*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47313 ***

SAVON JÄÄKÄRI

Kolmi-näytöksinen näytelmä


Kirj.

THEODOLINDA HANHNSSON



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1877.





JÄSENET:

_Paroni Tähtinen_, kartanon omistaja.
_Anna_, hänen tyttärensä.
_Maiju_, Paroni Tähtisen palvelus-tyttö.
_Pastori Kivinen_.
_Kaarlo_, hänen veljensä, Savon jääkäri.
_Kalastaja-Ukko_.
_Sanni_, hänen tyttärensä.

Tapaus: Savossa 1808.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Paroni Tähtisen sali. Huone-kalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja
tupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja Paroni kulkee
laattialla.


Ensimmäinen kohtaus.

    Paroni. Anna.

PARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei
näe enään muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole
täällä ollut moneen päivään.

ANNA (iloisesti). Ah! isäni kaipaa häntä, eikä tuo ihmettä olekkaan,
sillä Kaarlon seura on kaikille hupainen; hän on jalo-tunteinen mies --
ja --

PARONI. Soh, soh, piisaa jo -- kyllä siinä jo oli kyllin nuorukaisen
kiitokseksi. Tuo yliopistolainen on tavallansa kelpo mies ja kylläkin
sopiva opettamaan pappilan kasvavia vesoja; osaa samati kuin
veljensäkkin käyttää itseänsä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi
olenkin halusta nähnyt heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että
tyttäreni muistaa olevansa vapaa-sukuisen neidon, muistaa, mikä eroitus
on _hänen_ ja halpa-saätyisen nuorukaisen välillä.

ANNA. Hm -- kun pastorin kanssa juttelen, muistuu mieleeni net hyvät
opetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä
kuunnella päivät pitkät, vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista,
linnuista, tähti-taivaasta ja kaikesta, mitä maailmassa on suloisinta,
silloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, sekä ett'ei kenenkään
seurassa päiväni niin hupaisesti kulu kuin hänen.

PARONI (erikseen). Tavattoman lämpimät sanat -- hm, rakkauden enteitä
-- mutia jos hänellä on minun luontoni, voi hän tuosta rakkaudestaan
luopua, kuu hän sen tarpeelliseksi havaitsee -- (Annalle), Annaseni,
minä luulin saattavani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää
täällä sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että
olenkin vienyt sinua vaaraan. (Katselee tarkasti Annaan).

ANNA. Mikäpä tuo vaara olisi?

PARONI. Hm, -- jasoo, sinä tahtoisit sen kuulla -- noh niin -- paras
onkin -- minä pelkään, että olet rakastunut -- Kaarloon --

ANNA (vakaasti). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin minua,
ja Pastori, joka isällisellä hellyydellä huolta on pitänyt veljestään,
on kovin iloinen siitä, että saa minun sisareksensa.

PARONI. Anna, Anna! näin pitkälle en luullut asiain joutuneen -- minä
olen ollut sokea -- Oi sydän-käpyseni! minä en olisi suonut sinun
joutuvan semmoiseen taisteluun, johonka nyt olet tuleva, sillä tiedä,
että ainokaista tytärtäni en minä anna kenellekkään muulle, paitsi
sille, jonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu.
Vapaa-sukuisen kauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka
tyttäreni omaksensa saa.

ANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine -- siihen minäkin
panen arvoa -- ja sehän on Kaarlollakin -- vaan tuo nimen kaunis kaiku
-- oi isäni, mikä on se -- lasten koru -- usva-kuva, joka tyhjään
raukee! mutta sydämmen ylevyys -- siinä se, joka kaikki voittaa.

PARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit -- ja sillä,
jolle tyttäreni annan, pitää olla maine nimi -- josta heti tietää, että
sen omistajalla on nuot omaisuudet. Lapseni! ei ole yksikään Tähtinen
säästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä
myöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä,
kun isänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa; vaatii,
ett'ei hän enään mene tuon rakastettunsa näkyviin.

ANNA (rukoillen). Oi isäni --

PARONI. Siinä jätän sinun tätä asiaa miettimään ja toivon, että
tyttäreni on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (Antaa Annalle
kätensä suudeltavaksi). Hyvästi tyttöseni! (Menee kamariinsa).


Toinen kohtaus.

    Anna, sitten Maiju.

ANNA (yksin). Oi toki! Koska, koska on tuo sääty-eroitus tasoitettu --
suku-ylpeys poistuva? Ah! siksi on monta sydäntä särkynyt -- ja kuinka
käynee minun -- -- -- Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin
rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän
tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun
se minua oli rangaissut. -- Ah! -- silloin oli tuo helppo tehtävä, vaan
nyt -- oi kuinka katkeraa! (Maiju tulee sisälle).

MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän tryykättyjä vaatteitanne, eivätkö
ole sileitä ja kiiltäviä?

ANNA (ajatuksissaan). Ovat.

MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katsokkaan. Minä panin tärkin sekaan
oikein ranskan saippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli --
mutta, armollinen neito, ettehän te yhtään kuulekkaan minua -- ah!
kyllä minä syyn tiedän -- tiedän, miksi ette kuule -- jos vain
uskaltaisin sanoa --

ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? puhu, puhu
vain, lapsi.

MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia -- Pappilan Penttu sanoi
minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen -- "mutta
älä siitä vain mitään virkkaa," sanoi Penttu -- enkä olekkaan mitään
puhunut, ennen kuin nyt vasta tässä. Penttu sanoi: "Maisteri", mutta
minä vastasin heti: et sinä oikein tiedä, Pastori se on.

ANNA (naurahtaen). Noh miksi luulet Pastorin sulhasekseni?

MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisen-tilallensa
syntymä-tienoilleen tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.

ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään? --

MAIJU. Ei, armollinen neito, kyllä sen verran ymmärrän -- Pastorihan
saarnaakin -- ja Pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä,
hevosia ja kaikkia.

ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi
sinua omakseen? --

MAIJU (ajattelee). Hm -- en suinkaan -- me olemme köyhät molemmat,
mutta toista on ylhäisten -- ne tarvitsevat rikkautta. (Menee akkunan
luo),

ANNA (itsekseen). Ah, Maiju on ehkä oikeassa -- meikäläiset usein
myyvät sydämmensä nimeen, arvoon taikka rikkauteen -- vaan niin ei Anna
Tähtinen.

MAIJU. Voi armasten aika! nyt tulee sulhaset, täytyy rientää poijes; ja
Maisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savon-jääkärin
univormussa.

ANNA. Mitäs sanot! (Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen). Ah,
Kaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänen -- en ikänä --
mutta voi, nyt en saa häntä nähdä. (Ääneensä). Maiju, riennä sanomaan
Paronille, että tänne tulee vieraita, sano myöskin, että neiti Anna ei
voi hyvin.

MAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (Rientää Paronin kamariin oikealle puolen, ja
Anna vasemmalle omaan kamariinsa).


Kolmas kohtaus.

    Maiju, Pastori, Kaarlo, sitten Paroni.

    (Maiju tulee Paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle,
    Kaarlo puettuna Savon-jääkärin univormuun).

MAIJU (kumartaa). Istukaatte, Paroni tulee kohta.

KAARLO. Onko neiti Anna kotosella ja kuinka hän voi?

MAIJU. Hyvin vain, hän meni vast'ikään kamariinsa ja käski minun sanoa,
ett'ei hän voi hyvin.

PASTORI. Kuinka, hyvin sanoit sinä, ja toki käski hän sanoa, ett'ei hän
voi hyvin.

MAIJU. Niin -- kyllä hän tässä tervennä oli (Erikseen). Mitä nyt sanoa
töpsähytin! kuinka tästä nyt selville tulen. (Ääneensä), Kaarlo
Maisteri eli Väntrikki taikka Luuknantti kysyi niin paljon yht'aikaa,
että menin varsin sekasin vastauksissani -- vaan sopiihan sitä joskus
olla kipeänä, vaikk'ei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä särkee.

    (Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta).

KAARLO. Mikähän Annan lienee -- täällä on jotakin tapahtunut -- (Paroni
tulee) mutta tuossahan Paroni.

PARONI. Hyvää päivää! istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan
kaivannut teitä. (Osoittaa pöydällä olevia piippuja). Olkaatte hyvät,
tupakoitkaa vähäsen.

PASTORI (kumartaa ja ottaa piipun). Paroni hyvä, minulla on ollut
erittäin paljo toimia, sillä, kuten tiedätte, olen saanut
kotitienoillani kappalaisen-tilan, johonka minun nyt tulee muuttaa, ja
veljeni tässä on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojeliaksi.

PARONI (Kaarlon käteen tarttuen). Vai niin, minä en huomannut, että
olitte univormussa. -- Se on oikein -- tuommoinen päätös ansaitsee
kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelioita; vielä itsekkin
riviin menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt
sotakomentoja oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon
kanssanne jutella kahden kesken, yhdestä asiasta -- josta en teitä
kunnioita --

KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa -- veljeltäni ei tarvitse mitään salata.
(Erikseen). Paroni tietää jo kaikki. (Pastori katselee pöydällä olevia
kirjoja).

PARONI. Hoh suoraan sanoen, nuori herrani, te olette koru-sanoja
kuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut
hänen sydämmensä, vaan teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en
ikänä tytärtäni teille anna; siis oli tuo väärin, että tulitte lapseni
rauhaa rikkomaan ja minulle surua saattamaan.

KAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi! miksikä olisin sitä
salannut? Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra Paroni, olisi
mitään minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.

PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin
kunniallista, sivistynyttä nuorukaista -- vaan vävykseni -- ah -- mitä
ajattelette -- minä antaisin tyttäreni, neiti Tähtisen, nuorukaiselle,
jonka toinen plakkari on tyhjä, toisessa ei mitään -- jonka nimi on
maineeton, soinnuton.

KAARLO. Minä, herra Paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa,
joka tarvitsee minua; nuoruuden innosta sykkii sydämmeni, minulla on
käsi, vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja
Annaseni rakkaus on voimiani kahden-kertaisesti vahvistava. Enkö siis
ole rikas! Myöskin lupaan, että joko voitan kunnia-kuoleman
tappotanterella taikka palajan urhoollisena sotilaana.

PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt
vakuutatte; mutta tyttäreni teidän täytyy unhoittaa.

PASTORI (menee Paronin luo). Herra Paroni, älkäätte estäkö nuorten
uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja -- Luoja
kullekkin kohtalot jakaa.

PARONI. Minä olen vanha enkä siis enään, kuten nuoret kiihossaan, tee
päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.

KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette
varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jää-hyväisiä Annalle.

PARONI. Tarpeetointa, vallan tarpeetointa, ystäväni, tuo häiritsisi
vain nuoren sotilaan urhoollista mieltä. (Antaa kättä veljeksille).
Hyvästi, toivotan teille onnea molemmille -- (Kaarlolle) kun takaisin
palajatte, saamme nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (Kilistää kelloa.
Maiju tulee sisälle ja Paroni osoittaa pöydällä olevaa kynttilää.) Ota
kynttilä ja valaise sillä herroille, että näkevät mennä eteishuoneen
läpitse. Hyvästi! (Paroni menee kamariinsa ja Maiju tarttuu verkalleen
kynttilään).

PASTORI. Oi vanhus, sinä suku-ylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka
oman lapsesi sydämmen särkisit!

MAIJU (katselee oveen päin, josta Paroni meni), Jopa jo uskallan antaa.
(Kurkottaa Kaarlolle paperikäärön). Tämän käski Anna neiti antaa teille
hänen hyvästi-jätöksensä.

KAARLO. Ah! (aikoo aukaista käärön).

MAIJU (hätäisesti). Ei täällä, rientäkää. (Ottaa kynttilän, ja kaikin
rientävät pois.)

    Esirippu lasketaan.




TOINEN NÄYTÖS.


Torppa Kallaveden rannalla. Kalastaja-ukko istuu tuvan edustalla
verkkoa kutoen ja Sanni kehittää liinanöyhtää vanhasta repaleesta.
Avoimesta tuvan ovesta näkyy sotilas-vaatteita ja miekkoja. Oikealla
puolen pihaa on kukkapenkere.


Ensimmäinen kohtaus.

    Ukko, Sanni.

UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? -- hm, verkkoa kudon minäkin, vaan
mitäpä sillä teen -- pakenevathan kalatkin Kallavedestä pelvossaan, ja
kentiesi laskenko ikänä verkkoa lahteen.

SANNI. Miksikä isäni nyt on noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää
niin kauan, kuin Savon jääkärit ovat täällä.

UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen, onhan tappo-tanterelle jäänyt
sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi, (osoittaa seinässä riippuvia
sotilaan-vaatteita) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä.
Siitä päivästä, jona tuon sanoman sain, olen ollut kuin kuivunut koivu,
kuin karsittu kuusi --

SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut
antaa isänmaallesi!

UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä, saankin olla tyytyväinen, kun tätä
asiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana
kotimaastaan, vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan -- mutta --
(nousee istualta ja koputtaa rintaansa), mutta tuo itsekäs sydän, sekin
vaatii osansa.

SANNI (itsekseen). Niin, niin -- sekin vaatii osansa.

UKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinun pois
pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena
sairaan-hoitajana, eikä ole sinulla mitään senlaista iloa kuin muilla
nuorilla.

SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätöin? Ah olenhan minä kovin
onnellinen isäni luona.

UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi
viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikään kuin äiti lastaan, vaan aina
olet toki tyytyväinen kuin visertelevä lintu.

SANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen,
kun kasvavat; tottahan sitten ilo-mielin huolellisesti tahdoin hoitaa
luutnantti Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja
sanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa, ja oikea sotilas hän onkin;
sotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin, kuin hän täällä sairaana makasi,
sanoi hän useasti; "Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä
toivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä,
kun kenraali Sandels Toivalasta lähtee". Mutta missä nyt luutnantti
viipynee -- kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään. Kuka tietää,
mitä huomenna tapahtuu -- ja mitä tänään -- Kas! kuinka paljon lehtiä
on maahan karissut -- täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven
varaksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee).


Toinen kohtaus.

    Ukko, Sanni, sitten Kaarlo.

UKKO. Hm -- hänen silmissänsä palaa outo tuli -- poskensa hehkuvat,
minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeesen.

SANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkäätte jo tupaan, ilta tulee,
syys-ilma käy jo nihkeäksi eikä se vanhukselle hyvää tee.

UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekkaan hyvää; sinun
poskillasi on outo hohde.

SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuu.
(Erikseen) Onneni -- ah! (painaa kätensä rinnallensa) tämä levottomasti
sykkivä sydän -- onko se onnellinen? (Ravistaa päätään. Kaarlo tulee).
Kas! Luutnantti.

KAARLO. Nyt on kiirut käsissä, tänä iltana vielä marsitaan Iisalmelle
päin, joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat
kiiruusti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt
tulee kuuvalo.

UKKO (osoittaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo
nousemassa. (Antaa Sannille verkon). Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja
anna luutnantille, mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä,
(luutnantille) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.

KAARLO. Kyllä.

    (Ukko menee ja Sanni vie verkon tupaan).


Kolmas kohtaus.

    Kaarlo. Sanni.

    (Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä ja Sanni palajaa varsin
    kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle).

KAARLO. Ah tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen
taskuunsa). Mutta aika rientää, nyt, Sanniseni, vastaa minulle,
saatanko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä.

SANNI. Luutnantti Kaarlo, mitä kysytte! kuka pakoitti minua teitä
hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne, teinhän sen ystävyydestä
vain.

KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään
aarretta, joka on minulle niin kallis, ett'en tahdo sitä enään
sota-tanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää minne se
silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt -- en tiedä
mikä pelko on minun valloittanut. -- (Ottaa kaulastaan hienon mustan
nauhan, jossa rippuu sievä kultainen kotelo, painaa sitä rintaansa
vastaan). Ah kallis, kallis lahja mun Annaseltani, jää hyvästi! (Antaa
kotelon Sannille, joka haja-mielisenä ottaa sen vastaan). Tallenna
tämä, varjele sitä kuten silmä-terääsi, kunnes sodasta takaisin
palajan, vaan jos kuolen, vie kotelo pitäjääsen Leppäniemen kartanoon
nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä,
hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimeä
voittamaan.

SANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.

KAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille). Ah, sinun kätesi on aivan
kylmä, sinun on ehkä vilu.

SANNI (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi -- Kosk' olen köyhä tyttö
vain. (Rummun ääni kuuluu).

KAARLO (hätkähtäen). Rummun ääni kuuluu, sota-väki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois).


Neljäs kohtaus.

    Sanni (yksin).

SANNI. Haa! -- kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja
kylmät ovat poskeni -- (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä --
täällä tuli polttava -- hah -- halpa-säätyinen tyttö! houkkahan olit,
joka rakastuit sota-uroosen -- (nauraa kolkosti) ha ha haa, kylmät
kiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan
hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa
katsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa
kotelossa olevaa kuvaa.) Haa, eikö minun rakkauteni ole yhtä
voimallinen kuin sinunkin -- ja minun pitäisi kuten silmä-terääni
tallentaman tätä -- (koputtaa jalkojaan maata vastaan) tätä, jota
tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa, (lähenee Kallaveden rantaa) en
-- minä viskaan sen tuonne -- mutta en -- en, en, se on levännyt
_hänen_ rinnallansa; totta on tuo neito suloinen, loistava kuin
tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa --
entä jos vielä paremmin häntä katselisin -- (katselee koteloa). Ah!
tosiaan olet suloinen -- sinä olet kulta-kutrinen ja elät auringon
loistossa, vaan minä musta-hapsinen olen synkkä-kohtaloinen -- mutta
kaunis on syksyinenkin ilta, (osoittaa kuuta) kun taivaan valo sitä
valaisee, (laskee kätensä ristiin.)

    Ah valo tule avuksi,
    Ett' voitan itseni.

Jaa, jaa, minä voitan itseni. (Astuu kivelle ja laulaa). [Kansanlaulu].

    Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni;
    Totta on hän verrempi, mi vei mun ystäväni.
    Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa,
    Enkä enään milloinkaan ma häntä tahdo muistaa.

(Rummun ääni kuuluu ja Savon jääkärien marssia soitetaan). Ah! nyt he
lähtevät. (Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä
sinne päin, mistä soitto kuuluu.) Onni, onni -- sinua -- teitä --
seuratkoon -- (Soitto taukoo.) tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä
polttava rintani! oi jos voisin unohtaa -- mutta --

    En voi sua unhoittaa poijes,
    Vaikk'en ikänä sua saa;
    Sä sydämmessäni olet
    Ikuisessa muistossa.
    Jos arvossa mä oisin
    Ja rikkahitten rinnalla,
    Niin totta varmaan voisi
    Viel' onnenikin kukoistaa.
    En voi sua unhoittaa poijes, j.n.e.

Niin, en voi enkä tahdo häntä unhoittaa. (Katselee taas kotelossa
olevaa kuvaa). Oi kuva taivahinen! minä tahdon olla sinulle ja
Kaarlollesi uskollinen ystävä -- minä koetan häntä vaaroista varjella
-- niin nyt tiedän, mitä te'en --


Viides kohtaus.

    Ukko. Sanni.

UKKO (tulee näyttämölle). Hohho! olenpa kovin väsynyt -- Kah tuossa
harava vielä. (Nostaa haravan puuta vastaan).

SANNI. No jopa isäni vihdoin kotia pääsi. Menkää, isä kulta, nyt
ma'ata, olette varmaankin hyvin väsynyt.

UKKO. Kyllä olenkin -- mutta, Sannaseni, oletko kipeä, poskesi ovat
kovin kalpeat?

SANNI. Ilta-tuuli net jähdytti.

UKKO. Sinä olet aivan oudonnäköinen -- mikä sinua vaivaa?

SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta,
isä rakas, siunaa minua, ennen kuin ma'ata menet. Minä vielä vähän
aikaa viivyn kuun valoa katselemassa.

UKKO (erikseen). Hän on tyyne ja lempeä -- vaan toki näyttää
levottomalta, (Ääneensä). Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä Sannin
pään päälle). Rauha olkoon kanssasi.

SANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni!

    (Ukko menee tupaan).


Kuudes kohtaus.

    Sanni (yksin).

SANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin
palajan, olette jo kaikki kuihtuneet. (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu
jo, nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin
sotilaan vaatteet kainalossa). Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä
vain olen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven
eteen.) Suo anteeksi, muu isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin
jätän -- mutta -- kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs
sydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (Kiiruhtaa
pois).

    (Esirippu lasketaan).




KOLMAS NÄYTÖS.


Huoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna,
ja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.


Ensimmäinen kohtaus.

    Paroni. Anna.

PARONI (kulkee edestakaisin laattialla). Mitä siellä paperille
piirtelet, Annaseni?

ANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.

PARONI. Nimen -- minkä nimen?

ANNA. Sen, mikä mull' on kallihin.

PARONI (katselee paperia). Hm Kaarlo -- kumma tyttö, aina vain vieläkin
häntä muistat, ikään kuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan. Estä
ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisin, joista häntä muistat.

ANNA.

    Kun tähtilöitä katselen,
    Silloin häntä muistelen.

PARONI. Älä katsele tähtösiä.

ANNA.

    Kun istuskelen yksinäni,
    Hän on aina mielessäni.

PARONI. Älä hae yksinäisyyttä, alakuloiselle mielelle ei se ole
terveellistä. Seurustele muitten kanssa.

ANNA.

    Seurassa on pahempi,
    Siellä kätken sydämmeeni
    Kuvan kalliin Kaarloni.

PARONI (erikseen). Hm -- hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan,
Noh, kentietää kuinka asiat vielä kääntyvät -- olinkohan toki liika
kova lapselleni? (Annalle). Vaan isääsi -- etkö häntä enään milloinkaan
muista? (Menee kamariin).


Toinen kohtaus.

    Anua, Maiju, sitten PARONI.

MAIJU (tulee sisälle tuoden pöydälle kahvi-asettimet). Saanko kaataa
kahvia Anna neitille?

ANNA. Kaada pisara. (Itsekseen). Isäni oli vähän harmissaan -- minun on
syyni, voi, mutta minä en saata ilolintuna oleskella. (Ääneensä)
Kuules, Maiju, taidatko selittää, mitä unet merkitsevät?

MAIJU. Muutamia kyllä taidan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia.
Kun Penttu tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.

ANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin, hänen vaatteissaan
oli ylt'ympäri veri-punaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: "Ah Anna!
näin olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain
odotan leposiaani siunaamaan", samassa hän katosi, vaan siinä, jossa
hän oli seisonut, kasvoi kaunis ruusu-puu punaisia kukkia täynnä.

MAIJU. Olipa tuo kumma uni, en tuommoista ole kuullutkaan. Mutta
missähän Paroni, kun ei tule aamukahviansa juomaan.

PARONI (tulee taas saliin ja hieroo käsiään). Oikein kylmä tänään, eipä
kahvi-pisara pahaa te'e.

MAIJU (menee valkeaa kohentamaan). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri
pesee silmiänsä tavan takaa.

PARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta
odottaa, kunnes tuo Mirrin aavistama vieras tulee.

ANNA (kaataa kahvia kuppiin). Tässä, ottakaatte, isä hyvä.

MAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras
tulee.

PARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottaa (nauraa) hah, hah, hah.

MAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, paukka lenteli aina kyökin
keski-laattialle. (Kopina kuuluu). Kas! jopa joku tulee. (Lähtee ovea
aukaisemaan). Hyvänen aika, Pastori! (Pastori Kivinen tulee sisälle ja
Maiju menee).


Kolmas kohtaus.

    Paroni, Pastori, Anna, sitten Maiju.

PARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää. (He kättelevät). Mikä
teidät nyt meille näin äkki-arvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan
periltä?

PASTORI. Turusta tulen, tärkeät asiat vaativat minua sinne, (ottaa
päällystakin yltänsä) ja tärkeät asiat minua myöskin vaativat tätä
tietä kotia palajamaan. (Huokaa).

ANNA (lähenee Pastoria ja huomaa, että musta suruharso on käärittynä
hänen takkinsa oikean-puolisen hian ympärille). Ah pastori, mitä
merkitsee tuo musta suru-harso? (Äänettömyys). Te ette vastaa --
sanokaa -- oi sanokaa! (istuu tuolille, valittaen) hän on kuollut!
(painaa päänsä käsiinsä).

PASTORI (hämmästyen). Te ette sitä tietäneet? vaan te arvasitte oikein;
hän on kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.

PARONI. Hm -- hän oli hyvä miehen alku -- (yskähtää).

ANNA. Voi, Pastori, kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan -- Oi
Kaarlo, Kaarlo!

PASTORI. Itsekkin haluaisin tarkempia tietoja, sillä juuri Oulusta
lähteissäni sain kuulla tuon suru-sanoman, että hän Iisalmella oli
Virran sillan luona kaatunut tappelussa. (Huokaa). Tämän suruni
katkeruutta lisää vielä sekin seikka, ett'en tiedä, onko hänen hautansa
siunattu. Tuo ajatus minua vaivaa alinomaa --

ANNA (erikseen). Ah! nyt muistan uneni.

PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.

PASTORI. Suotavaa olisi, mutta kuulkaatte: kolme yötä peräkkanaa tuli
veljeni unissain luokseni, sanoen: "Veli, tule siunaamaan hautani, että
saan rauhan," sitten viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja
katosi, sormessa oli hänellä sormus, joka meidän su'ussamme on säilynyt
polvesta polveen.

ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.

PARONI. Ettekö mitään tietoja veljeltänne saanut hänen ollessansa
Toivalassa.

PASTORI. Minä sain Kaarlolta kirjeen, ennen kuin hän Toivalasta läksi,
Hän oli ollut sairaana, vaan oli jo silloin terveenä ja mielensä hehkui
sotahan.

ANNA. Voi Kaarlo raukka -- kipeänä -- ja luultavasti ilman mitään
hoitoa.

PASTORI. Hän kirjoitti, että eräs kalastajan tyttö oli häntä hellästi
hoitanut.

ANNA (erikseen), Ah! _hän_ mökin tyttö, -- _hän_ on paljon onnellisempi
kuin _Anna Tähtinen_. (Maiju tulee sisälle).

MAIJU. Kyytimies kysyy, joko Pastori pian lähtee.

PASTORI (nousee istualtaan). Sano kyytimiehelle, että kohta tulen.
(Maiju menee).

PARONI. Ei suinkaan Pastorilla noin kiirutta ole?

PASTORI. On tottakin, sillä pitkäpä on matkani. Hyvästi! (He
kättelevät.)

ANNA (Pastorille). Oi opettajani, jos löydätte Kaarlon haudan, niin
palatkaatte tänne, jotta minäkin tietäisin hänen lepäävän rauhassa.

PASTORI. Noh, teidän tähtenne, neiti Anna, minä tulen, (Menee).

    Esirippu lasketaan.

Väliverho. [Tarun mukaan].

Tappelu-paikka Virran sillan luona. Näkymöllä seisoo Savon jääkärin
haamu. Pastori tulee alakuloisena tietä pitkin, haamua huomaamatta.


Neljäs kohtaus.

PASTORI (seisahtuu ja panee kätensä ristiin). Voi, joska löytäisin
hänen hautansa, vaan eipä kukaan kuulu siitä tietävän -- turhaan,
turhaan sitä etsin. Täällä on hän verensä vuodattanut. Kallis veljeni!
ihanan kuoleman tosiaan saavutit, mutta oi, jospa saisin hautasi
siunata! tuo on mielessäni yöt päivät. (Vienosti kuuluu Savon jääkärien
marssi. Pastori kuuntelee). Mitä! -- (Soitto taukoo). Mitä kuulin?
olipa, ikään kuin olisin kuullut Savon jääkärien marssia soitettavan;
(kulkee verkalleen eteenpäin) ei näy rumpuja missään. (Näkee haamun,
hätkähtää ja menee muutaman askeleen taakse päin). Kah! kuka siellä?
hyvää päivää, jääkäri! (lähenee, tuntee veljensä ja huudahtaa);
Veljeni! (Haamu katoaa, vaan samassa paikassa näkyy vähäinen kumpu ja
siinä sormi, jossa on kultainen sormus). Ah veljeni haamu vain! mutta
tuossahan sormi, jossa on veljeni sormus, (lähestyy kumpua, vaan sormi
katoaa) sekin satosi. Veljeni! nytpä tiedän, kussa lepäät, nyt levon
saamme molemmat. Luoja sinua siunatkoon -- Lepää rauhassa!

    Esirippu lasketaan.

Muutos.

Näytelmä-paikka sama kuin näytöksen alussa, Anna mustiin vaatteisin
puettuna istuu sohvassa, nojaten päätään kättänsä vasten.


Viides kohtaus.

    Anna. Maiju.

MAIJU (pyhkielee tomua huonekaluista, vaan vilkaisee tavan takaa
Annaan.) Neiti Anna -- (erikseen) eipä hän taas kuulekkaan, (koroittaa
äänensä) neiti Anna!

ANNA. Oh oletko täällä, Maiju, mitä on kello?

MAIJU. Vasta puoli seitsemän ja Anna neiti on jo liikkeellä.

ANNA. En saanut uuta enään.

MAIJU. Minä olisin niin iloinen, niin että, mutta -- mutta nyt olen
niin surullinen, niin että (itkee).

ANNA. No miksi?

MAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen -- ja kukapa
minulle ja Pentulle nyt häät laittaa --

ANNA (hymyillen). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään ja kyllä
sinua morsiameksi hankin. (Koputus kuuluu).

MAIJU. Kah, kuka kyökin ovea koputtaa? (Juoksee pois.)


Kuudes kohtaus.

    Paroni, Anna, sitten Maiju.

PARONI (tulee kamaristaan). Ah, sinä olet jo vaatteissa! Mikä täällä
koputti?

ANNA. Kyökkiin vain joku tahtoi. (Maiju tulee sisälle).

MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä
kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: "Oi laske minut
pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen."

ANNA. Oi saata häntä pian tänne!

MAIJU. Hän on kovin kipeä. (Menee),

PARONI. Ihmeellistä! -- mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?

ANNA. Niin mitäpä hän tahtonee? -- (Erikseen). En tiedä, mikä aavistus
minua valloittaa -- entä jos Kaarlo vielä eläisi! (Sanni tulee ovesta).


Seitsemäs kohtaus.

    Sanni, Anna, Paroni, sitten Pastori.

SANNI (kiiruhtaa Annan luo). Tehän olette neiti Anna! Minä tunnen nuot
silmät kirkkahat.

ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? -- en muista nähneeni sinua
ennen.

SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta ja tuon
luutnantti Kaarlon terveiset, vaan auttakaa -- (horjuu) mä lepoa
tarvitsen -- voimani jo riutuvat --

PARONI (taluttaa Annan kanssa Sannia noja-tuolille istumaan.) Sanni,
sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi --
eikö niin? (Sannin silmät vaipuvat kiinni ja Anna juoksee viiniä
tuomaan lasillisen. Palajaa kohta.)

ANNA (laskee Sannin huulille lasin), Sanni, tämä uupuneet voimasi
virkistyttää.

SANNI (avaa silmänsä ja juo, huivi liuskahtaa päästä ja hänen mustat
kiharansa valuvat alas hartioille). Kiitoksia, Anna neiti -- Oi onnea!
nyt saatan taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen
tervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkki-nauhan, jossa kotelo rippuu.)
Tämä on levännyt luutnantti Kaarlon rinnalla --

ANNA. Ah! minun antamani kotelo, oi puhu, Sanni! kuinka tuli tämä
sinulle? Missä Kaarlo? --

PARONI. Anna; sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen
antaa -- petitkö sinä isäsi? --

ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes
jää-hyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi, siltä
ystävältä, joka i'äti oli häntä muistava -- Eikä tuo ollut mikään
petos.

SANNI. Kun luutnantti Kaarlo Toivalasta läksi, käski hän minua
varjelemaan kuten silmä-terääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin
palajaisi, "vaan jos kuolisin," sanoi hän, "vie se Leppäniemelle neiti
Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni
kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimen voittamaan" -- ja sen
hän voittikin -- kunnia-kuolemallaan.

ANNA. Voi! hän on siis kuollut! -- (itkee).

PARONI. Älä itke, Annaseni!

ANNA. Ah isäni! anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nethän ovat
muisto-kukkia vain minun Kaarlolleni -- mutta, Saimi, jos jaksat, jatka
puhettasi vielä --

SANNI. Luutnantti Kaarlon lähdettyä Toivalasta, pukeuduin veli
vainajani vaatteisin ja seurasin Savon jääkärien jälkiä, kunnes
Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin
saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä
minuttakin -- mutta _Hän_ oli toisin päättänyt -- luoti sattui
luutnantti Kaarloon -- se sattui kovasti -- hän kaatui, silloin
kuiskasin hänelle nimenne -- hän katsoi tarkasti minuun, sanoen:
"Sanni!" sitten koroitti hän vielä kerran äänensä ja lausui:

    Nyt Annaseni! suurin on rakkauteni,
    Kun isänmaani edestä mä uhraan henkeni.

ANNA. Hän oli uskollinen -- Ah!

PARONI. Kussa lepää hän nyt?

SANNI. En tiedä, sillä kun luutnantin silmät vaipuivat kiini,
sattui luoti myöskin minuun -- Kun heräsin tainnuksistani, oli
tappelu tau'onnut, häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli
yltä-ympärillä; sitten laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä
eräältä tytöltä vaatteet -- nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen
kärsinyt vilua, kipua, janoa --

ANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin
paljon muitten tähden? -- Yksi tunne toki löytyy, joka on voimallinen
-- joka mahdolliseksi mahdottoman tekee -- se on rakkaus --

SANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. Oi, kuin olen väsynyt,
vaan minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt -- lupaukseni
täyttänyt -- vienyt luutnantti Kaarlon viimeiset terveiset hänen
morsiamellensa.

ANNA. Ah maailman nähden ei netti Tähtinen saanut olla hänen
morsiamenansa, vaan sydämmessäni olen i'äti oleva hänen Annansa.

SANNI (istuu). Nyt ymmärrän -- ah! ei ole komeat huoneetkaan
aina onnen asuin-siana. Oi suku-ylpeys -- oi sääty-eroitus, milloinka
olet tasoittuva? Koska tunteet ihanat liikkuvat niin halpa- kuin
korkea-säätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen
toisensa onnen särkeä!

ANNA. Niin miksi, -- miksi?

PARONI. Älkäätte minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun
nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne arvotointa -- vaan
teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi, aika menee eteenpäin ja
ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno.
-- minäkin nyt tässä, elämäni ehtoolla, näen monta asiaa toisin kuin
ennen. (Paronin puhuessa on Pastori kenenkään huomaamatta tullut
sisälle.)

ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (Rientää syleilemään
Paronia ja suutelee hänen kättään).

SANNI (nousee innoissaan). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu! silloin
ei eroitusta enään ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan -- joka
korvessa, joka laaksossa. (Akkunasta näkyy nouseva aurinko.) Ah
aurinkoinen nousee, se todistaa, että uusi aika koittaa -- (Vaipuu
tuolille).

PASTORI. Amen, tapahtukoon niin.

PARONI. Pastori!

ANNA. Pastori! ah! minä olen saanut terveisiä -- tuossa on Sanni --

PASTORI. Minä tiedän -- Maiju puhui jo tuolla ulkona. Ja minä tuon
terveiset haudasta -- hän lepää nyt rauhassa!

SANNI (puhuen itseksensä). Hän lepää nyt rauhassa ja kaikki muuttuu,
kaikki -- Kuulkaatte, jo hengettäret laulavat -- (Hengetärten laulu
kuuluu kulissien takaa): [Lauletaan samalla nuotilla kuin "Maamme"].

    Ah! yksi ääni Suomessa
    On kerran kaikuva
    Niin korvessa kuin laaksossa,
    Niin torpassa kuin hovissa,
    Ja ihanana kukkana
    On Suomi kukkiva.

(Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten.)

PASTORI. Vaiti! vaiti! hän nukkuu viimeistä untaan -- hän on työnsä
tehnyt ja päivänsä ovat päättyneet, mutta me älkäämme veltostuttako
surulla voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä,
jalolla työllä, koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran
kukoistaisi ihanana kukkana!

    (Esirippu lasketaan).








End of the Project Gutenberg EBook of Savon jääkäri, by Theodolinda Hahnsson

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47313 ***