpuettu nuori mies. Hänellä oli hurja hevonen, jonka hän sentään
näytti saavan helposti hallituksi. Mutta juuri tämä seikka käänsi
huomion häneen.

"Meillä on teille hyvää seuraa, Tuomas piispa", sanoi ritareista muuan,
jolla oli Yö ja Päivä-suvun vaakuna, "meillä on muassamme tämä Jöns
Pentinpoika, josta on tullut lukenut mies ja joka varmaan ottaisi
teiltä piispansauvan, jollei olisi niin nuori, kuin on."

Ritari nauroi pilapuheelleen, jota hän piti varsin sukkelana, mutta
nuoren mustapukuisen tummista silmistä välähti leimahdus, joka varmaan
olisi tehnyt iloisen ritarin leikillisyydestä lopun, jos hän olisi sen
huomannut.

"Hän on äskettäin tullut Pariisista", jatkoi iloinen ritari, "jossa hän
on päässyt mestariksi ja saanut jonkin muunkin kummallisen nimen, koko
suvulle suureksi kunniaksi ja iloksi, eikä vähimmin vanhalle Krister
Niilonpojalle."

"Decretorum baccalaureus", sanoi piispa ja ojensi ystävällisesti
tervehtien kalpealle miehelle kätensä. "Vanha sydämeni käy iloiseksi
joka kerta kuin näen ja opin tuntemaan miehen, joka on Ruotsin kirkolle
kunniaksi. Kovinkaan kauvan ei mahtane Tuomas Simonpoika olla
nuorempien miesten tiellä. Tervetultuanne, tervetultuanne, herra Jöns
Pentinpoika!"

"Olkoon se aika hyvin kaukana!" vastasi mustapukuinen kumartaen
arvokkaasti.

"Mistä tulette viimeksi?" kysyi piispa.

"Tulin yli meren Lybekistä..."

"Ettekö siis tavannut kuningasta?"

"En, tarkoitukseni oli matkustaa Seelannin kautta, mutta viivyin liian
kauvan korkea-arvoisten isäin luona Baselissa..."

"Ah ... olette ollut siellä ... ja tiedätte kai kertoa rakkaan
veljemme, Niilo Ragvaldinpojan puheesta?"

"Tiedän kyllä, hurskas herra. Olinpa vielä läsnä kokousta
avattaessakin. Nuo mahtavat herrat ja ruhtinaat hämmästyivät niin
suurta oppia, eikä kukaan kyennyt kumoamaan hänen väitteitänsä. Heidän
täytyi myöntää, että hänellä sen maan edustajana, josta göötit ovat
lähteneet, oli oikeus ylimmäiseen sijaan, koskapa tämä oli määrättävä
siinä järjestyksessä, missä eri kansat ovat tulleet kristityiksi."

Piispa hieroi tätä kuullessaan ihastuksissaan käsiänsä.

"No, mestari Jöns", kysyi hän, "eikö kukaan vastustanut?"

"Ei, mutta moni paheksui hänen puhettaan ja Kartagenan piispa Alfons
Hispaniasta nousi ja väitti, että asumasijoiltaan siirtyneet göötit
olivat paljoa mainiommat kuin kotiin jääneet."

"Ja kuinka päättyi riita?"

"Maanmiehemme, Niilo piispan, täytyi tyytyä siihen oppineenmaineeseen,
jonka hänen puheensa hänelle tuotti, sillä sijoja hän ei kokouksessa
saanut muutetuiksi..."

"Jollemme tahdo, että isäntämme Kaarlo Knuutinpoika Skälnoran herra
kovin kauvan saa odottaa vieraitansa", puuttui nyt puheeseen tuo
ynseästi hymyilevä ritari, "niin minusta näyttää olevan aika jatkaa
matkaa."

Kaikista tämä huomautus oli oikea ja he läksivät liikkeelle. Ritarit
väistyivät kunnioittaen piispan tieltä, joka siten joutui seurueen
etupäähän, toisella puolen tuo iloinen ynseäkasvoinen ritari, toisella
se, jolla oli Bjelke-suvun vaakuna. Heidän taaksensa järjestyivät
toiset.

Ei kukaan ollut tarkannut Engelbrektiä, ja jos jonkun katse sattumalta
pysähtyi häneen, niin piti katsoja häntä piispan seurueeseen kuuluvana.
Hän joutui ratsastamaan Upsalan päädiakoonin, Pietari Hemminginpojan
rinnalle. Tämä, joka äkkiä oli käynyt hyvin puheliaaksi, antoi
Engelbrektille koko joukon tietoja seuran eri jäsenistä ja mihin heillä
oli matka. Aika mennä hurahti, eikä huomattukaan, minkä verran oli
kuljettu, ennen kuin oltiin jo Stäketin luona. Ratsastavien keskinen
järjestys oli yhä vielä sama vastaiselle rannalle ratsastettaessa.

"Nuori, rikas Kaarlo Knuutinpoika Bonde-sukua on kutsunut ristiäisiin"
sanoi tällä välin ystävällinen päädiakooni Engelbrektille, "herra Sten
Turenpoika, joka ratsastaa tuossa piispan oikealla puolella, on Kaarlo
herran isäpuoli."

"Senkö jalon Ture Pentinpojan poika, joka aikanansa ja Sten veljensä
ynnä herra Kaarlo Ulvinpojan kuoleman jälkeen oli neuvoston
ensimmäisenä miehenä, niin kauvan kuin eli?" kysyi Engelbrekt.

"Aivan niin", vastasi päädiakooni, "ja jolla sitten oli vanhan drotsin
Margareta tytär emäntänä. Margareta rouva on kuollut, mutta hänen ja
Stenin lapset ovat elossa. Niitä on tytär ja poika, molemmat vielä
aivan nuoria. Tuo toinen herra, jolla on sama vaakuna, ja joka
ratsastaa edessämme mustalla hevosella herra Jöns Pentinpojan rinnalla,
on herra Ture Turenpoika, jonka sisaren, Britan kanssa Kaarlo
Knuutinpoika on naimisissa. Heimolaisia ovat he muuten kaikki nämä
herrat, mikä miltäkin puolelta. Tämä nuori Jöns herra on myöskin Kaarlo
Knuutinpojan sukua. Edellisen äidinisä ja jälkimmäisen isänäiti ovat
sisarukset ja Niilo Kjellinpojan lapsia, jolla oli lyhde vaakunassaan,
niin kuin hänen pojallaan, Krister herralla hänen jälkeensä."

"Jöns herralla on siis häränotsa[21] vaakunassaan?"

"Niin on! Ja tuo ritari, joka nyt pitää niin kovaäänistä puhetta
piispan vasemmalla puolen, on myöskin Kaarlo Knuutinpojan lanko. Se on
herra Niilo Steninpoika, joka on nainut Margareta Knuutintyttären.
Mutta ollaanpas vaiti, hänellä näkyy olevan jotakin hyvin merkillistä
kerrottavaa, koskapa kaikki niin tarkkaan kuuntelevat hänen
puhettansa."

Huomautus oli turha. Engelbrekt oli jo pelkkänä korvana pääpapin tätä
sanoessa, ja ritarin sanat tekivät häneen niin valtavan vaikutuksen,
että hän ikään kuin huomaamattaan siirtyi eteenpäin. Hän ratsasti näet
aivan lähellä tienviertä ja niin kovin olivat kaikki kiintyneet ritarin
kertomusta kuuntelemaan, ett'eivät he huomanneetkaan, että hän
vähitellen meni heidän ohitsensa.

"He ajavat niitä", näin päätti ritari Niilo Steninpoika muutaman
lauseen, "niin kuin me ajamme riistaa metsässä." Ja hän nauroi sen
sanottuansa, niin että metsä kajahteli ja toisetkin herrat nauroivat.
Ainoastaan piispa ja ritari Sten Turenpoika näkyivät paheksivan tätä
ilomielisyyttä ja siis myöskin sitä, mikä siihen oli antanut aihetta.
Tuskin oli kuitenkaan nauru tauonnut, ennen kuin tuo iloinen ritari
taas jatkoi.

"Ja voudit tekevät mielestäni oikein. Mitä valittavat talonpojat, miksi
he huutavat ... ei, pää poikki vaan kukolta, niin se heittää
kiekumasta, eikä saada ennen rauhaa Ruotsin maassa, kuin talonpojat
ovat oppineet kunnioittamaan ja pitämään arvossa kuninkaitansa ja
herrojansa, Voudit ovat juuri nyt parasta aikaa päässeet vauhtiinsa
heidän suittensa tukkimisessa. Pitkittäkööt vaan! Varmaa vaan on, että
se, joka vähimmin kärsii, huutaa enimmin. Jospa näkisitte tuon jalon
Otto Thorbjörninpojan Agneholmassa. Hän ei turhia siekaile. Tulen juuri
nyt niiltä tienoilta. Olen ollut Säckestadissa sukulaisemme Maunu
Filipinpojan luona. Niillä tienoin olivat talonpojat suurisuisia, niin
kuin tavallisesti ovat, kun eivät saa tahtoansa perille. Vouti salli
heidän huutaa, mutta kun he uhkasivat valittaa kuninkaalle, silloin hän
vei heidät parille Gullspång-joessa linnan edustalla olevalle kivelle.
Siellä hän antoi heidän valitella mielin määrin. Pahimman huutajan hän
minun nähteni vietti kiville eli kidutukselle, joksi talonpojat niitä
sanovat. Pahempaa roistoa en ole nähnyt, kuin se talonpoika oli, ja
samanlainen oli hänen poikansa. Vouti kuulusti heitä, mutta ei saanut
sanaakaan heidän suustansa. Minun tänne ylöspäin ratsastaessani olivat
he vielä siinä kidutuksella."

"Tuo menee liian pitkälle, tuo menee liian pitkälle", keskeytti Sten
Turenpoika, mutta piispa laski päänsä painumaan rintaa vasten.

"Mutta ne ovat vaiti", sanoi Niilo ritari, "ne eivät huuda enää."

"Ne eivät vaikene, ne huutavat taivaan tasalle!" virkkoi järeä ja
miehekäs ääni aivan Niilo ritarin rinnalla.

Tämä tiukensi suitsiansa ja tuijotti rinnallansa olevaan mieheen, juuri
kuin tämä yht'äkkiä olisi kohonnut maan sisästä. Toiset herrat
pysähtyivät myöskin. Heitä se kummastutti, mutta ritari Niilo
Steninpoikaa se suututti. Hänen poskensa kalpenivat vihasta kuta
lähempää hän pääsi katsomaan tuota pientä vähäpätöistä miestä, joka oli
uskaltanut keskeyttää hänen puheensa.

Mutta ritarin viha ei näyttänyt pientä miestä vähintäkään
hämmästyttävän. Hän loi säkenöivät silmänsä koko seurueeseen, samalla
kuin hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi suuttumuksesta ja
mielipahasta.

"Niin kuin te nyt olette puhunut, Niilo Steninpoika", sanoi hän kovasta
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "niin en koskaan luullut
yhdenkään ruotsalaisen ritarismiehen puhuvan, enkä myöskään luullut
sellaista puhetta Ruotsin ylhäisten keskuudessa siedettävän.
Ulkomaalaiset voudit metsästävät, sanotte; niin kyllä, he metsästävät,
mutta kielletyllä alueella; ja pankaa tarkoin mieleenne, ankarat
herrat, Ruotsin maassa ei ole orjia. Se vanha mies, josta puhutte,
Niilo ritari, hän tosin ei enää virka mitään, se on totta, mutta
jokainen rehellinen Ruotsin mies puhuu hänen sijastansa. Uskokaa minua,
tuo kielletty ylhäiseläinten metsästäminen saattaa kääntyä
vaaralliseksi metsästäjille itsellensä."

Engelbrektin puhuessa, ja sitten kuin hänen esiintymisensä synnyttämä
ensi hämmästys oli asettunut, olivat ne tunteet, jotka Niilo ritarissa
kuohuivat, ikään kuin tarttuneet toisiinkin. Monen ritarin kasvoista
saattoi lukea jotakin ivan ja uhman keskiväliltä, joka muuttui vihaksi.
Ritarit olivat myöskin siirtyneet paikoiltaan, niin että he olivat
puoliympyrässä Engelbrektin ympärillä. Juuri kuin tämä vaikeni,
kuiskasi Ture Turenpoika (Bjelke) jotakin Niilo ritarille korvaan,
kuitenkin niin kovaa, että sen lähinnäolevat hyvin saattoivat kuulla ja
siis myöskin Engelbrekt itse.

"Läimäys miekanlappeella opettaa kai parhaiten tuon miehen!"

Lappeenläimäys oli miehelle mitä suurin häväistys. Pilkkahymy ilmausi
Niilo Steninpojan kasvoille ja hän nyökäytti ikään kuin myöntäen
päätänsä kääntyessään Tuomas piispaan, jolle hän ylenkatseellisesti
sanoi:

"Mitä se tuo mies lavertelee?"

Ture Turenpoika (Bjelke) oli jo paljastamassa miekkaansa ja panemassa
tuumaansa toimeen, mutta hänen sukulaisensa Sten Turenpoika (Bjelke)
tarttui häntä käsivarteen ja sai hänet estetyksi.

Ei mitään ollut kaikesta tästä jäänyt Engelbrektiltä huomaamatta.
Hetkisen leimahtelivat hänen elelevät silmänsä, niin kuin hän ei enää
olisi voinut hillitä itseänsä, mutta kohta palasi tyyneys katseeseen,
ja kun hän taas puhui, ei ääni enää vavissut.

"Malttakaa mielenne", sanoi hän, "miekassani on hyvä terä ja sillä saa
kyllä häväistyksen kostetuksi. Mutta sellainen näyttää minusta nyt aika
olevan, kun vapaita miehiä vastoin lakia ja oikeutta raastetaan julmaan
kuolemaan, että jokaisella rehellisellä miehellä on yhteinen häväistys
poistettavana, ennen kuin hän yksityistänsä saa ajatella. Muuten
mahtanevat minun vaakunakilpeni liljanpuolikkaat olla yhtä vanhat, kuin
teidän sukuvaakunanne, jalot herrat, vaikk'ei minun kilpeni koskaan ole
kiillellyt kuninkaan salissa. Kukapaties minä juuri sen tähden paremmin
kuin te muistankin sen ajan, jolloin vanhain aatelissukujen miehet
olivat rahvaan luontoperäisiä edusmiehiä ja tiesivät, että jokainen
talonpoika oli vapaa mies yhtä hyvin kuin joku heistäkin, vaikk'ei hän
saanut mennä käräjiin tai pitää aseellista seuruetta, niin kuin he.
Mutta on olemassa muuan, joka muistaa tämän kaiken paremmin kuin minä,
ja se muuan on laki... Niin kauvan kuin se on voimassa, mahtanee
talonpoika saada puhua ja toimia vapaasti Ruotsinmaassa. Moni on
koettanut tehdä sitä mitättömäksi, ja jos te olette niitä, jalot herrat
ja hyvät miehet, niin silloin olemme vihollisia, muutoin emme. Tahdon
kuitenkin uskoa teistä mitä parasta, ja nyt hyvästi!"

Engelbrekt käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen eteenpäin. Ei
kuulunut yhtään ääntä koko seurueesta. Ture Turenpoika ei enää
kuiskaillut ja itse Niilo Steninpoikakin näytti vaipuneen ajatuksiinsa.
Näytti siltä, kuin näkymätön käsi olisi heitä pidättänyt. Ne ritarit,
jotka sulkivat Engelbrektiltä tien, avasivat piirin, niin että hän
esteettömästi pääsi lähtemään.

Ja niin kauvan kuin saattoi nähdä, ajoi tuo pieni harteekas ja
säihkyväsilmäinen mies yhä edelleen käyntiä. Hänen nähtiin vaan panevan
käsivartensa ristiin ryntäilleen ja painavan päätänsä vähän eteenpäin,
ja ne ritarit, jotka olivat avanneet piirin hänelle, luulivat
kuulleensa ikään kuin huokauksen, juuri kuin hän meni heidän ohitsensa.

"Ei, ei, hyvät herrat", puhkesi yht'äkkiä Niilo ritari puhumaan,
"luulenpa tuon hyväkkään noituneen meidät kaikki, vaikka tekin olitte
joukossamme, hurskas isä!"

Näin sanoen hän remahti tavalliseen nauruunsa, vaikka kuka hyvänsä,
joka vaan tahtoi ottaa sitä tarkataksensa, helposti saattoi huomata,
että se oli väkinäistä. Tuomas piispa ei virkkanut mitään. Hän näytti
kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Vihdoin hän oikaisihe ja sanoi:

"Aika kuluu ja meillä on vielä runsaan tunnin matka Skälnoraan,
lähtekäämme eteenpäin."

Ja koko joukkue läksi liikkeelle poiketen syrjätielle vasempaan päin,
ja kohta saattoi kuulla, kuinka mieliala sitten vähitellen taas
vilkastui ja hilpeni entiselleen.

Vaan vielä seisoi paikoillaan tiellä piispan aseenkantaja, ja vaikka
viimeisetkin ratsastajat olivat kadonneet puiden taakse syrjätielle,
oli hän siinä silmät sinne päin, jonne tuo yksinäinen mies oli mennyt,
vaikka tämä jo aikoja sitten olikin näkyvistä kadonnut. Yht'äkkiä hän
kannusti hevostansa ja läksi täyttä laukkaa ajamaan samanne päin.
Hetkisen kuluttua hän oli miehen rinnalla.

Engelbrekt pysähtyi kuullessaan jonkun lähestyvän ja hän näki
ihmeeksensä pojan laskeutuvan hevosen selästä ja jalkaisin tulevan
lähemmäksi. Pojan otsalta ilmeni avomielisyyttä ja vilpittömyyttä ja
hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina.

"Minä olen rikkonut teitä vastaan", sanoi hän, "tahdon pyytää sitä
anteeksi. Elkää sitä muistelko, jos voitte, jollette voi, niin
rankaiskaa minua!"

"Ja mikä on saanut sinun näin puhumaan, Niilo Bonpoika?" kysyi
Engelbrekt katsellen ihastuksissaan punehtuvaa nuorukaista.

"Teidän puheenne, ja kun tulin ajatelleeksi äitini sanoja, jotka olivat
samat kuin teidän. Ettehän tosin ole yhtä mahtava herra, kuin
nuo ritarit, joista erositte, mutta jokainen Ruotsin mies on
vapaasyntyinen. Sen unohdin teidät ensin nähdessäni. Mutta sanottehan
minulle nyt, kuka olette."

"Kiitos, rakas poika", sanoi Engelbrekt ja ojensi kätensä Niilolle,
joka tarttui siihen ja säteilevin, kyynelistä kostein silmin katsoi
häneen, "et saata käsittää, kuinka suloisilta sanasi minusta kuuluvat.
Se olkoon rangaistuksesi, että tervehdät äitiäsi Engelbrekt
Engelbrektinpojalta ja kiität häntä siitä ilonhetkestä, jonka hänen
sinulle antamansa opetukset nyt ovat minulle tuottaneet."

"Jos nyt olisin sen ikäinen, että saisin pitää miekkaa ja kilpeä, niin
seuraisin teitä, jos tahtoisitte ottaa minut mukaanne", sanoi
nuorukainen vilkkaasti, "sillä, sen verran käsitän, että se tie, jota
te kuljette, on kunnian tie."

"Se tie on aina avoinna, Niilo Bonpoika, joka miehelle! Ja olenpa varma
siitä, ett'ei Kaarina Sturen poika ole koskaan kulkeva muuta tietä."

"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas kuulevat rukoukseni",
sanoi nuorukainen ja löi rintaansa, "niin totta kuivettukoon tämä
käteni, jos sillä miekan paljastan muutoin kuin Ruotsin rahvaan
hyväksi."

"Jumala sinua siunatkoon, poika", sanoi Engelbrekt heltyneenä, "sinusta
varmaan aikaa voittaen mies tulee, jos vaan saat elää!"

Näin sanoen hän päästi nuorukaisen käden ja katseli mielihyvällä
nuorukaisen reippaita ja voimakkaita liikkeitä, kun tämä heittihe
satulaan.

Tomupilvi osotti seuraavassa tuokiossa, mitä tietä nuorukainen oli
mennyt.

Mutta Engelbrekt jatkoi matkaansa ja katseli nyt ikään kuin keveämmin
ja vapaammin ympärillensä. Niin oli, kuin hän sanoi: nuorukaisen sanat
olivat sulosoittoa hänen korvilleen. Ne olivat auringonsäteenä häntä
ympäröivässä pimeydessä.




III.

Brand.


Vasta myöhään illalla ajoi Engelbrekt niiden siltojen ylitse, jotka
yhdistivät Norrmalmin Tukholman kaupunkiin. Tässä kaupungissa, jota jo
silloin pidettiin valtakunnan etevimpänä, näkyi vielä sen suuren
tulipalon merkkejä, joka oli kohdannut sitä pääsiäisen tienoilla v.
1419. Mutta luonnollisesti näkyi näitä vaan yksityisissä taloissa ja
niissä palaneissa talonpaikoissa, joille ei vielä oltu ennätetty
rakentaa. Portit, tornit ja linna olivat täydellisessä kunnossa, samate
monet julkiset rakennukset, raatihuone, ammattikuntain huoneustot ja
luostarit.

Mutta nykyjään ei Norrmalmia eikä kaupunkia voi verratakkaan siihen
Tukholmaan, johon Engelbrekt toukokuun 20 p:n iltana v. 1433 tuli. Tuo
nykyjään niin komea Norrmalm palatsimaisine rakennuksineen oli silloin
vaan hiekkaharjannetta, joka kaupungin rinnassa oli aivan puutonta. Tie
kulki vähän harjua ylöspäin ja sen oikealla puolella (pohjoisesta
katsoen) oli Klaaran luostari, missä nyt samanniminen kirkko on.
Rannasta, missä nykyjään Kustaa Aadolfin tori nelikulmaisena
levitäikse, vei silloin niin kuin nytkin silta Pyhänhengensaarelle,
jonka rannalla olevasta kolmitornisesta portista, jota silloin
sanottiin "pohjoiseksi ulkoportiksi", pääsi saarelle. Eteläpuolelta oli
tämä samate sillalla yhdistetty varsinaiseen kaupunkiin. Täällä oli
myöskin portti torneineen ja tätä sanottiin "pohjoiseksi sisäportiksi."

Oli mitä ihanin kevätilta, ja sen tähden oli tiellä joukoittain
kaupunkilaisia liikkeellä, rikkaita ja köyhiä sekaisin, silloin niin
kuin nytkin. Rikas ja mahtava rihkamakauppias silmäili siinä
jonkinlaisella itserakkaudella pitkin virtaa. Vähän kauvempana, aina
linnanmuurin alla sijaitsevalta linnanlaiturilta alkaen, oli siinä
nähtävissä muutamien harvain Lybekistä ja muista hansakaupungeista
äsken tulleiden laivain mastot. Hänen rinnallaan saatoit nähdä
huonompiosaisia ammattilaisia, arvokkaimmasta alhaisimpaan.
Engelbrektinkin katse kääntyi satamansuulle päin, jossa olevista
laivoista varmaankin joku oli vievä hänet määräpaikkaan.

Mutta tie aleni kohta, ja kuta lähemmäksi hän joutui kaupunginporttia,
sitä vähemmin hän saattoi nähdä satamaa. Sisäportin sisäpuolella oli
vasemmalla kädellä korkea torni, jota sanottiin _Leijonatorniksi_ ja
kohta vasemmalla puolen sitä sijaitsi Kärnan eli Kolme Kruunua -nimisen
tornin ympärillä linnan tumma rakennusryhmä. Sen edustalla oli
jokseenkin iso aukea paikka, joka ulottui aina pääkirkolle eli
"kylänkirkolle" asti. Tämä sijaitsee samalla hiekkaharjulla, jolle
Birger Jarl rakensi ensimmäisen linnan, ja Läntinen Pitkäkatu näyttää
vielä, mitä suuntaa se vanha kaupunginmuuri kulki, jonka päälle jo
tähän aikaan ruvettiin rakentamaan ja jonka alatse alettiin tehdä
holvikäytäviä siihen kaupunginosaan, joka aikain varrella oli kasvanut
muurin ulkopuolelle ja asemansa takia sanottiin "länsimuuriksi." Tämän
aukean paikan oikealla reunalla oli joukko puusta rakennettuja puoteja,
joiden takaa kaupunginmuurilta n.s. _Pentti herran torni_ kohosi
yli muiden. Samassa jonossa etelään päin olivat _Pikku torni,
Louhikäärmetorni ja Ohrasatamantorni_, joista näkyi sitä vähemmän, kuta
kauvempana ne olivat.

Engelbrekt ratsasti tuon aukean paikan poikki ja kääntyi ylös kirkolle
päin, niin että hän joutui raatihuoneen edustalla olevalle torille.
Täällä aukeni etelää kohti katu, jonka rakennukset tekivät milt'ei
öisen pimeäksi, erittäinkin äskenrakennetun dominikaani- eli
mustamunkkiluostarin kohdalta, jonka mukaan katu on saanut vieläkin
käytetyn nimen _Mustamieskatu_. Engelbrekt ajoi tälle kadulle ja
poikkesi siltä _Kinhästenkadulle_ (nykyiselle Kinstukadulle) sekä
joutui sitten _Själagårdinkadulle_ (nyk. Saaristokadulle).

Tällä kadulla oli Henrikki Kalusepän talo. Tämä ynnä pari viereistä
taloa oli kivestä, jonka tähden ne olivat säästyneet palolta. Talon
kuntoonpano oli maksanut Henrikki Kalusepälle hyvät rahat. Nuo kolme
taloa, joiden päätyiskatot olivat läheisiä puutaloja paljoa korkeammat,
olivat helposti erotettavissa. Engelbrektin ei sen tähden tarvinnutkaan
kysellä. Talo seisoi siinä niin kuin entisaikoinakin, ja näytti ikään
kuin kummastellen katselevan pikkusilla ikkunoillaan nousukkaita, noita
eilispäivän rakennuksia.

Henrikki Seppä otti avoimin sylin vieraansa vastaan. Hän oli vilkkaan
ja hyväsävyisen näköinen mies. Äskettäin oli hän emäntineen tullut
kotiin huvikävelyltä Klaaran kirkolta päin ja oli juuri Engelbrektin
sisään astuessa lähettämässä kotiin pientä poikaa, joka oli tällä
matkalla ollut hänen mukanansa. Tietysti keskeytyi nyt tämä homma ja
poika jäi lähettämättä. Sitten nousi puhe tallisijasta Engelbrektin
hevoselle. Tästä asiasta tuli Henrikille joltisestikin päänvaivaa,
sillä hän oli edellisinä päivinä vuokrannut tallinsa muille. Silloin
astui poika esiin.

"Tuskinpa sillä asialla tarvinnee päätänsä vaivata, Henrikki ukko",
sanoi hän, "setäni talossa tässä vastapäätä on kyllä hevoselle tilaa."

"No juokse sitten naapuri Gellinkille, Kort, ja kysy häneltä, saako
vieraani panna hevosensa hänen talliinsa."

Poika juoksi ja palasi tuokion kuluttua takaisin.

"Saapi", sanoi hän ja näytti itse olevan tuomastaan tiedosta hyvin
iloinen, "siellä on tilaa hevoselle ja minä kyllä vien sen sinne!"

"Kiitos, kiitos, poikaseni", virkkoi Engelbrekt, "mikä on nimesi?"

"Kort Rogge",[22] vastasi poika varmasti.

"Ja setäsikö nimi on Gellink?" kysyi taas Engelbrekt.

"Gellink on nainut hänen tätinsä", selitti seppä puolestaan,
"Gellinkejä on kaksi ja heidän on tämä kivitalo tässä minun taloni
vieressä. Tämä Kort on reipas ja älykäs poika, mutta hänellä on, mikäli
minusta näyttää, enemmän taipumusta kynän kuin moukarin tai miekan
pitelemiseen. Hän käykin jo koulua ja aikaa voittaen hänestä kai tulee
pappi. Niinhän hän sanoi, tuo oppinut herra, joka tuli Lybekistä ja
asui isäsi tykönä tässä äskettäin?"

"Tarkoitatteko herra Jöns Pentinpoikaa?" kysyi poika ja jatkoi, kun
seppä ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen vastasi kysymykseen, "niin,
niin hän sanoi ja kehotti isääni sallimaan minun pitkittää."

"Silloin kai tarvinnet apumiestä hevosta hoitamaan, luulen ma, Kort",
sanoi Engelbrekt hymyillen ja tarttui pojan käteen sekä poistui.

Vähän ajan kuluttua makasi Engelbrekt huolellisesti tehdyllä
vuoteellaan muutamassa yläkerranhuoneessa ja nautti tarpeellista lepoa.

Mutta kohta puoliyön jälkeen tömisi Norrmalmin ja kaupungin välisen
Norrströmin yli menevä silta ison ratsumiesjoukon ajamisesta. Se ajoi
suorinta tietä linnalle.

Ehkä puoli tuntia sen jälkeen näki sillan tornivahti yksinäisen
ratsumiehen täyttä laukkaa ajavan harjutietä alas ja siltojen yli niin
kiivaasti, kuin vihollinen olisi ollut aivan hänen kintereillään. Tämä
herätti vartijan huomiota ja sotamiehet riensivät palavat tulisoihdut
kädessä porttiholviin katsomaan, kuka tuo hurja ajaja oli.

Tämä pysähtyi porttiholviin ja näytti olevan hyvillään nähdessänsä
sotamiehet ympärillään. Hänen pukunsa oli puoleksi punainen, puoleksi
viheriä, ja kaulassa hänellä oli hopeavitjat, joihin oli kiinnitetty
jokin esine, joka oli pistetty hakasparin väliin nutun aukeamaan.

"Onko vouti linnassa?" kysyi hän.

"Puoli tuntia sitten palasi hän Skälnorasta", vastasi sillanvartion
päällikkö.

"Viekää sitten minut heti hänen puheillensa, minulla on hänelle varsin
tärkeitä sanomia vietävänä", virkkoi ratsumies hyvin kiireesti, ikään
kuin hän hätäisellä puhumisellaankin olisi tahtonut osottaa, että asia
oli kiireellinen.

"Jolleivät silmäni valehtele", sanoi päällikkö, "niin sinä olet Jösse
Eerikinpojan väkeä."

"Niin olen ja tuon sanaa ja kirjettä Borganäsin alavoudilta, Juhani
Walelta, herra Hannu Kröpelinille!"

Ratsumies veti esille kirjeen takkinsa alta ja näytti voudin isoa
vahasinettiä. Sillä välin oli muuan vartijamies valmistautunut
saattamaan ratsumiestä eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin he olivat
linnanportin edustalla. Siinä saivat vielä hetkisen vartoa, ennen kuin
portit avattiin, ja sen jälkeen oli ratsumiehellä vielä monta kotvaa
odotettavana, ennen kuin pääsi n.s. _Aatelistaloon_ eli siihen
linnanmuurin sisäpuolella olevaan rakennukseen, jossa kuningas täällä
oleskellessaan majaili, mutta jossa nyt asui vouti ja valtioneuvos
Hannu Kröpelin.

Kun hänet vihdoin toisen sotamiehen saattamana oli linnanpihan poikki
viety tähän rakennukseen, otti hänet siellä vastaan palvelija. Tämä
saattoi hänet pitkien käytävien kautta ja kaksia portaita myöten
jokseenkin isoon huoneeseen ja sytytti pari vahakynttilää, jotka olivat
hopeisissa kynttiläjaloissa punaisella veralla peitetyllä pöydällä.

Hetkisen kuluttua avautui muuan syrjäovi ja mustaan viittaan puettu
mies astui huoneeseen. Hänen päänsä oli jo harmaantunut, mutta hiukset
valuivat tuuheina kiharoina korkealle otsalle, jonka alla loisti
hyvyyttä ja lempeyttä puhuva silmäpari. Se oli Tukholman linnan vouti.
Hän astui pöydän eteen, jolla vahakynttilät paloivat. Ratsumies, joka
oli jäänyt seisomaan ovelle, kumarsi nöyrästi mustapukuiselle ja ojensi
hänelle nuttunsa alta kirjeen.

"Borganäsistäkö tulet?" kysyi Hannu herra pannen kirjeen avaamattomana
pöydälle.

"Läksin sieltä eilen iltapäivällä", vastasi ratsumies, "enkä ole siitä
lähtien levännyt, sillä tuo kirje sisältää tärkeitä tietoja."

"Tiedätkö niistä mitään?"

"En, mutta sisällyksen voin päättää siitä, mitä vouti minut
lähettäessään sanoi. Taitaa olla hankkeissa kapina..."

"Kapina!" keskeytti hänet vouti katseella, joka ilmaisi sekä epäluuloa
että suuttumusta.

"Toissapäivänä saavuin varhain aamulla voudin asioissa Borganäsiin",
jatkoi ratsumies, "ja silloin oli edellisenä yönä sinne tullut käsky
Jösse Eerikinpojalta Vaskivuorelta, että meidän puolenpäivän aikaan
tuli lähteä liikkeelle kaikille Borganäsin ympäristössä oleville teille
kapinannostajaa kiinni ottamaan."

"Ja kuka se sitten muka on...?" kysyi vouti.

"Engelbrekt Engelbrektinpoika!"

"Engelbrekt Engelbrektinpoika", toisti vouti verkalleen itsekseen,
sill'aikaa kuin ratsumies jatkoi:

"Olinhan hänet tavannut samana päivänä aamulla Ornäsissä ... hän ryösti
sieltä kuninkaan veron, ja kun kerroin sen Borganäsissä, oli meidän
heti lähdettävä."

"Mutta Engelbrekt Engelbrektinpoika pääsi käsistänne?"

"Me emme saaneet häntä kiinni ja sanantuoja, jonka vouti oli lähettänyt
Vaskivuorelta ja joka oli tullut yöllä, meni matkoihinsa toissapäivänä
puolipäivän aikoihin. Aina eiliseen puolipäivään asti pidimme kaikki
etelään vievät tiet miehitettyinä, mutta iltapäivällä palasimme
takaisin linnaan ja minun oli heti noustava ratsaille."

Tällä välin avasi vouti kirjeen, ja kun ratsumies oli kertomuksensa
lopettanut, luki hän sen. Se todisti ratsumiehen kertomuksen todeksi ja
sisälsi sitä paitsi pyynnön, että Hannu Kröpelin ottaisi kiinni
kapinoitsijan, jos hän, niin kuin näytti arvattavalta, Tukholmasta
aikoisi lähteä Tanskaan. Voudin lempeät kasvonpiirteet synkistyivät
kirjettä lukiessa. Hän näytti itsekseen tuumivan, mitä hänen oli
tehtävä, sillä hän seisoi kauvan ääneti kirje kädessä ja tuijottaen
eteensä.

"Tunnetko Engelbrekt Engelbrektinpojan?" kysyi hän vihdoin.

"Tunnen!"

"No hyvä, jos hän on kaupungissa, niin hanki minulle hänen asuntonsa
tietoon. Mutta", jatkoi hän ja hänen katseeseensa ilmautui lujuus, jota
ei näissä lempeissä kasvoissa olisi luullut löytyvän, "muista, minä en
tahdo tietää sen enempää."

Ratsumies kumarsi taaskin ja Tukholman linnan vouti katosi
makuuhuoneeseensa. Sama palvelija, joka oli tuonut ratsumiehen ylös,
tuli sen jälkeen sammuttamaan vahakynttilät sekä saattoi ratsumiehen
alas.

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt Henrikki Sepän kanssa pajan
viereisessä huoneessa, jonne pajasta kuului palkeen puhkamista ja
vasarain kalketta. Puhelu koski etupäässä Tukholman porvareita, mutta
myöskin kauppakaupunkeja ja kauppakaupunkilaisia ylimalkaan. Heilläkin
oli paljon valituksenaihetta, vaikk'eivät he erityisen hallituksensa
ja oikeudenkäyttämisensä turvissa olleetkaan alttiina tuolle
sietämättömälle voutisorrolle, joka rasitti maalaisväestöä. Mutta nuo
ylimääräiset maksot, kaupanseisahdus ynnä lisätyt tullimaksot -- kaikki
sen onnettoman sodan seurauksia, jota kuningas nyt oli käynyt jo lähes
kolmekymmentä vuotta -- ne saivat aikaan tyytymättömyyttä kaupungissa
ylimalkaan.

Siitäpä tulikin, että niin harvoja laivoja näkyi satamassa. Engelbrekt,
joka uskoi sepälle aikeensa matkustaa Köpenhaminaan, ei kuitenkaan
maininnut tämän matkan syytä, mutta sanoi pelkäävänsä, ett'ei ollut
laivaa, joka hänet veisi Itämeren ylitse.

"Luulenpa kuitenkin", virkkoi Henrikki Seppä, "että pääset. Tämä
Gellink naapuri kuuluu näinä päivinä lähettävän laivan Lybekkiin, ja
jollen väärin kuullut, niin piti sen poiketa Köpenhaminaankin. Hän on
arkkihiippakunnasta ostanut nahkoja. Saatammehan heti paikalla mennä
saksalaisen puheille kysymään, niin saamme varmimmat tiedot."

Hartlev Gellink eli Westfalilainen, joksi häntä myöskin sanottiin,
koska hän oli Westfalista peräsin, työskenteli tavarahuoneessaan
Henrikin ja Engelbrektin astuessa sisälle. Hän oli pieni
liukasliikkeinen mies, jolla oli paljon puuhaa pannessaan tukkuihin
kallisarvoisia näädän- ja kärpännahkoja. Suurin osa oli sentään muita
turkiksia, niinkuin karhun-, suden- ja ketunnahkoja. Myöskin
hirvennahkoja oli iso joukko kauppiaan varastohuoneessa.

Sepän kysymykseen vastasi tuo ystävällinen mies, että puheenalainen
laiva kyllä oli menossa Köpenhaminaan, mutta ett'ei hän saattanut
määrätä päivää, milloin se oli lähtevä. Saatuaan tiedon, missä laiva
oli ja mikä laivuri oli nimeltään, heittivät nuo molemmat miehet
jäähyväiset ja kauppias ryhtyi taas kahta innokkaammin tehtäväänsä.

Heidän päästyään kadulle neuvoi seppä Engelbrektille suorimman tien,
mitä erään n.s. vesiportin kautta pääsi satamaan ja laivalaiturille.
Sen jälkeen hän läksi kotiin. Engelbrekt kääntyi neuvotulle kadulle
päin, joka kohta aukenikin hänen eteensä ahtaana ja mutkikkaana.
Juuri tälle poiketessaan loi hän vielä silmäyksen taaksensa
Själagårdinkadulle ja näki silloin pitkän, komeavartaloisen miehen,
joka veti hänen huomionsa puoleensa. Kadulla liikuskeleva ihmisjoukko
vaikeutti kuitenkin miehen tarkalleen näkemistä, mutta Engelbrekt oli
näkevinänsä hänen olleen puetun punaisiin ja viheriäisiin.

Saattoihan hän sentään erehtyä, eikä hän sitä sen enempää tarkannut
eikä myöskään tahtonut liian kauvan samalla paikalla viivyttelemällä
vetää huomiota puoleensa, vaan jatkoi astumistansa katua pitkin. Tämä
teki loivan mutkan, ja kun hän oli kulkenut kadun puoliväliin, juuri
niille paikoin, missä kaartava talorivi alkoi estää Själagårdinkadun
puoleista päätä näkymästä, kääntyi hän katsomaan taaksensa -- ja näki
taas tuon komeavartaloisen miehen puhelemassa pienen pojan kanssa,
jonka Engelbrekt tunsi pikku Kort Roggeksi.

Tämänpukuisen miehen näkeminen, se kun niin selvästi ilmaisi Jösse
Eerikinpojan vainoamisaikeet, tuotti Engelbrektille levottomuutta ja
huolta. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa kadun päähän ja portista
lävitse sekä niiden muutamien talojen ohitse, joita tänne, muurin
ulkopuolelle, oli rakennettu ja jotka olivat _itämuuriksi_ sanottuna
kaupunginosana, sekä tuli kohta hakemansa laivan luokse. Laivuri Didrik
Gös, lihava, pienenläntä merikarhu, tuli juuri Engelbrektin laiturille
päästessä soutamalla maihin.

Vaikka laivuri olikin tyly ja suorasukainen mies, miellytti hän
kuitenkin Engelbrektiä. He astuivat yhdessä pitkin laivasiltaa ja
joutuivat kohta vilkkaaseen keskusteluun, jolloin Didrik Gös lateli
mitä minkinlaisia juttuja vitaliveljeksistä eli niistä merirosvoista,
jotka aina Albrekt kuninkaan ajoilta mellastelivat pohjoisilla
purjehdusvesillä. Hänellä oli loppumaton varasto tällaisia juttuja,
mutta erittäinkin oli hänellä paljon kertomista _Bartholomaeus
Voethista_, jonka merirosvoukset silloisen sodan aikana olivat
hämmästyttäneet koko pohjoismaita.

Näissä kului aika ja he erosivat vasta kaupungin kellojen kahtatoista
lyödessä.

Myöhään iltapäivällä, illan suussa, laivuri tuli seppälään ja sanoi
lähdön kyllä toteutuvan, ennen kuin kauppias oli arvellut.

"Sanoin kauppias Gellinkille", virkkoi hän. "että aion lähteä, niin
pian kuin tuuli kääntyy myötäiseksi, saipa hän pakkansa laivaan tai ei.
Ja hänen mielestään se oli oikeaa puhetta, niin että voitte saada sanan
millä hetkellä tahansa."

Laivurin vielä ollessa siellä tuli eräs linnan palvelija. Hän oli
puettu ruskeaan ja mustaan, niin että toinen puoli ruumista oli musta,
toinen ruskea, aivan kuin Jösse Eerikinpojan sotamiehet, vaikka näiden
värit olivat punainen ja viheriä. Takkiin oli kirjaeltu Kröpelinin
vaakuna. Sisälläolijat katsoivat hämmästyen palvelijaan, enimmin
kuitenkin Henrikki Seppä itse. Voudinpalvelijan ilmestyminen hänen
kotiinsa oli hämmästyksestä päättäen hyvin harvinainen tapahtuma.

"Asuuko Henrikki Seppä tässä?" kysyi palvelija.

"Asuu kyllä", vastasi seppä, "ja mitä on noin hienolla
herraspalvelijalla hänelle asiaa?"

"Täällä kuuluu asuvan taalalainen vuoritilallinen, nimeltä Engelbrekt
Engelbrektinpoika!"

"Niin asuukin."

"Minunko luokseni sinut sitten on lähetetty?" kysyi Engelbrekt
katsellen tarkkaavasti palvelijaa.

"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin, lähettää teille
ystävälliset terveisensä ja pyytää teitä tulemaan puheilleen linnaan!"

Kesti vähän aikaa, ennen kuin Engelbrekt vastasi, mutta sitten hän
sanoi lyhyeen ja varmasti:

"Sano terveisiä herrallesi, että tulen."

"Herrani toivoi, jos teille soveltuisi, että tulisitte minun seurassani
linnaan."

Palvelijan puhe ja koko käyttäytyminen oli niin erilaista kuin
herraspalvelijain ylimalkaan ja erittäinkin niiden, joita oli saanut
nähdä Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin palveluksessa, että
Engelbrekt jonkinlaisella mielihyvällä katseli nuorukaista. Samalla
kertaa oli voudin tervehdys pikemmin ystävällistä kutsumista kuin
käskyä, niin että Engelbrekt päätti seurata palvelijaa.

"Jollen tule takaisin", sanoi hän hiljaa Henrikki Sepälle, joka
kiivaasti keskeytti hänet.

"Jolletko tule takaisin, kuka tai mikä sitä saattaisi estää...?"

"Kuninkaan vouti ... ehkä teen väärin tämmöistä hänestä luullessani,
mutta jos niin kävisi, niin lähetä lentoviesti Vaskivuorelle ja kerro
kaikki isä Johannekselle. Jumalan haltuun niin kauvaksi!"

Engelbrekt läksi palvelijan seurassa Henrikki Sepän ihmeissään
pudistellessa päätänsä.

Siihen aikaan ei ollut yhtä vaikeata kuin nykyään pitää silmällä
muukalaisia tai ottaa selko, keitä pääkaupunkiin tuli, ainakaan milloin
eivät suuret juhlallisuudet tai herrainkokoukset vetäneet sinne
suurempia ihmisjoukkoja. Sen tähden saattoikin Jösse Eerikinpojan
palvelija siitä kertomuksesta, minkä sai sillanvartijalta, tuntea sen,
jota hän haki, olleen niiden joukossa, jotka edellisenä iltana olivat
tulleet Tukholmaan. Vartija oli myöskin, kuitenkin aivan sattumalta,
nähnyt hänen ratsastavan kirkolle päin, josta saattoi päättää hänen
menneen keskikaupungille. Borganäsinmies joutui täten raastuvantorille
-- tämä tapahtui varhain aamulla -- ja täällä hän aivan onnen kauppaa
kohtasi erään oikeudenpalvelijan, joka niinikään edellisenä iltana oli
nähnyt miehen poikkeavan Mustamunkkikadulle ja hänet tarkkaan huomannut
muukalaiseksi.  Siitä se tuli, että Engelbrekt satamaan mennessään sai
hänet nähdä. Mies oli myöskin samassa tuokiossa saanut Engelbrektin
silmiinsä ja rientänyt kadulle, jonka kulmaan hän seisahtui yhä vielä
pitääksensä saalistaan silmällä ja saadakseen selville hänen asuntonsa.
Juuri kuin hän oli kääntymäisillään kujalle, sai hän silmiinsä pikku
Kort Roggen, joka uteliaana sekä katseli häntä että Engelbrektiä, joka
jatkoi kulkuansa pitkin kujaa. Tästä sai mies aihetta kysellä pojalta
miestä, jonka he näkivät kujalla, ja ihmeekseen ja ilokseen hän saikin
pojalta kaikki ne tiedot, mitkä tarvitsi.

Hän kiiruhti heti linnaan, mutta vouti oli lähtenyt kotoa eikä hänen
ollut määrä tulla takaisin, ennen kuin puolenpäivän jälkeen. Tämä
näytti kummastuttavan miestä, joka tietenkin oli odottanut voudilta
enemmän intoa niin tärkeissä asioissa, joita hän kyllä hyvin tiesi
tuomansa kirjeen sisältäneen. Kuitenkin täytyi hänen odotella ja vasta
pari tuntia puolisen jälkeen sai hän voudille kertoa, mitä hän
Engelbrektistä oli saanut tietoonsa.

Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi että ei ryhdyttykään
minkäänlaisiin puuhiin tuon vaarallisen miehen linnaan noutamiseksi,
mutta hän ajatteli itsekseen voudin tahtovan menetellä hyvin varovasti
ja sen tähden odottavan yötä. Mahtavan ja salaperäisen näköisenä hän
käveli sotamiesten joukossa linnantuvassa, odotellen mitä oli tuleva.

Hän sai sitten illan suussa nähdä tuon niin kauvan odottamansa tulevan
linnaan. Mutta nytkään hän ei voinut käsittää tukholmalaisvoudin
menettelytapaa. Melkein kunnioittaen saattoivat palvelijat tuon
vaarallisen miehen aatelistaloon. Mutta Borganäsinmies käänsikin
tällöin itse huomion itseensä. Sillä juuri kun Engelbrekt astui hänen
ohitsensa ja loi kiinteän silmäyksen häneen, syöksyi hän syrjään
toisten palvelijain taakse, ikään kuin ei olisi saattanut kestää tätä
katsetta. Tämä liike oli samanlainen kuin se, jonka näimme Ornäsissa
aiheutuneen siitä, että Engelbrekt mainitsi nimen Maunu. Kenties piili
hänen sydämensä pohjassa joku tahra, joka ei sietänyt koskettamista --
vähäinen muistelma menneiltä onnellisemmilta ajoilta, muistelma, jota
ei vielä ollut saanut hämmennetyksi se pimeys, joka muuten teki hänet
niin kovaksi, ett'ei mikään lempeämpi tunne häneen pystynyt. Vielähän
orvokkikin levittelee lemuansa iltaruskon riutuvassa loisteessa
kotvasen sen jälkeen kuin kaikki muut kukkaset jo ovat yön pimeydessä
uneensa uinahtaneet.

"Oliko tuo kenties ensiksi viettelemäsi tytön isä?" kysyi joku
palvelijoista, sitten kuin Engelbrekt jo oli kadonnut aatelistalon
portaisiin.

"Kautta pyhän Nepomukin", virkkoi toinen saksanvoittoisesti puhuen,
"sen jälkeen hänellä jo kai on ollut niin monta tytönsydäntä
sydänpussissaan, ett'ei ensimmäinen varmaankaan enää häntä hämille
panisi."

"Hei, poika, mikä sinulle sitten tuli?" huusi kolmas, "tunsitko tuon
pienen miehen, joka sinuun katsoi?"

Kaikki nämä huudahdukset ja kysymykset näyttivät estävän miehen mieltä
heti siinä tuokiossa täysin malttumasta, mutta kohta hän virnisti
suunsa riettaaseen nauruun ja torjui kaikki lisäkyselyt sukkelalla,
vaikka tosin jokseenkin karkealla pilapuheella.

Mutta yläkerran isossa huoneessa, jossa hopeaiset kynttiläjalat pöytää
koristivat, ja jossa palvelija edellisenä yönä oli jättänyt Juhani
Walen kirjeen, seisoivat Engelbrekt ja Hannu Kröpelin vastatusten.

Molemmat olivat aikansa kenties jaloimpia miehiä, se vaan eroa, että
vouti oli kuninkaan palvelijoita, Engelbrekt sitä vastoin oli itse
ruvennut kansan palvelijaksi. Jos on totta, että heimolaissielut
helposti löytävät toisensa, niin se toteutui tässäkin, sillä niin
avomielisesti ja luottavaisesti katsoi silmä silmään, ja saattoipa
melkein sanoa, että vihamielisyys ei päässyt sanoja edemmäksi. Mutta
sanan täytyi tarttua sanaan, sen helposti ymmärsi heidän erilaisesta
asemastaan, koska toinen oli kuninkaan mies. Heidän katseensa
puhuivat toista kieltä, sanat toista. Edelliset tunnustivat heidän
yhdenvertaisuutensa, jälkimmäiset jakelivat hetken ajan toisilleen
teräviä iskuja.

"Taalainmaassa puuhataan kapinaa", sanoi Hannu Kröpelin, "ja te olette
kapinan nostaja, niin on minulle sanottu!"

"Kapina saattaa nousta", sanoi Engelbrekt, "se riippuu..."

"Kapinako? Te siis tunnustatte..."

"Minä tunnustan, että kuningas voi pakottaa kapinaan, jollei..."

"Engelbrekt Engelbrektinpoika, mitä sanottekaan ... ettekö tiedä, että
minut kuninkaan miehenä on pantu valvomaan hänen oikeuksiansa omassa
läänissäni, niin kuin muut voudit omissaan!"

"Minä pidän teitä kuninkaan sijaisena ja juuri sen tähden sanonkin,
että kapina saattaa nousta, että siihen lopulla voidaan pakottaa...
Kapinannostaja, siksi minua sanotte ... no niin, kuningas on itse
ratkaiseva sen asian, sillä mitä tässä nyt teille sanon, sen aion sanoa
kuninkaalle itselleenkin."

"Mutta sepä on uskalias syytös, jonka te näin puhein viskaatte vasten
kuninkaan silmiä."

"Syytös tai mikä, mutta kuningashan on ainoa auttamaan kykenevä, ja
olkoon vaan sana uskalias, kunhan se on tosi."

"Se on kuitenkin todeksi todistettava."

"Se todistetaankin!"

"Ja millä?"

"Minun hengelläni!"

Tukholman linnan ritarillinen vouti pani nämä sanat kuullessaan
käsivartensa ryntäillensä ristiin ja loi surullisen näköisinä lempeät
silmänsä alas edessään olevaan mattoon. Selvää oli, että hän mielessään
tunnusti jonkun suuren epäkohdan mahdollisesti olevan sen syytöksen
perustana, jonka tuo pieni mies tahtoi hengellään vahvistaa.

"Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että Taalainmaan voudilta on tullut
sanantuoja ja kirje, jossa minua pyydetään ottamaan teidät kiinni ja
jättämään hänelle?"

Engelbrekt ei vastannut tähän kysymykseen, vaan vouti toisti sen.

"Sitäpä toki ette ole tekevä", virkkoi hän verkalleen puhuvin silmin
voutiin katsoen.

"Ja miksikä en?"

"Koska Hannu Kröpelin on kunnian mies!"

"No hyvä, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi vouti, "luulen
ymmärtäneeni teidät, ja jos tosiaankin, niin kuin sanotaan,
Taalainmaassa puuhataan kapinaa, niin mahtanee, kuten sanotte, kuningas
itse olla paras apumies. Menkää sen tähden Jumalan nimessä, Engelbrekt,
toivon keskustelustanne kuninkaan kanssa mitä parasta."

Mitään muuta ei linnassa keskusteltu. Engelbrekt kiiruhti asuntoonsa.

Täällä hän sai heti sen tiedon, että laivuri varhain seuraavana aamuna
aikoi nostaa purjeet. Tuuli oli äkkiä kääntynyt ja parhaillaan oltiin
kiireellä panemassa kauppias Gellinkin viimeisiä tavarakääröjä laivaan.
Niin pian kuin tämä saatiin tehdyksi, oli määrä nostaa ankkuri.

Kaikki ulkonaiset asianhaarat näyttivät siis tähän asti olleen
Engelbrektille suotuisat ja toivehikkain mielin jätti hän seuraavana
aamuna jäähyväiset ystävälleen Henrikki Sepälle, joka saattoi hänet
laivarantaan.

Oli vielä hämärä, kun nuo molemmat miehet läksivät sepän talosta.
Kulkiessaan Hartlev Gellinkin talon ohitse he näkivät sen edustalla
satuloidun hevosen sidottuna portaihin kiinnitettyyn renkaaseen. Aluksi
ei Engelbrekt sitä tarkannut, mutta tultuaan aivan lähelle hän pysähtyi
ja näytti sitä tarkastavan. Hän silitteli kädellään sen lautasia ja
pyyhki pois vaahdon sen rinnasta. Hirnahdellen se ilmaisi huomanneensa
ystävyyden.

"Se on Brand!" sanoi Engelbrekt, "se on Hermanin hevonen!"

"Tunnetko sen?" kysyi seppä.

"Tunnenpa kyllä, jospa vaan tuntisin ratsastajankin, joka sillä on
tänne ajanut."

"Jolleivät naapurini kaikki luukut ja portit olisi niin tarkasti
teljetyt", sanoi seppä, "niin ei olisi mikään vaikea seikka saada siitä
selkoa. Vaan jos tahdotte, niin koetan kuitenkin tiedustella."

"En, en ... minulla ei ole aikaa hukata, eikä Brand tässä mahtane olla
väärillä teillä, kuka hänellä sitten lienee ratsastanutkin."

Näin puhein läksivät miehet samaa tietä, jota Engelbrekt edellisenä
päivänä oli kulkenut, ja saapuivat kohta satamaan.

Hetkisen kuluttua oli Engelbrekt Didrik Gösin laivassa ja Henrikki
Seppä näki laivan verkalleen lähtevän ankkuripaikastaan.




IV.

Köpenhaminassa.


Joukko ratsumiehiä ajoi vaahtoisilla ratsuilla linnaa kohti tässä
vanhassa piispankaupungissa, jonka ensiksi Margareta kuningattaren isä,
iloinen Valdemar Atterdag, oli saanut hankituksi kruunulle, jos kohta
vaan määräajaksi. Sen oli näet perustanut eräs vanha piispa, Absalon,
joka sen oli testamentilla lahjoittanut Roskilden piispanistuimelle.
Mutta ei Margareta eikä hänen seuraajansa, kuningas Eerikki
Pommerilainen, olleet tahtoneet jättää kaupunkia takaisin
piispanistuimelle.

Ratsumiesjoukko pysähtyi linnan edustalle ja pian nähtiin, että se vaan
oli etujoukkona loistavammalle seurueelle, joka kohta sen jälkeen
myöskin ratsasti linnaa kohti. Seurueella oli muassansa koko joukko
sellaisia kapineita, jotka selvästi ilmaisivat sen palaavan metsältä.
Siinä oli joukko herroja kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla
kirjailluissa vaatteissa ja useimmilla oli raskaat kultaiset
ritarivitjat ja kultaiset kannukset. Hopeainen metsästystorvi riippui
joka miehen kaulassa. Joukon jälessä kuljetettiin saalista kolmella
hevosella.

Etupäässä ratsasti pitkä mies, jonka jo ryhdistä ja käytöksestä huomasi
ylhäiseksi henkilöksi. Ylpeyttä ja vallanhimoa ilmaisi hänen otsansa,
mutta myöskin kevytmielisyyttä ja nautinnonhimoa. Hänen katseessaan oli
tosin jotakin, joka ilmaisi valtaa ja ylhäisyyttä, mutta siinä oli
myöskin riettautta ja kovuutta ja sydämmettömyyttä. Toisin ajoin olisi
häntä mieli tehnyt luulemaan orjaksi, joka oli koristellut itsensä
vapaan miehen tunnusmerkeillä ja käytti niitä päästäkseen tämän
oikeuksistakin osalliseksi. Hänessä ei ollut sisällisen suuruuden
majesteettia, jolla aina ja joka paikassa on arvonsa, vaan ulkonainen
ja ikään kuin sattumalta saatu. Kuninkaanlinna, jonka oli määrä
herättää arvoa ja kunnioitusta, mutta jonka haltija ei ollut kotona.

Se oli Eerikki Pommerilainen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuningas.

Hänen rinnallaan ratsasti nuori, musta- ja säihkyväsilmäinen ritari. Se
oli herra _Otto Pogwisch_, kuninkaan ilmeisen suosikin, edellisenä
vuonna (1432) kuolleen herra Pentti Pogwischin poika. Tuon nuoren
ritarin äiti oli Ida Köningsmark Gladsaxista ja häntä sanottiin
tavallisesti Gladsax'in Ida rouvaksi. Hän näytti monessa suhteessa
kuninkaan muotoiselta, joka seikka myöskin oli omiansa lisäämään
uskottavuutta sille yleiselle puheelle, että kuninkaalla ja Ida
rouvalla oli ollut luvallista hellemmät välit.

Kuninkaan toisella sivulla ratsasti vanhanpuolinen herra. Se oli
tanskalainen ritari, nimeltä Eerikki Krummedik, ja hän oli ainoa
tanskalainen ritari kuninkaan seurueessa. Muut olivat pommerilaisia
herroja.

Yleinen tyytyväisyys näytti olevan vallalla ja kuningas itse oli mitä
parhaimmalla tuulella. Hän laski leikkiä ja hymyili nuorelle Otto
herralle, niin kuin hän täksi päiväksi olisi heittänyt kaikki
hallitushuolet mielestään, ja toiset herrat hymyilivät, joka kerran
kuin kuningaskin hymyili. Ainoastaan herra Eerikki Krummedik ei
näyttänyt aina tarkkaan seuraavan kuninkaan puheen ajatuksenjuoksua,
niin että hänen kasvonsa usein ilmaisivat aivan päinvastaisia tunteita
kuin toisten herrain. Kuningas itse ei kuitenkaan sitä tarkannut.

"Ahvenanmaallapa ei olekkaan semmoisia metsästysmaita, jommoisia olette
tänään nähnyt", sanoi kuningas Otto Pogwischille.

"Eipä kyllä", vastasi nuori herra, "mutta sielläpä ei olekkaan
kuningasta metsästämässä!"

"Kukapa tietää", virkkoi kuningas, "se päivä saattaa tulla."

"Onnellinen olisi silloin se linnanherra, joka saisi vastaan ottaa
teidän armonne Kastelholmaan!"

"Vastaanottajaksi en kuitenkaan tahdo muita kuin teidät, Otto
Pogwisch."

"Teidän armonne!" huudahti Otto herra, selvästi koettamalla koettaen
hillitä itseänsä esteettömästi ilmipäästämästä sitä iloa, joka hänet
valtasi. "Teidän armonne, en oikein ymmärrä, uskallanko pitää sanojanne
täyttä totta tarkoittavina."

"Voitte kyllä toden totta, Otto! Kastelholman linnan ja läänin saatte
te, eikä kukaan muu! Vai mitä siitä sanotte, Eerikki Krummedik vanhus?"

Vanha ritari säpsähti kuin unesta heräten. Hän loi kuninkaaseen kysyvän
katseen.

"Ha-ha", nauroi tämä, "te uneksitte muinaisia päiviä, Eerikki herra, ja
sen tähden unohdatte koko maailman. Olen tässä antanut Otto
Pogwischille Kastelholman läänin, mitäs siihen sanotte?"

"Teidän armonne", vastasi ritari, "tekee omassa asiassaan, niin kuin
haluttaa. Mutta koska kysytte minulta, niin tahdon sanoa, että minusta
näyttää kuluneen pitkä aika, ehkä liiankin pitkä, siitä jolloin
ruotsalaisia herroja maita ja läänityksiä lahjoittamalla muistitte."

"Ja mitä sitten?" kysyi kuningas keikauttaen päätänsä taaksepäin. "Enkö
sitten saa antaa linnoja ja läänityksiä kenelle hyväksi näen, onko
Ruotsin valtakunta minun, vai onko se ruotsalaisten herrain?"

"Armollinen herra", vastasi tanskalainen ritari, "en millään muotoa
tahdo väittää mitään valtaanne ja mahtavuuttanne vastaan..."

"Minä ymmärrän, te ajattelette tytärtänne, Margareta rouvaa", keskeytti
kuningas, "tuo nuori rouva tarvitsisi jotakin millä ilahduttaa
mieltänsä vanhenevan herransa rinnalla, mutta se asia on autettavissa,
kun kerran tulemme Ruotsiin."

Tällä kuninkaalla ei ollut, etenkään leikkiä laskiessaan, tapana
hillitä kieltänsä. Pila kävi usein törkeäksi ja loukkasi siveyttä. Ja
jos joku sellaisina hetkinä uskalsi sanoa mitään vastaan, menetti
kuningas kokonaan malttinsa. Tuon vanhan ritarin vakavista kasvoista
päättäen, ne kun ilmaisivat, ett'ei hän ollenkaan hyväksynyt sitä
tapaa, millä kuningas hänen sanansa selitti, oli odotettavissa vastaus,
joka epäilemättä oli saattava kuninkaan tasapainosta ja siten myöskin
turmeleva illan loppuosan hauskuuden. Ja linnassa odottivat ylhäistä
metsästysseuruetta komeat pidot tansseineen.

Toiset herrat halusivat sen tähden kääntää huomion johonkin muuhun ja
sattumus toikin heille avuksi tumman ritarin, joka oli seisauttanut
hevosensa jonkun matkaa heidän edellensä, ikään kuin heitä
odotellaksensa.

"Kuka on tuo tumma ritari?" kysyi kreivi Witzlau muutamalta kuninkaan
takana ratsastavalta herralta.

Kaikkien silmät kääntyivät tällöin ritariin, joka sen huomasi ja ajoi
kuningasta vastaan.

"Hänellä on sonninpää vaakunassaan", sanoi silloin toinen herroista.

"Jumaliste, luulenpa, että se on Broder Sveninpoika", huudahti kolmas.

"Broder Sveninpoika", toisti kuningas, mutta hänen äänensä kuului
soinnuttomalta eikä päästy selville, iloako vai harmia ritarin
näkeminen hänelle tuotti.

Sillä välin oli jouduttu aivan lähelle ritaria. Tämä tervehti
kunnioittaen kuningasta, mutta hänen katsantonsa oli synkkä, synkempi
kuin hänen haarniskansa väri. Hänessä tämä kohtaaminen nähtävästi ei
synnyttänyt mitään ilontunteita.

"Kautta viiden haavan, ritari", puhkesi kuningas sanomaan, "itsekö
siinä olette, vai haamunneko se on?"

Ja levottomana kuuli seurue kuninkaan äänen vapisevan, aivan samoin
kuin se tapasi tehdä hänen vihastuessaan. Mutta kuningas hymyili
kuitenkin puhuessaan, niin että ritarin vastauksesta jäi rippumaan,
tokko illan ilojen piti mennä pilalle vai ei.

"Minä itse, armollinen herra, Broder Sveninpoika Asslöfin omistaja!"
vastasi ritari, mutta hänen otsansa oli synkkä ja silmät säihkyivät.

"Jumala paratkoon, Broder Sveninpoika, näytätte niin synkältä, kuin
olisitte miekkasille menossa", jatkoi kuningas leikinlaskemistaan,
vaikka hänen puheensa oli kerkeämpää. "Jos olette uusia tapoja oppinut
siellä Lybekin paksujen kamasaksain parissa, niin elkää Jumalan tähden
tuoko niitä mukananne tänne."

"Minä tulen", virkkoi ritari, "omasta suustanne kuulemaan
vastauksenne!..."

Kuningas katsoi hetkisen vihasta säihkyvin silmin ritariin. Sitten hän
kannusti hevostansa ja ratsasti loistavan herrajoukon seuraamana linnaa
kohti.

Joukko palvelijoita oli varuillaan ottamassa vastaan kuninkaan ja
toisten herrain hevosia. Mutta tuskin kukaan saattoi seurata
kuningasta, niin nopeasti hän heittihe alas satulasta ja juoksi
linnanportaita ylös. Kun herrat joutuivat linnan isoon saliin, näkivät
he kuninkaan sulkevan viereisen huoneen oven. Likellä sitä näkivät he
ihmeen ihanan naisen penkille vaipuneena ja ikään kuin väkisin siihen
viskattuna; naisen kyyneleet vuosivat virtanaan.

Mutta ritari istui yhä vielä hevosensa selässä tuimasti eteensä
tuijottaen. Siinä istuessaan saattoi hän nähdä koko linnan etupuolen,
ja kuinka iltarusko kultasi ikkunoita. Kaikki tämä ei kuitenkaan
näyttänyt ritarista olevan minkäänarvoista. Ei edes ikkunain hohteen
vaihtaessa väriänsä ja muuttuessa ikään kuin sisältä tulevaksi, mikä
ilmaisi vahakynttilöitä sytytetyn kuninkaallisiin saleihin ja pitojen
alkavan, ei edes silloinkaan ritari sitä sen enempää tarkannut.

Varmaankin hän siten olisi istunut hyvinkin kauvan, jollei muuan mies
olisi lähestynyt häntä ja maininnut hänen nimeänsä.

Tämä mies oli pieni, mutta varreltansa vahva. Puvusta päättäen olisi
häntä pitänyt jonakin aivan vähäpätöisenä henkilönä, jolleivät vyöllä
riippuva miekka ja miehen ryhti olisi ilmaisseet, että hän oli
tavallisia ihmisiä paljon ylhäisempi.

Ritari nosti päätänsä kuullessaan nimeänsä mainittavan ja katsoa
tuijotti pieneen mieheen, ikään kuin olisi luullut kuulonsa pettäneen.

"Kohtalo saattaa meidät yhteen, jalo herra", sanoi mies, "te ette minua
tunne, mutta minä kuulin kuninkaan mainitsevan nimenne ja..."

"Tunnetteko sitten minut?" kysyi ritari.

"Kukapa ei tuntene sitä urhoollista ritaria, joka niin uljaasti
taisteli Bornholman luona[23] viime kevännä."

"Haa!" huudahti ritari ja löi kädellään satulannuppiin, ikään kuin
taistelun jälkimuisto olisi kiihottanut hänen vihaansa.

"Jollen pety", jatkoi pieni mies, "niin arvaan helposti syyn täällä
oloonne, ja silloin vetävät asiamme yhteen muutenkin, eikä vaan
kotipaikan suhteen."

"Kuka sitten olette?" kysyi ritari.

"Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorelta Taalainmaasta."

"Ja mitä täällä teette?"

"Tahdon vapauttaa taalalaisrahvaan vankeudesta!"

"Ah!" huudahti ritari, "olette oikeassa, Engelbrekt, ja koska kohtalo
niin merkillisesti on saattanut meidät yhteen, niin tulkaa muassani
majatalooni. Minulla on paljon kyseltävää sukulaisista ja ystävistä, ja
huomenna minun täytyy lähteä täältä takaisin."

Engelbrekt suostui ja he menivät yhdessä majataloon, jossa kohta olivat
kahden kesken pienessä huoneessa. Tuo synkkä ritari kävi täällä
puheliaaksi ja Engelbrekt sai tietää paljon lisää kuninkaasta ja hänen
lähimmistä seuralaisistaan. Luonnollisesti jouduttiin kohta puhelemaan
Holsteinin kreivien ja Hansakaupunkien kanssa käytävästä sodasta ja
Engelbrekt sai kuulla tuon mainehikkaan ritarin itsensä kertovan
Bornholman tappelun.

"Minun laivojeni lukua", sanoi ritari, "lisäsi Eerikki Krummedik
muutamilla itse varustamillaan laivoilla."

"Eikö sitä kuningas tehnytkään?" kysyi Engelbrekt.

"Ei, ei, minä olin isäntänä omalla laivallani ja Eerikki herra
omallaan, mutta kuningas oli hankkinut meille ruokavarat ja
sotatarpeet. Minulla oli alussa menestystä. Minä purjehdin kappaleen
matkaa vanhan herran edellä ja kohtasin neljä kauppalaivaa, jotka
tulivat Riiasta. Minä anastin niistä kolme, neljäs pääsi Lybekkiin,
kuten sitten sain kuulla. Noista kolmesta saatu saalis oli runsas ja se
kiihotti miehiäni uusiin taisteluihin. Silloin läksimme taas yhdessä
merelle, vanha Eerikki herra ja minä, ja sijoituimme Bornholman
luokse..."

"Eikös herra Eerikki Krummedikilla", keskeytti Engelbrekt, "ole
heimolaisia siellä meillä Ruotsissa, vai kuinka?"

"On kyllä, hänen tyttärensä on naimisissa vanhan, Vaasasukuisen Krister
Niilonpojan kanssa."

"Ja vanhaa herraa huvittaa oleskella vesillä ja mitellä miekkoja..."

"Tunnetteko Eerikki herran?"

"Tänä aamuna tulin tänne kaupunkiin lybekkiläisen laivurin laivassa
enkä tunne näitä ulkomaalaisia miehiä. Sitä paitsi meillä mielestäni on
kyllin ristiä heistä siellä kotona."

"Niin, niin, Engelbrekt Engelbrektinpoika, siinä olette oikeassa, ja
milloinkapa on parempi päivä koittava isänmaallemme?"

"Se kysymys olisi pikemmin minun tehtävä teille."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tepä, hyvät herrat, olettekin saattaneet kaiken tämän onnettomuuden
Ruotsin valtakunnalle!"

Ritarin tummansinisessä silmässä leimahti salama ja hän katsoi tuimasti
Engelbrektiin, mutta sitten painui katse ja ritari ilmaisi vähäisellä
päännyökäyksellä myöntävänsä Engelbrektin sanat tosiksi.

"Mutta jatkakaa, jalo herra", virkkoi Engelbrekt, "saattanenhan
ymmärtää kertomuksenne, vaikk'en olekkaan nähnyt herra Eerikki
Krummedikia."

"Muuten se oli se vanha herra, joka ratsasti kuninkaan oikealla
puolella, ja itse voitte sitten päättää, tokko niin vanhassa miehessä
on reippaitten miesten taisteluun viejää. Hän peräytyikin heti, kun
vihollinen lähestyi. Lybekistä tuli neljä alusta, joiden piti puolustaa
suurta kauppalaivastoa. Vanha herra väitti vihollisen olevan liian
vahvan ahdistettavaksi ja purjehti matkoihinsa. Minun oli yksinäni
mahdotonta käydä koko laivaston kimppuun, vaan minä annoin sen
purjehtia sivuitse. Mutta aivan ehein nahoin en myöskään tahtonut sitä
päästää käsistäni, vaan kävin viimeisten laivain kimppuun."

"Ja nämä olivat ne suuret lybekkiläiset sotalaivat, joiden miehistöt
olivat piiloutuneet kannen alle, kunnes te miehinenne olitte tullut
laivaan, jolloin heidän onnistui ylivoimalla voittaa teidät. Tuon
tiedän, sen on lybekkiläinen laivurini kertonut minulle, samoin kuin
vankeutennekin. Mutta kuinka te olette tänne tullut, siitä ei Didrik
Gösillä ollut mitään tietoa."

"Olen taannut miehensanallani määräajan kuluessa palaavani takaisin
vankeuteen, jollei asiani onnistu."

"Ja pahaltako näyttää...?"

"Vielä tahdon kuitenkin kerran kysyä häneltä."

"Ja jos hän kääntää teille selkänsä yhtä kurjasti kuin tänäkin iltana?"

"Entä sitten..."

"Sitten kai palaatte Lybekkiin ja vankeuteen?"

"Mimmoisena miehenä minua pidättekään?" karjasi ritari tämän kysymyksen
kuultuaan ja kavahti pystyyn. Mutta Engelbrekt laski kätensä hänen
käsivarrelleen ja loi häneen tuon omituisen katseensa, joka kykeni sekä
synnyttämään että tyynnyttämään myrskyä.

"Pidän teitä rehellisenä Ruotsinmiehenä, jolle kunnia on henkeäkin
kalliimpi. Samanlaisia ovat nekin, jotka minä tahdon päästää
häpeällisestä vankeudesta. Onnistukoon minun asiani paremmin kuin
teidän, ritari! Sillä sen verran luulen voivani sanoa, että jollei
teitä lunasteta omillanne ja heimolaistenne täysipainoisilla
hopeamarkoilla, niin ei kuningas sitä mahtane tehdä."

Engelbrekt pusersi ritarin kättä ja poistui.

Oli sanomattoman kaunis ilta, kesäkuun ensimmäisiä. Hiljaisuus
vallitsi kaikkialla ja lauhkeat tuulahdukset puhaltelivat salmelta
Absalonin kaupungin ylitse, ikään kuin tuoden terveisiä Lundista,
piispankaupungista, ja kuiskeillaan muistutellen menneitä suuruuden- ja
kunnian-aikoja, jolloin Valdemarein valtikka ulottui Itämeren
etelärannikolle ja jolloin rauha ja sopu ja veljeys yhdistivät Ruotsin
ja Tanskan heimolaiskansat liittokirjoja laatimatta ja valoja
vannomatta.

Ei tosin vielä tanskalaista Ruotsissa vihattu, mutta kyllä saksalaisia.
Vaan jos tanskalainen oli apuna sortamassa kansaa vastoin lakia ja
oikeutta, niin oli selvää, että hänkin ennen pitkää oli saava osakseen
samanlaisia tunteita ja että hänetkin kohta yhtä hyvin kuin saksalaiset
ja italialaiset oli luettava ulkomaalaisten joukkoon, joilla lain
mukaan ei ollut oleva mitään sanomista tai käskemistä Ruotsinmaassa.
Epäilemättä oli Margareta kuningattaren tarkoitus vähitellen sulattaa
yhteen pohjolan kolme kansaa, mutta hänen kasvattipoikansa ei
ymmärtänyt, ei voinut käsittää niitä tulevaisuudentuumia, joita tuo
suuri vainaja oli sydämessään säilyttänyt. Hän piti muitta mutkitta
valtakuntiansa samanveroisina, kuin saksalaiset pikkuruhtinaat
maitansa. Hän oli vaan saanut suuremman alan pikkumaisille
pyrinnöilleen, siinä kaikki, ja jos missä tuli este tielle, hän sen
potkaisi syrjään, jos se oli potkaistavissa. Mutta Eerikki kuninkaan
jäljissä rupesikin itämään siemen siihen kansallisvihaan, jota sitten
unioonikuninkaat niin runsaissa määrin kasvattivat ja kastelivat, että
vieläkään vihanpuusta tuskin muuta kuin runko on katkaistuksi saatu,
vaikka onkin kolme vuosisataa vierinyt unioonin hajoamisesta.

Mitään varsinaista päätöstä, mitään kirjoitettua asiakirjaa, joka
ikuisiksi ajoiksi oli yhdistävä nuo kolme valtakuntaa, ei tosin ollut
olemassa, mutta todellisuudessa oli yhdistämistuuma jo sen verran
toteutunut, että yksi kuningas hallitsi kaikkia kolmea valtakuntaa, ja
viisaus ja nero olisivat kenties saattaneet tämän todellisuuden
perustalle luoda yhden kolmiyhteisen kansan. Aikain kuluessa olisi
kyllä unhotettu sekä yhteisesti tehdyn ja kirjallisesti laaditun ja
vahvistetun päätöksen olemattomuus, että myöskin se seikka, ett'ei
noiden kolmen kansan mieltä oikeastaan koskaan oltu koko asiassa
kysytty. Mutta kun kuningas, niinkuin nyt oli laita, oli niin varomaton
ja älytön, ett'ei ainoastaan väärin käyttänyt valtaansa, vaan
vieläpä suorastaan rikkoi voimassaolevaa lakia, jota oli vannonut
noudattavansa, herätti hän tyytymättömyyttä ja vihaa ensin itseensä ja
sitten sitä suurtyötä vastaan, jota hän oli lähetetty hoitamaan ja
suojelemaan.

Kuninkaan tuli antaa voimaa laille ja ylläpitää rauhaa. Se oli hänen
ensimmäinen, mutta samalla hänen korkein ja kaunein tehtävänsä. Mutta
hän ei sitä täyttänyt, ja selvitettäväksi jäi, muistamattomuus ja
taitamattomuusko siihen olivat syynä, vai ehdon tahdonko hän rikkoi
lakia ja sorti kansan pyhimpiä oikeuksia.

Melkein tällainen oli Engelbrektin ajatusten juoksu, kun hän illan
suussa käyskeli kaupungin keskitse, ja kuta enemmän hän tällaisia
ajatteli, sitä levottomammaksi hän tuli, kuten ihminen tavallisesti
tulee jonkun tärkeän hetken lähetessä; ja huomispäivällä oli varmaankin
sellainen hetki helmassaan.

Huomaamattansa suuntasi hän kulkunsa linnalle päin. Siellä oli vielä
paljon ihmisiä liikkeellä ja iso väkijoukko käveli valaistujen
linnanikkunain edustalla, josta saattoi nähdä, miten ylhäiset herrat ja
neitoset karkeloiden ja leikkien liikkuivat kuninkaan hovissa.

Engelbrekt väistyi levottomuuksineen ja toiveineen hälisevästä
väkijoukosta syrjään ja meni linnan sivustalle eräälle puitakasvavalle
paikalle, jossa hän häiritsemättä saattoi antautua ajatustensa valtaan
ja ikään kuin nähdä ja kuulla, kuinka "osattaret kangastaan kutoivat."

Ja hänen mielessään ryhmittyivät kuvat omituisella tavalla;
hauska ja iloinen elämä tuolla kuninkaan linnassa ja hätä ja
kurjuus hänen kotimaansa vuorilla ja laaksoissa. Tuolla ylhäällä
paras'taikaa tanssittaessa ja leikittäessä puuttui tuhansilta hänen
maalaisparoiltaan elämän välttämättömimmät tarpeet. Eikä heiltä niitä
puuttunut omasta syystä, vaan mitä röyhkeimmän mielivallan takia. Ja
juuri senpä tähden oli vaara suuri, ja suurin hänelle ja niille, jotka
tanssivat tuolla ylhäällä. Elämä pohjolan tuntureilla on ankara herra,
mutta hän ei kuitenkaan pakota kapinaan. Kukkasen toisensa perästä
saattaa myrskyn vihuri karistaa maahan, halla ja lumi saattavat niukan
viljan tuhota ja ihmisten toiveet saattavat kuihtua -- mutta kaikki
tämä yllyttää vaan uusiin ponnistuksiin. Taivaan herra saattaa kurittaa
myrskyä ja lauhduttaa pakkasen ja ilo ja riemu saattavat taimia
uudelleen. Miehen mieli taipuu Herran käden alle.

Mutta mielivallan alle ei mies taivu.

Suopealuontoiset ja kaikenlaisiin puutteisiin ja kieltäymyksiin
tottuneet taalainmiehet sietivät niin kauvan kuin suinkin sitä pahaa,
millä ulkomaalainen kuningas ja hänen voutinsa heitä rasittivat. He
maksoivat veronsa, mikäli jaksoivat, mutta kun tämä vero laittomasti
määrättiin ja vielä laittomammasti kannettiin, silloin loppui heiltä
kärsivällisyys. Silloin he havaitsivat, että vapaus, rakkain heille
kaikesta, olikin vaan tyhjä sana. Eikä siinä kyllin, heidän
ihmisoikeuksiansakin sorrettiin. Eipä ainoastaan heidän isiltä
perittyjä talojansa ja tilojansa heiltä ryöstetty, vaan heitä
itseäänkin kohdeltiin kuin oikeudettomia elukoita.

Huomispäivä oli nyt ratkaiseva, oliko rauha palaava Ruotsin kansalle,
vai eikö. Kuningas oli itse ratkaiseva asian ja hänen vastauksensa oli
samalla kertaa ilmaiseva, oliko hän asettuva lakia polkemaan, vai sitä
noudattamaan. Edellisen kohdan toteutuessa saattoi tuskin edeltä
arvata, mitä oli seuraava. Se vaan oli selvä, että oli syntyvä taistelu
elämän ja kuoleman uhalla. Sillä se ihminen, joka on pakotettu hädän
vimmaan, taistelee näin. Hänen täytyy joko voittaa tai kuolla.

Pauhaavan karkelosoiton sävelet kuuluivat kuninkaansalista. Ne vetivät
Engelbrektin huulet laimeaan hymyyn, joka on surun veikko. Hänestä
tuntui siltä, kuin hän ei olisi nähnyt molempia näitä vastakkaisia
kuvia rinnatusten, vaan toisen yläpuolella toista. Hän näki
kuninkaanlinnassa vallitsevan huiman hilpeyden ikään kuin perustuvan
huokauksiin ja kyyneliin ja vereen. Maa oli kuninkaan alta ontoksi
kaivettu. Hän ja hänen ritarinsa tanssivat ikään kuin omalla
haudallansa -- taikka kuninkaan omasta tahdosta riippui, oliko niin
käyvä.

Kiivas, vähän matkan päästä kuuluva sanakiista ja ikään kuin miekkojen
paljastamisesta syntyvä ääni herätti Engelbrektin ajatuksista.

"Peruuttakaa sananne, Otto Pogwisch", huudahti tuima ääni, "taikka olen
minä miekka kädessä todistava Brita neidistä lausumanne sanat
valheiksi!"

"En tiennyt", kuului Otto Pogwisch vastaavan, "veljentyttärenne teihin
niin läheltä koskevan. Tuskinpa olisi hänen sulhasensa, herra Erengisle
Niilonpoika, sanoistani niin tulistunut. Mutta neiti on ihana ja te
olette nuori, herra Eerikki Akselinpoika!"

"Eerikki Akselinpoika olisi hylkiö, jos sallisi tällaista häväistystä
toistettavan."

Ja sitten kalahtivat miekat vastakkain.

Engelbrekt kiiruhti paikalle, mutta hänen joutuessaan perille, oli jo
asia ratkaistu. Toinen riitelevistä loikoi verissään nurmikolla. Toinen
pisti miekkansa tuppeen. Mutta samalla kertaa olikin hänen vihansa
unhotuksissa eikä kaatunut hänestä enää ollut hänen ja veljentyttären
kunnian solvaaja, vaan ainoastansa apua tarvitseva ihminen. Ja hän
kumartui kaatunutta auttamaan.

Miekka oli sattunut sydämen tienoille ja verta virtasi tulvalta. Se oli
Otto Pogwisch. Eerikki Akselinpoika kiskasi silkkivyön vyötäisiltään ja
koetti sillä sitoa haavaa, mutta oikaisihe kohta pystyyn ja katseli
ympärilleen, ikään kuin apua etsien. Silloin hän huomasi Engelbrektin.

"Auttakaa minua", sanoi hän puoliääneen, "meidän täytyy kantaa ritari
linnaan. Olkaa huoleti, minä tunnen siellä kaikki käytävät eikä kukaan
saa meitä nähdä, mutta tämä ritari tarvitsee taitavamman käden apua
kuin minun, eikä sellaista ole muualla kuin linnassa."

Engelbrekt ei kauvan siekaillut, vaan suostui ritarin auttajaksi. Tämä
teki pitkän kierroksen pimeintä varjopaikkaa pitkin ja pääsi siten
muutamasta takaportista linnaan. Täällä hän kulki pitkää kapeaa
käytävää, joka päättyi yhtä kapeihin kiertoportaihin. Kavuttuaan näistä
ylös joutuivat he erääseen holvihuoneeseen, jonka katosta riippui
lamppu ja siinä vahakynttilä. Huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta
kokonaista kolme ovea. Yhden avasi ritari ja siitä he astuivat pieneen
huoneeseen, joka sisustuksesta päättäen näytti olevan jonkun hovineidin
hallussa.

"Tämä on veljentyttäreni huone", sanoi ritari, "vaikk'ei se enää kauvan
tulle sinä olemaan, jos minä saan tahtoni perille ja kun pääsen
veljeni, Olavi herran puheille. Odottakaa nyt minua täällä, minun
täytyy puhutella Brita neitiä ja hakea kuninkaan lääkäri, minä palajan
heti."

Ennen kuin Engelbrekt ennätti sanoa sanaakaan, oli nuori mies kadonnut
ja siellä oli nyt Engelbrekt yksinään kuninkaan linnassa haavoitetun
vieressä, jonka elinpäivä millä hetkellä hyvänsä saattoi olla lopussa.
Hän oli siellä asemassa, joka välttämättömän ja samalla kertaa niin
vaarallisen salaperäisyytensä puolesta oli ihka outo niin avomieliselle
miehelle kuin Engelbrekt.

Ei koskaan elämässään hän ollut tehnyt tekoa, jonka seurauksia olisi
tarvinnut peljätä. Mutta täällä hänet valtasi levottomuus, joka oli
kiusallinen, parhaastaan sen tähden, ett'ei hänellä mielestään ollut
oikeutta antautua mihinkään vaaraan, joka saattoi häntä estää
pyrkimästä korkeampaan päämääräänsä ja täyttämästä sitä tehtävää, jonka
hän vapaaehtoisesti oli ottanut kärsivien maanmiestensä puolesta
toimittaakseen. Huone oli tosin syrjäisessä osassa linnaa ja sen
seikan, että se oli hovineitien yksityisiä huoneita, piti kai myöskin
olla omiansa antamaan varmuutta; mutta paljaastaan kuninkaan tulemisen
mahdollisuus oli tarpeeksi kiihottamaan hänen levottomuuttaan
korkeimmilleen.

Ja ikään kuin heti toteuttaakseen tämän pelon kuului yht'äkkiä
kuninkaan ääni aivan oven takaa.

"Kas täällä, arkkipiispa Arnold", sanoi hän, "täällä saatamme puhella
aivan häiritsemättä! Käykää sisään, minua haluttaa kuulla, mitä teillä
on minulle sanomista."

Samalla kuului oven avaaminen ja sulkeminen. Engelbrekt olisi
mielellään vajonnut läpi lattian. Hän nosti kätensä silmilleen eikä
uskaltanut nostaa silmiään. Mutta hän kuuli kuninkaan äänen jatkavan.

"Tämä on Cecilian rukoushuone, me olemme aivan kapokahden; puhukaa sen
tähden, arkkipiispa!"

"Kirjeessä sanotaan muitta mutkitta", kuului arkkipiispa vastaavan,
"että tuomiorovasti Olavi on uskaltanut loukata teidän kuninkaallista
arvoanne ja on paavin ja pyhän istuimen edessä sanonut, että te olette
vaan valittu kuningas, ettekä perintökuningas!"

Molemmat puhelevat olivat sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa
Engelbrekt oli Otto Pogwischin kanssa suljettuna. Vaara oli osaksi
ohitse. Täytyi vaan olla hiljaa, kunnes kuningas uskottunsa kanssa oli
poistunut. Mutta jos ritari heräisi horroksistaan? Tämä pelko oli
kuitenkin turha. Kuningas tuntui joutuneen aivan haltijoihinsa. Hän
kuului kiivain askelin mittelevän viereisen huoneen lattiaa.

"Hm!" hän puhkesi sanomaan. "Ja se mies uskaltaa vastustaa minua! Ei
ole tuossa hyvässä Ruotsin valtakunnassa tarvittu mitään Sjöborgia,
mutta minä olen laativa sellaisen. Borgholman linnantornin on
tuomiorovasti Olavi saava arkkipiispansijakseen ja sinne hän on jäävä
istumaan, niin kauvan kuin minä pidän Ruotsin kruunua päässäni."

"Tuomiorovasti on kuitenkin kaukana teidän valtapiirinne ulkopuolella",
kuului arkkipiispa sanovan, "eivätkä paavi ja Baselin pääpapit näy
tahtovan noudattaa teidän mieltänne."

"Tehköötpä, mitä tahtovat, te olette minun tunnustamani Upsalan
arkkipiispa ja sillä hyvä!"

"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot teidän kanssanne, armollinen herra
ja kuningas! Minun kiitollisuuteni teidän armostanne on oleva rajaton."

"Sen tiedän, sen tiedän ... pääasia on vaan, että te uskollisesti
pidätte puoltani noita jäykkiä Ruotsin herroja vastaan. Saattanee tässä
vielä käydä niinkin, että minun osakseni aiotaan sama kohtalo kuin
edeltäjienikin, Maunu Eerikinpojan ja Albrektin..."

"Voitte tässä asiassa täydellisesti luottaa minuun!"

"Mutta sinä, tuomiorovasti Olavi! Pitkän kyllä teit kierroksen matkalle
lähtiessäsi, mutta pitempi on sinun vielä tehtävä kotia palatessasi,
jos mielit välttää minua ja sitä rangaistusta, joka sinulle on tulossa.
Olisitpa nyt täällä, sinä kirottu mustatakki, niin opettaisin sinut
ymmärtämään, minkä verran on vaalikuninkaalla ja perintökuninkaalla
erotusta!"

Ja taas kuului kuningas kiivaasti astelevan edes takaisin ja jakelevan
nyrkiniskuja tuoleihin ja pöytiin.

"Jos uskaltaisin tehdä ehdotuksen", alkoi sillä välin arkkipiispa,
mutta hänen puheensa keskeytti kuningas heti.

"Ehdotuksen ... teidän ehdotuksenne eivät kelpaa mihinkään, te
matelevat kaniikit. Ollappa minulla vaan vanha ystäväni Pentti Pogwisch
täällä, hän osaisi antaa hyvän neuvon."

"Eihän minulla tosin ole tuon ritarivainajan mielevyyttä ja neroa,
Jumala hänen sieluansa armahtakoon!" sanoi piispa, "vaan luulenpa
kuitenkin neuvoani sellaiseksi, ett'ei se ole oleva teille
vastenmielinen, samate kuin olen siitäkin varma, että sitä
noudattamalla tuo pitkä riita saadaan suotavaan päätökseen."

"No, antakaa kuulua!"

"Lähettäkää jo huomenna sanoja ja kirjeitä muutamille niille Ruotsin ja
Tanskan pääpapeille, joihin voitte enimmin luottaa, ja kutsukaa heidät
luoksenne tänne Köpenhaminaan. Täällä laatikoot he sitten julkisen
vastakirjoituksen tuon puheen kumoamiseksi, jonka tuomiorovasti Olavi
piti paaville ja kardinaaleille..."

"Ah, ... tuo ehdotus näyttää minusta ansaitsevan miettimistä",
keskeytti kuningas.

"Minun alammaisen ajatukseni mukaan", jatkoi arkkipiispa, "tuskin muuta
tarvitaankaan riistämään tuomiorovasti Olavilta aikeissa
onnistumista..."

"Ja ketä piispoja kutsuttaisiin?"

"Lundin arkkipiispa Pietari..."

"Hyvä, tanskalaisista ei ole väliä! Keitä ruotsalaisia tahdotte tänne
kutsuttaviksi...?"

"Olen ajatellut", sanoi piispa verkalleen nimiä luetellen, "Strängnäsin
Tuomas piispaa. Hän on teille vanhastaan uskollinen. Sitten Skaran
Sigge piispaa ja Vexiön Niilo piispaa. Edellinen on hurskas ja taipuisa
mies ja jälkimmäinen on välttämätön sen suuren arvon tähden, jonka hän
on saavuttanut Baselin kirkonkokouksessa."

"Hyvä, arkkipiispa Arnold", kuului kuningas selvästi tyytyväisenä
sanovan, "tuon asian olette jo edeltäpäin tuuminut. Laatikaa
kutsumakirjeet. Huomenna kirjoitan nimeni niiden alle, siten saamme
kyllä piankin asian kuntoon."

Sen jälkeen ei kuulunut huoneesta mitään. Ovi avattiin ja suljettiin.
Askelia kuului kattolampun valaisemasta huoneesta; ne lakkasivat
kuulumasta, sitten kuin tämän ulko-ovi oli suljettu.

Engelbrekt huoahti syvään. Mutta hän oli tuskin ennättänyt tointua
mielenjännityksestään, ennen kuin taaskin kuului kahden henkilön
askelet ja ne lähestyivät Brita neidin huonetta.

Tulijat olivat Eerikki Akselinpoika ja kuninkaan lääkäri, Martinus
ukko. Jälkimmäisellä oli pieni hopeavanteinen lipas kainalossaan. He
olivat nähneet kuninkaan tulon eivätkä olleet uskaltaneet itse tulla,
ennen kuin olivat nähneet hänen palajavan. Koska tanssi vielä oli
parhaassa vauhdissa ja kuningas itse tavallisesti oli väsymättömin
tanssija, olivat he varmat siitä, ett'ei heidän kauvan tarvinnut
odottaa.

Lääkäri oli vanha, kunnianarvoisen näköinen mies. Astuessaan
Engelbrektin ohitse hän säpsähti, ikään kuin olisi hänet tuntenut,
mutta riensi viivyttelemättä haavoitetun luokse. Sill'aikaa kuin hän
huolellisesti tarkasteli tätä ja avaten lippaansa otti sieltä voidetta
sekä hoiteli haavoitettua, kääntyi Eerikki Akselinpoika Engelbrektiin.

"Kiitos, jalo mies", sanoi hän ja tarttui Engelbrektin käteen, "voinpa
arvata teillä olleen vaikeat hetket, sill'aikaa kuin kuningas oli niin
lähellä teitä. Tuolla toisen puolen huoneissa oli kaikissa ihmisiä ja
hän, niin kuin minäkin, haki yksinäisyyttä. Pääpappi, joka oli hänen
seurassansa, on Upsalan arkkipiispa taikka kuuluu ainakin tulevan
siksi."

Lääkäri oli nyt tarkastanut haavan.

"Se on vaarallinen", sanoi hän, "mutta ei kuolettava. Luulenpa vielä
teidän saattavan panna toimeen aikeenne ja viedä ritarin salmen
toiselle puolen kartanoonne, Näsiin. Huomenna tulen sinne hänen
luoksensa."

Puhuessaan hän taas loi katseensa Engelbrektiin. Tämä näytti myöskin
puoleltansa tunnustelevan tuota kunnianarvoista vanhusta.

"Kälfvesten!" sanoi vihdoin Engelbrekt.

"Nyt se selvisi minullekin", virkkoi ukko, "siellä viimeksi näimme
toisemme. Niin, nyt hän on toisessa elämässä, tuo hyvä kuningatar, ja
nyt Vadstenan munkit laulavat messuja hänen sielunsa rauhaksi. Rauha
hänelle! ... ja jospa Herra ei antaisi hänen vanhan palvelijansa olla
kovin kauvan erossa hänestä!"

"Muistan aivan hyvin nimenne", jatkoi hän hiukan ääneti oltuaan, jolla
ajalla hän näytti ikään kuin muistelevan. "Te olette Engelbrekt
Engelbrektinpoika ja kuningatar sanoi vielä teille aikovansa matkustaa
Taalainmaahan näkemään tätä elatusveronsa osaa. Olipa onni teille,
nuori Eerikki Akselinpoika", hän kääntyi tällöin tätä puhuttelemaan,
"että tapasitte tämän miehen."

Kuului hiljaista ovelle naputtamista, ja kun se avattiin, astui sisälle
nuori tyttö. Se oli neiti Brita Olavintytär.

"Nyt on kaikki kunnossa", virkkoi hän hätäisesti ja puoliääneen,
"palvelijanne odottavat tässä ulkopuolella. Pitääkö heidän tulla...?"

"Pitää, pitää", vastasi Eerikki herra yhtä hätäisesti ja pari miestä
astui sisään. He tarttuivat varovasti vielä tainnoksissa olevaan
ritariin ja kantoivat hänet ulos.

Eerikki Akselinpoika ja Brita neiti menivät samalla kertaa. Ainoastaan
kuningattaren lääkäri ja Engelbrekt jäivät huoneeseen.

Mutta hekin poistuivat kohta ja vanhus saattoi Engelbrektin alas
linnanpuutarhan kautta. Täällä vaaleansinisen kesätaivaan alla
näyttivät muistot virtailevan vanhuksen mieleen, sen miehen
herättäminä, joka kerran oli tavannut hänet Kälfvestenissä, ja hän
heittäytyi niiden valtaan yhtä halukkaasti, kuin arkin asukkaat
odottamaan kohta pääsevänsä polkemaan viheriöitsevää maata.

"Joulun tienoissa kolme vuotta takaperin", sanoi hän, ja äänestäkin
kuuli hänen mielellään näitä muistoja uudistelevan, "joulun
tienoissahan se kuningatar läksi Ruotsiin. Niilo Erengislenpoika,
Ulfåsan herra, oli sairaana ja kuningatar läksi Vadstenasta sinne,
vaikka hän jo oli sairaana ja vaikka minä kielsin häntä lähtemästä,
samate kuin abbedissakin, tuo hurskas sisar Bengta Gunnarintytär, mutta
meidän rukouksemme eivät auttaneet. Minä seurasin kuningatarta Niilo
herran luokse. Siellä puheltiin paljon Vadstenan luostarin
perustajasta, pyhästä Brita rouvasta, ja siitä, että hänellä usein oli
tapana kävellä jalkaisin Ulfåsasta Vadstenaan, jolloin hän tavallisesti
lepäsi Kälfvestenin kirkolla. Silloin pisti hurskaan kuningattaren
päähän, että hänenkin piti kulkea tuo pitkä matka jalkaisin kovimmassa
talvipakkasessa. Ja kaikki kävi niin pian, että näytti siltä, kuin hän
olisi aavistanut kuolemansa lähenevän ja tahtonut kiireesti saada
kaikki toimitetuksi. -- Minä näin hänen rukoilevan yhdessä Märta
rouvan, Niilo herran emännän kanssa. Läksin silloin hiljaa huoneesta ja
menin sairaan Niilo herran huoneeseen, ja kun tulin takaisin, oli
kuningatar poissa. Ei kukaan ollut häntä nähnyt, ei kukaan tiennyt,
mitä tietä hän oli lähtenyt. Märta rouva kyllä tiesi, mutta hän oli
pyhästi luvannut olla sanomatta. En ymmärrä itsekään, mistä pälkähti
päähäni kuin salama ajatus, että hurskas kuningattareni oli tahtonut
kulkea Pyhän Britan tietä takaisin Vadstenan luostariin, jalkaisin,
yksinään, keskellä talvea, tehdä toivioretken, yhtä vaarallisen,
mutta ... mutta ehkä paljoa vilpittömämmän, kuin hän tuolla ylhäällä
oleva, hänen herransa, teki pyhälle haudalle. Minä läksin häntä
etsimään ja siellä lähellä Kälfvesteniä, sen lähteen luona, jolla on
Pyhästä Britasta nimensä, siellä hän oli polvillaan rukoilemassa,
sairas kuningatar parkani, jolla ei koskaan ollut yhtään saastaista
ajatusta ollut. Ja minä olin kuin lumottu: vaikka olisi henkeni mennyt,
niin en olisi tahtonut häntä rukoillessaan häiritä. Mutta sitten hän
nousi pystyyn ja vaipui taas alas, nousi vielä kerran ja astui askeleen
eteenpäin ja lankesi tainnoksissa maahan."

"Silloinhan te ikään kuin itsensä Pyhän Britan lähettämänä tulitte
paikalle ja yhdessähän me veimme kuolintautiansa sairastavan
kuningattaren takaisin luostariin. Muistatteko sisarien kyyneliä ja
hurskaan Bengta sisaren valitusta? Niin, niin, hurskaampaa sisarta ei
ole polvistunut Pyhän Britan luostarinmuurien sisällä kuin
kuningattaremme, joka nyt on autuaana Jumalan tykönä taivaassa."

Vanhus kallisti päänsä kättänsä vasten, ikään kuin tuo muistelma olisi
hänet kokonaan valtoihinsa ottanut.

"Hyvin muistan kaiken tämän", virkkoi Engelbrekt, "enkä koskaan ole
unhottava enkä voikaan unhottaa, sitä päivää, jona Filippa kuningatar
minua kiitti ja pyysi minua tervehtimään Taalainmaan vuorien miehiä. En
koskaan ole nähnyt kasvoja, joista samalla kertaa olisi niin ilmennyt
kärsimystä ja nöyryyttä, kuin hänen kasvoistaan ilmeni. Mutta silloin
oli tuo jalo kuningatar terveempänä; tämä oli seuraavana päivänä. Ei
kai hän siitä kävelystään sairauttaan saanut?"

"Ei, ei, tietysti ei, mikäli minä ymmärrän. Sairauden juuret olivat
syvemmällä. Mutta minun taitoni ei riittänyt. Herra kaipasi yhtä
enkeleistään siellä ylhäällä, sen tähden hän ei sallinut kenenkään
kuolevaisen parantaa sitä sairautta, joka kuningatarta vaivasi."

"Ankarasti on tuomittu kuningasta..."

"Ei sanaakaan enää, Engelbrekt Engelbrektinpoika", vanhus kävi
yht'äkkiä varsin totiseksi, "kuningattaren muiston nimessä, ei
sanaakaan enää! Kuulkaa minun suustani hänen omat sanansa!
Yöllä vasten kolmen pyhän kuninkaan päivää[24] minut kutsuttiin
kuolevan kuningattaren huoneeseen. 'Sodan onnettomuudet' -- sanoi hän
-- 'ovat tehneet kansan mielen nurjaksi kuninkaalle ja, niin kuin
on tavallista, pannaan kaikki hänen syyksensä. Kenties minun
kuolemastanikin syytetään häntä. Mutta teidän, joka tiedätte kuolemani
syyn, teidän tulee julistaa julki maailmalle, että minä kuolin
ruumiillisesta sairaudesta. Kuningas on jyrkkäluontoinen, mutta hän ei
tarkoita niin pahaa, kuin näyttää. Te sen hyvin tiedätte, joka näitte
hänen minulta rukoilevan anteeksi puhuttuansa suuttumuksen sanoja
Stralsundin onnettomuuden jälkeen. Tervehtikää kuningasta, herraani, ja
sanokaa hänelle Filipan viimeisen ajatuksen ja viimeisen rukouksen
olleen hänen hyväksensä!' -- Pari tuntia sen jälkeen julisti nunnien
laulu luostarinkirkosta heidän kuninkaallisen sisarensa kuoleman."

Engelbrekt ei tahtonut millään väliväitteillä häiritä vanhan miehen
hurskasta ajatusta. Tämä painoi kätensä ristiin ja sulki silmänsä;
hänen huulensa kuiskasivat samalla kertaa rukouksen. Sitten hän taas
alkoi:

"Uskokaa minua, Engelbrekt; mitä kaikkea Eerikki kuningas lieneekin
rikkonut, tässä hän ei rikkonut. Hän rakastaa Ceciliaa ... niin,
kuningatarkin rakasti häntä, häntä hän hovineideistään piti
rakkaimpana... Kenties hän salaa sitä suri, mutta maailma ei tätä surua
nähnyt, eikä Eerikki kuningaskaan. Nyt minua kuitenkin tämä rakkaus
kauhistaa ja minä halajan erota täältä. Eerikki kuningas tanssii ja
leikkii ja joka askel vieroittaa häntä yhä kauvemmaksi Filippa
kuningattaren muistosta. Martti ukko kävelee täällä kohta menneiden
aikain kummituksena, ilon ruusut kuihtuvat, missä hän näyttäytyy."

"Mutta miksikä sitten pysytte täällä, jossa niin moni seikka on omiansa
päiviänne katkeroittamaan?"

"Kuningatar pyysi minua! Ja itse tuskakin tekee sydämelleni hyvää ...
hän on kyyhkynen, joka öljypuunlehti nokassaan tulee surevalle ja
ikävöivälle hengelle, ja Cecilia loihtii hänet esiin, joka kerta kuin
hän kohottaa Filipan valtikkaa."

Mutta kesäyön varjot laskeusivat yhä synkempinä Eerikki kuninkaan
linnan ympärille ja kynttilät alkoivat sammua hänen salistaan.

Silloin erosivat nuo molemmat miehet.




V.

Kuninkaan puheilla.


Oli aamu seuraavaa päivää. Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle ja
leivosten laulua kuului kaukaa kaupungin ulkopuolelta. Engelbrekt oli
tekemässä lähtöä kuninkaan puheille ja oli juuri kiinnittämässä miekkaa
vyölleen, kun askelia kuului ulkoa. Kun ovi avautui, astui Martti
vanhus sisälle.

"Jumalan rauhaa, Engelbrekt!" sanoi hän ja päästi auki avaran vaipan,
johon oli kääriytynyt, "olen matkalle lähdössä, täytyy mennä Skåneen
katsomaan eilistä nuorta tappelijaa, mutta sitä ennen minun täytyy
puhutella teitä."

"Jos voin tehdä teille jonkin palveluksen, niin puhukaa arastelematta."

"Päinvastoin, minä luulen voivani tehdä teille palveluksen. --
Olettehan tullut joissakin asioissa kuninkaan puheille?"

"Tepä sen sanotte!"

"Noudattakaa silloin neuvoani ja kääntykää Cecilia neitiin!"

"Martti vanhus", virkkoi Engelbrekt ja puna lensi hänen miehekkäille
kasvoilleen, "minkälaisena neuvona minulle tuon annatte --!"

"Ystävän neuvona", vastasi ukko hymyillen, "arvaan, näet, jokaisen,
jolla on jotakin kuninkaalle valittamista, tahtovan saada asiansa
perille ajetuksi, ja jos te sen tahdotte, niin elkää ensin puhutelko
kuningasta, vaan Cecilia neitiä."

"Ettekö siis leikkiä laskekkaan...?"

"En, en, aivan täyttä totta minä puhun!"

"Ja Filippa kuningattaren muiston jumaloitsijako, sekö mies, jonka suru
uudistuu, joka kerta kuin hän näkee Cecilian hallitsevan entisen
kuningattarensa sijassa, sekö mies minua neuvoo suutelemaan jalkavaimon
kättä, ennen kuin puhuttelen kuningasta --?"

"Se mies, minä, Martti vanhus!"

"Niin kuulkaa sitten vastaukseni, hurskas vanhus..."

"Ensin tulee teidän kuulla ne syyt, jotka ovat saattaneet vanhan Martin
antamaan teille tämän neuvon. Saatte uskoa, että se minua surettaa
enemmän kuin teitä... Cecilia neiti tietää, mitä Brita neidin huoneessa
viime yönä tapahtui, se voi maksaa teidän henkenne ja vapautenne. Kun
kuningas tanssissa kaipasi tuota ritaria, tuli hän heti huonolle
tuulelle ja Cecilian tarkka silmä älysi, että Brita neidin poski
silloin kalpeni. Kun kaikki oli ylhäällä loppunut, seurasi hän tätä
hänen huoneeseensa ja näki siellä verta vuoteella. Neiti lankesi
polvilleen ja itki, ja kun hän ei uskaltanut tunnustaa totuutta, sanoi
hän nähneensä oudon miehen kantavan haavoitettua ritaria hänen
huoneeseensa. Palvelija, joka opasti minua asuntoonne, kuuli kaikki,
hänpä se hankki neidille tietoonkin, kuka muukalainen oli."

Engelbrekt kuunteli tarkkaavaisesti vanhan miehen sanoja. Tosin hänen
kulmakarvansa silloin rypistyivät, mutta muutoin ei hänen kasvoistaan
saattanut nähdä minkäänlaista levottomuuden tai pelon merkkiä.

"Kiitos teille, vanha mies", sanoi hän, "olette tahtonut osottaa
minulle ystävyyttä, mutta te teette asian pahemmaksi, kuin se onkaan."

"Ah, te ette tunne Eerikki kuningasta ja hänen hoviansa; paetkaa,
paetkaa, kun on vielä aikaa, tulkaa kanssani Skåneen ja ottakaa Eerikki
Akselinpoika mukaanne sieltä palatessanne. Hän on empimättä todistava
viattomuutenne. Mutta jos nyt tänä päivänä menette kuninkaan puheille,
niin panette sokeasti henkenne alttiiksi, jollette sitä ennen tahdo
käydä Cecilia neidin puheilla."

"Elkää enää mainitko tuota naista, Martti vanhus, sen asian rinnalla,
jota varten olen tänne tullut. Ottakoon vaan kuningas henkeni, se ei
ole minkään arvoinen, jollen saa asiaani ajetuksi. Ja tämä minun asiani
on niin pyhä, että se edistyy minuttakin. Minä olen vaan aseena sen
kädessä, jolla on kaiken maailman valtakunnat ja kruunut vallassaan, ja
juuri sen tähden en rukoile -- enkä voikkaan rukoilla -- siihen ihmisen
apua, kaikkein vähimmin naisen."

"Mutta jos ette koskaan pääse kuninkaan puheille?"

"Mitä sitten? ... silloin on kuningas soaistu ja asetaikse itse Jumalan
tuomion alaiseksi. Ei, ei, Martti vanhus, te olette tahtonut minulle
hyvää ja siitä minä teitä kiitän. Mutta kuninkaan puheille menoani ei
saa häiritä neitosen arkuus eikä oman vaaran pelko."

Vanha lääkäri loi surullisen katseen edessään seisovaan mieheen, mutta
juuri silloin virisi hänen silmiinsä kunnioituksen, saattoipa sanoa
ihailun ilme.

"Varmaankin olet tänne tullut suuria ja tärkeitä asioita ajamaan,
poikani, koskapa olet valmis niiden hyväksi panemaan kaikki alttiiksi.
Elä pane vanhan Martin hyvää tarkoitusta pahaksesi ja usko, että hän
sinun sijassasi olisi tehnyt samoin! Tapahtukoonpa nyt mitä tahansa,
ennen iltaa on Eerikki Akselinpoika oleva täällä."

Näin sanoen läksi vanhus ja Engelbrekt valmistautui lähtemään Eerikki
kuninkaan puheille.

Hänen majatalonsa oli kaupungin toisessa päässä. Erottuaan vanhuksesta
hän vielä jonkun aikaa seurasi häntä katseellaan ja näki hänen
poikkeavan muutamalle kadulle, joka vei rantaan. Mutta tuskin oli
vanhus kadonnut näkyvistä, ennen kuin kadulle kahden puolen
Engelbrektiä alkoi tulla tulvimalla väkeä. Kaupungista päin hän näki
tulemassa suuret, komeat, viheriäisiksi maalatut vaunut. Ne oli
koristettu kuninkaan kruunulla ja kuuluivat siis hoviin. Vaunuissa
istui nuori, tavallista kauniimpi nainen. Hänen kasvonpiirteensä
näyttivät tutuilta, mutta aika ja paikka eivät sallineet Engelbrektin
selvitellä niitä muistoja, jotka ne saattoivat hereille. Vastakkaiselta
suunnalta tuli muuan ritari seurueineen ja Engelbrekt oli tuntevinaan
saman kilpivaakunan, jonka oli nähnyt kirjailtuna Eerikki Akselinpojan
tanssiaispukuun. Hän oli siis noita monia Akselinpoikia ja selvästi
heistä vanhempia. Melkein Engelbrektin kohdalla kohtasivat vaunut ja
ratsastajajoukko toisensa ja tuo komea ritari tervehti erittäin
kunnioittavasti vaunuissa ajavaa kaunista naista, mutta jatkoi
rivakasti matkaansa eteenpäin katua pitkin. Engelbrekt, jonka täytyi
väistyä syrjään tungosta, joka syntyi kapealle kadulle ratsastajain
ajaessa vaunujen ohitse, aikoi juuri jatkaa matkaansa, mutta näki
silloin tuon tuntemattoman kaunottaren katsovan häneen niin rukoilevin
silmin, että hän meni lähemmäksi vaunuja.

"Olettehan Engelbrekt Engelbrektinpoika", kysyi hän, ja ääni oli yhtä
lempeä, kuin silmä kaunis. Odottamatta vastausta hän ojensi
Engelbrektille kaksin kerroin taitetun paperin.

Kaikki tämä oli tuokiossa tapahtunut ja vaunut vierivät matkoihinsa.
Seisoessaan siinä taitteelle pantu paperiliuska kädessä Engelbrekt
tuskin itsekään tiesi, miten kaikki oli käynyt. Hän avasi paperin ja
luki siitä seuraavat kiireessä kirjoitetut rivit:

"Jos tahdotte viedä katuvan tyttären tervehdyksen hänen isällensä, niin
seuratkaa sitä palvelijaa, joka ritarisalin ovella kuiskaa Cecilian
nimen korvaanne."

"Cecilia!" virkahti Engelbrekt ja nosti kasvojen ilmaistessa syvää
surua käden otsallensa.

Hän seisoi hetkisen epätietoisena, tavoittaisiko vaunut ja jättäisikö
takaisin paperin, osottaaksensa, ett'ei hän tahtonut pyyntöä kuulla.
Mutta sitten väistyi raskas pilvi ja surunvoittoinen hymy ilmautui taas
hänen huulilleen. Hän pisti paperin poveensa ja läksi astumaan linnalle
päin.

Hän ei ollut ennättänyt kovinkaan kauvas, ennen kuin näki saman
ratsastajajoukon, joka äsken oli kulkenut vaunujen ohitse, pysähtyvän
kadulle. Ylpeä ritari näkyi kysyvän miehiltänsä jotakin, joka sai hänet
joutumaan vihan vimmaan. Hänen poskensa olivat veripunaiset ja hänen
silmänsä säihkyivät tulta.

"Oliko tuo nainen kuninkaan jalkavaimo?" kysyi hän äänellä, joka vapisi
vihasta.

"Sen tietää jokainen mies ja nainen tässä kaupungissa", vastasi yksi
miehistä.

"Niinpä minua rangaiskoon Jumala ja kaikki pyhimykset, jollen pese pois
sitä häpeää, että olen pääni portolle paljastanut. Cecilia, Cecilia",
huudahti hän ja hänen äänensä ilmaisi puoleksi mielihaikeata.

Sen jälkeen kääntyi koko ratsastajajoukko ja läksi täyttä karkua samaa
tietä, jota oli tullutkin.

Engelbrekt katsoi taaksensa, mutta luultavasti olivat vaunut jo
ennättäneet ulkopuolelle kaupunkia. Engelbrekt jatkoi kulkuansa
linnaan. Vastoin tahtoa pysyttelivät hänen ajatuksensa äsköisissä
tapahtumissa ja Cecilian kuva sukelsi vähän väliä mieleen, niin kuin
meren neidon, joka viettelee ritaria hänen elämänsä pyhimmällä
hetkellä. Aluksi hän tarvitsi kaiken tahdonlujuutensa saadakseen
ajatuksensa erilleen kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä
hetkinä, jotka oli oleskellut kuninkaan läheisyydessä. Mutta kuta
lähemmäksi hän tuli linnaa, sitä pikemmin väistyivät nämä kuvat, niin
kuin yön varjot väistyvät aamun koittoa, jolloin taistelun hetki on
käsissä.

Linnan edustalla oli vilinänään palvelijoita ja ritareja. Kuningas
odotti tulevaksi lähettiläitä Lybekin ja Hampurin kaupungeista ja
tahtoi ottaa ne vastaan kaikella kuninkaallisella komeudella. Toukokuun
1 p:nä oli pidetty rauhakokous Svendborgissa, mutta siinä ei oltu
päästy toivottaviin tuloksiin, vaan uusi kokous oli määrätty
pidettäväksi helluntaina seuraavana vuonna 1434. Mainittujen kaupunkien
valtuutettujen, jotka yksityisissä asioissa olivat oleskelleet
Köpenhaminassa, oli tänä päivänä määrä jättää jäähyväiset kuninkaalle.

Engelbrekt ei kuitenkaan suurtakaan huomiota luonut kaikkiin
näihin eriarvoisiin hovimiehiin. Ne eivät siihen aikaan miltäkään
puolen olleet meidänaikaisiamme parempia. Ylpeys, omahyväisyys,
halveksiminen ... nehän näyttävät poikkeuksetta kuuluvan kaikille
alhaisemmille palvelijoille. Sehän oli siis selvää, ett'ei näköjään
niin vähäpätöinen henkilö kuin Engelbrekt tulisi hovimiesten huomiota
herättämään. Vaan heidän uteliaisuuttaan hän kyllä herätti ja tämä oli
vähällä käydä hyvinkin kiusalliseksi, jopa saada julkeudellaan
ikävyyksiäkin aikaan.

Muutamalla portaiden väliaskelmalla seisoi eräitä kuninkaan
henkivartijoita ja palvelijoita. Vaikka nämä selvästi näkivät
Engelbrektin tulevan, ei huomannut merkkiäkään siitä, että he olisivat
aikoneet antaa hänelle tietä. Päinvastoin lasketeltiin jokseenkin
kuuluvia lauseita hansakaupungeista ja niiden monista hyväluontoisista
kätyreistä, jommoiseksi he näyttivät Engelbrektiäkin luulevan. Hänen
vakavuutta osottavasta puvustaan he, ymmärrettävästi kyllä,
päättelivät, ett'ei hänen pitänyt päästä kuninkaan puheille yhdessä
hansalaisten lähettiläiden kanssa, vaan että hän sai odotella heidän
tuloansa.

Aivan mutkaton selitys, että nuo ylpeät palvelijat olivat erehtyneet,
ei olisi paljoakaan auttanut, koska he todenmukaisesti eivät olisi
Engelbrektiä uskoneet. Tämä sanoi sen tähden äänellä, joka paremmin
kuin ritarinpuku ilmaisi, ett'ei hän ollut tottunut alhaisempiensa
kanssa kinailemaan:

"Antakaa tietä, palvelijat!"

Tuo käskevä ääni näytti panevan koko joukon ällistyksiinsä ja se
jakautui antaakseen tietä. Mutta äänen vaiettua lakkasi sen
vaikutuskin. Kaksi pisintä siirtihe takaisin entiselle paikalleen ja
uhkamielinen pilkkahymy liekkui heidän liukastelevilla kasvoillaan.

"Te puhutte käskijän tapaan", virkkoi toinen varsin huolettomasti,
"taitanette tarvita sen pienen selvityksen, että ainoastaan ritareilla
on valta kuninkaan palvelijoita käskeä."

Tuima leimahdus välähti Engelbrektin silmistä ja hän kohotti jo kätensä
lykätäkseen syrjään ylpeän palvelijan, kun tumma, portaita alas tuleva
ritarihaamu ilmautui palvelijain taakse.

"Kuka uskaltaa kieltää ruotsalaiselta ritarilta kuninkaan puheille
pääsöä?" kuului ritari kysyvän.

Palvelijat hypähtivät syrjään, kuin olisivat olleet koneita, jotka
salaista vipua painamalla oli pantu liikkeelle.

Heihin katsomattakaan jatkoi Engelbrekt kulkuansa ja palvelijat näkivät
ihmeekseen, kuinka hän, joka ulkopuolelta ei ollut ollenkaan ritarin
eikä edes "ritarin vertaisen" näköinen, tarttui ritarin käteen ja
tuttavallisesti kysyi häneltä:

"Oletteko jo saanut asianne toimitetuksi, ritari Broder Sveninpoika?"

Ritari nyökäytti myöntävästi päätänsä, mutta hänen katseensa oli tuima
ja uhkaava.

"Ja minne tienne pitää...?"

"Lybekkiin", kuului ritarin synkkä, mutta paljonsanova vastaus.

Tämä koski kipeästi Engelbrektiin. Täällä, ikään kuin jo kuninkaan
huoneen kynnyksellä saa hän tiedon, joka myöskin syyttää kuningasta
lainrikkomisesta. Olihan luonnollista, että tämä seikka, vaikk'ei se
ollutkaan taikka sen ainakaan ei olisi pitänyt olla odottamattoman,
kuitenkin lisäsi levottomuutta ja huolta Engelbrektin poveen.
Vapaasukuisilla oli näet maanlain mukaan oikeus vaatia kuninkaalta
korvausta hevosista ja aseista, jotka he olivat sodassa menettäneet,
ynnä myöskin oikeus vaatia kuninkaan lunastamaan heidät vapaiksi, jos
joutuivat vankeuteen. Saattoi kyllä ymmärtää, ett'ei kuningas, niin
pitkällisen sodan tähden rahapulassa ollen, yhdellä kertaa voinut
lunastaa vapaiksi kaikkia niitä ruotsalaisia aatelismiehiä, jotka
olivat vankeuteen joutuneet; mutta olihan hänellä tarjona monta
muutakin keinoa, jos hän olisi tahtonut niitä hyväkseen käyttää.

Ja Broder Sveninpojan kasvot puhuivat muustakin kuin vaan yksinomaan
kieltävästä vastauksesta. Hänen ja kuninkaan keskustelussa lienee sana
ja toinenkin kalskahtanut. Engelbrekt ei enää kysynyt mitään, hän
ymmärsi kaikki sanasta: Lybekkiin. Ja siinä mielenahdistuksessa ollen,
johon tämä sana hänet pani, hän astui sisälle saliin, jossa kuninkaan
henkivartijat seisoivat.

Hän ilmoitti haluavansa kuninkaan puheille ja muutama huoneessa
olevista ritareista katosi ovesta viereiseen huoneeseen. Mutta kohta
sen jälkeen avautui taas sama ovi ja ritari ilmautui kynnykselle
viitaten Engelbrektille, joka heti sen jälkeen astui siihen huoneeseen,
jossa kuningas oli.

Se oli iso suippokaari-ikkunainen huone. Salin päässä oli
valtaistuinteltan alla kuninkaan tuoli; sinne pääsi muutamia astuimia
myöten. Kuninkaan istuimen rinnalla, vaikka hiukan takapuolella, oli
toinen, joka oli määrätty kuninkaan orpanalle, Pommerin Bogislaus
herttualle, joka tällä haavaa oli kuninkaan luona. Sekä alusta että
astuimet ja lattia olivat tässä osassa salia peitetyt punaisella
veralla ja seinät kallisarvoisilla, kudotuilla seinäverhoilla.

Kuningas ja herttua sekä joukko herroja, joiden joukossa oli monta,
jotka Engelbrekt tunsi edellisestä illasta, täyttivät tämän osan
huonetta. Kuninkaalla näytti olevan paljon Bogislaus herttualle
sanottavaa ja muut herrat jatkoivat vilkasta keskusteluaan, ensin
vilkaisemalla tarkastettuansa sisälle tulevaa pientä miestä. Ainoastaan
vanhan Eerikki Krummedikin silmä katsoi vakavasti tulijaan.

Tästä kaikesta ei kuitenkaan Engelbrekt mitään välittänyt. Vapaan
miehen synnynnäisellä arvokkuudella hän astui kuningasta kohti ja
tervehti. Tämä näytti aluksi tuskin huomaavankaan häntä; mutta sitä
myöten kuin hän tuli lähemmäksi, väheni puhelun into ja kuningas loi
armollisen katseen kumartelevaan mieheen. Välinpitämättömyyttä ilmeni
kuitenkin vielä katseesta ja joku piirre suun ympärillä näytti
ilmaisevan, että hänestä koko toimi tuntui sietämättömältä ja että hän
halusi päästä kaikesta, mutta ennen kaikkea siitä, mitä tuolla
tuntemattomalla miehellä saattoi olla sanomista.

"Te tulette kaukaa pohjoisesta, Engelbrekt Engelbrektinpoika. mitä te
tahdotte?" kysyi kuningas silminnähtävän välinpitämättömästi,
vasemmalla kädellään asetellen miekkaansa paikoilleen.

"Niin tulen, armollinen herra, ja Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas
suokoot, että te kärsivällisesti tahtoisitte kuunnella, mitä varten
olen tänne tullut... Sen tiedätte hyvin, että iloiset sanomat
viimeisinä tulevat kuninkaan taloon, hätä ja kurjuus tungeskelevat
hänen porteissansa, hänelle valituksiansa purkaakseen. Semmoinen on
minunkin asiani teille. Minä tulen Dal-joen pohjoispuolella asuvan
kansan lähettiläänä."

Engelbrektin puhuessa taukosi vähitellen ympärillä seisovain herrain
puhe ja kaikkien silmät kääntyivät häneen. Tuntui siltä kuin jo hänen
äänensä soinnussa olisi ollut jotakin puoleensavetävää. Hän esiintyi
kuin joku noita muinaisajan runoilijoita, jotka olivat tulleet
laulamaan lauluansa sävelellä semmoisella, joka jo aikoja sitten on
ennätetty unhottaa, mutta jonka kuuluessa päivän tyhjänperäinen hälinä
vaikenee.

Yksinkertaisin mutta voimakkain piirtein kuvasi Engelbrekt tuon Eerikki
kuninkaan valtakuntain syrjäisen kolkan elämää, tuon kolkan, jossa
alinomaa miestäkysyviä taisteluita täytyi tylyä luontoa vastaan
taistella, mutta jossa samalla kasvoi voimakas suku, joka saattoi
kestää kaikki, nälän ja köyhyyden, napisematta, valittamatta,
miehekkäästi taipuen Jumalan mahtavan käden alle.

Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään sen hädän ja kurjuuden rinnalla,
joka nyt tätä kansaa rasitti. Engelbrekt kuvaili sen jälkeen yhtä
rohkeasti, mikä tämä hätä oli, ja kertoi, kuinka omavaltaisesti
kuninkaan voudit menettelivät.

"Tällä kansalla, herra kuningas", niin hän puhettansa jatkoi ja
päättikin sen, "joka valittamatta saattaa kestää kovimmankin hädän,
joka saattaa kärsiä sanomattomia, aina kalpean kuolemankin porteille
asti, hänen tähtensä, joka sitä rakkaudella ja oikeudella kohtelee,
tällä kansalla on vaan yksi ainoa aarre, jota se ei salli itseltänsä
ryöstää -- ja se on laki. Laki on talonpojalle raitisvesinen lähde,
josta hän juo elämää ja terveyttä. Mutta tätä lähdettä ei saa
hämmentää, sen täytyy kirkkaaseen pintaansa kuvastaa Jumalan taivas,
hänen ankara vanhurskautensa. Nyt on lähde hämmennetty aina pohjaa
myöten, talonpoika ei enää saata siitä juoda ja teidän voutinne, Jösse
Eerikinpoika on tämän ilkityön tekijä. Taalainmaan köyhät miehet
pyytävät teitä sen tähden, herra kuningas, Jumalan tähden päästämään
heidät Jösse Eerikinpojasta."

Niin kuin pimeyden ensin peittäessä veden pintaa ja aamunkoiton sitten
kohotessa jokainen pieni laine vähitellen saa valoa sen säteistä ja
hetken aikaa kimaltelee koitteen valossa, niin oli täälläkin kuninkaan
ja hänen herrainsa laita. Jokaisesta silmästä kuvastui pieni osa sitä
valoa, jonka tuo pieni, uskalias mies oli rohjennut heittää
yhteiskunnan pohjakerroksen oloihin. Mutta sitä kesti vaan hetkinen.
Useimmilta vaihtuivat kohta silmäinilmeet toisenlaisiksi, samate kuin
eivät kaikki laineet auringon noustessa näytä kuvastavan sen loistetta,
vaan ainoastaan verrattain kaitainen silta kimaltelee meren pinnalla.
Ainoastaan muutamat harvat herroista näyttivät oikein käsittäneen
Engelbrektin sanain merkityksen ja heidän katseensa Engelbrektiin
ilmaisivat myötätuntoisuutta, niin, saattaisipa sanoa hyvänsuontia.

Kuningas seisoi käsivarret ristissä, pää vähän etunojassa, ja hänen
katseensa oli luotuna mattoon, vain jonkun kerran kohoten siitä, ikään
kuin sivumennen tutkiakseen vakavista kasvoista sitä miestä, jonka
silmät eroamatta olivat häneen luotuina.

Kului hetkinen Engelbrektin vaiettua ja kaikki odottivat, mitä kuningas
oli sanova. Hänen kasvoistaan ei kukaan saattanut nähdä, mitä hän
miehestä arveli.

"Te sekä valitatte että syytätte, Engelbrekt Engelbrektinpoika", näin
kuningas yht'äkkiä lakkautti vaitiolon.

"Niin, herra kuningas", vastasi Engelbrekt rohkeasti, "ja minä lisään
vielä sen, että taalainmiehet ennen lähtevät kodistaan ja konnultaan,
ennen he kärsivät kuolemankin, kuin kauvemmin sietävät sellaista hätää
kuin nyt."

Nämä sanat muuttivat värin kuninkaan kasvoissa ja hänen pienet mustat
silmänsä säihkyivät säkeniä.

"Uhkauksiakin siis...?" kysyi hän.

"Sen verran kuin totuus voi sekä syyttää että uhata, niin on asianlaita
sellainen kuin sanotte, herra kuningas. Sillä jolleivät he saa apua
hätäänsä, niin heidät pakotetaan auttamaan itseänsä, ja silloin on
vallan varmaan todellisuudeksi muuttuva se, mikä nyt on vaan uhkausta
ja syytöstä tai valitusta. Muistakaa se, armollinen herra, että teidät
on pantu lain ylimmäksi valvojaksi, ja ajatelkaa niitä valoja, jotka
vannoitte Moran niityllä, silloin kuin me teidät kuninkaaksemme
tunnustimme!"

"Voitko sitten syytöstäsi toteen näyttää..."

"Herra", vastasi Engelbrekt, ja hänen miehekäs äänensä värähteli
mielenliikutuksesta, "tässä sanomani totuuden vakuudeksi tahdon
uskaltaa henkeni. Pankaa minut torniin ja rautoihin ja kutsukaa Jösse
Eerikinpoika tänne, että molemmat saamme vastata oikeuden edessä. Jos
syytökseni on tosi, niin kohdatkoon silloin lain viha häntä; jos taas
huomataan, että minä olen valheellisia syytöksiä kantanut herralleni ja
kuninkaalleni, niin silloin periköön sama kohtalo minut!"

Kaikki katsoivat ihmetellen ja hämmästyen mieheen, joka uskalsi
tuollaista puhua. Kuningas näytti tuumivan itsekseen. Vihdoin hän
sanoi:

"Sinä puhut rohkeasti, kelpo mieheni!" -- Ja sen jälkeen hän jatkoi:
"Valtakunnan neuvosto on tutkiva asianne, tyytykää siihen. Pitäkää
huolta siitä, että laaditaan neuvoskunnalle kirjelmä", sanoi hän
muutamalle ritareista. Sen jälkeen hän taas kääntyi Engelbrektiin
sanoen: "Iltapäivällä voit noutaa kirjeen kanslerilta."

Valo välähti Engelbrektin silmissä, ikään kuin auringonsäde olisi
pilkistänyt hänen sydämeensä, mutta kuningas seisoi vaan niin kylmänä
ja jäykkänä ja hänen kasvonpiirteensä olivat niin kovat, että
auringonsäde taas arkana pakeni tiehensä.

Saman tien avautuivat ovet salin päästä ja muuan ritari ilmoitti
lybekkiläiset lähettiläät. Kuningas ja herttua astuivat portaita myöten
valtaistuimelle ja salissa ruvettiin samalla vilkkaasti liikkumaan.

Engelbrekt väistyi syrjään ja meni likemmäksi ovea nähdessään
lybekkiläisten herrain tulevan sisälle.

Ovessa hän käännähti ympäri ja loi vielä silmäyksen kuninkaaseen.

Hän istui nyt valtaistuimella kruunu päässä ja valtikka kädessä ja
hänen rinnallaan Bogislaus herttua.

Mutta sama kopea välinpitämättömyys asui nytkin kuninkaan jäykillä
kasvoilla ja herttua istui salaperäisesti päätänsä nyökäytellen
muutamalle syrjässä seisovista ritareista.

Tämä näky näytti Engelbrektiin tekevän omituisen vaikutuksen ja tuo
surunvoittoinen hymy värehti taas hänen huulillaan. Hänen katseensa
osotti selvästi, ett'ei valtaistuimella istuva mies hänestä ollut
tosikuningas. Ja varmaa onkin, ett'eivät valtaistuin ja valtikka joka
miestä kuninkaaksi tee.

Etuhuoneessa seisoivat henkivartijat kahden puolen ovea keskenänsä
puhellen ja etempänä muutaman ikkunan luona joitakuita ritareja.
Kaikki näyttivät olevan hyvin kiintyneinä puheluunsa ja niistä
monista katseista päättäen, jotka luotiin Engelbrektiin hänen
valtaistuinsalista tullessaan, oli juuri hän pääasiallisesti puhelun
esineenä.

Heidän puheestaan taikka katseistaan välittämättä Engelbrekt astui
kohti ovea, joka vei portaihin. Hän oli siinä määrin kiintynyt
ajattelemaan tärkeätä tointansa ja sen saamaa suotuisaa alkua, ett'ei
hän huomannut ollenkaan, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui. Hän ei sen
tähden myöskään huomannut, että, heti kun hän oli henkivartijain ohitse
astunut, näiden takaa tuli esille palvelija ja kulki hänen perässänsä
ovelle, jonka hän avasi ja sulki, sitten kuin he molemmat olivat
päässeet ulos.

"Cecilia!" sanoi palvelija täällä puoliääneen Engelbrektille.

Tämä nosti silmänsä, mutta palvelija ei odottanut vastausta, vaan
viittasi vain kädellään ja kulki edellä portaita alas. Engelbrekt
pysähtyi hetkiseksi, mutta teki sitten pikaisen päätöksen ja seurasi
palvelijaa. Tie vei linnanpihan poikki linnan takapuolelle. Täällä
palvelija avasi pienen peitossa olevan oven, joka vei pienehköön
huoneeseen. Siinä oli vanhanpuolinen nainen, joka ikään kuin odotteli
Engelbrektiä. Hänellä oli kauniit jalopiirteiset kasvot, vaikka niillä
syystä tai toisesta asuikin jotakin surunvoittoista. Syvät rypyt
osottivat surua ja paljoa huolta, vaikka silmän tyvenyys todistikin,
että niiden aiheet eivät eilisiä olleet.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" puhkesi vanhus heltyneenä sanomaan
Engelbrektin nähtyään, "sydämeni ei erehtynyt, olisin Engelbrektin
tuntenut tuhansienkin joukosta!"

"Kuka olette sitten, vanha vaimo, joka tunnette minut täällä kuninkaan
talossa?" kysyi Engelbrekt.

"Te ette saata minua tuntea", vastasi vanhus, "ellette ehkä lapsuutenne
ajoilta muista muuatta, joka joskus oli mukana leikeissänne. Kirstiksi
minua silloin muuten sanottiin..."

"Kirsti", huudahti Engelbrekt ja tumma pilvi nousi hänen otsalleen,
"muistan teidät vallan hyvin, ah ... paljon, paljon on nyt toisin kuin
ennen!"

"Niin, niin, Engelbrekt, ei mikään ole entisensä kaltaista, ja veli
parkani... Herra näyttää tahtoneen vuodattaa vihansa maljat meidän
sukumme turmioksi. Siinä ei ole yhtään, ei yhtään oikein onnellista ...
Ja joskin ilo joskus hymyilee, niin on keskellä tarjottua kukkaa jo
mato piilemässä. Oi Jumala ... rangaistuksesi on kova." Hän liitti
kätensä ristiin ja tuijotti jäykistynein katsein lattiaan. Sitten hän
lisäsi hiljaa: "Mutta sinä olet vanhurskas Jumala!"

"Paha ja hyvä kulkevat yhdessä", virkkoi Engelbrekt, "ne ovat elämän yö
ja päivä, ja molemmat välttämättömiä... Siinä olette oikeassa, että
toisilla on yö pitempi, toisilla päivä. Mutta sano minulle nyt, sinäkö,
Kirsti, minut tänne kutsuit, vai...?"

"Ah, sekä minä että veljentyttäreni, Cecilia, tuo lapsi parka, josta en
koskaan ole voinut luopua, en silloin kuin isän julma oikku tahtoi
sulkea hänet Vadstenan luostariin, enkä sittemminkään kun hän seurasi
kuningatar vainaata, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, tänne...
Voittehan käsittää haluavamme kuulla jotakin sieltä kotoa. Satuin teitä
vastaan eilen satamasta tullessanne; minä tulin kirkosta... Tunsin
teidät heti, mutta en tahtonut uskoa silmiäni. Vasta entisiä aikoja
muisteltuani pääsin oikein varmaksi. Ja kun sitten yöllä ilkeälle Otto
Pogwischille sattui tuo tapahtuma ja me saimme kuulla muukalaisen
olleen Brita neidin huoneessa, niin silloin heti aavistin, ett'ei
siellä ollut kukaan muu kuin sinä, Engelbrekt, ja minä sanoin sen
veljentyttärelleni."

"Ja veljentyttäresi pyynnöstä olen nyt tullut... Mutta kuinka taisi hän
minut tuntea?"

"Etkö luule vanhan Kirstin osaavan selittää semmoista miestä kuin sinä,
niin että kuka tahansa voi sinut tuntea. Varhain aamulla saimme
selville asuntosi, Martti vanhuksen palvelija sen tietoomme hankki, ja
veljentyttäreni oli matkalla sinua etsimään, kun hänet kohtasit ja se
kauhea tapahtuma sattui..."

"Kauhea tapahtuma, mitä tarkoitatte, mitä on tapahtunut?"

"Ja ettekö sitä tiedä... Kohta sen jälkeen kuin Cecilia parkani oli
teistä eronnut ratsasti Olavi Akselinpoika, Brita neidin isä,
palvelijoineen hänen vaunujensa perästä, kaadatti ne kumoon ja raastoi
hänet niistä maantielle sekä läimäytti häntä kolmasti miekkansa
lappeella..."

"Oletteko järjiltänne, Kirsti, mitä tuollainen on?... Sitenkö
uskalletaan kohdella naista milt'ei kuninkaan silmien edessä! Huononpa
täytyy totta tosiaan silloin olla Eerikki kuninkaan hallituksen!"

"Oikein sanotte, Engelbrekt, ja kunnon miehenä, mutta .. mutta..."

"Mitä teillä on sitten vastaan sanomista?"

"En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa ... kaikki naiset eivät ole
semmoisille väkivaltaisuuksille alttiina, mutta Cecilia", vanha vaimo
pyrskähti tällöin itkuun, "voi sentään, kyllä minä tiedän, miltä suru
maistuu!"

"Mutta minä näin tuon ankaran ritarin paljastavan päänsä ja tervehtivän
veljentytärtänne, Kirsti, enkä sen tähden voi käsittää, kuinka hän niin
yht'äkkiä saattoi joutua tuolle päälle."

"Aivan suorastaan sen tähden, ett'ei Olavi herra koskaan ole tiennyt,
missä väleissä Cecilia nykyään on kuninkaaseen. Hänen palvelijansa
nauroivat sille, että hän niin kohteliaasti tervehti naista, jonka joka
mies tiesi kuninkaan jalkavaimoksi, ja tämä sai hänet vimmoihinsa.
'Sano terveisten ohessa Eerikki kuninkaalle,' hän Cecilialle virkkoi,
'että tämä hänen rakkautensa saattaa menettää häneltä maat ja
valtakunnat!' Cecilia parka, Cecilia parka, ei tiedä kukaan muu kuin
minä, mitä rakkautesi on sinulle maksanut...! Totta näkyy olevan, mitä
laulaa tuo pyhä runoilija:

    "Synnit lemmen
    Saavat koston kovan:
    Hetken himot
    Tuhon, turman tuovat."

Engelbrekt otti säälien surullista vaimoa kädestä.

"Teillä on kovia koettelemuksia elämänne matkalla, Kirsti", sanoi hän,
"mutta Herra kurittaa sitä, jota hän rakastaa. Luottakaamme häneen.
Cecilia on nuhteenalainen ja parasta olisi, että hän heittäisi tämän
rakkauden mielestään. Vielä on puhtaalla mielellä ja lujalla tahdolla
aikaa kääntyä. Kuule Kirsti, minä otan teidät mukaani, sekä sinä että
Cecilia saatte suojaa majassani..."

"Ei, ei", keskeytti vanhus kyynelten samentaessa hänen katsettansa,
"siitä ei varmaankaan koskaan mitään tule. Cecilia rakastaa kuningasta,
hän uhraa tälle kaikki, ja se häväistys, jonka hän tänään on saanut
kärsiä, on häntä yhä lujemmin kiinnittävä häneen."

"Entä kuningas?"

"Hän rakastaa myöskin Ceciliaa, joka nyt kenties olisikin
kuningattarena, jos olisi tahtonut neuvoani totella."

"Etpä, näen mä, syyttä sure, Kirsti... Että ihminen rikkoo, sen minä
voin helposti käsittää ja annan mielelläni anteeksi, mutta ett'ei hän
tahdo katua ja virhettänsä korjata, sitä en käsitä. Vaan kyllin siitä
asiasta, Cecilia on pyytänyt minua tänne hakemaan terveisiä hänen
isällensä. Mutta siihen toimeen en minä ole oikea mies, sillä Eerikki
ja minä emme moneen vuoteen ole vaihtaneet sanaakaan keskenämme eikä
hän viimeksi puhellessamme tahtonut minua kuunnella, vaan kääntyi pois,
kuin pahan kummituksen nähtyään. Tahdon kuitenkin ottaa terveiset
mukaani, ehkäpä sekin päivä koittaa, jona voin ne perille viedä."

"Kiitos Engelbrekt, sama kunnon mies olet kuin ennenkin, sinä et
ventona vieroksu langennutta naisraukkaakaan! Mutta mitä puheita saan
kuulla veljestäni ja sinusta. Kyllähän sen tiedän, ett'ei hän enää ole
rikas mies, että hän sen lisäksi on henkipatto ja taitaa elää
maantienrosvona siellä metsissä, mutta mikä teidät on epäsopuisiksi
saattanut, siitä minä en mitään tiedä...!"

"Siinäkin on lemmentarina", vastasi Engelbrekt surunvoittoinen ja
säälivä hymy huulillaan. "Hänen toinen tyttärensä, sinun kaimasi,
Kirsti, oli menossa samaa kohtaloa kohti kuin Ceciliakin. Hän pelastui
tosin, mutta..."

"Puhu, puhu, Engelbrekt, sydämeni vapisee kauhusta!"

"Kirsti menetti järkensä ja Engelbrekt lapsuudenystävänsä."

"Eerikki, Eerikki parka", nyyhkytti Kirsti, kauniit kasvonsa käsiinsä
kätkien.

"Elä itke, Kirsti, usko minua, kerran on kaikki selviävä. Herra
koettelee, mutta ei muserra."

"Herra on vanhurskas", jatkoi Kirsti, "ja tottapa mahtanee olla, että
isäin pahanteot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen
polveen."

"Ja mitä sillä tarkoitat?"

"Ajattelen sitä, mitä äitini kerran sanoi. Hän kertoi appensa
kirouksenalaisena muuttaneen Lybekistä Ruotsiin. Isäni olisi kernaasti
uhrannut kaikki saadakseen kuorman poistetuksi ja kauheat kirosanat
peruutetuiksi, mutta hän saapui loukatun taloon, juuri kuin tämä veti
viimeisen hengenvedon. Kaikki kävi kuitenkin isälleni hyvin ja Jumalan
päivä näytti paistavan koko hänen elämälleen, mutta hänen lapsensa ja
lastensa lapset... Veljeni maksoi suuret hinnat kirkolle ja pyhälle
isälle saadakseen päästön vainajan kirouksesta, mutta... Sinä
ristiinnaulittu ja kaikki te pyhät marttyyrit olkaa puolustajinamme
vanhurskaan Jumalan edessä, joka on meiltä aurinkonsa kätkenyt ja
sallinut rangaistustuomionsa toteutua pimeytenä ja pahoina päivinä!"

"Amen!" lisäsi Engelbrekt ja painoi hartaasti kätensä ristiin. "Muuta
mahtanee kuitenkin taivahan isä vaatia kuin tuommoista suurihintaista
asiakirjaa, vaikkapa siinä olisi kymmenen paavin sinetit alla."

"Ja mitä, Engelbrekt?" huudahti Kirsti pyhä kauhistus kasvoillaan siitä
rohkeasta paavin- ja kirkonvallan epäilemisestä, joka ilmeni
Engelbrektin sanoista.

"Puhdasta sydäntä, Kirsti!" vastasi hän. Mutta ikään kuin pian
päästäkseen tästä puheenaineesta hän heti sen perästä jatkoi:
"Ainoastaan siten tulee tehty teko peruutetuksi, ja sen tähden toistan
vielä neuvoni. Seuratkaa minua kotiin, sinä ja Cecilia, jättäkää tämä
kuninkaanlinna luvattomine rakkauksineen, jossa hetken nautinto
kasvattaa vain katkeruutta koko elämään. Tule, Kirsti, tule ...
rakennelkaamme yhdessä sopua minun ja Eerikin välille, ja Cecilia on
saava kaksinkertaiset voimat oman itsensä voittamisesta."

Kirsti näytti epäröivän. Hänen silmänsä kirkastuivat, niin kuin pilven
väistyessä päivänvalo pääsee lankeamaan peitossa olevalle kukalle,
mutta sitä kesti vaan hetkinen ja sitten palasi taas surullisuus
takaisin.

"Minä en voi erota Ceciliasta", sanoi hän mielenliikutuksesta
vapisevalla äänellä, "eikä Cecilia koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole
jättävä Eerikki kuningasta. Isältään ja isoisältään hän sai perinnöksi
järkähtämättömän tahdon ja usein hän alennustilassaankin näyttää minun
mielestäni kuninkaalliselta. Jumala ja pyhä neitsyt antakoot hänelle
anteeksi hänen rakkautensa tähden. Mutta aika rientää", jatkoi hän, "ja
hetket ovat kalliita, tahdotteko kerran joutuessanne veljeni puheille
viedä hänelle tervehdyksen minulta ja Cecilialta...?"

"Kyllä, kyllä, kyllä minä tahdon, mutta luuletteko sen tervehdyksen
tuottavan hänelle mitään iloa. Hänen silmissään on sentään Cecilia aina
oleva kaksin kerroin rikollinen, hän on jättänyt luostarin isänsä
suostumuksetta ja vastoin hänen tahtoansa..."

"Mutta häntä ei ollut koskaan luostariin vihitty, mikään lupaus ei
häntä sitonut!"

"Hyvä kyllä, Kirsti, mutta Eerikki ei ole koskaan unhottava, että hänen
tahtoansa on pilkkana pidetty."

Viereisen huoneen ovi, joka koko ajan oli ollut raollaan ja jota
milloin oli avattu vähän enemmän, milloin taas vedetty kiinnemmäksi,
aivan kuin joku olisi siellä ollut, vaikkeivät haastelevat, ainakaan ei
Engelbrekt, joka oli seissut seljin tähän oveen, olleet huomanneet sitä
-- tämä ovi avautui nyt kokonaan ja sisälle syöksähti ihmeen ihana
nainen ja heittäytyi Engelbrektin jalkain juureen.

Se oli Cecilia. Hän oli heti alussa tahtonut rientää sen miehen luokse,
joka oli hänen isänsä lapsuudenystävä, mutta selittämätön tuska oli
häntä pidättänyt ja niin hän oli jäänyt ääneti kuuntelemaan, mitä
huoneessa haasteltiin. Hänen mielentilansa oli hyvin kuohuissaan.
Aamulla kärsimänsä häväistys ja nyt taas ne sanat, jotka hän täällä
kuuli, olivat kuohuttanet kovasti hänen mieltänsä.

Engelbrekt tahtoi nostaa hänet ylös, mutta hän esteli ja kyynelistä
sortuneella äänellä Engelbrektin polvia syleillen hän sanoi:

"Ei ole Cecilia mahdollinen seisomaan Engelbrektin rinnalla, ei, ei.
Tässä jalkaisi juuressa, tässä tahdon sinua, joka kerran olit isäni
ystävä, pyytää, jos voit, hankkimaan minulle sovinnollisen sanan
isältäni."

"Nouse ylös, tyttö", keskeytti Engelbrekt ankarasti, "ainoastaan
Jumalan eteen polvistuu vapaasyntyinen nainen. Jumala on tuomarisi, en
minä, ja mitä voin, sen tahdon vilpittömästä sydämestä tehdä."

Näin sanoen hän nosti ylös polvillaanolijan, joka heltyi itkuun.

"Ankaruutesi lempeys, Engelbrekt", jatkoi hän, "se minut musertaa. Olen
kuullut kaikki, mitä olette puhunut, ja minä tunnustan itseni
rikolliseksi, mutta asian laita on niin, kuin kuulitte isäni sisaren
sanovan: minä en voi jättää kuningasta. Tosin en voi periä kuningatar
vainajan sijaa, mutta kuitenkin voin, niin kuin hänkin, kuiskata rauhaa
ja lempeyttä hänen korvaansa. Se on elämäni päämäärä ja orvokkia, jonka
isä heitti hiljaiseen luostarinkammioon haudattavaksi, ovat tuhannet
siunaavat. Isäni ei itse tiedä, että hänen on minua kiittäminen siitä
kuninkaankirjeestä, joka hänet henkipattoisuudesta päästi."

"Eksytetty lapsi parka, sinä mairittelet sydäntäsi luulotelluilla
hyveillä... Isäsi on vielä sama henkipattoinen mies, joka hän on ollut
aina siitä asti kuin..."

"Isäni ... mitä sanotte, eikö häntä ole vapautettu tuomiosta? Entä
kuninkaan kirje, eikö se sitten mitään merkitse..."

"Mitään sitä asiaa koskevaa kuninkaankirjettä ei kukaan Taalainmaassa
tiedä olevan."

"Oi Jumala ... hän on siis pettänyt minut! Ja hän lupasi kuitenkin niin
pyhästi jättävänsä kirjeen isäni käsiin..."

"Se oli pieni hinterä mies", selitti Kirsti, "hän puhui niin lempeästi
ja ystävällisesti ja oli niin tyytyväinen täällä kuninkaissakäyntiinsä.
Hän oli Vesteråsin voudin, Jösse Eerikinpojan kirjuri."

"Ah, Kirjuri-Martti!"

"Se oli hänen nimensä", virkkoi Cecilia, "ja eikö hän sitten olisikaan
vienyt perille kuninkaan kirjettä?"

"Jos minä tunnen oikein tuon pienen kirjurin, niin mahtanette saada
odottaa kirjeen perilleviemistä ja luuletko sitä paitsi, Cecilia, että
ylpeä isäsi on armosta ottava vastaan sitä, minkä hän tahtoo saada
täydellä oikeudella?"

"En minä, vaan kuningas antoi hänelle kunnian takaisin..."

"Kunnia ei ole, lapseni, kenenkään ihmisen annettavissa, sen hankkii
mies itse, ja jos se on kerran menetetty, niin laki yksin voi sen antaa
takaisin, ei kuningas. Ja nyt, Cecilia, saat itse vastata minulle,
tahdotko seurata minua takaisin isäsi ja sisaresi luokse. Usko minua,
se on ainoa sovituksen ja anteeksiantamisen tie."

"Lupaattehan kuitenkin puhua isälleni minusta?"

"Sen olen luvannut...! Mutta ethän vastaa kysymykseeni?"

"Olethan nähnyt näkinkengät, jotka koristavat pyhissäkävijäin takkeja
heidän palatessaan pyhältä maalta? Minä olen tuollainen pieni
pyhissäkävijänkoriste Eerikki kuninkaan manttelissa. En tosin tiedä,
onko minussa milloinkaan ollut vähääkään semmoista jaloa helmeä, jota
pyhissäkävijän näkinkenkä on ympäröinyt, mutta minä pyydän yötä päivää
Jumalan äidiltä sitä. Maailma näkee vaan tyhjän kuoren, mutta minä
lienen sentään nykyään ainoa kykeneväinen johtamaan Eerikki kuninkaan
mieltä siihen suuntaan, johon ... johon kuningatar vainaja tahtoi. Kas
siinä vastaukseni, Engelbrekt! Ei muu kuin kuolema voi ratkaista
näkinkenkää kuninkaan manttelista."

Hän painoi näin sanoen päänsä Kirstin povelle ja itkeä nyyhkytti
vavahdellen. Sitten hän äkkiä poistui huoneesta.

Kirstikään ei tahtonut saada kyyneleitään pidätetyiksi nähdessään sen
surun, joka kuvautui Engelbrektin miehekkäille kasvoille ja
ojentaessaan hänelle kätensä jäähyväisiksi.

       *       *       *       *       *

Engelbrektin sanat olivat kuitenkin kovasti koskeneet Cecilian mieleen.
Hän oli vaiti ja ajatuksissaan seuraavat päivät ja eräänä iltana, kun
he seisoivat muutamassa linnanikkunassa ja katselivat salmelle, jossa
joukko purjelaivoja näkyi, hän vielä sanoikin Kirstille:

"Ehkäpä sentään, äiti, hän oli oikeassa, tuo isäni ystävä ... minä
petyn, nekin keinot, joita hyvää tehdessäni koetan käyttää, pettävät
minua..."

"Siltä minustakin näyttää, lapseni", sanoi silloin vastaten Kirsti, "ja
nyt minä enemmän kuin koskaan ennen ikävöin sinne ylämaahan takaisin.
Saattaisihan olla mahdollista, että sinä ja minä voisimme oikaista
entiselleen sen, mikä Engelbrektin ja isäsi väleissä on joutunut
viistoon..."

Cecilia pusersi hetkisen mietteissään vanhuksen kättä. Sen jälkeen hän
sanoi loistavin katsein:

"Minun täytyy vielä kerta puhella Engelbrektin kanssa!"

Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Mitä lieneekään Cecilian sydämen
pohjalla liikkunut, mikä lieneekään saattanut hänet päätöksessään
horjumaan, Engelbrektin puheille hän ei enää joutunut.

Muuan niistä laivoista, joiden purjeet välkkyivät päivänlaskussa,
kuljetti Engelbrektiä pois. Palvelija palasi ilmoittaen hänen samana
päivänä lähteneen paluumatkalle.




VI.

Mustamunkki.


Taalainmaassa odoteltiin kiihkeästi Engelbrektin palaamista.
Tyytymättömyys kiihtyi kiihtymistään, mutta kasvoipa ulkomaalaisten
julmuuskin. Ylpeän tyytyväisinä mahtavuuteensa hymyilivät voudit ja
luulivat olevansa aivan varmoja asemassaan. Ja kuitenkaan ei tarvinnut
muuta kuin vähäinen ponnistus sorrettujen puolelta katkomaan noita
häpeällisiä kahleita ja sorrosta loppua tekemään. Jalopeura lepäsi
levollisena luolassaan ja suvaitsi kärsivällisenä kahleitaan. Mutta
sortaja erehtyi suvaitsevaisuuden syytä arvaillessaan. Hän piti
valtansa vaikuttamana pelkona sitä, mikä todella oli vaan lain pyhyyden
lannistumatonta tunnetta.

Vihaa näkyi kuitenkin jokaisesta katseesta, haastoa taisteluun elämän
ja kuoleman uhalla -- jos tämä viimeinen oikeudenhankkimis-yritys
menisi hukkaan, jos Engelbrekt palajaisi kotiin tarkoituksensa perille
pääsemättä -- taikka myöskin, jos hän sille tielle jäisi. Tätä
viimeistä peljättiin, pitivätpä muutamat sitä varmanakin, ja senpä
tähden käsi niin sukkelasti tapaili puukkoa tupesta, joka kerta kuin
vouti tai joku hänen sotamiehiään tuli näkyviin, sen tähden säihkyi
vihaa ja kostoa silmistä. Niin vaihtelee Siljan-järven tummansininen
silmä helteisen päivän perästä. Ja vaikka pinta onkin vielä tyyni, niin
saattaa rannan vaahdosta nähdä, kuinka se ikään kuin ärjyy
valmistuessaan taisteluun, jonka kohoava ukkoispilvi kohta on nostava
riehumaan. Sellainen oli mielentila kaikilla taalainmiehillä.

Mutta hurskaita rukouksia kohosi aamuin illoin sorrettujen sydämistä
Jumalalle ja Pyhälle Eerikille ja kaikille pyhimyksille Engelbrektin
puolesta.

Voimakkaimpana liekehti kuitenkin hänen tähtensä levottomuus niissä,
jotka hänet lähemmältä tunsivat, ja kuten luonnollista, hänen omassa
kodissaan. Hänen hurskas vaimonsa hoiti totuttuun tapaansa taloa ja
kotia, mutta haaveileva katse ja kalpeat kasvot ja harvasanaisuus
ilmaisivat kyllin selvästi, mitä huolta ja pelkoa hänen sydämessään
piili ja tätä lisäsi vielä ero-illan tapahtuma ammattikunnan huoneuston
pihalla.

Sen jälkeisen päivän illalla oli isä Johannes tullut kotiin. Tämä oli
ottanut häntä kädestä ja katsonut häntä niin rehellisesti ja vakavasti
silmiin sanoen:

"Ole huoleti, vaimo, Jumalan ja pyhän Eerikin avulla ei voudin käsi
tällä kertaa ulotu tuhoa tuomaan."

Ja vaimo oli kertonut Engelbrektin terveiset ja isä Johannes oli ne
kuullessaan surunvoittoisesti nyökäyttänyt hänelle päätänsä. Mutta
kuitenkin tuntui siltä, kuin hän ei olisi voinut luottaa isä
Johannekseen yhtä varmasti kuin ennen, vaikk'ei hän hennonut sitä
näyttää. Se kiire, jolla munkki tuona onnettomuudeniltana oli tullut
taloon, sen jälkeen kuin Engelbrekt ja Herman olivat lähteneet
ammattikunnantalolle, se salaperäisyys, jota hän oli käyttänyt
saadakseen hevosen tallista -- kaikki tämä oli sellaista, joka hänen
silmissään teki miehen epäiltäväksi. Se ei soveltunut siihen
avosydämisyyteen ja suoruuteen, jota hän oli tottunut hänessä näkemään,
ja jota aina ja kaikessa oli Engelbrektin talossa noudatettava.

Sitä mukaa kuin päiviä kului, haihtuivat kuitenkin nämä epäilykset, kun
hän huomasi, millä voimalla ja miten toden perästä munkki koetti
täyttää hänen poissaolevan miehensä tahtoa ja hoitaa hänen työtänsä, ja
erittäinkin kun hän näki, miten hellästi hän hoiti haavoitettua
kasvattipoikaa.

Pater Johannes oli monitaitoinen mies, mutta etenkin hän oli taitava
haavanparantaja ja näyttikin tätä taitoansa Hermania hoitaessaan. Kun
munkki kerran muutamia päiviä myöhemmin tuli arkitupaan, jossa emäntä
rukkinsa ääressä istui, ajatukset niin kuin tavallisesti pitkäin
matkain päässä, tempautui emännän mieli paikalla aatosaloiltaan
näkyväisen todellisuuden piiriin ja läsnäolevaisiin, -- niin säteilevin
silmin isä Johannes katsoi häneen.

"Riemuitse emäntä", sanoi hän, "poika on jäävä eloon. Oli se koko
heittiö, tuo lybekkiläinen, iskemään syvään, mutta käsi vapisi -- siitä
kiitos Susipihan Björnille -- ja terä sattui vähän päämäärästään
syrjään. Kohta on Hermanista tuleva jälleen mies, luota minuun,
emäntä."

"Jumalalle ja pyhälle neitsyelle olkoon kiitos!" puhkesi emäntä
sanomaan ja hänen silmänsä vuodattivat toivon ja ilon kyyneliä, jotka
vaikuttivat edullisesti hänen mielentilaansa.

Suuressa määrin oli edistänyt tätä onnellista päättymistä ja pikaista
parantumista Belgstingin tytär, onneton Kirsti. Hän oli
luhtihuoneestaan nähnyt saaton, kun kuolettavasti haavoitettua
nuorukaista kannettiin kotiin ja kauvempaa oli hän myöskin nähnyt tuon
sinipukuisen neitosen. Mielipuolen jokseenkin tavallinen älykkyys pani
hänet lähtemään huoneesta ja etäältä seuraamaan tuota pimeässä kulkevaa
naista. Hän oli nähnyt hänen häviävän voudintaloon.

Seuraavana päivänä tuli Erkki vuorelle ja toi Belgstingiltä semmoiset
terveiset, että Kirsti sai olla missä oli, kunnes isä toisin määräisi.
Mutta sanoma ei vaikuttanut mitään Kirstiin. Muut seikat ne kokonaan
täyttivät hänen sielunsa ja Erkistä, jonka suru Hermanin onnettomuuden
johdosta yltyi melkein epätoivoksi, sai hän tervetulleen apumiehen
niitä tuumia toteuttaessaan, jotka, milt'ei tietämättä, syntyivät hänen
mielessään. Erkin avulla hän sai tietää, ketä voudintalossa asui, ja
sillä kertaa hän näki, mitä ei kukaan muu nähnyt, että Ewerstenin
kreivin tytär rakasti Engelbrektin kasvattipoikaa.

Näytti siltä kuin vähäisen valoa olisi palannut hänen jäykkään
katseeseensa, kun hän sai tämän tiedon. Hän pani kätensä ristiin ja
hänen huuliltaan varastihe huokaus, ne kuiskasivat Maunun nimen. Mutta
sitten sammui taas valo tuosta raukeasta katseesta ja hän alkoi laulaa,
mutta niin hiljaa, niin väräjämällä, ikään kuin mielipuolisuuden henki
vaan kaukaa olisi lähestynyt häntä:

    Ja keijukas sarven esille toi,
    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
    "Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
    Salaisen surusi poistavi tuo.

Laulu yhä laimeni ja sanat kävivät yhä sekavammiksi, lopulta kuului
vaan kuiskauksia.

Vähä sen jälkeen hän astui siihen huoneeseen, jossa sairas Herman
lepäsi. Siellä hän kävi vuoteen päänpohjiin istumaan, ja koska hänen
hourupäisyytensä ylimalkaan oli hiljaista laatua, paitsi silloin kuin
joku seikka kovin paljon kiihoitti hänen mieltänsä, niin ei kukaan
käskenyt häntä pois siltä sijalta, johon hän oli istuutunut.

Ja siihen hän jäi istumaan ja hänen suuret silmänsä seurasivat
tarkkaavasti, voisipa melkein sanoa osanotolla, jokaista sairaan
liikettä. Ja kun pater Johannes illan tullen astui huoneeseen ja antoi
uusia määräyksiä, niin vaihtui hänen kasvoilleen ilme, jota olisi
voinut pitää ilona, jollei joka mies olisi häntä tiennyt Belgstingin
mielipuoleksi Kirstiksi.

Pater Johannes silitteli joskus hänen tuuheita kutrejansa, jotka aina
valuivat vapaina pään ympärillä, ja taputteli hiljaa hänen kalpeita
laihtuneita poskiaan, ja silloin Kirsti suuteli paterin kättä osottaen
sormellaan sairasta ja sitten painaen käden kovasti sydäntänsä vasten.
Munkin silmä synkistyi silloin, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.

Kun Herman oli parantunut sen verran, että hän saattoi selvästi tajuta
mitä oli tapahtunut, vaikka hänellä vielä oli kova käsky olla
puhumatta, silloin Kirsti hiljaa hiipi hänen vuoteensa ääreen ja
kuiskasi hänen korvaansa: "Minä sanon, kuka henkesi pelasti, Herman!"
Herman katsoi syrjään ja loi kysyvän katseen Kirstiin, joka hymyillen
katsoi häntä silmiin.

"Sinä olet maininnut nimen, Herman", jatkoi hän, "sekä minä että pater
olemme kuulleet sen. Kas niin, elä punehdu, Herman, Kirsti tietää
enemmän kuin sinä ja kukaan luulettekaan... Agnes on pelastanut
henkesi, sillä hän rakastaa sinua."

Niin kiihkeästi, että siitä syystä ehkä olisi Kirstiä kielletty enää
käymästä sairaan luona, jos kuka sen olisi nähnyt, tarttui Herman
Kirstin käteen ja tämä hymyili niin lempeästi silloin, kuin olisi
tiennyt avanneensa hänelle taivaan oven.

"Rakkaus on auttava pateria parantamaan sinut", sanoi hän, "kas, sen
vuoksi saatankin sinulle sanoa, että näin kreivin tyttären loitompana
seuraavan niitä, jotka kantoivat sinua kotiin Eerikinjuhlan yönä ...
hän se oli, sillä minä seurasin häntä sitten vähän matkan päässä, kun
hän hiipi voudintaloon, ja siellähän kreivi ja hänen tyttärensä nyt
asuvat. Sen jälkeen hän on itkenyt ja surrut sinua, senkin tiedän;
mutta katso hänen kyyneleensä ovat kuin keväinen sade, ne tulevat
kasvattamaan kukkia, ah ... ah, muita kyyneliä vuotaa, jotka myrsky
pusertaa värisevästä kukkasesta ja yökylmä jäähdyttää jääksi, huu..."

Tuota kaunista naista pudistutti kovasti, mutta joku sisäinen voima
näytti häntä pitävän pystyssä. Hän hymyili niin lempeästi ja hänen
silmänsä olivat täynnänsä kyyneliä.

"Agnes!" kuiskasi Herman tuskin kuultavasti.

"Vaiti, vaiti, onnellinen Herman ... yö lähenee ja nyt sinä olet
nukkuva makeasti ja uneksiva suloisia unelmia päivänpaisteesta, joka
liekkuu kesäisillä niityillä... Vaiti, vaiti ja kuule, rastas laulaa
metsässä, hän on vapaa, hän on onnellinen. Tuuli kantaa hänen laulunsa
niittyjen poikki ja kaikki pienet kukkaset kumartavat kupunsa ja
hengittävät rauhaa ja hekkumaa. Siellä vannotaan ikuisen uskollisuuden
valoja, siellä liitetään käsiä käsiin ... mutta rastas laulaa ja
aurinko hymyilee, se on elämän laulua, nuori mies..."

Niin hän puhui kauvan ja hänen äänensä oli suloinen ja lempeä ja hiveli
niin oudosti sairastavan korvia. Vähänhän tämä saattoi luottaa
mielipuolen puheisiin, mutta hänestä tuntui sentään hyvältä kuulla
niitä ja hän oli tuosta onnettomasta yöstä muistavinansa vaaleansinisen
naishaamun, jota hän mielellään tunnusteli Agnekseksi. Ja jos niin oli,
niin olivat Kirstin sanat tosia, ja siihen hänen ajatuksenjuoksunsa
pysähtyi.

Vähän väliä ilmautui muita kuvia hänen silmiinsä. Hän näki Engelbrektin
ja hän soimasi itseänsä siitä, että saattoi sydämessään suoda sijaa
sellaisille tunteille, jotka häntä vieroittivat kunnioitetusta
kasvatusisästä, mutta sitten hiipivät taas Kirstin lumoavat sanat hänen
korviinsa ja loivat sieluun suloisen kuvan hänestä, jonka hän kerran
oli pelastanut, hänestä, joka oli pelastanut hänet itsensä. Silloin
himmeni kaikki muu. Näytti siltä kuin kohtalo itse olisi määrännyt
hänet Belgstingin tyttären tuojaksi kasvatusisän taloon, jotta tämä
sitten loihtisi hänen sydämensä sisimmästä sopukasta esille kuvan, jota
hän itse tuskin oli uskaltanut ajatuksillaan kosketella, ja jonka hän
sentään olisi repinyt irti sydämestään, vaikkapa se teko olisikin
maksanut hengen, jos olisi huomannut voimansa sen kautta hervonneen
taikka tahtonsa tylsistyneen seuratakseen Engelbrektiä sillä uralla,
joka hänellä oli kuljettavanansa.

Mutta nyt hän loikoi toimettomuuteen tuomittuna, nyt hänellä oli
riittävästi aikaa tarkastella sydämensä sisimpiä sokkeloita. Tuntui
siltä kuin siellä olisi leimunnut kaksi uhriliekkiä, jotka hiljaa
yhdistyivät yhdeksi ainoaksi ja hän tunsi ikään kuin saavansa voimaa
siitä. Yhdistyneen voiman tunne virtasi hänen suoniinsa ja hän ummisti
silmänsä huulien mainitessa nimet: Engelbrekt ja Agnes.

Tämän jälkeisenä päivänä se isä Johannes oli niin hyvillään hänen
terveydentilastaan.

"Rohkeutta, Herman", sanoi hän, "paraneminen edistyy nopeasti."

Oli kaunis kesäkuunpäivä, puolitoista viikkoa tämän jälkeen.

Herman istui jo vaate päällä vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt,
mutta voimat palasivat päivä päivältä ja kohta koitti sekin aika,
jolloin hän taas pääsi liikkeelle. Sen oli pater Johannes luvannut. Ja
tämä lupaus oli parasta lääkettä Hermanille; hän hymyili vuoteellaan
istuen ajatellessaan, että taas sai nousta rakkaan Brandinsa selkään ja
kiitää kasvatusisäänsä vastaan.

Silloin avautui ovi ja Erkki tuli juosten sisälle. Hän näytti panneen
voimansa liikkeelle pian joutuakseen.

"Tärkeitä uutisia mahtanet tuoda, Erkki", sanoi Herman silloin ja
katsoi hymysuin hengästyneeseen poikaan.

"Vouti tulee", vastasi Erkki.

"Vouti ... kumpiko?"

"Borganäsin vouti, Juhani Wale; hänellä on ainakin parikymmentä
palvelijaa muassansa ja hän ratsasti niin, että tomu pilvenä tuprusi
hänen ympärillänsä."

Vastenmielisyyden ilme sävähti Hermanin kasvoille ja hän loi silmänsä
miekkaansa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Erkki huomasi sen ja
otti miekan seinältä sekä antoi sen Hermanille. Tämä otti sen ja ikään
kuin koetteli, joko voima oli palannut käsivarteen.

"Ei vielä", sanoi hän surullisesti.

"Mutta kohta", virkahti Erkki, jonka silmissä välähti tuli, jota hän ei
kyennyt salaamaan.

"Kohta", sanoi Herman päätänsä nyökäyttäen ja antoi takaisin miekan,
jonka Erkki taas ripusti seinälle.

Hermanin sanan toisti ovelta kuuluva karkea ääni. Se oli pater
Johannes; hän oli ollut katsomassa voimankoettelua.

"Mutta liian aikaiseen", jatkoi hän astuen esiin ja käyden penkille
vuoteen viereen istumaan, "liian aikaisesta voi usein tulla ei koskaan,
muista se, poikani. Muutamien päivien perästä... Brand hirnahtelee
pilttuussaan, sitä ei miellytä toimettomuus enempää kun sinuakaan;
mutta kärsivällisyyttä. Sinä tiedät jo, näen sen sinusta, poikani,
Juhani Walen tulleen vuorelle. Mitä hän tahtoo, sen itse tietäköön...
Ehkäpä hän lähtee Hannu kreiviä saattamaan, sillä tuolla voudintalossa
puuhataan lähtöä."

Herman punehtui tämän kuullessaan eikä se jäänyt paterin tarkalta
silmältä huomaamatta. Niin paljon oli Herman näinä aikoina ajatellut
Agnesta ja niin usein hän oli muistellut kaikkea, mitä Agnesta koskevaa
oli tapahtunut aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kertaa
näki hänet veneessä Jetturn-järvellä, että hän nyt ehdottomasti oli
vakuutettu voudin tulon ja kreivin lähdön olevan jossakin yhteydessä,
vieläpä hyvinkin omituisessa yhteydessä.

Munkin silmä seurasi tarkkaavasti jokaista vaihtelua, mikä tapahtui
Hermanin mieltäilmaisevissa kasvoissa.

"Minulla on voimia tarpeeksi", virkahti tämä äkkiä ja nousi pystyyn,
"minä tahdon ratsaille jo huomispäivänä!"

"Äkilliset päätökset ovat harvoin hyviä, Herman", virkahti munkki,
jonka silmä sentään yhä edelleen mielihyvällä katseli nuorukaisen
liikkeitä. "Omituiselta minusta myöskin tuntuu, että kreivin lähtö
panee sinut menettämään nuoren henkesi, vaikka hyvin tiedät, että sen
voit uhrata paljoa jalomman asian hyväksi... Luota minuun, meille on
tulemassa tuimat ajat, jolloin Ruotsinmaa saattaa tarvita voimakasta
kättä ja miehuullista sydäntä. Engelbrekt, kasvatusisäsi, odottaa
tapaavansa sinut paikallasi, poikani, kun sotatorvi kutsuu..."

"Ettehän toki tahtone, isä Johannes, että sitä odotellessani sallin
kyykäärmeen elää, jos jalallani voin polkea rikki hänen myrkyllisen
päänsä."

"Puhut puoleksi arvoituksilla, poikani", vastasi munkki, "onneksi
tiedän kuitenkin ne selittää. Juhani Wale eli kyykäärme, jos kernaammin
tahdot häntä siksi sanoa, ei ole saavuttava sitä saalista, jota
tarkoitat. Hannu kreivi tietää..."

"Hän ei ole saavuttava saalistansa", toisti Herman, "tiedättekö sitten,
millaista suursaalista hän pyytää?"

"Sen kyllä tiedän..."

"Niinpä sanokaa se julki, jotta voin teitä uskoa."

"Luuletko, Herman, ett'en tiedä, mitä Jetturn-järvellä tapahtui?" kysyi
munkki. "Minä tiedän, että siellä pelastit kreivin tyttären, jolletkään
kuolemasta, niin ainakin jostakin, mikä on kuolemaakin pahempi. Mutta
tiedätkö sitten varmaan Borganäsin voudin lähettäneen miehet?"

"Varmaan en tiedä, mutta epäluulot riittävät ... minä en syytä voutia,
tahdon vaan pelastaa kreivin tyttären, jos jotakin tapahtuisi..."

"Ole sitten huoleti, poikani, sillä mitä siihen nähden voidaan tehdä,
on tehty. Hannu kreivillä on iso seurue eikä hän ole jättävä tytärtänsä
rinnaltaan."

"Vähäinen on vaara keskellä päivää ja keskellä tietä ... mutta sille,
jolla on salahankkeita mielessä, ovat yön hetket parhaat eikä hänen
polkujansa useimmiten löydetäkkään, ennen kuin onnettomuus jo on
tapahtunut."

"Tästäkin on pidetty huolta. Arvoisa neiti ei koskaan mene ulos
varmatta varjelusväettä ja öisille retkille hän ei mahtanekkaan
lähteä..."

Munkki loi tällöin jotenkin tuikean katseen Hermaniin, joka ei
saattanut salata näiden sanojen ja katseiden valtavata vaikutusta. Oli
sentään lämpöäkin tässä katseessa. Se ei ollut vieraan, vaan ystävän
katse. Ja ikään kuin levottomalle nuorukaiselle näyttääkseen, kuinka
hartaasti hän toivoi hänen paranemistansa, sanoi hän kääntyen Erkkiin,
joka istui oven suussa penkillä:

"Varovaisuus on toki aina hyvä sääntö! Sinä, Erkki, olet sukkela poika
eikä haitanne pitää tarkasti silmällä voutia ja hänen toimiansa. Sinä
voit ottaa sen tehtäväksesi, arvelen ma!"

Poika hypähti pystyyn kuin hengenvaarassa.

"Aivan varmaan voin sen tehdä, isä Johannes, ja varmoja tietoja olette
saava; saatte luottaa siihen."

"Elä kuitenkaan ole kovin kärtteliäs, poika", varoitteli munkki, "isäsi
istuu vielä tornissa eikä vouti ole vielä unhottanut sitä häpeää, mikä
hänelle tuli, kun pääsit Borganäsistä pakoon."

"Mitä siihen asiaan tulee", arveli Erkki ovea läheten, "niin olenhan
toki nyt Engelbrektin palveluksessa... Mitäpä sitä paitsi tekee, vaikka
henkenikin menettäisin, jos vaan siitä voi olla Hermanille ja sinulle
jotakin hyötyä."

"Jumala olkoon kanssasi, poika!" virkkoi siihen isä Johannes ja Herman
nyökäytti ystävällisesti päätänsä jäähyväisiksi.

Erkin lähdettyä tarttui munkki Hermania käteen. Näytti siltä kuin hän
olisi tahtonut koetella hänen valtasuontansa, mutta hän piti sitä
edelleen kädessään ja Herman loi häneen kysyvän katseen.

"Mitä ajattelette isä?" kysyi hän.

"Sinua ja Agnesta!" munkki tyynesti ja vakavasti vastasi.

"Minua ja Agnesta!" huudahti Herman, sekä muodollaan että äänellään
ilmaisten tunteensa, "te asetatte rinnakkain kaksi nimeä, joita..."

"Joita tuskin saattaa rinnakkain mainita", täytti munkki. "Niin, niin
on, poikani, ja juuri sen tähden ajattelen teitä molempia."

"Siitä teille suuri kiitos", jatkoi Herman säihkyvin silmin, "mutta
huomatkaa samalla, hurskas isä, että minä toki itse ajatuksiani ja
tekojani hallitsen."

Sanat näyttivät munkkiin kovasti koskevan. Hän painoi tummat kasvonsa
alas ja ummisti silmänsä, puristaen samalla huulensa yhteen. Varmaankin
synnyttivät nuorukaisen sanat hänessä taistelun, jota hillitäkseen
hänen tarvitsi ponnistaa voimiansa. Kun hän parin silmänräpäyksen
kuluttua taas avasi silmänsä, oli kuitenkin katse taas levollinen, niin
kuin tavallisesti.

"Oikein sanot, poikani", sanoi hän, "minulla ei ole mitään oikeutta
sinuun, mutta minä pidän sinusta enemmän kuin muista ja minä tunnen
maailman... Tahtoisin mielelläni nähdä Engelbrektin kasvattipojan
onnellisena, katso sen tähden ajattelen sinua enemmän, kuin minulla
kenties on oikeuttakaan. Suo se anteeksi isä Johannekselle, Herman,
hänen hyvän tarkoituksensa tähden."

"Rakas isä", virkkoi taas Herman, "sitä en toki liene tarkoittanut ...
luonteeni on kiivas. Onhan teillä toki oikeutta puhua minulle tästäkin
asiasta, teillä, joka olette Engelbrektin ystävä ja joka lähinnä
Jumalaa olette pelastanut henkeni."

"Minä ja karhu, niin!" hymyili munkki. "Mutta pila sikseen, minulla on
jotakin tärkeätä sinulle sanottavaa ... käsitä se sitten, miten tahdot,
mutta viisas se on, ken noudattaa hyvän ystävän neuvoja..."

"Puhu, isä, minä kuuntelen sinua...!"

"Tahdon kertoa sinulle tarinan nuoruuteni ajoilta. Se on joissakin
määrin oman tarinasi kaltainen, vaikka se, jonka minä aion kertoa, on
täysin päättynyt, kun taas sinun on vasta alulla. Minulla oli
nuoruudessani ystävä; hän oli reipas ja kelpo nuorukainen,
talonpoikaispoika, niin kuin minäkin, ja kaukainen sukulainen
Engelbrektille. Me kasvoimme yhdessä, me kolme, eikä toinen toiseltaan
mitään salannut, vaikka ystäväni ja minä olimme kokonaista viittätoista
vuotta Engelbrektiä vanhemmat. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat
aikaiseen, ja sen tähden hän joutui Engelbrektin isän kasvatettavaksi,
niin että hän oli Engelbrektin kasvatusveli. Kaikki oli meillä
yhteistä, leikkimme yhtä hyvin kuin harjoituksemmekin, joihin myöskin
kuului tuo harvinainen kirjoittamis- ja lukutaito. Mutta Engelbrektin
isällä oli talossaan vanha munkki. Tämä vanha mies tahtoi jollakin
tavoin osottaa kiitollisuuttaan, ja niin hän meille opetti hengellisten
taitoja, sillä minäkin sain olla opetuksessa läsnä. Näin pitkälle,
näetkös, ovat sinun ja ystäväni tarina samankaltaiset. Sinäkin olet
kasvatuspoikana muutaman Engelbrektin talossa ja sinullekin on munkki
opettanut hengellisiä asioita."

"Niin kuin sanotte, isä, näin pitkälle se on minun omaa tarinaani,
vaikka minä olen ollut yksinäni ja teitä oli kolme."

"Samanlainen on tarina osaksi edelleenkin. Tämä oli siihen levottomaan
aikaan, jolloin ruotsalaiset herrat panivat Albrekt kuninkaan viralta
ja kutsuivat sijaan Margaretan. Täällä Taalainmaassa oleskeli silloin
muuan Albrekt kuninkaan miehiä, ylhäinen herra, jolla oli ihmeen ihana
tytär. Nimistä vähät, ne jäävät salaisuudekseni. Mutta ystäväni hehkui
kohta rakkautta tuohon ylhäiseen neitiin ja mikä kummempaa, hän sai
myöskin vastarakkautta. He kihlautuivat ja ystäväni, joka et käsittänyt
itsensä ja tuon ylhäisen herran välillä löytyvän muuta eroa, kuin minkä
tämän suurempi rikkaus teki, anoi hänen tytärtänsä vaimokseen. Ylhäinen
herra ajoi kosijan ylenkatseella luotaan."

Herman säpsähti. Kertomus näytti kokonaan kiinnittäneen hänen
huomionsa. Hän ei saattanut pidättää mielipahanhuudahdusta.

"Juuri niinä päivinä", jatkoi munkki, "piti tuon ylhäisen herran lähteä
pois kotimaahansa, koska Albrekt kuninkaan hallitus oli lopussa ja hän
itse istui vankina Skånessa. Silloin onnistui ystäväni taivuttaa
arvoisa neiti jättämään isänsä ja seuraamaan häntä Norjaan. Engelbrekt
epäsi, mutta minä kehotin ja tarjosin apuani. Kaikki kävi hyvin;
syrjäisessä tunturikirkossa toimitettiin vihkiminen ja ritarin
lähdettyä matkoihinsa palasi ystäväni takaisin ja otti talonsa
hoitoonsa ja eli muutamia vuosia onnellisena vaimonsa kanssa. Mutta
pian tuli tuho. -- Eräänä iltana, kun ystäväni tuli kotiin käräjiltä,
oli hänen vaimonsa kadonnut..."

Munkki keskeytti kertomuksen. Hänen katseensa harhaili esineestä
esineeseen. Olisi saattanut luulla hänen näkevän edessään
ystävänsä, josta puhui. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
poskilihakset värähtelivät, ikään kuin olisivat tahtoneet miehen
itsensähillitsemistaitoa pilkkanansa pitää.

"Muistelo pahoittaa mieltäsi, isä", sanoi tällöin Herman ja tarttui
molemmin käsin munkin toiseen käteen, "jättäkäämme tämä kesken."

"Ei, ei ... tahdon puhua loppuun. Kreivintytär oli kateissa ja kaikki
tiedustelut olivat turhia. Lapsi, poika, oli jätetty surevalle
isälle ... talosta hän oli ottanut mukaansa ainoastaan nuoren hevosen,
jonka oli saanut mieheltään..."

Taaskin munkki keskeytti puheensa. Näiden muistelojen kertominen näytti
olevan vaikeampaa, kuin hän tahtoi tunnustaa.

"Eikö hän sitten koskaan enää nähnyt karannutta vaimoansa?" kysyi
Herman.

"Kyllä hän hänet näki ... kuninkaan talossa toisen rinnalla ja toisella
nimellä... Kas siinä on ystäväni tarina. Käki saattaa munia varpusen
pesään, mutta varpunen ei koskaan voi kisailla kotkan poikaisten
kanssa."

"Tähän ette toki voine päättää ystävänne tarinaa", sanoi Herman.
"Minusta hänen olisi pitänyt puhutella sitä miestä, jonka rinnalta hän
vaimonsa löysi..."

"Sen hän tekikin", sanoi munkki kolkolla äänellä, "ja hänen mielensä
kuohahti, niin että hänestä tuli murhamies... Sen päivän perästä hän ei
enää tullut entiselleen... Hän vietti yöt päivät surren ja
katumuksentekoja harjoitellen, kunnes..."

"Kunnes kuolema hänet vapautti..."

"Niin, niin kuin sanot, -- kunnes kuolema hänet vapautti..."

"Ja nyt sinä pelkäät, isä, jotakin samanlaista tulevan minunkin
osakseni, jos kreivintyttären voittaisin...?"

"Talonpoikaispojan onni kukoistaa harvoin herrasmiehen katon alla..."

"Talonpoikaispoika... Tiedätkö sitten, että minä olen
talonpoikaispoika?" kysyi Herman mieli kovin jännityksissään.

Munkki nousi ja kääntyi poispäin. Hänenkin mielensä oli vallannut kova
sisällinen taistelu.

"Sano, oi sano", jatkoi Herman hypähtäen vuoteeltaan, "tunsitko
isäni?... Iankaikkisen Jumalan armahtavaisen armon nimessä rukoilen
sinua, munkki ... sano minulle, kuka oli isäni...?"

Kohtalo riisti kumminkin nuorukaiselta vastauksensaannin sillä kertaa.
Ovi aukeni ja hurskas perheenäiti Richissa rouvan seurassa astui
sisälle.

He pysähtyivät kynnykselle. Engelbrektin vaimo hymyili Hermanin
voimakkaat liikkeet nähdessään, mutta Richissa rouva näytti kokonaan
toisella mielellä katselevan sekä häntä että munkkia. Hän kalpeni ja
vapisi ja hänen huulensa avautuivat, ikään kuin huudahdukseen, mutta
ääni kieltäytyi tehtäväänsä tekemästä.

Munkkikin muuttui siinä samassa. Herman, joka oli tarttunut hänen
käsiinsä, tunsi, kuinka ne vavahtivat, ja katsoessaan hänen tummiin
silmiinsä hän niissä näki niin kamalan liekin, niin kalvavan, että hän
päästi kädet ja peräytyi askelen taaksepäin. Hän ei ollut huomannut
oven avautumista, ja vasta käännyttyänsä ympäri hän näki nuo molemmat
naiset. Nähdessään Richissa rouvan hän ensiksi tuli ajatelleeksi
Agnesta, eikä hän sille mitään voinut, että tunsi itsessään jotakin,
joka teki hänet iloiseksi, vaikka tämä tunne olikin niin perin
vastakkainen sille tuskanilmeelle, mikä Richissa rouvan kasvoista
kuvastui.

Seuraavassa tuokiossa hän näki Richissa rouvan rukoilevin elein
syöksyvän munkkia kohti. Mutta munkki seisoi suorana ja jäykkänä. Hän
ojensi ehkäisten kätensä ja sanoi niin kylmästi, että veri kuuntelevain
suonissa jähmettyi:

"Te hairahdutte, jalo rouva..."

Sen jälkeen hän veti päähineensä kasvoilleen ja astui ovelle päin.

"En, en", huusi Richissa rouva hänen jälkeensä, "minä en hairahdu..."

Ja munkki kääntyi ympäri ja sanoi vieläkin kovakiskoisemmalla äänellä:

"Mutta minä olen unhottanut kaikki, Richissa rouva!"

Sen jälkeen hän läksi huoneesta.




VII.

Lupaus.


Aamupäivällä oli, kuten Erkki kertoi, Juhani Wale tullut Vaskivuorelle.
Hän ratsasti voudintalolle ja ilmoitutti heti tulonsa Hannu kreiville,
jota hän sanoi tulleensa saattamaan matkalle etelään päin. Sitä hän ei
sanonut tekevänsä ainoastaan Jösse Eerikinpojan käskystä, vaan sanoi
itsekin pitävänsä rakkaana velvollisuutenaan saattaa entistä isäntäänsä
ja osottaa hänelle edes vähäisessä määrässä uskollisuuttaan.

Juhani Wale oli heti Ruotsiin tultuansa ollut kreivin palveluksessa ja
alussa ollut hänen suuressa suosiossaan. Tämä seikka vahvisti hänen
korkealle tavoittelevia tulevaisuudentuumiaan ja hän tahtoi käyttää
hyväkseen kreivin arvoa, sille perustaakseen omansa. Yhtenä
välikappaleena sitä varten oli kreivin ihana tytär. Rakastiko hän
todellakin tätä, on vaikea sanoa, mutta se tuskin tuntuu uskottavalta.
Hänelle oli pääasiana omaisuuden ja kullan ansaitseminen. Hän oli
ulkomaalainen seikkailija niin kuin kaikki muutkin, jotka näinä aikoina
tulivat Ruotsiin onneansa rakentamaan. Rikkaan kreivin tytär oli hyvä
saalis ja todenmukaisesti hän tätä ensiksi ajatteli nuoren tytön
nähtyään. Mutta tyttöä hän ei miellyttänyt, se kävi hänelle kohta
selville, ja sitä myöten kuin päämäärän saavuttaminen kävi
vaikeammaksi, kiihtyi hänenkin saavuttamishalunsa.

Vihdoin hän muutamana päivänä kreiviltä todenperään kosi hänen
tytärtänsä, mutta tämä teki hänelle kyllä selvästi ymmärrettäväksi,
että semmoisen miehen kuin Ewerstenin ja Nowgartenin kreivin tytär oli
Juhani Walen säätyiselle miehelle kovin korkealla. Siitä päivästä oli
Juhani Wale Hannu kreivin verivihollinen ja hän vannoi pyhän valan,
maksoi mitä maksoi, hankkivansa ylpeän kreivin tyttären omakseen.

Hän luopui kreivin palveluksesta ja tuli Vestmanlannin ja Taalainmaan
voudille, jonka luottamukseen ja suosioon hänen kohta onnistui päästä,
ja siten hänestä tuli Borganäsin vouti. Täällä hän sai kuulla kreivin
matkustavan Taalainmaahan ja että hänellä oli tyttärensä muassa. Heti
juolahti hänen mieleensä panna kauvan hautomansa tuuma täytäntöön.
Yritys meni kuitenkin mitättömiin ja neidin huviretki Jetturnille
herätti ensi lemmen tämän sydämeen. Juhani Wale oli itse sen kuullut.
Kun tytön sydän rukouksissa kohoni pyhän neitsyen puoleen hänen kuvansa
edessä Borganäsin luhtihuoneessa, häilytteli mustasukkaisuuden henki
soihtuansa voudin sydämessä. Siellä valmistui kuolemantuomio uudelle
hänen himonsa uhrille.

Ne tapahtumat, jotka tätä seurasivat, antoivat hänelle yllin kyllin
muuta tekemistä, ja niin kauvan kuin kreivi viipyi Taalainmaassa, oli
vielä kyllä aikaa uudistaa tuo onnistumaton yritys hänen tyttäreensä
nähden.

Nyt oli kreivin lähtöpäivä tullut. Nyt oli myöskin Juhanilla aika
käsissä panna tuumansa toimeen. Sillä tällaista tilaisuutta ei ollut
joka päivä tarjolla. Tällä haavaa näyttikin rauha ja hiljaisuus
vallitsevan maassa. Kaikki asianhaarat näyttivät olevan Juhani herralle
suotuisat.

Vieno hymy ilmautui kreivin huulille voudin hänelle asiaansa
ilmoittaessa. Hän kiitti sentään, näköjään hyvin ystävällisesti, voudin
ritarillisesta huolenpidosta.

Mutta hymy kuvastui voudin mustaan silmään, joka välkähti niin
kamalasti, että itse Hannu kreiviäkin sitä nähdessä pöyristi, ja hymy
jähmettyi hänen huulilleen. Niin pian kuin vouti oli lähtenyt hänen
luotansa, hän kutsutti uskotun Ruprechtinsa ja puheli salaisesti hänen
kanssansa. Myöskin tuli huoli pidetyksi siitä, että tavallista useampia
palvelijoita oli sinä päivänä vahtipalvelusta tekemässä. Mutta senhän
kyllä saattoi selittää osaksi aiheutuneen kreivin matkahankkeista,
osaksi voudin tulosta, jolle tahdottiin kunnioitusta osottaa.

Vouti katosi huoneeseensa käytyään kreiviä tervehtimässä. Huoneessa oli
jo ennen häntä pitkä, pulskavartaloinen mies, jolla oli kaulassa
hopeavitjat, ja joka muutenkin koko käytöksellään ilmaisi tottuneensa
käyttäytymään sangen vapaasti herransa edessä. Hän katsoi puolittain
halveksivasti hymyillen sisälleastuvaan voutiin, jonka verettömistä
yhteenpuristetuista huulista ja synkästä katseesta selvästi näkyi,
kuinka hänen mielensä oli kuohuksissa.

"Nyt taitaa tulla tosi eteen!" sanoi mies hymyillen.

"No onnistutkohan sitten tällä kertaa paremmin?" kysyi vouti suomatta
edes silmäystä miehelle.

"Hänhän on sairaana, ja siitä saatte kiittää sitä saksalaisen
hutilusta, joka niin mainiosti tehtävänsä toimitti", vastasi mies;
"sillä kertaa valitsitte aseenne huononpuolisesti vouti."

Vouti nyökäytti päätänsä ja mies jatkoi:

"Kyllä hän on ihana, tuo neiti, ja kyllä hänellä on kosijoita
runsaasti, mutta jollei tuo nelijalkainen riiviö tule hänelle avuksi,
ja jollei taikakeinoja käytetä, niin mahtanevatpa tällä kertaa
hankkeemme menestyä, niin totta kuin vielä nimeni on Maunu."

"Eihän se ensikerta ollut, jolloin tuumasi tyhjiin menivät kosiessasi
toisen miehen puolesta", sanoi vouti silmänsä mieheen nostaen.

"Ainoahan se kerta oli!" mutisi mies.

"Entä piispa sitten?"

"Piispa ... niin, niin, se on eri asia. Mutta tepä ette olekkaan mikään
piispa, vouti."

"No niin, pilapuheet sikseen, sen täytyy onnistua, Maunu ... sen täytyy
onnistua."

"Teillä on siis kaikki seposelvillä ... purkakaapa keränne, vouti, että
saan kuulla, miten olette paulanne asetellut!"

"Mitään muutosta jo ennen sovittuun ei tarvita. Tuo yksinäinen rakennus
Engelbrektin talolle vievän tien varrella on oivallisella paikalla.
Siinä on sinulla maailman paras väjymäpaikka. Nyt on vaan lintu saatava
ulos häkistä, mutta luulenpa keksineeni syötin, josta hän ei ole voiva
himoansa hillitä."

Vouti istuutui pöydän ääreen, jolla oli kirjoitusneuvot, ja kirjoitti
muutamia lauseita paperille, jonka sitten huolellisesti taittoi kokoon.

"Kas tässä", sanoi hän, "tämä kirje tulee jättää Agnes neidille. Mutta
mistä saada sopiva viejä?"

"Viejäkö?" kysyi mies, jonka älykäs pää ei kuitenkaan vielä ollut
ennättänyt oivaltaa sitä tuumaa, jonka vouti nyt oli suunnitellut.

"Sen täytyy olla semmoinen, joka näyttää luotettavalta, ja kernaimmin
joku Engelbrektin omaa väkeä."

"Se seikka ei toki mahdoton liene."

"Silloin on voitto meidän, Maunu..."

"Kaikki on siis selvillä, minä otan neidin ... mutta", mies keskeytti
äkkiä jo alkamansa lauseen.

"Mutta..."

"Jos tuo nelijalkainen tai joku muu sattuisi tielle."

"Niin iske", sanoi Juhani Wale ja teki iskevän liikkeen oikealla
kädellään.

"Sellaista otusta, kuin tämä, ei kukaan metsästäjä koiritta aja..."

"Kyllä ymmärrän, mutta mistä löydät miehet koirain virkaa toimittamaan
salaisuutemme joutumatta ilmi?"

"Siinäpä temppu onkin, vouti, niitä on vaikea löytää, mutta ne täytyy
löytää. Siellä on olutkapakka voudintalon ja sen tuvan välillä, jonka
olette minua varten katsonut. Siihen asetamme muutamia miehistämme
täksi illaksi. Jousimies Björn, hän joka jo kerran ennenkin on ollut
samassa pelissä ja joka on luotettava mies, hän saattaa olla mukana
kapakassa ja pitää silmällä tietä. Ymmärrättehän, vouti?"

Vouti nyökäytti päätänsä.

"Olkoon niin", sanoi hän, "mutta toimita nyt ennen kaikkea, että kirje
tulee omistajalleen! Siitä riippuu kaikki muu!"

Mies otti kirjeen ja läksi voudin luota. Tämä ei kuitenkaan kauvan
saanut yksin olla, ennen kuin ovi aukeni ja mies taas astui sisään.
Hänellä oli käsivarrellaan huivi ja kädessään isot kengät, semmoiset
kuin talonpojilla tavallisesti oli.

Vouti katsoi kummastellen mieheen, mutta tämä sanoi vaan:

"Kirjeenviejä, vouti; tässä ovat jalat, teillä mahtaa olla tallessa muu
puku siltä ajalta, kuin viimeksi olimme täällä."

"Olet oikeassa, Maunu, sen olin unhottanut, puku on tuolla kaapissa."

Mies veti esille kaapista pitkän harmaan takin, joka olkapäiltä ynnä
napinreikäin ympäriltä oli punaisen- ja valkoisenkirjavilla nauhoilla
kirjailtu, sekä siihen kuuluvan pyöreän, suippopohjaisen hatun. Hän
silkaisi päällensä takin ja seisoi tuossa tuokiossa kookkaana
taalalaisena talonpoikana voudin edessä. Huivin, joka hänellä oli ollut
käsivarrella, hän kääri päänsä ympärille, niin että ainoastaan oikea
silmä jäi näkyviin. "Nyt en tarvinne peljätä itse Engelbrektiäkään",
sanoi hän huoneesta poistuen.

Pian sen jälkeen nähtiin tuo valepukuinen mies kävelemässä Engelbrektin
portin edustalla. Hän astui hitaisin, ja viivyttelevin askelin portin
ohitse kulkiessaan ja katsahti pihalle päin, ikään kuin sieltä jotakuta
kaivaten. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta kääntyi hetkisen
perästä ja kulki saman tien takaisin.

Nytkin hän katsahti pihalle, mutta siellä ei vieläkään ollut ketään.
Hän meni silloin pihalle ja astui talliin päin sekä asettui oven suuhun
seisomaan. Kauvan hän ei ollut seisonut tässä, ennen kuin näki munkin
tulevan ulkoa ja menevän taloon. Tämä ei häntä huomannut. Vähän ajan
perästä hän taas näki Erkin tulevan talosta ja rientävän portista ulos.
Poika pysähtyi hetkiseksi nähdessään talonpojan tallinovella, mutta
tämä seisoi niin tyynenä ja huolettomana, kuin ei olisi mitään nähnyt.

Saman tien tuli myöskin muutamia Engelbrektin kaivosmiehiä portista
pihaan ja tämän johdosta näytti poika päättävän jättää talonpojan omiin
oloihinsa. Niin pian kuin hän oli tiessään, astui pitkä talonpoika
pihan poikki muutaman rengin puheille.

"Olen matkalla Borganäsiin", hän sanoi surkealla äänellä. "Aion
kannella voudille hänen miehistään ... mutta nyt olen väsyksissä ja
pyytäisin majaa. Olin menossa ylisille, kun tulitte."

"Majaa kyllä voit saada", vastasi kaivosmies säälivästi, "mutta jos
Borganäsin voutia haet, niin hän taitaa nykyään olla täällä vuorella,
mikäli kerrotaan."

"Hm!" tuumaili talonpoika, "säästätpä minulta paljon sekä aikaa että
vaivaa."

Talonpoika istuutui sen jälkeen lautakasalle lähelle tallinovea eikä
kukaan kaivosmiehistä hänestä sen enempää välittänyt.

Mutta valepukuinen harkitsi vaan sitä, kenelle näistä, jotka hän tähän
asti oli tavannut Engelbrektin väestä, hän parhaiten saattaisi jättää
voudin kirjeen. Viimein hänelle asia selvisi. Erkki oli kaikista
soveliain. Hänet tunsi neiti ja häntä hän ei saattanut epäillä,
kaikista vähimmin hän oli häntä pitävä Juhani Walen kirjeenkantajana.

Tuskin hän oli päässyt tästä selville, ennen kuin nousi ja läksi
verkalleen pihasta. Nyt oli Erkki saatava käsiin. Hän katseli joka
taholle portin ulkopuolelle päästyänsä, mutta pihalla olevien renkien
tähden, saattoihan näet joku niistä katsella hänen menoaan, hän ei
voinut valita muuta tietä, kuin voudintalolle vievän, koskapa oli
sanonut hakevansa voutia ja tämä nyt oli siellä.

Hän astuskeli sen tähden tietä pitkin voudintalolle päin ja päästyänsä
muutamalle mäelle, hän ilokseen näkikin Erkin kulkemassa, niin kuin
hänkin voudintaloa kohti. Mies joudutti nyt kulkuansa ja saavuttikin
saavutettavansa aivan talon edustalla.

"En ole pitkiin aikoihin ollut täällä vuorella", hän sanoi pojalle,
"mutta jollen pety, niin tämä mahtanee olla voudintalo."

Erkki myönsi niin olevan, mutta loi talonpoikaan epäluuloisen
silmäyksen.

"Sanovat Borganäsin voudin tänään tulleen tänne, lieneekö totta!"

"Totta on. Jos häntä haette, niin ei tarvitse pitemmälle mennäksenne.
Mutta mitä häneltä tahdotte?"

"Aion kannella hänen miehiänsä vastaan."

"Ja luuletteko tosiaankin siitä mitään hyötyä lähtevän...?"

"Jollei lähde, niin valitan Engelbrektille ja hän on kyllä auttava
minua oikeutta saamaan... Tulen hänen talostaan ja olen puhutellut
hänen kasvattipoikaansa... Hän neuvoi minua ensin voudin puheille ja
sanoi hänen nyt olevan täällä ynnä erään saksalaisen kreivin ja tämän
tyttären."

Talonpoika lateli sen jälkeen pitkiä juttuja niistä onnettomuuksista,
jotka häntä olivat kohdanneet, ja kuinka hän nyt oli joutumaisillaan
mailta mannuilta. Kun voudin miehet viimeksi olivat olleet hänen
kartanollaan, oli hän pannut kovan kovaa vastaan ja siinä menettänyt
toisen silmänsä, jonka tähden hän nyt oli näin siteissä.

Kertomus ei kuulunut uskomattomalta, sellaista tapahtui joka päivä ja
Erkki itse, joka kyllä oli saanut voudin mielivaltaista julmuutta
kokea, heltyi sydämestään säälimään mies parkaa, erittäinkin kun tämä
vaikeroiden alkoi puhua pojastaan, joka saattoi olla melkein Erkin
ikäinen ja jonka voudin miehet olivat vieneet mukaansa. Kaikkea tätä
hän nyt aikoi voudille valitella, jos hyvinkin tältä saisi oikeutta.

Tällä välin he olivat saapuneet voudintalolle ja astuivat kartanolle
isosta tammisesta portista, jolla useita sekä voudin että kreivin
miehiä seisoi tapparakeihäisiinsä nojaten. Talonpoika katseli
peljästyneenä ympärilleen ja kysyi nöyrällä äänellä muutamalta
miehistä, oliko vouti tavattavissa ja mistä häntä oli haettava. Mies
vastasi röyhkeästi, mutta käski talonpojan seuraamaan häntä.

Tämä kulki verkalleen perässä ja Erkki seurasi häntä.

He pysähtyivät talon toiseen päähän, josta kiertoportaat nousivat
luhdinkäytävälle. Mies juoksi portaita ylös ja talonpoika jäi Erkin
kanssa seisomaan alapäähän.

"Johtuupa jotakin mieleeni, poika", sanoi silloin talonpoika laskien
kätensä pojan olkapäälle, "tunnetko Engelbrektin kasvattipoikaa?"

"Josko tunnen Herman Bermania", huudahti Erkki äänellä, josta ilmeni
selvä vastaus.

"Hyvä, silloin saatat toimittaa, mitä hän pyysi minun..."

"Ja mitä se oli", kysyi poika.

"Hän antoi näes", vastasi talonpoika puolittain kuiskaten, "minulle
kirjeen sen saksalaisen kreivin tyttärelle vietäväksi ... hän tahtoi,
ett'ei kukaan saisi siitä vihiä ja minä lupasin viedä sen perille.
Tosin aioin pyrkiä neidin puheille ensin, mutta kun nyt on näin
sattunut, niin saattaa käydä minulle, niin kuin on käynyt niin monelle
muulle, ett'en enää koskaan saa nähdä päivän valoa. Siinä tapauksessa,
näetkös, olisi nuorukaisen kirje väärissä käsissä taikka voisi joutua
vääriin käsiin... Katso, minä tässä tuumailin, että sinä ehkä
saattaisit viedä kirjeen perille, sillä osaat kai olla puhumatta
asiasta, ja luulenpa ett'ei Herman Bermanilta saata tulla muuta kuin
hyvää."

Tosin tuntui Erkistä ensi alussa oudonlaiselta, että Herman oli
valinnut tuntemattoman talonpojan sananviejäkseen. Mutta sitten hän
tuli ajatelleeksi, kuinka suljettuna nuorukainen istui huoneessaan ja
kuinka vaikea hänen oli löytää sellaisille asioille lähetettävää, kun
hän itse ei sattunut saapuvilla olemaan. Sitä paitse aiheutui kirje
epäilemättä siitä, mitä hän oli kuullut Hermanin ja isä Johanneksen
keskenänsä puhuvan.

Erkki sanoi sen tähden rohkeasti:

"Anna tänne, minä vien kirjeen perille!"

"Mutta ole varovainen, poika", jatkoi talonpoika jättäen kirjeen, "ei
kukaan muu kuin neiti saa sitä nähdä, ja jos hän kysyy, kuka sen on
sinulle antanut, tulee sinun sanoa saaneesi sen Hermanilta
itseltään..."

Talonpoika vaikeni äkkiä ja katsoa tuijotti yhdellä silmällään tuon
ison rakennuksen toiseen päähän päin.

Siellä olevilta portailta näkyi vilaus pitkästä, solakasta naisesta,
jonka vaaleat, tuuheat kiharat valuivat vapaina pään ympärillä. Hän oli
mustiin puettu, mutta hänen pukunsa oli koristettu runsailla
hopeakirjauksilla.

Erkki vilkaisi kummastuneena talonpoikaan ja käänsihe katsomaan, mikä
niin yht'äkkiä oli voinut häntä niin kovin kauhistuttaa. Mutta hän ei
nähnyt mitään, ja kun hän taas loi katseensa talonpoikaan, niin tämä jo
oli saanut mielensä hillityksi.

Samassa tuli palvelija alas voudin luota ja käski talonpojan seuraamaan
häntä..

He hävisivät portaihin ja Erkki jäi seisomaan kirje taskussa.

Erkki lähestyi rakennuksen toista päätä, meni siellä sisälle
pienehköstä ovesta, joka johti etuhuoneeseen, josta taas portaat veivät
luhtiin ja siihen osaan rakennusta, jossa naisten huoneet olivat.
Portaat noustuaan hän taas avasi oven ja oli kohta sisemmän huoneen
eteisessä; huoneesta kuului ääniä.

Hän tunsi hyvin hyvästi molemmat puhelevat: toinen oli kreivin tytär,
toinen Kirsti.

"Herman on sairaana", kuuli hän jälkimmäisen sanovan. "Ajatelkaa,
ett'ette ehkä koskaan tässä maailmassa enää saa häntä nähdä tai puhella
hänen kanssansa; voitteko olla suostumatta tähän hänen pyyntöönsä?
Vaara on vähäinen teille, jos seuraatte minua, mutta suuri, jos
kieltäydytte. Omatuntonne on siitä kerran teitä soimaava ... niin,
niin, minä näen jo, että tahdotte kuulla rukoustani... Herman saa nähdä
teidät."

Erkille, joka talonpojasta erottuansa oli aprikoinut, mitä Hermanilla
oli voinut olla neidille kirjoittamista sellaista, joka niin äkisti oli
johtunut mieleen, selvisi nyt kaikki. Herman tahtoi varoittaa
kreivintytärtä ja oli sen tähden pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Sen
tähden hän ensin oli lähettänyt Kirstin, mutta epäillen tämän kykyä
toimittamaan tuota tärkeätä asiaa hän oli kirjoittanut kirjeen ja
antanut sen talonpojalle. Erkki tuli oikein sydämestään iloiseksi
siitä, että oli ollut käsillä saamaan kirjeen talonpojalta ja jättämään
sen omistajalleen.

Juuri kun hän laski kätensä ovenrivalle, kuuli hän Kirstin lisäävän:

"Minä seuraan sinua, ei hiustakaan ole katkeava päästäsi, ja minä en
ole sinua jättävä, ennen kuin olemme taas täällä..."

Kiivaat askelet, jotka samassa kuuluivat etuhuoneesta, johon
luhdinkäytävältä oli ovi, estivät Erkkiä enempää kuulemasta. Mutta
samalla oli tärkeätä, ett'ei kukaan häntä tällä retkellä tavannut, ja
sen tähden hänen täytyi hakea piilopaikkaa. Tämmöinen olikin kohta
tarjolla. Muutaman ison tammisen kaapin ovi oli jätetty lukkoamatta.
Hän nykäisi sen auki ja ryömi sinne alimman hyllyn alle, joka oli
jokseenkin ylhäällä lattiasta. Sen jälkeen hän veti oven kiinni.

Hannu kreivi se tuli tytärtään tapaamaan. Hän ei viipynyt kauvan
sisällä ja Erkki kuuli kreivin poistuttua, että Kirsti vielä oli
jälellä. Hän aikoi silloin lähteä kaapista, mutta samassa aukeni taas
ulko-ovi ja Richissa rouva tuli sisälle. Hänen mielensä näytti olevan
hyvin kuohuissaan. Hän viipyi kauvan muutaman ikkunan edessä ja Erkki
oli kuulevinaan hänen huokailevan ja itkevän.

Täll'aikaa avautui taas muuan ovi. Kreivin tytär ja Kirsti tulivat
sisähuoneesta.

"Minä tulen takaisin iltasilla", sanoi Kirsti, mutta kreivintyttären
hän ei kuullut mitään sanovan.

Kun ovi Kirstin mentyä sulkeutui, lähestyi kreivintytär Richissa
rouvaa, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan halua tehdä surustaan
mitään tiliä.

Vihdoin tuli pari palvelijaa, joiden Erkki päätteli puuhaavan tavarain
kokoonpanemista; siitä ei näyttänyt koskaan loppua tulevan.

Jo oli iltapäivä käsissä ja Kirsti oli kai kohta palajava.

Silloin palvelijat viimein poistuivat huoneesta eikä sieltä enää
kuulunut mitään.

Nyt Erkki jätti piilopaikkansa ja meni ovelle, jonka hän avasi.

Agnes neiti istui ikkunan ääressä käsi poskella ja, kuten Erkistä
näytti, oli vuodattanut kyyneleitä.

"Herman Bermanilta", sanoi hän puoliääneen ja pani kirjeen hänen
eteensä ikkunalaudalle.

Agnes katsoi kummastuen ja säikähtäen poikaan ja hänen kätensä vapisi,
niin että hän tuskin sai tuon pienen kirjeen otetuksi.

"Totta oli kaikki, mitä Kirsti sanoi", jatkoi Erkki, arvellen, että
hänen oli sanoillaan vahvistettava levottoman tytön päätöstä.

"Kirsti! Kuinka sinä tiedät, mitä hän on sanonut?" kysyi Agnes.

Erkki kertoi nyt, kuinka hän oli tullut ylös ja kuinka häntä oli
viivytetty sekä minkä tähden oli piiloutunut.

"Lukekaa kirje", jatkoi hän kehotellen, "Herman on kyllä tehnyt teille
sen verran hyvää, että voitte suostua tähän hänen pyyntöönsä."

Raukea hymy ilmautui kauniin tytön kasvoille. Mitä olikaan hän jo
uskaltanut tuon henkensä pelastajan tähden. Onnellinen sattumahan se
oli, että ei ylimalkaan tiedetty hänen retkeänsä ammattikunnantalolle
toukokuun 18 ja 19 päiväin välisenä yönä. Kiihtyneessä mielentilassaan
tuon onnettoman tapahtuman johdosta ja kauhuissaan odottamattoman
auttajan tähden hän ei tullut ajatelleeksi muuta kuin Engelbrektin
sanoja, ett'ei Herman ollut kuollut, ja heittäytyi siten alttiiksi
ammattiveljien ja sisarien katseille. Engelbrektin neuvokkuus pelasti
hänet tunnetuksi joutumasta. Tosin kyllä monesta jälestäpäin, kun oli
aikaa rauhassa asiaa aprikoida, tuo sinipukuinen neitonen, joka oli
yöllä nähty, ei ollutkaan Belgstingin tyttären näköinen, mutta
toisaalta näytti taas niin uskomattomalta, että se olisi voinut olla
kukaan muu, että nuorukaisen ihmeellisestä pelastuksesta puhuttaessa
arvailtiin milloin häntä, milloin jotakin taivaan enkeliä, jonka Pyhä
Yrjänä oli lähettänyt ammattiveljellensä avuksi.

Sellaisena joutui puhe isä Johanneksen korviin. Mutta hänen onnistui
kuten Kirstinkin kohta keksiä, kuka pelastava enkeli tosiaankin oli.
Siitä aiheutui hänen puheensa Hermanille, johon hänellä kyllä saattoi
olla hyvät syynsä. Hänhän saattoi tarkastella henkilöitä ja oloja koko
sen vakuutuksen voimalla, jonka oli saavuttanut pitkän elämänsä
kokemuksella ja yksinäisessä luostarikammiossa kestämillään
monivuotisilla sielunkärsimyksillä.

Kreivintyttärenkin korviin oli puhe Pyhän Yrjänän lähettämästä
enkelistä saapunut ja hän kiitti hartaissa rukouksissa pyhää neitsyttä
tästä puheesta, siunaten Engelbrektiä, jonka oli onnistunut kääntää
epäluulo hänestä. Joka päivä hän levottomana odotteli pienintäkin
tietoa Engelbrektin talosta ja Kirstipä toikin hänelle tiedon kaikesta,
mitä siellä tapahtui, kuitenkaan mitenkään osottamatta aavistavansa,
mikä neidin sydäntä vuoritilallisen vaatimattomaan kotiin veti. Vasta
tänä päivänä hän oli avomielisemmin puhunut nuorukaisesta ja hänen
rakkaudestaan. Hän tahtoi panna toimeen tuumansa, jonka tarkoitus
oli saattaa rakastavaiset tapaamaan toisensa eikä aavistanutkaan,
minkä mahtavan liittolaisen hän siinä puuhassaan sai molempain
vaarallisemmasta vihollisesta. Ja nyt oli Erkki, hän joka olisi
tahtonut panna henkensä ja verensä alttiiksi Hermanin ja hänen
lemmittynsä puolesta, nyt oli hän tämän vihollisen sanansaattajana,
jättäen kirjeen Agneksen käsiin ja kehottaen häntä noudattamaan sitä
neuvoa, mikä siinä annettiin ja jota hän varmasti uskoi samaksi, minkä
Kirsti oli antanut.

Agnes avasi selittämättömin tuntein tuon pienen kirjeen. Hänen
levottomuutensa yltyi melkein tuskaksi ja kyynelet samensivat hänen
ihanat silmänsä. Kiireesti hän luki kirjeen. Siinä oli:

    "Sen haudan partaalla ollen, josta turhaan koetit minua pelastaa,
    pyydän sinua, Agnes, hetkiseksi puheilleni. Kautta kaiken mitä
    pyhänä pidät rukoilen sinua, kuule pyyntöni! Herman."

Agnes rutisti kokoon kirjeen ja painoi sitä kovasti sydäntänsä vastaan.
Joku ääni hänessä sanoi, ett'ei hänen pitänyt kuulla tätä pyyntöä,
hetken ajan hän epäili kirjettä vaaraksikin. Herman ei ollut se mies,
joksi hän oli häntä luullut, jos hän oli kirjoittanut tämän kirjeen.
Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka lähellä hän oli ollut
kuolemaa, kuinka heikkona hän mahtoi olla ja kuinka helposti silloin
saattaa unhottaa seuraelämän vaatimukset. Jos hänen parantumiseensa
olikin ilmautunut käänne, josta Kirsti oli saattanut olla tietämätön,
mutta joka vasta tänään oli näyttäytynyt kamalassa todellisuudessaan,
jos hän todellakin oli jättämäisillään tämän maailman ... hän oli
ijankaiken soimaava itseänsä siitä, ett'ei silloin ollut kuullut hänen
viimeistä rukoustansa.

"Emmittekö, neiti?" kysyi Erkki, joka ei voinut käsittää, kuinka niin
selvä ja luonnollinen pyyntö kuin Hermanin saattoi tehdä sellaisen
vaikutuksen. "Pitääkö minun sanoa hänelle, ett'ette suo hänelle..."

"En, en", keskeytti Agnes, "minä tulen."

Ilon ilme rumilla kasvoillaan läksi Erkki huoneesta. Hän aikoi rientää
kotiin Hermanille viemään tätä ilosanomaa. Hän näki tuskin, että Kirsti
tuli portaiden alapäässä vastaan, ja kartanolla olevien palvelijoiden
ohitse puikahti hän, ennen kuin he oikein olivat ennättäneet nähdäkkään
häntä.

Portilla seisoi talonpoika, jonka pää oli kääreissä. Tämä näytti
kuitenkin yhdellä silmällään näkevän tarkemmin, kuin kaikki palvelijat
yhteensä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet mukaansa.

"Sinun täytyy tulla mukanani voudin puheille", sanoi hän, "sinun täytyy
todistaa puolestani, että olen käynyt Engelbrektin talossa."

Tässä ei vastarinta auttanut. Käsi, joka piti kiinni käsivarresta, oli
voimakas. Erkin täytyi vasten tahtoansakin mennä mukaan. Talonpoika
veti hänet mukanansa ylös portaista sille ovelle, joka vei voudin
huoneeseen. Vähän aikaa sen jälkeen talonpoika tuli yksinään takaisin
ja meni menojaan portista.

Melkein yksin ajoin poistui myöskin voudinkartanolta joukko niitä
palvelijoita, jotka aamupäivällä olivat saapuneet Juhani Walen
seurassa. He menivät samaa tietä, jota talonpoikakin, mutta pysähtyivät
muutamalle niistä tuvista, joissa Vaskivuoren erikoisoikeuksien nojalla
olutta saatiin myydä.

Heistä välittämättä jatkoi talonpoika kulkuansa eteenpäin.

Ei ollut pitkääkään aikaa kulunut reuhaavan palvelijajoukon
kartanoltalähdöstä, kun luhdinkäytävälle ilmestyi kaksi naista. Ne
olivat Agnes ja Kirsti. He riensivät kevein askelin portaita alas ja
pihamaan poikki sekä läksivät samalle suunnalle, jonne talonpoika ja
palvelijat.

He kulkivat ääneti rinnakkain ja toinen näytti väliin hiljentävän
käyntiänsä, ikään kuin olisi epäröinyt, jatkaakko vai ei. Mutta silloin
käänsihe toinen ja sitten he jatkoivat matkaansa.

He olivat jo ennättäneet hyvän matkaa sen tuvan[25] ohitse, johon
voudinpalvelijat olivat menneet. Ilta oli lauhkea ja kaunis. Taivas oli
niin sininen ja linnut lauloivat niin kauniisti; ainoastaan kaivokselta
päin kohosi mustia pilviä, jotka kasautuivat kummallisiksi
tornimaisiksi möhkäleiksi. Se oli paahtosavua, joka välistä tuulen
puhaltaessa sinne päin saattoi peittää koko asutun puolen vuorta ja
laaksoa paksuun sumuun, niin että oli vaikea tulla toimeen. Nyt oli
kuitenkin tuulen suunta toisaanne päin ja päivä paistoi kirkkaasti ja
ystävällisesti Engelbrektin kotiin vievälle tielle.

Silloin keskeytti hiljaisuuden äkillinen hälinä. Molemmat kulkijat
kääntyivät katsomaan. Vähän matkan päässä, jokseenkin lähellä jo
mainittua olutkapakkaa, he näkivät koko joukon voudin palvelijoita
täydessä kahakassa muutamien miesten kanssa, jotka näyttivät olevan
kreivin väkeä. Voudinpalvelijat olivat kuitenkin niin paljoa
mieslukuisemmat, ett'ei vastarinnasta voinut juuri olla puhettakaan.
Mutta yhden voitetuista onnistui päästä karkaamaan ja hän läksi
juoksemaan tietä pitkin säikähtyneihin naisiin päin. Hän viittoi
kädellään, ikään kuin olisi tahtonut jotakin sanoa.

"Pyhä neitsyt, Ruprecht se on", huudahti Agnes ja aikoi kääntyä
palvelijaa vastaan.

Mutta muutamat voudinpalvelijat olivat jo saavuttaneet Ruprechtin ja
veivät häntä välissään olutkapakalle päin, jonne toiset jo edeltä
olivat menneet.

Niillä paikoin missä tytöt olivat, teki tie mutkan, kiertäen muutamaa
niistä isoista kivistä, joita täällä on paikka paikoin. Kiven nojassa
oli pieni talo, josta kuitenkin vaan katto näkyi sille puolen kiveä,
jolla Agnes ja Kirsti seisoivat.

Molemmat he olivat sinne päin, mistä Ruprecht ja palvelijat olivat
näkyneet, eivätkä sen tähden nähneet, kuinka muuan pitkä talonpoika
häämötti kiven takaa, ikäänkuin odotellen melun taukoamista, ennen kuin
jatkoi matkaansa.

Agnes seurasi katseellaan isänsä palvelijaa, jota voudinpalvelijat
veivät mukanansa, ja hänen levottomasti sykkivä sydämensä haittasi
häntä näkemästä ja kuulemasta mitään muuta, kun yht'äkkiä Kirstin
kirkaisu herätti hänet ja sai hänen vilkaisemaan taaksensa.

Hän näki silloin aivan takanansa kookkaan talonpojan, joka heilutti
kädessään isoa huivia, ikään kuin heittämäisillään sitä hänen
ylitsensä. Hän hypähti äkisti pari askelta taaksepäin ja miehen, mutta
vielä enemmän Kirstin näkeminen sai hänet unohtamaan sekä isänsä
palvelijan että itsensä.

Talonpojan aikeet, mitkä ne sitten lienevät olleetkin, oli nähtävästi
estänyt jokin aivan arvaamaton seikka, mutta seikka sellainen, joka oli
siihen määrään hänen mieleensä vaikuttanut, että hän melkein näytti
joutuneen tajunnaltaan. Henkimaailmasta tullut ilmestyskään tuskin
olisi saattanut niin jäseniä ja katsetta jähmetyttää. Oli aivan selvää,
että Kirstin näkeminen tämän kaiken aikaan sai. Hänen silmänsä olivat
aivan kiinni juuttuneet Kirstin silmiin ja hänen suunsa oli ammollaan.

Kirsti taas puolestaan ei aluksi näyttänyt pitävän muuta lukua
miehestä, kuin mikä luonnollisesti seurasi siitä teosta, jota hän oli
nähnyt hänet tekemäisillään. Mutta mikäli miehen katse ennätti
vaikuttaa, syttyi hänen silmiinsä tuli, joka teki hänet hirveän
näköiseksi.

"Murhaaja", kiljasi hän sydäntäsärkevällä äänellä, "anna minulle
vitjat!"

Ja niin notkeasti ja voimakkaasti, että se Agnesta suuresti ihmetytti,
syöksähti hän tuota näköjään hengetöntä miestä kohti. Mutta hänen
huutonsa herätti tämän tajuntaansa. Hän painoi kätensä rintaansa
vastaan, ikään kuin suojellakseen vitjoja, vaikk'ei niitä siinä
näkynytkään, ja huudahtaen hän pakeni tiettömiä polkuja kuonaläjäin
väliin.

Kirsti juoksi perästä, mutta hänen voimansa uupuivat kohta. Hän vaipui
maahan. Agnes, joka sillä välin oli malttanut mielensä, kiiruhti hänen
avukseen ja kuuli hänen toistavan:

"Vitjani ... anna minulle vitjani takaisin!"

"Saat ne, Kirsti ... kyllä ne saat", virkkoi Agnes koettaen, minkä
taisi, rauhoittaa tyttö parkaa, "mutta joutukaamme, tähän emme saata
jäädä. Näetkö", ja hän osotti kädellään voudintalolle päin, "tuolla
tulee kaksi miestä, ja jollen pahoin erehdy, on toinen heistä Juhani
Wale. Tule, tule, Kirsti ... pelasta, pelasta minut, olethan luvannut
sen tehdä..."

Mutta Kirsti ei kuullut mitään. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina ja
tiedottomina eteensä. Sillä välin lähenivät nuo molemmat miehet
lähenemistään, selvästi jouduttaen kulkuansa.

Agnes katseli levottomana ympärilleen. Jonkun matkan päässä hän näki
Engelbrektin talon. Se ei ollut niin kaukana, ett'ei hän olisi
saattanut ennättää sinne, jos vaan ponnisti voimiansa. Hän näki
toisella suunnalla virralle ja sillalle vievän tien; mutta tänne
ennättäminen oli paljoa mahdottomampaa kuin Engelbrektin talolle. Ja
nyt hän selvästi näki, että toinen miehistä todellakin oli Juhani Wale.

Ei ollut enää valinnan varaa. Hän jätti Kirstin ja kiiruhti kuin
siivillä tietä pitkin Engelbrektin talolle. Onneksi esti tuo suuri kivi
hyvän osan sitä tietä näkymästä, joka Agneksella oli kuljettavanaan,
ennen kuin vouti oli ennättänyt tuvan ja Kirstin luokse. Ja kuta
lähemmäksi määräpaikkaansa hän joutui, sitä turvallisemmalta hänestä
tuntui, sillä vouti ei varmaankaan uskaltaisi ahdistaa häntä niiden
silmien näkyvissä, jotka epäilemättä sieltä olisivat saattaneet nähdä
hänen tekonsa.

Engelbrektin taloa ympäröi toiselta puolen tuuheita puita kasvava
aitaus. Pienestä portista pääsi ulkoapäin tähän aitaukseen ja
sattumalta oli nyt tämä portti avoinna.

Agnes huomasi tämän pakopaikan voudin silmiltä, jotka varmaan matkan
päästä häntä seurasivat, ja aivan uuvuksissaan hän vaipui ison
vihtakoivun lehväin suojaan.




VIII. Yhtymys.


Useimmiten käy niin, että ihmisen parhaat suunnitelmat -- kun ne ovat
sellaisia, että niitä voidaan vehkeiden nimellä mainita -- eivät
ainoastaan johda päämäärästä syrjään, vaan toisinaan aivan
vastakkaiseenkin suuntaan. Mitä Juhani Wale niin ovelasti oli harkinnut
ja suunnitellut, se oli jäänyt onnistumatta, mutta sen sijaan tapahtui,
mitä hän kaikista vähimmin oli tahtonut sallia -- Agnes ja Herman
Berman tapasivat toisensa.

Yksikseen jäätyänsä tämä ei ollut voinut sietää sitä levottomuutta,
joka hänet oli vallannut. Ja toimettomuus, johon hänet oli tuomittu,
teki kaikki asiat hänen kiihtyneen mielikuvituksensa silmissä
todellisuuttaan suuremmiksi. Se vaara, jonka hän kuvitteli Agnesta
uhkaavan, näytti hänestä voittamattomalta ja samalla kertaa yltyi hänen
pelkonsa siihen määrään, että hän tuskin enää jaksoi mieltään hillitä.

Eikä ollut ketään, joka olisi voinut hänen synkkiä ajatuksiaan
hälventää. Isä Johannesta ei ollut näkynyt sen jälkeen, kuin hän oli
tavannut Richissa rouvan, kasvatusäiti puuhaili palvelijoineen
arkituvassa, Erkkiä ei kuulunut eikä edes Kirstikään näyttäytynyt.
Illan suussa hän ei enää saattanut malttamattomuuttaan hillitä.
Sisäinen ääni ajoi häntä ulos ja kaikista kielloista huolimatta hän
laskeutui alas luhdilta ja meni rakennuksen edustalle puistoon. Siellä
hän istuutui kivelle, jolta näki koko tuon miellyttävän päiväpaisteisen
laakson, minkä pohjalla virta loristen juoksi järveä kohti.

Oli lämmin ja kaunis kesäilta ja Herman hengitti mielihyvällä ruohon ja
kukkaisten tuoreita tuoksuja. Heikko tuuli puhalsi pohjoisesta ja
tuuditteli puiden latvoja. Hän oli huomaavinaan, kuinka hänen voimansa
varttuivat joka hengenvedolta. Siitä tuli, että hänen ajatuksensakin
alkoivat kirkastua ja vivahdella ruusunpunaiseen.

Hän näki Engelbrektin kuninkaan edessä, kuuli hänen puhuvan sillä
vakuutuksen lämmöllä ja voimalla, joka oli hänelle niin omituinen, näki
kuninkaan vihan, kun hän kuuli voutiensa laittomat julmuudet ja kansan
hädän, näki hänen ojentavan Engelbrektille kätensä ja kiittävän häntä.
Kohta hän oli palajava, kohta mainitsivat siunaten kaikkien huulet
hänen nimeänsä. Ja tästä iloisesta kuvailusta heijasti onnen hohdetta
hänen omallekin elämällensä. Tosin hän ei tiennyt, kuinka oli pääsevä
itsevaraiseksi, mutta nuorison tavoin vaikeudet sivuuttaen hän näki
tulevaisuuden hymyilevän miellyttävintä hymyänsä, ja miten olikaan,
niin sulautui koko unelma ihmeen ihanan, tummakiharaisen ja
kirkassilmäisen neitosen kuvaksi.

Näitä juuri uneksiessaan hän kuuli askelten ääntä. Ne yhä lähenivät, ja
oli ikään kuin hänen ihana unelmansa yhtä haavaa olisi muuttunut
todellisuudeksi, sillä tuo tummakiharainen ja kirkassilmäinen tyttö
astuikin aitauksen sisälle.

Mutta hän oli kalpea, hän hengitti kiivaasti ja hän pikemmin vaipui
kuin istuutui vihtakoivun lehväin suojaan.

Herman ei ensinnä tiennyt, mitä hänen tuosta äkillisestä ilmestyksestä
piti ajatella. Kenties se lopun pitäen olikin vaan hänen
mielikuvituksensa pilantekoa, näköhäiriötä.

Hän meni puun luokse. Ei, sehän oli todellakin Agnes, Ewerstenin
kreivin tytär, ja hänen silmänsä katsoivat rukoilevan tavoin häneen
kuoleman kauhun kuvastuessa hänen ihanoilta kasvoiltaan.

Kaikki veri virtasi Hermanin sydämeen. Hän seisoi aivan mykkänä ja loi
katseensa maahan.

Silloin esiintyi yht'äkkiä kolmas henkilö. Se oli vouti, Juhani Wale.
Hänen silmänsä katsoivat niin säälien neitoseen ja hänen huulensa
vetäytyivät mitä lempeimpään hymyyn.

Mutta Agnes hypähti pystyyn ja käänsihe pois päin, neuvottomana minne
paeta.

Hetken vaara sai Hermanin taas rauhoittumaan. Hän älysi heti, miksi
Agnes oli turvautunut tänne ja hän oli heti valmis häntä puolustamaan.

"Kasvatusäitini odottaa teitä tuolla sisällä, arvoisa neiti", sanoi
hän, "ja isänne, kreivi, mahtanee ennen pitkää olla täällä! Jos
sallitte, niin saatan teitä täältä puiden välitse."

Agnes riensi keveästi kuin keijukainen kapeata polkua puiden välitse ja
Herman seurasi häntä. Mutta vouti kiiruhti myöskin perästä. Hän tarttui
Hermania käteen.

"Näyttää siltä", sanoi hän, "kuin tuloni teitä peljästyttäisi... Ja
kuitenkin luulen tulevani mitä parhaissa aikeissa. Näin miehen
ahdistavan arvoisaa neitiä ja riensin hänelle avuksi. Toinen oli
kuitenkin minua onnellisempi..."

"Jos Ewerstenin kreivin tytärtä haette, vouti", keskeytti Herman, "niin
lienee hänen isänsä talo paras paikka, missä häntä tavata; jos taas
minua haette, niin ette tullut sopivimpaan aikaan..."

"Ja kuitenkin", jatkoi vouti, "koskee käyntini juuri sinua, Herman."

Ääni, jolla hän puhui, oli niin myöntelijäs ja milt'ei hyväilevä, että
Herman kummastellen katsoi häneen, voimatta oikein käsittää, kuinka
tämä ääni ja nämä kohtelijaat tavat saattoivat soveltua sille Juhani
Walelle, jonka hän viimeksi tapasi Borganäsissä, ja jota hän siellä
vaati kaksintaisteluun.

Äänestä päättäen siinä oli rukoilija, joka tarvitsi apua.

"Sanotteko asianne koskevan minua, vouti?" kysyi Herman, kummastuksen
ja vastenmielisyyden vaihdellessa hänen katseessaan.

"Se koskee teitä ja minua ilahuttaa nähdessäni voimainne varttuneen,
sillä sanottavani on niitä koetteleva..."

"Lyhykäisesti, vouti ... mitä teillä on minulle sanomista?"

"Tärkeitä asioita", vastasi vouti, "mutta olette minulle vihoissanne ja
se pahoittaa mieltäni ... mutta puhukaamme siitä sitten. Minulla on
varmoja tietoja Köpenhaminasta ja Engelbrektistä."

Hermanin silmät välähtivät näistä sanoista ja tuijottivat tutkiskellen
voutiin, joka siinä seisoi ikään kuin ystävällisyyden ja
sovinnollisuuden vaippaan kääriytyneenä.

"Valitettavasti eivät tietoni ole iloisia", jatkoi vouti. "Kuningas on
tahtonut tutkia Engelbrektiä ja pyytänyt häntä jäämään sinne, kunnes
hänen voutinsa saattoivat tulla sinne vastaamaan niihin syytöksiin,
joita hän oli tehnyt... Hiljaa, hiljaa, nuori mies, salli minun puhua
loppuun. Te olette huomaava toimivani todellisesta ystävyydestä teihin
ja siihen kansaan, jota minua pakoitetaan sortamaan. Engelbrekt ei
suostunut kuninkaan pyyntöön ja hänet heitettiin vankeuteen. Kuninkaan
tuomio on jo saapunut Jösse Eerikinpojalle. Sen mukaan on Engelbrekt
kaikille taalalaisille ja vuoritilallisille ja koko Ruotsin rahvaalle
julistettava kavaltajaksi, joka on kuninkaallensa valheita
kannellut..."

"Moiset puheet voitte jättää", keskeytti hänet Herman, koettaen pysyä
levollisena ja salata sitä kauheata levottomuutta, joka hänen
mielessään riehui, "saattavathan ne sentään sopia miehelle, jonka joka
mies konnaksi katsoo!"

"Nuo sananne eivät minua loukkaa, Herman", puuttui taas vouti
puheeseen, "minä olen loukannut teitä ja teillä on oikeus minua siksi
sanoa, mutta minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joilla teitä
viimeksi Borganäsissä tavatessamme puhuttelin, ja katumukseni
vakuudeksi tarjoon nyt kaiken sen hyvityksen, mitä saatatte haluta."

Herman kummastui yhä enemmän tästä puheesta ja voudin arvo kohosi
hänen silmissään, samoin kuin hänen sanansakin alkoivat tuntua
luotettavammilta. Mutta toisekseen taas tuntui siltä, kuin peto olisi
piillyt hänen sydämessään.

"Käsitätte sentään toivoakseni", jatkoi vouti, "tarmoa ja voimia sekä
hyviä neuvoja nyt olevan tarpeen. Jos tahdotte kuulla sen miehen
neuvoa, joka teiltä on konnan nimen ansainnut, niin..."

"Puhukaa, puhukaa, vouti, minkä neuvon minulle annatte?" huudahti
Herman, mieli kovin kuohuissaan.

"Minä neuvon teitä nousemaan ratsaille ja menemään kuninkaan
puheille... Sillä välin koetan viivyttää kuninkaan kirjeen
julistamista. Ja kun palajatte, niin silloin olen miekka kädessä teitä
auttava, missä ja milloin vaan tahdotte. Mutta aika rientää, jokainen
kuluva hetki tempoo Engelbrektiä yhä lähemmäksi kuolemaa..."

Herman painoi epätoivoissaan kätensä otsalleen. Häntä huimasi ja hän
oli kaatumaisillaan, kun ystävälliset kädet ottivat hänet syliinsä ja
lempeä ääni mainitsi hänen nimensä.

Se oli Engelbrektin vaimo, joka oli kiiruhtanut ulos levottomana
kasvattipoikansa uskalijaasta tottelemattomuudesta, millä tämä rikkoi
isä Johanneksen määräykset.

Kun Herman taas avasi silmänsä, oli vouti poissa. Hän oli
kamalasti hymyillen väistynyt syrjään nähdessään emännän
virvoittelemassa Hermania siitä horrostilasta, johon tämä oli vaipunut.
Heikompiluontoinen kuin Herman olisi kenties siinä heikkoudentilassa,
jossa hän nyt oli, tuskin kyennyt kestämään tämmöistä mielentäristystä.
Ehkäpä kavala vouti perustikin laskunsa siihen, vaikka hänen ilkeäin
vehkeittensä esine hänen kummastuksekseen jo oli enemmän voimistanut,
kuin hänen tarkoituksiinsa soveltui. Mutta vaikka voudin antama tieto
olikin omansa valtaamaan ja murtamaan, niin siinä kuitenkin oli samalla
jotakin, joka olisi saattanut temmata Hermanin kuolemankin kidasta, ja
se oli tuo ajatus, että Engelbrekt oli pelastettava.

Sen tähden hän kohta virkosikin tainnoksistaan ja kiitti hymyillen
siitä rakkaudesta, jota kasvatusäiti häntä hoitaessaan osotti.

"Olkaa huoleti, kasvatusäiti", sanoi hän, "ei mitään vaaraa, kohta
minusta taas tulee mies. Huomenna aion Jumalan ja pyhimysten avulla
nousta ratsaille. Elkää minua noin kummastellen katselko, äiti, se on
täyttä totta, sanokoonpa isä Johannes mitä tahansa."

Ja kasvatusäidin sekä ihmeeksi että iloksi hän nousi seisaalleen
lähteäkseen koivulehdosta sisälle.

Silloin hän huomasi Agneksen, joka oli seisonut vähän syrjässä.

"Nyt on vaara ohitse", sanoi hän tytölle, "eikä teidän tarvitse
peljätä, jalo neiti... Oletteko lähettänyt tietoa kreiville,
isällenne...? Sanokaa, äiti, oletteko lähettänyt sanaa?"

Hänen levottomiin kysymyksiinsä kiiruhti kasvatusäiti vastaamaan
myöntämällä.

Kaukaa kuuluva kavionkopse ilmaisikin ratsujoukon lähenemistä ja
loitompana voudintalolle vievällä tiellä saattoikin jo nähdä kreivin,
parin palvelijan seuraamana, olevan tulossa.

"Onko totta, mitä minulle on sanottu", kysyi tällöin Herman ja katsoi
Agnekseen, "onko totta, että isänne huomenna lähtee vuorelta?"

"On", vastasi Agnes.

"Kiitos sitten, arvoisa neiti", jatkoi Herman, mutta keskeytti
yht'äkkiä puheensa, ikään kuin oudoksuen kiittämistään. Hän tuli näet
ajatelleeksi, että sen mitä Kirsti oli hänelle sanonut ja mitä hän itse
luuli nähneensä piti pysyä salaisuutena. Tästä pulasta hänet päästi
Agnes itse.

"Teidän ei tarvitse minua mistään kiittää", sanoi hän, "mutta minun
teitä paljosta ... en koskaan ole unhottava reipasta tekoanne
Jetturn-järvellä."

Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä.

Herman tarttui siihen ja katsoi tyttöä silmiin. Tämä kädenlyönti oli
kuin jokin temppu, jolla purkautui se lumous, jossa ihana tyttö oli
häntä pitänyt.

"Olisin onnellinen", sanoi hän, "jos tuo tekoni tekisi teidät
ainaiseksi velallisekseni. Joku sisällinen ääni kuitenkin minulle
sanoo, että minun on teitä yhtä paljosta ja vielä enemmästäkin
kiittäminen."

Hän piti yhä edelleen neitosen kättä omassaan ja hän tunsi sen
vapisevan. Kasvatusäiti oli rientänyt pienelle portille, jonka
hän sulki nähdessään kreivin siitä ohitse ratsastavan isolle
kartanonportille. Molemmat nuoret jäivät sen tähden melkein kahden
kesken.

"Olen kuullut sanottavan", jatkoi Herman, "että ritari taistelee
Jumalan, kuninkaan ja naisensa puolesta. Tosin on Herman Berman liian
halpa mies kantamaan kreivintyttären värejä, mutta sen vannon, ja
Jumala valani kuulkoon, että lähinnä taivaan Jumalaa ja sitä maata,
joka on nähnyt minun syntyvän, tahdon elää ja kuolla teidän hyväksenne,
Agnes neiti!"

Samassa näkyi Hannu kreivi tulevan puiden välitse. Hän huusi
tytärtänsä; Agnes ei ennättänyt vastata. Mutta Herman näki kuitenkin
kyyneleen kiiltävän hänen silmässään ja tunsi hänen puristavan hänen
kättänsä.

Ehkäpä olikin sentään kaikki tämä vain mielikuvitusta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna läksi Hannu kreivi naisväki mukanaan Vaskivuorelta.

Myöskin voudin hevonen oli satuloituna ja hänen palvelijansa odottivat.
Mutta vouti itse käveli levottomana edes takaisin huoneessaan. Tuon
tuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan, mutta sitten hän taas jatkoi
kävelemistään. Hänen katseensa oli ankara ja terävä, aivan kuin hän
olisi tahtonut nähdä läpi seinäin, ja jokainen hänen liikkeensä oli
pikainen ja tarkoitukseton.

Vihdoin kuului askelia ulkopuolelta ovea ja vouti pysähtyi taas.

Sieltä tuli tuo pitkä kookas mies, jolla oli kaulassa hopeavitjat.

"Saiko hän juoman?" kysyi vouti malttamattomana ja odottamatta, mitä
palvelijalla oli sanottavaa.

"Ei", vastasi tämä tavallistaan synkempänä.

"Kautta Vapahtajan ristin, eikö...?"

"Ei!"

"Niin sano sitten miks'ei, mies ... näethän, että mieleni palaa
myötätuntoisuutta."

"Jos se on samaa, kuin mitä tässä pullossa on, niin nuorukaisen kai
piti palaa, arvelen ma."

Palvelija veti esille pienen pullon, jonka ojensi voudille.

"Sinulta siis ei enää onnistu mikään", tiuskasi tämä kiivaasti ja polki
jalkaansa lattiaan ottaessaan vastaan pullon ja kätkiessään sen
huolellisesti pieneen nahkapussiin takkinsa alle.

"Käyttäkää minua tavallisia ihmisiä vastaan, vouti", vastasi palvelija
närkästyen, "mutta sellaisessa maassa, jossa karhuja käytetään koirina,
ja jossa aaveita vaeltaa eläväin joukossa keskellä päivää, sellaisessa
maassa en enää tahdo ottaa mitään tehdäkseni."

"Aivosi ovat mahtaneet mennä sekaisin, Maunu, Taalainmaahan tultuasi...
Karhuko sinua tänään peljästytti?"

"Ei, tulin liian myöhään... Nuorukainen nousi aikaisin aamulla
ratsaille ja läksi etelään päin."

Hetken perästä nousi Juhani Walekin hevosensa selkään ja läksi
palvelijoineen Borganäsiin päin.




IX.

Kuninkaankirje.


Tynnelsön linnassa istui piispa Tuomas Simonpoika eräänä iltana
muutamia päiviä äsken kerrottuin tapahtumain jälkeen. Päivä oli ollut
lämmin ja helteinen ja etelästä kohosi musta pilvi yöksi rajuilmaa
uhaten. Mutta piispa ei sitä huomannut.

Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja katseli haaveellisin silmin
kaunista maisemaa, joka hänellä oli edessään. Sillä ikkuna oli auki ja
laskeva aurinko kultasi omituisella loisteella puiden latvoja ja
peilikirkasta Mälaria.

Vähän syrjässä piispasta istui pappispukuinen nuori mies ja luki ääneen
pergamenttikirjasta.

"Silloin oli ihana aika", sanoi piispa teinin keskeytettyä lukemisensa
ja luotua silmänsä häneen, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen lukea
edelleen, "silloin oli ihana aika, kun Pyhä Eerikki vaelsi täällä maan
päällä Henrikki piispa rinnallaan. Kuulkoon Jumala armossaan pyhän
kuninkaan rukoukset Ruotsinmaan puolesta."

"Amen!" lisäsi teini hartaasti kätensä ristiin pannen.

"Ja eläköön aina voima ja miehen mieli Ruotsin miehissä!" jatkoi
piispa. "Kuinka se taas kuuluu tuo runo?... Niin on Luoja Ruotsin
luonut..."

Teini selaili kirjaansa, kunnes sai käsiinsä piispan viittaaman paikan.
Sitten hän luki ääneen:

    Niin on Luoja Ruotsin luonut,
    Vuoret, järvet, metsät sen,
    Ett'ei vieras turmaa tuonut,
    Mies jos luotti toisehen.
    Vaarat torjui asehilla
    Jumalansa antamilla.
    Luottain mies jos toistaan kunnioittais,
    Kansan onni toivehetkin voittaisi
    Vireys se muinoin kansan johti
    Töin ja tarmoin vihollistaan kohti,
    Maat ja vallat miehuus voitti,
    Vihamieskin kunnioitti...

"Niin, niin on", keskeytti piispa. "Ei mitään hätää eikä kurjuutta
olisi kauniissa, ihanassa Ruotsissamme, jos täällä olisi oltu yhtä
yksimielisiä kuin entisinä aikoina. En oikein tiedä -- hän lisäsi tämän
paremmin oman ajatusjuoksunsa jatkoksi kuin teiniä tarkoittaen -- en
oikein tiedä, mutta jotakin puuttuu, eivät ole olot niin kuin olla
pitäisi, mutta mitä ... mitä puuttuu? Pyhän Eerikin valtaistuimella
istuu laillisesti valittu kuningas ja hänellä on ympärillään ritareita
ja piispoja, niinkuin laki määrää, ja talonpoika hallitsee taloansa ja
kyntää maatansa, ja käräjiä pidetään, niin kuin ennenkin. Missä puute
piilee? -- Onko meidän aikamme huonompi vai parempi ... varmaan
parempi, sillä ne muutokset, mitkä on tehty, on painavan pahan
poistamiseksi tehty ... ulkomaalaiset kuninkaat, ulkomaalaiset herrat,
ulkomaalaiset tavat ... kaikki ohitsemenevää, kaikki satunnaista.
Meillä on nyt ollut lähes 40 vuoden rauha, mutta tällaista valitusta on
tuskin koskaan ennen kuulunut näiltä seuduilta..."

Piispa vaikeni ja hänen katseensa harhaili taas haaveillen
Mälarinselällä, jonka pinnalle nouseva ukonpilvi yhä tummempana ja
tummempana kuvastui.

Joutuisia askelia kuului etuhuoneesta ja Niilo Bonpoika ilmautui
työhuoneen kynnykselle.

"Kuninkaan sanantuoja", sanoi hän reippaasti ja varmasti, kuten
tavallisesti.

Piispa nosti silmiänsä, mutta unelma viipyi vielä niissä ja hän katsoi
kauvan aseenkantajaansa, ennen kuin näytti käsittävän, että tällä oli
hänelle jotakin sanottavaa.

Niilo Bonpoika toisti sen tähden sanansa. Silloin nousi piispa
paikaltaan pöydän äärestä.

"Sulje ikkuna, Laurentius", sanoi hän, "järveltä alkaa käydä viima ja
näyttää siltä, kuin se tietäisi rajuilmaa... Sanantuoja ... anna miehen
tulla sisään."

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui kuninkaallinen sanantuoja
sisään.

Se oli pieni, hinterä, mustapukuinen ja vilkassilmäinen mies, vaikka
katse oli epävarma ja aina vaan tahtoi vaihtaa esinettä. Mies tuntui
piispasta vastenmieliseltä.

"Tuletko suoraa tietä Köpenhaminasta, mies?" kysyi hän ottaen vastaan
kirjeen, jonka mies antoi, ja jossa riippui kuninkaan vahaanpainettu
sinetti.

"En, herra piispa", vastasi mies vienolla äänellä, -- "minä tulen
Tukholman linnasta, Hannu Kröpelinin luota. Hän oli saanut kuninkaan
kirjeen sekä teille että arvoisille isille Skaran Sigge piispalle ja
Vexiön Niilo piispalle, ja kun minun tuli ratsastaa tämän kautta, niin
tarjouduin tuomaan kuninkaan kirjeen teille."

Piispa viittasi kädellään ja mies läksi huoneesta. Sen jälkeen piispa
avasi kuninkaan kirjeen ja luki sen. Lukiessa hänen kasvonsa
synkistyivät ja hän pani malttamattomasti kirjeen pöydälle. Tällä
kutsuttiin piispaa Köpenhaminaan kuninkaan luokse neuvottelemaan
"erinomaisten asiain tähden."

"Erinomaisten asiain tähden", toisti piispa itsekseen kävellen edes
takaisin lattialla, "pelkäänpä, Eerikki kuningas, näiden asiain käyvän
erinomaisiksi toisin päin, kuin sinulle olisi suotavaa. Jos on puhe
laillisesti valitusta ja paavin virkaansa vahvistamasta arkkipiispasta,
niin vähän mahdat Ruotsin piispoilta voittaa, muuta kuin minkä Upsalan
tuomiokapituli jo on päättänyt."

Tällä välin oli taivas mennyt pilveen. Isoja vesipisaroita alkoi
putoilla ikkunanruuduille ja silloin tällöin leimahti salama.

Piispa käveli kauvan edes takaisin huoneessaan ja seisahtui aikavälistä
ikkunan eteen ulkona raivoavaa majesteetillista luonnonnäytelmää
ihmettelemään.

Näin kului lähes tunti ja rajuilma oli jo enimmäkseen tauonnut, kun
taas aseenkantaja ilmautui kynnykselle. Huoneessa hämärsi jo kuitenkin
niin paljon, että piispa tuskin olisi tulijaa nähnyt, jollei tämä olisi
häntä puhutellut.

"Isä", sanoi hän äänellä, joka ilmaisi hillittyä iloa, "isä, mies,
josta niin paljon olet Laurentiuksen kanssa puhellut, on täällä..."

"Kuka, sanot, on täällä...?"

"Engelbrekt Engelbrektinpoika ... olen vienyt hänet linnan
vierashuoneisiin. Hänen tarvitsi hoitaa itseänsä, koska oli ratsastanut
ankarimmassa rajuilmassa."

"Anna tuon jalon miehen tulla, anna hänen tulla ja pidä huolta, että
kaikki tehdään, mitä hänen mukavuudekseen saatamme tehdä!"

Aseenkantaja riensi kevein askelin ulos ja vähän aikaa sen jälkeen
astui Engelbrekt sisälle.

"Sydämestäni sanon teidät tervetulleeksi piispa Tuomas Simonpojan
majaan", sanoi piispa ja meni Engelbrektiä vastaan. "Mikä onnensattuma
tuopi minulle näin mieleisen vieraan?"

"Tulen kuninkaan puheilta", vastasi Engelbrekt.

"Kuninkaan puheiltako?" kysyi piispa ja katsoi kummastuneena
vieraaseensa.

"Kuninkaan puheilta", toisti tämä, "ja tuon häneltä sanaa ja kirjettä
valtakunnan neuvostolle."

Hän käänsihe tämän sanottuaan ympäri. Kuului siltä, kuin joku olisi
liikkunut hänen takanansa, mutta ei kumpikaan heistä ketään nähnyt.

"Ja mitä koskee tuo kirje?" kysyi taas piispa.

"Se koskee niiden valitusten tutkimista, jotka Taalainmaan rahvas on
minun välitykselläni tehnyt kuninkaalle hänen voutinsa Jösse
Eerikinpojan menettelystä."

Sen jälkeen Engelbrekt kertoi matkansa ja kuinka kaikki oli käynyt
hänen mieltänsä myöten.

"Nousin maihin Söderköpingissä", sanoi hän, "kosk'ei Köpenhaminassa
ollut yhtään Tukholmaan menevää laivaa. Tapasin siellä voutinne
ostohevosineen, joista yhdellä olen tullut tänne Strängnäsiin. Sen
takia näette minut täällä."

Nuo molemmat miehet puhelivat kauvan keskenänsä ja jo oli myöhä, kun
Niilo Bonpoika saattoi Engelbrektin makuuhuoneeseen.

Mutta kun ei enää hivahdustakaan linnassa kuulunut muuta kuin
tuuliviirin kitinä torninhuipusta, silloin tumma haamu hiipi pitkin
sitä pitkää käytävää, joka vei Engelbrektin makuuhuoneeseen.

Ovi avautui äänettömästi. Huone oli verrattain valoisa, sillä kuu
paistoi tältä puolen linnaa. Haamu solahti huoneeseen, hiljaa ja
varovasti, valmiina joka askeleelta peräytymään.

Isolla tammisella pöydällä ikkunan edessä oli iso kirje sinetteineen.

Haamu hiipi pöydän luokse ja hävisi sitten kuin musta pilvi ovesta.

Mutta pöydältä oli kuninkaankirje kadonnut.






VIITESELITYKSET:


[1] _Borganäs_. Tämän linnan aseman määräämisessä olemme seuranneet
tarua ja sekä vanhempien että nuorempien kirjailijain (Hülpher ja
Brunius) yhteistä mielipidettä. Kuitenkin löytyy ylempänä joen
rannalla _Tunan_ pitäjässä, _Hushagen'in_ vanhan kuninkaankartanon
läheisyydessä, jätteitä linnasta, jonka kenties suuremmalla syyllä
voidaan otaksua olleen Borganäs. Vastapäätä _Domnare-koskea_. on täällä
kannas, jolla tavataan kolminkertaiset kaivannot ja muurien jätteitä.
Muutamassa v. 1413 tehdyssä Eerikki kuninkaan verokirjan otteessa
mainitaan Borganäs kahdesti Tunan pitäjässä sijaitsevana (Styffe: Bidr.
tili Skand. Hist. osa II s. C, muist, ja Skandinavien under unionstiden
s. 244).

[2] _Juhani Wale_. Tämän herran luullaan oikeastaan olleen nimeltä
_Johan Franco_ ja olleen italialaisen, jonka tähden häntä on mainittu
nimellä "Valen", jolla nimellä keskiajalla tarkoitettiin italialaista.
Johan Francon nimi mainitaan jo muutamassa Pentti Königsmarkin v. 1426
antamassa huomenlahjakirjassa. (Styffe: Skandinavien, s. 199, muist. l;
vrt. muutoin tekijän Berättelser ur sv. historien, II, s. 736, 37).

[3] _Hannu kreivi, Ewerstenin ja Nowgartenin haltija_ oli nainut
_Ermegård Bylow'in_, drotsi _Bo Juhonpojan_ (Grip) v. 1406 kuolleen
_Knuutti_ pojan lesken (kts. Ber. ur Sv. hist., II, s. 29). Edellisestä
avioliitostaan oli Ermegård rouvalla tytär _Katarina_, joka oli
naimisissa Niilo Erengislenpojan (Yö ja Päivä), Södermanlannin
laamannin kanssa, ja synnytti tässä avioliitossa pojat _Bo_ ja
_Erengisle_, joista edellinen otti äitinsä vaakunamerkin: kotkanpään.

Ermegård rouva eli kreivitär Ermegård, kuten häntä nimitettiin, kuoli
yht'äkkiä 1421 ja haudattiin Vadstenaan samana vuonna (Scr. Rer.
Svecicarum I, 1. 142 samalta vuodelta, Diarium Vads.)

[4] _Nuo viisi savuun ripustettua miestä_ mainitsevat Ericus Olai,
Iso Riimikronika ja Eerikki kuninkaalle Klaaran luostarissa syksyllä
1435 jätetty valituskirja. Tämä viimeksi mainittu asiakirja, jonka
Hvitfeld sivulla 781 mainitsee, on luultavasti saatu jostakin Tanskan
valtioarkistossa löytyvästä perustuskirjasta. Siinä ei kuitenkaan
mainita mitään varmaa lukua, vaan ainoastaan että voudit "olivat
ripustaneet miehiä savuun"; samat sanat ovat myöskin riimikronikassa,
Scriptores R. Sv. I, 11. 66, vaikka muutamassa vanhassa riimikronikan
käsikirjoituksessa on luku mainittu _viideksi_, jota Ericus Olai, joka
eli Engelbrektin vapautussodan jälkeisinä aikoina -- "magister Ericus
Olai" mainitaan muutamassa vuoden 1459 tuomiokapitulinkirjeessä --
näkyy käsikirjoituksessaan seuranneen, koska hän sanoo "viros quinque
in fumo suspenderat".

[5] Siv. 38. _Englantilaista kangasta_ samoin kuin Lybekistä ja
alamaalaisista kaupungeista, etenkin Amsterdamista, tuotua mainitaan
usein näinä aikoina. Englantilainen kangas oli kalliinta, lybekkiläinen
huokeinta. Lybekkiläinen kangas arvataan Kaarlo kuninkaan vuoden 1450
satamasäännössä 1 äyriin kyynärältä ja hyvä sarka 0,5 äyriin (kts.
tekijän Ber. ur Sv. Hist., II, s. 730, 31.)

[6] Talo tuomittiin 6 p;nä lokakuuta 1399 Engelbrektin pesästä
kruunulle.

[7] Kun nuori ja kevytmielinen Albrekt Meklenburgilainen tuli Ruotsin
kuninkaaksi, johti oikeastaan hänen isänsä, joka myöskin oli nimeltään
Albrekt ja oli Meklenburgin herttua, poikansa asioita. Poikansa
rinnalle oli herttua asettanut vanhan ja kokeneen ritarin, _Rafn
von Barnekow'in_. Tämä toimi paljon kuninkaansa hyväksi -- siitä
kts. tekijän Ber. ur Sv. Hist., I, ss. 736-39, 741, 43, 66, 67 sekä
C.G. Styffe, Bidrag till Skand. Hist., I, s. 49, 62-118 -- ja sai
läänitykseksi Nyköpingin läänineen v. 1365 ja Taalainmaan v. 1366.

[8] Nimi _Belgsting_ kuuluu kokonaan kansantaruun. Tekijä on
saanut häntä koskevat tietonsa Hülpherin Taalainmaata koskevasta
kertomuksesta, s. 601, muist. (r.) Hän kuuluu asuneen läntisen
Silfvuoren kartanossa. Taru mainitsee hänen suuret rikkautensa, kuinka
hän oli kengityttänyt hevosensa hopeakengillä ja kuinka rankkasade tai
tulvavesi oli hävittänyt hänen talonsa ja syössyt _Plogen_-järveen.
Vielä 1757 kuuluu nähdyn tämän tulvan jälkiä, ja maa viettää järveen
päin siitä paikasta, jossa talo muka on ollut. Taru kertoo myöskin
näiltä seuduin löydetyn useita hopeaisia hevosenkenkiä. Kuten
tavallista, ei tarussa mainita mitään varmaa aikaa, milloin mies oli
elänyt, eikä siinä myöskään puhuta mitään hänen suvustaan.

[9] 3:mas paastosunnuntai sattui sinä vuonna maaliskuun 10 p:lle ja
kuninkaan kirje on kirjoitettu 11 p:nä.

[10] _Ruotsin valtakunnan ylimmät_. Nämä sanat tavataan Hadorphin
julkaisemassa Taalainmaan laissa. Rauhavalanrikoksesta puhuttaessa
sanotaan 1 §:ssä: "thessum maal ärä kunungs edsöre; thöm han take skal
oc aldra högsta herrana i Svea rike", j.n.e.

[11] _Engelbrekt menetti reduktsioonissa_. Tässä mainittu
reduktsiooni eli kruunun tilain valtiollepalauttaminen tarkoittaa
Margareta kuningattaren reduktsioonia, joka päätettiin Nyköpingin
herrainpäivillä 1396 (kts. tekijän Ber. ur Sv. Hist. II, ss. 7-12.)
Vesteråsin tutkimiskäräjäin tuomion mukaan tuomittiin lokak. 6 p:nä
1399 Engelbrektin pesästä puolet Upsalan talon metsämaasta Sienden
kihlakunnassa (Styffe: Bidr. tili Skand. Hist., II, s. 77), lokakuun
7 p:nä samasta Myran kylässä asuvan Folken perillisille 4 aurtuamaata
Tomtasta (s. 80) ja lokakuun 9 p:nä tuomittiin samoin Engelbrektin
pesästä Norrbon kihlakunnassa ja Fernbon pitäjässä olevaa maata (s.
89); edelleen lokakuun 20 p:nä tuomittiin Engelbrektin pesästä 7,5
penninkimaata Farmansbosta Snäfringen kihlakuntaa ja Antero Suutarin
perillisille 3,5 aurtuaa ja 1,5 kyynärää Farmansbosta ja 4 aurtuaa
Norrabystä.

[12] _Vuorirälssi_ mainitaan vanhoissa vuorikuntain etuoikeuksia
koskevissa kuninkaankirjeissä. Kuningas Eerikki Pommerilaisen
Taalainmaassa sijaitsevan Vaskivuoren vuorikunnille v. 1413
antamassa erioikeuskirjassa sanotaan: "Me Eerikki j.n.e. tervehdimme
j.n.e. ... ja julistamme teille, että erityisestä armosta ja suosiosta
olemme erityiseen suojaamme ja turvaamme ottanut vuorimestarin ja kaikki
vuoritilalliset sekä rakkaan rahvaamme, jotka vuorioikeutta ja
vuorirälssiä tahtovat nauttia Taalainmaan Vaskivuorella... Ja
vahvistamme me heidän kaikkien erioikeudet, vapauden ja verovapauden,
niin kuin Maunu kuningas on heille suonut ja antanut j.n.e." (Kts.
Kongl. Stadgar, privilegier etc. angående Justitien etc. vid
bergverken, s. 14.) Vanhassa kuningas Kustaa Adolfin 1621 aateloiman
vuoritilallisen, Kristofer Olavinpojan aateliskirjassa mainitaan
vuoriaatelin muinaiset erioikeudet (Hülpher, Resa i Dalarne, s. 337);
"havaitaan, että ennen muinoin ja vanhastaan -- sanotaan -- on ollut
olemassa erityinen vuoriaateli, joka on syntynyt siten, että valtakunnan
herrat, hallitsijat ja kuninkaat ovat etevimmille vuoritilallisille
j.n.e. ... lahjoittaneet julkisia ja kunniallisia vaakunamerkkejä
ynnä erityisiä erioikeuksia armosta antaneet." -- Tämä vuorirälssi
eli tämä vuoriaateli ei kuitenkaan valtansa, rikkautensa ja
vaikutusvaltansa puolesta suinkaan ollut muun aatelin vertainen,
samoin kuin taas Taalainmaan väestöstä puhuttaessa on tehtävä
tarkka ero etelä-Taalainmaan eli vuorikuntain ja varsinaisen eli
"Siljanin-Taalainmaan" asujainten välillä. Edellisiä ei tämänaikuisissa
asiakirjoissa koskaan sanota taalalaisiksi, vaan vuoritilallisiksi, kun
taas taalalaisilla tarkoitetaan pohjoisten, Siljanin ympäristöllä
sijaitsevain taalalaispitäjäin rahvasta.

[13] _Unioonin perustuskirjat ja todistus Eerikki kuninkaan
kruunauksesta_. Näistä molemmista perustuskirjoista, jotka tavataan
Hadorphilla (Till Rimkrönikan, s. 55 ja 58), on luonnollisesti
unioonin perustuskirja tärkeämpi ja Hadorph on saanut sen Arild
Hvitfeldin kronikasta. Tämä Hvitfeld, joka eli 1500-luvun lopulla
(hän kuoli 1608) on, kummallista kyllä, ainoa, joka on esittänyt
tämän perustuskirjan Tanskan sala-arkistossa löytyvän alkukirjan
mukaan (kts. Hvitfeld, foliopainos I, 611.) Ennen tätä aikaa ja siis
koko n.s. uniooniajalla ei kukaan historioitsija esitä vuoden 1397
kalmarinpäätöksen sanamuotoa. Isossa Riimikronikassa (Script. R. Sv.,
I, 11. 60) viitataan Margareta kuningattaren aikomukseen yhdistää nuo
kolme valtakuntaa seuraavin sanoin, jotka hän pannaan lausumaan silloin
kuin hän oli kutsunut kokoon "sitt råd från sina try riken alla":

    "Far idar en Konung medan vi lifva.
    Tha maa Rijken samman blifva!"

Se mitä Olaus Petri, uskonpuhdistaja, siitä kertoo kronikassaan
(Script. R. Sv., I, 11. 280) perustuu selvästi niihin päätöksiin, jotka
n.k. uniooninajan kuluessa tehtiin, jotta tuon mahtavan kuningattaren
suunnittelema noiden kolmen valtakunnan ikuisiksi ajoiksi yhdistäminen
kävisi mahdolliseksi. Ja yhtä vähän kuin nämä historioitsijat ja
kronikankirjoittajat tästä tärkeästä päätöksestä tietävät, yhtä
vähän tiesi siitä kansakin. Margaretan elinaikana ei koskaan kuule
vuoden 1397 kalmarinpäätökseen viitattavan; tämä mainittiin vasta
kun tarvittiin oikeudellista lähtökohtaa noiden kolmen valtakunnan
pysyttämiseksi yhden kuninkaan alaisina. Näyttää siltä kuin silloin
olisi pitänyt tuoda esiin alkukirja, jonka, päätöksen sanamuodon
mukaan, kahtena pergamentille kirjoitettuna kappaleena piti löytyä
kussakin noista kolmesta valtakunnasta; mutta sitä ei näytetty ja
syy on helposti selitettävissä, sillä sitä ei ollenkaan löytynyt
näytettävässä kunnossa. Jo v. 1425, siis lähes kymmenen vuotta
Engelbrektin vapautussotaa ennen, tarvitsi Eerikki kuningas itse
jäljennöstä alkukirjasta ja kutsui muutaman Opslon kaniikin notaarion
ja todistajain kanssa Roskildin piispan luokse tätä tarkoitusta varten.
Silloin huomattiin -- sanotaan tämän jäljennöksen alkulauseessa --
tyystin tarkastettaessa, että kirjelmä oli painettu sinettejä täyteen,
mutta näistä mainitaan ainoastaan kolme olleen eheinä, "muut olivat
kokonaan ajan hampaan rikkomia ja hävittämiä." Tämä julkisen notaarion
nimellä varustettu jäljennös on vielä tallella Tanskan salaisessa
arkistossa ja viittaa selvästi siihen paperille kirjoitettuun
alkukirjaan, joka tehtiin Kalmarissa 1397 ja johon siellä tuli
hätähätää kaikkiaan 17 allekirjoitusta, mutta vaan 10 huolimattomasti,
osaksi toistensa päälle painettua sinettiä.

Meidän tätä asiaa koskeva esityksemme perustuu niihin uudempiin
mielipiteisiin, jotka ovat päässeet vallalle C.P. Paludan-Müllerin
Margaretan unioonista tekemäin arvostelevain tutkimusten johdosta.
Viittaamme teokseemme Ber. ur Sv. Hist., II, s. 17-19. Koko tämän luvun
puheenvaihtoa olemme pitäneet oikeutettuna, koska on välttämätöntä
antaa lukijalle yleiskatsaus tämän ajan yleiseen valtiolliseen asemaan.
-- Mitä kruunauskirjeeseen tulee, kts. Ber. ur Sv. Hist. II, s. 14, 15.

[14] Kesäkuun 11 p.

[15] _Borenkartano_. Sitä osaa nykyisestä Falunin kaupungista, jossa
tämä kartano sijaitsi, sanotaan vielä "vanhaksi herraskartanoksi."
Vielä 1757, jolloin Abr. Hülpher matkusteli Taalainmaassa, oli muuan
Boren eli Borvindin sulatto käynnissä (kts. Hülpher, Resa, s. 428.)

[16] _Susipihan Björn_. Muutaman vanhan, erään 1600-luvulla eläneen
Jakob Ingelssonin yhdistelemän kertomuksen mukaan tämä Björn eli
"250 vuotta takaperin" ja voi siis olla Engelbrektin aikalainen.
Kertomus tuosta kesystä karhusta perustuu samaan lähteeseen, vaikka
eläin ei ollut Björnin itsensä, vaan tämän pojantyttärenpojan, Olavi
Pietarinpojan, joka oli Vaskivuoren voutina, omisti Susipihan ja asui
Boren sulattokartanossa. Hän eli lopulla 1500-lukua. Niille, jotka
voivat epäillä karhun kesyttämisen mahdollisuutta sellaiseksi, että
se koiran tavoin seuraa omistajaansa, tahdomme huomauttaa paljon
lähempiaikaista kertomusta Kaarlo XI:nen kesystä karhusta. (Afzelius,
Sagohäfder, X, 1, 33 ed.)

[17] _Pyhän Yrjänän ammattikunta_. Tämän ammattikunnan esityksen
perustuksena ovat "Statuta convivii a S. Georgio dicti ad Magnum
Cuprimontem Dalecarlias", jotka on yliopistollisena väitöskirjana
filosoofillista arvoastetta varten julaissut C.W. Bottiger 1833, ynnä
"Statuta confraternitatis a S. Georgio dictae svethice", P. Axenborgin
1836 filos, arvoastetta varten tekemä yliopistollinen väitöskirja.

[18] Vuonna 1741 1,583 talaria 16 äyriä kuparirahaa, ja 1753 20 talaria
hopearahaa Thorsångin pitäjän kruunun-päivätöistä.

[19] _Egyptiläiset päivät_. Ruotsin papiston Arbogassa 1412 pitämästä
kokouksesta kerromme seuraavan, mikä on omiansa valaisemaan ajan tapoja
(kts. Lagerbring, IV, s. 293): "Arvanheitolla tulevaisten asiain
tiedusteleminen, noituus, tietäjäkeinot, unien selittäminen, kirjaimet
ja muut merkit sekä tuntemattomat sanat, joita ei löydy kirjoituksessa
ja joita käytetään tulen sammuttamiseen, miekan noitumiseen, tautien
parantamiseen ja kuoleman estämiseen, ja kaikenlaiset lyijyyn ja
seinille kirjoittelemiset hammastaudin ja vilutautien parantamista
varten, kaikki varastetun tavaran takaisin saamista varten käytetyt
keinot, kaikki egyptiläiset päivät tai sellaiset, joita pidetään
kovaonnisina taikka onnekkaina johonkin ryhdyttäessä, kirottiin
kerrassaan; kuka sellaisesta tavattiin, oli rangaistava kuin
kuolemansynnistä ja sellaisen taikauskon puolustaja oli erotettava
kirkosta, hänen oli käytävä julkinen rippi ja hän oli vetävä sakkoa
kolme markkaa."

[20] _Arkkipiispa ja kuningas_. Engelbrektin ja Tuomas piispan
keskustelu, joka on omiansa luomaan yleiskatsauksen kirkollisiin
oloihin, perustuu, niin kuin helposti voi käsittää, historiallisiin
tosiasioihin. Lähempiä tietoja haluavalle huomautamme teostamme Ber. ur
Sv. Hist., II; vrt. C.G. Styffe: Bidr. tili Skand. Hist., II, s. XCVII
ja muist.

[21] Oxenstjerna-suvun vaakuna.

[22] _Kort Rogge_, sittemmin kuuluisa Strängnäsin piispa. Hänen ja
arkkipiispa Jöns Pentinpojan (Oxenstjerna) ystävälliset välit, jotka
olivat huomattavissa jo Kortin nuorena ollessa ja joihin olemme
viitanneet Henrikki Sepän sanoilla, on Tuomas piispa itse maininnut
muutamassa puheessa, jonka hän kirjoitti erääseen vieläkin Strängnäsin
kimnaasinkirjastossa löytyvään kirjaan. Vrt. Ber. ur Sv. Hist., II,
s. 453, 54. Hänen sukulaisuussuhteistaan Gellinkien kanssa kts.
Reuterdahl, Sv. Kyrkans hist., III, 11, 128.

[23] _Bornholman taistelu_ on saatu Jahnin teoksesta: Danmarks historia
under unionskongerne, s. 106, ja Styffen: Bidr. tili Skand. Hist.,
II, LXXXIX. Näinä aikoina oli varsin tavallista, että sotavanki
vapautettiin, kun hän kunniasanallaan sitoutui palajamaan vankeuteensa,
jollei hän voinut hankkia vaadittuja lunnaita. Että kuninkaan on
aatelismies vankeudesta lunastettava, sanotaan Maunu Eerikinpojan
maanlain kuninkaankaaren 18 luvussa. Myöskin aatelismiesten sodassa
menettämät hevoset ja aseet oli kuninkaan korvattava.

[24] Tammikuun 6 p. 1430.

[25] _Vaskivuoren oluttuvat_. Kts. Ber. ur Sv. Hist., I, s. 661-63.
Oluttupia ja kapakoitsijoita mainitaan olleen muuallakin. Vrt. ed.
teoksen II, s. 43.








End of the Project Gutenberg EBook of Engelbrekt Engelbrektinpoika I, by 
Carl Georg Starbäck

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47503 ***