*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47381 ***

SAMASTA KODISTA

Kirj.

Marja Salmela


WSOY, Porvoo, 1918.





SISÄLLYS:

   I. Kodin ulottuvilla.
  II. Maailmalla.
 III. Myrskyn noustessa.






I

KODIN ULOTTUVILLA




1.


Leuto tuulenhenki keinutteli kepeästi paraillaan heilimöivää ruista,
hipaisi kesäpukuisia pellonpientareita, pujottelihe läpi valkoisinaan
kukkivien pihlajien ja liiteli yli pappilan suuren, vanhan puutarhan
sieltäkin keräten liepeisiinsä kesän voimakkainta tuoksua. Sitä se
sitten karisteli ympärilleen kuin sanoakseen jokaiselle: iloitse ja
nauti, kesä on kauneimmillaan!

Rovasti pysähtyi astunnassaan, nojasi keppiinsä ja katsoi ympärilleen.
Tien toiselta puolelta tuntui mäntymetsän tuoksu, toisella lainehtivat
kukkareunaiset pellot. Läheisen veräjän kohdalla oli joukko vielä
kukassaan olevia pihlajia. "Morsiusneidoiksi" oli rovastilla tapana
nimittää niitä. Itse "morsian" oli pappilan puutarhan ainoa,
sinipunertavien sisartensa keskelle kohoutunut valkoinen syreeni.
Kun se aukaisi täyteläiset kukkaterttunsa, oli se todella kuin
morsian. Silmä katsoi sitä katsomistaan saamatta siitä kyllikseen.
Oli kuin kesän koko ihanuus olisi hivellyt katsetta sen häikäisevässä
valkeudessa.

Tyytyväinen hymy nousi väreilemään rovastin lempeillä kasvoilla.
Hän oikaisi kepillään pientä, maahan painunutta metsätähteä samalla
kuin toisella hätisteli hyttysiä luotaan, tasaisesti ja hiljaa kuin
mahdollisimman vähän häiritäkseen heidän kesäiloaan. Sitten hän
uudelleen katseli ympärilleen nauttivasti tyytyväisenä kuin herkuilla
nälkäänsä asetteleva lapsi. Tukassa hänellä jo oli paljon harmaita
haivenia kasvoissa vielä enemmän vuosien sinne uurtamia ryppyjä.
Monta kymmentä kertaa hän jo oli seurannut tätä luonnon puhkeamista
keväästä kesäksi. Mutta aina se vaikutti hänen sisimpäänsä samalla
vastustamattomalla voimalla. Sielu eli mukana luonnon heräämisessä.
Mitä silloin merkitsivät pään harmahtavat haivenet?

-- Ai, ai, joko minä nyt taas!... Rovasti havahtui kuin unesta ja
alkoi astua keputella männikön toiselle puolelle, missä uusi riihi oli
kohoamassa pellon laitaan. Pari miestä paitahihasillaan ja otsa hiessä
oli nostamassa seinää.

-- Taitaa tulla kuuma, liiaksikin, puheli rovasti tervehdittyään. --
Ei ole työ hauskaa huonolla säällä, mutta ei ole helppo helteessäkään
kirvestä heilutella.

-- Eihän se sen puolesta. -- Toinen miehistä pyyhkäisi otsaansa. --
Mutta tehtävä on. Mitenkäpä meikäläinen muuten tulisi toimeen!

Toinenkin miehistä lakkasi tasoittelemasta hirrenkylkeä. -- Olisi vähän
tarvis rahaa. Juhannuskin on tulossa, sanoi hän harvakseen.

Rovastin käsi tapaili kohta kukkaroa housuntaskusta. -- Vai rahaa. No
kuinka paljon?

-- Jos nyt kaksikymmentä.

-- Tai kaksikymmentäviisi -- ehdotteli rovasti. -- Parempi päälle
kuin vaille, eikö niin? -- Hän oli jo vetämässä seteleitä kukkarosta,
kun ote katkesi kesken. Oli ehkä ollut varomatonta ehdottaa lisääkin.
Tämä Koskinen oli vähän heikko luonteeltaan ja juhlat oli tulossa.
Mutta olihan hän jo oikeastaan jättänyt juopottelun, oli liittynyt
raittiusseuraankin.

Setelit nousivat kukkarosta ja painuivat Koskisen kurotettuun käteen.
-- Jos tähellisen hankittuasi jää tähdettä, niin ostathan vaikka
vehnästä lapsillesi, tuli isällisesti. -- Ja Kustille myös, muista,
Kustille myös. Sellaisia lapsia ei saa hyleksiä. Elämä on heille
muutenkin kovaa.

Koskinen työnteli vastaamatta rahoja kukkaroonsa. Sitten käsi
kiitokseksi nousi sipaisemaan lakin reunaa niin, että lakki työntyi
kappaleen matkaa niskaan. Kohta sen jälkeen heilahti jo kirves ja
lastut alkoivat sinkoilla.

Rovastin silmä jäi ihailevasti silmäilemään työnalla olevaa puuta. Se
oli oikein ensiluokan hirsiä ja sen valkoinen kylki paistoi auringon
valossa. Pihkaa oli pursunut esille muutamasta halkeamasta. Tuoreen
puun tuoksu ja pihkan haju sekottuivat lauhaan tuulenviimaan, joka
hyväilevän kepeästi pyyhkäisi ohi. Tuossa kaikessa oli kuin elämän ja
kesän ylistystä. Rovasti tunsi sen. Ja hän tunsi myöskin, että elämä
kaikesta huolimatta oli ihanaa. Mutta siinä oli paljon muutakin kuin
ihanuutta.

Rovasti huokasi raskaasti. Toinenkin miehistä oli lakannut työstään.
Hän tunnusteli miettivästi kirveensä terää.

-- Ehkä Tuominenkin on rahan tarpeessa, arvaili rovasti.

-- Johan rovasti on antanut paljon etukäteen. Mutta jos nyt kuitenkin
näin juhlien alla...

Hänellä oli samassa kymmenmarkkanen kourassa.

-- Tuhannen kiitosta, -- aina rovasti...

-- Ei maksa, ei maksa! Pitäähän sinunkin lastesi saada vehnästä. Lapsia
on pidettävä hyvästi, kun niitä kenelle on annettu. Sinä Tuominen
oletkin isänä rikkaampi minua. Sinulla on monta poikaa. Minulta vietiin
ainoa, ainoa.

Rovastin astunnassa oli kuin vanhanmiehenväsymystä, kun hän
riihennurkkaukselta kääntyi kiertämään läheisen niemen rantaa.

Eihän hän tahtonut napista. Jumalan tie oli virheetön. Paljon hyvää
hän pitkin elämän matkaa olikin saanut osalleen, liiankin paljon.
Ihmismieli ei vain koskaan saanut onnea eholtaan. Lisää olisi aina
ottanut. Ja saamatta jäänyt näytti tietysti enin omistamisen arvoiselta.

Eipä siltä. Tyytyväinen hän oli tyttäriinsä. Ei heistä ainoakaan olisi
joutanut vaihtumaan poikaan. Mutta kun se poikakin olisi saanut elää,
-- ei ainoastaan hänelle iloksi ja nimen jatkajaksi, vaan Tildankin
tähden. Tildalle oli elämä paljon raskaampaa kuin hänelle. Tilda, oli
sellainen voimakasten tunteiden ihminen, ei tällainen pehmeä raukka.

Tuulenlehahdus tulla humahti samassa ja aivan kietaisi rovastin
kukkivan rukiin tuoksuun. Tämä niemipelto olikin pappilan kaikkein
paras. Se samoin kuin puutarhan valkoinen syreeni oli erityinen ilon
ja ylpeydenaihe kaikille pappilalaisille. Tästä niemen kärjitse täytyi
rovastinkin kiertää aina, kun läksi katselemaan maitaan. "Papan
matkaksi maan ympäri" nimittivät tyttäret piloillaan näitä isän retkiä.
Ja niissä sanoissa oli enemmän totuutta kuin he aavistivatkaan. Koti
oli todella hänen maailmansa. Se teki elämän elämisen arvoiseksi. Se
kasvatti voimaa elämään sillekin mikä oli olemassa kodin ulkopuolella.
Kuin juureton puu oli ihminen vailla kotia ja kokemusta kodintunteesta.
Mitäpä sellaiselta saattoi vaatiakaan?

Rovasti huokasi taas raskaasti. Ajatus pysähtyi Kustiin ja hänen
kaltaisiinsa. Kun olisikin voinut valmistaa kodin jokaiselle heistä!
Silloin ei olisi tarvinnut kärsiä näin paljon kannetta heidän tähtensä.
Se Kusti varsinkin olisi ollut kuin omiaan poiskorjatun ainoan pojan
tilalle. Hän oli lahjakas, teräväpäinen lapsi, ihan niinkuin Veikko.
Mutta eihän Tilda sitä koskaan olisi jaksanut sulattaa. Veikon kuolema
oli haava, joka ei koskaan lakannut veristämästä. Tilalle otettu
lapsi olisi joutunut siitä kipeästi kärsimään. Ja kotirauhakin olisi
rikkoutunut. Parempi oli niinkuin oli. Saivathan Koskiset tästä
rahallista hyötyä. Ja rehellisiä, työtätekeviä ihmisiä he olivat.
Jos sitten jaksoivat ymmärtää vilkasluontoista lasta? Mutta olihan
emäntä puhunut oikein kauniisti Kustista viime kerrallakin käydessään
pappilassa. Poika oli silloin kuumeessa.

Pienen pieni hymy väräytti samassa rovastin suupieliä. Vasikka oli
silloin myöskin sairastanut Koskisilla ja olihan se emäntä oikeastaan
hätäillyt vasikasta enemmän kuin pojasta... Sekin asia oli jäänyt
ihan tuntoa kolkuttamaan. Mutta Tilda oli siitä torunut. Hänestä Alle
huolehti kaiken maailman lapsista enemmän kuin omistaan. Ja olihan oma
sittenkin omaa lihaa ja verta.

Taas täytyi huoahtaa, vaikka leppeä tuulenhenkeys hyväilevästi
pyyhkäisi kasvoja. Niissä omissakin oli paljon ajattelemista -- Tilda
oli siinä oikeassa --, varsinkin nyt kun oli ratkaistava tyttöjen
tulevaisuus.

Toista oli ennen vanhaan. Silloin pysyivät tyttäret kotona, tekivät
käsitöitä, auttoivat taloudessa ja olivat alallaan kunnes joutuivat
miehelään, -- jos joutuivat. Mutta uusi aika oli luonut uusia oloja.
Oikeudenmukaista se muuten olikin, että naimisiinmeno naiselle samoin
kuin miehellekin oli muuta kuin kysymys elatuksesta ja elättäjästä.
Se, joka itse oli kokenut rakkauden rintaan luomaa kevättä ei tahtonut
kytkeä elämän suurinta tunnetta leipäkysymykseen.

Mutta koituihan vanhemmille paljon lisävelvollisuuksia, kun tytärtenkin
piti saada kasvatus, jonka avulla voisivat taipumuksiaan ja toiveitaan
vastaavalla tavalla elättää itseään. Ja sellainen huolehtiminen saattoi
olla raskastakin, kun esimerkiksi tyttäret sattuivat olemaan sellaisia
kuin Alli ja Ainikin.

Rovasti pysähtyi äkkiä, nojasi hetkeksi keppiinsä ja jäi kuuntelemaan.
Hän oli jo kieltänyt niemen ja oli nyt puutarhanlaidassa, lähellä
kuusimajaa, joka turvepenkkineen ja punaiseksi maalattuine pöytineen
oli tyttöjen lempipaikka. Siellä ne kai nytkin istuivat, koska sieltä
niin ääntä kuului.

Rovasti taivutti lähinnä olevia puunoksia syrjään ja kävi kumartuneena
kuin matalasta ovesta sisäänastuva kuusimajaan.

-- Sinäkö isä! -- Aini lehahti punaiseksi äkillisestä yllätyksestä.
Alli rupesi tekemään isälle tilaa vieressään penkillä, josta sivellin
ja joukko maalauskojeita kiireisesti korjattiin syrjään.

-- Vai tähän! -- Rovasti istahti hyvämielisenä samalla kun katse
sipaisi ensin Allin maalilaatikkoa sitten Ainin tavallista punakampia
poskia. Kaipa Aini taas oli ollut purkamassa sydäntään Allille,
koska oli tuollaiset punaiset läiskät kasvoilla ja katseessa jotain
värjöttävän arkaa kuin nuorella metsäkauriilla.

Niin, niin näitä lapsia, heilläkin oli omat ilonsa ja surunsa. Mutta he
eivät aavistaneet miten läheisiä ne olivat vanhemmillekin, miten isän
ja äidin sydän värisi lapsen kokemista yhtä herkästi ja herkemminkin
kuin konsanaan oman onnen ollessa kyseessä.

-- Torua, sinua pitäisi, papukka, kun tulet noin salakavalasti, alkoi
Aini kuin tunnustellakseen oliko isä mahdollisesti tullut kuulleeksi
enemmänkin keskustelusta.

-- Luulitteko te ehkä, että istuitte hiljaa ja hissuksissa kuin hiiret,
vaikka täällä tirskuitte pahemmin kuin pääskyset ikkunani alla! --
Rovasti pyöritteli pientä silkkilankavyyhteä sormiensa välillä samalla
kuin katse veitikkamaisesti siirtyi tyttärestä toiseen. -- Minä kuljin
ajatuksiini painuneena, mutta herätä täytyi, kun te täällä niin
äänekkäästi uskoitte salaisuuksia toisillenne!

-- Ja sinä ajattelit, sanonko? -- kiidätti Aini tulemaan ajoissa
viskatakseen puheen toiselle tolalle, -- sinä ajattelit perheemme uusia
jäseniä.

-- Joille jo hyvissä ajoin olet avannut suuren, isällisen sydämesi
selko selälleen, säesti Alli.

-- On siellä silti tilaa sinulle yhtä paljon kuin ennenkin. -- Rovasti
nipisti tytärtään korvalehdestä.

Alli käänsi pienen pystynenänsä suoraan isään päin, hänen suuriin,
tummiin silmiinsä tuli lystikkään juhlallista totisuutta ja hänen
tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät tyvestä niin lähelle toisiaan,
että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. -- Isä-ukki,
minä en tyydy siihen. Siellä pitää olla tilaa myöskin minun
tulevaisuussuunnitelmilleni. Miten saisin, ne sinne, kun sinun muuten
avara sydämesi sattuu olemaan ahdas juuri siltä kohdalta, se on se
suuri kysymys, jota harkitsen yöt päivät.

-- Vaikka viimekin yönä makasit kuin hako, pisti Aini vastaan.

-- Älä puutu asiaan, sisko, kun minä puhun elämäni suurimmasta
kysymyksestä! -- Nenä, jota Allilla oli tapana kohottaa sanojensa
vahvistamiseksi, nousi nytkin antamaan pontta sanotulle. -- Minun
täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni ennenkuin toiset tulevat. Ne ovat
tietysti kilttejä pikku lampaita. Vuohen täytyy saada määkyä...

Nyt katkaisi isä. Ääneen tuli hiven ankaruutta. Hän ei suvainnut
että perheen uusia jäseniä otettiin vastaan ennakkoluulot mielessä.
Hän toivoi ja uskoi, että kaikki tulisivat viihtymään hyvin yhdessä.
Yleensäkin oli ihmisillä syytä tuntea itsensä kuin suuren yhteisen
kodin lapsiksi. Ihmisellä ihmisenä oli ylen paljon yhteistä jokaisen
luodun kanssa. Asuinseutu, olosuhteet ja sensemmoiset merkitsivät
oikeastaan hyvin vähän. Elämä oli pohjiltaan samaa kuninkaan hovissa ja
mökkiläisen majassa...

-- Ei se nyt ole ihan samaa sinulle kuin "Höpsän-Hannan" lapsille,
pisti Alli väliin.

Rovastin otsa painui alakuloisiin laskoksiin, ja syvä huokaus purkautui
rinnasta. -- Sinä olet oikeassa, kipeästi oikeassa. Samaa ja kuitenkin
niin erilaista...

Aini loi syrjästä nuhtelevan katseen sisareen. Miksi tämä
sattuikin niin arkaan kohtaan! Tiesihän hän miten isä kärsi niistä
sovittamattomista ristiriidoista, joita elämä siinäkin suhteessa, eteen
asetti.

-- Isä, sinä aijoit sanoa jotain tytöistä, alkoi Aini saadakseen isän
ajatukset toisaalle.

-- Niin, minä vain aijoin muistuttaa, että olette serkusten lapsia ja
että heidän äitinsä oli meille hyvin rakas ystävä.

-- Hän oli kovin rakastunut sinuun, papukka, veikisteli Aini.

Rovasti nousi kuin malttamattomasti ja heristeli sormeaan. Hän ei
aikonut jäädä seuraan, missä vanhaa miestä ahdistettiin jos jollakin
tavalla. Hän aikoi lähteä.

Samassa Alli kiepsahti isän käsipuoleen. Hänen täytyi välttämättä saada
puhutuksi isän kanssa nyt juuri, -- ennen toisten tuloa.

Ainin työ painui helmaan kohta kun isä ja Alli olivat kadonneet
näkyvistä. Kai isä sittenkin oli kuullut. Ja viime sanat kun juuri
sattuivat koskemaan Yrjöä. Isä oli niin pahoillaan koko asiasta.
Ei olisi tarvinnut saada lisää. Hän oli ollut paljon tyytyväisempi
silloin kun asia koski Erkkiä. Silloin hän aivan eli mukana Ainin ensi
rakkauden vienoa tarinaa. Se nyt olikin niin isän henkeen.

Ainin kasvoille nousi omituinen, haikean unelmoiva ilme. Siinä oli
alentuvaan sääliin vivahtava tunne ensi lempeä kohtaan, joka kaikesta
huolimatta nyt näytti niin kalpealta ja värittömältä. Mutta samalla
siinä oli kuin katkeruudella sekoitettua kaipuuta. Intohimoinen, repivä
suhde toi kärsimyksiä, joista ei ensi lempi tietänyt mitään. Ja tuli
hetkiä, jolloin olisi suonut voivansa palata entisyyteen.

Vaikka ei, ei sittenkään! Silloin ei ollut tietoa elämän rikkaudesta
jos ei sen murheistakaan. Silloin oli elämä keväisen yön uinuvaa
valkeutta. Se oli valoisaa aavistusta ja odotusta, mutta ei
todellisuutta. Se tunnekin, joka häntä monen vuoden kuluessa hallitsi
ja joka silloin tuntui niin todentodelta, että se oli kuin punoutunut
koko hänen olemukseensa, mitä se sittenkään oli sen rinnalla mitä hän
nyt tunsi? Nyt vasta hän tiesi olevansa nainen, nyt hän ymmärsi mitä
oli olla rakastettu.

Niin, rakastettu! Siinäpä se! Hänen sitä aavistamattaan oli kai
halu ei ainoastaan antaa vaan myöskin saada rakkautta ajanut hänet
etsimään muita. Erkki oli niin omituinen, hiljainen ja umpimielinen.
Ei hänestä koskaan päässyt oikein selville. Kun hän joskus lämpimässä,
kauniissa katseessa antoi odottamattoman paljon, oli hän kohta sen
jälkeen kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Sellainen kävi Ainille
ajanpitkään sietämättömäksi. Hän ei voinut olla kääntymättä toisaalle
-- pohjimmaisena vaikuttimena ehkä kaikesta huolimatta rakkaus Erkkiin.
Hän toivoi siten herättävänsä Erkin. Mutta tämä loittonikin. Ja
"toisaalta" löytyi Yrjö. Sivulta päin hän tuli joukkoon, -- yhteisten
tuttavien kautta, mutta heti hän jonkinmoisena itseoikeutettuna työnsi
kaikki muut pois Ainin läheisyydestä. "Minun, sinä olet, minun",
sanoi koko hänen olemuksensa toisten kuulemattomalla, mutta Ainille
ymmärrettävällä ja selvällä tavalla.

Oh, kunpa aika saisi siivet! Kun tulisi syksy, Helsinkiinmeno ja --
Yrjö, Yrjö!

Kevyt väristys vavahutti Ainia. Hän ikävöi, mutta pelkäsi samalla. Ensi
talvi näytti kutsuvan kuin suureen onnenjuhlaan, mutta samalla ehkä
suuriin kärsimyksiin. Yrjö oli niin erikoinen, maailmankatsomukseltaan
materialisti ja skeptikko, -- mikä tietysti murehdutti, melkeinpä
loukkasi isää. Ja kuitenkin kaipasi Yrjö muutakin kuin sitä mitä silmä
näki ja mihin kourin saattoi tarttua. Hän uskoi henkimaailmaan ja sen
ilmestysmahdollisuuksiin. Hän sanoi kohta huomanneensa Ainin herkäksi
henkimaailman tuntijaksi ja siinäkin suhteessa siis luoduksi häntä
varten.

Niin, Yrjö oli kuin kuohuva koski, voimakas, temmeltävä, täynnä
yllätyksiä ja salaperäistä, kiehtovaa voimaa.

Oh, kun nyt olisikin voinut uskoutua hyvälle ystävälle! Esimerkiksi
Ilonalle, joka ennen aina vietti osan kesästä pappilassa! Hän
olisi ollut mainio. Hän oli niin tyyni ja tasainen, aina kykenevä
arvostelemaan ja hallitsemaan sekä omia että toisten tunteita. Ja
entisenä tyttökoulu- ja rippikoulutoverina oli hän tuttu kuin sisar.
Hänelle oli ennenkin ollut niin hyvä uskoutua. Vaikka hän puolestaan
oli ollut vaitelias. Hänen naimisiinmenonsakin oli tullut aivan
yllätyksenä.

Aini havahtui ajatuksistaan ruokakellon soidessa. Hän kääräisi
kiireisesti kokoon työnsä ja läksi juoksemaan. Äiti oli tarkka ajoissa
joutumisesta.

Ainin puutarhan puolalta rynnätessä sisään, nousivat isä ja Alli
pihanpuoleisia portaita. Rovastinna seisoi jo paikallaan, verevillä
kasvoillaan pieni paheksumisen pilvi. Martta, viisitoistavuotias
yhteiskoululainen, seisoi äidin rinnalla, voimakas niska päättävästi
kenossa ja hehkuva puna poskilla kielimässä hellan ääressä askartelusta.

Rovastinna katsahti nuorimpaansa, hymähti tyytyväisesti, mutta huokasi
sitten. Martta oli ainoa, josta saattoi toivoa jotain tulevaisuudenkin
varalta. Hän oli äitiinsä. Ja samalla oli hänellä isän aina
tyytyväinen, tasainen luonto.

-- Anteeksi nyt, Tilda kulta, kun näin myöhästyttiin, puheli rovasti
paikoilleen asettuen. -- Se on niin petollinen tämä kesän kukkein aika.
Ja sattui tärkeätä puhuttavaakin.

Allin katse iski hätääntyneenä isään. Aikoiko tämä nyt tärvellä koko
asian ottamalla sen näin puheeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää, että
mammaa täytyy ensin vähän lauhdutella.

Isä rupesikin samassa puhumaan ruuan lämpimänä pitämisestä odotetuille.
Eihän sitä tietänyt oliko heillä edes ollut riittävästi evästä pitkän
matkan varrella. Kukapa oli ollut orpoja matkalle varustamassa.

-- Ehkä joku sinunlaisesi, Alle kulta. Sinä panisit vaikka viimeisen
palan eteen toisen lapsille. Selma tiesi minkä teki, kun testamenttasi
lapsensa sinulle. Paras mies maailmassa sinä oletkin orpoja holhoomaan.
-- Rovastinna pani haikeamielisellä päännyökkäyksellä kastikkeen
kiertämään.

-- Tällaista parasta papukkaa ei pidäkään torua! -- Ainin käsi hiipi
isän polvelle pehmeästi kuin kissankäpälä.

-- Torua? Minäkö toruisin pappaa? -- Rovastinna huokasi raskaasti.

-- Eiväthän lapset arvaa minkälainen minä olisin, jos et sinä pitäisi
tolalla, yritteli rovasti leikkisästi. Sitten katse hymyilevänä
pysähtyi Tildaan.

Kyllä hän vain vieläkin oli niin verevä ja kaunis, että sydän ihan
vavahti, kun katsomaan rupesi. Ja minkälainen hän olikaan ollut ensi
nuoruutensa keväimessä! Ruusut heloittivat poskilla, hipiä oli hieno
ja pehmeä jo katseenkin kosketella ja kädenanto oli kuin pienen
silkkikäpälän sivellys. Se sulatti sisintä kuin liekki vahaa. Mutta
ryhti, se oli kuin jumalattaren. Ja miten omaperäisen varmasti Tilda
jo silloin sinkautti ajatuksiaan tulemaan, -- ihan toisella tavalla
kuin sen ajan nuoret tytöt yleensä. Ei ollut ihmettä, jos nuorenmiehen
silmä jäi tuijottamaan häneen kuin saavuttamattoman etäällä kiiluvaan
tähteen, jonka kirkas, joskin kylmähkö loiste veti puoleensa.

Tuo pieni annos kylmyyttä oli vain ollut lisäämässä vetovoimaa. Se oli
niin mieluista sille, joka kuten Alexander Sten -- eli Alle, kuten
häntä yleisesti kutsuttiin -- oli pilattu naistensuosiolla. Alle
tunsi itse aina viihtyneensä paremmin naisten kuin miesten seurassa.
Miesten seurassa hän usein tunsi olevansa kuin arkituvassa, missä elää
retustettiin miten hyvänsä. Naisten seurassa sitävastoin pääsi kuin
pyhäksi siistittyyn tupaan. Ja Alle Sten rakasti sunnuntaisiisteyttä
arkisissakin oloissa.

-- Alle, eikö nyt nousta, muistutti rovastinna pöydän toisesta päästä.

-- Martta, rovasti sai pöydästä noustuaan nuorimpansa kiinni tämän
tanakasta palmikosta, -- jos mammalta sattuisi unohtumaan, niin
huolehdithan sinä siitä, että letut ovat lämpiminä tulokkaillemme.

Iloinen päännyökkäys ja veitikkamainen hymy oli ainoa vastaus, minkä
rovasti sai. Tyytyväisenä siihen kääntyi hän kanslian puolelle, jossa
asettui uunin edustalle sijoitettuun keinutuoliin. Tässä oli hänellä
tapana viettää ruokalepoaan. Tänään hän kuitenkin ensin siirsi tuolinsa
niin, että puutarhan ainoa, valkoinen, nyt täydessä kukassaan upeileva
syreeni tuli näkyviin.

Sunnuntaisen suloinen kesäpäivä, kukkiva, luomisvoimastaan iloitseva
luonto ja ehkä odotettujenkin piakkoinen saapuminen vei rovastin
ajatukset entisyyteen. Mutta samalla sekoittui niihin pieni,
tulevaisuuteen kohdistuva pelko.

Tilda oli jo monta kertaa vähän kuin pistellyt tulossa olevista.
Eiväthän ne Tildan pahoittelut muuten olleet vaarallisia. Hänellä oli
nyt vain sellainen tapa. Mutta nyt hän jo monesti oli ollut harmissaan
kaikesta missä Alle ajatteli Maijaa ja Kaijaa.

Omien sanojensa mukaan oli Tilda liiankin selvästi tuntenut miten
ihastunut Alle oli vaimoonsa. Mustasukkaisuudesta ei voinut olla
puhettakaan. Mutta jospa kaikesta huolimatta Selman ja Allen suuri
sisäinen sukulaisuus oli tuntunut pahalta Tildasta?

Hän ja Selma olivat tosin vain harvoin olleet toistensa seurassa.
Selma joutui naimisiinmenonsa kautta toiselle paikkakunnalle. Mutta
ystävyyssuhde serkusten välillä säilyi kuitenkin aina samana. Selma
olikin syvä, hellätunteinen ja uskollinen sielu. Pitkään aikaan hän
ei ajatellutkaan naimisiin menoa, sillä Alleserkku oli ollut hänelle
kaikki kaikessa. Mutta viimein kaiketi hänen hellä sydämensä näki
onneksi tehdä toisen onnelliseksi, semminkin kun vanhemmatkin taisivat
sitä kovin tahtoa.

Mutta että tämä ystävyystunne oli Allelle jotain aivan toista kuin
rakkaus Tildaan, siitä ei tarvittu todistuskappaleita. Ja vaikka sattui
sellaistakin, että Tilda oikaisi ja nuhteli, kun Selma olisi vain
lämpimällä kädenpuristuksella osoittanut ymmärtämystään, ei tullut
välille pienintäkään epäsointua. Selma osasi aina tunnustuksella
kiinnittää huomiota Tildan esittämiin näkökohtiin ja Alle tunsi sen
hienon ymmärtämyksen osoituksena.

Rovastille kihahti odottamatta kyynel silmään. Tildan, Selman ja hänen
oma suhteensa oli todella ollut sellainen, että sitä kelpasi muistella
lumivalkea syreeni silmäin alla. Ja kaipuukin tuntui miltei suloiselta.
Mutta se oli samalla hämmästyttävän suuri. Sillä niin vähän kuin
he Selman kanssa olivatkin olleet yhdessä, oli sittenkin tuntunut,
lämpimän hyvältä ajatella, että oli olemassa joku, jonka sielun
pohjasäveleet olivat täysin samassa vireessä oman sisimmän kanssa. Ja
nyt tuntui tyhjyys. Toimi tyttöjen holhoojana oli siitä syystä sekä
rakas että velvoittava perintö.

Pihalla alkoi Halli samassa haukkua. Etehisen läpi rynnättiin
kiireisesti ja kilvan. Kavioiden kapse läheni, lähenemistään, hiekkakin
kuului jo särähtelevän pyörien alla. Rovastin noustessa ikkunaan
pysähtyivät rattaat portaiden eteen.

Rovasti jäi hetkeksi paikoilleen. Joutivathan nyt toiset ensimmäisinä
ottamaan vastaan, tuli mieleen kuin jatkoksi aikaisemmille ajatuksille.
Hyvähän oli tästä vähän tarkastaa lapsia.

Mutta samassa tuli rovastille katumus. Hänelle uskotut lapset saapuivat
tulevaan kotiinsa orpoina, ikävöivinä ja hän -- --

Rovasti ennätti portaille juuri kun Maija oli auttamassa pikku siskoa
rattailta.

-- Tervetuloa, sinä pieni! -- Rovastinna sulki tyttösen tanakkaan
syliinsä. Syvään surupukuun puettu, vaaleatukkainen, sinisilmäinen
Maija jäi hetkeksi arvellen katselemaan ympärilleen.. Silloin hän näki
kaksi häntä kohden ojentuvaa kättä. -- Setä, kuiskasi hän hiljaa,
-- setä. Muuta hän ei saanut sanotuksi. Mutta hän tunsi, että syli,
johon hän painui, oli se turvapaikka, jonne äidin viimeinen pyyntö oli
hänet uskonut, ja tämä tietoisuus toi hänelle lieventävää lohtua hänen
astuessaan uuden kodin kynnykselle.




2.


Koko seuraavakin päivä kului pappilassa jonkinlaisena
vastaanottojuhlana. Rovasti omisti suurimman osan aikaansa
vastasaapuneille. Martta askarteli keittiössä äidin apuna ja
juoksenteli välillä esittelemässä Kaijalle milloin mitäkin paikkaa
pappilan ympäristössä. Aini lähenteli -- joskin huonolla menestyksellä
-- Maijaa. Toinen oli kokonaan kaipuunsa, toinen rakkaussurunsa
vallassa.

Oltiin verannalla iltapäiväkahvia juomassa, kun järveltäpäin lähenevä
vene kiinnitti rovastin huomion. Martta oli tuntevinaan sen Tuomilehdon
venheeksi, mutta toiset epäilivät. Setä ei käynyt missään eikä Pentti
ollut kotosalla, ellei olisi sattunut tulemaan virkalomalle.

-- Pentti se sittenkin on, vakuutti nyt Allikin.

-- Siitä, isä, saat pojan tähän tyttöjen paljouteen, jatkoi Martta.

Mutta rovastin sisintä riipaisi. Helppo oli puhua kaikkien
yhteenkuuluvaisuudesta saman kodin lapsina, mutta pian sen sittenkin
tunsi, että oma oli oma. Pentti heidän Veikkonsa tilalle! Tuollainen
hulivili, jota oma isäkin aina moitti. Vaikka paljon oli siinä isänkin
syytä.

-- Ei minusta olisi sen pojan isäksi. -- Kovasti huokasi. -- Mutta
kovaa oli, että hän niin pienenä jäi äidistään.

- Niinkuin minäkin, täydensi Kaija portailta, missä hän leikki Hallin
pennun kanssa.

Rovasti hymähti. -- Aivan niin, mutta hänellä ei ole ollut isoa siskoa
niinkuin sinulla.

Maija kuuli sanoissa omituisen surunväreen ja se liikutti häntä, --
ehkä siksi, että se kohdistui orpouteen.

Vieraat nousivat jo rannasta. Heitä oli paitse Penttiä nainen ja pieni,
hänen rinnallaan tepasteleva poika.

-- Ehkä Pentti on mennyt kihloihin ja tuo morsiamensa meille
nähtäväksi, arvaili Martta.

-- Lapsi matkassa, pisti Alli syrjästä saaden isältä nuhtelevan
silmäyksen sopimattomasta uudenaikaisuudesta. Mutta Aini kirkaisi
ilosta ja läksi juoksemaan vastaan. Hän oli tuntenut Ilona Soljan.

Ilo muuttui pian yleiseksi, sillä Ilona oli kaikkien suosikki. Rovasti
ennätti ajatella sitäkin, ettei hän tällä kertaa ketään niin olisi
halunnut Ainin toveriksi kuin Ilonaa. Tällä oli aina ollut terveellinen
vaikutus Ainiin.

Tervehdysten jälkeen jatkettiin keskeytynyttä kahvinjuontia. Välillä
ihailtiin luontoa, näköalaa verannalta aivan erityisesti. Ilona sanoi
viime vuosina joka kesä kaivanneensa sitä. Mutta kotivelvollisuudet ja
sitten tämä pikku poikanen olivat estäneet matkustamasta. -- Ilonan
käsi pyyhkäisi hyväilevästi sylissä istuvan pojan kiharoita. Hänen
olentoonsa nousi kuin sisäistä säteilyä.

-- Tästä puoleen te toivottavasti yhdessä tulette tänne, puheli
rovasti. -- Onhan miehesi nyt saanut toimen Helsingissä, ja koska hän
on tuttu Pentin isän kanssa, tulee ehkä hänkin mukaan.

Ilonan katse kääntyi kiitollisena rovastiin. Niin setä, kun tällaisen
on saanut, -- hänen kätensä siveli taas pojan kiharoita -- tahtoisi
hänelle koota parasta mitä maailmassa löytyy. Ja tämä koti on juuri
sitä kaikkein parasta.

-- Meille tulo johtui vain liikeasioista, selitti Pentti syrjästä.
-- Rouva Solja sanoi tulleensa mukaan vain saadakseen ilon kerran
yllätyksenä saapua tänne pappilaan. Meillä ei käydäkään muuta kuin
liikeasioissa. -- Ääni tapaili leikin sävyä, mutta niihin tuli
katkeruuden makua.

Rovasti nousi ehdottaen, että herrat lähtisivät kävelemään. Naiset kai
halusivat jutella rauhassa toistensa kanssa.

-- Ellei setä tulisi mukaan, sanoisin, että vuohet eroitetaan
lampaista, tuli taas pistävästi Pentiltä.

-- Onpas sinulla ihanteellinen käsitys naisista, -- kun et ole ollut
tekemisissä heidän kanssaan, tuli Allilta vastaan.

-- Tai siksi, että uskon hyvää niistä, joita tunnen, tuli kohteliaasti
takaisin samalla kuin Pentti kiiruhti avaamaan puutarhanporttia
rovastille.

Oikeastaan nuo sanat kuitenkin suututtivat Penttiä. Hän oli nykyään
mielentilassa -- tai paremmin ehkä oloissa -- jotka panivat hänet
kaiken ja kaikkien suhteen vainuamaan jotain häneen tähdättyä syytöstä.
Tuo Allikin oli sellainen ... hauska ja pirteä muuten, mutta liian
paljon tietävä. Oli niitä naisia olemassa sillekin, jolla ei ollut
heitä kodissa eikä sanottavasti seurapiirissäkään. Kyllä Alli sen tiesi
-- vaikka sanoi noin. Kovin toisenlaista olisikin elämä, jos heitä ei
olisi ollut. Köyhempää, harmaampaa tavallaan. Parempaa, paljon parempaa
toiselta puolen.

Pentti huokasi raskaasti. Rovasti kuului puhuvan maanviljelyksestä ja
uudesta riihestä. Maanviljelijäksi ei hänestä oikeastaan ollut eikä
se puoli varsinaisesti hänestä kuulunutkaan papin tehtäviin. Mutta
olojen ollessa nykyisellä kannalla täytyi koettaa suorittaa sekin
osa tehtävistään tunnollisesti. Olihan muuten maataloudella sekä
aineellinen että henkinenkin merkityksensä. Paljosta pahasta vapautuisi
ihmissuku, jos eivät ihmiset niin pyrkisi kasautumaan suurkaupunkeihin.
Maalaiselämällä oli siveellisesti kasvattava ja raitistuttava
merkityksensä.

Pentti alkoi taas vainuta syrjävihjauksia sanoissa, kun pieni
paljasjalkainen, repaleiseen pumpulinuttuun puettu poika kiinnitti
rovastin huomion itseensä. Poika tulla hyppeli pellonpiennarta pitkin,
selässä kimppu vispilöitä ja kädessä muutamia koivunvihtaan pujotettuja
ahvenia. Lakki lennähti päästä samassa kuin poika huomasi rovastin, ja
sysimusta kihara valahti otsalle.

-- Joko sinä nyt juoksentelet asioilla? Vastahan sinä sairastit? --
Rovasti pysähtyi.

-- Johan minä. Täytyy auttaa elatuksen hankinnassa, tuli yksikantaan
ja vanhanmakuisesti. Virkeät, mustat silmät paistoivat ruskeaksi
parkittuneen otsan alta. -- Tänään onkin sellainen kalansyöntipäivä,
ettei nyt jouda olemaan sängyssä.

-- No niin, niin, niinhän sitä kalamies. -- Rovasti nauroi. Sitten hän
tiedusteli kalojen hintaa. Poika laski mielessään. Ahvenista saisi
ehkä viiskolmatta penniä yhteensä. Vispilöitä oli kuusi Ne maksoivat
kymmenen penniä kolme.

Rovasti pudotti kaksi kiitävää uudenuutukaista hopearahaa pojan käteen.
Toinen oli viiskymmenpenninen, toinen markan raha.

Poika lensi punaiseksi ilosta, kiskaisi lakin uudelleen päästään ja
laski sitten täyttä neliä maantielle päin. Hänen ruskeat säärensä
nousivat ketterästi kuin pakoon puikkivan jäniksen, koskettivat
sipaisemalla maata ja olivat kohta taas oistonaan.

Herrat katsoivat nauraen hänen jälkeensä. Silloin hän äkkiä pysähtyi,
nuorenpuoleinen mies oli tiellä tullut vastaan, ja kuului sanovan
jotain. Poika kumartui äkkiä, sieppasi maasta kourantäydeltä hiekkaa ja
lennätti miehelle vasten silmiä. Sitten hän tieltä sukelsi suoraapäätä
metsään.

-- Voi voi, joko ne nyt taas ... siitä isästä varmaan, alkoi rovasti
pahoitella samalla kuin pienin, hätäilevin askelin rupesi keputtelemaan
sinnepäin, jonne poika oli kadonnut. Tällaisten lasten kohtalo kävi
aina sekä sydämelle että tunnolle. Se ihan kuin syytti siitä, ettei
seurakunnasta niin ollut tullut huolehdituksi kuin olisi ollut
tahtoa ja kuin olisi pitänyt. Vaikka oli tietysti syytä ihmisissä
itsessäänkin. Ja paljonhan sitä oli yhteiskunnassakin, kun ei paremmin
turvattu heikkojen ja vähäväkisten elämää.

-- Me miehet me olemme niin nopeat särkemään sitä mikä on haurasta ja
heikkoa, hitaat rikkomuksiamme sovittamaan.

Sanojen aihe oli etsimätön, mutta Pentin mieli kuohahti kaikesta
huolimatta. Tuntui niin katkeralta, kun aina vain taholta tai toiselta
viskattiin eteen jotain pistävää. Omasta isästä puhumattakaan. Hän ei
muuten suinkaan pistellyt, hän kolhaisi, antoi potkuja.

Kävi kuin viima hallanpanemalta suolta, kun ajatus pysähtyi isään.
Kolkkoutta ja ivaa oli hänellä tarjottavana aina pojan tullessa kotiin.
Muuta ei koskaan. Mutta hän oli hänkin sitä mitä elämä ja taipumukset
olivat hänestä tehneet. Minkäpä hänkään luonnolleen taisi.

Mutta nyt kulki rinnalla mies, jonka syli isällisenä avautui koko
maailmalle, mies, joka muisti kylän sairastavia vasikoita, tuittupäisiä
poikavekaroita ja vaikka ketä, eikö sellaisellakaan ollut muuta kuin
kautta rantain annettuja nuhteita? Muusta olisi ehkä vielä ollut apua,
mutta totta vie ei tällaisesta.

-- Sitä poikaako setä nyt ajaa takaa, tuli kiivaasti.

-- Niin, minä ajattelin vain, että jos voisi sanoa jonkun hyvittävän
sanan.

-- Antaa olla. Ei suuret haavat sivelemällä parane.

Rovastin katse nousi äkkiä. Hän oli poikia ajatellen vain kiiruhtanut
eteenpäin, mutta Pentin sanoissa oli jotain, joka kuin herätti, soimasi
ja pyysi.

-- Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Se on vain niin raskasta. Kun itse
on kasvanut hyvässä kodissa, saanut perustaa onnellisen kodin ja tuntea
kuinka koti on se akseli, jonka ympärillä ihmisen koko elämä kiertää,
silloin on vaikeata nähdä, ettei kaikilla olekaan kotia, ja että
suuressa yhteiseksi aijotussa kodissa ei olekaan kodin henkeä vähääkään.

Rovastin käsi nousi yht'äkkiä Pentin olalle. -- En minä sinullekaan,
Pentti, voi parempaa toivoa, kuin että sinä pian löytäisit sinulle
avuksi luodun tyttösi ja saisit hänen kanssaan kokea oman kodin
siunattua iloa. Sinähän niin varhain jäit äidistäsikin.

Jotain tuntui sulavan Pentin sisimmässä. Rovastin ääni oli niin
sydämellinen. Ei voinut epäillä hänen aikaisempia sanojaankaan. Eikä
olalle lasketussa kädessä ollut mitään pakottavaa ja painostavaa, sulaa
hyvyyttä vain.

-- Setä, hiljaa, katso tuolla. -- Pentti pysähtyi samassa. Hän viittasi
kädellään pensaikkoon päin. Vähän syrjässä metsäpolulta, jolle he
olivat kääntyneet, näkyi kaksi ruskeaksi parkittua säärtä ja osa
pojan yläruumista. Itse pää oli piilossa kuin pyydystäjää pakenevalla
jäniksellä. Maassa makaavan vieressä polvillaan oli vähän vanhempi
tyttö. Hän oli selin tiehen eikä nähnyt ohi kulkevia, mutta hänen
ryhtinsä ja nyrkkiin puristunut, koholla oleva käsi ilmaisi selvästi
hänen mielentilansa.

Väistellen maassa makaavia risuja hiipivät herrat huomaamatta ohi.
Vasta kun olivat matkan päässä lapsista, alkoi rovasti puhua. Nuo
kaksi metsässä, he ehkä osasivat lohduttaa toisiaan paremmin kuin muut
olisivat sitä voineet. He olivat kumpikin samassa asemassa. Tyttö
oli "Höpsä-Hannan" lapsia. Ja topakka tyttö olikin, piti aina sekä
pienemmän veljensä että tämän Kustin puolta, jos kuka teki heille pahaa.

Herrat olivat jo puutarhan portilla, josta he näkivät naisten istuvan
kiikkulaudalla muutamien suurten riippakoivujen alla. Toiset kuuluivat
keskustelevan innokkaasti, Alli oli asettunut muista syrjään korkealle
kivelle. Hän näytti edustavan huvitettua kuulijakuntaa.

-- Puhutaan nyt jo muusta, herrat ovat tulossa, huomautti Ilona Solja.

-- Niin, jos lupaat pian tulla Tuomilehdosta tänne takaisin oikein
jäädäksesi tänne. -- Aini kietaisi kädet Ilonan kaulaan. -- Sinä olet
antanut minulle niin paljon, lisäsi hän hiljaa. -- Minä olen nähnyt
sinussa onnellisen ihmisen, onnellisen äidin.

Ilona Solja hymyili tyyntä, kirkasta hymyään Ihminen on aina
onnellinen, kun hän tuntee, olevansa oikealla paikallaan elämässä.

-- Ja hän on oikealla paikallaan, kun saa elää sille, jota rakastaa? --
Kuin tuskaa ja samalla toivoa nousi Ainin kysyvään katseeseen.

-- Ei se riipu vain tunteesta. Se on kai sinusta hirveän arkista ja
outoa, mutta minä uskon, että juuri avioliitossakin on parhaimpana
onnen takeena selvä tietoisuus siitä, että olemme kutsumustamme
täyttämässä olemme juuri sillä paikalla elämässä joka odotti juuri
meitä.

Ilona Soljan katse kääntyi sanomattomalla hellyydellä kappaleen
matkan päässä leikkivään poikaan, jonka vaaleat kiharat valahtivat
niskasta hartioille joka kerralta, jolloin poika kumartui poimimaan
kukkaa maasta. Suuri, pohjaton äidinilo kuvastui hänen sielukkaassa
katseessaan. Hän irtautui Ainin syleilystä, kiiruhti joustavin askelin
nurmen poikki ja sai ilosta kirkuvan pojan syliinsä. Äidin kasvot
loistivat kilvan pojan säteilevien sinisilmien kanssa.

Herrat, jotka juuri olivat ehtineet kohdalle, pysähtyivät kumpikin.
Rovastin lempeät kasvot olivat täydessä hymyssä. Pentin katseeseen
nousi suuri nälkä. Hän koetti katsoa toisaalle, mutta tunsi samassa,
että joku häntä tarkasti. Hän karahti punaiseksi, työnsi kädet äkkiä ja
aiheettomasti housuntaskuihin ja rupesi hiljaa viheltämään samalla kun
hän hitaasti lähestyi pienen matkan päässä seisovaa Maija Grania.

-- Te katsoitte minuun niin kysyvästi, -- sanoi hän suoraa päätä.

-- Me ajattelimme ehkä samaa, tuli yksinkertaisesti vastaan.

-- Kuinka niin, mehän emme ensinkään tunne toisiamme, väisteli Pentti.

-- Te olette äiditön niinkuin minäkin. Sentähden minä mielestäni
ymmärsin. -- Maija oli mennyt aivan punaiseksi. Hän oli kai ollut liian
rohkea.

Tuo ujo hämilleenmeno miellytti Penttiä. Hänen oma rohkeutensa kasvoi
siitä. -- Rouva Solja on aivan hullaantunut poikaansa, sanoi hän
kuitenkin kaartelevasti.

-- Meillä on muistot jälellä. -- Maija sanoi sen hyvin hiljaa, mutta
kuitenkin kuuluvasti.

Martta tuli samassa kutsumaan illalliselle. Pöydästä noustua tekivät
vieraat kohta lähtöä. Kaikki pappilalaiset saattoivat heitä venheelle.

Utuiset usvat keinuivat kepeinä rannoilla ja valkea kuunkaistale oli
noussut taivaalle kuin valjulla tehottomuudellaan ylistääkseen kesäyön
kirkkautta.

Kun vene oli liukumassa rannalta aloitti rovasti iltavirren. Kaikki
rannalla seisovat, yhtyivät siihen. Säveleet saattoivat eteneviä
sointuvina, lempeinä, rauhaa antavina. Pentistä oli virsi kuin äidin
iltasiunaus lapselle. Hän nojasi hetken kuunnellen airoihin. Venhe
lipui äänettömästi kirkasta pintaa pitkin. Kesäillan rauha lääkitsi ja
nosti.

Laulu lakkasi ja rannalla olijat alkoivat poistua. Pentistä näytti
siltä kuin viimeisenä olisi kulkenut valkopuseroinen tyttö, hänen
rinnallaan toinen, vielä lastenkirjoissa oleva.

Maija ja Kaija Gran, päätti hän mielessään.

Hänen eteensä nousi kuva tyynikatseisesta, kalpeasta tytöstä, joka
ventovieraana oli puhunut hänelle leppeitä, sisäistä ymmärtämystä
osoittavia sanoja.

Hän katsoi vielä kerran rannallepäin ja näki vilahduksen puitten taakse
katoavasta valkoisesta puvusta. Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi
voimaottein soutaa.

Keltakutrinen poika oli nukkunut äitinsä syliin.




3.


Ilona Soljan äiti, rouva Helena Kalk, oli ryhdikäs, kookasvartaloinen
nainen, jonka suora selkä ja lujat periaatteet olivat omiaan
herättämään kunnioitusta ja taipuvaisuutta hänen ympäristössään.
Miehensä kuoleman jälkeen oli hän tulojensa kartuttamiseksi ruvennut
pitämään täyshoitolaisia. Mutta hän otti heitä valikoiden. Jos sattui
joukkoon sellaisia, jotka eivät ottaneet noudattaakseen talossa
säädettyä järjestystä, täytyi heidän joko muuttaa tapansa tai muuttaa
talosta. Kalkilla asuminen olikin siitä syystä jo sinänsä kuin hyvä
mainetodistus.

Muuten oli rouva Kalk sitä mieltä, että nuorille oli annettava
myöskin vapautta. Hänen luonaan viihdyttiinkin siitä syystä yleensä.
Kalkilla oli hauskaa, se tunnustettiin. Perheenäidin osaksi syrjässä
pysyttelevä, osaksi nuoria valvova käytös oli omiaan kehittämään
heitä, ei painostavalla, vaan tukevalla tavalla. Se tunnettiin ja
tunnustettiin.

Huoneiden järjestelyssäkin oli rouva Kalk ajatellut holhokkiensa
riippumattomuutta. Ruokailuhuoneen takana olevat kaksi suojaa
olivat emännän hallussa, ruokailuhuone oli samalla yhteisenä
seurusteluhuoneena ja kaikki toisella puolella olevat kamarit olivat
vuokralaisilla.

Hauska nurkkakamari viereisine huoneineen oli saanut nimekseen
"pappila" syystä, että Suviniemen nuoret nyt jo toista vuotta asuivat
niissä. Maija oli käsityökoulun opettajatarosaston toisella luokalla.
Kaija oli päässyt tyttökouluun ja Alli "mässäili" -- omien sanojensa
mukaan -- aamusta iltaan Ateneumilla. Aini sattui joskus, kun oli
"opettajatartuulellaan", kuten Alli sanoi, muistamaan, että hän
vanhimpana ja lähes valmiina opettajattarena olisi ollut velvollinen
huolehtimaan toisistakin. Tällaista "tuulta" sattui kuitenkin vain
silloin, kun "Jatkolla" jokin onnistunut koetunti tai innostava
esitelmä hetkeksi sai hänet ihannoimaan opettajan aatteellista
elämänkutsumusta tai kun kirje isältä tukahutti kaiken muun valtavaan
toivoon olla vanhemmille iloksi. Tavallisesti tunsi Aini itsensä
avuttomaksi raukaksi, jota tunnekuohut armotta viskelivät milloin
aallokon huipulle, milloin sen pohjaan, -- tänä talvena useimmiten
pohjaan.

Suhde Yrjöön oli niin repivä. Siitä ei koskaan tullut sen selvempää.
Viime talvi oli tosin ollut ihana. Sen alkupuoli, tai paremminkin
syyslukukausi oli vielä kulunut keväällisen tutustumisen huumauksessa.
Talvella he sitten menivät salakihloihin. Mutta kun Yrjö kesällä tuli
tervehtimään, ei se lähentänyt heitä toisiinsa. Päinvastoin. Isä ja
Yrjö eivät ensinkään ymmärtäneet toisiaan. Siitä kai johtui sekin,
ettei Yrjö tahtonut julkaista kihlausta. Hänestä oli vastenmielistä
sitoutua perheeseen, jonka elämänkatsomus tuntui hänestä ahtaalta ja
orjuuttavalta.

Mutta kun rakasti kiihkeän tulisesti niinkuin Yrjö, mitä silloin
merkitsi erilaiset katsantokannat? Kärsihän Ainikin vähintäin yhtä
paljon. Mutta hän oli siltä valmis tunnustamaan rakkautensa toisillekin.

Rakastiko siis Yrjö vähemmän? Tai olikohan hän jo saanut kylläkseen?
Hän odotti näihin aikoihin nimitystä virkaan toisella paikkakunnalla.
Ehkä tahtoi hän päästä vapaaksi alkaakseen uudestaan toisaalla ja
toisen kanssa?

Ainia värisytti. Tämä kysymys vei häneltä nykyään sekä yön unet että
päivien rauhan. Ennen oli hän vain ajatellut miten saisi isän ja Yrjön
lähemmä toisiaan ja miten itse voisi sekä taipua että taivuttaa, jotta
kaksi niin eri oloissa kasvanutta ja eri suuntaan kehittynyttä kuin
Yrjö ja hän voisivat tulla onnellisiksi. Nyt oli kaikki muu väistynyt
tuon suuren, ratkaisevan kysymyksen tieltä: Rakastiko Yrjö, vai eikö
hän rakastanut? Hän tuntui toisenlaiselta kuin ennen.

Vai oliko vika ehkä Ainissa itsessään? Hänkö oli toisenlainen? Yrjö
työnsi aina syyn oloihin ja Ainiin. Eikä Aini itse pystynyt pääsemään
selville todellisesta tilanteesta. Yksin ollen hän joskus luuli
voivansa katsella sitä kuin oman itsensä ulkopuolelta. Mutta kohta
kun hän joutui Yrjön seuraan oli hän kuin lumottu. Hän tunsi vain sen
vallan, jolla Yrjö oli hänet kietonut. Hän tunsi mahdottomaksi elää
ilman noita suudelmia, jotka ikiajoiksi olivat jääneet polttamaan hänen
huuliaan, ilman noita kuumia hyväily sanoja, jotka aina väreilivät
hänen sisimmässään, ilman tuota suurta, omakseen ottavaa rakkautta,
joka oli hänet temmannut syleilyynsä kuin kosken vastustamattomat
kuohut.

Kun olisikin ollut tuollainen kuin Alli! Ainin kävi monesti
kateeksi ja toisin ajoin taas harmitti. Alli nautti nykyään täysin
siemauksin Helsingissä olostaan. Mutta hän teki sitä niin kummallisen
ulkokohtaisesti. Elämää tutkivalle ajattelijalle tai ehkä yleensä
miehiselle luonteelle saattoi sellainen olla luonnollista. Mutta että
nuori tyttö ja vielä samasta kodista lähtenyt kuin Aini itse, --
vieläpä nuorempi sisar saattoi -- -- --

Ainia tuskastutti kun vain ajattelemaan rupesi.

Ja entä se Maija sitten! Hänkin harmitti. Minkä tähden hän oli tullut
enemmän isän malliin kuin kukaan isän omista tyttäristä? Minkä tähden
oli hän saanut osalleen vain sellaisia taipumuksia, joille isä pani
erityisen paljon arvoa? Maijan ei tarvinnut voittaa itseään, ei
isän mieliksi taistella omia tunteitaan tai taipumuksiaan vastaan.
Hän suorastaan ei halunnut muuta kuin huolehtia pikku siskostaan,
äärimmäisyyteen asti tarkasti täyttää koulutyönsä ja välillä istua
kirkoissa tai rukoushuoneissa.

Kun ihminen saattoikin olla tuollainen! Toinen poloinen joutui tuskaan
kun vain ajatteli.

Ainin jalka polkaisi maata ja katse kääntyi kateellisen vihamielisenä
Maijan puoleksi avoimelle huoneenovelle.

Mutta samassa valtasi katumus. Sillä Maija oli toisin ajoin niin hyvä
olemassa. Kun oma sisin oli sairauteen asti täynnä ristiriitaisia
tunteita, täytyi sitä saada kevennellä jollekulle. Ja silloin oli
helpompi puhua Maijalle kuin Allille. Alli oli niin rikkiviisas. Hän
oli aina selvillä kaikesta ja se tuntui nöyryyttävältä. Maijassa taas
oli niin paljon isää, samanlaista pehmeätä, lääkitsevää hellyyttä.

-- Hyvästi Kaija-sisko, kuului samassa Maijan huoneesta.

Aini kurkisti avoimesta ovesta etehiseen ja näki Maijan lähtövalmiina.
Hän oli kai menossa jonnekin kokoukseen. Muualle hän ei näin iltaisin
lähtenytkään.

-- Tulisitko ehkä mukaan, tiedusteli Maija houkuttelevasti nähdessään
Ainin.

-- En minä ... lähden tästä pian toisaalle. Maija oli jo kynnyksellä.
Mutta hän kääntyi äkkiä takaisin, kietaisi kätensä Ainin kaulaan ja
sipaisi äidillisen hyväilevästi Ainin ohimojen kohdalla kiharaan
kiertyvää ruskeata tukkaa.

Tuo pieni sanaton hyväily aukaisi sulun Ainin sisimmässä.

-- Maija, me rakastamme usein enimmin sitä, minkä tähden olemme
kärsineet enimmin. Topelius sanoo niin. Muistatko?

Kyyneleet nousivat Ainin silmiin, mutta kyynelten läpi loi rakkauden
kasvattama uhrimieli kauniin kajastuksen hänen koko olemukseensa.

-- Mutta Aini, te olette niin erilaiset!

-- Muistatko mitä Ilona Solja sanoi "kutsumuksesta" sinä iltana,
jolloin olit tullut meille?

-- Eihän tällaisessa tapauksessa... Maijalta katkesi lause kesken. Hän
ei tietänyt miten jatkaa loukkaamatta Ainin tunteita. Hän puristi siitä
syystä vain vielä kerran Ainin kättä ja livahti ovesta.

Ulkona oli aito pakkanen. Tähdet aivan säkenöivät taivaalla. Ihmiset
näyttivät kiiruhtavan eteenpäin kuin pakkasta pakoon. Ainoastaan
"pasaassin" läpi kiiruhtaessaan näki Maija muutamia paikoilleen
pysähtyneitä herroja: Siinä taisi olla kahvila tai jokin sellainen,
josta he olivat tulleet. Toisia oli paraikaa tulemassa sisältäpäin.

Maijan täytyi tehdä pieni kierros sivuuttaakseen herrat. "Suotta
aikaisin läksitte", kuuli hän jonkun huomauttavan. "Pullakin laulaa ja
tanssii tänä iltana. Sillä on helkkarin fiinit sääret! Nilkka siro kuin
kauriin, mutta pohkeet herkullisen pyöristyneet". Toiset nauroivat.

Maija joudutti askeleitaan. Tuntui niin pahalta. Yrjökin tuli mieleen.
Ehkä hänkin viihtyi tuollaisessa seurassa. Eihän hänestä yleensä
tiedetty hyvää. Aini parka! Eikä häntä edes mitenkään voinut auttaa. Ei
muuten kuin olemalla hänelle hyvä ja rukoilemalla hänen puolestaan.

Rukouksesta muisti Maija kokouksessa kannettavaa lähetyskolehtia. Hän
oli sitä ajatellen ottanut kukkaron mukaansa. Mutta missä se nyt.
olikaan? Olisiko se pudonnut? Ehkä juuri hänen kiertäessään noita
herroja. Siinä oli tullut muutamia vastaankin. He olivat olleet tiellä
ja herrojen puhe oli kiinnittänyt Maijan ajatuksia. Siinä oli kukkaro
voinut pudota.

Maija kääntyi kiireisesti takaisinpäin, etsi ja tähysteli katua
pitkin, kunnes oli tullut sille paikalle, missä oli kiertänyt oven
edessä seisoskelevia herroja. Siinä heitä nytkin oli muutamia. Hän ei
katsonut heihin, vaan tähysteli katuojaan. Siinä näkyvä pieni, tumma
läiskä herätti hänessä iloisen toivon. Hän kumartui ja tunsi kohta ensi
kosketuksesta kukkaronsa.

Samassa kuin hän ojentautui suoraksi, kuuli hän aivan korvansa juuresta
äänen.

-- Neiti Gran, vieläkö te tunnette? -- Pentti Kärki seisoi hänen
edessään kasvot punakkoina talvipakkasesta ja olennossaan jotain sekä
arkaa että rohkeata.

-- Minusta te juuri äsken kuljitte tästä ohi, jatkoi Pentti, kun ei
Maija kohta vastannut.

-- Niin kuljinkin, mutta minun täytyi tulla takaisin hakemaan...

-- Minuako? -- Äänessä oli kuin ivaa. Maija ei voinut vastata. Hän vain
tuijotti Penttiin. Tämä meni siitä hämilleen. Maijan avomielinen katse
ilmaisi peittelemättä hänen ajatuksensa.

-- Ehkä saan lähteä saattamaan? -- Pentti kääntyi vastausta odottamatta
astumaan eteenpäin Maijan rinnalla.

-- Olitteko te tuolla, tuli äkkiä suoraan ja odottamatta.

Pentti nyökkäsi. Sitten hän kiireisesti alkoi tiedustella mitä kuului
pappilaisille, keitä heistä oli täällä Helsingissä ja mitä he kukin
toimittelivat. Hän ei tietänyt mitään. Hän oli itse aivan äsken ja
odottamatta maaseutukonttorista tullut siirretyksi tänne Helsinkiin.
Muutto oli ainakin aluksi tilapäistä laatua, mutta siitä saattoi olla
hyötyä vastaisuudessa.

-- Te olette arvattavasti jo täysin kotiutunut pappilaan, jatkoi hän
kohta kuin täytteeksi Maijan vaiteliaisuuteen. -- Te olette luotu sen
kodin jäseneksi. Vahinko, ettei siellä ole poikaa.

Hän häpesi samassa omaa helppohintaista puhesävyään. Maija sivuuttikin
sanat vastauksetta. Onkohan äidittömän koskaan helppo kotiutua? kysyi
hän yksinkertaiseen tapaansa.

-- Teidän ajatuksillanne on kotinsa muistoissa Kaikilla ei ole sitäkään.

Sanoissa särähti taaskin katkeruutta, joka omituisesti liikutti Maijaa.
Kuinka kylmästi hän äsken olikaan ajatellut noita hänelle tuntemattomia
ihmisiä, joiden puheet olivat tehneet häneen mieltä etovan vaikutuksen.
Hän oli henkisesti aivan kuin vetänyt vaatteensa liepeet lähemmäksi
itseään jottei niihin tarttuisi mitään katutörkyä. Ja silloin istui
tuolla sisällä mies, joka itki orpouttaan yhtä haikeasti ja vielä
haikeamminkin kuin hän itse.

-- Ettekö tulisi kanssani -- kysyi hän samassa pysähtyen valaistun
rukoushuoneen portaille.

-- Minäkö kirkkoon? Te ette ymmärrä mitä sanotte.

-- Ehkä paremmin kuin te vastustaessanne.

-- Kirkkoon mennään veisaamaan ja rukoilemaan. Minä en osaa toista
paremmin kuin toistakaan -- enkä myöskään teeskennellä.

-- Sinne mennään myöskin saamaan jotain, -- esimerkiksi kotia, ei
ainoastaan ajatuksille vaan koko sisäiselle minällemme.

Pentti ei vastannut. Hänessä oli herännyt äkillinen ja voimakas
halu käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen. Mitä jos hän
todella menisi tuonne sisälle, jos viskautuisi kuin uinnintaitamaton
palavasta laivasta veteen toivossa, että se kaikesta todennäköisyydestä
huolimatta kannattaisi ja siten tarjoaisi hukkuvalle pelastusta.
Hän oli totisesti avun tarpeessa. Hänen laivansa paloi. Velkaa oli
kerääntynyt velan päälle. Kassastakin oli tullut lainatuksi, eikä
isä-ukko enää luvannut auttaa ei pennilläkään.

Jos nyt tällainen viaton pieni tyttölapsi oli tullut hänelle
pelastavaksi enkeliksi? Maija Granilla oli lisäksi varojakin.

-- Tulkaa nyt! -- Maijan ääni oli sydämellinen ja hänen kätensä ojentui
pyytävästi Penttiä kohden.

Kuuma aalto nousi Pentille kasvoihin. Kuinka hyväsydäminen ja luottava
tuo tyttö oli! Ei hän aavistanut mitä olisi nähnyt, jos Pentin
ajatukset tällä hetkellä olisivat paljastuneet hänelle!

Maija työnsi kutsuvasti kokoussalin oven auki. Sisältä tulvahti valoa
ja lämpöä. Virrenveisuu lakkasi samassa. Ihmiset painuivat kumartunein
päin rukoukseen.

Maija valitsi syrjäisen, joukon katseilta kätkössä olevan paikan.
Pentti huomasi sen kiitollisuudella. Itse jumalanpalveluksesta
hän ei saanut sanottavan paljon. Hänelle oli kaikki niin outoa ja
käsittämätöntä. Mutta Maijan kasvoilla kuvastuva hartaus nosti hänen
mieltään. Ja kun lähdettiin kirkosta hän ensi kertaa eläessään tunsi,
ettei hänen elämänsä korjautuisi ainoastaan pulasta päästävän raha-avun
kautta.

Hän oli tavallista vaiteliaampi, kun he uudelleen rinnan kääntyivät
kadulle. Maijan olisi tehnyt mieli tiedustella, mitä hän oli pitänyt
saarnasta, mutta ei uskaltanut.

-- Joko te nyt aiotte kotiin? tiedusteli Pentti Maijan kääntyessä
kadunkulmauksesta asunnolleen päin.

-- Ettekö te sitten? Tänä iltana on aikamoinen pakkanen.

-- Mitä siitä, kunhan ei sielua palele.

-- Paleliko siellä sisällä?

-- Minä lämmittelin toisten lieden ääressä. Se ei ajan pitkään vetele.

-- Oman pystyttäminen on mahdollista jokaiselle.

Maijan pitkäripsiset silmäluomet, joiden valkeata pohjaa vastaan
hienot siniset suonet selvästi eroittuivat, kohosivat äkkiä. Katulyhty
kulmasta loi häneen kirkasta valoa. Pentti sai syvän, säteilevän
katseen. -- En tiedä, luetteko te raamattua. Moni ei sitä ehkä tee.
Mutta se on monessa suhteessa suorastaan ihmeellinen kirja. Tiedättekö,
siinä kerrotaan niin kauniisti ihmiskunnan lapsuusaikoina eläneistä
ihmisistä. Usein mainitaan, että ne siinä missä kulkivat pystyttivät
alttarin Herralle. Heidän oma kotinsa oli puutteellinen ja paikkaansa
muutteleva, mutta missä he pystyttivät alttarin Herralle, siellä oli
heidän hengellään koti. Noissa yksinkertaisissa sanoissa on mielestäni
samaa mitä eräässä pienessä H. C. Andersenin runossa. Hän, koditon,
puhuu siinä siitä, että hän on kotonaan kaikkialla, missä vain luonnon
henkäyksissä tai oman sydämensä sykähtelyssä tuntee Jumalan läsnäolon.
Tätä olen minäkin orpouteni aikana oppinut ymmärtämään.

-- Niin, te. Mutta kaikki eivät voi tuntea eivätkä ajatella tuolla
tavalla.

Maija jäi hetkeksi vastausta vaille. Viimein sanoi hän verkalleen kuin
se, joka kulkee eteenpäin varovasti tunnustellen minne tuntematon tie
johtaa: -- Lapset "Koivu ja tähti"-sadussa olivat niin kauan olleet
poissa kotoa, etteivät enää muistaneet minkälainen koti olikaan. Mutta
heillä oli tuntomerkki, jonka avulla sittenkin löysivät perille. Ja kai
teillä niinkuin ehkä kaikilla on joku muisto, joka voi auttaa tielle.
Eikö tämä ilta ole herättänyt teissä mitään tuollaista muistoa?

-- Nousihan tuolla mieleen kuin jotain haalistunutta muistoa
äidistä ... teistä oikeastaan enemmän kuin itse saarnasta.

He kiertelivät puhellessaan kiertelemistään Maijan asumuksen
lähikatuja. Viimein Maija päättävästi pysähtyi portaille. Hänen
täytyi todellakin lähteä. Pentti voisi kai pian tulla heitä kaikkia
tervehtimään.

-- Jos te lupaatte vastakin olla samanlainen kuin tänä iltana,
yhtä suora, yhtä auttavan hyvä. -- Pentti piteli Maijan kättä
omassaan vastausta odottaessaan. -- Jokainen meistä tarvitsee joskus
lähimmäisiään. Pojalla sadussa oli sisar. Mutta minulla ei ole ketään,
ei kerrassaan ketään.

Pieni, lämmin käsi puristi Pentin jääkylmää kouraa, ja tyyni, kirkas
katse vahvisti sen antamaa lupausta.




4.


Kiireisesti noustessaan portaita kuuli Maija läheisyydestä
kuiskailevaa puhetta. Ensimäisessä porraskierteessä sivuutti hän kaksi
ikkunalaudalle asettunutta. Hän tunsi Ainin ja Yrjön.

-- Meidän täytyy joutua, kuiskasi Aini Maijan mentyä ohi. -- Sinä
tiedät, täti on tinkimätön ovien suhteen.

-- Senkin eukko! -- Yrjö puraisi vihaisesti viiksiään. Moni asia olisi
voinut olla toisin, ellei Aini olisi asunut perheessä, missä kaiken
piti tapahtua ammoin säädettyjen asetusten mukaisesti. Ovien sulkemiset
ja määräminuutille joutumiset pitelivät kuin pihdissä.

-- Yrjö, tule mukaani maalle. Meidän täytyy päästä jonkunlaiseen
ratkaisuun. Minä en kestä tätä enää. -- Aini puhui hiljaa ja arasti.

-- Mukaasi? Ja mitä varten?

-- Te voisitte puhella isän kanssa, oppia ymmärtämään toisianne.

-- Sinua minä tahdon ymmärtää, sinut omistaa. Kuului askeleita
portaissa. Talonmies tuli ovia sulkemaan. Sähkövalo sammui.

-- Me olemme olleet vuoden kihloissa. Etkö ole tuntenut miten kokonaan
olet omistanut rakkauteni.

-- Minä tahdon kaikki, kaikki. -- Ääni oli kiihkeä, mutta siinä ei
ollut sitä rukoilevaa lämpöä, jota Aini ennen oli siinä kuullut.

-- Minä en vielä koskaan ole omistanut sinua kokonaan, en missään
suhteessa. -- Yrjö puhui kiihkeästi samalla kuin puristi Ainia lähemmä
itseään. -- Sinussa on niin paljon vanhaa, pinttynyttä, joka vastustaa
minua. Onnesta ei tule mitään, jollei tuo vanha hapatus lähde sinusta.
Ennen minä en mene naimisiin. Se vain orjuuttaisi minua.

Ainissa nousi äkkiä jotain. -- Otatkohan sinä minua ensinkään lukuun?
kysyi hän katkerasti. -- Ajatteletko sitä mikä voi orjuuttaa minua?
Sinä olet uusien aatteiden mies. Mutta minä sinä oikeastaan pidät
naista?

Joku portaiden yläpäässä kiersi sähkövalon taas palamaan. Aini näki
Yrjön kasvoissa tuon jälyn, luotalykkäävän ilmeen, jota hän viime
aikoina oli oppinut pelkäämään.

-- Yrjö, Yrjö. -- Aini painui vavisten lähemmä sulhastaan. -- Minä
tulen aivan epätoivoiseksi suhteestamme. Minä en jaksa elää ilman
sinua. Mutta tällaistakaan en kauan enää kestä. Lähde kanssani
vanhempien luo.

-- Heidän vartioitavakseen?! Lähde sinä kanssani jonnekin, jossa olemme
vapaat.

-- Minä en voi --.

-- Vaikka voit mennä kotiin.

-- Muutamaksi päiväksi, niin. Siksi, että isä on sairastellut ja
laskiainen on tulossa eikä minulla satu olemaan tuntia. Etkö voi tulla?

-- Minä päivänä hyvänsä voin saada määräyksen uuteen virkaani. Minun
täytyy olla lähtövalmiina.

-- Olisitkohan vuosi takaperin ajatellut samoin?

Yrjö kohautti olkapäitään. -- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Ääni oli kylmän
kalsea. -- Noudata näitä hyviä, säädyllisiä tapoja ja lähde nukkumaan.
-- Iva tuntui värisevän joka sanassa.

Aini tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Miksi Yrjö ivaisi, ellei
hän olisi onneton. Ja miksi hän olisi onneton, ellei hän rakastaisi.
Hän siis rakasti, rakasti kaikesta huolimatta.

-- Hyvää yötä sinä rakas, rakas! -- Aini kurottautui suudeltavaksi.
Valo porraskäytävässä sammui uudelleen. Aini etsi haparoiden lukkoa ja
livahti sitten äänettömästi etehisen ovesta sisään.

Hänen astuessaan omaan huoneeseensa seisoi Aili peilin edessä
poimutellen suurta turkkilaista suojahuivia itselleen puvuksi. Hän
oli kammannut tukkansa itämaiseen tyyliin. Käsivarsissa oli useampia,
rannerenkaita, ja suurihelminen koristenauha oli kierretty päähineen ja
hiusten rajalle. Vyötäisillä riippui tähdillä kirjailtu viuhka.

-- Mitä teillä "taiteilijoilla" nyt taas on tekeillä? -- Aini
tavoitteli huoletonta äänen sävyä. Mutta oikeastaan kiusasi koko puuha
häntä samoin kuin Allin tavanmukainen ja huoleton iloisuus.

-- _Me_ leikimme. -- _Me_ sanalle tuli huomattava korko.

Aini kääntyi poispäin. Tarjottimelle oli asetettu lasi maitoa ja
muutamia voileipiä. Aini rupesi syömään. Alli alkoi riisua helyjään.
Muutamat toverit aikoivat pitää yhteiset iltakemut, ja niihin piti
jokaisen pukeutua jollain erikoisella tavalla. Allin tuuhean kihara
tukka ja tumma ihonväri määräsi puvunkin exootisen tyylin.

-- Tällaisia väljiä viittoja pitäisikin aina käyttää. ja alla pitäisi
olla lyhythihainen, avokaulainen mekko, jossa saisi tepastella
milloin ikinä vain tekisi mieli. Pojat eivät olisikaan niin valmiita
suutelemaan naisväen olkapäitä, jos ne aina olisivat näkyvissä.
Tavallisuus hävittäisi ruokalystin.

-- Että voitkin puhua tuollaisia! -- Aini laski tyhjennetyn maitolasin
kädestään ja kantoi sitten tarjottimen ruokailuhuoneeseen.

-- Leikki, joka käy leikistä ei ole niinkään vaarallista, jota
vastoin...

-- Älä rupeakaan, torjui Aini. -- Jos minä vanhempana joskus neuvoisin
sinua, ei sinun siltä tarvitse...

Alli keskeytti hänet iloisella naurulla. Hän oli kiskaissut itämaisen
viitan päältään ja viskautunut yöpaidassaan vuoteensa peitteelle, missä
iloisesti alkoi heilutella paljaita sääriään.

Ainin ei ensinkään tarvinnut pelätä minkäänmoisia varoituspuheita Allin
puolelta. Toiset kyllä yhtenään hätäilivät Ainista, pelkäsivät, että
miten hänen käy sellaisen miehen kanssa kuin Yrjö. Mutta Alli ymmärsi
enemmän kuin muut.

-- Katsos, -- Alli kömpi omasta vuoteestaan sisaren sänkyyn, asettui
sen jalkopäähän ja vetäisi paljaat säärensä alleen. -- Minä ymmärrän
kaikenmoista siitä, mitä tunnen itsessäni. Usko minua, meikäläinen
ei pääse eroon siitä mitä hänellä on veressä. -- Bellmannilla oli
perinnäistä taipumusta musiikkiin ja uskonnollisuuteen. Niin kertoi
muuan luennoitsija. Taipumusta uskonnollisuuteen! Se kuuluu melkein
naurettavalta. Mutta meihin nähden se pitää paikkansa. Se on meillä
veressä. Minä tunnen sen entistä selvemmin Siellä missä nyt olen. Minä
voin hurjastella ja pitää lystiä, mutta on olemassa raja, jota en voi
unohtaa, vaikka tuhannesti itse tahtoisin.

Pingoittunut ilme Ainin kasvoilla laukeni laukenemistaan.

Oli tuo Alli nuoruudestaan huolimatta ihmeellisen naulaan osaava, kun
rupesi erittelemään ihmisten tunteita ja taipumuksia. Harvoin Aini
uskoutui hänelle, mutta aina hän siltä oli jäljillä sisaren sisimmistä
ajatuksista. Niinkuin nytkin. Aini oli juuri äskeisen keskustelun
johdosta ajatellut, että täytyy tehdä vaikka mitä, täytyy mukautua
Yrjön tahtoon, ero hänestä käy kuitenkin ylivoimaiseksi. Hän oli jo
kerinnyt ajatella sitäkin, että teki mieli pyytää Yrjöltä anteeksi
äskeistä tiukkuutta. Mutta siitä oli taas mieleen noussut suuri pelko.
Minne hän joutuu, miksi muodostuu koko hänen tulevaisuutensa, jos
hän aina vain kulkee rakkautensa kytkyessä. Yrjö on raju, Yrjö on
häikäilemätön tahdossaan.

Allilta pääsi taas nauru.

-- Hsh, hsh, kielteli Aini. -- Toiset nukkuvat kai jo.

-- Vielä mitä. Maija istui vastikään pää riipuksissa tutkimassa
raamattua. -- -- Alli muutti asentoa, viskautui vatsalleen, painoi
kyynärpäät Ainin vuoteenlaitaan ja leukansa käsien varaan. Hänen
paljaat jalkansa huiskivat vallattomasta edes ja takaisin kuin
kesäisellä nurmella piehtaroivan lapsen. Hän nauroi uudelleen,
tälläkerralla Ainin hämmästykselle, josta hän ymmärsi sanoneensa juuri
sitä mitä sisaren oli tarvinnut kuulla. Ihmiset hämmästyivät hänen
puheitaan. Rikkiviisaaksi ja pikkuvanhaksi olivat aina sanoneet.
Sentähden hän ei usein ilmoitellutkaan ajatuksiaan muille. Mutta jo
lapsena oli hänessä ollut jokin vaisto, jonka avulla hän ymmärsi
mitä erilaisimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Hän ei oikeastaan
harkinnut eikä tutkinut. Hän vain _näki_ mitä he kulloinkin tunsivat
ja ajattelivat. Lapsena häntä vain oli ihmetyttänyt, etteivät muutkin
nähneet ja ymmärtäneet.

-- Ala nyt lähteä, käski Aini asettuen oman vuoteensa laidalle. --
Meidän täytyy nukkua.

Alli kapusi kuuliaisesti takaisin omalle tilalleen. Mutta siihen hän
unohtui kädet kierrettyinä polvien ympärille tuijottamaan eteensä
suurin, surullisin, melkein mustana kiiluvin silmin.

Ainista tuntui siltä kuin Alli yhtäkkiä olisi käynyt voimakkaammaksi
heistä kahdesta. Hänellä oli syviä, tulisia tunteita. Lisäksi hän oli
Ainia paljon kriitillisempi, kaikkea erittelevä ja seulova. Elämä
ei voinut olla helppoa hänenlaiselleen. Hän ei puhunut itsestään,
ei tuntenut tarvetta kevennellä mieltään niinkuin Aini, mutta hänen
suuriin, tummiin silmiinsä nousi joskus niin haikean pohjaton kaiho. Ja
se puhui.

Ainin täytyi nousta vuoteesta ja kietaista kädet sisaren kaulaan.

-- Sinä pehmeä, pieni kissanpoika! -- Alli sanoi sen harvakseen,
vanhemman ja paljon kokeneen totisuudella. Mutta haikeus hänen
katseestaan alkoi väistyä ja hän piteli Ainia hyvän aikaa lämpimässä,
sisarellisessa syleilyssä. Sitten hän sammutti tulen.

He olivat jo maanneet hetken äänettöminä unta tavoitellen, kun Alli
kuuli jonkun hiljaa hiipivän Ainin vuoteelle. -- Nukutko, kysyi
kuiskaava ääni. Sitten Maija asettui Ainin vuoteen laidalle. Alli kuuli
sen vuoteen natinasta.

-- Se oli ymmärtämätöntä puhetta tuo, minkä sanoin sinulle aikaisemmin,
kuiskasi Maija. -- Olen niin katunut, kun myöhemmin ajattelin.

-- Siitä kutsumuksestako?

-- Niin juuri. Minä olen ajatellut, että sentään olemme hyvin pieniä ja
ahtaita -- tai että minä ainakin olen sitä --, kun ei ole ymmärtämystä
sille, mitä ei itse jollain tavoin ole joutunut kokemaan. En voi olla
pyytämättä tätä anteeksi. Sillä kun ei ymmärrä, ei voi auttaa. Ja
meitä on kuitenkin niin paljon, jotka tarvitsemme apua milloin tavalla
milloin toisella.

-- Sinulla on pikku papukkamme lämmin sielu, Maija.

He syleilivät toisiaan sydämellisesti. Sitten hiipi Maija takaisin
omaan huoneeseensa. Mutta raskaat, raatelevat ajatukset valvottivat
Ainia.




5.


Helsinki karisteli asujamia luotaan kuin äiti, joka hätistelee
lapset helmastaan ulos leikkimään. Junat läksivät täpötäysinä.
Konduktööri pujottelihe vaivalla käytävillä seisoskelevien lomitse.
Verkot ja laudakot olivat ahdetut tavaroita täyteen, olipa niitä
sijoitettu pitkin käytäviäkin, missä matkustavaiset seisoskelivat
matkakapineidensa lähettyvillä niitä silmällä pitäen. Oviensuuhun ja
porrassilloille oli sulloutunut miesväkeä lakittomin päin. Muutamat
olivat työntäneet takkinsa selkoselälleen ja pujotelleet peukalot
liivin olka-aukkoon siten saadakseen niin paljon kuin mahdollista osaa
junan läpi käyvästä lauhasta ilmaviimasta. Vaunun sisällä pyyhkielivät
toiset hikeä kasvoiltaan, toiset löyhyttelivät vilvoittelevasti
nenäliinojaan. Muutama nainen oli koettanut lueskella, mutta kirja oli
painunut helmaan ja lukija torkahteli kesälämmön näännyttämänä.

Eräässä nurkassa kahden istuttavalla penkillä, jonka vastapäätä ei
enää ollut istuinta ja joka aina oven avautuessa jäi kuin pieneksi,
eristetyksi sopeksi, istui kaksi toisiinsa painautunutta nuorta.
He eivät kuulleet puheensorinaa ympärillään. He eivät tuskailleet
kesähelteestä eikä junassa vallitsevasta ahdingosta. He käsittivät vain
sen suuren, kaikki nielevän ihmeen, että he olivat löytäneet toisensa.

Ilta alkoi vähitellen kääntyä yöksi. Ilma viilistyi. Matkustavista
oli jo osa jäänyt tien varrelle. Toiset alkoivat etsiä itselleen
niin mukavaa yöpuuta kuin mahdollista. Puheen sorina lakkasi.
Muutama pienokainen nukkui jo äitinsä sylissä levollista lapsenunta.
Oventakaisessa nurkassa vain ei tiedetty päivän yöksi vaihtumisesta.
Silloin tällöin kuiskailtiin siellä hiljaa. Sitten seurasivat pitkät,
sisältörikkaat vaitiolon hetket. Käsi painui käteen, silmä silmään.
Suuri ihmeellinen todellisuus puhui.

-- Maija, nojaa minuun, -- näin, -- paremmin, niin että oikein voit
levätä. -- Pentti kiersi käsivartensa Maijan vyötäisille ja veti hänet
pakottavasti lähemmä itseään. Hän sai Maijan syliinsä ja tunsi hetken
sydämen sykkivän sydäntä vastaan. Kuuma, sekavien tunteiden synnyttämä
aallokko karkasi siitä läpi koko hänen olemuksensa. Ensimäisenä nousi
tietoisuuteen hurja halu tuntea omistusoikeutensa rajattomuutta, mutta
sitä seurasi uusi, näihin asti aavistamaton halu, halu suojata, pidellä
hellävaroin ja hyvin. Tällaista pehmeää, pientä olentoa, tällaista
tyyntä kirkaskasvoista tyttöä, joka monessa suhteessa oli kuin
umpussaan uinuva kukkalapsi, mutta joka samalla omisti voimaa, jota
notkistetuin polvin täytyi palvoa, häntä ei saanut millään loukata, ei
vetää alas siltä korokkeelta, jonne hän sisäisen paremmuutensa vuoksi
kuului.

Pentille nousi jotain kuumaa silmäluomien alle.

Oliko se todellisuutta, vaiko ainoastaan ihanaa, ohimenevää unta, että
hänkin sai tuntea rakkauden kaikkea uudeksi luovaa voimaa, että sai
nähdä kevään keväänä niinkuin ennen lapsena, että sai tuntea, miten
oma sisin kuin puhdistavasta, uudestisynnyttävästä pesosta nousten
kurottautui tulevaisuutta kohti!

-- Maija, sanoi Pentti hiljaa ja hyväilevästi, -- Maija! --
Ja tuo pieni pehmeä nimi toi hänen eteensä kaikki ne uudet
elämismahdollisuudet, jotka Maijan kautta olivat hänelle avautuneet.

Kun vain nykyhetken onneen olisi voinut upottaa koko tilille
vaativan entisyydenkin! Kun olisi saanut itsensä ostetuksi vapaaksi
siitä! Korkean hinnan hän olisi maksanut siitä, olisi raatanut ja
ponnistellut, jos vain sillä olisi saanut edes jotain entisyydestä
poispyyhityksi, niin ettei tuntisi itseään näin armottoman köyhäksi
juuri nyt kun olisi tahtonut olla ruhtinaallisen rikas antamaan.

-- Maija, sanoi hän taas hiljaa ja hyväilevästi. Äänessä oli kuin
anteeksipyyntöä. Käsi tarttui melkein arkaillen Maijan käteen.

Maijan koko olemus vavahti kuin onnesta. Pentti tunsi sen. Hän näki
Maijan suuren, antautuvan rakkauden hänen syvässä katseessaan ja hän
tunsi taas vihlovan kipeästi oman köyhyytensä.

Viime aikoihin asti hän oli tyytynyt ajattelemaan sitä, mitä hän
itse oli saanut ja vastaisuudessa oli saava. Hän koditon saisi
lopultakin sekä hyvän, uskollisen, vaimon että kodin, joka korvaisi
hänelle hänen pitkäaikaisen orpoutensa ja kaikki ainakin osaksi siitä
johtuneet kompastelut ja sen sekä toisten arvostelussa että omassa
sisimmässä tuntuvan tuomion, joka, joskin se monesti oli kuitattu
ylimielisellä olan kohauksella, kaikesta huolimatta oli ollut raskas
taakka. Maijan pieni pääomakin oli ollut jonkunlaisena lisätekijänä
tässä onnentunteessa. Pentti oli jo saanut tarpeekseen ainaisesta
ahdinkotilasta.

Mutta kaikki tämä ei nyt enää tyydyttänyt. Oli mahdoton ajatella vain
sitä, mitä itse tahtoi saada, sellaisen rinnalla, joka Maijan tavoin
vain tuhlailemalla tuhlaili rakkautta oman itseään unohtavan mielensä
vaatimuksesta. Sellaiselle olisi pitänyt antaa yhtä tuhlailemalla
takaisin.

-- Se on siis päätetty! -- Pentti viskasi pakottamalla ajatuksensa
iloisempaan suuntaan. -- Me lähetämme, hakijan matkassa sanan
pappilaan, että toiset ja sinäkin tulette huomenna. Ja me jatkamme nyt
isän luo.

Maija nyökkäsi. Olihan luonnollista, että Pentti tahtoi ensimäiseksi
isänsä luokse. Ja seuraavana päivänä he jo voisivat jatkaa sedän luokse.

Maijan rintaan nousi kuin aallokko hellyyttä ja kaipuuta ajatuksen
pysähtyessä setään. Setä oli ainoa, joka jollain tavoin edusti kotia ja
kotoisia suhteita. Aini ja Aili olivat hyviä tovereina. Mutta setä oli
kuin osa äitiä. Ja äitiä Maija tänä talvena yhtenään oli kaivannut, ei
köyhyytensä, vaan paremmin rikkautensa tunnossa. Yhtä yksitoikkoinen
ja kaihon täyttämä kuin ensimäinen talvi Helsingissä oli ollut, yhtä
rikaskokemuksiseksi oli nyt kulunut muodostunut siitä illasta alkaen,
jolloin hän lupasi voimiensa mukaan olla Pentille avuksi. Se lupaus vei
hänet kuin uuteen, hänelle tuntemattomaan maailmaan. Eräässä suhteessa
oli siinä kuitenkin jotain entisyydestä. Elämä ei enää ollut kolkon
autiota kuten kaiken aikaa äidin kuoleman jälkeen. Oli taaskin olemassa
joku, jolle Maija tunsi merkitsevänsä jotain -- ja paljonkin. -- Mutta
tuo "joku" ei ollut lastaan ajatteleva äiti. Hän oli roteva, voimakas
mies, joka kuitenkin oli niin avuttoman voimaton, että rikastutti ja
auttoi juuri oman avuttomuutensa kautta.

Että miehinen mies, joka näytti suoriutuvan olankohahduksella paljosta
mikä ahdisti naisen mieltä, sittenkin saattoi olla noin herkkä ja
suorastaan lapsellisen vähästä masennettu tai rohkaistu! Maijasta se
oli kuin ihme. Hän ei tietänyt, saattoiko hän yleistää päätelmiänsä
ulotuttaen ne Pentistä muihinkin miehiin. Hän ei yleensä tuntenut
miehiä. Mutta Pentistä hän ihmeellisen pian oli päässyt selville, ehkä
tämän avomielisyyden vuoksi, ehkä siitäkin syystä, että hänellä oli
niin palava halu auttaa, ja lopuksi kai siksi, että heillä oli kuin
aavistus sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Ei hän myöskään ollut
tunteeton oman persoonallisen vaikutuksensa suurelle merkitykselle.
Pieni, ystävällinen sana hätien puoleltaan tai ehkä vain uusi, häntä
vaatettava puku saattoi nostaa Pentin mielenmasennuksesta, jonne jokin
ulkoapäin tullut loukkaus tai joku mitätön vastoinkäyminen työssä oli
hänet nujertanut. Ja se tuntui kieltämättä hauskalta. Mutta Maija
nautti kaikesta oikeastaan selvittämättä itselleen mistä ja miksi
hän iloitsi. Hän nautti vain, erittelemättä, ajattelematta, nautti
kuin kevättalven hurmasta, kun silmän nähdessä vain lunta ja kinoksia
sittenkin saa voitonvarman aavistuksen tulossa olevasta keväästä.

Tietoisuuteenherääminen oli tullut vasta muutamia päiviä takaperin, kun
Helsingistä lähtö ja ero oli edessä. Silloin he olivat tunteneet eron
mahdottomaksi.

Maija kurottautui katsomaan ulos vaunun ikkunasta. Ulkona alkoi luonto
jo herätä. Heikko kajastus taivaanrannalla levitti kelmeätä valoa
ympäristöön. Kaste hohteli hopeisena heinikossa, ja siellä täällä
liikahti metsän rinteessä oksa ehkä heräävän asukkaan vavahuttamana.

Juna pysähtyi samassa, ja muutamat matkustajat poistuivat vaunusta.
Maija Pentin kanssa läksi asemasillalle kävelemään. Muutamat sillalla
seisoskelevat herrat vilkaisivat syrjästä heihin. Eräs näytti aikovan
tervehtiä Penttiä, mutta tämä ei huomannut sitä.

-- Pentti, kuiskasi Maija hiljaa. -- Pitkin talvea olen elänyt kuin
kesäyön valkeudessa uinuva luonto. Ratkaisun hetki herätti minut. Elämä
kutsui minua ... sinun kauttasi.

Hän ei saanut sanotuksi enempää. Hänen täytyi verrata sitä
tulevaisuutta, mikä nyt kutsui häntä, siihen, jota hän aina ennen
oli kuvitellut osakseen. Pikku sisko oli siinä ollut keskipisteenä.
Hänen hyväkseen oli Maija aikonut elää, -- mieluimmin jossain pienessä
maaseutukaupungissa, jossa hän käsityönopettajattarena olisi aherrellut
hiljaisuudessa ja huomaamattomana kuin pieni, uomassaan eteenpäin
soluva metsäpuro. Noin elää yhdessä Kaijan kanssa oli aina näyttänyt
Maijasta aurinkoiselta ylängöltä, jossa hän voisi iloita siihen asti
kuin Kaija perustaisi oman kodin. Ja että hän sen tekisi, oli yhtä
selvää kuin ettei Maija itse sitä tekisi. Kaijan lähdettyä tulisi elämä
taas niin pelottavan autioksi kuin äidistä erotessa. Ja mikäpä sen
silloin enää täyttäisi tai ehjentäisi?

Mutta nyt oli Pentti tullut, Pentti, joka yhtenään vakuutti
tarvitsevansa Maijaa, juuri sellaisena kuin tämä oli, ujona,
hiljaisena, muille luokselaskemattomana, mutta valmiina tuhlailemaan
sydämensä suurta hellyyttä sille, jota hän rakasti. Ei Pentti voinut
ymmärtää kuinka kipeästi Maija puolestaan tarvitsi Penttiä.

Hänen katseensa etsi Pentin katsetta täynnä hellyyttä ja luottamusta,
rajatonta luottamusta. Pentti ymmärsi sen, ja hänen sisimpänsä vavahti
kipeästi, mutta samalla täynnä iloista kiitollisuutta. Jos mikään oli
suloista miehelle, oli sitä tällainen ujo ehdoton luottamus; jos mikään
nosti ja terästi tahtoa, teki tämä sitä.

Asemakello helähti samassa kolmannen kerran.

Vasta kun Maija jo seisoi paikallaan oman vaunun nurkkauksessa, huomasi
hän Pentin jääneen hänestä jälellepäin. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt
siihen sen enempää huomiota. Ajatukset kuljeskelivat yhä nykyhetken
ja tulevaisuuden aurinkoista väliä. Elämä tuntui kuin pysähtyneen
juoksussaan. Se ei ollut ahertelua ja velvollisuuksien täyttämistä
kuten tavallisesti, se oli suuren onnen hetki hetkeltä uudistuvaa
vastaanottamista ja nauttimista.

Maija havahtui ajatuksistaan siitä, että juna uudelleen pysähtyi.
Junassa tuntui ilma öisen raskaalta. Ulkona kirkastui kesäinen aamu
kirkastumistaan. Maija vetäisi ikkunan auki ja kumartui ulos ahneesti
särpien tuoksuavaa ilmaa keuhkoihinsa.

Vaunun edustalta kuului muutamien herrojen ääniä. Mahtoivat seista
jossain -- ehkä tupakoimassa. Joku kuului sanovan, että otettiin puita
ja vettä.

-- Näitkö Pentti Kärjen, kysäsi äkkiä eräs. -- Hänestä on nyt tainnut
tulla helkkarin siivo mies, hyvyyttä ja hurskautta joka puoli.

-- Sellaista sattuu, vahvisti toinen. -- Mutta tämä ei olekaan mikään
välitön ihme. Naisen avulla on kuulema Jumala tämänkin työnsä tehnyt.

-- Mikä oli tavallista helpompaa, kun tytöllä on rahaa. -- Puhuva
rähähti rumaan nauruun.

-- Mutta mies on todellakin kuin toinen ihminen, vakuutti edellinen. --
Hän on ihan hullaantunut omaansa.

Juna alkoi samassa jyskyttää ja Maija painui kuin siihen sysättynä
takaisin sohvalleen. Hänen poskiaan kuumotti, ja mielenliikutus pani
ohimot vasaroimaan.

"Kuin toinen ihminen", "kuin toinen ihminen", -- ne sanat toivat
hänelle onnen niin suuren ja ihanan, että se tuntui melkein
mahdottomalta ottaa vastaan. Mutta samalla tuntui pahalta... Pentin
tähden. Että saattoivatkin puhua hänestä tuollalailla, ihan kuin
mistäkin rapakossa rypeneestä! Vaikka hän joskus toverien piirissä
olikin erehtynyt liiaksi maistelemaan, ei hän kuitenkaan ollut
ansainnut tuollaista. Siitä Maija oli varma.

Ja tuo viittaus rahoihinkin pisti niin pahasti!

-- Maija hoi, onko sulia tavarat kunnossa, tiedusteli samassa Pentti
iloisesti. -- Tulemme tuossa paikassa asemalle, missä ne on jätettävä
sedän lähettämälle hakumiehelle.

Heille tuli kiire, sillä tavaroita oli paljon. Aini ja Allikin olivat
jo etukäteen lähettäneet omia tavaroitaan kotiin.

Junan hiljentäessä vauhtiaan seisoi Maija kuitenkin jo ovella
tähystellen aseman laidassa olevalle kaidepuulle päin, jonne
hakumiehillä oli tapana pysäyttää hevosensa. Nousi kuin lämmin laine
rintaan hänen nähdessään pappilan hakumiehen. Siinä oli sittenkin
jotain kotoista. Ja kotoista hän tänä suurten, sisäisten kokemustensa
aikana tunsi tarvitsevansa entistä enemmän. Ehkä sitäkin varten, että
hän saisi itselleen kerätyksi kaikkea sitä, minkä avulla kykenisi
luomaan kotia Pentille.

Juna oli liukumassa asemasillalta poispäin, kun Maija vielä huiskutti
kättään hyvästiksi hakumiehelle.

-- Ihanhan sinä katsot niin, että minun rupeaa käymään kateeksi,
pisteli Pentti nauraen.

-- Kalle sai katseen, sinä ajatuksen ja tunteen. -- Maijakin nauroi.
Mutta katseen lämmössä oli kuin haikeutta. Se pisti Pentin silmään.
Hänen katseensa vastasi kysymällä. Mutta Maija väisti sitä. Hänen
ei tehnyt mieli nyt juuri kertoa kuulemastaan ja kaikesta mitä se
oli tuonut hänen sisimpäänsä. Kerkiäisiväthän he puhua siitä toiste.
Nyt kun he kenenkään sitä aavistamatta olivat lähdössä pienelle
kihlajaisretkelle, piti Pentin saada unohtaa kaikki mikä oli raskasta
ja masentavaa.

Junan uudelleen pysähtyessä seisoivatkin he rinnan ja lähtövalmiina,
käsissään ainoastaan kepeät, pienet kantamukset kuin jalkamiehillä
ainakin.

Pentti ehdotti hänelle tuttua oikopolkua metsän läpi. Se oli runollisen
kaunis, ja sillä oli sekin etu, että siellä arvattavasti saisivat olla
paremmin rauhassa.

Kuljettuaan asemaa ympäröivän männikön läpi poikkesivat he veräjän
kautta hakamaahan. Kaste kimalteli vielä ruohikossa. Linnut laulelivat
puissa, ja pieni puro, jonka yli lahoomassa oleva lauta johti, solisi
kukkareunaisessa uomassaan kuin elämäniloaan jokelteleva lapsi.
Etäämpänä näkyi kaistale järven pintaa. Se kimalteli hopean hohtavana
aamuauringon valossa, eli, välkähteli ja loisti joka pisarassaan kuin
täynnä sähköittävää, elinvoimaista iloa.

Pentti ja Maija eivät voineet astua, heidän täytyi juosta, käsikkäin
ja kilvan kuin lapset. Kauniisti polveilevan tien mutkaan he hetkeksi
painuivat lepäämään, nousivat siitä taas ja juoksivat eteenpäin kuin
hippasilla. Linnut lauloivat heille, puro solisi ja etäämmällä kutsui
ulappa tuhansin kimmeltelevin pikku aalloin.

He tunsivat olevansa nuoria, tunsivat omistavansa toisensa ja että
elämä oli edessäpäin pitkänä, suvisena päivänä.

-- Älä pelästy mitään, sanoi Pentti laskiessaan käden kotinsa
ovenripaan.

Vanha kaappikello huoneen perällä käydä naksutti harvakseen
ja arvokkaasti. Joukko suoraselkäisiä, mustalla vahakankaalla
päällystettyjä tuoleja oli asetettu seiniä pitkin riviin. Seinillä
riippui muutamia perhekuvia raskaissa, tummissa kehyksissä ja
monihaaraiset hirvensarvet ampuma-aseineen. Maijan katse pyyhkäisi
sipaisemalla kaikkea tätä pysähtyäkseen suoraselkäisessä nojatuolissa
istuvaan, jo harmaatukkaiseen mieheen.

-- Terve isä. Tällä kerralla tulen luoksesi toveri matkassani, kuten
näet. -- Pentin äänessä oli jonkun verran hermostuneisuutta.

Isä työnsi lasit nenältä otsalleen ja katsoi niiden alatse Maijaan.
Katse mittasi, pani vaa'alle ja punnitsi. -- Minä olen tottunut
kujeisiin sinun puoleltasi, sanoi hän viimein samalla kuin käänsi
lehteä lukemassaan kirjassa.

-- Isä, kai sinulla on muuta sanottavaa sille, joka pojastasi on tehnyt
kunnon miehen.

-- Ehkä, jos minä sellaista joskus näen.

-- Luulin sinun isä jo tunteneen jotain kirjeistäni.

-- Hyvät päätökset tietävät usein tiukkaa rahan tarvetta.

Tukehduttava tunne kävi kuin luja kouranpuristus Maijan kurkkuun. Hän
olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei voinut.

-- Isä, me aijomme huomenna lähteä pappilaan sedän puheille. Ensin
tahdoimme kuitenkin tulla sinun luoksesi.

-- _Hän_ ehkä tahtoi. -- Pää nyökkäsi Maijaan päin, vaikka katse
kääntyi Penttiin.

-- Pentti tahtoi. -- Maija aivan hämmästyi voimaa, jolla hän viskasi
sanan tulemaan.

-- Kas vaan!... Vanhus työnsi lasit takaisin nenälleen, vilkaisi
pikaisesti Maijaan ja nyökkäsi viimein hyväksyvästi päätään. Sitten
pääsi häneltä lyhyt nauru. -- Entä rovasti, mitä hän sanoo? Minusta hän
ei koskaan ole pitänyt, ja sinä Pentti et juuri ole ansainnut suurempaa
suosiota sielujemme paimenelta.

-- Mitä sanotte _te?_ -- Maija seisoi ukon edessä suorana, puolittain
vaativana, kainossa olennossaan sitä rohkeutta, jota toista puoltava
rakkaus antaa ujoimmallekin.

-- Sanon, että sinä olet sokea rakkaudessasi -- niinkuin kihlatut
ainakin. Sinä ihannoit häntä, eikä hän sitä ansaitse. Minulla on yksi
hyvä puoli. Minä olen rehellinen. Minä en kaunistele en mitään enkä
ketään.

Hän tarttui äkkiä pöydällä seisovaan kelloon, jota kaunisti valettu
kuva Napoleonista. Tämä muisto Pariisin maailmannäyttelystä oli jo
vuosikausia tässä emännättömässä talossa ollut välittämässä tietoja
isännän työhuoneesta keittiön puolelle. Nytkin ilmestyi palvelija
ovelle. Ja vähää myöhemmin oli pöydällä sinne tilattu kahvi ja viini.

-- Maljasi, naisen malja! -- Ukko kohotti lasinsa ja katsoi Maijaan.
Tämä työnsi lasin syrjään ja kohotti kahvikuppinsa. Pentti teki samoin.
Silloin rähähti isä nauruun. -- Vai niin! Vai sellaista! -- Ehkä Pentti
kuitenkin osaa tehdä muutakin kuin koirankujeita ja tyhmyyksiä, sanoi
hän sitten sovittavasti samalla kuin vilkaisi Maijaan. -- Hänellä
olikin hyvä äiti.

Ukon hyvästätuulesta ja eräänlaisesta kohteliaisuudesta huolimatta oli
koko päivä Maijasta sietämättömän pitkä. Hän huokasi helpotuksesta, kun
illan tullen vihdoin jäi kahden Pentin kanssa.

-- Sinä Maija olet saanut suuren voiton. -- Pentti tarttui hyväilevästi
Maijan käteen.

-- Se ei tuota minulle iloa niinkauan kuin hän ei luota sinuun...

-- Isä on mies. Hän tuntee meikäläiset. -- Pentin pää painui raskaasti
käden varaan. -- Maija, sinä et tiedä kuinka minä kärsin -- keskellä
suurta onneani.

Hän nousi äkkiä, tarttui kiivaasti Maijan käsivarteen ja veti hänet
muassaan. -- Tule, tule, -- älä istu tuossa. Illan kajastus loistaa
sinun kasvoillasi ja sinun pukusi on niin valkoinen. Minä en jaksa
nähdä sitä. Maija, minun täytyy puhua. Minä olen jo kauan aikonut,
mutta en ole voinut. Tule tänne. Tässä turvepenkillä istumme varjossa.
Nyt minun vihdoinkin täytyy.

Suuri säikähdys iski kuin raateleva petolintu Maijan sisimpään. Mitä,
mitä oli tulossa?

Pala palalta, kohta kohdalta se sitten kaikki purkautui, -- säälimättä,
kaunistelematta, -- suurista, raskaista rikkeistä pienimpää myöten.
Viimeksi vielä tuo, rahoista. Se oli ollut ohimenevää ja aivan kuin
vasten hänen omaa tahtoaan, mutta hän oli ajatellut niitäkin -- ensin
alussa nimittäin --, eikä hän tahtonut kantaa sitäkään syytettä
tunnustamattomana. Sinä iltana, jolloin hän ensi kertaa tapasi Maijan
tämän kirkkotiellä, oli hän aivan epätoivon partaalla. Itsesyytökset,
toisten häntä alaspainava arvostelu ja muun lisäksi vielä eräs
tapahtunut kassavaillinki olivat painaneet hänet kuin pohjattomaan
kuiluun. Silloin tuli Maija. Maijalla oli rahaa, omaa rahaa, Maija
voisi pelastaa, sitä hän ajatteli kirkkoon astuessaan. Mutta jo
siellä hän tunsi, että vaillingin täydennyksestä ei olisi muuta kuin
ohimenevää apua, joka voisi johtaa uuteen kiusaukseen ja uuteen pulaan.
Sisäisen, siveellisen avun tarpeessa hän oli. Hän tunsi ja myönsi
sen silloin itselleen ensi kertaa eläessään. Ja kun hän näki miten
kauniina, aivan kuin kirkastuneina Maijan kasvot loistivat etenkin
silloin kun pappi sanoi jotain rohkaisevaa ja nostavaa, jotain, joka
kuin voimakas käsi tarttui heikkoon ihmislapseen, silloin hän käsitti,
että juuri tuollainen tyyni, äidillisen hellä ja uskollinen tyttö voisi
häntä auttaa uuden elämän alkuun.

Hän oli sentapaista tuntenut jo heidän ensi kertaa tavatessaan
pappilassa. -- Maija! -- Pentti ei uskaltanut tarttua hänen käteensä,
hän painoi vain pään omien käsiensä varaan. Hänen olkapäänsä
nytkähtelivät pidätetystä itkusta. -- Maija, sinä olit jo silloin
minulle Solveig. "Der blev söndag i min själ" sinut nähdessäni. Mutta
olot erottivat meidät ja toiset voimat vetivät minua pois kirkkotieltä
sinun rinnallasi. Tietoisuus siitä, mitä olit ollut ja mitä olit,
heräsi vasta kun tapasin sinut uudelleen. Ja silloin sekoittui siihen
tuo ulkonaiseen apuun kohdistuva ajatus. Maija -- isä on oikeassa.
Minua ei kannata ihannoida. Mutta suora tahdon olla niinkuin hänkin.

-- -- -- --

Aamu jo valkeni, kun he vihdoin nousivat mennäkseen kukin huoneeseensa.

-- Maija, puhu jotain ... puhu, rukoili Pentti Maijan huoneen ovella
äänessä polvilleen painuvan hätää ja nöyryyttä.

-- Minä rakastan sinua ... enemmän kuin koskaan. -- Maija sai sen
hiljaa ja vaivalla sanotuksi. Hän oli kuin huumauksessa kovasta
iskusta. Pää tuntui kipeän tyhjältä. Oli kuin jotain siellä sisällä
olisi ratkennut. Ajatuksetkin tuntuivat pysähtyneen siihen paikkaan. --
Minun täytyy olla yksin, -- täytyy ajatella, -- rukoilla. -- Hän puhui
kuin unessa, laski kätensä oven ripaan ja työnsi Pentin päättävästi
syrjään.

Ikkunan alla kukkiva tuomi oli täyttänyt huoneen huumaavalla tuoksulla.
Se tulvahti ovenavauksessa voimakkaana ja äitelänä Maijaa vastaan.
Puiden lomasta paistoi kaistale aamuruskossa välkehtivää järvenpintaa
ja suuressa, riippakoivussa kuului lintujen iloista ääntelyä. Kesäisen
päivän koittoon heräävä luonto astui sulonsa runsaudessa Maijaa
vastaan. Mutta sen kauneus oli tällä hetkellä haavoittavaa kuin terävä,
moniokainen ase.

Maija sulki ikkunan. Tuomentuoksu etoi mieltä.

Riisuttuaan kenkänsä alkoi hän astua edes ja takaisin lattiata pitkin.
Lujalla tahdon ponnistuksella koetti hän selvittää ajatuksiaan. Hänen
ei ollut lupa ajatella sitä mitä hän tunsi, mistä kärsi, täytyi vain
pyrkiä selvyyteen siitä mitä oli tehtävä, mikä oli oikein.

Suru ja kaipaus olivat hänelle tuttuja kuin pitkäaikaiset toverit.
Mutta hänen tähänastiset surunsa olivat olleet mutkattomia, vailla
ristiriitaisuutta. Tänä yönä hän ensi kertaa eläessään oli joutunut
kierteeseen, josta ei nähnyt selviytymisen mahdollisuutta.

Tuskainen avunhuuto nousi hänen sisimmästään. Hän oli kuin
haavoittunut, tiheikköön kätkeytyvä otus, tietoinen haavastaan.
Paljon oli särkynyt siitä, mitä hän sielunsa syvyydessä oli kätkenyt
kuin kaunista, kallisarvoista aarretta. Hän tunsi, että kevät hänen
sisimmässään oli kuin hallayön hileisiin pukeutunut. Tulisi ehkä
kysymys siitäkin, oliko se saanut kuoliniskunsa vai jaksaisiko vielä
jäädä eloon ja kehkeytyä. Mutta sekin oli nyt toisarvoista. Kysymys
koski vain sitä: mikä oli oikein mikä väärin?

Jollei Pentti olisi ollut niin säälimättömän tarkka tunnustuksissaan,
olisi Maija ehkä epäillyt hänen rehellisyyttäänkin. Ja silloin olisi
oikeastaan ollut helpompi ratkaista. Mutta epäilykselle ei ollut sijaa.
Pentti oli ollut suora ja vilpitön tunnustuksessaan ... pohjia myöten.

Oliko sellainen sysättävä syrjään sen naisen elämästä, jota hän
palvomalla rakasti ja joka rakasti häntä? Eikö se olisi sydämetöntä
sekä jumalallisen että inhimillisen rakkauden polkemista?

Mutta eikö nainen toiselta puolen naimisiin mennessään ollut
velvollinen valvomaan vielä syntymättömienkin oikeutta ja onnea?

Pentti oli tosin puhunut lääkärinkin kanssa ... kerran suuressa
sisäisessä tuskassa. Hän ei muuten olisi rohjennut ajaa asiaa näin
pitkälle. Mutta sittenkin?

-- Hyvä Jumala mitä minä teen?

Maija viskautui polvilleen vuoteen viereen, ja kädet puristautuivat
tuskaisesti ristiin.

Piiloon, kätköön! Niin, kunpa haavoittuneen metsänasujamen tavoin
olisikin haavoineen saanut paeta piiloon ... pois kaikesta! Kun olisi
tämä raatelevan raskas ratkaisu ollut kierrettävissä! Mutta se ei ollut
sitä. Pentin täytyi, kerrottuaan kaiken, saada mitä pyysi, uudelleen
annetun, selvän ja suoran vastauksen Maijalta.

Koko se suuri, ehjä onni, joka vielä muutamia tunteja takaperin oli
täyttänyt Maijan sisimmän, nousi nyt hänen eteensä kuin ilkkuen ja
raadellen. Hän oli kaikesta huolimatta ollut niin lapsellinen. Hän oli
uskonut Pentin erheitä pieniksi, heikkoluontoisen ja orvoksi jääneen
hairahteluiksi toveripiirissä. Mutta todellisuus, armoton todellisuus!
Säröllä, auttamattomasti säröllä oli elämä. Hän värisi sisäisestä
tuskasta.

Naisarvonsa unohtamiseksi, ihanteiden kevytmieliseksi syrjäyttämiseksi
olisi moni sanonut epäröimistä tällaisessa tilanteessa. Mutta niin
kipeän selvästi kuin hän näkikin tuon puolen kysymyksessä, näki hän
siinä toisenkin. Pentissä oli niin paljon hyvää, jota olot näihin asti
tukahuttamalla olivat tukahuttaneet. Jokainen kai tarvitsi sekä omaa
että toisten luottamusta pysyäkseen pystyssä. Ja kuka oli koskaan
osoittanut luottamusta Pentille?

Maija oli kai ensimäinen ja ainoa. Oliko hän näin ollen oikeutettu
väistymään?

Olisi ollut helppo vastata, jos määrätyllä olisi ollut oikeuksia, jos
lapsi tai nainen Maijan tähden olisi tullut syrjäytetyksi. Mutta kun
ei niin ollut ja kun Maija tunsi kaikesta huolimatta voivansa luottaa
Penttiin?

-- Jumala, Jumala, johda, neuvo, -- rukoili Maija suuressa sisäisessä
tuskassa.

Väki oli jo noussut töihinsä. Kukko kiekui täyttä kurkkua aitovarrella
ja järven toiselta puolelta kuului käen haikeamielinen kukunta, kun
Maija vihdoinkin nousi, veti käärekaihtimen ikkunan eteen ja paneutui
pitkäkseen saadakseen, jos mahdollista, edes hetken levähtää.




6.


Rovasti astuskeli pitkin aitovartta, tähysteli tuontuostakin tielle
päin ja vaipui välillä ajatuksiinsa. Hän oli tavallisesti juhlatuulella
odotellessaan lapsia kotiin. Mutta tänään tunkivat niin monet vakavat
ajatukset etualalle, ettei ilo ollut hänen tavallista, hilpeätä
lapseniloaan.

Pikku lapsista pikku suruja, suurista suuria. Niin sanottiin. Ja niin
se olikin. Vaikka olihan hän näihin asti kokolailla säästynyt surulta
lasten tähden, ainakin saanut vaarat väistetyksi. Mutta tuskallisesti
vavahti sydän aina kun lasten tielle sattui sellaista, mikä heistä ehkä
näytti vaarattomalta, mutta vanhemman mielestä toisenlaiselta.

Aini nyt tosin kirjeistä päättäen aikoi alistua. Eikä vain alistua. Hän
oli ehkä itse jo huomannut, ettei mies ollut omistamisen arvoinen.
Mutta Ainin herkkään sisimpään saattoivat tällaiset kokemukset jättää
pahojakin vammoja. Ja nyt taisi Maijakin olla lähtemässä samoille
laduille.

Tomupilvi lehahti tienpolvekkeessa korkealle; sen sisältä tulla humahti
"Musta" parasta raviaan.

Rovasti läksi juosta kipittämään pihalle päin. Portit lennähtivät selko
selälleen, ja Martta yhdessä Kaijan kanssa, -- joka jo aikaisemmin oli
saapunut kesälaitumelle --, asettuivat sen molemmin puolin kunniata
tehden.

Rattaat pyörähtivät samassa pihaan. Tervehdittiin, syleiltiin ja
puhuttiin kilvan.

Rovasti yksin oli vaitelias. Ainin kalvenneet ja kavenneet kasvot
pistivät kipeästi hänen silmäänsä. Vaikka saivathan ne selityksensä
osaksi ainakin kunnialla loppuunsuoritetusta opettajatutkinnosta.

-- Tyttöni rakas, -- rovasti vetäisi vanhimpansa vähän syrjään muista,
-- miten heikolta sinä näytät!

-- Sinä isä et ole kokenut mitä välien purkautuminen tietää.

-- Minä tiedän miltä olisi tuntunut, jos mamma olisi minut jättänyt. Ja
minä tiedän miten minun Ainini rakastaa.

Isä painoi tyttären lujasti rintaansa vasten. -- En minä olisi ollut
niin järkähtämätön, jollen olisi ollut varma siitä, että hän oli
onnettomuutesi, tuli kuin anteeksipyytävästi.

Aini taisteli hetken sisimmässään. Hän olisi voinut vapauttaa isän
raskaasta taakasta. Hän olisi voinut sanoa suoraan, ettei isä tässä
lopullisesti asiaa ratkaissut. Yrjö oli itse jättänyt. Mutta hän ei
jaksanut.

-- Isä, ei puhuta siitä enää, ei koskaan, sanoi hän hiljaa. --
Siipirikko pyytää vain rauhaa.

He seisoivat hetken lujasti painautuneina toisiinsa, toisella
katseessaan jähmettynyt tuska, toinen sydämessään rukoillen, että koti
saisi lääkitä maailmalla saadut haavat.

Kahvipöydän äärestä kuului jo toisten iloista puhetta. Alli kuului
huvittavan toisia Helsingin kaskuilla. Isä yritteli lähemmäksi, mutta
Aini ei voinut. Hän luisui irti isän syleilystä ja hiipi yläkertaan
tyttöjen omaan ullakkohuoneeseen. Hän painui sen avoimen akkunan
ääreen, kätki kasvot käsiinsä ja itki.

Runorikkaana kukoisti kesäinen luonto hänen ympärillään. Hellyyttä,
hellyyttä henki koti joka sopestaan häntä vastaan. Mutta kaikki
haavoitti, kaikki teki kipeätä, kun oma sisin oli yhtenä ainoana
värisevänä haavana.

Kesken itkunsa ponnahti Aini äkkiä pystyyn siitä, että joku
nakuttamatta avasi huoneen oven ja astui sisään. Pikku-Hilma, pappilan
juoksutyttö se vain olikin, joka tuli tuomaan pesu- ja juomavettä
huoneeseen. Mutta Aini meni siitäkin hämilleen. Pikku-Hilman katse oli
jo kysyvänä pysähtynyt Ainin kyyneltyneisiin kasvoihin.

-- Katsos, pääkaupungissa tulee ihminen niin heikoksi ja hulluksi,
että tulee kotiin ja vain asettuu itkemään, koetti Aini selitellä,
väkinäinen hymy huulillaan.

-- Minä aijon Helsinkiin, -- heti kun olen käynyt ripillä, tuli
päättävästi ja uhmamielin vastaan.

-- Mistä se halu sinussa on herännyt?

-- Se on _ollut_ minussa, oikaisi Hilma.

-- Ainako? -- Ainia alkoi huvittaa. -- Suurkaupungin koreusko sinua
sinne vetää vai mikä?

-- Minä tahdon ansaita paljon rahaa. - Hilma oli jo kynnyksellä.
Ilme hänen umpimielisillä kasvoillaan osoitti enemmän tiedustelun
turhaksi. Mutta Aini jäi kuitenkin ajattelemaan pikku-Hilmaa ja tämän
Helsingin-halua. Olisikohan se ollut yhteydessä tytön äidin kohtalon
kanssa? Hilma oli pienestä pitäin ollut arka siitä. Nyrkiniskuja saivat
aikamiehetkin vasten silmiä, jos vain uskalsivat puhua "Höpsä-Hannan
kakarasta". Ja sitäkin oli tyttö sairastellut, että äidin piti olla
köyhäintalolla. Mutta sen kohdan korjaamiseksi ei enää tarvittu rahaa.
Hanna oli aivan äsken kuollut.

Olisipa Alli ollut tätä kuulemassa, kyllä hän olisi ottanut selkoa
asiasta. Hän oli aina ollut huvitettu pikku-Hilmasta.

Ikkunan alta kuului samassa rovastin ääni. Toiset istuivat yhdessä
verannalla. Isä ei päässyt rauhaan ennen kuin sai Aininkin sinne.

-- Kun nyt Maijakin tulisi, toivotteli Alli. -- Hänen matkassaan
ilmestyisi ehkä sulle, isä, kauan toivottu poikalapsi.

-- Puhu omista asioistasi eläkä toisten, oikaisi isä.

Alli nauroi. -- Jollen saa puhua kihlajaisista, puhun hautajaisista.

-- "Höpsä-Hannan" hautajaiset pidettiin toisella viikolla, rupesi
Martta kertomaan, -- ja komeasti. Isä toimitti kestit kaikille
köyhäintalolla. Jälkiruuaksi annettiin lettuja ja raamatunselitys.

-- Minä aioin puhua omista asioistani, koska käskettiin, ilmoitti Alli
juhlallisesti. - Juodaanpa nyt taitelijaunelmieni hautajaiset. Minä
olen Helsingissä tullut järkiini.

Rovasti loi syrjästä pikaisen katseen Alliin. Tällä oli tapana leikkinä
ilmaista itsestään sellaista, jota ei saanut muuten sanotuksi.

Alli nauroi ja pyöritteli heleäväristä unikkoa aivan isän nenän
alla. -- Älä katso niin kysyvästi, papukka pieni. Minä en kadu
mitään. Olen sinulle rajattoman kiitollinen siitä, että Ateneumi ja
se nurkka taiteen maailmasta, joka siellä yrittelevälle avautuu, ei
enää ole minulle suljettu puutarha. Tunnen sen eri sokkelot, sen
"ismit" ja "istit". Olen punninnut ne ja itseni vaa'alla. Ja katso,
meidät havaittiin liian keveiksi. Minusta ei ole taiteilijaksi, eikä
Ateneumi-elämästä minulle hengen ravinnoksi.

-- Olet siis tyytyväinen? -- Isän katse koetti päästä pintaa syvemmälle.

-- Täysin -- tavallaan. -- Alli nosti vallattomasti pientä
pystynenäänsä, mutta isä näki katseen pohjalla haikeutta, joka
pani hänet ajattelemaan, että hänen tyttärensä olivat syntyneet
kamppailemaan suuren sisäisen rikkinäisyyden kanssa.

Martta, joka oli asettunut verannan kaiteelle istumaan ja siinä
poikamaisesti keikutteli sääriään, näki isän katseeseen nousevan
huolen. Hän rupesi siitä syystä vakuuttamaan, ettei isän koskaan
maailmassa tarvitsisi huolehtia ainakaan hänen tulevaisuudestaan. Hän
oli ollut selvillä siitä jo kauan. Hän laski jo kuukausia päivään,
jolloin ei enää tarvitsisi päntätä päähänsä, milloin mikin kuningas
hallitsi ja missä milloinkin tapeltiin. Sellainen oli hänestä lorua.
Hän tahtoi hoitaa sairaita ihmisiä ja jos mahdollista, tehdä heidät
terveiksi.

-- Maija tulee, kirkaisi samassa Kaija, joka oli seisonut tähystämässä
portille päin. Muutaman sekunnin kuluttua riippuikin hän jo siskon
kaulassa. Ja Maija piti häntä kauan lujassa syleilyssä. Hän tunsi kuin
tarvetta pyytää anteeksi ... tulevaisuuden tähden.

Verannalla istuvista oli rovasti ainoa, joka läksi saapuvia
vastaanottamaan. Hän läheni hitain askelin ja vielä astuessaan hän
muistutti itselleen, että suurin varovaisuus nyt oli paikallaan.
Maijalla oli rahaa, ja Pentin tavat olivat kaikkea muuta kuin
säännölliset. Selman tyttöä oli suojattava kuin omaa.

Mutta kun Maija sai kätensä irroitetuksi pikkusiskon kaulasta, otti hän
Penttiä kädestä ja tuli suoraan sedän luokse.

-- Setä, sanoi hän, minulla ei ole äitiä, sentähden tuon hänet sinulle.
Jumala on johtanut meidät toinen toisemme tielle. Tästä puoleen aiomme
kulkea yhdessä.

Eikä rovasti saanut siihen mitään vastatuksi. Hän näki Maijassa
taistelussa saavutetun varmuuden rauhaa. Siksi hän vain ojensi kätensä
tulevia kohtaan ja sulki heidät hellään, isälliseen syleilyyn.




7.


Suviniemen pappilassa elettiin suuren pyhän kynnyksellä. Kukin teki
askareitaan, mutta hiljaisena kuin aattoiltana ainakin. Ovia ei
paiskeltu kiinni. Ne suljettiin äänettömästi. Jokainen puhui ja liikkui
hiljaa. Koti oli täynnä sunnuntaista hartautta.

Rovasti makasi omassa huoneessaan. Kierrekaihdin oli osaksi
alaslaskettu, niin ettei päivä päässyt häikäisevän kirkkaasti
paistamaan huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja huone oli täynnä kesän
tuoksua.

Kolmatta viikkoa oli rovasti ollut vuoteessa. Tuskia hänellä ei ollut
sanottavasti, ei ainakaan mikäli toiset saattoivat huomata. Kuumetta ei
myöskään, eikä muitakaan erityisiä taudin oireita. Mutta sydän toimi
huonosti, eikä voimia riittänyt edes jalkeillaoloon. Martta, jolla oli
virka maaseutukaupungin sairaalassa, oli siitä syystä ottanut lomaa ja
tullut isää hoitamaan.

Vähitellen kerääntyivät muutkin isän ympärille. Alli tuli ensimäisenä.
Hän oli saanut tuntinsa järjestetyksi niin, että pääsi lähtemään jo
ennen lukuvuoden päättymistä. Lääkärin lausunnon perustuksella tiesivät
omaiset, että rovastille tästä puoleen suodut päivät olivat harvat.
Mutta kun tauti ei taudilta näyttänyt, kun sairas aina tyytyväisenä
ja hymyillen tervehti hänen luokseen kokoontuvia, alkoivat omaiset
uskotella toinen toisilleen, että lääkäri oli erehtynyt. Sellaistahan
sattui monesti.

Muita kiihkeämmin piti Alli kiinni toivosta että isä vielä parantuu.
Hän ei voinut eikä tahtonut ajatella muuta mahdollisuutta. Hänellä ei
ollut varaa luopua isästä, ainoasta, joka enää teki elämän hänelle
elämisen arvoiseksi.

Isän huoneessa Alli enimmäkseen olikin. Hän kantoi sinne sekä metsän
että puutarhan parhainta kauneutta sitä myöten kuin enenevä kesälämpö
sitä kasvatti. Hän siirteli isän vuodetta niin, että isä ikkunasta
saattoi seurata rakastamansa kevään edistystä. Ja kaiken, mistä
isä vain piti, koetti Alli kiinnittää kankaalle, jottei isä sen
lakastumista tulisi huomanneeksikaan.

Isää ei saanut jättää yksin, oli Martta sanonut. Mutta hän ei myöskään
saanut huomata, että häntä pidettiin silmällä. Allin maalauskojeet
olivat tältäkin kannalta erinomaiset olemassa. Tuomet ja omenapuut
kukassaan, kirsikat, pihlajat ja puutarhan valkea syreeni, kaikki
kiinnitettiin kankaalle sitä myöten kuin ne kehittyivät kauneimmilleen.

Joka kerran, jolloin Alli työstään katsahti isään, näki hän tämän,
leppeä hymy huulillaan ja miltei lapsimainen mielenkiinto katseessa
seuraavan työtä aivan kuin joka ainoa siveltimen piirto olisi ollut
hänelle erikoinen ilo. Mutta jos isän silmät joskus luistivat pois
Allin työstä, nousi niihin omituinen kirkkaus ja katse tähtäytyi kuin
jonnekin etäiseen ihanuuteen.

Silloin täytyi Allin laskea sivellin kädestään. Joku iloinen
sanasutkaus tai lystikäs kasku oli silloin löydettävä vaikka mistä.
Isä oli tavalla millä tahansa saatava takaisin näihin maallisiin. Ei
ollut Allilla eikä muillakaan varaa erota hänestä. Hänenlaisiaan oli
harvassa. Ja sellaisia kuitenkin olisi tarvittu elämässä.

Tilda-rovastinnakin tuli vastoin tapaansa hiljaisena ja vaiteliaana
miehensä huoneeseen, asettui tyhjänä olevaan keinutuoliin ja jäi siihen
miestään katselemaan.

Entiset ajat nousivat nykyään yhtenään hänen eteensä. Harvoin hän
yleensä oli elänyt entisyydessä. Alle oli tehnyt sitä enemmän. Mutta
nyt tulivat yhdessä eletyt vuodet eteen aivan väkisten. Vanha valokuva
Allen nuoruusvuosiltakin oli löytynyt, ja rovastinna oli pannut sen
päällimmäiseksi siihen laatikkoon, jota hän enimmän käytti. Pöydälle
hän ei tahtonut sitä. Kun hän ei nuoruudessaan ollut pitänyt sitä
siinä, niin mitäpä nytkään. Ihan olisi ujostuttanut, jos se nyt olisi
siihen ilmestynyt. Ja olihan hänellä Alle aivan viereisessä huoneessa.
Ei tarvinnut muuta, kuin raottaa ovea, niin jo näki hänen leppeän
hymynsä, joka oli suloinen ja kaunis kuin ilta-auringon siunaava helo.
Se muistutti niitä kymmeniä ja satoja kertoja, jolloin se oli säteillyt
juuri samanlaisena lempeydellään kuin tahtoen tehdä arkisen raadannan
kevyemmäksi ja kauniimmaksi. Mutta hermostuneena perheenäidin monista
huolista ei rovastinna aina ollut malttanut huomata mitä se tahtoi
sanoa hänelle. Jälkensä se kuitenkin oli jättänyt ja tehtävänsä tehnyt,
koskapa se vieläkin oli tallella valmiina nousemaan esille entisyyden
kätköstä.

Ja nyt, nyt sitä katseli nälkäisen haikeasti kuin päivää, jota ei
saanut estetyksi painumasta!

Rovastinnan täytyi mennä omaan kamariinsa itkemään. Mutta kun hän
palasi sairashuoneeseen, oli hänen katseensa taas kirkas ja olennossa
oli hänelle harvinaista tyyneyttä. Hänessäkin oli pyhäisen aaton rauhaa.

-- Niin, Aini ja Maija ovat kirjoittaneet, sanoi hän vetäen taskustaan
rapisevan kirjeen. -- He tulevat molemmat huomenna.

Rovastin kasvoille valahti omituinen hymy. Hän käsitti heidän
kiiruhtavan lähtevän luokse. Mutta hän ei sanonut mitään. Päivän
painuessa voittaa vaiteliaisuus ihmisen. Illan pyhäinen rauha ei kaipaa
sanoja.

Rovastin ajatukset luisuivat tulossa oleviin. He olivat kumpikin
kokeneet paljon näinä viime vuosina. Maija oli jo ollut viisi vuotta
naimisissa. Hänellä oli kolme lasta. Airi, vanhin, oli pieni, terhakka
tyttö, nopsa ajatuksissa ja teoissa. Hän oli muutamia kuukausia
takaperin ollut pappilassa pitemmän aikaa, silloin kun kaksoiset
syntyivät. Maija itse oli käynyt vain kerran, naimisissa olonsa
ensimäisenä vuonna. Hän oli tunnollinen perheenäiti, joka ei suotta
väistynyt paikaltaan. Ja tarkka hän myöskin oli miehensä rahoista, sen
huomasi kaikesta. Pentillähän olikin ollut velkoja, kai paljonkin.
Mutta tyytyväiseltä oli Maija tuntunut kirjeissään. Kun nyt vain saisi
oikein tavata. Silloin voisi saada varmuutta hänen oloistaan. Hänen
elämänsä olikin jo sillä kohdalla, missä eletyn perustuksella näki
tulevaisuuden pääpiirteet.

Toisin oli Ainin.

Rovastin sormet nypiskelivät levottomasti peitettä, ja silmään herahti
kyynel. Raskaaksi oli elämä muodostunut hänen tyttöpoloiselleen.
Kauan tämä ensin sairasti särkynyttä suhdettaan. Kun haava viimein
rupesi arpeutumaan, heräsi hänen ensi lempensä uudelleen. Hän koetti
uskotella itselleen, että kaikki välillä oleva oli ollut pahaa unta,
ei rakkautta, vaan peloittava, vangiksi ottava voima, joka lumosi kuin
salaperäisen metsän menninkäiset. Rakkaus Erkkiin oli toisenlaista ja
todellista. Siihen oli hänen elämänsä kauan keskittynyt, siinä sen ydin
olikin. Mutta siitäkään ei sitten tullut sen valmiimpaa. Erkki oli
samanlainen kuin ennen, lämmin ja toivoa herättävä toisin ajoin, toiste
välinpitämätön, umpimielinen ja arvoituksellinen.

Aini oli tästä kärsinyt sairauteen asti. Oliko nyt opettajantoimi
vieraalla paikkakunnalla suonut hänelle jonkinlaista lievitystä ja
mielen tasapainoa, sitä ei isä vielä tietänyt.

Kuinka hyvältä olisikaan tuntunut, jos olisi nähnyt edes rajapiirteet
lasten tulevaisuudesta! Silloin olisi paremmin voinut heitä neuvoakin,
olisi saanut sanoa jonkun opastavan sanan tulevienkin päivien varalta.
Mutta kai oli parasta näin. Päivätyöhön astuvan täytyi itse ja yksin
suorittaa tehtävänsä. Lähtevän täytyi lähteä yksin. Toukan täytyi itse
ponnistella vapautuakseen kuorestaan. Käsi, joka syrjästä säälivänä
ja säästävänä kajosi tuohon taisteluun, teki vain tuhotöitä. Rovasti
oli itse sen nähnyt. Hän oli kerran koettanut auttaa, mutta vain sillä
seurauksella, ettei hänen vapauttamansa perhonen kyennytkään lentoon.
Sen siivet lerpattivat voimattomina maassa.

Rovastin katse pysähtyi Alliin. Tämä istui tapansa mukaan sivellin
kädessä, niin hiljaisena ja vaiteliaana, että hänen läsnäolonsa aivan
oli unohtunut isältä. Tildan paikka keinutuolissa oli jäänyt tyhjäksi.
Hän kai oli mennyt puuhailemaan odotettujen hyväksi.

Niin, niin se Tildakin! Rovastin katseeseen nousi nuoruusvuosien
lämpöä. Paljon ja monenlaista oli ollut matkan varrella, mutta kaikki
oli kaunista ja hyvää, kun sitä katseli näin painuvan päivän valossa.

Kun nyt vain taival tasoittuisi lapsille!

Alli tunsi äkkiä, miten isän katse lempeänä ja kysyvänä pysähtyi
häneen. Isä oli oikeastaan ihmistuntija, vaikka hänen suuri hyvyytensä
usein eksytti häntä. Lapsiaan hän aina oli ymmärtänyt, Alliakin, joka
oli niin kitsas sisimmästään. Isä olisi todella ansainnut enemmänkin
luottamusta.

-- Isä pieni! -- Alli nyökkäsi iloisesti, vaikka sisintä vihlaisi
kipeästi. Isän silmissä oli taas tuo omituisen kirkas, kauaksi tähdätty
katse, joka näytti painuneen näkymättömän maailman ihanuuteen.
Samalla oli hänen koko olemuksessaan aivan käsittämättömän suurta,
-- lapsellisen ehjää säilyneisyyttä. Elämän ristiriidat eivät olleet
jättäneet ainoatakaan rumaa arpeutumaa hänen olentoonsa. Kaikki oli
ehjää, sopusointuista. Hellävaroin oli hän itse kohdellut toisia.
Hellävaroin oli elämä pidellyt häntäkin. Mutta hänen tyttärensä osa oli
toisenlainen.

Suuri tuska nousi Allin katseeseen. Ei isä aavistanut, mitä merkitsi
taiteilijaunelmien hautaaminen. Isä oli tyytynyt siihen, että loi
oman elämänsä kauniiksi. Mutta kun oli saanut halun luoda muutakin.
Kun janoamalla janosi kerätä elämän rikkautta sisimpäänsä ja antaa se
kuvina ihmisille. Kun oli saanut silmät nähdäkseen, korvat kuullakseen,
kun sisin oli tulvillaan elämän suurta riemua ja suurta tuskaa, jonka
rikkaissa, ehjissä kuvissa olisi tahtonut antaa toisille, mutta kun ei
jaksanut, ei voinut...

Allin pää painui, ja sivellintä pitelevä käsi alkoi vavista. Leikillä
hän kerran oli omaisilleen viskannut tiedon taiteilijaunelmiensa
hautaamisesta. Mutta suuri ja sanaton oli tuska senkin haudan
partaalla. Omistaa tahtoa eikä voimaa, tuntea rajattomasti, muotoa
etsivän rikkaasti, saamatta sisäiselle näkemykselleen vastaavaa muotoa,
-- oliko kellään ollut raskaampaa kokemusta?

-- Isä, -- sanoi hän hiljaa, -- minä hautasin taiteilijaunelmani siksi,
että olin kuin häkkilintu. Oman heikkouteni kahlehtivaa rautaristikkoa
vastaan ponnistelin, siksi kunnes siipeni olivat verillä ja voimani
lopussa.

Hän nousi, laski siveltimen kädestään ja meni isän vuoteelle. -- Isä,
on toinenkin hauta, jonka ääressä minä yön yksinäisyydessä toisten
katseiden välttäessä seison.

Hän painui polvilleen vuoteen viereen, tarttui isän käteen ja painoi
sen otsaansa vasten. Hän jatkoi kuin unessa, tietämättä puhuiko
hän isälle vai itselleen: -- Hän sattui opettajatoverikseni kohta
sen jälkeen, kun olin haudannut taiteilijaunelmani. Hänen otsansa
oli puhdas ja korkea, hänen katseensa syvä, korkeita ihanteita
tavoittelevan mielen uskollinen heijastaja. Isä, hänessä oli jotain
sinusta ja sinun maailmastasi, -- jotain aivan toista kuin se mihin
olin tutustunut Ateneumilla. Siinä maailmassa, jonne niin hartaasti
olin halunnut ja missä osa minusta huvitteli eholtaan, oli samalla
paljon mikä tympäisi. Pienet, itsestään suuria uskovat taiteilija-alut
leikkivät siellä vallatonta, sisällyksetöntä leikkiä, sillä aikaa
kuin he niinkuin kreikkalaiset Auliin edustalla odottelivat tuulta
purjeisiinsa. Toisille sitä tulikin, toisille ei. Minulle ei sitä
suotu. Minä vain väsyin noissa taiteen esikartanoissa, missä
ihmislapset eivät polvistuneina odottaneet pyhää tulta, vaan olivat
pallosilla suurista elämänarvoista. Se kypsytti minua antamaan arvoa
_sinun_ maailmankatsomuksellesi. Ja siksi näin _hänenkin_ sisäisen
kauneutensa niin suureksi. Minä en voinut olla rakastamatta, vaikka
tiesin hänen rakastavan toista.

Rovasti ei saanut vastatuksi. Hänen katseensa tapaili tyttären
katsetta, mutta se oli kätkössä, käsi painoi yhä isän kättä.

Ulkona paistava kirkas päivä juoksutti valoviiruja sairashuoneen seinää
pitkin. Pikkulinnut kuuluivat piipahtelevan räystään reunalla, ja
tuoksuva tuulahdus keinutti kepeästi ikkunan valkeata uudinta.

Sairaalle tuli voimakas tunto ulkona kukoistavasta kesästä. Luonnon
kesäinen ilo ja ihmiselämän kärsimysrunsaus nousivat rinnan hänen
eteensä. Hänen ajatuksensa tarttui jälkimäisen suureen, lopulliseen
tarkoitusperään, hengen kirkastukseen.

-- Rakas, rakas lapsi, sanoi hän hiljaa. -- Sydänvereni antaisin onnesi
hinnaksi. Mutta sitä osaa ei vanhemmalle ole suotu. Ei isälle, ei
äidille. Jokaisen täytyy itse taistella siipensä vapaiksi.




8.


Yö oli vaikea rovastille. Sydäntä ahdisti ja ajatukset kävivät
raskaiksi. Tauti oli muuten -- samoin kuin elämäkin -- pidellyt
rovastia hellävaroin -- aivan liian hellävaroin, vakuutti hän itse.
Mutta kun ruumiillinen vaiva ja sisäiset huolet näin yhtaikaa
ahdistivat, täytyi hänen nöyryytyksekseen tunnustaa, ettei hänessä
ollut miestä kestämään kovinkaan paljoa.

Sydänvaiva panikin ihmisen pian tuntemaan huonoutensa. Hiljainen
särky murenteli ja jäyti voimia huomaamattomalla, mutta kuluttavalla
tavalla kuin vesi kallion kylkeä. Rinnan vasemmalla puolella ahdisti
lyyjynraskas paino, jota ei saanut siitä poisväistetyksi, vaikka kuinka
olisi tahtonut. Ja kestämisvoima tuntui ehtyvän kuin vesi vuotavasta
astiasta.

Jollei olisi ollut noita huolia lapsista ja heidän onnestaan! Sehän se
lopulta enimmin ahdisti.

Rovasti kääntelihe vuoteessaan, koetti pitää silmiään ummessa, ettei
Martta hänen tähtensä valvoisi kaiken yötä, ja katseli salaa kelloa,
kun luuli Martan nukahtavan. Aamupuolella vihdoin tuli uni. Kun rovasti
heräsi siitä, näki hän kellonviisarien osoittavan aikaa, jolloin
odotettujen piti saapua. Martta oli ripeästi huonetta siistimässä.
Mutta kohta nähdessään isän valvovan hän läheni vuodetta. -- -- Hyvää
huomenta papukka pieni! -- Käsi kävi kuin ohimennen koettelemaan
valtimoa. Sitten Martta rupesi suorimaan lakanoita. Hän oli
pöyhistelemässä isän päänalusta, kun isä äkkiä tarttui hänen käteensä.

-- Miten hyvänä sinä pidät minua, sinä siunattu lapsi! Sinussa on
mamman ryhtiä toistenkin varalle. -- Isä katsoi häneen hetken pitkään
ja hellästi. -- Sairaanhoitajana olet sinä virkasikin puolesta kuin
asetettu huolehtimaan toisista, niin nuorin kuin oletkin. Ajattelethan
sinä sitä vastakin?

-- Isä, väisteli Martta, -- eivät meikäläiset anna toisten huolehtia
itsestään. Kukin kulkee omaa latuaan, vaikka se veisi päistikkaa ...
tyrmään.

-- Nyt teki mielesi sanoa: hornaan, pisti isä leikiksi, -- vaikka
minulle mieliksi valitsit raamatullisen sanan.

-- Isä pieni, sinussa asuu suuri veitikka. -- Martta nauroi, pöyhisteli
vielä kerran päällimmäistä untuvaista päänalusta, josta isä erityisesti
piti, ja kävi sitten äkkiä isän käteen kiinni. -- Isä, sanoi hän syvä
totisuus nuorekkailla kasvoillaan, -- sinä voit luottaa siihen, että
teen parhaani.

Etehisestä alkoi kuulua liikehtimistä ja ääniä. Martta kiiruhti tulevia
vastaan, ja rovastin katse kytkeytyi odotusta täynnä eteisenpuoleiseen
oveen. Se aukenikin pian, ja Ainin hento, vielä tyttömäisen notkea
varsi solahti ovesta sisään.

Isän katse kiiruhti kysyvänä ja hellyyttä täynnä tulijaa vastaan.
Mutta jokin Ainin olemuksessa nosti katseeseen samassa hämmästyneen
kysymyksen. Ainissa oli tapahtunut silmäänpistävä muutos. Hänen
tuskallisen herkkäilmeiset kasvonsa olivat tyyntyneet jäykän tasaisiksi
kuin riittyneen veden pinta. Kissanpoikasen pehmeyttä muistuttavat
liikkeet olivat käyneet kulmikkaan kankeiksi, ja silmien lämmin,
haikeamielinen ilme oli väistynyt terävän, lujatahtoisuutta ilmaisevan
katseen tieltä.

-- Isä! -- Ainin kankeus katosi hetkeksi. Sairaan syleilyssä löytyi
entisyys ja entisajan lämpö. Mutta jo kun Aini vetäisi matalan jakkaran
vuoteen viereen ja asettui siihen, oli hän taas sama kuin sisään
astuessaan. Hän tarttui isän käteen, ja katseeseen syttyi kuin tulta.

-- Sinä katsot niin kysyvästi, isä, sinä näet, että Ainisi on
muuttunut. Vanha minäni on ristiinnaulittu. Uuden ihmisen kasvamista
minä halajan.

Isä ei puhunut mitään. Hän vain katsoi katsomistaan, ja silmiin tuli
paljonkokeneen selvänäköisyyttä.

-- Isä, etkö ilostu? Sen jumalallisen avun lisäksi, jota aina tahdon
etsiä, olen saanut maallisenkin avun.

Sairaan katse, joka näihin asti oli pysynyt tutkivana, melkein
epäröivänä, elostui äkkiä. Siihen nousi suuri kiitollisuus. Tätähän hän
oli toivonut ja rukoillut. Ja nyt tämäkin annettiin hänelle ennen hänen
lähtöään pitkälle matkalle -- annettiin kuin lapselle, jolta ei isä voi
kieltää mitään hyvää.

Rovastin kädet painuivat ristiin. Katse pyysi tyttäreltä lisää. --
Arvi on pappi. Hän opettaa uskontoa samassa koulussa missä minäkin.
Hän on avannut silmäni. Minä tarvitsen hänen lujuuttaan tueksi omalle
heikkoudelleni, hänen tinkimättömyyttään leväperäisyyteni oikaisijaksi.
Isä, kunpa sinä tuntisit hänet!

Isä siveli hiljaa Ainin kättä. -- Lujuus on hyväksi, sanoi hän viimein.
-- Mutta sinä olet pehmeä, pieni kissanpoikanen. Sinä tarvitset
lämpimän pesän tullaksesi toimeen elämässä.

-- Minä olen nähnyt heikkouteni synniksi. Vanha on karsittava pois, ei
meistä muuten tule kalua.

Niin, niin. Rovasti nyökkäsi miettivästi. Olihan asia niinkin. Mutta
ei Jumala tehnyt väkivaltaa luonnolle. Ei kaikki luonnollinen ollut
syntiä. Uutta kasvatti Jumala yhtenään ulkona luonnossa. Nytkin. Mutta
hän ei tehnyt sitä jyryllä ja tuomiolla, vaan antamalla aurinkonsa
paistaa.

Aini näytti pettyneeltä. Isän olisi toki pitänyt ymmärtää sitä uutta,
mikä nyt hänessä oli saanut sijaa. Nyt jos koskaan olisi isällä ollut
syytä iloita.

-- Isä, tie elämään käy kuoleman kautta. Syksyinen kuolema hedelmöittää
kevään kasvuvoimaa. Minulla on ollut syksyni. Nyt alkaa kevät. --
Sisäinen tuli välähti taas hänen silmissään, mutta siinä ei ollut hänen
oman sisimpänsä lämpöä, siinä oli jotain teräksiseksi tehtyä.

Sairas ei sitä huomannut. Hän makasi hetken silmät puoliummessa ja
hänen kasvoillaan kuvastui kuin heijastus luonnossa tapahtuvasta
uudistuksesta. -- Meille tulee sitten kevät yhtaikaa, sanoi hän
puoliääneen, mutta niin hiljaa, ettei Aini sitä kuullut.

Kun luomien läpikuultavat kuvut vähitellen hitaasti kohosivat, oli
rovastin katseessa jotain kaukaa tulevan ja kauaksi kiiruhtavan
ilmettä. Mutta se väistyi vähitellen katseen pysähtyessä Ainiin.
-- Jumala on hyvä ja Hänessä on hyvä olla, siinä on pitkän elämäni
ydinkokemus, sanoi hän tapaillen tyttären kättä. Sitten hän alkoi
kertoilla omasta nuoruudestaan. Paljon hyvää oli hän jo aikaisemmin
saanut osakseen, mutta kun hän tapasi Tildan, kävi sittenkin koko elämä
uudeksi kuin itse luomisaamuna. Ja sellainen oli pohjaltaan aina tuo
miljoonia kertoja uudistunut ja yhä uudistuva kokemus. Kun "oikea"
eteen astui, kun ihminen löysi hänelle luodun avun, ymmärsi hän, että
hänen ihanin, usein tiedottomuuden usvassa väikkynyt unensa, oli
kääntynyt todellisuudeksi. Hän heräsi näkemään ympärillään vastaluodun
maan, jota ei hänen silmänsä ollut koskaan ennen nähnyt ja hän ymmärsi
ei harkiten eikä vain tunteillaan, vaan koko olemuksellaan, että elämä
oli ihana ja maa kaunis. Rovastin katse kääntyi rovastinnaan, joka
hiljaa oli tullut huoneeseen ja asettunut vuoteen jalkopäähän.

-- Muistatko mamma, kun yhdessä kuulimme "Luomisen"? Me olimme kesällä
viettäneet hopeahäämme. Senjälkeen lähdimme hääretkelle, joka nuorelta
apulaispapilta oli jäänyt tekemättä. Siinä evankeelisessa kokouksessa
Ruotsissa ne sen esittivät. Me istuimme rinnan kirkonpenkissä, ja niin
oli kuin me uudelleen olisimme seisoneet parin edessä. Niin ihanaa.
Minä itkin. Ja etköhän sinäkin, mamma?

Rovastin kasvot loistivat niin lapsellisen suuresta ilosta, että sitä
oli mahdoton vastustaa. Rovastinnan täytyi niistäytyä äänekkäästi, ja
Aini tunsi, että sisimmässä suli ja pehmeni kuin kirrenlähtöaikana.

Samassa tuli Martta kutsumaan kahville ruokasaliin. Pöytä oli katettu,
eikä isää nyt enää saanut rasittaa. Myöhemmin saisivat muut audienssia.

Ruokasalissa istuivat Maija ja Kaija kahdenkesken katetun kahvipöydän
ääressä. Alli oli heistä huomaavinaan jotain liikutuksen tapaista --
aivan kuin he vastikään olisivat puhelleet jostakin heidän mieltään
järkyttävästä. He kai eivät olleetkaan tavanneet pitempään aikaan.
Maija asui etäällä Helsingistä, ja Kaija oli kaiken talvea ollut
musiikkiopistossa. Hän oli lukukauden loputtua matkustanut maalle erään
hyvän ystävän luokse, eivätkä muut olleet arvanneet häntä odottaakaan.
Hän oli vain itse, kuultuaan Maijan matkasta ja sedän sairaudesta,
päättänyt matkalla hämmästyttää toisia yhtymällä heihin.

-- Oletpa sinä Kaijakin jo ennättänyt ihan aikaihmiseksi, ihmetteli
rovastinna kaataessaan kahvia kuppeihin.

-- Vieläpä oikein helsinkiläisneidiksi, pisti Alli jatkoksi. Hänen
täytyi ajatella omaa ensi vuottaan Ateneumilla. Kaija tuntui niin
läpeensä elämänhaluiselta yrittelijältä. Aika soma ihmislapsi hän
oli lisäksi. Hipiä oli raitis ja läpikuultava. Runsas vaaleanruskea
tukka oli aistikkaasti kammattu, ja koko olennossa oli erinomaisen
viehättävää, keväistä suloa.

-- Kai sitä helsinkiläistyy Helsingissä, arveli Kaija kuin jotain
sanoakseen. Sitten rupesi hän kertomaan musiikkiopistossa olosta.
Hän kääntyi etupäässä Allin puoleen kuin tältä odottaen enintä
ymmärtämystä. Mutta Alli kuunteli hajamielisenä, sillä rovastinna
oli ruvennut puhelemaan Maijan kanssa ja puhe koski palvelijoita.
Se kiusasi Allia. Mamma ei ensinkään käsittänyt uutta aikaa. Hän ei
myöskään saanut päähänsä, että palvelija oli samanlainen ihminen kuin
muutkin. Mammalle oli aina olemassa monta porrasta palvelevan ja
palveltavan välillä. Isä ei nyt ollut uudenaikainen hänkään. Mutta
tällaisissa asioissa hänen suuri hyvyytensä häntä ohjasi oikeaan.

-- Ei nyt mamma hätäile, kuului Martta rauhoittavan. -- Hyvällä
tahdolla ja tyyneydellä pääsee pahoistakin pulmista.

Mutta rovastinna jatkoi valituksiaan. Hänen täytyi saada korvausta
siitä, ettei Allen luona enää uskaltanut valitella. Ja nämä nykyajan
ihmiset olivatkin aivan mahdottomia. Sisäkkökin, joka muuten oli tekevä
ja reipas tyttö, oli ihan muuttunut saatuaan sulhasen. Sulhaseksi hän
tosin ei itse miestä myöntänyt. Mutta mikä muu kuin sulhanen se on, kun
noin seurustellaan. Se mies oli sosialisti, jumalankieltäjä ja ties
mitä kaikkea. Oppineesta hän kai tytön mielestä kävi. Sentähden hän
saikin ajatuksensa ahdetuksi tytön päähän niin, että tämä oli aivan
muuttunut. Ja samaa hapatusta oli tunkeutunut renkitupaankin. Ei sieltä
ennenkään ollut lähtenyt paljoa apua naisväelle, ei jos sitä olisi
tarvittu puutarhassa taikka missä. Mutta nyt sitä ei saanut entisenkään
vertaa. Kun rovasti oli vuoteessa, niin mitä ne rengit antaisivat arvoa
naisten töille, ei vaikka hyvin tiesivät, että ellei naisia olisi
maailmassa, ei ainoakaan mahtaileva mies elää raahustaisi täällä maan
päällä.

Rovastinnan täytyi kesken kaiken ottaa nenäliina esille ja itkeä
tihauttaa pikkusen. Monessa asiassa oli Allella ollut syytä toivoa
toisenlaista hänen puoleltaan, mutta eipä vain koskaan siksi, ettei hän
olisi miesväelle myöntänyt heille tulevaa kunnioitusta. Mutta pitipäs
nyt kärsiä vaikka mitä heidän puoleltaan. Ja pappakin oli poislähdössä
jättääkseen heidät yksin tänne pahaan maailmaan.

Rovastinnalle tuli uusi ja entistä kovempi itkun puuska. Aini rupesi
puhumaan kärsimyksen tarpeellisuudesta ja Jumalan kasvatusvälineistä.
Sosialismikin saattoi olla yksi niitä. -- Martta kaateli kuumaa kahvia
kuppeihin. Kaija oli lakannut puhumasta musiikkiopistosta. Alli istui
ajatuksiinsa painuneena. Häntä niin vaivasi se, ettei mamma jaksanut
käsittää sitä mikä uuden ajan vaatimuksissa oli oikeutettua. Eihän se
niin paljon muuten merkinnyt äidin iässä olevan elämässä. Mutta moni
asia tuli sen kautta toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt tällaisessakin
kodissa, jossa kuitenkin oli halua tunnustaa kaikkien yhdenarvoisuus
jäseninä ihmiskunnan suuressa kodissa. Tuota yhteen kuuluvaisuuttahan
isä aina teroitti. Sen olisi siksi pitänyt painaa leimansa koko kotiin.

Sisäkkö raotti samassa ovea viitaten Martta-neitiä tulemaan. Kaija
käytti tilaisuutta hyväkseen, livahti keittiöön samalla kuin Marttakin
ja kuiskasi ohi pyyhkäistessään Martan korvaan: "tule sitten
ullakkohuoneeseemme, kun ehdit." Sitten karkasi hän vinnin portaita
ylös pitkin harppauksin kuin ennen pikku tyttönä. Huoneeseen tultuaan
viskautui hän suoraa päätä avoimena olevalle vuoteelle, painoi päänsä
syvälle päänalukseen ja työnsi pienen koruommellun nenäliinansa
mykkyräksi nutistettuna silmilleen. Sillälailla makasi hän hyvän aikaa.
Mutta kun Marttaa ei kuulunut, täytyi hänen nousta ja ruveta uteliaasti
kuin pieni hiiri nuuskimaan huoneen joka nurkkaa nähdäkseen oliko
kaikki samalla paikalla kuin takavuosina, jolloin he yhdessä Maijan
kanssa olivat asuneet tässä huoneessa. Ikkunan edessä täytyi viivähtää
tuttua näköalaa ihailemassa, ja peilinkin eteen oli pysähdyttävä.

Tännepä heidän tavaransakin jo oli tuotu.

Kaija kiskaisi kannen keltaisesta matkalaatikostaan ja otti esille
kepeän musliinisen kesäpuvun. Sitten hän riisui matkapukunsa.

Täytyi uudelleen asettua peilin eteen. Tässä puvussa oli niin
sievät porsliiniset napit, joihin Alli oli maalannut omenankukkia.
Samanlainen, suurempi rintaneula kiinnitti keskeltä väljän avokaulaisen
puvun.

Kaijalta pääsi iloinen, pieni laulunpätkä. Hän pyörähti kantapäillään
peilin edessä ja hyräili.

-- -- -- "Kevätvirsiä viidakko kaikaa -- -- -- Sinilaine jo lyö ja jo
valkeni yö, nyt on toivoon ja lempeen aikaa. Nyt on toivoon ja lempeen
aikaa."

Hyräillen alkoi hän uudelleen penkoa matkalaatikkoaan, josta viimein
löysi soman, pienen päähineen ohuesta valkopohjaisesta, sinikukkaisesta
kankaasta. Se oli ommeltu pyöreän pussin muotoon, ja sen
pitsireunaiset, kurotut liepeet riippuivat somasti alaspäin. Kurotun
alaosan ylälaidassa oli vaaleansininen silmukalle sidottu silkkinauha.
Sen alle oli Kaijalla tapana pistää kukkia. Omenankukka olisi nyt
sopinut mainiosti. Mutta niiden aika oli jo ohi. Sen sijaan löytyi
tavaroiden joukosta muutamia lemmenkukkia, jotka vielä olivat virkeitä.
Kaija alkoi pistellä niitä myssyyn. Samassa aukaisi Martta oven. --
Hyvänen aika, Kaija, luuletko lähteväsi Espikselle näyttäytymään! --
Martta jäi kynnykselle seisomaan. Mutta Kaija kiskaisi hänet siitä ja
keikautti pari kertaa huonetta pitkin.

-- Älä nyt joutavia, Martta! Minä tahdon aina olla sievä itseni tähden,
-- sillä sievä on sievää -- ja toisten tähden ja sitten vielä yhden
erityisen tähden -- Martta, minä olen kihloissa.

Martta meni aivan ymmälle. -- Kihloissa! Sinä pikkuinen!

-- Niin juuri. Ja "pikkuinen" aikoo tuossa paikassa mennä naimisiin.
Martta, hän on niin hyvä, -- aivan erinomainen. Kaikki pitävät hänestä.
Ja hän pitää minusta ihan hurjasti. Tietäisit miten hän välistä katsoo
minuun. Ja millä tavalla hän joskus tarttuu käteeni. Siinä on niin
paljon hyvyyttä ja kunnioitusta ja rakastuneisuutta myöskin, että minä
menen aivan hämilleni.

Kaija sai Martan istumaan läheiselle tuolille ja painoi samassa päänsä
Martan syliin. -- Martta, minä olen sellainen typerä pieni raukka. Minä
tahdon perustaa kodin ja viettää häitä ja aina olla Olavin kanssa.
Mutta minua pelottaa samalla niin hirveästi. -- Martta, miksi ei saa
poimia lapsiaan puusta, ottaa noin vain omakseen, viedä kotiinsa ja
pitää hyvänä? Se on niin kauheata, ettei voi!

-- Sinä pieni! -- Martan käsi sipaisi odottamattoman pehmeästi Kaijan
painunutta päätä. Hän tunsi tällä hetkellä vanhemmuutensa suureksi,
niin vähäinen kuin ikäero olikin.

-- Enhän voi sanoa, puheli hän harvakseen, äänessä omituinen vavahdus,
-- mutta uskon, että se, joka oikein rakastaa, ei lopultakaan tahtoisi
poimia lapsiansa puusta. Se heikentäisi ja köyhdyttäisi elämän
hellimpiä suhteita. Ajattele sitä, että kun ihminen oikein rakastaa
toista niin, että tahtoo antaa kaikkensa hänelle, kantaa tuo rakkaus
helmassaan uuden elämän mahdollisuuksia. Se on ylevää, tekivätpä
ihmiset sen miten rumaksi tahansa. Siinä on suurta, sanatonta runoutta,
ja se on sen löydettävissä, joka rakastaa ... uhrautuvasti ja rohkeasti.

Kaija ei vastannut. Mutta kaksi pehmeänpyöreätä käsivartta kiertyi
lujassa puristuksessa Martan kaulaan, ja ruskeankiharainen pää
pitsimyssyssä, jonka poimuista lemmenkukat kurkistivat, painui Martan
olalle.

Tuulenhenki toi samassa voimakkaan sireenintuoksun huoneeseen. Pesää
hankkivien pikkulintujen sirinä kuului puutarhasta, ja etäisyydessä
kukkui käki lukemattomia onnenvuosia elämää aloitteleville.




9.


Maija ja Kaija menivät Martan antaessa audienssia yhdessä
sairashuoneeseen. Rovastin huulet vetäytyivät hellään, mutta
kaihomieliseen hymyyn, kun Kaija Maijan esilletyöntämänä läheni hänen
vuodettaan. Hän näki poimuista esiinkurkistavan lemmenkukan. Ohuesta,
aukeasta kesäpuvusta kohosi kauniisti kaartuva kaula notkeana kuin
nuoren joutsenen, ja lyhyet hihat, -- jotka rovastin mielestä enemmän
muistuttivat pikkulapsen paidanhihoja kuin aikuisen pukuosaa --
lisäsivät käsivarsien pehmeätä pyöreyttä. Kevättä, kevättä oli kaikessa.

-- Setä, tämä pikkuinen Kaijamme on yhtäkkiä tullut aikuiseksi -- alkoi
Maija tolalle auttavasti. Ja sitten piti Kaijan itsensä kertoa.

Olavi oli sattunut asumaan juuri samoissa portaissa kuin Kaija.
Ja he tapasivat usein. Kaijan täytyi joskus portaita noustessaan
laulahtaakin, ja Olavin täytyi siihen sattuessaan jäädä sitä
kuuntelemaan. Joskus tuli puheltuakin, alussa harvemmin, sitten yhä
useammin.

-- Kaija, pieni Kaija, puheli rovasti sivellen Kaijan kättä. Tämä oli
Selman nuorimmainen, hänelle uskottu lapsi. Paljon olisi voinut ja
paljon pitänytkin sanoa tällaisena hetkenä, jo senkin johdosta, että
nuoret tahtoivat pitää kiirettä, kun Olavin oli ruvettava asumaan
vanhaa perintötaloa Uudellamaalla. Mutta rovasti ei saanut oikeastaan
mitään sanotuksi. Hän tunsi itsensä omituisen voimattomaksi. Ensi
kertaa eläessään hän tunsi välimatkan nuoren ihmislapsen ja itsensä
välillä auttamattoman suureksi. He olivat kaksi samaan kouluun pantua.
Mutta toinen suoritteli vasta sisäänpääsytutkintoaan, toisella oli
jälellä vain muutama päivä koulussaolo-aikaa. Kuinka he voisivat
käsittää toisiaan?

-- Niin, niin, puheli rovasti, ja suuri rakkaus nousi hänen väsyneihin
kasvoihinsa, -- sellaista on elämä, Kaija. Toinen alkaa, toinen
lopettaa. Ja me voimme oikeastaan hyvin vähän auttaa toisiamme.
Jokaisen täytyy itse oppia läksynsä -- elämässä niinkuin koulussa.

Maija joudutti Kaijaa lähtemään. Setää ei saanut väsyttää. Ja Maijan
piti itsensäkin saada hetkinen osakseen.

Hän vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen. Käsi
tarttui sedän käteen. Sillälailla istuivat he pitkän aikaa. Katse
kysyi, toisen vastasi. Sanoja ei tarvittu.

-- Minä en koskaan, en hetkeäkään ole katunut, sanoi Maija viimein.

Sairas nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt sen, eikä hän pyytänyt muuta. Mutta
hän sai kuitenkin -- pala palalta ja vähitellen. Kaikki Pentin kanssa
eletyt vuodet kulkivat pitkän sarjan Maijan sisimmän läpi. Hän kertasi
ja kertoi.

Ensimäiset vuodet olivat olleet koevuosia. He olivat kuin kaksi lasta,
jotka opettelivat kulkemaan kapealla kaidepuulla. He opettelivat kukin
erikseen, mutta sitten myöskin ojentamalla kättä toisilleen. Pian tuli
siinä toiselle tehneeksi vahinkoa, kun itse horjui, mutta vähitellen
he molemmat oppivat ja saivat tuntea käsikkäin kulkemisen iloa.
Maijalla varsinkin oli ollut paljon oppimista. Hän oli tietämättään
omistanut itselleen ahtaan ja kaavamaisen elämänkäsityksen. Hän oli
kuvitellut, että jos ihmiset tahtovat kulkea Jumalan tiellä, muuttuvat
he kutakuinkin toistensa kaltaisiksi. Tie on yksi, tahto yksi ja
kaikki elämässä kulkee kuin valmiiksi viitottua latua pitkin. Mutta
todellisuus oli oijaissut hänen käsitystään. Yhdyselämä Pentin kanssa
oli avartanut ja syventänyt hänen elämänymmärtämystään. Ei saanut,
ei elämästä eikä raamatusta, noin vain pinnalta itselleen kuorituksi
valmiita ohjeita joka kohtaan. Ihminen tarvitsi elämää, ijäistä, alati
uudistuvaa elämää itse elämän lähteestä, ei kaavoja, ei säännöksiä.

Ja miten paljon myöskin lasten kautta saadut kokemukset toivat
tullessaan sekä kotiin että sydämeen! Paljon oli iloa, mutta
paljon tuskaakin siinä mikä koski heitä. Joka kerralta, jolloin he
sairastelivat tai osoittivat jonkunlaisia heikkouden oireita, syytti
Pentti siitä entisyyttään. Lapset olivat hänen silmäteränsä. Ja ajatus,
että he saisivat kärsiä isänsä tähden, vei hänet monesti epätoivon
partaalle. Sellaisina hetkinä hän tarvitsi paljon hellyyttä, paljon
rohkaisua.

-- Entä äiti? -- Sairas sanoi sen hiljaa ja hyväilevästi. Hän muisti
kuolevan äidin hänelle tekemää testamenttia ja hän tunsi, että se vielä
kerran velvoitti häntä.

-- Hänen täytyy toivoa ja uskaltaa ... molempien puolesta.

Joku raotti samassa varovaisesti ovea, mutta poistui kohta. Ovi oli
jätetty raolleen ja salista alkoi kuulua laulua.

Sairas piteli yhä Maijan kättä omassaan. -- Noinhan ne kilvan
keräilevät minulle kaikkea hyvää ... laulua, kukkia, rakkautta,
rakkautta kaikessa. -- Hän hymyili lempeätä hymyään.

"Rakkaus on valon lähde, suurin voima elämän", kuului salista.

Maijan kasvoista loisti syvä, sisäinen rauha, vaikka silmäluomia alkoi
punoittaa kuin pidätetystä itkusta. -- Setä, sanoi hän hiljaa. -- Minä
olen avioelämässäni saanut entistä syvemmän käsityksen siitä, millaista
jumalallinen rakkaus on. Tekojemme seuraukset ovat usein niin raskaat,
että meidän Kainin tavoin täytyy valittaa rangaistustamme liian
raskaaksi. Elämä ei anna anteeksi. Elämä velkoo. Mutta setä, rakkaus on
sittenkin kaikkea muuta suurempi. Missä on rakkautta, siellä on täyttä
anteeksiantoa ja ehtymätöntä voimaa.

Puutarhasta loi mailleenmenevä päivä kultahohdettaan vastaisen seinän
peiliin. Siitä heijastui se niihin molempiin, jotka nyt istuivat
vaieten ja käsi kädessä. Salissa alkoi laulu uudelleen. Ääni oli Allin:

    "Vaan noin sulorunsas rauha kuin järvikin heijastaa,
    se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa."






II

MAAILMALLA




1.


Ilona Solja askarteli hyräillen aistikkaassa pikku kodissaan. Hän
odotti vastoin tavallisuutta vieraita, oikein maalaisvieraita, ja se
juuri panikin hänet laulelemaan. Leskeksi jäätyään oli hänen täytynyt
ottaa virka. Palvelijaakaan ei käynyt pitäminen, apuihminen tuli vain
määrätunneiksi auttamaan kodin hoidossa. Päivistä ei näin ollen jäänyt
paljonkaan aikaa muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään, yleisiin
harrastuksiin vain nimeksi. Vielä vähemmän sai ajatella huvia tai
seurustelua. Lapsia vartenkaan ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, kun
monesti täytyi ottaa virastosta kotityötäkin. Sentähden oli kuin juhla,
kun joskus sattui saamaan tilaisuuden tehdä jotain ylimääräistä ja
mieluista, nuinkuin nytkin.

Hän siirteli syrjään tavaran toisensa jälkeen vaatesäiliöstä, pääsi
viimein perimmäiseen soppeen ja vetäisi sieltä esille sisältä heleän
keltaisen; päältäpäin valkoiseksi maalatun kopan. Tämä koppa oli ollut
kaikkien lasten ensimäisenä makuusijana. Alli oli lahjoittanut sen
hänelle ennen Aarnen syntymää. Sen toiseen laitaan oli keltaisilla
kirjaimilla maalattu: "Päätä kaari kaunihisti, pääset illalla ilohon",
toiselle säteitä nousevasta päivästä.

Maailma iloisia muistoja tulvahti esille tästä lasten päiväpaisteisesta
ensi makuusijasta. Mutta niitä ei nyt saanut jäädä muistelemaan. Vuode
oli saatava kuntoon ja kahvipöytä samoin ennen vieraiden tuloa.

Pieni päänalunen, lakanat ja peite otettiin esille ja pantiin koppaan.
Sitten Ilona asetti sen oman vuoteensa viereen.

Hänen täytyi hymyillä sen tehtyään. Hän muisti aikaa, jolloin Aarne oli
maannut tuossa. Olivathan tytöt sitten tämän perineet, mutta tämä koppa
vei sittenkin ajatukset enin Aarneen, ehkä siksi, että hän oli vanhin,
ja että se alun pitäen oli annettu hänelle, ehkä siitäkin syystä, että
hän lapsena todella oli ollut tavattoman herttainen. Hänen silmänsä
olivat kuin suuret, taivaansiniset pallot, ja kun tukka ennätti kasvaa,
riippui se pitkinä, kullankeltaisina kiharoina selkää pitkin. Kun hän
mutisti pientä ruusunkarvaista suutaan, oli aivan mahdoton olla sitä
suutelematta.

Ilonan täytyi naurahtaa aivan puoliääneen. Nain tietysti kaikki äidit
ajattelivat omistaan, esikoisistaan ainakin. He näkivät heissä sitä
mitä ei kukaan muu nähnyt. Ja se oli tyhmää. Järkevän ihmisen olisi
pitänyt arvostelussaan olla puolueeton. Ja hän oli aina käynyt sekä
puolueettomasta että järkevästä. Mutta hänestä Aarnessa sittenkin
oli ollut jotain aivan erikoista, jotain sanomattoman liikuttavaa ja
suloista.

Ovikello soi samassa. Se oli ehkä Alli! Ilona oli pyytänyt Allia
tulemaan jo ennen toisia. Alli oli niin yksin, sairasti yhä
sisimmässään isän kuolemaa, vaikka vaikeni siitä niinkuin muustakin.

Ilona pisti kiireisesti kukassaan olevan primulan pöydälle ja kiiruhti
sitten avaamaan ovea. Etehisen lasiin kuvastuvasta varjosta tunsi hän
Allin, mutta samalla kuuli hän Aarnenkin olevan tulossa. Kohta Allin
astuttua sisään ryntäsikin Aarne etehiseen otsa hiessä ja posket
hehkuvina. Hän oli säästänyt raitiorahat ja lähtenyt juoksemaan kilpaa
vaunun kanssa. Muuan herra, joka seisoi etusillalla, oli nauranut
hänelle ja ennustanut hänen häviötään kilpajuoksussa. Mutta kun vaunun
tullessa loppupysäkilleen Aarne olikin rinnalla, oli herra viskannut
viiskymmenpennisen Aarnen käteen ja lisäksi vielä...

Aarne katkaisi hengästyneenä kertomuksensa. -- Äiti, tänä iltana
pidämme "iltaman" täällä kotona. Niinhän? Sinä ja siskot tulette sinne,
ja minä kerron sadun pojasta, joka juoksi kilpaa raitiovaunun kanssa.
Sitten minä tarjoan... Aarne piilotti selkänsä taakse jotain, jonka
rajapiirteistä vaivatta tunsi pullon. -- Arvatkaapa mitä minulla on
tässä?

-- No, jos koulukirjoja, ehdotteli Alli. -- Tai pallo, arvaili äiti.

-- Eipäs kun -- pullo! -- Limonaadipullo tuli voitonriemuisesti selän
takaa ja viskattiin suoraan äidin syliin.

-- Mene nyt keittiöön, siellä on sinulle ruokaa, toimitteli äiti
pyyhkien pojan hikistä otsaa. Sitten vei hän Allin kahvipöydän ääreen.

-- Innostuksen mies, arvosteli Alli katsoen Aarnen jälkeen.

-- Herkkä ja ponnistuksiin valmis, jos sellaista kysytään, jatkoi
Ilona, Allin pannessa merkille, että hänen kasvonsa nytkin saivat
saman, sanomatonta hellyyttä säteilevän ilmeen kuin tavallisesti hänen
puhuessaan Aarnesta.

-- Sinä sitä olet niitä "äiti-ihmisiä" -- ja kai Kaija myöskin, mikäli
olen voinut huomata, arvosteli Alli. -- Kun teitä naimisissa olevia
tarkkaa näin syrjästä, näkee pian, kenelle lapset ovat numero yhtenä,
kenelle mies. Te jakaudutte siinä suhteessa kahteen eri luokkaan.

-- Sinä panet vaakaasi ja punnitset nyt niinkuin ennenkin. -- Ilona
hymyili. Mutta sisimmässään hän tunsi kuin pistoksen. Ennen hän
tuskin olisi huomannut mitään erikoista tällaisessa arvostelussa,
mutta nyt kun mies oli poissa, kun, ei enää voinut tehdä mitään, ei
mitään hänen hyväkseen -- ei muuta kuin hoidella hautakumpua, nyt
täytyi käydä tilille itsensä kanssa monesta, ennen syrjään jääneestä
pikkuasiastakin. Onnellisiahan he olivat olleet. Ja se mikä kerran oli
heidät yhteen sitonut, sitoi viimeiseen asti. Mutta Alli oli oikeassa.
Lapset olivat sittenkin olleet etualalla.

Allin katse seurasi miltei huomaamattoman hienoja ajatuskajastuksia
Ilonan kasvoilla. Tuollainen kaunis, tyyni profiili vastasi täysin
Ilonan luonnettakin. Se ei ilmaissut paljon alla piilevästä, mutta
kaikki minkä se näytti, oli selväpiirteistä ja mutkatonta, sellaista,
jota katsellessa tuli rauhallisen hyvä olla. Isäkin oli niin rakastanut
Ilonaa, oli ihaillut hänen sekä ulkonaista että sisäistä minäänsä.

Alli otti esille käsityönsä. Hän oli tekeillä olevaan tarjotinliinaan
piirustanut omenankukkia. Ne muistuttivat isää. Samoin tämän pienen
kodin lämmin viihtyisyyskin. Ilona oli oikein mestari kotitunteen
luomisessa ulkonaisesti ahtaissakin oloissa.

Portaista kuului samassa liikettä ja Ilona kiirehti juoksu jalkaa
avaamaan. Oven takana seisoikin jo Olavi, käsivarsillaan pehmeä
vaatekäärö, jonka hän ylpeänä ja varoitellen kantoi suoraan Ilonan
makuuhuoneeseen. Kaija seurasi ilosta säteilevänä. Kopan ympärille
he kaikki sitten kerääntyivätkin, toiset iloisesti puhellen, Alli
vaiteliaana, tapansa mukaan katsein kysyen ja tutkistellen.

Kun Viimein oli siirrytty kahvipöydän ääreen, kääntyi puhekin
vähitellen suuresta perhetapahtumasta toisaalle. Ilona tiedusteli
oloja Salokankaan kartanossa ja Olavi alkoi huomattavalla mielihyvällä
kertoa kodistaan. Hänellä oli suuri suonkuivaushanke alulla. Se kysyi
sekä varoja että voimia, mutta maksoi varmasti vaivan. Siitä oli jo
isänkin aikana ollut puhetta. Tehtävä tuntui suorastaan velvoittavalta
perinnöltä ja suuri isänmaallinen merkityksensähän sillä myöskin oli
tässä maassa, joka hyvin elättäisi kaksi, jopa kolme kertaa niin paljon
asujamia kuin nyt, jos vain tehtäisiin tarmon takaa työtä. Laiskana
vetelehtiminen oli helmasyntejämme huipuilta pohjakerroksiin asti.
Siitä oli parannus tehtävä. Ja niiden, jotka olivat saaneet valistusta,
piti siinä käydä eturivissä. Mutta sellainen ohjelma vei siksi paljon
aikaa ja ajatuksia isännältä, ettei niitä sitten riittänytkään paljon
muualle.

Olavi vilkaisi Kaijaan. Huulille nousi kuin veitikkamaista hymyä. Mutta
Kaija ei vastannut siihen.

-- Niin, eihän sinulta riitä sanottavasti aikaa muille kuin
lehmille, lampaille ja sioille, myönsi hän lyhyesti. -- Mutta ehkäpä
vastaisuudessa riittää. -- Katse kääntyi merkitsevästi viereisen
huoneen koppanurkkaan.

-- Rupea sinäkin Kaija enemmän oleilemaan navetassa, niin sittenhän
sinun ei tarvitse kaivata Olavin seuraa -- Alli sanoi sen huolettomasti
kuin sivusta päin, samalla kuin pujotti lankaa neulansilmään, mutta
katse kääntyi tutkivana Kaijaan päin. Tämä lehahti punaiseksi kuin
sisäisestä mielenkiihotuksesta.

-- Sinä puhut mitä et ymmärrä -- tuli terävästi. -- Nyt voi vähemmin
kuin ennen tulla kysymykseen reseptisi mukainen navetassa oleileminen.
Sen Olavikin ymmärtää.

Olavi hieroi miettivästi lusikalla tyhjän kahvikuppinsa pohjaa. --
Niin, tietystikin, -- nyt aluksi. Mutta terveellistähän navettailma
kuuluu olevan. Kyllä minäkin toivon, että pikku pilttimme tekee sen
sinulle entistä hauskemmaksi paikaksi.

Ilona kiiruhti tiedustelemaan, mitä mieltä Olavi oli pellavan
viljelykseen nähden. Ilona oli aina ihaillut kotipelloilla kasvanutta
pellavaa, mutta monet vakuuttivat, että se oli epäkäytännöllinen kanta.
Kotoinen tuli paljon kalliimmaksi kuin ostettu.

Puhe luisti kotimaisen työn kannattamattomuuteen tai
kannattavaisuuteen, Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiipi
viereiseen huoneeseen. Toiset puhelivat, mutta hän jäi seisomaan
auringon kullalla kirjaillun kopan ääreen. Pienet, nyrkkiin puristuneet
kädet yrittelivät unessa liikettä, rihmansäiettä muistuttavat,
voimattomat sormet erottuivat hetkeksi toisistaan, ja untuvaisen pehmeä
pieni pää liikahti pitsisellä aluksellaan.

Kuinka monta ihmeellistä elettä pienellä lapsella olikaan! Ja miten
tuollaista olisi saattanut väsymättä katsella vaikka kuinka kauan!

Kaijan täytyi ajatella toivomustaan saada poimia lapset puusta. Kuinka
etäiseksi ja kylmäksi olisi suhde sellaisena käynyt, siihen verraten
mitä se nyt oli, kun oman henkensä kaupalla oli saanut taistella
heräävän elämän puolesta, kun oli ylivoimaisten kärsimysten jälkeen
saanut sulkea syliinsä oman, elävän lapsukaisen.

Hän muisti noita unohtumattomia tunteja, joista hän vain osaksi oli
ollut tietoinen. Hän oli kärsinyt, kärsinyt, tavalla, jolle ei ole
mitään ilmaisumahdollisuuksia. Ja sitten hän viimein oli vaipunut
jonnekin syvään, pohjattomaan kuiluun, jossa ei ollut muuta kuin avara,
mittaamaton tyhjyys ympärillä.

Hänellä oli ollut jonkinlainen mielikuva siitä, että hän ikiajoiksi oli
tuomittu tuohon olotilaan, yksin, eristettynä kaikista ja kaikesta,
elävänä ja kuitenkin kuolleena.

Silloin oli yhtäkkiä ohut, kimakka ääni tunkeutunut hänen korvaansa.
Hän vavahti. Oli kuin joku näkymätön voima olisi tarttunut häneen
ja väkipakolla kulettanut hänet mukanaan -- pois tuosta suuresta
tyhjyydestä, jonnekin, jossa hän oli ollut ennen.

Taas kuului heikko parahdus. Ja sitten ... sitten alkoi hänelle selvitä.

Hän näki lääkärin vuoteensa vieressä. -- Minunko lapseni, sai hän
kysytyksi. -- Teidän, vahvisti lääkäri.

Teidän, teidän! Kuinka ne sanat soivat ja helkkyivät! Syvältä hänen
omasta sisimmästään nousi kuin pyhäisenä kaikuna niistä: minun, minun
oma lapseni.

Ja sitten tuotiin poika hänen nähtäväkseen.

Kaijan katse sumeni uudelleen kyyneliin hänen muistellessaan tuota
suurta, -- hänen elämänsä suurinta hetkeä.

Mielenliikutuksen puna lainehti hänen kasvoillaan hänen palatessaan
toisten luo. He puhuivat yhä vielä maataloudesta ja karjanhoidosta.
Olavi esitteli ajatuksiaan vuohenhoidon kannattavuudesta. Hän toivoi
siitä paljon. Vuohien ruoka ei maksanut paljonkaan, ja maito oli
erinomaisen rasvapitoista.

Kaija näytti tuskastuneelta. Olavi huomasi sen, ja hänen kasvoilleen
nousi tumma puna. Hän katkaisi sanansa kesken ja nousi. Hänellä oli
vielä toimitettavaa kaupungilla, ja iltajunalla oli palattava maalle.

-- Vienkö terveisiä kotiin? kysyi hän etehisen ovella kääntyessään
Kaijan puoleen. -- Katse näytti pyytävän.

-- Terveisiä? -- Kaija katsoi hämmästyneenä häneen. -- Niin
nelijalkaisilleko? tuli sitten, puoleksi leikillä, puoleksi pistävästi.

Olavi ei hymyillyt vastaan. -- Siellä on monta. Sinä olet suuren kodin
emäntä. -- Ääni nuhteli. Sitten hän äkkiä kumartui suutelemaan Kaijaa,
kätteli vielä kerran Ilonaa ja Allia ja painoi sitten kiireisesti oven
kiinni. Kiiruhtaessaan portaita alas tuntui hänestä vähän pahalta.
Ilona oli katsonut häneen tyynellä, rohkaisevalla tavalla. Allin
katseessa oli ollut kuin halua auttaa. Olikohan hän tullut heille
näyttäneeksi sellaista, jonka olisi pitänyt jäädä vain Kaijan ja hänen
väliseksi selvitettäväksi? Hän ei olisi tahtonut sitä. Olihan Kaija
niin herttainen pikku vaimo, joka täytti koko kodin säveleillä ja
kauneudella. Jos hän ei sen ohella halunnut ymmärtää, että hänellä oli
velvollisuuksia myöskin suuren kodin emäntänä, niin eihän siitä toisten
tarvinnut tietää. Kaikki muuttuisi toivottavasti piankin lapsen tähden
ja lapsen kautta. Ja Ilona, jonka luo Kaija nyt pariksi viikoksi jäi,
voisi ehkä myöskin vaikuttaa jotain.

Olavi karisti huolet luotaan, samalla kuin kadulta kääntyi
maanviljelijöiden maitomyymälään selvittämään asioita.




2.


-- Hyvästi nyt te kaksi äidillistä, letkautti Alli jäähyväisiksi
Ilonalle ja Kaijalle, samalla kuin painoi ulko-oven kiinni jälkeensä.
Hän sanoi sen tavalliseen, vallattomaan tapaansa, mutta katse, joka
seurasi sanoja, puhui ääriä vailla olevasta tyhjyydentunteesta.

Noilla molemmilla oli lapsensa, Maijalla oli mies ja kolme lasta,
Martalla se työ, jolle hän pienestä pitäen oli halunnut antautua, ja
lisäksi äiti, jonka tuki ja turva hän oli.

Niin -- ja Ainillakin oli mies. Vaikka se ei nyt merkinnyt niin paljon.
Mutta hänellä oli uskonsa ja se merkitsi enemmän. Tosin tuo usko oli
ankara ja ahdas, mutta se painoi sittenkin paljon vaa'assa. Se antoi
pohjaa, se tyydytti.

Mutta mitä oli Allilla itsellään? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Hän poikkesi viertotieltä syrjäisille kaduille. Katsomatta ympärilleen
ja ajattelematta minne hän aikoi kulki hän eteenpäin. Lapsia leikki
tien varrella kaikkialla. Useimmat olivat likaisia, monet repaleisia.
Muutamat pikku pojat uittivat lätäkössä laivaksi laitettua puunpalasta,
johon olivat saaneet parsinneulan kiinnitetyksi tekemään maston virkaa.
Kaksi räiskytti viereisestä lätäköstä vettä toistensa päälle. Muutamat
suuremmat pelasivat nappipeliä.

Eräässä kadunkulmauksessa seisoskeli joukko nuoria tyttöjä nauraen
ja puhellen. Alli hidastutti huomaamatta askeleitaan, sillä tytöt
puhuivat hänen kotipuolensa murretta. Se toi isän, kodin ja koko
entisyyden elävänä hänen eteensä. Mutta samalla tuli omituisen paha
olla. Hän joutui aina kuin syytteeseen entisyyden edessä ajatellessaan
esimerkiksi palvelijoita ja vähäväkisiä. Isähän kyllä oli kaikessa
elänyt sen rakkauden mukaan, jota hän julisti, mutta hän oli aikansa
lapsi hänkin, eikä hänen vallassaan ollut edes kodissaan täysin
toteuttaa sitä, mitä sisin olisi käskenyt noudattamaan. Polkuhinnasta
raatoi enimmäkseen kansa sielläkin päin, uhrasi hikensä ja vaivansa,
kulutti voimansa ja koko elämänpä taistellen kovan ja niukan
leipäpalansa puolesta. Sentähden heitä kai niin paljon oli pyrkinyt
sekä tänne Helsinkiin että muihin suurkaupunkeihin. Ja siksi he olivat
otollinen maaperä sille katkeruudenkylvölle, jota täällä tehtiin.

-- Kas vain, pappilan Alli-neiti, kuuli hän samassa vierellään. Hänen
edessään seisoi muodikkaasti kammattu, hattupäinen nuori nainen, osaksi
ystävällinen ja ilahtunut, osaksi ynseä ilme kasvoillaan.

-- Eikö neiti enää tunnekaan?

-- Todellako? Tehän, olette meidän "pikku-Hilmamme", jota en
vuosikausiin ole nähnyt.

-- Naulaan osattu, niinkuin neidiltä ennenkin lähti. Mutta paljonpa
neiti on muuttunut! Ette enää käytä sellaisia kirkkaan ja kauniin
värisiä pukujakaan kuin ennen.

-- Ne jäivät minulta isän kuoleman jälkeen.

-- Se oli vahinko, arvosteli Hilma nauraen. -- Semmoisissa pitäisi
neidin aina käydä. Ne sopivat niin hyvin neidin pikimustiin silmiin ja
tuohon tuuheaan mustaan tukkaan.

Alli hymyili. -- Ihanhan te puhutte niinkuin minä itse ennen.

-- Niin, kun minä silloin teiltä opin ajattelemaan sellaista. Ja täällä
Helsingissä sitä vielä saa lisää.

-- Taitaa täällä olo miellyttää? -- Alli teki kysymyksensä mielen
kevennyksen toivossa. Hilma oli ehkä kaikesta huolimatta tyytyväinen
oloonsa. Olipahan sitten ainakin yksi vähemmän syyttäjien joukossa.

-- Tyytyväinen? -- Hilman kasvoilla kuvastui omituinen tunnesekoitelma.
Siinä oli kevyttä iloa ja purevaa ivaa. Siinä oli kuin sisäistä hätää
ja samalla ylimielistä uhmaa.

-- Niin -- onhan tämä vapaampaa kuin juoksutytön elämä. -- Lyhyt,
pilkallinen nauru veti kuin ajatusviivoja sanotun jälkeen. -- Olen
tehtaassa työssä.

Alli seisoi kuin tuomarinsa edessä. "Höpsän-Hannan" kurja olemassaolo
toisten narrattavana ja pilkattavana nousi hänen eteensä. Ja entäs
lasten kohtalo!

-- Missä teidän veljenne nykyään on, tiedusteli hän hätäisesti. --
Hilman katse kovettui äkkiä. Siihen nousi vihaa. -- Maailmalla, milloin
missäkin. Missä vain voi saada työllään leipäpalasen irti.

-- Hän oli aina heikko lapsi.

-- Ajatukseltaankin heikko. Sellainenhan äitikin oli minun syntymästäni
asti. Mutta pitipäs vain siltä elää ja saada lapsiakin. Kuolivat toki
toiset paitsi me kaksi. Meille ei sitä suotu.

-- Onko elämä näyttänyt teille vain kovat, karut puolensa? -- Kysymys
syntyi pehmeästi kuin anteeksipyyntö.

Hilma nauroi taas lyhyeen ja katkerasti. -- Mitäpä itsestäni! Mutta
veljen kohta panee vereni kiehumaan... Ajatelkaa vain! Kun ruumis on
heikko, raihnainen ja sielu samoin, mutta on mieltä senverran, että
täytyy hankkia leipänsä. Tiedättekö, miten sellainen tulee potkituksi
paikasta toiseen eikä koskaan pääse ansaitsemaan, niin että edes saisi
kunnon aterian ja siistin asumuksen itselleen. Auttaahan minäkin
koetan. Mutta arvaako neiti, miten paljon tehtaalainen saa irti
palkastaan toisen elättämiseksi?

-- Minä olen aina kärsinyt vallitsevista epäkohdista. Isäkin kasvatti
meihin sellaista mieltä.

Hilman huulet koukistuivat omituiseen hymyyn. -- Kärsimisellä
ei meikäläisiä auteta. Kärsiminen on kärsimistä, vaikka siihen
saisi kuinka paljon seuraa tahansa. Elämän täytyy kerran muuttua
toisenlaiseksi!

-- Tässä on minun osoitteeni. -- Alli veti nimikorttinsa esille
käsilaukusta. -- Omaa kotia ei minulla ole, huone vain. Mutta tulisitte
joskus tervehtimään. Olisi hauska puhella enemmänkin. -- Hän ojensi
kätensä hyvästiksi. Hänen sielunsa oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut
jatkaa. Hänen täytyi päästä yksinäisyyteen, saada ajatella.

Hän kääntyi jatkamaan matkaa nyt kuten äskenkin kulkien yhä vain
eteenpäin ilman päämäärää tai tarkoitusta, vain oman sisäisen
ahdistuksensa eteenpäin ajamana.

Hän olisi tällä hetkellä suonut olevansa jossain autiossa paikassa,
missä todistajitta olisi saanut laskea tuskansa valloilleen, ei
huokauksissa, ei kyynelissä -- ne olivat liian mietoja tunne ilmauksia
--, vaan jonkinlaisin voimateoin kuin raivostunut aarniometsien asukas,
joka rynnistää metsän tiheikköön, särkee, polkee jalkainsa alle ja
kuulee esteiden rusahdellen ja rutisten väistyvän.

Oh, kuinka nuo suurten lakeuksien härkälaumat mahtoivat nauttia, kun
voimalla saivat painaa sarvensa maahan ja myllertää kaiken nurin, nurin.

Niin, nurin kai Hilmakin olisi tahtonut viskata kaiken. Alli oli sen
nähnyt hänen katseestaan. Ja samaa hän itsekin tunsi sisimmässään.
Elämä oli niin epätoivoisen tyhjää, epätoivoisen kieroa. Ei se muuta
olisi ansainnut kuin nurin viskaamista. Mutta olisiko se sillä sitten
parantunut? Se oli toinen kysymys.

Mitähän jos rupeaisi käymään kansantalolla, jos lakkaisi passiivisesti
"kärsimästä" kovaosaisten kanssa ja sen sijaan rupeaisi heidän kanssaan
vaatimaan oikeuksia ja uudistuksia?

Alli oli aina ollut vähäväkisten ystävä. Kotipuolessakin hän paremmin
oli viihtynyt mökkiläisten kuin talollisten joukossa. Mutta hänen
myötätuntonsa oli rajoittunut juuri tuollaiseen hedelmättömään
"kärsimiseen", jota taisteluun antautunut halveksi. Kuten Hilmakin
äsken. Mitä jos nyt koettaisi toista?

Hän muutti suuntaa ja alkoi astua Työväentalolle päin. Kello oli siksi
paljon, että siellä kai saisi kuulla esitelmän tai jotain ainakin, jos
tänä iltana sattui olemaan jotain tarjona.

Hän osti "Työmiehen" vastaantulevalta pojalta, tutki sen ensi sivun
ilmoituksia ja joudutti askeleitaan.

Ensi kertaa eläessään oli hänellä "Työväentalo" matkan määränä. Tuntui
aivan kuin ujostuttavan, mutta samalla tuli kuin hartautta mieleen ...
ihan kuin olisi ollut menossa kirkkoon. Toisenhenkistähän siellä kyllä
oli. Mutta itse asia, se oli sittenkin suuri ja pyhä. Se oli taistelua
ihmisarvoisten elämänehtojen hankkimiseksi kaikille, siinä tavoiteltiin
ei vain suurempia palkkoja ja siksi riittävästi vapaa-aikaa kaikille,
että kukin saisi tuntea olevansa ihminen eikä kone, -- siinä
taisteltiin samalla yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon tunnustamisen
puolesta, niin ettei valta-asema tai varat, vaan kunkin arvo ihmisenä
olisi määräämässä ihmisten välisissä suhteissa.

Tämä oppi, niin uutena kuin sitä kuunneltiinkin, ei ollut muuta kuin
sen sisäisen opin noudattamista, joka jokaisella olisi pitänyt olla
omassatunnossaan. Se oli sitä, mitä Kristus oli opettanut, sitä, mitä
isäkin kaikessa oli koettanut noudattaa.

Allin sisin oli kuin hyvinmuokattu peltomaa hänen noustessaan
"Kansantalon" portaita. Kaksi naishenkilöä pyrki sisään samalla kuin
hänkin. Hän pysytteli heidän takanaan. Se tuntui kuin turvallisemmalta
tällaiselle ensikertalaiselle.

Esitelmä oli jo alkanut. Puhujan ääni kuului etehiseen asti.
Sen intohimoinen värinä tuntui ulotuttavan vaikutuksensa
sisäänpyrkiviinkin. Naisten kasvoille nousi tyytyväinen hymy.
"Vuossatoja he ovat imeneet työkansan hikeä ja elämänvoimaa, mutta
sitä nestettä ei heille enää kovinkaan kauan heru. Kansa on herännyt."
Naiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja asettuivat paikoilleen. Alli seurasi
heidän esimerkkiään.

Puhuja jatkoi. Hänen ja hänen kuulijakuntansa välillä lainehti voimakas
joukkosielua nostattava henkivirta. Kuulijoiden ajatukset ja tunteet
nousivat ja laskivat sitä myöten kuin puhujan ääni, heidän ajatuksensa
kääntyivät sinne minne hän tahtoi niitä käännyttää, ja määrätyissä
paikoissa ne kokoontuivat kuin kiehumapisteeseen, josta tunnehuumauksen
höyryt sähköittävinä levisivät saliin.

Allin isoova ja janoova mieli painui kuin joustavuutensa menettänyt
jänne. Innostus, mikä hänessä matkalla oli ollut nousemassa, haihtui
haihtumistaan. Voimasanoja tässä tarjottiin, ei voimaa. Tässä
myllerrettiin kaiken nurinkääntämishalussa, kuten hänen oma sisimpänsä
äsken, mutta tässä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään siitä, mikä
todella voisi tehdä elämän paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Tässä
revittiin, ei rakennettu. Saarnattiin vihaa, ei oikeutta kaikille.

Allin sisäinen väsymys kasvoi kasvamistaan: Hän oli pettynyt. Puhuja
ei tosin tuntunut olevan mikään kyvykkäämpi johtomies. Mutta joka
tapauksessa oli tämä esitys sekä siveellinen että tietopuolinen
köyhyydentodistus kokonaisuudelle.

Voimakkaat "hyvä"-huudot ja käsien läiske lopetti puheen. Eturiviltä
alkoi joku ponnekkaasti "Sä nouse kansa sorrettu".

Allikin nousi, mutta jäi seisomaan paikalleen. Naiset hänen vieressään
olivat myöskin nousseet ja siirtyneet paikaltaan. He olivat arvatenkin
asettuneet Allin taakse, koskapa hän koko ajan kuuli mitä he puhuivat.

-- Eikö se teidän veljenne vielä olekaan kuollut, kysyi toinen hiljaa.
-- Vielä mitä! Siinä makaa kuin ennenkin ja on vastuksena. Veisaa
virsiä ja lohduttaa meitä sillä, etteihän häneltä kulu ruokaa, kun
mikään ei enää maistu. Mutta eipäs vain osaa kuolla!

Laulu loppui. Ihmisvirta läksi kulkeutumaan ovelle päin. Alli kulki
virran muassa. Hän ei ajatellut, ei arvostellut, ei edes kärsinyt. Hän
oli vain väsynyt, läpeensä väsynyt koko elämään.




3.


Seuraavan päivän iltapuolella tapasi Alli itsensä taaskin kiertelemässä
laitakaupungin katuja. Osaksi oli hänen oma sisäinen levottomuutensa
ajanut häntä tänne, osaksi halu jos mahdollista tavata Hilma. Mutta kun
hän ei ollut ottanut selkoa Hilman osoitteesta, ei löytäminen ollut
helppoa. Edellisenä iltana "talolla" olisi hän ehkä paremminkin siinä
onnistunut, mutta hän ei silloin ajatellut sitä enemmän kuin muutakaan.
Hän oli silloin sisimmässään nääntyä. Vasta jälestä päin oli sekin
tullut mieleen. Ja silloin hän oli päättänyt lähteä edes hakemaan.

Hän tunsi olevansa kuin vastuussa Hilmasta, sekä siitä syystä että he
ennenvanhaan olivat olleet erittäin hyvissä väleissä, että myöskin
Hilman nykyään nähtävästi ikävien olojen ja sisäisen katkeruuden tähden.

Hilma oli oikeastaan aina herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hän oli
kuin luotu voimatekojen ihmiseksi. Varsinaista lukuhalua hänellä ei
pienenä ollut. Siinä tapauksessa kai "papukka pieni" olisi kouluuttanut
häntä kuten monta muutakin. Mutta hänessä oli vain yleensä ollut
voimakas halu päästä eteenpäin elämässä, osaksi kyllä voidakseen auttaa
äitiä ja saadakseen hänet pois köyhäintalolta, mutta muutenkin. Ja kun
hän ei nyt näyttänyt onnistuneen siinä, oli kai sekin tekijänä hänen
mielensä katkeruuteen. Tuollainen palopuhe kuin tuo eilisiltainenkin
saattoi saada suuria aikaan ihmisessä, jonka sisin oli vastoinkäymisten
helteessä käpertynyt kuivaksi ja tulenaraksi kuin poudan paahtama maa.
Ja kuka oli silloin vastuussa vahingosta? Kipinänkö sinkauttaja yksin?
Eikö myöskin ne, jotka olivat nähneet kuivettuvan maan tuskan, mutta
jättäneet sen kastelematta?

Alli pysähtyi kadunkulmaukseen, jossa hän edellisenä päivänä oli nähnyt
Hilman, ja tähysteli ympärilleen. Mutta Hilmaa ei näkynyt. Muutamasta
tehdasrakennuksesta alkoi lappautua työntekijättäriä. Alli tähysteli
tutkivasti parveen. Omituinen kelmeä kalpeus oli painunut useimpain
kasvoille, arvattavasti seuraus kehnoista asunto-oloista ja työstä
epäterveellisessä ympäristössä. Monet näyttivät välinpitämättömän
väsyneiltä. Toisilla oli ilonnälkäinen, kevyt ilme kasvoillaan,
toisilla katkeruutta joka piirteessä.

Alli tunsi joka-ainoan ilmeen syytöksenä. Velassa hän oli, velassa
näille, jotka olivat nuoria kuin hänkin, mutta jotka tuskin ensinkään
olivat muistaneet sitä, minkä hän oli omistanut hänelle ehdottomasti
kuuluvana osana elämästä. Hyvän kodin, taipumustensa mukaisen
kasvatuksen, suhteellisen suotuisat toimeentulomahdollisuudet oli hän
ottanut vastaan antimena, jota ei kukaan vääryyttä tekemättä olisi
ollut oikeutettu häneltä riistämään. Hän oli vain katkerasti tuntenut,
että oli paljon, jota elämä oli häneltä kieltänyt ja mistä luopuminen
tuntui ylivoimaisen raskaalta. Kuinka pientä oli oikeastaan tuollainen
kiihkeä oman onnen tavoittelu? Eihän kellään ollut avointa valtakirjaa
onnen nostamiseen. Ja jos sellainen muutamille harvoille olisi ollut
saatavissa, kuka olisi rohjennut käyttää sitä omaksi hyödykseen toisten
nääntyessä osattomuuteensa?

Kun saisikin itsessään kasvatetuksi sitä mieltä joka työntää luotaan
kaikki yksilökohtaiset nautinnot, joista eivät toiset voi saada osaa.

Ensi kertaa kääntyivät Allin ajatukset jonkunlaisella kateudella
Ainiin. Hänen uskonsa oli kova ja kylmäkin monesti. Se oli pikemmin
kuoleman ja rangaistusten julistusta kuin elämän ja toivon
evankeliumia. Mutta se oli sittenkin Ainille antanut pohjan, jolle hän
oli päässyt omaa sisäistä särkyneisyyttään pakoon ja jolta hän oli
kyennyt muitakin auttamaan.

Kun olisi tuollainen pohja, silloin voisi ajatella velkojensa
maksamista, silloin saisi voimaa elämään muille. Mutta mitä annettavaa
oli sillä, jolta kaikki oli särkynyt? Köyhän köyhyydestä ei ollut iloa
eikä apua toisille köyhille.

Hän oli aina ihannoinut työtä vähäväkisten hyväksi, ei tuollaista
yliportailta lähtevää tähteiden siroittamista, vaan rehellistä,
antautuvaa työtä pimennon puolelle joutuneiden auttamiseksi päivän
puolelle. Näinä vuosina isän kuoleman jälkeen, jolloin hänen oma
sisimpänsä oli ollut sairauteen asti täynnä kaipuuta, oli hän monesti
ajatellut, että juuri tuollainen työ olisi ainoa, mikä voisi tehdä
elämän vielä elämisen arvoiseksi. Mutta miten päästä alkuun, miten
tulla sisäisesti kykeneväksi siihen?

Allin jäljessä kulki muutamia nuoria tyttöjä, jotka tehtaasta tulleiden
joukossa olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. He näyttivät väsyneiltä
ja totisilta, mutta he olivat huomattavan puhtaat puvussaan, ja heidän
kasvojensa ilme oli luottamusta herättävä. Alli oli aluksi lähtenyt
seuraamaan heitä. Mutta kun he innokkaasti rupesivat keskustelemaan,
kiersi hän heidän edelleen kuullakseen paremmin. Puhe koski jotain
hengellistä puhetta, jota tytöt olivat menossa kuulemaan.

Alli meni kadun toiselle puolelle ja piti tyttöjä silmällä. Heidän
kääntyessään kadulta kokoushuoneeseen kääntyi Allikin sinne.

Raskas huoneilma tuli ovella jo vastaan. Sali, joka oli pienen
puoleinen, olikin ovensuuta myöten täynnä väkeä. Alli jäi tyttöjen
kanssa lisäämään kynnyksellä ahdettujen joukkoa. Puhe oli täälläkin jo
alkanut. Alli ei edes päässyt selville tekstistä, -- jos sellaista oli
ollutkaan. Puhe tuntui poikkeavan tavanmukaisista "selityksistä".

"-- Olet ehkä yksin maailmassa. Et voi toisille uskoa huoliasi. Olet
senluontoinen. Ympärilläsi näet vain työtä ja vaivaa. Sekin näännyttää
sinua. Lisäksi on ehkä kuolema riistänyt sinulta rakkaimpasi. Sinä
tunnet sisimpäsi suuren tyhjyyden. Mutta se tyhjyys on vain lahjomaton
todistaja sinun jumalallisesta ja korkeasta alkuperästäsi, joka panee
sinua pyytämään jotain paljon suuriarvoisempaa kuin maista onnea."

Allin kasvoille nousi ensin kuin hämmästyksen ilme. Mutta se väistyi
katkeran kysymyksen tieltä. Hän tunsi tuon kaipuun. Nääntyminen oli
hänellä ei sanoissa, vaan kokemuksena, mutta se ei auttanut häntä.

-- Sinä ehkä kysyt, mistä voit tietää, ettei jumalakäsite ole vain
ihmisten luoma mielikuva?

Alli säpsähti. Mies, joka seisoi tuolla pöydän takana, ei
selittänyt eikä saarnannut. Hän tuntui puhuvan kuin yksilökohtaisesti
kuulijoittensa kanssa, ei kaikesta selvillä olevana totuudentodistajana,
vaan totuuden etsijänä toisille totuutta etsiville.

-- Ehkä olet äiti, joka rakastat lastasi, puolisoasi rakastava puoliso,
vanhempasi muistoa siunaava lapsi. Ajattele näitä rakkaitasi ja
mitä tunnet omassa sisimmässäsi. Etkö tunne, ettei se ole maasta ja
maallista. Se on siksi hyvää, että sillä täytyy olla juurensa jossain
paremmassa. Se on heijastus jumalankuvasta sisimmässäsi, todiste
korkeasta alkuperästäsi ja samalla todiste sen alkua ja loppua vailla
olevasta lähteestä ... Jumalasta.

Oli kuin pieni pehmeä käsi olisi koskettanut Allin kättä. Hän tunsi
isän läheisyyden. Hän ei voinut kritikoida, ei hyljeksiä kuten
ennen. Hän tunsi, ettei tässä ollut kysymys opinkappaleista eikä
muodoista, vaan yksinkertaisesta ja suuresta, elämälle pohjaa antavasta
totuudesta. Ja hän laski kätensä isän käteen tuntien, että hänen
elämänsä tie tästä puoleen oli kääntyvä uuteen suuntaan.

Puhuja lopetti. Ihmiset painuivat rukoukseen. Sitten ehdotti puhuja
laulun.

"-- Sielut saavat elonpuusta täyden, täyden tyydykkeen."

Alli heräsi kuin unesta. Hän oli kaiken aikaa ollut isän kanssa. Hän
oli saanut kuin ensi aavistuksen siitä sielun pohjatonta tarvetta
vastaavasta tyydykkeestä, joka isän sielua oli ravinnut jo täällä ja
jonka täydellisen omistamisen toivo nyt oli sarastanut hänen omassa
sisimmässään.

Samassa nousi eräs mies kuulijoiden joukosta. Hän oli nuorenpuoleinen,
tummatukkainen, kasvoiltaan huomattavan herkkäilmeinen. Hänen
tummansiniset silmänsä olivat täynnä lempeyttä, mutta katseen pohjalla
paloi kuin tulta.

Mies katsoi hetken ympärilleen. Monet kuulijoista poistuivat. Ovelta
kuului jalkojen kopinaa ja puhetta. Tumma mies astui hitain askelin
lähemmä puhujaa, kääntyi kuulijoiden puoleen ja näytti kuin odottavan
hiljaisuuden palautumista. Viimein hän alkoi puhua. Hänen tumma
tukkansa oli varjostavasti valahtanut otsalle, ja katse paloi täynnä
intomieltä.

Hän tahtoi aikaisemmin puhutun lisäksi vielä kajota erääseen kohtaan.
Ijäinen totuus oli se pohja, jota joka ainoa ihminen tarvitsi elämänsä
perustukseksi. Mutta kun perustus oli laskettu, oli sille myöskin
rakennettava. Totuus ilmeni voimassaan vasta teoissa toteutettuna.
Pahin este kristillisyydelle oli hedelmää kantamaton oppi. Ilman
sellaista eivät olot olisi nykyisellä kurjalla kannallaan. Tästä
puolesta olisi riittänyt puheainetta vaikka vuosiksi. Tällä kerralla
oli tarkoitus huomauttaa vain eräästä yksityisseikasta.

Nykyisissä suurkaupungeissa oli köyhien ja rikkaiden kaupunginosa.
Tämä ulkonainen seikka oli ilmaus siitä kuilusta, mikä nykyajan
oloissa erotti ihmisryhmät toisistaan. Tämä asia oli korjattava.
Eikä tässä sopinut odottaa sisältäpäin tulevaa parannusta. Perustus
oli laskettava ulkonaisen uudistuksen kautta. Niiden, joilla oli
varaa asua mukavammin, piti muuttaa asumaan köyhien kaupunginosaan.
Heidän velvollisuutensa oli siellä luoda ympärilleen vain sellaista
hauskuutta, jota vähävarainenkin saattoi hankkia itselleen. Kolkkojen
pihamaiden piti siten muuttua hauskoiksi puutarhoiksi. Iloa ja
kauneutta oli kylvettävä joka soppeen, jotta elämä senkin kautta
tulisi vähemmän raskaaksi ihmisille. Niiden, jotka eivät itse voineet
ottaa osaa työhön, piti antaa siihen varoja. Toisten piti antaa
itsensä. Ellei ajoissa käsitetty mitä aika vaati, oli koko yhteiskunta
kipeästi niittävä seuraukset eri yhteiskuntaluokkien täydellisestä
vieraantumisesta toisistaan.

Puhuja vaikeni ja katsoi hetken tutkivasti ympärilleen. Hänen otsansa
oli miettiväisesti laskoksilla, silmissä välähti, herkät sieraimet
vavahtelivat kuin intoaan vaivoin pidättävällä juoksijalla... --
Aavistan, alkoi hän uudelleen, ettei täällä ole monta, joille on
suotu paljon tämän maailman hyvyydestä. Mutta tahtoisin sittenkin
takoa raudan ollessa kuumana. Pyydän, älkää jättäkö tätä asiaa vain
ajatukseksi. Puhukaa tästä toisillekin. Ja jos ajatus on herättänyt
vastakaikua sisimmässänne, kysykää itseltänne, missä määrin te voitte
oman toimintanne kautta edistää sen teossa toteutumista.

Hän katsoi uudelleen ympärilleen, kuulijasta toiseen, kuin
henkilökohtaisesti painaakseen ajatuksensa jokaisen sisimpään. Allin
kohdalla hänen katseensa pysähtyi. He tunsivat kumpikin hämmästyksellä,
miten heidän välilleen samassa rakentui kuin näkymätön silta.

Alli liikahti levottomasti paikallaan. Hänen olisi tehnyt mieli
torjua jotain luotaan, sanoa, että kaikki vielä oli uutta hänelle,
hän oli vasta saanut pohjan elämälleen. Mutta samalla hän tunsi, että
tässä, juuri tässä oli jotain siihen suuntaan käypää, jota hän kuin
tietämättään oli tavoitellut. Tässä ei kysytty oppia eikä muotoja,
tässä puhkesi vain luja, sisäinen vakaumus esiin uuttaluovassa
toiminnassa. Tässä ei suunniteltu yliportailta ojennettua avunantoa
sen tavallisessa muodossa. Tässä, ihminen ihmisenä pyrki lähestymään
toisia, jotta elämä yhteisvoimin tehtäisiin vähemmän raskaaksi
ihmiselle.

Alli nousi, hitain askelin läheten ovea. Ehdotuksen tekijäkin oli
samassa siinä. Hän väistyi syrjään kuin tietä antaakseen, mutta heidän
katseensa yhtyivät uudelleen. Puhujan katse vaikutti suorastaan
kahlehtivasti. Allin täytyi pysähtyä. Silloin vieras nosti lakkiaan.

-- Anteeksi rohkeuteni, mutta en voi olla kysymättä, kuulutteko te
ehkä niihin harvoihin täällä oleviin, joille on annettu tämän maailman
hyvyyttä?

Allin täytyi hymyillä. Hän ajatteli tulojaan piirustuksen opettajana ja
isää, joka, sen sijaan että olisi koonnut perintöä lapsilleen, jakoi
toisille omastaan niin pitkältä kuin suinkin riitti.

-- En tosiaankaan. Miksi te luulitte sitä?

Kysyjä meni silminnähtävästi hämilleen. -- Niin, -- kai minä ... ehkä...

-- Ehkä pukuni tähden. Se on teistä kai kovin maallismallinen? --
Veitikka pilkisti esiin Allin katseesta.

Toinen hymyili. -- Se se ehkä kiinnitti huomioni teihin. Se on niin
silmäänpistävän taiteellinen.

He nauroivat kumpikin. Sitten ojensi vieras kätensä. Hänen nimensä oli
Eljas Tarmo. Ehkä saisi hän saattaa Allia.

He kääntyivät rinnan kadulle heti viskautuen puhumaan siitä mikä nyt
liikkui kummankin mielessä.

-- Niin, katsokaas, se on todella vakaumukseni, että elämä pohjia
myöten on luotava uudeksi, ei ainoastaan sisäisen, uskonnollisen
uudistuksen kautta, vaan juuri ulkonaisiin oloihin nähden. Minä olen
kumouksen mies. En tyydy korjauksiin. Kaikki on rakennettava uudelleen,
mutta rauhallisesti, ei väkivallalla. Maa olisi jaettava ja olisi
pyrittävä siihen, että jokainen ken vain tahtoo voi saada elatuksensa
maasta. Teollisuus, siinä muodossa kuin sitä nykyään harjoitetaan,
saisi pysähtyä kehityksessään. Kaupan ja teollisuuden kukoistusta
tärkeämpää on, että meillä on terveitä ja onnellisia ihmisiä. Ja mikäli
teollisuutta harjoitetaan, tulisi siinäkin jokaisen työntekijän saada
määrätty osa voitosta.

-- Moni sanoisi, että saarnaatte taantumusta.

-- Taannuttava onkin siitä, mitä nurinkurinen sivistys on luonut.

Alli pysähtyi samassa asuntonsa ovelle.

-- Tässäkö te asutte? Mikä vahinko. Minulla olisi vielä ollut paljon,
josta olisi tehnyt mieli puhua. -- Eljas Tarmo kumarsi. -- Minulla ei
ole rauhaa jättää toisia rauhaan. Tahtoisin levittää ympärilleni sitä
tulta, mikä palaa omassa sisimmässäni. Ja mitä nyt tulee erityisesti
tähän laitakaupungin uudistustapaan, niin älkää luulko, että siinä
esitän vain omia mietelmiäni. Sitä on hyvällä menestyksellä toteutettu
muualla maailmassa. Meillä pitäisi vähällä päästä suuriin tuloksiin,
meillä kun juopa rikkaiden ja köyhien välillä ei ole läheskään niin
suuri kuin muissa maissa. Mutta meillä ollaan hitaita persoonallisiin
uhrauksiin, jos ne vain koskevat muuta kuin raha-apua.

-- Siksi, että meillä on vähän persoonallisuuksia ja vähän rakkautta.

-- Jossa piileekin köyhän maamme suurin köyhyys. -- Eljas Tarmo tarttui
Allin ojennettuun käteen. -- Tehän ette anna tämän tulen sammua, sanoi
hän pyytävästi, -- te viette sitä eteenpäin?

-- Minä uskon, että ajan tuulet eivät saa ijäisyystulta sammutetuksi.
-- Alli sanoi sen hiljaa ja hartaudella. Itsekseen hän ajatteli Hilmaa,
jota hän oli lähtenyt hakemaan. Etsitty oli jäänyt löytämättä. Mutta
hän oli löytänyt pohjan elämälleen. Ja samalla hän kuin aavistuksessa
oli nähnyt kangastuksen odottavasta elämäntyöstä.




4.


Pentti vilkaisi työpöytänsä takaa vastaisella seinällä riippuvaan
kelloon. Sen viisarit näyttivät tänään aivan kuin naulautuneen
paikoilleen. Ja yhtä vaivaloisesti luisti työkin eteenpäin. Tehtävää
olisi ollut paljonkin, nyt kun kaikki ajaksi oli jätettävä toiselle.
Voimaa sen suorittamiseen ei ollut. Eikä se johtunut haluttomuudesta.
Siitä asti kuin Pentin elämä kääntyi oikealle tolalle, oli työ ollut
hänen ilonsa. Ei hänen jälkiään kenenkään ollut tarvinnut korjailla.
Sen tunnustuksen olivat kaikki hänelle antaneet.

Mutta nyt jo toista kuukautta oli joka alkava työpäivä ollut kuin
taival, jolle hän uuvuksiin ajettuna kyytihevosena vastahakoisesti
kääntyi. Ei auttanut enää Maijan tapa hellävaroin sivellä päätä. Ei
tullut apua lyhyestä, tilapäisestä levosta. Hän tarvitsi nähtävästi
jotain tehoisampaa, pitkäaikaista, säännöllistä sekä lepoa että hoitoa.
Hän oli ollut lähdössä virkalomalle, kun maailmansota syttyi. Lomasta
ei silloin tullutkaan mitään. Tuli niin paljon odottamattomia asioita,
joita ei voinut jättää nuorempien hoitoon. Sillälailla oli lepoaika
siirtymistään siirtynyt. Ja nyt olivat hermot tietysti ärtyneet. Nehän
ne nykyajan ihmistä pitivät orjanaan.

Sydänkin oli kai rasittunut, koska vasemmalle puolella tuntui kuin
raskas lompakko aina olisi ollut painamassa. Muutaman kerran oli yöllä
ihan täytynyt herättää Maija. Hänhän sitten olikin ruvennut tätä
lääkäriinmenoa vaatimaan.

Pentti painoi imupaperin pääkirjansa vielä tuoreena olevalle
sivulle, antoi katseen vielä kerran solua sarekkeita pitkin ja sulki
sitten kirjan. Asetellessaan kirjat ja paperit niiden lainmukaiseen
järjestykseen ei hän voinut olla ajattelematta milloin ja minkälaisissa
oloissa hän uudelleen ryhtyisi työhön. Jos ryhtyisi.

Häntä harmitti, että tuollainen ajatus heräsi. Hän oli raukka, jolle
kaikki näytti sysimustalta, kun näkyi vähänkin mustaa jossain. Ja
päinvastoin. Kun Airikin tulla laukkasi hänen huoneeseensa ja asettui
isän polvelle lavertelemaan nuoren tytön iloisia ajatuksia, oli kuin
ei maailmassa olisi ollutkaan muuta kuin tällaisen nuoren ihmislapsen
iloista, virkeätä kevätaamua. Tyttö edistyikin koulussa aivan
erinomaisesti, oli jo "konventtiluokilla" ja kirjoitti konventinlehteen
sekä runoja että suorasanaista salanimellä, jota ei kukaan muu tuntenut
kuin isä ja äiti. Ja kaksoiset olivat jo pari vuotta olleet lyseossa.

Kello löi samassa kolme. Pentti koetti vielä tunnustelevasti sekä
kassakaappia että pöytälaatikkoja, olivatko ne lukossa. Sitten hän
tarttui takkiinsa.

Kadulle tullessaan täytyi hänen pysähtyä ja hengittää rinnan täydeltä
raitista ilmaa. Tuntui taas niin ahdistavalta. Ja sydämen kohdalta
aivan kuin kouristi.

Hän nojani hetkeksi ovipieleen. Sitten rupesi hän verkalleen astumaan
kotiinpäin. Hän oli kieltänyt tänään lähettämästä hevosta vastaan.
Hänen teki mieli kävellä. Tämä tie oli tullut niin rattoisan
tutuksi, viime vuosina etenkin, jolloin Iloranta oli ollut heidän
talvikotinaankin. Kesäasunnoksi he sen ensin aikoivat, mutta se kävi
niin mieluisaksi heille, että sinne täytyi jäädä talveksikin, kun
se oli siksi lähellä, ettei se tehnyt haittaa hänelle virassa eikä
lapsille koulunkäynnissä.

Tasaista ja hyvää oli elämä jo kauan ollut heille kaikille, sekä
taloudellisesti että muutenkin, niin tasaista, että muut mahdollisuudet
olivat painuneet kuin olemattomiin. Pitikö nyt kaiken ollessa kuin
paraassa kukassaan entisyyden nousta velkomaan?

Hiki nousi Pentin otsalle. Tämä kävelykin taisi kaikesta huolimatta
rasittaa. Ja sitten hermostutti tämä Helsinginmatkakin ja lääkäriinmeno.

Hän puraisi huultaan, samalla kuin sisimmässään teki vahvan
päätöksen ainakin tällä kerralla olla näyttämättä Maijalle omia
alakuloisia ajatuksiaan. Oli Maija muutenkin vuosien kuluessa saanut
tarpeeksi taistella hänen aina äärimmäisyyden rajalla läikähtelevien
mielialojensa kanssa. Eikö miehellä, joka oli elänyt siksi kauan että
voimiensa puolesta tunsi itsensä ikälopuksi, ollut sisäistä voimaa sen
vertaa, että yksin jaksoi kantaa omat, arvattavasti liiallisuuksiin
kallistuvat huolensa?

Pentti vihelteli avatessaan kodin oven. Saatuaan päällysvaatteet
päältään meni hän Airin huoneeseen, asettui siellä pieneen, valkoiseen
keinutuoliin ja laski vallatonta leikkiä ympärille kokoontuvien lasten
kanssa.

Ruokapöydällä oli kukkia, ja ruuat olivat Pentin mieliruokia.
Jälkiruokaa söi hän kilpasilla poikiensa kanssa. Pöydästä noustessa
työnsi Maija hänelle mukavan lepotuolin. Katse kutsui levähtämään.

-- Jäähyväisiksi -- sanoi Pentti, samalla kuin väsyneen raskaasti
painui tuoliin. Huulet vavahtivat kuin tukahutetusta tuskasta.

-- Minä olen nähnyt sinun ajattelevan sitä. -- Maijan käsi painui
hyväilevästi Pentin päälaelle.

-- Nähnyt! -- Pentti kiivastui. -- Mistä sinä olisit nähnyt? Minähän
olen loruillut lasten kanssa.

-- Minä _tiesin_, tuli hiljaa, tuskin kuuluvasti. Mutta sekin ärsytti.

-- Minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Kuuletko. Ei tarvitse
sinunkaan. -- Pentti nousi, meni omaan huoneeseensa ja alkoi siellä
viimeistellä tavaroiden sisäänpanoa. Maija oli jo pannut kaikki
kuntoon, mutta Pentin täytyi tarkastaa oliko kaikki mukana, penkoa,
hakea ja hätäillä. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, joka on päättänyt
salata surunsa ja siinä epäonnistunut. Ja sekin kiusasi.

Hän juoksutti lapsia asioillaan, hätyytti Maijaa omalla
hätäilemisellään ja pahoitteli kaiken aikaa sitä, että viime hetket
kodissa muodostuivat tällaisiksi.

Vaikka hyvät puolensahan silläkin oli; ei saanut ajatella.

Hevonen kuului jo pysähtyvän portaiden eteen. Lapset, yhdessä
palvelijan kanssa rupesivat juoksuttamaan tavaroita rekeen. Pentti
läksi. Mutta viime hetkessä hänen täytyi kääntyä takaisin.

Hän kiiruhti huoneiden läpi, luoden niihin pikaisen, hyvästelevän
katseen samalla kuin etsi. Omasta työhuoneestaan hän viimein löysi
Maijan täysissä matkatamineissa. Maija oli kai tullut sinne katsomaan,
oliko Pentiltä jotain unohtunut.

Hän sai Maijan syliinsä. -- Rakas, rakas, -- minä tahdoin säästää
sinua, kantaa yksin.

Maija nosti kätensä hänen huulilleen. Hänen silmänsä säteilivät, vaikka
niiden kiilto oli kostea. Eihän hän tarvinnut selityksiä.

-- Anna minun kantaa. -- Hän tarttui Pentin käsilaukkuun. Se oli pieni,
mitättömän kevyt, vartavasten pakattu sellaiseksi. Mutta heidän kätensä
tarttuivat lujassa puristuksessa toisiinsa, kun he sitä yhdessä kantaen
jättivät huoneen. --

Junassa oli tukahduttavan kuuma ja ilma oli painostavaa. Maija löysi
pitkän penkin Pentille ja sai itse paikan nurkassa vastapäätä. Hänen
vierellään istui muuan paksu herra ja eräs romaania lueskeleva tyttö.
Tilaa oli harvinaisen hyvin sota-aikana tavalliseen ahtauteen verraten.
Mutta näin toisten joukkoon työnnettynä ei juuri voinut keskustella
yhdessä.

Pentti ummisti silmänsä. Hän oli väsynyt, ja eristäytyminenkin oli
levoksi. Tämä kotoa lähtö sitäpaitsi tuntui aivan kuin jonkinmoiselta
tilinpäätökseltä. Teki mieli koota, laskea yhteen ja ajatella sitä mitä
omisti.

Mutta ajatukset kallistuivat milloin minnekin aivan odottamatta ja
omapäisesti kuin väsymyksestä sinne tänne notkahtelevat polvet.

Pojat olivat kai tänä iltana suksineen mäessä. He olivat jouluksi
saaneet uudet sukset, ja hiihtäminen oli sentähden entistäkin
hauskempaa. Paras urheilu-ikä oli heillä pian käsissä. Ja hyvällä
alulla he jo olivatkin monessa suhteessa.

Johtui mieleen minkälaista oli siihen aikaan, kun he opettelivat
uimaan. Pentti itse opetti heitä, otti selkäänsä ja vei syvälle. He
kirkuivat ilosta. Ja kun piti koettaa omin neuvoin, olivat he rohkeita
kumpikin. Toinen ei tahtonut olla toista huonompi. Pentti oli yleensä
hellämielisempi kuin Tauno, mutta ei häneltäkään puuttunut rohkeutta,
niin naisellisen suuri tarve kuin hänellä olikin uhrautua ja antaa.
Veljenmieltä heillä molemmilla oli toisiaan kohtaan. Ei ilo ilolta
tuntunut, jolleivät molemmat saaneet siitä osaa.

Ja miten se Iloranta oli kuin yhteinen, rakas pesä, jota kaikki
ajattelivat jo siihenkin aikaan, jolloin se vain oli kesäkoti.
Ilorannan "Pikku"-varsalle säästelivät pojat eräänäkin talvena
useimmat sokeripalasensa. Keväällä, kun asetuttiin Ilorantaan, ne
syötettiin "Pikulle". Kun Iloranta muodostui talvisinkin asuttavaksi
kodiksi, sai kukin lapsista oman vuohensa. Sitä he sitten itse
ruokkivat ja hoitivat. Se oli heidän ensi huolenaan varhain aamulla
ennen kouluunlähtöä ja ensimäisenä ajatuksena, kun olivat tulleet
kotiin. Sillälailla kasvatti Iloranta heissä työintoa ja rakkautta
maalaiselämään.

Pentistä tuntui niin turvallisen hyvältä aina hänen nähdessään miten
runsaasti pojat saivat sitä, jota hän itse lapsena kokonaan oli
kaivannut: äidillistä huolenpitoa ja kasvattavia vaikutteita. Toivon
mukaan muodostuisikin poikien nuoruus toisenlaiseksi kuin isän. Sitten
ei vanhempanakaan tulisi kipeitä kokemuksia eteen ennen tapahtuneista
erheistä.

Pentti raotti väsyneesti silmiään. Paksu herra Maijan vierellä
kuorsasi kuuluvasti, ja nuori tyttökin näytti nukkuvan. Pentin huulet
liikahtivat tuskin huomattavasti, mutta Maija näki sen. Hän kumartui
lähemmä.

-- Minä lähden asemalta suoraan lääkäriin. Saa edes sitten heti kuulla
tuomionsa.

-- Saamme kuulla, miten tehdä sinut terveeksi.

-- Tuomiolla on juurensa entisyydessä. -- Pentti jatkoi omaa
ajatusjuoksuaan.

-- Pentti, minä tahtoisin ottaa sinun ajatuksesi omaan käteeni ja
suunnata ne aivan toisaalle: niihin rikkaisiin onnenvuosiin, joita
Jumala on antanut meille.

-- Hän lähetti tielleni tytön, joka opetti minulle, että oli olemassa
parempi maailma kuin se missä olin elänyt.

-- Ei mikään ulkoapäin meihin työnnetty kanna hedelmää meissä. Sillä
täytyy olla juurensa omassa sisimmässämme. Pentti, älä tee vääryyttä
sille hyvälle, mikä oli olemassa omassa sisimmässäsi.

-- Se heräsi sinun kauttasi. Sinä olit minulle "Solveig", tie
valkeuteen ja -- onneen. Mutta tuomio, Maija, tuomio tulee siltä. Eikä
oikeudenmukaista tuomiota saisikaan pelätä. Se parantaa ja nostaa.
Mutta, Maija, on pohjattoman katkerata nähdä, mitä elämä voisi olla ja
miksi sen itse on tehnyt. Se näky on tuli, joka polttaa, polttaa.

Pentti kumartui äkkiä entistäkin lähemmäksi Maijaa. Hän painoi huulensa
aivan Maijan korvan juureen ja kuiskasi hiljaa: -- Minä en koskaan ole
tahtonut kaunistella mitään, mutta minä tahdon sanoa suoraan myöskin
sen, etten koskaan, en millään tavalla ole ollut uskoton sinulle, --
Solveig. Sinä olet aina ollut minulle kaikki kaikessa. Juuri siksi...

Hän painoi päänsä käsiinsä, ja ääni tyrehtyi itkuun.

Silloin otti Maija hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa
vastaan hellästi kuin äiti. -- Pentti, kuiskasi hän hiljaa. --
Viisitoista vuotta me olemme kulkeneet yhdessä. Ja minä voin ehkä muita
suuremmalla syyllä sanoa: nämä vuodet ovat olleet hyviä vuosia, sillä
on onnellista olla nöyrän, rehellisen ja hienotunteisen miehen vaimona.

Hän painoi Pentin hellän pakottavasti takaisin mukavampaan asentoon
sohvannurkkauksessa, ja Pentti ummisti silmänsä kuin kuuliaisesti unta
tavoitteleva lapsi. Mutta kun Maija hetken kuluttua vilkaisi Penttiin,
näki hän suurten kyynelten vierivän Pentin poskipäitä pitkin.




5.


Sydänyö oli käsissä. Paksu herra Maijan vierellä kuorsaili ankarasti
kuin pasunata päristellen, ja pieni neiti hänen vieressään nuokutteli
päätään tasaisessa tahdissa junan heilahdusten kanssa. Penttikin näytti
vaipuneen levolliseen uneen. Maija yksin valvoi. Ajatukset olivat
milloin nykyhetkessä, milloin tulevaisuudessa. Hän ei voinut olla
muistamatta yötä, jonka hän kerran ennen oli viettänyt junassa Pentin
kanssa. Se yö oli kuin kynnys alkaneelle yhdyselämälle. Oliko hän nyt
tien toisessa päässä?

Hän nousi ja alkoi hiljaa astella vaunun käytävää pitkin. Tuntui kuin
helpotukselta edes olla liikkeessä.

Käveltyään hetken aivan oman istuinpaikan läheisyydessä teki
hänen mielensä vähän pidentää liikkumisaluetta. Hän raotti vaunun
keskikohdalla olevaa ovea. Toisella puolella olikin kolmas-luokka.
Mutta osasto oli siisti eikä matkustavia ollut muuta kuin kaksi.
Vaunussa olijat näkyivät pitävän Maijaa paikkaa etsivänä matkustajana.
Toinen heistä, nuori, miellyttävän näköinen nainen rupesi kohteliaasti
tekemään tilaa omalla penkillään.

-- Kiitoksia! Minulla on oikeastaan paikka tuolla toisessa päässä.
-- Siitä huolimatta istahti Maija penkille. Tuossa nuoressa naisessa
oli jotain ehdottomasti puoleensa vetävää. Piirteet olivat erittäin
miellyttävät. Kauniskiiltoinen, hiukan kiharaan yrittävä, ruskea tukka
kehysti kapeita kasvoja, ja sielukkaat, sinisilmät loivat kuin hohdetta
tytön koko olemukseen. Vastaisella penkillä istuva nuori mies näyttikin
täysin arvostavan toverinsa naisellista suloa. Hän katsoi tavan takaa
tyttöön, aina suuri ihastus katseessaan. Joskus hän kuin hyväillen
tavoitteli tytön kättä, mutta lakkasi tavoittelemasta tytön sitä
ujostellessa.

-- Ensi asemalla minun pitääkin nousta junasta, sanoi tyttö äkkiä
kädellään tavoitellen penkin alle työnnettyä koppaa.

-- Asutte kai lähellä asemaa? Tai ehkä joku tulee vastaan, rupesi Maija
huolehtimaan äidilliseen tapaansa.

-- Kyllä on muutamia kilometrejä astuttavana, mutta ei sillä tiellä ole
vaarallista. -- Mies vastasi tytön puolesta.

-- Te ette siis lähde matkaan?

-- En vielä. -- Molemmat nuoret katsoivat toisiinsa ja naurahtivat
sitten hiljaa ja tyytyväisesti kuin ajatellen samaa, molemmille iloista
asiaa. -- Se on sillälailla, rupesi mies selittämään, -- että olemme
yhdessä käyneet ostamassa yhtä ja toista uuteen kotiimme. Tämä Elli
menee nyt kotimökille, minä vien tavarat perille ja panen siellä
kuntoon. Meitä kuulutetaan ensi pyhänä kolmas kerta.

Nuoret vetivät esille tavaroitaan ja rupesivat niitä eroittelemaan
toisistaan. Joukossa oli nähtävästi hääpäiväostoksiakin, jotka
kuuluivat morsiamelle. Muu oli kotia varten.

Maija siirsihe ikkunan viereen antaakseen nuorten olla rauhassa.
Mutta junan pysähtyessä hän ei malttanut olla katsein seuraamatta
heitä. Kun he olivat ovella, sattui hän näkemään tytön sulhaseen
kiintyvän katseen. Se oli syvä ja sielukas. Koko tytön sisin oli kuin
siihen koottuna. Sulhanenkin näytti lämpenevän siitä. Mutta hänen
mustat silmänsä välähtivät samassa omituisesti. Hänkin oli oikeastaan
ulkomuodoltaan huomiota herättävä, joskin toisella tavalla kuin
morsian. Hän näytti mustalaiselta tai ehkä pikemmin italialaiselta,
sillä piirteet olivat hienot ja katse tulinen. Mutta hänen olennossaan
oli jotain synkkää, levotonta ja hermostunutta.

Junan seisoessa pistäytyi Maija omalle puolelleen. Siellä nukuttiin
vielä. Penttikin hengitti syvään ja tasaisesti. Maija palasi siitä
syystä takaisin kolmanteen luokkaan.

Mies istui nyt yksin penkillään. Muitakaan matkustavia ei ollut
vaunussa. Maija asettui siitä syystä paikalleen vastapäätä miestä. Hän
tunsi kuin suurta, äidillistä hellyyttä näitä molempia nuoria kohtaan,
jotka olivat kotia rakentamassa, aivan niinkuin Pentti ja hän itse
heidän ensi kertaa matkustaessaan yhdessä näin yön läpi kuten nytkin.
Näillä molemmilla tulisi tietysti olemaan vaikeutensa ja surunsa kuten
heillä itselläänkin, mutta toivottavasti ilonsa myöskin. Ja sekä
ilot että surut olisivat kai monessa suhteessa sukua heidän omille
kokemuksilleen. Elämähän oli niin merkillisen samaa pääpiirteissään,
elettiin sitä missä maailman kolkassa tahansa.

-- Teidän morsiamenne on erittäin miellyttävä nuori tyttö, sanoi Maija
äkkiä.

-- Niin on, myönteli mies, mutta painoi samassa käsivarret polvien
varaan ja jäi tuijottamaan lattiaan.

-- Liiankin hyvä teille, arvelette ehkä, tuli arvailemalla Maijan
puolelta. -- Niin on moni kunnon mies ajatellut. Mutta se onkin hyvä
onnentakuu, kun nöyränä lähtee taipaleelle.

-- Eihän hyvää tyttöä saa narrata, kyllä minä sen ymmärrän, tuli
matalasti lattiaan tuijottavalta.

-- Ettehän te nyt itsekään tahtoisi narrailla tällaisessa asiassa?

Mieheltä pääsi lyhyt, katkonainen nauru. Pää kohosi ja katse naulautui
tuimana Maijaan. -- Eikö rouva vielä ole elänyt niin pitkälle, että
tietää elämän narripeliksi? Minä sen ainakin tiedän. Sitä minä vain
aprikoin, miksi toiset aina saavat olla narraamassa, toisten ollessa
narrattavina. Vuorot saisivat kerran vaihtua.

-- Nyt minä en ymmärrä.

-- Jos rouva ei tahdokaan ymmärtää?

-- Minkätähden uskotte pahaa minusta? Minä puolestani olen ajatellut
teitä ja vastaista kotianne ihan kuin olisitte omaisiani. Olen
muistanut minkälaista oli kun itse olin tällaisella matkalla.

-- Puhe omaisista ja sukulaisuudesta on juuri noita porvarien valheita,
joilla koettavat sokaista köyhää kansaa. Sanoissa on sukulaisuutta,
muussa ei. -- Hän nauroi, lyhyttä, terävää, pilkallista naurua.

-- Ettekö koskaan ole tavannut hyvää porvaria, koska puhutte tuolla
tavalla?

-- Hyvää? No niin, ehkä siellä täällä. Mutta jos hyvällä tarkoitetaan
oikein sitä mitä pitäisi, löytyy minun muististani yksi ainoa. Ja
hänkin on jo aikoja päiviä ollut haudassa. Kumma oli, että hän eli
niinkin kauan. Hyväthän täältä korjataan sitä varten, että tästä
maailmasta tulisi oikea helvetti. Mitä rouva arvelee sellaisesta
maailmanjärjestyksestä? Onko siinäkin "jumalallista viisautta"?

-- Se on niitä kysymyksiä, jotka saavat selvityksensä vasta rajan
toisella puolella.

-- Ja kuka takaa, että tuota rajantakaisuutta on?

-- Kuka takaa, ettei sitä ole?

Mies ei vastannut. Hän viskasi puheen takaisin omaan elämäänsä.
Toisenlaiseksi olisi sekin muodostunut, jos tuo ainoa hyvä olisi saanut
elää. Kansakouluun hän oli auttanut ja olisi kai auttanut pitemmälle,
niin hän oli lupaillut, mutta korjattiinpas pois. Eikä hänen leskensä,
rovastinna, sanonut voivansa auttaa.

Maijan sydän aivan vavahti. Hänen eteensä nousi kuva pappilasta,
jonka taustana oli juhlallinen havumetsä toisella puolella, toisella
korkeakoivuinen niemi viljavine peltoineen sinertävän selän
ympäröimänä. Metsästä niemelle ja sieltä puutarhaan johti polku, jota
hiljalleen astuskeli pieni, valkotukkainen jo kumaraan painunut mies.

Maija ei voinut olla hymyilemättä. -- Minusta näyttää siltä kuin me
todellakin olisimme "saman kodin" lapsia. Pappilan kasvatti olen
minäkin.

-- Ette te ole _sen_ rovastin tyttäriä. -- Mies katsoi epäluuloisesti
kulmainsa alta.

Maija mainitsi pappilan nimen ja missä suhteessa hän oli ollut
perheeseen.

-- Niin, niin kyllä minä muistan sekä teidät että sisarenne. Ja kyllä
minä sen aina tunnustan, että se rovasti koetti kunnon ihmiseksi
kasvattaa sekä läheisiä että kaukaisia. Sellaisia, sen henkisiä ihmisiä
ovat minun morsiamenikin vanhemmat. Mutta ne nyt ovatkin köyhää kansaa.

-- Ja köyhinä syntyisin parempia kuin porvarit? Niinkö te, rovastin
kasvatti, arvelette?

-- Rovastin kasvatiksi minä en tullutkaan, siinäpä se. Ja koska te
olette senpuolelaisia, ei teidän pitäisi ihmetellä, jos en usko hyvää
porvareista. Saisitte pikemmin ihmetellä, etten kiertele heidän
asuinpaikkojaan kuin kiljuva jalopeura. Kai rovasti puhui Kustista,
joka oli huudon kautta tullut Koskisille ja jonka hyväksi rovastilta
tipahti sinne rahaa kerta toisensa jälkeen. Tarkoitus taisi olla, että
pitäisivät minua hyvänä. Mutta heille hyödyksi se jäi.

-- Vaikka olivat "köyhää kansaa".

-- Joukossa jotain.

-- Niinpä niin. Ei ihmisen hyvyys tai pahuus riipu siitä, onko hän
porvari vai ei, vaan siitä mikä henki häntä hallitsee.

Miehen kasvoille nousi tummanpunainen hehku ja käsi puristui nyrkkiin.
-- Tällaisella olisi joka tapauksessa paljon velottavana.

Maija ei kohta vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet
Suviniemen pappilan vieressä olevalle hautausmaalle, missä komean,
mustan graniittilohkareen alla lepäsi se mies, jota mainittiin Kustin
isäksi. Siitä haudasta kierteli monenlaisia puheita. Sen ympärillä
liikkui öiseen aikaan levottomia, kostoa vaativia haamuja. Päivisin --
lämpiminä kesäpäivinä nimittäin -- ryömi sen alimmaiselle litteälle
kiviliuskalle suuri, hyvinvoipa käärme, jota ei kukaan uskaltanut
tappaa. Siitä syystä se kerta kerralta kiemuraan käpertyneenä lojui
päivän paahtamalla paadella hävitäkseen ja palatakseen, kun hyväksi
näki. Paaden alla nukkuvan tuomarin nykyiseksi haahmoksi taisi moni
sitä uskoa. Ja ne hetket, jolloin käärme lojui aurinkoisella kivellä,
olivat kai vainajan huojennushetkiä, sillä raskaammin kuin jykevä,
korkeudessa kaikki muut hautaristit voittava kivimöhkäle painoi hautaa,
painoivat sitä kiroukset ja kyyneleet. Moni riutunut nainen joko
yksin tai lapsi vierellään oli nähty seisomassa sen partaalla tylsä
jähmettyneisyys olennossaan. Ja kaikki he miltei poikkeuksetta olivat
tuomarin "hovissa" palveluksessa olleita.

-- Äitini vanhemmat olivat vanhan ajan hurskasta väkeä. Sanovat mummoni
menneen hautaan surusta minun syntyessäni. Vieläkö te ihmettelette
"tuomarin Kustin" katkeruutta?

Kustin sanat palauttivat Maijan käsissä olevaan hetkeen. Hän ei
voinut vastata. Hän vain odotti, että mies jatkaisi, sillä ivaan
olisi erinomainen teksti tarjoutunut. Yleisesti oli kerrottu tuomarin
lähteneen Ruotsiin "rikasta rouvaa" hakemaan. Mutta sillä tiellä hän
olikin kuollut halvaukseen. Kusti taisi silloin olla muutaman kuukauden
vanha.

-- Rovasti oli hyvä teille, yritti Maija heikosti kuin avuttomuutensa
tunnossa.

-- Yhden ihmisen hyvyys ei sovita koko elämän vääryyttä.

-- Vääryys johtuu siitä, että itsekkyys eikä Jumalasta lähtenyt rakkaus
hallitsee ihmisiä.

-- Porvareita, työnsi toinen väliin.

-- Luuletteko? Katsokaa vain ympärillenne ja vastatkaa sitten
rehellisesti. -- Miten kohtelee työmies usein vanhoja vanhempiaan?
Miten huolehtii maalaiskunta -- jota tavallisesti kansanmiehet
hoitavat -- esimerkiksi vaivaisistaan. Puhumattakaan sellaisesta,
että eräässäkin pitäjässä kunnan esimies -- kansanmies hänkin
-- säännöllisesti koetti vietellä lähellä asuvan köyhäintalon
johtajatarta, jonka lähimpänä esimiehenä hän oli. -- Maijan lempeyteen
tuli terästä. -- Mitä sanotte tällaisesta?

-- Hän oli tulemaisillaan porvariksi, oli oppinut heiltä.

Silloin Maija kävi vastahyökkäykseen. -- Te osaatte asettaa sananne
niin kuin teille ja asiallenne on eduksi. Joka osaa hallita sanojaan,
voi myöskin ajatella. Ja te tiedätte, etteivät yksin porvarien tavat
ole turmeltuneet. Miksi työnnätte kaiken pahan heidän niskoilleen?
Myönsittehän vasta itsestänne, että teille olisi mahdollista narrata
naista avioliiton suhteen.

-- Omena ei putoa kauaksi puusta.

-- Äitinne vanhemmat olivat hurskaita ihmisiä. Ottakaa esimerkkiä
heistä.

-- Olenko minä itse määrännyt mitä taipumuksia sain synnyinlahjaksi?

-- Te olette itse määräämässä kehitättekö itsessänne hyvää tai huonoa.
Totta kai teissä on jotain hyvääkin. -- Veitikka vilahti Maijan
silmässä ja hymy, joka nousi huulille, oli ystävällinen ja lauha.

Kustikin hymyili. Olihan Elli ainakin sitä mieltä, että hän oli paras
mies maailmassa.

-- Ja hänen ajatuksensa velvoittaa teitä tulemaan -- joskaan ei
paraimmaksi kaikista -- niin kuitenkin _hänelle_ paraimmaksi.

Kusti Ojanen ei vastannut. Hän käänsi päätään kuin katsoakseen ulos
vaununikkunasta. Katseeseen nousi jotain kovaa ja synkkää, joka näytti
taistelevan esiin pyrkivää hellyyttä vastaan.

Hän tiesi ettei kovaluontoinenkaan voinut olla tuntematta vaikutusta,
mikä lähti sellaisesta tytöstä tuin Elli. Mutta kun he ensin olivat
tutustuneet, ei hänellä totisesti ollut ollut mitään vakavampia
aikeita. Hän oli oikeastaan pitänyt aivan toisenlaisista. Ja silloinkin
oli hänellä ollut toinen, rohkealuontoinen, eteensä katsova tyttö,
johon hän oli tutustunut työväentalolla sillä paikkakunnalla missä
asui. Mutta sieltä oli tullut muutto Ellin kotipitäjääseen ja siellä
tutustuminen Elliin.

Kusti oli oikeastaan kauan pitänyt itseään erikoistuntijana naisten
suhteen. Hän oli ollut jonkun vuoden merelläkin ja tunsi sen kautta
sekä maalla että kaupungissa, sekä kotona että ulkona suurmaailmassa
naisjoukossa tarjona olevan tavaran. Mutta Elli, Elli oli jotain aivan
toisenlaista kuin kaikki muut.

Merkillistä oli, että Kusti oli voinut rakastua tuollaiseen hurskaan
kodin hiljaiseen lapseen. Hänen kyyhkyissilmänsä olivat kyllä
olleet ensimäisenä vetovoimana. Eikä Kusti koskaan ajatellutkaan
mitään jatkuvaa. Mutta ihmeellisesti hän oli takertunut kiinni.
Ehkä sentähden, että Ellin hyvyys ja lempeys oli hänelle niin aivan
uutta ja tuntematonta. Tuollaista harrasta, antautuvaa rakkautta
ei olisi luullut löytyvän muualla kuin romaaneissa. Mutta Ellissä
sen näki sellaisena, ettei sitä koskaan eikä hetkeäkään voinut
epäillä. Ja semmoinen tyttö oli vaimona sittenkin paras, parempi
kuin työväentalolta saatu aatetoveri. Sellainen olisi pian voinut,
uudenaikaisena ihmisenä, jättääkin. Ja semmoinen kokemus oli joka
tapauksessa miehelle paha pala purra.

Avioliitoksi asia sillälailla oli kääntynyt. Ja hyvältähän oikeastaan
tuntuikin...

Juna vihelsi samassa.

-- Taitaapa minun asemani jo tullakin. Kusti alkoi kiireisesti koota
kapistuksiaan. Sitten heitti hän hyvästi. -- Tulkaa sitten joskus
meitäkin katsomaan, sanoi hän ovelta painaessaan lakin päähänsä.

Maija jäi ikkunaan katselemaan häntä ja hänen hommailuaan tavaroiden
kanssa. Niitä olikin paljon. Hevonenkin taisi olla vastassa, koska
Kusti Ojanen kohta rupesi asettelemaan kamppeitaan lähellä olevaan
rekeen. Hän oli kuormaansa köyttämässä, kun juna läksi.

Maija seisoi yhä ikkunassa. Vasta kun sekä mies että hevonen olivat
kadonneet näkyvistä, kääntyi hän omalle puolelleen Pentin luokse.




6.


Maija kulki edes ja takaisin katua pitkin odotellen Penttiä. He olivat
kauan yhdessä istuneet lääkärin vastaanottohuoneessa, mutta Pentin
mennessä sisälle oli Maija tullut tänne. Täällä oli raittiimpaa,
helpompi hengittää kuin tuolla sisällä. Täällä liikkui ihmisvirta
ympärillä kiinnittäen ainakin osan huomiota. Ja sekin viihdytti, auttoi.

Kaksi pientä tyttöä leikki porttikäytävässä. Toisella oli musta,
tuuheankihara tukka ja hienot piirteet, oli ehkä juutalaislapsi tai
venäläinen. Joka tapauksessa oli hänessä jotain, joka vei ajatukset
Kusti Ojaseen.

Ehkä oli heidän vaiheissaankin jotain yhtäläistä. Ja ehkä tämä pikku
tyttökin kerran intohimoisesti purkaisi vihaansa porvareihin.

Maijan olisi tehnyt mieli lähestyä. Mutta hän ei jaksanut. Keskustelu
Kusti Ojasen kanssa oli jättänyt häneen lamauttavan tunteen
tilanteesta, johon yksilön pienet yritykset välien tasoittamiseksi ja
parempien olojen luomiseksi hukkuivat kuin mitätön pisara mereen.

Ja omakin huoli Pentin puolesta lamautti. Ajatukset luistivat yhtenään
lääkärin vastaanottohuoneeseen. Siellä lausuttiin ehkä nyt juuri joko
langettava tai vapauttava tuomio. Ja mitä se lausunto merkitsi ei
ainoastaan Pentin voimiin nähden, vaan hänen sisäiselle ihmiselleen,
sen Maija tiesi paremmin kuin kukaan muu.

Kunpa nyt lääkärikin näkisi, miten herkkätunteinen Pentti on! Kunpa
sanoisi hellävaroin ja säästäen, jos sanottava oli raskasta kuulla!

Maija katsoi taaskin kelloaan. Sitten hän koetti kiinnittää huomiotaan
porttikäytävässä leikkiviin lapsiin. Viimein hän kuuli portaissa
askeleita, joista hän ei voinut erehtyä. Ovi nykäistiin auki ja Pentti
seisoi hänen edessään. Säteilevänä.

Maijan ei tarvinnut kysyä mitään. Hän seurasi vain, kun Pentti
vetämällä veti hänet muassaan, ilosta aivan kuin pyörällä päin.

Lääkäri oli ollut ystävällinen ja rohkaiseva, oli kyllä pitänyt Pentin
tilaa huolestuttavana ja määrännyt ajaksi sairaalaan, mutta oli samalla
antanut hyviä parantumisen toiveita.

Maija loi pikaisen, tutkivan katseen Penttiin. Tämä ei koskaan
ollut osannut näytellä muuta osaa kuin minkä hän omakseen tunsi.
Se tietoisuus rohkaisi. Muuten olisi nyt huolestuttanut kaikesta
huolimatta.

-- Maija, sinä, nyt me menemme syömään Gradinille. Ja sitten ostetaan
sinulle uusi leninkikangas ja jokaiselle lapsista jotain tämän päivän
muistoksi! Ymmärrätkö?

Maijan täytyi vain hymyillä ja seurata.

Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja Pentti nauttivasti imi viime
pisaroita kahvikuppinsa pohjalta, tarttui hän äkkiä Maijan käteen.

-- Kuules sinä, me menemme täältä "Eläviin kuviin" katsomaan jotain
oikein hauskaa yhdessä. Eikö niin? Me olemme niin harvoin yhdessä
olleet täällä Helsingissä. Ja vielä harvemmin olemme huvitelleet.

Maija koetti estellä. Hän pelkäsi Pentin rasittuvan. Illallahan jo oli
lähdettävä sairaalaan.

Mutta Pentti ei hellittänyt. Juuri nyt hän jaksoi. Kun joutui
vuoteeseen, kävi huonoksi siinä samassa. Ja huomenna... Eihän sitä
tietänyt voisiko silloin näin iloita. Ehkä jo huomenna antaisi lääkäri
varmempia tietoja taudin syistä. Nyt hän oli pannut kaikki rasituksen
laskuun. Mutta kun Pentti oikein oli pannut asiasta tiukalle, oli hän
luvannut myöhemmin antaa tarkempia tietoja.

Maija näki varjon painuvan Pentin kasvoille. Hän nousi kiireesti,
ehdotti poislähtöä ja muistutti, että heidän vielä piti keritä
toimittaa paljon ennen sairaalaan menoa. Heidänhän piti huvitella.

Vasta kun Pentti illalla makasi sairaalassa omassa huoneessaan, valtasi
väsymys hänet. Ja silloin nousi Pentin sisäinenkin ahdistus uudelleen.
Hän tarttui kylmänhikisellä kädellä Maijan käteen.

-- Maija, voitkohan sinä sittenkään ymmärtää, sinä, joka olet jakanut
kaikki kanssani? Ajattele asemaani. Elämä kukkii kauneimmillaan. Ei
ole huolta toimeentulosta. Ilorannan olemme saaneet todelliseksi ilon
tyyssijaksi. Lapset alkavat kehittyä, varttua ihmisiksi. Tahtoisi
seurata heitä heidän tiellään edes kappaleen matkaa. Silloin astuu
entisyys, viikatemies toverinaan, eteen. "Nouse ja tule. Sinun on
maksettava nuoruutesi velka."

Pentin käsi vapisi Maijan kädessä. Suuret hikihelmet pusertuivat
otsalle. Maija näki, ettei hän saanut kiertää sanoja, ei koettaa
sillä tavoin viihdytellä. -- Pentti, sanoi hän hiljaa, katse Pentin
katseessa. -- Rehellinen katumus on puhdistava tuli jokaiselle. Ja
Jumala on rakkaudessaan sovittanut niin, että meidän erheemmekin voivat
muodostua portaiksi, joita me nousemme. Sinunkin harha-askeleesi ja se
suuri sisäinen kärsimys, johon ne ovat johtaneet, on vievä ihmisiä --
ehkä omia lapsiasi eteenpäin totuuden ja oikean sekä käsittämisessä
että -- noudattamisessa.

Maija kuuli oman äänensä värisevän sisäisestä tuskasta. Käsi kuivasi
hikeä Pentin otsalta.

Silloin veti Pentti hänet äkkiä puoleensa, suuteli hänen silmiään,
hänen tukkaansa, hänen käsiään. -- Rakas, rakas, kuinka minä
siunaan sinua! Kuinka onnelliseksi olet tehnyt minut! Nämä
viisitoista onnellista vuotta sinun rinnallasi ovat minulla pantti
jumalallisestakin anteeksiannosta.

Pentti piteli hänen kättään niin lujassa puristuksessa, että Maijan
väkipakolla täytyi irtautua hoitajattaren tullessa.

Hyvästeltyään hän ovelta vielä kerran kääntyi Penttiin päin. -- Aamulla
minä tulen, sanoi hän rohkaisevasti ja nyökkäsi. -- Aamulla --

-- -- -- --

Aamulla heräsi hän puhelimen soittoon. Hoitajatar kutsui kiireisesti
sairaalaan. Hän oli ovella vastassa Maijan tullessa. Kaikki oli käynyt
kovin äkkiä.

-- Kuollutko, eihän kuollut?

Hoitajatar nyökkäsi.




7.


Tilda-rovastinnan ennen suora selkä oli painunut kumaraan ja
hänen otsaansa oli ilmestynyt ryppyjä tiheään. Hänen kulkiessaan
ruumissaatossa Allen arkun jälessä ihmettelivät vielä kaikki hänen
sileäpintaisia poskiaan ja juhlallista ryhtiään. Mutta maa oli vetänyt
puoleensa senjälkeen kuin Alle sinne peitettiin. Ja sekä surut että
kaipaus olivat uurtaneet vakojaan rovastinnan vereville poskille.

Tavallaan oli hänen elämänsä kylläkin huoletonta. Martta oli
asettanut kaikki parhaimman mukaan äidille. Nyt varsinkin, kun hän
oli päässyt ylihoitajattareksi maaseutukaupungin sairaalaan, oli
heidän elämänsä järjestynyt oikein hauskaksi. Martalla oli sairaalassa
oma huoneustonsa, jossa oli tilaa äidillekin. Ruokakin tuli Martan
järjestelyn kautta heille valmiina sairaalasta, joten ei äidin
tarvinnut rasittua valmistamalla sitä itse eikä opastamalla palvelijaa.
Ratokseen vain sai huolehtia siitä, mistä itse tahtoi pitää huolta.

Kun vain olisi voinut olla yhtä huoleton toisistakin lapsista kuin
Martasta! Ei silloin olisi ollut hätää. Mutta eihän noita vanhempia
ollut onnistanut yhtä hyvin. Ainihan kyllä oli taloudellisesti
turvatussa asemassa. Mutta hänen elämänsä oli kuin luonnollisesta
asemastaan väkivaltaisesti kieroon väännetyn puun. Se tuntui
kitukasvuiselta. Ja mitäpä se muuta saattoi ollakaan, kun hänen
luontoisenaan rupesi kuolettamalla kuolettamaan itsessään kaikkea
hellää ja pehmeätä. Se oli yhtä luonnotonta kuin työntää villoja
täytteeksi maantien tasoittamisessa. Mutta tottapa se häntä itseään
tyydytti, koska hän yhä pysyi samalla kannalla. Ja tuollainen meno
yhdestä äärimmäisyydestä toiseen oli heillä sukupiirre -- juuri äidin
puolelta. Minkä teki, sen teki hänen sukunsa perinpohjin.

Mutta eihän se mieluista ollut, kun Aini aina ja joka paikassa
esiintyi varmana, Arvin ja oman mittapuunsa mukaan kaikkia oikaisevana
ja arvostelevana papinrouvana. Etenkin nyt kun he asuivat samassa
kaupungissa, saattoi se monesti tuntua pahalta.

Mutta mitä sittenkään Ainista! Hänhän joka tapauksessa oli tasaantunut.
Ja tunnontarkka, joskin ankara pappismies oli erinomainen vävypojaksi
siihen verraten, mistä ennen Ainin suhteen oli ollut pelkoa ja mikä nyt
oli uhkaamassa Allin puolelta.

Rovastinnan pää rupesi hermostuneesti tutisemaan. Tästäpä vasta
näkyikin murhetta koituvan! Ja kun Alli lisäksi oli niin taipumaton!
Ainahan hän ajoi tahtonsa perille.

Jollei nyt Martta voisi vaikuttaa jotain! Tai ehkä Ilona Solja, joka
oli sellainen tyyni, selväjärkinen ihminen ja vähävaraisena leskenä
tiesi, mitä taloudellinen puoli elämässä merkitsi. Alli ei itsestään
koskaan kiinnittänyt huomiota sellaisiin puoliin. Ja se mies näytti
villinneen hänet kokonaan.

Pahimmassa tapauksessa oli kova pantava kovaa vastaan. Ei Allekaan
ikinä olisi voinut suostua tällaiseen. Eihän kukaan tietänyt, mikä ja
minkälainen tuo mies oikeastaan oli. Virkaa hänellä ei ollut enemmän
kuin vakinaisia, tiettyjä tulojakaan. Pienen perinnön hän oli omistanut
ja sen kuluttanut osaksi toisten hyväksi, osaksi opiskeluun omin
neuvoin. Maailman parantelemista itsensäkieltämisellä ja työllä hän
kuului pitävän ammattinaan. Eikä sellainen toimi leiväksi lyönyt. Mutta
saattoihan se olla Allille mieleen, hän kun isän tavoin oli vailla
kaikkea todellisuustajuntaa.

Rovastinna nousi tuoliltaan ja vilkaisi kadulle. Sitten hän asettui
peilin eteen.

Jos oli jälellä edes jotain entisestä Allista, pistäisi mamman puku
hänen silmäänsä. Ja omastakin puolestaan tahtoi rovastinna olla joka
suhteessa kunnossa. Häneltähän Alli ne taipumuksensa olikin perinyt.

Jos hän nyt siinäkään suhteessa oli entisellään! Kovin muuttuneelta hän
kirjeissään oli tuntunut. Ja hyvään päin oikeastaan. Kun vain ei tuo
onneton kihlaus olisi seurannut!

Etehisen ovi kuului aukenevan. Rovastinna kavahti pystyyn, laski
sukanneuleen kädestään ja vilkaisi vielä kerran peiliin. Sitten
raotti hän ovea. Martta, joka oli ollut vastassa, oli jo riisunut
päällysvaatteensa. Alli irroitti parhaillaan hattua päästään.

Rovastinna teki sen ilahduttavan huomion, että Alli ainakin
ulkonaisesti näytti olevan entisellään, musta puku vain oli vaihtunut
sinipunertavaan, mikä tiesi entistä suurempaa sisäistä tasapainoa ja
puki häntä mainiosti.

-- No mamma, Martta työnsi oven auki ja kiepautti Allin suoraan äidin
syliin. -- Kohta sinulla on kaikki tyttäret ympärilläsi. Minä soitin
Ainille ja käskin tulemaan.

Rovastinna piteli Allia kädestä ja tiedusteli kaikenlaista vähäpätöistä
hänen oloistaan. Hehän eivät olleet tavanneet koko pitkänä
kevätlukukautena. Martta asetteli kahvileipää pöydälle ja laverteli
iloiseen tapaansa. Hänestä oli hyvä aluksi pysyä mitättömissä, mieliä
rauhoittavissa asioissa.

Vihdoin tuli Ainikin.

Oltiin kahvia juomassa ja puhe luisti vilkkaasti eteenpäin, kun
rovastinna äkkiä ja aiheettomasti nosti nenäliinan silmilleen. Hänen
sisimpänsä oli täyttynyt ristiriitaisilla tunteilla, kun tässä tytärten
parissa, kahvin höyrytessä ja lämminleivän tuoksutessa suloisesti, ei
voinut nauttia vapaasti, vaan täytyi ajatella sekä Allea että tätä
Allin onnetonta naimahanketta.

-- Mitäs mamma nyt, koetti Martta rohkaisevasti sanoa syrjästä. Aini
rupesi puhumaan surun ja murheen tarpeellisuudesta.

-- Mutta eihän tässä nyt surua ja murhetta olekaan, vastusti Martta, --
oikein ilojuhlat vain minun ymmärtääkseni.

-- Eihän mamma vain itke minun aikeitani. -- Alli kävi rohkeasti
asiaan, jota tähän asti huolellisesti oli väistelty.

Silloin tuli rovastinnalle oikein itkuntyrskähdys. -- Hyvä lapsi, kun
se mies vain olisi toisenlainen!

Martalta pääsi iloinen nauru, ja toiset jatkoivat sitä. Mutta
rovastinna yhä itki. Hän tuli aina syvästi liikutetuksi, kun hänen oman
elämänsä monet ristiriidat johtuivat mieleen.

-- Mistä mamma tietää minkälainen Eljas on. Eihän mamma edes antanut
hänen tulla tänne, niin että olisitte tutustuneet, huomautti Alli
tasaisesti.

Rovastinna kuivasi kyyneleensä. -- Mitä minä panisin hänen kustantamaan
kallista matkaa itselleen, kun minä en kuitenkaan aijo suostua.

Alli meni sanattomaksi. Martta pidätteli vaivoin nauruaan. -- Mammalta
ei asian käytännöllinen puoli koskaan unohdu, huomautti hän viimein
totisesti.

-- Eihän hänellä ole virkaakaan, jatkoi rovastinna kiihoittuneesti.
-- Kuinka sinä kirjoititkaan: tekee suutarin ja sepän töitä, hakkaa
halkoja, kirjoittaa kristillisyhteiskunnallisia esitelmiä, painattaa ja
myy niitä ja ... ja ... -- nitoo kirjoja, nikartelee y.m. y.m., jatkoi
Alli, -- on sekä kykenevä että halukas elättämään itseään monenlaisella
kunniallisella työllä.

-- Mutta entä perhe, millä hän sen elättää? -- Rovastinnan keinutuoli
heilahteli epätoivoisen kiivaasti, ja pää rupesi taas hermostuneesti
tutisemaan.

-- Jumalallisen ja inhimillisen rakkauden suosiollisella avustuksella,
pisti Martta väliin.

Mutta Alli kävi tiukasti asiaan. Hän ei aikonut ruveta miehensä
elätiksi. Hän tahtoi itse ansaita. Sen kai mamma käsitti.

Se pisara oli kuitenkin rovastinnalle liikaa. Ei Allekaan olisi
voinut hyväksyä sellaista uudenaikaisuutta. Rovastinna ei voisi
vastata Allen eikä äidillisen vastuunalaisuutensa syytteisiin, jos hän
noin vain antaisi tyttärensä miehelle, jolla ei ollut minkäänlaisia
mahdollisuuksia -- ehkei aikeitakaan elättää perhettään. Sellainen
tietysti yhtäkkiä lähtisi tiehensä, jättäen vaimon ja ehkä lapsenkin
toisten niskoille.

-- Mamma -- sanoi Alli vakavasti, kun viimein sai suunvuoroa. -- Ei
mamman tarvitsekaan tästä vastata, ei Jumalan eikä ihmisten edessä.
Minä vastaan itse. Minä olen täysi-ikäinen ihminen. Eikä tässä ole
kysymys vain onnesta tai onnettomuudesta, ei edes voittamattomasta
rakkaudesta, vaan jostain paljon tärkeämmästä. Rakkaudestani voisin
kuuliaisuuden vuoksi luopua. Tässä asiassa en peräydy. Tässä on kysymys
vakaumuksesta ja elämäntehtävästä. Minä voin täyttää sen paremmin
yhdessä Eljaksen kanssa kuin yksin, siksi en epäröi. Me tahdomme oman
työmme ja elämämme kautta olla luomassa näihin ajallisiin oloihin
jotain siitä, minkä toteutuminen on Jumalan hyvä tahto meille kaikille
onneksi.

Allin ääni oli tavallista pehmeämpi, mutta samalla päättävä. Aini
katsoi häneen ihailevasti, hiven kateuttakin katseessa. Alli oli
todella kovin muuttunut. Hänessä oli jotain sopusointuista, melkein
pehmeätä ja samalla kuitenkin entistä, järkähtämätöntä lujuutta. Kun
olisi vain tuo Eljas ollut toisenlainen, ei niin kirkon oppia vierova,
ettei Arvikaan voinut hyväksyä!

Samassa nousi rovastinna keinutuolistaan. Hänen kumaraan painunut
selkänsä suoristui, katse välähti teräksisenä kuin toteltavia käskyjä
jakelemaan tottuneen kodinvaltijattaren, ja äänessä oli entisajan
pontta. -- Minä kiellän, sanoi hän lyhyesti ja päättävästi. -- Minun
suostumuksellani sinä et ota sitä miestä ennenkuin hänellä on virka ja
järkevän ihmisen mielipiteet niinkuin muillakin.

Ovi painui napsahtaen lukkoon rovastinnan jälkeen. Tyttäret katsoivat
toisiinsa. Alli oli mennyt huomattavan kalpeaksi.

Martta tointui ensimäisenä. -- Aini, nyt sinä mene, määräili hän
tavanmukaisella päättäväisyydellään. -- Vie mammalle valeriaanaa ja
jumalansanan neuvoja lisäksi. Ei tässä muu auta.

-- Ei sekään. -- Aini huokasi ja vedet herahtivat silmiin. Hänen kävi
Allia niin sääli. -- Tunnemmehan me mamman.

-- Sano yksin tein: meikäläiset, oikaisi Alli.

-- Sinä jaksat kaikesta huolimatta entiseen tapaasi seuloa tunteita ja
olla jakamassa oikeutta kaikille. -- Aini katsoi taaskin ihailevasti
ja hellästi sisareen. Hänen sisimpänsä oli jälleen kuin isän ja kodin
ulottuvilla. Kirsi alkoi sulaa.

Aini nousi, kiersi kätensä sisaren kaulaan ja puristi häntä hetken
sydämellisesti. Sitten hän läksi äidin jälessä.

-- Mitä sinä nyt aiot, tiedusteli Martta heidän jäätyään kahden Allin
kanssa.

-- Se riippuu siitä, luuletko äidin pysyvän tässä mielentilassa ja
päätöksessä vai ei?

-- Pahoin pelkään, ellei sinun Eijaksesi muuta kantaansa äidin
mainitsemissa suhteissa.

-- Eljas ei hievahda oikeaksi näkemästään tiestä tuumankaan vertaa.
_Minusta_ hän voi luopua, jos niiksi tulee, vakaumuksestaan ei.

-- Luovutko sinä ehkä myöskin hänestä?

-- En. Me menemme pian naimisiin. Olemme jo vuokranneet itsellemme
huoneet Helsingin laitakaupungissa. Siellä me aiomme ruveta
toteuttamaan niitä periaatteita, jotka liittivät meidät yhteen. Mutta
ei puhuta näistä nyt. Minusta on parempi, etten sinullekaan ilmoittele
aikeistani, ennen kuin teen sen kirjeellisesti mammalle. Hän voi ruveta
pahoittelemaan sitä, ettet sinä ole paremmin koettanut taivuttaa minua.

Alli rupesi yhtäkkiä kiertelemään huonetta pitkin, katselemaan vanhoja
muistoja ja kyselemään kaikenmoisista pienistä, ulkonaisista asioista.
-- Minusta on niin hauskaa, että kuitenkin tiedän minkälaista teillä
on, sanoi hän. -- Ja Ainillakin.

Samassa hän kääntyi Marttaan, asettui aivan hänen eteensä ja tarttui
hänen olkapäihinsä. -- Martta, onhan sinulla oikein hyvä olla? Sano?
Olethan tyytyväinen elämään?

-- Oletko koskaan sitä epäillyt?

-- Joskus ... hyvin harvoin -- olen ajatellut, että sinä sittenkin...

-- Mitä?

-- Kaipaat jotain.

Martta naurahti, lyhyeen, omituisesti. Se pisti unohtumattomalla
tavalla Allin sisintä.

-- Ettäkö kaipaan? Ei, tiedätkö, en kaipaa kerrassaan mitään. Paremmin
on mulla jotain liikaa, niinkuin hammassärky entisellä herralla.

-- Sinä et ole suora.

-- Minä puhun totta.

Allille tuli suuri hätä. Eihän hän tietänyt, vaikka ero omaisista
tulisi pitkäaikaiseksikin. Häneen jäi kuin kalvavana kipuna ajatus,
että Martalla oli jokin suuri suru. Hän oli näihin asti enimmäkseen
iloinnut siitä, että Martta oli niin toisenlainen kuin he vanhemmat.
Mutta joskus oli kuin välähtänyt mielessä ajatus, että jos sittenkin,
jos Martta vain suuren tyyneytensä ja järkevyytensä avulla pysyy noin
tasaisena. Lyhyinä huomaamattomina hetkinä oli jotain vilahtanut esiin
kuin syvästä kätköstä, sitten taas kokonaan peittyäkseen.

-- Sinä et tahdo suoda minulle sitä kunniata, että olisin onnistunut
pettämään sinun ihmissielujen pohjukoita seulovaa katsettasi? Eikö niin?

-- Martta, jos sinä voit, niin puhu!

-- Alli, se ei ole sopivaa sanottavaa sille, joka aikoo naimisiin.
Mutta sinä tunnet yleensä elämää. Sentähden voit sinä kuulla, mitä
en eläessäni sanoisi toiselle. Alli, sinä tiedät, että minua lapsena
sanottiin kauniiksi.

-- Sinun ei tarvitse puhua imperfektissä.

-- No niin, minä olen saanut mamman ulkomuodon ja mamman
käytännöllisyyttä, papan sielun tyyneyttä. Ja se on ollut pelastukseni.
Tunneherkkyydessä, samoin kuin sekä eroottisiin että uskonnollisiin
taipumuksiin nähden saitte Aini ja sinä siksi paljon, että minä onneksi
jäin osattomaksi. Muuten kai jo olisin vähintäin hulluinhuoneessa.
Sillä Alli, minä en saanut viettää huoletonta lapsuutta, niinkuin
luulitte ja niinkuin lapsista yleensä luullaan. Minua hätyytettiin,
ahdistettiin, pyydettiin useamman kerran. Milloin ahdisti renki,
milloin vastaantulija tiellä. Lapsen täytyi oppia ymmärtämään --
pelkäämään. -- Lapsen täytyi tutustua kuiluihin, joista moni ikänsä
säästyy. Eikä ollut mahdollisuutta puhua kenellekään. Kaikki oli
kannettava yksin, -- yksin sekin, että joka ainoa mies -- isää
lukuunottamatta -- herätti kauhua. Ymmärrätkö että siinä kysyttiin
hermoja, kysyttiin mielen tasapainoa, tahdon lujuutta?

Alli seisoi kuin pohjattoman kuilun partaalla, jonne katsoessa huimasi
voimattomuuteen saakka. Yksin, yksin oli Martta lapsesta asti kantanut
kaikki ... kantanut niin, että kaikki hänessä vain näkivät iloisen,
reippaan tytön. Kaunis, iloluontoinen Martta, jota niin moni oli
omakseen tahtonut, oli tällaisista syistä aina pysynyt kylmänä.

-- Raskainta on ollut taistelu halveksimishalua vastaan. Voin sanoa
veriin asti taistelleeni säilyttääkseni edes jonkinmoisen teoreettisen
uskon ihanteeseen. Ja siksi se onkin minulle henkeäni kalliimpi. Sillä
minä omistan sen. Minä ajattelen ihmisiä sairaina lapsina. Se estää
halveksimasta. Ja minä pidän lujalla otteella kiinni siitä ihanasta
todellisuudesta, että elämäni työnä on edes jossain määrin auttaa
sairaita terveiksi.

-- Kuuletko? -- Martta keskeytti puheensa. Hänen kasvoilleen valahti
kaunis, kirkastunut hymy. Yläkerran sairaspuolelta kuului muutaman
heikkomielisen levotonta huutoa. -- Muille tuo on vastenmielistä.
Minulle se on sairaan ihmiskunnan avunhuuto, velvoittava, minua
työhön kutsuva huuto. Minun täytyykin mennä nyt. -- Hän kietaisi
kätensä Allin kaulaan hänelle tavattomalla hellyydellä. -- Rakas, tule
oikein onnelliseksi! Minä iloitsen jokaisesta, joka voi perustaa oman
onnellisen kodin.

Sen sanottuaan hän läksi. Kun hän palasi, oli huone tyhjä. Pöydällä
lasissa oli suuri, valkoinen ruusu.

Martta katsoi kelloaan. Juna eteläänpäin oli äskettäin lähtenyt.
Olisikohan Alli? -- Se olisi ollut hänen tapaistaan.

Hänet oli siis vienyt kutsuva elämäntyö ja ... odottava oma koti.

Martta otti ruusun käteensä, katsoi nälkäisesti sen tahratonta
puhtautta ja painoi sen viimein hetkeksi kuuman kirveleviä silmiään
vasten kuin pidättääkseen esiinpyrkiviä kyyneleitä.

Sitten hän laski sen takaisin lasiin ja palasi työhönsä.






III

MYRSKYN NOUSTESSA




1.


Aarne Solja, se pieni kiharapäinen poika, joka nukkui äitinsä
syliin muutamana kauniina kesäiltana tämän yhdessä Pentin kanssa
laskiessa Suviniemen pappilanrannasta, astuskeli nyt ripein askelin
keskikaupungilla olevaa asioimiskonttoria kohden. Kilpajuoksija, jota
Alli oli arvostellut "innostuksenmieheksi" oli nyt vuosiltaankin mies.
Hänen suuret siniset silmänsä katselivat iloisesti edessäpäin olevaa
elämää, ja hän vihelteli mielellään -- niinkuin linnut keväisin oman
sisimpänsä pakosta.

Kiittämätön hän olisikin ollut, jos hän olisi kulkenut alla päin.
Onni oli ollut hänelle myötäinen. Hän oli suorittanut lainopilliset
tutkintonsa loppuun, läpäissyt ne iloisenhuolettomana ja kuitenkin
menestyksellä. Tultuaan kirjoitetuksi hovioikeuteen oli hän saanut
työtä, joka sekä tyydytti että huvitti, samalla kuin se taloudellisesti
lupaili hyvää. Sitäpaitsi hän oli saanut odottamattomia lisätuloja
muutamasta mielenkiintoisesta yrityksestä. Hän oli poikasesta asti
rakastanut urheilua, -- muutakin kuin kilpajuoksua raitiovaunun kanssa.
Merielämä etenkin oli huvittanut häntä. Tuttavan perämiehen seurassa
hän kohta lopetettuaan koulunsa oli saanut tehdä pitkän merimatkan.
Merellä hän teki merimiehen töitä ja ansaitsi siten ylläpitonsa.
Mutta kun laskettiin maihin eli hän herroiksi, käveli katselemassa,
kuuntelemassa ja nauttimassa kaikesta siitä mitä suuri, avara maailma
tarjosi nuorelle nälkäiselle katsojalle. Ahavoituneena, reippaana ja
sisäisesti rikastuneena hän palasi kotiin. Ja olipa matkalla tullut
opituksi sellaista, josta näkyi koituvan rahallistakin hyötyä, koska
hän sen jälkeen joutui siihen laivaosakeyhtiöön, josta hänellä nyt oli
nuo tuntuvat lisätulot.

Aarne hymyili samalla kuin hieroskeli korvalehtiään, joita tammikuun
pakkanen puraisi. Olisi tehnyt mieli viheltää tässä kadulla. Ajatukset
olivat niin iloisia.

Oli mukavaa olla nuori, hyvin nuori ja kuitenkin jo merkitä jotain,
mennä virastoon ja asettua paikoilleen vanhojen, työhön tottuneiden
virkailijoiden kanssa kuin kokenut mies ainakin. Oli mukavaa istua
laivayhtiön kokouksissa päättämässä tärkeistä asioista ja mukavaa
sekin, kun sai laskea yhä suurenevia tuloja hyväkseen ja niillä
ilahduttaa sekä omaisia että itseään. Niistä oli sekin etu, että ne
toivat kerran perustettavan oman kodin kuin hyvän kappaleen lähemmäksi.

Aarnelta pääsi puoleksi tukahutettu vihellys. Omankodin ajatus pani
hänet aina erikoisen hyvälle tuulelle. Hän oli jo monessa suhteessa
selvillä siitä millaiseksi tuo koti oli muodostettava. Tosin siellä
toisen vapaan ja samanarvoisen ihmislapsen tahto voisi rajoittaa
hänen omaansa. Mutta hän eli siinä iloisessa uskossa että he molemmat
enimmäkseen tahtoisivat samaa. Hänellä oli todellisuustajunnastaan
huolimatta rajattomasti iloista luottamusta elämään. Silloinkin, kun
hän näki inhimillisiä heikkouksia ympäristössään hän enimmäkseen vain
hymyili niille, samalla kuin kohteliaasti väisteli niistä koituvia
hankauksia.

Mutta vaikka hän olikin taitava tällaisessa kohteliaassa
väistelemisessä, ei hän kuitenkaan koskaan tehnyt sitä oikeuden
kustannuksella. Hän oli lueskellut lakitiedettä sisäisestä halusta.
Hän ihannoi lakimiehen elämäntehtävää, ja hänen oma oikeudentuntonsa
oli tinkimätön. Mutta kun hän tämän johdosta joutui sanomaan
lähimmäisilleen jotain heille vastenmielistä, teki hän senkin suopea
hymy huulilla ja välejä tasoitteleva ritarillisuus esiintymisessään.
Hän tahtoi rauhan miehenä olla rakentamassa rauhaa. Ja kun ihmisten
keskinäisissä suhteissa yleensäkin ystävällinen kohteliaisuus sai
suuria aikaan, niin kaiketi ainainen rauha viihtyisi kodissa, jonka
perusti kaksi toisiaan rakastavaa ihmislasta. "Hänen tyttönsä" olisi
tietysti aina hyvä hänelle. Siitä hän oli varma.

Mutta kuka oli hänen tyttönsä?

Aarnen täytyi hymyillä. Kahdeksanvuotiaana hän oli ensi kerran
rakastunut. Hän kirjoitti silloin päiväkirjaansa, että hän vanhempana
aikoi mennä naimisiin Ellin kanssa. Äidillekin hän puhui asiasta.
Mutta äiti vain hymyili ja selitti, ettei sellaisia päätöksiä pitäisi
tehdä vielä kahdeksanvuotiaana. Sellaiset oli siirrettävä hyvän
kappaleen tuonnemmaksi. Koko asia kävi äidin sanojen johdosta aivan
kuin epäpäteväksi. Osaksi vaikutti siihen sekin, että nuorempi veli
kertoi tehneensä saman päätöksen. Pikku veli tosin sairastui vähän
myöhemmin lavantautiin ja kuoli samoihin aikoihin kuin isäkin, joten
ei siltä kohdalta ollut estettä, mutta rakkaus Elliin oli -- tuota
päiväkirjamuistiinpanoa lukuunottamatta -- haihtunut olemattomiin.

Riitta olikin oikeastaan laskettava Aarnen ensimäiseksi rakkaudeksi.
Hän oli pirteä ja vaikeasti hallittava kuin äksy varsahevonen. Pikku
pojasta asti oli Aarne intohimoisesti rakastanut hevosia, äksyjä
etenkin. Juuri ne olivat saaneet hänen silmänsä säteilemään ja poskensa
hehkumaan -- aivan niinkuin Riitta nyt.

Riitta oli monesti kova ja kylmäkiskoinen. Hän katsoa luimisti
loukkautuneesti pitkien mustien ripsiensä alta, ilman että Aarnella oli
aavistustakaan siitä, mistä vihat. Mutta jos Aarne silloin vetäytyi
pois potkua välttääkseen, saattoi noista graniitinharmaista, älykkäistä
silmistä välähtää kuin kirkas sädekimppu, joka kahlehtivalla voimalla
veti syrjään väistyvän takaisin.

Lukemattomia kertoja olivat he pitäneet hauskaa yhdessä, milloin
kelkkamäessä, milloin vesillä Aarnen omassa, sirossa purjeveneessä.
Sen nimi oli "Laine" ja se keinutti ihmislasta iloisesti kuin aalto
ainakin. Sen keinuttamana ei voinut ajatella muuta kuin iloisia
ajatuksia. Siitä olivat yhtä mieltä kaikki ne monet, joita Aarne
oli "Laineellaan" kuljettanut siintävälle ulapalle. Laila oli ollut
kaikkein hauskimpia heidän joukossaan, -- huolimatta siitä, ettei hän
ollut ensinkään äksy. Hän oli päinvastoin tyyni, tasainen, reipas ja
lisäksi aina lauleleva.

Kaksi suurta ruskeata silmää katsoi samassa veitikkamaisesti Aarneen,
niin elävinä ja todellisuudelta tuntuvina, että Aarne aivan säpsähti ja
katsoi katua pitkin nähdäkseen oliko Airi todella läheisyydessä.

Nuo kaksi ruskeata silmää panivat kuin pisteen luetteloon "tytöistä".
Se piste oli oikeastaan tullut pannuksi jo viime kesänä. Aarne oli
silloin asettunut maalaistaloon asumaan, siellä lukeakseen viimeisiä
tenttejään. Kun hän pyörällään saapui taloon tehden oikein komean
kaaren ajaessaan portaiden eteen, näki hän vilahduksen tyttömäisestä
olennosta, joka livisti pihan nurkatse keittiön puolelle niin
vikkelästi, että kaksi pitkää palmikkoa vain heilua huiskahti ilmassa.

Virkistävän uinnin, pukeutumisen ja perinpohjaisen siistiytymisen
jälkeen oli Aarne menossa tavaroitaan purkamaan, kun lempeäkatseinen,
äidilliseltä näyttävä nainen tuli portailla vastaan, esitti itsensä
rouva Maija Kärkenä ja kutsui kahville.

Sali, johon he astuivat, oli suuri, matalakattoinen maalaistalon sali,
missä huonekalut vanhaan reiluun tapaan seisoivat seiniä pitkin ja
missä pöydillä oli harvat pumpulilangoista punotut, tupsunurkkaiset
liinat. Kaksi nuorta poikaa siellä myöskin oli ja lisäksi tyttö,
jonka pulskat palmikot iloisesti heilahtelivat hänen kääntyessään
sisääntuleviin päin. Tytön valkean otsan alta loisti kaksi suurta
ruskeata silmää.

Hauska kesä heillä sitten olikin huolimatta hätyyttävästä tenttiluvusta
ja siitä, että Maija-rouva lapsineen kovin kaipasi keväällä myytyä
"Ilorantaa". Jo ensimäisenä iltana, kun aikaisemmin taloontulleet
nuoret esittelivät Aarnelle ympäristöä, pitivät he aikalailla
hauskaa. Airissa oli iloisuutta kuin laulelevassa kevätpurossa. Hän
esitteli lystikkäällä tavalla kaikki ympäristön sekä kaksi- että
nelijalkaiset asujamet talon Mikko-nimisestä kissasta alkaen veräjän
takana ynisevään, typerältä ja itsepintaiselta näyttävään nupopäiseen
Niku-nimiseen härkävasikkaan. Ja kun Mikko, jolla oli erikoinen tapa
karata ihmisten selkää pitkin aivan kuin puunrunkoa myöten, otti Aarnen
selän urheilukentäkseen, ja tämän täytyi puraista huultaan, jottei
ilmaiseisi miten pahalta se tuntui hänestä, kissoja inhoavasta, selitti
Airi veitikka silmässä Mikon olevan talon ainoan rohkeutta koettelevan
pedon.

Mitättömiähän nämä tällaiset muistot olivat itsessään, mutta niistä
tuli sittenkin vielä jälestäpäinkin niin iloinen mieli, että oikein
täytyi hymähtää. Ne olivat kuin lämmin kesäinen päivä täynnä
vastustamatonta iloa.

Tuollaisesta kesäisestä ilosta oli näinä pimeinä syys- ja
talvipäivinäkin saanut nauttia nyt, kun Maija-rouva lapsineen syyskuun
alusta oli asettunut Helsinkiin. Eihän Aarnen suhde Airiin oikeastaan
ollut sen kummempi kuin toisiinkaan, joista oli pitänyt. Rakkaudesta
ei puhuttu heidän välillään koskaan. Toverillisen reippaasti he
vain pitivät hauskaa yhdessä. Mutta oli kuin sittenkin omaan kotiin
kohdistuvat ajatukset viime aikoina olisivat tulleet entistä
lähemmäksi. Etenkin Airin tultua Helsinkiin.

Ensimäisen, Elliin kohdistuneen rakkauden johdosta oli Aarnen mieleen
juurtunut käsitys, että rakkausasioissa oli varottava liiallista
kiirettä ja kovin nuorta ikää. Airi oli viisi vuotta nuorempi Aarnea.
Tämä tunsi siitä syystä vastuunalaisuutta nuorempaansa nähden. Airin
täytyi päästä varttumaan ijässä ja viisaudessa, saada tilaisuutta
nähdä muitakin nuoria miehiä kuin niitä, joihin oli tutustunut
syrjäisessä maaseutukaupungissa, ja sitten vasta valikoida. Näin Aarne
oli ajatellut aikaisemmin. Mutta nyt olikin Airi yhtäkkiä tullut
helsinkiläiseksi ja ensi keväänä hän toivon mukaan saisi valkean
lakkinsa. Sentähden ne omaan kotiin kohdistuvat ajatuksetkin olivat
tulleet kuin lähemmäksi.

Aarne vihelteli iloisesti noustessaan portaita siihen
asianajokonttoriin, jossa hän aamupäivisin työskenteli. Häneltä oli
aamupäivällä jäänyt tänne paperit, jotka hän tahtoi saada illan postiin.

Hän hääti Airin mielestään, pisti avaimen lukkoon ja astui sisään.

Pöydällä hänen paikallaan olivat paperit konekirjoittajan monistamina.
Aarne rupesi tarkastamaan niitä, kirjoitti kirjeen ja laittoi sitten
postinsa kuntoon. Hän oli jo ovea sulkemassa, kun muuan toveri
takaapäin löi häntä olkapäälle. -- Terve, olipa tämä mainiota!

Aarne ennätti ajatella, ettei se hänen kannaltaan katsoen ollut
kovinkaan mainiota. Vanhemmat virkatoverit työnsivät usein --
nuoremmille opiksi ja itselleen huojennukseksi -- nuorten niskoille
sellaista mitä eivät itse halunneet tehdä. Ja kelkkamäki Airin seurassa
houkutteli tänäiltana tavallista enemmän.

-- Ryssät ja meikäläiset punovat juoniaan vimmatusti. Meidänkin täytyy
kiirehtiä. Pian varmaan laukenee.

Aarnelta unohtui sekä Airi että kelkkamäki. Innostuksen mies hänessä
heräsi. -- Joko todellakin?

-- Siltä näyttää. Mutta eihän ryssien kelloon koskaan ole ollut
luottamista. Joka tapauksessa tarvitsisimme huomenna luotettavan
toverin apua.

Aarne oli kohta valmis. Hänen silmänsä aivan säteilivät suurina,
syvänsinisinä, täynnä uskallusta ja intomieltä.

-- Minä aion huomenna erään toverin kanssa lähteä pienelle retkelle,
jatkoi toinen. -- Tarkoitus on sama. Siitä tuonnempana. Jota harvempi
tästä tietää sitä parempi. Toverillani on oma hevonen. Mutta me
tarvitsisimme jonkun, joka toisi sen takaisin tänne, jos meidän olisi
parempi jatkaa toisaalle.

-- Kyllä minä, jos vain työn puolesta täällä...

Toveri puisti hänen kättään. -- Kiitos! Kyllä minä järjestän kaiken
täällä, jos niiksi tulee. Ja huomenna minä soitan. Sanon että tulen
hakemaan kirjesalkkuani. Se tietää sitä, että mainitsemallani
kellonlyönnillä pysähdymme teidän kohdallenne.

Erottiin pään nyökkäyksellä ja Aarne jatkoi portaissa hiljalleen
viheltelemistä. Mutta viheltäessään hän ajatteli miehen ajatuksia
siitä, mitä oli uhrattava isänmaanalttarille, jos niiksi tulisi.

Kovin pahaksi hän ei kuitenkaan uskonut tilanteen kärjistyvän.
Ja vaikka kärjistyisikin aluksi, niin pian siitä kuitenkin
selviydyttäisiin, kun vain kukin pitäisi tiukasti kiinni siitä, mikä on
oikein, samalla kuin osoittaisi taipuvaisuutta siinä, missä sellainen
oli paikallaan. Suuria myönnytyksiä oli tehty vasemmistolle. Tokkopa
kukaan rupeaisi suorastaan päättömiä vaatimuksia väkipakolla ajamaan
eteenpäin. Olihan työkansalla järkeäkin. Ja oikeudentuntoa myöskin,
kaikesta eksytyksestä huolimatta.

Luottava usko tulevaisuuteen mielessään, soitti Aarne Airin ovikelloa.
Se helähti niin iloisen kutsuvasti, että helähdyksellään aivan kuin
veti Airin ovelle.

Aarnen lakki lennähti päästä iloisesti kuin lintu nousussaan. Mutta
kelkkamäestä hän ei puhunut sanaakaan, hän vain ripusti takkinsa
naulaan ja astui sisään. Sitten viskautui hän suoraapäätä vilkkaaseen
keskusteluun kaikenlaisista pikku asioista. Hän tahtoi kuulla, oliko
Airi onnistunut pysymään priimuksena täällä Helsingissäkin? Ottiko hän
täällä yhtä innokkaasti kuin kotikaupunkinsa koulussa osaa toverikunnan
toimiin, ja oliko hänellä nytkin joukko luottamustehtäviä?

Aarne oli aina pannut arvoa siihen, että Airi monessa suhteessa oli
niin kykenevä. Hetken huvi saattoi miellyttää toisenkinlaisten tyttöjen
joukossa, mutta arvoa hän antoi oikeastaan vain kuntoaan osoittaville.
Nuo loistavat, ruskeat silmät olivat hänestä niin sytyttävät siitäkin
syystä. että ne puhuivat kelpoisuudesta, johon saa toi luottaa kuin
lujaan toverilliseen kädenpuristukseen.

Kouluasioista siirsi Aarne puheen varovaisesti lähemmä nykyhetken
vakavuutta. Pian kysyttäisiin ehkä tavallista suuremmassa määrin sekä
miesten että naisten kuntoa. Mutta koetuksen aika ei arvattavasti
tulisi kestämään kauan. Jokainen järkevä ihminen -- työmies samoinkuin
muutkin -- oli käsittävä, että oli järjetöntä ponnistaa vastoin lain ja
oikeuden tutkainta.

-- Lakimies, lakimies, lauleli Airi sormeaan heristellen. Mutta äänen
vallattomaan sävyyn sekoittui hiven hellyyttä.

-- Niin, sitä juuri minä olenkin. Oikeuden voittoon minä uskon. Ja laki
on oikeuden edustaja ja tulkki.

-- Mutta entäs kun sanotaan, että lakimiehet vain vääntelevät ja
kääntelevät oikeutta?

-- On pappeja, on pappiparkoja.

-- Ja samoin kuin pappi innolla julistaa evankeliumia, samoin aiot sinä
julistaa ihmisille lakia?

-- Niin, juuri. Nykyään innostunkin vain yhdestä suuresta yleisestä
sekä muutamasta pienestä yksityisasiasta.

-- Sen suuren minä tiedän; lain ja oikeuden voitto. Mutta entä ne
"muutamat pienet?" -- Airi katsoi veitikkamaisesti kulmainsa alta.

-- Ne koskevat minun tulevaa kotiani. Kun väsymykseen asti olen
innostunut tuosta suuresta, on niin hauskaa ajatella noita
"pikkuasioita". Minä olen jo kokolailla selvillä monesta seikasta.
Minä en esimerkiksi voi sietää tinalusikoita. Niitä ei koskaan saa
puhtaiksi. Niissä on minusta aina rasvaisen makua. Minä en sellaisia
suvaitsisi keittiössänikään. Sitävastoin soisin, että pöydässä
tarjoilevalla sisäköllä aina olisi valkea esiliina ja valkea pieni
myssy päässä. Se on niin hauskan näköistä.

-- Ei siinä talossa emäntä saisi sanoa paljonkaan, koska isäntä
määräisi palvelijan puvut ja keittiössä käytettävien lusikoiden laadun.
-- Airin äänessä oli veitikkaa, mutta muuta myöskin.

-- En minä määrää, puolustihe Aarne, -- minä _toivon_ vain hartaasti.
Tietysti jos _hän_ tahtoisi toisin, ratkaisisi se. Minun vahva
aikomukseni on olla hyvä vaimolleni. -- Katseeseen tuli enemmän lämpöä
kuin tarkoitus oli.

Airi aivan hätääntyi. Kadutti kovin, että oli tullut noin sanotuksi.
-- En minä usko, että emäntä koskaan tahtoo toisin kuin se, joka on
hyvä hänelle, tuli äänellä, joka koettamalla koetti tukahuttaa sisäistä
lämpöä.

Samassa tuli Maija-rouva huoneeseen. Hän oli vasta tullut kaupungilta
ja oli huolissaan kaikesta siellä kuulemastaan. Tauno ja Penttikin
olivat taas jossain poissa, -- kai jossain harjoituksessa. Harvoin he
aikeistaan puhuivat. Mutta tiesihän Maija sen, että pojatkin tahtoivat
olla valmiina, jos tarvittaisiin. Tuollainen harjoitteleminen sitä
varten, että osaisi surmata lähimmäisiään, oli sittenkin kauheata. Se
kävi aivan tunnolle.

-- Mutta täti -- eihän kukaan meikäläisistä aijo ryhtyä sotaan,
elleivät toiset aloita. Ja jos tehdään väkivaltaa oikeudelle ja
lailliselle järjestykselle maassa, onko silloin oikein nahjusmaisesti
vetäytyä pois?

-- Ei nahjusmaisesti, mutta voisihan taistella aatteellisin asein. Se
on raamatun kanta, enkä usko, että muu kelpaa tekojamme ohjaamaan.

-- Voiko täti aatteellisin asein taistella kuulaa ja pistintä vastaan?
Ja ovatko raamatun ihanteet järjenvastaisia, ja mahdottomia toteuttaa?
En sitä paitsi usko, että tästä koituu kovinkaan pitkällistä taistelua,
vaikka se aluksi, syttyisikin. Kyllä kaikki vielä selviää.

Aarne, puhui iloisella luottavaisuudella. Se oikein kevensi Maijan
mieltä. Hän jatkoi kuitenkin puhetta huolistaan. Penttikin olisi
kovin kärsinyt tästä, jos nyt olisi ollut mukana. He olivat sodan
suhteen olleet aivan samalla kannalla. He olivatkin yleensä yhtä
mieltä kaikissa tärkeimmissä asioissa, niin erilaisia kuin he alkujaan
olivatkin. Mutta rakkaus ja monivuotinen yhdyselämä sulatti ihmisen
kuin yhdeksi toisen kanssa.

Airi ja Aarne sattuivat samassa katsomaan toisiinsa, ja molempien
kasvoille nousi lämmin laine, molempien katse ilmaisi enemmän kuin he
oikeastaan olisivat suoneet.

-- Kiitos, sanoi Aarne etehisen ovella. -- Minulla on kaunista
muisteltavaa, jos sattuisin lähtemään vähän poiskin.

Hän sulki kiireisesti oven kuin peläten tiedusteluja. Sitten juoksi hän
ripeästi portaita alas, ei vihellellen kuten aikaisemmin, vaan vakavat,
joskin toivehikkaat ajatukset mielessä.

Hänen tullessaan kotiin, istuivat sisaret läksyjään lukien
ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Äiti kirjoitti omassa huoneessaan
puhtaaksi jotain pöytäkirjaa. Äiti oli entistä enemmän ruvennut
ottamaan osaa yleisiin harrastuksiin. Aarnen kautta oli kodin
taloudellinen asema tullut entistä suotuisammaksi. Ja kun tytötkin jo
olivat niin vanhoja, että molemmista oli tuntuva apu kotiaskareissa,
oli äidillä aikaa entistä enemmän. Hän oli siitä syystä, kuten
sanoi, ruvennut lyhentämään entisaikoina kerääntynyttä velkaa
yleisharrastuksiin nähden. Mutta yleisharrastuksilla näkyi olevan itse
paholaisen tavat. Kun saivat pikku sormen veivät koko käden. Äidillä
oli yhtenään jos jonkinlaisia tehtäviä.

Aarnen olisi tehnyt mieli jutella jonkun kanssa, mutta kun ei kellään
ollut aikaa, asettui hän soittokoneen ääreen. Hän oli aivan erikoisella
tuulella. Oli niin hyvä olla. Mutta samalla tuntui siltä, kuin olisi
seisonut jonkun suuren ja ihmeellisen kynnyksellä.

Viimein nousi vanhempi sisar kirjojensa äärestä. Hän oli jo
korkeimmalla luokalla, kuten Airikin, joskin toisessa koulussa.
Painaessaan kirjansa kiinni laulahti sisar iloisesti. Aarne
tunsi säveleen ja vastasi jatkamalla. Sisar ja hän olivat hyvin
samanluontoiset. He olivatkin oppineet puhelemaan sanoitta -- näin
laulaen esimerkiksi. Nytkin sisar tuli suoraa päätä Aarnen luokse. He
hymyilivät ja ojensivat kättä toisilleen ... noin vain kuin kaksi hyvää
toveria. Heille oli tullut sellainen tapa.

Äitikin oli saanut työnsä valmiiksi. Hän rupesi yhdessä lasten kanssa
kattamaan pöytää.

-- Äiti, sanoi Aarne pöydästä noustessaan. -- Ehkä minä huomenna lähden
vähän maalle muutamien toverien kanssa, -- oikeastaan heitä vähän
saattamaan.

Ilona näytti tyytyväiseltä. Aarnehan nykyään aina oli työssä. Pieni
matka maalle tekisi hänelle varmaan hyvää.

Aarne kumartui suutelemaan äitiä toivottaessaan hyvää yötä. Hän oli
siinä suhteessa säilyttänyt lapsuusaikansa tavan. Äidin katse seurasi
häntä lämpimänä ja säteilevänä. Hän ei sitä suorastaan nähnyt, vaan hän
tunsi sen. Ja hänelle tuli kuin paha olla.

Ehkä äiti olisi ottanut koko asian toisella tavalla, jos hän olisi
aavistanut... Oliko tämä ehkä jonkunlaista pettämistä?

Mutta mitä olisi ollut sanottava? Eihän hän itsekään vielä tietänyt
mitään. Arvaili ja aavisti vain. Nykyään toimittiin selittelemättä,
puhumatta. Puhuminen olisi vain tuottanut äidille huolta ja
levottomuutta. Sillä vaikka äiti hommailikin kaikenmoista kodin
ulkopuolella ja vaikka hän usein saattoi muistuttaa ja oikaista
sellaisesta, johon ei olisi viitsinyt kiinnittää huomiota, ei ollut
vaikea tietää, millainen mieli hänellä oli lapsiaan kohtaan.

Aarnen sisimmässä tuntui yhtäkkiä niin oudon lämpimältä. Niin kuin äiti
katsoi, niin ei kuitenkaan kukaan maailmassa häneen ollut katsonut, ei
kukaan.

Aarne paneutui vuoteeseensa levollisena tiedossa, että oli tehnyt
oikein, kun vaikeni.

Mutta yöllä näki hän omituisen unen. Ovi hänen huoneeseensa tuntui
hiljaa aukenevan. Hän oli tietävinään, että hän makasi vuoteessaan
ihmetellen ovenavauksen kuulumattomuutta. Hän oli jännittävinään
katsettaan, kunnes viimein erotti pienen, paitasillaan olevan tytön
vuoteensa vieressä. Tyttö seisoi ensin aivan hiljaa, mutta kun näki
Aarnen valvovan, pääsi häneltä itku. -- Oli niin kylmä, kylmä --
vaikeroi hän painaen lämpimän ruumiinsa Aarnea vastaan.

Kylmäkö, ihmetteli Aarne. Hänestä oli ollut kesä illalla hänen
pannessaan maata. -- Nyt on talvi ja kylmä, vaikeroi taas lapsi.
Silloin Aarne nosti tytön käsivarrelleen ja kantoi hänet ulos
näyttääkseen hänelle, että siellä oli lämmin kesä. Mutta siellä olikin
talvi ja korkeat kinokset. Hän alkoi itse aivan väristä. Mutta hän
astui eteenpäin lapsen kanssa. "Vie, vie", rukoili tyttö. Ja sitä
myöten kuin hän kahlasi eteenpäin lumessa lapsen kanssa, sulivat
kinokset ja kesä puhkesi esiin, ihana ihmeellinen kesä.

Aarne oli aamiaispöydässä kertomassa untaan toisille, kuri puhelin soi.
Nuori tuomari ilmoitti tunnin kuluttua tulevansa salkkuaan hakemaan.

-- Laulahan nyt minulle eväslaulu, pyysi Aarne pöydästä noustessa. Hän
painautui matalaan nojatuoliin, kiersi toisen säären ristiin toisen
päälle, nojasi kyynärpäänsä polveen ja leukansa käteen. Siihen jäi hän
odottamaan. Ilona pysähtyi huoneen vastaiselle kynnykselle poikaansa
katselemaan.

Sisar oli jo soittokoneen ääressä. Hän ei kysynyt mitään. Hän katsoi
vain Aarneen. Sitten hän alkoi: "Mull' laakson liepehellä on koti
rauhaisa".

Ilona jäi nojautuneena ovipieleen kuuntelemaan. Tämä Aarnen lempilaulu
nostatti niin paljon muistoja hänen sisimmässään. Sitä oli laulettu
hänen häissään. Ne vietettiin Suviniemen pappilassa suvisen luonnon
helmassa. Kai Aarnekin siksi niin rakasti tätä vanhaa yksinkertaista
laulua, että se toi muassaan runsauden kodinlämpöä ja Suomen suvista
suloa.

Ilona ei voinut irroittaa katsettaan Aarnesta. Hänellä oli juuri nyt se
ilme, jota Ilona rakasti kaikkein enimmän. Siinä oli kuin sisäänpäin
suuntautuvaa ajattelua, mutta syvämielisyyden ohella jotain liikuttavan
vienoa, jotain, mikä muistutti ajasta, jolloin hän vielä oli pieni,
keltakutrinen poika.

Laulu loppui samassa.

Aarne sipaisi hyvillämielin siskon poskea ja kumartui sitten
suutelemaan äitiä. Kosketus oli kepeä, kiireinen, mutta se välitti
kuitenkin Ilonalle jotain siitä kauniista ja lämpimästä, joka vasta oli
väreillyt Aarnen sisimmässä.

Suuri rakkaus nousi Ilonan katseeseen tämän seuratessa poiskiiruhtavaa.
Kynnykseltä heilautti Aarne vielä kerran iloisesti lakkiaan. Sitten hän
katosi näkyvistä.




2.


Seuraavan päivän puolivälissä olivat matkalle lähteneet kievarissa
syöttämässä hevosta. Oli tilattu kahvia lämpimiksi talvipakkasessa ja
syötiin mukaan varattua evästä. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja
roteva mies astui sisään. Esiteltyään itsensä kievarin isäntänä alkoi
hän tunnustelevasti tiedustella, olivatko herrat selvillä siitä, mitä
eilen oli pantu alulle Helsingissä.

Herrat eivät tietäneet. He olivat edellisenä päivänä lähteneet
kaupungista.

-- Siellä on uusi ja entistä lujempi lakko, tuli painokkaasti. -- Nyt
jatketaan ennen kesken katkenneita aikeita. Eikä anneta kyytiä enää
hevosella eikä junalla.

-- Omillaan saa sitten kukin tulla toimeen, päätteli Aarne
tavanmukainen hyvänsuopa hymy huulillaan.

Isäntä poistui. Herrat alkoivat yhdessä neuvotella.

Oli selvää, että sähköpitoisia pilviä nyt oli kerääntynyt tarpeeksi.
Rajuilma nousi ja alkoi purkautua. Mutta miksi se siitä muodostuisi ja
miten pitkäaikaiseksi, sitä ei vielä voinut sanoa.

-- Minä uskon suotuisaan ja suhteellisesti nopeaan ratkaisuun, vakuutti
Aarne puhaltaen muutamia ohuita savupilviä sytyttämästään savukkeesta.
Hieno harmaansininen savu kierteli kepeänä hattarana ylöspäin kuin
hapuileva, eteenpäin kurottautuva ajatus.

-- Olipa oikein, että läksimme hyvän sään aikaan Helsingistä, selitti
toinen tuomareista. -- On yritettävä pohjoiseen päin, että pääsee
toimintaan.

-- Sinne minäkin tahdon, vakuutti toinen. -- Helsingissä jää pian kuin
hiiri loukkuun.

-- Mutta kotiin olisi välttämättä saatava tietoja meistä ja tilasta
täällä päin. Kukas sen tekee? Se tehtävä ei ole vaaraton.

-- Jos on vaarasta puhe, niin ei kai tässä kukaan arkaile? -- Aarne
oikaisihe, joustavuus kookkaan vartalonsa joka jäsenessä. Innostus
hehkui hänen kasvoillaan.

-- Niinkö me sitten päätämme?

Asia ratkaistiin yksimielisesti, ja tunnin kuluttua olivat toiset
jalkamiehinä astelemassa länteenvievää maantietä pitkin Aarnen istuessa
yksin reessä matkalla Helsinkiin.

Hän antoi hevosen juosta jolkuttaa, miten tämä itse tahtoi. Liiallinen
kiire olisi ehkä herättänyt huomiota. Ja reenjalaksen liukuessa
eteenpäin oli mukavaa antaa ajatuksenkin luistaa. Suuret tapahtumat
olivat nyt ovella. Oliko vastaavaa suuruutta teossa ja tahdossa, siitä
tuli nyt kysymys.

Innostuksenmies puristi lujatahtoisesti ohjasperiä. Hän ajatteli
uljaita miehenajatuksia. Mutta silloin tällöin luisti ajatus yleisestä
tilanteesta kotiin, missä äiti ja sisaret odottivat. Ja ajatuksen
pysähtyessä heihin virtasi aina etäällä olevasta kodista kuin meren
syvyyksiä salaa kiertävästä lämpimästä virrasta voimakas lämpöaalto
ympärillä vallitsevaan kylmyyteen.

Hämärsi jo, ja Aarne alkoi ajatella iloista kotiinsaapumista. Silloin
pamahti äkkiä läheisyydessä laukaus. Puunoksia taittui rusahdellen
tiepuolessa ja kolme miestä ryntäsi esille metsänrinteestä.

-- Seis, lahtari! -- Yksi miehistä tarttui hevosen suupieliin, kaksi
kävi rekeen kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen. Kaikki
olivat asestettuja, punanauhat käsivarsissa.

Aarne istui levollisesti paikallaan itsekseen todeten, että hän nyt oli
tekemisissä itse punakaartilaisten kanssa. -- Mitä teillä on asiaa?
tiedusteli hän kohteliaasti tavanmukaisella levollisuudellaan.

-- Te olette lahtari.

-- En ole koskaan tehnyt sitä työtä, -- jollei oteta kirppuja lukuun.

-- Älkää viisastelko! -- Toinen vieressä olevista löi häntä
pyssynkannalla korvalle. Päätä huimasi hetken, ja mieleen nousi
kysymys, oliko edessä seikkailu, josta saattoi olla huvitettu, vai
tulisiko kova eteen. Voimain mittelyä ei yksi aseeton kolmea aseellista
vastaan voinut ajatella.

Aarne nousi reestä. -- Kohdelkaa toki ihmisiksi rauhallista kulkijaa,
sanoi hän pelottomasti. Katse vetosi ihmiseen heissä.

Miehet rähähtivät nauruun. -- Ihmisiksi, toisti heistä toinen,
tummatukkainen, hienopiirteinen mies mustien silmien säihkyessä kuin
saalista vainuavalla pedolla. -- Ihmisiksi! Hyvää esimerkkiä ovat
herrat siinä suhteessa antaneet. Milloin on työmies herralle ollut
ihminen? Silloin ehkä kun hätä on käsissä ja tarvitaan apua. Muulloin
ei. Silloinkin kun mukamas ollaan kansanvaltaisia ja tahdotaan tehdä
oikeutta, on joka päännyökkäyskin niin alentuva, että sen tuntee.
Ihminen ei kohtaa ihmistä. Niin se on ollut, hyvä herra, ja niin se on
nytkin. -- Hän nauroi.

Kävi muutamia kylmiä väreitä Aarnen selkäpiitä pitkin. Ei oikeastaan
sanojen vuoksi, paremmin siksi, että hän miesten katseista näki ne
tosiksi.

-- Ihmisiä on monenlaisia sekä teissä että meissä, sanoi hän
levollisesti yhä pidellen ohjaksia kädessään, samalla kuin astui
eteenpäin miesten rinnalla.

-- Missä asioissa te kulette, rupesi toinen miehistä tutkimaan.

-- Olin saattamassa muutamia tovereita.

-- Lahtareita?

Kysymys sivuutettiin vastauksetta.

-- Missä asioissa he liikkuivat?

-- Läksivät tuttuja tervehtimään.

-- Yhtyäkseen pohjoiseenpäin matkustaviin. Herroilla on nykyään hiiden
hätä pohjoiseen. -- Pyssynpiippu välähti äkkiä Aarnen silmien edessä.
-- Tunnetko perhana tällaista? -- Ase työnnettiin aivan Aarnen suuta
vasten.

-- Kukapa ei jo poikana tahtoisi asetta käteensä? Tiedättehän te
miehinä sen. -- Sanat syntyivät niin luontevasti ja levollisesti, että
miehet hetkeksi jäivät sanattomiksi. Astuttiin äänettöminä eteenpäin.
Lumi vain narahteli neljän miehen astunnasta ja hevosenjalka
kopsahteli raskaasti hevosen hitaasti ja väsyneesti astuessa eteenpäin.
Muutaman kerran se pysähtyi ja vilkaisi taakseen kuin saadakseen selkoa
siitä mitä oli tekeillä.

-- Mitä te olette viraltanne, tiedusteli hetken kuluttua tummasilmäinen
mies, joka alussa oli puhunut enin.

-- Olenpahan aloitteleva urallani.

-- Keltanokka, niinkuin herrat sanovat?

-- Siitä ajasta on jo muutama vuosi. Olen lukenut lakitiedettä.

Vastaukseksi tuli kolminkertainen pirullinen nauru. -- Sattuipa hyvä
alku, huomautti tummasilmäinen tovereilleen. -- Pyhän lain ja oikeuden
valvoja punakaartilaisten vankina. Saakelin sopivaa.

He puhelivat keskenään aivan Aarnen selän takana kulkien hänen
kintereillään kuin peto, joka vaanii saaliinsa pienintäkin liikettä.
Puheet ja eleet eivät tietäneet hyvää. Aarne ymmärsi sen. Mutta paljon
tukalammasta tilanteesta oli moni selviytynyt.

Aarne päätti olla hyvällä ja toivovalla mielellä. Mielenmasennuksesta
ei koskaan ollut apua kenellekään. -- Minne te aiotte viedä minut,
tiedusteli hän odottamatta.

-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä. -- Miehet rähähtivät taas
ilkeään nauruun. -- Onpahan täällä lähellä eräs meidän päämajamme,
sanoi hetken kuluttua tummasilmäinen.

Aarne ei vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet kotiin. Siellä
istuivat kotijoukot sytytetyn iltalampun ääressä. Sisaret lukivat
läksyjään. Äiti kirjoitti jotain pöytäkirjaa tahi alustusta, ellei hän
esimerkiksi parsinut poikansa sukkia.

Tuo sukanparsiminen toi kuin suuren suvisen aallon Aarnen sisimpään.
Tuntui aivan siltä kuin aurinko äkkiä olisi noussut heloittamaan
taivaalta.

Minkähänlainen kasa siitä olisikaan syntynyt, jos kaikki äidin parsimat
sukat olisi koottu yhteen läjään? Ihan pilviä piirtävä. Ja miten
paljon nuo sukat sisälsivät -- monessa suhteessa --. Hänen ollessaan
pitkällä merimatkallaan esimerkiksi oli joka sukkaparin sisällä ollut
piparikakku. Kun sattui laivanväestöllä, -- joiden kanssa Aarne aina
söi -- olemaan sellaista väkevällä pippurilla höystettyä lientä, jota
hänen oli vaikea syödä, otettiin äidin piparikakut esille. Niitä ei
muulloin saanutkaan syödä. Sillä niinkuin pyhän nimen turhaanlausuminen
oli kielletty, niin olivat nuo äidin piparikakutkin erikoisasemassa.
Niitä ei saanut turhaan syödä.

Ehkä sisko nyt oli lukenut läksynsä ja nousi laulamaan -- Aarnea
ajatellen. -- "Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa."

Aarne kuuli kuin joka säveleen. Mutta hän ei tällä hetkellä ajatellut
ainoastaan sitä kodin lämpöä, jota ne hänelle aina välittivät. Hänen
ajatuksensa menivät vastoin tavallisuutta isän ja äidin hääpäivään.
Oli tuollainen päivä ihmiselämässä sentään kerrassaan sisältörikas.
Syrjästä katsoin näkyi vain ulkonainen juhlapuoli. Mutta kun oikein
ajatteli, niin huomasi miten suuresti tuo päivä erosi muista
tavallisista juhlista. Sitä ajattelivat vuosikymmenien kuluttua uudet
ihmisolennot ilo ja kiitollisuus mielessä tai ehkä kirosana suussa ja
sydämessä.

Missähän mielessä nyt tässä rinnalla kulkevat miehetkin ajattelivat
lapsuuttaan? Tuomarina tuli monesti kuulleeksi ja nähneeksi sellaista,
joka pani ajattelemaan, että jos vain saisi maailman täyteen hyviä
koteja, paranisi pian koko ihmissuku.

Oli kuin kaksi suurta, ruskeata silmää samassa olisi katsonut Aarneen.
Ne olivat kuin syvä, pohjaton kaivo. Mutta niistä loisti samalla
iloista, virkeätä älyä. Ne katsoivat ensin Aarneen täynnä suurta
rakkautta. Sitten näytti siltä kuin ne iloisenvallattomasti olisivat
tirkistäneet jonnekin etäällä olevaan, -- ehkä pieneen kotiin, missä
valkeamyssyinen palvelija tarjoili pöydässä ja missä ei koko talossa
ollut ainoatakaan tinalusikkaa.

Aarne huokasi huomaamattaan raskaasti.

Kuinkahan etäälle hänen nyt oli marssittava? Ja mikä tulisi perillä
eteen?

Entä minkälaista mahtoi olla Helsingissä? Olivatkohan tapahtumat
sielläkin kehittyneet yhtä yllättävän nopeaan kuin täällä maalla?

Tie kääntyi samassa veräjästä jäälle. Pienen matkan päässä näkyi suuri,
musta aukeama jäässä. Se oli kuin suuri avanto. Siitä oli ehkä otettu
jäitä.

-- Annettaisko tälle perhanan porvarille pieni kylpy, kuului selän
takaa.

-- Uudestisynnyttävä peso, ivaili toinen. Aarnen mieltä karmaisi. Meri
oli aina ollut hänen ystävänsä, yksi kaikkein läheisimpiä. Kuolla
tuonne, se olisi kuin kuolla ystävänsä kuristamana.

-- Ei anneta hänelle sellaista kunniaa, kuului taas takaa -- kirosanan
vahvistamana. Sitten kuiskailivat miehet hetken keskenään. Sen jälkeen
rupesivat he uudelleen tutkimaan häntä matkasta ja sen tarkoituksesta.

Aarne huokasi helpoituksesta, kun kiusoitteleva kuulustelu viimein
lakkasi. Ajatukset kääntyivät heti kuin pyytäjää pakeneva lintu
Helsinkiin. Minkähänlaista siellä nyt oikeastaan oli? Monet olivat
viime päivinä lähteneet pohjoiseen päin, mutta toiset olivat vasta
olleet lähdössä. Tämä äkkiyllätys oli kai monelle tullut kuin takaapäin
kaulaan viskattu hirttonuora.

Kunpa nyt ensin pääsisi onnellisesti sinne ja sieltä sitten ehkä
eteenpäin toimintaan. Ei äitikään panisi vastaan. Hänellä oli aina
ollut paljon ymmärtämystä yleishyvään nähden. Eikä hän myöskään ollut
arkalasta kotoisin.

Taas tuli mieleen, miten paljosta oli äitiä kiittäminen, paljosta,
joka oli vieläkin parempaa kuin tuo pilviä piirtävä, ehjäksi parsittu
sukkaläjä piparikakkuineen.

Jos tie nyt loppuisi tähän... Oli kuin tuo musta avannon silmä
uudelleen olisi noussut eteen. Se oli jo takana päin, mutta sen pelkkä
muisto nosti Aarnen koko nuoren elinvoiman epätoivoiseen vastarintaan.

Ei, ei lopussa, ei missään tapauksessa. Elämä ei saanut, ei voinut
loppua näin. Äitikään ei sitä uskonut. Eikä kukaan elämää rakastava
voinut siihen suostua, ei ainakaan silloin, kun paraissa voimissaan
joutui kuin kynnykselle. Jatkoa täytyi olla, -- jollei tällä puolella,
niin toisella.

Oikeuden ja totuuden puolesta taistelevan oli helppo uskoa oikeuden ja
totuuden alkulähteeseen. Ja joka kerran uskoi tuollaiseen kaiken hyvän
lähtökohtaan ja keskukseen, hänellä kai oli Jumala, -- vaikkakaan ei
enää lapsuuspäivien pitkäpartaisena vanhuksena. Ja eikö ihmislapsi
kaikesta harhailustaan huolimatta ollut tuosta valkeuden lähteestä
tänne ajallisuuteen vuotanut säde, jonka määrä oli palata takaisin
tuohon alkulähteeseensä? Tämä kai oli ydin raamatun luomiskertomuksessa
ja tällähän vanhan ajan gnostikotkin olivat henkeään ravinneet.

Aarnesta tuntui kaikki tällä hetkellä niin yksinkertaiselta, kauniilta
ja tyydyttävältä. Oli aivan kuin hänen pikku poikana istuessaan äidin
polvella ja äidin kiertäessä ristiinliitetyt kätensä hänen ympärilleen.

Kunpa äiti vain olisi nähnyt, miten hyvä hänen oli olla. Tosin hän
kulki raakuuksia suustaan latelevien miesten vankina. Tosin kolme
pyssynpiippua tuontuostakin uhkaavasti tähtäytyi vasten silmiä. Mutta
kuu kumotti taivaalla, ja hänen sisimmässään oli syttynyt iloinen usko
siihen, että hän pian on määränpäässä ja saa käydä suorittamaan osaansa
siinä taistelussa, johon nyt isänmaa kutsuu ja joka ehkä voi loppua
alkuunsa, jos vain jokainen on mies ja täyttää velvollisuutensa.

Aarne ajatteli rohkeita, iloisia ja luottavia ajatuksia kotinsa ja
isänmaan tulevaisuudesta.

Hän kuuli taas kuiskauksia takaa päin ja jotain salakähmäistä liikettä.
Äkkiä tunsi hän jotain kummallista ruumiissaan. Hän kuuli laukauksen.
Ensimäistä seurasi toinen ja kolmas. Mutta niitä hän ei enää kuullut.
Hän oli suistunut suulleen maahan. Lämmin verivirta valui sulattavana
kuutamoiselle hangelle.

-- -- -- --

-- Tuomarinalku ensimäisenä, sanoi Kusti Ojanen viskaten ruumiin
rekeen. -- Sopiva teko tuomarin äpärälle.




3.


Ilona Solja makasi vuoteellaan kuivin, kyyneleettömin katsein
tuijottaen eteensä. Hänen ajatuksensa liikahti vaivalla ja väsyneesti
kuin siipirikko, yritteli, pääsi pienen kappaleen eteenpäin ja yritteli
uudelleen.

Aarne oli lähtenyt kotoa. Hän, Ilona, ei ollut estellyt, oli vain ollut
tyytyväinen, ei ollut ymmärtänyt muuta. Ei hän edes ollut levoton
jälestä päin. Ajatukset vain seurasivat Aarnea aivan hetki hetkeltä.

Niinhän ne ainakin seurasivat. Mutta tällä kerralla kuitenkin enemmän
kuin ehkä koskaan ennen. Eikä hän vain seurannut. Hän ikävöi poikaansa
aivan kuin tämä olisi ollut pitkälläkin matkalla. Hän pani aterioista
säästöön hänelle joka palan, joka jollain tavoin oli nykyajan niukkoja
paloja vähänkin parempi. Hän kertasi mielessään pikku piirteitä Aarnen
kokemista ja puheista. Hän ravitsi nälkäistä ikäväänsä ajattelemalla
hetkeä, jolloin ovikello soisi ja hänen pitkä, ryhdikäs poikansa
solahtaisi ovesta sisään joustavuus joka jäsenessä ja nuo syvät
sinisilmät säteilevinä kuin päivä keväisenä aamuna.

Mutta sitten puhkesivat levottomuudet ja sitten, sitten...

Hän ei tietänyt miten ja milloin se oli tapahtunut. Ei hän myöskään
tietänyt, kuka sen hänelle sanoi. Hänellä oli vain aavistus siitä,
että ihmiset koettivat olla hänelle ystävällisiä, koettivat sanoa
sanottavansa hellävaroin.

Aivan kuin kuolinisku ei olisi kuolinisku siksi, että se annetaan
varovasti ja arkaillen.

Tyttäret liikkuivat hiljaa hänen ympärillään. Hän näki heidän lempeästi
hymyilevän. Hän tunsi heidän peittelevän häntä hänen väristessään
kuin vilussa. Hän tunsi kiitollisuutta siitä, mutta hän ei jaksanut
puhua. Hänellä oli vain pohjaton tarve levätä, levätä että hän jaksaisi
sitten...

He olivat luvanneet ... hän ei tietänyt kuka, mutta hänelle oli
sanottu, että he toisivat Aarnen kotiin, niin että hän itse saisi pukea
poikansa viimeiselle matkalle.

Nyt täytyi levätä, koota voimia, että jaksaisi sitten. Silloin hän
tahtoi nousta ja mennä vastaan. Aarnen täytyi tuntea, että äiti koko
ajan oli odottanut, ikävöinyt ja nyt tuli vastaan syli ja sydän avoinna
niinkuin aina ennenkin. Aarnen täytyi saada tuntea, ettei hän enää
ollut pahojen, vihaa uhkuvien ihmisten keskellä, vaan kotona, kotona,
missä häntä rakastettiin, missä häntä pidettiin hyvänä, missä kaikki
oli häntä kohden ojentuvaa, häntä ympäröivää ja ikävöivää hellyyttä.

Käsi laskeutui äidin otsalle. Se oli pieni ja pehmeä, mutta siinä oli
kuin voimaa. Tuskantäydet yöt surunmurtaman äidin rinnalla olivat
tehneet nuoren tytön täyskypsäksi naiseksi.

-- Äiti! -- Ääni oli hyväilevä ja hellä. -- Äiti, nyt he tulevat.

Ilona kavahti pystyyn. Hän sai kuin yliluonnollisia voimia. Ja tytärkin
auttoi.

He olivat ovella, kun portaista kuului raskaita askelia. Aarne tuli,
vaan ei ryhdikkäänä, säteilevänä kuten tavallisesti. Hän makasi
hiljaa ja liikkumatta kuin levolle laskeutunut soturi. Pään asento
oli väsynyt, lepoa ikävöineen ja viimeinkin lepoon päässeen. Kaulan
ympärille oli kierretty valkoinen liina, joka muodosti kuin korkean
sotilaskauluksen.

-- Tänne, tänne, -- Ilona kulki edellä Aarnen omaan huoneeseen. Se
oli täynnä kukkia ja siellä oli äidin kuntoonlaittama vuode. Se otti
vastaan kuin hellä, odottava syli.

Syvä, pyhäinen rauha ympäröi kunniavahtina varhainkaatuneen
vuodetta. Rakkautta, rakkautta huokui koko koti. Ja kaikki keskittyi
poistemmatun, ehkä kuitenkin lähellä olevan ympärille.

Mutta kun koti oli vieraista tyhjä, täytti sen suuri, sydäntäsärkevä
äidinitku.

Ilona oli polvillaan poikansa vuoteen vieressä. Hän hyväili poikaansa,
hän puhui hänelle, nyt sydämellisemmin kuin koskaan. Ennen oli
jokapäiväinen touhu ja kiire tukahuttamassa sydämen kaikkein hellimpiä
sanoja. Ennen oli arkisuus vaatimuksineen vuolaana virtana väkipakolla
vetänyt muassaan, aina vain muassaan. Nyt oli virta pysähtynyt.
Pyhäinen hiljaisuus oli avannut ovet temppeliinsä.

-- Poikani, poikani, avaa silmäsi, avaa ne kerran, yhden ainoan vielä.
Sano, että tunsit rakkauteni viimeiseen asti, ettet ollut yksin, et
avuttomana?

Ilona näki tuskanpiirteet suun ympärillä. Hänen sisimpänsä värisi
yhtenä ainoana vertavuotavana haavana. Kädet painuivat hyväilevästi
kärsivän suun ympärille. -- Poikani, poikani, ethän sinä kärsi enää?
Sano, että tunnet rakkautemme --, että tiedät olevasi, et vihamiesten
ympäröimänä, vaan kotona, kotona.

-- -- -- --

Pehmeä käsi laskeutui taas Ilonan päälaelle. Iso sisko seisoi äidin
vieressä. Hänen toinen kätensä kiertyi Aarnen, toinen äidin ympärille.
Hän kertoi, että Maija ja Airi olivat tulleet.

Heilläkin oli kukkia, ihania tuoksuavia kukkia Aarnelle, joka niin oli
rakastanut kukkia. Ja sitten Airilla oli peite, jonka hän oli ommellut.
Hän oli kesällä Aarnen pyynnöstä alkanut valmistaa leijonalippua, ja
se oli puolivalmiina ollut mukana juhlassa, jossa Aarne oli pitänyt
puheen. Hän oli seisonut melkein lipun juurella ja puhunut innostavia
sanoja nuorista isänmaansa nostajina. Nyt oli Airi ommellut lipun
valmiiksi, -- peitteeksi Aarnelle.

Ilona veti heitä kädestä muassaan. -- Tulkaa, tulkaa tänne Aarnen luo!
Täällä on niin hyvä olla. Katsokaa, kuinka rauhallisesti hän nukkuu.
-- Ja näettekö, että hän hymyilee?... Oli kuin tuskaa suun ympärillä
ensin. Mutta nyt se on väistynyt. Se on poissa. Onhan hän kotona. Hän
tuntee, että hänen on hyvä olla. -- Ilonan käsi painui hyväilevästi
pojan poskelle, tarttui sitten rinnalla lepääviin käsiin, hyväili,
koetti lämmitellä.

-- Poikani, rakas poikani, miten kaunis peite sinulla nyt on! Ja miten
iloisesti sinä katsoisit ympärillesi, jos jaksaisit!

Ääni hyväili, käsi hyväili. Ilona puhui pojalleen ja pojastaan. Muuta
hänelle ei ollut olemassa.

Ovikello helähti taas. Tuli toisia. Ja heilläkin oli kukkia. Kukkia ja
rakkautta, paljon rakkautta ... kaikki Aarnelle.

Siinä oli kuin lieventävää lääkettä suureen, veristävään haavaan.

Maijankin pojat tulivat. He tahtoivat vielä kerran nähdä Aarnen ja
hänen paariensa ääressä uudistaa valansa isänmaan puolustajina. He
olivat ainoastaan viidentoista vanhat, mutta hekin tahtoivat olla
uskolliset kuolemaan asti, jos sitä kysyttäisiin.

He jäivät hetkeksi kahden Aarnen huoneeseen.

-- Tällainen viaton veri huutaa maasta. -- Taunon jäntevä käsi puristui
nyrkkiin, ja vartalo suoristautui sotilaalliseen ryhtiin.

Pentin kasvoilta oli joka ainoa Veripisara valahtanut kuin
olemattomiin. -- Minä tunnen, että mielelläni antaisin vereni. Mutta
voisinko vuodattaa toisen verta lähimmäinen silmäini edessä...?

-- He ampuivat takaa, -- tuli vaivalla Taunon yhteen puserrettujen
huulien takaa, -- salakavalasti takaapäin. Ajattele sitä!

Poikien silmäluomet punoittivat heidän heittäessään hyvästi. Ilona
näki, että he olivat rakastaneet Aarnea, ja hän tarttui siihen kuin
suureen antimeen, jonka hän sai viedä hiljaisuuteen, poikansa ihanaan
lepokammioon.

Hän painui siellä uudelleen polvilleen vuoteen viereen. Hänen oli
vaikea olla hetkeäkään erossa sieltä. Hän oli oikeastaan saanut olla
niin vähän Aarnen seurassa. Pojalla oli usein ollut kiire. Ja hänellä
itsellään samoin. Elämä oli ollut kovaa siinä suhteessa. Ensin oli
täytynyt ahertaa toimeentulon puolesta niin, ettei edes saanut olla
omien lastensa kanssa niin paljon kuin olisi tahtonut. Sitten kun
helpotti siltä kohdalta, olivat yleiset harrastukset velkoneet. Ne
olivat vaatineet kuin osansa. Ja velka oli maksettava. Siltä oli
tuntunut. Mutta voi, miten nyt kirveli syvällä sisimmässä, nyt, kun
yhdessäolon lyhyet hetket armotta olivat huvenneet loppuun niinkuin
aikalasista toiselle puolelle valunut viimeinen hiekkajyvä.

Kun levottomuudet alkoivat, saivat kaikki yhtäkkiä aikaa yllin kyllin.
Koulut lakkasivat toimestaan. Yhdistystyö oli seisauksissa. Mutta
Aarne, Aarne oli silloin jo poissa ... pitkällä matkallaan.

-- Avaa silmäsi, avaa, yhden ainoan kerran vielä! -- Ilona kerjäsi
kerjäämällä. Hän tiesi, ettei hän kauan enää saisi katsella edes näitä,
nyt niin levollisesti umpeenpainuneita silmiä. Pian veisivät Aarnen,
ottaisivat pois tämän murtuneen, mutta niin rakkaan tomumajankin...

Hän puristi kangistunutta kättä tuntematta sen kylmyyttä. Hän oli
tietoinen vain siitä rakkaudesta, joka on valmis Manalankin maalta
velkomaan takaisin kadonnutta lasta.

He olivat luvanneet hänelle, etteivät sulkisi arkkua ennenkuin viime
hetkessä, että hän saisi katsella poikaansa niinkauan kuin mahdollista,
saisi nähdä hänen hymyilevän tuota siunatun rauhallista hymyä, joka
aivan kuin puhui siitä, että tuona pimeänä kauhujen yönä suuri, ijäinen
rakkaus oli häntä ympäröinyt ja ottanut helmaansa.

-- -- -- --

Kuin unessa kulki Ilona arkun perässä yhdessä tyttäriensä kanssa. Muita
ei ollutkaan saattamassa. Toiset kerääntyivät kappeliin.

Ylioppilastalon kohdalla kannettiin heidän ohitsensa kaksi punaista
arkkua. Toisen vieressä kulki itkevä nainen.

Ilonan kasvoille kuvastui suuri kauhu. Hänen ajatuksensa hapuili kuin
päästäkseen selville jostain käsittämättömästä ja raskaasta. Hänessä
oli herännyt kuin aavistus siitä, että tuossakin kulki itkevä äiti. Ja
hän oli hetken tuntenut syvää, vaistomaista yhteenkuuluvaisuutta. Mutta
silloin paistoi punainen hänen silmiinsä. Ja se aivan kuin hyydytti
hänen sydänverensä. Verivirta paisui ja nousi muuriksi noiden arkkujen
välille. Eikä hän sitä olisi tahtonut. Hän oli tottunut näkemään
lähimmäisen jokaisessa.

Ajatukset etsivät selvyyttä, johtolankaa, hapuilevina, hätääntyneinä
kuin haavoittuneet, siipiään räpyttelevät linnut.

Unessa, unessa kulki Ilona eteenpäin. Hän näki kuusia, kukkia, ihmisiä,
kaikilla suuri, yhteinen suru katseessa.

Valkean arkun kansi nousi. Hänen poikansa hymyili hänelle ... vielä
kerran.

Kansi painui taas ... ei enää noustakseen.

"Jumala, sangen sovelias apu tuskissa."

Ilonasta oli kuin pehmeä, vanha käsi olisi tarttunut hänen omaansa,
noin, niinkuin ennen rippikouluaikana Suviniemen pappilassa. Siellä
oli Aarnekin ollut, siellä leikkinyt kesäisellä nurmella silmät ilosta
säteilevinä ja pitkät kiharat riippumassa selkää pitkin. Tuo vanha,
pehmeä käsi oli Aarnenkin päätä hyväillyt. Nytkö se siunasi viimeiselle
pitkälle matkalle?

Valkea arkku painui hitaasti kukitettuun hautaan. Kaipaavat katseet
saattoivat siunaten.

Ilonan kädet painuivat ristiin. Rukoilla hän ei voinut. Mutta hän
tiesi, että ijäinen rakkaus ylläpitävänä ympäröi häntä ja hänen
poikaansa.

"Sangen sovelias apu tuskissa"... Sanat kurottautuivat kuin suuresta
ahdistuksesta vapiseva käsi auttajan puoleen.

-- -- -- --

Toimitus alkoi.

Jäältä kuului kuularuiskujen rätinä. Punaiset harjoittivat joukkojaan.




4.


Asemahuoneen edustalla oli levotonta liikehtimistä ja kiirettä,
ei tavallista, liikenteestä johtuvaa, vaan sotatilan aiheuttamaa.
Punakaartin asettamia vahteja seisoi tuhkatiheässä, ja viestin viejät
kiiruhtivat hätäisin askelin ryhmän luota toiselle.

Toisenluokan odotussalin edustalla seisoi ryhmä nuoria tyttöjä. Heillä
oli venäläisten laupeussisarten puku päällään ja muutamilla oli kädessä
pienet kääröt, arvattavasti sidetarpeita. Vakava työ ei kuitenkaan
tällä hetkellä näyttänyt kiinnittävän heidän ajatuksiaan. He nauroivat
ja tirskuivat, viskasivat halpahintaisia sukkeluuksia ohikulkeville
miehille ja pistelivät välillä suuhunsa muutamia sota-ajankaramelleja
eväistänsä.

Yksi ainoa heidän joukossaan seisoi syrjässä muista eikä ottanut osaa
toisten ilveilyyn.

-- Mitä sinä Hilma siinä mökötät, viskasi hänelle muuan toveri
syrjästä. -- Oletko ehkä peloissasi?

-- Peloissani? -- Hilman ylähuuli koukistui pilkallisesti. -- Vähemmän
kuin kukaan teistä, luulen minä. -- Hän käänsi selkänsä tovereille ja
kääntyi puolijuoksua menemään radan toiselta puolelta lähenevää miestä
kohden. Ehdittyään kohdalle hän pysähtyi hengästyneenä. Katse naulautui
jännittyneenä mieheen. Tämä nyökkäsi. -- Kyllä se on aivan varma.
Lahtarithan lähtivät sinne Nikkilään mellastamaan, ja hän on kaatunut.
Kivinen, jolle minä puhuin asiasta, lupasi varmasti toimittaa ruumiin
teidän käsiinne.

Hilma oli hetkeksi mennyt valkeaksi kuin vaate. Mutta nyt nousi tumma
aalto kasvoihin. -- Minusta te voisitte panna hänet ensimäiseksi
saattueeseen, sitten kun sankarit haudataan, sanoi hän päättävästi. --
Hänen pitää saada kukkia ja seppeleitä, soittoa ja kaikkea mahdollista
komeutta, muistakaakin se! Hän ei koskaan eläessään saanut mitään hyvää.

Mies rähähti ensin nauramaan, sitten tuli kirosana tavanmukaisella
ponnella. -- Sellaisenahan tämä hyvä porvarillinen yhteiskunta näihin
asti on ollut. Työläinen on saanut niukan osansa ajallisesta hyvästä
-- matkalla hautaan -- jos silloinkaan. Ja nyt kun me tahdomme _ottaa_
osamme jo täällä, ottaa kun ei sitä ole vähemmällä annettu, nyt
ruvetaan asevoimalla meitä ahdistamaan. -- Hän puristi nyrkkiään. --
Mutta kyllä me näytämme!

Hilman katseessa välähti tuimasti. -- Ei teidän tarvitse lietsoa minuun
lisää, kyllä on tarpeeksi ennestään. Muistattehan vain lupaustanne?
Mies nyökkäsi ja kukin kääntyi taholleen. Hilma läheni hitaasti
ja vitkastellen asemahuonetta. Ei tehnyt mieli yhtyä toisiin eikä
eristäytyäkään, ei ainakaan huomattavalla tavalla.

Hän kietaisi väljän takkinsa paremmin ympärilleen. Vilunväreet
puistattivat, vaikka poskia poltti. Hän ei ollut terve. Ja sitten oli
sanoma veljestäkin järkyttänyt. Hän aivan näki kinokselle kangistuneen,
hintelän, kalpeaposkisen pojan.

Käsi takin taskussa puristui nyrkkiin. Hammasrivi kihnutti toista.

Kun vain olisi saanut huutaa ääneensä, huutaa tuskasta ja vihasta!
Hän oli syntynyt vihaamaan. Nyt hän tunsi sen. Hänen olisi ollut
mahdoton sanoa, milloin tuo tunne hänessä oli herännyt. Hän muisti
lapsuusvuosilta lukemattomia kertoja, jolloin hän oli raivonnut
voimattomassa vihassa, mutta ne eivät olleet mitään käännettätekeviä
kokemuksia. Viha ei juureutunut niistä. Se oli ollut hänessä. Se
oli syöpynyt hänen joka soluunsa jo hänen muodostuessaan tänne
maailmaantuloa varten. Yöt päivät oli äiti surrut häpeätään, kun
hänen, köyhän torpantytön, oli palattava kotiin papinkirja pilalla.
Epätoivoisena oli hän lastaan kantanut, epätoivoisena tahtonut sen
surmata. Ihmiset olivat sen kuitenkin estäneet, ja häpeä oli siitä vain
kasvanut. Äiti oli senjälkeen käynyt kummalliseksi, nauroi itsekseen,
heitti tehtävät työt kesken ja jäi tylsästi eteensä tuijottamaan.
"Höpsän-Hannan" nimellä hän kulki jo siihen aikaan, kun Hilma oppi
jotain ymmärtämään. Oliko ihme jos Hilma osasi vihata?

Veli syntyi myöhemmin. Hän oli kitukasvuinen, pieni raukka alunpitäen.
Ei ollut ajatuskaan terävä. Mutta ymmärsipähän olla pahoillaan, kun
toiset pitivät pilkkanaan. Ei säästynyt edes siitä kärsimyksestä.
Eikä se Hilmankaan kuorma keventynyt siitä, että heitä nyt oli
kaksi kantamassa äidin häpeätä. Päinvastoin. Veljen kärsimykset ne
aina panivatkin hänen vihansa kuumimpaan kuohuntaan. Veljelle hän
ei sitä myöntänyt. Häntä hän vain lohdutteli ja hyvitteli. Mutta
yksinäisyydessä hän puri hammasta. Ja silloin hän itselleen lupasi,
että hän kostaa. Hän lähtee Helsinkiin, ansaitsee paljon rahaa, ottaa
äidin pois köyhäintalolta ja syöttää veljelle makeisia, aina vain
makeisia ja kaikkien niiden nähden, jotka nyt ovat härnäämässä ja
haukkumassa.

Pappilaantulo oli kuin ensimäinen askel Helsinkiä kohti. Se oli
siitäkin syystä niin autuaallisen hauskaa. Ja muutenkin oli siellä
parempi olla kuin muualla.

Hilman sisintä vihlaisi omituisesti. Mitä se vanha rovasti olisi
sanonut, jos nyt olisi nähnyt? Eikö hän vain olisi laskenut kättänsä
päälaelle, katsonut vesissä silmin ja sitten...

Ei, ei! -- Hilma työnsi hätäisesti ajatuksen luotaan. Hän ei tahtonut
muistella eikä heltyä. Yhden tai muutamien hyvyys ei tehnyt monen
katkeria kärsimyksiä tyhjiksi eikä sovittanut koko tällaista katalan
nurjaa maailmanjärjestystä kuin tämä nykyinen.

Kuva veljestä nousi uudelleen Hilman eteen. Oh, kuinka avuton hän aina
oli ollut, -- aina kalpea, nälkiintynyt, aina toisten tiellä ja toisten
potkittavana! Kostoa, kostoa huusivat hänen nyt kangistuneet jäsenensä.
Kostoa huusi koko hänen elämänsä.

Eikä nyt kelvannutkaan sellainen lapsellinen kosto, josta Hilma
pienenä oli uneksinut. Päätös syöttää veljelle karamellia ja saada
äiti alennustilasta korotetuksi kunniaan ja arvoon oli silloin monesti
viihdyttänyt mieltä. Nyt vaati sisin jo muuta.

Hilman huulet koukistuivat taaskin katkeraan hymyyn. Hän muisti kuinka
hän äidin kuoltua oli lohduttanut itseään sillä, että hän ainakin
hankkii äidille oikein komean hautakiven. Kun hän Helsingissä saa
ansaituksi paljon rahaa, ostaa hän sen ja sen pitää olla komeamman kuin
itse tuomarilla. Silloinpa nähdään eivätkö ihmiset lakkaa hyljeksimästä.

Voi kuinka veljen silmät olivat käyneet suuriksi ihmettelystä, Hilman
puhuessa aikeistaan.

Tuomari oli ollut häijy ja jumalaton mies. Sen tiesi jokainen lapsikin
pitäjässä. Ja se oli mennyt Matinkin päähän. Mutta tuollainen suuri,
komea kivi oli sittenkin valtavan juhlallinen. Se oli kuin porras
taivaaseen päin. Ja sen varassa oli ehkä tuomarikin päässyt sisään
kultakaupunkiin.

Kylläpä äiti olisi iloinnut jos olisi tietänyt että Hilma aikoo hänelle
vielä suurempaa!

Veli katsoi Hilmaan sellaisella rajattomalla luottamuksella ja
kunnioituksella, että tämä oikein kohosi omassa mielessään. Ja
vaikka tuon muhkean kiven taivasta kohti korottava kyky jo silloin
tuntui hänestä epäilyttävältä, oli hän kuitenkin ylpeän iloinen
lohduttajakyvystään.

-- Hilma hoi, tule joukkoon, mennään tuonne sisään juomaan teetä! --
huusivat samalla toiset hänelle. He olivat jo menossa odotussaliin
ja jättivät oven auki jälkeensä. Hilma seurasi, joskin haluttomasti.
Teki mieli saada jotain lämmintä tähän sisäiseen ja ulkonaiseenkin
viluun. Mutta toisten seura ei miellyttänyt. Ei muutenkaan. Ja kaikkein
vähimmin nyt, kun sydän oli sairas veljen tähden.

-- Kostan, kostan, mumisi hän itsekseen, -- kaikki nyt yhtaikaa.

Hän puristi kädet lujasti toisiinsa ja tunsi tehneensä pyhän
velvoittavan valan.

Eikä hänen tarvinnut kostaa vain toisten, -- äidin ja veljen puolesta.
Kostamista oli hänellä itselläänkin.

Häneltä pääsi terävä nauru. -- Kuulkaa tytöt, teillä kai useimmilla on
ollut herroja "friiarina"? Eikös olekin?

Tytöiltä ei tullut vastausta. He rupesivat sen sijaan nauramaan. -- Kas
vain tuota Hilmaa, rupee kerran olemaan oikein meikäläiseen malliin,
vaikka muuten aina murjottaa yksin.

-- Niin nähkääs, minä vain ajattelin, että jos tulee tappelu ja meidän
pitää "sisarina" sitoa herrojen haavoja, niin olisipas mukavata, kun
olisitte tällaisessa laupeuden työssä ja potilaana olisi esimerkiksi
ensimmäinen "viettelijä"!

-- Taidat puhua omaasi ajatellen, ilvehti heleäposkiseksi maalattu
"sisar". Mutta toiset panivat nauraen vastaan. Hilma ei ollut niinkuin
muut syntiset. Hän oli aina pysytellyt ylemmillä portailla.

Hilma ei vastannut. Hän pani paraikaa sokeria teehensä ja ryyppäili
sitten ahneesti höyryävää juomaa. Olisi tehnyt mieli vastatakin ja
siten viskautua keskusteluun. Se olisi helpottanut ajatuksiin nähden.
Mutta sekin oli niin vastenmielistä. Eikä noista ajatuksista kai
sittenkään olisi päässyt. Ne olivat tänään merkillisen itsepintaisia,
-- aivan kuin sitä varten, että hän paremmin muistaisi sen suuren
tehtävän, joka häntä odotti.

Hän lämmitti käsiään teelasia vastaan. Taas puistatti kuin vilussa --
ehkä noista muistoistakin. Ja sellaistahan koko hänen elämänsä oli
ollutkin, -- ainaista vilun tuntoa.

Hän säpsähti. Se aika, jota hän juuri äsken oli muistanut, oli siinä
suhteessa ollut lyhytaikainen ja ainoa poikkeus. Silloin hän ei
mielessään märehtinyt köyhän katkerata osaa. Silloin oli elämä kerran
kaunista hänellekin. Silloin hän muisti vain sen, että hän oli nuori,
sai rakastaa ja olla rakastettu.

Miten lapsellisen luottava hän silloin oli! Vaikka hän lukemattomien
kokemuksista -- äidistä puhumattakaan -- tiesi miten köyhän tytön käy,
kun herra häntä omakseen suosittelee, ei hän sittenkään pelännyt. Hän
uskoi kaikesta huolimatta -- niinkuin muutkin olivat uskoneet, -- että
juuri tämä oma kokemus oli täydellinen poikkeus säännöstä. Hän ei
tulisi lokaan poljetuksi. Hän pääsisi nousemaan yhteiskunnallisessakin
suhteessa. Ja sillä lailla tulisi äidin kohtalokin kuin sovitetuksi,
joskaan ei koston kautta.

Kosto väistyi siihen aikaan hänen ajatuksistaan. Mutta äidin kohtalo
oli hänellä aina silmien edessä. Sentähden hän ei antautunut. Sentähden
hän oli ylpeä. Hän vaati tekoa eikä lupauksia. Ja silloin, silloin tuli
se kauhea hetki, jolloin hän ymmärsi...

Siitä asti kasvoi hänen kykynsä vihata. Asemahuoneen ovi temmattiin
samassa hätäisesti auki.

-- Hittoako te täällä, kun lahtarit tulevat. Mies katosi ovelta.
Naiset kerääntyivät ryhmään neuvottelemaan. He eivät oikeastaan olleet
selvillä siitä mitä tehdä, jos tulisi taistelu ja vaadittaisiin
jonkunlaista toimintaa.

Hilma vetäytyi syrjään muista. Hän ei tarvinnut heidän neuvojaan. Hän
tarkasti vain tutkivasti hänelle annettuja sairaanhoitajattarelle
kuuluvia kojeita. Sitten hän meni pihalle. Kuula vingahti ohi samassa
kuin hän avasi oven. Punanauhainen käpertyi hangelle.

Hän juoksi viereen, nosti kaatuneen maasta ja koetti saada sisään. --
Hoitakaa te, sanoi hän käskevästi toisille samassa kuin oli saanut
miehen penkille. Sitten hän kääntyi palatakseen ulos. Pyssyjen pauke
kuului yhä kiihtyvän. Tulta leimahti vasten kasvoja.

Hän värisi ylt'yleensä.

Kylmästäkö? Kauhustako? Tai ehkä ilosta?

Hän tunsi, että hänen elämänsä suuri hetki nyt oli tullut.

Katse kääntyi hetkeksi pukuun, joka hänellä oli ensi kertaa päällä.
Suuren valkoisen päähineen liepeet muistuttivat morsiushuntua.

Hän naurahti katkerasti. Morsiuspuku, hänen morsiuspukunsa se olikin.
Hän astui vihille elämänsä kumppanin, koston kanssa. Sille hän oli
itsensä luvannut. Nyt se kutsui, nyt otti omansa.

Hän kiiruhti eteenpäin. Hangella makasi taas punakaartilainen. Hän
juoksi luokse, kuunteli ja koetteli, mutta mitään ei kuulunut. Mies oli
kuollut.

Silloin kuului läheisyydestä valitusta. Nuori mies makasi suullaan
maassa, posken alla pursusi veri voimalla esiin. Kuula oli posken
kautta tunkeutunut pään läpi ja tullut niskasta ulos.

Mitäpä tässä olisi voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin? Ei
kerrassaan mitään. Hän ei ainakaan. Siis oli myöskin armeliainta...

Silmänräpäyksessä painui terävä veitsi maassa makaavan valtimolle. Veri
työntäytyi esille hillitsemättömällä voimalla kuin suuresta suihkusta.
Sitä tuli lumelle, kaatuneen kasvoille, Hilman vaatteille, hänen
kasvoilleen.

Häntä huimasi ja kylmät väreet karkasivat selkää pitkin. Verta oli
pärskynyt huulillekin, ja siitä tuli sitä kielellä pyyhkäistyksi. Hän
tunsi sen suolaiseksi, lämpimäksi ja samalla vähän imeläksi. Mieltä
alkoi etoa ja puistatti.

-- Tänne, täällä tarvitaan, huusi joku hänelle.

Hän nousi horjahdellen ja kiiruhti odottavan "punaisen" luo tämän
koettaessa auttaa haavoittunutta toveria.

-- Mennään sisälle, hittoako tässä tällaisessa tulen tuiskussa!

Mies kävi Hilman avulla kantamaan haavoittunutta suojaan.

Mutta kohta kun sairas oli pitkällään penkillä, oli Hilma uudelleen
ulkona. Siellä odotti se suuri, kaiken muun tieltään työntävä tehtävä,
se, joka hänet oli vihille vienyt.

Ulkona hangella makasi taas "valkea" nuorukainen.

Hilman polvet alkoivat horjahdella. Toinen, matkanpäässä, taisi jo olla
kankeana. Hän ei uskaltanut katsoakaan sinne. Mutta tämä?

Paras kun ei ajatellut miten hän oli haavoittunut ja voisiko parantua
tai ei. Täytyi vain ajatella tehtävää, ajatella äitiä, veljeä ja --

Hän painoi veitsen kiireisesti tykkivälle suonelle. Suihku nousi taas
korkealle, hillittömänä ja kuumana.

Samassa hän itse käpertyi hangelle. Hän tunsi hetken vihlaisevaa
tuskaa. Sitten sekoittui hänen verensä vieressä makaavan vereen
talviselle, verta ahneesti imevälle kinokselle.




5.


He ponnistelivat kumpikin voimiensa takaa eteenpäin joka hetki valmiina
väistämään salakavalaa kuulaa. He eivät tietäneet toisistaan muuta
kuin että he kumpikin olivat ottaneet osaa syntyneeseen taisteluun ja
siinä tovereineen tulleet pakotetuiksi väistymään. Jatkuva vastarinta
olisi ollut hulluutta. Täytyi vain pelastaa mitä oli pelastettavissa.
He olivat kumpikin siksi pahasti haavoittuneet, etteivät missään
tapauksessa olisi voineet olla toisille avuksi. Jos itse tästä hengissä
voisivat selviytyä, oli sekin kuin ihme.'

He eivät puhelleetkaan paljon, silloin tällöin vain tuli sana
sanotuksi. Voimia oli säästettävä. Ja hiljainen vaiteliaisuus oli
hyväksi joka suhteessa.

-- Ehkä voisitte nojata minuun, ehdotti viimein nuorempi.

Olavi kielsi. -- En minä pakottanut teitä mukaani itselleni
kävelykepiksi. -- Hän koetti laskea leikkiä, paremmin unohtaakseen
kivut läpiammutussa jalassa, joka joka askeleella pahasti vaivautui.

-- Jollette te olisi ottanut minua hoteisiinne, olisin nyt punaisten
saaliina, tuli kiitollisesti jatkoksi.

He pysähtyivät kumpikin puhaltamaan. Hetken kuluttua jatkoi nuorempi:
Muistan vain, että näin sen naisen ... te tiedätte. Hänellä oli
venäläisen laupeudensisaren puku päällään. Hän oli kumartunut
haavoittuneen meikäläisen puoleen. Hänellä oli jotain, jokin pieni ase
kädessä. Veitsi tietysti. Yhtäkkiä näin veripunaisen suihkun nousevan
sairaan käsivarresta.

-- Älkää puhuko niin paljon, kielteli Olavi. -- Meidän täytyy jatkaa.
-- Hän puraisi hammasta painaessaan ammutun jalkansa uudelleen maahan.
Henkensä tähden täytyi koettaa, vaikka menisikin jalka. Mutta kuinkahan
tuo toinen jaksaisi? Hän oli verenvuodosta vielä pahemmin heikontunut.
Olkapää oli läpiammuttu, ja haava oli huonosti tukittu.

Takaapäin alkoi kuulua reenjalaksen natinaa. Se läheni hyvin hitaasti.
Mahtoi olla kuorma, päätteli Olavi itsekseen. Mutta oliko ystävä vai
vihollinen, siitä kaikki riippui. Saattoi olla siitä keskiväliltäkin.

He katsoivat kysyvästi toisiinsa. Oliko yritettävä piiloon vai
uskaltaisiko jäädä tielle ja toivoa parasta?

Kun edes tietäisi, oliko tulija yksin vai ehkä toisten matkassa?

-- Ei muuta kuin onnen kaupalla, tuli toverilta. Olavi nyökkäsi. Hän
näki toverinsa valkeaksi kuin vaate. Jos kerran kuolema oli osaksi
tuleva, niin ei muuta kuin alistua siihen. Vaikka punikit eivät nyt
tapaisikaan, ei ollut luultavaa, että he jaksaisivat ponnistella
eteenpäin siksi kun uskaltaisivat poiketa jonnekin hakemaan
turvapaikkaa itselleen.

Kavionkopse kuului kuin läheisen mutkan takaa. -- Kohta lankeaa arpa,
sanoi toveri. Olavin ajatus kiiruhti kotiin, jossa oli pieni poika ja
aamusta iltaan lauleleva äiti. Oliko näiden kahden tästäpuoleen tultava
toimeen ilman häntä? He olivat vielä kumpikin tuen tarpeessa. Ja samoin
Marttikin, joka nyt oli ensimäistä talvea Helsingissä, valmistavan
koulun ylimmällä luokalla.

Olavi kääntyi äkkiä katsomaan taakseen kuin saadakseen kohtalonsa
samassa ratkaistuksi.

Yksinäinen mies ajoi puukuormaa.

Vähän ajan kuluttua istuivat he kumpikin kuormalla. Heistä tuntui
silloin molemmista siltä kuin heidän olisi ollut mahdoton enää astua
askeltakaan eteenpäin. Ei vaikka olisi ollut pakko. Mutta miten
pitkältä uskaltaisivat olla tässä, siitä eivät olleet selvillä.
Ajomiehen kanta tuntui oikeastaan värittömältä. Hyvänsuovasti hän oli
ottanut kuormalleen, mutta eihän sitä siltä tietänyt. Joka tapauksessa
tässä nyt sai vähän levähtää. Ja haavojakin sai paremmin tukituksi.

-- Niin, nähkääs, alkoi nuorempi, mutta herkesi samassa. Paras oli
tällaisessa tapauksessa vaieta. Itsekseen hän vain jatkoi ajatusta.
Se koski tuota laupeudensisarta. Jo aikaisemmin hän oli huomannut
jotain epäiltävää, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään. Viimein hän
kuitenkin näki sen niin läheltä, että oli varma. Silloin nousi ase
tavallista nopeammin. Hän laukaisi ja näki naisen käpertyvän hangelle.
Mutta samassa riipaisi olasta niin tulisen pahasti. Hän taisi mennä
jonkunlaiseen horrokseen, koska ei sitten ollut oikein selvillä muusta
kuin että häntä väkipakolla kuljetettiin jonnekin. Ja kun hän tuli
paremmin tajuihinsa, oli hän metsässä toverin kanssa.

Hän katsoi kiitollisesti Olaviin. Tämä kai ymmärsi, koska nyökkäsi.
"Kaksin aina kaunihimpi" -- sanoi hän ja hymyili. -- Tulee edes jotain
jälkeä, kun saa toverin mukaansa.

Tie haarautui samassa kahtia ja ajaja käänsi vasemmalle.

-- Vieläköhän uskallamme olla tässä? kysäisi toinen saksaksi. -- --
Tämä suunta näyttää minusta vaaralliselta.

Olavi nykäisi kyytimiestä ja pyysi pysäyttämään. Sitten hän lujalla
tahdonponnistuksella pakottautui seisomaan. -- Tästä meidän kai on
poikettava pois, jatkoi hän merkitsevästi vilkaisten toveriinsa.

-- Niin, täälläpäin minulla on tuttu paikka, jonne olisi yritettävä,
vahvisti toinenkin umpimähkään huolimatta siitä, ettei hän tuntenut
seutua senkään vertaa kuin Olavi. -- Nyt olisi mies eksytettävä
jäljiltä, sanoi hän ja pysähtyi kohta kuorman kadottua näkyvistä. --
Jollei mies ole luotettava toimittaa hän pian toisia niskaamme.

He rupesivat neuvottelemaan. Olavilla oli Uudenmaan kartta taskussaan.
Se otettiin esille. Metsässä olisi tietysti ollut turvallisinta rämpiä,
mutta voimien vähyyden tähden oli se mahdotonta. Suunta, jolle he nyt
olivat kääntyneet, vei joka tapauksessa lähemmäksi taatusti valkoisia
alueita. He päättivät siitä syystä jatkaa metsätietä pitkin toivossa,
että uusi tienristeys tulisi eteen. Siinä olisi suurempi mahdollisuus
eksyttää takaa-ajajia.

Heidän ponnisteltuaan eteenpäin kappaleen matkaa alkoi jo hämärtää. Ja
voimat ehtyivät ehtymistään. Silloin avautui eteen pieni tienristeys,
joka elvytti sekä voimia että toivoa. Toinen haara kääntyi hieman
koilliseen, toinen suoraan etelään. Edellistä oli ajettu hevosella,
jälkimäinen näytti metsään, -- ehkä halkometsään -- uppoavalta polulta.

-- Tämä voi viedä meidät metsään paleltumaan, mutta se näyttää minusta
kuitenkin turvallisemmalta, arveli Olavi. Toinen poikkesi sanaakaan
sanomatta kapeammalle tielle.

-- Onko teillä paljonkin omaisia, kysyi äkkiä Olavi.

-- Ei ketään. Joutaisin sen puolesta jäämään tälle tielle -- paremmin
kuin moni muu, tuli hetken kuluttua jatkoksi. Sanoissa oli kuin
hienotunteista ymmärtämystä tuntematonta toveria kohtaan, jonka
nimettömässä sormessa kiiluva sormus ilmaisi, ettei tämä ainakaan ollut
aivan vapaa.'

Olavi ei vastannut.

-- Mutta tämä suuri, yhteinen asia, tuli toverilta hetken kuluttua
jatkoksi. -- Kalpeisiin kasvoihin syttyi tulta. -- Vaikka eihän sota
yhtä kaipaa.

-- Ei yhtä, mutta jokaista.

Taas he taivalsivat äänettöminä eteenpäin hitain, laahaavin askelin.
Kiirehtimisestä ei enää ollut puhettakaan, siitä vain, kauanko vielä
voisi pysyä pystyssä ja ponnistella henkensä edestä.

-- Nyt jään tähän hankeen, sanoi viimein toinen.

Olavi puri hammasta. -- Minulla on vaimo ja kaksi pientä poikaa, sanoi
hän viimein.

-- Jos nojaisitte, ehdotti toinen. Hän puhui kuin unessa.

-- Te ette itse näe, miten te horjutte.

Tie teki pienen mutkan. Olavi raahautui sen toiselle puolelle. Sieltä
näkyi pienen pieni tuikkiva tuli lumen painamien kuustenoksien alta.

Olavin mielessä kajasti jotain pyhiinvaeltajista, jotka kärsimyksiinsä
nääntymäisillään näkivät Pyhän maan häämöittävän esiin. Hän oli kai
joskus -- hämärässä entisyydessä -- lukenut, että he ihastuksissaan
lankesivat maahan ja suutelivat sitä. Ja hän tunsi, että sillä lailla
sitä voisikin tehdä, kun kauan on ponnistellut ylivoimaisesti, uskonut
kaiken turhaksi ja sitten viime hetkessä näkee pienen, pelastusta
ilmaisevan tuikkeen.

Mutta ei, ei mistään hinnasta sittenkään langeta maahan! Sen verran
hän vielä ymmärsi. Muille sellainen palvominen saattoi käydä päinsä,
vaan ei kahdelle tällaiselle. Kuolemaksi se olisi ollut. Sillä siitä ei
toinen enemmän kuin toinenkaan olisi noussut.

-- Vieläkö te jaksatte? kysyi hän kuin unessa.

-- Kun voisi huutaa -- tuli heikosti vastaan. Kuului narahdus metsästä,
ja hangelle paistoi äkkiä leveä valojuova. Se oli kuin kirkas tie
jonnekin turvalliseen, autuaallisen lämpimään paikkaan.

Olisikohan joku ovi auennut?

Neljät huulet avautuivat samassa, ja ponnistuksen sekä verenvuodon
kuivaamista kurkuista tunkeutui käheä, epätoivoinen avunhuuto.

Pieni, kumaraselkäinen nainen tulla kompuroi polkua pitkin. Hän oli
kuullut kuin parahduksen metsästä. Ei ollut tuntoa mennä takaisin
tupaan katsomatta mikä siellä oli valittanut. Korjatahan täytyi, jos
sinne oli eksynyt vaikka kissa tai koira. Jumalan luomia ne olivat
nekin.

Hän kompuroi eteenpäin, kunnes löysi etsimänsä. Hangella oli kaksi
pyörtynyttä.

Kelkka oli haettava. Yksitellen hän sitten sai miehet tupaan. Sänkyä
ei siellä ollut kuin yksi ainoa, kapea sekin. Ei hän tuollaisia oikein
olisi saanutkaan sinne nostetuksi, niin hervottomia kuin ne olivat. Kun
vähän heitä liikutteli, valittivat molemmat surkeasti.

Hän otti makuuvaatteet vuoteesta ja levitti lattialle. Päällimmäiseksi
hän pani ainoat nahkasensa. Korjattuaan vieraansa tilalle teki hän
tulta pesään ja pani kahvipannun tulelle. Ruista siinä enimmäkseen oli,
kahvia vain maistimeksi, mutta jotain kai noille raukoille oli saatava
suuhun.

Hän haki nurkkakaapista taittuneen tinalusikan, tirautti siihen
valmistunutta kahvia, nosti lähimpänä makaavan päätä ja työnsi lusikan
verettömien huulien väliin.

Pieni, ruskea puro juoksi makaavan leukaa pitkin alas huurteiselle
takinkaulukselle.

Vaimo koetti uudelleen, mutta kun ei nytkään onnistunut, meni hän
toisen luokse ja kävi hänen päätänsä nostamaan.

Pisara pisaralta huulien väliin tunkeutuva lämmin juoma sai Olavin
viimein avaamaan silmänsä. Hän tunsi makaavansa jossain, jossa
oli lämmintä ja pehmeää. Rasvainen villa tuntui käteen hänen
liikutellessaan tervettä käsivarttaan. Se muistutti kotia ja navettaa.

Hän raotti väsyneesti silmiään. Tuvan himmeässä valaistuksessa hän näki
pienen naisen, joka kumartuneena hänen puoleensa oli kaatamassa jotain
lämmintä hänen suuhunsa.

-- Te olette ystävä?

-- Ystävä? Herra siunaa ja varjele, kuka voisi olla muuta, kun näkee
lähimmäisensä näin kurjassa tilassa.

Olavin silmät painuivat uudelleen kiinni. Hetken kuluttua hän heräsi
siihen, että taas työnnettiin jotain lämmintä hänen huuliensa väliin.
Silloin hän kohta nielaisi ahneen halukkaasti. Joku hänen vieressään
huudahti kuin ilosta. Hän olisi tahtonut herätä ja kysyä. Oli
paljonkin, josta olisi pitänyt saada selkoa. Mutta ajatus ei jaksanut
selvitä. Eikä puhekaan käynyt. Kieli oli kuin kytketty vaikenemaan.

Äkkiä muisti hän, ettei hän ollut yksin. Hänellähän oli ollut toveri.

Hän yritti pystyyn, mutta painui parahtaen takaisin nahkasille. Hän oli
nojannut läpiammuttuun käsivarteensa.

Kipu oli saanut hänet täysin tuntoihinsa. -- Minun toverini, sanoi hän
niin kuuluvasti kuin jaksoi.

Vaimo haki taas lämmintä kahvia lusikkaansa ja yritti nyt kolmannen
kerran. Olavi näki, miten kahvi valui toverin leukaa pitkin. Tämä oli
kai vielä tainnoksissa.

Olavin ajatukset alkoivat hätäisesti tapailla jotain. Eikö hän ollutkin
varustanut itselleen jotain hätävaraksi?

-- Tuolta, -- ottakaa, alkoi hän toimitella.

Viimein sai hän vaimon avulla esille pienen kamferttipullon. Sitten
tehtiin uusi koetus kahvin ja kamferiin kanssa. Viimein aukenivat
umpeen painuneet silmät hitaasti.

-- Enemmän, enemmän!

He joivat kumpikin sekä kahvia että maitoa ja oikein kupista, mutta
ennen kuin olivat saaneet kylläkseen olivat he jo taas unessa.

Olavi heräsi ensimäisenä. Vaivainen, pieni lamppu ei enää palanut,
ja kuitenkin saattoi nähdä hyvänpuoleisesti. Mahtoi olla aamu tai
iltahämärä, mutta kumpiko, siitä ei Olavi ollut selvillä. Hän ei
ensinkään voinut arvata oliko kulunut vähän vai paljon aikaa siitä kun
hän viimeksi oli ollut valveilla ja tajussaan.

Hän koetti muistissaan askel askeleelta palata entisiä jälkiään
saadakseen jonkinmoista selvyyttä ajatuksiinsa. -- Me näimme tulen.
Hän kai sitten löysi meidät lumesta, päätti hän itsekseen. Sitten hän
yritti istumaan. Hän oli nyt saanut kiinni oikeasta päästä.

Oli ihanaa, että jaksoi edes näin nousta istumaan. Nyt voisi vähitellen
ruveta hoitamaan haavojaankin. Sidekangasta ja jodia oli Helsingistä
mukaan varattuna. Eikä sitä vielä paljonkaan ollut kulunut, kun ensi
hädässä ei voinut ajatella muuta kuin verenvuodon ehkäisemistä.

Kuinkahan se toveri nyt jaksoi? Hän näytti yhä nukkuvan.

Olavi painui raskaasti takaisin nahkasille. Tuntui siltä kuin hän minä
hetkenä hyvänsä uudelleen olisi voinut vaipua uneen. Hän oli niin
läpeensä väsynyt. Ja kuitenkin hän kai jo oli nukkunut hyvinkin kauan.
Kaikki viime ajan tapahtumat tuntuivat painuneen omituisen etäälle. Ei
jaksanut ajatella mitään eikä tehnyt mieli muuta kuin nukkua, nukkua ja
olla aivan hiljaa, jottei tarvinnut tuntea kipua.

Mutta suloista, oli nyt hetkinen valvoakin ja muistaa, että jossain
hyvin etäällä oli olemassa koti, missä iloinen äiti laulaa liverteli
täyttäen koko kodin säveleillään. Hänen astuntansa oli notkahtelevaa ja
siroliikkeistä. Hän kiiruhti kuin tanssitahdissa hyppivä soittokoneen
ääreen. Ja vieressä seisoi pieni mies, jonka sormet töintuskin
ulottuivat koskettelemaan näppäimiä, mutta joka siitä huolimatta
yhtenään tahtoi "oittaa ja aulaa". Se pikku mies oppi nykyään uusia
sanoja joka päivä. Hänellä oli tapana hyvin huomattavalla tavalla
tehdä isälle selkoa edistyksistään, sillä niistä annettiin aina pientä
mielenhyvikettä, milloin isän kellonkuuntelemista, milloin käynti
tallissa tai navetassa.

Olavi muisti joskus olleensa pahoillaan siitä, että tuo pieni lauleleva
vaimo ei ottanut enemmän harrastaakseen perheenemännälle kuuluvia
asioita. Tällä hetkellä tuo huoli tuntui niin arkisen mitättömältä sen
suuren todellisuuden rinnalla, että he molemmat olivat olemassa ja
että hän vielä sai ajatella heitä ja jälleennäkemistä. Laululintu oli
laululintu. Siksihän se oli syntynyt. Ja vaikka ihmisen kyky kehittyä
taipumuksiensakin vastaiseen suuntaan saattoi -- ulottua pitkälle, oli
silläkin rajansa.

Olavi olisi tällä hetkellä antanut paljon, jos pienikin sävel kodista
olisi voinut tunkeutua hänen kuuluviinsa. Laulettiinkohan siellä
nytkin? Laulu oli kukaties vaiennut, tukehtunut tämän raskaan ajan
huoliin? Kaijalla oli lämmin ja herkkä sydän.

Mutta Kaija oli reipas myöskin. Toivottavasti hän ei kuitenkaan
huolehtinut liiaksi. Huolenpito Eerosta oli joka tapauksessa hänelle
parhaana apuna.

Samassa kuului ulkoa askeleita ja muutamia karheita miesten ääniä.

Kävi kuin väristys Olavin koko olemuksen läpi. Kun oli läpäissyt
näihin asti ja uudelleen päässyt elämänalkuun, tuntui se entistäkin
rakkaammalta. Oliko mahdollista, että se nyt juuri riistettäisiin...?

Hän koetti kuulostaa. Noista raaoista äänistä ei voinut erehtyä.
Lisäksi kuului siltä kuin suksia olisi asetettu seinää vastaan.
Kimakka, hätäilevä naisääni sekoittui puheeseen.

Iski kuin kipinöitä Olavin silmien edessä. Hän tunsi miten heikko hän
oli, kykenemätön puolustamaan itseään samoinkuin toistakin. Voimaa oli
vain sen verran, että jaksoi tuntea miten rakas elämä oli ja että sillä
hänen ikäiselleen vielä oli paljon tehtävää, paljon tarjottavaa.

Ovi kiskaistiin samassa auki, ja karhea kirosana ilmoitti, mitä joukkoa
oli tulossa.

Nainen ja kaksi miestä kuului astuvan tupaan. Miehiltä pääsi kohta
ilkeä nauru. -- No, kuin tilauksesta, kuului toinen sanovan. --
Elukoina pidetyt nousevat nykyään lahtareita vastaan, jatkoi siihen
toinen.

Olavi piti lujalla tahdonponnistuksella silmänsä ummessa. Hänen
ajatuksensa kiiruhtivat jäähyväisille kotiin, jossa aina lauleleva äiti
hypitteli poikaansa.

-- Olkaa nyt siivolla köyhän ihmisen tuvassa, kuului nainen sanovan.

-- Raahataan vain ensin tieltä nämä lahtarit. Hanki imee veren paremmin
kuin permanto.

-- Veren! Vai veren! Köyhä minä olen ja typeräksi minua aina on
haukuttu, mutta sen näkee typeräkin, ettei noista tarvitse ottaa
enemmän verta kuin jo on otettu. Tuossa ovat nyt maanneet kuin kuolleet
kokonaisen vuorokauden. Eivät syö, eivät juo. Ei tässä teitä tarvita.
Antaa toisen ottaa.

-- Jos et anna viedä pihalle, niin lopetetaan täällä. Pois tieltä!

Olavi kuuli äkillistä liikettä. Ase nousi varmaan. Sitten kuului kuin
hypähdys. Olisiko...?

Olavin silmät revähtivät raolleen. Oli jo hämäränpuoleista, mutta hän
näki naisen selän silmiensä edessä. Toiselta puolelta häämöitti kuin
ase.

Lujalla tahdon ponnistuksella sai hän silmänsä uudelleen umpeen. --
Ei muuta kuin tätä kautta, kuuli hän naisen sanovan. Kohta jälestä
kuului taas liikettä. Äskeinen tapaus uudistui ehkä. Sitten kolahti ase
lattiaan, varmaan pistimen kanta.

-- Saakelin akka!

-- Olkoon, kuului toinen sanovan. -- Kuka tässä viitsii. Kuoleehan ne
kuitenkin.

-- Eikä se sitten jää teidän tunnollenne -- viskasi heille nainen.

Ovi kuului avautuvan. Miehet röhähtivät karheaan nauruun, mutta se tuli
kuin kynnykseltä, ehkä jo sen toiselta puolelta. Sen jälkeen hiljeni
kaikki. Oli kuin kirkossa papin noustessa saarnastuoliin.

Ison ajan kuluttua -- arvattavasti se iso aika kuitenkin supistui
muutamaan minuuttiin -- kuului kolinaa seinän takaa. Miehet ottivat
kai suksensa. Sisällä raapaisi rahinjalka lattiaa. Sitten rukki hiljaa
alkoi hyristä hämärissä.

Olavin silmäluomien alle nousi jotain lämmintä, joka paisui kuin
nousuvesi, kunnes se kahtena suurena kyynelkarpaleena verkalleen vieri
alas palttinanvalkeita poskipäitä pitkin.




6.


Korkealla mäentöyryllä sisäjärven kallioisella rannalla sijaitsi
Korpisaaren pikkutila. Talo tyydytti niukasti pikkuviljelijän tarpeita,
mutta Alli ja Eljas olivat muuttaneet sinne hyvillään kuin löydetystä
aarteesta.

He olivat muutaman vuoden asuneet Helsingissä, Sörnäisissä, eläen
periaatteittensa mukaista köyhänkansan elämää. Heidän kotinsa erosi
ympärillä olevista kodeista vain sen kautta mitä kehittynyt aisti ja
sekä sisäistä että ulkonaista kauneutta rakastava mieli luo ympärilleen.

Pitkittyvästä maailmansodasta johtuva kallis aika ja elintarvepula
pakotti heidät kuitenkin viimein muuttamaan maalle. Ja kun Korpisaari
löytyi ja kalliista ajasta huolimatta oli saatavissa suorastaan
polkuhinnasta ehdolla, että eräs entisen omistajan sukulainen, vanha
mummo, saisi viettää jälellä olevat päivänsä talossa, tehtiin kaupat
heti. Kohta senjälkeen muutettiin, ja helposti se olikin suoritettu,
sillä tavaraa oli vähän niinkuin köyhässä kodissa ainakin.

Lasten ilo oli rajaton. Heidän ilonsa varassa eli Allikin. Hänen
suuret, tummat silmänsä katselivat elämää ja ihmisiä tutkivina ja
haikeamielisinä kuten ennenkin. Lastensa kanssa hän oli iloinen lapsi,
mutta muille oli hänen sisimpänsä suljettu puutarha. Ainoa, jonka
kanssa hän siellä seurusteli, oli isä. Hänelle hän uskoi ajatuksiaan
nyt useammin kuin koskaan ennen. Hän ei muuten olisi jaksanut kantaa
sitä taakkaa, minkä herkästi vaihtuvat tunteet ja kaikkea tutkivat,
kaikkea erittelevät ajatukset hänelle toivat. Mutta isä auttoi häntä.

-- Isä, katso lapsiani, sanoi hän puoliääneen, kun itse ihastunein
katsein seurasi lattialla paitasillaan myllertäviä lapsukaisiaan. --
Isä, sinä olit huolissasi siitä, tulisiko minusta koskaan ihmistä, ja
nyt pitää minun olla kasvattamassa tuollaisia.

Hän vilkaisi käsiinsä, jotka paraikaa hieroivat pesusoikossa olevia
lasten vaatteita. Sivellintä, sivellintä olivat ne halunneet pidellä.
Kauneusnautinnon rikastuttamasta elämästä hän oli unelmoinut, ja nyt
hän raatoi raskaassa työssä kuin köyhä äiti ainakin.

-- Isä, sanoi hän hiljaa, minä opettelen näkemään suuruutta elämän
pikku asioissa, sen vähäisten velvollisuuksien uskollisessa
täyttämisessä.

Hän tunsi oman onnen unelmoimisesta kohonneensa näkemään, että elämässä
oli lopullisesti suurta vain se, että ihmiselämä jatkui, kehittyi
ja kirkastui. Mitä yksilöstä ja hänen pienestä onnenkaipuustaan!
Pääasiahan oli, että hän oli tasoittamassa tietä tuleville
sukupolville, oli antamassa heille parhaita tienviittoja, parhainta
apua.

Isä, sanoi hän uudelleen. -- Sinä unelmoit kaikkien
yhteenkuuluvaisuudesta saman, ijäisen Isän lapsina. Minun elämäni on
nyt työtä sinun ajatuksesi ja uskosi toteuttamiseksi.

Ajatus luisti siitä Eljakseen. Heillä oli sama työ, samat periaatteet
ja yhteiset kokemuksensa työssä sekä lasten että köyhän kansan hyväksi.
Mutta muuten kulki kukin omaa latuaan. He olivat kumpikin vapauden
palvojia ja molemmat uskoivat sielun parantumattomaan yksinäisyyteen.

Alli tunsi monesti, että hänen olisi ollut mahdoton tulla toimeen
toisenlaisen miehen vaimona. Mutta Eljas oli harvinaisen vähäisessä
määrässä aito mies. Työ ja aatteet merkitsivät hänelle aina enemmän
kuin omat olot, oma mukavuus ja oma toimeentulo. Ei hän koskaan
tietänyt mitä hän pani suuhunsa, kunhan se oli ruokaa -- kasvisruokaa
nimittäin, muu ei hänelle ensinkään kelvannut. Kovalla permannolla
hän nukkui yhtä hyvin kuin vuoteessa, eikä hän koskaan kammoksunut
kieltäymyksiä enempää kuin ponnistuksiakaan. Hän oli totuttanut itseään
elämään köyhän kieltäymystenalaista elämää kärsimättä siitä.

Hänellä oli tapana vakuuttaa, että hän sillä lisäsi elämänsä
nautintoja. Mutta Alli epäili, tiesikö hän oikeastaan mitä sana
"nautinto" merkitsi. Siltä ei ainakaan yleensä näyttänyt. Ja sekin oli
puoli Eljaksessa, jolle Alli pani suurta arvoa. Se oli yksi lujimpia
siteitä heidän välillään.

Alli hieroi vaatteita niin että saippuavaahto räiskyi etäälle. Niin,
tällaiseksi oli elämä hänet muodostanut. Näin hän nyt tunsi ja
ajatteli. Mutta toisinkin olisi voinut olla. Hän oli siitä tietoinen.
Hän ei oikeastaan ollut tuollainen aatteista eläjä kuin Eljas. Hän
oli ihminen lihasta ja verestä, jopa kuumasta verestä. Hän oli luotu
rakastamaan toisella tavalla, joskin elämä oloineen oli valanut hänet
kuin uudestaan. Jos vain esimerkiksi vuosina Ateneumilla rakkaus
oikein voimakkaana olisi herännyt hänessä, ei häntä silloin mikään
olisi pidättänyt. Mutta suhde silloisiin työtovereihin jäi aina leikin
asteelle. Ja se ainoa tunne, joka hänessä heräsi todellisena ja
voimakkaana, oli tuomittu kuolemaan jo syntyessään.

Olisipa se vain syntynyt toisenlaisissa oloissa, ei häntä silloin olisi
tyydyttänyt tällainen valju, etupäässä yhteispyrkimyksiin perustuva
suhde avioliitossa. Se, josta hän nyt oli kiitollinen, olisi silloin
tuntunut kylmältä ja köyhältä. Nyt sitävastoin oli hyvä niinkuin oli.

Oli muuten mielenkiintoista huomata miten yllättävään suuntaan elämä
saattoi johtaa ihmisen kehityksen. Sekä Aini että hän itse olivat
huolimatta kiihkeistä tunteistaan ja voimakkaista eroottisista
vaistoistaan kehittyneet aivan toiseen suuntaan, jotavastoin perhoseksi
luotu Kaija ja tyyni, tasainen Ilona olivat "äiti-ihmisiä" kiireestä
kantapäähän. Ja Maija -- josta olisi luullut, ettei hän muuhun sovikaan
kuin veisaamaan hartauskokouksissa -- eli kokonaan miestään varten niin
kauan kuin tämä eli.

Allin täytyi taaskin tapansa mukaan ruveta erittelemään ja seulomaan.

Ei oikeastaan ollut ihme, että heillä on niin kovin ristiriitaisia
taipumuksia. Sellaisia olivat nekin taipumukset, joita esivanhemmat
olivat jättäneet heille perinnöksi. Iso-äiti etenkin oli ollut
erikoinen nainen. Sekä hänen muotokuvansa että luonteensa oli Allista
jo lapsena ollut mielenkiintoinen. Hän oli itsessään tuntenut paljon
isoäidin perintöä.

Viidentoista vanhana oli isoäiti mennyt kihloihin nuoren, lahjakkaan
ja ihanteellisen miehen kanssa. Vanhemmat eivät kuitenkaan suostuneet
nuorten liittoon syystä, että sulhanen oli lähdössä monivuotiselle
tieteelliselle tutkimusretkelle, eivätkä vanhemmat tahtoneet luovuttaa
tytärtään sellaiselle matkalle. Morsian teki silloin teon, joka siihen
aikaan oli kuulumaton. Hän karkasi kotoaan, tuli Helsinkiin juuri
ennen sulhasen lähtöä, valmiina seuraamaan häntä hänen pitkällä ja
vaivaloisella matkallaan. Vakuutettuna siitä, että tällainen teko
särkisi sekä vanhempien että nuorten oman onnen ja rauhan, sai sulhanen
hänet kuitenkin palaamaan kotiin. Kirje kirjeen perästä toi sen
jälkeen viestin toiselta toiselle. Joka rivi niissä huokui hellyyttä,
ja välimatka tuntui monesti haihtuvan olemattomiin suuren rakkauden
rakentaessa siltaa maasta maahan.

Silloin syntyi suuri herätys isoäidin kotipuolessa. Se pani isoäidinkin
ajattelemaan elämän lopullista päämäärää. Se mainen rakkaus, jolle
hän oli vannonut uskollisuutta kuolemaan asti, näytti hänestä äkkiä
pieneltä ja arvottomalta sen rinnalla minkä hän tunsi löytäneensä.

Paksu pinkka rakkautta ja uskollisuutta uhkuvia kirjeitä lähetettiin
takaisin suurten lakeuksien maahan, jossa niiden lähettäjä yhä kulki
tieteellisissä tutkimuksissa. Kirjeisiin liitettiin lyhyt selitys
niiden palauttamisen syistä sekä -- kihlasormus.

Puolen vuoden kuluttua oli isoäiti kihloissa herännäispapin kanssa,
jolle hän synnytti joukon ruumiillisesti terveitä, mutta sielultaan
rikkinäisiä lapsia. Tilda-äiti oli yksi niitä. Hänen suuret, sytyttävät
silmänsä olivat perintöä isän puolelta. Hänen käytännöllinen kykynsä
juureutui siitä tarmosta, jolla äiti oli hoitanut sekä talouttaan että
runsaslukuista lapsilaumaansa. Mutta se ainainen tasapainon puute, joka
pani hänet hätäilemään ja valittelemaan vähäisimmästäkin, oli ehkä
kostavana haamuna noussut siitä haudasta, jonne suuri, voimakas tunne
väkipakolla oli painettu.

Allin täytyi kiireisesti vääntää pesunsa kuivamaan, panna pikku Alle
nukkumaan päivällisuntaan ja Veikko hänelle vartijaksi. Sitten hän
itse kiiruhti ulos. Hänelle tuli hetkittäin sellainen tuska, ettei
häntä mikään pidättänyt. Ja silloin oli ainoana apuna päästä ulos, ulos
yksinäisyyteen ja luonnon helmaan.

Hän kulki nopein askelin eteenpäin järvenrannalla sijaitsevaa
jyrkännettä kohti. Se oli hänen lempipaikkojaan. Täällä hän monesti
tuskantäysinä hetkinä oli taistellut sielunsa tasapainoon, ja tänne hän
nytkin pyrki.

Hän näki sekä omassa että Ainin elämässä ja kehityksessä selviä
jälkiä isoäidin antamasta perinnöstä. Heillekin molemmille merkitsi
rakkaus toisin ajoin yhtä kuin ei mitään, toisin ajoin oli se kaikki
kaikessa... Ainikin, joka oli kuin luotu elämään rakkaudessa ja
rakkaudesta, saarnaili nykyään vain tunteitten kuolettamista. Ja kun
tällainen suunta oli saanut jalansijaa tyttösielussa, joka maailman
hellimmältä isältä oli saanut suuren, lämpimän hellyyden sisimpäänsä,
kärjistyi ristiriita tavallista tuntuvammaksi.

Niin oli kuin isä-Alle oli sanonut. Hänen lapsensa olivat syntyneet
suuren, sammumattoman kaipuun ja sisäisen kärsimyksen kantajiksi.
-- Ihanteen haikeamielisiksi etsijöiksi heidät jo kehdosta asti oli
valittu, sen merkillä merkitty.

Tuollainen taakka saattoi monesti olla murtavan raskas. Alli tiesi sen.
Sitä kantavan täytyi kerta toisensa jälkeen kamppailla kuin henkensä
edestä.

Hän pysähtyi jyrkänteen partaalle. Sen alapuolella hohti nyt
kimalteleva kinos aaltoilevana kuin ulapan selkä. Päivä paistoi ja
huurteinen havumetsä hohti talven kristallihileissä.

Nyt täältä sai voimaa ja iloa. Mutta syksyisin oli toisin. Silloin tämä
jyrkänne veti puoleensa siksi, että täällä syvyydessä kohisevat, mustat
aallot aivan kuin säestivät ahdistetun sydämen suurta tuskaa.

Tänne oli Alli useinkin paennut, ei niinkuin moni muu haikeasti
kärsien kaiken katoavaisuutta muistuttavasta syksystä, vaan paremmin
tunteakseen sen suorastaan lumoavan suurta sukulaisuutta hänen omien,
rajuna myrskyävien tunteittensa kanssa. Ja silloin, silloin tämä syvyys
monesti kietovan voimakkaana oli vetänyt puoleensa.

Sekin, että hän yhtenään oli yksin lasten kanssa kotona, toi hänelle
usein tällaisia myrskyn hetkiä. Hän ennätti tuntea ja ajatella niin
paljon. Eljas vietti ulkonaisessakin suhteessa aivan toisenlaista
elämää kuin muut. Virkaa hänellä ei ollut entistä enemmän. Mutta työtä
oli silti yllin kyllin. Maallemuuton jälkeen oli viljelyksen kuntoon
saattaminen vienyt suurimman osan hänen ajastaan. Vapaahetkinään hän
enimmäkseen joko luki tai kirjoitti. Etenkin hän tutki sosiaalisia ja
kansantaloudellisia teoksia. Niitä hän luki mitä erilaatuisimmilta
tekijöiltä, tutkisteli, märehti ja teki muistiinpanoja mietelmistään.
Mietelmiään hän sitten painatti ja kaupitteli monilla matkoillaan.
Maata kiertäminen -- etenkin jalkaisin -- oli nimittäin tärkeä osa
hänen elämäntehtävästään. Jalkaisin hän kulki osaksi siksi, että hän
periaatteellisesti vastusti kaikkea elämän mukavuutta, osaksi siitä
syystä, että hän siten paremmin pääsi persoonalliseen kosketukseen
ympäristönsä kanssa. Sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä
kokouksissa hän täten levitteli oppiaan paikasta toiseen. Hänessä oli
Rousseaulaista kulttuurivihaa, nykyaikaista maahenkeä, kristillistä
sosialismia, -- ei kuitenkaan saksalaiseen, ei englantilaiseen eikä
kenenkään muunkaan malliin. Hän oli oman mallin mies joka asiassa.
Hengellisessä suhteessa hän tunsi vetäymystä kveekareihin. Mutta
yleensä oli hänestä kaiken järjestyksen sivuuttaminen parempi kuin
säännöittely, joka hengellisellä alalla jollain tavoin voisi muuttua
kaavamaisuudeksi.

Ja Eljaksen kulkiessa näillä retkillään, taisteli Alli yksinäisyydessä
sisäistä taisteluaan. Ei päivisin. Silloin hän enimmäkseen aherteli
lasten kanssa ja puheli sisimmässään isälle. Mutta illoin, kun lapset
nukkuivat levollista untaan ja syystuulet puitten latvoissa syvän,
petollisen kauniin sisäjärven rannalla soittelivat voimakkaita
säveliään, silloin oli Allilla monesti kamppailunsa kuumimmat hetket.
Silloin hän tunsi, että hän oli pyytänyt elämältä paljon enemmän kuin
hän oli saanut, silloin hänen sisimpänsä huutamalla huusi isää, sitä
ainoata, joka kokonaan ja sanoitta oli häntä ymmärtänyt ja jonka suuri
hyvyys aina oli taltuttanut perinnöllisesti tasapainosta pyrkivää
mieltä. Silloin elämäänkyllästyminenkin saattoi yllättää voimakkaana ja
repivänä kuin syystuuli. Silloin teki mieli nauraa elämän lyhyyttä ja
sen suuria, kuluttavia ristiriitoja. Sellaisina hetkinä tuntui monesti
siltä kuin olisi pitänyt jättää Eljas, koti ja lapset ja lähteä pois,
pois jonnekin vaikka maailman ääriin saakka. Hän ei ollut kotoisten
tunteiden kahlehtima. Hän oli ensi sijassa ihminen, ei puoliso eikä
äiti, vaan vapaa ja rajattomasti vapautta rakastava ihminen.

Alli vavahti. Joko hän taaskin oli tuon kaiken vallassa? Ja näin
keskellä kirkkainta päivää, kun metsä aivan kuin helisi talven
kimmeltävässä asussa!

Hän katsoi ympärilleen, ei väistellen eikä arkana, vaan päättävästi
niin kuin se, joka tietää rehellisenä ja pelottomana voittavansa.

Hän ei voinut kieltää sen olemassaoloa sisimmässään, joka näin
kerta toisensa jälkeen pyrki esiin, niin usein kun hän jo luuli sen
voittaneensa. Mutta hän tiesi myöskin, että kun tuo temmeltävä ja
kapinoiva hänessä myrskyn tavoin oli noussut huippuunsa, asettui se.
Silloin pääsi hänessä toinen puoli voitolle. Hän tunsi sisimmässään
sen korkeinta tavoittelevan ijäisyysolennon, sen puhtautta ja jaloutta
janoavan puolen, jonka isän lapsellisen puhdas mieli oli antanut heille
perinnöksi. Hänen eteensä nousi muisto illasta, jolloin hän pienessä
ummehtuneen huoneilman täyttämässä salissa oli valinnut seuratakseen
sitä mestaria, joka ajallisen onnen omistuksessa oli köyhempi taivaan
lintua ja kettua luolassa. Sitä päätöstä hän ei tehnyt tunnehurmiossa
eikä erehdyksestä, vaan syvästä, sisäisestä vaatimuksesta elää
sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän sisimmässään käsitti oikeaksi. Eikä
hän koskaan ollut katunut tätä päätöstä, ei ollut katunut ennen eikä
katunut nytkään.

Tämä muisto päinvastoin auttoi häntä tälläkin kerralla kamppailemaan ja
-- voittamaan.

Hän oli viskautunut myrskyn valtaan ja sen siivillä noussut -- rauhaan.

Hänen sisimmästään kohosi nöyrä anteeksipyyntö siksi että hän, pieni
yksilö suuren, kärsivän ihmiskunnan keskellä, oli unohtaen päämääränsä
itsekkäästi ikävöinyt osaa elämässä niukalti löytyvästä onnesta.




7.


Allin palatessa lasten luokse oli Pikku-Alle juuri herännyt. Äiti puki
hänet ja pani samalla päällysvaatteetkin pojan päälle. Hän aikoi viedä
lapset hetkeksi ulos. Talvinen aurinko loisti kirkkaimmillaan; kävely
tekisi jokaiselle heistä hyvää. Hän ei nykyaikaisissa levottomissa
oloissa mielellään antanut lasten olla yksin edes pihallakaan. Eihän
tietänyt mitä olisi voinut tapahtua. Ja kun Eljas kapinan puhjetessa
oli ollut poissa eikä vieläkään ollut palannut, oli Alli yksin
edesvastuussa kaikesta.

Suhteellisen rauhallista oli muuten näihin asti ollut tässä
syrjäisessä pitäjässä. Maakauppiaan puoti oli tosin osaksi ryöstetty
ja jälellejäänyt tavara oli annettu "punaisen" haltuun. Teilläkin näki
yhtenään aseellisia. Mutta väkivaltaisuuksiin ei kukaan ollut ryhtynyt.

Alli oli lasten kanssa ehtinyt kappaleen maantiellepäin, kun reki
äkkiä suhahti ohi. Reenperässä istui kaksi nuorta miestä, molemmilla
punanauhat lakissa. He ajoivat lähimpää kaupunkia kohti, olivat kai
menossa sinne. Ja ajaa täytyi, vaikka kyyti oli kallista eikä matkaa
enemmän kuin puolisen peninkulmaa.

Allin täytyi ajatella isää, jolla ei koskaan, ei edes vanhana ollut
varaa omaan mukavuuteen ja joka opetti lapsiaankin säästämään, jotta
heillä olisi mistä antaa. Hän ajatteli Eijasta, joka vaivatta astui
peninkulman toisensa jälkeen, usein raskas kirjakantamus selässään. Ja
hän vertasi.

Jo siinä piili tämän liikkeen kuolinitu, ettei se tähdännyt
korkeammalle kuin määrätyn luokan valta-asemaan ja etuun -- Samoinkuin
porvarillisenkin hallituksen tuomio oli valmiina, ellei se puolestaan
tähdännyt korkeammalle.

Eljas oli tosin kumouksenmies, mutta ei hän koskaan olisi hyväksynyt
tällaista -- --.

Kaksi kivääriniekkaa tuli samassa vastaan. He olivat parrakkaita
miehiä, ei mitään poikanulikoita -- ja heidän kasvonilmeensä oli tuima.
Toinen astui suoraapäätä Allia kohden ja sulki häneltä tien.

-- Mistä olette, tiedusteli hän tuimasti.

-- Tuolla matkan päässä kallionkupeella on meidän kotimme.

-- Onko järjestyskaarti käynyt siellä tarkastuksella?

-- Ei ole. Siellä ei muuten olekaan mitään tarkastettavaa.

Miehet rähähtivät nauramaan. -- Taitaa ollakin mainio tyyssija
lahtareille, sanoi sitten toinen.

-- Meillä syödään ainoastaan vihanneksia, ilmoitti Alli. Ja Veikko
vahvisti: -- Isä on kieltänyt tappamasta.

Miehet katsoivat hetken hämmästyneinä toisiinsa. Sitten toinen
katsomatta lapseen jatkoi: -- Ette taida lukea lehtiä, koska ette tiedä
mitä "lahtarit" ovat. Ei kai "Työmies" koskaan ole eksynyt teidän
taloonne?

-- Kyllähän mieheni sitä tavantakaa lueskelee. Minä, nähkääs, olen
niin vanhanaikuinen nainen, että luen lehtiä juuri niinkuin romania.
Luen sitä mikä milloinkin käteen sattuu. Minä en tee sitä enemmän kuin
muutakaan järjestelmällisesti.

Alli puhui reippaasti veitikkamaisuus silmäkulmassa. Miehet näyttivät
epätietoisilta mille kannalle asettua.

-- Onko miehenne kotona, kysäsi silloin toinen.

-- Ei, hän on matkoilla.

Kaartilaiset katsoivat toisiinsa. Sitten tiedustelivat, missä hän oli.

-- En tiedä.

-- Ehkä me tiedämme sen paremmin.

-- En usko, tuli ylpeän rohkeasti. -- Te ette tiedä minkälaisilla
matkoilla hän vuosikausia on kiertänyt. Mutta kysykää kylältä. Siellä
tiedetään hänen kulkevan opettamassa ihmisille vanhaa oppia oikeasta
ihmisyydestä. Sitä jota Kristuskin meille opetti.

-- Samaa sitten jota mekin opetamme, tuli kirosanan höystämänä.

-- Te taidatte opettaa sitä epäinhimillisin teoin. Huhu kertoo niin.

Miehet katselivat tuimasti, mutta jonkinlaisella kunnioituksella
Alliin. -- Tulkaa katsomaan missä asun, niin voimme puhella enemmän
tästä, sanoi tämä levollisesti, tarttui lastensa käteen ja kääntyi
kotiin päin.

Koko iltapäivän Alli oli jonkinlaisessa jännityksessä, ei pelon
alaisessa, vaan paremmin mielenkiinnon synnyttämässä jännityksessä.
Hän tunsi sisimmässään keskittynyttä voimaa. Ja iloakin. Ulkonaiset
vaikeudet olivat hänellä usein ponnahduslautana, joka auttoi nousemaan.
"Kun pauhaa taistelun myrsky, niin mielen tyyntyvi tyrsky."

Sitä hän usein ennen oli tuntenut -- ja tunsi taaskin.

Lapset olivat jo nukkumassa, samoin kodin "mummo", kun pihalta alkoi
kuulua ääniä. Hetken perästä kolkutettiin.

Tulossa olevia oli neljä, molemmat päivällä vastaantulleet ja kaksi
heidän lisäkseen.

-- Käskitte tulemaan, ilmoitti ilkeä naurunvirnahdus äänessä ensimäinen
sisäänastuvista. -- Sanoitte itseänne vähäväkisten ystäväksi. Ette kai
kiellä yösijaa näin myöhään taloon tulleilta?

-- Ei ole kielletty ennen eikä kielletä nytkään. -- Alli avasi oven
asuinhuoneeseen, ja miehet astuivat sisään. Neljä silmäparia otti
samassa huoneen kaikkineen tarkastuksen alaiseksi.

Huonekaluja oli niukanlaisesti, kaikki puisia. Suurenpuoleisella
pöydällä yhdessä huoneennurkassa oli ruuantähteitä, pieni leivän
kannikka ja muhennettuja porkkanoita.

-- Olisi tässä ruokaa, jos ette ole syöneet, tarjoili Alli.

Miehet kiittivät. He olivat kylläisiä. Heidän katseensa vain
kiertelivät uteliaan nälkäisinä huonetta.

Seinillä oli kuvia yhtä runsaasti kuin huoneessa oli muita koristuksia
niukasti. Tauluja oli jos jonkinlaisia: värillisiä painoksia
tunnetuista taideteoksista, ja sitten joka seinällä suuri joukko
maalauksia, toiset kehyksissä, toiset ilman. Ne esittivät melkein
kaikki vähäväkisten elämää. Vanha ukko vettynein silmin ja tutisevin
käsin kutoi verkkoa. Ruma mustalaiseukko komeili heleänvärisessä
suojahuivissa ja pieni mierolaispoika nojasi haikeus kasvoillaan puun
runkoon. Taulut puhuivat.

Yhdessä huoneen nurkassa olivat lasten vuoteet, toinen nurkka oli
kalustettu kuin vieraita varten. Siinä oli valkeaksi maalatut
huonekalut, jotka näyttivät herraskaisilta. Mutta se nurkka oli muuten
erikoisen sievä-soppi. Se näyttikin miellyttävän miehiä. Eräs heistä,
nuori mustasilmäinen mies jäi sitä hetken katselemaan tyytyväisyys
kasvoillaan. Mutta sitten nousi tuimuutta katseeseen.

Tuollainen kaunis, pieni koti oli hänelläkin kerran ollut. Yhdessä ja
iloisesti oli sitä rakennettu. Mutta sitten tuli vastoinkäymisten aika.
Tämä porvarien luoma maailma oli mätä kuin haiseva muna. Ja jollei
nyt kaartista olisi saanut hyväpalkkaista työtä, mikä olisikaan eteen
tullut?

-- Mitä sinä Ojanen siinä mulkoilet, käy tänne, kehoitti eräs miehistä,
paiskautuen pieneen, valkeaan sohvaan ja tehden kädellään kutsuvan
liikkeen.

-- Tulkaa miehet tänne, kehoitti nyt toinenkin, -- passaahan juoda,
vaikkei ole nälkä. Miestä väkevämpää sinä Kusti et ole ennenkään
vieronut.

-- Kuka nyt sitä vieroisi! -- Kusti Ojanen asettui pienelle,
valkoiselle tuolille ja vetäisi taskustaan pullon. -- On sitä
minullakin, kehaisi hän.

-- Kuules Kusti, sinussa taitaa olla herran vikaa siinäkin, että
hyvästi osaat kiertää lakia, kun kitalaki käskee, virnisteli toinen. --
Ruvetaanko tutkimaan, mistä sinulle tuota herui.

-- Herran vikaa, kun on herran verta, vahvisti Kusti. Silmissä tuikahti
kuin polttava kipinä.

-- Tilat on tehtynä mieheni huoneessa, ilmoitti samassa Alli. -- Lapset
nukkuvat jo. Meidänkin on aika mennä levolle.

-- Täytyy ensin vähän lämmitellä, vastusti toinen vanhemmista
kallistellen pulloa.

-- Meillä ei ole koskaan lämmitelty noin sielua ja ruumista
kylmentävällä tavalla. Toivon, ettette tekään sitä tee. Tehän tahdotte
opettaa ihmisyyttä muille.

-- Mennään tuonne, ryypätään saarnaajan huoneessa, ehdotti toinen
vanhemmista miehistä nousten.

-- Ei, sanoi Alli päättävästi asettuen heidän tielleen. -- Ei ryypätä
siellä eikä täällä. Paras ja ystävällisin teko, jonka nyt voisin tehdä
teille olisi, että viskaisin tuon maahan.

-- Perhanan eukko, jos sinä uskaltaisit...

-- Oletteko naimisissa, tiedusteli Alli odottamatta.

-- Minulta kuoli vaimo, mutta tällä Kustilla on, selitti toinen.

-- Äiti teillä jokaisella kerran on ollut. Ja isäkin ehkä olisi
kieltänyt tällaisesta.

-- Isä oli herra ja ryypätä osasi, tuli Kusti Ojaselta, kipinä
katseessa.

-- Mutta teillä on hyvä vaimo, ja hän on monesti pyytänyt teitä
jättämään juomisen? Eikö niin? Alli ojensi kätensä Kustia kohden.
Ennen kuin kukaan ehti huomata miten se tapahtui, oli hänellä pullo
kädessään. Samassa antoi hän sen pudota kolahtaen lattiaan, johon se
särkyi.

Miehet alkoivat vihoissaan kiroilla. Lapset heräsivät, näkivät vieraat
ja parahtivat itkemään.

Alli oli siinä samassa lastensa vieressä. Hän puheli heille ja siveli
tyynnyttävästi päitä samalla kuin piti miehiä silmällä.

Kusti läheni vuodetta. -- Te olette yksin ja meitä on kolme. -- Katse
uhkasi. Käsi tapaili asetta. -- Te teitte konnankoukun.

-- Minä tein ystävän teon. Olisin tehnyt saman omalle veljelleni, jos
hän olisi ollut teidän sijassanne.

Toisetkin miehet lähenivät. Lapset rupesivat uudelleen ja entistä
haikeammin itkemään.

-- Ei sedät tee pahaa, sedät katsoo vain, rauhoitteli Alli.

Setä! -- Kusti Ojanen meni kuin hämilleen tuosta pienestä kohteliaasta
"setä" sanasta. Siinä ei ollut porvaria eikä työläistä, siinä oli vain
ihminen ja ihminen. Tuollaisesta rupesi aivan kuin häpeämään omia
tekojaan.

-- Sedät menevät nukkumaan isän kamariin, puheli Alli yhä lapsille.
-- Äiti on pannut heille puhtaat lakanat -- ihan kuin lapsille kylvyn
jälkeen. Nyt nukkuvat lapset. Sedätkin menevät nukkumaan, ja isä joka
kulkee kaukana opettamassa ihmisiä kilteiksi, nukkuu myöskin. Enkelit
vain valvovat. Ja kun äiti laulaa, tulevat suuret, kauniit enkelit
tänne meidän tupaamme.

Alli oli asettunut istumaan vuoteen viereen, käsi siveli lasten päitä
vuoroon toisen vuoroon toisen, ja hiljalleen aloitettu laulu kuului
vähitellen yhä selvemmin.

    On ilta tyyni ja lauha.
    Tulet taivahan tuikkivat.
    Ja syvä on rinnan rauha,
    kun valvovat ijäiset vartijat.

Laulun loppuessa olivat miehet kadonneet huoneesta. Eljaksen huoneesta
alkoi kuulua voimakasta kuorsailua.

Alli kääräisi peitteen paremmin lasten ympärille. Sitten hän meni
ikkunan ääreen, jonne tuhansin tulin tuikkiva tähtitaivas paistoi.

Suuri rauha ja suuri ilo täytti hänen sisimpänsä. Eljaskin tuntui tällä
hetkellä niin lähellä olevalta. Olisi vain tehnyt mieli tarttua hänen
käteensä ja kiittää häntä siitä, että hän oli juuri sitä mitä oli,
uudistusten, ponnistusten ja itsensäkieltäymyksen mies, vähäväkisten
ystävä, suojaksi sekä heille että hänen omalle pienelle perheelleen.

Ja kiittää, kiittää olisi pitänyt siitäkin, että hän oli tuonut Allin
tähän sielun ja ruumiin voimia kysyvään, mutta niin rikkaaseen köyhän
äidin elämään.




8.


Kaksi ompelukonetta käydä hyrräsi kiireisesti kuin kilpasilla.
Selkäsäkkejä, patruunavöitä, käsineitä, vaatteita jos jonkinlaisia
tarvittiin. Ei ollut ainoastaan pyhä velvollisuus, oli etuoikeus saada
olla muassa vaikka vähäisimmänkin avun kautta. Ja samalla se kuin
lievitti omaa surua.

"Lämpimiksi toisille, avuksi toisille", pisteli Airin kone. Näkiköhän
Aarne hänet nyt, kysyi hän itseltään. Oliko hänen henkensä jollain
tavoin mukana tässä taistelussa, vaikka hän itse siitä temmattiin pois
niin äkkiä ja niin varhain?

Tukehduttava tuska nousi rintaan näistä kysymyksistä. Poissa,
ikiajoiksi poissa, umpussaan kuolleet olivat nyt sydämen suloisimmat,
kauneimmat aavistukset. Ei loista enää hetkeksikään nuo suuret, siniset
silmät, joissa oli niin paljon veitikkaa ja niin iloista elämänhalua.
Ei kuulu portaissa joustavia askeleita, joiden ripeys kiidättää
edellään iloisen viestin: minä olen tulossa. Ei solahda notkea
nuorukaisen vartalo elinvoimaa uhkuvana ovesta sisään.

Selkäsäkille vierähti raskas kyynel. "Toisille, toisille", pisteli
kone. "Isänmaalle, isänmaalle", kertasi Airi mielessään. Se ajatus oli
auttanut ja kannustanut lukemattomia kertoja. Sen varassa jaksoi lähteä
kantamaan aseita toisille, monesti sekä aseista että kuljetettavista
vaatteista pyylevänä kuin paraimmilleen paisunut rusthollinemäntä. Joka
hermo oli jännitettynä kuin kireälle pingoitettu jousi. Jouduttava
oli, ja samalla piti kulkea taiten, ettei vain tielle tipahtaisi
jotain kallisarvoisesta kantamuksesta. Henkensä kaupalla siinä kulki.
Ja raskas oli matka ... muistojen tähden, mutta se oli sittenkin
riemullinen retki, kun sai auttaa, olla mukana, sai uhrata ja uskaltaa
jotain isänmaan hyväksi.

Suurtahan oli sekin, että jo nuorena sai uhrata kaikkein kauneimman
unelmansa, onnensa autereiset aavistukset.

Vaikka nyt veljetkin vielä menisivät...

Katse pysähtyi kuin säikähtyneenä äitiin. Kuinka hän jaksaisi, hän,
joka muutenkin kärsi ja kaipasi niin kovin. Ei siltä, että hänellä
olisi ollut vähemmän uhrimieltä, tai vähemmän rohkeutta. Itsehän
hän oli ollut lietsomassa lapsiinsa sitä isänmaanrakkautta, joka
nyt puhkesi esiin. Mutta äiti ei jaksanut päästä tuosta repivästä
todellisuudesta, että sodassa täytyi surmata.

Kuinkahan ne pojatkaan voisivat...? Pentti etenkin. Hän oli äidin
poika, syvämielinen, tuntehikas ja tunnontarkka. Taunossa oli enemmän
isää. Hän oli hetken lapsi, syttyi ja leimahti, kun innostava sana
häneen iski. Harvoin hän silloin malttoi ajatella. Hän toimi vain. Ja
sillälailla sitä kai täytyi sodassa...

"Omilleni, tai toisten omille", hyrisi Maijan kone. Joka tapauksessa
suuren, yhteisen kodin suojaksi, jatkoi hän mielessään. Siihen koetti
hän keskittää ajatuksensa. Se oli ainoa, mikä tuki ja piti pystyssä,
kun todellisuus lyijynraskaana taakkana oli luhistaa maahan.

Hän ei ollut kuullut pojista mitään senjälkeen kuin nämä yhdessä
toisten kanssa läksivät auttamaan Etelä-Suomessa taistelevia tovereita.
He olivat olleet mukana jo ensimäisessä ottelussa lähellä Helsinkiä.
Siellä oli käynyt huonosti, ja sen jälkeen oli yhteys heidän ja kodin
välillä katkennut. Ei tullut tietoja, ei voinut seurata... Sydän vain
seurasi. Yöt päivät oli se lasten kanssa. "Nukuin, mutta sydämeni
valvoi." Sellainen oli rakkauden tapa, äidinrakkauden ainakin.

Maija nousi äkkiä ja meni poikien huoneeseen. Hänen täytyi edes
hetkinen saada olla täällä, edes sillä lailla saada kuin tervehdys
heiltä, jollei muuten, niin näiltä seiniltä, jotka heitä olivat
ympäröineet heidän työssään.

Hän tarttui muutamiin pöydällä oleviin pikku esineisiin, joita pojat
olivat käyttäneet. -- Sitten käsi pyyhkäisi seinällä riippuvan taulun
kehystä ja luisui siitä kuin hyväilevästi seinää pitkin. Tässä
huoneessa olivat pojat viime aikoina usein harjoitelleet, iltayöstä
useimmiten ... viisi kerrallaan. Sukkasillaan kaikki, kävelykepit
aseina. Mutta nyt! Missä ja miten nyt?

Sota kaikkine raakuuksineen, helliä, inhimillisiä tunteita
tukehduttavana nousi hänen eteensä. Veritöihinkö hän oli antanut
lapsensa?

Veritöitä ehkäisemään he olivat lähteneet, sitä ajatellen olleet
valmiit uhrautumaan, antamaan kaikkensa. Nytkö he itse...?

Hän väisti tuota ajatusta. Elämä asetti eteen ristiriitoja, joiden
ratkaisussa joutui kuin umpisokkeloon. Ei lopulta tietänyt mikä oli
oikein mikä väärin. He olivat aina Pentin kanssa olleet sotaa vastaan.
He olivat puhuneet siitä, ettei heidän poikansa ainakaan koskaan
sellaiseen työhön antautuisi. Rauhan ystäviksi ja rauhan tekijöiksi he
heidät kasvattaisivat.

Mutta mitä sanoisi Pentti nyt? Eikö hän itse olisi etummaisten
joukossa? Eihän tämä sota ollut millään tavalla tavallinen. Murhia oli
täytynyt nousta vastustamaan -- väkipakolla, kun ei muu auttanut.

Mutta kuitenkin?

Hän pysähtyi pienen taulun eteen. Siinä oli palanen Ilorannan
hevoshaasta. Pieni varsa seisoi painautuneena veräjätä vastaan. Pentti
syötti sille sokeria, palasia, joita hän itse pitkin talvea oli
varsalle säästänyt omasta sokeriosastaan.

-- Pentti, hellämielinen, tunnonarka poikani, täytyykö sinun oppia
surmaamaan? Tai makaatko ehkä jo itse verenhimoisten kaatamana?

Maija painoi nenäliinan silmilleen ja puhkesi epätoivoiseen,
tyrskähtelevään itkuun.

-- Minä en saa, en saa, vakuutti hän itselleen kesken kyynelten. --
Toiset ovat antaneet ilolla. Minäkin tahdon antaa.

Hän rupesi kuin ajatuksissaan aukomaan poikien laatikoita. Hän oli
yleensä aina kunnioittanut lastensa omaisuutta heille kokonaan
kuuluvana. Hänellä ei ollut tapana tarkastaa eikä tutkia. Mutta nyt
pakotti suuri ikävä.

Hän nosteli hellästi vaatekappaleen toisensa jälkeen käteensä. Useisiin
liittyi muistoja siitä, milloin ne oli saatuja, missä valmistettuja.

Taunon alimmassa laatikossa rapisi paperi kahden urheilupaidan
välissä. Hän siirsi ne hätäisesti erilleen toisistaan ja sai käteensä
kellastuneen kirjekuoren. Päällekirjoitus oli Airille, Pentin
käsialalla ja osoitettu Suviniemen pappilaan. Osoitteen alapuolella oli
lyijykynällä vanhanmiehen vapisesevalla käsialalla kirjoitettu: "Pikku
Airille tervehdys vanhalta Alle-sedältä." -- "Den som spar, han har."

Maijan täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet uudelleen herahtivat silmiin.
Tervehdys oli niin sedän tapainen. Maija aivan näki, miten ukki oli
myhähdellyt tätä kirjoittaessaan.

Hän veti kirjeen kuoresta hitaasti, melkein hartaudella. Hän tiesi mitä
se sisälsi. Pentti oli Airin ollessa pappilassa kirjoittanut tämän
kirjeen kertoakseen pikku veljien syntymästä. Setä oli pannut kirjeen
talteen, ja se oli siten jäänyt hänelle. Maijan käydessä jäähyväisillä
hänen luonaan oli setä kirjoittanut nuo sanat ja pyytänyt Maijan
antamaan sen Airille joskus tämän tultua täysi-ikäiseksi. Airi olikin
jo kauan tallettanut sitä raamatussaan. Mutta miten se nyt oli joutunut
tänne, se oli käsittämätöntä.

Maija painui läheiselle tuolille ja kääri verkalleen auki kirjeen. Oli
kuin osa Penttiä itseään siinä olisi tullut hänen luokseen, -- ehkä
siksi, että hän nyt juuri oli avun tarpeessa.

Rakas pikku tyttini!

Maijan täytyi uudelleen hymyillä. Kirjaimet olivat parin sentin
korkuisia ja mustetta oli käytetty viljalti -- ihan kuin sitä varten,
että Airi itse ymmärtäisi paremmin. Vaikka eihän hän silloin
vielä osannut lukeakaan. Mutta Pentti oli niin lapsellinen. Ja hän
kehittelikin Airia aina kun joutohetkinään vain ehti, kertoili hänelle
kaikenmoista ja rikastutti hänen tietojaan niin, että tyttö viiden
vuoden vanhana oli kuin seitsenvuotias, niin vakuuttivat kaikki.

Maija alkoi uudelleen lukea. -- Rakas pikku tyttini! Koko Iloranta
lähettää sinulle isän kautta parhaat terveisensä. Liisa poikasineen
makaa pärekopassa ruokasalissa ja kehrätä hyrrää hyvillä mielin. Kukko
Matti on tänään ensimäisellä kevätkävelyllä perheensä kanssa. Hän
nostelee ylpeästi punahelttaista päätään ja pitää kanoja silmällä.
Minä pelkään, että Matti omasta mielestään on kovin muhkea ja arvokas.
Sentähden aijon joskus puhua hänelle nöyryydestä, joka on kaunistus ei
vain pikku tytöille, vaan yhtä paljon itsetietoiselle miehenpuolelle.
Nyt juuri en sitä kuitenkaan tee, sillä Matti asettuu juuri kaikkein
juhlallisimpaan asentoonsa ja kiekahtaa iloisesti: Kukkeli-kuu,
terveisiä Airille.

Lotta leipoo tänään. Hänellä on hirveän kiire, mutta hänkin lähettää
terveisiä ja sanoo: nyt pitää Airin kiireesti joutua kotiin.

Tiedätkö miksi hän sanoo näin, miksi hän leipoo ja minkätähden kaikilla
täällä nyt on kiire?

Me odotamme äitiä kotiin pitkältä ja vaaralliselta matkalta.

Mutta sinä tyttini et vielä tiedäkään mitään äidin matkasta, vaikka
tämä juuri onkin minun kaikkein tärkein kerrottavani. Äiti on jo toista
viikkoa ollut poissa kotoa. Isä on kovin ikävissään, kun äiti läksi.
Isä pelkäsi sitä äidin matkaa. Se olisi voinut käydä niin vaikeaksi,
ettei äiti ensinkään olisi jaksanut tulla takaisin meidän luoksemme.
Mutta äiti itse oli iloinen ja reipas. Hän ajatteli vain meitä ja
kuinka paljon hän rakastaa meitä. Sentähden hän tahtoi lähteä. Hän
läksi hakemaan meille hyvin suurta iloa. Ja arvaapas mitä hän meille
löysi?

Kaksi pientä veikkoa.

Matka oli vaikea ja vaarallinen. Äiti kulki monen pimeän laakson läpi
ja hänen täytyi nousta monta raskasta mäkeä, joiden molemmin puolin oli
syvät ammottavat kuilut. Ja sinä voit ymmärtää, että oli vaikeata, kun
äidin piti suojella pikku veikkoja, että ne terveinä tulisivat meidän
luoksemme. Mutta äiti ei surrut vaivojaan. Hän ajatteli vain meitä,
joita hän rakastaa, ja hän luotti Isäämme taivaassa. Sentähden jaksoi
hän olla iloisella mielellä.

Nyt äiti jo on aivan lähellä kotia. Meidän ei ensinkään tarvitse
pelätä, ettei hän jaksaisi kotiin asti. Hän voi oikein hyvin ja pikku
veikot samoin. Kohta he kaikki ovat täällä. Sentähden Lotta leipoo ja
sentähden sanoo koko talo niinkuin Lottakin: nyt pitää Airin pian tulla
kotiin. Näin sanoo myöskin isä. Äidin pitää saada tuntea, kuinka paljon
me kaikki rakastamme häntä. Tule sentähden pian, Airi tytti, pyytää
isäsi.

J.L. -- Sinä tahtoisit tietysti kuulla, minkä näköiset pikku veikot
ovat. Siitä en nyt kuitenkaan kerro. Saat nähdä kun tulet. Sanon vain
sen, että heidän silmänsä eivät ole ummessa niinkuin Liisan poikasilla.
He katselevat jo ympärilleen, toinen ruskein silmin niinkuin isä,
toinen hyvin vaalein, niinkuin äiti. He eivät kuitenkaan vielä huomaa
meitä. On kuin heidän silmänsä katselisivat jotain hyvin kaukaista
jossain, jonne isän katse ei vielä kanna. Mutta isä näkee heidän
silmissään monta suurta kysymystä, joita he itse eivät ymmärrä. --
Päässä on pikku veikoilla hienointa silkkistä untuvaa, jota joskus saat
sivellä, kun olet ollut, oikein kiltti, mutta hiljaa, hyvin hiljaa
vain...

Niin, se oli vielä sanottava, että äiti kävi Saksassa.

Maijan täytyi hymyillä, vaikka katse oli kostea. Tuo pieni,
veitikkamainen loppulisäyskin toi Pentin ilmielävänä hänen eteensä:
hellänä, herkkänä, sydän tulvillaan sitä mikä milloinkin täytti mielen,
oli se iloa tai surua. Eikä veitikkaa puuttunut. Se pilkisti esiin
tavalla tai toisella.

Ja se setäkin, miten rakkaasti oli heitä ajatellut, kun säästi tämän
kirjeen hukkaanjoutumasta. "Den som spar, han har." Ja tässä olikin
tullut paljon. Ei vain Pentti ilmi elävänä, vaan yhdessä eletyt
vuodetkin iloineen, suruineen, rikkauksineen...

Hän kääräisi kirjeen hellävaroin kokoon. Silloin hän takasivun
alimmassa laidassa näki lyijykynäkirjoituksen.

Hän vavahti. Käsiala oli Taunon. Yläpuolella oli päivämääräkin --
Poikien viimeinen ilta kotona. "-- Äiti, me menemme nyt vuorostamme
ilolla ja rohkeina panemaan henkemme alttiiksi äidillemme,
isänmaallemme."

Pentti oli jatkanut: "Äiti, me kiitämme ja siunaamme sinua kaikesta...
Isän raamattu on meillä mukana." Alla oli selvät merkit kyynelistä, --
Pentin, herkän, hellämielisen pojan sinetti.

Mikään ei enää pidättänyt Maijan kyyneliä. Mutta ne eivät olleet
ainoastaan kaipauksen ja surun kyyneliä, niissä oli suurta iloakin.

Tämä aika pyysi äideiltä paljon enemmän kuin heidän henkeään. Se pyysi
heidän lapsiaan. Ja hän tahtoi antaa lahjansa ilolla.

-- -- --

Kirje kädessään tuli hän Airin luokse. Tämä otti sen häneltä ja luki.

-- Äiti -- sanoi Airi kiertäen kätensä äidin kaulaan. -- Viimeisenä
iltana vein tämän pojille luettavaksi.

Silloin Maija tunsi, että kaikki hänen rakkaansa olivat hänen luonaan,
Pentti, pojat ja vanha setäkin. He olivat tulleet antaakseen hänelle
voimaa tänä suurten uhrien aikana.




9.


Maija seisoi vielä kirje kädessään, kun ovikello helähti. Äänessä oli
vaativaa kutsua. Hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hyväpäiväkin jäi
sanomatta, niin hän hämmästyi nähdessään Allin oven takana. Viimein hän
kuitenkin tointui ja sai Allin syliinsä. Sitten hän herahti itkuun.

-- Alli, sinä täällä ... nyt!

Alli hätääntyi. Eihän Aini vain --? Alli oli juuri tullut saadakseen
vielä tavata.

-- Ei, ei, mutta heikko hän on. Eikä Arvi pääse tänne. Hän jäi valkeaan
Suomeen. Mutta kuinka sinä olet täällä?

Alli rupesi kertomaan punaisten käynnistä Korpisaaressa. Aamulla ennen
heidän poislähtöään oli Alli saanut kirjeen Martalta, jossa tämä kertoi
Ainin heikontumistaan heikontuvan. Miehet olivat kuulleet asiasta, ja
pari päivää myöhemmin oli Allille pyynnöttä tullut hänelle lähetetty
matkustuslupa kiitokseksi kai yösijasta ja puhtaista lakanoista!
Maijan täytyi taas ruveta itkemään. Hänen oli mahdoton käsittää, että
Alli noin tyynesti saattoi puhua punaisista, vieläpä heitä syöttää
ja juottaa. Eikö Alli tietänyt minkälaisia petoja he olivat. Ilonan
Aarnen he olivat surmanneet. Nuoret lukemattomista kodeista olivat
poissa, toiset murhattuina, toiset teillä tietymättömillä, monet siitä
syystä, että olivat nähneet velvollisuudekseen nousta väkivallantöitä
vastustamaan. Monessa kodissa kaivattiin useita sen jäsenistä. Maijan
omat pojat olivat poissa, samoin Kaijan Olavi. Heidän vanhin Martti
poikansa oli jo alkanut käydä koulua, ja Kaija oli heti kapinan
syttyessä pyytänyt Maijaa pitämään poikaa luonaan. Kaija itse pikku
Eeron kanssa oli kotona maalla, eikä heistä tiedetty mitään.

-- Ja sinä, sinä jaksat pitää punaisia vierainasi!

-- Minä luulen, että inhimillinen ja ystävällinen kohtelu paraiten
kasvattaa ihmistä jokaisessa meistä. Monet nykyhetken epäinhimillisistä
hirmutöistä ovat toisten ihmisarvoa polkevan käytöksen hedelmä.

-- Niin, niin minä ymmärrän. Ja minä rukoilen joka päivä
anteeksiantavaa mieltä. Mutta ihminen on ihminen. Ja kun minä ajattelen
Aarnea, sitä ihanaa poikaa. Ilonan suru on hiljaista ja hillittyä
niinkuin kaikki hänessä, mutta niin syvää, että se on tehdä hulluksi,
kun läheltä näkee.

Ovi aukeni samassa, ja nuori solakka tyttö pysähtyi kynnykselle.
Hänen suuret, kauniit silmänsä olivat punareunaiset luomista, ja
posket olivat kuopalle laihtuneet. Hänen koko olemukseensa oli suuri,
varhainen suru painanut leimansa.

Allin suuret tummat silmät hyväilivät Airia täynnä ymmärtämystä.
Sanaakaan sanomatta painoi hän tytön syliinsä. Tämä vastasi samalla
tavalla, ei puhunut, katsoi vain, mutta katse oli kuin pohjaton syvyys.
Sitten hän äänettömästi luisti Allin sylistä, kääntyi äidin puoleen ja
kiersi toisen kätensä äidin kaulaan. Äidin viereen hän sitten jäikin
ja heidän toisiinsa painautunut asentonsa puhui sanoja paremmin siitä,
etteivät he yksin kantaneet taakkaansa.

Alli tahtoi heti lähteä sairaalaan, ja Maija valmistautui saattamaan
häntä sinne. Matkalla hän kertoi Ainista. Tämä oli tammikuussa
tullessaan Helsinkiin ollut kuin varjo, niin kokonaan lamassa sekä
henkisesti että ruumiillisesti. Muistikin oli häneltä tyyten kadonnut.
Eikä se nytkään hääviä ollut, joskin jo aivan toista kuin alussa.
Ruumiin voimat sitävastoin heikkenivät heikkenemistään. Ei hänelle
siitä syystä voinut puhua kerrassaan mitään nykyisestä tilanteestakaan.

-- Eikä taida Arvi ennättää ennenkuin jo on myöhäistä? tiedusteli Alli.

Maija pudisti päätään. -- Mutta Aini ei oikeastaan häntä kaipaakaan.
Heidän välinsä tuntuu olevan selväksi puhuttu ja kai hyvällä kannalla.

-- Tuollaista suhdetta onkin helppo pitää selvänä, filosofoi Alli. --
Jota hienommat säikeet, sitä helpommin ne sotkeutuvat. Kuta hienompi
suhde, sitä arempi. Aini ja Arvi ovat paremmin samojen mielipiteiden
ja saman uskon yhteenliittämiä kuin kaksi toisiaan varten luotua
ihmisolentoa.

-- Aini oli luotu toisenlaiseksi, kuin miksi olot hänet tekivät.

-- Kukahan meistä on sitä, miksi meidät alkujaan aiottiin? -- Alli
avasi sairaalan oven. Hetken kuluttua hän jo seisoi Ainin vuoteen
vieressä. Kierrekaihdin oli laskettu alas, ja huoneessa vallitsi
hämärä. Alli saattoi töin tuskin nähdä Ainin läpikuultaviksi laihtuneet
kasvot. Kädenotteesta ja äänestä hän kuitenkin tunsi, miten heikoksi
Aini oli käynyt. Hän tuskin uskalsi puhua, hän vain piteli sisaren
kättä omassaan. Se oli pieni ja silkin pehmeä, aivan kuin isällä. Ja
muutenkin tuntui Ainissa nyt olevan enemmän isää kuin koskaan ennen. Se
pisti jo ensi näkemältä silmään.

-- Taitaa olla jotain ihmeellistä tekeillä maailmalla nykyään, sanoi
Aini viimein hiljaa. -- Minä en tiedä, mutta tuntuu siltä. Eikä
Arvikaan pääse tulemaan. -- Aini puhui heikosti ja kuiskaamalla.
Katsekin näytti melkein sammuvalta.

Alli kaarteli. -- On taas lakkoja ja muuta sellaista. Milloinkapa elämä
on tasaista.

-- Alli, tule lähemmäksi, että kuulet. Minä en jaksa puhua kovaa.

Alli hätääntyi. Hän aivan kuin tunsi mitä oli tulossa, ja hän olisi
tahtonut säästää sisarta. -- Sinä olet liian heikko, älä nyt, torjui
hän.

-- Ehkä huomenna olenkin. Tänään jaksan vielä. Minä olen niin iloinen,
että pääsit tulemaan. Marttahan on minua hoitanut niin hyvin -- Mutta
sinä tiedät ... hän on paljon nuorempi ja niin aivan toisenlainen.
Ei ole helppoa sanoa paljon nuoremmalle: Sinä olet selviytynyt, minä
ajanut karille.

-- Aini, älä, pyyteli Alli. Mutta Aini ei voinut vaieta. Hänen täytyi
puhua tämä ainoa kerta vain. Hän oli näihin asti ollut liian heikko
-- ajatuksenkin puolesta. Hän ei olisi jaksanut antaa selvää muotoa
sille mitä hän sisimmässään oli kokenut. Mutta hän oli hautonut sitä
mielessään ja pyrkinyt yhä suurempaan sisäiseen selvyyteen. Nyt hän
tunsi olevansa kuin matkalle lähtevä, joka vihdoinkin on saanut kaikki
selvitetyksi ja on valmis lähtemään.

-- Alli, minun elämäni on ollut erehdystä ja kärsimistä. Minun täytyi
rakastaa, mutta minä en ollut uskollinen omille tunteilleni. Ehkä Erkki
olisi kiintynyt minuun, jos olisin jaksanut olla uskollinen. Mutta
onnenkaipuuni vei minut toisesta erehdyksestä toiseen. Arvin ankaruus
oli minulle pelastusköysi. Se auttoi minun hallitsemaan tunteitani,
mutta se pani minun kuolettamaan sellaistakin, minkä olisi pitänyt
saada elää. Tunsin omaan sisimpääni kohdistuvan tuomion, mutta en
jaksanut pysähtyä siihen. Rupesin tuomitsemaan toisiakin. Asetuin
Jumalan tuomioiden julistajaksi ja tulkiksi. Alli, minä olen ollut
väärentämässä. Jumalan kuvaa ihmisten edessä.

-- Me teemme sitä kaikki -- omien puutteittemme kautta.

Aini sivuutti Allin sanat niinkuin hän ei olisi niitä kuullutkaan. --
Olen tuominnut siksi, etten itse ollut tuntenut anteeksiannon makeutta.
Mutta nyt tiedän, mitä se merkitsee, ettei meidän tarvitse kantaa
omien erehdyksiemme taakkaa. Missä synteinanteeksiantamusta on, siellä
on elämä ja autuus. Alli, isällä oli lapsenmieli ja lapsenmieli vie
lähelle isänsydäntä. Siellä me itse pieninä opimme ymmärtämään Jumalan
suuria ajatuksia ajalliseenkin elämään nähden.

Ainin silmät painuivat väsyneesti umpeen. Käsi valahti Allin kädestä
vuoteen laidalle, ja ääni sammui kuulumattomaksi.

Puhuminen oli huomattavasti rasittanut Ainia. Poskilla paloi
mielenliikutuksen helakka puna, ja hengitys oli lyhyttä, huohottavaa.

Pitkän vaitiolon jälkeen Alli alkoi puhua lapsistaan. Hänestä se oli
rauhoittava aine. Mutta Aini keskeytti hänet. -- Minun haudallani
teidän pitää laulaa vain kiitosvirsiä, sanoi hän entiseen lämpimään ja
vilkkaaseen tapaansa. -- Vapautuksen iloa teidän siellä pitää tuntea.
-- Hän ummisti uudelleen silmänsä ja jäi, lapsekas onnellinen hymy
huulillaan, nukkuvan lapsen asentoon.

Aini makasi yhä liikkumattomana ja Alli istui vieressä olevalla
tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena, kun käsi takaapäin kepeästi kosketti
hänen olkapäätänsä.

-- Martta! -- Alli kavahti pystyyn samalla ensi näkemällä temmaisten
itselleen jonkunlaisen yleisvaikutuksen sisaren nykyisestä sekä
sisäisestä että ulkonaisesta olotilasta.

Martta näytti tavallisuuden mukaan terveeltä ja voimakkaalta,
huolimatta siitä että hän oli laihtunut niinkuin kaikki rehelliset
ihmiset, kuten hän itse selitti. Ja täynnä työintoa hän myöskin tuntui
olevan. Hänestä oli ollut vallan kauheata, kun hän jäi kuin hiiri
loukkuun sen johdosta, että oli tullut saattamaan Ainia tänne. Monta
kertaa hän jo olikin pyrkinyt yli rajan, milloin salaisesti, milloin
julkisesti, mutta aina oli tie noussut pystyyn. Lopuksi oli täytynyt
tyytyä täällä oloon ja siihen, että täällä sai olla jonkunverran apuna
milloin milläkin tavalla, sitenkin että sairaanhoitajana sai ottaa osaa
valmistaviin toimenpiteisiin tulevaa varten.

-- Ja kun Ainikin on ollut täällä, jatkoi Alli.

-- Niin, tavallaan on sekin pidättänyt. Vaikka vähänpä iloa hänellä on
minusta ollut.

-- Apua sitä enemmän. Mutta varmasti iloa myöskin.

-- Sinä tiedät, me olemme niin erilaiset. Minulta puuttuu juuri sitä,
mikä teille on ollut elämän ydin. Minä en ole tarvinnut Jumalaa enkä
miestä. Uskonnolliset ja eroottiset vaistoni ovat nollassa samoista
syistä kuin äly Sven Dufvalla.

Alli ei sanonut mitään. Hän ajatteli niitä katkeria kokemuksia, joista
Martta kerran oli hänelle puhunut. Sentähden hän ei uskaltanut kajota
Martan sanoihin, vaikka muuten olisi tehnyt mieli.

Martta itse vapautti hänet pulasta. Häneltä pääsi nauru.

-- Tiedätkö, Alli, taidamme me sittenkin olla vähän sukua, koska minä
aivan näen, mitä sinä nyt ajattelet.

-- Kuinka niin? -- Alli tunsi punastuvansa.

-- Minä tahdon lohduttaa sinua sillä, että vaikk'en olekaan kaivannut
Jumalaa, olen todella näinä aikoina kaivannut jotain sovittavaa ja
tyydyttävää elämänkäsitystä. Tämä kauhean suuri ihmishenkien hukka
sekä meillä nyt että maailmansodan tappotanterilla panee ajattelevan
vaatimaan jotain selitystä ja tarkoitusta kaikelle.

Aini kuului liikahtavan vuoteessaan. Alli ja Martta nousivat siitä
syystä nurkasta, johon olivat vetäytyneet, ja lähenivät vuodetta. Mutta
ennen kuin he pysähtyivät, tarttui Martta odottamatta sisaren käteen.

-- Kuules Alli, on minulla jotain hauskaakin kerrottavana tänä suurien
murheiden aikana. Mamma tulee päivä päivältä yhä enemmän isään. Hän
ei enää sure sinun naimistasi eikä minun kylmyyttäni koko miessukua
kohtaan. Hän on suloinen ja kaunis kuin tuulisen päivän aurinkoinen
ilta.




10.


Painuva talvinen päivä levitti hämyharson yli seudun. Rajaviivat
alkoivat häipyä, värit tummenivat. Järveä kaartavat, mustansiniset
rannat näyttivät painuvan yhä etäämmälle.

Kaija seisoi huoneensa ikkunassa tähystellen järvelle päin. Siellä
kulki viitoitettu tie asemalle ja sitä myöten punaiset tietysti
tulisivat, jos tulisivat. Ja miksi eivät he tulisi ... tänne niin kuin
muuallekin.

Hän juoksi saliin ja sai sieltä flyygelinviereiseltä jalustalta
käteensä kiikarin. Hän oli huomannut pienen mustan pisteen tiellä. Sitä
hän tarkasteli kunnes oli varma asiastaan.

Nyt, nyt! Hän painoi käden jyskyttävälle sydämelleen. Sitten hän kuin
unessa teki pikaisen kierroksen huoneissa. Yksityisseikka toisensa
jälkeen painui hänen mieleensä selvänä ja sisältörikkaana kuin
entisyyden muistot kuolevan eteen.

Kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon hänellä oli tässä ihanassa
maalaiskodissa, jonne Olavi oli hänet tuonut! Hän oli ensi näkemästä
asti pitänyt tästä kodista, oli vuosien kuluessa sitä ihaillut,
näytellyt ystäville ja tuttaville vähän ylpeillenkin. Mutta ymmärsikö
ihminen sittenkään oikein arvostaa sitä, mitä hänellä oli, ennenkuin
hän oli sen kadottamaisillaan? Eikö tälläkin hetkellä koko koti hänestä
ollut ihanampaa, suuriarvoisempaa kuin koskaan? Eikö se äkkiä seisonut
hänen edessään kuin maasta kohonnut haltijatar, joka näyttää koko
loistonsa ja sitten katoaa.

Ja tämä koti, sekö pian olisi rosvojoukkojen saaliina?

Hän juoksi takaisin omaan huoneeseensa ja nosti lattialla leikkivän
Eeron syliinsä. Olavi oli ollut Helsingissä kapinan puhjetessa eikä
häntä ollut kuulunut kotiin. Hänen hyväkseen Kaija ei voinut tehdä
mitään. Mutta lapsi.

Käytävästä alkoi kuulua miesten ääniä ... käskeviä, karheita.

Hän tunsi äkkiä iloa Olavin poissaolosta. Ja poika oli hänellä
sylissään. Mitä hän pelkäsi? Omaisuuden menettäminen oli tällaisina
aikoina pieni asia.

Ovi aukeni samassa, ja kolme punakaartilaista astui sisään. He tulivat
suoraa päätä Kaijaa kohden.

Pikku Eeron silmät revähtivät selkoselälleen. Miesten tuima katse
herätti vähän pelkoa, mutta punaiset nauhat ja kiiluvat aseet vetivät
puoleensa. Turvallinen asema äidin käsivarrella rohkaisi myöskin. Eero
näki siitä syystä hyväksi ottaa vieraat vastaan kaikkein suurimmalla
suosion osoituksella. Hänellä oli kädessään hännätön, kolmijalkainen
puuhevonen, jonka hän hymyillen ojensi tulijoille.

Mies, joka tuntui olevan joukon johtaja, rupesi vilkaisematta
Eeroon tiedustelemaan Kaijalta isännän olinpaikkaa, talon pehtoria,
palvelijoiden lukua y.m. Toiset sitä vastoin näyttivät olevan
huvitettuja pienestä porvarivekarasta, joka ei ensinkään vieronut
punakaartilaisia.

-- Eipä tämä kalu ole kovin herraskainen, kuuli Kaija jonkun
arvostelevan.

-- Pulskemman minä ostin pojalleni, jatkoi toinen. Hän ojensi kellonsa
Eeron kuunneltavaksi ja hymähti tyytyväisyydestä, kun poika äidin
käsivarrelta pyrki hänen syliinsä. -- Ihmisiä sitä ollaan mekin, sanoi
hän, kääntyen Kaijaan, jota johtomies juuri oli lakannut puhuttelemasta.

-- Niin, lapsi löytää ihmisen missä hän on löydettävissä, vahvisti
Kaija. -- Minä uskon lapsen sanattomaan arvosteluun.

Kuin vahvistukseksi äitinsä sanoille painoi Eero samassa päänsä
pitäjänsä povea vastaan pelokkaasti kätkeäkseen silmänsä johtomieheltä
tämän kulkiessa ohi.

-- Mies, jossa ihmisyys on kuollut, ei näekään pientä lasta, sanoi
Kaija painokkaasti, johtajan mentyä viereiseen huoneeseen.

Eeroa pitelevä mies ei vastannut, mutta hän meni aivan punaiseksi. Hän
ymmärsi sanojen antaman tunnustuksen, mutta hän ymmärsi niistä muutakin.

Kaija ja hän seisoivat hetken vastatusten, katse painuneena katseeseen.
Sitten laskeutui raskas surumielisyys kummankin kasvoille. He olivat
kohdanneet toisensa ihmisinä ... pienen lapsen välityksellä. Mutta he
tunsivat samalla, että oli jotain, joka erotti. -- Kuinka olette te
siinä joukossa, missä ihmisyys on kuollut? kysyi Kaijan katse. Ja mies
tunsi kysymyksen. Hänen katseensa painui raskasmielisenä.

Silmänräpäys oli lyhyt, mutta täynnä molemminpuoleista ja syvää,
sisäistä kokemusta.

Samassa kutsui johtomies. -- Minullakin on poika, sanoi Eeron ystävä
ojentaessaan lapsen Kaijalle.

Johtaja oli jo toisten kanssa tutkimassa huoneen joka kolkkaa.
Huonekaluja viskattiin nurin, muutamat lävistettiin pistimillä.
Haettiin aseita mahdollisista ja mahdottomista paikoista.

Vierashuoneesta jatkettiin toisiin. Ja kun talo oli tarkastettu,
komennettiin ruuat ja juomat esille. Syötiin ja määrättiin mukaan
otettavaksi sekä kellarista että aitoista. Palvelijakunta kutsuttiin
koolle, ja uusi isäntäväki jakeli käskyjään. Mieluisilta tuntuvat
saivat jäädä korotetuin palkoin. Toisille annettiin käsky lähteä.

Kaija seurasi askel askeleelta kotinsa hävitystä. Eero käsivarrellaan
kulki hän joukon jälessä tyynenä, arvokkaana, parjaamatta,
vastustamatta.

Nyt, kun kaikki tuhoutui, hän vasta äkkiä näki miten paljon hänellä
oli ollut. Nyt hän sen vasta oikein tunsikin omakseen. Omaa, omaa se
oli, nämä kotieläimetkin, jotka katselivat häntä suurin, kummastelevin
ja kysyvin katsein, nämä varastot, joista hän vuosien kuluessa oli
nauttinut, mutta joita toisten ahkera työ oli hänelle kerännyt.

Ja entä palvelusväki! Loitolla he tänä hetkenä olisivat olleet hänestä,
jos hänen oma suhteensa heihin olisi ollut määräämässä! Hänelle oli
koti oikeastaan rajoittunut siihen, mikä tuotti hänelle persoonallista
nautintoa. Puutarha kukkineen, huoneet, jotka hän täytti soitolla,
laululla ja kauneusaistiaan vastaavalla sisällöllä, ja sitten tietysti
lapset, Helsingissä oleva esikoinen ja tämä pikku-Eero, niissä oli
hänen maailmansa ollut. Niin, ja Olavi oli tietysti myöskin mukana,
joskin hän aina askarteli omalla alallaan.

Kävi kuin kipeä pistos Kaijan rintaan. Vähän arvoa oli hän oikeastaan
antanut Olavin ahertelulle, mutta nyt sen tulokset näkyivät ei
ainoastaan siinä mitä oli tehty kodin hyväksi, vaan myöskin siinä
uskollisessa, todellista kiintymystä osoittavassa mielentilassa, joka
ilmeni suurimmassa osassa palveluskuntaa. Talon pehtori ei luovuttanut
hallustaan viljavaraston avaimia ja teki muutenkin kaikkensa, kodin
suojelemiseksi. Karjakko Leena syleili itkien emäntäänsä. Hänet oli
häädetty talosta, mutta hän kuiskasi Kaijalle asettuvansa läheiseen
torppaan, jotta voisi auttaa, milloin vain rouva apua tarvitsi.
Eeroa hyvästellessään painoi hän pojan käteen muutamia säästämiään
sokeripalasia ja viisimarkkasen. Kun kaikki oli ryöstetty, saattoi
sekin tulla hyvään tarpeeseen.

Kaijalta pääsi pari tukahutettua nyyhkytystä. Hän ei ollut
ansainnut Leenan hyvyyttä. Itsekäs emäntä hän oli ollut, -- ei
kova, ei kiukkuinen -- siihen ei hänellä ollut taipumustakaan, mutta
ajattelematon ja itsekäs. Hänen kotinsa palveluskunta oli ollut hänelle
joukko ympärillä häärääviä käskyläisiä, joita hän tarvitsi, mutta ei
ihmisiä, joilla oli aivan samanlaisia iloja ja suruja kuin hänellä
itselläänkin ja joille rohkaiseva, puhdasta inhimillistä osanottoa
ilmaiseva sana monesti oli tarpeen ja teki hyvää.

Olavin työn jälkiä oli tämäkin, ja Leenan oman sydämen hyvyyttä, joka
vaatimattomasti kantoi esille tänä hetkenä todella ruhtinaallisen
suuren lahjansa.

Mellastusta jatkettiin yhä. Vieras väki isännöi kartanossa, ei kuin
kotonaan, vaan hävittävänä vihollisena. Vielä kun Kaija illalla istui
Eeron vuoteen vieressä kuuluu pihalta liikettä ja levottomuutta.

Unta ei ollut ajatteleminenkaan, ei edes maatapanoa. Valvominen Eeron
vieressä oli ainoa, johon oli voimaa. Ja siinäkin raateli huoli
Olavista ja monet ennen tuntemattomat ajatukset.

Koko elämä oli näinä viimekuluneina tunteina muuttunut, ei ainoastaan
ulkonaisesti, vaan itse olemukseltaankin.

Kun nyt olisikin saanut takaisin edes pienen osan tässä kodissa
eletyistä vuosista! Kun olisi voinut poistaa olemattomaksi monet
pienet, pistävät sanat ja huomautukset! Kaikkensa, kaikkensa hän ilolla
olisi antanut, jos Olavi kotia ajatellessaan ei olisi löytänyt muuta
kuin hyviä ja kauniita muistoja. Olavi oli itse niin hyvä. Poikia ja
Kaijaa hän aina ajatteli. Mutta hänellä oli varmat mielipiteensä,
joista hän ei väistynyt, ei edes rakkautensa tähden. Ja niitä oli
sekin, että yksin sellaisessakin talossa, missä oli yllin kyllin
palvelusväkeä, tarvittiin emännän valvovaa silmää tai ainakin hänen
harrastustaan kotiaskareihin. Missä tällaista harrastusta puuttui,
oli elähdyttävä voima ja työilo ainaisessa ehtymisen vaarassa. Heidän
avioliittonsa ensi ajoista asti oli Olavi puhunut tästä, milloin
suoraan, milloin kautta rantain. Mutta hän oli kunnioittanut Kaijaa
vapaana ihmisenä, jonka itse täytyi päättää ja vastata teoistaan. Hän
ei ollut koskaan edes koettanutkaan pakottaa. Kaija oli vain tuntenut
hänen sanattoman arvostelunsa. Ja se oli monesti harmittanut aivan
kauheasti, varsinkin sellaisina hetkinä, jolloin hän oli jokeltanut
lasten kanssa tai sielussaan hekumoinut ihanan simfoniian ääressä ...
ja Olavi oli tullut sisään navettakertomukset huulilla ja navettahaju
vaatteissa.

Mutta jos hän nyt vain seisoisi tuossa elävänä ja terveenä, olisivat
hänen puheensa lehmistä ja lannasta ihanammat kuulla kuin kaiken
maailman kaikkein kaunein simfonia.

Kaijan täytyi ottaa yölamppu pöydältä ja kumartua lähempää katselemaan
Eeroa.

Minkätähden oli tämä lapsikin niin sanomattoman rakas? Senkötähden
vain, että hän oli osaa Kaijasta ja että hän oman henkensä alttiiksi
pannen oli hänet maailmaan synnyttänyt? Eikö tuollainen kokemus voisi
herättää vihaakin, suorastaan vihaa, jolleivät vanhemmat rakastaisi
toisiaan?

Jolleivät rakastaisi! Se ajatus aivan kuin otti kädestä ja vei oikealle
ladulle.

He rakastivat, rakastivat toisiaan. Ei olisi tämä rauhallisesti nukkuva
pikku pilttikään ollut Kaijalle sitä mitä oli, ellei hän olisi ollut
kuin heidän rakkautensa ihmishaahmoon pukeutuneena. Ja samalla hän
oli, ei vain elävä side heidän sielujensa välillä, vaan myöskin side,
joka liitti heidänkin pian haihtuvan, itsessään jäljettömiin katoavan
elämänsä sekä menneiden että tulevien polvien elämään.

Eero käännähti samassa unissaan. Hän oli punakka vuoteen lämpimästä.
Tukka oli hieman kostea, niskasta kiharaan käpertynyt.

Kaijan täytyi kevyesti sipaista pojan otsaa, aivan kevyesti vain, mutta
kuitenkin edes vähän. Olavihan oli niin kaukana.

Monesti ennen hän oli seisonut näin, suuren hellyyden hartaudella
katsellen lapsiaan. -- Omat pojuni, omat rakkaani, ne sanat olivat
silloin itsestään syntyneet sekä sydämessä että huulilla. Nyt nousi
entistäkin hellempi ajatus mieleen, entistä hellemmät sanat huulille.
-- Olavin oma poika, Olavin rakas, rakas poju, kuiskasi Kaija hiljaa
kyynelten putoillessa pojan siniselle peitteelle.

Ja Eero vastasi unestaan syvällä, hartaalla huokauksella.




11.


Kaija istui kyyristyneenä kiulun ääreen ja lypsi. Lämmin maito
valui sihisevinä säteinä kiulunpohjalle Eeron suurella ihastuksella
seuratessa toimitusta katse täynnä odotusta.

-- Tästä poju pian saa, puheli Kaija yhä lypsäen. -- Sitten jaksat
kasvaa siksi kuin isä tulee. -- Ja Eero toisti totisena joka päivä
kuulemansa sanat: isä tulee.

Jokapäiväisistä vakuutuksistaan huolimatta ei Kaija tietänyt, mikä
hänessä oli voimakkaampana: jäytävä pelko, vai iloinen odotusko.
Jälkimäisen varassa hän kuitenkin eli. Ja sen hän tunsi, että ellei
Olavi tulisi kotiin, ei enää elämästäkään hänen kohdaltaan koskaan
tulisi mitään. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi.

Miksi, miksi hän ei ollut luonut heidän yhdyselämästään jotain
parempaa? Edellytyksiä siihen oli ollut olemassa. Pohja oli oikea. Ja
tuon paremman luominen oli ollut hänen vallassaan. Kotionnen avaimet
ne olivat sittenkin ensi sijassa perheenäidin käsissä. Mutta niiden
käyttämisessä tarvittiin harjaantumista. Yleensäkin täytyi ihmisen
oppia elämisentaitoa, mutta sitä tarvittiin aivan erikoisella tavalla
avioliitossa. Siinä ei kelvannut vanhan ajan ihanne, taipuvaisuus,
joka imupaperina omisti miehen suusta lähtevät ajatukset. Yhtä vähän
kelpasi siihen ajattelematon ja itsekäs lapsimaisuus. Ehjää, kypsää
persoonallisuutta siinä tarvittiin, persoonallisuutta, joka osasi
pysyä kannassaan, mutta samalla tunsi mukautumisen taipuisan tahdon ja
velvollisuudentunnon merkityksen yhdyselämässä.

Olavi parka, kuinka hän ensinkään oli voinut nauttia kaikesta mitä
Kaija kodissa oli tarjonnut hänelle iloksi? Hän oli omasta puolestaan
koettanut seurata Kaijan harrastuksia niin pitkälle kuin mahdollista.
Hän oli kantanut kotiin "impromptuja", "barkarolleja" ja kehtolauluja.
Koti- ja ulkomaista, klassillista ja uudenuutukaista musiikin alalta
oli hän kerta toisensa jälestä tuonut Kaijalle. Mutta mitä oli hän
saanut palkakseen? Suudelmia ja musiikkia tietysti, -- vaan ei
ymmärtämystä omille harrastuksilleen ja omalle aatemaailmalleen.

-- Olavi, Olavi, kutsui Kaija sydämessään -- tule, tule pian! Nyt
minulla on sinulle suudelmia parempaa.

Mansikki sai pari hyväilevää sivellystä kaipauksen pehmittämästä
kädestä. Sitten Kaija kääntyi mennäkseen lypsämään toista lehmää.

Eero tepasteli hänen edellään. Poika tiesi hyvin, mitkä lehmät olivat
äidin lypsettävinä, mitä "punaiset" lypsättivät. Hänen olennossaan
olikin toimeliaan ja tietävän miehen vakavuutta hänen asettuessaan
Tähikin viereen.

Kaija jatkoi työtään tottuneesti kuin vanha karjakko. Hän ei enää itse
edes kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki. Tämä oli jo jokapäiväistä
hänelle. Mutta voi sitä tuskaa, jonka takaa jokainen hänen edistyksensä
oli ollut haettava!

Hän ei koskaan väristyksittä voinut ajatella tuota ensimäistä kauhun
yötä.

Hänellä oli pyhäinen sunnuntai sielussaan hänen istuessaan Eeron
vuoteen vieressä. Hän oli katumuksentekijä, joka oli pukenut sisimpänsä
säkkiin ja tuhkaan. Mutta hän oli samalla voidellut päänsä iloisen
odotuksen öljyllä. Hän taisteli Olavin hengen puolesta ja oli varma
voitostaan. Hän tunsi, että hän saisi ehjentää ja sovittaa.

Pimeä kammottava yö värjötti hänen kotinsa ympärillä. Hänen sisimpäänsä
oli laskeutunut suuri rauha.

Silloin yhtäkkiä pamahti laukaus, ensimäinen, toinen, kolmas. Ne
tulivat läheltä. Äänestä päättäen ehkä riihen takaa.

Hän karkasi pystyyn. Joka solu hänessä vapisi. Pehtori, pehtori,
Olavin ystävä ja paras apu; -- suorasukainen, vaatimaton ja uuttera
työntekijä, oliko hän ehkä hengellään vahvistanut uskollisuuttaan
maata, oikeutta ja Olavia kohtaan?

Kaija sai keittiössä vapisevan sisäkön käsiinsä, uskoi nukkuvan Eeron
hänen huostaansa ja läksi itse juoksemaan ulos pimeään yöhön.

Voi sitä tuskaa silloin! Se virkosi vielä nytkin uudelleen
vähäisestäkin muistosta. Ja niitä itsesyytöksiä! Neljä vuotta oli
pehtori asunut Salokankaalla. Mutta monestikohan Kaija oikeastaan
oli lähestynyt häntä ja hänen omiaan? Missä määrin oli hän ajatellut
heitä ja heidän olojaan. Ja nyt, nyt! Se poloinen vaimo, joka oli
niin kiintynyt mieheensä! Miksi ei Kaija ennen ollut ajatellut häntä
ja heitä kaikkia? Näinkö paljon tarvittiin, jotta ajattelemattoman ja
itsekkään ihmisen silmät avautuisivat, jotta ihmiset ihmisinä oppisivat
tuntemaan yhteenkuuluvaisuutensa?

Pimeässä porstuassa oli Kaija suistua suulleen. Siinä oli jotain
maassa, ja hän oli kiiruhtanut eteenpäin hätäisenä, ajattelematta.

Hän haparoi pimeässä, koetti tunnustella ja ymmärsi vihdoinkin. Siinä
oli kynnyksen yli viskattu ruumis.

Hän jähmettyi, oli kirkaista pelosta, mutta sai oman tuskansa alas
painetuksi niiden tähden, joita nyt odotti murtavan raskas isku.

Perimmäisestä huoneesta hän löysi heidät -- äidin ja lapset toisiinsa
painautuneina, silmät kyyneleettöminä, suuren kauhun lasittunut
elottomuus katseessa.

Voi tuota yötä, tuota pohjattoman surun ja kauhun yötä! Voi sitä
tuskantäyttä maailmaa, joka löytyi tuon ainoan pienen perheen
keskuudessa! Ja se oli vain yksi lukemattomien joukossa!

Kaija vei heidät samana yönä omalle puolelleen. Ja sinne he sen jälkeen
jäivätkin. Heistä täytyi huolehtia kuin pienistä lapsista, joka
ainoasta. He olivat kokonaan surunsa murtamat, äiti niinhyvin kuin
lapsetkin.

Heidän talossa olonsa vaikutti osaltaan siihen, että Kaijan heti
ja toden teolla täytyi käydä työhön käsiksi. Punaiset olivat
navettapuolelle jättäneet ainoastaan omaa väkeään. Ja nämä huolehtivat
vain päämajaan lähetettävästä maidosta. Kaijan piti itse pitää huolta
siitä, mitä hänen talouteensa tarvittiin. Hän, köyhäksi ryöstetty,
tunsi itsensä ensi kertaa eläessään todella perheen emännäksi. Mutta
hän tunsi samalla välttämättömäksi alkaa aivan aakkosista.

Hän pani Eeron kelkkaan ja läksi Leenan puheille. Kynä ja muistikirja
oli taskussa. Ja paljon niihin olikin merkittävää, kanoista, ja
sioista, lypsyajasta, lehmien ruokinnasta, sukimisesta ja muusta.

Ei mikään saanut jäädä vain muistin varaan, kun oli opittava niin
paljon uutta ja ihmeellistä yhtaikaa.

Ja sitten kun piti oppia lypsämään! Kaija ei ikinä olisi uskonut sitä
niin vaikeaksi työksi. Ihan kuin itsestään oli hänestä maito aina
näyttänyt valuvan kiuluun. Mutta se olikin raskasta, hirveän raskasta!
Käsivarret kävivät siitä oikein kipeiksi. Yölläkin kun tuli käännytyksi
vuoteessa, tunsi miten kipeät lihakset olivat. Ja sormetkin kävivät
alussa merkillisen kankeiksi. Tuntui siltä kuin sellaisilla sormilla
ei ikinä soitettaisi mitään impromptuja tai symfonioja. Eikä soittoon
muuten jäänyt aikaakaan. Aika meni tarkasti työssä, vaikkakin päivä
alkoi jo viideltä. Ja illan tullen väsytti niin, että tuskin vuoteeseen
ehti ennen kuin tuli uni.

Tuo siunattu, lääkitsevä ja voimaa antava uni! Se oli palkka päivän
raadannasta ja suuri palkka, sillä ilman sitä tuskin unta olisi
tullutkaan. Mutta nyt tuli, tuli vaikka sydäntä ahdisti Olavin ja
lukemattomien toisten kärsivien ja kamppailevien tähden.

Kaija nousi Tähikin vierestä siirtyäkseen kolmannen lehmän luokse,
mutta Eeron punoittava nenänpää ja kohmettuneilta näyttävät kädet
keskeyttivät hänen työnsä.

-- Hyväinen aika, poju, eikö äiti pannutkaan vaatetta tarpeeksi sinun
päällesi. -- Hän alkoi hypittää poikaa, mutta muisti samassa pehtorin
nuorinta, joka oli ollut nukkumassa, kun hän Eeron kanssa läksi ulos.
Tyttö oli ehkä nyt hereillä ja tulisi mielellään juomaan lämmintä
maitoa.

Kaija läksi juoksuttamaan Eeroa rakennukselle päin, teki kierroksen
huoneissa, mutta ei löytänyt ketään ja päätti siitä, että äiti lasten
kanssa oli lähtenyt ulos.

Kaija oli jo ovella, kun puhelin soitollaan vavahutti hänen sisintään.
Puhelinsoitto ei yleensä tietänyt hyvää. Vastahakoisen hitaasti kääntyi
hän takaisin ja nosti kuulotorven korvalleen. Mutta jo ensi sanat
panivat hänet ylt'yleensä vapisemaan.

Keskusasemalta! Saksalaiset ovat tulleet! Helsinki valloitettu, vapaa,
-- pian koko Uusimaa samoin.

Kaija sai Eeron äkkiä syliinsä. -- Poju, poju, saksalaiset ovat tulleet
ja isäkin tulee. Ymmärrätkö Eero, nyt hän tulee.

Hän nosti pojan korkealle, hän nauroi ja itki. Sitten hän kääntyi
tuiskuna pihalle.

Siellä tuli Leena vastaan. Hän oli kuullut, että punaiset olivat
paenneet, ja silloin hän heti oli lähtenyt tulemaan.

-- Leena, Leena, mikä ilonpäivä. -- Hän veti Leenan muassaan navettaan.
Leena sai syleilyn, Mansikki, Tähikki ja Kaunikki samoin. -- Helsinki
on vapaa, ja nyt tulee isäntä kotiin!

Leena katsoi kysyvästi emäntäänsä. Hänestä Helsingin vapautus tuntui
heikolta takuulta isännän paluusta. Murhattuja ja kaatuneita taisi olla
tuhansittain maassa. Mistä sen tiesi, että isäntä palaisi!

Mutta kun ei käynyt sanominen mitä ajatteli, rupesi Leena kehumaan
rouvan lypsytaitoa. Kaija oli oppinut ihan ihmeesti. -- Tästä puoleen
rouva varmaankin usein tulisi navettaan. Ennen oli monesti tuntunut
ikävältä, kun ei koskaan näkynyt, mutta isäntä oli aina sanonut, ettei
rouva jouda, kun soittaa ja laulaa ja huolehtii lapsista.

Kaijalle nousi kuin pala kurkkuun. Olavi häntä noin puolustamassa,
vaikka itse kaipasi enemmän kuin kukaan muu. Mutta sellainen hän oli!

Kaija keskeytti hetkeksi Kaunikin lypsyn. -- -- Leena, mitä me
oikeastaan teemme, kun isäntä tulee kotiin. Ei ole vastaanottoa kyllin
hyvää hänelle.

-- Jos kaiken tämän jälkeen pääsee elävänä ja terveenä kotiin, taitaa
se itsessään olla niin juhlallista, ettei siihen mitään lisäksi tarvita.

Leena nosti käden varjostavasti silmilleen ja kumartui samassa
lähemmäksi ikkunaa. Hänestä oli kuin varjo olisi pyyhkäissyt yli pihan
ja sisään suuresta ovesta.

Sydän vavahti niin pahasti. Viime ajat olivat opettaneet elämään
ainaisessa hirmutekojen ja surusanomien pelossa.

-- Rouva nyt lypsäisi vielä, että minä oikein näen, alkoi hän
toimitella kuin oman levottoman mielensä rauhoittamiseksi.

Kuului kiireisesti läheneviä askelia. Leenan sydän alkoi voimalla
jyskyttää.

Oliko surusanomantuoja ovella samalla kuin iloinen odotus oli
ennättänyt taloon tai voisiko...? Olisikohan ennättänyt juosta läpi
huoneiden, ja kun ei löytänyt sieltä...?

Kaija ei kuullut mitään, hän vain lypsi arvokkaana ja ylpeänä uudesta
taidostaan. Maito valui tasaisissa säteissä sihisten kiulun pohjalle.

Ovi temmattiin auki.

-- Kaija! -- Värisevä riemun ääni täytti koko navetan.

Kaija oli samassa pystyssä. Hän ei käsittänyt milloin se tapahtui,
mutta hän tunsi, että hänellä oli kädet Olavin kaulassa. Kyyneleet
juoksivat hänen poskiaan pitkin, mutta suu nauroi. Kuukausia kestänyt
jännitys laukeni --. Hän lepäsi onnellisena, hervottomana Olavin rintaa
vasten. Sydän sykki sydäntä vastaan rajussa ääriä vailla olevassa
riemussa.

-- Kaija, minä hain sisältä ... en löytänyt ketään. Mutta sitten näin
keskeneräisen työsi. Ja täältä, täältä minä löydän sinut!

-- Lypsämästä -- niin! -- Kaija nauroi, vaikka kyyneleet vielä valuivat
poskia pitkin. -- Minä olen sukinut, ruokkinut ja lypsänyt. Ja minä
tunnen kaikki lehmät. -- Hän puhui kuin onnellinen, ylvästelevä lapsi.
-- Katso näitä lihaksia! -- Hän taivutti käsivarttaan, kuin voimastaan
ylpeä koulupoika. -- Koetahan. Ne on lypsämisestä. Etkö näe, että minä
osaan?

-- Minä näen. -- Olavi puhui kuin unessa. -- Ja minä teen sitä
tästäpuoleen aina, aina, ymmärrätkö?

Silloin vasta Olavi käsitti. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän
näki Kaijan sydämen pohjaan asti, näki kaiken, mitä tämä pitkinä,
tuskantäysinä kuukausina sydämessään oli sanonut hänelle. Hän ei saanut
puhutuksi. Hän vain levitti sylinsä ja painoi Kaijan uudelleen siihen.
Hänen huulensa vavahtelivat, ja sanat syntyivät vähitellen, kuin suuren
vaivan takaa. -- Kaija, Kaija, kuiskasi hän, tämä sota, joka niin
armottomasti on köyhdyttänyt Suomen koteja, on tehnyt omamme entistäkin
rikkaammaksi.

Huulet etsivät huulia ikävöivinä, janoisina. Mutta katse oli sumea
kyynelistä.




12.


Saksalainen soittokunta soitteli kappelissa. Joutilasta yleisöä
ajelehti virtanaan katuja pitkin katsellen ja kukittaen saksalaisia,
kuunnellen soittoa sekä ihmetellen muotoaan muuttanutta pääkaupunkia.
"Valkeille" vallatut, autot kiitivät huimaavaa vauhtia katuja pitkin
valkokaartilaisten ohjaamina ja heidän asioillaan. Niiden äänekkäät
tiedonannot pakottivat yleisöä kiireisesti väistymään tieltä ja samalla
hymähtämään, sillä ääni oli toinen kuin ennen. Sekin oli uuden päivän
merkki.

Kauppatorille oli kerääntynyt hallien toiselle puolelle ulottuva
paksu ihmismuuri. Rannassa olevaan proomuun oli tuotu joukko vankeja
ja toisia tuotiin yhä. Jokaisen uuden saattueen saapuessa väistyivät
ihmisjoukot syrjään, antaen vartioiduille tulijoille tilaa. Saattueen
häntäpäänä luikerteli katua pitkin joukko tyhjäntoimittajia. Siinä
oli värinsä äkkiä muuttaneita punaisia, jotka arkoina mutta samalla
vakoiluhaluisina olivat joukkoon liittyneet. Siinä oli toisia, jotka
purkivat mielensä raakuutta viskaamalla pilkkasanoja vangituille, ja
lopuksi oli suuri joukko vankien ystäviä ja omaisia. Useimmilla näistä
oli paketteja tai kirjeitä käsissä. Monet itkivät, toisilla oli uhmaa
katseessa.

Köysiraja rannalla eroitti saattamaan tulleet laivaan viedyistä, joita
vain asianomaiset saivat lähestyä. Vahdissa olevat "valkoiset" kulkivat
köyden toisella puolella pitäen rajaa silmällä ja välittäen saattajien
tuomia lähetyksiä laivassa oleville. Joukko tunki raskaasti, suurempaa
alaa tahtovana aaltona köysiaitausta vastaan, aiheuttaen yhä uusia
muistutuksia.

-- Olenhan sanonut, ettei saa tunkea noin. Kyllä kaikki teidän
pakettinne viedään perille. -- Nuori valkokaartilainen siirsi kädellään
syrjemmäksi naista, joka oli tullut työnnetyksi melkein köysirajan
toiselle puolelle. Nainen katsoi häneen suuri, pohjaton suru katseessa.
-- Eikö sinne voi päästä? kysyi hän rukoilevasti.

-- Se on mahdotonta, mutta olkaa levollinen, kyllä pakettinne viedään
perille. -- Nuorukainen jatkoi kulkuaan köysirajaa pitkin. Naisen
kyyneleinen, rukoileva katse seurasi häntä askel askeleelta.

-- Miehennekö on siellä? kysyi nuorukainen uudelleen sivuuttaessaan
naisen.

-- Mieheni, Kusti Ojanen. -- Vahdissa olevan ystävällinen äänensävy
rohkaisi naista. Hän painoi yläruumiinsa niin pitkälle kuin taisi
köyden toiselle puolelle ja kysyi kuiskaamalla: -- Minne heidät viedään
ja mitä tehdään heille? Sanokaa Jumalan tähden. Olkaa armollinen.

-- Viedään Viaporiin ja siellä tutkitaan.

-- Entä sitten? Eihän vain ammuta?

-- Se riippuu heidän rikoksestaan. -- Nuorukainen jatkoi matkaansa.
Nainen vaipui hervottomasti lähimpänä seisovan olkapäätä vastaan. Hän
vapisi itkusta.

Ihmismuuri rupesi samassa liikahtelemaan. Joku tahtoi tietä ja toiset
väistyivät, mikä vastahakoisesti ja niin vähän kuin mahdollista, mikä
paraimpansa mukaan.

-- Äiti, emme me löydä heitä täältä, sanoi reipas ääni aivan itkevän
naisen vieressä. -- Koetetaan toisesta paikasta.

-- Voi näitä vankipoloisia, kuului vanhempi, surupukuinen nainen
sanovan.

Itkevä vavahti. Äänessä oli jotain tuttua. Ja tuo sydämellinen sävykin
meni suoraan sydämeen. Itkevä nosti päätään ja näki lähellään kaksi
keski-ikäistä naista ja nuoren tytön. Toinen vanhemmista, surupukuinen,
näytti tutulta. Hänkin taisi tapaamisessa huomata jotain erikoista,
koska pysähtyi ja katsoi pitkään kyynelsilmäiseen vaimoon. -- No, mutta
mehän varmasti... Maija pysähtyi vaimon eteen.

-- Niin, niin me olemme tavanneet -- Elli kävi kaksin käsin kiinni
Maijaan. -- Silloin junassa kerran. Muistaako rouva?

-- Ja te olette täällä ... saattamassako? -- Maija sanoi sen hiljaa
kuin peläten loukkaavansa.

Elli raukesi itkemään. -- Me olimme niin onnellisia. -- Meillä oli oma
koti ja pieni poika... Voi, eikö rouva menisi tuonne Kustin puheille.
Se tekisi hänelle hyvää. Ja sitten minäkin saisin kuulla --

Maija koetti selittää asian mahdottomuutta hänen kohdaltaan, mutta
Airi, joka kuului ensimäisen pataljoonan naisavustajiin, saisi varmaan
viedä Ellin paketin laivaan ja silloin ehkä myöskin puhutella Ellin
miestä.

Samassa kuin ympärillä seisovat huomasivat Airin aikovan viedä pakettia
proomuun, tuli niitä ja kirjeitä sekä oikealta että vasemmalta. --
Hyvä, pieni neiti, otattehan tämänkin! Sanokaa, että, voin hyvin ja
että kirjoittaisi pian. -- Kysykää neiti minunkin poikaani. Hän on
Jussi Sorri. Tässä olis rahaa, jos vain toimitatte. -- Ja tässä ottakaa
tämä!

--En minä rahoista -- Airin täytyi torjua päälle tunkevia etäämmälle.
-- Mielelläni minä toimitan, mutta ette saa puhua yhtaikaa. Antakaa
minun kirjoittaa sanottavat näihin paketteihin, niin että ne varmasti
tulevat oikein sanotuiksi.

Kädet täynnä kirjeitä ja paketteja Airi viimein pääsi lähtemään. Ja kun
ensimäinen lähetys oli viety perille, oli saattajilla uusi valmiina.
Vangit kerääntyivät proomun laidalle ja odottivat siinä joko itse
saadakseen osansa tai edes saadakseen lähettää terveisiään.

-- Antakaa nämä Ellille. -- Kusti Ojanen tyhjensi rahansa Airin käteen.
-- Hän näkee muuten varmasti nälkää. Hän oli pannut minulle tähän
leipäkorttinsa ja tämän viikon koko leipäannoksen... Kiittäkää pojan
valokuvasta, -- tuli hetken kuluttua jatkoksi. Mutta se sanottiin kuin
vaivalla. Katse oli synkkä ja kasvojenilme kova. Suun ympärillä näkyi
värähdyksiä, jotka puhuivat jonkunlaisesta sisäisestä taistelusta.

-- Enkö saa sanoa mitään muuta, jotain siitä mitä ajattelette ja
tahdotte? -- Airi jäi odottamaan.

-- Sanokaa, että hän aina on ollut hyvä minulle ja että hän olisi
sietänyt paremman osan.

Kusti käänsi kasvonsa poispäin. Airi oli näkevinään niissä
suonenvedontapaisia kouristuksia. Mutta samassa kuin Kusti oli
kääntänyt selkänsä Airille, kuuli tämä hänen tiedustelevan eikö kellään
ollut tupakkavehkeitä. Olisi totisesti pitänyt saada...

Ellin katse riippui rukoilevana ja hätääntyneenä Airissa, joka
kerran kun tämä proomulta läheni saattajien joukkoa. Ja kun kaikki
paketit viimein oli viety perille ja Airi yhdessä Allin ja Maijan
kanssa kääntyi lähtemään, alkoi Elli ajatuksissaan astua heidän
jäljessään. Maija oli antanut hänelle osoitteensa ja oli käskenyt
käymään. Arvattavasti joskus vastaisuudessa. Mutta Ellistä tuntui niin
mahdottomalta erota. Olisi pitänyt puhua paljostakin, kertoa Kustista
ja siitä, että tämä huonojen toverien houkutuksesta oli joutunut näille
teille. Se ehkä olisi voinut helpottaa tuomiota.

Kun ei vain Olli olisi ollut yksin kotona! Jos hänelle vielä sattuisi
jotain näin äidin poissaollessa, ei enää saisi rauhaa koskaan.

Elli kääntyi äkkiä astumaan kotiaan päin. Hän kulki puolijuoksua ja
painoi tuontuostakin nenäliinan silmilleen.

Voi sitä kaunista pientä kotia mikä heillä ennen oli! Kamari ja
keittiö siinä oli. Ikkunalla kukkivat geraniumi ja verenpisara.
Myrtti oli kolmantena, oikein kaunis myrtti, jonka hän oli istuttanut
morsiuskruununsa myrtistä. Ja kun he olivat olleet pari vuotta
naimisissa, sai hän Kustilta ompelukoneenkin joululahjaksi. Hän odotti
silloin lasta. Ensimäinen vaatekappale minkä hän sillä ompeli olikin
pieni paita. Se pantiin laatikkoon päällimmäiseksi, ja sitä hän aina
laatikkoa avatessaan ihaili. Monesti oli se otettava käteen, ihan kuin
hyväiltäväksi.

Iloa riitti siihen aikaan aamusta iltaan. Ne ensimäiset vuodet
naimisissaoloajasta olivatkin olleet hänen elämänsä kaikkein
onnellisimmat. Suru alkoi vasta silloin, kun hänelle ruvettiin
kielimään Kustista, että tällä onkin toinen. Holopaiska siitä ensin
tuli puhumaan. Elli ei tahtonut kuulla, ei uskonut. Mutta se jäi
kuitenkin mieltä painamaan kuin salaa jomottava särky. Ei saanut pikku
Ollikaan sitä asettumaan, vaikka hänestä olikin paljon apua. Kustikin
piti niin kovasti pojasta. Mutta eipä siltä voinut pysyä kotona.
Meni kun toiset houkuttelivat, rupesi ryypiskelemään ja oli siitä
aina kiukkuisella tuulella. Omatunto tietysti kolkutti, vaikkei sitä
käynyt myöntäminen muille eikä itselleenkään. -- Vähitellen sitten
Kustin rikkeet rupesivatkin tulemaan ilmi, toinen toisensa jälkeen.
Kauppiaan kassastakin oli otettu. -- "Rikas porvari", oli Kusti sanonut
ja kironnut. Mutta ymmärsihän Elli jo silloin, ettei tule hyvää, kun
lähtee sellaisille teille. Kauppias oli kyllä luvannut antaa anteeksi
niin, ettei siitä linnaan vietäisi, mutta toimi meni kuitenkin. Ja
Kusti oli siitä niin harmissaan, että pani koko sen kauniin pienen
kodin menemään huutokaupassa ja hankki lähtöä Helsinkiin.

Voi kuinka Elli silloin itki ja rukoili. Hänestä tuntui jo silloin
siltä, ettei heille lähde mitään hyvää täältä pääkaupungista, kurjuutta
vain. Ja kovaa se olikin aluksi ollut. Vilua ja nälkää sai nähdä
joka päivä, kun ei Kustilla ollut työtäkään. Vasta Kustin jouduttua
"kaartiin" parani heidän toimeentulonsa. Kusti olikin sinä iltana,
jolloin tuli kotiin kertomaan sinne menostaan, iloinen kuin suuren
perinnön saanut. Mutta Elli itki koko sen yön. Se raaka ja jumalaton
meno kaartissa häntä niin kammoksutti. Tuntui jo silloin siltä, ettei
siitä leivästä siunausta lähde.

Elli koetti jouduttaa askeleitaan, jotka olivat painuneet hitaiksi
raskaista ajatuksista. Tuli taas hätä pojasta, että jos vain sillekin
nyt tapahtuu jotain. Mutta olihan Helinska luvannut katsoa. Ja Helinska
oli aina ollut kovin ystävällinen, kun oli niin tykännyt Kustista. Hän
oli monesti riidellyt Ellille siitä, ettei tämä paremmin kannattanut
Kustin kaikkia aikeita -- ei sitä kaartiinmenoakaan.

Elli painoi kädet ohimoilleen. Se rouva oli sanonut, että Kustin
rangaistus riippui siitä mitä hän kaartissa oli tehnyt. Jollei ollut
erityisen pahaa rikosta Kustin laskussa, niin ei sitten nytkään tulisi
pahaa. Ja Elli uskoi, ettei kai ollut, toivottavasti ei muuta kuin
tuo yksi teko. Ei Kusti tosin siitäkään ollut puhunut. Mutta Elli oli
kuitenkin varma siitä. Sillä Kusti oli yhtenä iltana tullut kotiin
toisenlaisena kuin koskaan ennen, oli vain istunut puhumattomana ja
tuijottanut eteensä, ja yöllä hän sitten unissaan oli valittanut
kauheasti. Ellin oli täytynyt ihan herättää. Ja silloin Kusti oli
kavahtanut istualleen silmät pelosta tuijottavina ja oli vain hokenut:
näitkö sinä niitä silmiä, niitä pojan sinisiä silmiä?

Siitä asti oli Kusti useinkin kotona käydessään painunut ajatuksiinsa
silmät synkästi tuijottaen yhteen kohtaan. Elli oli koettanut
varovaisesti tiedustella, mikä hänen mieltään painoi. Puhumisestahan
monesti helpotti. Mutta Kusti oli aina vain kaartanut. Unessa tuli
kuitenkin useamman kerran jotain sanotuksi, ja aina niistä sinisistä
silmistä. Ne eivät antaneet Kustille rauhaa. Ne ahdistivat ja syyttivät
ja tekivät Kustin olon niin levottomaksi, että hän rupesi pyrkimään
etäämpänä olevalle rintamalle, jossa hän sitten oli joutunut vangiksi.

Elli nousi hätäisesti kotinsa portaita, kiskaisi auki oven huoneeseensa
ja sai lattialla leikkivän lapsen syliinsä. -- Olli, Olli, rukoile isän
puolesta! Sano: "hyvä Jumala, anna anteeksi ja tuo isä kotiin!"

Olli parahti itkuun eikä sanonut mitään. Äiti oli säikäyttänyt häntä.
Mutta äiti asetteli pojan käsiä ristiin, itki ja vakuutti, että pitää
rukoilla. Olli vain itki aluksi, kun äitikin itki. Viimein sai Elli
hänet kuitenkin toistamaan muutamia rukoussanoja. Ja se ihan kuin
helpotti. Mutta hetkeksi vain. Sitten alkoi tuska uudelleen.

Elli muisti sisartaan. Tämä oli heikkomielinen, oli tullut siksi
surusta, kun sulhanen jätti. Heillä taisi kaikilla olla heikot hermot.
Niin oli lääkäri sanonut. Ja sitten he olivat sellaisia helläluontoisia
ihmisiä, joihin suru niin otti.

Ne siniset silmät nousivat samassa Ellin eteen. Hyvä Jumala, kuinka
sekin äiti jaksoi, jos hän oli elossa! Hänellä vasta olikin kannetta
Kustia vastaan. Jos hän vain jaksaisi antaa anteeksi, kai silloin
muutkin.

Elli oli yhtäkkiä selvillä asiasta, jota hän ei ollut hetkeäkään
ajatellut aikaisemmin, mutta joka nyt näytti päivän selvältä ja
luonnolliselta. Hänen täytyi juosta suoraa päätä Helinskan puolelle.

-- Hyvä Helinska, ettekö vähän katsoisi Ollia, kun minun vielä täytyy
mennä takaisin kaupunkiin. Minä en saa rauhaa ennenkuin olen koettanut
kaikkeni Kustin puolesta.

Helinska heilautti kiehumassa olevaa kahvipannuaan ja puraisi sitten
kädessä olevasta sokeripalasesta pienen sirusen päästäkseen edes
sokerin makuun. Oli jo mennyt liiaksikin aikaa, kun oli pitänyt sitä
poikaa paimentaa. Vasta nähdessään Ellin olevan tulossa oli Helinska
jättänyt lapsen yksin ja päässyt tänne omiin askareihinsa.

-- Niin, niin, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta jos nyt kuitenkin ...
kun olitte niin hyviä ystäviä Kustin kanssa ja aina puhutitte, että
pitää auttaa köyhää elämän ahtaudessa.

Helinskalle nousi suuren vihan laine kasvoille. -- Vai hyvät ystävät!
Mokomakin kassavaras, juopporenttu ja kaartilainen!

Elli tuijotti sanattomana Helinskaan. Hän luuli kuulleensa väärin.

-- Ja sen minä sanon vaikka kenelle, että sellaista ihmistä en minä
ikinä ole suosinut, vaikka joskus on täytynyt auttaa, kun tässä olette
olleet ihan kynnyksen edessä.

-- En minä tietänyt, että olette muuttanut mieltä, sai Elli viimein
sanotuksi. Sitten hän hoiperteli omalle puolelleen Helinskan suuren
sanatulvan saattamana, josta hän käsitti vain sen, että Helinska ikänsä
oli ollut villanvalkea mieleltään, ei ollut sietänyt vivahdustakaan
punaiseen. Mieltä oli ihan ruvennut kääntämään kohta kun oli nähnyt
jotain sellaista.

-- Olli, Olli --. Äiti puristi hätäisesti poikaa rintaansa vastaan,
painui sitten oven vieressä olevalle tuolille ja jäi siihen rajusti
itkemään.

Kun hän viimein nousi siitä, oli hänen kasvoillaan päättävä ilme. Hän
haki esille pojan parhaat vaatteet, puki hänet, sulki kodin ja lähti
kaupungille. Hänen olennossaan oli selvyyteen tulleen varmuutta. Kukaan
tuomari maailmassa ei voisi ajaa heitä pois, kun he, äiti ja poika
yhdessä tulivat rukoilemaan Kustin puolesta. Ja tuomarin luo olisikin
helppo mennä, kun vain ensin saisi sen raskaamman tehdyksi, kun saisi
puhutella sitä äitiä ja kuulla, jaksaako hän antaa anteeksi.

Elli kaivoi esille taskusta Maijalta saamansa osoitteen. Hänen oli
tietysti ensin mentävä sinne. Ei siltä, että hän tiesi voisiko rouva
antaa hänelle varmoja tietoja. Taisihan sellaisia onnettomia murhattuja
olla paljonkin. Mutta rouvalla oli ollut surupuku, ja sen naisen
kanssa, joka oli hänen matkassaan, oli hän puhunut jotain, josta
huomasi, että heidän tuttavillaankin oli surua. Kai heistä toinen tai
toinen jälille pääsisi, kun Elli puhuisi niistä sinisistä silmistä.
Se toinen nainen, jota rouva sanoi Alliksi, oli tuntenut Kustin tämän
lapsuudessa. Elli oli ymmärtänyt sen siitä, mitä sanoivat toisilleen.
Niin että kyllä tässä oli aivan Jumalan johdatusta.

Kun nyt vain voisi selittää kaikille, että Kusti katuu, katuu ihan
varmasti. Ja toinen mies hänestä tästä puoleen tulee Jumalan avulla,
sellainen kuin kuin heidän naimisissaolonsa ensimäisinä vuosina.

Ellistä rupesi tuntumaan niin hyvältä. Tuo ajatus "Jumalan avulla"
ihan kuin rauhoitti. Eihän Kusti ollut Jumalasta välittänyt ja oli
kieltänyt Elliäkin puhumasta semmoisesta vanhanaikaisesta. Mutta tuo
ajatus Jumalasta toi kuitenkin ihan kuin lääkettä sydämelle. Varsinkin
kun Kustikin ehkä nyt ajatteli samoin, eikä kääntänyt pilkaksi
niinkuin näihin asti oli tahtonut tehdä, kuten nykyaikainen miesväki
enimmäkseen. Mutta nyt ei varmaankaan enää pilkannut.

Tämä ajatus rohkaisi Elliä hänen painaessaan Maijan kierrekelloa. Airi
oli avaamassa ja sekin tuntui hyvältä. Tuo nuori tyttö oli ollut niin
ystävällinen, ja hänhän oli puhutellut Kustiakin.

Mutta Ellin hyväntuntemus alkoi siinä samassa painua. Nuori neiti
näytti hänestä nyt toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Hän katsoi niin
omituisesti ja näytti käyvän entistä kalpeammaksi tuntiessaan Ellin.
Kutsuttuaan äitiään viereisen huoneen kynnykseltä, meni hän sitä tietä.

Samassa tuli Maija. Hän käski Ellin sisään, asetti Ollin lattialle
ja antoi ratoksi muutamia lelun tapaisia kaluja pieneltä hyllyltä.
Sitten hän tiedusteli mitä asiata Ellillä oli. Hän puhui tavalliseen
ystävälliseen tapaansa, mutta Ellistä tuntui koko ajan siltä, kuin
olisi hänkin ollut toisenlainen kuin aamupäivällä heidän tavatessaan.
Hänen äänensäkin oli omituisen raukea, ja katseessa oli kuin kipua.

Ellin mieltä rupesi ahdistamaan. Olisikohan hän ehkä jo rannassa
sanonut jotain Kustin teosta? Ja olivatko toiset siitä voineet tehdä
johtopäätöksiä? Tai oliko hän ehkä nyt tullut sopimattomaan aikaan? Tai
tämän asian raskausko vain painoi hänen omaa mieltään niin, että hän
oli näkevinään toisissakin jälkeä samasta mielentilasta?

Hän oli niin väsynyt päästään, ettei hän kyennyt selvittämään tätä
itselleen. Täytyi vain koettaa ruveta puhumaan siitä, mikä nyt oli
mielessä.

-- Se on niin raskasta ... yritti hän heikosti.

-- Raskasta on elämä nykyään jokaiselle meistä. Minunkin poikani
on kuollut. Ja tiedättekö miksi? -- Tuli kuin ylhäisyyttä Maijan
koko olemukseen. -- Hän kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän näki
vihollisen edessään, mutta ei voinut ampua, ja silloin toinen ampui
hänet.

Maijan huulet vapisivat pidätetystä itkusta. Hänen äänensä oli lempeä
kuin ainakin, mutta joka ainoa sana oli Ellille kuin piiskansivallus
vasten kasvoja ... Ei voinut ampua, vaikka oli ase kädessä ja näki
vihollisen edessään. Ja se sinisilmäinen oli ollut aseeton ja avuton.
Sen hän Kustin puheista oli ymmärtänyt.

Silloin tarttui Elli rakkautensa epätoivoisella voimalla siihen
ainoaan, mikä sanoi kuin puolustavan sanan Kustista.

-- Rouvan poika olikin kasvanut toisenlaisessa kodissa kuin Kusti. --
Hän aivan kuin huusi sanat. Sitten hän rajusti nyyhkien painui kokoon.

Maijakin itki. He itkivät yhdessä.

-- Tietäähän rouva sen ... sellainen lapsi ... aina hänelle viskattiin
äpärän nimi eteen. Haukkumasanoja hän sai viljemmästi kuin leipää. --
Elli koetti puhua nyyhkytystensä lomassa. -- Häneen juurtui niin kova
viha porvareihin ... siitä isästäkin. Mutta kyllä hänessä on muutakin.
Ja minun vanhempani asuvat maalla. He ottavat meidät luokseen. Kustista
tulee ihan uusi ihminen. Minä tiedän sen... Kun minä vain saisin ne
tuomaritkin sen ymmärtämään. Sanokaa, sanokaa hyvä rouva, mitä minä
teen?... Elli tarttui tuskaisesti Maijan käteen, katse täynnä odotusta,
tulisiko elämää vai kuolemaa antava sana.

Mutta Maija istui liikahtamatta. Hän ajatteli poikaansa, joka kuoli
siksi, ettei voinut surmata. Hän muisti vanhan sedän puheita kaikkien
yhteenkuuluvaisuudesta ja sitä, miten viljalti nykyään oli nähty
seurauksia tuon yhteenkuuluvaisuuden puutteesta, seurauksia siitä,
ettei kovaosaisista tarpeeksi oltu pidetty huolta. Mutta hän muisti
myöskin miestä, jonka muhkea hautapatsas kohosi muita korkeammalle ja
jonka muisto eli kirottuna ja kirousta levittävänä.

Ei ollut syy vain yhteiskunnassa. Sitä oli niissä lukemattomissa, jotka
yksilöinä olivat olleet kylvämässä tuhoa, jota viattomat nyt saivat
niittää.

Näyttäisikö tulevaisuus toisenlaisia hedelmiä kuin nykyhetki? Nousisiko
veljeys ja yhteenkuuluvaisuuden tunto veljesveren kostuttamasta
maasta? Käsittäisikö yhteiskunta, että raakuus on itsestään elävää ja
rehoittavaa kuin rikkaruoho, mutta hyvyys jalo hedelmä, jota täytyy
viljellä, jos mieli siitä satoa niittää.

Jos niin, silloin ei kenenkään tarvitsisi kuolla siksi, että suuri,
inhimillinen hyvyys teki hänet huonoksi soturina.

-- Rouva, minulla on yksi asia, joka olisi sanottavana, kuuli Maija
Ellin puhuvan. -- Minun Kustini teki kerran hirveän työn ... ja minä
ajattelin, että jos se äiti voisi antaa anteeksi, niin kyllä kai ne
tuomaritkin... Kusti vihasi aina tuomareita, kun se hänen isänsäkin ...
ja se nuori mies taisi olla tuomari.

-- Murhasiko hän hänet?

-- Kai hän oli mukana, koska niin tuntui tuntoa kalvavan.

-- Tiedättekö, oliko se nuori mies Helsingistä ja minkä näköinen hän
oli?

-- Pitkä, solakka ja sinisilmäinen. Eiköpä tuo lie ollut täältä.

Maija painoi käden silmilleen eikä puhunut enää isoon aikaan mitään.

Ellistä alkoi tuntua kammottavalta, ihan kuin Kustin kuolemantuomio nyt
olisi ollut tekeillä. Viimein täytyi hänen koskettaa Maijan kättä. --
Minä olisin tahtonut... Tietääkö rouva ehkä, missä sellaisen herran
koti on?

Silloin kohotti Maija päänsä. -- Te rakastitte Kustianne, kun nuorena
menitte naimisiin, ja te rakastatte vieläkin. Te voitte aavistaa mitä
tunnen, kun sanon, että luulen tietäväni, kuka se nuori mies oli, jonka
teidän Kustinne surmasi. Hänen äitinsä on minun hyvä ystäväni, ja minun
tyttäreni rakasti sitä nuorta miestä.

Elli jäykkeni kuin salaman iskusta. Kaikki ne toiveet, joita hänen
rakkautensa oli nostanut eloon, luhistuivat kokoon armottoman
kuoliniskun saaneina. Hän nousi hitaasti, nosti lattialla leikkivän
Ollin syliinsä ja kääntyi ovelle päin.

Maijakin nousi. -- Teillä on osoitteeni. Tulkaa takaisin toiste, sanoi
hän. -- Minä autan teitä mielelläni. Mutta minä en jaksa nyt.

-- Se osoite ... hänen kotinsa -- sopersi Elli kääntyen vielä ovelta
takaisin. Katse rukoili kuin ihmishengen puolesta.

-- Toisen kerran. Te olette itse niin liikutettu, ja se äiti on aivan
murtunut. Häneltä on mies ja poika kuollut jo aikaisemmin.

Elli oli jo kääntymässä portaisiin. Mutta silloin Maija kutsui hänet
takaisin. Hän tahtoi edes antaa hänelle osoitteen siihen virastoon,
jossa sai puhua vankien puolesta. Ellin olennossa oli jotain niin
epätoivoisen murtunutta, että se aivan kuin syytti.

Puolen tunnin kuluttua nousi Elli, poika käsivarrellaan, portaita
siihen toimistoon, jonka osoitteen hän oli saanut. Mutta astunta oli
raskas ja katse harhaileva. Täytyi yhtenään kysyä neuvoa, kunnes
viimeinkin löytyi se suuri sali koulurakennuksen yläkerrassa, missä
asia oli esitettävä. Siellä istui pitkän pöydän takana joukko herroja.
Ellin päätä aivan huimasi. Hän ei tietänyt kenen puoleen piti kääntyä
eikä oikeastaan sitäkään, mitä tahtoi sanoa. Tuntui ihan mahdottomalta
oppimattomana ja suuren syyn painamana astua noiden kaikkien eteen
puhumaan. Mutta Kustin tähden...

Poika sylissään hän hetken kuluttua oli laskeutumassa portaita.
Askeleet ja ajatukset olivat entistäkin raskaammat. Riippui
osallisuuden laadusta, riippui siitä, oliko ollut hirmutöitä tekemässä.
Niin oli täälläkin vain sanottu. Ja ne sanat olivat sammuttaneet Ellin
viimeisenkin toivonkipinän. Sillä olihan Kusti... Ja kun ei Elli saanut
sen äidin osoitetta, että olisi häneltä saanut sen vapauttavan sanan,
josta kaikki riippui.

Ellin täytyi nojata lähellä olevaan kivimuuriin. Taas huimasi päätä
niin pahasti. Ja poikakin tuntui nyt niin kovin painavalta, vaikka
muuten oli kevyt kuin linnunpoikanen.

-- Olli koettaa kävellä. Olli on iso poika, puheli hän, laskien pojan
kadulle. Sitten painoi hän käden otsalleen. Tuntui niin kummalliselta,
ihan kuin siellä sisällä olisi ratkennut jotain. Ja juuri silloin se
oli ottanut niin pahasti, kun se herra pöydän takaa sanoi, että jos on
surmannut...

Nousi eteen kuva suuresta pihamaasta. Sinne kuljetetaan miehiä,
likaista ryysyistä, kiroilevaa joukkoa, niinkuin aamulla sinne
proomuun. Kusti on joukossa. Hän näkee Ellin ja Elli näkee hänet. Mutta
samassa pamahtaa pyssy.

-- Äiti purittaa, rupeaa Olli itkua tehden valittamaan -- purittaa. --
Olli koettaa saada kätensä irti äidin kädestä.

-- Puristaako äiti? Ja pahasti? Voi äidin pikku Olli! -- Elli nostaa
pojan uudelleen syliinsä ja itkee, kun näkee käden käyneen aivan
punaiseksi.

Hän koettaa kantaa poikaa, mutta horjuu kulkiessaan. Poika on kovin
väsynyt, hän itkeä nuhertaa ja valittaa nälkää. Elli itkee yhdessä
pojan kanssa ja kulkee, kulkee tietämättä minne. Hän tuntee vain, että
Kustin tuomio on hänen oma tuomionsa. Hän on papin edessä vannonut
rakastavansa ja seuraavansa Kustia aina ja kaikessa. Hän on itsekin
tuomion alla, koska Kustikin on.

Hän puristaa taas poikaa niin, että tämä yltyy itkussaan. Ihmiset
katsovat häneen. Joku näkyy pysähtyvän ja katsoo taakseen heidän
jälkeensä. Elli ei tiedä, tunteeko hän sen, vai katsooko hän itse
taakseen ja näkee sen.

Hän näkee samassa lapsuutensa kodin selvänä edessään. Se on pieni
ja köyhä maalaiskoti. Ei siellä ole niin paljon kaunista kuin siinä
kodissa, missä oli geraniumi, verenpisara ja myrtti. Mutta siellä
lapsuudenkodissa oli niin hyvä olla. Siellä rakastivat kaikki toisiaan,
eikä siellä suvaittu mitään pahaa. Siellä oli elämä ollut köykäistä ja
hyvää kuin hyvän kodin lapselle ainakin. Ja sieltä Kusti oli vienyt
hänet omaan kauniiseen kotiin -- heidän hääpäivänään.

Ellin ajatus katkeaa siihen paikkaan. Hääpäivä katkaisee sen. Se sana
putoaa kuin raskas moukari kivettyneelle, mutta silti murtumassa
olevalle sydämelle.

Hää-aatto, hää-aatto! Hyvä Jumala, minkä tähden annetaan iloa
sille, joka kuitenkin on tuomittu kuolemaan surusta. Sehän on kuin
teuraseläimen syöttämistä. Pidetään hyvänä, että jaksaisi ja säilyisi
viimeiseen, kamalaan hetkeen asti.

Elli horjahtaa taaskin, laskee pojan maahan ja vetää kädestä eteenpäin,
eteenpäin, tietämättä minne. Hän vain hoipertelee eteenpäin tuomittuna,
syyllisenä -- tuomiotaan kohden.

Hän kompastuu suureen kiveen. He ovat syrjässä viertotieltä, jossain
rannalla päin, koska vesi välkkyy hämärissä.

Elli parahtaa ääneen. Poika itkee ja äiti itkee. Suuret, siniset silmät
katsovat häneen. Ne syyttävät, ne tuomitsevat. Hänen täytyy, täytyy.
Muu ei auta. Ei löydy toista tietä ... tuonne vain -- suoraan eteenpäin.




13.


Se suuri ihmeellinen päivä oli vihdoin valjennut. Juhlapukuinen
Helsinki oli valmis vastaanottamaan maan vapauttajien sankarillista
joukkoa. Liput liehuivat, juhlapukuinen yleisö reunusti katuja.
"Valkoisia" seisoi kunniavahtina senaatintorin eri puolilla. Säveleet
soivat. "Vapaudenristejä" jaettiin senaatintorin eräässä kulmassa
ahdingonaikana kuntoaan osoittaneille. Milloin astui mies milloin
nainen esiin vastaanottamaan ikimuistettavaa tunnustusta alttiista
uhrautuvaisuudesta Suomen vapaustaistelussa. Milloin kiinnitettiin
risti lääkärimiehen tai muun opinuraa kulkevan rintaan, milloin
laskettiin se maatöissä kovettuneeseen kouraan. Valkohapsinen vanhus
ei jäänyt nuoresta, elinvoimaa uhkuvasta jälelle sankarimielessä eikä
sankari-teossa.

Ja sitten, sitten alkoi vapauttajien joukko saapua, johtomiehet
ensin ratsain tervehtien maan vapaata pääkaupunkia, sitten joukko
toisensa jälkeen niitä, jotka olivat kaikkensa panneet alttiiksi.
Taajoissa joukoissa he vierivät eteenpäin kuin aallot vastustamattoman
voimakkaassa virrassa. Soitto kaikui, nenäliinat liehuivat, kukkia
sateli sankarien päälaelle.

Surupukuiset ja surupuvuttomat kuivasivat kyyneleitään. Ei
löytynyt ilmaisumuotoa kyllin voimakasta niille tunteille, joilla
tervehdittiin näitä joukkoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet
osaa kunniakulkueisiin, mutta jotka aseettomina olivat astuneet
aseistettuja, moninkertaisia vihollisvoimia vastaan.

Airi istui Ilona Soljan rinnalla Nikolainkirkon portailla. Hänen
poskensa hehkuivat ja silmät säteilivät. Hän näki jokaisessa saapuvassa
joukossa "Vänrikki Stålin" ja Kalevalan kansaa, sitä kansaa, "jonk'
alttius on rajaton, jok' tyyni, vakaa, jäykkä on, jonk' miehuus kaikki
voittaa."

Mutta Ilonan pää painui käden varaan. _Hän_ näki joukossa yhden
muita uljaamman. Hän näki pitkän, solakan poikansa hymy huulilla ja
joustavuus joka jäsenessä astuvan ohi.

Kaikki, kaikki repi tällä hetkellä hänen oman sisimpänsä veristävää
haavaa. Airin säteilevät silmätkin tekivät kipeätä. Toista oli nuoren,
toista äidin suru. Nuori eli käsissä olevassa hetkessä. Hän saattoi
vapautua kaipuustaan ainakin hetkittäin. Äidille se oli olemassa aina
ja kaikessa. Äidin kaipuu käsitti koko elämän: nykyhetken, menneisyyden
ja tulevaisuuden. Äiti ajatteli kotia, joka tulevaisuudessa ehkä olisi
tullut perustetuksi ja missä nuoret olisivat liittäneet vanhempienkin
elämän uusien polvien elämään. Äiti näki entisyydessä muistoja,
jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola veristävässä haavassa siksi,
että lyhyestä yhdessäolo-ajasta ei ollut tullut niin vaaria otetuksi
kuin tahtoa olisi ollut. Enemmän, syvemmin olisi pitänyt iloita
yhdessäolosta silloin kun sitä annettiin. Paremmin olisi pitänyt
opastaa ja auttaa taipaleelle lähtijää.

-- Täti, -- laihtunut, mutta lujaotteinen käsi pujottautui hiljaa
Ilonan käteen. -- Muistatko Aarnen unta? Se pieni viluinen lapsi oli
Suomi. Aarne ja kaikki nämä he kantoivat kärsivän maansa vapauden
kevätkoittoon. Suomelle tulee kesä -- heidän kauttaan.

Kyynel toisensa jälkeen putoili Ilonan helmaan. Mutta kyynelten läpi
hän näki uusien joukkojen marssivan ohi lujuus, vakavuus ja jalo
uhrimieli katseessa.

"Itsemme vuoksi taistohon noussehet emme. Isänmaan tähden katso me
kamppailemme." Ryhti, katse, asu ja astunta, kaikki todisti tätä. Ja
se antoi voimaa, tulevaisuudentoivoa ja nostavaa uskoa siihen, että
henkensä antaneet eivät olleet kuolleet turhaan.

Varsinaisten juhlallisuuksien päätyttyä joutuivat Ilona ja Airi
ihmisvirran kuljettamina kulmaukseen, jossa näkivät Kaijan ja Olavin.
Nämä säteilivät kumpikin.

-- Totisesti, tämä on Suomen suurin päivä, -- alkoi Olavi
innostuneesti. -- Onko koskaan ennen nähty tällaista juhlakulkuetta!
Kädenkäänteessä muodostivat nämä joukot armeijan. Tyhjin käsin astuivat
vihollista vastaan vallaten siltä aseet itselleen.

-- Minun suurin päiväni oli se, joka toi sinut kotiin -- Kaija
painautui lähemmäksi Olavia.

-- Ja minä löysin sinut ... lypsämästä, tuli veitikkamaisesti, äänen
värähdellessä ilosta. -- Kun vain Eerokin nyt olisi ollut kyllin
vanha ollakseen mukana! Martti on koululaisten joukossa, ja hän
on jo sanonut, että tästä päivästä hän vielä kertoo "lapsille ja
lastenlapsille".

Virta kuljetti heitä eteenpäin. He vain huiskuttivat kättä Ilonalle ja
Airille, näiden jatkaessa matkaa toiseen suuntaan.

Aleksanterin ja Hakasalmen kulmassa he nousivat Lapinlahden raitioon.
He eivät olleet suostuneet asiasta, mutta molemmilla oli sama ajatus.
Hautausmaalla olikin nyt paitsi Aarnen kumpua kaksi uutta, vielä
umpeenluomatonta hautaa. Oli ollut välttämätöntä laskea arkutkin niihin
ja peittää ne niin, että vain kannen yläosa oli näkyvissä, mutta itse
hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainin hautaus
oli siirtynyt siksi, että odotettiin Arvia, Pentin siitä syystä, ettei
ruumiista kohta saatu tietoa.

Ilonan ja Airin lähestyessä hautoja näkivät he toisten ennättäneen
ennen heitä. Martta oli tullut neuvomaan tietä Arville, ja Maija oli
kohta juhlamenojen päätyttyä tavoitellut Taunoa saadakseen hänet
mukaansa.

-- Taidamme suostumuksetta yhtyä täällä, sanoi Tauno tervehdittyään.

-- Kuvaavaa nykyhetkelle, jatkoi Martta. -- Sitten hänen katseensa
tutkivana pysähtyi Taunoon. Tämä oli vielä huomattavan kalpea
läpiammutun keuhkon aiheuttamasta sairaudesta. --

Sinä olet kokenut paljon, josta ei moni valkohapsinen tiedä
mitään, sanoi Martta painokkaasti. Itsekseen hän ajatteli, että
viisitoistavuotias oli kypsynyt mieheksi.

Tauno ei vastannut. Hän puristi vain äitinsä kättä ja tunsi jotain
sanoin lausumatonta jo siinä tavassa, jolla äiti nojasi häneen.

Aarnen haudalla oli kaksi valkeaksi maalattua penkkiä. He asettuivat
niille, ja Taunon piti kertoa.

Hän oli niitä verrattain harvoja, joiden oli onnistunut elävänä päästä
Etelä-Suomesta rintaman toiselle puolelle vielä sen jälkeen, kun sota
oli täydessä käynnissä. Pentin kaatumisen jälkeen oli hän milloin
yksin, milloin satunnaisesti tiellä tapaamiensa toverien seurassa
piileillyt metsissä milloin missäkin kaiken aikaa pyrkien, joskin
mutkateitä, pohjoiseen. Kerran oli häntä ajettu takaa niin kiivaasti,
että hänen täytyi kätkeä suksensa ja itse piiloutua puuhun. Siellä hän
istui kaiken yötä kuullen pyssyjen pauketta ja jatkuvaa takaa-ajoa.
Vasta toisen päivän aamuna hän uskalsi jatkaa. Kerran, kun hän
ponnisteli eteenpäin, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi, että päätti
antautua, jos ruvettaisiin ahdistamaan. Silloin seisoi äkkiä asestettu
mies hänen edessään ja ankara: "seis!" kajahti vastaan. Mutta mies
olikin "valkoinen." Tauno oli päässyt yli rajan. Hän ymmärsi sen ja
kaatui tiedottomana hangelle.

-- Mitä sinä ajattelit ensimäiseksi, kun siitä heräsit, tiedusteli
Martta sairaanhoitajan uteliaisuudella.

-- Äitiä ... ja kaatuneita. -- Hänen katseensa kääntyi Pentin haudalle.

Syntyi hetken syvä äänettömyys. Elämä puhui -- hautojen kautta.

Arvi katkaisi ensimäisenä äänettömyyden. -- Me olemme kärsineet ja
kärsimme kipeästi. Mutta pahempaa olisimme ansainneet. -- Hänen
katseensa etsi Ainin arkun kantta, ja raskas huokaus nousi hänen
rinnastaan. -- Oman sydämensä pahuutta Ainikin yhtenään suri. Se
kulutti hänen voimiaan enemmän kuin mikään muu.

-- Ei Aini viime aikoinaan keskittänyt ajatuksiaan omaansa eikä toisten
pahuuteen. Hänellä oli parempaa ajateltavaa. -- Martan sanoissa oli
kärki, jonka Arvi tunsi.

-- Ihmiselle on vaikeata tulla itsensä tuntemiseen, sanoi hän, suuri
vakavuus kasvoillaan. -- Sekä porvaristo että työväki on ummistanut
silmänsä omille synneilleen, nähnyt vikoja vain toisissa ja pitänyt
suurta ääntä niistä. Ei tällaistakaan tilannetta olisi syntynyt, jos
meillä olisi ollut paljon yksilöitä, jotka ensi sijassa olisivat
harrastaneet omaa, ei toisten parantamista.

Ilonan katse kohosi äkkiä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt Ainin
avioliittoa, eikä liioin Arvin kantaakaan. Mutta tänä hetkenä hän
äänen ankaruudesta huolimatta kuuli sanoissa niin rehellistä tahtoa
ja niin kieltämätöntä totuutta, että oikein teki hyvää. Tuollaisessa
rehellisessä, vilpittömässä mielessä on aina jotain eteenpäin auttavaa
ja nostavaa.

Hiekkakäytävältä kuului samassa askelia. Kaija, Olavi ja heidän
seurassaan eräs kumaraselkäinen, huivipäinen nainen lähenivät. He
olivat arvanneet toisten olevan haudoilla ja olivat päättäneet yhtyä
heihin. Vieras, joka oli heidän matkassaan, oli esiteltävä toisillekin.
Sillä ellei tätä Anna-Kaisa Lundia olisi ollut, ei Olavikaan enää olisi
elävien kirjoissa. Hän oli löytänyt Olavin hangelta, vienyt omaan
tupaansa, siellä hoidellut parhaimman mukaan ja asettunut Olavin ja
häneen tähdätyn surma-aseen väliin. Lisäksi hän oli -- kun ei enää
uskaltanut pitää holhokkejaan kotona, vienyt heidät metsään, haudannut
nahkasissa hankeen ja käynyt siellä heitä hoitamassa ja ruokkimassa.

-- Te olette suurtöiden suorittaja, yksi niistä monista
tuntemattomista. -- Martta astui ensimäisenä Anna-Kaisan eteen ja
tarttui kaksin käsin hänen käteensä, poskillaan voimakkaiden tunteiden
hehku.

-- Mitäs nyt neiti, -- Anna-Kaisa pyyhki hämillään silmiään
huivinnurkkaan. -- Kuka nyt ei auttaisi! Eihän ne henkeä enempää olisi
voineet viedä minulta.

Ei henkeä enempää! Miten ylevän yksinkertaisesti se sanottiin! Ilonan
täytyi, taas ajatella Aarnea. Tuollaista vaatimatonta itsensä ja
oman kohtalonsa vähäksi arvioimista yleisen ja yhteisen rinnalla oli
hänessäkin ollut. Ja näin ylvään yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuin
Anna-Kaisa oli ollut valmis antamaan henkensä, oli varmaan Aarnekin
antanut omansa.

Ei henkeä enempää! Ne sanathan olivat täynnä lääkitystä ja
voitonriemua. Niissä oli kristillisyyden syvä käsitys siitä, ettei
kuolema kajonnut muuhun kuin elämän ajalliseen olomuotoon, josta ei
itse elämä riippunut.

-- Niin, kuului Anna-Kaisa jatkavan, ei sitä syrjäinen voi arvata mikä
hätä minulla oli noista hankeen peitetyistä raukoista ja mikä ilo
sitten kun ne säilyivät. Ja nyt annettiin minulle vielä sekin ilo, että
tämä akronohvin rouva on se pieni Kaija, jota lasta minä Suviniemen
pappilassa passailin siellä palvellessani.

Tiedonanto synnytti iloisen hämmästyksen Maijassa ja Ilonassa, joille
se tuli yhtä odottamattomana kuin Anna-Kaisan ilmestyminenkin. Molemmat
muistivat hänet kuitenkin hyvin. Ja Alli, joka pian kai yhtyisi
toisiin, tuntisi ehkä ensi näkemällä. Hän oli sellaisessa aina muita
etevämpi.

Anna-Kaisalta meni suu makeaan nauruun. Alli oli aina ollut hänen
erikoisessa suosiossaan. -- Aina hän minua puolusti, kun rovastinna
oli harmissaan minun typeryydestäni. Ja kun menin naimisiin, keikautti
Alli neiti minut keskelle lattiata ja sanoi, että: voi sinuas
Anna-Kaisa, suurtöiden tekijäksi minä aina olenkin sinua sanonut. --
Piloillaan tietysti sanoi. Mitäpä suurta siinä naimisiinmenossa oli! --
Anna-Kaisan huivi nousi taas pyyhkäisemään silmäkulmaa, vaikka suu oli
suuressa hymyssä.

Mutta Olavi tarttui Anna-Kaisan käteen ja puristi sitä, kasvoilla
kaunis kirkkaus. - Anna-Kaisa, te olette lahjoittanut minulle takaisin
enemmän kuin henkeni, -- uskoni Suomen kansaan ja sen tulevaisuuteen.

Mielenliikutus salpasi hetkeksi hänen äänensä. Mutta sitten
purkautuivat voimakkaana väreilevät tunteet uudelleen sanoiksi.

-- Minä olin aivan murtua, kun näin mikä suunnaton raakuus puhkesi
esiin kansassamme. Mutta vähäväkisten sankariteot ja armeijamme kunto
on antanut minulle toivon tulevaisuuteen. Irtain väestö ja ne joukot,
jotka suurissa tehdaskeskuksissa ovat imeneet sielun ja ruumiin
sairautta itseensä, ne olivat kauhuntöitä tekemässä. Suomen kansa, itse
maalaiskansa on kaikesta huolimatta vieläkin toista maata. Siinä on
sankarmielen itua, joka vain odottaa kypsymisen ja puhkeamisen hetkeä.

Samassa tuli Alli. Kaija keikautti Anna-Kaisan suoraan hänen eteensä ja
Alli tunsi kuin tunsikin -- Anna-Kaisan suureksi iloksi.

Mutta samassa nousi Maija, tarttui tukeaetsivästi Taunon käsivarteen ja
antoi katseen painua Pentin kukitettuun hautaan.

-- Tässä näiden hautojen partaalla täytyy minun puhua yhdestä, jolle
minulla ei ollut rakkautta tarpeeksi silloin kun hän sitä kipeän
kipeästi olisi tarvinnut. Hän oli epätoivoinen miehensä tekemästä
verityöstä. Epätoivoisena meni hän minun kodistani, -- minä en jaksanut
lohduttaa häntä. Ja seuraavana päivänä hänet tavattiin ruumiina
rannalla Vanhassa Kaupungissa. Hän oli tehnyt minkä hän taisi --
antanut henkensä kuin sovintouhriksi.

-- Airi, missä on sen vaimon lapsi, kysyi Ilona hiljaa Airilta.

-- Kuinka täti tietää? Onko täti kuullut hänen käynnistään? -- Airin
äänessä oli kuin pelkoa.

Ilona katseli häneen levollisesti, suuri rauha katseessaan. -- Minä
aavistan jotain sen perustuksella mitä olen sattunut kuulemaan. Siitä
pojasta huolehdin _minä_.

Syntyi äänettömyys, jota ei kukaan rohjennut keskeyttää. Maija painui
vain likemmäksi Ilonaa ja Alli tunsi isän hengen läheisyyttä.

Rakkauden suuri, kaikki voittava voima kosketti pyhäisellä
henkäyksellään jokaisen sisintä.








End of the Project Gutenberg EBook of Samasta kodista, by Marja Salmela

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47381 ***