*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42697 ***

ANNA FLEMING

Historiallinen romaani


Kirj.

SANTERI INGMAN [IVALO]



Werner Söderström, Porvoo, 1898.



SISÄLLYS:

    I. Keväinen veneretki.
   II. Häät Vääksyssä.
  III. Kaksi viestintuojaa.
   IV. Helsingissä vuonna 1593.
    V. »Tyttö on minun.»
   VI. Kruunausjuhla Upsalassa.
  VII. Meren hengessä.
 VIII. Talvitunteita Kuitiassa.
   IX. Talvisia retkiä.
    X. Keskeytetty ulkomaanmatka.
   XI. Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.
  XII. Klaus Fleming mahtavuudessaan.
 XIII. Myrsky vinkumassa.
  XIV. Pakolaiset.
   XV. Tammi kaatuu, oksat varisevat.



I.

Keväinen veneretki.


Liukkaasti halkoi kepeä soutovene tyyneitä salmivesiä. Jo ehti se
salmen suuhun, josta avarampi selkä avausi eteen, ja siihen se hetkeksi
pysähtyi. Soutaja lepuutti airojaan ja jäi, samoin kuin perässä istuja,
ääneti katselemaan auvenneen ulapan selälle.

Meri näytti siellä ikäänkuin höyryävän. Hienoa huurua liiteli
vedenpinnan tasalla, hyppeli kuin kepeä utuaallokko hilpeässä
karkelossa meren tyynellä selällä. Ne leijailivat nuo aallot parin
vaaksan verran vettä korkeammas ja hälvenivät siitä päivän kuumentamaan
ilmaan. Joskus vain, kun hieno maatuuli hengähti ulapalla, kohosi huuru
autereisena hattarapilvenä taivasta kohden, jättäen puhtaaksi meren
kiiltävän kalvon.

Se oli voittoisan kevään taistelua taittunutta talvea vastaan, joka
kumminkin vielä syvässä merivedessä sitkeästi piti puoliaan. Olihan
vielä moniaita viikkoja sitten raskaita jäätelejä uiskennellut
ulappavesillä ja niiden välissä värisevä, kylmä aalto oli saanut
syleillä lumista ahdetta. Vaan keväinen, paahtava helle oli sitten
muutamissa päivissä loihtinut vapaaksi meren ja suliksi rannat;
ainoastaan syvällä pinnan alla oli vesi vielä talvisen kylmää, ja siksi
se huurusi, kun sitä päivän säteet kuumensivat.

Tyttö, joka perässä istui, suojasi kauan aikaa kämmenellään silmiään,
ihaillessaan noita sumulaineikon hilpeitä hyppyjä, jotka ikäänkuin
eläväksi loihtivat aution selän. Sitten hän yhtäkkiä käänsi nuorteat,
verevät kasvonsa toverinsa puoleen, niin äkkiä, että hänen tuuhea,
hartioille valloillaan riippuva tukkansa heilahti kullalta välähdellen.

-- Katso, Elina, virkkoi hän, eivätkö olekin nuo kuin ketteriä kevään
hengettäriä, jotka iloissaan tanssivat ja muodoltaan myötään
vaihtelevat?

-- Taikka talven pakenevia peikkoja, vastasi toinen, soutoteljolla
istuva solakka tyttö, vetäen hienon harsohuivin syvemmälle varjostamaan
tummahtavia silmiään. -- Muuten sinä voit vilkkaalla mielikuvituksella
nähdä tuossa sumustossa mitä tahdot.

-- Niin voinkin, katso, nyt se on aivan kuin komea ratsujoukko, joka
täydessä laukassa laskettaa rantaa kohden. -- Valkotukkainen tyttö
viittasi innostuneena kädellään, osottaen kuinka tuo ratsastava joukko
muka tahdikkaasti notkui. Hänen toverinsa naurahti veitikkamaisesti ja
virkkoi:

-- Aivan oikein, tuossa ratsastaa töyhtöpäinen ritari ylinnä. Minussapa
onkin vähän noidan vikaa, näenpä selvästi, että siinä ajaa kosijoita
Kuitiaan, jotka tulevat pyytämään jalosukuista neitoa Anna Flemingiä
avioon. Vaan vielä en varmasti tunne kuka tuo komea ritari on, onko se
joku Horn, vai Kurki, vai Särkilahti...

-- Ei, Elina, sinun noitasilmäsi näkevät väärin. Töyhtöpäiset
ritarithan ajavat poispäin Kuitiasta, ne tietävät, että orpotyttö
siellä ei heitä odotakaan. Ne ratsastavat luultavasti Suomenlahden
rannalle, Peipotin hoville, siellähän neiti Elina Fincke uneksii
korkeita sulhasia, komeutta ja mainetta.

Keulateljolla istuva tyttö käännähti silloin päin toveriinsa, hänen
silmänsä säkenehtivät ja hänen lujapiirteisillä kasvoillaan kuvastui
intohimoa. Vilkkaasti hän virkkoi:

-- Niin se uneksiikin, korkeutta, voimaa, mainetta, tulkoonpa se sitten
sulhasen muodossa taikka muuten. Joutukaa te keveät ratsastajat, ajakaa
välemmin minun apujoukokseni! Minä tahtosin päästä tilaisuuteen
tekemään jotakin suurta ja tavatonta, jotakin, josta kaikki ihmetellen
kertoisivat ja jota jälkimaailmakin vielä ihaileisi.

Vaan peränpitäjä puisteli päätään.

-- Suuruutta, mainetta, ihailua, niitä sinä Elina haaveksit, -- mitäpä
voittaisit, jos niitä saavuttaisitkin. Olisit kunnianhimoinen ja ylpeä,
janoisit lisää, aina lisää, etkä saisi kumminkaan koskaan kyllältäsi;
et olisi koskaan onnellinen.

-- Onnellinen! -- mitä sellaisesta pikkuonnesta, olisinpa toki tehnyt
jotakin. -- Elina viskausi selälleen keulateljolle ja katseli ylös
taivasta kohden, jonka sineä ei hattarakaan häirinnyt. -- Minä voisin
tehdä vaikka mitä, vaikka kuinka hurjaa ja vaarallistakin, kunhan se
vain olisi suurta ja mainehikasta.

Hänen toverinsa ei vastannut siihen mitään ja hetkisen vallitsi
äänettömyys ominvalloin kelluvassa venheessä. Vaan tuo hoikkasempi,
tummahtava tyttö oikasi hentoset käsivartensa kuin rukoukseen taivasta
kohden ja jatkoi:

-- Luin eilen Ebba-tädin kirjastosta tuon ranskalaisen kirjan, sinä
tiedät, kertomuksen Orleansin neitsyestä ja hänen matkastaan
vapauttamaan kuningastaan ja maataan. Ah, se olisi jotakin minun
unelmaini tapaista, -- vaan meikäläisillehän ei ilmesty enkeleitä
unissakaan. Mutta olisipa mullakin unelmissani valtakuntia, joita
tahtosin vapauttaa, kruunuja, joita tahtoisin kukistaa ja pystyttää,
kuninkaita, joita tahtosin suistaa ja asettaa, -- oi, Anna, jospa
olisin minäkin sellainen suuri, historian järjestäjä Johanna!

Anna hymähti, merelle viitaten:

-- Siispä kuuluvat sinun unelmiisi nuo ratsut, jotka korskuvat ja
höyhentöyhdöt, jotka liehuvat. Ja pidä ne, Elina, en niitä sulta
kadehdi, kokonaan toista olisi se, jota minä tahtosin unelmoida, mutta
kumminkin paljo ihanampaa ja jalompaa.

Keulateljolla lepäävä tyttö hyppäsi pystyyn, siirtyi venheen perään
ystävättärensä viereen, kierasi kätensä hänen vyötäreilleen ja kysäsi
veitikkamaisesti:

-- Ja minkälainen olisi se unelma, jonka Anna Fleming toivoisi
toteutuvan?

Anna istui kauan aikaa vastaamatta, katsellen venheen laidan yli
kirkkaaseen kalvoon, johon kuvastui tuo sama taivas, jonka sineä Elina
oli ylöspäin ihaillut. Ja hän näki siinä oman kuvansakin, joka seurasi
mukana, venheen hiljaa keinuessa eteenpäin: näki kahdenkymmenvuotiset
tytönkasvot, joita tuuhea tukka seppelöi, näki korkean otsan ja
hienosti punehtivat posket. Mutta kuvastuipa ikäänkuin pieni
surunvoittoinen varjo suun tienovilla, joka oli vakava ja suljettu, ja
silmistä säteili kuin hillittyä kaihoa ja tyydyttämätöntä kaipausta. --
Elina kumartui myös tuota kuvaa katsomaan ja virkkoi viitaten siihen
sormellaan:

-- Jotakin Annakin kaipaa, kaipaa hartaasti ja syvästi. Mutta mitä?

Anna katseli yhä alas vesikuvastimeensa ja vastasi siitä melkein kuin
itselleen:

-- Hartaasti ja syvästi, se on totta. Ja kumminkin minä tyytyisin niin
vähään, niin vaatimattomaan, kunhan sitä vain saisin vilpitöntä ja
puhdasta.

-- Ja mitä se olisi?

Anna ujosteli hiukan ja lausui verkalleen:

-- Se olisi kipene hellyyttä, rakkautta, -- muuta en mitään vaatisi
elämältä. Mutta juuri sitä olen ikäni saanut kaivata ja kaihoilla ja
saan ehkä kaihoilla aina.

Ikäänkuin pettyneenä siirrähti Elina taas toverinsa vierestä ja virkkoi
melkein ilkkuen:

-- Vähäänpä tyydyt, pikkusielu! -- »Kipene rakkautta», -- niin
mitätöntä, niin imelää! Vaan on kai onnellista, kun vaatii vähän, sen
toki saapi tyydytetyksi.

-- Ja kuitenkin se on minulle kaikki. Tuota »mitätöntä» olen
lapsuudestani asti unelmoinut ja aina olen sitä ollut vailla. Vaan jos
kerran löydän ihmisen, johon täydellisesti luottaa voin, niin minä en
häntä enää laske, en koskaan, oi, en mistään hinnasta. Minä riipun
hänestä hellittämättä kiinni, sillä minä tahdon toteuttaa elämäni
unelman, toteuttaa täydelleen, juoda pitkissä siemauksissa polttavaan
janooni. Oi, te kevään hennot hengettäret, taikokaa mulle tuo pikkuinen
onneni!

-- Kas, voithan sinäkin Anna olla intohimonen, huudahti Elina nousten
pystöön venheessä. -- Se on oikein, silloin pääset kyllä toiveesi
perille. Vaan katsoppas tuonne selälle, siellä näet jo onnen linnasi
liehumassa, jatkoi hän viitaten ulapalle, jossa leppeä maatuulen
hengähdys taas oli hetkeksi kohottanut pinnalla liitelevät huurut,
jotka nyt paksuna usvana kohosivat taivaalle muodostaen häilyviä
harjoja ja torneja.

-- Linna tai tölli, sama se, kunhan siinä on onnea, vastasi Anna ja
rupesi, asettuen taas suorana istumaan perään, melomaan venettä
eteenpäin. -- Mutta aamupäivä kuluu ja me unehdumme tähän haaveilemaan.
Souda vielä hetkinen, Elina, että ehditään kirkkorantaan, ja minä saan
viedä kukkaseni äitini haudalle.

Elina istui soutamaan ja voimakkaasti hänen hentoset, mutta jäntevät
kätensä vetivätkin, joten venhe nopeasti kiiti niemien ohi ja siitä
laajenevan lahden pohjaa kohden. Perässä istuva tyttö katseli uinaillen
tuota ohiliitelevää rantaa, jossa luonto keväiseltään heräili.
Vesirajassa kasvavat lepät tekivät parhaallaan lehteä, vaan koivikko
ylempänä törmällä helotti jo vihannalta isolla hiirenkorvalla. Ja
rinteellä oli nurmikko nuorella nukalla ja rannan valkonen hiedikko
näytti ikäänkuin hekkumoiden kylpevän päivän kuumentavassa paahteessa.
Niin kirkas, niin iloisa oli tuo rannan valoisa väri ja veden kiiltävä
kalvo, jotta neitonen sitä melkein kadehtien katseli. Noin paljo valoa
ja lämpöä oli kumminkin maailmassa, ah, miksi piti kuitenkin hänelle
yksin elämän olla näin ilotonta ja lämmötöntä ja valotonta! Yksi säde
vain hänellekin tuota luonnon lämmittävää, virkistävää lempeä, ja hän
tunsi, että hänenkin sydämmessään voisi vallita tuollainen valoa ja
voimaa uhkuva kevät.

Jo kääntyi venhe viimeisen niemen kärjestä ja siinä olikin korkealla
rantaäyräällä edessä Paraisten vanha, valkeaseinäinen kivikirkko, jonka
pienet, värikkäät lasit kimaltelivat kirjavina päiväpaisteessa.
Neitoset nykäsivät venheensä hiedikolle ja nousivat törmälle. Kirkko
oli vielä, kuten oli tapana ollut katoolisajalla, arkisinkin auki
kaikkien käytäväksi, joten tytöt suorastaan astuivat sisälle, kävelivät
alttarin luo ja polvistuivat hetkeksi sen eteen. Se oli pieni, vanha
saaristolaiskirkko, vanhimpia Suomessa, ulkoapäin karkean näköinen,
vaan sisästä se oli kaunis; seinät olivat täynnänsä maalauksia ja
katoolisaikaisia veistokuvia, joita ei tästä kirkosta vielä oltu
riistetty, katosta riippui kullattuja ruunuja, kimaltelevia olivat
kynttilänjalat alttarilla ja kirjatut ompeleet koristivat seinällä
riippuvia messupukuja, -- niitä olivat kirkon ylhäiset suosijat sille
lahjoittaneet.

Alttarin molemmilla puolilla oli useita hautakumpuja, koristeinaan
raskaat kiviarkut. Elina-neiti, joka ensi kertaa oli käymässä Paraisten
kirkossa, katseli uteliaisuudella näitä vanhoja muistomerkkejä,
sillävälin kuin Anna laski mukanaan tuomiaan tuoreita seppeleitä
kahdelle vierekkäin olevalle kummulle. Toisen ääressä niistä hän viipyi
polvistuneena kauan ja Elina seisoi syrjemmässä ääneti, sillä hän
tiesi, että orpana lepäsi siinä äitinsä haudalla.

-- Ovatko nämä kaikki esivanhempaisi hautoja? kysyi hän vihdoin, kun
Anna astui hänen luokseen peremmäs kuoriin.

-- Kaikki Flemingejä. Ne ovat isäni jälleen kuntoonpanemat, sittenkuin
kirkko hautakammioineen kauan oli ollut tanskalaisten hävityksen
jäliltä rappeutuneena.

Ja Anna kertoi orpanalleen kuka kussakin haudassa lepäsi, tulkiten
niiden latinaisia hautakirjoituksia.

Perimmäinen hautakumpu alttarin kupeella oli vanhan laamannin Jaakkima
Heikinpoika Flemingin, joka oli perustanut suvun tilukset ja vallan
Suomessa ja kuollut Paraisissa Sturein hallituksen levottomina aikoina
15-sataluvun alulla. Hänen vieressään makasivat hänen kuuluisat
poikansa, Eerik ja Ivar Jaakkimanpojat, joista edellinen oli Annan
isänisä, yhtä kunnioitettu sotasankarina ja Suomen vapauttajana
tanskalaisten ikeestä, kuin peljätty alustalaistensa rasittajana. Hänen
hautakummussaan luettiin sanat: »Flos et columna Finlandiae», Suomen
kaunistus ja tuki, kuollut Kuitiassa 1548. Paljo vereksempi hautakumpu
oli hänen rinnalleen pystytetty hänen vaimolleen, Hebla Sparrelle, joka
ankarana emäntänä oli Suomessa Flemingin tiloja hallinnut
kolmattakymmentä vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Eerik ja Hebla
Flemingin kaksi poikaa lepäsi myöskin jo Paraisten kirkossa; toinen,
Filippa, Annan setä, ja toinen hänen isänsä Jaakkima. Tässä viivähti
Anna taas hetken: tuota isäänsä hän ei ensinkään muistanut, hän oli
ollut aivan pieni tämän kuollessa. Vaan sitä, joka siinä viereisessä
haudassa lepäsi, Jaakkiman puolisoa, äitiään, Agda Pietarintytärtä,
Anna vielä vähän muisti niinkuin herttaista, suloista unelmaa
lapsuutensa ajoilta. Juuri tätä hautaa hän vielä vuosittain, äitinsä
kuolinpäivänä keväillä, kävi kukkasilla koristamassa, viettäen hetken
siinä lapsuutensa muistoissa. Olihan hänelle kuin vuotuinen juhlapäivä
tämä, jolloin hän aina souti Paraisten vanhaan kirkkoon Kuitiasta,
jossa hänellä oli kotinsa Klaus Flemingin perheessä. Tällä kertaa oli
hänellä nyt tällä matkallaan mukanaan sukulaisensa ja ystävättärensä
Elina Fincke, Peipotin herran Sten Fincken tytär, joka äitinsä puolelta
oli hänkin Fleming sukua ja tänä kevännä oli vieraillut Kuitiassa
mahtavan Klaus herran ja hänen yhtä mahtavan vaimonsa, Ebba Stenbockin,
perheessä.

Tyttöjen seistessä siinä vanhojen hautakumpujen vieressä kuului
yhtäkkiä etempää kirkosta vanha, ystävällinen ääni:

-- Kukkasia kirkossa, kukkia haudoilla ja hautain vieressä!

Tytöt kääntyivät ympäri ja Anna tunsi Paraisten vanhan kirkkoherran,
Maunu Gröningin, joka oli nähnyt Kuitian venheen laskevan kirkkorantaan
ja nyt tuli tervehtimään isäntänsä väkeä. Klaus Flemingillä oli näet
hallussaan melkein koko Paraisten pitäjä ja oli Maunu-herra siis
hänestä suuressa määrin riippuvainen.

-- Niin, nythän on taas rakkaan Agda-rouvan kuolinpäivä, Jumala
siunatkoon sen lempeän rouvan muistoa, puhui pappi tyttöjä
tervehdittyään. Hän oli Annan erityinen suosija ja ystävä ja hänen
luokseen pistäysi Anna mielellään keskustelemaan äidistään, jonka nimeä
Klaus herran ylhäisessä perheessä harvoin mainittiin. Tässä suvussa,
joka oli maansa ensimmäisiä ja jossa emännöitsi Kustaa Vaasan kolmannen
puolison, Katarina Stenbockin sisar, katsottiin näet Jaakkima-vainajan
käyneen suvulleen ja nimelleen arvottomaan liittoon, kun nai
porvaristyttären, eikä asiata arveltu parantavan senkään seikan, että
hän oli tehnyt sen korkean suosijansa Eerikki XIV:nen nimenomaisesta
tahdosta. Anna itse oli usein setänsä perheessä saanut tuntea tuon
äidinpuoleisen syntyperänsä halpuutta, joskaan hänelle ei oltu koskaan
tehty täyttä selkoa äitinsä aikusemmista vaiheista. Mutta siksi hänessä
kytikin harras halu saada siitä selkoa, ja hän oli nyt kerrankin
päättänyt kirkkoherralta, tuolta vanhempainsa luotettavalta ystävältä,
pyytää tarkempia tietoja äidistään ja suvustaan.

Anna ja kirkkoherra astuivat rinnakkain ulos kirkosta, mutta Elina
viivähti siellä vielä katsellen noita vanhoja seinäkuvia. Törmälle,
venheen kohdalle, ehdittyään istahti Anna nurmikolle, viittasi
vanhuksen viereensä ja kysäsi häneltä äkkiä:

-- Mistä ajasta asti tunsitte, Maunu-isä, äitini?

-- Äitisi, Anna, oi siitä on jo kauan, vastasi kirkkoherra, istuen
hänkin ruohoselle rinteelle ja kooten muistojaan, -- kauan lapseni, yli
neljäkymmentä vuotta, yli koko joukon. Minä olin siihen aikaan Turun
koulussa ja monta ateriaa söi köyhä teini Pietari-porvarin, äidinisäsi,
varakkaassa talossa. Agda, äitisi, oli siihen aikaan vielä pieni tyttö,
5-6 vuotias, kirkassilmäinen, kultatukkainen. Monesti keinutin, ateriaa
odotellessani, häntä näillä polvillani, kerroin hänelle satuja ja
lauloin vanhoja lauluja, joita hän halulla opetteli.

-- Vaan sitten muutti äidinisäni Tukholmaan?

-- Sinne muutti perheineen, liikkeineen. Olot olivat silloin
venäläis-sodan aikana levottomat ja epävarmat täällä Suomessa. Vaan
kerran tapasin vanhan hyväntekijäni Pietarin Tukholmassakin, kävin
hänen talossaankin, ollessani saaristolaisten kanssa maalaistavaroita
kaupalla. Hänen talonsa oli siellä pohjoisen tulliportin vieressä ja
siksi äidinisääsi siellä kutsuttiinkin Portin Pietariksi, -- hänellä
oli siellä arvokas sija porvariston joukossa.

-- Oliko äitini silloin jo ... oliko hän silloin vielä kotonaan? kysyi
Anna ikäänkuin arastellen. Mutta kirkkoherra ei tuota arkuutta
huomannut, hän oli aivan vaipunut omiin muistoihinsa.

-- Kotonaan oli, vastasi hän, oli nuoruutensa tuoreimmassa
kukoistuksessa, kaunis, viehkeä neito, joka kuului panneen kaikkien
nuorten porvarispoikain päät pyörälle. Vielä hän tunsi minutkin, laihan
kappalaisen, kuten hän sanoi, ja muisti vielä opettamiani suomalaisia
lauluja.

-- Vaan mitenkä joutui äitini sitten ylimyspiireihin, niin, Maunu-isä,
tiedänhän minä sen, mutta kuinka saattoi suomalainen porvaristyttö
joutua kuninkaan hoviin?

Tästä juuri oli Anna niin kauan halunnut lähempiä tietoja ja odotti nyt
jännityksellä vastausta. Vanha pappi viivähti hetkisen.

-- Niin, mitenkä, puhui hän sitten verkalleen, -- äitisi oli nuori ja
perintöprinssi Eerik Kustaanpoika oli pulska ritari; hänen uinailevat
silmänsä lumosivat useamman kuin yhden nuoren neitosen, sekä ylhäisen
että alhaisen. Prinssi oli pohjoisportilla usein nähnyt kauniin tytön
ja iskenyt silmänsä häneen; ja prinssistä tuli kuningas ja kuninkaan
mieltyminen kävi nuorelle tytölle vaaralliseksi. Agda joutui hoviin.
Eerik kuninkaan hovissa oli paljo naisia, eri säätyä ja syntyperää, eri
asemassa ja arvossa, vaan korkeinna kuninkaan suosiossa oli niistä
Agda, »Caritas», lempeys, joksi kuningas häntä lempinimellä kutsui.
Kerrottiin Eerik kuninkaalla olleen aikomuksen tehdä suomalaisesta
porvaristyttärestä Ruotsin kuningattaren, vaan se kunniapaikka jäi
kuitenkin ruotsalaiselle soturintyttärelle... Hän oli sillävälin
Tukholman torilla nähnyt Kaarina Maununtyttären, joka uuteen liekkiin
sytytti hänen levottoman lempensä ja intohimonsa.

-- Hän hylkäsi äitini? kysyi Anna kuiskaten.

-- Niin. Vaan hänen suosionsa tätä entistä »lempeyttään» kohtaan säilyi
sittenkin. Agda Pietarintytär ei jäänyt elämään siihen hyljättyjen
hovinaisten joukkoon, joka yhä edelleen Tukholman linnassa kuninkaan
ympärillä liehui, piti juominkeja ja vietti iloista elämää. Isäsi oli
myöskin siihen aikaan Tukholman hovissa, kuninkaan hovijunkkarina, ja
hän oli jo aikusin oppinut pitämään arvossa Agdan kainoa mieltä.
Kuninkaan suostumuksella ja välityksellä he menivät naimisiin ja
Agdasta tuli siten Fleming-suvun vanhimman haaran emäntä.

-- Ja silloinko isäni muutti takasin Suomeen?

-- Ei heti. Ne olivat levottomia aikoja, Eerik kuningas kävi synkäksi
ja hurjaksi, useimmat hänen kannattajansa luopuivat hänestä ja menivät
hänen veljiensä puolelle. Vaan Jaakkima Fleming pysyi uskollisesti
kuninkaan luona, -- kunnes tämä kukistui. Juhanan tullessa hallitukseen
laskeusi Eerikin viimeisiltä ystäviltä suosion päivä, isäsi muutti
tänne Kuitiaan äitisi kanssa ja tänne hän pian kuolikin, samoihin
aikoihin kuin sinä synnyit.

Elina oli tämän keskustelun ajalla tullut kirkosta, vaan pysähtynyt,
huomatessaan mistä toiset puhuivat, syrjemmäs, vuokkosia poimimaan.
Nyt, kun keskustelijat näkyivät istuvan äänettöminä, tuli hän kumminkin
lähemmäs ja ehdotti Annalle, että he lähtisivät paluumatkalle. Oli
alkanut puhaltaa selällä ja Elina oli levoton saadakseen nostaa purjeen
ja ohjata tuulessa köykästä alusta.

Anna nousikin lähteäkseen, vaan vielä hän kumminkin kirkkoherralle
jäähyväisiä heittäessään pysähtyi ja kysyi:

-- Tapasitteko usein äitiäni täällä Suomessa?

-- Usein. Kuitian emäntänä voitti hän kohta meidän, kaikkien
alustalaistensa, vilpittömän rakkauden; hän oli niin ystävällinen
kaikille, niin armelias... Niin, niin, se ei ole Fleming-suvun tapoja,
eikä äitiäsikään suku suosinut ja itse hän sitä vältti, niinkuin
aatelistoa yleensä, -- hän oli saanut sen puolelta kokea paljo
nöyryytystä ja pilkkaa; -- ja senkin vuoksi hän antautui seurustelemaan
meidän alhaisten ihmisten kanssa... Valitettavasti saimme pitää häntä
täällä niin lyhyen ajan, -- seitsemästoista kevät kuluu jo siitä, kuin
tässä kirkossa siunasin hänen ruumiinsa.

-- Silloin olin minä neljännellä vuodellani, vaan vielä sen muistan.

-- Pikkunen käärö olit, kun ankara Hebla-rouva, isoäitisi, vei sinut
täältä kotiinsa Siuntioon.

-- Se oli lemmetön aika se Hebla-rouvan aika -- ja sitä se on sittenkin
ollut. Vaan se on mennyt. Kiitos kirkkoherra, että äitiäni hellyydellä
muistelette, -- niin ei tehdä Kuitiassa.

Elina oli jo venheessä nostanut purjeen pystöön ja kohta kun Anna
siihen astui, lähti kevyt alus maatuulen kiidättämänä sukkelasti
soljumaan selälle päin. Elina istui varmana perässä; purjehtiminen,
niinkuin soutaminen ja ratsastaminen, oli tämän pirteän immen
mielityötä. Taitavasti hän viiletti niemien ohi ja käytti hyväkseen
joka salmen suusta tulevia vihureita, ollen siihen toimeensa kokonaan
kiintynyt. Vaan Anna istui ääneti purjeen alla keskiteljolla,
mielessään yhä hautoen tuota äitinsä elämäntarinaa. Ilotonta oli äidin
elämä ollut Flemingin korskeassa perheessä ja itse hän oli sen saman
ilottomuuden ikäänkuin äidiltään perinyt: ilman hellyyttä, ilman
rakkautta oli hänen nuoruutensa kulunut ja äitinsä muistokin oli
hänelle melkein kuin rikokseksi luettu. Hän oli nyt, isoäitinsä
kuoltua, elänyt kymmenen vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin
perheessä. Nuo vuodet olivat painaneet hänen luonteeseensa ankaruutta
ja jäykkyyttä, ne olivat virittäneet siinä arkuutta ja salattua kaihoa,
josta hän jo nuorena oli käynyt suljetuksi ja kylmäksi. Ja siitä hän
itse kärsi.

Näin äänettöminä purjehtien olivat neitoset jo ehtineet takasin tuolle
väljemmälle selälle, jossa aamulla olivat meriusvan leikkejä
selitelleet, ja täällä taas talttui tuo hieno maatuuli. Venhe kulki
aivan hiljaa eteenpäin, Elina heittäytyi takanojoon istumaan perään,
viilettäen veltosti, ja siitä hän kysyi:

-- Te keskustelitte äidistäsi äsken kirkkoherran kanssa. Hän kuuluu
olleen niin lempeä ja hyvä.

-- Hän oli porvaristyttö. Minäpä uskon, että noilla halvoilla
aatelittomilla yleensä on enemmän tunnetta, enemmän sydäntä, kuin
meillä jalosukuisilla, jotka jo syntyperä ja arvonsa alituinen
tunteminen tekee kylmiksi ja tylyiksi -- ikäänkuin viran puolesta.
Mutta minussakin on porvarisverta ja siksi mahdan niin hartaasti
kaihotakin elämältä lämpöä.

Elina loi serkkuunsa tutkivan katseen; hän tarkasteli, kuinka kauniit
ja pehmeät nuo kasvojen piirteet olivat ja hän tuli ajatelleeksi, että
nekin kai ovat perintöjä hänen äidiltään. Ja hän virkkoi naurahdellen:

-- Äitisi kuuluu myöskin olleen hyvin kaunis ja sinä olet perinyt häntä
siinäkin kohden. Mutta isäsi oli Fleming -- kylläpä tulet huomaamaan,
että on sitä aatelistossakin vielä lämpöä ja hellyyttä.

-- Oi, minä soisin, että isänikin olisi ollut porvarispoika, taikka
talonpoika tai laivuri, sama se, mutta äitini veroinen. Silloin olisi
toki olemukseni ehyt ja asemani maailmassa selvä.

-- Vielä se selvenee, maitahan vain!

-- Sinulla on veitikka silmässäsi, Elina! Mutta usko pois, tuon
pikkuonnen vuoksi vaihtaisin kernaasti aatelislinnan laivurin matalaan
majaan.

Päivä oli korkeimmillaan ja tuuli oli jo aivan tyyntynyt. Se oli
verkalleen tuonut heidät selän poikki, mutta kapeneville salmensuille
päästyä loppui se kokonaan ja purje lepatti höllänä venheen keinuessa
laskeutuvilla laineilla. Elina rupesi ajan kuluksi viskaamaan vettä
venheen pohjalta, vaan Anna istui suojassa purjeen takana ääneti
katsellen näitä kauniita salmivesiä. Silloin näki hän yhtäkkiä edessä
olevan saaren takaa laivan huippupurjeiden kuvastuvan sinertävää
taivaanlakea vastaan. Se läheni tuo laiva, korkeammalla ilmassa
liikkuva tuulenhenki puhalsi vielä sen ylempiin purjeisiin ja työnsi
sitä verkalleen ja ääneti eteenpäin. Nyt se jo lipui esiin erään
lehtevän niemen kupeitse; ensiksi tuli keulapurje ja etumasto näkyviin
ja vähitellen koko kaunis, täysissä purjeissa oleva alus.

Se kulki hiljaa kuin varjo sen salmen poikki, jossa tyttöjen venhe
kellui. Koko tuo laivan ilmestyminen oli ollut niin salaperäistä, että
Anna melkein kuin silmät lumottuina sitä katseli virkkamatta sanaakaan
toverilleen. Se mahtaa olla joku ruotsalainen laiva, joka siinä
hienossa vastatuulessa luoviessaan Turkuun päin on sortunut tänne asti,
päätteli hän, sillä oman puolen laivat hän jotenkin tarkalleen tunsi.
Helteisesti paahtava päivä näytti uuvuttaneen nukuksiin laivan koko
miehistön, koska ei kannella näkynyt muita ketään, kuin ruoripuuhun
nojautuva perämies. Laivan alimmat purjeet lepattivat hervottomina,
peittäen keskikannen näkymättömiin; mutta yhtäkkiä heilautti pieni
vihuri suurpurjetta syrjään laidan yli ja sen takaa ilmestyi nyt
näkyviin toinenkin elävä olento: nuorukainen, joka seisoi
laitapuitteisiin nojautuneena ja liikahtamatta katseli kelluvaa ruuhta.
Hän ei ollut merimiehen näköinen; ruskeaan, leveähiaiseen
samettitakkiin oli hän puettu niinkuin aatelisjunkkari ja päässä oli
hänellä laajalierinen, sulkaniekka huopahattu, jonka alta lainehti
esiin ruskeakiharainen tukka, valahtaen valkoselta kimaltavalle,
väljälle kaulustalle.

Uteliaana häntä Anna katseli, laivan lipuessa viistoon salmen poikki,
pyrkien toisen saaren taa. Hatun liepeen alta näki hän nuorteat,
hymyilevät kasvot, ilosesti vilkkuvat silmät, jotka veitikkamaisesti
häntä katselivat. Ja ikäänkuin vastaukseksi nuorukaisen avomieliseen
katseeseen sulivat Annankin äsken vielä surumieliset kasvot
ystävälliseen hymyyn. Olipa, kuin olisivat he siinä vanhoina tuttavina
ääneti vaihtaneet tervehdyksiä.

Jo soljui laiva etemmäs, välimatka piteni ja laivan keula rupesi jo
kätkeytymään toisella puolella olevan saaren rantaleppäin taakse.
Silloin oikasihe nuorukainen laivan kannella suoraksi, tempasi hatun
päästään ja heilautti sitä iloisesti korkealla ilmassa. Se vaikutti
kuin taikatemppu ruuhessa purjeen takana istuvaan neitoseen, hänkin
tempasi hurmaantuneena käteensä olallaan olevan, valkosen liinan ja
heilutti sitä vastaukseksi.

Se oli kaikki tapahtunut yhdessä tuokiossa, seuraavassa oli laiva jo
häviämässä näkyvistä pois.

-- Mitä sinä nyt, kelle sinä huiskit, kysyi Elina kummissaan
kohottautuen työstään ja syrjäyttäen kädellään edessään olevaa
purjetta. Mutta laiva oli silloin jo niin peittynyt saaren taa, että
ainoastaan sen perä ja ylimmät purjeet olivat näkyvissä. -- Tuolle
laivalleko ja sen uniselle perämiehelle?

-- Huiskin huvikseni vain, sallithan minulle niin pienen huvin, vastasi
Anna, mutta hänen äänessään oli nyt sellaista harvinaista iloa ja
keveää kaikua, että Elina tarkemmin tarttui asiaan.

-- Hä, Anna, Anna, siellä oli varmaankin joku kannella. Kuka?

-- En tiedä, outo laiva, joka tämän kautta luovii Airiston selälle.

-- Ja johon sinun silmäsi sellaisella riemulla luovivat, -- joku
salaperäinen »laivuri» sulla siellä oli.

Anna ei vastannut, ilosesti vain nauroi ja istui kohta airoihin
soutaakseen Kuitiaa kohden. Vaan hänen käsivartensa tempoivat nyt kuin
riemulla ja hänen kasvoillaan viipyi vielä kauan tuo iloinen,
onnellinen ilme, jota hänen orpanansa ihmetellen katseli, ymmärtämättä
sen lähdettä.

Ennen pitkää kääntyi jo venhe niemen kärjestä kapeaan salmeen, jonka
rannalta levisi esiin pienonen satama ja sen varrella kylän tapainen
rakennusryhmä. Vaan ylempää törmältä näkyivät rantaan korkean,
harmaakivisen linnan muuriseinät, joiden keskellä kohosi pieni, pyöreä
torni. Se oli Kuitia, Flemingein sukukartano ja jo silloin sadan vuoden
vanha linna, jossa Suomen maaherra Klaus Fleming enimmäkseen rakasti
asua. Linna oli umpinainen, keskiajan tapaan rakennettu pienillä
ikkunoilla ja tykinsuuaukoilla. Vanha laamanni Fleming oli sen siihen
aikoinaan rakentanut ja varustanut tanskalaisten merirosvojen
hyökkäysten varalle ja sitä säilytettiin yhä edelleen entisessä
kunnossaan ja entisissä varusteissaan. Satamassa, laiturin vieressä,
kelluili joukko aluksia, suurempia ja pienempiä, ja niiden lomitse
laskivat tytöt purtensa venhevalkamaan. Samassa juoksi törmältä alas
rantaan hoikkanen, noin 15-vuotias poika, joka jo etäämmältä huusi:

-- Joudu, Anna, meidän on jo tänään lähdettävä äitiä vastaan, joka
tulee Siuntiosta, ja sitten hänen seurassaan Vääksyyn, häihin.

-- Vääksyyn häihin, matki Anna ihmeissään. -- Mutta sinnehän ei oltu
aijottu lähteäkään.

-- Ei, vaan nyt on isä päättänyt, että sittenkin lähdetään, aivan jo
kohta.

-- Onko setä jo palannut hylkeenpyyntimatkaltaan?

-- On. Ja hänelle on tullut vieraita.

Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä
linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan
kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin
kalastajasaappaisiin, -- hän oli nähtävästi vasta palannut
pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta
kajastava tukka vastoin ajan tapoja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä
pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta.
Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämättömät, ja
silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja
luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra,
valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika
Fleming.

Tytöt tervehtivät häntä kunnioittaen ja Anna kysyi hiukan tutkivasti:

-- Setä on sittenkin päättänyt lähteä Kustaa Stenbockin häihin?

-- Niin, lankoni oli täällä vastassani, hän on jo viisastunut. Sinä
matkustat Erkin ja Elinan kanssa Hämeenlinnaan, jossa tapaatte
Ebba-rouvan ja tulette sitten yhdessä Vääksyyn. Eenokki ja kymmenen
ratsumiestä seuraa mukananne. Minä lähden jo kohta edeltäkäsin
lankomiehen seurassa matkalle.

Anna katseli setäänsä vieläkin vähän kummeksuen. Hän älysi, että
jotakin oli tapahtunut, koska setä nyt oli päättänyt lähteä Stenbockin
häihin tämän seurassa -- äsken juuri olivat langosten välit olleet
hyvin kireät. Vaan siinä ei ollut tilaisuutta enempiin kyselemisiin,
täytyi kiirehtiä matkalle. Ja viipymättä riensivät tytöt linnan tukevia
rappusia myöten ylös naisten huoneisiin valmistautumaan tuolle pitkälle
retkelle. Elinakin toivoi Hämeenlinnassa tapaavansa Uudeltamaalta
tulevat omaisensa, heidän kanssa yhdessä matkustaakseen häätaloon.
Iloisina he pukeusivat matkatamineihinsa. Anna varsinkin, joka
tavallisesti oli vakava ja tasainen, lenteli nyt melkein tanssien
kivitettyjä siltoja pitkin ja hyräili vallatonna reippaita säveleitä;
näin ilonen hän ei muistanut olleensa vuosikausiin ja hän ihmetteli
sitä itsekin, sillä ainoastaan häämatka siihen ei ollut syynä.

Se oli toukokuussa vuonna 1593.




II.

Häät Vääksyssä.


Uteliasta kylänväkeä aherteli ja tungeskeli niiden puisevain, jykeäin
vaunujen ympärillä, jotka ilman etupyöriä keulallaan kehottivat tien
varrella erään Pirkkalassa, Pyhäjärven rannalla, olevan talon kohdalla.
Useimmat noista maalaispojista ja eukoista näkivät nyt ensi kerran
pyörillä kulkevat ajopelit ja ihmettelivät sen vuoksi suuresti niiden
rakennetta, niiden valjaita ja niiden mukavuutta. Mutta mitään neuvoa
tapahtuneen tapaturman auttamiseksi he eivät osanneet antaa, särkyneitä
ajopelejä ei sanottu voitavan korjata.

Käsittämättöminä ja neuvottomina seisoivat matkustajat vähän
syrjemmässä tien varrella. Ebba rouva, -- tuo vanhempi,
lihavanpuoleinen, kookas nainen, joka seisoi siinä ojan partaalla
jäykkänä kankeassa pystykaulustassa ja ruumiinmukaisessa umpipuvussa,
jonka pussihihat palloina pullottivat, oli näet Ebba Fleming, --
katseli jommoisellakin levottomuudella tuota kihisevää väkijoukkoa,
jonka pakinoista hän oli ymmärtävinään huonosti peitettyjä
pistopuheita, ja huovien ja talonpoikain välillä vaihdetut
kiihkeänlaiset sanansutkaukset tekivät hänet vieläkin rauhattomammaksi.
Hän tiesi etteivät talonpojat lempeillä silmäyksillä katselleet Klaus
Flemingin perhettä eikä huoveja. Ja suutuksissaan hän sen vuoksi
lohdutuksekseen toruskeli vanhaa, uskollista Eenokkia, joka kyllä oli
viaton sattuneeseen tapaturmaan, mutta joka ei hänkään keksinyt, miten
tästä nyt olisi matkaa jatkettava.

-- Minä varotin jo lähdettäessä, -- niin puolusteli vanha
huovipäällikkö itseään --, näillä raivaamattomilla, kuoppaisilla
teillä tuskin lie ennen koskaan muuta pyöräpeliä kulkenut kuin
sotilaskuormastoja. Niinpähän viskasi nyt tuossa mäessä eräs kannon
kärki etuakselin poikki.

-- Niin, niin, vaan meidän täytyy päästä matkaa jatkamaan, emmehän me
tänne voi jäädä noiden pahansuopain talonpoikain luo, riiteli
Ebba-rouva. -- Ja Vääksyssä alkavat häät huomenna, meillä on sinne
vielä kolme peninkulmaa, sinne meidän täytyy tänä iltana ehtiä vaikka
miten.

Kuitian mahtava emäntä, joka muuten ei ollut niitä naisia, jotka
vähällä joutuvat neuvottomiksi, tunsi nyt olevansa ikävässä pälkäässä.
Hän oli kiukuissaan itselleen siitä, että hän, kun ratsastaminen oli
hänen ijälleen ja lihavuudelleen jo työlästä, oli vastoin vanhan
palvelijansa neuvoa lähtenyt matkalle vaunuillaan, joilla hän
tavallisesti kulki Turun ja vapaaherrakuntansa väliä. Mutta vahinko
oli nyt kerran tapahtunut...

-- Jos teidän armonne suvaitseisi nousta ratsun selkään, olisi täällä
yksi vanha, puinen naissatula, -- se oli Eenokin ainoa neuvo.

-- Yksi vanha puinen! -- ja miten Anna sitten kulkee, miehen
satulassako? Ja mistä otat ratsuhevoisia, näilläkö talonpoikain
laiskoilla koneilla minun pitäisi lähteä ajamaan, vaiko huovien
hurjilla hevosilla? Olisipa sekin arvokas tapa Klaus Flemingin puolison
saapua veljensä häihin.

Ebba-rouva oli selvillään siitä, että hänen tuli esiintyä kaikella
sillä arvokkuudella, jonka hänen miehensä asema Suomen käskynhaltijana
vaati, nyt varsinkin enemmän kuin koskaan. Juonia oli vireillä, joilla
tahdottiin syrjäyttää Klaus Fleming hänen asemastaan Suomesta, niitä
viritettiin Kaarlo-herttuan, kuninkaan sedän, toimesta Ruotsista päin
myötään, olipa herttua aivan äsken määrännyt hänen oman veljensä,
Kustaa Stenbockin, Klaus herran sijaiseksi, eikä Ebba vielä tiennyt,
miten tämä riita oli sovittu. Ja talonpojissa kiehui kiehumistaan
tyytymättömyyttä marskin ankaruuden takia. Näihin asti oli Klaus
Fleming jäntevyydellään ja kuningas Sigismundon suosioon nojaten
hajottanut nuo vehkeet, mutta juuri sen vuoksi täytyi sekä aatelisiin
että talonpoikiin arvokkuudella vaikuttaa, sen Ebba-rouva hyvin
oivalsi.

-- Sinäkin Anna istut siinä niin tyyneesti, kuin ei mistään olisi
kysymys, pauhasi rouva kääntyen neitosen puoleen, joka oli istahtanut
ojan reunalle odottamaan. -- Etkö ole kysellyt noilta ihmisiltä neuvoa,
sinä, joka heidän kieltään puhut? -- Anna näet osasi paremmin suomea
kuin Ebba-rouva, joka oli Ruotsista kotosin.

-- Olen. He sanovat, että osan taipaleesta pääsisi venheelläkin, vaan
sitten on taas maamatkaa.

-- Venheellä ja maitse, -- siitä ei tule mitään.

-- Täytyy kai sitte jäädä tänne odottamaan.

-- Tänne odottamaan, sehän se juuri on mahdotonta. Täällä ei ole meidän
turvallistakaan kauan viipyä, etkö tiedä, että talonpojat ovat
vihamielisiä meille. -- Ebba-rouva tunsi, kuinka kovasti kansa kärsi
hänen miehensä määräämän sotaväenmajoituksen takia, tiesi sen siis
syystäkin napisevan, ja siksi vielä soimaava omatuntokin lisäsi hänen
kärsimättömyyttään ajatellessaan, että hänen täytyisi vuorokausiksi
jäädä tänne tuon kansan armoille. Hän polki jalkaa vihasena ja kääntyi
taas Eenokkia torumaan.

Pari tuntia oli niin jo neuvottomina tuumailtu sinne ja tänne, kun taas
kylän pojat, jotka olivat keräytyneet siihen töllistelemään vieraita ja
heidän ajopelejään, yhtäkkiä päästivät uuden ihmettelyn huudahduksen.
Tien käänteestä näkyivät näet ajavan toiset samanlaiset parihevosten
vetämät vaunut ja se oli jo jotakin kovin merkillistä näillä mailla.
Väkijoukko syöksähti uusia tulokkaita vastaan, jotka myös pysähtyivät
talon kohdalle, ja uteliaina katselivat heitä Flemingin vaunujen
matkustajatkin, arvaten, että siinäkin tuli muitakin Vääksyyn
menijöitä, vaan ketä?

Äkkiä kävivät Ebba-rouvan katseet, jotka saapuvan avun toivosta jo
olivat vilkastuneet, taas kylmiksi ja ankaroiksi ja hänen vartalonsa
oikeni entistään jäykemmäksi. Hän oli tuntenut Kankaisten kilven
vaunujen kyljessä; saapujat olivat siis Horneja, tuota Fleming-suvun
kilpailijaa, mahtavaa heimoa, jonka kanssa Klaus herra jo kauan oli
ollut katkerassa riidassa. Siltä taholta ei Klaus Flemingin puolison
sovi pyytää mitään apua, se oli Ebba-rouvan ensimmäinen päätös. --
Vaunuista hyppäsi niiden pysähdyttyä ensiksi noin 20-vuotias
nuorukainen, joka auttoi alas valkohapsisen, kumaraselkäisen miehen, ja
kuin kevät ja syksy seisoivat he siinä tuokion rinnakkain, isänisä ja
pojanpoika, toinen isä, toinen poika sen miehen, Kaarlo Hornin, joka
Suomen aatelisista oli Klaus Flemingin vaarallisin valtiollinen
vastustaja, Kaarlo-herttuan uskollisin kannattaja.

Liikahtamatta seisoi Ebba-rouva paikoillaan, kun molemmat tulokkaat
kävivät häntä tervehtimään, ja kankeasti, kaavamaisesti kumartaen
vastasi hän heidän tervehdykseensä. Vaan siitä huolimatta istahti
vanhus, Henrik Klaunpoika Horn, hänen viereensä pölkylle tarinoimaan ja
pojanpoika, nuori Henrik, Henrik Kaarlonpoika, joka jo kohta oli saanut
tiedon Flemingin matkueelle sattuneesta tapaturmasta, rupesi heti
innokkaasti ehdottelemaan, miten matkaa yhdessä olisi jatkettava.
Tällainen ystävällisyys tuntui Kuitian rouvasta ensiksi rasittavalta
eikä hän saanut mielestään karkotetuksi kiusallista tunnetta, että tuo
puuhaava nuorukainen tuossa oli sen miehen poika, joka Klaus Flemingin
toimesta oli vuosikausia istunut vankikopissa, jopa käynyt
mestauslavallakin. Vaan pula ja pakko sulattelivat vähitellen Viikin
ankaran vapaaherrattaren mielen ja ennen pitkää oli jo sovittu, että
Ebba-rouva nousisi vanhan Henrikin viereen Hornein vaunuihin,
jotavastoin nuoret, Anna ja Erik Fleming sekä nuori Horn, kulkisivat
ratsastamalla.

-- Siis on tehty välirauha, rouva Ebba, virkkoi vanhus leikillisesti,
kävellen Flemingin puolison rinnalla vaunujensa luo.

-- Niin, minun on ollut pakko suostua ehtoihin, vaan te olettekin
jalomielisesti laatineet ne mulle varsin edulliseksi, vastasi
Ebba-rouva samaan leikilliseen tapaan.

-- Ja sotilakon aikana lepää taistelu kokonaan, eikö niin?

-- Se on sovittu. Ja noiden nuorten siitä tuskin tarvinnee sopiakaan.

Matkueen etupäässä ratsastavista nuorista oli tämä matkavaihtelu näet
hyvin mieleenkin ja rattoisaksi heidän seurustelunsa kävi jo kohta
alussa. Anna oli saanut tuon ainoan naissatulan ja ohjasi nyt kulkueen
etupäässä varmalla kädellä outoa ratsuaan. Pienuudesta pitäin olivat
siihen aikaan kaikki aateliset, niin pojat kuin tytötkin, harjautuneet
ratsastamaan, koska se vielä oli kesäisin maalla matkustettaessa miltei
ainoa kulkuneuvo ja Anna Flemingikin oli täydellisesti tämän taidon
omistanut; sulavasti ja notkeasti hän satulassa istui. Nuori Henrik
Kaarlonpoika, joka itse enemmän oli kiintynyt kirjallisiin
harrastuksiin kuin urheiluihin, -- hänen kotiin jääneen nuoremman
veljensä Evertin laita oli aivan toinen, -- katseli ihaillen neidon
notkeaa ratsastusta ja rupesi siitä yhä suuremmalla mielihyvällä itse
neitostakin katselemaan. Annan rinnalla ratsastaen pani hän pian alulle
hienostelevan keskustelun Tukholmassa oppimaansa ajan kaavamaiseen
tapaan. Ja Anna itse oli parhaalla tuulellaan, virkistävä ratsastus ja
sydänmaan vapaa luonto irroittivat hänet kokonaan hänen tavallisesta
ujosta äänettömyydestään ja häntä huvitti tahallaan kiertää nuoren
aatelisherran pikkuisen pihteihin.

-- Ja nyt pieni kilpa-ajo tuonne järven rantaan, virkkoi Anna, kun he
tulivat aukealle, hienosti luisuvalle kankaalle, jonka takaa pienen
lammen silmä siinsi, ja samassa hän nykäsi hevosensa menemään täyttä
neliä. Somer soi ja risut raskuivat kavioiden alla.

Nuori Horn nelisti jälestä ja ponnistamista hänellä oli perässä
pysyäkseen; neidon hevonen pölisti hiekkaa vasten hänen silmiään, joten
hän tuskin mitään näkikään, -- täytyi laskettaa vaan. Vaan rannalle
tultaessa pysäytti Anna yhtäkkiä hevosensa ja antoi sen sitten kahlata
lammikkoon juomaan. Nuorukainen karauttaa perästä ja hevonen kiitää
yhtä kyytiä aina veteen saakka eikä puutu paljoa, ettei ratsastaja
singahda hevosen pään yli satulasta alas liejakkoon, kun vauhti
yhtäkkiä pysähtyy.

Neito heläytti helakan naurun. Vaan nuorukainen virkkoi hiukan
häpeissään, juottaen hevostaan hänkin:

-- Jospa tiesin teidät matkalla tapaavani, niin jo totta tosiaan
harjoittelinkin itseni vielä taitavammaksi ratsastajaksi, kuin on
nuorempi veljeni.

-- Olisitte tulleet Kuitiaan sopimaan matkatoveruudesta.

-- Kautta kunniani, enpä ole tiennyt Kuitiassa teidänlaista impeä
olevankaan, muuten kyllä olisin tullut.

-- Hm ... ettekö tiedä, että Kankaisista Kuitiaan on sangen pitkä ja
vaikea matka?

-- Vaikka olisi vielä vaikeampi. Meillä on Maskussakin kepeitä
purjeita. Ja tokkohan Kuitiaa kumminkaan olisi tarvinnut piirittää?

-- Ehkä, se on linnoitettu.

-- No hyvä, minä tahdon sen valloittaa, vaikka ammattini ei olekaan
soturin.

-- Koettakaa, löydettävissä se on. Oma syynne, jos pommitatte turhaan.

-- Ei hätää: minä olen sitkeä suomalainen.

-- Niinpä olen minäkin, vastasi Anna veitikkamaisesti, kääntäen
hevosensa tielle, johon juuri vaunutkin myötämaata saapuivat. Ja matkaa
jatkettiin entiseen tapaan.

Vaan vaunuissa olijat katselivat hymysuin nuorten elkeitä, eivätkä
voineet välttää katseitaan tapaamasta toisiaankin. Olihan tuo kisailu
tuossa niin omituista: nuo hilpeät ratsastajat edustivat hekin
Flemingejä ja Horneja, jyrkästi toisistaan eroavia puolueita, vaan
hyvin he siltä näyttivät sopivan. Ja vaunuissa istujat tulivat
tuumineeksi, että ehkä olisi terveellistä hyvälle naapurisovulle, jos
varsinaisetkin edustajat näistä molemmista suvuista voisivat näin
sovinnossa rinnakkain kulkea. Ja kuinka olikaan, nopeasti kului matka
vaunuissakin. Vanha Henrikki herra, joka oli paljo maailmaa kokenut,
osasi keveillä pakinoillaan pitää vierustoverinsa hilpeällä tuulella ja
olivatpa he jo kuin hyvät ystävykset, kun Kangasalan kauniit vesistöt
aukenivat esiin ja he ajelivat sen korkeita harjuja ja lehteviä
laaksoja pitkin Vesijärven rannalle.

Vaan vanha Eenokki, joka herrasväkensä jälestä huovien päällikkönä
ratsasti ja näiden tuumia seurasi, puisteli päätään ja virkkoi:

-- Ovatpa hyvillään nyt nuo kaikki kärryjen pyöräin särkymisestä, vaan
mitähän Klaus herra sanoo?

-- Mitäpä hän noista pyöristä paljo välittäisi, tuumi toinen huovi.

-- Ka sitä et sinä ymmärrä. Vaan minäpä luulen, että jos mieli
Kankaisten ja Kuitian väen välien pysyä näin hyvinä, täytyisi särkeä
paljo pyöriä, hyvin paljo pyöriä, veljeni. Vaan sitä nyt et sinä
ymmärrä.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun matkue saapui Huutjoen
rannalle, jossa metsästä aukeni viljelty kylä ja tuokion kuluttua
oltiin jo häätalossa, Vääksyssä, joka sijaitsi rannalla tuuhean puiston
keskellä ja joka juhlan kunniaksi oli lehvillä ja köynnöksillä
vihannaksi puettu. Portin pielistä kohosi kaksi korkeaa juhlariukua ja
niiden välitse ajoi matkue väljälle pihalle.

Siellä oli pihoilla ja kuisteilla jo suurin osa häävieraista koolla
ja nämä nyt saapuivat uusia tulokkaita vastaanottamaan, useat
kumminkin oudoksuen ja ihmetellen, miten tämä riitaisten sukujen
yhteensulautuminen oli ollut mahdollista. Ensiksi saapuu tänne
Klaus-herra Stenbockin kanssa ja sitten Ebba-rouva Hornein seurassa,
mitähän tämä tietää...? Muiden jälestä asteli sieltä saapuneiden
vaunujen luo Klaus Fleming itsekin hiukan rypistellen kulmakarvojaan.
Hän oli nyt juhlapuvussaan, päässä sulkaniekka hattu ja vyöllä leveä
hirvennahkainen vyö, josta raskas miekka riippui; väljät ratsusaappaat
ja takki, joka teki hartiat tavattoman leveän näköisiksi, suurentivat
vielä hänen mahtavaa varttaan. Kun Ebba-rouva kiirehti häntä
tervehtimään, kysyi hän hiljaa:

-- Mitä tämä on, Ebba?

-- Niin, katsos, minäkin olen ruvennut toimimaan valtiollisella alalla,
kuiskasi Ebba-rouva leikillisesti, yhä vieläkin äskeisen hilpeän
mielialansa vallassa.

-- Ne eivät ole naisten toimia ne, -- kunhan sinä et tee erehdyksiä,
vastasi marski nyt leppeämmin.

-- En minä, -- jos eivät muut, lisäsi rouva vilkasten syrjäsilmällä
ratsuiltaan nousseiden nuorten puoleen, jotka lämpimissään ja
vallattomina siinä vielä hevosiaan taputtelivat. Klaus Fleming siirsi
myös katseensa sinne päin ja se viivähti siellä kotvasen aikaa,
sillävälin kuin Ebba-rouva kertoi hänelle Pyhäjärvellä sattuneesta
vaunutapaturmasta. Mutta sanaakaan virkkamatta marski sitten kääntyi
pois ja astui takasin rakennuksen väljälle kuistille, jossa joukko
muita suomalaisia aatelisherroja istui.

Vaan Vääksyn toimekas emäntä oli jo myöskin taloustoimistaan ehättänyt
vieraita vastaan ja saatteli Ebba-rouvan lepäämään talon väljään
vierastupaan. Huoneet kuhisivat siellä täynnänsä väkeä, palvelijoita
juoksi edestakasin ja tottuneen emännän silmällä katseli Ebba-rouva
mielihyvällä, kuinka ketterästi ja tarkasti Vääksyn emäntä, Kaarina
Hannuntytär, itse valvoi ja järjesti kaikkia moninaisia häävarustuksia.
Hän oli jo yli 50-vuotias nainen, vaan vielä komea ja ryhdikäs, ja
aivan ihmetellen näkivät vieraat, etteivät ne monet, kirjavat
elämänvaiheet, joiden läpi tämä nainen oli kulkenut, olleet riistäneet
hänen kasvoiltaankaan niiden entistä, nuorteaa suloa.

Kaarina Hannuntytär, Vääksyn toimekas emäntä, oli aatelitonta
alkujuurta, papin tytär Tukholmasta, joskin äitinsä puolesta mahtavaa
ja sitten onnetonta Sturen sukua. Hän oli aikoinaan elänyt
hovipiireissä hänkin ja jo aivan nuorena synnyttänyt kolme lasta,
joiden isä oli Kustaa Vaasan toinen poika, Suomen herttua Juhana.
Rikkaana ylhäisen rakastajansa suosiosta oli hän Juhanan loistoaikoina
Turussa mennyt naimisiin Juhanan hovipalvelijan Klaus Vestgöthen
kanssa, joka oli suomalaista aatelia, ja elänyt hänen puolisonaan pari
onnellista vuotta Suomen herttuan iloisessa hovissa Turussa. Vaan Eerik
kuninkaan kukistettua veljensä loppui se onnellinen elämä; Turun
valloituksen jälkeen v. 1563 mestattiin Klaus Vestgöthe Juhanan
kannattajana ja Kaarina rouvan koko omaisuus, kalleudet, vaatteet,
kaikki, ryöstettiin niin puhtaiksi, ettei hänelle jäänyt riepua, mihin
kääriä silloin vastasyntyneen tyttärensä Birgitta Vestgöthen, vaan
täytyi hänen esiliinaan kapaloituna kantaa pois pienokaisen isävainajan
kodista. Köyhyydessä ja puutteissa eli Suomen vangitun herttuan entinen
lemmikki senjälkeen seitsemän pitkää vuotta työllään elättäen lapsiaan,
kunnes hän, Juhanan noustua valtaistuimelle, sai tältä eläkkeekseen
Vääksyn kartanon Kangasalla. Täällä oli hän mennyt toisiin naimisiin
kuninkaan voudin ja läänitysmiehen Lauri Hordellin kanssa, joka nyt
kumminkin muutamia vuosia sitten hänkin oli kuollut. Tämä näin monien
vaiheiden läpikäynyt Vääksyn rouva naitti nyt pois tuon äskenmainitun,
avioliitostaan Vestgöthen kanssa syntyneen tyttärensä Birgitan, jonka
oli puolisokseen pyytänyt nuorin mahtavaa Stenbock sukua, Kustaa,
leskikuningatar Katarinan ja Ebba Flemingin veli. Se oli ylhäinen
liitto ja siksi olivat häät Vääksyssä päätetyt vietettäviksi kaikella
ajanmukaisella komeudella ja siksi oli sinne Suomen aatelisto niin
lukuisasti kutsuttu ja saapunut.

Väsymättömänä hyöri nyt toimekas emäntä viimeisissä varustuksissa
käyttäen häävieraiksi saapuneita naisia apunaan.

-- Elina, lapseni, vartioi sinä tätä hillokeittoa, sillaikaa kuin minä
pidän seuraa viimeksi tulleille vieraille, kuiskasi hän Elina
Finckelle, joka jo edellisenä päivänä oli saapunut häätaloon,
tavattuaan vanhempansa Hämeenlinnassa.

-- Oi, Elina tarvittaisiin täällä, hän on niin taitava seppeleen
punoja. Ehkä voi Sigrid paremmin hoitaa hillokeittoa.

Se, joka näin puuttui puheesen, oli arvokkaan näköinen, keski-ikäinen
rouva, joka naisten huoneessa johti nuorten neitosten iloista parvea,
kun se siellä viimeisteli morsiamen hääkoristeita.

-- Kiitos, kaimaseni, kiitos, vastasi Vääksyn emäntä sydämmellisesti.
-- Käytä sinä vain nuoria apulaisiamme mihin he parhaiten sopivat. Ah,
kuinka sinä Kaarina meitä paljo autat!

-- Siitä elä puhu, naapuri, sinä autoit meitä Sigridin häiden aikana
Liuksialassa paljo enemmän.

Liuksialan emäntä oli näet tämä puhuja, Vääksyn läheinen naapuri,
Ruotsin kruunattu kuningatar, onnettoman Eerik XIV:nen leski. Kaarina
Maununtytär oli jo lähes 16 vuotta sen jälkeen, kuin hänen
kuninkaallinen puolisonsa oli syönyt kuolettavaa hernerokkaa Örbyhusin
linnassa, asunut syrjäisenä ja unhotettuna täällä Liuksialan
kartanossa, jonka Juhana kuningas oli hänelle eläkkeeksi antanut. Vaan
vieläkin oli hän kuningattaren näköinen: pystössä kantoi hän solakan
vartalonsa, jonka pehmoisesti peitti musta samettipuku, -- hän kulki
aina mustiin puettuna ja sitä vastaan kuvastuikin vielä hienonen hipiä
sitä valkosemmalta ja katseen surumielisyys sai sitä syvemmän ilmeen.
Vaatimattomana, mutta samalla arvonsa tuntevana, liikkui hän siellä
aatelisrouvain parissa.

Omituinen sattuma oli tuonut nämä kuningasveljesten nuoruudenlemmet
molemmat tänne vierekkäin Suomen sydänmaalle. Heidän välinsä oli kauan
ollut kylmä ja kireä -- kiinnittiväthän heitä heidän tunteensa niin
vastakkaisille tahoille, -- vaan yhteinen syrjäytyminen, yhteinen
kohtalo, on omiaan lähentämään sydämmiä ja niin olivat molemmat
Kangasalan Kaarinat vähitellen sulaneet hyviksi naapureiksi ja nyt oli
jo, sittenkuin kumpastenkin kuninkaalliset suosijat olivat kuolleet,
herttainen ystävyys heidän välillään solmiutunut.

-- Sigrid, vaihda paikkaa Elinan kanssa, virkkoi Liuksialan emäntä
vieressään olevalle tyttärelleen. Tämä kuninkaantytär oli nykyjään
Kirkniemen emäntä, sillä jo kuusi vuotta sitten oli Sigrid Vaasa mennyt
naimisiin silloin 18-vuotiaan suomalaisen aatelismiehen, Kirkniemen
herran, Henrik Tottin kanssa.

-- Meillä on harso valmis, huutelivat nuoret äänet pöydän toisesta
päästä. -- Mihin me nyt ryhdymme?

-- Seppeleitä sulhaspojille, -- se kai lie teille mieluinen tehtävä.

-- Niin, vaan se työ on tehtävä ummessa silmin, -- peitot silmillenne
tytöt!

Hilpeä parvi siellä niin iloisena kuhisi Kaarina-rouvan ympärillä
naurellen ja ilkamoiden hupaisessa työssään. Tämmöiset hääpidot ne
olivat juhlahetkiä varsinkin aateliston nuoremmille jäsenille, jotka
niissä saivat tavata toisensa ja pitkän yksitoikkoisuuden lomaan
viettää muutamia rattoisia päiviä yhdessä. Vaikka näet tässäkin
neitosten parvessa useat olivat sukujakin toisilleen, tapasivat he nyt
täällä vasta ensi kerran toisensa, -- siksi hajaallaan asui aatelisto
ympäri laajan Suomenniemen ja hankalat kulkuneuvot tekivät matkat
vaikeiksi. Siksi olikin tällaisten hääpitojen merkitys heille sitä
suurempi. -- Vaan pojat ja nuoret miehet, jotka pihalla ja törmällä
odottelivat kauan sisässä viipyviä neitosia, kurkistivat toisinaan
sisään oven raosta ja silloin kirkasivat peittosilmäiset neitoset
juosten ovea sulkemaan, -- ei ollut lupa epäpyhäin katseiden nähdä tätä
neitseellistä työtä.

Taas komenti Kaarina-rouva nuoret apulaisensa viimeiseen tärkeään
työhön, morsiuskruunua sitomaan, ja kuin pääskysparvi kuhahti naurava
lauma hänen ympärilleen iloiten ja viserrellen. Niin jatkettiin
kukkaista työtä. Vaan tuota nuorten iloa katsellessaan kävi
Kaarina-rouva itse hetkeksi surumieliseksi ja hänen täytyi väliin
nuorten ilottelijain huomaamatta pyyhkästä kyyneleen pois
silmäkulmastaan. Yksi neitosista sen kumminkin huomasi, tummasilmäinen
tuttavamme Paraisten selältä, joka hänen vieressään istui. Elina Fincke
oli nyt ensi kerran tutustunut Ruotsin entiseen kuningattareen, jonka
vaihtelevat vaiheet niin usein olivat hänen mieltään jännittäneet, ja
tutkien olivat hänen katseensa nyt Kaarina-rouvaa tarkanneet. Tuossa
oli siis se nainen, joka katukauppiaasta oli kohonnut kuningattareksi
ja siitä taas suistuttuaan ajautunut Suomen sydänmaiden kätköön, --
Elinan mainetta ja seikkailuja intoileva mieli ei voinut tuosta
ajatuksesta irtautua. Ja kun hän nyt näki kyyneleen kuningattaren
silmässä aavisti hän sillekin syvemmän lähteen.

-- Miksi pyrkii kyynel silmäänne, täti? kysyi hän hiljaa, kun toiset
tytöt olivat vetäytyneet kauemmas supattelemaan ja nauramaan.

-- Oi, se on vain karkulainen, siitä elä välitä lapseni. Muistot
viettelevät toisinaan mielen pois keskellä ilojakin.

Vaan Elina ei tyytynyt tuohon ylimalkaiseen selitykseen, hän tarttui
Kaarina-rouvan käteen, katsoi hänen silmäänsä ja kuiskasi:

-- Te muistelitte poikaanne, täti, eikö totta?

-- Luethan ajatuksiani, lapseni, vastasi Kaarina ihmetellen. -- Niin,
häntä muistelen; kun näen neitosten sitovan kukkia sulhaspojilleen, kun
näen ympärilläni nuoruutta ja iloa, en voi olla muistelematta häntä,
joka ei koskaan ole saanut nauttia nuorison iloista eikä tuntea
perhejuhlain hauskuutta, -- ja hänkin on vasta 24-vuotias! -- Rouva
huoahti, vaan jatkoi sitten: -- Mutta kuinka tulit sinä häntä
ajatelleeksi, Elina?

-- Ajattelen häntä usein, tahtosin hänet kerran nähdä. Milloin olette
te hänet viimeksi nähnyt?

-- Hän oli kuusivuotias silloin, kun hän eräänä yönä vietiin luotani
Turusta. Niin, niin, minä olen paljo kokenut, vaan kaikki tahtosin
kokea, jos saisin lapseni luokseni. Vaan minä en saa: hän on
kuninkaanpoika, hän ei saa tuntea iloa eikä onnea ... eikä edes
äitiäänkään. -- Kaarina-rouva kätki hetkeksi kasvonsa käteensä, vaan
oikasihe sitten taas suoraksi ja virkkoi reippaasti, varoen ettei hänen
mielialansa tarttuisi neitosiinkin: -- Vaan minun muistoni eivät saa
ilojanne häiritä. Kuinka joutuu morsiuskruunu?

-- Se on kohta valmis, kas siinä, kuului iloisia ääniä vastaan.
Eikä Elinakaan nyt rohennut Kaarinalta enempää kysellä tuosta
maanpakolaisena kiertelevästä Kustaa Eerikinpojasta, joka kerran oli
ristitty Ruotsin kruunua varten ja Ruotsin toivoksi ja jonka kohtalo
niin usein oli pyörinyt hänen mielessään. Vaan hän päätti käyttää ensi
tilaisuuden puhuakseen äidin kanssa enemmän tuosta kovaonnisesta
nuorukaisesta. Nyt hän yhtyi neitosten joukkoon, joka työnsä
lopetettuaan oventäydeltä syöksähti pihalle ja törmille jatkamaan
keskeytettyjä karkeloita siellä odottavain kanssa. Vaan Anna Fleming,
joka hänkin vielä matkalta perityllä rattoisuudellaan oli yhtynyt
toisiin aatelisneitosiin, tarttui käsipuolesta serkkuunsa, joka siinä
ääneti ja ajatuksissaan kulki, ja virkkoi:

-- Sinä olet niin miettiväinen tänään, Elina. Ethän vain ole keksinyt
unelmiesi ruhtinasta?

-- Eipä tiedä. Vaan sinä ... taisit tuoda hänet mukanasi. Katsoppas
tuossa!

Siinä kulki nuori Henrikki Horn hakevin katsein, eikä ollut vaikea
arvata, ketä hän tyttölaumasta haki. Vaan Anna teivasi serkkuaan
vyötäreiltä ja juoksutti hänet jo edeltä törmälle, kuiskaten:

-- Erehdys, Elina. Vaan tule, ollaan iloisia tänään! Ja ilon ääni
kajahti kohta heleänä Huutjoen vihannalta törmältä.

       *       *       *       *       *

Vaan sillävälin kuin Vääksyssä hääaattona emännät taloushommissaan
touhusivat ja nuoret rakensivat tuttavuuksia, istuivat häihin saapuneet
suomalaiset aatelisherrat päärakennuksen väljällä kuistilla tarinoiden
niistä hetken valtiollisista tapauksista, jotka pitivät heidän kaikkien
mieliä vireillä ja pakostakin joutuivat puheeksi, missä vain kaksi tai
kolme sattui yhteen. Aika oli epävakava ja levoton, ei kukaan tiennyt,
minnepäin suunnat lähtisivät ohjautumaan; tärkeitä käänteitä saattoi
tapahtua minä hetkenä tahansa. Ruotsin kuningas, jesuiittain lankoihin
kietoutunut, heikko Sigismund, oleskeli kaukana vaalivaltakunnassaan
Puolassa, mutta häntä odotettiin perintövaltakuntaansa, järjestämään
sen, isänsä jo lähes vuosi sitten tapahtuneen kuoleman kautta,
varsinaista päätä vaille jäänyttä hallitusta. Yhä suuremmalla
päättäväisyydellä kokosi Ruotsissa kuninkaan setä, Södermanlannin
herttua Kaarlo, ohjaksia käsiinsä ja moni aavisti jo tapahtuvaa
räjähdystä tämän tarmokkaan protestanttisen ruhtinaan ja kavalan
katoolisen kuninkaan välillä. Vaan syrjässä Ruotsin hallituksen
vaikutuksesta, omilla hoteillaan, alkoi jo olla Suomi, jota isännöivä
kuninkaan käskynhaltija Klaus Fleming totteli ainoastaan niitä
suoranaisia käskyjä, joita hän sai Puolasta. Klaus Flemingin anastama
itsenäinen asema Suomessa epäilytti kumminkin vielä monta eikä Suomen
aatelistokaan tahtonut uskaltaa häntä seurata. Tosin oli Klaun asema
entisestään vakaantunut äsken Venäjälle tekemänsä onnellisen sotaretken
ja solmimansa edullisen välirauhan kautta, vaan Suomen aatelisto tiesi
myös, että syvällä kansassa kyti synkkää katkeruutta marskia vastaan
juuri sen sotaväen vuoksi, johon hän valtansa rakensi.

Vähän kaartelemalla kävi senvuoksi aluksi keskustelu Vääksyn kuistilla;
Suomen aateliset lausuivat varoskellen arvostelujaan hetken
tapahtumista, joista he eivät niin tarkoin tunteneet toistensa mieltä.
Fleming oli itse saapuvilla, vaan olihan siellä myöskin Horn-vanhus,
Kaarlon isä, ja sitäpaitse Stenbock...

Varsinkin eräs merkillinen seikka kummastutti näet Suomen herroja.

-- Miten on oikeastaan selitettävä, että Klaus herra on saapunut näihin
Stenbockin häihin? -- se kysymys kulki kuiskeena miehestä mieheen ja
kaikki puistelivat päätään.

-- Onko lankomies peräytynyt, vai aikoisiko marski todellakin
taipua...?

Kaikki näet tiesivät, että Stenbockilla oli Suomeen tullessaan ollut
herttualta nimenomainen käsky erottaa Klaus Fleming kaikista hänen
viroistaan ja arvoistaan Suomessa ja itse ruveta armeijan ja laivaston
päälliköksi. Ja nyt...! Aksel Kurki, Anolan herra, arvossaan ylimpiä
Suomen aatelisista, päätti vihdoin kautta rantain tiedustella
sulhasmieheltä itseltään tuota asiaa. Silloin Kustaa Stenbock katsoi
parhaaksi suoraan ja julkisesti selittää koko jutun.

-- Minä olen tullut Suomeen häitäni viettämään ja tahdon viettää ne
sovinnossa ja rauhassa sukulaisten kanssa, sanoi hän. -- Minulle
annettiin lähtiessäni toimeksi ottaa haltuuni Suomen sotaväki ja Suomen
laivasto. Minä tulin tänne, tapasin ne virat miehen käsissä, jolle
kuningas ne itse on uskonut ja joka niitä ymmärtää paremmin kuin minä,
-- minä olen tottumaton tämän maan oloihin. Siksi minä vietän täällä
hääni ja palaan takasin tiloilleni Ruotsiin.

Suomen herrat ymmärsivät yskän: ei ollut Stenbockissa ollut miestä
riistämään Suomea Klaus Flemingin käsistä. Mutta vähän hämillään kysyi
Anolan herra vielä:

-- Entä herttua?

-- Hän kyllä käsittää aseman, -- tulkoonpa itse ottamaan ne virat!

Suomen herrat eivät voineet olla ääneen hymähtämättä tälle selitykselle
ja Klaus Fleming, joka oli syrjästä kuunnellut keskustelua, päästi
rämäkän naurun ja astui lankonsa luo taputtaen häntä olalle:

-- Siinä teet viisaimmin, lankomies, vietät hääsi ja palaat kauniin
Birgittasi kanssa kuhertamaan Ruotsiin. Koetammehan me täällä sinun
avuttasikin hoitaa Suomen asiat, sano niin herttualle, -- vai miten
Suomen herrat?

Mutta Suomen herrat eivät vastanneet mitään, eivät nauraneetkaan enää
tuolle leikinlaskulle, joka heistä tuntui vaaralliseltakin. Stenbock
itse käveli jo poispäin herrain seurasta naisten joukkoon, jossa hän
näki morsiamensa. Vaan Klaus herrakin vilkasi nurkkasilmällä vanhan
Hornin puoleen, joka siinä rappusilla ääneti istui, ja jatkoi nyt
vakavalla äänellä:

-- Niin, leikittä puhuen, meidän tulee täällä pysyttää olot aivan
ennallaan ja odottaa kuninkaan kotiintuloa, siitä en minä peräydy. Hän
on täällä parin kuukauden perästä ja hänen, eikä kenenkään muun, on
määrättävä valtakuntansa viroista. Sillä hänelle olemme me kaikki
valamme vannoneet.

Marski vaikeni, eikä kokoontuneilla herroillakaan ollut siihen mitään
sanomista. Vaan portailla istunut Horn-vanhus nousi ja lähti sauvansa
nojassa hiljaa köpittämään pihamaan poikki törmälle, josta kajahti
nuorison iloinen ääni. Jonkinlainen painostava mieliala vallitsi
portailla eikä Fleming voinut olla huomaamatta, kuinka Suomen herroja
epäilytti hänen niskottelunsa herttuaa vastaan. Tuokion vaijettuaan hän
senvuoksi vielä jatkoi:

-- Pienimmätkin mullistukset olisivat juuri tähän aikaan sitä
vaarallisemmat, kuin kaikenlaisia huhuja ja vehkeitä maassa on pantu
vireille. Hämeenlinnassa kerrottiin, että muka Kustaa Eerikinpoika
olisi täällä Suomessa.

-- Hän Suomessa? Ja missä tarkotuksessa?

Kaikki katsoivat kysyvin silmin nuorta Henrik Tottia, joka äänettömänä
istui seurassa. Hänhän oli naimisissa maanpakolaisen prinssin sisaren
kanssa, -- oliko hänellä tietoa tällaisista uhkarohkeista tuumista?
Tott kalpeni ja näytti peljästyvän, mutta vakuutti, että Kirkniemessä
ei ainakaan tietty siitä mitään eikä hän sitä uskonut.

-- Hm! -- Marski käännähti vähän epäilevänä. -- Tuollaiset pelkät
huhutkin ovat omiaan herättämään kansassa vääriä, haitallisia
käsitteitä, jotka lankeavat sitä hedelmällisempään maahan, kun tänne
saapuu käskyjä oikealta ja vasemmalta.

Hän käveli pitkillä askelilla edestakasin kuistia pitkin ja
kokoontuneet herrat katselivat äänettöminä, kuinka synkkänä varjo
kuvastui hänen tuuheista kulmakarvoistaan. Silloin Sten Fincke,
Peipotin herra, muuten Klaus-herran uskollinen kannattaja, lausui
ikäänkuin kaikkien yhteisenä huokauksena:

-- Kunpa kuningas tulisi pian! -- Hän siemasi haarikasta kulauksen
olutta ja kääntyi sitten Flemingin puoleen. -- Mutta tuskalliselta
sekin tuntuu, kun noita jesuiittoja taas rupee maassa liehumaan.

Klaus-herra huiskasi kärsimättömänä kädellään, -- häntä kiusasi aina,
kun noita uskon asioita sotkettiin hetken valtiollisiin kysymyksiin.

-- Ole hupsimatta jesuiitoista, virkkoi hän, tännehän ne nyt tulevat
meidän rämeitä kääntämään! Noista opin asioista vastatkoon muuten hänen
kunnia-arvoisuutensa piispa Ericus, eikä hän teitä jesuiitoilla uhanne.

Ja kääntäen keskustelun taas toisille tahoille, kertoi marski jo
muutamain viikkojen perästä lähtevänsä laivastollaan, jota parastaikaa
varustettiin Pikkalassa, Uudellamaalla, noutamaan kuningasta
Danzigista.

-- Sinä kai seuraat mukana, Ivar, virkkoi hän kääntyen nuoren, pulskan
ritarin puoleen, joka sattui hänen rinnalleen. Se oli Ivar Tavast,
Viipurin linnapäällikön Arvid Tavastin poika, reipas soturi, jonka
marski tiesi uskolliseksi kannattajakseen. Hän oli naimisissa Sten
Fincken vanhimman tyttären Katariinan kanssa, Elinan sisaren, ja kuului
siten hiukan Flemingin heimoonkin.

-- Lähdenpä tietysti, kun vain tietäisin, mihin saan sijoitetuksi
kaiken sen sotaväen, jota tuolta Venäjän rajalta tulvii ja jolla ei ole
elatusta.

-- Mitä, etkö vielä ole majoittanut osastoasi talonpoikain luo, kuten
olen käskenyt?

-- Olen oman osastoni, vaan noita pohjolaisia ja ruotsalaisia
ratsumiehiä ei saa mihinkään mahtumaan, talonpojat eivät enää enempiä
jaksa elättää.

Marskin silmä salamahti taas ja hänen kasvonsa värähtivät, -- hänen
nuori ystävänsä oli juuri arimpaan kohtaan koskenut.

-- Mutta heidän täytyy, huudahti hän ankaralla äänellä, -- sotaväen
täytyy saada elatuksensa!

-- Tiukalle ottaa, väitti vanha Knuutti Kurki, Laukon herra, Akselin
veli, puheeseen puuttuen. -- Talonpojat ajavat korennoilla huoveja
pellolle.

-- Ole huoletta, kyllä huovit aina talonpojista suoriutuvat. -- Ja mitä
on meidän tekeminen? Linnaleiriä täytyy kestää, se on kuninkaan käsky.

Marski tahtoi päättää tämän keskustelun siihen, sitä oli hyödytön
jatkaa, se kiihotti vain mieliä. Hän tiesi, kuinka Suomen aatelisetkin
yleensä säälivät noita sotilasmajoituksen tuottamia suuria rasituksia,
jotka tekivät rahvaan tilan aivan sietämättömäksi, mutta helpottaahan
sitä ei voinut, hänen täytyi pitää sotaväen koolla Suomessa, maksoi
mitä maksoi. Sen Suomen herratkin oivalsivat, eivätkä tahtoneet äkästä
marskia enää ärsyttää. Aksel Kurki, Anolan herra, vain virkkoi
huoahtaen:

-- Se on kuninkaan käsky, vaan Jumala auttakoon Suomea sitä kestämään.
Se voi nääntyä tämäkin kansa.

-- Se ei näänny, on se kummempiakin kokenut, vakuutti marski. -- Ja
sitäpaitse: meillä ei ole valitsemisen varaa!

-- Niin, niin, sepä ehkä juuri onkin pahinta. -- Ja Anolan herrakin
laskeusi portaita alas, kävellen törmälle keräytyneiden rouvien luo,
jonne toisetkin vanhemmat herrat äänettöminä vetäysivät. Vaan Klaus
Fleming jäi kuistille seisomaan synkästi silmäillen eteensä. Hän tunsi,
että tuossa talonpoikain rasituksessa se oli hänen valtansa heikoin
kohta, se se siirsi Suomessa suosion Horneille ja herttualle ja
kaiversi ontoksi hänen asemansa. Mutta ei auta, kansan täytyy kärsiä.
Rautaa, enemmän rautaa, hänen täytyy olla kovan, kovan kuin isänsä,
kovan kuin oman maineensa!

Vaan muutamat nuoremmat, kuistille jääneet aatelismiehet olivat
sillävälin keskenään tarttuneet vilkkaaseen keskusteluun ja ennen
pitkää kääntyi marskinkin huomio heidän tuumiaan kuulemaan. Siinä oli
Ivar Tavast, Maunu Iivarinpoika Särkilahti (Stiernkors) ja muutamia
muita, kaikki marskin innokkaita kannattajia. Se oli Särkilahti, pitkä,
vankka, tulinen nuorukainen, joka enin oli äänessä ja marski kuuli,
kuinka hän tovereilleen soimasi Kurkien ja noiden muiden epäilyksiä ja
huokauksia raukkamaisuudeksi ja pelkuruudeksi.

-- Mitäs jesuiitat ja talonpoikain ruikutukset tällaisen kysymyksen
rinnalla merkitsevät. Tässähän on kysymys siitä, pitääkö meidän
suomalaisten ijänkaiken tahdottomina kulkea Ruotsin herrain
talutusnuorassa, vai uskallammeko joskus astua omaa tietämme. Hitto
soi, emmekö me ole yhtä hyviä aatelismiehiä kuin nuo Ruotsissa,
pitääkö meidän aina virua heidän vanavedessään, vaikkapa itse
kuningastakin vastaan! Ei, nyt se on valittava.

Klaus Flemingiä tuo keskustelu huvitti, hänestä oli hauska nähdä, että
olipa niitä sentään uskaltajiakin jos oli arkojakin. Ja noissa
nuorukaisten puheissa tuntui piilevän tuumia, joista hänen teki mieli
tietää, mitenkä he niitä oikeastaan olivat ajatelleet. Sen vuoksi hän
yhtäkkiä kääntyi nuorukaisten puoleen ja kysyi hymähdellen:

-- Omaa tietä, sanot sinä Särkilahti. Oletko ajatellut, minnekkä se
veisi?

Nuorukainen kävi ensiksi vähän hämilleen tästä mahtavan marskin
kysymyksestä, mutta varsin reippaasti ja avomielisesti hän sitten
vastasi:

-- Olisihan se tie suora ja selvä. Olemmehan me suomalaiset yhtä hyviä
kuninkaan alamaisia kuin ruotsalaisetkin. Mutta kuningas, laillinen
hallitus, on Puolassa, -- sieltä asti ei meitä kumpiakaan voida
suorastaan hallita. Olkoon hallitus Ruotsissa, mutta olkoon
samanarvoinen myöskin Suomessa -- kuningas yhteinen.

-- Ja minkälainen olisi Ruotsin ja Suomen väli?

-- Kuin kahden vapaan aatelismiehen. Omin voimimmehan meidän kuitenkin
täytyy täällä tulla toimeen ja me tulemme, -- yhteinen mieli vain ja
voimakas johto, niin me voimme olla Ruotsista riippumattomia
suomalaisia!

Klaus Flemingin kasvot olivat nuorukaisen selityksen aikana käyneet
vakaviksi ja kun Särkilahti lopetti, seisoi hän hetkisen äänettömänä.

-- Riippumattomia suomalaisia, matki hän sitten, -- te käytätte uusia,
koreita sanoja, vaan onko niillä vastakohtaa todellisuudessa? Kuka on
suomalainen? Nuo herrat tuossako? Vaiko tuo napiseva kansa? Ei, sinä
haaveksit, Särkilahti, ja meidän ei pidä koskaan haaveksia, ainoastaan
toimia. Mutta toimia miehinä.

-- Ja suomalaisina miehinä! lisäsi Särkilahti.

-- Hm, oletko sinä varma, että me olemme edes ensi kädessä suomalaisia?

-- Mutta mitä me sitten olisimme?

Marski ei vastannut, seisoi vaan siinä ja naputti sormellaan kuistin
kaidepuuhun. Hän oli aavistanut tuollaisia tuumia liikkuvan Suomen
nuorimpain aatelismiesten joukossa, eikä hän ollut niistä
pahoillaankaan, mutta aivan yleiseen huutoon ei hän kumminkaan tahtonut
noiden tuumain leviävän. »Ruotsista riippumattomia suomalaisia», tuo
ajatus ei ollut niinkään uusi, kuin marski oli sanonut noille nuorille,
huimapäille aatelismiehille, sen käsitteen ilmauksia oli jo kuluneina
aikoina Suomessa joskus pilkistänyt. Marski muisti, kuinka hänen
isänsä, Eerik Fleming, aikoinaan, jouduttuaan Kustaa Vaasan
epäsuosioon, oli ollut kirjeenvaihdossa Preussin herttuan Albertin
kanssa, joka oli koettanut saada Suomen johtavia miehiä tähän
ajatukseen mieltymään. Ja Juhana herttuan itsenäinen hallitus Suomessa,
hänen 7-vuotias hovinpitonsa Turun linnassa, olihan sekin ollut omiaan
tuota samaa käsitettä suomalaisille tutustuttamaan. Entä hänen oma
hallitusaikansa Suomessa... »Yhteinen mieli ja voimakas johto», oli
nuori innottelija sanonut... Vaan marski katkasi tuon ajatuksensa: ei
saa haaveksia, ainoastaan toimia...

Ilta oli tullut, nuorison leikki törmällä oli valjennut ja Vääksyn
lukuisat vieraat olivat ruvenneet keräytymään talon suureen
ruokahuoneeseen, johon illallinen oli katettu. Klaun vanhin poika, tuo
hoikkanen ja hento Eerik, juoksi pihan poikki ilmottamaan isälleen,
että Vääksyn emäntä kutsui häntä illalliselle. Marski, tuo voimakas,
roteva, rautanen mies, katseli melkein säälien hentoa poikaansa, jonka
poskille leikki ja juoksu oli nostanut kelmeät ruusut, ja taas eräs
ajatus, joka oli lähtösin nuoren Särkilahden sanoista, vilahti hänen
mieleensä. Vaan hän karkotti sen, siveli poikansa pehmyttä tukkaa ja
virkkoi leikillisesti, ikäänkuin jatkoksi edelliseen keskusteluun:

-- Mitä arvelet sinä, Erkki, asiasta? Olemmeko me suomalaisia?

-- Mutta mitä me sitten olisimme, isä?

-- Kas, jo toinen tekee saman kysymyksen. No, olkaamme sitten
suomalaisia!

Hän käveli poikansa rinnalla pihan poikki ruokahuoneeseen, jossa toiset
vieraat jo häntä odottivat, -- sillä niin epäilevällä kannalla kuin
Suomen aatelisto vielä olikin seuratessaan marskin tuumia, tunnusti se
kumminkin empimättä hänet ensimmäiseksi joukostaan. Kunniapaikalle,
pöydän päähän, oli hänelle sija varattu. Vaan siinä vieressä istui jo
Henrik Horn, Kankaisten herra -- Horneilla oli aina yhä sijansa
Flemingein rinnalla.




III.

Kaksi viestintuojaa.


Häitä Vääksyssä kesti ajan tavan mukaan katkeamatta kolme päivää.
Toisena hääpäivänä tapahtuivat vihkiäiset. Koko juhlayleisö lähti
saattokulussa Kangasalan kirkkoon, joka oli lehväsillä vihannaksi
puettu ja johon seudun koko rahvas oli näitä muhkeita juhlamenoja
saapunut katsomaan. Tämä rahvas ruokittiin sitten vihkiäisten päätyttyä
häätalossa; kuka tahtoi, oli sinne tervetullut eikä loppunut kesken
olut eikä lihakeitto, joita Vääksyn pihoilla runsaissa mitoissa
tarjottiin. Vaan sisässä väljissä asuinhuoneissa tanssivat
morsiuspiijat ja rengit taidokasta, siroa häätanssia, huilut soivat ja
häälaulut kaikuivat. Morsiamen ja sulhasen, jotka puoliväkisin vietiin
rinnakkain istumaan häävuoteelle, oli siinä koko vierasjoukon edessä
yhteisestä hopeasarvesta juotava häämalja, jolloin Kangasalan
kirkkoherra, »isoherra», Georgius Henrici, luki sepittämänsä
latinalaisen häärunon vastanaineiden kunniaksi. Näitä häätemppuja,
joissa osaksi oli iloista ilvettä, osaksi vakavaa uskonnollista
vivahdusta, kesti iltaan saakka, jolloin morsiuspari laululla ja
soitolla saatettiin makuuhuoneeseensa. Sillävälin olivat vanhemmat ja
sukulaiset tehneet lopulliset sopimukset myötäjäisistä ja
huomenlahjoista ja Kustaa Stenbockin oli ollut nimitettävä, mitkä hänen
tiloistaan olivat hänen vaimonsa omiksi luettavat.

Tanssin hyörinässä ja talon vankkoja varusteita kulutettaessa oli niin
jo päästy kolmannen hääpäivän iltapuoleen saakka ja seuraavana aamuna
piti sekä nuoren pariskunnan että häävieraiden lähteä Vääksystä.
Kesäinen ilta oli herttaisimmillaan ja ikäänkuin oikein uhasta
käyttääkseen hyväkseen yhdessäolon viimeisiä hetkiä jatkoi nuoriso
karkeloimistaan entistään suuremmalla innolla. Ja nuorten ilot olivat
vanhoissakin herättäneet haihtuvia muistoja heidän nuoruudestaan
raikkaina henkiin ja hekin nauttivat kasvavan polven leikkejä
katsellessaan.

Siinä lähti taaskin muuan pari nuorten piiristä juoksemaan pitkin
laajaa pihanurmea. Nuoren Henrik Hornin oli pyydettävä kiinni karkuun
päässyt tyttönsä ja hän pani ilmeisesti parastaan tavatakseen edessään
nopeana lentelevän Anna Flemingin. Tyttö mutkitteli sukkelana ja
pyytäjäänsä hilpeästi härnäillen tikapuiden takana ja vinttikaivon
ympärillä, oli monasti ansaan joutumaisillaan, vaan väisti kumminkin
aina notkealla liikkeellä tavottelijansa. Hänellekin näytti jo käyneen
kunnia-asiaksi olla kiinni joutumatta, sillä koko hääyleisö, sekä
nuoret että vanhat, olivat tuota juoksua kääntyneet katsomaan.
Läähättäen paransi nuori Horn vauhtiaan.

-- Kas noin, nyt hän on vangittu, virkkoi Ebba-rouva vanhalle Hornille,
joka siinä hänen vieressään istui sukkeluuksillaan naisväkeä
naurattamassa.

-- Ei vielä, Ebba-rouva, näettekös, hän väisti. Kumpasellakin on
tahtonsa, voitto riippuu lopuksikin sitkeydestä.

-- Sitkeys on naisissa harvinainen avu, ei se Annassakaan kauan kestä.

-- Vaan kun naisella on oikkunsa, ei hän siitä vähällä luovu. Toivon
toki pojanpoikani voittavan, hänellä näkyy olevan halu harras.

-- Ja vastarinta näennäinen. Noin ... no nyt...

-- Eipä sittenkään, siinä lentää tyttö vapaana.

-- Ihme kyllä. Mutta saatte pian nähdä.

Vaikka palavissaan ja väsyneenä oli Anna vielä kerran luiskahtanut
pyytäjänsä käsistä. Nuorukainen ponnisteli hänen kintereillään.
Ratkaiseva hetki oli lähellä, Anna oli juuri pääsemäisillään sovittuun
suojapaikkaan, jännityksellä kaikki tulosta odottivat. Silloin pysähtyi
neitonen yhtäkkiä, veräjän ohi juuri juostessaan, kuin kivettyneenä ja
jäi seisomaan paikalleen tuijottaen kujatielle, väistämättä enää
ensinkään tavottelevaa nuorukaista.

-- Mitä minä sanoin, -- hän antautui, kehui Ebba-rouva hymyillen
Horn-ukolle.

-- Nyt on minun vuoroni ihmetellä. Mutta sanokaapa, miksi hän yhtäkkiä
pysähtyi?

-- Siksi, että hän on nainen. Ettekö ole tyytyväinen tulokseen? -- Sitä
sanoessaan vilkasi Ebba-rouva hiukan arasti miehensä puoleen, joka
istui hänen takanaan.

-- Olen kyllä, jos sitä oikein uskoisin, vastasi Horn päätään
puistellen.

Mutta kaikkien katseet kääntyivät nyt tähystämään sinne veräjälle päin,
jonne Anna yhä liikahtamatta seisoen katseli. Sieltä maantieltä oli hän
nähnyt jotakin, joka hänet oli pysäyttänyt ja ennen pitkää sen näkivät
muutkin. Taloa kohden ajoi sieltä pölynen, hiestynyt ratsastaja, vaan
jo kujalta oli Annan katse tarttunut noihin kasvoihin, jotka hän
joskus, mutta melkein kuin unessa, muisti nähneensä. Vaan tuo silmien
hilpeä hymy oli niin painunut hänen mieleensä, että kun hän sen taas
yhtäkkiä näki ilmielävänä edessään, hän aivan säpsähti ja pysähtyi,
koettaen mielessään selittää, miksi nuo kasvot häneen niin vaikuttivat.

Vaan ratsastaja saapui pihalle, viskausi veräjällä hevosensa seljästä,
sitasi sen suitsista patsaaseen kiinni ja käveli nopeasti kokoontunutta
häärahvasta kohden. Leikki oli pysähtynyt, kaikkien huomio kiintyi
airueeseen, joka virallisena virkkoi:

-- Haen marski Klaus Flemingiä, Viikin vapaaherraa, jolle mulla on
kirjeitä.

Äänettömyys vallitsi koko hääjoukossa, josta marski rivakasti astui
esiin.

-- Minulleko kirjeitä. Mistä?

-- Ruotsista, hänen ruhtinaalliselta armoltaan Södermanlannin
herttualta.

-- Seuratkaa minua.

Nopein askelin astui marski päärakennukseen ja salpausi sinne
huoneeseensa sanantuojan kanssa. Pihalle jääneet seisoivat supatellen
pienissä parvissa ja uteliaina he tarkastelivat sanantuojaa, kun tämä
kotvasen kuluttua astui ulos marskin luota, ja talonväki kiirehti
toimittamaan hänelle ja hänen hevoselleen ruokaa ja hoitoa. Vaan marski
itse viipyi vielä huoneessa, ikkunasta vain nähtiin hänen kävelevän
ankarannäköisenä edestakasin lattiata pitkin, niin että siltapalkit
soivat hänen askeleinsa alla. Mitähän on tapahtunut, minkälaisia
viestejä on marski herttualta saanut? Kyselevinä katselivat Suomen
herrat toisiaan ja eräs joukosta virkkoi hiukan ivallisesti:

-- Eikö tee kenenkään mieli lähteä kyselemään marskilta Ruotsin
kuulumisia?

Toiset hymähtivät. Suomen karhu näytti olevan vihassa, ei ollut sinne
nyt lysti mennä.

-- Näyttää siltä, kuin herttua ei olisi aivan leppoisia terveisiä
Suomeen laittanut, jatkoi tuo sama veistelijä. Mutta yleensä eivät
mielet olleet leikinlaskuunkaan taipuvaisia, epävarma jännitys rasitti
kaikkia, tuntui kuin ukkosta olisi ollut ilmassa.

Mutta hetken kuluttua näkyi toinen pölypilvi tuprahtavan maantieltä ja
häärahvas kiirehti veräjälle kummeksuen katsomaan, kun jo toinen
ratsastaja täyttä neliä lasketti pihalle, ja kysyi, ennenkuin
satulastakaan nousi, oliko marski vielä Vääksyssä.

-- Tulen Puolasta, tuon kirjeitä kuninkaalta.

Suoraa päätä vietiin tämäkin airut marskin luo ja hän viipyikin siellä
pitemmän hetken. Äänettöminä katselivat nyt toisiaan pihalla olijat
Suomen herrat, nyt ei enää supateltukaan, kukaan ei osannut arveluita
laskea. Saattoihan otaksua mitä tahansa: viestit herttualta, viestit
kuninkaalta samalla tunnilla -- mitähän myrskyä tämä taas tiesikään?
Mutta marski viipyi yhä huoneessaan eikä Suomen herrain uteliaisuus
tuntikausiin tullut tyydytetyksi.

Vaan kun myöhemmin tullut sanantuoja saapui ulos ja vietiin aterialle
samaan huoneeseen, jossa edellinen sitä jo lopetteli, jäivät nämä
tuokioksi sanattomina toisiaan katsomaan ja purskahtivat sitten
nauramaan.

-- Mitä hittoja, sinäkö täällä, lankomies? Mistä sinä tulet ja kenen
asioilla?

-- Ruotsista, herttuaallisena sanansaattajana. Vaan entäs sinä, mistä
sinä tänne lennät?

-- Puolasta, airueena kuninkaan luota. Vaan hittosoi, sinunhan pitäisi
olla kotonasi Saksassa opettelemassa papiksi -- ja nyt ratsastelet
täällä herttuan käskyläisenä.

-- Kuten näet. Vaan kuka opettaa nyt Turun pojille latinaa, teetkö sen
sinä ratsastusmatkojesi välillä?

-- Minä veisasin viisi latinalle ja olen nyt Flemingin väkeä, kuten
näet.

-- Väärällä tolalla, sen pahempi. Vaan eipä siitä riitaa.

-- Eipä riitaa mitään. Vaan sinä Suomessa herttuan asioissa, -- ai, ai,
lankomies: vaarallisella tiellä!

Talonväki kuunteli kummissaan ja ymmärtämättä paljo mitään nuorten
sanansaattajain keskenäisiä pakinoita ja kauan saivat nämä
toisilleenkin selitellä, ennenkuin pääsivät asemasta aivan selville. He
olivat todellakin ystävykset ja langokset, vaikka eri maista kotosin ja
nyt niin eri asioilla. Ensiksi tullut heistä, tuo hymykatseinen
nuorukainen, jonka tulo oli pysäyttänyt Anna Flemingin hänen
juoksussaan, oli syntyjään saksalainen, vaan oli kolmisen vuotta sitten
sattumalta tullut Suomeen ja löytänyt työalansa Ruotsista -- nimeltään
hän oli Hieronymus Birckholtz. Hänen ylioppilasaikanaan Heidelbergissa
oli sinne näet tullut nuori suomalainen opiskelija Kaspar
Gröning, papin poika Paraisista, joka oli osunut asumaan hänen
vanhempainsa kotiin. Gröning, tuo myöhemmin tullut sanantuoja, oli
yliopistovuosinaan niin tutustunut Birckholtzin perheeseen, että oli
sieltä lähtiessään tuonut vaimonaan mukaansa Suomeen Hieronymon
sisaren, ja olipa silloin nuori, seikkailuhaluinen Hieronymus itsekin
lyypekkiläisellä kauppalaivalla seurannut lankomiestään tämän
kaukaiseen maahan. Siellä talven viivyttyään ja maan kieliä jo vähän
opittuaan oli hän Ruotsin kautta lähtenyt paluumatkalle kotimaahansa,
vaan jäänytkin Tukholmaan, jossa Kaarlo-herttua juuri silloin tarvitsi
kielentaitoisen airueen ja kirjurin. Gröning taas oli kyllästynyt
latinan opettamiseen, johon hän ensiksi ulkomailta palattuaan Turun
lukiossa ryhtyi, ja kun Klaus Fleming, joka itse ei ollut mikään
kynämies, halusi taitavan ja luotettavan sihteerin, oli hän isänsä
välityksellä tullut siihen toimeen ja matkusteli väliin tärkeissä
asioissa marskin airueenakin.

-- Ja mitäs uusia sinä nyt Ruotsista tuot? Paljo vehkeitä tekeillä, vai
miten?

-- Niitä varokaa! Vielä joudutte herrasi kanssa lujille, minä tuon
sellaisia terveisiä. -- Entä Puolassa -- siellä kai torkutaan?

-- Elkää luottako siihen, siellä pian herätään teidän tuumia
tarkastelemaan. -- Vaan mitäs me molemmat niistä! Tässä on satuttu
häätaloon, tule, käydään hääiloa katsomaan.

Hilpeällä mielellä astuvat airueet pihalle, jossa Suomen herrat yhä
kasvavalla jännityksellä ja epävarmoina odottelivat tietoja niistä
molemmista kirjeistä, jotka äsken olivat saapuneet. Mutta Fleming
viipyi kauan huoneessaan. Kun hän vihdoin astui sieltä ulos, oli hän
kylmän tyyneen ja ankaran näköinen, niinkuin ainakin, vaan siltä
näytti, että hänellä, aatelisherrain joukkoon kuistille kävellessään,
oli pää tavallista pystömmässä ja varressa vielä entistä enemmän
arvokkuutta. Hän istahti rauhallisesti portaille ja piirteli ääneti
miekkansa huotralla kuvioita hiedikkoon. Ei kukaan virkkanut sanaakaan.
Vihdoin käännähti marski katsomaan kokoontuneita herroja ja naurahti:

-- Te olette uteliaita tietämään mitä maailmalle kuuluu, eikö niin? No,
kuulumiset eivät ole mitään odottamattomia, mutta siltä varsin
hauskoja. -- Marski viivähti hetkisen, ikäänkuin tahallaan vielä
kiduttaakseen odottavia herroja, ja otti sitten poveltaan kaksi
paperikääröä. -- Tässä on kirjeitä kahdelta taholta. Lukekaa itse,
hyvät herrat, tämä mytty on Ruotsista, tämä Puolasta. Lukekaa, me emme
tahdo salata mitään.

Hän avasi paperikääröt, ojensi ne herroille ja laskeusi itse mukavasti
selkänojoon tarkastamaan, minkä vaikutuksen kumpanenkin kirje, kiertäen
kädestä käteen, teki ahmiiviin lukijoihin.

Herttuan kirjeessä vilisi uhkauksia ja syytöksiä ja haukkumasanoja,
eikä ainoastaan Flemingiä, vaan koko Suomen aatelistoa kohtaan, joka ei
ollut yhtynyt hänen Upsalan kokouksessa teettämiinsä päätöksiin, vaan
lykännyt kaikki valtakunnan hallintoa ja maan uskontoa koskevat asiat
kuninkaan kotiintultua ratkaistaviksi. Klaus herraa herttua vaati --
arvaten, ettei Stenbock ollut kyennyt vaikeaa tehtäväänsä suorittamaan,
-- luopumaan kaikista viroistaan ja vallastaan Suomessa ja »heti
paikalla saapumaan Ruotsiin vastaamaan teoistaan».

Tämä kirje pani Vääksyn vieraat miettiväisiksi. Toiset näyttivät
loukkautuneilta, varsinkin kun herttua kutsui Suomen aatelisia nimellä
»rebelles», kapinoitsijat, vaan toiset teki kirjeen jyrkkä, uhkaava
muoto aroiksi. Tuli sitten toisen kirjeen vuoro. Kuningas Sigismund
kiitti Suomen aatelisia, jotka olivat kieltäytyneet yhtymästä mihinkään
kuninkaan oikeuksia rajoittaviin toimiin ja yleensä vastustaneet
Ruotsista häntä vastaan viritettyjä juonia. Syyskesällä hän lupasi
tulla perintövaltakuntaansa itse järjestämään sen hallintoa ja kutsui
Flemingin laivastolla häntä noutamaan. Klaus herralle hän oli vielä
erityisesti suosiollinen, vahvisti hänet uudella valtakirjalla kaikkiin
hänen virkoihinsa Suomessa, käskien hänen siellä pitää sotaväkensä
koossa ja totella ainoastaan kuninkaalta suorastaan tulevia käskyjä.

Äänettöminä laskivat aatelismiehet, yksi toisensa perästä, nuo kirjeet
käsistään. He olivat ymmärtäneet niiden sisällön, vaan heidän oli
vaikea käsittää, miten ne olivat sovellettavat toisiinsa.

-- No, mitäs arvelette? kysyi Klaus herra hiukan pirullisesti kääntyen
Kurki-veljesten puoleen. -- Ne ovat hieman vastakkaisia nuo kirjeet. Te
näette, molempia emme voi totella, täytynee kai siis valita.

Neuvottomilta näyttivät aatelismiehet ja surumielisesti vastasi vanha
Laukon herra:

-- Kiista on kehittynyt liian pitkälle, voineeko siitä enää sopua
syntyäkään kuninkaan ja herttuan välillä.

Marski käännähti kärsimätönnä:

-- Mitä se meihin kuuluu. Mutta meidän on toteltava toista tai toista.
Kumpaako?

-- Siitä ei liene epäilystä, virkkoi Sten Fincke, Peipotin herra, joka
nyt katsoi turvallisesti voivansa täydelleen kannattaa marskia. --
Kuninkaan tahtohan on selvä.

-- Selvä on, selvä, matki mietteissään Anolan herra.

-- Ja selvä on herttuankin kirje.

-- Siitä herttua itse vastatkoon, väitti Sten herra -- Mutta me olemme
liian halpoja kuninkaan käskyjä vastustaaksemme.

Se näytti olevan yleinen vaikutus saapuneista viesteistä ja, vaikka
tämä ristiriita muutamia hyvinkin arvelutti, olivat kaikki valmiit
tunnustamaan, että Klaus herraa heidän nyt ainakin vastaiseksi on
seurattava -- ei ole siinä valitsemisen varaa. Mutta ne nuoremmat
miehet, joista kaikkien suomalaisten kannan olisi pitänyt jo ennakolta
olla niin selvänä, olivat ihastuksissaan tästä uudesta käänteestä.

-- Olisipa sekin, jos me suomalaiset vasten kuninkaan nimenomaista
käskyä lähtisimme ruotsalaisten perässä juoksemaan, intoili Särkilahti
nuoremmille tovereilleen. -- He vastatkoot teoistaan, me olemme
valinneet, me olemme heistä irti!

Mutta yksin syrjässä istui sanaa puhumatta vanha Kankaisten herra
kuunnelleen näitä uutisia ja arvosteluja. Siinä oli nyt Suomen
aatelisto väistymässä yhä edemmäs siltä kannalta, joka oli hänen
sukunsa oma. Ukko tunsi, että tapaukset valmistivat ja kehittivät
mieliä Suomessa yhä enemmän Flemingin eduksi, hänen asemansa vahvistui,
hän oli nousemassa itsevaltiaaksi Suomessa, ja Kankaisten suvun
merkitys siitä samaa rintaa laskeusi. -- Mutta tämä käänne voi olla
hetkellinen, tuumi ukko toisakseen, pian saattaa taas tuulla
Flemingillekin vastaan. Suomikaan ei ole yksinomaa Suomen aatelisto, --
vielä ei ole Klaus-herran asema varma... Olipa koko joukko uhkaa ukon
varressa, kun hän nousi ja, eroten toisista herroista, yksin käveli
kuistilta pois.

Tuota katseli Klaus Fleming ja siitä taas synkistyi hänen äsken niin
kirkastunut muotonsa. Tuossa on vielä paha kanto kaatamatta; niinkauan
kuin Hornin suku on vastassa, on Flemingein valta Suomessa epävarma.
Tuo sitkeä suku täytyy kukistaa ... ellei sitä ehkä voisi voittaa
hyvällä...

Koko suureen häärahvaaseen olivat nämä äsken saapuneet uutiset, jotka
nopeasti suusta suuhun levisivät, yleensä varsin rauhoittavasti ja
rohkaisevasti vaikuttaneet. Mieliala, joka tietoja odotettaessa oli
ollut alakuloinen ja raskas, virkistyi ja keveni, kun taas tiettiin,
että kuningas oli yhä edelleen uskonut tämän maan johdon ja heidän
kaikkien turvallisuuden Klaus Flemingin varmoihin käsiin. Rauhoittava
ratkaisun tunne vallitsi siis Vääksyn vieraissa, kun illan suussa vielä
lähdettiin yhteiselle kävelymatkalle kappaleen matkan päässä talosta
olevalle kauniille Sarsakoskelle, jota myöten Längelmävesi vielä siihen
aikaan laski vetensä Roineeseen -- vasta ykstoista vuotta myöhemmin
»ilkeä Iharinkoski saattoi Sarsan vaivaiseksi».

Nuorten mieliä vain näytti jonkinlainen kaipuu painavan lähellä olevan
eron johdosta; nämä iloiset yhdessäolon päivät olivat liian nopeasti
kuluneet, ne tuttavuuden liitot, joita oli solmittu, katkaistiin nyt
taas tiesi kuinka pitkiksi ajoiksi. Sarsakosken rannalla levättäessä
haki siis kukin toverikseen sen, johon hänen mielensä näinä lyhyvinä
juhlapäivinä syvimmin oli kiintynyt, ja niinpä istuttiin enimmäkseen
parittaisin siellä kosken kuohuja ihailemassa. Nuori Hornkin lenteli
yhä vain perhosena Anna Flemingin ympärillä, kakskymmenvuotiaan
avomielisyydellä salaamatta mieltymystään ja lämmenneitä tunteitaan.
Vaan senkäänvertaista myötätuntoisuutta, jota hän edellisinä päivinä
oli luullut tytön puolelta tapaavansa, ei hän enää löytänyt. Annasta
oli taas hilpeys ja vallattomuus poissa, hän oli jälleen suljettu ja
kylmä, ja vastaili seuralaiselleen hajamielisesti, ikäänkuin omain
mietteidensä keskeltä. Nuori Henrikki ei voinut käsittää, mikä hänet
nyt äkkiä oli muuttanut, vaan, ryhtymättä sitä aprikoimaankaan,
rakenteli hän itse yhä vain suunnitelmia, miten hän kotiin tultuaan
asettaisi asiat niin, että Kankaisten ja Kuitian väet vielä tapaisivat
toisensa.

-- Monenko viikon perästä olette te Kuitiassa? kysyi hän
harvasanaiselta neitoselta, jota hän ei oikein saanut mukaan tuumiinsa.

-- Tuskinpa tänä kesänä ollenkaan. Me matkustamme sedän mukana syksyllä
Ruotsiin, kuninkaan kruunajaisiin.

-- Oh, sepä vahinko, olin jo pian aikonut purjehtia veljieni kanssa
Paraisiin. Vaan sama se, me tavataan Ruotsissa, minä tulen myös
syksyllä sinne, isäni luo.

-- Tavataanko? Missä?

-- Missä tahansa. Ei Tukholma niin suuri ole, ettei siellä toisiaan
löytäisi, jos tahtoo.

-- Niin, olette oikeassa, tässä maailmassa kyllä löytää sen, jonka
tahtoo.

Anna lausui sen entistä vilkkaammin, mutta nuoresta Hornista tuntui
sittenkin, ettei se ollut hänelle oikein rohkaisuksi sanottu. Näytti
siltä, kuin Annan silmät olisivat jotakin hakeneet, ja ensimmäisten
parvessa lähtikin hän jo paluumatkalle Sarsakoskelta, yhtyen Elina
Fincken seuraan.

Vaan Ebba-rouva, joka miehensä rinnalla siinä takana asteli, virkkoi
veitikkamaisesti tälle:

-- No, mitä arvelet noista valtiollisista vehkeistä?

-- Hm, lasten ilveitä. Eikä Anna näytä liioin rohkaisevan
liehakoitsijaansa.

-- Kas, sinä et tunne kaikkia naisten metkuja.

Kävelyretkeltä palattua lausuttiin jo yleiset jäähyväiset; marskin
perheineen piti näet jo aamun koitteessa lähteä matkalle laivastonsa
luo, jonka kuntoonpanoa nyt täytyi kiirehtiä, ja toisten etelään päin,
Hämeenlinnaan ja Helsinkiin matkustajain, kuten Finckein ja Tottien,
tuli seurata heitä. Turkuun päin kulkijat aikoivat äskenvihityn
pariskunnan seurassa lähteä päivemmällä. Aikusin hankkiusi siis tänä
iltana koko Vääksyn hääseura levolle, kukin hänelle määrättyyn
suojaansa.

Anna ja Elina sanoivat myös jäähyväiset häävieraille ja astelivat
yhdessä pihan poikki siihen suureen vaateaittaan, jossa yhteinen
sisarvuode oli laitettu kaikille morsiustytöille. Vaan tällä lyhyellä
taipaleella heille molemmille vielä ehti jotakin merkillistä tapahtua.
Pihalla tulivat näet ensiksi vastaan molemmat päivällä saapuneet
airueet ja näistä toinen tervehti heitä kohteliaasti, toivottaen hyvää
yötä armollisille neitosille. Eihän siinä mitään outoa ollut, vaan
Annan poskille se tervehdys kumminkin nosti helakan punan eikä hän sitä
kätkiessään voinut vastata mitään. Vaan Elina vastasi ystävällisesti:

-- Hyvää yötä teillekin. Joko huomenna matkustatte takasin Ruotsiin?

-- En. Marski on käskenyt minun seurata mukanaan, saadakseni
vastauksen.

-- Tervetullut siis matkatoveriksi.

-- Niin, tervetullut matkatoveriksi! sai nyt Annakin sanotuksi,
silmäillen vielä taakseen, kun Elina jo oli kääntynyt poispäin. Vaan
hänen äänessään oli tavallista hellempi kaiku, joten Elinakin kääntyi
ympäri katsomaan, ja näki nyt veren liekkivän serkkunsa poskilla ja
veitikan näki hymyilevän tervehtivän nuorukaisen silmästä.

-- Mitä, tunsitko sinä entuudestaan tuon airueen? Mikä on hänen
nimensä?

-- En tiedä, en tosiaankaan...

-- Vaan sinä tunsit hänet kumminkin, tunnusta pois.

-- Tunsin ja en. Kerran olen hänet nähnyt, silloinkin kaukaa. Ensi
kerran hän nyt minua puhutteli.

-- Ja kumminkin...! Osaako vakava Anna Flemingkin seikkailla? Vai mitä?

-- Elä kysy, Elina, en tiedä mitään, en ainakaan vielä. Tule!

Hän juoksi edeltä aittaan, -- eikä Elina tullutkaan jälestä. Anna näki
Liuksialan rouvan tarttuvan toverinsa käteen ja taluttavan hänet
keskustellen rannalle päin. Ja kauan viipyi Elina poissa yhteiseltä
sisarvuoteelta. Siellä nuoret tytöt vallattomina vielä hetken
pelihtivät ja kertoivat toisilleen naureskellen pikkusalaisuuksiaan,
kunnes yksi toisensa perästä vaikeni ja hymy huulillaan vielä nauruunsa
nukahti. Vaan Anna makasi valveilla odotellen serkkuaan rinnalleen ja
mielessään uudistellen sitä sanatonta, salaista tarinaa, joka
hänelläkin oli muistonaan vietävänä näistä upeista Vääksyn häistä.

Vihdoin saapui Elinakin sisarvuoteelle, hiipi hiljaa Annan viereen.
Vaan nyt paloivat hänelläkin posket kuten äsken Annalla ja hänen
äänensä värähti kuiskatessaan serkkunsa korvaan:

-- Anna, nyt olen keksinyt unelmaini ruhtinaan. Nyt on minulla
tilaisuus tehdä jotakin suurta ja sankarillista...!

-- Ja mitä sitten?

-- Se on salaisuus, suuri salaisuus, suurin maailmassa. Mutta tehkäämme
eräs luja liitto, Anna, ... sinulla on myös salaisuutesi ... onhan?

-- Salaisuusko -- en tiedä. Vaan tehdään liitto.

-- Liitto, että säilytämme toistemme salaisuudet kuin omamme --
tehdäänkö?

-- Ja autamme toisiamme, -- tehdään, Elina.

Peiton alla puristivat serkukset toistensa kättä. Vaan vielä kauan
makasi Elina valveilla, ajatellen suurta salaisuuttaan, ja hänen
rinnallaan lepäsi Anna omaan pikku salaisuuteensa vaipuneena, -- muut
aatelisneitoset uinuivat jo aikoja sitten sisarvuoteella vaateaitassa
nuoruuden tervettä unta, hääilojen muistoja uneksuen.

Yön hiljaisuus vallitsi pian suuressa häätalossa. Vielä kuului
kumminkin askeleita päärakennuksen suurimmasta vierashuoneesta, johon
Klaus Fleming puolisoineen oli sijoitettu. Ebba-rouva oli jo käynyt
vuoteelle, vaan marski mitteli vielä pitkin askelin lattiata, pysähtyi
väliin, virkkoi jonkun sanan itsekseen ja käveli taas. Kulunut päivä
oli ollut hänelle tärkeä päivä, hänen asiansa oli harpannut reippaammin
eteenpäin, kuin hän koskaan oli voinut aavistaakaan. Herttuan ja
kuninkaan kirjeiden saapuminen yhteen aikaan oli ollut onnen oikku,
mutta hänelle erittäin edullinen, varsinkin siksi, että hän
kokoontuneelle aatelistolle oli saattanut näyttää nuo molemmat kirjeet.
Asema oli selvennyt, ohjakset kokoontuivat yhä kiinteämmin hänen
käsiinsä, eikä Suomen aatelisto pian voinut muuta, kuin seurata häntä.
Muutamat tosin vielä epäilivät ... yksi on paha solmu -- Hornin suku.
Sillä on vielä paljo vaikutusta aatelistoon, sillä on kansan suosio ja
se käyttää vaikutuksensa aina Flemingejä vastaan... Marski pysähtyi
tuokioksi, nosti käden otsalleen, -- mutta riuhtasi seuraavassa
tuokiossa taas käsivartensa suoraksi... Se on ruhjottava tuo suku, sen
täytyy taipua, lisää rautaa vain...!

Vaan sittenkin -- marski seisattui taas, -- voisiko sen sovinnolla
suosittaa? Viha on vanha, katkera ja syvä. Vaan jos se suku tahtoo
pysyä suomalaisena, on sen käytävä toisten kanssa sovintoon... Marski
sukasi pari kertaa levottomasti sormillaan sankkaa, harmahtavaa
tukkaansa ja seisattui sitten yhtäkkiä rouvansa eteen vuoteen reunalle:

-- Arveletko todellakin, Ebba, että naimisliittoa voisi syntyä Annan ja
Kankaisten pojan välillä?

-- Kas noin, johan olet sinäkin kääntänyt huomiosi tuohon minun
valtioviisauteeni. Päivällä vielä puistelit päätäsi.

-- Niin, katsos, sillä voisi olla merkityksensä. Tuo suku tulisi sen
kautta meitä lähemmäs, ikäänkuin sidotuksi ... ainakin näennäisesti ...
olisi häitä ja sukulaispitoja ... muuta ei paljoa tarvittaisikaan.

-- Ja Anna on järkevä tyttö, -- kunhan vain suostunee, lisäsi
Ebba-rouva, nyt hän vuorostaan vähän epäillen.

-- Jos minä tahdon, täytyy hänen suostua. Minä tarvitsen Hornit, niiden
täytyy joko olla puolellani taikka kukistua.

-- Tahdotko siis, että puhun asiasta Annalle?

-- Ei sanaakaan, ei kellekään, muista se, Ebba, huudahti marski melkein
kiivastuen. -- Antaa asian kehittyä, -- enkä ole vielä varma, olisiko
se edes viisasta. Ja nyt on meillä ensiksi suuremmat tuumat
kysymyksessä; ensiksi on kiirehdittävä laivaston luo Uudellemaalle,
sieltä kuningasta vastaanottamaan ja sitten Ruotsiin... Niin,
Ruotsissa, siellä tulee vielä kuumasti oteltavaksi, oteltavaksi
tuimasti ... mutta malttia vain, me ollaan sitkeitä suomalaisia.

Näin monenlaiset mietteet ja suunnitelmat päässään laskeutui marskikin
vihdoin vuoteelleen.

Vaan sittenkin vielä kuului Vääksyssä ääniä, kuului ullakkokamarista
juuri marskin huoneen yläpuolelta. Airueille oli sinne laitettu yösijat
ja nämä, jotka jo iltapäivällä olivat ensi väsymykseensä ottaneet
pienet unet, keskustelivat siellä nyt vuoteillaan yhteisistä
muistoistaan.

-- Etkö käynyt tullessasi meillä Paraisissa sisartasi tapaamassa? kysyi
Gröning.

-- Sekös hitto olisi joutanut, vastasi Birckholtz. -- Tyyneet ilmat
pidättivät laivaamme monta päivää siellä saaristossa ja kun vihdoin
Turkuun päästiin, kuulin, että marski jo oli matkoilla. Mutta sitä ei
kukaan uskonut, että hän täällä olisi, Stenbockin häissä. Vihdoin sain
siitä toki varmuuden ja silloin ei muu auttanut, kuin nouse hevosen
selkään ja aja synkimpään Hämeeseen. Vaan niitä matkavaivojani en enää
kadu, kuuletko lankomies, en kadu...

-- Kunhan ei vielä sittenkin tule katuminen, -- ajelet herttuan
asioilla Suomessa! Etkö sinä huomaa, että herttua turhaan niskottelee
laillista kuningasta vastaan; me pidämme kuninkaan puolta ja meidänhän
siis täytyy voittaa. Tule pois Suomeen, taikka matkusta kotiisi
Saksaan!

-- En tee kumpastakaan, olen päässyt onneni kynnykselle ja nyt multa
kaikki luistaa kuin lipeässä. -- Ja »tekö» muka voitatte ... teillä ne
juuri ovat yritykset vaaralliset. Olette nyt kuninkaan puolella, vaan
luulenpa, että »te» puuhailette päästäksenne irti ensiksi yhdestä ja
sitten toisesta, -- tiedättehän »tekin», että laillinen kuningas voi
pian olla perintömaastaan varsin löyhässä... No niin, mutta samahan se
meille on, ollaan ystävykset siltä ja langokset. Minä tulen usein
Suomeen, siihen päätökseen olen nyt tullut, olen keksinyt täällä
mainion aarteen ja se on oleva minun, minun, minun...

-- Minkä aarteen? Elä sinä vain vehkeile täällä meidän selän takana,
vähemmästä tässä maassa on aatelismiehiäkin hirtetty.

-- Ei meitä niinkään hirtetä, meillä on täällä hyviä puolustajia ... on
meillä...

Nyt Gröning vasta keksi, mitä hänen lankonsa tarkotti. Olihan hän
nähnyt, kuinka Anna oli Birckholtzin tervehtiessä punastunut, vaikkei
ollut siihen silloin suurempaa merkitystä pannut. Mutta nyt hän
puolittain halveksuen, puolittain säälien naurahti.

-- Voi poika parka, miten haaveksitkaan, yhteen silmäniskuun rakennat
kokonaisia ilmalinnoja ja kuvittelet mahdottomuuksia. Varo vain, ettet
vedä päällesi marskin vihoja.

-- Ehei, lankomies, meistä tulee marskin kanssa hyvät tuttavat ja ehkä
vielä muutakin, -- ehei, lankomies! Mutta se mulle lupaa: elä käy ennen
aikojasi kieliä kantelemaan, jos mitä huomaatkin.

-- Minä en lupaa mitään, mutta sinä hupsit, lankomies, vai unissasiko
puhut?

-- Perästä kuuluu, miten minä hupsin. Meidän pojilla on suuret aikeet
ja hyvät toiveet. Vaan ei nyt puhuta -- nyt nukutaan.

-- Nuku pois houreet päästäsi, lankomies, parasta on.

Niin vaipuivat viimeisetkin valvojat Vääksyssä uneen.




IV.

Helsingissä vuonna 1593.


Suomen nykyisen pääkaupungin paikka eli n.s. Estnäsin niemi oli vielä
kolmisen vuosisataa sitten autio, jylhä, karu kivikkokangas, jossa
kallioisten vuorten rinteillä kasvoi harvaa, huonoa näreikköä ja jossa
kukkulain välisissä laaksoissa olevain lampien matalat, liejuiset
savikkorannat vieroittivat asutusta luotaan. Meren lahtien varsilla,
siellä, missä ystävällisempi ruohokkoranta katkasi tylyn ja kylmän
kivikko-ahteen, samoin kuin suuremmissa saarissa, oli siellä täällä
kalastajain mökkejä, vaan ei ollut siihen aikaan vielä kukaan
ajatellut kaupungin rakentamista näille niemekkeille eikä mikään
tähtienlukijakaan ollut ennustanut sinne Suomen vastaista pääkaupunkia.
Asutus keskittyi yleensä noihin aikoihin jokisuihin ja jokivarsille ja
niinpä oli Vantaanjoen suistokin jo vanhastaan seutunsa asutuksen
keskustana, kaupan ja liikkeen välityskohtana. Ja siellä se oli
kertomuksemme aikoina jo nelisenkymmentä vuotta sijainnut se
kaupungintapainen, joka siihen aikaan kantoi Helsingin nimeä.

Kustaa Vaasa se oli aikoinaan tämän kaupungin sinne perustanut ja
koettanut väkisinkin luoda siitä vahvaa kauppapaikkaa, vaan Helsingillä
ei ollut Vantaan suussa minkäänlaisia edellytyksiä paisuakseen
merkittäväksi kauppakaupungiksi. Joen matala, soinen ranta ei
houkutellut asukkaita luokseen, satama joen suussa oli matala, suojaton
ja huono, etäisemmät kauppalaivat sinne harvoin uskalsivat eikä
kaupungin harvalukuisella porvaristolla ollut laajaa maakuntaakaan
kauppa-alanaan, niinkuin maan muilla kaupungeilla. Toiselta puolelta
näet Porvoo, vanha, suosittu kauppapaikka, ja toiselta Tammisaari
tunkivat sen ahtaalle alalle. Kustaa Vaasa oli tosin, tavallisen
käskijäluonteensa mukaisesti, Helsinkiä perustaessaan antanut
määräyksen, että Porvoon ja Tammisaaren asukkaiden pitäisi muuttaa
tähän uuteen kaupunkiin, jolle aijottiin suoda laajempia etuoikeuksia,
ja jotkut tammisaarelaiset olivat sen tuhmuuden tehneetkin, muuttaneet
Helsinkiin. Vaan nuo molemmat vanhemmat kaupungit pysyivät kumminkin,
kuninkaallisesta kuolinkäskystä huolimatta, pystössä ja Helsinki
riutui. Ruunun viranomaisetkin olivat jo ruvenneet huomaamaan, että
koko kaupunki oli sopimattomalla paikalla ja että se olisi siirrettävä
kauemmas merelle päin, -- olipa ehdotettu m.m. Sandön saarta nykyisen
Helsingin edustalla uudeksi kaupunkipaikaksi --, vaan vielä ei niistä
tuumista mitään tullut ja Helsingin siirtäminen lykkäytyi vielä
puolensataa vuotta tuonnemmaksi kreivi Pietari Brahen aikoihin.
Ensimmäinen Helsinki siis elää kitkutti edelleen siellä Vantaa-joen
varrella, joka nykysille pääkaupunkilaisille on tunnettu
Vanhankaupungin nimellä, mutta jossa tuskin muuta kuin muutamia
muinaisen kirkon perustusraunioita enää on vanhaa kaupunkia
muistuttamassa.

Kosken yläpuolella, kaupungin ainoan kadun varrella, kohosi tähän
aikaan komeimpana talona kaupungin yhdistetty raatihuone ja kievari, ja
tämän talon pihalla nähtiin eräänä kesäpäivänä 1593 Ebba Flemingin
raskaat, viime tapaturman jälkeen jo korjatut vaunut. Marski Klaus
Fleming oli näet perheineen, huoveineen, pari päivää sitten saapunut
tänne Vääksyn häistä, jatkaakseen Helsingistä vesitse matkaansa
Pikkalan satamaan, joka oli hänen oman vapaaherrakuntansa aluetta ja
jossa hänellä oli valtakunnan laivasto koolla. Marskin perhe ja huovit
olivatkin vielä Helsingissä, itse oli hänen täytynyt kiirehtiä edeltä
laivastoonsa.

Kohta hänen Helsinkiin tullessaan oli marskilla näet ollut pahoja
viestejä vastassaan. Hänen poikansa Olavi, Olavi Klaunpoika, ennen
hänen Ebba Stenbockin kanssa solmittua avioliittoaan aviottomasti
syntynyt, mutta hänen kodissaan siltä kasvatettu nuorukainen, oli näet
Pikkalasta rientänyt isäänsä vastaan kertomaan, että laivastossa
liikkui Kaarlo-herttuan Ruotsista laittamia lähettiläitä, jotka
koettivat houkutella laivojen päälliköitä luopumaan Flemingistä,
lähtemään Suomen rannikolta ja purjehtimaan Tukholmaan. Eikä ollut
päällikköihin paljokaan luottamista, kapina saattoi puheta minä hetkenä
tahansa.

-- Vai sellaiset vehkeet! huudahti marski synkästi kirasten tuon
viestin kuultuaan. -- Ja eikö sulla ollut laivastossa riittävästi
köyttä hirttääksesi niitä roistoja?

-- Sitä vaadin, isä, vaan mieliala on laivastossa semmoinen, etten
voinut mitään tehdä. Lähettiläillä oli turvakirjeet herttualta ja
sitäpaitse käskykirjeet tuoda laivasto Tukholmaan, josta sen muka
pitäisi lähteä kuningasta vastaanottamaan.

-- Mutta olenhan siitä minä antanut laivastolle selvät määräykset.

-- Vielä on toinenkin seikka. Laivaväki ei ole saanut palkkaansa...

-- Kyllin, minä riennän sinne itse. Vai veisit multa laivani, herttua,
parhaan tukeni, oho! On kai laivasto nyt vielä Pikkalassa?

-- Toivottavasti, jos sinne pian ehdimme.

Hätimittäin ehti marski rannalta lähettää Ebba-rouvalle terveiset, että
perhe odottaisi häntä Helsingissä, kunnes hän laivoilla tulisi heitä
noutamaan, sekä käskyn huoveille ehtimiseen ratsastella ympäristössä ja
vangita kaikki epäilyttävät kulkijat, -- marski näet tiesi, että paitsi
näitä laivaston viettelijöitä herttuan lähettiläitä oli muutenkin
maassa liikkeellä kiihottamassa kansaa häntä vastaan. Samassa hän jo
istui venheessä, soutajat kiskoivat kolmessa hangassa ja venhe kiiti
hyvää vauhtia länttä kohden.

Tällä matkallaan hän jo oli viipynyt kaksi päivää ja perhe oli
sillaikaa odottanut Helsingissä. Mutta kaikille perheen jäsenille ei
tuo odotusaika ollut käynyt kovinkaan pitkäksi. Elina Fincke, joka
vielä sai oleskella marskin perheessä kunnes tämä matkustaisi Ruotsiin,
käytti hurmaantuneena tätä joutoaikaa hyväkseen, saadakseen harjoittaa
mielityötään, ratsastella vanhan Eenokin mukana maita ja mantereita
pitkin huovien hurjimmilla hevosilla, ja hän panikin toimeen siellä
sellaisia kilparatsastuksia, että pienen Helsingin porvarit sitä
kummissaan katselivat. Ja Anna Fleming taas, hän säilytti nämä
Helsingin päivät kauan mielessään herttasimpina muistoina ilottoman
nuoruutensa ajoilta.

Jo matkalla Hämeestä Helsinkiin oli sitä pikaista tuttavuutta, minkä
hän Vääksyn pihalla oli tehnyt herttuan sanansaattajan, nuoren
Hieronymon kanssa, salasesti jatkettu ja Annan herkkä mieli, joka
Paraisten selällä kerran oli nuorukaisen hymyileviin katseisiin niin
omituisesti kiintynyt, oli sen jälkeen yhä lämmennyt ja sulamistaan
sulanut. Hieronymus Birckholtz oli aikansa oloihin nähden ja varsinkin
Suomen puolisivistyneeseen aatelistoon verraten oppinut ja hieno mies,
oli saanut kotonaan huolellisen kasvatuksen ja oli itse maailman
koulussa, pitkillä matkoillaan ja seikkailuillaan, oppinut tuntemaan
ihmisiä ja kohtelemaan heitä. Hänen isänsä oli oppinut mies,
lakitieteen tohtori Heidelbergin yliopistossa ja oli antanut pojalleen
huolellisen kasvatuksen. Suvun sanottiin kuuluvan johonkin sivuhaaraan
Meklemburgilaista aatelistoa, mutta vanha Hieronymus oli siirtyessään
yliopiston opettajaksi toiseen valtioon tiedemiehen halveksumisella
laiminlyönyt valvomasta aatelisoikeuksiaan Brandenburgin
vaaliruhtinaskunnassa, ja siksi ei nuorella Hieronymollakaan ollut
aateliskilpeä. Mutta miellyttävällä persoonallisuudellaan ja runsailla
lahjoillaan oli Hieronymo Ruotsissa pian osannut voittaa ylhäistenkin
suosion ja hän nautti jo Kaarlo-herttuan erityistä luottamusta, ollen
hänen kamaripalvelijansa. Hänellä oli hyvä pää ja iloinen mieli, kaksi
ominaisuutta, joita herttua piti suuressa arvossa, hän oli sukkela ja
leikillinen ja valloitti niillä avuillaan helposti ihmisten suosion.
Niillä hän pian oli voittanut Anna Fleminginkin taipuvan mielen ja,
huomatessaan tehneensä neitoseen tavallista syvemmän vaikutuksen, pani
hän parastaan sitä vaikutusta yhä vahvistaakseen. Se huvitti hänen
seikkailijaluonnettaan ja hilpeästi virkkoi hän Gröningille, joka
väliin varottaen puisteli hänelle sormeaan:

-- Miksi emme valloitteleisi aatelisneitosia, onhan se niin hauskaa
ajanvietettä ikävillä pikaratsastusmatkoilla ja viatontahan se myöskin
on.

-- Viatonta -- panna hulluja tuumia neitosten päähän.

-- Mitä hulluja, mulla on rehelliset aikeet!

-- Sinun aikeesi...!

Mutta leikin sekaan tuli Hieronymon mieleen pian todempiakin tuumia;
nuori seikkailija rupesi miettimään valloitustaan ja ne mietteet
valtasivatkin hänen mielensä. Odotuspäiviään Helsingissä käytti hän
tavatakseen neitosen niin usein kuin suinkin, eikä se vaikeata
ollutkaan. Annan serkku, nuori Eerikki, oli vähän sairaana ja
Ebba-rouva oleskeli siis enimmäkseen huoneessa häntä hoitelemassa.
Sillävälin tapasivat aatelisneito ja nuori airut usein toisensa
Vantaajoen varsilla ja kävelivät ahdetta myöten pitkiä matkoja
keskustellen ja leikkiä laskien. Hieronymo esiintyi koko ajan
käytökseltään nöyränä, alamaisena ja kunnioittavana, niinkuin vennon
ylioppilaan sopi ylhäistä aatelisneitoa kohtaan, kertoili hauskasti
matkoistaan ja seikkailuistaan ja kuvaili sattuvasti valtiollisia
henkilöitä ja luonteita, jotka hän jo pohjoismaissa tunsi melkein
kaikki. Ja aina väliin levättiin törmillä, piirrettiin nimiä koivun
runkoihin ja ihailtiin sydänkesän kauneutta.

-- Ettekö tunne ikävätä kotimaahanne, kysyi Anna eräänä iltapäivänä,
kun he yhdessä olivat istahtaneet joen rannalle pienen putouksen
kohdalle katselemaan veden vaahtoavia leikkejä, saman putouksen, jonka
viattomia kevättulvia katsomaan sen jälkeen niin monet sukupolvet
helsinkiläistä nuorisoa on kokoontunut.

-- En. Jos minua koti-ikävä vaivaisi, en olisikaan se mikä olen, vapaa
ja huoleton luonnonlapsi, aina ilonen ja tyytyväinen missä olenkaan.
Luulenpa, että voisin elää ikäni aivan yhtä onnellisena Suomessa kuin
Saksassa, -- niin, ehkä paljo onnellisempanakin.

-- Viihdytte siis meidän kylmässä maassamme?

-- Ei ole kylmä -- nuorukainen kuivasi hattuaan, joka äskeisellä
kävelyllä oli hiestynyt -- enkä muuten tiedä, viihdynkö erityisesti
täälläkään. Kun ensi kerran tänne tulin, tuntui siltä, että johan
joutunenkin jäisten peikkojen maahan. Vaan täällä olen tavannut
parhaita ystäviäni; -- eihän onnellisuus riipu paikasta, vaan siitä
mitä siellä löytää, niistä vaikutuksista, niistä ihmisistä, joita
kussakin paikassa tapaa. Ja minä olen varma, että mulle olisi
onnenmaani Suomi...

-- Josta ehkä huomenna lähdette, tuskin koskaan enää palataksenne.

-- Monasti, neitiseni, monasti palaan vielä. Tännepäin on aina asioita
ja onneni on, että ne asiat tavallisesti koskevat marski Klaus
Flemingiä. Ja sitäpaitse...

Nuorukainen keskeytti lauseensa, hiukan epävarmana, uskaltaisiko hän
sitä jatkaa siihen suuntaan, johon oli aikonut. Vaan neitosessa ei
näkynyt minkäänlaista suuttumuksen eikä vierottavaisuuden merkkiä. Hän
siis jatkoi rohkeasti:

-- Ja sitäpaitse: tehän seuraatte marskin mukana Ruotsiin,
kruunausjuhliin, eikö niin?

-- Niin on aikomus.

-- Silloinhan en tarvitse Suomeen tullakaan... Ei, elkää suuttuko
suoruuttani, korkea-arvoisa neiti. Mutta sen luvan minä pyydän, että
saan nähdä teidät sielläkin.

Anna loi auki suuret, vakavat silmänsä.

-- Miksi suuttuisin, te sillä minulle ilon teette.

-- Hei, tuohon käteen: me olemme ystävät sielläkin, niinkö?

-- Niin...

Poski hehkui jo nuoren neitosen ja povi kohoili, vaan hän ei
tahtonutkaan sitä salata eikä peitellä, avonaisesti hän katsoi
nuorukaista silmiin ja nautti siitä, että sai antaa tunteensa rentonaan
valloilleen. Hän ei ajatellut, miten muut aatelisneitoset hänen
sijassaan olisivat tehneet, miten he olisivat nousseet loukkautuneina
pystöön ja sanaa puhumatta jättäneet tuon röyhkeän muukalaisen. Ei, hän
ei liikahtanut paikoiltaan, ei sysännyt syrjään tarjottua kättä. Miksi
olisi hän omaa onnen tunnettaan kahlehtinut? Olihan hän aina saanut
kätkeä kaihonsa ja tunteensa, saanut kokea kylmyyttä ja tylyyttä ja
löytänyt myötätuntoisuutta ainoastaan kuin armosta... Ei, hän ei
tahtonut karkottaa lämpöä, kun se kerran vilpittömänä ja suorana, kuten
hän luuli, lehahti häntä vastaan, hän tahtoi siitä nauttia, vaikkapa se
tulisikin halpasyntyisen pikaratsastajan taholta.

Keskustelu taukosi hetkeksi. Maantieltä kuului kavion kopsetta ja he
irroittivat kätensä, jotka tuokion olivat toisiaan puristaneet. Samassa
he näkivät Elinan täyttä laukkaa karauttavan vaahtoavan ratsun selässä
kaupungista päin. Elina huomasi heidät myöskin, pysäytti vauhdin ja
ajoi huolestuneena kohti.

-- Oletteko nähnyt Eenokkia, oi, teidän täytyy tulla auttamaan minua,
muuten tapahtuu suuri onnettomuus.

Anna ja hänen toverinsa kiirehtivät hätääntyneinä Elinan luo.

-- Mitä on tapahtunut, mikä hätänä?

-- Niin, kun huovit ovat vanginneet erään miehen, luullen häntä
ruotsalaiseksi kiihottajaksi. Vaan hän on viaton, minä tunnen hänet,
hän on viaton, hän on ulkomaalainen.

-- Mitä ihmeitä tarinoit, Elina? kysyi Anna, voimatta ymmärtää
serkkunsa hätääntyneitä selityksiä. -- Ovatko huovit vanginneet jonkun
sinun tuttaviasi? Ja mistä tiedät, että hän on viaton?

-- Minä tiedän... Oi, elä kysele, minä kerron sitten myöhemmin. Hän on
vapautettava, vaan huovit eivät laske häntä minun pyynnöstäni vapaaksi.
Anna, tule sinä puhuttelemaan Eenokkia.

Anna arvaili nyt ystävättärensä salaperäisyyden olevan yhteydessä juuri
tuon Elinan Vääksyssä mainitseman »suuren salaisuuden» kanssa, eikä sen
vuoksi kysellyt enempää. He lähtivät hakemaan Eenokkia ja löysivätkin
hänet nukkumasta muutaman pensaan juurelta joen rannalla, -- ukko oli
väsähtänyt ja antoi nuorempain huovien ratsastella maanteitä myöten
itse nauttien pitkiä ettoneita.

Vaan kun ukko sai tiedon, mistä oli kysymys, ei hän enää ollutkaan
uninen.

-- Hä, mieskö vangittu, huudahti hän hypähtäen pystöön ja puisteli
päätään, kun Anna pyysi häntä vangittua päästämään. Eenokki, marskin
huovien päällikkö, oli harmahtunut Flemingin palveluksessa, kuului
Kuitian vanhoihin alustalaisiin ja oli erityisesti kiintynyt
Flemingsuvun varsinkin nuorempiin jäseniin, jotka siellä ikäänkuin
hänen suojeluksessaan olivat syntyneet ja kasvaneet. Kuitia oli
aikoinaan ollut Annan isän, Jaakkiman, oma ja oli Eenokki siis ollut
tämänkin palvelija ja muisti erityisellä hellyydellä Annan äitiä,
lempeää Agda-rouvaa. Ja Annaa itseä, joka orpona oli siellä kasvanut
ankaran marskin perheessä, oli hän lempilapsenaan suosinut eikä
raskinut hänen pyyntöjään kauan vastustaa. Vaan nyt: asia oli arka ja
arveluttava.

-- Mutta tässä on tullut erehdys, koetti Anna selittää, -- vangittu
mies on eräs Elina-neiden tuttava, ulkomaalainen herra eikä mikään
vehkeilijä.

Vaan ukko katseli epäillen Elinan levottomuutta ja virkkoi hiukan
pistelijäästi:

-- So, so, tästä täytyy ottaa selko. Vai armollisen neiden ystävä ja
ulkomaalainen herra eikä vehkeilijä, -- mikähän otus se oikeastaan
onkaan?

Mutta Elina ei huomannutkaan pistoksia vanhuksen puheissa, hän pyysi
vain yhä hartaammin:

-- Oi, hän on vapautettava, ennenkuin marski palaa ... muuten siitä
selkkauksia sukeutuu.

-- Vai juuri ennen -- sehän tässä onkin arin kohta! Katsotaan,
tutkitaan!

He saapuivat kievariin, jossa huovit olivat lukinneet mukanaan tuomansa
miehen erääseen aittaan. Huovit kertoivat hänet tavanneensa Porvoon
tieltä, hänen pukunsa oli heitä epäilyttänyt ja sitten hän vielä oli
lähtenyt tiepuoleen lymyilemään. Ja kun hän ei osannut tehdä selkoa,
mikä hän oli ja minne hän kulki, olivat he nipistäneet pojan kiinni ja
tuoneet tänne, vaikka kyllä Elina-neiti vastaan tullessaan oli
rukoillut häntä vapaaksi.

-- Hyvä on, katsotaan, kenties tässä on tullut erehdys, puhui Eenokki,
ottaen huoveilta aitan avaimet.

Siellä istui kumotun nelikon päällä pitkä, kalvakka, synkkäkatseinen
mies. Hänen kasvonsa, vaikka väriltään kellertävät, olivat piirteiltään
kauniit, mutta niistä kuvastui kärsimystä ja veltostumista, ja hänen
katseensa, kun hän ne maasta verkalleen kohotti oven avaajiin, olivat
väsyneet ja välinpitämättömät. Samaa raukeata väsymystä kertoi koko
hänen kokoonpainunut vartalonsakin: kädet lepäsivät hervottomina
polvilla, kylki nojasi hinkalon laitaan ja pää retkotti veltosti
sisäänvaipunutta rintaa vastaan.

-- Vai tämä tässä, virkkoi Eenokki hiukan halveksuen neitosille,
astuessaan aittaan tutkimaan vankia. Hän kyseli suomeksi, kyseli
ruotsiksi, vaan ei saanut vangilta ymmärrettävää vastausta; mies puhui
hänelle outoja kieliä, eikä näyttänyt hänen puheestaan tajuavan muuta
kuin muutamia ruotsalaisia sanoja.

-- Mikä perhana olet sinä miehiäsi, oletko ruotsalainen
kansanyllyttäjä, hä?

Vanki puisti päätään ja viittasi kädellään meren puolelle.

-- Vai Vironmaalta. Mitä sinä täällä sitten kuljeskelet? Tunnetko tätä
neitosta?

Eenokki viittasi Elinaa. Vanki puisteli päätään.

-- Hä, etkö tunne? Mutta hän tuntee sinut. Vai... Ukko katseli hyvin
epäilevästi Elinaa, -- vai mitä hittoja tämä on? Teettekö te tässä
minusta ilmeistä pilkkaa?

-- Ei, hyvä Eenokki! Tämä mies on virolainen aatelismies, joka on
käynyt isäni kodissa Peipotissa, muttei muista enää minua. Saanko
kysellä häneltä saksaksi?

Fincken perheessä, kuten muutamissa muissa suomalaisissakin
aatelisperheissä, annettiin jo tähän aikaan tyttärillekin jonkunlainen
kasvatus. Elinan vanhempi sisar Katarina, joka nyt oli naimisissa Ivar
Tavastin kanssa, oli varsin oppinut nainen ja Elinakin oli etenkin
kieliä saanut oppia.

-- Hitto ties, te ehkä vehkeleitte tässä, tuumi Eenokki, voimatta
käsittää, mitä varten neitoset niin harrastivat juuri tämän vangin
vapauttamista. -- Vai häh...? Olisiko sattunut siipeen ... pulska,
nuori mies ... hm ... vaikka vähän laiha ja laiska. Puhutelkaa häntä
vain, ei tuo mikään kansanvillitsijä voi olla, siksi hän on liian
tyhmä, eikähän tuo osaa meidän kieliäkään.

Elina ilmoitti silloin vangille niin tyynellä äänellä kuin saattoi
tuntevansa hänet ja tahtovansa pelastaa hänet, vaan kehotti nuorukaista
heti sen jälkeen palaamaan takasin meren yli, koska hänen nykyhetkenä
on vaarallista oleskella Suomessa.

-- Mutta kuinka te...?

-- Elkää kyselkö, sittemmin ilmotan. Sanokaa vain olevanne virolainen
kuljeskelija.

Vanki nyökäytti ihmettelevän näköisenä päätään; hänen vetelään
vartaloonsa tuli toki pikkusen pirteyttä ja sameaan silmään hiukkasen
kiiltoa, kun hän puhutteli outoa, ystävällistä neitosta.

-- Niin, häntä odottaa venhe Porvoossa, hän tahtoo heti purjehtia
takasin kotiinsa, -- siten oli Elina tulkitsevinaan keskustelun
Eenokille. -- Laskettehan hänet, Eenokki?

-- Hm, mikä lie veitikka. Vaarallinen tuo ei näy olevan -- virkkoi
vanha palvelija aitasta ulos astuessaan kovemmalla äänellä huovienkin
kuullen --, vaan olkoon siellä tallessa, kunnes marski palaa.

Ja hän väänsi oven lukkoon. Vaan Elina hätäysi ja kävi toivottomaksi.

-- Ettekö siis tosiaankaan laske häntä?

-- En minä, jos eivät muut... Sen hän oli sanovinaan hyvinkin
päättäväisesti, vaan vilkasi samalla veitikkamaisesti ylöspäin ja
köpitti sitten avaimineen tiehensä. Anna tunsi vanhuksen elkeet,
seurasi hänen katsettaan ja -- ymmärsi. Heti kahden jäätyään kertoi hän
kovin levottomalle serkulleen havaintonsa, palauttaen Elinassa taas
uuden toivon. Annakaan ei tosin ymmärtänyt, mistä syystä Elina niin oli
kiintynyt tuon oudon ulkomaisen kohtaloon, vaan hänestä oli aivan
luonnollista, että hänen piti auttaa ystävätärtään. Mutta kiitollisena
kuiskasi Elina Annan korvaan: »Sittemmin kerron sulle kaikki, -- se on
nyt se suuri salaisuus!» Ja hän oli melkein ylpeän näköinen sitä
sanoessaan.

Ilta oli käsissä. Päivän ratsastuksesta väsyneet huovit laskeusivat
ennen pitkää huolettomina levolle, välittämättä vangistaan, joka ei
kuulunut olevan vaarallinenkaan, ja itse Eenokki jatkoi pian äskeistä
kuorsaamistaan. Tytöt olivat myös käyneet makuuhuoneeseensa,
kievariraatihuone lepäsi ennen puoltayötä sikeimmässä unessaan, kuten
koko silloinen piiskuinen Helsinkikin; ainoastaan Vantaan putouksen
hiljainen lorina ja kesannolla märehtiväin kaupungin lehmäin kellojen
kalke katkoili kesäyön täydellistä hiljaisuutta.

Mutta juuri yön pimeimmillään ollessa hiipi Elina majatalosta ulos ja
Anna seurasi häntä jälempänä pihalle asti, vähän huolestuneena
serkkunsa rohkeista tuumista. Ketteränä kiipesi Elina ulkoapäin
noustavia pystyportaita myöten aitan parvelle, josta ullakon ovi oli
salvalla avattavissa, katosi hetkeksi sinne sisälle, vaan tuli jo
tuokion kuluttua sieltä ulos taluttaen käsipuolesta alas tuon
salaperäisen vangin. Se oli kaikki hiukan hullunkurisenkin näköistä
eikä Anna voinut pidättää pientä hymyilyä, kun näki nuoren, hentosen
Elinan taluttavan katveita myöten kadulle tuon pitkän miehenroikaleen,
joka seurasi mukana kiltisti kuin lapsi. Mutta Elinalla oli siinä
työssään täysi tosi ja hän huoahti helpommin, kun he olivat ehtineet
rakennusten edustaiselle törmälle.

-- Mitä syytä teillä, neitonen, on näin armahtaen kohdella minua,
ventovierasta? kysyi siellä kuiskaten lukon takaa päässyt mies.

-- Minä tunnen teidät, minulla on kuvanne.

-- Minun kuvani?

-- Niin, olen saanut sen äidiltänne. Hän tiesi teidän piiloilevan isäni
tilan läheisyydessä täällä Lahen ja Löfkosken kartanoissa, oli saanut
viestinne ja uskoi mulle koko salaisuuden. Nyt ette voi tavata täällä
äitiänne, se maksaisi vapautenne, ehkä henkenne, eikä siskonnekaan
Kirkniemellä uskalla ottaa teitä suojelukseensa. Koko maa vilisee
täynnä Flemingin huoveja ja hänellä on vihiä teidän olostanne Suomessa.
Palatkaa Saksaan ja odottakaa otollisempaa hetkeä, -- ehkä äitinne voi
kuninkaalta hankkia teille luvan tulla Suomeen.

Aivan hengästyneenä kertoi tyttö näitä nuorukaiselle heidän nopeasti
kävellessä sillalle päin, -- häntä pelotti, hän tahtoi kiirehtiä vankia
pois. Mutta tämä seisattui ja kyseli:

-- Te olette tavannut äitini?

-- Muutamia päiviä sitten ... tuossa teille häneltä kirje... Hän itkee
kohtaloanne, vaan luottakaa te itse siihen, silloin se paranee, olkaa
rohkea!

-- Minun kohtaloni on tähdissä kirjoitettu.

-- Ei, te erehdytte, lukekaa ne uudelleen. Vaan rientäkää, koettakaa jo
tänä yönä päästä Suomenlahden toiselle puolelle.

-- Siis äitiäni tapaamatta... Ja te neiti, kuka olette te...?

-- Sitä ei teidän ole tarvis tietää. Rientäkää ja luottakaa onneenne,
se on välttämätöntä, sillä teillä on vielä maailmassa paljo tekemistä.
Ja teillä on ystäviä, muistakaa se.

Nuorukainen olisi vielä tahtonut kysellä ja tiedustella, vaan Elina
melkein työnsi hänet sille kapealle hirsisillalle, joka siihen aikaan
vei Vantaajoen poikki. Siinä kiitollinen nuorukainen tarttui Elinan
käteen, vaan tämä riuhtasi sen melkein säikähtyneenä pois, kuiskaten:

-- Ei, ei, rientäkää, pelastukaa! -- Ja hän lähti juoksemaan takasin,
mutta pysähtyi vielä kerran, katsellen kuinka kalpea varjo joen
toisella puolella vähitellen häipyi öiseen kuusikkoon. Hänen rintansa
aaltoili mielenliikutuksesta ja hänen suonensa tykytti melkein
kuultavasti. Olihan hän astunut ensimmäisen askeleensa suuren
elämänkutsumuksensa alalla; varmaan oli sallima hankkiva hänelle
vastakin tilaisuutta vielä vaikuttavammin puuttumaan tuon heikon
nuorukaisen kohtaloon ja auttamaan häntä sorrosta ja alennuksesta
kunniaan. Hän luotti onneensa -- kunpa tuo toinenkin tekisi samoin!

Päättäväisenä ja voitonvarmana astui hän portilla odottavan Annan luo,
tempasi hänet vyötäreiltä ja vei niin sanaa puhumatta makuuhuoneeseen.
Vaan tyttöjen mentyä hiipi vieläkin eräs varjo esiin vaunujen takaa
kievarin pimeältä pihamaalta, pysähtyi siihen tuokioksi miettimään,
naurahti ja virkkoi itsekseen:

-- Rohkeita neitosia, toinen vehkeilee päivillä, toinen öillä. No, se
on kaikki hyvä tietää, jos tässä maassa joskus kiikkiin jouduttaisiin.
Mutta kukas hitto oli tuo mies, oliko se todellakin ... ja noinko
mitätön...?

Tuo tuumija oli Hieronymus Birckholtz, joka oli neitosten kujeita
huomatessaan hiipinyt ulos niitä tarkastamaan, vaan vielä ei ollut
niistä selvillä, ei ainakaan kuin puoleksi.

Hiljaa vihellellen meni hänkin makuutilalleen. --

Seuraavana aamuna saapui Helsingin satamaan marski Klaus Fleming
takasin Pikkalasta kolmella pulskimmalla laivallaan noutamaan
perhettään vapaaherrakuntaansa. Hän oli ajoissa ehtinyt laivastonsa
luo, herttuan ruotsalaiset viekottelijat olivat heti marskin
soutuveneen ilmestyttyä selälle hävinneet kuin tuhka tuuleen ja
laivastossa vallitsi kohta taas vanha järjestys, kuuliaisuus ja kova
komento. Fleming piti tarkastuksen laivastossa, nuhteli epäileviä
päällikköjä ja rankaisi syyllisimpiä. Mutta muuten oli hän laivastoonsa
tyytyväinen. Siinä oli nyt kohta valmiina 30 laivaa, kokonainen
suomalainen armada, jolla hän aikoi parin viikon perästä lähteä
kuningasta Puolasta noutamaan, -- laivaväkeä oli nyt vain saatava
riittävästi kokoon niihin kaikkiin. Ja tyytyväisenä hän palasi
perhettään Helsingistä noutamaan.

Helsingin satamassa siirrätti marski kohta perheensä laivoihin, vaan
muutamain kirjeiden kirjoittaminen ja asiamiesten kulku viivytti häntä
itseään vielä koko aamupäivän majatalossa. Hän käveli siellä
edestakasin huoneessaan ja saneli kirjeitä, -- paitsi Gröningiä oli
hänellä nyt, kuten usein ennenkin, apunaan kirjurina myöskin Anna, joka
marskia itseään varten teki muistiinpanoja sitä myöten kuin tämä
määräsi. Kirjeiden saneleminen näytti olevan marskille varsin
vaivaloista työtä, usein hän peruutti jo kirjotetut sanat ja käänsi
lauseen toiselle uralle. Lauseista tuli siten usein mutkikkaita ja
hajanaisia, ne olivat tarpeettoman laajoja ja sanarikkaita ja monasti
sekaantui hän joutaviin sivuasioihin kuin umpimutkaan. Mutta sisältö
noissa kirjeissä oli siltä aina hyvin mietittyä, varovaista ja
viisasta, samalla kuin se oli ytimekästä ja varmaa. Ulkopinta rosonen,
vaan ydin terästä, niinkuin marskissa itsessäänkin. Suutuksissaan
marski aina oli, kun häntä näissä kirjotustöissään häirittiin, vaan nyt
varsinkin juoksi hänen luonaan asiamiehiä ehtimiseen, kun oli tieto
levinnyt, että maaherra oleskeli paikkakunnalla, mutta aikomuksessa
lähteä pitemmäksi ajaksi koko maasta pois.

-- Kuka siellä nyt taas on? huusi Klaus-herra keskellä sanelemisiaan,
kun Eenokin harmahtava pää pilkisti sisään oven raosta.

-- Täällä on miehiä Savon puolelta, jotka ovat tulleet valittamaan.

-- Valittamaan ja valittamaan! Vieköön hitto heidät valituksineen.
Tekisivät työtä kotonaan, se olisi heille paljo hyödyllisempää, kuin
tärvellä aikaansa näillä turhilla valitusretkillä. No, käske heidät
sisälle pian.

Huoneeseen astui vitkastellen mutta päättäväisesti neljä talonpoikaa;
he tekivät kömpelön kumarruksen ja pysähtyivät lakit kourassa
ovensuuhun. Vähän arkoja ja epävarmoja he näyttivät olevan, miten
esittäisivät asiansa, vaan heidän innokkaat katseensa ja värähtelevät
kasvonpiirteensä osottivat, että heillä oli tuo ajettavansa asia
raskaana sydämmellään.

-- No, miehet, mitäpä kuuluu itämaille? Kaunis kesä. Ruis heilimöipi
parhaallaan, vai miten?

-- Heilimöipihän sillä ruis, ken viime syyssä, sodan jaloissa, sai sen
pannuksi ja keneltä se sotaväen marssiessa jäi polkematta. Mutta siitä
on pelko, ettei jää syksyyn asti eläjiä, jotka sen korjaavat, sillä
meillä ei ole mistä elää, sotaväki ryöstää kaiken, minkä päiväksemme
jaksamme ruoaksi saada.

Miehet rupesivat sitten tarkemmin kuvaamaan kansan avutonta tilaa.
Linnaleiriin majoitetut ratsumiehet eivät välitä mistään heille
säädetyistä mitoista eikä määristä, vaan ottavat väkisin kaikki, mitä
taloista irti saavat. Ja lisää ratsuväkeä tulvii myötään. Kun kansalla
ei ole itsellään mistä elää, on se aivan epätoivon partaalla.

-- Ja mitä te sitten tahdotte? kysyi vihdoin marski noita kaikkia
valituksia ääneti ja miettiväisnä kuunneltuaan.

-- Että linnaleiriä helpotettaisiin, että vieras sotaväki
siirrettäisiin pois.

Klaus Fleming, jonka kasvot olivat talonpoikain puhuessa sulaneet vähän
lempeämmiksi, kävi taas ankaraksi ja kovaksi.

-- Se pyyntönne on mahdoton, ainakin tällä kertaa, kuningas on itse
käskenyt kotiintuloonsa asti pitää sotaväen Suomessa. Mutta hän palaa
nyt aivan kohta kotimaahansa, olen juuri lähdössä häntä noutamaan. Ja
silloin hän määrää kaikki, säätää, miten sotaväkikin on sijoitettava.

-- Vaan mepä tarvitseisimme helpotusta heti, me emme kestä enää. Siihen
kurki kuolee, kuin suo sulaa.

Tuosta rohkeudesta marski jo närkästyi:

-- Puhukaa oudommille, kuolematta te olette kummempiakin kestäneet. --
Vaan vielä heltyi hänen äänensä vähän lempeämmäksi, jatkaessaan: --
Tiedänhän minä, että tämä rasitus teitä kovasti painaa, vaan minkä minä
sille teen. Mihin panen tuon sotaväen, jota taas tarvitaan, kun
välirauha Venäjän kanssa loppuu. Teidän täytyy kärsiä vielä vähän
aikaa, muutamia kuukausia, muuta neuvoa en voi teille antaa. Menkää,
lohduttakaa naapureitanne sillä tiedolla, että kuningas kohta palaa
maahansa.

Masentuneina ja toivottomina lähtivät talonpojat, eikä marskikaan
voinut sitä surkeilematta katsella: tuo lohdutus, jonka hän oli heille
antanut, oli sekin niin tuiki ontto. Hän käveli rauhatonna hetkisen
huoneessaan itsekseen puhisten ja kiukutellen.

-- Sotaväkeä ei voi hajoittaa, me tarvitsemme sen täällä, sillä se on
meidän voimamme. Kansan täytyy kärsiä. -- Vai pitäisi meidän lähettää
Ruotsiin sotaväkemme, kylläpä silloin olisi herttualla valta komennella
sekä meitä että kuningasta! Ehei, kansan täytyy kärsiä, sitä on
pakotettava siihen.

Tuokion niin itsekseen tarinoituaan ryhtyi marski taas jatkamaan
kirjeensä sanelua. Vaan kauan ei hän ollut saanut tätä työtä tehdä, kun
Eenokki taas pisti pörröisen päänsä sisään ovesta.

-- Joko taas, sinä vanha konna! huudahti Klaus kiivastuneena. -- Kuka
lurjus siellä uskaltaa häiritä meitä?

-- Se on eräs pappi.

-- Pappi! Lähetä pappi alimmaisen hel--tiin, meillä ei ole hänen
kanssaan aikaa tarinoida.

Eenokki peräysi juhlallisesti ikäänkuin sanain mukaan täyttämään
herransa käskyä, vaan sillävälin ennätti jo pappi oven raosta
luiskahtaa sisälle ja alkoi kohta surkealla ja liukkaalla äänellä
ruikuttaa niin vikkelästi, ettei siihen toinen ehtinyt saada sanaakaan
rakoon:

-- Suomen kirkon seurakunnissa vallitsee sekasorto ja epävarmuus ja me
papit emme tiedä, mitä me kansalle opettaisimme. Meidän korkea-arvoinen
piispamme Ericus Erici on käskenyt meidän Lutheruksen opin mukaan
poistaa kaikki paavilaiset kuvat ja menot kirkoistamme, mutta nyt
liikkuu seurakunnissamme miehiä, omankin maan poikia, jotka tahtovat
tuoda kaikki roomalaiset kuvat ja väärät liturgiiat takasin
kirkkoihimme, ja sanovat teidän armonne sen sallivan. Ja kansa itse
suosii noita paavilaisia menoja, teidän armonne, ja Ruotsista meille
lähetetään Upsalan kokouksen päätökset allekirjoitettaviksi. Mitä pitää
meidän tekemän?

Marski oli kärsivällisyydellä, jota Gröning ja Anna suuresti
ihmettelivät, kuunnellut tätä sanatulvaa, mutta nyt se kärsivällisyys
jo olikin lopussa ja hän pani jyrkän sulun tuolle tulvalle.

-- Jo riittää, jo riittää, jo tuhattulimmainen riittääkin! No kanan
villat! Pitäisikö meidän tässä vielä puuttua neuvomaan, mitä kuvia te
saatte pitää kirkoissanne ja mitä ette. Jos ette siitä muuten pääse
selville, kantakaa aina joka toiseksi pyhäksi kuvat kirkosta ulos ja
joka toiseksi taas sisään. Ja minun puolestani saarnatkaa mitä oppia
tahdotte, Saksan tai Rooman, sama se, mutta niihin elkää koskeko, jotka
toista saarnaavat, sen minä vaadin.

-- Mutta siitä syntyy omientuntojen ristiriita.

-- Ei sanaakaan enää! Opettakaa kuvilla taikka kuvitta, mutta jättäkää
omattunnot rauhaan! Menkää!

Eenokki autteli vähän pappia, joka vieläkin vitkasteli ja marski jäi
taas tapansa mukaan hetkeksi itsekseen porisemaan:

-- Papitkin tässä! Itse eivät tiedä tämäntaivaallista erotusta tämän
taikka tuon opin välillä, vaan heitä Ruotsista lusikalla syötetään,
heitä ärsytetään ja heidän kauttaan kansaa meitä vastaan. Mutta vielä
minä niille liturgiiat laitan... Niin, mihin me jäimmekään tässä
kirjoituksessamme, Kaspar Gröning?

Taas jatkettiin kirjettä kotvanen aikaa, kunnes oven takaa jälleen
kuului ääniä ja väittelyä. Eenokki ei nähtävästi tahtonut laskea sisään
uusia pyrkijöitä. Vaan nuo äänet kiusasivat marskia, hän tyrkkäsi oven
auki ja huusi:

-- Ketä siellä taas on?

-- Pohjolaisia valittamassa samasta asiasta kuin äsken savolaiset,
selitti Eenokki. Vaan yksi miehistä, joita hän hääteli ulos, huusi
ääneensä:

-- Meidän kuninkaan turvaamia oikeuksia loukataan, kun laitetaan
majotusväkeä Pohjanmaalle.

Marski oli nyt kiukusta kiivaana:

-- Vai valittamassa taas tekin Pohjanmaan miehet, Pohjanmaan, jota aina
on lellitellen kohdeltu ja jolle aina on erityisiä vapauksia muiden
rinnalla suotu! Ja aina te kumminkin olette kärkkäimpiä juoksemaan
valitusretkillä. Mutta nyt se laupeus onkin jo lopussa; viisisataa
ratsumiestä lisää minä teille lähetän, sen te tarvitsette, sillä te
olette paljo helpommalla kuin muut ja teidän niskanne ovat liian
jäykät. Juoskaa sitten taas ruikuttamaan herttualle Ruotsiin!

Marski löi äkäsesti oven kiinni ja ryhtyi heti taas
sanelemaan kirjettä. Nyt se olikin käsillä viimeinen kirje, kirje
Kaarlo-herttualle, äkänen ja pureva vastaus tämän vihaseen kirjeeseen.
Marski saneli vielä loppulauseen ja otti itse kynän allekirjoittaakseen
ja sinetillään varustaakseen kirjeen.

-- Kutsukaa sisälle herttuan lähettiläs!

Anna säpsähti ja painoi päänsä papereihinsa, sillävälin kuin Hieronymo
tuotiin sisälle. Marski katseli hetkisen äänettömänä nuorta
lähettilästä. Tämä teki häneen sen vaikutuksen, että siinä on liukas ja
epäiltävä mies, joka tietää asioita enemmän kuin tavalliset
pikaratsastajat, ehkä liiankin paljo. Marski tuli ajatelleeksi niitä
kiihottajia, joita laivastossa oli liikkunut ja sitä vankia, jonka oli
täältä yön aikana kerrottu karanneen, -- kunhan ei tällä veitikalla
olisi osaa noissa elkeissä.

-- Mitä tehtäviä on herttua määrännyt sinun Suomessa suorittamaan?
kysyi hän kylmästi Hieronymolta.

-- Viemään kirjeen teidän armollenne ja tuomaan vastauksen takasin.

-- Eikä mitään muuta? Etkö tunne niitä miehiä, jotka ovat laivaväkeämme
olleet yllyttämässä kapinaan? Etkö sattumalta tiedä, millä tavalla
meidän huovien vangitsema maankulkija on yön aikaan päässyt pakenemaan
lukitusta aitasta, etkä mihinkä hän on joutunut?

Veitikka kimalsi nuoren lähettilään silmässä; hän tiesi tosin
»sattumalta» vähän tuosta karanneesta vangista ja arvasi loput ja hänen
kieltään kutkutti tehdäkseen jurosta marskista vähän pilkkaa. Vaan hän
katsahti samassa Annaan ja vaikeni, puistellen vain päätään. Marskista
tuossa kumminkin oli jotakin epäilyttävää ja hän lausui ankarasti:

-- Te herttuan kätyrit vehkeilette ja kiihotatte täällä ymmärtämätöntä
kansaa laillista esivaltaa vastaan, -- kuka siitä sitten vastaa, jos
onnettomuus tapahtuu. -- Tuossa, vie tämä vastaus herrallesi. Mutta jos
sinut tavataan tällä puolen meren kansaa tai sotaväkeä yllyttämässä,
niin muista, että nikamat ovat niskassasi löyhät.

Nuorukainen kumarsi ääneti ja kääntyi poispäin, mutta nurkkasilmällä
hän heitti vielä pöydän ääressä punehtivalle tytölle hymyilevät
hyvästit.

Samassa teki marskikin lähtöä laivoihinsa. Kansaa oli runsaasti
keräytynyt Vantaan varrelle katsomaan, kun tämä mahtava ja peljätty
mies käveli rantaan; siellä olivat nuo kansan lähettämät
valittajamiehetkin, eivätkä he leppein silmin Suomen karhua katselleet.
Vaan otsa pystössä, vartalo suorana, päätään pitempänä kaikkea muuta
kansaa käveli marski väkijoukon lävitse venheelleen, joka odotti
putouksen alla, viedäkseen matkustajat ulompana satamassa oleviin
laivoihin, jotka jo levottomina pullistivat purjeitaan. Ennen pitkään
niistä ankkurit nostettiin ja laivat lähtivät soljumaan aavalle
merelle.

Johtajalaivan kannella seisoi Anna Fleming kauan katsellen rannalle,
josta väkijoukko jo oli harvennut ja huvennut. Vaan vielä viipyi siellä
törmällä eräs nuorukainen, joka aina toisinaan heilautti
sulkaniekkahattua. Ja tyttö laivan kannelta vastasi varkain viuhkaansa
heilauttamalla. Elina Fincke, joka seisoi taaempana maston luona,
huomasi sen kyllä, vaan ei siitä huolinut, hänellä oli omia mietteitään
kyllältä. Vasta kun manner katosi saarien suojaan ja Helsingin pienen
kirkon tornikin häipyi näkymättömiin, astui hän orpanansa luo ja
virkkoi:

-- Sinnekö jäi Flemingin Annan ihanne? Vai liekin se vain hetken
unelma: aateliton, aseeton, outo muukalainen!

-- Ei ole hetken unelma, vastasi Anna melkein loukkautuneena. -- Mitä
minä aatelisista ja aseista, niitä olen tavannut usein ja kyllältä;
minä janoon tunnetta ja lämpöä ja onnea, ja sen olen tavannut vasta
nyt.

Tuota Elina tuskin kuunteli, hänen ajatuksensa kulkivat omaa uraansa ja
hän virkkoi:

-- Niin, Anna, olet oikeassa, -- raivatkaamme onni itsellemme kukin
omalla tahollamme. Katsos tuota venhettä tuossa, taikka tuota
etäisempää purjetta, joka pyrkii Viron rannalle. Kenties
jommassakummassa niistä matkustaa minun »suuri salaisuuteni»
tuntematonna, piilotettuna, syrjäytettynä ja halveksittuna. Vaan minä
paljastan kerran maailmalle sen salaisuuden, minä nostan sen kunniaan
ja korkeuteen ja voitan päämääräni. Sillä minäkin luotan onneeni.

-- Ja tuon »suuren salaisuutesi», joko nyt sen mulle uskallat ilmaista?

-- Sulle uskallan, muille en. -- Elina oikasihe suoraksi ja virkkoi
juhlallisesti: -- Se on Kustaa Eerikinpoika Vaasa.

-- Nuorukainen, joka oli vankina kievarin aitassa?

-- Se oli kuninkaaksi syntynyt nuorukainen, Eerik XIV:nen ja hänen
kruununsa laillinen perillinen, Vaasasuvun päämies, Ruotsin toivo.

-- Onneton prinssi! Mistä sinä tunsit hänet?

-- Tuosta.

Elina veti poveltaan pienen luuhun piirretyn muotokuvan, joka
silkkirihmasta riippui hänen kaulassaan. Se oli nuorukaisen kuva,
muutamia vuosia nuoremman näköisen kuin tuo väsynyt mies, jonka Anna
oli aitassa nähnyt istuvan nelikon pohjalla hinkaloon nojaten, vaan
silmistä ja kasvojen piirteistä saattoi siltä erehtymättä tuntea miehen
samaksi.

-- Sinä sait tuon kuvan Vääksyssä?

-- Ruotsin entiseltä kuningattarelta.

Ja siinä laivan kannella, istuen vierekkäin laivatykin jalustalla,
kertoi Elina, hienon maatuulen kulettaessa laivaa länteen päin,
orpanalleen kuiskien sen »suuren salaisuuden», joka viime päivinä oli
niin kokonaan hänen mielensä täyttänyt ja, kuten hän sanoi, muuttunut
hänen elämänsä päämääräksi.

Huomatessaan Vääksyssä Elinan erityisellä myötätuntoisuudella seuraavan
hänen onnettoman poikansa kohtaloa, oli Liuksialan emännässä, Kaarina
Maununtyttäressä, herännyt halu hänen kauttaan lähettää viestin
pojalleen, jonka hän tiesi samana kevännä tulleen Saksasta Viroon ja
sieltä Suomenlahden yli Porvoon tienoille. Jo pari vuotta aikasemmin
oli Kaarina pyytänyt Juhana-kuninkaalta lupaa pojalleen, joka
kiihkeästi ikävöitsi äitiään tervehtimään, tulla Suomeen, vaan kuningas
oli silloin jyrkästi kieltänyt. Valepuvussakaan ei Kustaa siitä syystä
uskaltanut lähteä Liuksialaan asti, vaan toivoi äitinsä tulevan
tapaamaan häntä Porvoon tienoille; kirjoittaessaan äidilleen siitä
Virosta oli hän ehdottanut Löfkosken kartanon Porneesin pitäjässä
yhtymäpaikaksi. Vaan Kaarina ei, poikansa henkeä ja vapautta peljäten,
uskaltanut tälle retkelle lähteä; hän tiesi, että häntä pidettiin
tarkoin silmällä ja varsinkin Vääksyn häissä oli hän huomannut Klaus
Flemingin, joka oli Juhana-kuninkaan suvun uskollinen puoltaja,
epäluulolla varovan kaikellaisia vehkeitä Eerikin perillisten ja
ystäväin taholta. Nyt matkusti tuo ankara marski huoveineen juuri
samoille seuduille, jossa hänen onneton poikansa piiloili, -- häntä
piti siis varottaa, vaan Kaarina-rouvalla ei ollut luotettavaa,
kielentaitoista miestä lähettää tälle matkalle, -- Kustaa Eerikinpoika
oli jesuiittikoulussa oppinut kuutta kieltä, vaan unhottanut
kotikielensä, ruotsin ja suomen. Silloin turvautui hän Elinaan, jonka
isän koti, Peipotin kartano, oli juuri niillä tienoin. Pikemmin kuin
luulikaan, oli Elina nyt ollut tilaisuudessa tapaamaan valepukuisen
prinssinsä ja pelastamaan hänet joutumasta Flemingin vangiksi.

-- Mitä luulisit tapahtuneen, jos sinä et ajoissa olisi häntä tavannut?
kysyi Anna.

-- Hän olisi kai saanut kuolla tyrmään kuten hänen isänsäkin. Vaan
minun täytyy tavata hänet vieläkin, minun täytyy antaa hänelle elämän
rohkeutta, sillä sitä häneltä puuttuu, sen ovat tahallaan häneltä
riistäneet.

Ja Elina kertoi vielä, kerran alkuun päästyään, serkulleen piirteitä
onnettoman kuninkaanpojan elämänvaiheista, joista oli hänen äidiltään
kuullut. Kaksikymmentä vuotta sitten oli pieni Kustaa määrätty
katoamaan ihmisten ilmoilta, mutta helläsydämminen aatelismies, kreivi
Eerik Sparre, jonka hoidossa hän silloin oli, pelasti hänet varkain ja
omalla uhallaan Saksaan, jossa poika pantiin jesuiittikouluun.
Varattomana jätettiin hän sinne oman onnensa nojaan ja kuninkaanpoika
sai kouluaikanaan henkensä pitimeksi öisin harjata matkustajain kenkiä
ja ruokkia heidän hevosiaan. Luostarissa ollessaan harjaantui hän jo
myöskin alkkemiaan, tuohon aikansa suosittuun, salaperäiseen
tieteeseen, ja se oli hänen suurin onnettomuutensa, koska hän oli
tähdistä lukevinaan ilottoman ja maineettoman kohtalonsa ja senvuoksi
menetti kaiken luottamuksensa elämäänsä ja onneensa ja lankesi synkkään
alakuloisuuteen, joka jo oli muuttunut hänen luonteensa pääpiirteeksi.
Mielipiteiltään hän oli ankara katoolinen, tavoiltaan puhdas, mutta
häneltä puuttui yritteliäisyyttä ja uskallusta. Hänen tarkotuksensa oli
ollut saada joku hengellinen virka jossakin katoolisessa maassa ja sitä
varten oli hän kuusi vuotta sitten käynyt toivioretkeilijän puvussa
Roomassa. Jesuiittakolleegion suurmestari Claudius Aqvaviva olisikin
hänelle sellaisen viran antanut, vaan Ruotsin kuninkaan Juhanan kiellon
vuoksi ei hän uskaltanut ja Ruotsin lähettilään vaatimuksesta
karkotettiin Kustaa Eerikinpoika pois koko Roomasta. Kerjäläisen
puvussa oli hän seuraavana vuonna saapuvilla, kun hänen serkkuaan
Sigismundoa, Puolan kuninkaaksi valittuna, juhlallisesti
vastaanotettiin Krakovaan. Hänen sisarensa Sigrid Vaasa, joka prinsessa
Annan hovinaisena oli juhlallisuuksissa saapuvilla, tunsi hänet silloin
ja toimitti hänelle Sigismundolta rahoja ja vaatteita. Sen jälkeen eli
Kustaa muutamia vuosia itävallan keisarin Rudolfin vieraana, joka myös
oli taipuvainen alkkemismiin. Mutta sitten valtasi hänet voittamaton
halu tavata äitiään. Turhaan koetettuaan luvallisilla keinoilla päästä
tämän luo oli hän nyt koettanut sitä varkain, mutta nytkin -- turhaan.

Elina vaikeni. Hän oli puhunut itsensä aivan lämpimäksi, niin syvästi
oli hän kiintynyt tähän »suureen salaisuuteensa». Hän huoahti kerran,
vaan virkkoi sitten toivehikkaasti ja päättävästi:

-- Vaan tuon synkän katseen pitää vielä kirkastua ja nuo väsyneet
piirteet elpyvät, sinä saat sen nähdä, Anna!

Anna, joka oli ääneti kuunnellut serkkuaan, katsellen alas meren
loivasti loiskivaan aallokkoon, nosti nyt päänsä ja virkkoi:

-- Toivon luottamuksesi kestävän, toivon onnistuvasi. Se on suuri
tehtävä ja kaunis ja sinulle se sopii. Mutta jos onnistutkin, en
koskaan sinun unelmaasi kadehdi, enkä tahtoisi vaihtaa omaani siihen.

-- Me emme toisiamme kadehdi emmekä vastusta. Vääksyssä tekemämme
liitto on luja.

-- Luja, luja.

Laivat olivat jo ehtineet ohi puolen matkan, Porkkalan kalliosärkät
kuumottivat jo edestäpäin ja ne suuret purjeet, jotka sieltä täältä
näkyivät Porkkalan selältä, olivat Flemingin komennossa olevan Suomen
laivaston purjeita.




V.

»Tyttö on minun.»


Suurin osa Suomen aatelistoa vietti syksyn ja talven 1593-94 Ruotsissa,
jonne kuningas Sigismund, Flemingin laivastollaan saattamana,
vihdoinkin syyskuussa oli saapunut vastaanottamaan perintövaltakuntansa
kruunua. Olipa Klaus Fleming erityisesti kehottanutkin Suomen aatelisia
perheineen saapumaan »juhlapukimissa ja muuten juhlavarusteissa» näihin
moninkertaisiin juhlallisuuksiin, -- samoihin aikoihin olivat näet
Upsalassa, vanhassa kuningaskaupungissa, vietettävät Juhana-vainajan
viralliset hautajaiset ja Sigismundon kruunajaiset. Ja omastakin
halustaan pyrkivät toki monet tähän aikaan olemaan läsnä niissä
tapauksissa, joiden kautta niin tärkeitä maata, sen hallintoa ja
uskontoa koskevia asioita oli ratkaistava; olihan sitäpaitse hyvä pysyä
nuoren hallitsijan muistossa, aina joku virka, läänitys tai muu lahja
saattoi juhlan yhteydessä tipahtaa hallitsijan armosta saapuvilla
olevalle.

Moni oli ehkä odottanut myöskin iloista hovielämää ja rattoisaa
seurustelua nuoren hallitsijaparin ympärillä, vaan siinä oli kumminkin
kerrassaan petytty. Raskas mieliala oli koko syksyn vallinnut
Tukholmassa, epäluuloja, epävarmuutta ja levottomuutta oli kestänyt
lakkaamatta ja valtiolliset ja uskonnolliset puolueet olivat käyneet
arveluttavan kireiksi ja vihasiksi. Valtiolliset ja uskonnolliset
puoluekysymykset, kuninkaan ja herttuan puolueet, katooliset ja
protestanttiset puolueet, riehuivat aateliston keskuudessa ja olivat jo
kiihottavina tunkeutuneet porvaristoon, sotaväkeen ja talonpoikiinkin
ja kun näitä arvostelukyvyttömiä ihmisiä eri tahoilta koetettiin
imarrella ja houkutella, törmäsivät erisuuntaiset joukot usein
vastakkain; tapahtui tappeluita, katukahakoita ja öisiä
rauhattomuuksia. Olipa vaarallista johtavain miesten ja heidän
perheiden liikkua Tukholman kaduillakin, sillä kansan suosio ja
epäsuosio vaihteli tiheämmin kuin tuuli suuntaansa.

Tämä yleinen epävarmuus virisi ylhäältä päin ja kehittyi alaspäin.
Hallitsija oli päätöksissään häilyvä ja muutteleva eikä voitu luottaa
mihinkään hänen lupauksiinsa. Samoin eivät alamaiset luottaneet
toisiinsakaan, kukaan ei uskonut toistaan, tuskin parasta ystäväänsä;
ei milloinkaan tietty missä oltiin ja minnepäin olot olivat
kehittymässä, -- mieliala oli sietämättömän painostava. Muutamat Suomen
herrat olivat siitä syystä jo syksyllä avoveden aikaan lähteneet pois
koko juhlapaikoilta taikka lähettäneet ainakin perheensä kaukaisten
kotien turvaan.

Yleinen kiukku oli kääntynyt kuninkaan lähimpiä neuvonantajia kohtaan,
joita syytettiin näistä alituisista vehkeilyistä ja juonista, ja Klaus
Fleming, joka tiettävästi oli vaikuttavin mies kuninkaan yksityisissä
neuvotteluissa, oli vihamiestensä värittelyjen avulla varsinkin
joutunut yleisen mielipiteen vesikiveksi. Hänen sanottiin kannattavan,
jopa kiihottavan, kuninkaan paavilaisia pyrintöjä ja yleensä, maan
eduista välittämättä, tahtovan ajaa yksityisiä harrastuksiaan ja
etujaan; ja varsinkin sen jälkeen kuin Kaarlo-herttua, johon kansa
luotti, oli joulun alla vehkeisiin kyllästyneenä vetäytynyt
pääkaupungista herttuakuntaansa, oli mieliala Klaus-herraa vastaan
vihanen. Kun marski sotavoimalla esiintyi hillitsemässä katukahakoita,
kun hän toimitteli kuninkaallisia julistuksia kansalle taikka muissa
virkatoimissa liikkui, huudettiin hänelle haukkumasanoja vasten silmiä.
Hän oli tosiaankin näihin aikoihin vihatuin mies valtakunnassa ja hän
tiesi sen itse.

Mutta tuo tieto ei olisi paljokaan lamauttanut rautasen marskin mieltä,
ellei olisi ollut olemassa vielä toinen seikka, mikä teki hänen
asemansa hänelle itselleen sietämättömäksi. Se hänet pani raivostumaan
ja synkeästi itsekseen kiroilemaan eräänäkin pakkaspäivänä
uudellavuodella 1594, astuessaan alas Tukholman linnasta ja ajaessaan
huovijoukon saattamana asuntoonsa saarikaupungin etelärannalle.

-- Niin, tietääpä sen mitä siitä voisi syntyä, jutteli hän puoliääneen,
-- kun mies on akka ja nahjus akaksikin. Ei jaksa pitää yhtä päätöstä
kahta päivää, vaan peruuttaa ja peruuttaa ja taas peruuttaa. Ja tästä
kaikesta huutaa kansa minua valtakunnan petturiksi. Sama se! Vaan kun
minut vielä pakotetaan liehakoimaan ja pyytämään anteeksi, niin -- hyi
hitto!

Marski siirrähteli suuttuneena reessään.

-- Mutta mitäs tuo taas on, huusi hän äkkiä kovemmalla äänellä
ajajalleen, kun reki ehti torin laitaan ja siellä väkitungos näytti
sulkevan tien. Sieltä kuului huutoja ja tappelua, kadun viereiset
portit ja myymälät suljettiin kiireesti, akkoja juoksi hiukset
hajallaan marskin rekeä vastaan huutaen »verta» ja »murhaa»! Klaus
pysäytti hevosensa.

-- Mikä perhana siellä on?

-- Se kuuluu olevan jatkoa tuosta toisöisestä metelistä, ilmoitti eräs
marskia seuraavista huoveista, joka muutamalla portilla oli puhutellut
porvareita. -- Paavilaiset tahtoivat juhlasaatossa viedä silloin
tapetun papin vihitylle hautausmaalle, vaan kansa on noussut sitä
estämään.

-- Kyllä minä näytän niille molemmille vihityt paikat! Ajetaan
ratsuväen luo.

Koko viikon oli Tukholmassa taas ollut melskeitä ja levottomuutta ja
riita eri uskontojen välillä, joka näihin aikoihin niin tulisesti
mieliä kiihotti, oli siihen taas syynä. Sigismundon mukanaan tuomat
johtavat katooliset, kuten paavin lähettiläs Malaspina, eivät
Tukholmassa uskaltaneet saarnata katoolista oppia muualla kuin
linnankirkossa ja Katariina Jagellottaren kappelissa, vaan silloin
tällöin esiintyi kuitenkin joitakin nuorempia, intoilevia katoolisia
pappeja, jotka ikäänkuin uhalla käyttivät kuninkaan Tukholmassa-oloa
hyväkseen taas levittääkseen Ruotsissa paavilaista oppia, vaikka sillä
vain ärsyttivät kansaa. Niin oli äskenkin eräs Justus-niminen pappi
Ritariholman kirkossa todistellut Luteruksen oppia harhaopiksi.
Tukholman luterilainen pappi, intohimoinen Eerik Schepperus, piti sen
johdosta sarjan vastasaarnoja. Tässä riidassa ei suinkaan mahtisanoja
säästetty vastapuolueen maalaamiseksi ja kansan kiihkon yllyttimeksi.
Katooliset, joita Tukholmassa oli, paitsi kuninkaan ulkomaista
seuruetta, vielä paljo ruotsalaisiakin, suuttuivat niin pappi
Schepperuksen haukkumisista, että kerran kirkossa tekivät väkirynnäkön
ja kiskoivat hänet saarnastuolista alas. Tämä oli luterilaisista
tietysti ääretön häväistys, rikos, kansa nousi ilmi kapinaan, eikä
katoolisten ollut enää ollenkaan liikkumista kaduilla. Heidän papit ja
jesuiitat varsinkaan eivät uskaltaneet näyttäytyä kansalle, joka olisi
repinyt heidät palasiksi. Yleistä kurittomuutta käytti roistoväki
hyväkseen panemalla toimeen aiheettomiakin katukahakoita, sekasorron
aikana ryöstääkseen porvarien myymälöitä. Ja tämän kaiken kestäessä
kuningas, uskaltamatta antaa ankaraa järjestyskäskyä, lymyili
linnassaan puolalaisen vartioväkensä turvissa ja harjoitti siellä
kaikenmoisia katoolisia temppuja, pesi m.m. eräänä päivänä 12:den
palvelijansa jalat, -- hyi hitto, kuinka Fleming sydämmessään halveksi
tuollaista kyvyttömyyttä!

Kuninkaan omia pappejakin kiihtynyt kansa niin ahdisteli, että näiden
täytyi valepuvussa kulkea linnaankin. Niin oli sinne pari päivää sitten
eräs pappi koettanut puikahtaa hovisoittokunnan joukossa soittajan
pukuun puettuna. Vaan hänet tunnettiin, hurjistunut kansa paljasti
valepukuisen papin ja siitä syntyneessä metelissä sai tuo pappi
surmansa. Nyt vaativat katooliset toki jotakin toimenpidettä kuninkaan
puolelta, vaan ei mitään kuulunut. Mielenosoitukseksi panivat silloin
kaikki kaupungissa olleet paavilaiset toimeen saattokulkueen kaupungin
kaduilla viedessään murhattua pappia hautaan. Protestanttinen väestö
piti tätä tietysti ärsytyksenä ja taas syntyi uusi kahakka, jonka alkua
Tukholman torilla Fleming nyt reestään oli nähnyt. Saattokulkueessa
olevat aseelliset vetivät miekkansa ja porvarit juoksivat kotiinsa
hakemaan aseita. Ilmi tappelu oli kohta valmis.

-- Vaan vielä sinne kerkeän minäkin, tuumi marski ajaessaan
ratsuväkensä luo, jota hänellä oli kaupungin laidassa varalla
kaikenmoisia odottamattomia tapauksia varten. Heti olivatkin huovit
satulassa ja niiden etupäässä karautti nyt Fleming itse puhdistamaan
katuja. Niin protestantit kuin katooliset saivat rinnan kiltisti
väistyä ja hajaantua ja kun torilla ei sittenkään tahtonut tulla
puhdasta, komensi Fleming väkensä hyökkäykseen. Ei armoa suotu
kummallekaan puolelle, porvareilta riistettiin aseet, katooliset
ruumissaattajat saivat laputtaa jalkoihinsa ja ennen pitkää oli rauha
palautettu. Ruumisreki lähetettiin muutamain huovien seuraamana
kaikessa siivoudessa hautuumaalle. Vaan kansan viha kääntyi taas
Flemingiä kohtaan, portinraoista ja ikkunoista huudettiin hänelle
haukkumasanoja ja soimattiin häntä paavin kätyriksi ja isänmaan
petturiksi.

-- Siitä viisi, tuumi Fleming, ajaessaan asuntoonsa. -- Mutta
tämmöisinään eivät olot voi kauan jatkua, tästä ei tule koskaan mitään
selvyyttä. Kun ei kuninkaaseen voi luottaa, täytynee tässä hieroa sopua
herttuan ja Hornin kanssa, vaikka se selitettäisiinkin peräytymiseksi.
Muuten on kapina maassa yleinen.

Asuntoonsa tultuaan käski marski heti panna matkareen kuntoon sekä
kutsui Gröningin puheilleen. Hänen perheensä ei ollut kotosalla, se
oleskeli Ebba-rouvan sisaren, leskikuningatar Katariinan luona
Strömsholman linnassa, jossa tämä Kustaa Vaasan kolmas puoliso piti
leskihovia ja jonne marski itsekin nyt muutamiksi päiviksi lähti, --
hän ei ollut joulupyhiksikään joutanut sinne kuninkaan luota.

-- Sinun täytyy Gröning seurata minua Strömsholmaan, jonne nyt lähden
häärääpijäisiin, virkkoi marski kirjurilleen. -- Meidän täytyy siellä
panna kokoon eräs sangen vaikea kirje, arvaappas kenelle?

-- Luultavasti Södermanlannin herttualle.

-- Niinkö luulet? Niin arvelin itsekin ensin, vaan annan kumminkin
kuninkaan itsensä kirjoittaa hänelle. Mutta meidän täytyy kirjoittaa
ystävällinen ja kohtelias kirje Kaarlo Hornille, -- rakentaa ystävyyttä
senkin kautta.

-- Syntyyköhän siitä pysyvää sopua?

-- Niin, epäilyttää minuakin. Vaan tässä ei nyt muu auta; ellei
herttuaa saada lepytetyksi, ei tule mitään hautajaisista eikä
kruunajaisista eikä valtakunnan hallinnosta, ei tule tästä muuta kuin
yleinen kapina. Kuninkaalla ei ole tarmoa käskeä, hän epäilee ja
peräytyy ehtimiseen. Herttua täytyy siis saada suositetuksi ja
saapumaan Upsalaan ja siihen häntä tuskin kukaan paremmin voi taivuttaa
kuin Horn.

-- Niin, vaan...

-- Vaan mitä?

-- Eiköhän herttua silloin anasta ohjaksia yksinomaa omiin käsiinsä?

Marski istui kotvasen ääneti. Tuo kysymys ei näyttänyt olleen hänelle
vieras, hän oli sitä ajatellut paljokin. Hän tarkasteli kirjuriaan
kauan ja virkkoi sitten verkalleen:

-- Se on luultavaa, se on varmaakin. Hän anastaa vaikutusvallan,
pakottaa veljensäpojan itseään tottelemaan, esiintyy mahtavana
majordomuksena. Me kai tulemme syrjäytetyiksi, ainakin joksikin ajaksi,
eikä herttua tule sitä tilaisuutta laiminlyömään kootakseen
vastaseksikin kaiken vallan Ruotsissa omiin käsiinsä ja masentaakseen
meidät Suomessakin. Niin, niin. Jos kuninkaalla olisi selkärankaa,
antaisimme herttuan paikata mökönturkkia Söderköpingissä, viettäisimme
kruunajaiset ja järjestäisimme hallituksen. Vaan hän ei uskalla ...
päättää ja peräypi!

Marski mietti taas hetkisen ja jatkoi sitten:

-- Ja meidän on suostuttava peräytymiseen, -- herttua saakoon vallan --
ajakseen. Kauaksi ei hän sitä saa, siksi häilyviä ollaan tuolla
kivilinnassa, ettei siellä antauduta täydellisesti peräytymäänkään.
Kuinka tahansa, tällä hetkellä on herttua lepytettävä ja Horn myös.

Klaus-herra rupesi pukeutumaan matkapukuunsa ja Gröning riensi
niinikään matkalle varustautumaan. Silloin tultiin ilmoittamaan, että
eräs nuori herra pyrkii sisälle. Kärsimätönnä käski Fleming päästää
sisään tuon »nulikan» ja jatkoi yhä matkapukuun pukeutumistaan.

Sisäänastuja oli nuori Henrik Horn. Marski katsoi pitkään ja aluksi
epäillen nuorukaista, joka siinä seisoi ujona ja osaamatta heti tehdä
selkoa asiastaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että tässä on joku
viekkaus tekeillä, että poika kulkee isänsä ja herttuan asioilla. Mutta
mitä varten herttua lähettäisi hänen luokseen tuollaisen puhumattoman
penikan, jos vakavat asiat olisivat kysymyksessä? Klaus-herra ei tullut
ajatelleeksi Vääksyn tapahtumia, vaan jo nuorukaisen ensimmäisistä,
katkonaisista selityksistä pääsi hän jälille, mistä oli kysymys.

Henrik Horn kertoi juurikään tulleensa jäiden yli Suomesta
kruunausjuhliin, joihin isänsä oli hänet vaatinut. Vaan isä oli tällä
hetkellä Södermanlannissa, herttuan luona, hänellä, Henrikillä, oli
vähän tuttavia Tukholmassa.

-- Ja Vääksyssä ollessamme lupasin käydä Tukholmassa tervehtimässä
armollista rouva Ebbaa ja hänen perhettään, joiden seurassa minulla oli
onni tehdä niin hauska ratsastusmatka.

Ahaa! ei mitään valtiollista, poika kulkee ilmeisesti lemmentuumissa
isänsä tietämättä, päätteli marski, ja se oli hänestä niin
hullunkurista, että häneltä ensiksi pääsi nauru, vetäessään
siinä poronnahkaisia kallokkaita jalkoihinsa. Mutta sitten,
huomatessaan pojan käyvän yhä enemmän hämilleen, herkesi hän melkein
ystävälliseksikin, kyseli miten jäät kestävät Ahvenanmeren yli ja
minkälainen sato Suomessa oli viime syksynä saatu. Jäät olivat tällä
hetkellä hyvät meren poikki, kertoi Horn. Vaan sato Suomessa oli tullut
huono, enimmissä osissa maata täysi kato. Niin, niin, siitä oli marski
kuullut kerrottavan, ajat eivät ole siellä iloiset.

Sillävälin oli marski jo saanut turkitkin päälleen ja seisattui nyt,
vyötä kiinnittäessään, tutkivin katsein nuorukaisen eteen.

-- Minun on nyt lähdettävä Strömsholmaan, jossa rouvani ja perheeni on,
joten en voi pyytää teitä jäämään taloon. Mutta... Hm, te olette tullut
tervehtimään minua ja perhettäni, vaikka tiedätte, että Hornein ja
Flemingein välit eivät ole hyvät.

-- Olen uskaltanut, rouvanne lupaukseen luottaen. Enkä käsitä,
mikseivät välit voisi vielä muuttua...

-- Ja ainakin toisessa polvessa parata, niin, niin, tapahtuuhan
semmoista, varsinkin jos on pieni lemmenjuttu välissä. Vaan te ette ole
puhuneet käynnistänne isällenne mitään, ettehän?

-- En ole tavannut häntä pitkiin aikoihin.

-- No hyvä. Matkustakaa te isänne luo Södermanlantiin ja kertokaa
hänelle suoraan käyneenne täällä. Ja jos hän teille luvan antaa, niin
en kiellä minä teitä vastakin käymästä veljentytärtäni tervehtimässä.
Hyvästi, nuori mies.

Henrik Horn punastui ja kalpeni, kun marski noin suoraan paljasti hänen
asiansa. Hän näytti vieläkin tahtovan jotakin selittää, vaan silloin
oli marski jo ulkona, istui matkareessään, johon otti Gröningin
viereensä ja ajaa karautti nyt aivan tyheiden katujen lävitse
kaupungista alas Mälarille, jota myöten talvitie vei Strömsholman
linnaan.

Kustaa Vaasa oli lähes 60-vuotiaana vielä mennyt kolmannen kerran
naimisiin, ottanut puolisokseen nuoren neitosen eräästä maansa
vanhimmasta ylimyssuvusta, ja tämä leskikuningatar Katariina Stenbock
eli vielä 62 vuotta puolisonsa vuonna 1560 tapahtuneen kuoleman
jälkeen, nähden monenlaisten vaiheiden ja käänteiden pilkkovan ja taas
vahvistavan puolisonsa perustamaa Vaasan kuningassukua. Hän ei ollut
nyt vielä viidenkymmenen ikäinen, pitäessään talvisin Strömsholmassa --
kesät vietti hän Kastelholmassa, Ahvenanmaalla, joka myös oli hänelle
läänitetty -- muhkeaa hovia, missä ylhäisiä vieraita, puolueisiin ja
suuntiin katsomatta, usein vieraili hänen luonaan. Tänä uudenvuoden
aikana oli Strömsholmassa varsinkin ollut paljo vieraita, -- olihan
siellä kaikilla ajan ja arvon mukaisilla juhlallisuuksilla vietetty
komeita tupaantulijaisia.

Eräs leskikuningattaren suosikki, Saksasta syntyperäisin oleva, vaan
parhaan ikänsä Ruotsissa ja Suomessa elänyt ylhäinen aatelismies,
Kristoffer Schenck, oli näet nyt joulun aikana mennyt naimisiin
valtioneuvoksen Pietari Brahen tyttären Katariinan kanssa ja upeat,
pitkälliset, loistavat häät oli ensiksi vietetty Visingsborgissa,
Brahen sukutilalla, ja sieltä oli koko komea hääseurue siirtynyt
Strömsholman linnaan, jossa Schenck korkean suosijansa luona asui ja
jossa leskikuningatar vietti taloontulijaiset. Vieraiden joukossa oli,
paitsi lukuisasti Ruotsin ja Suomen aatelisia, virallisia edustajia
myöskin itse kuninkaan ja herttua Kaarlon puolesta, jotka eivät itse
olleet voineet häihin saapua. Tämä avioliitto oli näet varsin ylhäinen,
Schenck oli saksalaista suuraatelia, joka kehui sukujuurensa ulottuvan
aina muinoisen Rooman ylimyssukuihin saakka, ja morsian taas Brahen
vanhaa, suurta, kuulua perettä.

Näiden häiden »rääpiäisiin» nyt marski Tukholmasta matkusti, lähinnä
kumminkin tervehtimään Strömsholmassa olevaa perhettään.

Kuten muu hääväki oli näet Ebba-rouva perheineen ollut saapuvilla
myöskin itse häissä Visingsborgissa ja saattanut vastavihityn
pariskunnan sieltä Strömsholmaan. Ja Anna Flemingille oli näillä
hääpyörteillä ollut aivan erityistä, hurmaavaa merkitystä.
Ilosiksi olivat hänen kasvonsa kirkastuneet, kun hän tätinsä
seurassa Visingsborgiin tullessaan oli aivan oudossa häärahvaassa,
Kaarlo-herttuan edustajain joukossa, tuntenut sen hilpeän nuorukaisen
piirteet, jotka keväästä asti alinomaa olivat olleet hänen mielessään.
Hän arvasi, ettei tuo yhtyminen ollut niin aivan satunnaistakaan ja
käytyään arkailematta Hieronymus Birckholtzia tervehtimään olikin tämä
ihastuneena hänelle kertonut erityisesti herttualta hankkineensa luvan
päästä näihin häihin, joissa hän tiesi tapaavansa marski Flemingin
perheen. Usein he sitten hyöriväin hääpitojen aikana olivat olleet
tilaisuudessa tapaamaan toisensa ja Birckholtz oli, samoin kuin suuri
osa muuta hääjoukkoa, seurannut vastavihittyä pariskuntaa myöskin
Strömsholmaan, jossa jo pari päivää oli iloisia juhlia jatkettu.

Näitä päiviä käytti nuori junkkari monella tavalla hyväkseen. Hän
lujitti yhä niitä siteitä, joilla hän Suomen-retkellään oli saanut Anna
Flemingin niin helposti verkkoihinsa käärityksi, ja hän oli nyt jo
varma, että saalis pysyi. Mutta uutterasti ja toimekkaasti puuhasi hän
myöskin valmistaakseen maaperää hyvällä alulla olevan yrityksensä
perilleviemiseksi. Iloisella luonteellaan ja hauskoilla pakinoillaan
suositti hän häissä olevia aatelisherroja puolelleen ja erityisesti oli
hänen onnistunut hierautua ylhäisen sulhasen, Kristoffer Schenckin,
suosioon. Tämä saksalainen tunsi kai jo maamiehenä myötätuntoisuutta
herttuan iloista palvelijaa kohtaan ja ennen pitkää hän, samoin kuin
monet muut häävieraista, rupesi huomaamaan nuoren seikkailijan
lemmenvehkeitä Anna Flemingin kanssa.

-- Sinä veitikka olet kiertänyt neitosen pään pyörälle, virkkoi hän
Hieronymolle eräänä päivänä naureskellen. -- Aijotko pyytää häntä
avioksi?

-- Jos uskaltaisin. Vaan mulla on vähän suosijoita ja marski on ankara
herra.

-- Tarvitset puhemiestä. No hyvä, minä rupean puhemieheksesi marskin
luona, -- tytön kanssa näyt itse sopivan parhaiten. Koetan taivuttaa
marskia myöntymään, hän kuuluu pian saapuvan tänne.

Huolissaan Hieronymo oli tuon tuuman onnistumisesta, vaan kiitollisena
hän kumminkin vastaanotti ylhäisen herran ystävällisen tarjouksen, --
täytyihän siinä koettaa onneaan! Vaan sillävälin olivat Hieronymon ja
Annan väliset suhteet ruvenneet herättämään yhä enemmän huomiota
häärahvaassa, -- Anna salasi mieltymyksensä huonosti ja liian usein
nähtiin heidän kuhertavan yhdessä, milloin linnan syrjähuoneissa,
milloin kävelyretkillä Mälarin jäällä, milloin nuorten iloisissa
mäenlaskuissa, joita ajanvietteeksi pantiin toimeen. Aatelisherrat,
jotka Hieronymus hilpeillä jutuillaan oli voittanut puolelleen, sille
hymähtelivät, toiset ilkkuen, toiset päätään puistellen, muistaen
kuinka arka Suomen ankara marski on ylhäisestä nimestään. Vaan
aatelisrouvat pyörittelivät silmiään ja supattelivat syrjässä, -- tuo
oli heistä jo liian julkeata ja ajan ahtaita, kaavamaisia muotoja
loukkaavaa. Ennen pitkää saapuivat supatukset Ebba-rouvankin
kuuluville; hän rupesi tarkkaamaan nuoren sukulaisensa käytöstä ja
huolestui kohta huomatessaan, kuinka peittelemättä tämä ilmaisi
mieltymyksensä liehakoivaan junkkariin. Hän päätti viipymättä nuhdella
ja varottaa Annaa, ettei toki mitään puheita enää kuuluisi, kun marski,
kuten oli luvannut, ehkä jo samana iltana saapuisi Strömsholmaan.

Taas oli nuoriso huvittelemassa kelkkamäessä ja ilo raikui sieltä ylös
linnaan asti, jonka ikkunasta Ebba-rouva yhä ärtyvin mielin katseli
nuorten elkeitä. Anna, joka kotonaan tavallisesti oli suljettu ja
hiljainen, liehui siellä iloa hehkuvana ja reippaana toisten joukossa,
ja häikäilemättä hän aina istahti sen kelkan keulalle, jota herttuan
junkkari ohjasi alas, -- he näyttivät aivan kuin yhteen kuuluvilta.
Ebba-rouvan katse synkistyi, hän ei voinut käsittää, kuinka hän ei
ennen ollut huomannut tuota vaarallista peliä. Heti lähetti hän
kutsumaan Annan sisälle puheilleen.

-- Anna, virkkoi hän holhokilleen, kun tämä punakkana ja vielä iloisen
mielialansa vallassa istahti hänen viereensä, -- minä olen sinulle
nuoruudestasi pitäin opettanut, että aatelisneiden ensimmäinen
velvollisuus on olla arka nimestään, kunniastaan ja arvostaan, sillä
hän ei omista sitä yksin, se on hänelle yhteistä sukunsa ja säätynsä
kanssa. Ei leikilläkään hän saa unhottaa aateliuttaan, tieto
syntyperästään pitää hänellä olla veressään -- enkö ole sitä sulle
opettanut?

-- Olette täti, vastasi Anna hiljaa, säikähtäen tätä ripitystä. Hän ei,
antautuneena uuden ihastuksensa valtaan, ollut tullut ajatelleeksikaan,
että häntä jo niin vähästä moitittaisiin.

-- Ja sinun nimesi on Fleming, jatkoi Ebba-rouva, -- kuulut maasi
ensimmäiseen sukuun. Sinä ymmärrät minut. Täällä kuuluu kuiskeita,
että Anna Fleming on nähty sopimattoman tuttavallisesti seurustelevan
jonkun herttuan kamaripalvelijan kanssa, jonka syntyperästä ja
maineesta ei ole tietoa, tuntemattoman ulkomaalaisen onnenonkijan
kanssa. Minä uskon, että se on ollut vallattomuutta ja hetkellistä
ajattelemattomuutta, mutta siltä minua surettaa, että joku perheeni
jäseniä on voinut piloillaankaan unhottaa, mitä Flemingin nimi
merkitsee.

Annalla tuota kuullessaan ikäänkuin silmät aukenivat, hän tuli nyt
vasta ymmärtämään, minkälaiset vaikeudet hänellä tulisi olemaan
saavuttaa sen onnen, jonka hän jo mielessään oli omakseen kuvaillut.
Hän ei ollut näihin asti, antautuen rentonaan hänelle niin uuden
ilon-tunteen valtaan, vielä tarkemmin ajatellut, miten olot lähtisivät
edelleen kehittymään; nuorukaisen kanssa ei siitä ollut vielä koskaan
ollut puhetta, heidän seurustelunsa oli kyllä ollut tuttavallista ja
kuin sovittua, vaan tulevaisuudestaan he eivät olleet puhuneet. Nyt
Anna käsitti, että aika on käsissä juuri sitä ajatella ja että hänen
alun pitäin on paras asettua varmalle ja päättäväiselle kannalle,
tulkoon vastamyrsky kuinka tuimana tahansa. Ja siinä tuokiossa hän
ikäänkuin vakaantui ja kypsyi ja tyynesti hän Ebba-rouvalle vastasi:

-- Ei se ole vallattomuutta, täti, eikä pilaakaan.

-- No mitä se sitten on? kysyi Ebba-rouva ankarammin. -- Sinä päästät
oudon miehen puheillesi ja osotat hänelle huomattavaa suosiota, --
siten tietämättäsikin ehkä kasvatat hänessä mielikuvia, jotka eivät
kumminkaan koskaan voi eikä saa toteutua.

Nyt Annankin varsi oikeni suoremmaksi ja hänen ääneensä tuli terästä,
kun hän vastasi:

-- En ole seurustellut tuon miehen kanssa salaa, vaan kaikkien
nähtävästi. Enkä tiedä, mitä mielikuvia olen hänessä herättänyt, en
ainakaan sopimattomia.

-- Koko seurustelu on ollut sopimaton, enkä voi antaa itselleni
anteeksi, etten jo ennen ole sitä huomannut ja estänyt. Mutta nyt sen
tuttavuuden tuon keinottelijan kanssa pitää ollakin lopussa!

Tyyneesti mutta varmasti Ebba-rouva tämän lausui, vaan Annassa nousi
kuin luonto kapinaan tuota solvausta vastaan ja miltei kiihkosesti hän
vastasi:

-- Hän ei ole keinottelija, vaan rehellinen, kelpo nuorukainen.

-- Mitä? Aivanhan minua säikytät. Käy toisten aatelisneitosten pariin
ja käyttäydy niinkuin he... No, mitä viivyttelet?

-- Täti, minä en voi luvata, etten enää seurustele herra Hieronymon
kanssa.

-- Herra Hieronymon ... mutta minä voin luvata. On parasta että istut
tänne käsitöihisi, minä tahdon katsoa, eikö tuon nuoren herran tehtävä
tässä talossa jo ole päättynyt.

Ebba-rouva meni päättävin askelin ulos ja sulki oven takanaan. Anna
ymmärsi, että hän nyt oli vankina siksi, ettei saisi nuorta junkkaria
tavata, ja että hän itse varomattomuudellaan oli tämän aikaansaanut,
mutta hän ei saanut vieläkään oikein ajatuksiaan tottumaan siihen, että
häneltä todellakin tahdottiin riistää tuo hänen uusi ja kaivattu
onnensa. Niin rutosti oli tullut tuo kolaus sulosen innostuksen
keskeen, ettei Anna ollut sitä arvannut varoakaan.

Vaan Ebba-rouva ei sentään vieläkään pitänyt tätä pientä lemmenjuttua
niin varsin vaarallisena. Ainahan nuorten päähän tuollaisia pieniä
elkeitä ja unelmia pääsee pälkähtelemään, jotka hetken hurmaavat ja
sitten unehtuvat ja haihtuvat. Eikähän niitä sentään niin kovin
ankarastikaan tuomita. Itsehän prinsessa Anna, kuninkaan sisar,
Stegeborgissa panee huvikseen toimeen pikkuromaaneja hoviherrainsa ja
neitostensa kanssa; niille pudistetaan ensiksi arveluttavasti päätä,
mutta sitten niille nauretaan... Vaan Klaus herra ei ymmärrä leikkiä ja
siitä syystä on tämä juttu hänen veljensätyttären ja herttuan
palvelijan välillä tukahdutettava alkuunsa.

Siltä kannalta kuvaili Ebba sisarelleenkin tätä ikävää tapausta,
vaatien, että herttuan puolesta tullut lähetyskunta sopivalla tavalla
laitettaisiin linnasta pois. Vaan leskikuningattaresta asia ei ollut
niinkään yksinkertainen. Eihän herttuan lähettilästä muitta mutkitta
voida karkottaa talosta, väitti hän, hän on täällä kutsutun
aatelisherran arvossa ja sitäpaitse herra Schenckin erityisessä
suosiossa. Ja voikohan tämä asia muuten enää aivan suorituksetta
päättyäkään, nuo nuoret näyttävät jo liiaksi päässeen kiintymään
toisiinsa.

-- Mitä tarkotat? Juuri senvuoksihan he ovat heti toisistaan
erotettavat.

-- Kuinka tahansa, asia on kai ajettava jonkunlaiseen loppuun. Herttuan
lähettiläs aikoo ehkä pyytää Annaa avioksi.

-- Avioksi ... mitä hulluja, siitä ei saa koskaan tulla puhetta,
onneksi Annakaan ei salli asian toki niin pitkälle menevän.

-- Tiedätkö sen? Ja sitäpaitse: olisiko se niin suuri onnettomuus? Mies
on herttuan suosikki, tuntuu toimekkaalta ja kyvykkäältä ja nousee
epäilemättä vielä korkeallekin...

Nyt Ebba-rouva vasta oikein hätäysi. Tuollaista hurjuutta hän ei toki
ollut ajatellutkaan. Sehän olisi häpeä koko suvulle ja sitäpaitse ...
olihan Annalle jo katsottu aviomies, maansa parasta sukua; pitikö tämän
lemmenjuonen nyt tulla sotkemaan sitä liittoa Flemingein ja Hornein
välillä, jonka Klaus-herrakin oli suotavaksi katsonut. Ei koskaan, --
vaan miten on juttu nyt ehkäistävä? -- Ebba-rouva asteli levottomana
huoneesta huoneeseen, hän olisi heti lähtenyt pois koko Strömsholmasta,
matkustanut perheineen Tukholmaan, ellei Klaus-herraa nyt juuri olisi
odotettu linnaan saapuvaksi.

Vaan nuori Hieronymus Birckholtz seurasi katseillaan Ebba-rouvan retkiä
ja hänen levottomuuttaan melkein yhtä suurella levottomuudella. Kohta
kun Anna oli kutsuttu kelkkamäestä pois, oli hän aavistanut, että nyt
ollaan merrassa, nyt on juttu julkinen. Ja huomatessaan tyttönsä
katoavan sisähuoneisiin ja rouvain supattavan sivummassa, tunsi hän
ukkosta ilmassa. Hän oli kyllä itse sitä valmistellut, vaan ilma oli
lämmennyt pikemmin kuin hän luuli, ratkaisu läheni liian rutosti. Hän
ei ollut vielä valmis sitä kestämään ... eräs seikka hänet varsinkin
teki huolestuneeksi: hän ei ollut vielä neidolle mitään lopullista
puhunut, ei ollut kosinut Anna Flemingiä.

Tosin oli hän jo kauan ollut varma neiden suostumuksesta, mutta hän oli
itse tahallaan esiintynyt näin hienotunteisesti ja varovasti. Hän
tiesi, että hänellä tytön omaisten taholta tulisi olemaan suuriakin
vaikeuksia, siksi täytyi alunpitäin notkeasti luovia. Ja vielä oli
siihen toinenkin syy, joka Hieronymoa sekä suututti että nauratti,
mutta jolle hän ei voinut mitään, ja se juuri sekotti hänen selvän
ohjelmansa ja lamautti hänen toimintakykynsä.

Nuori saksalainen oli aluksi pitänyt koko tätä lemmenjuttua leikkinä,
huvituksena, vaihteluna, -- kuten monta muutakin. Mutta pian siihen oli
punoutunut mietteitä ja laskuja; miehelle hänen asemassaan olisi
avioliitto maan miltei ylhäisimmän aatelisperheen kanssa mahtava porras
ylöspäin ja eteenpäin, temppu, jota ei voinut jättää koettamatta,
vaikka se uskalias olisikin; -- mitäpä hän menetti, tyhjänä
ylioppilaana oli hän lähtenyt maailman seikkailuihin, vähät hän tappasi
jos tappasikin, vaan voitti paljo jos voitti! Vaan nämä laskutkin
sotkeutuivat. Seurustellessaan tuon kainon ja luonnonpuhtaan neidon
kanssa, oli hänen oma mielensäkin, niin kevyt kuin se olikin ja
huikenteleva, kietoutunut samoihin pauloihin, joilla hän Annan oli
vanginnut. Neidosta lähtevä lemmen tuoksahdus kasvatti hänessä
itsessään sellaista ujoutta, ettei hän enää itseään ymmärtänyt.
»Minustahan on tulemassa rakastunut narri, joka en uskalla tuumiani
toteuttaa», niin oli hän usein puolipilkalla hokenut itselleen, vaan ei
siitäkään lähtenyt apua.

Ja nyt hän tarkalla vaistollaan huomasi, että ratkaisu läheni, ja nyt
juuri Annaa ei näkynyt missään, nyt, jolloin kallista hetkeä olisi
ollut käytettävä.

Näissä mietteissä asteli nuori junkkari linnan huoneissa tavatakseen
Anna Flemingin, vaan turhaan, -- lopuksi hän arvasi, että Ebba-rouva
oli kai hänet salvannut lukkojen taa. Ja taas hän meni istumaan suureen
arkitupaan muitten junkkarien joukkoon, jutteli ja laski leikkiä ja
vihelteli sekaan iloisia säveleitä. Siellä kerrottiin, että marskia
odotettiin illaksi linnaan. Siitä poika kävi yhä levottomammaksi. Jos
hän saa vihiä asiasta ja puuttuu siihen, silloin... Hehei! Hän
vihelteli taas ja nauratti toisia ja lohdutti sekaan levotonta mieltään
sillä ajatuksella, että eiköhän se onni taas auta suosikkiaan!

Ja päivä kului iltaan saakka.

Pihalta rupesi silloin äkkiä kuulumaan kulkusten kilinää, linnassa
syntyi hälinää, isäntäväki riensi vierasta vastaanottamaan, --
tiettiinhän mahtavan marski Flemingin sieltä tulevan. Silloin rupesivat
Hieronymon silmät taas pälyilemään ja hän teki uuden retken
sisähuoneisiin: olisipa ihme, ellei tämän hälinän aikana saisi
silmänräpäykseltä edes nähdä neitostaan. Ja aivan oikein, eräässä
käytävässä tulee Anna Fleming arkaillen häntä vastaan, hänkin hakevin
katsein ja huolestuneen näköisenä.

-- He tahtovat lähettää teidät täältä pois, kuiskasi Anna
hätääntyneenä.

-- Ei siitä hätää. Mutta totta on, meidät tahdotaan erottaa, ratkaiseva
hetki on käsissä.

Ja nuorukainen, jossa uhkaava vastus ja hetken tärkeys viroitti
valveille kaiken hänen tavallisen toimintatarmonsa, tempasi tytön
käsipuolesta mukaansa yläkertaan vievään porraskäytävään ja virkkoi
siellä pitemmittä valmistuksitta:

-- Hetki on kiireellinen ja teidän tähänastinen ystävyytenne antaa
mulle rohkeutta. Uskallatteko ruveta halvan ulkolaisen puolisoksi?

-- Te kysytte sitä, minkä tiedätte. Tunteeni mulle vakuuttaa, että
olemme määrätyt toisillemme, ja siksi uskallan.

-- Mutta minä olen aateliton, tuntematon ulkomaalainen.

-- Minä tiedän sen.

-- Ja te olette mahtavan marski Flemingin ylpeää, ylhäistä sukua.

-- Mutta minun äitini oli porvaristyttö.

-- Minä olen herttuan väkeä, sukunne vastustajan palveluksessa.

-- Minä en anna puolueiden määrätä onneani.

-- Vaan teitä tahdotaan naittaa toiselle.

-- Minä en suostu, sillä -- sydämmeni on valinnut.

-- Te sanotte sen. Silloin olette minun, vaikka teidät teljettäisiin
vuorien onkaloon!

Kättä kerkesivät nuoret kerran puristaa kiireisen liittonsa
vahvikkeeksi, muuta eivät ehtineet, sillä samassa kuului askeleita
alhaalta ja heidän oli erottava. Mutta ennenkuin he ehtivät alas
eteiseen, seisoi jo turkkipäällinen mies heidän edessään. He
säpsähtivät molemmat, pysähtyivät, luullen hämärissä tapaavansa jo itse
marskin. Vaan nuortealla, veitikkamaisella äänellä virkahti tulija:

-- Joko taas, -- noin teidät viimeksikin näin yhdessä. Ai, ai,
vaarallista leikkiä, marski tulee.

-- Sinäkö Gröning, terve lankomies, huudahti Hieronymus iloisena, Annan
rientäessä takasin naisten huoneisiin. -- Tulkoon nyt vaikka itse
pääpiru, tyttö on minun!

-- So, so, hiljemmin ja varovammin.

-- Ei tarvis. Vaan mistä hitosta sinä taas lennät tänne minun
matkoilleni?

-- Herrani kumppalina tulen, -- hänen miehenään pitäisi minun
oikeastaan ilmiantaa sinut, joka tunkeudut meidän alueelle
vaarallisissa vehkeissä.

-- Ole huoletta, asia kyllä itsensä ilmiantaa. Jo tänä iltana, ellen
erehdy, tulee siitä tulinen tora, kirousta ja kauhistusta, vaan minä
olen valmis kaikkeen, marskisi ei voi mulle mitään.

-- Köykänen olet Klaus-herran käsissä, lankomies. Sitäpaitse, tyttöä
hommataan luullakseni jo kihlata toiselle, siellä kävi meillä jo
kosijoita Tukholmassa.

-- Ketä, -- Horneja?

-- Niin, nuori, ylhäinen aatelismies.

-- Sitä olen varonut, vaan nyt se on myöhää; tulkoon vaikka viisi
sarvipäätä, mulla on vankat varusteet, sillä tyttö on minun, kuuletko,
minun.

-- Kuulen, kuulen, vaan elä nuolase ennenkuin tipahtaa. Ja näytä mulle
nyt se huone yläkerrassa, johon minut käskettiin asumaan, -- totta lie
marskin kirjurille laitettu parhaita huoneita.

-- Sama kuin muillekin, kuin herttuan edustajalle. Tule, nouse.

He nousivat sinne nuorille miehille varattuun makuuhuoneeseen molemmat
ja jatkoivat tarinoimistaan. Hieronymus oli reippaimmalla ja
vallattomimmalla tuulellaan, mutta aina toisinaan palasi kumminkin
mieleen muisto siitä myrskystä, jonka hän itse oli ennustanut vielä
samana iltana ilmipuhkeavan. Eikä hän ollutkaan ennustanut väärin.
Tuskin tunnin ajan oli hän jutellut lankomiehensä kanssa, kun hänelle
tuotiin sana, että marski Klaus Fleming kutsuu hänet puheilleen.

-- Ka niin, tässä sitä nyt ollaan, virkahti hän langolleen hieman
kalveten. -- Puhemies on esittänyt asian ja nyt on sulhasen itsensä
käytävä tuleen.

-- Poika parka, enpä tahtoisi olla housuissasi, vastasi Gröning melkein
säälien. Mutta sitä ei nuori saksalainen enää kuullut, hän oli nopeasti
sukassut tukkansa ja lähtenyt laskeutumaan alas portaita linnan suureen
juhlatupaan, niin reippaana kuin voi. --

Marski Klaus Fleming oli saapunut linnaan. Hän oli tullessaan ollut
harvinaisen hilpeällä mielellä. Olihan hän nyt muutamiksikaan päiviksi
päässyt irti noista tuskastuttavista valtiollisista vehkeistä ja
loppumattomista neuvotteluista, päässyt pakoon pääkaupungin
katukahakoita, vastustajain pilkkapistoksia ja roistoväen
sadatushuutoja. Hän, tuo ankara, juro, jäykkä mies, joka pelkillä
silmäkulmillaan saattoi pelottaa väriseväksi miehisenkin miehen, hän
oli kotioloissaan, perheensä ja lastensa keskuudessa, usein lempeä ja
leikkisä isä, joka saattoi pitkät puhteet istua kertomassa kaskuja
taikka leikkimässä lastensa kanssa. Häntä sanoivat hänen vihamiehensä
raa'aksi, jopa epäsiistiksi, ja totta olikin, ettei Klaus Fleming,
kuten useat muut aikalaisensa aateliset, ollut nuoruudessaan tullut
omistaneeksi silloisia puolihienostuneita ulkonaisia käytöstapoja eikä
sievisteleviä puheenparsia. Hän oli kasvanut Suomessa maalla, ankaran
isänsä Eerik Jaakkimanpojan sotaisessa komennossa, ja hänen seuranaan
olivat olleet huovit ja suksimiehet ja hylkeenpyytäjät. Siksi hän
kaikenlaisia muotoseikkoja ja temppuja halveksi eikä häikäillyt
jossakin hienossa aatelisseurassa julkisesti loukata niitä. Niin
saattoi hän käyttää saapasvarsiaan nenäliinanaan ja kun hän joltakin
ankaralta ratsastusmatkaltaan tomusena saapui hyvästi katetun
ruokapöydän ääreen, ei hän salannut ruokahaluaan, vaan ahmi
arastelematta vatsansa täyteen. Ebba-rouva torui häntä väliin tuosta
hänen käytöksestään, vaan teki sen enemmän leikillä kuin tosissaan,
sillä hän kyllä tiesi, että Klaus-herra kaiken karkeutensa ja
maalaismaisuutensa ohessa osasi olla lempeäkin ja sävyisä.

Nytkin marski nälkäisenä matkalta saavuttuaan ahmasi linnassa vankan
aterian ja rupesi sen jälkeen tarinoimaan lastensa kanssa, joita hän ei
ollut pitkiin aikoihin nähnyt ja jotka tapansa mukaan keräytyivät hänen
ympärilleen. Siinä oli, paitsi hänen vanhinta poikaansa Eerikkiä, joka
oli kalpea ja sairaloisen näköinen, hänen toinen poikansa Juhana,
14-vuotias, terve, reipas poika, isänsä ylpeys ja toivo, sekä molemmat
tyttäret, Katariina ja Hebla, jotka olivat Juhanaa nuoremmat. Iloisina
tavatessaan isänsä niin pitkästä ajasta kietoutuivat nämä Klaus-herran
ympärille ja tämä kertoi heille tarinoita alkavista komeista
kruunausjuhlista, joita jo valmisteltiin, sekä tapahtumista Suomesta,
josta hän oli saanut terveisiä. Mutta yhtäkkiä kääntyi Klaus
Ebba-rouvan puoleen ja kysäsi:

-- Missä on Anna, häntähän en vielä ole nähnytkään ja hänelle mulla
juuri on tuoreita terveisiä?

Seurassa istujat, joita oli, paitsi leskikuningatar ja herra Schenck
nuorikoineen, vielä muutamia aatelisherroja ja rouvia, kävivät nyt
varsin tarkkaaviksi ja Ebba-rouva säpsähti ilmeisesti. Häneltä oli
tyttö lemmenvehkeineen jo hetkeksi unhottunut ja nyt häntä pelotti,
että marski saisi linnassa liikkuneista puheista tiedon. Hän koetti
kumminkin vastata varsin tyyneesti:

-- Anna lienee jäänyt naisten huoneeseen, hän ei tainnut olla oikein
terve ... tulee kai kohta sinua tervehtimään.

Mutta siksiverran taisi Ebba-rouva kumminkin sekaantua sanoissaan, että
marski jäi häntä epäillen katsomaan ja kysyi:

-- Mitä, eikö terve, ja mulle ei puhuta mitään. Taikka mitä sinä
sotket, Ebba?

Silloin puuttui sulhasmies, herra Schenck, puheeseen, käveli marskin
luo ja virkkoi hänelle puolittain leikillä, puolittain juhlallisesti:

-- Tässä taitaakin nyt olla minun vuoroni selittää, koska olen siihen
toimeen pyydetty ja asia nyt joutuu puheeksi. Eihän se parane
viivyttämällä. Niin, marski Klaus Fleming, sinä olet veljesityttären,
Anna Jaakkimantyttären, holhooja. Häntä pyydetään sulta nyt
avioliittoon ja minä olen saanut toimekseni esittää sinulle tämän
pyynnön, virallisesti ja juhlallisesti. Minä olen puhemies ja kosin
neitosta.

Klaus Fleming hämmästyi ensiksi, vaan vastasi sitten samaan
puolileikilliseen tapaan:

-- Äsken olet oman onnesi löytänyt, Schenck, ja tahdot nyt jo toimittaa
toisille samaa, -- kyllä ymmärrän, että olet valmis puhemieheksi. Ja
Annasta näkyy tulleen hyvin haluttu tavara. Mutta nimitä toki kosija,
vai oletko niin kiihkoinen, että tahtosit minun umpisilmin myövän
holhokkini. Täällä on saapuvilla useita jaloja aatelismiehiä, kenet
heistä on Annamme täällä sinun ilopäivinäsi kietonut lemmen pauloihin?

-- Tuttavuus on jo tätä juhlaamme vanhempi. Nuoren miehen, joka nyt
holhokkiasi vaimokseen pyytää, olet Suomessa nähnyt; hän on lupaava,
kelpo mies, vaikka kuuluukin herttuan väkeen.

Marski katseli epäillen puhemiestä ja rouvaansa. Oliko tässä kysymys
nuoresta Hornista, niin, tottakai hänestä, vaikkei marski oikein
ymmärtänyt, miten se oli mahdollista.

-- Mitä, Ebba, onko hän ollut jo täälläkin? Hän kävi luonamme
Tukholmassa juuri lähtiessäni, syvästi rakastuneena.

-- Mutta täällähän hän on ollut jo monta päivää ... eli kenestä puhut?
kyseli Schenck vähän ällistyneenä. Vaan Ebba-rouva istui siinä aivan
hätääntyneenä kuin tulisilla hiilillä, hän oivalsi nyt vasta oikein,
kuinka pitkälle asia oli mennyt. Schenckin kosinta tuli kuin iskuna
hänellekin ja hän arvasi, miten marski siitä kiivastuisi. Levottomana
hän vastasi:

-- Täällä näkyy olleen ikäviä salajuonia tekeillä.

Vaan marski, joka ei vielä ollenkaan älynnyt, mistä oli kysymys,
kiivastui ja lennähti pystöön.

-- Mitä hittoja, tehän laskettelette minulle arvoituksia ja ongelmoita.
Niistä en huoli, suorat ja selvät puheet, se on tunnussanani. Schenck,
kuka on aatelismies, jonka puolesta kosit?

-- Hänen sukunsa on kyllä aatelista, joskaan hän ei itse tällä hetkellä
kanna kilpeä ... niin alkoi puhemies.

Vaan Klaus-herra kävi yhä maltittomammaksi ja tarttui Schenckin
käsivarteen:

-- Kuka on mies, vastaa suoraan?

-- Se on herttua Kaarlon kamariherra ja edustaja näissä häissäni,
Hieronymus Birckholtz. Ulkomainen syntyjään, niinkuin olen itsekin,
vaan maahan jo perehtynyt, kyvykäs nuorukainen.

-- Jo riittää, minä ymmärrän, virkkoi marski ja katseli tuokion ajan
puhemiestä tutkivasti, syvän äänettömyyden vallitessa huoneessa. --
Kutsutko sinä Schenck, jota aina Juhana-herttuan ajoilta Suomesta olen
pitänyt ystävänäni, minut häihisi tehdäksesi minusta pilkkaa,
kosiaksesi holhokkiani herttuan halpasyntyiselle palvelijalle?
Unhotatko, että hänenkin nimensä on Fleming?

Schenck herra hölmöstyi tästä hiukan, hän ei ollut ajatellut marskin
käsittävän asiaa toki noin ankaralta kannalta. Ja menettelyään
puolustaakseen rupesi hän selittämään, kuinka Birckholtzin etevä suku
oli Saksassa aateloittu ja kuinka Kaarlo-herttuakin epäilemättä oli
suosikilleen kilven hankkiva. Liitto ei siis ollut hänen mielestään
niinkään päätön, Hieronymon isänkoti ei ole hetikään varaton, hän voi
helposti hankkia 10,000 talaria huomenlahjaksi...

-- Onpa hän sinuun juttuja syöttänyt tuo vehkeilijä; kylläpä
taitaisivat hänen huomenlahjansa supistua kymmeneen talariin ja
aateliskilpi samaan arvoon, vastasi marski vihaisena ja halveksuen. --
Missä on Anna, miten ovat nämä vehkeet päässeet vireille? Kuinka olet
sinäkin, Ebba, voinut päästää tämän häväistysjutun näin pitkälle?

Turhaan koettivat leskikuningatar ja saapuvilla olevat aatelismiehet
lauhduttaa marskia, kuvaten kuinka lemmenliitto oli nuorten kesken
salaa syttynyt ja kehuen kosijan hyviä puolia. Marskista oli leikki ja
hilpeys poissa ja ankarasti käski hän kutsua Annan eteensä.

-- Sinä olet holhokkini, Anna, lausui hän tyynesti, mutta
päättäväisesti, -- ja minulla on oikeus vaatia, että minua isänä
tottelet. Eikä ole vaatimukseni liikanainen kun käsken, että sinä tästä
hetkestä luovut kaikista lemmenvehkeistä tuntemattoman saksalaisen
seikkailijan kanssa. Sinä olet ymmärtänyt minut.

Vapisevana oli Anna leskikuningattaren saattamana astunut sisään, koska
hän arvasi ukonilman puhenneen, ja kainosti ja arasti oli hän luonut
silmänsä alas, kun setänsä häntä terävillä katseillaan tarkasti. Hän
oli odottanut pitempää tutkimista ja tunnustusta. Vaan setänsä lyhyet,
päättäväiset sanat ikäänkuin palauttivat rohkeuden hänen mieleensä ja
varma, peloton oli taas hänen silmänsä, kun hän sen loi auki ja hiljaa
virkkoi:

-- Sitä en voi, setä.

-- Voit, minä tahdon. -- Hetkisen salamahti marskin silmä. -- Vai
aijotko vastustaa minun tahtoani: muista, että minä olen musertanut
voimakkaampiakin tahtoja kuin sinun!

Anna älysi, että tässä oli turha vastustella mahtavan sedän käskyä ja
vetäysi äänetönnä pois naisten huoneisiin. Raskas ja alakuloinen oli
hänen mielensä, vaan hänen silmänsä ei vuotanut kyyneliä eikä hänen
tahtonsa ollut masennettu. Tuo isku oli ollut ankara, vaan hänen
unelmaansa se ei jaksanut musertaa.

Annan mentyä kutsutti marski heti Hieronymus Birckholtzin eteensä.
Huoneessa olijat katsoivat vähän rauhattomina toisiaan, peljäten, että
suuttuneen marskin kiivaus herttuan edustajaa kohtaan menisi
liikanaisuuksiin. Uhkaavan ja synkän näköiset olivatkin hänen kasvonsa,
kun hän näki edessään tuon viekkaannäköisen nuorukaisen, jota hän jo
kerran Suomessa muisti epäilleensä, -- vaikkei hän silloin osannut
epäillä häntä tällaisista vehkeistä. Vaan hän nähtävästi hääseurueen
vuoksi ja arvokkuuttaan ylläpitääkseen koetti hillitä kiihkonsa ja
virkkoi verrattain tyynesti kalvakalle nuorukaiselle:

-- Te ette ole voineet olla oivaltamatta, että avioliitto teidän ja
minun veljenityttären välillä on mahdoton. Kuinka olette niin ollen
uskaltaneet minun poissaollessani panna toimeen sellaisen juonen, josta
minulle täällä tänä iltana on kerrottu?

Hieronymo vastasi avonaisesti ja varmasti:

-- Minun juoneni ei ole tavattomampi kuin kahden nuoren ihmisen
molemminpuolinen mieltymys yleensä. Ja jos nykyinen asemani estäisi
minua saamasta tätä jalosyntyistä neitosta omakseni, tahdon asettaa
niin, että minulla on aateliskilpi ja riittävät huomenlahjat tullessani
häntä pyytämään.

Marski naurahti ivallisesti.

-- Niin, sitten kuin aateliskilpi ja huomenlahjat ovat hankitut, olisi
aika ollut pyytää herra Schenckiä puhemieheksi. Mutta siihen taitaa
kyllä kulua aikaa ja silloinkin on herttuan palvelijan kosinta
Flemingin nimelle häpeäksi. Painakaa mieleenne nuori mies: minä en anna
häväistä nimeäni, ja jos vielä teette yrityksenkin siihen, suuntaan, on
se oleva teille kallis.

Marski käveli pari kertaa lattian poikki, aikoi nähtävästi vielä sanoa
jotakin jyrisevää, vaan hillitsi mielensä, leväytti seposeljälleen sen
väljän oven, joka vei suureen arkihuoneeseen, missä palvelijat hyörivät
puuhissaan ja nuoret aatelisherrat nauttivat linnan olutvaroja. Hän
viittasi sinnepäin ja virkkoi:

-- Tätä tietä, kosija! -- Ja kun Hieronymo vielä vitkasteli, teki
marski uhkaavan liikkeen jalallaan, huudahtaen: -- Tätä tietä!

Etuhuoneessa remahti äänekäs nauru, kun Hieronymo sellaisilla eväillä
sieltä laputti ulos. Vaan marski sulki oven paukkeella ja virkkoi
salissa ääneti istuvalle häärahvaalle:

-- No, nyt se juttu on selvä. Nyt on aika mennä levolle, aamulla täytyy
kääntää huomio tärkeämpiin asioihin. -- Ja hiljaisuudessa, ikäänkuin
helpotuksen tunteella, hajausi Strömsholman juhlasalissa istunut
häärahvas makuuhuoneisiin. Vaan nuoren Hieronymon korvissa soi tuo
ilkkuva nauru lakkaamatta hänen kiirehtiessään takasin yläkertaan;
hänen vertansa kuumenti ja hänen jäsenensä värähtelivät. Eikä hän,
astuttuaan Gröningin luo, pitkiin aikoihin saanut sanaa suustaan.
Marski oli palvelusväen edessä häntä pilkannut ja häväissyt, -- sitä
hän ei ollut suotta tehnyt, sen pilkan hän vielä oli itse syövä, oli
tottatotisesti, niin vannoi kiihtynyt nuorukainen. -- Tuo ivallinen
nauru! -- kaikkea muuta hän olisi voinut sietää, sitä ei.

-- No, sinä lensit korkeammas kuin siipesi kantoivat, eikö niin? kysyi
Gröning mielenliikutuksessa olevalta langoltaan. -- Olisit pysynyt
maaperässä.

Hieronymo istui vielä hetken puhumattomana, vaan lennähti sitten
pystöön ja virkkoi:

-- Mutta ne siivet kasvavat, usko pois, lankomies, ne kasvavat vielä.
Ei, sinä kopea marski, ei me vielä viime kertaa toisiamme tavattu, ei
hetikään. Sinä häpäsit minut palvelijaisi edessä, hyvä, katsotaanpa,
kuka tässä vielä viimeksi nauraa. Sillä tyttö on minun -- ymmärrätkö,
mitä se merkitsee?

Gröning katseli hymyillen lankomiehensä kiukkua ja virkkoi:

-- Herkeä pois, enhän sinua enää tunnekaan vanhaksi, iloiseksi
velikullaksi. Kun et saanut tyttöä Flemingin suvusta, niin viisi siitä,
eihän sulla ole tytöistä ennen ollut puutetta.

-- Eipä siltä, vaan juuri se tyttö minun täytyy saada, ja minä otan
hänet, saatpa nähdä. Vaan olet oikeassa, minun täytyy taas ruveta
iloiseksi ja reippaaksi ja nauraa naurulle, muu ei auta. Tule,
lähdetään alas arkitupaan.

Siksi oli kumminkin nuorelta lähettiläältä luonto lamautunut, että hän
käski kohta valjastaa hevosensa, päätti vielä tänä yönä ajaa pois koko
Strömsholman linnasta. Vaan sillävälin oli hän taas iloinen ja vallaton
nuorten aatelisherrain seurassa arkituvassa, jossa nämä vielä
olutmaljojen ääressä viettivät iltayötä, ja vastasi leikillä heidän
pilkkaansa, joten hän kohta taas oli voittanut heidät puolelleen.

-- Ei tainnut olla lysti karhun kynsissä. Kiitä onneasi että sillä
kunnialla pääsit, jos tyttösi menetitkin, veisteli eräs pilkkakirves
joukosta.

-- Mitä menetin, kysyi Hieronymo kummissaan. -- Päinvastoinhan karhu
mulle lupasi holhokkinsa, kunhan tulen aateliskilpi toisessa ja
huomenlahjapussi toisessa kourassa kosimaan. Silloin saa Schenck tehdä
uuden yrityksen.

-- Schenck tuskin siihen kauppaan toista kertaa käypi, hän lie jo
vahingosta viisastunut.

-- No, silloin otetaan joku vielä mahtavampi puhemies, sama se. Marski
ujostelee muka kutsua minua vävykseen, mutta kyllähän minä varsinaiset
syyt tiedän: hänen veljensä, Jaakkimavainajan, omaisuus, jonka perijä
tyttöni on, taitaa olla tilittämättä ja siksi hän tahtoisi jättää tytön
kyöpeliin; mutta olisihan vahinko noin verevää impeä. Ja vielä me ne
tilitkin tehdään, tehdään ne, näettepähän.

-- Elä uhkaile, Fleming on arvostaan ylpeä.

-- Ylpeä, niin, hänen ylhäisyytensä dominus admirabilis, hän on ylpeä.
Hieno aatelisherra, joka ei kuukausiin pese silmiään ja jolle jo
talonpojatkin ovat antaneet nimeksi »nokinokka». Suoraan sanoen, minua
vähän ilettääkin joutua hänen sukuunsa, sillä rakkaalla appiukollani
ovat tavallisesti kasvot ja vaatteet sellaisessa siivossa, että hänen
rouvansakaan ei laske häntä luokseen kuin kerran viikossa,
lauvantaisin, ja silloinkin lähettää hän miehensä ensiksi saunaan.
Mutta tytön vuoksi tuohon sukulaisuuteen vielä täytynee suostua,
uhrautua kaikkeen, sillä tyttö on nyt kerran minun.

Herrat purskahtivat nauramaan näille nuoren veitikan selityksille ja
joivat kaikin »dominus admirabiliksen» maljan. Tämä oli marskilla
tunnettu liikanimi, hänen töykeän ja karkean käytöksen vuoksi olivat
puolalaiset hovimiehet, hänen Puolassa käydessään, antaneet hänelle
tämän nimen (ihmeteltävä herra), kun muuten olisi ollut sanottava
»dominus admiralis», herra amiraali.

-- Ja sinun maljasi myöskin, iloinen veitikka, jonka mieli ei masennu,
ehdotti eräs. -- Olkoon vain tyttö kerran vielä omasi!

-- Mutta hänhän on omani, tyttö on minun.

Kotvanen jatkettiin yöhetkien kuluessa tätä iloista, huoletonta
seurustelua ja Hieronymo piti sukkeluuksillaan koko seuran parhaalla
tuulella. Mutta hänen sisässään kävi aallokko hyrskyten, kiukku ja suru
siellä kamppailivat keskenään ja haikeasti hän ajatteli, että hänen nyt
tällaisissa oloissa oli jätettävä tyttönsä, jätettävä jäähyväisittä, --
milloin tavanneekin hänet taas? Ja kun hetken kuluttua tultiin
ilmoittamaan, että hänen hevosensa oli valjaissa, käveli hän varsin
masentuneena pukeutumaan matkapukuunsa ja hiipi sitten hiljaa portaita
alas pihalle. Vaan ajaessaan erään linnan päätypuolessa olevan tuttavan
ikkunan ohi, josta vielä tuli loisti, reipastui hänen mielensä vielä
kerran ja hän huudahti aivan ääneensä:

-- Tyttö on minun, ijäti minun!




VI.

Kruunausjuhla Upsalassa.


Fyris-joen törmällä, vähän ulkopuolella Upsalan vanhaa
kuningaskaupunkia, keskellä rauhaisaa sisämaan maakuntaa, oli
suurenlainen sotaleiri. Kylän talot olivat kaikki ahdetut täyteen
majoitettua ratsuväkeä ja kun se ei kaikki niihin sittenkään sopinut,
oli hangelle pitkin jokivartta pystytetty telttoja, joiden edustalla
nuotiot paloivat tupruttaen savua talviseen ilmaan. Sinne oli
majoitettu Södermanlannin herttuan Kaarlon yksityinen ratsuväki, jonka
hän oli tuonut mukanaan herttuakunnastaan, saapuessaan veljensäpojan,
kuningas Sigismundon kruunausjuhlaan.

Nähdessään, ettei hän vakuutuksen tietä eikä järkisyillä voinut
taivuttaa kuningasta myöntymään niihin ehtoihin ja sitoumuksiin, joita
Ruotsin kansa hänen kauttaan vaati hallitsijaltaan uskontonsa ja
vapautensa turvaksi, oli herttua päättänyt esiintyä uhkaajana ja
pelottelijana viimeisen kerran esittäessään kuninkaalle ja
valtioneuvostolle vaatimuksensa valtakunnan vastaisesta hoidosta. Ja
Ruotsin säädyt, jotka kruunauksen johdosta olivat kutsutut kokoon,
olivat kieltäytyneet vannomasta uskollisuudenvalaa kuninkaalle, ellei
tämä hyväksyisi herttuan vaatimuksia. Se oli vihdoinkin tepsinyt.

Muutamia päiviä sitten oli ratkaiseva ottelu tapahtunut Upsalan
kuninkaallisessa linnassa. Herttua oli siellä tehnyt julkisen kanteen
kuninkaan neuvonantajaa, Klaus Flemingiä, vastaan, vaatien häntä
säätyjen tuomittavaksi hänen huonoista neuvoistaan. Kuninkaan
puoluelaiset olivat silloin koettaneet Flemingiä puolustaa, vaan
herttua ärjäsi heille, käskien heidän olla vaiti. Mieliala yltyi,
väittely oli kiivasta: eräs kuninkaan puoluelaisista oli väittelyn
kuumuudessa tarttunut vihasta riehuvan herttuan käsivarteen ja siitä
tämä niin tulistui, että uhkasi kutsua henkivartijansa pihalta sisälle.
Olipa ilmi tappelu syntymässä ja silloin oli vihdoinkin kuningas,
tuntien valtaistuimen heiluvan allaan, peräytynyt. Hän oli suostunut
allekirjoittamaan herttuan esittämät ehdot ja Fleming oli saanut
nöyrtyä ja pyytää herttualta vastarintaansa anteeksi, -- hän, marski
Klaus Fleming, oli pyytänyt anteeksi koko neuvoston läsnäollessa, se
oli nöyryytys, jota Kaarlo-herttuakaan tuskin oli voinut toivoa.

Siten oli herttua nyt ehdottomasti voitolla, ja johti näihin
juhla-aikoihin kaikki asiat Upsalassa; kuningas häntä totteli, ei
vakuutuksesta, vaan pakosta. Paavin lähettiläs Malaspina oli karkotettu
juhlain ajaksi Upsalasta, Sigismundon inhoama Ruotsin arkkipiispa oli
määrätty kruunajaisia toimittamaan ja Klaus Flemingiltä, vaikka hän oli
valtakunnan marski, kiellettiin oikeus kantaa valtakunnan miekkaa
Juhana-kuninkaan äsken tapahtuneissa hautajaisissa.

Mutta tuon näennäisen myöntymisen ohessa kiehuivat mielet katoolisten
taholla vihaisina ja siellä haudottiin kostoa. Kohta kuninkaan
peräytymisen jälkeen oli laskiaista vietetty näytelmällä linnassa,
jossa herttuakin oli ollut saapuvilla, ja tämä sai vasta jälestäkäsin
tiedon, että katooliset olivat tässä tilaisuudessa aikoneet raivata
hänet tieltä pois, vaikka salamurhaajat sitten viime hetkessä jostakin
syystä olivat tulleet estetyiksi. Ja vielä samana yönä olivat
katooliset aikoneet ottaa herttuan vangiksi hänen kotonaan, -- hän asui
silloin vielä kaupungissa, linnan vieressä. Siitä vihin saatuaan
herttua yhtäkkiä yöllä nousi satulaan ja ajoi ratsuväkensä luo: siellä
hän nyt asui puolisoineen ja komeine seurueineen kylässä olevassa
kuninkaankartanossa uskollisen väkensä keskuudessa, johtaen sieltä
valtakunnan hallintoa.

Täällä nousi herttua aikusin kuten ainakin eräänä aamuna maaliskuussa
1594 vuoteeltaan ja tapansa mukaan oli hän kutsunut kirjurinsa ja
kamaripalvelijansa Hieronymus Birckholtzin makuuhuoneeseensa. Aamusin,
verkalleen pukeutuessaan, oli näet herttua aina pirteimmällä päällään
ja ne hetket käytti hän suunnitellakseen uusia tuumiaan ja
järjestääkseen vastaisen toimintansa. Hän istuskeli puolipuettuna
lepotuolissaan, mietti ja jutteli itsekseen, aina toisinaan ikäänkuin
piloillaan kysästen kirjurinsa mieltä jostakin tuumastaan. Ja kun
suunnitelma oli valmis, sai kirjuri panna sen paperille. Södermanlannin
herttua Kaarlo oli kookas, romuluinen mies, kaljupää, kalvakkaihonen ja
lihavanläntä; hän ei ollut kasvoiltaan niin kaunis eikä vartaloltaan
niin siro, kuin olivat olleet molemmat hänen vanhemmat veljensä, vaan
koko hänen olentonsa osotti voimaa ja hänen miettivät silmänsä
kuvastivat terävää, kylmästi punnitsevaa järkeä. Tarkasti hän harkitsi
kaikkia asianhaaroja johonkin toimenpiteeseen ryhtyessään ja sitä
tehdessään hän usein varsin avomielisesti keskusteli kirjurinsa kanssa
aikeistaan.

-- Klaus Fleming on nyt nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi... Me olemme
lykänneet vastaseksi aikeemme syyttää häntä säätyjen edessä. Mutta
mitähän, jos lähettäisimme koko otuksen samalla tavalla kuin Malaspinan
pois kaikista näistä juhlista... Tiedätkö, miten me lopullisesti
nöyryytimme tuon kopean marskin?

-- Kansa kertoo Sigismundon säikähtäneen sitä veripeitettä, joka
Juhana-kuninkaan hautajaisten jälkeisenä yönä oli näkynyt hänen
hautapatsaallaan, ja siksi peräytyneen. Ja silloin kai hän luopui
kannattamasta Flemingiäkin.

-- Niin, kuningas säikähti uhkaavaa verta, mutta kyllä hän sen jo
lähempänä näki kuin isänsä hautapatsaalla, -- se kuva ilmestyi hänelle
meidän ratsuväkemme muodossa. Mutta Flemingille annoin viime sysäyksen
itse.

-- Tuolla kanne-uhalla?

-- Jo sitä ennen. Kopeana kuin ruhtinas tuli hän sinäkin aamuna ajaen
linnaan, reessään pyssyjä, joukko suomalaisia huoveja ympärillään.
Samalla hetkellä satuin minä ajamaan puolisoni kanssa linnaan ja tuo
marskin mahtavoitseminen minua jo suututti. Pysäytin hevoseni, komensin
hänet ylös reestä ja uhkasin erottaa hänet sekä henkivartioistaan että
hengestään, koska tuollainen saattoseurue kuuluu ainoastaan
ruhtinaallisille henkilöille. Kansaa keräysi ympärillemme siihen
kadulle ja se olisi ollut valmis pienimmästä viittauksestani repimään
Suomen karhun kappaleiksi. Siinä seisoi kopea marski edessäni kilttinä
ja äänettömänä, uskaltamatta vastata sanaakaan, vaikka kyllä parran
vinkeistä näin, että hänellä mieli teki. Uhkasin valittaa tästäkin
kuninkaalle; ja niin siinä luonto läksi Kuitian Klaulta, että hän, kun
vähää myöhemmin tavattiin kuninkaan luona, jo oli kypsä tunnustamaan
syntinsä, -- sitä oli iloisa nähdä.

-- Pyysi anteeksi koko neuvoston edessä?

-- Niin, se oli pakosta. Mutta hänen nöyrtymiseensä en luota; kun hän
kerran on tämän verran voinut hillitä itseään, osaa hän nähtävästi
viekastella. Olenpa ruvennut ajattelemaan, eikö olisi parasta laittaa
mies ajoissa täältä kotiinsa Suomeen, -- silloin on hän lopussa. Mitä
siitä arvelet?

-- Ei ainakaan minua marskin nöyryyttäminen sureta, me ei olla liian
hyviä ystäviä, vastasi nuori kirjuri, tahallaan vetäen oman asiansa
mukaan keskusteluun.

-- Vai ei sureta sinuakaan...! Herttua katseli kotvasen aikaa
veitikkamaisesti kirjuriaan ja remahti sitten nauramaan. -- Luuletko,
etten ole kuullut tuosta yhtymisestänne Strömsholmassa, -- sehän oli
lysti juttu. Sinä olit liehakoinut itsellesi marskin veljentyttären
suosion ja rakkauden ja aijoit muitta mutkitta siepata hänet
aviosiipaksesi, eikö niin? Eipä huonosti ajateltu. Mutta rukkaset tuli
niin että helähti.

-- Niin, marski kohteli minua siten, ettei mulla ole syytä hänelle
iloja toivotella.

-- Hän ei kärsi sinua siksi, että olet minun palvelijoitani. Häpäsikö
hän sinut?

-- Kuin koiran.

-- Yhyy, marski, niinkö minun edustajaani kohtelet, pannaanpa muistiin
sekin. Vaan elähän hätäile sinä, mulle johtuu jotakin mieleeni. Marski
on kopea nimestään ja sinä olet vailla aateliskilpeä ja minun
palvelijani, -- kyllä ymmärrän... Herttua vaikeni tuokioksi, näytti
miettivän, napsautti sitten sormiaan ja virkkoi: -- Minä hankin
sinulle tuon tytön marskin kiukusta huolimattakin ja juuri häntä
kiukuttaakseni, hankinpa kautta kunniani. Schenck oli huono puhemies,
minä olen oleva kaunopuheliaampi.

Nuori kirjuri nousi syvästi kiitollisena paikaltaan ja näytti olevan
aivan typertynyt siitä suunnattomasta suosiosta. Ja ujostellen hän
sammalsi:

-- Mutta minulla ei ole huomenlahjoja...

-- Niitä sulla ei pidä ollakaan, -- jos tarvitaan, kyllä niitäkin
saadaan. Mutta marskin holhokki minun palvelijani vaimoksi, -- se on
mainio tuuma, siitä näkyy arvon erotus. Onko tyttö sulle ehdottomasti
uskollinen?

-- Siitä olen varma. Häntä tahdotaan kyllä naittaa toiselle, nuorelle
Henrik Kaarlonpojalle Kankaisista...

Tässä herttua yhtäkkiä heristi korviaan ja hypähti pystöön kysymään:

-- Mitä? Kankaisten Horneille, Kaarlo Henrikinpojan pojalle? Avioliitto
Flemingein ja Hornein välillä, onko sellainen tekeillä?

-- Se kuuluu olevan marskin puolison lempiajatus, kenties marskinkin.

Herttua tähysti tiukasti lähettilästään.

-- Vai niin, -- minä rupean ymmärtämään. Hän koettaa liittää kaikki
suomalaiset yhteen vyyhteen, voittaa Hornitkin puolelleen. Ja sitten
hän aikoo hankkia vankat valtakirjat ja hallita Suomessa kuin ruhtinas
uskollisten alamaistensa joukossa, -- rohkeat tuumat tosiaankin. Vaan
niitä tahdomme vähän lähempää tarkastella... Tietääkö Kaarlo Horn
tuosta naimishommasta?

-- Luultavasti, poika kuuluu jo kerran yrittäneen kosioretkellekin.

-- Yhy! -- Herttua vihelteli hetkisen, katsoen ulos talviseen luontoon.
Hän oli käynyt tavallista miettivämmäksi, näytti punnitsevan päässään
jotakin mietettä, jota hän ei tahtonut suosikilleenkaan ilmaista.
Kotvasen kuluttua virkkoi hän sitten tälle äskeiseen, leikilliseen,
välinpitämättömään tapaansa: -- Entä sinä, miten olet sinä aikonut
pitää puolesi tuossa epätasaisessa kilpailussa?

-- Olen aikonut odottaa vastaseksi ja antaa asian kypsyä. Ebba-rouvaa
koetan kerran vielä kauniisti puhutella, ja jos hän on yhtä äkänen kuin
miehensä, -- sitten viimeinen keino.

-- Ja mikä se on?

-- Hm, en tiedä itsekään, mutta tyttö on puolellani.

Herttua nauroi.

-- Sinä vanha veitikka! Vaan koeta sinä keinosi kaikki, kyllä minä
puhemieheksesi rupean ja Flemingin neiden sulle hankin, ole siitä
varma. -- Vaan nytpä on jo aika ryhtyä vakavampiinkin tuumiin. Kutsu
sisään Horn.

Hieronymus lähti ja ilmeinen mielihyvä säteili hänen kasvoiltaan, kun
hän etuhuoneeseen astui. Hän oli toivonut ja valmistellut tällaista
käännettä, herttua hänen täytyi saada avukseen, sen hän oli jo aikoja
päättänyt, mutta nyt tämä itse tuli pyytämättä häntä vastaan, olipa
vielä kiitollinen kun sai auttaa. Ähäs, Fleming, vielä me toisemme
tavataan, vielä tulen sulta tyttöä kysymään ja sappeasi koettamaan...
Hän napsautti ilosta sormiaan, niin että Kaarlo Horn, joka
etuhuoneessa odotti, sitä aivan ihmeissään katseli, käydessään nuoren
kamaripalvelijan ohi herttuan huoneeseen.

Tavallisuuden mukaan meni näet Horn ensimmäiseksi ja yksin yksityiseen
aamuneuvotteluun herttuan luo, kun tämä vielä makuuhuoneessaan viipyi.
Horn oli ikäänkuin herttuan omatunto ja valpas, puolueeton arvostelu,
herttua kuulusteli melkein aina, ennenkuin teki vähänkään tärkeämmän
päätöksen, tämän sivistyneen, kokeneen, selväjärkisen ja ehdottomasti
oikeamielisen miehen mieltä ja kysyi hänen neuvoaan tuumistaan ja
suunnitelmistaan. Kaarlo Horn oli näihin aikoihin tuskin 50:nen ikäinen
mies, mutta paljon vanhemman näköinen; monet elämän kokemukset ja
kärsimykset olivat hänestä aikusin harmajan tehneet. Kasvojenpiirteet
olivat hienot ja kauniit ja jonkinlaista leppeää hellyyttä osotti koko
hänen olentonsa. Lahjomattoman oikeudentuntonsa vuoksi pitivät häntä
kaikki, yksin pahimmat vastustajansakin, suuressa kunniassa.
Hän oli se mies, joka kerran Juhana-kuninkaan aikana syytettynä
valtionkavalluksesta, -- kun oli venäläisille menettänyt muutamia
Inkerinmaan linnoja, -- mieluummin tahtoi kuolla, kuin sietää
tuollaista syytöstä; siksi hän jo oli mestauslavalla seisonutkin.
Herttuan puoluelaisista oli hänellä kansan joukossa enin luottamusta ja
hän ansaitsikin täydellisesti »rehellisen suomalaisen» nimen.

-- No, Horn, asiat käyvät hyvin, me voimme turvallisesti käydä
kruunausjuhlaan tänään. Onko linnasta kuulunut mitään?

-- Klaus Fleming oli siellä illalla useita tunteja yksityisessä
neuvottelussa.

-- Sepä ei ole mikään hyvä enne, -- mitähän juonia siellä taas
punotaan! Se mies täytyy meidän lähettää siksi kauas, että hänen kavala
äänensä ei pääse kuuluville, muuten ei työmme koskaan jää pysyväksi.

Kaarlo Horn seisoi hetkisen ääneti tarkastellen kiukustunutta herttuaa
miettivin katsein. Herttua tunsi tuon katseen ja tiesi, että »omatunto»
ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Hän jatkoi:

-- No, mikä sinua siinä epäilyttää? Sinulla on hieno järki, mutta
rohkeutta puuttuu.

-- Teidän armonne, vastasi Horn, minun arveluni Flemingistä eroaa
tosiaankin jonkunverran teidän käsityksestänne hänestä. Vehkeilyssä tai
viekkaudessa sitä miestä ei liene vaikea voittaa eikä ole kavaluus
hänen vankimpia puoliaan. Hän on siinä suhteessa suomalainen hänkin...

Niin vihamielisellä kannalla kuin Hornit ja Flemingit olivatkin
toisiaan vastaan, tunnusti Kaarlo Horn aina vastustajansa ansiot.
Erittäinkin näissä Ruotsin viimeaikaisissa tapauksissa oli marski
osottanut taipumusta rakentamaan rauhaa, -- olihan Hornilla tallessa se
kirje, jonka hän Strömsholmasta oli Klaulta saanut ja joka, joskaan se
ei ollut voinut johtaa mihinkään tuloksiin, kumminkin oli ollut hyvän
tahdon selvä merkki.

-- Hm. Mitä tarkotat? kysyi herttua.

-- Ettei meidän ole tarvis Klaus Flemingiä peljätä niinpaljo
koukuttelijana, kuin itsepäisenä jurottajana ja tarmokkaana isäntänsä
palvelijana. Hänellä on omat tuumansa, mutta katooliset vehkeet ovat
hänelle sivuseikkana ja senvuoksi minusta on hyvä merkki, että juuri
hän eilen oli kutsuttu linnaan.

Herttua seisoi Horniin selin ja katseli miettiväisnä ulos ikkunasta.
Joku epäilys näytti häntä rasittavan ja hän virkkoi melkein ilkkuen:

-- Sinä puhut tänään niin kauniisti Klaus Flemingistä.

Horn ei välittänyt ollenkaan pilkallisesta piirteestä herttuan äänessä,
vaan vastasi vakavasti:

-- Sen teen syystä, että me ehkä yleensä olemme yksipuolisesti asioita
arvostelleet, häntä liiaksi ja muita liian vähän.

-- Hm, tarkotat kai, että on tärkeätä aina olla selvillä siitä, missä
mikin vastus on ja minkäarvoinen se en, -- sillä voi olla puolensa.
Pitäisit siis epäviisaana, jos lähettäisimme Klaus-herran Suomeen?

-- Epäilemättä, -- Suomesta hän juuri olisi poissa pidettävä.

Kaarlo-herttua pyörähti päin. Hän näytti ymmärtävän neuvonantajansa
ajatuksenjuoksun.

-- Niinkö luulet? Niin, niin, sinne sen miehen silmät tähtäävät. Taitaa
olla sittenkin parasta leikkiä sovintoa vastaseksi Klaus Flemingin
kanssa ja pitää silmällä kuningasta. -- Herttua istahti nojatuoliinsa,
lepäsi hetken mietteissään ja nosti sitten yhtäkkiä päänsä ylös
virkkoen Hornille: -- Vaan asiasta toiseen: Sinun poikasihan kuuluu
kosivan Klaus Flemingin veljentytärtä?

Horn hyrähti nauramaan tämän oudon, odottamattoman kysymyksen
kuullessaan.

-- Teidän armonne tietää minun poikanaskalini lemmenunelmista, jopa
enemmän kuin hän itse uskaltaa uneksiakaan. Hän on vasta
kahdenkymmenenvuotias ja vielä vuosikseenkin nuori.

-- Mutta on kumminkin olemassa joitakin lemmenvehkeitä Hornein ja
Flemingein välillä? kysyi herttua vielä tiukemmin.

Horn ei voinut pidättää uutta hymyilyä, tuntui niin hullulta, kun
herttua aivan tosissaan näytti kiinnittäneen huomion moiseen
lapsellisuuteen. Sen verran mitä hän itse asiasta oli poikansa puheista
ymmärtänyt, oli koko juttu lapsellista haaveilua, -- hänen vanhin
poikansa tuumi ja haaveksi kaikenmoisia asioita.

-- Tämähän kuulostaa siltä, kuin olisi kysymyksessä aivan valtiollisia
yrityksiä. Nuo lemmenvehkeet supistunevat kumminkin siihen, että nuoret
ovat tavanneet toisensa joissakin häissä sisä-Suomessa ja siellä
leikkineet, kuten nuorten on tapana.

-- Mutta nuorten on myöskin tapana mennä naimisiin, kaiveli herttua
vielä.

-- Siitä ei minulla ole tietoa. Mutta poikani Henrik on tuolla ulkona,
seuratakseen minua kruunausjuhlaan, vastatkoon itse tuumistaan, jos
teidän armonne niille todella antaa sellaisen merkityksen.

Horn lausui tämän närkästyneenä siitä, että herttua näytti olettavan
miltei salavehkeitä olevan tekeillä, ja hän luuli tämän nyt toki
huomaavan asian joutavuuden ja jättävän sen sikseen. Vaan herttua
tarttui vilkkaasti tähän ehdotukseen kiinni:

-- Niin, niin, kutsuppas sisään se poikasi, en ole häntä vielä
nähnytkään, pitäähän minun toki tuntea, minkälaisia vesoja sieltä nyt
Kankaisten mailta on kasvamassa.

Vähän loukkautuneena poistui Horn huoneesta ja hetken kuluttua hänen
seurassaan astui hoikka nuorukainen ujostellen voimakkaan herttuan
eteen, aivan ihmeissään, kun hänet sinne kutsuttiin. Syvän kumarruksen
tehtyään jäi hän katseet alasluotuina seisomaan ovensuuhun. Hän näytti
todellakin, kuten isänsä oli sanonut, vuosikseenkin vielä hennolta ja
kehittymättömältä; ja kun hän ei kantanut miekkaa, kuten muuten
tavallisesti hänen ikäisensä aatelisnuorukaiset, vaan oli puettuna
yksinkertaiseen, mustaan lukumiehen pukuun, näytti hän melkein
tyttömäiseltä esiintymisessään.

-- Sinä olet kaksikymmenvuotias etkä kanna miekkaa, lausui herttua ensi
sanoikseen.

Nuorukainen ei tiennyt mitä vastata näihin moitteelta tuntuviin
sanoihin, joten hänen isänsä virkkoi:

-- Vanhin poikani on mieltynyt kirjoihin ja tieteisiin ja olisi muuten
ruumiiltaankin heikko miekan mittelöihin; hänen nuoremmat veljensä
sitävastoin kasvavat pyssyjen, miekkain ja hevosten seurassa.

-- En sitä moiti, me tarvitsemme aatelistomme joukossa yhtä hyvin
kirjamiehiä kuin miekkamiehiä. -- Ja nytkö aijot mennä naimisiin
aatelisneitosen Anna Flemingin kanssa?

Nuorukainen loi kysyvän katseen isäänsä, hämmästyen tätä omituista
kysymystä. Sitäkö varten oli hän kutsuttu tänne? Mitä hänestä siis
tahdottiin? -- Hän ei saanut sanaakaan herttualle vastatuksi, ennenkuin
isänsä vielä rohkasi häntä, hiukan leikkisästi virkkoen:

-- Kerro vain avomielisesti, mitä suuria tuumia sulla on tekeillä,
herttuaa huvittavat sinun naimisaikeesi. -- Kaarlo Horn oli varma, että
hänen poikansa väittäisi leikiksi koko lemmenunelmansa ja kummastui sen
vuoksi suuresti, kun nuori Henrik nyt rohkeasti nosti päänsä pystöön ja
virkkoi:

-- Toivoni olisi todellakin saada omakseni tämä nuori neitonen ja, jos
isäni antaa luvan, olen koettava onneani.

Herttua katseli voitonvarmana Kaarlo Hornin hämmästystä.

-- Kuten näet, poikasi aikoo mennä naimisiin, ja juuri neiti Flemingin
kanssa, lausui hän Hornille. -- Ja minkälaiset sulla on toiveet? kysyi
hän taas nuorukaiselta.

-- Niin, minä tiedän, että toiveeni eivät ole suuret, vastasi Henrik
hiukan surumielisesti.

Herttua hymähti ystävällisesti:

-- Vai tiedät sen, tuli ja vesi ei sula helposti yhteen. No hyvä.
Haaveksi sinä vain ja koeta onneasi, vaan jos se pettää, hae lohdutusta
kirjoistasi. Jos miekkamies olisit, tarjoisimme sulle paikan
vartioväessämme, vaan nyt odotamme siksi, kunnes sinusta kasvaa apumies
ajattelemisessa, kuten isästäsi. Hyvästi nuori mies.

Nuorukainen poistui vielä hämmästyksensä vallassa, ja hänen mentyään
virkkoi herttua Kaarlo Hornille, ikäänkuin leikkipuheen jälkeen
kääntyen tosiasioihin.

-- Ja nyt, Horn, luokaamme vielä silmäys tämän päivän tapahtumiin, niin
ettei meitä millään odottamattomuudella hämmästytetä. Meidän on
pidettävä huoli, että kaikki tekevät velvollisuutensa, -- rakas
veljenpoikamme etupäässä.

Sittenkuin kuningas vihdoinkin oli ilmoittanut suostuvansa säätyjen ja
herttuan kaikkiin vaatimuksiin, olivat hänen kruunajaisensa nyt tänään
määrätyt pidettäviksi Upsalan tuomiokirkossa; -- kuninkaan oli
vannottava valansa ja kansan tunnustettava hänet hallitsijakseen. Vaan
kun Sigismund niin kauan oli vetänyt vastaköyttä, koettaen avata
perintövaltakunnassaan väyliä katooliselle uskolle ja paavin
vaikutukselle, jonka harras tunnustaja hän itse oli, oli peljättävä,
että hän vielä viime hetkessä koettaisi joillakin verukkeilla peräytyä.
Huhuja siitä oli myös ollut liikkeellä. Mutta herttualla oli nyt valta
käsissään ja hän päätti tarkasti valvoa, että kaikki lupaukset
tulisivat täydellisesti täytetyiksi. Kuninkaan oli ne valallaan
vahvistettava, sitten hänellä ja kansalla oli jotakin, mistä kiinni
pitää. Hornin neuvosta päätti hän nyt myös antaa Flemingin edelleen
esiintyä kaikessa arvossaan kruunausjuhlassa kuninkaan lähimpänä
miehenä, koska hänen vaikutuksensa sentään oli vaarattomampi kuin
kuninkaan katoolisten seuralaisten. Suunniteltuaan tarkalleen kaikki
antoi herttua käskyn koko suurelle seurueelleen valmistautua
loistavassa saattokulussa ajamaan kaupunkiin, ensiksi linnaan ja sieltä
saattamaan kuningasta kirkkoon.

Tunnin kuluttua herttuan seurue jo olikin matkalla kaupunkiin. Runsas
varustusväki seurasi edessä ja takana ja komeana ajoi herttua
puolisonsa rinnalla muhkeassa reessä saaton etupäässä. Vaan seuraavassa
reessä istui Kaarlo Horn nuoren poikansa rinnalla ja tässä reessä
jatkettiin nyt isän ja pojan välillä keskustelua siitä nuorukaisen
lemmentuumasta, jonka herttuan käsky nyt äsken vasta oli isällekin
oikein ilmeiseksi paljastanut. He olivat kotvasen aikaa ajaneet ääneti,
kun Kaarlo Horn virkkoi pojalleen:

-- Sinä olet kiinnittänyt ajatuksesi nuoreen neiti Flemingiin
vakavammin kuin minä olin luullutkaan. Etkö ole ajatellut, että
tällaisen liiton aikaansaaminen on tuiki vaikea sukujemme suhteisiin
nähden?

-- Olen sitä ajatellut, isä, vaan en ole pitänyt esteitä
voittamattomina, vastasi nuorukainen hiljaa. -- Mutta herttua, --
tahtooko hän estää minua saamasta Anna Flemingiä omakseni, vai miksi
hän minulta asiaa kyseli?

-- Herttua katselee asiata omalta kannaltaan, valtiolliselta, pelkää
Hornein ja Flemingein lähestyvän toisiaan. Se pelko on turha: mikään
ystävyys tai liitto ei solmiunnu koskaan meidän sukujen kesken. Eikä
herttua sentään luullakseni tule suoranaisesti asiaan puuttumaan. Mutta
sinä olet nuori, et tunne mitä on tapahtunut minun ja Klaus-herran
välillä, et, kuinka vanhat ja syvät ovat riitamme juuret, -- taikka
olet unhottanut, mitä olet tuntenut. Ja ehkä on se sulle onnellista.
Vaan sittenkin, -- vaikka tyttö onkin vain Klaun veljentytär,
voitaisiin tuollaista liittoa pitää meidän nimelle nöyryyttävänä.

Nuori Horn oli hetkisen ääneti isänsä lopetettuaan lauseensa. Hänen
päässään liikkui tuumia, joiden esittämistä hän vielä epäili. Ja
varovasti hän virkkoi:

-- Pahoin on hän teitä kohdellut, isä, tiedän sen, ja tiedän myös, että
meidän sukumme käyvät eri uria. Vaan sittenkin, isä, eikö tuollainen
lähestyminen voisi olla hyödyllinenkin, -- ovathan molemmat suvut
suomalaisia...?

Kaarlo Horn käännähti hiukan reessä ja katsoi kummastuneena poikaansa.
Suomalaisia ... mistä hän sen sanan oli saanut suuhunsa? Hän on ollut
siellä kotona suomalaisten seurassa, -- liikkuuko siellä nykyjään
sellaisia mielikuvia...? Suomalaisia, -- mutta sittenkin, poika on
oikeassa, suomalaisiahan he olivat molemmat. Ja epäilemättä olisi
olojen varmistumiselle ja rauhalliselle kehitykselle eduksi, jos he
suomalaiset edes voisivat lähestyä toisiaan ja ymmärtää toisiaan. Vaan
olisiko se mahdollista?

Niitä hän mietti katsellen tutkivasti poikansa silmiin, jotka olivat
niin vakavat ja pyytävät. Ja hän virkkoi:

-- Se voisi olla hyödyllistäkin, epäilemättä, -- jos se olisi
mahdollista. Vaan jos minäkin voisin unhottaa entisyyden, olisi
sellainen yritys luultavasti turha.

Nuorukaisen katse kävi alakuloiseksi.

-- Ettekö siis, isä, voi tehdä mitään minun onneni eduksi?

-- Onnesi, poikani, kaikkihan tahtoisin sen eduksi tehdä, enkä suinkaan
kiellä sinua tavottelemasta Anna Jaakkimantytärtä omaksesi. Mutta
suoranaisesti en voi minä esittää asiaasi Flemingille, -- minun täytyy
jättää sinut yksin onneasi tavottelemaan. Jos onnistut, olen valmis
puristamaan marskin kättä sukulaisena, ystäviä meistä ei koskaan tule.

-- Mutta te annatte suostumuksenne, isä? kyseli nuorukainen nyt
rohkaistuna.

-- En kiellä sinua, mutta muistutan vielä, että vaikeudet ovat sulla
monet. Herttuakaan ei tuota liittoa suosi, se on huono enne sekin. Entä
marski? Vaan koeta onneasi, poikani, hetki voi nykyjään olla
edullisempi kuin muulloin, jätän sulle täyden vapauden.

Saattoseurue oli jo saapunut kaupunkiin ja ajoi kunnaalla olevaa
kuninkaallista linnaa kohden, jonka edustalla jo ääretön ihmisjoukko
tunkeili juhlallisuuksien alkua odottamassa, ja jonka ympärillä,
linnamäellä, koko kuninkaan ja herttuan kaupungissa oleva sotaväki oli
riviin asetettuna. Ruhtinaalliset henkilöt ja aatelisherrat nousivat
reistään, astuivat satulaan ja lähtivät ylös linnaan, asettuakseen
siellä kukin hänelle määrättyyn paikkaan kuninkaan seurueessa, vaan
nuoriso ja naiset jäivät ulkopuolelle ja saivat ainoastaan etäämmältä
katsella kruunajaisiin lähtevää komeaa juhlasaattuetta. Siinä erosi
Hornkin pojastaan, joka jäi väkijoukkoon seisomaan syvälle mietteihinsä
vaipuneena. Hän tunsi, että hänen täytyi nyt kohta toimia, toimia
itsenäisenä ja omin päin ja se häntä huoletti, mutta samalla se häntä
rohkasikin. Hänen täytyi esiintyä miehenä ja tahtoi olla mies...

Vaan linnan pihalta kuului jo soiton säveleitä ja kohta lähti sen
väljästä portista komea saattoseurue lappamaan ulos kadulle, joka
linnasta aina tuomiokirkkoon asti oli havunoksilla peitetty.
Ensimmäisenä ratsasti osasto kuninkaan komeinta, puolalaista
henkivartioväkeä, pulskia miehiä, kookkaita hevosia, tehden tilaa
tungeskelevassa väkijoukossa, jota tien varrella riviin asetettu
jalkaväki ei jaksanut pitää alallaan. Jalan astuen, muhkeissa
pukimissa, tulivat sen jälkeen valtioneuvoston jäsenet yksitellen ja
perättäin kantaen silkkipatjoilla kuninkuuden ulkonaisia arvomerkkejä:
kruunua, valtikasta ja valtaomenaa. Mutta juuri kuninkaan edessä, hänen
lähimpänä miehenään, asteli Klaus Fleming, valtakunnan marski, kantaen
kultaista valtakunnan miekkaa korkealla näkyvissä.

Väljään, valkoseen vaippaan puettuna ratsasti kuningas kullatulla
loimella peitetyllä ratsulla henkivartio-osaston seuraamana. Hän koetti
istua siinä jäykän ja varman näköisenä ja huolettomana katsoa ympärillä
aaltoilevaa väkijoukkoa, mutta hänen elottomat kasvonsa olivat
tavallistakin kalpeamman näköiset ja hänen silmänsä pälyilivät
ehtimiseen rauhattomina ympärilleen. Sigismund teki tuossa sen
vaikutuksen, kuin hän epäillen olisi lähtenyt ottamaan päähänsä
perintövaltakuntansa kruunua. Hänen jälessään ajoi kuningatar vaunuissa
hovinaistensa seuraamana, -- he näyttivät kaikki viluisilta ja
turvattomilta tässä pohjolan talvisessa kylmyydessä.

Mutta sitten tuli Kaarlo-herttua seurueineen ja tämä ryhmä teki paljo
muhkeamman vaikutuksen kuin itse kuningas lähimmässä ympäristössään.
Herttua ratsasti valkosella ratsulla, jota hän ohjasi kultasilla
suitsilla ja itse oli hän puettu punaiseen vaippaan, joka oli edestä
auki, jättäen näkyviin valkoisen ihopuvun. Hänen joukossaan olivat myös
ulkomailta kruunajaisiin tulleet ruhtinaalliset henkilöt ja
taajalukuinen hovikunta päätti saattokulkueen.

Verkkasessa marssissa kuljettiin niin tuomiokirkkoon saakka. Sen
portilla auttoi Klaus Fleming kuninkaan alas satulasta. Vaan kuningas
piti vielä hetken marskin kättä omassaan ja katsoi häntä melkein
hätääntyneenä.

-- Sinä puolustat siis ehdottomasti, että minun on vannottava kaikki,
kuiskasi hän marskille.

-- Kaikki.

-- Vaan ... vaan minä en voi sitä valaa pitää.

-- Teidän majesteettinne on annettava ja pidettävä valansa, se on
yksinkertainen neuvoni.

Levottomana seisoi siinä heikko kuningas, koettaen turhaan saada tuolta
voimakkaalta apulaiseltaan tukea tuumalleen vieläkin peräytyä
tekemistään lupauksista. Häntä olivat katooliset neuvonantajansa
kehottaneet vielä viime hetkessä jättämään muutamia kohtia
valankaavasta pois ja siltä varalta, että hänen sittenkin pakosta
täytyisi vannoa kaikki, oli paavin lähettiläs jo ennakolta päästänyt
hänet tuosta valastaan ja vannottanut hänellä katoolisten edessä uuden
valan, että hän avaisi valtakuntaansa tien paavin uskolle. Tässä tunsi
heikko kuningas, joka kumminkin totuutta tavotteli, olevansa vaikeassa
välikädessä: hänen täytyi tehdä aivan ristiriitaiset valat, tehdä väärä
vala kumminpuolin tahansa, joko kansalle taikka uskonheimolaisilleen.
Hän oli itse antautunut tuohon umpimutkaan, vaan kärsi siitä nyt
äärettömästi. Eikä mitään keinoa ollut päästä siitä vapaaksi; turhaan
hän viime hetkessä vielä kääntyi luotettavimman tukensa, Klaus
Flemingin, puoleen. Tämäkin oli järkähtämätön. Klaus Fleming tunsi
kyllä katoolisten vehkeet, edellisenä iltana oli kuningas hänelle
paljastanut koko levottomuutensa, kaikki Malaspinan temput. Niitä ei
Fleming voinut hyväksyä: joko vastarinta tai myöntyminen, oli hän
sanonut, mutta selvä peli, muuten menettää kansa kaiken luottamuksensa
kuninkaaseen ja kuningas menettää parhaimpain miestensä kannatuksen.
Mutta niin oli heikko kuningas kietoutunut vehkeileväin ulkolaisten
pauloihin, että hänen oli niistä enää mahdoton päästä irti.

Toiset valtaneuvokset saapuivat jo saattamaan kuningasta paikalleen
tuomiokirkkoon, jossa arkkipiispa kohta alotti kruunaussaarnansa, ja
kuninkaan täytyi heitä seurata. Saarnan päätyttyä astui Sigismund
alttarin luo, valtaneuvokset asettuivat hänen ympärilleen ja herttua
seisoi sivummalla hänen edessään. Kovalla äänellä kysyi vanhin
valtaneuvoksista, Eerik Sparre, tahtoiko kuningas vannoa sen valan,
jonka hän nyt koko kansan kuullen oli julkilukeva. Kuningas nyökäytti
myöntyvästi päätään ja nosti, Sparren käydessä sanelemaan valankaavaa,
oikean kätensä pystöön. Heikolla, epävarmalla äänellä toisti kuningas
jälestä valan ja hänen pystöön nostettu kätensä näytti vapisevan. Ja
kun tultiin siihen kohtaan, jossa kuninkaan oli vannottava sulkevansa
kaikki Ruotsin kirkot paavin uskolta, aleni hänen äänensä melkein
kuulumattomaksi ja hänen käsivartensa vaipui alaspäin. Sen huomasi
herttua, astui askeleen lähemmäs ja virkkoi:

-- Käsi pystöön, teidän majesteettinne!

Ja Sigismund kohotti taas ikäänkuin suurella ponnistuksella
käsivartensa ylemmäs ja saneli valan loppuun. Ja hikipisarat pursusivat
hänen otsaltaan, vaikka talvinen päivä oli kylmä ja yleisö taaempana
kirkossa viluissaan taputti jalkojaan jäiseen kivilattiaan. Klaus
Fleming astui nyt esiin ja luki suomeksi kovalla äänellä kuninkaan
valan; vielä senkin ajan täytyi Sigismundon pitää kätensä kohotettuna
ja raskaana putosi se alaspäin, kun vala vihdoin oli lopussa.

Kruunaus toimitettiin kohta sen jälkeen tavallisilla menoilla; mutta
melkein kuin avuttomana ja tietämättä, mitä tapahtui, lepäsi kuningas
jakkaralla polvillaan, sillaikaa kuin arkkipiispa laski kruunun hänen
päähänsä, ja Klaus Flemingin täytyi auttaa kuningasta käsipuolesta
ylös, kun kuningattaren tuli vuoro astua alttarille. Menojen päätyttyä
tulivat ruhtinaalliset ja ylimmät aateliset henkilöt puristamaan
Sigismundon kättä, toivottaen hänelle onnea, ja joku pappi luki
ääneensä sepittämiään onnentoivotusrunoja. Vaan niitä ei kuningas
kuullut, häntä tuntui painostavan tuossa täpötäydessä kirkossa, tuntui
vaikealta hengittää, ja kohta kun tärkeimmät juhlallisuudet oli saatu
loppuun, kiirehti hän ulos ja ajoi henkivartiainsa seuraamana linnaan.

Linnaan lähti myöskin koko juhlayleisö, ylhäisimmille henkilöille oli
siellä komea juhla-ateria valmistettu, päivä oli näet yhtenä juhlana
vietettävä iltaan saakka. Vaan sillävälin kuin toiset lappoivat sisään
linnaan, erosi Klaus Fleming saattoseurueesta, haki rekensä ja istui
siihen ajaakseen kotiinsa. Hän oli jo väsynyt ja kyllästynyt tähän
narripeliin, hän tahtoi hetkeksikään paeta tuota hajanaista
juhlajoukkoa, tahtoi levätä kotvasen kotonaan.

Mutta juuri hänen rekeen istuessaan kulki Turun piispa, Eerik
Eerikinpoika Sorolainen, siitä ohi, tervehti marskia ja astui sangen
juhlallisesti aivan hänen viereensä, virkkoen soimaavalla, nuhtelevalla
äänellä:

-- Kuningas on vannonut, mutta, Klaus Fleming, pitääkö kuningas myös
valansa?

-- Pitää, jos seuraa minun neuvoani, vastasi Klaus tyyneesti.

-- Teidän neuvojanne, -- juuri niistä tahtosin omaltatunnoltanne
kysellä. Voitteko vastata siitä, jos kuningas on vannonut väärin, jos
kansa puolestansa, huomatessaan pettyneensä, rikkoo valansa?

-- Herra piispa, minulla on vastaamista paljosta, ja minä aijon siinä
suhteessa täyttää velvollisuuteni. Hyvästi, herra piispa!

-- Hyvästi. Vaan muistakaa, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka
hallitsijaansa väärin neuvoo.

Marski ei tuota enää kuunnellut, hän ajoi kotiinsa, heitti väsyneenä
päältään kankeat juhlavaatteet ja viskausi työhuoneessaan patjarahille
puoleksi makaavaan asentoon, vedättäen palvelijallaan saappaat
jalastaan. Kuten tavallisesti hänen väsyksissään ollessaan, rupesi näet
hänen jalkaansa, johon hän Plissovan tappelussa oli saanut haavan,
kolottamaan. Ja hän tunsi mielensäkin niin sanomattoman väsyneeksi; hän
oli ollut masentuneena jo monta päivää, aina siitä saakka, kuin
kuningas oli pakottanut hänet kumartumaan herttuan edessä ja pyytämään
anteeksi, -- se nöyryytys oli marskin ylpeään, jäykkään mieleen tehnyt
syvän haavan. Vaan nyt nuo viimeiset neuvottelut kuninkaan kanssa, nuo
katoolisten jatkuvat vehkeilyt ja kuninkaan tavaton horjuvaisuus ja
epävarmuus, ne kaikki olivat vielä kerrassaan hänet kyllästyttäneet;
parastaan hän oli koettanut ja kumminkin juuri häntä epäiltiin... Hänen
muuten niin tarmokkaat kasvonpiirteensäkin olivat tällä hetkellä
veltostuneet ja hänen silmänsä olivat puoliummessa. Hetkisen levättyään
kutsutti hän Gröningin luokseen.

-- Mitä uusia, poikaseni?

-- Posti Suomesta.

-- En jaksa ruveta sitä nyt lukemaan. Onko siinä mitään erityistä?

-- Pohjanmaan vouti Erkki Olavinpoika valittaa, että pohjolaiset eivät
tahdo kärsiä linnaleiriä.

-- Sehän on tavallista. Muuta?

-- Kirje Sten Finckeltä Peipotista. Pyytää suositustanne saadakseen
Hämeenlinnan komentajan viran.

-- Kirjoita hänelle ja käske hänen itsensä tulla Ruotsiin. Tätänykyä
minä en suosita ketään. Muuta?

-- Käkisalmen linnan isäntä valittaa, että venäläiset käyvät
levottomiksi, -- rauhaa olisi kiirehdittävä.

-- Niin, Käkisalmi, Karjala, se lienee meiltä mennyttä! Ja se on Suomea
sekin... Siihenkö loppui posti?

-- Ulvilassa ovat talonpojat puolikapinassa, kun papit kieltävät heitä
kirkossa polttamasta kynttilöitä messun aikana. He väittävät siitä
rangaistukseksi nälän ja kaikkinaisten rasitusten vaivaavan maata.

-- Niin, sitä ne saavat nuo papit aikaan uskonkiihkollaan ja karsimalla
kaikkia vanhoja menoja, joihin kansa on tottunut. Mutta se asia ei
kuulu meihin, pitäköön Ericus Erici siitä huolen, -- vaan hänkin
rakastaa virua täällä Ruotsissa huutamassa sutten kanssa ja syyttämässä
meitä isänmaan pettureiksi! -- Marski lepäsi hetkisen silmät ummessa ja
virkkoi taas tyyneemmin: -- Kuule, minkälainen on jääkeli nykyjään
Suomeen?

-- Railoja oli ollut Ahvenanmerellä, jalan ja venheitten avulla oli
sanantuoja kumminkin päässyt tänne.

Kotvasen vielä mietittyään saneli marski verkkaan:

-- Mitä sanoisit siitä, jos me tehtäisiin herttualle eräs hyvin suuri
palvelus ... jos lopetettaisiin nämä juhlat täällä ja matkustettaisiin
kotiin Suomeen? Mitäs arveleisit? Sukset vain joka miehelle, naiset
vedetään reessä... Hä, mikset vastaa?

Gröning oli tutkiskellen tarkastanut isäntäänsä tämän verkalleen näitä
puhuessa. Oli jotain tuiki outoa tuossa äänenpainossa ja itse tuumassa
vielä enemmän.

-- Ja kuka silloin järjestäisi valtakunnan hallitusasiat kuninkaan
poissaoloajaksi? kysyi hän vihdoin.

-- Järjestäkööt ... kuningas itse ja Kaarlo-herttua ja Malaspina ja
Horn, -- siitä kai syntyy ehyt ja ihana hallitus. Miks'emme voisi
sieltä kotoa, rauhallisesta Kuitiasta, katsella kuinka mainiosti kaikki
tämä järjestyy.

-- Kuningas ei varmaankaan laskisikaan...?

-- Kuninkaalla ei ole valtaa meitä pidättää, jos me olemme vanha ja
väsynyt ja vehkeisiin kyllästynyt. Nythän me olemme nöyrtyneet ja
saaneet armon, -- nythän sopii vetäytyä syrjään. Meitä syytetään
valtionkavaltajaksi, me muutumme ehkä sellaiseksi, jos meidän kauan
täytyy tällaisissa oloissa olla kuninkaan neuvonantajana. Nyt jo tahtoo
herttua jättää meidät kätyriensä tuomittavaksi, s.o. hirsipuuhun, ja
meidän oma piispamme uhkaa meitä helvetin rangaistuksella. Ja entä
kuningas-raukka? Herttua ja säädyt kirjoittavat hänelle ehtoja ja
pykäliä hyväksyttäviksi ja pakottavat häntä uhkauksilla niitä
allekirjoittamaan. Ja kuningas kirjoittaa alle ja panee samalla
vastalauseen omaa allekirjoitustaan vastaan, hän vannoo ja vakuuttaa
kansalle kirkossa, ja paavin lähettiläs vapauttaa hänet jo ennakolta
valastaan ja teettää hänellä linnan salasopukoissa vastakkaiset valat
paaville... Tämähän on narripeliä -- ja meitä pakotetaan siinä
ilveilemään mukana!

Marski oli kiihtyneenä omista puheistaan noussut istumaan, vaan
laskeutui nyt taas makuulleen, painaen päänsä patjoihin. Nuori kirjuri
seisoi hetken miettiväisenä vieressä, vaan virkkoi sitten hiljaa:

-- Vaan kuinka käy silloin Suomen?

Marski nosti päänsä patjoista:

-- Suomen, sanot. Noiden talonpoikain, jotka valittavat ja kapinoivat
ja haukkuvat meitä nokinenäksi ja läskinvarkaaksi, vai noidenko
suomalaisten aatelismiesten, jotka vaanivat, mikä puolue kulloinkin on
voiton puolella, rientääkseen sille »hyvää» huutamaan, -- hyi hitto! --
Vaan ... vaan sinä olet ehkä sittenkin oikeassa; kaikista huolimatta on
meidän ajateltava Suomea... Ei, nyt minä olen väsynyt, -- viskaa nuo
vällyt minun päälleni, nyt tahdon nukkua, tuumitaan sitten levänneinä
mielinä. Mutta siihen asti ei sanaakaan koko asiasta.

Gröning lähti varpaillaan ja kunnioittaen poistumaan huoneesta, vaan
kääntyi kumminkin ovella vielä kerran katselemaan makaavaa herraansa.
Näin masentuneena ja väsyneenä ei hän ollut häntä koskaan nähnyt,
nukkuessaankin oli hän tavallisesti varman ja voimakkaan näköinen,
ikäänkuin hänellä unissaankin olisi elänyt sama luja usko ohjelmaansa,
joka johti hänen toimintansa ja määräsi hänen kantansa. Paremmin kuin
kukaan muu, paremmin kuin itse Ebba-rouva, tunsi tämän ohjelman
Gröning, jonka seurassa marski niin usein oli tarinoinut tuumistaan.
»Meidän on sittenkin muistettava Suomea», niihin sanoihin sen ohjelman
ydin jo sisältyikin; vaikka kaikki muu väsyttäisi ja tympäseisi, sitä
ohjelmaa ajaessaan ei hän kesken taitu...

Gröning ei ollut vielä ehtinyt ulos ovesta, kun tämä aukeni ja Anna
Fleming astui huolestuneen näköisenä sisään häntä vastaan ja kysyi,
oliko marski jo kotona. Gröning viittasi makaavaan vanhukseen.

-- On, vaan hän on väsynyt.

-- Väsynyt, setäkö väsynyt? kysyi Anna kummissaan. Silloin liikahti
marski vuoteellaan, syrjäytti vällyn lievettä ja virkkoi hieman
naurahtaen:

-- Tuleppas tänne, tyttöni. Olisiko se niin kummallista, jos setäkin
kerran olisi väsynyt? Vaan sinä itse, miksi noin olet huolestuneen
näkönen?

-- Niin, setä, kun siellä on vieras!

-- Vieras? Kysyykö hän minua?

-- Ei, vaan, vaan...

-- Vaan sinua, ahaa, ja siitä olet hätäissäsi. Kuka se on?

-- Oi setä, mitä on tämä, minä en ymmärrä. Se on Kankaisten nuori
herra, hän on Ebba-tädin luona ja puhuu minusta.

-- Hän on tullut kosimaan, niinkö luulet?

-- Setä, setä, onko se teidän tahdostanne, onko siitä mitään päätetty?

Marski katseli pitkään ja miettiväisenä veljentytärtään. Vaikka Annan
ja hänen kasvatusvanhempainsa välit yleensä olivat olleet kylmänlaiset,
olivat marski ja hänen veljentyttärensä kumminkin oppineet hyvin
ymmärtämään toisiaan; Anna oli aina ihaillut tuota voimakasta setäänsä
ja väliin saanut syvemmältäkin silmäillä hänen tuumiaan ja hän tunsi
hyvin, kuinka katkera viha oli vallinnut Kankaisten ja Kuitian sukujen
välillä. Kun nyt kasvava vesainen Kankaisista lähenteli Flemingin
sukua, ei se voinut tapahtua muuta kuin marskin suostumuksella, --
Klaus Fleming luki tytön huolestuneista silmistä hänen tehneen
tällaisen johtopäätöksen. Mutta hänen omissa mietteissään risteili
joukko mielikuvia, jotka niissä ennenkin joskus olivat pistäytyneet ja
häntä miellyttäneet, ja hän viivytti niitä punnitessaan kauan aikaa
vastaustaan.

-- Minunko tahdostani? Tiedäthän lapseni, ettemme me Hornin kanssa
liikoja neuvottele ja tiedät kai paremmin kuin minä, mistä on lähtösin
Kankaisten nuoren herran käynti luonamme. Vaan jos ajattelet, voit
toiselta puolen oivaltaa, että minulla ei ole syytä ajaa häntä
talostani; tuo lähenteleminen voi päinvastoin olla meille suomalaisille
eduksikin. Meidän asema on tukala, on viime aikoina ollut kireämpi kuin
luuletkaan. Vaan Hornit ovat myöskin suomalaisia: me olisimme
vankemmat, ellemme vetäisi aina aivan eri tahoille.

-- Kuuluuko tämä käynti todellakin siihen? kuiskasi Anna hiljaa.

-- Kuuluu ja ei, -- sinä kyllä ymmärrät minut. Hornein täytyy joko
tulla puolelleni, taikka kukistua, taikka... No niin, ehkä on tämä
kaikki turhaa kuvittelua, satua... Vaan miksi noin vapiset, etkö suosi
nuorta Hornia, vai ... vai...? Niin, sen ikävän jutun, joka
Strömsholmassa tapahtui, se on sinun jo täytynyt unhottaa?

Anna ei vastannut mitään, hän seisoi uunin kupeeseen nojautuneena
setänsä vieressä ja katseli tätä aivan säikähtyneillä silmillä. Vaan
marski painautui takasin makuulleen ja jatkoi välinpitämättömämmin:

-- Niin, minun kantani nyt tunnet, asiaan en sekaannu. Mene sinä
vieraasi luokse ja kohtele häntä niinkuin sinun tulee. Minä tahdon
levätä, iltapuolella meidän kaikkien taas täytyy olla linnassa
juhlimassa.

Ukko vetäsi vällyt korvilleen ja nukkui jo tuokion kuluttua. Anna hiipi
verkalleen ja hiljaa pois setänsä huoneesta mennäkseen suureen
arkihuoneeseen, jossa Ebba-rouva piti seuraa vieraalle. Vaan eteisessä
hän pysähtyi, hän ei voinut mennä sisälle, hänen täytyi koota
ajatuksensa, valmistautua ehkäisemään sen vaaran, joka uhkasi turmella
hänen onnensa. Oliko tämä tosiaankin mahdollista, hän ei sitä vieläkään
voinut ymmärtää: liittyvätkö toisilleen vihamielisimmätkin harrastukset
yhteen, ruhjoakseen hänen unelmansa pirstaleiksi? Ja pitikö hänen
uhrata oma onnensa tuota liittymistä palvellakseen -- ei, tässä on joku
erehdys, tämän asian täytyy luonnollista tietä selvetä. Nuoren Hornin
täytyy tulla huomaamaan, että hän juoksee sopimattomilla asioilla...
Vaan miten? Oi, jospa hän saisi tavata sulhonsa, jota hän ei ollut
sittenkuin Strömsholmassa nähnyt. Mutta siihen asti: täytyy olla luja!

Vieras viipyi kauan Ebba-rouvan luona ja ahdistetuin mielin odotti Anna
etuhuoneessa. Oven takaa hän kuuli kappaleita sisällä olevain
keskustelusta. Ebba-rouva kuului siellä selittävän, että
kysymyksenalainen asia on tavallisuuden mukaan omaisten ja holhoojain
kesken sovittava, mutta hän ei uskonut, että Klaus-herra puolestaan
panisi vastaan, jos Anna itse suostuisi.

-- Te epäilette sitä? kuului nuorukainen kysyvän.

-- En tiedä, nuorilla on usein omia tuumiaan ja on niitä ollut
Annallakin.

-- Ah, hänellä on siis...?

-- Vaan ne ovat mahdottomia tuumia ja sellaiset ovat tavallisesti
helposti mielestä huuhdottavissa. Valloittakaa hänet, voittakaa hänet,
se on varmin keino, -- ja tuskin vaikeakaan...

Anna kuuli tuon keskustelun ja se häntä melkein rohkaisi, -- hän
vannoi, että se tie tulisi Hornille olemaan vaikea ja mahdoton. Vaan
vieras teki jo lähtöä, Ebba-rouva saattoi häntä eteiseen, jossa he
tapasivat Annan.

-- Tämä jalosukuinen nuorukainen on tehnyt sinulle, Anna, hyvin
kunnioittavan tarjouksen, virkkoi silloin Ebba-rouva. -- Hän pyytää
sinua puolisokseen, -- saat nyt miettiä tätä ehdotusta. Kenties käy
kumminkin niin, ettei täällä Ruotsissa, näinä levottomina aikoina,
ehditä mitään lopullista päättää, vaan onpa teillä molemmilla aikaa
odottaa, kunnes taas Suomeen saavutaan.

Siinä seisoivat molemmat nuoret vastakkain, niin sanattomina, niin
ujoina kumpanenkin, vaan aivan erilaiset mietteet risteilivät heidän
mielissään; molemmilla tykytti sydän valtavasti, vaan eri
vaikuttimista, vastakkaisista toiveista. Nuori Horn, johon aamunen
keskustelu herttuan ja isänsä kanssa oli ajanut uuden innon ja
toimintatarmon, oli tehnyt rohkean päätöksen viivyttelemättä ilmaista
Flemingin perheelle aikeensa; ja nähdessään marskin ajavan
kruunauskirkosta kotiinsa, oli hän karaissut luontonsa ja kävellyt
jälestä -- kosimaan. Nyt oli hän jo puhuttavansa puhunut, ujona ja
hämillään oli hän asiansa Ebba-rouvalle esittänyt, ja kun hän nyt oli
lähdössä Flemingin asunnosta, oli hänellä mielestään hyvät toiveet
mukanaan vietävänä. Vanhempain taholta ei tarvinnut kieltoa peljätä ja
tuon tytön, sen hän oli voittava ja valloittava, siitä hän oli varma.
Hän sopersi jotakin toivovansa, ettei Annakaan ollut unhottanut sitä
tuttavuutta, jonka he Suomessa olivat tehneet.

Vaan Anna oli aivan kuin hätääntyneenä, hänen olisi tehnyt mieli juosta
nuorukaisen luo ja huudahtaa: luopukaa tuumastanne, joka ei voi
toteutua, unhottakaa minut, poistukaa!... Vaan hän ei uskaltanut, sana
ei lähtenyt suusta, hän seisoi siinä ääneti tuskissaan. Ebba-rouva
virkkoi silloin lähtevälle nuorukaiselle:

-- Tarjouksenne oli Annalle kovin odottamaton, hänen täytyy sitä
miettiä. Mutta teillä tulee kyllä olemaan tilaisuus häneltä siitä
lähemmin kysellä. Hyvästi, Henrik Kaarlonpoika, hyvästi!

Vieras lähti ja Ebba-rouva saatteli hänet ovelle, vaan Anna jäi vielä
seisomaan paikalleen, katseet maahan luotuina, syvä soimaus sydämmessä:
hän ei ollut tehnyt, mitä hänen olisi pitänyt, hän oli raukkana
jättänyt nuorukaisen mieleen turhia toiveita. Vaan Ebba-rouva tarttui
lempeästi hänen käsipuoleensa ja talutti hänet sisälle.

-- No, sinä olet niin miettiväinen, Anna. Miksi? Onhan kunniakas
sinulle tämä tarjous, on monta syytä siihen suostua.

-- Ei täti, ei siitä voi koskaan tulla mitään.

-- Emme tiedä vielä, se riippuu siitä, miten setäsi voi sopia
Kankaisten isäntäin kanssa. Meidän naisten täytyy alistua ja tyytyä, se
on ollut meidän vanhempain laki, sen olet sinäkin Anna kyllä vielä
parhaaksi huomaava. Mutta sitä sulla on vielä aikaa miettiä. Nyt on
riennettävä pukeutumaan, meidän on ajoissa jouduttava linnaan, ensiksi
turnajaisiin ja sitten tanssiaisiin. Kas niin, iloiset kasvot nyt vain
tyttöni!

Pukuhuoneeseen meni Anna, valikoi esille niitä hienoja juhlavaatteita,
joita hänellekin erityisesti näitä kruunausjuhlia varten oli teetetty,
ja ryhtyi pukeutumaan. Vaan sitä tehdessään unhottui hän usein pitkäksi
hetkeksi mietteihinsä istumaan, kädet syliin vaipuneina. Sitä hän siinä
mietti, missähän lie se hilpeäkatseinen nuorukainen, jolle hän niin
täydellä innolla ja lämpösellä kädellä oli sydämmensä luvannut. Ei hän
epäillyt itseään, ei hetkeäkään, vaan sitä hän surumielin ajatteli,
minkälaisiin ikävyyksiin ja nöyryytyksiin tapausten kehitys hänet vielä
vieneekin, ennenkuin hän vihdoinkin onnensa tapaa. Olihan hän tyytynyt
niin vähään, ainoastaan kipenettä rakkautta hän elämältä vaati, vaan
juuri hänelle piti tämänkin vähän, jota hän niin hartaasti ikävöi, olla
niin lujassa ja maksaa niin paljo.

-- Vaan maksakoon vaikka mitä, minä tahdon sen itselleni voittaa,
virkkoi hän vihdoin ryhtyessään päättävästi viimeistämään pukuaan, --
minä olen myöskin Flemingin sitkeää sukua!

Kohta olivatkin marskin hevoset odottamassa portaitten edessä ja Klaus
ajoi ennen pitkää perheineen linnaan, jonne kaikki juhlassa olevat
Ruotsin ja Suomen aateliset, hengelliset mahtimiehet ja aatelittomain
säätyjen edustajat olivat kutsutut katsomaan turnajaisia, joita
kruunauksen johdosta vanhaan keskiaikaiseen malliin oli toimeenpantu
linnan väljällä pihalla. Vaikka ruudin käytäntööntulon jälkeen raskaat
rautavarustukset ja niiden mukaiset aseharjoitukset jo olivat joutuneet
käytännöstä pois, vietettiin kumminkin vielä silloin tällöin suurten
juhlain aikana vanhalta muistilta tuollaisia keskiaikaisia leikkisotia,
joissa aseiden loisto, kilpien kiilto ja kypärätöyhtöjen huojunta
viehätti silmää, ja sellaista oli nyt Upsalan linnanpihallakin
nähtävänä. Ruotsissa ei tällaisia leikkisotia kumminkaan pitkiin
aikoihin oltu pantu toimeen, itse turnaustaitokin oli jo unhottunut ja
olivat nyt turnaajat tätä juhlaa varten olleet erityisesti
harjoitettavat; mutta sittenkään niistä ei oltu saatu aivan taitavia
ammatissaan. Sitävastoin oli turnajaisiin ilmoittautunut eräs
puolalainen ratsumies, joka jo nuorena oli tämän taidon oppinut, ja
vaikeudetta hän siis voitti ruotsalaisia turnareita toisen toisensa
perästä. Siitä kävi taistelu jännittäväksi ja mielet kiihtyivät
katsojain parvilla. Ruotsalaiset pitivät häpeänä ja loukkauksena, että
kaikki palkinnot lankesivat tuolle yhdelle puolalaiselle, joka aina,
sysättyään uuden vastustajan satulasta, itserakkaana astui katsojain
parven edustalle kumartamaan ja vastaanottamaan hovinaisilta
seppeleitään. Saapuvillaolevat puolalaiset sitävastoin olivat
innoissaan ja laskettelivat ääneensä pistosanoja ruotsalaisista.

Mieliala kiihtyi, kuta useammat parit esiintyivät areenalla. Aina kun
uusi pari ratsasti esiin ja asettui taisteluasentoon, hyökkäsi parvella
oleva yleisö lähemmäs reunaa paremmin nähdäkseen. Istuinpaikkoja ei
riittänyt kaikille, toiset, varsinkin nuoremmat miehet, tungeskelivat
käytävillä ja penkkien välissä. Kun uudet turnarit siis hyökkäsivät
vastakkain, syntyi parvella liikettä ja hälinää, jota aina, kun
puolalainen oli suistanut uuden vastustajan, seurasi nurinaa ja
vihellystä toisilta, ja hyvähuutoja toisilta tahoilta.

Metelöiväin nuorten ruotsalaisten junkkarien joukossa tungeskeli siellä
parvella myöskin herttuan kamaripalvelija Hieronymus Birckholtz, joka
oli seurannut herraansa näihin juhliin. Mutta hän ei tällä kertaa
paljoa välittänyt turnajaisten menosta, hänellä oli toiset metkut
mielessään hyöriessään siellä toisten joukossa. Jo alussa oli hänen
hakeva silmänsä erään etupenkin päästä keksinyt Anna Jaakkimantyttären,
jota hän ei ollut tavannut sittenkuin Strömsholman pidoissa, ja hänen
pyrintönsä oli nyt koettaa väkijoukossa päästä tuon penkinpään
tienoille, edes ohimennen ja varkain saadakseen suihkasta pari sanaa
kaipaamalleen neitoselle. Näissä pyrinnöissään hän ennen pitkää
onnistuikin -- koko yleisön huomio oli kiintynyt areenalle -- ja sai
salavihkaisella merkillä heitetyksi tervehdyksen tytölleen, jonka
silmät siitä kirkastuivat. Kohta seisoi hän turnajaisista jännittyneen
yleisön keskessä Anna Flemingin selän takana ja sai kuiskatuksi:

-- Me voimme huoletta hetkisen tarinoida, kukaan ei meitä huomaa. Nyt
ovat toiveemme taas paranneet, mulla on mahtava puhemies, herttua aikoo
puoltaa liittoamme.

-- Oi jospa se auttaisi, vaan isosti sitä epäilen. Meillä on käynyt
vieraita juuri tänään.

-- Ketä? Nuori Horn -- ahaa, hän on saanut asiasta vihiä...

Vaan keskustelu katkesi siihen, kun parvelta taas rupesi kuulumaan
kiihkeitä, äänekkäitä huutoja: »Hän härnää meitä, tuo konna!», huusivat
ruotsalaiset, ja puolalaiset kiljuivat: »oikein, suista vielä yksi!»
Puolalainen turnari oli näet areenalla suistanut viimeisen ruotsalaisen
vastustajansa ja astui taas komeillen esiin haastamaan ottosille ketä
tahansa vielä haluttaisi hänen kanssaan kamppailla. Ei tullut ketään ja
parvella kävi ruotsalaisten nurina ja puolalaisten ilkunta yhä
äänekkäämmäksi. Vaan yhtäkkiä suhahti sitten kuin humina yli katsojain
rivien ja täydellinen äänettömyys vallitsi samasta tuokiosta parvella.
Uusi turnari oli totellut puolalaisen haastetta ja ratsastanut aituuden
sisäpuolelle. Suurimmassa jännityksessä tarkastelivat kaikki katsojat
alas hiedikolle: tämä uusi turnari oli aivan outo henkilö, ei kuulunut
niihin, joita turnajaisia varten erityisesti oli harjoitettu. Kukahan
oli tuo outo, rohkea mies ja mitenkähän hän mahtoi onnistua? --
heikolta ja hintelolta hän näytti! Halveksuen kohotti voittoisa
puolalainen hänelle olkapäitään, asettui välinpitämättömänä
hyökkäysasentoon ja ojensi peitsensä. Katsojat pidättivät hengitystään,
niin jännittävä oli hetki.

Vaan nuori junkkari, joka tytön selän takana oli saanut paikan, ei
katsellut areenalle päinkään, hän nojautui alaspäin ja kuiskasi:

-- Ja minkälaisen vastauksen sai Henrik Kaarlonpoika käydessään
Flemingin perheessä?

-- Häntä ilmeisesti suositaan, siinä on kai valtiollisia harrastuksia
mukana. Setääni hän ei tosin tavannut, vaan jommoisillakin toiveilla
hän läksi, enkä saanut minäkään niitä häneltä riistetyksi.

-- Hm, tosiaankin, puhemieheni täytyy nähtävästi viipymättä ryhtyä
toimeensa. Vielä kai ei mitään varmaa ole päätetty?

-- Ei, asia on lykätty, kunnes tullaan Suomeen.

-- Hyvä, siksi ehtii paljo tapahtua.

Taas liikahti jännityksessä odottanut katsojajoukko parvella ja sen
joukosta kuului hämmästyshuutoja ja kehotuksia. Ratsastajat olivat
peitset ojossa karauttaneet vastakkain; puolalaisella oli tulinen
vauhti ja siltä näytti, että tuo hento vastustaja jo sillä ensi
yrityksellä oli tuomittu kaatumaan. Vaan juuri kun hyökkääjän peitsi
oli hänet tapaamassa, sujautti hän notkealla liikkeellä vartalonsa
syrjään ja puolalainen oli iskeä keihäänsä vastassa olevaan
rakennukseen. Tämä jo ruotsalaisia innosti ja he huusivat
kehotushuutoja notkealle turnarille. Uusi asento, uusi hyökkäys. Nyt on
oudolla turnarillakin täysi vauhti; hän nojautuu eteenpäin satulassa,
niin että puolalaisen peitsi ainoastaan hipasee hänen olkapäätään, vaan
hänen oma sysäyksensä sattuu puolalaista niin taitavasti kylkeen, että
tämä horjahtaa, on menettää peitsensä ja sitä tapaillessaan suistuu
suulleen satulasta.

Ääretön riemuhuuto kajahtaa ruotsalaisten taholta katsojain parvelta,
käsiä taputetaan, »Victoriaa» huudetaan: ylpeä puolalainen on sittenkin
nolattu, siellä hän seisoo maassa tavotellen hevostaan, hennon
vastustajan tanakasti istuessa satulassa. Kuka on tuo voittaja, miksei
hän riisu kypäriään eikä ratsasta esiin saamaan palkintoansa? Hän
lähtee jo peitettynä ratsastamaan aituuksesta ulos, -- ei, ei, sitä
eivät ruotsalaiset salli, »kypäri pois!» ulvovat he parvelta ja
vartijat areenan portilla palauttavat turnarin takasin pihalle.

Vaan tämän äänekkään metelin aikana jatkuu kuiskaileva keskustelu
kenenkään huomaamatta tuossa penkin päässä; nuorukainen koettaa siellä
rohkasta neidon lannistuvia toiveita.

-- Ei ole mitään syytä epätoivoon. Nuori Horn tekee yrityksensä ja kun
hän huomaa sen turhaksi, luopuu hän siitä. Ja olot voivat pian muuttua
meidän eduksi; kun herttua esiintyy minun puolestani, niin marski
tuskin uskaltaa aivan sitkeästi vastustaa, -- hänelle kyllä hankitaan
muuta ajattelemista.

-- Vaan minä jään taas yksin sinne kauas Suomeen, kuinka jaksan siellä
vastustaa ankaran setäni käskyjä?

-- Rohkeutta vain tyttöni, ajat paranevat. Minä tulen itse pian Suomeen
varustettuna aateliskirjalla ja myötäjäisillä...

-- Oi, te ette tunne setääni.

-- Tunnen tarpeeksi; jos en voita häntä muussa, niin voitan
viekkaudessa. Koko elämäni olen pyhittänyt voittaakseni teidät, minä
tunnen siinä onnistuvani, minun täytyy onnistua! Luottamusta, tyttöni,
sitä vain tarvitaan ja reipas mieli! Haen pian taas tilaisuuden teitä
tavata, -- nyt on aika vetäytyä syrjään.

Väkijoukko rupesi nousemaan paikoiltaan kiihkeämpänä ja äänekkäämpänä
kuin koskaan; sadatushuudot kuuluivat nyt puolalaisten taholta ja
ilkkumiset ruotsalaisten. Tuntematon, voittoisa turnari oli vihdoinkin
ratsastanut keskelle areenaa ja silpassut kypärän päästään. Yleinen
hämmästyshuuto oli silloin katsojajoukosta kajahtanut: kypärin alta
ilmestyivät nuorteat neidon kasvot ja pitkä naistukka hulmahti esiin
valahtaen haarniskoiduille olkapäille. Ruotsalainen nainen oli siis
voittanut puolalaisten sankarin, -- mikä häväistys näille
jälkimmäisille, mikä tyydytys edellisille! Uteliaina kaikki kyselivät:
kuka oli tuo reipas tyttö? Ei kukaan tiennyt; hän oli jo ratsastanut
areenalta pois ja hävinnyt.

Vaan aika oli kiirehtiä sisälle linnaan, jossa juhlallinen illanvietto
oli toimeenpantu; juhlasaatossa lappoi jo yleisö sinne. Annakin löysi
Ebba-rouvan ja setänsä, joista hän turnajaisiin tullessaan oli jäänyt
vähän syrjemmäs istumaan, ja heidän rinnalla hän käveli linnan suureen
saliin, jossa itse kuningas Södermanlannin herttuattaren kanssa juuri
alotti illanvieton hienolla, tasaisella ja hyvin aistikkaalla
puolalaisella tanssilla, jommoiset jo siihen aikaan alkoivat tulla
tavallisiksi Ruotsinkin ylimmissä piireissä. Ja toiset, ruhtinaalliset
henkilöt ensiksi, sitten muut, seurasivat jälestä juhlallisesti,
kaavamaisesti, äänettömästi.

Täysi sovinto tuntui taas vallitsevan kuninkaan ja hänen setänsä
välillä ja siltä näytti, että he sydämmellisellä seurustelullaan nyt
oikein tahtoivat osottaa, kuinka valtakunta taas pitkistä ajoista oli
saanut ehyen hallituksen ja kuinka riitaisista kysymyksistä ja
väittelyistä lopuksikin oli päästy hyvään ja kaikkien toivomaan sopuun.
Mutta myöskin linnan sivuhuoneissa, jonne aateliset ja muut ylhäiset
vieraat, molempiin puolueisiin kuuluvaiset, olivat sijoitetut, vallitsi
tavallista sovinnollisempi mieliala, jopa hyvinä ystävinä keskustelivat
siellä toistensa kanssa nuo vastakkaisten puolueiden miehet, jotka
vielä muutamia päiviä ennen olivat olleet valmiit miekka kädessä
hyökkäämään toisiaan vastaan. Tosin juteltiin vähäpätöisistä
arkiasioista, arkoja kohtia varoskeltiin, mutta salaviittauksia ja
ivallisia letkauksia, jotka noina valtiollisten kinastusten aikoina
olivat niin tavallisia, ei tänään kuulunut. Yhteisiä maljoja juotiin,
ja niihin ottivat kaikki osaa, niin vanhukset, jotka istuivat pitkäin
pöytäin ääressä, kuin nuoremmat, jotka seisoivat seinänvierustoilla ja
ovipielissä. Oli kuin yhteisestä sopimuksesta olisi päätetty ainakin
tämän juhlan ajaksi unhottaa vanhat kinat ja riidat.

Joukko Suomen herroja oli siten keräytynyt tarinoimaan erään erityisen
pöydän ympärille ja siinä olivat samaan seuraan joutuneet Klaus Fleming
ja Kaarlo Horn. Kauan siitä oli aikaa, kuin nämä Suomen mahtavimpain
sukujen päämiehet näin olivat yhdessä istuneet sovinnollisessa
seurustelussa. Usein he kyllä hovissa ja kuninkaan neuvotteluissa
olivat tavanneet toisensa, mutta silloin aina seisoneet vastakkain ja
vihamiehinä, milloin toistensa syyttäjinä, millon kilpailijoina; eipä
ollut siitä vielä monta viikkoa, kuin Kaarlo Horn oli herttuan ja
kuninkaan edessä julistanut, että kansa vaatii Klaus Flemingiä
tuomittavaksi valtionkavaltajana, -- samaa Flemingiä, joka 4 vuotta
aikusemmin oli Hornille valmistanut teloituslavan. Mutta nämäkin vihan
syyt näkyivät nyt hetkeksi unhottuneen, he mahtuivat nyt hekin samassa
seurassa keskustelemaan.

Oikeastaan olivat Suomen herrat ryhmittyneet Klaus Flemingin ympärille,
ja se oli hetken merkkiä sekin. Näinä vehkeilyjen aikoina olivat he
näet olleet varsin epävarmalla kannalla, tietämättä kenen joukkoon
olisi liityttävä, ja Flemingiä olivat useimmat kartelleet -- olihan hän
niin yleiseen vihattu. Vaan nyt olivat herttua ja Fleming sopineet ja
taas uskalsivat suomalaiset tunnustaa Klaus-herran johtajakseen ja
luottamuksella kokoontua hänen ympärilleen. Olihan sitäpaitse yksi ja
toinen juhlan yhteydessä saanut läänityksen taikka viran ja tiesi, että
hänen oli siitä Flemingiä kiittäminen. Tulipa Turun piispakin, joka
päivällä vielä antoi Klaulle niin ankaran varotuksen, hänelle
ystävällisesti kättä paiskaamaan, -- hän oli juuri äsken Sigismundolta
saanut vahvistuskirjan Suomen molempain hiippakuntain piispanvirkaan ja
Ericus Erici osasi panna arvoa hyvän viran varmaan omistamiseen.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne ei minua siitä tuomitse? kysyi Fleming
vähän pisteliäästi.

-- Ei tule tuomita ketään. Iloni on, kun vanhat olot jälleen rupeavat
vakaantumaan.

Muuten keskustelivat Suomen herrat kotimaansa oloista, kovasta talvesta
ja riehuvasta eläinrutosta, joka siellä näytti hätää asukkaille,
venäläisten partioretkeilijäin hyökkäyksistä, -- kukin kertoi
kuulumisia omalta kulmaltaan. Venäläiset olivat ruvenneet esiintymään
uhkaavina; välirauhaa kesti tosin vielä, vaan se loppui ensi kesänä ja
kaikki olivat sitä mieltä, että se oli muutettava vakinaiseksi
rauhaksi, -- se oli Suomelle aivan välttämätöntä.

-- Ja raja on silloin käytävä täsmällinen ja varma, että noista
ainaisista rajarettelöistä vihdoinkin päästään, virkkoi Tavast, joka
kotipuolestaan Karjalasta tiesi, kuinka harmillista tuo rajojen
sekavuus oli.

-- Niin, Karjalasta ja Käkisalmesta siinä tulee riita, huomautti
Fleming päätään puistellen, -- pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy
siitä luopua, vaikka se vaikeaa on. Se on pitkän sodan miltei ainoa
valloitus ja on yhtä Suomea sekin.

Nyt puuttui Hornkin puheeseen.

-- Luovutaan siitä, heitetään herran nimessä tuo köyhä
raakalaismaakunta, jotta vihdoinkin valtakunnalle saadaan pysyvä rauha.

-- Niin, köyhä on Karjala, niinhän on koko Suomi. Mutta täytynee uhrata
tämä osa Suomea, jotta muu Suomi taas pääsisi kostumaan.

Siitä punousi ensin sovinnollinen keskustelu Flemingin ja Hornin
välillä. Jälkimmäinen myönsi, että oli viime aikoina vieraantunut
kotimaansa oloista, vaan aikoi nyt pian taas tulla Kankaisiin, jota hän
ei niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt. Fleming puolestaan väitti jo
tänä yhtenä talvena saaneensa Ruotsista enemmän kuin tarpeeksi ja
hartaasti odottavansa vesien aukenemista, päästäkseen taas laivastoonsa
ja kotiinsa, -- hylkeitä pyytämään ja syömään talkkunaa! Täällä hän
tunsi vanhenevansa ja väsyvänsä.

-- Sinne se vetää luonto, niinkuin tikan puuhun, jatkoi Fleming sitten
puhettaan suomeksi. Keskustelu oli näihin asti käynyt ruotsiksi, vaan
tuntuipa nyt siltä, kuin olisi jouduttu tutummille, kodikkaammille
aloille, kun taas kaikui oman maan kieli.

-- Ja kaikkihan me ollaan suomalaisia, jos meitä tuuli missä
väliaikoina ajellee, lisäsi Horn hiukan surunvoittoisesti, muistellen,
kuinka hän tavallaan oli viime aikoina joutunut maamiestensä piirien
ulkopuolelle.

-- Niin, siitä ei päästä mihinkään, se on veressä. Oli kuin joku
salainen tunne olisi pakottanut nuo vastaisten leirien miehet tällä
hetkellä ystävällisiksi toisilleen ja se teki erittäin hyvän ja
rauhoittavan vaikutuksen läsnäoleviin aatelismiehiin. Juotiin maljat
kotiseudulle ja kun siitä hetken kuluttua taas noustiin jalottelemaan,
kävelivät Horn ja Fleming vielä yhdessä linnan suureen saliin, jossa
tanssia jatkettiin, yhä suomeksi sovinnollisesti keskustellen. Fleming
mainitsi kotitalonsa, Kuitian, nimen ja siihen virkkoi Horn:

-- Olen vähän unhottanut matkat ja reitit siellä kotona, vaan vanhin
poikani sanoo tehneensä sellaisen havainnon, ettei matka olekaan kovin
pitkä Kankaisista Kuitiaan.

Fleming katseli hiukan tutkivasti vanhaa vihamiestään ja tämä, sen
huomattuaan, naurahti ja viittasi, selittääkseen sanojaan, saliin,
jossa nuori Horn parhaallaan tanssi Anna Flemingin kanssa.

-- Kas tuossa!

-- Niin, sillä tavalla voi taival käydä lyhyeksi, vastasi Klaus-herra
samoin leikillisesti. Näytti siltä, kuin olisi molemmilla tehnyt mieli
sitä keskustelua jatkaa pitemmältikin, vaan luonto ei kumminkaan
sallinut niin paljo heltyä. Hetken he seisoivat ääneti tanssia
katsellen; tuo pari, jota he molemmat silmillään seurasivat, pysähtyi
hetkeksi huokasemaan, vaan lähti kohta taas uudelleen lattialle.
Silloin Klaus-herra virkkoi:

-- Taas alusta ... olin aikonut jo lähteä kotiin, vaan seurueeni näkyy
olevan kiinni.

-- Niin näkyy, -- minun laitani on sama. Vaan olkoon meidänkin vuoro
kerran totella nuorisoa.

Ja vielä kotvasen he siinä ääneti rinnakkain seisoivat. He eivät
huomanneet, kuinka salin alapäästä, ovensuusta, palava silmäpari
vihaten katseli vuoroin heitä, vuoroin lattialla tanssivaa nuorta
paria. Siellä seisoi Hieronymus Birckholtz, tehden havaintojaan ja
punniten niitä. Se, minkä hän näki, oli omiaan lannistamaan hänen
mieltään ja pilkkomaan hänen toiveitaan. Säihkyvänä hänen katseensa
seurasivat sillalla tanssivaa paria, vaan vielä vihasemmin ne
leimahtivat, kun oven puoleen kääntyivät: tuo Flemingin ja Hornin
ystävällinen seurustelu häntä varsinkin arvelutti ja hampaitaan purren
murisi hän itsekseen:

-- Tuo vielä puuttuisi ... silloin olisi kaikki hukassa! Vaan ei toki,
se ystävyys ei kestä, siitä minä pidän huolen, pidän kautta kunniani.
Pikkusen uutta myrkkyä maljaan, -- ja sitä kyllä saadaan, sitä valuu
itsestään. Kun vain neitosessa sitkeys kestäisi...

Vaan hetken kuluttua Klaus Fleming jo näkyi kävelevän hakemaan rouvansa
ja Annan ja he lähtivät ajamaan kotiinsa. Heitä Hieronymon katseet
seurasivat. --

Vaan marskin kasvoilta oli äskeinen väsymyksen piirre jo aivan poissa,
kun hän huoneeseensa astui, jossa Gröning kirjeitään kirjoitti, ja
reippaasti hän tälle virkkoi:

-- Ei, Gröning, me emme lähdekään talvikelillä Suomeen.

-- Sitähän minäkin. Jäät ovat heikot.

-- Niin, ja meillä on tässä maassa vielä jotakin tekemistä. Jo taas
näyttää siltä, kuin Suomen herrat vielä olisivat suomalaisia.

-- Joko uskaltavat?

-- Jo. Ja kunhan tässä minä saan käteni vähän vapaammaksi, niin minä
heidät kyllä pidänkin suomalaisina... Hornkin ... hän on suomalainen
oikeastaan hänkin.

-- Kaarlo Henrikinpoika?

-- Niin, taikka hänestä pitäisi tehdä suomalainen! Jos voisi unhottaa
kaikki vanhat ... ei, ei, se on mahdotonta...! -- Marski mietti
hetkisen aikaa ja virkkoi sitten: -- Mitäs siitä ... onhan keinoja!
Enemmän terästä!... Gröning, meidän täytyy Suomessa sotaväkemme
tarpeiksi ottaa pieni apuvero. Kirjoita jo kohta kiertokirje Suomen
voudeille.

-- Uusi apuvero -- ominpäinkö?

-- Niin, tietysti, kenen se olisi tehtävä. Kirjoita sinä vain.
»Kiertokirje...»

Marski saneli illan kuluessa ja yön jo alkaessa vielä useampia
kirjeitä, antaen taas uudella tarmolla määräyksiä Suomen hallinnosta,
esiintyen sen hoitajana ja isäntänä. Hän oli taas entinen, jäntevä,
toimikykyinen Suomen Klaus Fleming.

Vaan seinän takana, naisten makuuhuoneessa, istui Anna Fleming kauan
vuoteensa reunalla, ja hänen mietteensä olivat, päinvastoin kuin
setänsä seinän takana, alakuloiset ja masentuneet. Hän oli hänkin
huomannut setänsä ja Hornin ystävällisen keskustelun ja suuresti oli se
häntä huolettanut. Puhuttiinko siinä hänestä, päätettiinkö siinä
hänestä, päätettiinkö, ja mitä? Ja linnasta lähtiessään oli hän
väljässä käytävässä nähnyt eräät kasvot, jotka muuten tavallisesti
olivat iloa säteilevät ja rohkasevat, nyt surumielisinä ja synkkinä ja
hän oli jäähyväisiksi saanut katseen, jossa oli, paitsi huolta,
soimausta ja epäilystä. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mieli juosta tuon
syrjästä tervehtijän luo, sivellä pois pilven hänen otsaltaan ja nyt
vuorostaan valaa häneen rohkeutta ja luottamusta... Miksei ollut hän
sitä tehnyt? Niin, hän oli liian heikko ja kykenemätön, hänessä ei
ollut terästä taistellakseen onnensa puolesta, jota nyt kaikki vallat
liittyivät ruhjomaan; -- pitikö hänen siten sittenkin menettää elämänsä
kaihotun unelman...?

Ja hän painoi päänsä patjaa vastaan ja kyyneleet, joiden tulvaa
ahdistetun mielen tokeet koko päivän olivat teljenneet, lähtivät
ensiksi verkalleen ja sitten yhä rajummin virtaamaan yön yksinäisessä
hiljaisuudessa.




VII.

Meren hengessä.


Eräänä helteisenä kesäpäivänä elokuun alussa pyrki keveännäköinen
soutuvene sitkeästi vastaseen ulos merellepäin Tukholman
ulkosaaristossa. Soutajat kiskoivat kiinteästi kahdessa hangassa ja
perämies avitti huopaamalla, mutta hitaasti edistyi taival, sillä tuuli
vastasi vinhasti ja mereltä tuleva korkea laineikko puski voimakkaasti
takasinpäin. Peräpuolella venhettä joutilaana istuva, nuori herrasmies
käännähteli väliin kärsimättömänä istuinlaudalla ja rypisteli
kulmakarvojaan; hänellä ei näyttänyt olevan halua eikä malttia kiintyä
ihailemaan saaristoluonnon kauneutta eikä läheisten vesakkorantain
viehkeyttä, hän vain kiukutteli matkan hitaisuutta. Kiire olisi hänellä
ollut, oli epävarmaa, tapaisiko hän enää ollenkaan niitä, joita
tavotteli... Käsi siirrähti toisinaan vaistomaisesti povelle ja samalla
hänellä ruumistakin hiukan puistatti: ehkäpä hän ennätti hyvinkin
ajoissa tuohon kohtaukseen, joka häntä odotti ja arvelutti... Hui,
siitä tulee kai taas ankara raekuuro ja ukkonen... Mutta tulkoon,
rajuilmaa kestää tuokion, sen kyllä jaksaa kärsiä, ja tulos sen
korvaa... Korvaako? No, pian kai se näkyy...! Nuorukainen hyrähti
viheltelemään jotakin iloista, yliopistoajoiltaan muistiin jäänyttä
säveltä, ja kun eivät ajatukset sittenkään vapautuneet noista
huolekkaista mietteistä, heläytti hän täydeksi lauluksi: »Gaudeamus
igitur, juvenes dum su-u-mus».

Tämä laulelija oli iloinen tuttavamme Hieronymus Birckholtz. Hän oli
taaskin isäntänsä, Kaarlo-herttuan, lähettämänä viemässä kirjeitä
kuninkaalle ja hänen läheisyydessään oleville herroille ja oli äsken
ratsastanut Södermanlannista Tukholmaan, josta hän nyt venheellä jatkoi
matkaansa saaristoon, missä kuningas, lähdettyään jo muutamia viikkoja
sitten Flemingin kuljettamalla laivastolla Ruotsin pääkaupungista
purjehtiakseen Puolaan, vielä viipyi. Sanottiin, että vastatuulet ja
tyynet ilmat viivyttivät kuninkaan laivastoa täällä saaristossa, mutta
arvattiinpa siihen viipymiseen toisetkin syyt.

Heikon ja horjuvan Sigismundon päivät eivät yleensä olleet kovinkaan
iloiset, niin kuningas kuin hän olikin kahden suuren valtakunnan.
Puolassa hänellä alinomaa oli kestettävänään vaihemielisen ylimystön ja
myrskyisten valtiopäiväin häilyviä, vastakkaisia virtauksia, joita
hänen täytyi noudattaa, jos mieli säilyttää vaalista riippuvaa
kruunuaan, ja miltei vankina eli hän siellä komeihin linnoihinsa
suljettuna levottoman ja vehkeilevän aateliston keskuudessa. Sieltä hän
vuosi sitten oli tullut perintövaltakuntaansa Ruotsiin, tuohon
tyyneeseen, pohjoiseen maahan ja kuninkaalleen vanhastaan uskollisen
kansan keskuuteen, vaan samanlaisiin vehkeisiin, levottomuuksiin ja
nöyryytyksiin oli hän joutunut sielläkin, -- oli väsynyt ja tympeynyt.
Ja nyt oli hän taas matkalla myrskyiseen Puolaan. Eipä ihme, jos hänen
tällävälin oli tehnyt mieli hetkisen vapaudessa hengähtää, syrjässä
juonista ja huolettomana monenlaisista vastustajistaan. Sitävarten oli
hän ankkuroinut laivastonsa Ruotsin ulkosaaristoon, jossa hänellä oli
uskolliset joukkonsa ympärillään ja vapaa meri hengitettävänään. Täältä
hän myöskin saattoi helpommin kuin Tukholmasta, jossa häntä häiritsivät
neuvoskunnan pykälät, herttuan ehdot ja katurahvaan rähinä, säätää
määräyksiä perintövaltakuntansa hallinnosta poissaolonsa ajaksi.

Kaarlo-herttua ei ollut täällä hänen luonaan, -- hän oli jo keväillä
vetäytynyt herttuakuntaansa huomatessaan, ettei hän kaikilla
kruunausjuhlan aikuisilla ponnistuksillaan ollut saanut mitään
pysyväistä aikaan, katoolisten verkoissa oleva kuningas kun valoistaan
huolimatta kohta taas oli langennut vanhoihin vehkeisiinsä ja
peruutteluihinsa. Mutta herttuakunnastaan pommitti Kaarlo ehtimiseen
kuningasta, neuvostoa ja Flemingiä jyrkillä kirjeillään, varotuksillaan
ja uhkauksillaan, ja hän tiesi, että hänen äänensä etempääkin kuului.

Tällaisia kirjeitä se oli Birckholtz nytkin viemässä. Venheessä
joutilaana istuessaan otti hän varovasti poveltaan pienen salkun, johon
nuo kirjeet olivat käärityt. Hän tiesi jotenkin tarkalleen, mitä niistä
kukin sisälsi. Tuo suuri kirje kuninkaalle merkitsi sitä, että jos
Sigismund matkustaa Ruotsin rajojen ulkopuolelle, määräämättä setäänsä
valtionhoitajaksi riittävällä valtuudella, ei herttua vastaa
seurauksista. Kirjeessä Kaarlo Hornille, joka myös oleskeli laivastossa
matkalla kotiinsa Kankaisiin, oli käsky seurata tarkoin hovipiirien
vehkeitä ja erittäinkin, mitä toimia ja valtuutta Flemingille Suomen
suhteen annettiin. Ja Klaus Flemingille itselleen oli vietävänä kaksi
kirjettä, suuri ja pieni. Edellisessä oli ankaroita varoituksia ja
uhkaavia kysymyksiä, mitä varten marski oli omin uhin ruvennut
varustamaan Turun linnaa ja ottamaan uusia sotilasveroja, -- sen
kirjeen tarkotus oli pelottaa Klaus-herraa rupeamasta kovin
itsenäiseksi Suomessa. Vaan se toinen kirje, se pienempi, niin, se se
oli se vihanen kipinä, joka poltteli nuoren lähettilään käsiä.

»Gaudeamus igitur...» lauleli hän taas, mutta mietti sillävälin
käännellessään kirjettä kämmenissään: siitä se on leikki kaukana!
»Juvenes dum su-u-mus...» Hyhym! Oikeastaanhan minun tästä pitäisi olla
iloissani kuin varsan, puhui hän itselleen, sillä minuahan tämä kirje
koskee, koskee tavattoman suosiollisesti ja armollisesti. Herttuallinen
kosimakirje hovipalvelijansa puolesta, mainiot puoltolauseet ja
todisteet, -- mitä muuta voisi toivoa onnensa portaaksi, hitto soi! Ja
nyt olen jo aatelismies niinkuin toinenkin, voin näyttää kilpikirjani
koska tahansa, Flemingin pitäisi olla iloissaan, kun minut vävykseen
saa... Mutta sittenkin: ne marskin kasvot, kun hän tämän lukee...!
»Post jucundam juventutem, post honestam senectutem...» Ne marskin
vihaset silmät, -- tuntuupa kuin selkäpiitäni karmisi...! »Nos habebit
hu-u-u-mus».

Nuorukainen pisti salkun taas povelleen ja koetti tyynnyttää ja
varmistaa mielensä. Miksipä marski tässä asiassa yrittäisikään
vastustaa herttuan tahtoa, liehän tuo toki siksi viisas, että
tärkeämpäin pyrintöjensä vuoksi myöntyy pikkuasioissa. Onhan asema nyt
aivan toinen kuin Strömsholmassa. Hänen isänsä, vanha Hieronymo, oli
noussut viroissa ja arvoissa, Brandenburgin vaaliruhtinas oli
aateloinut hänet ja hänen sukunsa, jopa kutsunut hänet lakitietoisena
miehenä hallitusneuvostoonsa jäseneksi, -- nuori lähettiläskään ei
ollut enää mikään ulkomainen seikkailija, vaan aatelismies,
ruhtinaallisen neuvonantajan poika, itse ruhtinaan suosikki. Ja
puhemiehenä mahtava herttua!

-- Ja sitäpaitse, tyttö on minun! hoki hän itsekseen varmuuden vuoksi.
-- Mutta hänet minun täytyy tavata, ennenkuin marskin luo menen, sillä
ei tässä hitto tiedä vielä mitä tapahtuu. No, ehkäpä siihenkin keinot
keksitään.

Jo pääsi venhe soutamaan erästä suojarantaa pitkin ja siinä sujui matka
sukkelammin. Kun niemen kären ohi päästiin, levisi esiin tyyneempi
salmi ja sen edustalla pienonen selkä, jossa laivasto makasi
ankkurissa, mikä alus levitellen purjeitaan kuivamaan, mikä purjeetonna
keinuen aallokossa. Siinä oli Sigismundon lepopaikka valtiollisten
vehkeiden väliajoilla. Salmen suussa, suojarannalla, kelluili muita
suurempi ja komeampi alus, hollantilainen laiva, joka kuningasta
kuljettamaan oli erityisesti vuokrattu. Siihen antoi Hieronymo ensiksi
ohjata purtensa.

Tuon suuren kirjeen jättäminen oli helppo tehtävä, ja kohta oli
kirjeentuoja valmis lähtemään kuninkaan laivasta. Vaan hän viivähti
hetkisen, ennenkuin lähti siitä edelleen soutamaan Flemingin
amiraalilaivaan, jonka hän tunsi ulompana selällä. Hän oli jo
tullessaan nähnyt erään niemen liepeellä kirjavia naispukuja ja tähysti
nyt tarkemmin sinnepäin. Aivan oikein, siellä vilahteli pensaiden
välissä neitoparvi, nähtävästi laivastoon kuuluva, joka sinne oli
lähtenyt marjoja poimimaan tai kukkasia keräämään. Hieronymo tiesi,
että kuninkaan mukana laivastossa oli melkein yksinomaa suomalaisia,
koko Suomen aatelisto oli Ruotsista palatessaan perheineen seurannut
Sigismundoa tänne saaristoon ja viipynyt siellä hänen luonaan, ja
hauskasti se kuului aikansa siellä viettäneenkin. Oli pidetty pitoja,
pantu toimeen metsästysretkiä ja huvimatkoja, ikävän talven jälkeen oli
siellä oikein uhasta huviteltu laivoissa ja saarten rannoilla. Joku
sellainen retki kai oli nyt tuollakin, siellä kai saa tyttönsä ensiksi
tavata... Hieronymo istahti itse peräsimeen ja ohjasi venheensä niemen
rantaa kohden.

Uteliaana pyrähti neitoparvi rannalle katsomaan, kuka sinne soutava
junkkari mahtoi ollakaan, -- ei tunnettu oman joukon väeksi. Vaan
nuorukainen kiepsahti maihin ja rupesi neitosten kanssa pitämään
hilpeää pakinaa. Hän jutteli muka olevansa merirosvo, joka oli tullut
sinne neitosta saaliikseen ryöstämään, mutta sanoi joutuvansa ymmälle,
kenen hän veisi, kun oli noin monta valita, monta kaunista ja viehkeää.
Tytöt nauraa kikattivat ja liehuivat perhosina nuorukaisen ympärillä.
Vaan Hieronymo teki mahtavan liikkeen:

-- Ei, nyt minun on valittava. Yks, kaks...

Neitoparvi juoksi nauraen ja ilkamoiden pakoon, mutta yksi jäi
kumminkin seisomaan nuorukaisen luo levottomasti läähättäen ja kysyvin
katsein astuen häntä vastaan. Ja häntä kohtaan Hieronymo kiirehti.

Vaan tyttöparvi, joka hetkeksi oli lennähtänyt hajaalleen, rupesi heti
taas keräytymään rannalle uteliaasti tirkistellen, kuinka Anna Fleming
oli jäänyt outoa tulokasta puhuttelemaan. Joku tunsikin Hieronymon,
muisti Strömsholman tarinan, ja supatusta rupesi kuulumaan neitosten
laumassa. Vaan nuorukainen nauratti heitä vielä uusilla sukkeluuksilla,
miettiessään keinoa miten saisi kahden puhutella tyttöään. Mutta
samassa ilmestyivät sisempää metsästä pensaan takaa näkyviin ankarat,
närkästyneet kasvot ja vanhanpuoleinen rouva seisoi yht'äkkiä
hihittävän tyttöparven keskessä. Tytöt pyrähtivät taas pakoon ja
nuorukaisenkin sydän hytkähti vähän säikähtyneenä: se oli Ebba Fleming,
joka, ollen mukana neitosiaan kaitsemassa, nyt kiirehti ottamaan
selkoa, mikä susi hänen karitsainsa joukkoon oli hiipinyt. Kohta hän
Hieronymon tunsi ja antaen ankaran katseen Annalle, joka melkein kuin
jähmettyneenä oli jäänyt yhteen kohti seisomaan, viittasi hän häntäkin
poistumaan toisten tyttöjen jälestä. Sitten astui hän uhkaavana nuoren
Birckholtzin eteen, lausuen:

-- Kuinka on teillä uskallusta lähennellä holhokkiani kaiken sen
jälkeen, mitä on tapahtunut. Eikö ollut Strömsholman häväistys
riittävä, vieläkö hiivitte sala-ampujana hänen ympärillään? Mikä on
tarkotuksenne?

Hieronymo oli pian toipunut ensi hämmästyksestään ja oli nyt miltei
hyvilläänkin, että oli päässyt kahden Kuitian rouvan puheille. Hän
toivoi toki naistunteiden kieliä väräyttelemällä voivansa hellyttää
Flemingin puolison mieltä suopeammaksi heidän liittoaan kohtaan. Ja
nöyränä, mutta suoraan ja avomielisesti hän vastasi:

-- Tarkotukseni, se on saada tämä nuori neitonen omakseni. Enkä hiivi
sala-ampujana, rehellisillä keinoilla tahdon häntä tavotella, -- sitä
varten aijon tänään käydä marski Klaus Flemingin puheilla, esittäen ne
suositukset, joita mulla on mukanani.

-- Mitkä suositukset? Nuori mies, teidän olisi viisainta olla Klaus
Flemingin luo menemättä. Mitä aijotte hänelle sanoa?

-- Aijon sanoa, että minusta on nyt, sen jälkeen kuin Strömsholmassa
tavattiin, tullut aatelismies, minulla on jo huomenlahjakin
morsiamelleni tarjottavana ja hänen ruhtinaallinen korkeutensa
Södermanlannin herttua itse pyytää minulle tätä nuorta neitosta, jonka
suostumuksen jo kauan sitten olen saavuttanut, -- armollinen rouva,
minä astun luottamuksella ja rohkealla mielellä teidän ja marski Klaus
Flemingin eteen.

Nuorukaisen reipas, avonainen käytös teki Ebba-rouvaan edullisen
vaikutuksen ja ellei samalla muisto Hornein kanssa solmittavasta
liitosta olisi palannut hänen mieleensä, olisi hänen vastauksensa
Hieronymolle ehkä ollut lauhkeampi. Nyt hän vain nuorukaisen sitkeää
itsepäisyyttä ihmetellen vastasi:

-- Te jatkatte yritystänne -- ettekä käsitä, että se ei ole ainoastaan
mahdoton, vaan sen lisäksi uhkarohkeakin.

-- En, armollinen rouva, enkä sitä ajattelekaan. Miksi mahdoton? Teillä
on sydän teilläkin, teidän täytyy ymmärtää asemanne. Mitä sillä
voittaisitte, jos väkisin onnemme estätte? Katsokaa tuota viehkeää
kukkasta, se on vielä niin tuores ja raikas. Miksi soisitte sen
kuihtuvan ja kuoleutuvan -- se kuihtuu, jos siirrätte hennon taimen
maaperään, jota se ei kärsi ja jossa se ei viihdy. Ei, te sen
ymmärrätte, rouva Ebba, kuinka kauniina taimemme kukoistaisi, jos se
saisi vapaasti versoa niin, kuin luonto sen on kasvamaan asettanut.

Nuorukainen puhui lämmöllä, puhui taivuttavalla, hellyttävällä äänellä,
eikä Ebba-rouva voinut olla häntä mielihyvällä kuuntelematta.
Tosiaankin, hänellä teki mieli tarjota äidillinen, anteeksiantava
kämmen tuolle hehkuvalle puhujalle. Mutta ei, hän ei unhottanut
asemaansa eikä velvollisuuttaan ja hän vastasi kylmästi:

-- Holhokkini on määrätty toiselle, te häntä ette koskaan voi saada. Ja
minä olen tekevä tehtäväni katsoakseni, ett'ette myöskään pääse
tilaisuuteen ajamaan hänen päähänsä turhia korupuheitanne. Niin --
toivon teidän poistuvan täältä.

Veri nuorukaisessa kuohahti, -- hän oli toki luullut voivansa vähän
sulattaa tuota jäätä, hän oli edes rouvassa odottanut tunnetta ja
armahtavaisuutta. Tuo kylmyys häntä ärsytti, hän ei voinut hillitä
kiukkuaan ja koko tulistuneen mielensä kiivaudella hän huudahti:

-- Hän ei joudu toiselle, se uskokaa, sillä hän on minun!

Ebba-rouva viittasi kädellään häntä poistumaan. Nuorukainen astuikin
venheensä luo, vaan siinä hän vielä ikäänkuin uhaten kääntyi ympäri ja
vakuutti:

-- Vaikka virittäisitte kaikki elkeenne, vaikka itse pyhä Pietari ja
paholainen liittyisivät vastaamme, hän on oleva minun!

Niin huudahdettuaan hän hyppäsi venheeseen, heilautti hattuaan
Flemingin ylpeälle rouvalle, joka siinä rannalla vielä liikahtamatta ja
ikäänkuin mietteihinsä vaipuneena seisoi. Oliko tuossa katseessa
sittenkin jotakin peräytymistä, jotakin toivoa antavaa? Ei, kasvot
olivat kankeat ja kylmät. Ja nuorukainen virkahti soutajilleen:

-- Ja nyt amiraalilaivaan, nyt Suomen karhun pakinoille! -- Sinne kiiti
venhe nopeasti ja tuokion kuluttua seisoi nuori sanankuljettaja jo
ankaran Klaus Flemingin edessä.

Virallisena ja värähtämättömin kasvoin hän siinä seisoi sanaakaan
virkkamatta, silmiään räpäyttämättä, sillaikaa kuin marski itsekseen
hienosittain kiroillen luki tuon herttuan ensimmäisen, äkäsen kirjeen.
Kun marski sitten mursi auki toisen, pienemmän kirjeen, vavahti hän
vähän, vaan terästi luontonsa kovaksi. Marski musteni kasvoiltaan tuota
kirjettä lukiessaan ja pari kertaa hänen katseensa jo kirjeestä
kohosivat ja salama singahti niistä nuorukaista kohden. Ja kun hän ehti
erääseen kohtaan, jossa herttua pyysi Flemingiä lähettämään
veljensätyttären hänen puolisonsa Kristiinan hovinaiseksi ja
holhokiksi, silloin pääsi marskilta huudahdus:

-- Niinkö luulet, parittaja!

Vaan kirjeen loppuun luettuaan seisoi marski hetkisen ääneti ja vaipui
sitten varsin tyynesti lepotuoliinsa istumaan, heilauttaen kirjettä
kädessään. Sitä vihanmyrskyä, jota Hieronymo oli odottanut, ei
kuulunutkaan ja hän rupesi jo toivomaan, että herttuan puoltosana ja
hänen nuori aateliskilpensä olivat lopuksikin tehneet marskiin
edullisen, vakuuttavan vaikutuksen. Kotvasen kuluttua virkkoi Klaus
Fleming:

-- Mistä syystä luulet herttuan oikeastaan puuttuneen tähän sinun
kosintahommaasi?

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa kai tarkottaa sekä nuoren neitosen että
minun parasta, vastasi Hieronymo reippaasti.

-- Ole ilveilemättä, tokasi marski kärtysästi, -- hänkö suotta
puuttuisi meltomielisiin lemmenjuttuihin! Me ymmärrämme kyllä
tarkotuksen, sinä olet ainoastaan välikappale. Vaan sittenkin, sulla on
rohkeutta astua toisen kerran eteeni samalla asialla, -- etkö uskonut
ensi kerralla?

Marski istui tyyneenä, vaan hänen kulmakarvansa loivat tavallista
paksumman varjon hänen kasvoilleen ja kiihkoa näytti asuvan ankarassa
katseessa. Hieronymo koetti yhä pysyä reippaana vastatessaan:

-- Teidän armonne lupasi minun tulla, kun olen varustettu
aateliskilvellä ja huomenlahjoilla. Ja suosituksiini luottaen...

-- Sinä ilveilet liian rohkeasti, nulikka! Jos sinulla olisikin kaikki
muut edut päästäksesi Flemingin vävyksi, pelkkä se seikka, että herttua
puolestasi kosii, tekee sinut mahdottomaksi, -- sitä etkö älyä? Vaan
sinä olet halpa välikappale, mitätön syötti, -- sinuun ei kannata
kiivastua. -- Marski vaipui taas silmäilemään herttuan kirjettä, hänen
nyrkkinsä puristui, hän rutisti sen kokoon. Ja huomatessaan nuorukaisen
vielä seisovat edessään, huudahti hän: -- Mitä viivyt?

-- Mikä vastaus on minun vietävä herttualle?

Marski nousi pystöön.

-- Hänelle vastaan itse. Vaan sinä, herttuan kätyreistä halvin, pane
mieleesi: minun talostani et koskaan naista saa, et orjatartakaan,
niinkauan kuin tämä käsi jaksaa ojentua!

Nuorukainen näki vihan laineiden olevan nousemassa Suomen marskissa,
eikä tahtonut odottaa, kunnes ne purkautuisivat esiin. Hyrskyten
lainehti hänen omakin povensa ja terävä vastaus pyöri hänen huulillaan.
Vaan hän nielasi sen, kumarsi jäykästi ja lähti nousemaan kannelle.
Marski seurasi häntä tuokion kuluttua, ja kun Hieronymo jo istui
venheessään, huusi tämä vielä kannelta:

-- Ilmota herrallesi, että hän valitkoon toisen lähettilään, kun
minulle asiata lie, sinua en enää tahdo edessäni nähdä.

Vaan nuorukaisessakin purkausi silloin jo kiukku esiin ja hän huudahti
vastaan:

-- Vielä tulen minä sittenkin kolmannen kerran, enkä odota niinkään
kauan, kunnes kätenne on kangistunut.

Tuulelta ei enää kuulunut, mitä marski siihen vastaan karjasi, vaan
kiivaana hän käsiään huitoi. Mutta syttä ja sappea oli venheessä
istujankin mieli. Olihan hän tosin aavistellut, marskin vihaa varoen,
että sieltä tulisi rukkaset, yhtä komeat kuin ensi kerralla. Vaan tuo
pöyhkeä, tuo nöyryyttävä käytös kohotteli koston kuohuja hänen
mielessään ja säihkyvin katsein silmäili hän vielä kerran taakseen
amiraalilaivaan, jonka kannella marski vielä käveli edestakaisin.

-- Ehei, sinä kopea marski, nyt on kirjeiden ja kauniiden puheiden aika
mennyt, näistä puolin ryhdytään totisempiin toimiin. Vielä olet sinä
kuuleva puhuttavan Hieronymus Birckholtzista -- enemmän kuin
tuuletkaan!

Viimeinen kirje oli lähettiläällä vielä viemättä ja sitävarten hän
ohjasi venheensä Kaarlo Hornin laivaan, joka kelluili kauempana
toisella rannalla. Sinnehän hän oikeastaan tuli niinkuin ystävälliselle
alueelle, vaan kumminkin, sielläkin hän tiesi erään häntä katkeralla
mielellä katselevan, -- olihan nuori Henrik Horn hänen kilpakosijansa.
Vaikka he usein olivat tavanneetkin toisensa Kaarlo-herttuan
hovipiireissä, ei heidän välillään näihin asti ollut koskaan ollut
sanaakaan puhetta, ei viittaustakaan, suhteestaan nuoreen Flemingin
neitoseen. Itse hän oli välttänyt siihen koskemasta, oli toivonut
nuoren Hornin, huomatessaan, ettei tyttö häntä suosi, muitta mutkitta
vetäytyvän syrjään. Vaan nyt hänen teki mieli puhua pari sanaa tuon
pojan kanssa, -- hän arvasi, että Flemingit nyt herttuan puututtua
asiaan, vielä kiihkeämmin tuota heille mieleistä liittoa kiirehtisivät.

Siitä syystä hän, jätettyään kirjeen Kaarlo Hornille, etsi tilaisuutta
puhellakseen kahdenkesken Henrik Kaarlonpojan kanssa, eikä hänen kauan
tarvinnut tällaista tilaisuutta hakeakaan. Nuorella Hornilla oli
nähtävästi sama tarkotus ja hän se juuri viittasikin lähettilään
syrjään muusta laivaväestä keulakannelle.

Täällä saaristossa Henrik Kaarlonpojalle vasta oikein oli selvinnyt
asemansa Anna Flemingiin ja syyt siihen arkuuteen, jopa kylmyyteen,
jolla neitonen häntä kohteli. Laivaston mukana oleva suomalainen
aatelisnuoriso oli näinä viikkoina, kuninkaan lähtöä odotellessaan,
viettänyt monta hauskaa, iloista päivää yhdessä, yhteisillä
huvimatkoilla ja metsästysmatkoilla saaristossa, taikka vierailuilla
toistensa luona laivoissa. Nuori Henrik oli siellä pannut parastaan
totellakseen Ebba-rouvan neuvoa: voittaakseen, valloittaakseen tuon
tytön, johon hän jo vuosi sitten Vääksyssä oli silmänsä iskenyt.
Vaan hän oli huomannut ponnistelevansa turhaan: neitonen vetäytyi
pois hänen seurastaan, oli raskasmielinen, kylmä ja arka. Nuori Horn
sitä suri, käsittämättä syitä siihen. Vaan sitten hän toisilta
aatelisnuorukaisilta sai kuulla kertomuksen Strömsholman tapahtumista
ja hän ymmärsi: Anna Flemingin tunteet olivat kiinnitetyt toiseen,
muukalaiseen mieheen, joka palvelijan asemassa oleskeli herttuan
seurueessa.

Siitä rupesi mustasukkaisuuden myrkky kalvamaan nuorukaisen sydäntä ja
ennen tuntumaton katkeruus täytti hänen mielensä. Hän rupesi
hiljaisissa mietteissään vihaamaan tuota miestä, jonka kanssa hän ennen
usein ja kernaastikin oli seurustellut herttuan hovissa, vaan jonka hän
nyt huomasi astuneen tielleen. Ja kun hän nyt yhtäkkiä näki tuon
kilpailijansa astuvan isänsä laivaan, kuohahti kätketty kiihko taas
hänen mielessään ja hän päätti puhutella Hieronymus Birckholtzia, jonka
vilpittömiä tarkotuksia Anna Flemingin suhteen hän epäili.

-- Minä tiedän, että te olette onnistuneet saavuttamaan erään
aatelisneitosen suosion, joka minullekin on kallisarvoinen.
Valloituksenne on ollut helppo, vaan oletteko ajatelleet, että leikitte
neitoseen nähden arveluttavaa leikkiä?

Kas siinä vielä yksi, joka tarkotuksiani pitää vallattomana, päättömänä
pilana! ajatteli nuori lähettiläs, kuunnellessaan kuinka Henrik Horn
loukkautuneen kiivaudella häntä nuhteli. Tekipä hänenkin jo mieli
vastata samalla mitalla, mutta hillitsemiskyky on suuri kyky, ajatteli
hän, ja lausui tyynesti:

-- Leikkiä, sanotte te, jalosukuinen ritari. Miksi leikkiä? Te tunnette
ehkä minut luonteeltani kevyeksi ja vallattomaksi, ja olenkihan minä
halpa ulkomaalainen, köyhä junkkari teidän rinnallanne. Vaan
sellainenkin voi joskus löytää murun, joka on hänelle henkeäänkin
kalliimpi ja josta hän ei luovu, vaikka sydän kiskottaisiin povesta.
Sellaisen helmen olen minä löytänyt ja sitä olen säilyttävä.

-- Mutta te tiedätte, että se on mahdotonta, Anna Flemingiä ette voi
saada puolisoksenne, häntä suotta turhilla toivomuksilla kahlehditte,
puhui nuori Horn kiivaasti. -- Jos olette jalo nuorukainen, luovutte
yrityksestänne ajoissa, -- niin minä tekisin.

-- Te, Henrik Horn, saatte valita Suomen aatelistosta neitosen minkä
tahansa, kaikki teille lähtevät, sillä te olette Kankaisten suurta
sukua. Minulla on yksi ainoa aarre, vaan se on mulle sitä kalliimpi.
Tyttö on itse mulle sydämmensä antanut, -- kumman meistä on
syrjäydyttävä?

Nuori Horn ei voinut kieltää, että hänen kilpailijansa todistelussa oli
perää, ja masentuneena loi hän katseensa alas laivan laidan yli
leikkivään aallokkoon. Niin, niin, neitosen sydän on valinnut, jalointa
olisi alistua sen vaalin alle, syrjäytyä, luopua koko rakkaaksi
käyneestä unelmasta... Mutta sittenkin, nuori Horn ei tahtonut heretä
taistelusta, jossa hän mielestään taisteli tyttönsäkin onnen puolesta.
Ja hetken kuluttua hän virkkoi:

-- Te teette onnettomaksi sen neitosen, joka mulle on rakas, teidän
pelinne ei ole puhdasta. Vaan minä olen elkeitänne seuraava, ja
muistakaa, minä voin käyttää miekkaanikin, vaikka en ole soturi, jos
hänen onnensa taikka kunniansa puolesta tarvitsen taistella.

Katkerasti hymähti nuori lähettiläs:

-- Taistellaan vain, valmis olen siihen minäkin, tähän taisteluun
kaikki pyrintöni kohdistuvatkin. Vaan se tietäkää: jos taistelu mulle
on vaikea, on se teille toivoton, sillä neitonen on minun!

Uhkausta oli molempain kilpailijain sanoissa, jopa liikkeissäkin, kun
he näin erosivat, heittäen toisilleen leppymättömän jäähyväiskatseen.
Vaan nuori sanantuoja laskeusi venheeseensä ja istahti keskiteljolle
miettimään, venheen kulkiessa salmen suuta kohden. Tottatosiaan, tämä
päivä oli jättänyt hänelle sangen vähän toiveita jälelle. Joka taholla
kiivas, vihanen vastarinta, taistelua kaikkialla, minne hän vain
kääntyikin, taistelua, jossa hän ymmärsi olevansa heikommalla,
huonommalla puolella ja johon hänen kävi vaaralliseksi pitemmältä
puuttua... Ja mitä varten hän oikeastaan tätä toivotonta sotaa kävi,
miksi potki hän tutkainta vastaan, hän, joka aina oli tottunut
sukkelalla käännöksellä väistämään vastuksia ja huuhtomaan ikävyydet
mielestään uusilla ilveillä ja hauskuuksilla? Miksei hän nytkin
pyörähtänyt tieltä, hyljännyt koko hommaa ja hakenut uutta,
kiitollisempaa seikkailua muilta markkinoilta? Niin, miksei?

Turhaan hän sitä kyseli, vastausta ei hän löytänyt, hän vain tunsi,
ettei hänellä nyt, kuten ennen, ollut valitsemisen varaa. Venhe
souti juuri sen niemen ohi, jossa hän pari tuntia sitten oli
tyttöään puhutellut; vielä olivat siellä venheet rannassa, ehkei
huviretkeilijöitä näkynyt. Vaan nuorukainen näki sittenkin kuten äsken
edessään tuon neitosen niin hellänä, niin huolestuneena, niin
rakastavana, melkein kuin rukoilevana lapsena... Se rukous kohdistui
häneen ja suli yhteen hänen omain mielikuvainsa kanssa.

-- Soudetaanko vielä tänä iltana kaupunkiin takasin? kysyivät soutajat,
kun pienen kalastajakylän ohi lähdettiin kulkemaan aavemmalle selälle.

Nuorukainen heräsi. Kaupunkiin? Tukholmaan, mitä hänellä oli siellä
tekemistä? Ei, sotaa on jatkettava, suunnitelma laadittava, tässä ei
ole aikaa hukata. Ja hän virkkoi päättävästi soutajille:

-- Ei, laskekaa tuohon kylän rantaan, minä jään tänne te, saatte palata
milloin tahdotte. -- --

Seuraavana päivänä oli aamusta asti liikettä ja hyörinää kuninkaan
merileirissä Tukholman ulkosaaristossa. Laivoja asetettiin lähtökuntoon
ja laivavenheet soutelivat ehtimiseen aluksesta toiseen toimittelemassa
asioita eron edellä. Kuninkaan laivasto oli näet saanut käskyn
päivällisen aikaan nostaa ankkurit lähteäkseen purjehtimaan edelleen ja
Suomen aatelisto, joka täällä jo viikkokausia oli viipynyt kuninkaan
luona, valmistautui sekin jo vihdoinkin purjehtimaan Ahvenanmeren yli
kotiin Suomeen. Mutta useiden Suomen aatelisherrain piti vieläkin Klaus
Flemingin mukana seurata kuningasta Puolaan saakka ja heittivät he siis
nyt täällä jäähyväisiä omaisilleen ja maamiehilleen.

Suomeen lähtijät kävivät juhlallisilla jäähyväistervehdyksillä myöskin
kuninkaan luona ja hyvillä mielin, kuninkaalleen kiitollisina ja
kuninkaan miehinä he sieltä palasivat; mikä oli saanut uuden
läänityksen, mikä viran taikka lahjan, -- ilman ei sieltä palannut
kukaan, yksin Kaarlo Hornkin sai täällä uusia läänityksiä. Tämä oli
kaikki Klaus Flemingin vaikutusta, hän tahtoi kiinnittää suomalaiset
yhä lujemmin kuninkaaseen ja sen kautta itseensä ja hän osasi
käyttää vaikutustaan jalomielisestikin. Iloisia jäähyväis- ja
onnentoivotushuutoja kaikui siitä syystä kaikkialta aluksista ja niiden
lomissa puikkelehtavista laivavenheistä.

Klaus Flemingin amiraalilaivassa oli myöskin eron hetki käsissä,
Kuitian perheen piti näet matkustaa kotiin Suomeen, marskin itsensä
jäädessä seuraamaan kuningasta Puolaan. Vaan siellä ei ollut mieliala
iloinen, tuo herttualta eilen saapunut pieni kirje oli myrryttänyt
marskin mielen ja jättänyt myrskyn enteitä ilmaan. Aamusella jo oli
marskilla ollut pitkä, yksityinen keskustelu rouvansa kanssa ja Anna
Fleming oli oivaltanut, että tämä keskustelu oli koskenut häntä. Ja nyt
kutsuttiin Anna itse setänsä luo kuulemaan päätöksistä.

Arkaellen astui Anna setänsä eteen, mutta samalla hän tunsi
tyynnyttävää varmuuttakin mielessään. Hän oli eilisestä saakka, jolloin
hän niin odottamatta oli sulhasensa tavannut, ollut omituisen
vaihtelevassa mielentilassa. Nuorukaisen reipas, luottava katse oli
valanut iloa ja rohkeutta hänen mieleensä, vaan uusia huolia oli siitä
yhtymisestä myös hänen mieleensä tunkeutunut. Hän tunsi setänsä
järkähtämättömyyden pienimmissä asioissakin ja pelkäsi varsinkin tuota
herttuan puoltosanaa, jonka hän arvasi setänsä mieltä ärsyttäneen.

Tavallista kiivaammassa mielentilassa Klaus-herra olikin, kun hän
holhokilleen virkkoi:

-- Sinä et ole totellut minua, Anna, vastoin kieltoani olet tavannut
tuon vehkeilijän, jolle jo Strömsholmassa annoin matkapassin, niin,
niin, minä tiedän sen, muuten hän ei olisi uskaltanut toista kertaa
eteeni tulla. Sano, mikä sulla on tarkotus, aijotko todellakin
vastustella _minua_?

Anna ei osannut vastata mitään, hän katsoi kysyen Ebba-rouvaan, joka
siinä miehensä vieressä istui, keksiäkseen hänen katseistaan jotakin,
joka hänelle selvittäisi mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Vaan
Ebba-rouva oli itsekin ikäänkuin murheellinen ja levoton, näytti siltä,
kuin aviopuolisojenkin kesken äsken olisi joku erimielisyys ollut
olemassa. Klaus-herra jatkoi:

-- Sinua on kosinut jalosukuinen nuorukainen Henrik Horn. Hänelle et
aijo mennä avioksi -- niinkö?

Niin ankarasti tähysti marski Annaa silmiin, että häneltä väkisinkin
laskeusi katse alaspäin. Vaan hän kohotti sen taas ja päättävästi
nyökäytti hän päätään.

-- Se on vallassasi, siihen en puutu, vaikka voisinkin muitta mutkitta
sulle aviomiehen määrätä, virkkoi marski kohauttaen olkapäätään. --
Vaan minä olen sulle ilmoittanut, että tuon herttuan rengin puolisoksi
et myöskään joudu, niinkauan kuin minun kädessäni on vaikkua, ja sinä
tiedät, että minä en riko sanojani.

Marski käveli pariin kertaan yli laivahuoneen lattian ja pysähtyi taas
Annan eteen:

-- Sinulla on huonoja taipumuksia, sinä olet perinyt äitisi aatelitonta
verta ja hänen kevytmielistä luonnettaan. Isäsi teki häpeällisen
naimiskaupan, joka sukumme nimeä halvensi, vaan ole varma, minä olen
pitävä huolta, ettet sinä pääse tilaisuuteen tätä häväistystä
uudistamaan. Minä pidän siitä huolen, kuuletko...

Niin uhkaavana, niin ankarana hän seisoi siinä tuo kookas,
teräväkatseinen mies, -- ei ollut epäilystäkään, ettei hänen sanansa
olleet järkähtämättömät. Hän oli yhtä hievahtamaton, olipa kysymyksessä
pienet asiat tai suuret. Sen Anna oivalsi, ja vaikka hän koetti karasta
luontonsa, ei hän voinut estää kyyneleitä virtaamasta esiin, -- olihan
viimeinen toivo, että hän saisi holhoojansa suostumuksen haluamalleen
avioliitolle, nyt mennyt. Ja Ebba-rouvakin suojasi silmiään
kämmenellään, näytti siltä, kuin hänelläkin olisi kyynel pyrkinyt
esiin. Sitä marski katsoi ja rypisti kulmakarvojaan tyytymättömänä.

-- Te tiedätte, että minä en pidä vetistelemisestä, kyyneleet eivät
koskaan päätöksiini vaikuta. Me eroamme nyt, te matkustatte ensiksi
Kastelholmaan ja Anna jää sinne niinkauaksi, kuin minä sen
tarpeelliseksi katson. Leskikuningatar tulee sinua siellä pitämään
silmällä. Vaan se muista, jos kuulen vielä hiiskahdustakaan uusista
lemmenvehkeistä tuon herttuan kätyrin kanssa, toimitan sinut vielä
turvallisempaan paikkaan, luostariin sinut salpaan tai rautaristikkojen
taa. Sillä tässä on Flemingin nimi kysymyksessä, perheeni arvo, ja sitä
et tahraa, sen vannon... Saat mennä.

Vaan Anna ei lähtenyt, hänen ruumiinsa vapisi, hänen polvensa
notkistuivat ja kuin rukoillen vaipui hän polvilleen ankaran setänsä
eteen. Oliko kaikki noin lopussa, eikö armon kiventä ollut tuossa
muuten niin jalossa miehessä, oi, osaahan hänkin toki sääliä... Ja
hiljaa Anna nyyhkytti:

-- Setä, setä, antakaa pieni toivon murunen.

-- Ei sanaakaan enää. Saat mennä.

Silloin nousi Ebba-rouva, astui miehensä luo, laski kätensä hänen
olalleen ja kuiskasi, häntä silmiin katsoen:

-- Klaus, tästä ei tule mitään hyvää. Olen ollut kanssasi samaa mieltä,
vaan nyt, minä pelkään...

Vaan Klaus-herra nykäsi itsensä kärsimättömänä irti ja katkasi rouvansa
lauseen:

-- Te matkustatte Kastelholmaan ja tottelette käskyjäni.

Anna oli jo noussut. Hänen vartalonsa oli taas suora ja hänen kasvonsa
tyyneet, kun hän poistui. Hänenkin sydämmensä oli nyt tehnyt valan,
hiljaisen, äänettömän valan, vaan yhtä järkähtämättömän kuin se, jonka
hänen setänsä oli vannonut. Hän oli voittava onnensa, voittava sen
kaikesta huolimatta, vaikkapa hän vetäisikin päälleen setänsä vihan ja
vaikka hänen nuoruutensa kulukoon sitä odotellessaan.

Tunnin kuluttua oli Suomeen lähtevä laivasto jo liikkeellä, ja
kuninkaankin laivastossa nostettiin ankkurit samaan aikaan. Tämän
jälkimmäisen sanottiin nyt vihdoinkin vievän kuninkaan Puolaan; vaan
vieläkin se, muutamia tunteja purjehdittuaan, pysähtyi ja jäi ankkuriin
makaamaan -- pariksi viikoksi. Kuningas tahtoi vielä nauttia vapauttaan
meren hengessä. Mutta suomalainen laivasto painoi yhtämittaa itää
kohden ja oli jo ennen illan tuloa Ahvenan saaristossa.

Siinä erosi yksi laiva toisten joukosta; Ebba Fleming perheineen laski
näet Kastelholmaa kohden, vieraillakseen tässä pienessä, vanhassa
linnassa muutamia päiviä sisarensa, leskikuningattaren luona.

Vanha oli näet silloin jo tuo korkea, pyöreänmuotoinen, umpinainen
kivilinna, joka sijaitsi Ahvenan mantereen itäisellä rannalla, pitkän,
kapeanlaisen salmen partaalla. Jo yli kaksisataa vuotta sitten oli
mahtava Bo Juhonpoika Grip tässä linnassa toisinaan asuskellut ja oli
se siitä pitäin aina ollut varustettuna ja sisältänyt pienen
vartioväen, mutta harvoin sitä vihollisen lauma oli lähestynyt; linnan
ainoita merkkihetkiä oli ollut se, kun Juho Folkenpoika v. 1434
Engelbrektin kapinan aikana sen valloitti tanskalaisilta. Nyt siellä
isännöitsi leskikuningatar Katariina Stenbockin vouti muutamain
palvelijain kanssa, ja kuningatar itsekin asusti siellä usein suviset
ajat. Ja niinkuin linnassa ainakin pidettiin Kastelholmassa portit
visusti suljettuina, muurin rinteillä olevat vanhat tykit olivat
käyttökunnossa ja yöt päivät kuljeskeli vartijoita valleilla ja
tornissa linnan turvallisuutta vartioimassa. Metsä linnan ympäriltä oli
raivattu pois laajalta alalta ja ainoastaan salmen toisella puolen
näkyi kyliä ja ihmisasuntoja.

Ebba-rouva viipyi linnassa ainoastaan muutamia päiviä, vaan Anna jäi
hänestä sinne jälelle Klaus-herran määräysten mukaan. Silloin huomasi
Anna olevansa vankina. Hän oli saanut asunnokseen saman pienen,
ristikko-ikkunoilla varustetun huoneen, jossa kuningas Eerik XIV:ttä
23 vuotta sitten oli veljensä käskystä pidetty vankina, ja hänen
liikkeitään linnan alueella ja sen lähimmässä ympäristössä pidettiin
silmällä. Ilottomat, yksitoikkoiset ajat hänelle nyt alkoivat;
leskikuningatar ja palvelusväki vartioitsi sekä häntä että kaikkia
linnaan tulijoita ja tuskallinen, painostava tunne siitä syystä Annaa
rasitti, missä hän vain liikkuikaan. Siksi istui hän enimmäkseen yksin
huoneessaan, silmäillen sen ikkunasta yli salmen ja läheisen rannikon,
jonka takaa Sundin pitäjän korkean kivikirkon tornit yli metsän
kuumottivat. Hän oli kohta älynnyt, että täällä linnassa ei hän saisi
sulhoaan tavata, jos tämä hänen olinpaikastaan tiedon saatuaankin hänen
puheilleen pyrkisi, ja turhaan hän mietti, miten hän saisi
nuorukaiselle viestin laitetuksi. Ja viikkoja kului, illat pimenivät,
syksy oli käsissä.

Oih, niin ikävä oli Annan olla, niin toivotonta, niin yksinäistä; ei
ketään ollut, jolle hän olisi voinut kertoa huoliaan ja risteileviä
tunteitaan. Yksin hän käveli usein pitkät ajat linnan vallilla,
katsellen kaunista salmimaisemaa edessään, ja hänen silmänsä
tähystelivät ja hakivat niin hartaasti siitä ympäröivästä luonnosta
jotakin, jota eivät löytäneet. Venheitä purjehti linnan edustalla ja
ruuhia souti ohi -- oi, eikö niissä missään ole se hymykatseinen
nuorukainen, jota hänen sydämmensä niin hartaasti kaipasi? Ei tullut
viestiä vastaan.

Mutta yksi noista venheistä rupesi kumminkin herättämään hänen
huomiotaan. Se ei ollut oikein kalastajavenheen näköinen, tyhjiltään se
aamusin kulki merelle päin, yksi mies vain perässä, ja tyhjiltään se
taas iltasin palasi. Ja kun se salmen suussa olevan luodon taa ehti,
katosi purje ja venhe, -- näytti siltä, kuin purjehtija olisi tuolle
luodolle laskenut. Tuota venhettä hän rupesi masentumaisillaan jo
olevan mielensä koko kiinnolla tarkkaamaan ja ensimmäiset, arat toiveet
kasvoivat vähitellen varmuudeksi. Eikö viittonut tuo venhemies
purjeensa alta kädellään juuri hänelle, eikö purjehtinut hän joka päivä
juuri häntä varten siitä ohi? Varmaankin, tuossa venheessä istui hänen
sulhonsa, joka purjehti autiolle luodolle salmen suuhun tyttöään
puheilleen odottamaan.

Silloin rupesi Annakin keksimään keinoja vesille päästäkseen. Hän oli
jo ennen usein linnan valkamassa istunut venheen perässä onkivapa
kädessä tuntikausia synkissä mietteissään, oli joskus työntänyt venheen
uloskin rannasta ja soutanut salmelle -- se huvitus oli toki vangille
suotu. Vaan nyt hänestä tuli aivan uuttera onkija, hän souti joka päivä
rantoja pitkin linnan näkyvissä kaislikon rinnasta toiseen, ja palasi
aina tunnin tai puolen perästä takasin, joten näitä kalamatkoja ei
kukaan epäillyt eikä kieltänyt. Vaan eräänä päivänä, jolloin hän linnan
vallilta taas oli nähnyt purjevenheen viilettävän luodolle, meloi hän
ohi viimeisenkin linnaan näkyvän kaislikon, kierrätti pienen
niemenkärjen ja rupesi sen suojaan päästyään voimansa takaa soutamaan
salmen suuta kohden. Hänen voimansa kasvoivat moninkertaisiksi,
käsivarret olivat jäntevät kuin rauta, kuohuna kohisi vesi keulan
edessä. Oliko hänen aavistuksensa ollut oikea, nyt se oli näkyvä.
Tuossa luoto, pieni, lepikköä kasvava -- autiolta se näytti. Jo törmäsi
venhe hiekkaselle ahteelle, soutaja nousi pystöön venheessään.

Vaan samassa oli jo siimeksestä juossut nuorukainen tempaissut venheen
maalle ja tytön syliinsä, -- ensi kerran lepäsi Anna Fleming sen miehen
käsivarrella, jolle hän hehkuvan lempensä oli antanut ja jonka
morsiameksi hän itsensä oli vannonut, ensi kerran hipasi tuo kihara
hänen poskeaan ja ensi kertaa tunsi hän noiden hymyileväin huulien
hakevan omiaan... Se oli kaikki käynyt silmänräpäyksessä, ei ajatusta
ollut Anna ehtinyt ajatella. Hänen sielunsa, tuo kauan kiusautunut ja
kärsinyt, tunsi vihdoinkin kerran elävän onnen lehahtavan lävitseen ja
uhkuva riemu pulpahti kerrankin hänen lempeä niin kauan kaihonneeseen
sydämmeensä. Ja hän nautti siitä täysin siemauksin, sulhonsa sylissä
nyt hervotonna leväten, ja sulaneen kaihon kyyneleitä olivat ne, joita
nuorukainen hänen poskeltaan suuteli.

Siihen he istahtivat rinnakkain kallion kielekkeelle lepikon
siimekseen, katselivat toisiaan silmiin ja kertoivat katkonaisin sanoin
yhteisistä vaikeuksistaan, aikeistaan ja toiveistaan, -- tuhansia
heillä tuntui olevan asioita toisilleen tarinoitavana. Nuorukainen
kertoi jo viikon väärällä nimellä viipyneensä Ahvenassa, jonne hän,
saatuaan vihiä Annan olosta siellä, oli tullut suomalaisessa laivassa,
ja Sundin kirkolla asuen yrittäneensä jos jotakin tavatakseen
lemmittyään. Turhaksi oli hän huomannut linnaan pääsemisen, siellä oli
vastassa portit ja vallit ja vahtimiehet, mahdottomaksi myös löytää
yhtymäpaikkaa kylässä tai maan puolella. Silloin oli hän päättänyt
piirittää meren puolelta, ja se olikin onnistunut. Hän oli valloittanut
linnan ja löytänyt aarteensa, jota häneltä tahdottiin riistää. Ja hän
oli löytävä sen vielä vastakin.

-- Ole varma, Anna, viekkaus voittaa väkevyyden. Vielä minä sinut
omakseni osaan saada, osaan pakottaa mahtavan marskinkin!

-- Oi, ei, ei, hän on rautanen, hän uhkaa lähettää minut luostariin,
hän panettaisi minut kahleisiin, jos tietäisi minun luonasi olevan.
Vaan nyt olet sinä tuossa vieressäni, -- muuta en ajattelekaan!

-- Niin olen, ja voimattomiksi käyvät lopuksi marskinkin vihat, sen
saat nähdä. Jos en sinua marskin suosiolla saa, otan väkisin.

-- Mitä tarkotat ... karkaammeko?

-- Miksemme voisi sitäkin tehdä? Tuolla on venhe rannassa, me
purjehtisimme meren yli, rientäisimme herttuan luo, sinne ei marskin
viha ulotu... Vaan ei vielä, lemmittyni, vielä on meillä muitakin
keinoja, ehkä kääntyvät olot piankin meille suosiollisiksi. Herttua ei
aijo suvaita setäsi valtaa Suomessa, hän kukistaa hänet ja meidät hän
jo on luvannut toisillemme. Malttia vain ja rohkeutta!

-- Rohkeutta, sitä saan aina, kun luonasi olen, vaan yksin ollessani se
pettää.

-- Siksipä olenkin usein luonasi...

Vilahtamalla kului tällaisissa tarinoissa tuntinen ja Annan täytyi
kiirehtiä takasin; sydän palpattaen juoksi hän venheelleen ja pikaisten
jäähyväisten jälkeen oli hän taas soutamassa linnaan päin. Vaan iloa
säteilivät samalla hänen kasvonsa ja mieli oli taas kevyt kuin linnun.
Hän oli saanut tavata sulhonsa, sai tavata vielä vastakin, -- laulellen
nousi hän törmälle. Ja hänen mielensä oli sitä onnellisempi, kun hän
linnassa huomasi, että hänen poissaoloaan ei siellä ensinkään epäilty.
Eikä hänen venheretkiään seuraavinakaan päivinä huomattu, kun hän
onkivapa mukanaan souti selälle päin ja sitten pistäysi autioon luotoon
Ahvenanmaan kallioisen rannan kätkössä. Ne olivat Annalle onnen päiviä,
hän eli kuin huumauksessa, siunaten setänsä päätöstä jättää hänet
Kastelholmaan vangiksi.

Vaan niitä onnenpäiviä ei kestänyt kauan. Hieronymo ei voinut
epäluuloja herättämättä kauemmin viipyä Sundin pitäjässä; hän oli
sanonut siellä odottavansa erästä Suomesta tulevaa laivaa,
matkustaakseen takasin Tukholmaan, ja nyt se oli tullut. Hänen oli
vielä tänä iltana matkustettava Ruotsiin, palatakseen herttuan
palvelukseen. Sen tiesi Anna ja raskaalla mielellä hän siitä syystä
tänään souti tuohon rakkaaseen yhtymäpaikkaan jäähyväisiä sulholleen
sanomaan. Kävi kovanlainen tuuli, mereltä nousi salmensuuta kohden
korkea laine, taivas oli harmajissa pilvissä. Työlästä oli sounti
tänään ja aivan lämmenneenä ja hengästyneenä saapui Anna vihdoin luodon
rannalle.

Nuorukainen oli siellä taas häntä vastassa, mutta hiukan kalvakka ja
levoton oli hänkin tänään, hänenkin reippaan ja iloisen mielen oli kai
eron ikävä himmentänyt ja omituisen hermostuneesti puristi hän Annan
kättä, kun tämä sen hänelle venheestä tervehdykseksi ojensi. Anna
huomasi kohta nuorukaisen katseesta tuon rauhattomuuden ja hänen kävi
poika parkaa sääli; omista kaihoistaan huolimatta rupesi hän nyt
vuorostaan sulhoaan lohduttamaan ja hälventämään pilveä hänen
otsaltaan.

Niin he istuivat vierekkäin sammalpeittoisella penkereellä, vaan tarina
luisti vaikeasti tänään, oli kuin jokin sulku olisi estänyt heitä
sanoin tulkitsemasta toisilleen sitä, mitä tunsivat. Ilmakin oli
hiottavan lämmin ja ikäänkuin painostava tuossa heidän kätketyssä
notkossa, johon ei tuuli ulottunut, sekin tuntui heidän mieliään yhä
matalammas masentavan. Hetkisen ääneti istuttuaan ja katseet maahan
luotuina virkkoi nuorukainen yhtäkkiä:

-- Jos ei sittenkään erottaisikaan, Anna. Miksi eroaisimme, miksi
antautuisimme taas tämän kaihon ja ikävän valtaan, joka meitä molempia
näin rasittaa. Laivassa on tilaa meille molemmillekin, soudetaanko
siihen?

Anna nojausi melkein ilolla nuorukaisen olkapäätä vastaan ja kuiskasi:

-- Jos tahdot, minä olen valmis. Sinuun luotan.

Vaan nuorukainen mietti taas ääneti hetkisen, hänessä näytti
jonkunlainen taistelu riehuvan, tunne ja järki kamppailevan keskenään.
Ja rohkeampana hän taas nosti päänsä pystöön.

-- Ei, meidän on sittenkin erottava, erottava vielä kerran, muuten
turmelemme yrityksemme ja onnemme. Ollaan järkeviä; mutta vaikeaa on
olla järkevä, kun sinusta on erottava.

Ja taas he istuivat sanaa puhumatta rinnakkain, ikäänkuin masentuneina
siitä päätöksestä, johon olivat tulleet. Lepän lehti lepatti tuulessa
ja lepän takana kuului meren loiva laine raskaasti loiskahtavan
rantaan, muuten oli kaikki luonnossakin äänetöntä, ikäänkuin
alakuloiseen hiljaisuuteen vaipunutta. Tuo alakuloisuus heitä molempia
rasitti, he olisivat tahtoneet sen keskustelulla katkaista, vaan eivät
raskineet, sehän olisi ollut kuin jäähyväisten merkki ja niitä he eivät
tahtoneet kiirehtää. Ja siksi he vaikenevina istuivat, melkein
toistensa katseitakin karttaen, ja kuuntelivat, kuinka meri raskaasti
huokui, ikäänkuin jäähyväishenkäystään sekin.

Vihdoin Anna mietteistään heräten säpsähti, nousi, ja ojensi kätensä
nuorukaiselle mitään virkkamatta.

-- Nytkö jo?

-- Olen jo viipynyt liian kauan.

-- Ei, vielä hetkinen, viivy, vielä viimeinen haihtuva hetkinen!

Ja hän veti tytön polvelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tuossa
katseessa oli jotakin niin tulista, niin intohimoista, niin
hekkumallista, Anna sitä melkein pelkäsi, vaan siitä samalla
sanomattomasti nauttikin. Ja hän jäi siihen sulhonsa syleilyyn
istumaan, antautuen hänkin koko rakastavan sydämmensä kiihkolla
nauttimaan tuon viimeisen jäähyväishetken suloutta ja katkeruutta. Hän
tiesi, että tuo viipyminen oli vaarallista, että häntä jo linnassa
kaivattiin, ehkä pian käytiin hakemaan, ja tiesi myös, mikä seuraus
siitä oli. Vaan hän ei siitä välittänyt, hän unhotti kaikki pelot ja
vaarat: kahlehtikoot hänet sitten vaikka rautoihin, sulkekoot
luostariin, -- vielä tuokion hän tahtoi autuaana elää, vielä muutamia
siemauksia juoda sitä onnea, jota häneltä niin ahnaasti koetettiin
kieltää. Hän viipyi.

Vaan raskaasti huokui meri ulapalla ja tasasesti loiskahti sen loiva
laine luodon kallioiseen rantaan.




VIII.

Talvitunteita Kuitiassa.


Sodan pelko oli koko syystalven ja joulunajan vuona 1594 pitänyt
Suomessa mieliä jännityksissä ja kaikkia oloja ja toimia epävarmalla
kannalla. Varsinkin olivat rajanpuolelaiset olleet huolissaan, minä
päivänä tahansa saattoi odottaa aseellista, hävittävää hyökkäystä
Venäjän taholta. Välirauha oli näet loppunut ja hyvin epävarmalta
näytti, saataisiinko se muutetuksi vakinaiseksi rauhaksi, sillä
rauhanehdoista oli tuiki vaikea sopia. Ruotsalaiset eivät olisi
suostuneet luopumaan valloittamastaan Karjalasta, venäläiset taas eivät
muulla ehdolla tahtoneet rauhasta puhuakaan, vaan uhkasivat tarttua
uudelleen aseisiin. Siitä syystä oli sotaväki Suomessakin ollut taas
kiireen vilkkaa asetettava sotajalalle ja muutenkin varustauduttava
vihollista vastaanottamaan.

Niissä hommissa oli marski Klaus Fleming, palattuaan syyskuussa
kuningasta Puolaan viemästä, ehtimiseen ja väsymättä matkustellut
paikasta toiseen, laivastonsa luota Pikkalasta Viipuriin, sieltä
Narvaan, jossa rauhanneuvotteluja pidettiin, taas Turkuun ja
Hämeenlinnaan, -- kelittömät ja kelilliset ajat hän matkusteli ja
puuhaili, kokosi sotaväkeä, antoi käskyjä ja hankki varoja. Hänen
hoteillaan yksin oli huolenpito Suomen asioista, ja hän tahtoikin ne
yksin pitää käsissään.

Jouluakaan hän ei ollut ehtinyt viettää kotonaan perheensä helmassa,
hänen toimensa kun pidättivät häntä rajan puolella. Ja kesken näitä
moninaisia huolia, jotka toiselle hänen ikäiselleen miehelle olisivat
olleet aivan liian rasittavia, saapui hänelle kotoa Kuitiasta
vähänväliä ikäviä ja masentavia uutisia. Hänen vanhin poikansa oli
sairastanut koko syyskauden ja viimeisten tietojen mukaan käynyt hyvin
huonoksi, jopa hänen vaimonsa, Ebba-rouvakin, oli tautivuoteen ääressä
niin rasittunut, että hänkin oli ollut vuoteen omana, ja Anna oli siitä
syystä ollut kutsuttava viimeisellä avovedellä Kastelholmasta kotiin.
Eikä muut kuulumisetkaan olleet sen hauskempia. Ruotsista pommitti
Kaarlo-herttua häntä alinomaa törkeäsanaisilla kirjeillä, haukkuen
häntä valtionkavaltajaksi ja kapinoitsijaksi, kun muka vastusti ja
viivytti rauhantekoa, voidakseen sitä paremmalla syyllä pitää sotaväen
koolla Suomessa. Ja kuninkaan luota Puolasta lähetettiin Suomeen
jesuiittoja, jotka tahtoivat käyttää Sigismundon vaikutusta
käännyttääkseen suomalaiset takaisin paavin uskoon, mutta jotka sitä
tehdessään saivat aikaan häiriöitä ja siten nostattivat maassa
tyytymättömyyttä marskia vastaan.

Helmikuulla 1595 oli marski vihdoin matkalla kotiinsa päin Viipurista,
järjestettyään asiat rajalla parhaalla tavalla. Rauhankeskustelut
Inkerissä olivat nyt nekin hyvällä tolalla sittenkuin ruotsalaiset
valtuutetut, joiden johtajana oli Arvid Ståhlarm, olivat saaneet luvan
luopua Käkisalmesta. Hyvillään voitetuista vaikeuksista ja
odotettavissa olevasta levon ajasta kiirehti nyt Klaus Fleming kotiinsa
päin, jossa aikoi kevättalven viipyä ja jonne hän jo hartaasti ikävöi.
Mutta matka oli pitkä ja tiet huonot. Myöhään eräänä iltana saapui hän
päivän ajettuaan väsyneenä ja nälistyneenä Marttilan kievariin,
jossa aikoi maata yön, ajaakseen seuraavana päivänä Kuitiaan.
Nimismiestalossa käski hän kiireesti valmistaa iltasen ja vuoteen ja
meni, sillaikaa kuin Gröning siitä piti huolta, itse vierastupaan.
Mutta täällä hän tapasi muitakin matkustajia. Turun piispa Ericus
Erici, joka kulki tarkastusmatkoillaan, astui siellä häntä vastaan ja
iloisesti häntä marski tervehti, hyvillään kun sai illan ratoksi jonkun
tarinatoverikseen, -- he eivät olleet tavanneetkaan toisiaan sittenkuin
Upsalassa. Näiden Suomen molempain mahtavimpain hallitusmiesten välit
eivät olleet erittäin hyvät; vaikka toisella vain olikin maan maallinen
hallinto huolenpitonaan, toisella sen hengellinen, joutuivat heidän
harrastuksensa usein ristiriitaan. Vaan hyvin he sillä toistensa
seurassa tulivat toimeen, joskin aina toisinaan pieniä sivupistoksia
punoutui pakinaan.

-- No, kuinka rupeavat ihmiset tyytymään siihen, etteivät saa polttaa
kynttilöitä kirkossa messun aikana? Kuulin matkoillani pahaa nurinaa
siitäkin, kun ei kirkkoon otettavia vaimoja enää pueta valkoisiin
pukuihin, ja paholaisen manausta ihmiset myöskin hyvin ikävöivät?

Riisuessaan raskaita matkavaatteitaan ja asettuen rahille lepäämään
jutteli marski näinikään Suomen kirkon ylipaimenelle. Vaan piispa ei
nyt tapansa mukaan vastapistoksella vastannut näihin marskin puheisiin,
joiden kärjen hän kyllä oivalsi.

-- Niin, vanhoja tapoja on vaikea saada karsituksi, huoahti hän vain
hiljaa ja melkein kuin hajamielisesti. Vaan marski jatkoi äskeiseen
leikilliseen nuottiinsa:

-- Ja omaintuntojen sanotaan seurakunnissa olevan pahasti huolestuneina
siitä, kun pyhä Yrjö ja pyhä Nikolai ja pyhä Henrik ovat siirretyt
kirkoista ullakoihin.

Tästä asiasta he usein olivat kiivaastikin väitelleet sekä leikillä
että todella, vaan tällä kertaa ei piispa puuttunut väittelyyn. Näytti
siltä, kuin jokin erityinen seikka tänään olisi hajoittanut hänen
ajatuksiaan. Marskikin käänsi silloin puheen toisille aloille ja rupesi
kyselemään kotipuolen kuulumisia, lähinnä omista kotioloistaan, joista
hänellä ei taas ollut pitkiin aikoihin ollut tietoja. Piispa tiesikin
kertoa, että Klaun puoliso, Ebba-rouva, oli, toivuttuaan taudistaan ja
kun hänen sairas poikakin näytti rupeavan kostumaan, joulun jälestä
matkustanut vapaaherrakuntaansa sen taloudesta huolta pitämään. Vaan
sittemmin oli nuoren Eerik Klaunpojan tila taas huonontunut. Niin,
Klaus-herralle se tieto ei ollut odottamaton, siksi hän juuri niin
hartaasti halusikin päästä kotiinsa, vielä esikoistaan hengissä
tavatakseen ja viettääkseen levon aikaa perheensä keskuudessa.

Vaan vielä muuta näytti piispalla olevan kerrottavana. Marskille oli jo
iltaruoka tuotu pöydälle, vankka ateria, ja nälistyneenä hän innolla
sen kimppuun oli käynyt. Silloin piispa hänen luokseen astui ja virkkoi
vakavasti ja hiljaisella äänellä:

-- On minulla teille eräät erityisetkin terveiset tuotavana, vaikka jo
tässä tuumiskelin, etten koko asiaan puuttuisi. Muutamia päiviä ennen
Turusta lähtöäni sain Ruotsista, Kaarlo-herttualta, kirjeen, jossa hän
pyysi minua keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta, joka
läheisesti koskee perhettänne ja sen kunniaa, -- te epäilemättä
arvaatte mistä.

Marskilla unehtui pala pureskelematta suuhun, kun hän ällistyneenä ja
kysyvin kasvoin kuunteli piispan salaperäistä puhetta.

-- En, en hitto soi arvaakaan, vastasi hän päätään puistellen. --
Perheeni kunniaa, sanotte ... herttua kirjoittaa...? Hä, tässä on
varmaankin taas joitakin uusia vehkeitä tekeillä herttuan taholta,
mutta mitä? Mitä hän sitten kirjoittaa?

Piispa mietti kotvasen.

-- Niin, lyhyesti sanoen, hän vaatii minua kehottamaan teitä
oman arvonne vuoksi vihdoinkin suostumaan siihen avioliittoon
veljentyttärenne ja erään hänen hovijunkkarinsa välillä, josta hän jo
ennen on teille puhunut.

-- Mutta, tuhat tulimaista, minä olen mielestäni kyllin selvästi
hänelle vastannut, että juuri nimeni arvon vuoksi en siihen koskaan
suostu, kuuletteko, en koskaan!

Marski viilsi vihastuneena hyvän viipaleen siankyljestä, haukkasi sen
ja joi olutta päälle, käännähtäen poispäin piispasta, ikäänkuin aivan
lopettaakseen koko keskustelun siitä asiasta. Vaan piispa jatkoi
marskin kiivaudesta välittämättä.

-- Minä ymmärrän. Nähtävästi ette kumminkaan erästä seikkaa tunne.
Laita veljentyttärenne kuuluu olevan sellainen, että ellei pikaista
avioliittoa saada aikaan, asia kääntyy häväistykseksi sekä neitoselle
että nimellenne.

Marskilla oli veitsi pysähtynyt leipään, josta hän juuri oli palaa
leikkaamassa ja hän tuijotti hetkisen ääneti puhujaa. Sitten hän
virkkoi:

-- Mitä hittoja? Herra piispa, me emme ole erinomaisia ystäviä, mutta
siltä toivon, ett'ette laske leikkiä nimeni kunniasta -- herttuankaan
käskystä.

-- En ole herttuan suosikki enemmän kuin teidänkään ja syy, miksi
ollenkaan teille tätä asiaa esitän, on pelkkä sääli -- neitosta
kohtaan. Hänen sulhasensa...

Marski hurjistui.

-- Sulhanen, -- kirottu viettelijä hän on, kavala luikertelija,
hirtehinen...!

-- Kuinka tahdotte, hän on nyt kaikissa tapauksissa Turussa, on tullut
sinne vasiten häitään viettämään, mukanaan seurue, herttualta
huomenlahjat. Minun suora neuvoni on, että kiirehditte häitä, kaikki
päättyy silloin vielä hyvin.

Marski oli kavahtanut pystöön, jättäen juuri alotetun ateriansa kesken.

-- Kiitos neuvostanne, minä olen pitävä huolta nimeni kunniasta!
virkkoi hän piispalle ja huusi samalla ovelta: -- Eenokki, hevoset heti
valjaisiin ja huovit satulaan...! Kyllä minä tässä häävuoteet
valmistan!

Äkäsin askelin käveli marski sitten edestakasin lattiata pitkin,
kysellen piispalta lähempiä tietoja tuosta häväistysjutusta. Muuta ei
piispa osannut selittää, kuin että marskin veljentytär oli mahtanut
kirjeessä sulholleen kertoa tilastaan ja pyytää tältä apua, ja herttua
oli sen johdosta nyt varustanut nuoren junkkarin häämatkalle.
Samanlaisia kirjeitä, joissa herttua kehotti taivuttamaan marskia
myöntyväisyyteen, kuuluvat muutamat muutkin ylhäiset henkilöt Suomessa
saaneen, ja itsellään oli marskilla useita kirjeitä vastassaan.

-- Se on ilmeistä, tarkotettua häväistystä, herttua koettaa masentaa
minut, äyväsi marski.

Vaan hän sai samalla kuulla piispalta vielä merkillisimpiä asioita.
Samassa seurassa, kuin Hieronymus Birckholtz, oli Turkuun saapunut
herttuan laittama lähetystö, jolla oli toimeenpantavanaan uusia
määräyksiä Suomen hallinnosta. Valtioneuvosto oli muitta mutkitta
määrännyt Suomessa olevan sotaväen päälliköksi Flemingin sialle Kaarlo
Hornin, taikka, jos ei tämä siihen suostuisi, jonkun muun Suomen
herroista, ja muutenkin tuli lähetyskunnan tarkastaa Flemingin toimia
Suomessa. Näiden määräysten johdosta vallitsi suuri levottomuus Suomen
aateliston joukossa ja lähiseudun aatelismiehiä oli siitä syystä
rientänyt Turun linnaan neuvottelemaan. Marskin poissaolo oli siellä
kaiken lisäksi vaikuttanut aivan yleistä epävarmuutta.

Marski oli näitä kuunnellessaan taas käynyt kylmäksi ja varmaksi:

-- Ja tämä kaikki vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä ja sodan
uhatessa rajalla, virkkoi hän hiljaa ja puolittain kuin itsekseen.

-- Niin, ajat ovat levottomat, minä en sekaannu näihin vehkeisiin,
joita en ymmärrä, huoahti piispa. -- Minun työni on rauhan työtä ja
sitä aijon harjoittaa, pysyen uskollisena valtakunnan uskonnolle ja
hallitsijalle.

Fleming istui kotvasen ääneti, kävi sitten vielä kiirehtimässä Eenokkia
ja Gröningiä matkalle ja rupesi itse taas pukeutumaan noihin
matkapukimiinsa, jotka hän äsken juuri oli viskannut päältään. Hän oli
kalpea, hänessä näkyi vielä väsymyksen jälkiä ja turkin vyötä
kiinnittäessään virkkoi hän hieman katkerasti:

-- Olinpa toivonut saavani maata rauhassa yöni, minä olin väsynyt; olin
myös toivonut saavani levätä jonkun ajan häiritsemättömänä kotonani.
Vaan minä näen, että huolta on pidetty siitä, että leponi ei saa olla
pitkä. No, olkoon menneeksi, minä en väsy kesken. Malttakaahan te
herrat siellä Turussa, kyllä minä päästän teidät levottomuudestanne,
minä tahdon hittosoi myöskin vähän neuvotella! Hyvästi herra piispa.

Hevoset olivat jo valjaissa ja päivän ratsastuksesta väsyneet huovit,
jotka myös kesken ateriansa olivat ajetut ulos, satuloitsivat
parhaallaan vähän tyytymättöminä ratsujaan. Marski istui rekeen ja
käski ajaa hevosia säästämättä.

-- Me ajamme ensiksi Kuitiaan, virkkoi hän Eenokille, kun tielle oli
päästy, ja lisäsi puolittain itsekseen: -- siellähän on herttuan
käskystä häitä kiirehdittävä! -- Klaus-herran ensi ajatus oli ollut
ajaa suoraan Turkuun ja huojentaa siellä Suomen herrain huolet, vaan
hän huomasi sittenkin, että häntä ensiksi tarvitaan Kuitiassa, --
perheen kunnia oli kaikista arin. Pakkaslumi kitisi jalasten alla ja
napsahteli omituisesti takana ajavain huovihevosten kavioissa. Ja kun
jäälle ajettiin, josta oikonen viittatie lähti viemään Paraisiin,
vongahteli aavikko kaameasti, jää paukahteli ja halkeili ja hevoset
huuriusivat yltänään kovassa ajossa. Vaan eteenpäin kävi matka
lepäämättä läpi yön, tuo mies, joka reen perällä istui, oli käskenyt
ajaa hevosia säälimättä, ja Eenokki tiesi, että silloin oli tosi
edessä. Ja vielä oli Kuitia kaukana. -- --

Iloton joulujuhla oli tänä vuonna vietetty Kuitian vanhassa,
harmaakivisessä linnassa. Isäntä oli poissa, kaksi tautivuodetta oli
ollut hoidettavana ja hoitajainkin mielet olivat apeat. Kun Ebba-rouva
syksyllä oli sairastanut, oli Anna viimeisen laivaliikkeen aikana
joulun alla tuotettu kotiin Kastelholmasta ja hänen tehtävänsä oli nyt
Kuitiassa ollut valvoa kituvan ja vähitellen näivettyvän serkkunsa
tautivuoteella. Ebba-rouvan lähdettyä vapaaherrakuntaan oli se
sairaanhoito jäänyt yksinomaan hänen huolekseen. Siellä hän oli
tautivuoteen ääressä valvonut, vaan oikein valveillaan hän ei
enimmäkseen ollut näyttänyt olevan. Tuskin sanaakaan palvelusväki oli
päiväkausiin hänen huuliltaan kuullut; potilaan toivomukset ja hoidon
hän huolellisesti täytti, mutta teki sen koneellisesti, melkein; kuin
unissaan ja sillävälin oli hän ääneti istunut eteensä tuijottaen.
Päätään puistelivat sille talon vanhat palvelijat ja ennen pitkää
rupesi heidän joukossaan kuisketta kulkemaan. Anna ei liikkunut ulkona,
ei näyttäynyt missään; ainoastaan silloin, kun hän kuuli jonkun Turkuun
lähtevän, elpyi hän virkeäksi: hänellä oli aina kirjeitä laitettava
Turkuun, talvipostilla Ruotsiin lähetettäviksi. Ja kun sanomia saapui
Turusta, silloin hän aina kiirehti kuulostamaan, olisiko hänelle
mitään. Vaan ei ollut mitään, ei koskaan. Ja taas hän vetäysi
sairashuoneeseen, poski kalpeana ja silmä kävi kuopille. Ja toisinaan
öisin kuului sairashuoneesta valittavaa nyyhkintää, josta talonväki ei
varmaan tiennyt, lähtikö se potilaasta vaiko hoitajasta.

Annan apuna potilasta hoitamassa oli vanha mestari Markkus, talon
vanhoja uskollisia palvelijoita hänkin. Mestari Markkus oli aikoinaan
palvellut sotaväessä haavansitojana, barbeerarina, ja pitkäaikaisen
kokemuksen kautta saavuttanut jonkunverran tietoja ja harjautumista
lääkintötaidon muissakin haaroissa. Nämä haavurit ne olivatkin tämän
ajan ainoita lääkäreitä Suomessa, varsinaista lääkäriä ei löytynyt
Suomessa vielä yhtään. Parastaan oli Markkus mestari koettanut,
saadakseen mahtavan isäntänsä esikoisen toipumaan taudistaan, vaan
hänen yrttisekotuksensa ja keitoksensa eivät tepsineet auttamaan sitä
hiljaista riutumusta, joka vähitellen hierti voimat nuorelta Eerik
Klaunpojalta. Tämän tila oli nyt viimeisinä viikkoina huomattavasti
huonontunut, henki hänessä jo heikkona liekkinä läähätti ja uhkasi
sammua. Oli siitä syystä lähetetty sana Ebba-rouvalle Siuntioon ja
kutsuttu häntä rientämään takaisin poikansa kuolinvuoteelle, ja nyt
odotettiin joka päivä hänen saapuvan Kuitiaan. Marskia niinikään jo
odoteltiin kotiin, vaan yhä epävarmemmalta näytti, ehtisikö
kumpanenkaan saapua, ennenkuin liekki oli kokonaan sammunut.

Samana iltana, jolloin marski saapui Marttilan kievariin, seisoivat
mestari Markkus ja Anna nojautuneina Eerik Klaunpoika Flemingin vuoteen
ylitse, ääneti katsellen, loppuisiko se liekki jo aivan siihen. Mestari
koetti valtasuonta: sitä tuskin ollenkaan tuntui. Ja se käsi, joka
lepäsi hänen kourassaan, oli kuin kuolleen lapsen kätönen, niin hento
ja läpikuultava. Potilas makasi jonkunlaisessa unenhorroksessa:
hengitystä ei kuulunut, jalat olivat kylmät, kaikki näytti olevan
loppumaisillaan. Markkus laski varovasti hennon käsivarren peitolle,
virkkoen alakuloisesti:

-- Siinä vanhin vesa Flemingin suurta sukua! Tarvitaanpa marskin koko
tarmo, ettei hän tästä kolauksesta taitu.

Anna istahti jakkaralle vuoteen viereen, tuijotti kauan kelmeää
serkkuaan ja huoahti sitten yhtäkkiä hiljaa, melkein kuin itsekseen:

-- Oi, jospa voisin minä vaihtaa paikkaa sinun kanssasi, Eerik!

Mestari Markkus, minkä vähän hän ihmisruumiista tunsikin, tunsi vielä
vähemmin ihmissielun syvempiä väreilyjä. Hän kääntyi aivan kauhulla
Annan puoleen kysyen:

-- Mitä? Tekö tahtoisitte kuolla?

Anna säpsähti, hän huomasi nyt vasta, että tuo huoahdus oli häneltä
tietämättään ja varkain päässyt. Vaan hän ei voinut sitä huokaustaan
kahlehtia, tuskan ryöppy syöksähti tuon Markkuksen kysymyksen johdosta
aivan valtoinaan esiin.

-- Oi niin, mestari, minä tahtoisin maata tuossa noin kylmenevänä
taikka jo kylmänä, tunnotonna ja tiedotonna, noinikään tahtoisin nukkua
pois, nukkua jo kohta ja ainaiseksi, -- oi, se olisi niin helpottavaa,
niin autuasta!

Mestari Markkus loi häneen nyt terävän, tutkivan katseen ja hänen
kasvonsa kävivät yhä suruvoittoisemmiksi, kuta kauemmin hän neitosta
tarkasteli. Vaan tämä jatkoi vielä äskeisellä kiihkollaan:

-- Miksi olisi rikos toivoa jonkun kurjan kitujan kärsimysten loppua?
Miksei saisi helpottaa ja jouduttaa sitä, minkä kumminkin kerran täytyy
tapahtua. Miksei olisi ihminen henkensä herra, kuka sen omistaisi,
ellei hän?

Mestari Markkus nousi aivan kauhistuneena pystöön.

-- Te olette väsynyt, te uneksitte, armollinen neiti.

-- Jospa se olisikin unta, jos olisi kaikki ollut unta! Enkä kumminkaan
sitä soisi, ei se on todellisuutta, mutta sitä on jo kylläksi...
Lupaisitteko olla vaiti, mestari, jos huomaisitte lääkelaatikostanne
jonkun pienen pullon kadonneen, pienen vain, -- se ei olisi tuottanut
kellekään vahinkoa, kellekään surua tai häpeää...

Markkus huomasi aavistuksissaan olevan perää, -- vielä uusi suru tässä
perheessä, entisiä masettavampi, nöyryyttävämpi. Sitä surua ja häpeää
olisi neito nyt tahtonut välttää, -- kunpa ei olisi sekin jo myöhää.
Säälien hän laski kätensä Annan olkapäille.

-- Tyttö parka, kuinka suuri tuskasi lieneekin, sinä haaveksit
mahdottomia. Elämän ja kuoleman raja on korkeampi, kuin että sen yli
niin helposti hyppää, sen olet huomaava. Tällä puolen sen rajan ovat
tänne kuuluvat kaihot kärsittävät. Vaan sinä olet sairas, tyttöni,
tässä olet potilasta hoitanut, itse tarvitset hoitoa.

-- Ei, ei, mestari, en tarvitse, huudahti Anna säikähtyneenä. -- Te
olette oikeassa, olen valvonut liiaksi, olen väsynyt, minä uneksin. Ei,
vielähän tahdon minäkin elää, rakastaa, nauttia ja tehdä
velvollisuuteni...! Kas noin, serkkunikin elpyy taas.

Kalpean potilaan hipeälle oli kuume taas ajanut hienon punan. Laiha
käsivarsi liikahti peitolla ja harhaileva katse näytti etsivän jotakin.
Anna kostutti hiukan potevan huulia, korjasi peitettä ja istahti taas
jakkaralle vartiopaikkaansa, virkahtaen vähän reippaammin:

-- Kas näin, nyt olen taas valmis serkkuani vaalimaan. Hyvää yötä,
mestari.

Mestari puisteli päätään, katsellen vuoroin hoitajaa ja vuoroin
potilasta. Vaan Annan äänessä oli ollut jotakin käskevää, jota hän ei
voinut olla tottelematta.

-- Hyvää yötä, lapseni, herätä minut, kun tarvitaan tai kun itse väsyt.
-- Vaan vielä hän ovella pysähtyi tautivuodetta katsomaan, tuumien
itsekseen: Kunhan tuottaisi toisen vaaliminen edes hoivaa omille
tuskille! Ja ääneen hän virkkoi:

-- Elä valvo liiaksi, tyttöni, tauti voi tarttua sinuunkin.

-- Ei ole hätää, mestari, kyllä minä jaksan, vastasi Anna
rauhoittavalla äänellä, mutta itsekseen hän lisäsi mestarin mentyä: --
Kunpa tarttuisi, kunpa tarttuisi pian!

Yön istui Anna ja vartioitsi potilastaan, joka hiljaa kuin nukkuen
siinä makasi, vaan aamupuoleen yötä voitti väsymys; hoitajattaren pää
vaipui vuoteen reunaa vastaan ja hän nukkui hetkisen siinä istuvallaan.
Säpsähtäen hän siitä heräsi ja katsoi serkkuaan. Tämä makasi nyt silmät
auki ja katseli häntä kysyvin silmin, joissa jo oli outo kiilto; käsi
näytti tapailevan jotakin ja huuli liikahti hiljaa. Vaan samassa vaipui
käsi alas peitolle, silmän kiilto kävi raukeaksi, himmeäksi, tummeni,
sammui pois. Heikko henki oli lähtenyt.

Vartija oli myös jo tehnyt tehtävänsä, hän oli vapaa. Hetkisen vielä
ikäänkuin kadehtien katsottuaan vuoteella lepäävää siirtyi Anna
viereiseen huoneeseen, istahti sen ikkunan ääreen ja katseli
liikahtamatta ulos autioon luontoon, jossa aamun ensi sarastus hyvin
verkalleen hälventi öistä pimeyttä. Vaan tuskan voima siinä voitti
hänen rauenneen mielen.

Jännitys tautivuoteen ääressä ja kuoleman kanssa taistelevan sairaan
vaaliminen olivat jonkunverran viihdyttäneet hänen omia ajatuksiaan,
vaan nyt ne oman mielen mustat mietteet uudella voimalla hänessä
heräsivät vireille ja lohduton epätoivo hänet valtasi. Näihin asti oli
hän askareidensa seassa vielä hiukan toivonut sulhonsa saapuvan häntä
pelastamaan, ennenkuin setä ja täti joutuisivat kotiin, hän oli
haaveksinut vapautumista, unhotusta. Toivo oli nyt mennyt, -- ei
pelastusta, ei lohdutusta nähnyt hän millään taholla.

Niissä mietteissä hänet mestari Markkus tapasi, kun vähän myöhemmin,
tautivuoteesta vainajan löydettyään, huolestuneena lähti hoitajaa
hakemaan. Hän neuvoi Annalle lepoa, käski kumminkin hänen sitä ennen
käydä ulkona kävelemässä, saamassa raitista ilmaa, sillävälin kuin
palvelusväki kuolinhuoneessa suoritti ensimmäisen surullisen
palveluksen.

Ulos, lumiseen, vapaaseen luontoon, hiihtämään puhtoselle hangelle! --
se ajatus viehätti hetkisen Annan rauennutta mieltä ja hän tarttui
siihen kiinni kuin viihdyttävään pelastuskeinoon. Ulos hän kiirehti,
haki pihalta nuoremman serkkunsa liukkaat sukset ja jo seuraavassa
tuokiossa hän viiletti loivaa rinnettä alas selälle. Jäälle
hiihtäessään kuuli hän syrjemmältä talvitieltä tutun kulkusen kilinän,
-- Ebba-rouva palasi sieltä nyt Kuitiaan. Vaan Anna ei kääntynyt
takasin häntä vastaanottamaan, ei pyörähtänyt katsomaankaan, hiihti
vain edelleen. Hän oli saanut päähänsä uuden mielenjohdon, joka häntä
piti vireillä: hän tahtoi hiihtää Paraisten kirkolle asti, vanhan
Maunupapin luo, joka oli ollut hänen äitinsä ystävä ja jolla varmaankin
olisi joku lohdutuksen sana hänellekin hänen suuressa tuskassaan. Niin,
varmaankin oli hän sieltä saava neuvoa ja lohdutusta...

Tuo ajatus virkisti hänen mieltään ja raitis talvinen ilma, jota hän
nyt pitkästä ajasta hengitti, vaikutti kuin huumausjuoma hänen
rauenneisiin jäseniinsä, työntäen niissä hyytyneen veren vilkkaampaan
kulkuun. Hän kuvaili elävänsä vielä lapsuutensa huoletonta aikaa,
hiihtelevänsä hankea pitkin lapsen keveydellä ja hilpeällä mielellä.
Eteenpäin, eteenpäin, vapauteen, mielen tyyneyteen, pakoon tuskia ja
toivottomuutta!

Pysähtelemättä hän hiihti edelleen. Vaan kun hän oli saapunut
salmentakaiselle mantereelle, rupesivat talviluonnon hetkeksi
terästämät voimat raukenemaan, hiihto kävi raskaammaksi ja samalla nuo
tuokioksi unhottuneet mustat mietteet palasivat uudella voimalla
takasin. Hän huomasi, ettei hän jaksanutkaan hiihtää Paraisten kirkolle
asti, että hänen täytyisi palata kotiin Kuitiaan, jonne Ebba-rouva jo
oli saapunut ja marskiakin odotettiin... Ja silloin viimeinenkin
oljenkorsi katkesi ja katosi.

Väsähtäneenä hän vaipui istumaan rantakivelle pienen koivun kupeelle,
molemmin käsin sauvaansa nojaten. Vähän alempana jäällä kulki Turusta
tuleva talvitie. Hetkisen kuluttua rupesi sieltäpäin kuulumaan
aisakellon helinää, joka kasvoi ja koveni. Kukahan sieltä ajaa
Kuitiaan? se ajatus herätti Annan taas mietteistään ja hytkäytti hänen
mieltään. Saapuuko sieltä marski nyt Turun kautta kotiinsa? Vai,
vai ... onko se hänen odotettunsa, hänen pelastuksensa, onnensa...?

Monta kirjettä oli Anna kirjoittanut sulholleen Ruotsiin ja pyytänyt
häntä tulemaan Kuitiaan vapauttamaan hänet tavalla taikka toisella. Hän
oli kirjoittanut, että hän on valmis pakenemaan setänsä kodista ja
seuraamaan Ruotsiin... Vastausta ei ollut tullut, vaikka hän oli sitä
toivonut viimeisiin asti. Nytkö aivan viime hetkessä toteutuisi
todellakin tuo toivo ... niin, varmaankin hän saapuu nyt juuri tuossa.
Anna kuvaili, kuinka hän istuisi tuohon rekeen sulhonsa viereen ja
sitten he ajaisivat pois, pois, kauas, ei kukaan tietäisi minne, ei
kukaan osaisi hakea heitä mistään, hän olisi hävinnyt maailmasta,
unhottunut vähitellen, vaan nauttisi itse kätkössä täysin mitoin
unhotustaan ja kauvan kaivattuaan onnea... Kavion kopse kuului jo
läheltä. Anna nousi jännityksissä pystöön katsomaan. Tuolta hän ajaa
niemen kärjestä, yksin ajaa virkkua juoksijaa... Ja kas, hän pysäyttää
hevosen, katsoo, katsoo pitkään törmälle päin... Jo nousee reestä,
sitasee suitset jalaksen nokkaan ja lähtee kahlaamaan törmälle, -- se
on hän, -- onko? -- -- Ah, ei, ei, se on se toinen... Anna hervahti
taas takasin istumaan lumiselle kalliolle.

Ajaja, joka Anna Flemingiä kohden astui, oli nuori Henrik Horn
Kankaisista. Hän oli tuntenut törmällä istuvan tytön, ja tuli häntä
tervehtimään ja puhuttelemaan, koska hänen asiansa Paraisten puolelle
koski juuri häntä. Kesästä asti oli nuori Henrik viipynyt isänsä mukana
Kankaisissa, vaan nyt oli hän lähdössä pitemmäksi ajaksi Ruotsiin,
jatkamaan opintojaan ja harjaantumaan isänsä johdolla valtiotaitoon.
Sitä ennen oli hän kumminkin tahtonut käydä Kuitiassa, saamassa varman
vastauksen siihen kysymykseen, jonka hän jo vuosi sitten Upsalassa oli
tehnyt.

Näitä hän siinä neitosen edessä hangella seistessään tälle lyhyesti ja
ujosti kertoi ja lisäsi sitten rohkeammin ja päättävämmin:

-- Suora kysymys ansaitsee suoran vastauksen, ja siksi tahdon vielä
kerran esittää asiani marski Flemingille ja hänen rouvalleen. Mutta
minä tiedän, että lopullinen päätös kumminkin riippuu teistä, neitini,
ja siksi pyydän teiltä itseltänne ensiksi kuulla tuomioni.

Anna kuunteli nuoren Hornin puhetta ikäänkuin aivan outoa, taikka
äärettömän kaukaista ja jo mennyttä asiaa, eikä hän ensiksi oikein
jaksanut käsittää, mistä kysymys olikaan. Mutta kuta pitemmin
nuorukainen puhui, sitä enemmän tuo asia rupesi häntä pelottamaan ja
huolettamaan. Hän kuiskasi läähättäen:

-- Ei, jalo nuori herra, elkää menkö Kuitiaan. Tarjouksenne on mulle
kunniaksi, vaan se on mahdoton.

Nuorukaiselle ei tämä vastaus näyttänyt olevan odottamaton. Hän jatkoi:

-- Olen tullut huomaamaan, että en ole teidän suosiotanne onnistunut
voittamaan eikä ole minulle tietämätöntä sekään, että eräs toinen on
ollut minua onnellisempi. Vaan kumminkin: minun täytyy, ennen Suomesta
lähtöäni, vielä esittää teille asiani. Sydämmenne valitsemaa ei teille
sukunne anna; minun silmämääräni olisi tehdä teidät onnelliseksi.
Ettekö voi antaa mulle vastaiseksikaan toiveita?

Neitosta puistatti, tämä kohtaus talvisella hangella oli tapahtunut
niin odottamatta, hänen kiihotetun mielensä ollessa aivan toisaalle
kiinnitettynä. Vaivoin hän itselleen sai asian selvitetyksi.

-- Se on totta, sopersi hän vastaan, minä uskon teitä, te olette
jalomielinen ja hyvä, vaan se on sittenkin kaikki mahdotonta, kaikki...
Minä kuulun toiselle ja sitäpaitse ... niin, te tulette sen huomaamaan,
-- ei, elkää menkö Kuitiaan. Oi, minä pyydän teitä, jos olen ollut
teille jonkunarvoinen, elkää menkö!

-- Neiti Fleming, minulla on asiaa Kuitiaan ei ainoastaan itseni vaan
isänikin puolesta, vastasi nuorukainen hetkisen kaihomielellä neidon
kiihkoa tarkastettuaan. -- Minun on siellä ilmoitettava, että isäni ei
suostu ottamaan vastaan sitä ylipäällikkyyttä Suomessa, jonka
Kaarlo-herttua tahtoo riistää marski Flemingilta ja tarjoo isälleni.
Tämä päätös merkitsee sitä, että Kankaisissa ei tahdota asettua
leppymättömälle riitakannalle Kuitiaa vastaan, että isäni suostuu
unhottamaan, rakastaa rauhaa...

-- Minä ymmärrän ... vaan...

-- Vaan kiellätte minua menemästä Kuitiaan?

-- Oi, te olette tehneet niin paljon minun arvottoman vuoksi. Mutta
säälikää minua, minä rukoilen teitä, armahtakaa minua, sillä minä olen
onneton!

Nuorukainen näki sen tuskan, mikä kuvastui neidon rukoilevista
katseista ja oivalsi, että tässä on tosi kysymyksessä. Hän on onneton,
hän kärsii, -- sen tunteen edestä oli hän valmis väistymään. Ja
sanaakaan lisäämättä aikoi hän poistua, kumarsi jo jäähyväisiksi ja
astui pari askelta, vaan pysähtyi kumminkin vielä ja virkkoi:

-- Surunne on haikea, sen näen, ja siksi teitä tottelen, -- vaan
keveällä mielellä en lähde kotimaastani. Hyvästi, neiti Fleming. Jos
joskus mielenne tyynnyttyä, olojen muututtua, kaipaatte ystävän neuvoa
tai apua, löydätte aina minusta ystävän, vaikka vielä mitä tapahtukoon.

Kiilsipä kuin kiitollinen vilaus Annan rauenneessa katseessa, hänen
jäähyväisiksi nyökäyttäessään päätään lähtevälle, mutta se katse vaipui
taas alas, eikä kotvaseen kohonnut. Hän kuuli, kuinka taas kavioiden
kopse lähti loittonemaan samalle taholle, josta se äsken oli
lähestynyt, kuuli vielä hetken aisakellon helinää ja taas oli kaikki
äänetöntä talvisessa luonnossa. Anna nojasi päänsä koivun kylmää kylkeä
vastaan ja koetti itkeä, vaan kyyneleet eivät juosseet. Hän ajatteli
tuota äkillistä, lyhyttä kohtausta hangella, joka sekin vielä oli
lisännyt hänen mielensä kaihoa. Hän oli karkottanut tuon kelpo
nuorukaisen... Kuinka huolettoman elon ja rauhaisan kodin hän olisi
voinut hänen rinnallaan saada, suruista vapaan; siinä hän olisi voinut
vaikuttaa muidenkin onneksi, yhdistää maansa molemmat mahtavat suvut ja
aikaansaada sopua ja rauhaa. Hän olisi ollut rakastettu ja
arvossapidetty... Kaikki hän oli menettänyt, kaikki mestannut
tavotellessaan tuota pikkuista onneaan, jota hän ei kumminkaan
tavannut. Mitä oli hänellä siitä jälellä: muisto keltakiharaisesta
nuorukaisesta, joka ehkä ei ollut häntä koskaan todenperäisesti
rakastanut, muisto hymyilevistä huulista, joiden petolliset valat
olivat syösseet hänet häpeään, -- sen hän oli unelmillaan
saavuttanut!... Mutta sittenkin! Jos tuossa tulisi ajaen se solakka
poika, tempaisi häntä käsipuolesta ja lähtisi viemään: oi, oi, millä
innolla ja kiitollisuudella hän tarttuisi tuohon käsivarteen, riippuisi
siitä hellittämättä kiinni -- ja kaikki oli sovitettu, kärsimys ja
häpeä... Vaan se on kaikki turhaa, ei ole toivoa enää, ei rahtuakaan.
Anna puristi suonenvedontapaisesti koivun hoikkasta runkoa ja jäi sen
varaan rauenneena makaamaan.

Hän istui siinä liikahtamatta niin kauan, kunnes kylmän väreet
rupesivat hänen ruumiistaan puistattamaan. Silloin hän nousi ja käänsi
suksensa taas Kuitiaan päin. Kotiin, sinne harmajalinnaiseen vankilaan,
odottamaan mitä tuleva oli, -- kohtalonsa varaan oli hänen
antauduttava, muuta neuvoa ei enää ollut. Vaan niin raskaasti lipuivat
nyt sukset salmen tasaista pintaa pitkin ja niin pystyltä tuntui tuo
loiva rinne kotisaaren rannan noustessa Kuitian kohdalla. -- --

Marski Klaus Fleming oli, yötämyöten ajettuaan Marttilan kievarista,
saapunut kotiinsa muuatta tuntia myöhemmin kuin hänen rouvansa
Siuntiosta. Pihalla vastaansa rientäviltä nuoremmilta lapsiltaan oli
hän jo kuullut vanhimman poikansa kuolemasta ja kaihomielellä oli hän
rientänyt sairashuoneeseen, missä hän tapasi vaimonsa itkemässä nuoren
vainajan vuoteella. Pää kumarassa, väsymyksestä rauenneet kasvot
kalpeina oli hän kauan seisonut siinä Ebba-rouvan rinnalla nuorukaisen
kuihtuneen ruumiin vieressä, ja siltä oli hetkisen näyttänyt, että
hänenkin partanen leukansa vähän oli väkättänyt. Vaan sitten oli hän
vetänyt palttinan poikansa kasvoille, kääntynyt ja lähtenyt
työhuoneesensa, jossa hänellä oli vastassaan monen viikon kirjeet ja
postit. Tyyneesti oli hän siellä työskennellyt, rauhallisesti antanut
Gröningille käskyjä, mitä erinäisten, kiireellisimpäin asiain johdosta
heti olisi tehtävä, olipa itsekin kirjoittanut muutamia lyhyviä
vastauksia. Viimeksi ryhtyi hän tuohon herttualta äsken tulleeseen
postiin, jota avatessaan hänen kätensä vihasta vavahtivat. Ja sen
luettuaan jäi hän pitkäksi ajaksi kirje kädessään istumaan ja
miettimään.

Vihdoin näkyi hän tehneen päätöksensä. Hän kutsui mestari Markkuksen
puheilleen ja lähti, tuokion neuvoteltuaan hänen kanssaan, ulos
työhuoneestaan. Kirjeiden joukossa oli ollut myöskin eräs kirje
Ebba-rouvalle tämän sisarelta, leskikuningattarelta, joka
Kaarlo-herttuan käskystä hänkin oli kirjoittanut Annan asiasta ja
vilkkaasti kehotti sisartaan suostumaan Annan avioliittoon herttuan
kamarijunkkarin kanssa, sekä taivuttamaan miestäänkin siihen. Klaus
meni Ebba-rouvan huoneeseen, ojensi hänelle tämän kirjeen ja istui
ääneti vieressä katsellen vaimonsa hämmästystä hänen näitä uutisia
lukiessa.

-- Ja mitä nyt arvelet? kysyi hän hiljaa rouvaltaan, joka, ollen
äskeisen, haikean surunsa valtaamana, ei vielä oikein voinut toipua
käsittämään tuon lukemansa kirjeen sisältöä.

-- Mitä, onko tämä totta? Tämäkö suru vielä äskeisen lisäksi, sopersi
kyyneleitään kuivaava rouva.

-- Me emme saa menettää malttiamme, -- tosia kirjeessä kerrotaan. Nyt
on vain päätettävä, mitä on tehtävä, päätettävä heti.

-- Päätettävä, -- onko neuvottelemisen tilaisuutta? Annan täytyy
tietysti heti mennä naimisiin, -- oi, jo syksyllä aavistin minä pahaa.
Vaan sinä et silloin tahtonut taipua; nyt on suostuminen välttämätön.

Marskin silmässä leimahti kuin salama ja hänen nyrkkinsä kohosi
pystöön. Häntä tahdotaan pakottaa syömään sanansa, tuo ajatus saattoi
hänet hurjistumaan. Herttua oli yhdessä liitossa tuon kurjan
viettelijän kanssa, ja nyt he olivat ilkeydessään vieneet asian niin
pitkälle, että hänen, marski Flemingin, joko muitta mutkitta oli
suostuttava tuohon vihaamaansa avioliittoon, joka ei ollut hänen
nimelleen arvokas, taikka vedettävä nimelleen ja suvulleen vielä
suurempi, ilmeinen häpeä. Suo siellä, vetelä täällä. Ah, kuinka herttua
nyt mahtoi nauttia siitä pulasta, johon hän marskin oli saattanut,
nöyryyttääkseen hänet tässäkin kohden, marski saattoi kuvailla
mielessään, kuinka hän siitä itsekseen ilkkui. Vaan malta, herttua,
hoki hän sapekkaassa mielessään, vielä ei ole asia päättynyt sinun
mielesi mukaan, -- ei hetikään!

-- Ja siinä arvelet siis, että me täällä rupeamme valmistamaan häitä,
pakosta ja herttuan käskystä?

-- Niin, -- näin kohta poikamme kuoleman jälkeen, se ei ole hauskaa.
Vaan mihinkä siitä pääsemme, onhan tehtävä, mitä häpeän estämiseksi
voi. Taikka lähetämmekö Annan vihittäväksi Strömsholmaan, kuten
sisareni ehdottaa?

Marski nousi kalpeana ja päättäväisenä pystöön. Hän oli itse jo aikoja
sitten tehnyt päätöksensä.

-- Ei koskaan. Sitä nautintoa emme herttualle suo. Jos olisi kysymys
mistä muusta tahansa, niin minä suostuisin, vaan tässä on herttualla
tarkotus persoonallisesti nöyryyttää minut, ja silloin olen minä
rautanen.

-- Suostut mieluummin häpeään. Vaan ajattele toki, miten siitä Anna
kärsii, emme ainoastaan me. Klaus, sinun rautatahtoasi olen aina
ihaillut, nyt sitä pelkään, -- sinä olet julma!

-- Minä olen julma, minut pakotetaan sellaiseksi. Mitä häpeän
salaamiseksi tehdä voi, siitä olen huolta pitävä, ja viettelijän
kurittamisesta myös, -- muusta ei ole puhumistakaan.

Vaan Ebba-rouva rukoili aivan kiihkeästi:

-- Ei, ei, Klaus, asia siitä vain pahenee. Taipukaamme tämä ainoa
kerta, eihän tämä pieni nöyryytys toki paljoa merkitse.

-- Se merkitsee kaikki, -- elä pyydä, Ebba, nyt vain toimiin ryhtymään.

Ja kuuntelematta edes mitään enempää lähti marski rouvansa luota,
kutsui Eenokin puheilleen ja antoi hänelle muutamia käskyjä, varottaen
häntä tarkasti ja huolellisesti niitä tottelemaan. Silloin juuri palasi
Anna hiihtomatkaltaan ja pysähtyi, kohdatessaan eteisessä setänsä,
liikahtamatta paikoilleen. Siinä vaihdettiin vaan yksi silmäys sedän ja
veljentyttären välillä, vaan se silmäys sanoi kaikki. Tervehtimättä
neitosta, tutkimatta ja nuhtelematta häntä, virkkoi marski kylmästi ja
varmasti:

-- Sinä pukeudut Anna heti matkapukuun, Eenokki tulee sinua saattamaan.
Ennen puolen tunnin kuluttua täytyy sinun olla matkalla.

Anna kuunteli tuota ääneti kuin tuomiotaan ja totteli. Hän ei tiennyt
minne hänen tuli matkustaa, ei mikä marskilla oli mielessä, vaan hän ei
kysellyt, se olisi ollut tarpeetonta. Ja hiljaa hän lähti matkalle
varustautumaan. Vaan marski itse antoi palvelusväelle joukon
määräyksiä. Nuoren Eerikin hautajaiset olivat lykättävät siksi, kunnes
hän joutui takasin matkoiltaan, joille hän taas lähti. Huovit olivat
vaihdettavat, vereksiä miehiä hän käski varustaa kolmekymmentä
seuralaisikseen, Eenokin piti ottaa mukaansa viisi huovia. Ja
viipymättä piti kaiken olla valmisna.

Nämä määräykset annettuaan meni marski taas työhuoneeseensa, jossa
Gröning työskenteli kirjeiden ääressä, viskautui patjarahille
makaamaan, ja virkkoi:

-- Jaksatko lähteä matkalle taas, poikani? Ota nuo työsi mukaasi, Turun
linnassa voit niitä valmistella.

Gröning katseli säälien, vaan samalla ihaillen, isäntäänsä. Surut ja
vastukset lisäsivät vain hänen tarmoaan ja voimaansa, eikä hän
väsymykselle antanut valtaa. Sellainen luja päättäväisyys ja
toimintavoima kuvastui nytkin hänen kasvoiltaan, ettei olisi luullut
häntä kuuskymmenvuotiseksi mieheksi, joka juurikaan oli pitkältä,
rasittavalta matkalta palannut.

-- Minä olen nuori, vastasi kirjuri, vaan te rasitatte itseänne
liiaksi. Ettekö suo itsellenne päivän lepoa?

-- Muut eivät suo mulle, eivät anna aikaa suremaan poikaani eikä
nukkumaan kotonani. Vaan niin on ehkä parasta, siten viihtyy mieli. Käy
aterialle poikani, hevoset ovat heti valjaissa.

Tuokion kuluttua ajoikin kaksi rekeä linnan portaitten alle.
Ensimmäinen oli kuomureki, jonka ajajanlaudalla Eenokki tyyneenä ja
vakavana istui; siihen tuotiin Anna Fleming, peitettiin vällyihin ja
kuomun uutimet laskettiin eteen. Ei kukaan tiennyt, minne se reki oli
määrätty lähtemään. Marski oli näet jo Marttilassa arvannut, että
herttuan junkkarilla ehkä oli aikomus, jos ei hän sittenkään saisi
tyttöä mielisuosiolla, koettaa viedä hänet varkain Ruotsiin, eikä hän
Annaan siinä suhteessa ensinkään luottanut; ja siksi hän näin
salaperäisesti lähetti tytön pois Kuitiasta. Eenokki yksin tiesi, minne
tyttö oli vietävä, mutta syitä ei tiennyt hänkään. Vaan jotakin
omituista hänestä tässä kyydissä oli. Monta kertaa oli hän tätä samaa
tyttöä ollut saattamassa, mutta niin hänestä tuntui, kun hän hiukan
unisena ja väsyneenä ohjasi hevosiaan ulos linnanportista, että
tällaisella asialla hän ei ennen ollut Flemingin neitosta kyydinnyt.

Heti jälestä lähti toinenkin reki liikkeelle. Siinä istui marski ja
hänen rinnallaan Gröning, joka hänkin, samoinkuin koko talonväki,
ihmetteli, mikähän tuon ensi reen päämäärä mahtoi olla. Hän oli tosin
marskin käytöksestä ja puheista ruvennut aavistelemaan, että hänen
lankomiehensä ja aatelisneiden välit olivat kääntyneet hullulle
tolalle, vaan koko asianlaitaa ei hän vielä älynnyt. Kotvasen ajoivat
molemmat reet peräkkäin, vaan kun ehtivät tienhaaraan, mistä talvitie
vei suoraan Turkuun, näki Gröning kuomureen kääntyvän mantereelle päin,
sille tielle, jota he juuri äsken marskin kanssa olivat tulleet. Siihen
asti oli marskikin ääneti istunut. Nyt hän asettui makaavaan asentoon
reessään, ja virkkoi:

-- Pidä huoli, Gröning, että vauhti pysyy hyvänä, minä tahdon nukkua
hetkisen. Turussa emme heti jouda nukkumaan, siellä kuuluvat Suomen
herrat neuvottelevan, kuka on tuleva Suomen käskynhaltijaksi, ja me
tahdomme siitä myös jonkun sanan sanoa.

-- Siksi siis on näin kiire Turkuun?

-- Vielä muistakin syistä on kiire, poikani. Meidän täytyy siellä vielä
tavata eräs sulhasmies, joka komeasti kuuluu seurueineen asuvan Turun
linnassa, täytyy pitää huolta, ettei hänen kesken sieltä tarvitse
lähteä. Vaan nyt me nukumme.

Marski painautui turkkeihinsa reen pohjalle ja kuorsasi jo hetkisen
kuluttua. Vaan nuori kirjuri oli hänen puheistaan ymmärtänyt sen, minkä
jo oli ennakolta melkein aavistanut. Ja hän mietti itsekseen, siinä
ulappain jäitä pitkin ajellessaan:

-- Ai, ai, lankomies, sinä et taida olla omalla asiallasi, kun »me»
Turkuun ehdimme. Oma syysi, et uskonut kun sanoin: väärällä tolalla!
Vaan sääli sinua on, jos nyt jo hirteen joudut, sääli hilpeää miestä!

Ja hän mietti siinä kauan itsekseen, tekisikö hän rikoksen isäntäänsä
vastaan, jos antaisi pienen viittauksen ja varotuksen lankomiehelleen
ja lähettäisi hänet kiireimmän kautta Ruotsiin takaisin. Olisikohan
siitä jälestäkäsin omatunto paha?

-- Hm, mitä se tämä kaikki minuun kuuluu, pelastakoon mies niskansa
miten voi, päätteli hän vihdoin. -- Vaan jos paikalle satun, niin
senverran toki sukulaisuuden vuoksi hänelle sanonen, että: nyt luiki
jalkoihisi ja pysy kaukana tästä maasta!




IX.

Talvisia retkiä.


Turun linnassa oli näinä päivinä monenlaisia vieraita. Ruotsalaiset
lähetyskunnat seurueineen, jotka täällä herttuan valtuuttamina
vierailivat, olivat sijoitetut ulompaan, n.s. uuteen linnaan,
suomalaiset aatelisherrat taas, jotka olivat saapuneet Turkuun maansa
hallinnon järjestämisestä neuvottelemaan, olivat saaneet asuinpaikkansa
vanhan linnan suojissa. Mutta olipa Turun linnassa tilaa vaikka vielä
useammillekin vieraille; se oli näihin aikoihin hyvässä hoidossa ja sen
kaikki rakennukset olivat asuttavassa kunnossa.

Juhanan, Suomen herttuan, isännöidessä kolmisenkymmentä vuotta sitten
Turun linnassa ja siellä nuoren puolisonsa kanssa pitäessä upeaa hovia,
olivat näet vanhan Turun linnan rakennukset kaikki korjatut ja
siistityt sisästä ja ulkoa ja senkin jälkeen oli sen rakennustöitä
myötään pidetty vireillä, sen varustuksia lisätty, sen asumuksia
laajennettu. Linna sijaitsi siihen aikaan oikeastaan saaressa, sillä
Aurajoen suun ja Linna-aukon lahden välinen niemeke oli katkastu
laajalla, vedellä täytetyllä vallihaudalla, jonka yli laskusilta johti;
aallot lainehtivat siihen aikaan vielä ympäri linnan aina muureihin
saakka, joiden juurella nyt on kuiva maa. Laskusillan ja pääportin
kautta maanpuolelta linnaan tultaessa saavuttiin ensiksi tuohon »uuteen
linnaan», jota sillä nimellä kutsuttiin, koska se oli myöhemmin
rakennettu kuin linnan sisempi, harmaakivinen, vanha osa, jonka
alkujuuria tuskin enää tunnettiinkaan. Vanhan ja uuden linnan välissä
oli korkea valli, joten linnassa oli kaksi linnapihaa. Tornit olivat
vanhassa linnassa, sen itäisessä ja läntisessä päässä. Tuossa
sisemmässä linnassa olivat myöskin kaikki linnan juhlasuojat ja
vallashuoneet, siellä oli Klaus Flemingillä oma huoneustonsa Turun
linnassa oleskellessaan ja sinne saapuneet vieraatkin majoitettiin. Oli
kumminkin uudessakin linnassa muutamia huoneita matkustajia varten
varattu ja täällä se nyt nuori hovijunkkari Hieronymus Birckholtz jo
viikon päivät oli seurueineen majaillut, viettäen uhkeata elämätä ja
kopeana nauttien hyväkseen, mitä linnalla oli tarjottavana.

Herttuan hovijunkkari esiintyi näet tällä matkallaan Suomessa aivan
toisella tavalla kuin tavallisilla pikaratsastusmatkoillaan, ja se oli
kaikki herttuan ansiota. Tämä tarmokas ruhtinas, joka suurten, laajain
suunnitelmainsa ohella oli sattumalta ja aluksi piloillaan, mutta
tavallisella kiihkollaan ja sitkeydellään, kiinnittänyt huomionsa
nuoren mielijunkkarinsa naimiskauppoihin marskin veljentyttären kanssa,
tahtoi myöskin voimalla ja arvolla ajaa ne perille. Hän ei unhottanut
sitä, että Klaus-herra tylysti ja kopeasti oli hyljännyt hänen
kosintansa suosikkinsa puolesta, se häntä ärsytti, hän tahtoi pakottaa
marskin myöntymään. Ja kun hän nyt oli Hieronymolta kuullut, millä
kannalla asiat olivat, oli hän hykeltänyt käsiään ja ilkkuen nauranut:
ahas, sinä Kuitian kopea herra, se temppu vetää, holhokkisi joutuu
sittenkin palvelijani vaimoksi ja unelmasi liitosta Hornin suvun kanssa
ovat mennyttä kalua!

Olipa vielä eräs erityinen syy, miksi herttua tuota naimiskauppaa niin
innolla harrasti. Fleming-suvun vallan ja mahtavuuden perusteina ja
tukena Suomessa olivat hänen laajat maatiluksensa, jotka Klaus-herra
osaksi oli perinyt, osaksi itse ansainnut. Mutta perittyjen joukossa
olivat myöskin ne tilukset, jotka hänen veljensä Jaakkiman kuoltua
olivat hänen käsiinsä joutuneet, vaikka ne oikeastaan kuuluivat
Jaakkiman ainoalle tyttärelle, Annalle. Jos nyt Anna saisi uuden,
herttualle uskollisen, holhoojan, joutuisi iso osa marskin tiloista ja
alustalaisista pois hänen välittömästä vaikutuksestaan, ja ainahan
sekin vähän hänen mahtavuuttaan masentaisi.

Siksi varusti herttua mitä komeimmalla ja arvokkaimmalla tavalla
hovijunkkarinsa, tämän nyt lähtiessä melkein kuin pakolla vaatimaan
omakseen marskin veljentytärtä. Hieronymo sai seurueekseen viisi nuorta
junkkaria, joille kaikille herttuan kustannuksella teetettiin uudet,
loistavat puvut ja annettiin upeat ratsut ja kiiltävät aseet. Vielä
antoi herttua Hieronymolle, paitsi uutta suosituskirjettä, erityisen
turvakirjan, vaatien siinä kaikkia avustamaan junkkaria tämän matkalla
ja uhaten vihallaan ja kostollaan jokaista, joka uskaltaisi jollakin
tavoin häntä ehkäistä taikka ahdistella. Turun linnan päällikkö, vanha
Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, sai käskyn valmistaa Turun
linnassa asunnon ja ravinnon Hieronymolle ja hänen seurueelleen, ja
useita vaikuttavia henkilöitä pyysi herttua vielä erityisesti
avustamaan suosikkiaan tämän yksityisissä yrityksissä.

Vanha Prinkkalan herra, Turun linnan tarkka isäntä, marskin innokas
kannattaja ja ystävä, oli varsin tyytymätön noihin herttuan käskyihin
ja hän olisi mielellään ajanut ruotsalaiset junkkarit pellolle
linnastaan mässäämästä, jos vaan olisi uskaltanut niin jyrkästi
vastustella herttuan nimenomaista käskyä. Vaan Hieronymo miehineen
osasi taas puolestaan komeasti ja korskeasti komennella esiin mitä
parasta linnassa lie ollut syötävää taikka juotavaa. Ei siinä säästetty
linnan varoja, ei viinejä, ei oluvia eikä muita herkkuja, ja linnan
palvelijat saivat kuin orjat juosta heidän käskyläisinään ja seistä
heidän juomanlaskijoinaan. Kestejä pidettiin myöhään ja varhain ja
monta yötä läpeensä olivat nuoret kosioretkeläiset siten jo hummanneet
linnan vanhoilla viinivaroilla ja vankoilla olutpanoksilla. Näitä
kuluttamaan olivat nuoret hurjastelijat toisinaan kutsuneet vieraikseen
ketä kaupungilla tapasivat, hulivilipäitä aatelisnuorukaisia,
porvareita, lukiolaisia ja sällejä, -- ei siinä valikoitu eikä ikävää
kärsitty.

Taaskin tänä iltana olivat häämatkalaiset koossa uuden linnan alakerran
suuressa holvisalissa ja joukko nuoria turkulaisia vietti iltaa siellä
heidän hauskassa, vallattomassa ja vieraanvaraisessa seurassaan. He
olivat tällä kertaa komentaneet ylös kellarista kokonaisen oluttynnyrin
ja istuivat nyt jakkaroilla sen ympärillä vuoron päältä vääntäen kranaa
ja laskien tinaisiin maljoihin tuota vaahtoavaa, vankkaa juomaa.
Seuraansa hauskuuttamaan olivat he laskeneet sisälle ovensuuhun
muutamia kierteleviä laulajia, jotka olutpalkoista kitaran säestyksellä
vetelivät iloisia lauluja, joihin juhlajuojatkin usein yhtyivät. Ja
tarina luisti sillävälin kepeästi ja vallattomasti, huoli ei näyttänyt
painavan ketään.

-- Mutta kuinka kauan näitä juhlia jatketaan? kysäsi kumminkin laulujen
ja pilajuttujen lomaan eräs Ruotsista tulleista junkkareista,
kohentaessaan ilosesti roimuavaa takkavalkeaa.

-- Mikäs jatkaessa, eikö sinun ole täällä hyvä olla? vastasi Hieronymo
huolettomasti. -- Lisää olutta, -- juo!

-- Eipä siltä, terve, veli, vaan joku päähän näilläkin menoilla täytyy
olla --, olisipa hauska tietää, minkälainen pää se on.

-- Hyvä pää, iloiset lopettajaiset, vakuutti Hieronymo toverilleen
häntä olalle taputtaen. -- Pidetään kestejä tässä linnassa, kunnes
hedelmä on kypsynyt putoamaan puusta, kunnes Kuitian herra on valmis
laittamaan häitä. Vielä hän ei ole tullut kotiinkaan, meillä ei ole
kiirettä. Ja sittenkin tarvitsee hän kai muutamia päiviä saadakseen
kiroilla ja sadatella, -- miksikä häntä hätäyttelisimme! Odotetaan
rauhassa, kunnes herttuan ja leskikuningattaren kirjeet, tytön ja
rouvan kyyneleet ja välttämätön pakko ovat tehneet vaikutuksensa.
Silloin vasta iskemme käsiksi, silloin vietetään häät ja juodaan
Kuitiassa Flemingin olusia, -- hei vain!

Vaan tuo nuori ruotsalainen oli vieläkin hiukan epäilijä.

-- Noinko varmaan uskot marskin sulle nyt tytön antavan? kysyi hän. --
Muista, miten itse olet häntä sydämmiköksi kuvannut.

-- Olkoon sydämmikkö, hänen täytyy taipua, katsos, mullahan ne ovatkin
nyt nuorat käsissäni. Vai luuletko hänen mieluummin häpäsevän nimensä
ja sukunsa, -- ei, poikani, maltahan vielä hetkinen, kunnes Flemingin
talossa rupee kiire tulemaan ja hänen nimensä juorujutuissa kulkee läpi
maailman, -- hän tulee itse häitä tarjoamaan!

Koko maailma oli muuten jo hyvällä alulla puhumaan tuosta jutusta,
johon Flemingin nimi sekaantui, sen tiesi Hieronymo ja hän piti kyllä
itsekin huolta, että maine levisi. Aina uudessa seurassa oli hän valmis
kertomaan, millä asioilla hän täällä liikkui ja kuinka hänellä oli
varmat toiveet, eikä hän vähän tuttavallisemmassa piirissä pitänyt
tarpeellisena salata, »kuinka hullusti se oli sattunut käymään».
Sitenpä jo kuiskuttiinkin Flemingin neiden asiasta aatelispiireissä,
siksi sille nauroivat porvarit ja palkolliset sille hihittivät. Tämä ei
voi olla asian ratkaisuun vaikuttamatta, hedelmä on kypsymässä.

-- Entäpä jos marski pakottaa tytön kieltämään kaikki, jos sinun
oikeutesi väitetään valheeksi?

Puoleksi piloillaan tuo epäilevä nuorukainen näin vielä kiusasi
Hieronymoa. Vaan tämä remahti nauramaan.

-- Ei, kuule veli, pakollakin on rajansa. Kuitian Klaus voi riehua ja
raivoilla, voi syöstä sappea ja myrkkyä, vaan tehtyä hän ei saa
tekemättömäksi, vaikka kiukkuunsa kuolisi. Mutta sekään ei olisi
hänelle terveellistä. Ja sitäpaitse, tyttö ei ole ainoastaan
vallassani, hän on puolellani.

-- Heijaa siis, sen tytön kunniaksi juokaamme!

-- Ja kaikkien tyttöjen, -- nyt lauluksi pojat:

    »In salutem virginum -- bibas!
    Absentium, presentium,
    Et qvotqvot venientium, -- bibas!»

Reippaasti remahti laulu hilpeässä juomaseurassa. Vaan kun laulu oli
lopussa ja sen jälkeen hetkisen äänettömyys vallitsi, silloin virkkoi
aivan vakavasti ja varmasti eräs seurassa olevista suomalaisista
Hieronymolle:

-- Oikein on, että otat asian iloiselta kannalta, vaan mikäli marskin
tunnen, en usko hänen taipuvan tuumiisi sittenkään. Miten silloin
häittesi käy?

Hieronymokin kävi tuosta tuokioksi vakavaksi ja viivähti kotvasen,
ennenkuin vastasi:

-- Sekin tapaus on otettu huomioon, silloin katkastaan juhlat hetkeksi
ja käydään toiseen leikkiin. Talven pimeimpänä yönä ajetaan Kuitiaan ja
viedään sieltä morsian holhoojan luvatta ja varkain, -- tyttö itse ei
muuta toivokaan, ensi viittauksestani on hän valmis rientämään
vastaamme. Ja häät vietetään silloin Tukholmassa tai Strömsholmassa tai
marskin tiloilla Uplannissa, komeita juhlia voidaan pitää sielläkin.

Näin Hieronymus aikeitaan kuvaili, koettaen heittäytyä leikilliseksi,
vaan näkyipä sentään, että asia ei hänestä pelkkää leikkiä ollut. Ja
tulisesti hän tovereilleen jatkoi:

-- Mutta sinä yönä täytyy ratsujemme osottaa, mihin kykenevät eikä saa
silloin miehetkään säikkyä pieniä railoja Ahvenanmerellä. Kuinka
tahansa: tyttö on tuleva täältä mukaani Ruotsiin tavalla tai toisella,
sillä hän on minun!

-- Oikein. Anna Flemingin malja!

-- Ja onnellisen sulhasen malja!

-- Ja marski Flemingin malja!

Ja taas pistettiin lauluksi. Raikkaasti kajahti linnan korkea holvi kun
nuorukaiset, yhä yltyen innossaan, vetelivät täysistä kurkuista
reippaita juomalaulujaan. Ja tinaiset maljat kalahtivat vastakkain ja
kumeasti vastasi korkea holvi:

-- Bibas!

Vaan ylhäällä vanhan linnan puolella kiukutteli vanha, ahnas ja tarkka
Hannu Eerikinpoika tuota rähinää kuullessaan ja kiroili, kun hänen
vähäväliä täytyi hellittää kellarin avaimia lähettääkseen herttuan
suosittamille vieraille uusia herkkuja. Päätään puistelivat tälle
kaikelle ne toisetkin suomalaiset aatelisherrat, jotka näinä päivinä
oleskelivat Turun linnassa, sinne kokoontuneina herttualta äsken
saapuneiden, merkillisten kirjeiden johdosta. He olivat hyvin
epäilevällä kannalla siitä, mitähän noista herttuan hommista mahtoi
syntyä, niin toisesta kuin toisestakin, ja mitä tuloksia linnassa
viipyvät lähetyskunnat lopuksikin saanevat toimeen. Herttua oli
määrännyt Kaarlo Hornin Suomen sotaväen päälliköksi Flemingin sijaan,
taikka, ellei Horn siihen rupeaisi, Aksel Kurjen tai jonkun muun. Horn,
joka tämän asian vuoksi oli Kankaisista kävässyt Turussa, oli
ehdottomasti kieltäytynyt ja lähtenyt takasin kotiinsa, sieltä pian
matkustaakseen Ruotsiin. Ja Kurki, joka vielä oli Turussa, ei
uskaltanut hänkään ryhtyä sellaiseen toimeen vastoin Flemingin tahtoa,
-- vaikka mieli olisi tehnytkin. Toiset aateliset taas vetäysivät
toistensa selän taa syrjään, nähdäkseen, miten asiat kehittyivät. He
olivat epävarmoja, marskin poissaollessa eivät he tahtoneet päättää
mitään ratkaisevaa ja niin oli asia yhä auki, vaikka herttuan
lähettiläät myötään jotakin ratkaisevaa vaativat. Ja marski viipyi
poissa. Kuinka Suomen herrat siellä Turun linnan juhlahuoneissa
neuvottelivatkaan, aina he tulivat siihen johtopäätökseen, että ilman
Klaus Flemingiä he eivät kykene mihinkään.

Heidän siitä juuri neuvotellessa kaikui äkkiä kavioiden kopsetta
sillalta, suurenlainen huovijoukko kuului sieltä ratsastavan linnaan.
Vanha Prinkkalan herra heristi hetkisen korviaan, kuunteli uteliaasti
ja tuntijan tavoin ja sitä tehdessään hänellä kasvot kirkastumistaan
kirkastuivat ja veitikka leikki hänen silmässään, kun hän
neuvotteleville herroille virkkoi:

-- Minä luulen, että asiat pian selvenevät. Odottakaahan hetkinen.

Ja avopäin juoksi vanhus ulos vastaanottamaan tulijoita. Vaan
kokoontuneet aatelisherrat istuivat ääneti ja katselivat toisiaan.
Tuliko taas uusi käänne ja mihin suuntaan kävi se?

Tuokion kuluttua aukeni ovi taas ja Hannu Eerikinpojan saattamana astui
marski Klaus Fleming huoneeseen. Valo häikäsi hetkeksi hänen pimeään
tottuneita silmiään, joten hän pysähtyi keskelle lattiata, heti
tuntematta, ketä huoneessa oli. Vaan vielä turkit päällään, lakki
päässä, astui hän peremmäs ja kysyi jyrisevällä äänellä, tervehtimättä
yksityisesti ketään:

-- Kuka se herroista on, joka täällä on asetettu sotaväkemme komentoon
ja Suomen käskynhaltijaksi?

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Marski seisoi hetkisen paikoillaan,
leväytti sitten turkkinsa auki, pani kädet lanteille ja virkkoi
ystävällisemmin:

-- Minähän näen tässä vain tuttua väkeä. Sanokaa pois, kellä on nyt
komento Suomessa?

Ei kuulunut vieläkään vastausta salin perällä istuvain herrain
joukosta. Silloin virkahti vanha Prinkkalan herra koruttomasti:

-- Eiköhän komento lie sillä, jolle kuningas sen on uskonut.

Ja Kurkikin, joka oli noussut ja käynyt marskia vastaan, ehätti nyt
todistamaan:

-- Siitä ei lie epäilystä.

-- No, se on totta puhuen minunkin käsitykseni asiasta, lausui marski,
viskatessaan turkit päältään. Hän tervehti nyt aatelisherroja
yksitellen, jatkaen puhettaan: -- Terveeksi miehet, joka mies. Minä
olen jo vanha ja olen paljo mukana ollut, enkä viitsi koristella
tuumiani. Tässä maassa en ole mihinkään komentoon pyrkinyt enkä sitä
rukoillut, vaan on sen kuningas mulle tehtäväksi antanut. Ja niin kauan
kun hän mulle vallan tässä maassa uskoo, en siitä luovu, eikä sitä
multa riistetä, ellei ase kädessä. Te olette täällä kuulemma jo kauan
neuvotelleet ja vaivanneet päitänne. Se on ollut turhaa. Meidän ei pidä
neuvotella, meidän ei pidä hapuilla, meidän pitää vain jokaisen täyttää
velvollisuutemme ja horjahtamatta totella laillista esivaltaamme.
Meidän pitää olla suomalaisia!

Ne miehevät sanat olivat jo Suomen herroista riistäneet kaiken
epäilyksen. Hyväksyviä ääniä kuului joukosta:

-- Se on miehen puhetta!

-- Muuhun päätökseen emme ole mekään voineet tulla.

Ja Aksel Kurki lisäsi:

-- Niin, täällä herttuan lähetyskunta odottaa vastausta. Vaan teidän
asia on, ei meidän, vastata herttualle.

-- Me vastaamme kaikesta, meillä on se raskas velvollisuus ja siihen
olemme jo tottuneet, puhui marski istahtaen pöydän ääreen lepäämään. --
Herttua tahtoo meidät pois, koska olemme esteenä hänen tuumilleen.
Mihin asti nuo tuumat tähtäävät, sitä ei ole meidän arvosteltava eikä
se meidän menettelyämme muuta, vaikka ne tähtäisivät itse Ruotsin
kruunua. Me pysymme paikoillamme. Ja me vastaamme hänelle kaikesta,
kunnioittaen ja siivosti vastaamme, mutta järkähtämättömästi,
poikkeamatta hiuskarvaa siitä, mitä oikeaksi katsomme ja mitä kuningas
on käskenyt. Te olkaa huoleti!

Eikä ollut Suomen herroilla siihen mitään väittämistä. Hetkinen siinä
vain keskusteltiin vielä asiasta, ja täysi selvyys oli taas palautettu.
Silloin kääntyi marski vanhan linnanpäällikön puoleen:

-- No, sinä ahnas Prinkkalan poika, itseäsi et ole koskaan
säästänyt, mutta linnan kellareita säästät aina niin tarkasti, kuin ei
viini olisikaan juotavaksi luotu. Vieläkö sulla on jälellä sitä
Juhana-herttuan aikuista hyvää espanjalaista?

-- Vielä on tynnyri koskematonna tallessa, en ole sitä antanut, vaikka
tässä viime päivinä kyllä korkeammat käskyt ovatkin kellareitamme
komentaneet ja tyhjennelleet.

-- Mitkä hiton korkeammat käskyt?

-- Herttuan käskyt, lähettiläät, ja ... ja sitten, vielä nuo kirotut
kosiomiehet, jotka ovat matkalla Kuitiaan.

Marski kävi yhtäkkiä vakavaksi ja hänellä oikesi vartalo suoraksi.
Tuokioksi oli hän unhottanut tuon toisen osan matkansa tarkotuksesta,
vaan nyt hän olikin heti valmis siihen puuttumaan. Ankarasti hän lausui
Prinkkalan herralle:

-- Tuota heti tänne se viheliäinen vehkeilijä ... no, etkö ymmärrä, se
herttuan kätyri, joka täällä linnassa kuuluu rehmivän. Heti! Vaan
malta: kenen luvalla olet täällä majoittanut ja kestinnyt tuota
rosvojoukkoa?

-- Vastahakoisesti sen olen tehnyt, vaan heillä on herttualta sekä
turvakirjat että nimenomaiset käskyt.

-- Hannu Eerikinpoika, sinä olet hyvä soturi, vaan sinä ajattelet
lyhyeen. Sinun ei tule ottaa vastaan käskyjä keltään muulta kuin
kuninkaalta tai minulta. -- Tuo tänne se heittiö!

Prinkkalan herra meni, vaan palasi hetken kuluttua tyhmistyneenä ja
hätääntyneenä ilmoittamaan, että linnut olivat lähteneet lentoon.
Ruotsalaiset vieraat, jotka äsken vielä niin äänekkäästi hoilasivat
uudessa linnassa, olivat kohta marskin saavuttua nousseet satulaan ja
ratsastaneet linnasta ulos.

-- Ahaa, hän pelkää jo, hän pakenee, raukka, huudahti marski puolittain
ilkkuen, puolittain kiivastuen. -- Vaan me palautamme hänet takasin
Turun linnan kesteihin, vaikkapa vasten tahtoaankin, sen lupaan.

Ja itse laskeusi marski linnanpihalle, jossa hänen huovinsa parhaallaan
harjasivat ja apettivat hiestyneitä ratsujaan, ja huusi kovalla
äänellä:

-- Hei, huovini, satulaan teitä heti kymmenen miestä. Sinä Olavi saat
lähteä johtajaksi, osota nyt olevasi nopsa ja taitava.

Nämä viimeiset sanat virkkoi hän huovien joukossa olevalle
nuorukaiselle, äpäräpojalleen Olavi Klaunpojalle, joka näihin aikoihin
oleskeli Turun linnassa aseharjoituksia suorittamassa ja nuoren
hurjastelijan innolla paloi halusta päästä juuri tällaisille
seikkailuratsastuksille. Tuossa tuokiossa oli Olavi taluttanut ratsunsa
linnantallista ja kiipesi satulaan. Vaan marski antoi hänelle vielä
muutamia neuvoja ja osviittoja. Pakoonlähteneiden jälille piti Olavin
miehineen rientää ja tuoda heidät linnaan takasin jos mahdollista
hengissä. Sitä varten tuli hänen ensin kaupungissa ja sitten matkan
varrella tiedustella, mitä tietä junkkarit olivat ajaneet, ja viilettää
perästä, vaikka pitäisi viikon ratsastaa. Parilla sanalla hän vielä
viittasi, mistä syystä hän niin hartaasti halusi Birckholtzin käsiinsä
ja tämä viittaus yhä kiihotti nuorukaisen intoa.

Taas tömisi piha ja laskusilta, kun kymmenen huovia karautti sen poikki
kaupunkiin päin, ja marski nousi takasin linnan juhlasuojiin jatkamaan
seurusteluaan Suomen herrain kanssa, varmana ennen pitkää saavansa tuon
vihaamansa junkkarin tutkittavakseen. Olavi oli kyllä tekevä parastaan,
sen hän tiesi.

Tältä kumminkin vierähti kaupungissa kappale kallista aikaa, ennenkuin
hän sai varmat tiedot, että junkkarit olivat ajaneet Hämeen tietä
sisämaahan päin. Silloin hän karautti jälestä minkä huovien väsyneet
ratsut jaksoivat. Mutta ruotsalaiset junkkarit olivat jo päässeet hyvän
matkan edelle ja heillä oli levänneet, nopsat hevoset.

Se sama kavioiden kopina, joka oli pannut Prinkkalan herran heristämään
korviaan, oli näet jo ensiksi kuulunut uuden, portinpuoleisen linnan
suureen holviin, jossa Hieronymo toveriensa kanssa oli iloinnut ja
juopotellut. Mutta hän oli juhlahuumauksessakin aina varovainen ja
tarkka ja kohta hän, aavistaen marskin tulevan, oli kiirehtinyt ulos
tietoja urkkimaan. Hän näki marskin nousevan reestä, tunsi Gröningin
hänen rinnallaan ja riensi kohta hälinän kestäessä tätä kuiskien
puhuttelemaan. Gröning se hänelle ensiksi hätäillen virkkoikin:

-- Nyt, lankomies, kiirehdi Ruotsiin, ellet erityisesti rakasta
hirttonuoraa.

-- Enkä rakasta ensinkään, vaan onko tosiaankin ukko niin vihassa? No,
onhan mulla herttuan turvakirja.

-- Se ei auta, tällaisena en ole ukkoa ennen koskaan nähnyt. Eikäpä tuo
ole kummakaan...

-- So, so lankomies. Siinä tapauksessa ajan minä Kuitiaan, sehän sopii
hyvin, kun karhu on pesästään poissa.

-- Sieltä et mitään löydä, aja vain suorinta tietä Ruotsiin.

-- Mitä, onko Anna lähetetty pois? Minne, minne?

-- Sitä ei kukaan tiedä, sisämaahan päin häntä kuljetettiin samalla
kuin me Kuitiasta lähdimme, ehkä matkalla Viipuriin, ehkä Vironmaalle,
ehkä Puolaan...

-- Hyvästi, lankomies, tyttö on minun!

Enempää ei häntä Gröning ehtinyt varottaa, sillä poika oli jo
pyörähtänyt tiehensä, juuri samassa kuin marski nousi rappusia myöten
ylös linnanpäällikön huoneisiin. Hän oli komentanut juhlivat toverinsa
kaikessa hiljaisuudessa satulaan ja itse oli hän eellimmäisenä
ratsastanut kaupungin läpi Hämeen tielle. Hänen kasvoillaan oli ollut
hiukan ilkkuva piirre; hän oli todellakin toivonut, että marski olisi
olojen pakosta taipunut, vaan huomatessaan lankonsa säikäyksen, oli hän
oivaltanut, että niin ei ollut laita. Ja silloin oli hän päättänyt
ryhtyä toiseen keinoon, -- sama se, kunhan hän tytön omakseen saa, ja
sen hän saa ja marskin hän nolaa, -- siitä hän itsekseen ilkkui. Mutta
sitten oli hän taas käynyt vakavaksi muistaessaan, että marski häntä
luultavasti pian ajattaisi takaa ja hän oli kannustanut ratsunsa hyvään
vauhtiin, vaatien tovereitaan tekemään samoin. Nämä seurasivat sangen
kummastuneina mukana ja hiukan tyytymättöminäkin, kun iloiset pidot
noin äkkiä oli pitänyt keskeyttää, ja he utelivat pisteliäästi
Hieronymolta, mitä tämä öinen huviratsastus nyt merkitsi.

-- Tätä huviratsastusta tulee ehkä jatkettavaksi vielä päivälläkin,
seuratkaahan mukana vain, kehotti Hieronymo.

-- Ja minne asti sitä sitten ajetaan?

-- Sitä emme vielä tiedä. Mutta parantakaa vauhtia, meillä on kiire
monesta syystä.

Hieronymolle oli kohta lankonsa puheista selvinnyt, että hänen täytyi
kiireesti liikkua tavatakseen tyttönsä, jota nähtävästi oltiin johonkin
piilopaikkaan viemässä, -- sitä ennen oli hän pelastettava ja vietävä
turvaan, joko Viroon tai Ruotsiin. Aikaa ei ollut hukata ja siksi piti
viipymättä ponnistaa. Onneksi hän jo tunsi tiet ja seudut Suomessa,
eikä hänellä siitä syystä pimeässäkään ollut epäilystäkään matkan
suunnasta, ajaessaan Hämeen valtatietä eteenpäin minkä vain ratsut
pääsivät lumisella maantiellä.

Turun-Hämeen vanhan valtatien varrella asuvat ihmiset olivat näihin
aikoihin usein tottuneet näkemään suurempia ja pienempiä ratsujoukkoja
niin talvella kuin kesälläkin kulkevan tätä tietä edestakaisin, heillä
oli monasti liiankin paljo tietoa ja kokemusta noista vallattomista,
kurittomista huovijoukoista, jotka matkoillaan talonpoikain tuvissa
kestityttivät itseään ja ottivat eväikseen ruokia ja juomia, mitä vain
irti saivat. Mutta ihmetellen katselivat nyt kumminkin tienvartelaiset,
jotka seuraavana aamuna seurasivat maantieliikettä, niitä
ratsastusseurueita, jotka peräkkäin heidän ohitseen vilahtelivat.
Aikusin aamulla tuli rannikon taholta ensiksi umpinainen kuomureki
puolenkymmenen huovin seuraamana, pyrkien hyvää vauhtia itään päin.
Tämän matkueen kulku oli kumminkin paljo hitaampaa kuin sitä seuraavan,
joka päivemmällä vilisti ohi, ja tämä seurue se juuri talonpoikiin
tekikin oudon vaikutuksen. Nämä ratsastajat eivät näet olleet
varsinaisia huoveja, vaan hienopukuisia herrasmiehiä, jotka siroilla
ratsuillaan ja ohkasissa asuissaan näyttivät varsin köykäsiltä tuossa
kylmässä, lumisessa talviluonnossa. Päitset olivat kullatut, ohjasten
helat välähtelivät ja korskuen polkivat ratsut pehmyttä lunta, vaan
raskasta se näytti olevan. Vielä tuntia, toista, jälemmin karautti
samaa maantietä pitkin parvi karkeapartaisia, lyhyviin turkkeihin
puettuja ratsastajia, joilla oli pienet, märiksi ajetut hevoset ja
jotka paikkakuntalaiset kohta tunsivat Flemingin huoveiksi. Ja he
olisivat oivaltaneet nämä eri matkueet tavalla tai toisella toisiinsa
kuuluviksi, joskaan eivät ratsastajat aina kylän paikoilla olisi
pysähtyneet kyselemään, toinen parvi, oliko ensimmäinen siitä
kulkenut ohi, ja kolmas, oliko ja milloin toisen parven näköistä
ratsastajajoukkoa huomattu.

Lyhyviä levähdyshetkiä pitäen kulkivat matkueet siten eteenpäin koko
päivän, yhä lähennellen toisiaan, eivätkä malttaneet kauaksi
yölepoonkaan jäädä. Ja kun seuraava iltapäivä rupesi hämärtämään, ei
montakaan neljännestä enää ollut niiden väliä. Silloin oltiinkin jo
Hämeen sydämmessä, lähellä tuota Birger Jarlin vanhaa linnaa, joka jo
ammoisista ajoista oli ollut sisä-Suomen keskustana, sen hallinnon, sen
sotaväen ja sen kaiken toimeliaisuuden keräyspaikkana. Tätä linnaa
kohden ohjasi ensimmäinen matkue kulkunsa ja sen jälestä toiset, yhä
parannellen vauhtiaan. Hieronymo näet rupesi arvaamaan, että marskilla
oli aikomus tänne sisämaan linnaan kätkeä ja haudata veljentyttärensä
ja tahtoi siis kaikin mokomin saavuttaa kuomureen, ennenkuin se ehtisi
linnan muurien sisäpuolelle, jossa Sten Fincke, jonka Sigismund vuosi
sitten oli määrännyt Hämeenlinnan päälliköksi, marskia miellyttääkseen
kyllä tulisi tyttöä tarkoin vartioimaan. Hevoset olivat väsyneet ja
kompastelivat lumessa ja liian vähän levänneet ajajatkin uupuivat niin,
että väliin torkahtelivat satulassa. Vaan ei auttanut, junkkarein
johtaja kannusti hevostaan ja toisten täytyi seurata perästä.
Takaa-ajajista he sitävastoin luulivat olevansa turvassa, niin vinha
oli ollut heidän vauhti.

Jo kuumottivat, heidän harjua ajaessaan, etäältä Hämeenlinnan pyöreät
tornit illan harmajaa taivasta vastaan ja se kiihotti Hieronymoa yhä
vieläkin. Ilta pimeni, esineet kävivät epäselviksi. Vaan eräässä
alamäessä oli hän näkevinään jotakin liikettä edessään, ja aivan
oikein, tuokion kuluttua hän jo tunsikin kuomureen ja sen ympärillä
viisi huovia. Vaan jo oltiinkin aivan linnaa ympäröivän metsättömän
aukon partaalla. Silloin hän pani kiirettä tovereihinsa; yhdellä,
äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä hän tahtoi hajoittaa huovit ja
anastaa kuomun haltuunsa. Siinä olivatkin jo kaikki toverit koossa.

-- Nyt myrskynä eteenpäin! komensi Hieronymo.

-- Vaan takaakin kuuluu kavioiden kopsetta, huomautti yksi jälempänä
tulleista.

-- Kuulukoon mitä tahansa. Tuiskuna kuomun kimppuun, se otetaan mukaan
ja yhtä höyryä porhalletaan siitä Vanajaveden jäälle ja sitten
eteenpäin Helsinkiin.

Pyrynä laskettikin junkkariparvi myötämaata edellä kulkevan joukon
niskaan, juuri kun se oli ehtimässä metsästä aavikolle. Kuomua
seuraavat huovit kuulivat kummissaan kumua takanaan, vaan kun he
kääntyivät katsomaan, oli jo parvi outoja ratsastajia heidän
kimpussaan. Yksi niistä tarttui rekeä vetävän hevosen kuolaimiin,
toinen tyrkkäsi Eenokin päistikkaa reestä kinokseen ja muut häätivät
huoveja tieltä pois syvään hankeen, jonne näiden säikähtyneet hevoset
selkää myöten hulahtivat. Huovit koettivat kiroillen ja sadatellen
saada ratsujaan sieltä ylös tielle ja ne, joille se onnistui,
ryntäsivät paljastetuin asein muukalaisten kimppuun, jotka jo olivat
ruvenneet ajamaan rekeä eteenpäin. Ankara kahakka syttyi siinä
ahtaalla, pimeällä tiellä; siinä lasketettiin peräkkäin, sysäyttiin
vastakkain, iskuja vaihdettiin, huutoja kuului ja kirouksia.

Mutta samalla kajahti se kavioiden kopse, joka yhä selvemmin takaapäin
oli kuulunut, nyt aivan viereisestä näreiköstä ja tuossa tuokiossa
pyrähti kymmenkunta uutta ratsastajaa mellastuspaikalle. Olavi
Flemingin huovit olivat viime hetkessä tavanneet takaa-ajettavansa ja
ryntäsivät vimmastuneina joukkoon. Nytkö siinä vasta syntyi hämmennys
ja sekasorto. Kuomua saattamassa olleet huovit eivät ensiksi pimeän
päässä tunteneet omia tovereitaan, vaan rupesivat heitäkin mukiloimaan,
ja junkkarit yrittivät jo päästä pakoon luiskahtamaan. Vaan pian sai
Olavi aseman selvitetyksi ja kaikin käytiin nyt noiden hienopukuisten
herrain kimppuun, joita heidän oli määrä jos mahdollista elävinä saada
pyydystetyksi. Kuomikin pysäytettiin, vanha Eenokki, joka jo oli
ryöminyt esiin kinoksesta, juoksi rekensä keulalle, tarttui suitsiin ja
ajaa karautti nyt täyttä neliä linnaan. Ratsastajain välistä taistelua
kesti vielä hetkisen pahaksi tallatulla talvitiellä, vaan pian olivat
junkkarit voimattomina. Huovit sitoivat heidät heidän omiin
ohjasvarsiinsa ja lähtivät viemään poikia, joista millä oli pää
verestävänä, millä muut luut kolhittuina, talteen linnaan, jonne ei
enää ollutkaan kuin neljännestunnin ratsastus.

Vaan kun Olavi vihdoin linnaan saavuttuaan rupesi vankejaan lukemaan ja
tarkastamaan, huomattiinkin, että yksi otuksista oli kateissa, vieläpä
paras saalis, juuri se, jota hän oli ollut pyydystämässä. Nuorukainen
kiroili ja sadatteli, voimatta käsittää, miten tämä oli tapahtunut.
Palattiin tappelupaikallekin, jossa kaatuneita hevosia, aseita,
satuloita, saappaita ja lakkeja virui hujanhajan poljetulla hangella,
vaan ei löytynyt kadonnutta sieltäkään. Oliko Hieronymus Birckholtz
kaatunut kahakassa ja uponnut hankeen tai polkeutunut kinokseen, oliko
päässyt pakenemaan rähinän aikana, -- siitä ei saatu selvää. Sulhasen
saattoseurueen vain saattoi Olavi viedä isälleen vankina, itse
seikkaileva sulhanen oli hävinnyt.

Mutta sillävälin oli linnan pihalla umpinaisesta kuomureestä nostettu
matkavaatteihin kääritty, puolipyörtynyt ja pelosta aivan typertynyt
tyttö, joka melkein kantamalla oli ollut ylös linnaan saatettava. Anna
Fleming ei, kahakan syttyessä maantiellä, ollut aluksi voinut käsittää,
mitä siellä tapahtui. Hän oli kuullut huutoja ja kirouksia, hän oli
tuntenut rekeään vuoroin pysäytettävän ja vuoroin taas ajettavan
eteenpäin, aseiden kalsketta ja ratsujen töminää oli hänen ympärillään
kaikunut ja silloin hän oli älynnyt, että joku mahtoi koettaa ryöstää
juuri hänet saattajain käsistä. Ja hänen sydämmensä oli siitä
sykähdellyt toivon ja pelon vaiheilla. Oliko siellä hänen sulhonsa,
joka koetti häntä vapauttaa, onnistuuko se hänelle vai joutuuko hän
alakynteen, vangiksi, ehkä kaatuu kahakassa? Hän oli suuressa
levottomuudessaan koettanut pyrkiä pois kuomista, vaan se oli suljettu,
hän ei päässyt. Ja kun kahakka kiihtyi, kun hän huomasi uusien
tulokkaiden saapuvan otteluun, oli hän niin kiihkeästi rukoillut, että
hänen vapauttajilleen suotaisiin voitto ja hän oli jo ollut varma, että
hänen rukouksensa oli toteutunut. Huutojen joukosta oli hän ollut
tuntevinaan tuttuja ääniä, sulhonsa äänen, Olavin äänen ja vanhan
Eenokin äänen, vaan kun rekeä taas ruvettiin ajamaan eteenpäin, ei hän
tiennyt, kuka niistä oli perinyt voiton, kenen hallussa hän nyt kulki.
Reki pysähtyi, kului tuokio. Joku saapui avaamaan kuomun esivaatetta...
Oliko se hänen sulhonsa, oliko hän pelastettu...?

Ei, outoja kasvoja ilmestyi hänen eteensä, hän saatettiin korkeita,
kosteita kivirappusia myöten ylös johonkin outoon linnaan ja oudot
kädet rupesivat siellä hänen matkapukujaan riisumaan. Missä hän oli,
kenen hoteilla? Hän ei sitä tiennyt, mutta ei voinut myöskään kysyä,
istui vain äänettömänä ja melkein kuin tylsänä jakkaralla takkavalkean
ääressä, johon hänet oli saatettu istumaan. Vihdoin aukeni ovi ja
sisään astui Sten Fincke varsin kummastuneen näköisenä ja virkkoi
Annalle, äsken avattu kirje kädessään:

-- Setäsi on lähettänyt sinut, Anna, tänne meidän huostaan, kätköön
maailmalta. Tässä linnassa on siis kotisi nyt vastaseksi oleva, täällä
valmistamme sulle hiljaisen sopukan, jossa saat rauhassa, kenenkään
häiritsemättä elää.

-- Vankina? kysäsi Anna kuiskaten.

-- Niin, minulla on käsky sinua vartioida. Vaan pidä linnaamme
kotonasi, silloin et tunne itseäsi vangiksi.

Ja hän käski palvelusväen saattaa Annan siihen huoneeseen, joka oli
tuleva hänen asunnokseen ja vankilakseen. Vaan kun hän siellä vuoteensa
reunalla yksin istui ja tuijotti eteensä, aukesi ovi hiljaa ja joku
hiipi huoneeseen. Anna kääntyi päin: se oli hänen ystävättärensä Elina,
joka heittäytyi hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen rinnalleen.
Pitkään aikaan he eivät sanaakaan vaihtaneet, istuivat vain sylikkäin
ja ääneti, kunnes hieno nyyhkytys kohosi kumpasenkin rinnasta ja hiljaa
virtaamaan lähteneet kyyneleet sulivat yhteen vastakkain painuneilla
poskilla.




X.

Keskeytetty ulkomaanmatka.


Södermanlannin herttua Kaarlo oli syksyllä 1595 lähtenyt eräällä
uudella laivallaan Tukholmasta pienelle huvimatkalle ja, kerran vesille
jouduttuaan, purjehtinutkin Itämeren yli aina Rääveliin saakka,
nauttien täten muutamain päiväin lomaa raskaista hallitushuolistaan,
jotka olivat sitä rasittavampia ja tukalampia, kun hänen asemansa
valtakunnassa olevana korkeimpana hallitusmiehenä, kuninkaan
epäluuloisuuden ja hallitusneuvosten horjuvaisuuden vuoksi, oli kovin
rajotettu ja epävarma. Hän oli matkustanut aivan yksityisesti, mutta
kumminkin melkoisen henkivartiojoukon saattamana, ja vieraili nyt
päivän vanhan tuttavansa ja sotatoverinsa, virolaisen aatelismiehen
Fitinghoffin kartanossa hiukan ulkopuolella Räävelin kaupunkia. Täällä
lepäillessään olisi hän nyt hetkeksi tahtonut päästä aivan vapaaksi
kaikista valtakuntaa koskevista ajatuksistakin, vaan eihän se hänelle
onnistunut. Loikoessaan ulkona nurmikolla puiston viileässä siimeksessä
kiertelivät hänen mietteensä yhä vain niissä hankkeissa ja tuumissa,
joita hänellä oli mielessään, vakaannuttaakseen asemansa ja
saattaakseen Ruotsin hallitusmuodon taas varmalle ja tukevalle
kannalle. Hän oli vielä täksi syksyksi omin uhin kutsunut valtakunnan
säädyt kokoon, kukistaakseen niiden avulla noiden melkein rajattomalla
vallalla varustettujen maaherrain merkityksen, joita Sigismund oli
hänen vastapainokseen joka maakuntaan asettanut ja joista Klaus Fleming
Suomessa oli mahtavin. Ja vasten tahtoaan hän siinä nytkin mielessään
harkitsi, minkälaisia edellytyksiä hänellä mahtoi olla onnistuakseen
noissa yrityksissään, miten hän aatelittomain säätyjen avulla jaksaisi
taistella kuningasta ja uppiniskaista ylhäisaatelistoa vastaan. Niitä
miettiessään olivat hänen kasvonsa käyneet vakaviksi ja ankaroiksi ja
hänen katseensa tuijotti täältä ylängöltä terävänä alas lakeikolle,
jonka takaa aamupäivän paisteessa siinsi Suomenlahden laaja ulappa.

Vaan noiden valtiollisten mietteiden sekaan pujahti aina väliin eräs
aivan erityinenkin, uusi ja varsin kummallinen mielikuva, joka häntä
joka kerralta melkein hytkäytti ja väkisinkin sitoi hänen ajatuksensa.
Hän oli yöllä nähnyt pahan unen, joka ei lähtenyt hänen mielestään;
aika oli taikauskoinen, eikä ollut tämäkään muuten ennakkoluuloton ja
tarmokas ruhtinas kokonaan siitä viasta vapaa. Tuo uni häntä kiusasi ja
vihdoin hän nousi suuttuneena ylös ja huusi mukanaan olevan
kamariherransa, Lubert Kauerin, luokseen:

-- Sinähän kehut osaavasi selittää unia, virkkoi hän tälle. -- Pane nyt
parastasi ja tulkitse mulle yksi heti paikalla.

Liehakoiva kamariherra lupasi koettaa ja herttua kertoi hänelle nyt
tuon viime yöstä mieleen painuneen unikuvansa. Hän oli ollut olevinaan
joissakin komeissa pidoissa, istuvinaan ruokapöydässä, ja silloin oli
joku ylhäinen herra, arvatenkin herra Fitinghoff, yhtäkkiä astunut
sisään ja kantanut hänen eteensä kaksi suurta maljaa. Toisessa oli
ollut Ruotsin valtakunnan vaakuna, toisessa pääkallo ja paljo
ihmisenluita. Näiden herkkujen merkitystä tahtoi nyt herttua tietää.

Tämän unen kuultuaan kamariherra vähän ällistyi: sitäpä tosiaankaan ei
ollut vaikea selittää ymmärrettäväksi ennustukseksi, herttuan
vihamiehet selittivät nyt jo unista huolimattakin herttuan menettelyn
tähtäävän juuri tuohon suuntaan. Vaan siksipä olikin kamariherra
epävarmana, uskaltaisiko hän heidän tapaansa tulkita herttuan unta,
ainakin se piti tehdä sopivassa muodossa; ja sitä hän siinä kotvasen
mietti. Vaan levottomasti heilautti herttua silloin kättään ja katkasi
rutosti tietoherran mietteet:

-- Nyt sinä mietit jotakin hyvin yksinkertaista ja tyhmää, sen näen jo
päältäsikin. Sinä tahdot selittää uneni merkitsevän, että valtakunnan
vaakuna kerran joutuu mulle, mutta että siihen vaaditaan paljo
vainajia. Se on tyhmää. Keksi parempi selitys, taitavampi.

Imarteleva kamariherra oivalsi, että tässä täytyy keksiä joku selitys,
joka on herttualle mieliksi. Ja hän luuli sellaisen keksineensä:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne on itse keksinyt selityksen ja voi sen
arvon myös itse parhaiten punnita. Vaan oliko vaakuna niin varmasti
Ruotsin vaakuna, eiköhän se olisi voinut olla Suomen nuori
herttuallinen vaakuna ja pääkallo...

-- Klaus Flemingin pääkallo, -- niinkö? Ei hyvä ystävä, hän on liian
halpa, että me hänestä unia näkisimme. Parempi selitys, luonnollisempi!

Nyt unenlukija älysi, että tässä olikin varminta turvautua kaikkein
luonnollisimpaan selitykseen.

-- No, luonnollisin selitys on se, että teidän ruhtinaallinen armonne
eilen illalla söi tavallista vankemman aterian, jonka kuluessa
juteltiin vanhoja sotamuistoja ja juotiin vanhoja viinejä. Uni oli
rauhaton ja mielikuvitus kiihotettu.

Tällä hetkellä astui puistikkoon kartanon isäntä, herra Fitinghoff
parin aatelismiehen seurassa, ja herttua, nähtävästi viimeiseen
selitykseen tytyväisenä, huudahti kohta Fitinghoff'ille:

-- Kuules isäntä, minä olen saanut selville, että sinun on vikasi,
miksi minä viime yönä olen nähnyt pahoja unia, -- olet syöttänyt
minulle liian rasvasta lampaanpaistia! -- Näin leikillisesti virkkaen
nousi herttua ja tunsi nyt vasta, astuessaan lähemmäs isäntäänsä, ne
miehet, jotka olivat tämän seurassa. Silloin hän huudahti: -- Mutta
mitä minä näen, siinähän on Arvid Eerikinpoika, tottatosiaan, ja Yrjö
Boije, no kuka siellä Inkerissä nyt rajoja käypi, kun te täällä
virnailette?

Edellinen näistä miehistä, Arvid Ståhlarm, oli näihin aikoihin Narvan
päällikkö, urhea ja taitava soturi. Yrjö Boije taas oli Vironmaan
käskynhaltija. Molemmat olivat suomalaisia, vaikka olivatkin nyt viime
aikoina, asuen ja toimien kotimaansa rajojen ulkopuolella, joutuneet
hiukan syrjään sen riennoista ja puolueista. Jälkimmäinen näistä
vastasi:

-- Tulemme Suomesta, Kankaisista, jossa kävimme vanhan Henrik-herran
hautajaisissa, ja olemme nyt juuri matkalla rajankäyntiin.

-- Vai Suomesta! Niin, niin, vanha Hornkin on nyt lähtenyt manan
majoille, viimeisiä kunnon miehiä, joita siellä Suomessa enää on, -- --
no, no, olettehan tekin oikeastaan suomalaisia, mutta tällä kertaa
virolaisia. Mitä nyt Suomeen kuuluu, kuinka elää siellä kansa?

-- Köyhyydessä, teidän ruhtinaallinen armonne, Suomen kansa kärsii
nykyjään kovia, selitti Arvid Ståhlarm liikutetulla äänellä. -- Kuinka
lie kesään asti elää retostettukin, vaan tänä suvena ei ollut monella
siementä kaskeen panna, pellot ovat kesantona, karja lopullaan. Ja
siksi usein tapahtuukin, että kun ratsumiehet tulevat taloista
linnaleiriään perimään, tapaavat he talot autioina, ihmiset ovat
paenneet salolle.

Herttua rypisti synkkänä kulmakarvojaan. -- Siihen ovat siis Flemingin
elkeet jo vieneet. Vaan eiköhän niistä pian tule loppu! Tapasitteko
Flemingin Suomessa?

-- Emme. Hänen perheessään on Kuitiassa tänä syksynä ollut samanlainen
surujuhla kuin Kankaisissa. Hänen jo viime talvena kuolleen poikansa
hautajaiset ovat näet nyt vasta vietetyt, koska hän itse on koko kevään
ja kesän ollut matkoilla.

-- Niin, hänhän kuuluu tehneen siellä Suomessa oikeita
kuninkaanmatkoja, ottaneen uusia veroja ja pitäneen kuninkaankäräjiä,
-- hän esiintyy siellä kuin itsevaltias jumalan armosta! -- Herttua
vaikeni hetkeksi hilliten esiinpursuavaa kiihkoaan ja virkkoi sitten
taas tyyneemmin: -- No, valmistautuvatko suomalaiset miehissä
valtiopäiville?

Suomesta tulleet herrat katsahtivat hiukan epävarmoina toisiaan; näille
valtiopäiville, jotka eivät olleet kuninkaan, vaan herttuan yksin,
kokoonkutsumat, suomalaiset tuskin miehissä tulevat lähtemään, sen he
tiesivät, ja olivatpa omastakin puolestaan varsia epäileviä, olisiko
sinne lähdettäväkään. Yrjö Boije vastasi sen vuoksi hiukan vältellen:

-- Kankaisissa puhui Kaarlo Horn näistä valtiopäivistä, mutta muuten
näytti niistä suomalaisilla olevan hyvin vähän tietoja.

-- Vai vähän tietoja, -- siitä kai Fleming pitää huolen, virkkoi
herttua synkästi. -- Mutta saammepa nähdä, uskaltavatko suomalaiset
tosiaankin erota valtakunnan yhteisistä toimista, -- sen saamme pian
nähdä!

Keskustelu taukosi hetkeksi. Se oli livahtanut varsin aralle kohdalle
ja kun herttua ei ollut varma, millä kannalla nämä Virossa olevat
aateliset olivat tämän Suomen kysymyksen suhteen, oli hänestä
varovaisinta hillitä kiukkuaan. Arvid Ståhlarm varsinkin oli näihin
aikoihin jo ruvennut kallistumaan maamiestensä puolelle, joskin herttua
tiesi hänen yleensä vielä olevan hiukan hapuilevalla kannalla; Yrjö
Boijen laita oli melkein sama, vaikkakaan hän, Hornien sukulaisena, ei
Flemingiä suosinut. Hetken kuluttua herttua kumminkin aivan äkkiä
kysäsi:

-- Mitä aikovat suomalaiset oikeastaan, kun he meitä vastustavat? Niin,
teidän kai on siihen vaikea vastata. Minä olen lähettänyt useita
lähetyskuntia Suomeen, vaatimaan sieltä tietoja ja selvityksiä, ja ne
palaavat aina tyhjin toimin, taikka häväistyinä, sieltä takaisin. Mihin
tämä viepi? Minulla on nytkin Turussa lähettiläitä vaatimassa
selvitystä siitä uudesta verosta, jonka Fleming omin päinsä on Suomessa
ottanut. Tapasitteko näitä ja kuulitteko heidän asiansa menestymisestä?

Yrjö Boije oli puhutellut lähettiläitä Turussa. Nämä eivät olleet
tavanneet Flemingiä ollenkaan eivätkä yleensä olleet saaneet mitään
aikaan. Mutta joitakin ikäviä selkkauksia oli tapahtunut heidän ja
sotaväen välillä.

-- Mitä selkkauksia? Kerro!

-- Sotaväki kuuluu vihaavan näitä lähettiläitä sen vuoksi, että se
pelkää heidän vievän Ruotsiin ne varat, joita sotaväen tarpeeksi on
koottu. Kuuluipa sotaväki jo väliin ahdistelleen heitä heidän
asunnossaankin ja he olivat siitä syystä varsin toivottomia.

Unhottaen varovaisuutensa nousi herttua tuota kuullessaan pystöön ja
pui nyrkkiään ilmassa, käheästi puhuen.

-- Ah, minä näen tässäkin taas Klaus-herran vehkeet, hän tekee tyhjäksi
joka-ainoan meidän määräyksemme, hän pilkkaa meitä, hän kapinoipi
julkisesti, ja hallitsee itse Suomea kuin omaa valtakuntaansa! Ja mekö
emme jaksaisi häntä nöyryyttää, -- ei, tässä täytyy tapahtua jotakin,
jotakin ratkaisevaa, vaikka sitten vaadittaisiin vertakin ja ihmisen
luita! Tottatosiaan, mulle rupee asema selvenemään. Vielä koetan
minä rauhan tietä, vielä toivon alkavain valtiopäiväin tekevän
velvollisuutensa, vaan ellei se tepsi, niin tiedänpä, hitto soi, mikä
tepsii!

Herttua käveli vihasta punakkana puistokäytävää edestakaisin, vaan
huomasi kumminkin samassa puhuneensa jo liikojakin. Hän koetti
tyynnyttää mielensä, istahti taas puistopenkille ja virkkoi
rauhallisemmin, ikäänkuin selittääkseen vihaansa:

-- Meidän arvomme ei voi sallia, että hän rankaisematta vastustelee
Ruotsin hallitusta ja pahoinpitelee lähettiläitämme Suomessa, kuten nyt
on jo tapahtunut toisen ja kolmannen kerran. Eräs meidän yksityinenkin
palvelijamme on sinne kadonnut, murhattuna tai vankina, minkä lopun
lieneekin Hieronymus Birckholtz saanut hänen kavalista vehkeistään.

Tähän seikkaan tiesi Arvid Ståhlarm kertoa, ettei Suomessa luultu
Hieronymon olevan marskin hallussa; hän oli matkallaan kuullut, että
marski oli usein ja katkerasti pahoitellut sitä, että tuo mies viime
talvena pääsi hänen kynsistään pakenemaan taikka kaatumaan pienessä
kahakassa. Marskin huovit saivat tosin kiinni Hieronymon viisi toveria,
vaan itse sulhasmies jäi kadoksiin.

-- Sulhasmies, matki herttua hiukan pirullisesti, -- tanakat sillä
pojalla oli yritykset, vaan merkillisesti tuo Suomen karhu kosijoitakin
kohtelee. Entä tyttö, missä on hän?

-- Sitäkään ei tiedetä. Joulun jälestä lienee hän oleskellut
Hämeenlinnassa, vaan sittemmin luullaan marskin lähettäneen
veljentyttärensä Puolaan.

-- Hänellä on paljo liikettä sinne Puolaan, virkkoi herttua taas
kulmiaan rypistäen, ja käänsi sitten puheen toisaalle. Kotvasen
keskustelivat vielä Suomen herrat herttuan kanssa, jota olivat
ohikulkiessaan tulleet tervehtimään, ja tekivät sitten lähtöä matkaansa
jatkaakseen. Jäähyväisiä sanoessaan varotti herttua heitä vielä
saapumaan Söderköpingin valtiopäiville, vaan hiukan kierrellen
suomalaiset vastasivat:

-- Jos suinkin rajankäynnistä pääsemme.

Herttua huomasi sen epäilyksen, joka näissäkin sanoissa piili, ja istui
taas miesten mentyä hyvän hetken totisena mietteihinsä vaipuneena. Vaan
sitten hän, ikäänkuin pakottamalla vapautuakseen noista mietteistään ja
ajatellakseen muuta, virkkoi iloisemmin seuralaisilleen:

-- Sukkela veitikka se Hieronymus kaikissa tapauksissa oli, olisi
vahinko, jos hänen luunsa nyt jo märkäneisivät jossakin Suomen
suomaalla. Ja tuolla lystikkäällä kosintahommallaankin hän ainakin teki
tyhjäksi kaikki naimiskaupat Hornein ja Flemingein välillä. Mutta jos
hän hengissä on, kuten Ståhlarm luulee, niin missä hiidessä se mies
piilee, -- tahtoisimmepa vielä nähdä sen iloisen veitikan.

Silloin astui kamariherra Lubert Kauer taas esiin ja kertoi jonkun
herttuan henkivartioista maininneen tavanneensa Hieronymon aivan näinä
päivinä juuri Räävelissä. Siitä tiedosta herttua ikihyväksi ihastui ja
käski kohta ottaa selon, mitä perää noissa puheissa mahtoi olla ja jos
mahdollista hakea ja tuoda luokseen tuon kadonneen suosikin. Melkein
levottomana hän sitten noiden tiedustelujen tuloksia odotti ja kysyi
moneen kertaan päivän kuluessa, eikö Hieronymoa jo ollut löytynyt.
Mutta iltapäivällä hän vihdoin sai hyviä tietoja: Hieronymo oli
todellakin tavattu Räävelissä ja hetken kuluttua hän jo itse
ilmielävänä, tervennä ja reippaana, saapuikin Fitinghoffin hoville ja
tuotiin herttuan huoneeseen. Hän pysähtyi ikäänkuin hiukan katuvan,
vaan samalla veitikkamaisen näköisenä ovensuuhun kumartaen herttualle,
jonka kasvot hänet nähdessään kirkastuivat ja joka iloisena, vaikkakin
muka nuhdellen, virkahti:

-- No vihdoinkin, sinä uskoton ja kiittämätön palvelija! Minä varustin
ja lähetin sinut häämatkalle ja nyt olet yli puolen vuotta ollut
karussa, -- luulinpa sinun jo kerrassaan kavaltaneen herrasi. Millä
puolustat itseäsi ja viipymisiäsi?

Hieronymo vastasi nöyrästi ja katuvaiseksi tekeytyen:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, koko ajan olen työskennellyt sen
tarkotuksen saavuttamiseksi, jota varten viime talvena sain loman ja
matkustin Suomeen: jouduttaakseni häitäni ja mennäkseni naimisiin, vaan
siinä on ollut niin monenlaisia pikkuesteitä ja vaikeuksia.

Herttua hymähti:

-- Pikkuesteitä! -- ethän sinä kuulu päässeen mihinkään alkuunkaan. Ei,
poikani, nyt loppuu lomasi, sillä jos tätä menoa jatkat, saat
viisikymmentä vuotta puuhata avioliittoasi ja kumminkin kuolet
naimatonna. Mitä sinä nytkin täällä Räävelissä teet ja mistä tulet?

-- Suomesta, toissapäivänä saavuin tänne.

-- Ja poikamiehenä. Ei, tästä hetkestä alkaa palveluksesi taas!

Vaan nuori suosikki pyysi nöyrällä äänellä:

-- Vielä yhden päivän lomaa pyydän, teidän ruhtinaallinen armonne,
yhden päivän vain ja yön, ja silloin on koko tarkotukseni saavutettu.

-- Mitä, tarkotuksesi? kysyi herttua kummissaan. -- Oletko menettänyt
järkesikin, tyttösi ainakin olet menettänyt, hänhän on Puolassa,
luostariin suljettuna.

-- Menettänyt ... Puolassa ... luostarissa, minunko tyttöni, -- eikö
helkkarissa!

Herttua huomasi suosikkinsa kasvonilmeistä, että tämä tiesi asiasta
enemmän, ja kysyi:

-- Hä, miten on sitten neiti Flemingin laita, miten on juonesi
onnistunut!

-- Huonosti ja hyvästi. Häntä on vankina pidetty kevään ja kesän
Hämeenlinnassa, jossa ... niin, jossa meidän rakkautemme hedelmä nyt
turpeen alla lepää. Vaan hän on siltä minun, huomenna viimeistään hän
istuu näillä polvillani.

-- Sinähän puhut sekasin. Onko hän täällä, Räävelissä?

-- Ei, vaan ... vaan minä kuiskaan hiljaa: Marski Klaus Fleming
lähettää hänet juuri tänään tänne minun luokseni. Ja sitten vietetään
heti iloiset häät.

Herttua katseli epäillen suosikkiaan. Hän tunsi kyllä Hieronymon
leikkisän, veitikkamaisen esitystavan ja tiesi myös hänen kykenevän jos
joihinkin kujeisiin. Vaan tätä hän ei käsittänyt.

-- Fleming lähettää! -- teetkö sinä minusta pilaa?

-- En, herra nähköön. Vaan te tulette huomaamaan minun olevan oikeassa,
minä olen ollut Suomessa ja oppinut taikomaan! Vielä tänä iltana saatte
nähdä tuolta selältä laivan purjehtivan laitatuulta suoraan Pikkalasta
Rääveliin. Siinä tuodaan mulle morsiameni.

Vaan herttua kävi kärtysäksi.

-- Ei, nyt sinä laskettelet mulle arvoituksia taikka ilmeisiä valheita.
Sinun täytyy puhua suoraan ja puhua totta. Rangaistukseksi kaikista
laiminlyömisistäsi tulee sinun nyt tuossa paikassa valehtelematta ja
tarkalleen kertoa kaikki retkesi ja vehkeesi siitä hetkestä saakka,
jolloin katosit, aina siihen asti, kuin nyt jälleen löysin sinut, --
saamme sitten nähdä, voimmeko antaa sulle anteeksi. Istu tuohon
jakkaralle, me ryhmitymme tähän pöydän ympärille.

Ja herttua, Fitinghoff sekä pari herttuan uskotuinta miestä istahti
pöydän ympärille, johon isännän käskystä tuotiin viinimaljat ja
tupakkavehkeetkin. Herttua oli keveällä, hilpeällä tuulella, ja
uteliaana hän, lepäillen rahipatjalla, seinään nojaten odotti
junkkarinsa kertomusta. Mutta tämä vähän vitkasteli:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, minun täytyy Aeneaan tavoin huokasta:
Infandum dux care jubes renovare dolorem! -- ne kaikki muistot eivät
ole niinkään suloisia.

-- Ole ilveilemättä latinaksi, kyllä minä sinun tuskasi tunnen,
koiransilmän. Anna tulla vain!

Ja nuorukainen alkoi:

-- Turkuun tultuani sain selville, että marskin veljentytärtä en
kaikista huolimatta voisi saada hyvällä omakseni, vaan että mulla sen
sijaan oli tarjona joko hirttonuora tai vankityrmä. Kun kumminkin,
enemmän kuin noita kumpaakaan, rakastin hempeää impeäni, nousin
toverineni eräänä iltana Turussa satulaan, viedäksemme omin lupimme
morsiamen mukanamme. Hämeenlinnan edustalla olikin tyttö jo melkein
sylissäni, ainakin syleilin jo sitä kuomurekeä, jossa häntä vankeuteen
kuljetettiin, pitelin ohjaksia ja olin valmis ryömimään kuomuun hänen
viereensä. Vaan silloin piti juuri marskin äpäräpojan ehtiä huoveineen
niskaamme. Meitä oli kuusi, heitä toistakymmentä. Ennen pitkää olivat
toverini vankina, multa ammuttiin hevonen altani, -- kaikeksi onneksi,
sillä siinä keikauksessa jouduin itse hevoseni alle kinokseen, taikka
oikeammin, minä ryömin sinne itse aivan umpisukkeloon. Asemani ei ollut
juuri iloinen: tyttöni olin menettänyt, itse makasin hevosraatoni alla
ja pelkäsin, että minut sieltä keksittäisiin. Vaivoin pääsin, huovien
lähdettyä kahakkapaikalta, sieltä esiin; valtatietä en uskaltanut
kulkea, käännyin yöpimeässä kylätielle jäälle ja juoksin, sekä
lämpimikseni että joutuakseni, tietämättä minne.

No, ainahan sitä johonkin osuu. Erään halkokuorman päällä pääsin
seuraavana aamuna muutamaan kylään, kievarista sain kyydin ja mahtavain
suositusteni varassa ajoin pulskasti Helsinkiin. Aikomukseni oli sieltä
pyrkiä suoraan meren yli Viroon, vaan jäät eivät olleet silloin
kuljettavassa kunnossa ja siksi paneusin Helsingin majatalossa
rauhallisesti nukkumaan, -- kolmeen vuorokauteen en ollut paljo
silmiäni ummistanut. Nukuin kokonaisen vuorokauden, ja ensimmäinen
esine, joka herättyäni pisti silmääni, oli erään jesuiitan
matkakauhtana. Näitä elukoita liikkui silloin ja liikkuu yhä
tuhkatiheään Suomessa, -- he luottavat Flemingin suojelukseen --
ja kun minä kievarista läksin, olin puettu jesuiitan kaapuun, --
lämpimiksenikin sen tarvitsin.

Eteläänpäin en päässyt, länteenpäin en uskaltanut lähteä, siksi ajoin
itäänpäin ja tulin Viipuriin. Mutta ne helmikuun päivät olivat
tulipalopakkasia, jesuiitan, kehnon, vaippa oli ohut ja kulunut,
vilustuin pahanpäiväisesti reessä, ja Viipurissa sain maata kuumeessa
kuukauden vuoteen omana erään kuppariämmän luona, jolle maksoin
elatuksestani muutamia kolikoita ja lopusta posmitin vähän
munkkilatinaa, jonka hän nähtävästi käytti sielunsa ravinnoksi. Tämä
lepoaika saattoi olla hyväkin, se pani vainoojani uskomaan, että
todella olin kaatunut ja siinä uskossa lienevät vieläkin. Viipurissa
ollessani kävi marski itse siellä parikin kertaa ja olisi luultavasti
kiirehtinyt tautiani, jos olisi tiennyt minun siellä olevan.
Vuoteellani oli mulla muuten aikaa miettiä vastaista suunnitelmaani, ja
niin päätin parattuani tehdä pikaisen matkan kotiini, Saksaan. Isäni
oli siellä Heidelbergissa kuollut ja aikomukseni oli kerätä sieltä ne
isänperinnöt, mitä minun osalleni oli tullut, voidakseni rennommin ja
varakkaana miehenä ajaa kosimapuuhiani, -- tuleva appeni panee suuren
arvon maalliseen tavaraan. Vaan mitäs hittoja, -- muut perilliset
olivat siellä jo pitäneet pesäjaon ja jakaneet minunkin osuuden,
hädintuskin sain heiltä kokoonraapituksi muutamia satoja talareita,
joilla nyt senjälkeen olen herrastellut.

Aikomukseni oli palata Ruotsiin, vaan tuntuipa hiukan nololta tulla
sinne toimien noin myttyyn mentyä ja siksi päätin käyttää lomaani ja
vainajanoikeuksiani pistäytyäkseni vielä Suomessa. Tällä retkellä sain
matkatoverikseni erään omituisen miehen, joka mulle avasi sekavan
sydämmensä, -- tässä kertoja hiukan seisattui, katsahti tutkiskellen
ympärillään olevaa seuraa, ja jatkoi: -- vaan se nyt ei kuulu tähän.
Toista kuukautta sitten saavuin Saksasta takasin tänne Vironmaalle,
vedin taas esille talvella käyttämäni jesuiitankaapun ja matkustin
saaristolaisvenheessä Suomen puolelle.

Siellä oli yleinen usko se, että morsiameni oli lähetetty Puolaan, --
toiset tiesivät, että Ebba-rouva oli antanut pohjolaisten poppamiesten
noitua hänet kerrassaan kadoksiin, jonnekin kauas Jäämeren rannoille.
Vaan minä tutkin asiaa tarkemmin ja aivan oikein: tyttöni oli vielä
Hämeenlinnassa, jossa Sten Fincke häntä niin huolellisesti vartioitsi,
ettei kukaan saanut vihiäkään hänen siellä olostaan. Verukesyillä
pääsin käymään linnassa, annoin siellä runsaasti lohdutusta eräälle
kuolevalle, paavin uskoon kuuluvalle eukolle, ja tarjousin
sielunpaimenena lohduttamaan tuota langennutta lastakin. Ja luvan
siihen sainkin, vaan tyttö, höperö, ei itse tahtonut minua luokseen.
Hänelle oli kerrottu, että hänen sulhonsa oli kaatunut, eikä hän
syvässä surussaan tahtonut tavata ketään, ei edes omaa sulhoaankaan --
munkinpuvussa.

Linnassa sain urkituksi, että nyt syksyllä todellakin oli aikomus
lähettää Anna Fleming Puolaan ja, vaikka hunnutettuna, olikin hän
mukana, kun Fincken perhe tässä pari, kolme viikkoa sitten matkusti
Hämeenlinnasta Kuitiaan, ollakseen Paraisten kirkossa läsnä Flemingin
vanhimman pojan juhlallisissa hautajaisissa. Koetin matkalla ja koetin
siellä perillä tavata tyttöäni, yhä pysyen hänen läheisyydessään, vaan
turhaan, ja Flemingin huovit rupesivat minua jo läheltä katselemaan, --
ne peijakkaat eivät kunnioita enemmän paavin kuin herttuankaan
lähettiläitä. Heti hautajaisten perästä matkusti Flemingin perhe
laivalla Pikkalaan, ja minullekos tuli kiire. Mahtoi se olla näökästä,
kun minä jesuiitan puvussa ajaa karauttelin hiestyneillä hevosilla
maanteitä pitkin, niin että liepeet liehuivat ja hiekka pölisi, ja
öiseen aikaan, kun hevonen uupui, ei sittenkään auttanut muu, kuin
vaihtaa tiepuolista, aituuksista, alle talonpoikain levänneitä
työhepoja. Vaan ajoissa ennätin Pikkalaan, heittäysin ystäväksi
palvelustyttöjen kanssa ja sain heiltä ongituksi varmat tiedot, että
marski juuri tänään lähettää veljensätyttären Sten Fincken tyttären
seurassa Räävelin kautta Puolaan, jossa kuuluu olevan aikomus saada
Annalle paikka hovissa, -- he kai luottavat siihen, että koko
viimetalvinen juttu on hautautunut unhotuksiin. Hyvä, arvelin minä, kun
kerran Suomesta tulet, niin oletkin minun! Vuokrasin ensimmäisen
joutilaan kalastajavenheen, ehtiäkseni vastaanottamaan morsiantani
Vironmaalle, jonka rannassa taas pulpahdin nuorena junkkarina esiin
jesuiitankuorestani. Ja tässä olen nyt teidän ruhtinaallisen armonne
palvelukseksi, -- ainoastaan yhden lomapäivän pyydän vielä.

-- Ja tuolta kai jo tulee morsiamesi, huudahti Fitinghoff, joka yhtä
suurella hauskuudella ja mielenkiinnolla kuin herttua oli kuunnellut
nuoren seikkailijan kertomusta ja nyt oli noussut katsomaan ulos
ikkunasta. Toisetkin syöksähtivät siihen hänen luokseen. Kaukaa
ulapalta näkyikin sieltä valkonen purje, joka näytti lähestyvän Suomen
puolelta päin. Herttua, jonka mielenraskaus oli tykkänään huvennut
Hieronymon iloiseen kertomukseen, taputti reippaasti suosikkiaan
olalle, lupasi täyden anteeksiannon ja vielä kahden päivän loman, --
enempää ei.

-- Mutta miten nyt täällä aijot saada tytön käsiisi? Häntä luultavasti
ei lähetetä Puolaan ilman jommoistakin saattoväkeä?

Hieronymo huiskautti veitikkamaisena kättään:

-- Siitä on kaikesta huoli pidetty. Metsikössä, kaksi neljännestä
täältä, on tarvittavana hetkenä oleva kätkössä toistakymmentä rotevaa
miestä, jotka ovat vannoneet, etteivät laske neitosia ohi. Ja minä olen
myös jotakin vannonut, -- tällä kertaa ei loukkuni petä.

-- Ja mistä hiidestä sinä täällä vieraalla seudulla olet yhtäkkiä
löytänyt niin monta uskollista ja altista miestä?

-- Teidän ruhtinaallisen armonne henkivartioväestä.

Nuori junkkari ei voinut olla hymähtämättä eikä herttuakaan päässyt
oikein ankaran näköiseksi, vaikka kyllä parastaan koetti ja varotellen
puisti sormeaan Hieronymolle:

-- Mitä, sinä uskallat vietellä minun henkivartioitani omiin
koirankujeihisi, -- varo nahkaasi! Ja sinä siis tiesit minun olevan
täällä, etkä tullut kohta ilmoittamaan itseäsi.

-- Tiesin, vaan en tahtonut tulla teidän ruhtinaallisen armonne eteen
muuta kuin morsiameni seurassa, -- huomenna olisin jo tullut. Vaan
Räävelin kadulla tapasin muutamia södermanlantisia henkivartioita,
vanhoja tuttaviani, hyviä tovereitani. Vein heidät muutamaan tavernaan,
siihen tuli heitä pian useampia, juotiin olutta ja minä kerroin heille
asiani ja tarpeeni. Ja he olivat heti innostuneet auttamaan minua, --
luotin teidän ruhtinaallisen armonne anteeksiantavaisuuteen.

-- Hm, sinä luotat siihen paljo, vaan olkoon menneeksi. Ota
henkivartioitani kuinka monta tahdot, -- tottatosiaan, onhan meidän
pidettävä huolta, ettei lintu tällä kertaa lennä kynsistämme. --
Herttua käveli pari kierrosta mietteissään lattialla, pysähtyi sitten
ikkunan eteen ja virkahti: -- Mutta kas, laiva lähenee jo nopeasti,
sinun on riennettävä vartiopaikallesi.

-- Ei ole kiirettä, Flemingin äpärä, joka on saattamassa neitosia, on
kyllä siksi viekas, ettei hän yötä vasten lähde oudoille taipaleille.
Mutta aamun sarastaessa täytyy kumminkin olla paikalla, joten lie paras
joutua valmistautumaan.

Herttua teki myöskin lähtöä Fitinghoffin hovilta, sanoi tahtovansa
maata tämän yön laivassaan, koska viime yönä maissa oli nähnyt pahoja
unia. Hetken kuluttua siis koko seurue nousi satulaan ja lähti
verkkasesti ratsastamaan ylängöltä, jossa kartano sijaitsi, alas
laaksoon, jonka peitti tiheä metsä. Ääneti ratsastettiin alkutaival,
herttua näytti olevan mietteihinsä vaipuneena eikä seuralaisetkaan
silloin tohtineet häntä lörpötyksillä häiritä. Vaan siellä metsätiellä
kutsui herttua Hieronymon rinnalleen ja virkkoi, kun he vähän olivat
erottautuneet muusta joukosta:

-- Katkasit äsken kertomuksesi puhuessasi siitä matkatoverista, joka
sinua seurasi Saksasta. Kuka oli tuo liian avomielinen mies?

-- Teidän ruhtinaallisen armonne läheinen sukulainen, vastasi Hieronymo
hymähdellen.

-- Sen jo arvasin, Kustaa Eerikinpoika siis. Onko tuolla heikolla,
haaveilijalla veljenpojallani todellakin joitakin tuumia?

-- Sekavia ne ainakin ovat ja niiden pääponsi tuntuu olevan, että
hänellä on ääretön halu ja ikävä takasin kotimaahansa ja äitinsä luo.
Suomeen hän siis kaikin neuvoin pyrkii. Olenpa jo pari vuotta sitten
hänet Suomessa tavannutkin valepukuisena, vaan silloin oli hänen
kiireesti paettava pois maasta Flemingin huoveja, ainoastaan
naisjuonilla pääsi hän vapauteen.

-- Hänellä on siis suosijoita Suomessa. Äitinsä?

-- Ehkä muitakin. Nytkin on häntä nähtävästi yllytetty käyttämään
hyväkseen kotimaansa hajanaisia, levottomia oloja, saadakseen päähänsä
isänsä kruunun, mutta häneltä puuttuu itseltään rohkeutta ja
yrittelijäisyyttä sellaisiin toimiin.

Herttua vaipui taas hetkeksi mietteisiin, hän näytti mielessään
harkitsevan tuota mahdollisuutta, että Eerik-kuninkaan puolue vielä
kohottaisi päänsä lisäämään valtakunnassa vallitsevaa yleistä
hämminkiä. Mutta tuo mahdollisuus ei näyttänyt häntä pelottavan,
puolittain leikillisesti hän virkkoi:

-- Kunpa koettaisi, minä en sitä panisi pahakseni, jos vain kujeet
Suomeen kohdistuisivat. Saisipa Fleming muutakin ajattelemista, kuin
meidän vallan vastustamista. Ja toista veljenpoikaani se pakottaisi
ryhtymään johonkin edes ratkaisevaan. Puolan kuninkaan täytyisi joko
antaa meille täyden vallan, taikka...

Herttua katkasi lauseensa, ratsasti hetkisen ääneti ja virkkoi taas:

-- Ketä hänellä voi olla apumiehiä, keneen hän luottaa? Ja missä hän
on?

-- Minusta hän jäi Riikaan, heikkona ja kivuloisena ja raskasmielisenä.
Enkä luule hänellä olevan mahtavampia auttajia ketään. Hänelle on
nähtävästi kerrottu siitä yleisestä, usein jo ilmikapinaan puhenneesta
tyytymättömyydestä, joka Suomen rahvaassa ja varsinkin Pohjanmaalla
vallitsee Flemingin valtaa ja koko nykyistä hallitusta vastaan ja josta
kyllä helposti voisi sytyttää aimo rovion. Häntä on kehotettu tulemaan
Suomeen, kulkemaan kuin isänisänsä aikoinaan rahvaan joukossa sitä
aseisiin yllyttämässä, nostattamaan koko kansan ja sen etupäässä
laskeutumaan rannikolle kukistamaan nykyiset vallanpitäjät ja
anastamaan hallitusohjat käsiinsä ensiksi Suomessa ja sitten Ruotsissa.
Eikä se tuuma kenties mahdoton olisikaan, jos olisi miestä sen
tekijäksi. Vaan Kustaa Eerikinpoika epäilee itseään ja onneaan,
ruikuttaa vain kohtaloaan ja itkee, kykenemätönnä tekemään varmaa
päätöstä ja ryhtymään toimintaan.

-- Onpa pilautunut polvi isämme ajoilta, virkahti herttua melkein
huoahtaen. Nämä mietteet eivät olleet hänellekään niin aivan vieraita,
Kustaa Eerikinpoika oli hänenkin mielikuvituksessaan useinkin pyörinyt.
Hän oli tuuminut, olisiko parempi siirtää Ruotsin kruunu kokonaan pois
Juhanan epäluotettavalta, vehkeilevältä suvulta ja antaa se takasin
Kustaa Vaasan vanhimmalle perijälle, vaikka tämä olisikin niin heikko
ja saamaton ruhtinas, kuin Eerik XIV:nen poika oli. Kylläpä valtakunta
siltä tulisi hoidetuksi niinkuin nytkin, niin, paremmin, varmemmin.
Vaan hän oli karkottanut ne mietteet mielestään ja muisteli niitä nyt
siinä ratsastellessaan ainoastaan menneinä, hyljättyinä tuumina. Vielä
hän kysyi Hieronymolta:

-- Mutta hän aikoo siis Suomeen?

-- Aikoo, mielensä palaa sinne, vaan hän ei uskalla. Hän aikoo
kaikenmoista, -- hän aikoo Ruotsiinkin.

Hieronymo katsoi tuota sanoessaan tutkivasti ja hiukan veitikkamaisesti
herttuan kasvoihin. Mutta nuo sanat eivät niihin tehneet juuri mitään
vaikutusta, herttua loi vain terävän katseen suosikkiinsa ja kohautti
olkapäitään:

-- Mitä sillä tarkotat?

-- Minä, en mitään. Mutta hän kenties haaveksii, että ehkä häntä ei
Ruotsista ajettaisikaan pois niin vihasesti kuin Suomesta.

Herttua hymähti.

-- Kyllä sinut ymmärrän, veitikan. Vaan sinä erehdyt: me emme katso
syytä olevan vaihtaa yhtä heikkoa herraa toiseen, meillä ei ole halua
ruveta Kustaa Eerikinpojan majordomukseksi. Metelöiköön Suomessa, sama
se, hänen kohtaloonsa emme puutu, meidän on valvottava Ruotsin
valtakunnan parasta -- ja omaamme. Enkä oikeastaan tiedä, olisiko
suotava hänen tulevan Suomeenkaan. Jos Pohjanmaan reipas kansa kerran
nousee Flemingin sortovaltaa vastaan, miksi pitäisi noiden kelpo
miesten vuodattaa verensä tuon heikon, saamattoman ruhtinaanpojan
puolesta, joka ei kumminkaan kykeneisi heidän etujaan eikä oikeuksiaan
puolustamaan. Miksi juuri hänen hyväkseen...?

Tämän viimeisen lausui herttua melkein kuin itsekseen, mutta huomasi
samalla, että hän sen oli suosikilleen ääneen puhunut. Silloin hän,
ravistaen varovaiset mietteet päältään, reippaammin jatkoi:

-- Minulla pyörii vielä mielessäni tuo uni, jonka viime yönä näin.
Mutta jos tässä joutuvat vaakunat heilumaan ja ihmisluut valkenemaan,
ei niin ainakaan tule tapahtumaan Kustaa Eerikinpojan hyväksi, siitä
minä vastaan.

Oli jo ratsastettu tuon pienen metsän läpi ja saavuttiin juuri sen
aavikon reunalle, joka oli Räävelin vanhan, muuritetun kaupungin
edustalla ja jonka halki tie vei tulliportille. Siihen seisattui seurue
hetkeksi katsomaan kaunista rannikkomaisemaa, satamaa, jossa joukko
aluksia kelluili ja sen takana leviävää, aavaa ulappaa. Tuolta ulapalta
laski juuri se laiva, joka hyvää laitatuulta oli tullut Suomen
puolelta, satamaan, -- saattoi nähdä, kuinka laivaväki kokoili purjeita
ja selitteli ankkurin vitjoja. Se oli Flemingin laivoja, Hieronymo
tunsi sen nyt varmasti ja tiesi samalla, että siinä nyt oli hänen
morsiamensa. Ja innossaan hän huudahti:

-- Siinä saaliini, siinä hempeä neitoni. Yökausi vielä, ja hän on
omani, ikipäiviksi!

Vaan herttua katseli mielihyvällä reippaan nuorukaisen iloa, tuumi
tuokion ja virkkoi:

-- Miksi yökausi, miksei jo heti? Meillä on riittävästi miehistöä
mukanamme, me miehitämme Flemingin laivan ja otamme sen mukaamme
Ruotsiin. Se on valtakunnan laivoja, joita Klaus herra omin lupinsa ja
vastoin kieltoani pitää Suomessa, käyttäen niitä omiin tarkotuksiinsa,
meidän on velvollisuuskin ottaa se talteemme. Ja laivaväestä otamme
mukaamme ketä tahdomme.

-- Ainakin neitosista toisen. Vaan eihän teidän ruhtinaallinen armonne
tee minusta pilaa?

-- En, se on päätetty, seuraa sinä vain mukana. Vielä tänä iltana
tahdon laivassani viettää sinun kuuliaisesi ja vahvistaa teidän
yhteenmenonne. Nyt vain työhön!

Seurue ratsasti kaupunkiin ja herttua antoi henkivartiainsa päällikölle
muutamia käskyjä. Kaupungissa viivyttiin hetkinen, otettiin mukaan
herttuan matkatarpeiksi varatut eväät ja sinne jääneet henkivartijat ja
ajettiin sitten tuon keskiaikaisen, tiilikattoisen kaupungin kapeita,
mutkittelevia katuja myöten rantaan päin. Kaupungin asukkaat, jotka
olivat asunnoistaan syösseet ulos katsomaan tuota komeata seuruetta,
tungeskelivat ahtailla kaduilla ja hidastivat vähän kulkua, joten
tunnin aika ehti livahtaa, ennenkuin saavuttiin kaupungin
rantaportille, josta oli muutamain minuuttien matka alas satamaan. Vaan
portin läpi tultuaan seurue yhtäkkiä hämmästyneenä pysähtyi kuin
yhteisestä käskystä ja kaikki katsoivat ihmeissään ulapalle päin.

Tuo laiva, joka äsken jo oli laskenut ankkurinsa ja riisunut purjeensa,
liiteli nyt sataman ulkopuolella purjeet pystössä vankassa tuulessa
merelle päin ja laivaväki näkyi siinä yhä lisäävän purjeita. Nuorelta
junkkarilta pääsi kirmas huudahdus: hän katsoi laivaa, katsoi herttuaa,
osaamatta sanoa mitään. Vaan herttuankin äsken niin kirkas otsa
synkistyi ja häneltä pääsi vihanen kirous.

-- Niille on haiskahtanut käry, heittiöille, ne livistävät taas
kynsistämme, -- kirous ja kuolema! Poika parka, kaikki ponnistuksesi
olivat siis taaskin turhat!

--Sotivatko kaikki manalan vallat vastaani, virkkoi Hieronymo
masentuneena. -- Ja kuka on ilmaissut juoneni Olavi Klaunpojalle?

-- Ah, hän on Flemingejä hänkin, varova ja liukas. Mutta maltahan
vielä!

Herttua tuumi hetkisen lähettää oman, nopeakulkuisen laivansa pyytämään
kiinni pakenevaa alusta, vaan laivan päällikkö vakuutti, että se olisi
turha yritys. Laivan purjeet olivat koossa, ankkuri pohjassa, iso osa
miehistöä maissa, -- ja Flemingin laiva pyyhki jo yhä paranevaa vauhtia
aavalla merellä. Ei siinä auttanut nuorukaisen muu kuin talttua ja
alistua kohtaloonsa. Mutta surkutellen katseli herttua nuorta
suosikkiaan, tuota äsken vielä niin hilpeämielistä, vallatonta,
luottamusta täyteläistä veitikkaa; hän oli nyt aivan kukistettu, näin
nolostuneena ja masentuneena ei herttua ollut häntä ennen koskaan
nähnyt. Ja tuohon sääliin sekaantui oma kiukkukin; olihan herttua jo
mielessään niin nauttinut Flemingin nolaamisesta. Hän seisoi hetkisen
luoden uhkaavia silmäyksiä etenevään laivaan ja virkkoi sitten
ikäänkuin lohdutellen suosikkiaan:

-- Sulla on naimayrityksissäsi huono onni, ja niin on mullakin
puhemiehenä. Vaan ole huoletta, tässä ryhdytään pian toisiin
taivutuskeinoihin. Kärsivällisyyttä ja rohkeutta, poikani! -- ole
varma, me pakotamme Flemingin mielisuosiolla antamaan sulle morsiamesi.
Sillä me tahdomme kukistaa hänet, meillä on tuumat vireillä ja jos
nekään eivät auta, niin jo perhana tiedänkin mikä auttaa: nuijat ja
tykinkuulat! Hänen täytyy kukistua, me sytytämme sellaisen rovion, että
hän palaa omaan pesäänsä, -- Pohjanmaalla on tervaksia tarpeeksi!
Malttia vielä vähän. Sinä seuraat nyt mukanani Ruotsiin, jossa annan
sulle mielesi viihdykkeeksi sopivia toimia, kunnes hetki on tullut. Ja
nyt: alas laivaan!

Seurue laskeutui rantaan, jossa venheet olivat valmiit viemään
matkustajat alukseen. Vaan yksin, viimeisenä ja sanattomana kulki
Hieronymo pää kumarassa ja jäsenet rauenneina. Hänen sisässään taisteli
taas suru ja kiukku, kiivaina ja tulisina molemmat. Taas oli hänellä
ollut tyttönsä tuossa juuri kuin kämmentensä välissä, silmukka oli
ollut niin tarkka ja luja, -- ja tuolla loittoni laiva Suomen rannalle
päin! Pitikö hänen nyt jättää kaikki ja seurata herttuata Ruotsiin, --
se oli lannistavaa, se oli toivotonta! Ja siksi jäi Hieronymo, kun
toiset jo olivat nousseet venheisiin, vielä yksin epävarmana laiturille
seisomaan.

-- No, mitä mietit, virkkoi herttua. -- Astu venheeseen vain, ei nyt
ole muuta neuvoa.

Hieronymo läheni venhettä, vaan virkkoi vielä ennen siihen
nousemistaan:

-- Mutta yhden suosion pyydän vielä teidän ruhtinaalliselta armoltanne.

-- No pyydä pois, kai sen myönnämme suuren surusi takia. Mikä on
mielessäsi?

-- Että saan edelleen Ruotsissakin nauttia niitä oikeuksia olla
vainajain kirjoissa, joista mulla Suomessa on ollut niin paljo hyötyä.

-- Ole kirjoissa missä tahansa ja minkänimisenä haluat, käytä
valetukkaa ja vaikka naamaria, siitä en välitä, kunhan luonani olet. Ka
niin, venheeseen nyt!

       *       *       *       *       *

Räävelin satamasta lähtenyt laiva kiiti hyvää laitatuulta Suomen
rannikkoa kohden. Sen perässä, ruorimiehen vieressä, seisoi nuori mies,
joka loi ivallisia katseita loittonevalle rannalle, jonne hän näki
suurenlaisen, komean seurueen kaupungista laskeutuvan. Nuorukainen oli
Olavi Klaunpoika ja hän arvasi, että tuo seurue oli Södermanlannin
herttuan matkuetta. Ja hän puhui siinä puoleksi itsekseen, puoleksi
ruorimiehelle:

-- Ehei, herttua kulta, ei Flemingin laivoja niinkään kaapata, --
tuleppas ja ota, jos ylettyy käsivartesi! Pikkalasta et taida
kumminkaan tulla laivaamme hakemaan.

Hän käveli sitten keskikannelle ja käski laivamiesten vielä lisätä
muutaman välipurjeen, jotta vauhti yhä siitäkin paraneisi; hän näet
vielä vähän varoi, että herttua uudella laivallaan koettaisi ajaa häntä
takaa. Mutta samalla hän huomasi, että se pelko oli turha; Räävelin
satamassa makaavassa laivassa ei nostettu purjeitakaan. Tultuaan siitä
vakuutetuksi, siirtyi Olavi puhuttelemaan kahta neitosta, jotka
kaidepuihin nojaten surumielisesti katselivat loittonevaa rannikkoa.

-- Elkää surko nyt enää tytöt, hiiteen happamet kasvot! Pääsettehän te
tästä Suomenlahden yli toisen kerran, minä päivänä tahansa, kunhan
valitaan sopivampi hetki. Nyt on laiva vietävä turvaan Pikkalaan, eihän
siitä pääse mihinkään.

-- Voi jos olisit laskenut meidät maihin, Olavi, meidät yksin! Kyllä me
rantaan olisimme päässeet ja ominpäin jatkaneet matkaa, miksi kuljetat
meidät Suomeen takasin? -- Niin virkkoi harmistuneena ja silmät
säkenöivinä pienempi, vikkelämpi tytöistä ja käännähti samalla
suuttuneena selin Olaviin.

-- Olethan järjetön, orpana, teidätkö olisin yksin jättänyt sinne
kulkemaan vieraita maita. Olisittehan jo heti joutuneet herttuan ja
hänen miestensä kynsiin.

-- Siitä me kyllä olisimme suoriutuneet, laivasi olisit saanut viedä,
koska siitä noin turhanpäiten olet arka.

-- Ei, Elina, juuri teidänkin vuoksi on tärkeää, että kiirehdimme
Pikkalaan. Tiedäthän, kuinka halukkaasti herttua laivojamme himoitsee,
mutta yhtä kärkäs olisi hän epäilemättä viemään Annan mukanaan
Ruotsiin, sellaisia vehkeitä hänellä jo kauan on ollut mielessään.
Mutta pitkän nenän hän tällä kertaa sai. Ja te, tytöt, kyllä te vielä
ennätätte sinne Varsovaan Puolan herrain hienosteltaviksi, kiirehditään
nyt vain aamiaiselle kotiin.

Tyttöjen oli tyytyminen, vaikka se vaikeaa olikin, Elinasta varsinkin.
Tätä matkaa oli hän jo kauan suunnitellut ja siihen niin paljo
rakentanut. Ja hän oli jo mielestään ollut kuin tarkotuksensa perillä,
kun laiva oli asettunut ankkuriin Räävelin satamassa. Vaan siellä oli
Olavi, joka jo kohta oli epäillen katsellut erästä satamassa olevaa,
uutta ja komeaa alusta, ensiksi itse soutanut maihin ja hetken kuluttua
palannut sieltä antamaan kiireistä käskyä paluumatkalle lähdöstä. Hän
oli näet rannassa kuullut Kaarlo-herttuan olevan Räävelissä ja silloin
hän kohta vainusi pahaa: Flemingin laivaa ei ole turvallista jättää
noin lähelle herttuan miehitettyä alusta, paras siis kiirehtiä Suomeen
takasin. Ja siitä se oli riippunut, että neitosten ulkomaanmatka jo
Räävelin rannassa oli keskeytynyt.

Aamun valjetessa laski laiva jo Pikkalan lahteen ja suuntasi sen väljää
satamaa kohden. Siellä oli pitkin väylän vartta ja saarien lomissa
laivoja ankkurissa, suuria ja pieniä, ja satamaan tultua näkyi pitkin
rannikkoa vilkasta toimeliaisuutta ja liikettä; keskentekoisia
laivankehiä kohosi telakkapuilla toinen toisensa vieressä ja niiden
reunoilla ja korkeiden kaaripuiden välissä kuhisi kuin muurahaisia
uutteroita kirvesmiehiä, joiden veistäntä kajahti laajalti yli
lahdelman. Korkeita kasoja erämaan vankkoja petäjiä oli sinne
rakennusaineiksi vedätetty ja lauttamiehet varppasivat uusia lauttoja
selältä. Siinä oli Klaus Flemingin laivaveistämö, jossa rantamaan
taitavat laivanrakentajat ehtimiseen hänelle uusia laivoja veistivät ja
vanhoja korjailivat. Rannalle tämän laivatelakan ympärille oli syntynyt
kokonainen kylä pieniä työväenmökkejä, vaan vähän etempänä maan
puolella, kauniin metsikön keskellä, oli marskilla itsellään suuri,
komea asuinrakennus, jossa hän, näitä rakennustöitä valvoessaan,
mielellään majaili laivastonsa luona, joka oli hänen, vanhan amiraalin,
mielikkilaitos.

Tänne päärakennukseen nousivat tytöt verkkaan ja vitkastellen rannasta
ja Olavi kiirehti sinne myös tekemään isälleen selkoa, mikä hänet oli
pakottanut kesken katkasemaan matkansa. Mutta marski ei nyt ehtinyt
koko tälle seikalle suurta huomiota osottaa, hänellä oli taas niin
monet raudat tulessa; lähettiläitä, jotka olivat tuoneet viestejä
taikka odottivat sellaisia, lennättääkseen niitä ympäri maan, istui
rivittäin hänen eteisessään ja itse hän heille jakeli käskyjä ja saneli
sekaan kirjeitä Gröningille, jonka hanhensulka sai tavallista vinhempää
vauhtia riipostella karkeita papereita. Hiukan hajamielisenä kuunteli
hän Olavin kertomusta ja hyväksyi hänen toimenpiteensä täydelleen.

-- Vaan herttuan viipyminen Räävelissä ei tule olemaan pitkäaikainen,
selitti Olavi. -- Tuleeko minun siis muutamain päiväin perästä taas
lähteä saattamaan tyttöjä matkalle?

-- Eikö mitä, jätetään koko matka, mitäpä ne tytöt oikeastaan siellä
Puolassa tekevätkään, puhui marski puuhainsa lomaan. -- Annan mieli
tasautuu kyllä täällä kotonakin ja minä olen pitävä huolta, että tuo
pieni törkyjuttu unhottuu, -- arveluttavampikin olisi hänen olonsa
heikkoine taipumuksineen siellä ventojen parissa. Ja sitäpaitsi, meillä
ei ole nyt aikaa sellaisiin tuumiin, meidän täytyy nyt taas aivan pian
palata Kuitiaan, voidaksemme lähempää seurata ja johtaa näitä hetken
tärkeitä asioita, ja silloin tarvitsen minä sekä sinut että laivasi.
Tytöt saavat kiltisti seurata mukana sinne.

Ja marski kiintyi taas noihin moniin touhuihinsa, jotka häntä tällä
hetkellä innostivat. Hänelle oli aivan äsken saapunut sekä Ruotsista
että Suomesta kuulumisia, jotka vaativat koko hänen huomionsa. Herttua
puuhasi Ruotsissa, ilman kuninkaan lupaa, valtiopäiviä, joiden
tarkotuksen marski vallan hyvin oivalsi suunnatuksi suorastaan itseään
vastaan, hänen valtansa kukistamiseksi, ja näille valtiopäiville koetti
herttua tietysti houkutella niin paljo suomalaisiakin kuin mahdollista.
Kaarlo Horn oli isänsä hautajaisissa ollessaan kehottanut Suomen
aatelisia saapumaan Söderköpingiin ja herttuan yksityisiä lähettiläitä
liikkui samaa tarkotusta varten Suomessa. Nyt piti marskin
saada vastavirran toimeen, hänen täytyi panna liikkeelle koko
vaikutusvoimansa, estääkseen suomalaisia lähtemästä Ruotsiin, jossa
olisivat joutuneet antamaan kannatustaan herttuan vehkeille.

-- Saadaanpa nähdä, moniko Suomen herroista Ruotsiin matkustaa, virkkoi
hän ilosella varmuudella pojalleen, palatessaan huoneeseensa
lähettämästä taas erään viestinviejän matkoille. Sitten hän istahti
hetkeksi lepäämään ja jatkoi: -- Ne aikovat panna meidät
kanteenalaiseksi säätyjen edessä Ruotsissa ja tuomita meidät, muitta
mutkitta, hirteen, -- ei niillä olekaan pienet aikeet!

-- Tuomita, vastoin kuninkaan lupaa? -- kysyi nuorukainen ihmeissään.

-- Ovatko he näihinkään asti kuunnelleet kuningasta? Siitä ilveilystä,
jota nyt pitkät ajat on näytelty, täytyy kumminkin kerran tulla loppu
enkä pane minä pahakseni, että herttua nyt kerrankin osottaa, millä
kannalla välit oikeastaan ovat. Mutta mikä siitä on oleva seuraus?

Marski käveli pari kierrosta huoneessaan ja lihakset hänen kasvoissaan
näyttivät pingoittuvan lujasta päättäväisyydestä. Hän oli kevätkesällä,
ollessaan laivastollaan liikkeessä Viipurin puolessa, sairastellut ja
muutenkin ollut mieleltään hiukan masentunut, vaan nyt hän oli taas
täydessä jäntevyydessään ja voimassaan, väsymätön puuhissaan ja
ponnistuksissaan ja mieli pirteä ja tarmokas. Asiat kehittyivät
ratkaisuaan kohden ja silloin oli hän oleva mies paikallaan. Ja hän
jatkoi:

-- Olivatpa seuraukset minkälaiset tahansa, valmistautumattomina ne
eivät tule meitä kohtaamaan eikä äkkiarvaamatta typerryttämään!

Ja taas ryhtyi marski töihinsä, tällä kertaa valmistamaan käskyä
kaikkien Suomen linnojen päälliköille tarkasti valvomaan, että
varustukset ovat hyvässä kunnossa ja ettei keitään epäiltäviä
henkilöitä pääse niihin nuuskimaan. -- --

Vaan neitoset, joiden matka ulkomaille nyt oli kokonaan kuivunut,
istuivat alakuloisina kahden kuusikon katveessa erään läheisen
kallioniemen käressä, josta saarien lomitse Suomenlahden aava ulappa
siinti, ja tarinoivat siinä surunvoittoisesti katkenneesta matkastaan
ja muista kaatuneista toiveistaan. Anna istui tyyneempänä sammaleisella
kalliolla, nojaten päätään käsivarteensa, eikä hänen kasvoistaan
ilmennyt niinkään paljo pettymystä, kuin raukeaa väsymystä. Kulunut
vuosi oli jättänyt syviä jälkiä hänen kasvoihinsa, ne olivat nyt
kalvakat ja jäykät ja teräväksi oli käynyt tuo piiru suun kupeella. Ja
mieleltäänkin hän oli ikäänkuin taittunut; hän askaroitsi niinkuin
ennenkin, oli nöyrä ja tottelevainen, vaan teki sen kaiken ikäänkuin
vaistomaisesti, puolella tajunnalla. Kun hän Hämeenlinnassa oli
kuullut, että hänen setänsä oli päättänyt lähettää hänet Puolaan, oli
hän vastaansanomatta siihen suostunut, mutta iloitsematta siitä
erityisesti. Hän oli vain käynyt jättämässä jäähyväiset pienelle
hautakummulle linnan hautuumaalla, oli itkenyt siinä syksyisen illan,
eikä senjälkeen ollut itkenytkään. Ja kun hänelle nyt taas
ilmoitettiin, että tuo matka oli peruutettu, tyytyi hän nurkumatta
siihenkin. Joskin hän tuolta matkalta oli toivonut jonkunverran
viihdytystä, niin olihan hänelle oikeastaan yhdentekevää, missä hän
oli: hänen sulhonsa oli kuollut, hänen rakkautensa kuollut, hänen
unelmansa kuollut, itse oli hän jälellä kuin varjo entisyydestään, kuin
kesän alussa kellastunut koivu, jonka lehdet hervottomina lepattavat ja
vähitellen tippuvat pois.

Vaan Elinan mieli oli kuohuksissaan tuon rauenneen matkan johdosta. Hän
säilytti vielä oman unelmansa ehyenä ja kirkkaana ja sitä
toteuttaakseen hän juuri olikin pikkuvehkeillään punonut koko
matkasuunnitelman kokoon. Sydänkesällä oli Liuksialan rouva eräänä
päivänä käynyt Hämeenlinnassa, matkalla tyttärensä luo Kirkniemeen, ja
pitkä, yksityinen keskustelu oli taas ollut hänen ja Elinan välillä.
Elina oli saanut kuulla, että Kustaa Eerikinpoika, jonka kohtaloita
hänen mielensä niin kiihkeästi oli takertunut seuraamaan, taas oli
matkalla Saksasta kotiinsa päin, ja olipa Kaarina-rouva uskotulleen
kertonut niistäkin rohkeammista tulevaisuuden suunnitelmista, joita
tällä haavaa pyöri hänen maanpakolaisen poikansa päässä. Eerik XIV:nen
poika oli vihdoinkin päättänyt lähemmältä ruveta seuraamaan tapausten
vaihteita isänsä valtakunnassa, mutta hän oli niin heikko, valitti
äiti, niin horjuva, niin vailla selkärankaa ja itsensä luottamusta, ja
etupäässä vailla uskottua auttajaa ja rohkaisijaa...

Nuo tiedot olivat taas sytyttäneet ilmituleen Elinan vilkkaassa
mielikuvituksessa jo kauan kyteneitä tuumia. Hän päätti hakea käsiinsä
tuon nuoren miehen, puhutella häntä, virittää hänessä uutta rohkeutta
ja jäädä hänen auttajakseen. Vaan sitävarten täytyi hänen päästä
ulkomaille, siksi oli hän houkutellut ankaran Klaus-herran lähettämään
veljensätyttären Puolaan ja isänsä laskemaan hänet itsensä mukaan.
Kaikki oli jo ollut valmiiksi harkittua ja aivan toteutumaisillaan, kun
sattuma näin katkasi hänen tuumansa.

-- Oi kuitenkin, kun tässä täytyy olla nainen, tällainen heikko, avuton
aatelisneiti! -- niin tuskitteli hän siinä rantakalliolla, luoden
ahnaita silmäyksiä ulos syksyseltään aaltoilevalle ulapalle ja takoen
kiukustuneena kivellä kallion harmajata kylkeä. -- Jospa olisin mies,
kylläpä tietäisin tempun! Ensimmäisen purjeveneen päästäsin valkamasta,
nostasin purjeen ja viilettäisin Viron rannalle. Ja sieltä hakisin tuon
heikon ruhtinaanpojan ja omalla käsivarrellani hänet auttaisin
kunniaan, -- sen tottatosiaan tekisin!

-- Jos olisit mies, et olisi noin uhraavainen.

-- Uhraavainen, en tiedä olenko uhraavainen. Omaa kunniaani siinä
tavottelen, omat intohimoni minua kannustavat, oma kuolemattomuuteni.
Unelmani esineenä ei ole itse mies, enhän ihaile tuota heikkoa raukkaa,
näen hänessä ainoastaan kuninkaanpojan, jonka juuri minun pitäisi
nostaa loasta, kuuletko minun, -- sitten hän saisi hyljätä minut, sama
se, minä olisin kumminkin tehnyt jotakin suurta ja mainiota!

-- Ja mitä nyt aijot, -- luopuako unelmastasi sinäkin?

-- En koskaan. Vahdin ensi tilaisuutta päästäkseni Riikaan. Ja minä
pääsen hänen luokseen, ole varma siitä, ja viritän uudelleen hänen
lannistuneet toiveensa, -- mulla on hyviä uutisia hänelle vietävänä. Ja
minä matkustan vaikka ympäri mannermaan keräämään hänelle auttajia ja
varoja, minä pakotan hänet itsensä taivuttamaan ruhtinaita puolelleen.
Ja ennen kaikkia, minä puhallan häneen uskoa itseensä, kuninkaalliseen
syntyperäänsä, korkeaan kutsumukseensa... Oi, en tiedä, mitä kaikkia
tekisin, vaan minä uskon, että onnistuisin, -- ja minun täytyy
onnistua.

Anna istui liikahtamatta nojaten päätään käsivarteensa ja kuunnellen
ystävättärensä luottamusta ja rohkeutta uhkuvaa sanatulvaa; hän ihaili
tuota kukistumatonta toivoa, vaan ihmetteli samalla itsekseen, että
joku vielä saattoi odottaa elämältä noin paljoa, odottaa edes jotakin.
Hänen katseensa harhaili kauas ulapalle ja kotvasen äänettömyyden
jälkeen virkahti hän hiljaa:

-- Onnellinen sinä!

Elina käännähti kummastuneena hänen puoleensa.

-- Miksi onnellinen, kun tuumani taas meni myttyyn?

-- Onnellinen siksi, että vielä rohkenet toivoa ja suunnitella
tulevaisuuden kuvia; onnellinen siksi, että sulla edes unelmissasi
vielä on tulevaisuutta, -- minulla ei ole enää.

Elina hypähti paikoiltaan ja hiipi istumaan aivan Annan viereen,
teivien häntä vyötäreiltä.

-- Niin, serkku, minä olen todellakin onnellinen, sillä minä tunnen
itsessäni voimaa toteuttaa toiveeni. Ja minä teen sen ja tempaan sitten
sinutkin mukaani tuohon uhkuvaan onneeni ja kunniaani.

-- Minua et, sillä multa on usko kuollut. Vaan sinä, Elina, toivo,
toivo, niinkauan kuin vielä voit...!

Annan sanoissa ja koko käytöksessä oli jotakin niin syvästi kaihoavaa
kajannetta, että Elinakin oivalsi, että siihen on kaikki lohdutus
tehoton. Ja siksi hän jäi ääneti istumaan, katsellen tuonne saarien
lomitse aukenevalle, rajattomalle selälle, jonka etäisyydessä taas eräs
purje näkyi, laivan luoviessa vastaseen, luodetta kohden, Ruotsin
rantaan päin. Niinkauan kuin se näköpiirissä pysyi, olivat Annankin
katseet siihen kiintyneet, vaikkei hän tiennytkään, että juuri tuo
laiva kätki hänen toivonsa ja rohkeutensa ja elämänsä, jotka hän jo
luuli hukkuneiksi, että juuri tuon purjeen alla matkusti hänen
kuolleeksi luultu sulhonsa Kaarlo-herttuan seurueessa Räävelistä
Tukholmaan.




XI.

Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.


Kylmä ja myrskyinen oli uudenvuodenpäivä vuonna 1596. Talvi oli tänä
vuonna tullut aikasin, sitä oli jo kestänyt toista kuukautta, lumi
peitti paksuna maat ja manteret ja koko laaja Ahvenanmeri oli jo kauan
ollut vankassa jäässä. Vaan nyt oli meri auki. Vähän ennen joulua
olivat rajut koillismyrskyt repineet rikki aavikon vankan jääpeiton ja
vapaana lainehti nyt meri hyisiä rantoja vastaan. Huih! -- jääkylmä,
suolanen vesi ja luminen ranta, -- se on niin viluttavaa, niin
kangistavaa. Tuuli kuljettaa kaukaisilta rannoilta irtirevittyjä telejä
ja jysäyttää niitä laivan laitoihin, taikka pinoo korkeiksi kasoiksi
tuonne etemmäs lumipeittoisen saaren kallioiselle rannalle. Ja kallion
kylkeen väsymättä loiskahteleva aalto hivelee siihen hienosen kuoren;
jokainen pisara, joka aallosta hangelle räiskähtää, jäätyy siihen kohta
ja siksi kimaltelee rantakinos pitkin pituuttaan tuhansista kirkkaista
kiteistä. Ja myrsky vongahtelee, meri kohisee. Läpi turkkien ja
takkien, läpi luiden ja ytimien tunkee tuulen jäätävä viima; ja kun
vasten tuulta katselee kuohuvalle merelle, näyttää tuo luonnonvoima
ärtyneeltä, uhkaavalta, epätoivoiselta. Se on niin musta ja synkkä, se
ikäänkuin suree ja valittaa tuota raskasta velvollisuuttaan, kun sen
täytyy siinä sulana lakkaamatta lainehtia, vaikka jo olisi aika senkin
päästä laskeutumaan lepoon, nukkumaan tasasen jääpeiton alle ja siellä
odottamaan kevään lauhkeaa, herättävää tuulahdusta.

Verkkasesti luovii purjealus siinä vinhassa vastatuulessa, kaartelee
kaukaa ulkomeren ahtojäärantaisia luotoja. Paksu jääkerros peittää
laivan kannen ja kyljet, köydet, mastot ja raakapuut, tuo jäinen
koriste on niin raskas, että se painaa laivan syvälle ja uhkaa kaataa
sen; yksin purjeetkin, joihin jääkylmä vesi roiskuu, ovat kankeat ja
siksi niitä vain harvoja uskalletaankin pitää pystössä. Ja siksi käy
kulku hitaasti yli myrskymustan Kihtiselän, jonka takaa kaukaisena
paistaa Rymättylän valkonen rannikko. Sinne laiva pyrkii, vaan pitkältä
on sinne vielä luovimista ajelehtivain jäiden ja lumisten luotojen
lomitse.

Kaksi turkkipäällistä miestä seisoo laivan kannella mastoon nojaten. He
ovat kannen alta hetkeksi nousseet hengittämään raitista ilmaa ja
katsomaan matkan verkkasta edistymistä. Kauan he seisovat ääneti,
silmät luotuina kaukaa kuumottavaan, lumiseen rannikkoon. Vihdoin
virkkoo nuorempi:

-- Niin tylyltä, niin epäystävälliseltä näyttää nyt kotimaan rannikko,
isä. Hui, jääkylmä aalto syleilee kuollutta, lumista rantaa!

-- Tylyltä näyttää, poikani, kylmältä, kolkolta, vastaa vanhempi,
turkkiaan tiukemmalle käärästen. -- Ja minä luulen, ettei se meille
aivan ystävällinen olekaan, -- on ehkä ennen pitkää aivan
vihamielinenkin. Me vieraannumme siitä, se sysää meidät luotaan.

-- Ei, isä, eihän se ole totta. Eihän meitä Suomi ole sysännyt luotaan,
olemmehan yhtä hyviä suomalaisia kuin kuka tahansa.

Kului hetkinen. Vanhempi miehistä katseli ääneti meren levotonta
laineikkoa ja puhui sitten hiljemmin:

-- Niin, tavallaan. Sydämmestähän olemme hyviä suomalaisia, sen maata
ja kansaa rakastamme ja tahdomme vilpittömästi sen parasta. Eikähän se
meitä sysääkään luotaan, sen tekevät ainoastaan sen nykyiset valtijat.
Mutta sittenkin, me olemme siitä loitonneet. Kesällä isäni
hautajaisissa huomasin jo, kuinka Suomen aateliset, joihin kumminkin
kuulumme, pitivät minua vieraana. Olosuhteet ovat kääntäneet meidät
maamiehiämme vastaan, ja totta tosiaan, haikeasti tunnen itse
toisinaan, että minä todellisuudessa kannan kilpeä synnyinmaatani
vastaan. Niin ovat olot kehittyneet. Olisiko meidän pitänyt seurata
tuon kehityksen mukana, olisiko pitänyt yhdessä heidän kanssaan ryhtyä
pelaamaan tuota korkeata peliä, -- sitä en tiedä, meidän suunta käy nyt
vain aivan vastakkaiselle taholle kuin enimpäin kansalaistemme.

-- Mutta olisiko sitten sovitteleminen ollut mahdotonta?

-- Se oli isäni unelma, hän ei hyväksynyt, että erosin suomalaisista ja
jäin Ruotsiin ja paljo on niitä tuumia ollut itsellänikin, sinä tiedät,
vielä toissa talvena Upsalassa... Vaan sukuviha, perintökatkeruus, --
se oli mahdotonta! Ja nyt, isäni kuoltua, on enää niin vähän, mikä
yhdistää meitä Suomeen, minua ainakin, ja -- niin lie sinunkin laitasi,
poikani.

Isä katsahti hiukan tutkivasti poikaansa, jonka hennonnäköisille
kasvoille laskeusi tumma varjo hänen viimeisiä sanojaan sanoessaan.
Nuorukainen käänsi kasvonsa poispäin, vaan isä jatkoi vielä hellästi ja
melkein säälivästi:

-- Olenhan huomannut, Henrik, että mielessäsi vielä kytee muisto siitä
nuoresta immestä, johon kerran olit päässyt mielistymään. Sinä tiedät,
että minä en olisi tahtonut tehdä tyhjäksi tuota liittoa, olot sen
tekivät. Ja nyt, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, on kai
sinustakin jo muistokin käynyt kelmeäksi.

Nuorukainen käännähti päin.

-- Mitä on sitten tapahtunut, -- juttuja, juorupuheita, sydämmettömän
saksalaisen valheita, siinä kaikki. Mutta oli muistoni kelmeämpi tai
kirkkaampi, tyttöni on kadonnut, ei kukaan tiedä missä hän on, -- niin,
tosiaankaan ei ole paljoa, mikä minuakaan enää Suomeen vetää.

-- Ja jos hänet vielä löytäisit...?

-- Isä, minä en ole herennyt häntä rakastamasta. Mutta ei puhuta
hänestä.

-- Niin, Flemingillä on ehkä ollut monta syytä lähettää
veljensätyttären Puolaan, sinä teet epäilemättä viisaimmin, kun et
häntä enää ajattelekaan. Me olemme nyt siinä missä olemme ja siitä
meidän on taivalta jatkettava. Flemingeistä meillä ei ole mitään
ystävyyttä toivottavana; se tehtävä, joka meille tällä matkalla on
Suomessa uskottu, tekee välit entistä kireämmiksi, meillä tulee ehkä
olemaan suuriakin vaikeuksia voitettavana.

Nuorukainenkin, tahtoen katkasta edellisen keskustelun, puuttui nyt
tähän kysymykseen ja uteli isältään:

-- Isä, miksemme purjehdi suoraan Turkuun ja äkkipikaa, antamatta
vastustajillemme valmistusaikaa, käy suorittamaan säätyjen meille
uskomaa tointa? Miksi menemme ensiksi Kankaisiin?

-- Sitä olen itsekin ajatellut, siten kai paremmin onnistuisimme. Mutta
emmehän toki tule Suomeen valloittajina emmekä anastajina, tulemmehan
sinne Ruotsin kansan lähettäminä tuomareina, joiden on käytävä käräjiä
niin ystäväin kuin vihamiesten kanssa. Meidän on kutsuttava Suomen
aatelisto kokoon Turkuun, sille esitettävä asiamme, kuunneltava sen
puolustusta ja koetettava johtaa se oikealle tolalle. Vasta sitten
saamme langettaa tuomion niistä, jotka sen ansaitsevat, -- jos voimme.
-- Vaan tule, päivä rupee hämärtämään, lähdetään kannen alle lämpimään.
Vielä saamme luovia yöhön asti, ennenkuin Rymättylän rannalle ehdimme.

Nämä molemmat keskustelijat on lukija jo varmaankin tuntenut Horneiksi,
isäksi ja pojaksi. He olivat nyt matkalla synnyinmaahansa vaikeata
tehtävätä täyttämään. Herttua Kaarlon syksyllä ominpäinsä
toimeenpanemat Söderköpingin valtiopäivät olivat taipuneet kannattamaan
herttuan pyrintöä särkeä itsenäisten maaherrain vallan Ruotsissa ja
etupäässä Klaus Flemingin mahtavuuden Suomessa. Tästä maasta ei noille
valtiopäiville ollut saapunut ketään muuta aatelista kuin Ruotsissa
oleskeleva Kaarlo Horn ja sen lisäksi Turun porvariston edustaja, ja
vaikeudetta oli siellä siis saatu toimeen päätös, ettei missään
valtakunnan osassa saisi toimeenpanna mitään, johon ei herttua,
valtakunnanhoitajana, ollut antanut käskyään tai suostumustaan; jos ken
ei tätä tottele, häntä pidetään kapinoitsijana ja isänmaan vihollisena.
Toisin sanoen: Suomen erikoisasema on kukistettava, Fleming
kannattajineen pantava kanteen alaiseksi. Ja tähän päätökseen yhtymään,
tätä päätöstä tottelemaan, oli Ruotsista nyt pahimmalla talvikelillä
lähetetyn lähetyskunnan, johon paitsi Hornia kuului pari ylhäistä
ruotsalaista aatelismiestä, pakotettava Suomen aatelisto.

Vaikea tehtävä monessakin suhteessa. Oli otaksuttava, että maan
laillinen kuningas oli julistava koko valtiopäivät mitättömiksi. Miten
saattoi näin ollen toivoa suomalaisten suostuvan sellaiseen päätökseen,
joka langettaisi tuomion ei ainoastaan Suomen mahtavasta marskista,
vaan ehkä useammistakin suomalaisista? Ja päävaikeus: mitä sanoo Klaus
Fleming itse?

Niin, mitä sanoo tästä Klaus Fleming, mitä hän tekee? se kysymys pyöri
alinomaa Kaarlo Hornin päässä, hänen maatessaan kannen alla keinuvassa
laivassa, siihen kysymykseen hän heräsi, kun laiva törmätessään
jääteliä vastaan pahasti notkahteli ja siihen hän taas kulun
tasasemmaksi käytyä nukahti. Lähin tulevaisuus kai oli antava
vastauksen tähän kysymykseen.

Yöllä tulivat laivamiehet herättämään matkustajia. Oli saavuttu
Ominaisten selälle ja kiinteä jäänrinta oli nyt kaikkialla vastassa
pitkin rannikkoa. Laivalla ei enää päässyt etemmäs, se oli
kiinnitettävä jäänreunaan ja aamun sarastaessa oli matkueen noustava
hangelle ja lähdettävä jalan pyrkimään autiota jäätikköä myöten
rannikolle päin. Ilma oli hyytävän kylmä, sakea usva peitti laajan
jäätantereen, jonka yli retkikunta, harhaillen eri suunnille ja
kierrellen railoja, koetti pyrkiä maihin päin. Iltapäivällä vihdoin
saavuttiin Rymättylän asuttuihin seutuihin, saatiin hevoset ja ajettiin
mannerta kohden. Kankaisissa, Hornein vanhassa sukukartanossa Maskussa,
jonne toisena uudenvuodenpäivänä illalla vihdoin saavuttiin, piti
retkikunnan ensiksi viipyä jonkun ajan ja sieltä ilmoittaa Suomen
herroille tulostaan ja tulonsa tarkoituksista. Marski Klaus Flemingiä
se ensiksi pyysi Turkuun puheilleen.

Virallisena ja kylmänä olikin Klaus Fleming viikon perästä lähettiläitä
vastassa Turun linnassa, otti tarkastaakseen heidän tuomat säätyjen
päätökset ja herttuan vaatimukset ja käski heidän sitten odottaa siksi,
kunnes hän oli ehtinyt kutsua Suomen aateliset kokoon Turkuun,
laatimaan yhteisen vastauksen. Horn arvasi kyllä, että marski tulisi
tätä väliaikaa käyttämään hyväkseen, mutta hän ei suinkaan ollut siltä
toivoton matkansa tuloksista. Aateliston joukossa oli paljo sellaisia,
jotka eivät sokeasti totelleet marskia. Uskalsivatko nämä nyt jyrkästi
nousta vastustamaan Ruotsin säätyjen ja hallituksen käskyä? Uskalsiko
sitä edes Klaus Fleming itse ja hänen luotettavimmat miehensä? Sitä
Horn vielä epäili. Kaikissa tapauksissa oli hänen tehtävä
velvollisuutensa ja tehtävä se niin vaikuttavasti kuin voi.

Tässä vakuutuksessa ajoi hän eräänä aamuna tammikuun lopulla molempain
vanhimpain poikainsa seurassa Maskusta Turkuun, poiketen ensiksi
toisten lähettilästoverien luo, joilla oli majatalo kaupungissa, ja
jatkaen sitten matkaansa linnaan. Täksi päiväksi oli näet Fleming
vihdoinkin määrännyt aateliston kokouksen Turussa.

Monelta taholta oli näinä päivinä ajanut rekiä Turkuun; Suomen
aateliset olivat kaikilta suunnilta, idästä, etelästä ja pohjoisesta,
sinne saapuneet, useat jo monta päivää aikusemmin, ja nämä kaukaiset
vieraat olivat kaikki saaneet majatalonsa Turun linnassa, jossa
Klaus Fleming perheineen nyt itse isäntänä oli, pitäen hallussaan
Juhana-herttuan ja Katariina Jagellottaren entisiä, komeita
huoneustoja, joissa vielä oli jälellä tähteitä kuluneesta loistosta,
vaikkakin kalliimmat esineet, huonekalut, seinäkoristeet, taulut,
kynttiläkruunut y.m. olivat Juhanan vangiksi jouduttua siirretyt
Ruotsiin. Näissä huoneissa hyöri nyt Ebba-rouva toimekkaana emäntänä
hoidellen lukuisia vieraitaan, joista monet olivat perheineen tähän
kokoukseen saapuneet ja joille osittain linnan, osittain Flemingin
yksityisistä varoista tarjottiin ruoat ja juomiset.

Vanhan linnan pääosassa, linnan molempain kirkkojen (uuden ja vanhan)
yläpuolella olevassa suuressa kuninkaansalissa, joka oli holvattu huone
kymmenellä ikkunalla ja jonka seiniä Ruotsin ja Suomen vaakunat ja
lukuisat aateliskilvet sekä teräsvarustukset koristivat, käveli Klaus
Fleming samana aamuna vakavamietteisenä edestakaisin, pysähtyen aina
toisinaan ikkunan ääreen luomaan silmäyksen yli laajalta näkyvän,
talvisen maiseman. Siinä linnan juurella lepäsi matalana
lumipeittoisessa puvussaan Suomen silloinen, pienoinen pääkaupunki.
Turun kaupunki oli jo siihen aikaan levinnyt kahden puolen Aurajokea,
jonka molempia rantoja yhdisti yksi ainoa puinen silta. Eteläisempi
puoli, jossa oli tuomiokirkko ja raastupa sekä muut julkisemmat
rakennukset, oli n.s. suuri puoli, jotavastoin pohjoisella rannalla,
Aningaisten korttelissa, asui kaupungin köyhempi väestö. Vaan kovin
suuri ei ollut Turku vielä suurella puolellakaan, se mahtui kokonaan
Mätäjärven, kirkon ja luostarin kortteleihin ja ulottui ainoastaan
pienen kappaleen jokea ylöspäin. Tämäkin kaupunginosa oli rakenteeltaan
vielä hyvin epäsäännöllinen, pääkadutkin mutkikkaat, ulkohuoneet
pistivät siellä täällä kauas kadulle, viljelyksiä ja puutarhoja oli
matalain talojen välissä, jotka tälläkin puolella vielä suurimmaksi
osaksi olivat sisäänlämpiäviä tupia ja joiden ikkunoissa vielä nahkaset
kalvot olivat yleisiä, lasit harvinaista korutavaraa. Tuulimyllyjä oli
kymmenittäin kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla ja joenrannan peittivät
rumat, aina vesirajaan asti rakennetut tavara-aitat. Tätä talvipukuun
peittynyttä pikkukaupunkia Klaus Fleming, mietteihinsä vaipuneena, tänä
aamuna kauan katseli linnan kuninkaansalin ikkunasta ja hän havahtui
mietteistään vasta, kun näki kaupungista linnaan vievää autiota,
kallioidenvälistä tietä myöten muutamain rekien jo ajavan linnaan päin.

Silloin hän astui viereiseen huoneeseen, jota hän käytti omana
työhuoneenaan, ja jossa muutamia hänen uskotuimpia kannattajiaan, kuten
Tavast, Särkilahti, Sten Fincke ja Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra,
istui tutkien joitakin papereita ja niistä väitellen. Heille hän
virkkoi:

-- Lopettakaa jo, nyt meidän täytyy olla valmiit, lähettiläät saapuvat
jo linnaan.

Varmalla ja käskevällä äänellä hän sen virkkoi, vaan hänen kasvonsa
olivat kumminkin miltei huolestuneen näköset ja hiukan levoton ilme
vilahteli silmässä. Edellisenä päivänä oli marski jo Suomen aatelisille
esittänyt sen vastausehdotuksen, jonka hän aikoi Ruotsin säätyjen
lähettiläille antaa ja hän oli koettanut karaista heidät kestäviksi ja
jyrkiksi. Useimpiin hän luottikin, vaan oli joukossa niitäkin, jotka
epäilivät, ja tämän teki vielä arveluttavammaksi se seikka, että
lähettiläiden joukossa oli se ainoa mies, joka herttuan taholta vielä
saattoi Suomen herroihin jotakin vaikuttaa, Kankaisten suvun päämies.
Juuri äskenkin oli marski siitä syystä miltei katuen muistellut, ettei
hän sittenkin ollut aikonaan koettanut kaikkea, sitoakseen tämän suvun
puolelleen, sillä nyt oltiin siinä, että toisen taikka toisen täytyi
kukistua. Tämän hetken ratkaisevan merkityksen oivalsivat täydelleen
nuo hänen uskollisimmat kannattajansakin, ja he olivat siitä syystä
siinä viime hetkessä vielä koettaneet neuvotella, olisiko mahdollista
jollakin tavoin lieventää tuota marskin jyrkkää vastausta, joka
merkitsi melkein täydellistä pesäeroa Ruotsin ja Suomen välillä.

-- Jos sittenkin muodostaisimme vastauksemme siihen muotoon, että
lykkäämme asian kokonaan kuninkaan ratkaistavaksi, ehdotti vielä vanha,
varova Prinkkalan herra, huomauttaen, että sitten siihen paremmin
kaikki epäröivätkin suomalaiset, kuten Boijet, Louhisaaren Flemingit
y.m., voisivat yhtyä.

-- Minkä me olemme kirjoittaneet, sen me olemme kirjoittaneet, vastasi
Fleming päättävästi, kooten paperit pöydältä. Ja aina tulinen
Särkilahti lisäsi:

-- Ratkaisuunhan meidän tästä kumminkin täytyy päästä, parasta puhua
suu puhtaaksi!

-- Niin, me olemme nyt sillä paikalla, josta on myöhäistä peräytyä. Ja
voi niitä Suomen herroja, jotka eivät tähän vastaukseemme yhdy, --
sillä piilosilla-olo on nyt loppunut!

-- Vaan Horn? -- hän on myös suomalainen, virkkoi Prinkkalan herra
hiljaa, vielä päätään puistaen.

-- Niin Horn, hänen täytyy kukistua. Taikka kukistun minä, -- taikka me
molemmat. Nyt se on ratkaistava. Käydään kokoussaliin, miehet!

Suuri kuninkaansali oli kohta täynnä aseellisia, juhlapukuisia miehiä,
sillä Suomen aateliset olivat lukuisasti tähän kokoukseen saapuneet ja
paitsi heitä oli Fleming sinne kutsuttanut myöskin aatelittomat
sotapäälliköt. Fleming tervehti kaikkia, koetti laskea sukkeluuksia ja
leikillistä pilaa, vaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Hänestä tuntui,
että hän mieluummin kuin tähän otteluun olisi käynyt miekka kädessä
vaikka kolmivertaista moskovalaislaumaa vastaan, eikä hän kumminkaan
ollut sanaotteluissakaan suinkaan kokematon.

Mutta siitä ensimmäisen päivän kokouksesta ei kumminkaan tullut mitään
ratkaisevaa. Marski otti ensiksi arvostellakseen säätyjen päätöstä ja
valtioneuvoston vaatimuksia ja tekikin sen niin perinpohjin, ettei koko
päätöskirjoitukseen jäänyt yhtään repelöimätöntä paikkaa. Hän todisti,
että juuri säätyjen päätös, eikä suinkaan suomalaisten esiintyminen,
oli kapinallista kuningasta vastaan. Lähettiläiden kävi vaikeaksi pitää
puoliaan. Mutta kumminkin pysyivät enimmät Suomen herrat ääneti, eivät
uskaltaneet asettua kummallekaan puolelle. Ja kun iltapuoli oli
käsissä, kuului vaatimuksia:

-- Mietitään vielä huomiseen.

-- Huomenna ratkaistakoon asia!

Ja huomiseen se jäi; mahdoton oli tietää, kummalle puolelle voitto
kallistuisi. Pienissä ryhmissä, empivinä ja epävarmoina, hajausivat
neuvottelijat makuuhuoneihinsa. Tyytymättömänä ja väsyneenä käveli
Flemingkin linnanpihan poikki omiin huoneihinsa.

Silloin kuuli hän vallilta nuorten iloisia ääniä ja käveli lähemmäs
katsomaan. Siellä oli hänen poikansa Juhana, 15-vuotias nuorukainen,
leikkimässä muutamain muitten ikäistensä aatelisnuorukaisten kanssa,
joista vilkkain ja puuhakkain oli Evert Horn, Kaarlon toinen poika.
Nuorisoon eivät isäin riidat olleet paljo tuntuneet; vanhempainsa
seurassa Turkuun saapuneet aatelisimmet olivat linnan arkisuojissa
olleet iloisissa kisoissa Flemingin nuorten neitosten, Katariinan ja
Heblan, kanssa, ja aatelisnuorukaiset pelihtivät ulkona reippaan,
terveen Juhana Flemingin seurassa. Tämä siitä poikajoukosta hypähtikin
isäänsä vastaan, joka kysyi:

-- Mitä te telmitte täällä, pojat?

-- Me tähtäämme tykeillä. Isä, saammeko ampua yhden laukauksen?

-- Ampua, -- tekö nalikat!

-- Niin, isä, minä kyllä osaan ja Evert myöskin! Marski katseli
mielihyvällä reippaita poikia ja samalla näytti hänelle tuuma
tupsahtavan mieleen:

-- Huomenna, pojat, huomenna saatte ehkä ampua, vaikka kaksikin
laukausta, oikein kunnialaukausta, -- jos täällä juhlat saadaan.

-- Hei, huomenna ammutaan!

Vaan samassa saapui siihen Kaarlo Horn, joka teki poislähtöä
majataloonsa ja kyseli molempia poikiaan, jotka olivat saaneet seurata
häntä linnaan. Sieltä tulikin Evert iloisena ja reippaana ja kertoi
kohta isälleen, kuinka he huomenna saavat tykeillä ampua. Isät
katselivat hymyillen reippaita poikaan, katselivat sitten toisiaan, ja
hymy katosi molempain kasvoilta. Klaus-herra kääntyi kävelemään linnaan
päin ja Horn virkkoi pojalleen:

-- Huomenna se nähtänee, joudu nyt vain rekeen. Missä on Henrik?

-- Hän on tuolla sisällä naisten seurassa, siellähän hän parhaiten
viihtyy.

-- Jossa sinä et. Vaan kutsu hänet ulos.

Samassa sieltä nuori Henrik laskeusikin portaita alas, itse Ebba-rouva
kuului saattelevan häntä portaille ja siellä virkkovan;

-- Niin, kuten sanoin, ehkä huomenna...

Vieraat läksivät ajamaan pimeältä pihalta ja Klaus-herra astui
väsyneenä ja kärtyisenä Ebba-rouvan huoneeseen, jossa hän viskausi
pitkälleen penkille. Päivä oli ollut hänelle rasittava, eikä hän
sittenkään ollut voittanut mitään, päinvastoin tuntui siltä, että Horn
pelkällä läsnäolollaan sai Suomen aateliset tavallistakin varovammiksi.
Ja hän ajatteli sitä huomispäivää, ratkaisupäivää... Huomenna,
huomenna, ne sanat oli hän kuullut niin monelta taholta, kaiken
ratkaisevan piti siis tapahtua huomenna.

Yhtäkkiä kysäsi marski rouvaltaan:

-- Mitä sinä huomiseksi lupasit Hornin pojalle?

Ebba-rouva pysähtyi touhuistaan miestään puhuttelemaan:

-- Niin, se on juttu sekin. Nuori Henrik kertoi nyt vasta saaneensa
tietää, että Anna oleskeleekin täällä kotona, ja kysyi, saisiko hän
tavata häntä, -- sinä muistat nuo Upsalanaikuiset tapaukset.

-- Hm, tuoko poika ... loruja! Etkö sinä sanonut hänelle, että hän on
hullu? Ja eikö hän tiedä, millä kannalla asiat ovat?

-- Tuntui tietävän, sadatteli saksalaista veijaria, uhaten kostaa sen,
että tämä kehtasi väärinkäyttää tytön luottamusta ja herkkyyttä...

-- Koira...! Mutta tämäkin toinen, maitomieli, taikinapää, -- eikö hän
älyä, että se on kaikki mahdotonta. Itsekö hän tuli siitä puhumaan?

-- Itse. Kertoi olleensa vuoden Suomesta poissa ja sanoi haluavansa
tavata Annan, jos mitenkin olisivat asiat.

Fleming rupesi hankkiutumaan vuoteelle, riisui takin päältään, vaan jäi
sitten taas hetkeksi mietteihinsä istumaan.

-- Tuuma ei olisi ollut tuhma, siitä olisi voinut aikoinaan suurtakin
sukeutua ... oli tosiaan vahinko, että se meni myttyyn. Vaan nyt se on
myöhästä, poika hourii turhia!

Mutta Ebba-rouva ei ollut siitä vielä aivan vakuutettu ja
taloustoimistaan päästyään meni hän vielä iltamyöhällä tyttöjen
makuuhuoneeseen. Hänen molemmat omat tyttärensä nukkuivat siellä jo
sikeästi päivän leikeistä väsyneinä, vaan Anna valvoi vielä
vuoteellaan. Siihen vuoteen reunalle istahti Ebba-rouva, ruveten Annaa
ystävällisesti puhuttelemaan. Anna katsoi kummissaan tätiään, hän
arvasi, että jotakin uutta, häntä koskevaa oli tekeillä ja siitä hänen
mielensä huolestui.

Anna oleskeli näet tavallisesti hyvin paljo yksin ja hänen omaisensa
antoivat hänen niin olla. Hän puuhasi taloustoimissa palvelusväen
seurassa, neuloi vaatteita serkuilleen ja ohjasi näiden opintoja. Vaan
vieraille hän ei koskaan näyttäytynyt, ulkonakin liikkui hän hyvin
harvoin ja siksi eivät useimmat, jotka Flemingin perheessä kävivät,
tienneet hänen olevankaan kotosalla. Viimetalviset, häntä koskevat
puheet, olivat vähitellen vaijenneet, hän oli itse jo kokonaan kuin
unehtunut ihmisten mielistä. Mitähän hänestä siis nyt vielä tahdottiin?

Aluksi peitellen, sitten aivan avonaisesti kertoi hänelle Ebba-rouva
nuoren Hornin pyynnöstä. Vaikkei Horn siitä mitään ollut puhunut, sanoi
hän olevansa vakuutettu, että tämä jalo nuorukainen, uskollisena
entiselle rakkaudelleen, tahtoi kaikista huolimatta vielä pyytää Annaa
puolisokseen, -- sitä varten hän halusi tavata Annan. Tahtoiko Anna nyt
kohdata tuon nuorukaisen vai eikö? -- Omasta puolestaan ei Ebba-rouva
kehottanut eikä kieltänyt, hän sanoi vain haluavansa, että Anna saisi
ajoissa punnita asemaansa ja tunteitaan.

Anna makasi kauan ääneti katsellen tätiään suurilla, hämmästyneillä
silmillään. Koko tämä puhe oli hänelle niin vierasta, oli kuin viestiä
jostakin kaukaisesta maasta, jonka hän jo aikoja sitten oli unhottanut.
Vaan vähitellen kävi levottomaksi silmän tyyni katse ja Anna tarttui
miltei hätääntyneenä tätinsä käteen:

-- Oi täti, minussa oli jo vakaantunut se käsitys, että olin elänyt
elämäni ja kärsinyt kärsittäväni ja päässyt rauhaan, piiloon
maailmalta. Pitäisikö minun taas astua sieltä esiin, ryhtyä elämään,
alkaa alusta kaikki huolet ja pettymykset, -- täti, multa ovat
kyyneleet kuivuneet.

-- Niin, kärsinyt olet, lapseni, enkä tahdo minä sulle uusia huolia
valmistaa. Sinä tiedät, että tämä liitto on ollut mieliajatukseni.
Kankaisten vanhan Henrikin kanssa me toivoimme siitä niin paljo
hyvää... Vaan ajat ovat muuttuneet, -- monella tavalla.

-- Vaan täti, te soisitte sen -- ja setäkö myös?

-- Niin, lapseni, liitosta voisi olla laajempaa merkitystä vieläkin.
Vaan etupäässä ajattelen kumminkin sinun onneasi; asemasi ei ole
iloinen. Mutta tee tahtosi lapseni, mieti ja päätä huomiseksi. Hyvää
yötä.

Ebba-rouva sipsutti kynttilä kädessä hiljaa pois huoneesta ja yksin jäi
Anna yöpimeässä miettimään sitä uutta käännettä, joka vieläkin, vastoin
kaikkea mitä hän oli ajatellut, saattoi hänelle tarjoutua. Hän oli
koettanut taistella sen puolesta, jota hän kerran oli onnekseen
käsittänyt, oli vannonut valansa sen perille päästäkseen ja pitänyt
valansa. Se oli nyt kaikki hukkunut, oli lopussa, piste oli pantu sen
tarinan perään; hänen sulhonsa oli kuollut, kuollut tai muuten
kadonnut, hänen unelmansa päättynyt. Itselleen ei hänelle enää ollut
elämästä iloa, vaan voisiko hän vielä olla hyödyksi muille, voisiko hän
sovittaa sen häpeän ja harmin, jonka hän omaisilleenkin oli tuottanut,
voisiko edistää sopua ja rauhaa kansalaistensa kesken...? Oi, hän ei
sitä uskonut, hän tunsi itsensä niin karreksi palaneeksi. Vaan
semmoisenakin, miksei hän voisi tyyneellä mielellä tavata tuon kelpo
nuorukaisen...?

Niitä hän maatessaan mietti, eikä hän varmaan päätökseen päässyt.
Ratkaiskoon sallima hänen kohtalonsa, siihen hän aina lopuksi pysähtyi,
hän tahtoi jättää kaikki huomiseen ja rauhallisena odottaa, mitä se toi
mukanaan.

Huomiseen -- --.

Huomispäivä, tammikuun 31:nen päivä 1596, sarasti kylmänä, sumuisena,
raskaana talvipäivänä. Melkein puolille päivin täytyi aatelisherrain
kokoushuoneessakin polttaa käryäviä talikynttilöitä ja pystyvalkea
loimusi pitkin päivää linnan suojien kookkaissa, avonaisissa uuneissa.
Raskaasti ja kaartelemalla sujuivat Suomen herrain keskustelutkin,
käsittelyt edistyivät hitaasti ja vaivaloisesti kuin kelirikkotiellä,
kun siinä koetettiin laatia yhteistä vastausta valtiopäiväin ja
herttuan vaatimuksiin. Laajasanaisesti ja pitkissä puheissa puolusteli
Klaus Fleming sitä jyrkkää ja päättäväistä vastausta, jonka hän jo
ennakolla oli Suomen herroille esittänyt, vaan nämä sitä epäilivät ja
jarruttivat vastaan. Toisena hetkenä kannattivat he kyllä Klaus-herraa
vakuuttaen, että he eivät voineet ryhtyä säätämään rajoituksia
kuninkaan eikä hänen valtuutettujensa toimivallalle, vaan toisena
jo taas yhtyivät Horniin, joka tasasella ja tyyneellä käytöksellään
ja muodollisestikin kauniilla esiintymisellään vaikutti heihin
syvemmin kuin Fleming kiivaudellaan ja pitkillä, syrjäseikkoihin
uppoavilla selityksillään. Asema rupesi Flemingistä tuntumaan yhä
tuskallisemmalta, vaatimuksistaan hänen näytti kaikissa tapauksissa
pitävän peräytyä, ja jos tätä menoa jatkui, istui hän piankin
syytettyjen penkillä. Tuo huomio Klaus-herraa yhä enemmän kiukustutti
ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä kuumemmiksi ja kärtysemmiksi
kävivät väittelyt. Ankaroita sanoja ja teräviä pistoksia singahteli
vastakkain ja päivällisajan lähetessä oli mieliala jo aivan täyteen
liekkiin tulistunut, ilmeinen rikkoutuminen näytti olevan välttämätön.

Silloin saapui kutsu päivällisille, jotka Ebba-rouva taas oli
valmistanut maukkaat ja komeat linnan ruhtinaansalissa, ja se kutsu
saapuikin oikeaan aikaan, ennenkuin kiihtyneessä mielentilassa
mihinkään ratkaisevaan ryhdyttiin. Pienissä ryhmissä, posket
punasina ja silmät palavina, laskeusivat herrat yhä keskustellen
ruokahuoneeseen. Boijen veljekset ja Louhisaaren Flemingit, joilla oli
vanhaa kaunaa mahtavampaa Fleming-haaraa vastaan, kiistelivät siinä
Knuutti Kurjen kanssa, joka vielä tahtoi välittää, ja vanha Prinkkalan
herra koetti todistaa Särkilahdelle, Tavastille ja Finckelle, että nyt
ovat asiat hukassa, ellei peräydytä. Ja noista väittelyistä välähti
päivällisen kestäessä äänekkäämminkin muutamia pirstaleita esiin. Niin
huudahti kerran Särkilahti viinimaljaan tarttuessaan:

-- Hei, kaikkien niiden suomalaisten malja, jotka vielä ovat
kuninkaalleen uskollisia ja uskaltavat tunnustaa itsensä suomalaisiksi!

Tämä malja lensi kuin kipuna kiihtyneisiin mieliin; toiset sen hurraten
joivat pohjaan, toiset viskasivat nuristen pikarit syrjälle. Ja tuokion
kuluttua kohotti toinen Kaarlo Hornin mukana oleva, Ruotsista saapunut
lähettiläs, Erik Ribbing, pilkallisesti ja selvällä voitonvarmuudella
äänensä, virkkoen:

-- Juon kaikkien niiden maljan, joille vielä isänmaa ja sen eheys on
jostakin arvosta, -- muut sen jättäkööt juomatta!

Nämä ristiriitaiset maljat antoivat aihetta vielä useammille
maljapuheille. Miesjoukosta kuului huudahduksia:

-- Kuka ei juo hänen majesteettinsa kuningas Sigismundon maljaa ja
niiden miesten, joille hän on valtakunnassaan vallan antanut?

Ja taas toisia:

-- Kuka ei juo valtakunnan hoitajan, herttua Kaarlon maljaa ja Ruotsin
säätyjen maljaa?

Vaan syrjemmässä näistä kiihkoisista ryhmistä istuivat marski Klaus
Fleming ja Kaarlo Horn kumpainenkin omassa päässään suurta ruokapöytää
äänettöminä ja rauhallisen näköisinä, mutta siltä jännityksellä
seuraten noita mielipiteiden leimahduksia. Aterian kuluessa mieliala
kumminkin jonkunverran tyyntyi ja tasaantui ja siinä ruokapöydän
keskikohdalla muodostui vähitellen kummaltakin taholta tulleista
miehistä pieni keskusryhmä, joka näytti intohimottomasti ja vakavasti
harkitsevan uutta ehdotusta aseman selvittämiseksi. Siinä olivat
Knuutti ja Aksel Kurki, Savonlinnan viisas ja viekas päällikkö, rampa
Götrik Fincke, Sten Fincken veli, ahnas ja viekasteleva Pentti
Syöringinpoika Juusten sekä Henrik Tott, joka kumminkin, keskusteluihin
puuttumatta, vain kuunteli valmista. Nämä herrat keskustelivat siinä
supattaen kauan ja tulivat vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli
vielä yksityisesti koetettava järkisyillä sovittaa noita molempia
jyrkimpiä ryhmiä ja varsinkin kehotettava niiden edustajia, Hornia ja
Fiemingiä, kumpastakin taholtaan, suostumaan myönnytyksiin. Sillä
ilmeistä, lopullista hajaannusta suomalaisten kesken nämä sovinnon
miehet toki vielä tahtoivat välttää.

Ensiksi ne puhuttelivat Kaarlo Hornia, joka vähän syrjällä muista
pöydän päässä oli yksityisessä keskustelussa vanhimman poikansa kanssa
ja joka erityisesti näytti tahtovan osottaa, että hänen tyyntä mieltään
toisten mielialan kiivaus ei voinut järkyttää, mutta joka siltä hänkin
oli silminnähtävästi hajamielinen ja levoton. Horn kuunteli
ilmeisellä mielihyvällä sovittajamiehiä ja sanoi puolestaan olevansa
myöntyväisyyteen kernas, niin pitkälle kun hänen valtakirjansa ulottui,
vieläpä etemmäskin, sillä syvästi häntä suretti, kertoi hän, että suuri
osa hänen maamiehistään oli aivan erkanemaisillaan yhteistoiminnassa
muun valtakunnan kanssa ja että hänen täytyi ruveta heidän
päällekantajakseen. Sillä hän oli jo varma siitä, että tämä tulisi
olemaan käsittelyjen tulos ja niiden jälkeen hänen raskas
velvollisuutensa.

Fleming sitävastoin, istuessaan siellä pöydän toisessa päässä
sapekkaana ja synkkänä, otti varsin pilkallisesti ja katkerasti vastaan
välittävät herrat. Hän oli toki toivonut tässä tilaisuudessa saavansa
repästyksi rikki ne näennäiset siteet, jotka vielä alistivat Suomen
Ruotsin valtioneuvoston alle, eikä hän voinut salata kiukkuaan siitä,
että Suomen herrat näin raukkamaisesti tahtoivat jättää hänet herttuan
kateille alttiiksi ja tehdä tyhjäksi hänen monivuotisen työnsä.

-- Peräytymään, myöntymään, sanotte te, -- mitä te olette koskaan
tehneet muuta kuin peräytyneet ja myöntyneet, aina sen edestä, jonka
kullakin hetkellä arvostelette väkevimmäksi? Ja nyt te vaaditte
minuakin luikertelemaan ja matelemaan.

-- Mutta ajattelehan toki itseäsikin, huomautti Anolan vanha herra
toverillisesti, -- mitä hyötyä sulle siitä lähtee, että pingoitat
jousen kireämmälle, kuin sen selkä kestää. Ja kenelle teette te, sinä
ja miehesi, itsepäisyydellänne palveluksen, kenelle vahingon?

-- Te ette tiedä, kuinka paljo jousenselkä kestää, kun se on oikean
miehen jousi, vastasi Klaus uhkaavalla äänellä. -- Ja oletteko te
näihin asti näin osaaottavasti huolehtineet, missä minulle tulee
vahinkoa, missä ei? Koko käytöksenne tässäkin kokouksessa osottaa, että
kernaasti soisitte minun joutuvan herttuan tuomittavaksi. Vaan jos
tällä hetkellä sattuisi saapumaan Puolasta se sanantuoja, jota odotan
ja joka epäilemättä ilmoittaa, että kuningas on julistanut koko
Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi, silloin taitaisi jo tulla
toiset äänet torviin ja kuulua toisia välitystuumia. Vaan me emme
antaudu tuulten viskeltäviksi, vielä on meillä maata jalkojen alla.
Eikä ole meidän pakko säikkyä sitä, jos muutamat Suomen herrat ovat
raukkoja, -- tuomarina olo jää kyllä taas meidän tehtäväksi, meidän,
joista nyt tahdotaan tehdä tuomittavia, -- ja katsokoot silloin
kiemurtelijat eteensä! Kaarlo Horn ei ole vielä langettanut meistä
tuomiotaan, vielä vähemmin saanut sen käytäntöön.

Vaan näin pelotellessaan välittäviä herroja tunsi Fleming kumminkin
koko ajan maan pettävän jalkainsa alla ja hän vainusi, että jos hän ei
suostuisi myönnytyksiin, olisivat enimmät suomalaiset jo kohta herttuan
puolella. Ja vaikka hän luonteeltaan ei voinut kärsiä häilyväisyyttä
eikä epävarmuutta, oli hän kumminkin pitkällä valtiollisella
taipaleellaan oppinut edulliseksi arvostelemaan sen saman keinon, jota
hän hylkeitä viskinkeihäällä pyytäessään Itämeren autioilta luodoilta
oli tottunut käyttämään: kun vastarinta kävi kovin sitkeäksi, oli paras
antaa köyden juosta kelalta, jotta otollisella hetkellä sitä vinhemmin
saisi lapetuksi simaa venheeseen. Ja hän vastasi Kurjelle, kun tämä
lähemmin rupesi selittämään välitysehdotustaan:

-- No, laatikaa ehdotus, saammehan sitten nähdä, mikä siitä kelpaa.
Asia on kaikissa tapauksissa alistettava kuninkaan lopullisesti
ratkaistavaksi, omasta puolestani koetan myöntyä niin pitkälle kuin
asemani sallii.

Useat lähellä olevat herrat olivat jännityksellä seuranneet tätä
keskustelua ja jonkunlainen helpotuksen tunne heidät valtasi,
kun he kuulivat marskin lopuksikin taipuvan tekemään myönnytyksiä.
Ebba-rouvakin oli emäntätouhuistaan hetkeksi pysähtynyt miehensä
viereen hänen loppuvastaustaan kuulemaan. Naisten puolella
arkihuoneissa olivat näet nämä miesten tärkeät käsittelyt myös olleet
keskustelunalaisina ja eri mielipideryhmät olivat sielläkin
jysähdelleet vastakkain ja kangistaneet mielialat. Jännitys koko
linnassa oli yleinen, jonkunlaista räjähdystä varottiin. Varsinkin oli
Ebba-rouva, joka muutenkin tarkoin seurasi hetken valtiollisia
vaihteita ja tunsi tarkalleen olot ja asemat, ollut pitkin päivää
huolissaan ja jonkunlaisella kiitollisella hyväksymisellä taputti hän
nyt senvuoksi, välittäjäherrain poistuttua, miestään olalle, virkkoen:

-- Kiitos, Klaus, oletpa järkevä taas. -- Ja hän kuiskasi lisäksi: --
Minä tiedän myös jotakin, joka ehkä lieventää katkeruuden.

Vaan kylmästi, päätään puistaen, vastasi marski:

-- Ei, Ebba, nyt et ole oikeilla jälillä. Näistä ei tule mitään,
toisenlainen on ratkaisu oleva, sen olet pian näkevä. Meidän täytyy
kestää tai taittua.

Ja päättäväisin askelin hän lähti kävelemään kokoushuoneeseen, johon
enimmät herrat, aterian päätyttyä, jo olivat menneet. Täällä alkoivat
käsittelyt nyt aluksi paljo tyyneemmin ja sovinnollisemmin. Kurki
esitti hätimittäin laatimansa välitysehdotuksen Suomen herrain
vastaukseksi, ja sen alkupuolisko, jossa kiivaimpia kiistakohtia
vältettiin, hyväksyttiin kohta kohdalta suuremmitta vaikeuksitta,
Flemingin tai Hornin ollenkaan puuttumatta keskusteluun. Tultiin niin
herttuan ja valtiopäiväin vaatimukseen, että korkein vetoomispaikka
tuomioasioissa koko valtakunnassa olisi valtioneuvosto Ruotsissa eikä
enää kuningas Puolassa. Tässä katkasi Fleming äänettömyytensä. Tämä
kohta oli ilmeinen hyökkäys juuri hänen omaa turvallisuuttaan vastaan,
sitä hän ei voinut hyväksyä, ellei mieli kierasta silmukkaa omaan
kaulaansa. Purevasti hän tätä salasilmukkaa arvosteli, syyttäen ankarin
sanoin niitä, jotka täten tahtoivat käydä rajoittamaan laillisen,
voidellun kuninkaan oikeuksia.

-- Tekö herrat Kurjet ja Hornit ja Boijet katsotte olevanne jättiläisiä
riistämään kansalta sen ikivanhan oikeuden kääntyä kuninkaansa puoleen
ja kuninkaalta hänen yhtä vanhan oikeutensa ylimmäisenä tuomarina
ratkaista alamaistensa asioita, armahtaa ja vapauttaa heitä harkintansa
mukaan, -- ei, siihen te olette kääpiöitä. Ruotsin vanhaa lakia,
kuninkaan ja kansalaisten kalliinta oikeutta, ei niinkään rikota eikä
poljeta; sitä tulen ainakin minä puolustamaan, jos vaaditaan, vaikka
viimeiseen veripisaraani.

Tämä kohta oli arka muillekin kuin Flemingille, kaikki suomalaiset,
halvasta talonpojasta ylimpään aatelisherraan asti, olivat vanhastaan
tottuneet pitämään kalliimpana oikeutenaan viime tingassa kääntyä
valituksineen tai armonanomuksineen suoraan kuninkaan puoleen, kun
oikeuden laita alemmilla asteilla useinkin oli niin ja näin. Syystäpä
tässä kohden Suomen aatelisto kokonaisuudessaan olikin Flemingin
puolella, yksin Kurkikin nousi kohta ja ilmoitti, ettei hän tässä voi
kannattaa lähettilästen vaatimusta, ja Horn jäi sitä yksin
puolustamaan. Mutta tämä sama kohta oli hänellekin aivan ratkaisevasti
tärkeä ja arka, juuri tästä seikasta oli herttua mitä sitkeimmin
pitänyt kiinni ja hän muisti omastakin kohtalostaan, kuinka kuninkaan
mielivalta voi viedä viattomankin miehen vaikka mestauslavalle, silloin
kuin tämä ei satu olemaan kuninkaan suosiossa. Hän koetti siis
puolustaa herttuan vaatimusta, huomauttaen kuinka vaikea Puolassa
olevan kuninkaan oli seurata ja tuomita kaukaisen kotimaansa asioita.
Vaan hän ei saanut keneltään kannatusta, hän näki, kuinka Fleming sai
tästä sivujoesta viljalti vettä myllyynsä ja se häntä suututti; ja ensi
kerran nyt koko kokouksen aikana tyyni ja varova Kaarlo Horn menetti
malttinsa, joka oli ollut hänen paras apuneuvonsa. Keskustelun kuluessa
hän Flemingin pistoksista kuumeni ja kuvaili varsin terävästi ja
räikeästi, kuinka marski tässä muka omaa nahkaansa ajattelee. Ei apua,
ei kannatusta keltään. Silloin hän tulistui ja jatkoi:

-- Te olette sokeat, miehet. Kuinka voitte ajatellakaan kuningas
Sigismundon, ollessaan puolalaisten neuvonantajainsa kynsissä, voivan
oikein arvostella niitä kaukaisia asioita, joita hänen olisi
tuomittava; siinä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että hän tuomitsee
ne väärin. Ja onhan se nähty; syyttömät ovat joutuneet mestauslavalle
ja syylliset saavat läänityksiä. Niin on käynyt nykysen kuninkaan
aikana, niin on käynyt edellisen, niin tulee käymään vastakin, kun
kansalaisten omaisuus ja maine ja henki lie kuninkaan oikun ja
mielivallan, satunnaisen suosion tai vihan, vallassa!

Tämän kiivaan lausunnon lopussa, jonka kuluessa useat Hornin
kannattajat olivat kalvenneet, oli Klaus Fleming jo karahtanut pystöön
ja tulipunaisena hän siinä tuokion seisoi tapaillen turhaan sanoja.
Hänen Juhana-kuninkaan huoneelle uskollista mieltään loukkasi tuo
syytös kovasti ja samalla hän kohta oivalsi, että Horn oli
kiivaudessaan lausunut suuren varomattomuuden, jota hän nyt saattoi
käyttää hyväkseen, ruhjoakseen perinpohjin vastustajansa. Ja
jyrähtävällä, vapisevalla äänellä hän puhui:

-- Kylliksi, kylliksi jo solvausta maan laillista kuningasta ja
kuningasvainajan muistoa vastaan. Ei sanaakaan enää, Kaarlo
Henrikinpoika, tässä linnassa, joka vielä vastaseksi on minun,
kuninkaan määräämän käskynhaltijan, hoidossa. Sen vallan ja valtuuden
nojassa, jonka kuningas Sigismund on minulle tässä maassa uskonut ja
jonka olen kuninkaan, enkä kenenkään muun, käsiin jättävä, kiellän minä
juhlallisesti ja järkähtämättä Kaarlo Hornia enää näihin neuvotteluihin
osaaottamasta. Kaikki ovat siitä todistajina, hän on itse itseltään sen
oikeuden riistänyt. Te olette, hyvät herrat, kuulleet hänen törkeän
syytöksensä kuninkaallista majesteettia vastaan; jos teidän joukossanne
on yhtään, joka vielä kauemmin tahtoo neuvotella Kaarlo Hornin kanssa,
olen pakotettu heti lopettamaan tämän kokouksen.

Syvä, uhkaava äänettömyys vallitsi suuressa kuninkaansalissa, kukaan ei
puhetta pyytänyt, ei rykässyt, ei jalkaansa liikauttanut. Ja, seisten
siinä voimakkaana, säihkyvänä, hallitsevana, antoi Klaus Fleming tuon
hautamaisen hiljaisuuden jatkua pitkän ajan, ennenkuin taas itse
matalammalla äänellä ja tyyneemmin, mutta samalla käskevällä
päättäväisyydellä, virkkoi:

-- Pöytäkirja tästä kokouksesta on heti laadittava ja tarkastettava. Se
lähetetään kuninkaalle, loukkaus on häntä vastaan julkisessa
kokouksessa tapahtunut, hänen siitä on tuomittava, me olemme siihen
liian halpoja. Vaan me vaadimme Kaarlo Henrikinpojan kohta poistumaan
tästä kokouksesta ja tästä kuninkaallisesta linnasta, kuninkaan
uskollisilla alamaisilla ei ole hänen kanssaan mitään neuvottelemista.

Ei kukaan virkkanut sanaakaan vastaan. Kaarlo Horn, tyynyttyään ensi
typerryksestään, yritti selittämään sanojaan, vaan Fleming kielsi
sen Suomen aateliston nimessä, eikä hänen Ruotsista tulleet
lähettilästoverinsakaan uskaltaneet häntä puolustaa. Kului vielä tuokio
hiljaisuudessa. Kaarlo Horn seisoi kalpeana paikoillaan katsellen
ympärilleen. Kaikki välttivät hänen katsettaan, kaikkien kasvot olivat
värähtämättömät. Silloin hän kylmästi kumarsi, kääntyi oveen päin ja
poistui verkalleen ja arvokkaasti kansalaistensa joukosta, joista ei
yksikään noussut hänelle jäähyväisiä sanomaan.

Fleming oli voittanut, voittanut pienellä, yksinkertaisella kepposella,
vaan voittanut perinpohjin. Hän olisi nyt huoletta voinut sanella
kokoukselle sen päätökset, vaan varovaisena ja viisaana antoi hän yhä
edelleen Suomen herrain keskustella, vaatimatta enää ehdottomasti
alkuperäistä, jyrkkää vastaustaan hyväksyttäväksi. Siten tuli, asiasta
suuressa ruhtinaansalissa edelleen tasaisessa hiljaisuudessa
keskusteltaessa, vähitellen hyväksytyksi sellainen ylimalkainen
lausunto, joka jätti kaikki Söderköpingin valtiopäiväin päätökset
kuninkaan ratkaistaviksi. Ja Klaus Fleming tyytyi siihen. Sillä hän oli
keikauksellaan saavuttanut paljo suuremman, varmemman edun: Suomen
aatelisto oli taas kokonaisuudessaan hänelle kuuliaana ja hänen
johdettavanaan, se oli jälleen hänelle varmana selkätukena,
taistellessaan edelleen sen suomalaisen kannan toteuttamiseksi, johon
hänen ohjelmansa tähtäsi. Vaarallinen vastustaja, joka jo oli yrittänyt
sysätä hänet syytettyjen istuimelle, oli nyt itse tähän asemaan
joutunut ja varmana ja turvallisena saattoi hän taas lujalla kädellä
hoitaa Suomen ohjaksia.

Vaan Kaarlo Hornin puoluelaiset vetäysivät allapäin kokoussalin
soppeen, siellä hiljaa supatellen. He olivat vielä aivan hölmöstyneitä
äskeisestä äkkikäänteestä.

-- Herttua on taas nolattu. Mikä on tästä kaikesta lopuksi tuleva,
kysyi Boije päätään puistellen.

-- Tästä tulee lopuksi -- sota, vastasi Louhisaaren Fleming, katsahtaen
arasti voittoisaan orpanaansa.

Ja Erik Ribbing lisäsi:

-- Niin, siitä ei päästä mihinkään, tästä koituu sota.

Vaan syvälle mietteihinsä vaipuneena, yhä itsekin ihmetellen sitä
varomattomuuttaan, joka oli antanut hänen muuten kömpelölle
vastustajalleen tilaisuuden viskata hänet kerrassaan alakynteen, oli
Horn verkalleen laskeutunut kokoushuoneesta alas, tietämättä oikeastaan
minne hänen oli mentävä ja mitä hänen oli tehtävä. Hänen luottamuksensa
maamiestensä joukossa oli lopussa, hänen jo varma voittonsa kumossa,
itseään häntä luultavasti odotti herttuan epäsuosio Ruotsissa tai ehkä
-- vankityrmä Suomessa....

Näissä mietteissään kerroksen laskeuduttuaan pysähtyi hän hetkeksi
porraskäytävältä, vanhan kirkon edustalta, ulkonevalle pienelle
parvekkeelle, siinä ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan. Alhaalta
linnanpihalta kuului kavion kopsetta ja ääniä; joku airut näytti
juurikään saapuneen linnaan ja Hornista kuulosti, että se kyseli juuri
häntä; aivan oikein, airut lähti jo kohta nousemaan portaita ylös
suureen kuningassaliin, jossa Hornin oli kerrottu olevan. Horn säpsähti
ja astui airutta vastaan, pysäyttäen hänet siihen ja kysellen hänen
asiaansa. Airut oli tullut Ruotsista, tuonut hänelle kirjeen
Kaarlo-herttualta. Kiireesti riuhtasi Horn kirjeen auki ja rupesi
lukemaan sitä siinä puolipimeällä parvella. Mutta sen sisällys oli niin
merkillistä, hän silmäili uudelleen sen läpi, vaan ei voinut sitä kohta
tajuta. Ja tarkemmin lukeakseen kirjettään kiirehti hän lähimpään
huoneeseen, missä näki tulta olevan, ja asettui, tarkastamatta ketä
huoneessa oli, uunissa roimuavan takkavalkean ääreen ahmimaan herttuan
viestiä. Hän luki sen kahteenkin kertaan ja jäi sitten vielä äskeistä
kalpeampana seisomaan yhteen kohti, tuijottaen kädessään olevaan
paperiin.

Kuului silloin pimennosta, ikkunansyvennyksen luota huoneen perältä,
hämmästynyt huudahdus:

-- Isäni!

Horn kääntyi katsomaan ja näkikin nyt vasta poikansa Henrikin seisovan
siellä nojallaan tuolin selkään, jolla tuolilla istui nuori neitonen,
kalvakka ja solakka, jota hän ei ensiksi tuntenutkaan. Hän astui
lähemmäs ja silloin hänelle asema rupesi selvenemään: tuolilla istuja
oli neiti Fleming, Anna Jaakkimantytär, jonka hän viimeksi pari vuotta
sitten oli Upsalassa nähnyt, silloin vielä kukoistavana ja verevänä.
Tämän neitosen kättä piti nuori Henrik omassaan, piteli sitä varmasti,
vaikka neitonen puolittain näytti tahtovan vetää sen pois.

-- Sinäkö poikani täällä! Tule, meidän täytyy nyt heti rientää linnasta
pois ja Kankaisiin.

Vaan nuorukainen viittasi isälleen hymyillen neitosta, joka hänen
edessään istui, ja virkkoi:

-- Ei, isä, ei nyt vielä pois. Te näette, minä en voi lähteä.

Melkein säikähtyneenä vilkasi isä poikaansa, joka siinä niin
hymyilevänä ja onnellisen näköisenä seisoi, ja hän jäi tuokioksi
sanattomana katsomaan tuota kohtausta.

Nuori Henrik oli vihdoin päivällisen jälkeen tässä huoneessa tavannut
Annan ja saanut hänen kanssaan kahdenkesken keskustella. Siinä
ikkunasyvennyksessä hän oli kertonut neitoselle, ettei hän pitkällä
eroajalla, ei koettelemalla, ei taistelemallakaan, ollut saanut hänen
kuvaa mielestään. Ja niinkuin hän vuosi sitten oli luvannut Paraisten
rannalla, kun neitonen kiihtyneessä mielentilassa oli kieltänyt häntä
Kuitiaan menemästä, niin tahtoi hän nyt neitoselle uudistaa silloin
tekemänsä kysymyksen. Menneisyys oli, sanoi hän, haudattava unhotuksiin
ja alettava uusi elämä uudella pohjalla ja uudella rohkeudella.

-- Matkustakaamme Suomesta pois, asettukaamme isäni tiloille
Vironmaalle, jossa uudessa ympäristössä, uusissa oloissa, entiset surut
kyllä häipyvät, -- siellä voitte vielä elää tyytyväisenä, ehkä
onnellisnakin. Minulle ainakin siellä onnen taivas aukeaisi.

Anna ei ollut vastannut mitään, vaan nuorukaisen lempeät sanat ja hänen
luottamusta-antava ystävällisyytensä oli ikäänkuin tuudittaen ja
tyynnyttäen häneen vaikuttanut. Tuntui, kuin olisi jostakin kaukaa
lehahtanut lauhkea, tuorentava tuulahdus pitkän tyyneen ja kuivuuden
perästä ja se kyynel, joka salaa hänen silmästään vierähti, tuntui
kepenevän kaihon kyyneleeltä. Vaan samalla ahdisti rintaa, tuntui
syyttävä poltto sydämmessä ja ääni hänessä kuului huutavan: ei, ei, ei,
se olisi petosta, se olisi valan rikkomista... Hellästi ja lämpösästi
tarttui nuorukainen hänen käteensä ja piti sitä omassaan; neitonen
tunsi, että hänen täytyi se vetää siitä pois, mutta hän ei voinut sitä
rajusti riuhtaista, vaikka hänet valtasikin tuskallinen tunne, kun se
siinä lepäsi. Kiivaana kävi taistelu hänen sisässään; hän tiesi, että
hänen elämänsä oli autio korpi, vaan hänestä tuntui, ettei hänellä
ollut oikeutta sitä enää viljellä. Vaan nuori Henrik, jonka mielessä
tuo sanaton suostumus kypsytti kauan kyteneitä toiveita, osotti
hurmaantuneena isälleen sitä kättä, josta hän yhä vielä piteli kiinni.

Mutta Kaarlo Hornille oli asema kohta selvänä: tämä liitto on nyt
mahdoton, mahdottomampi kuin koskaan. Nythän hänen oli lähdettävä
karkotettuna linnasta pois, rikollisena ja häväistynä sieltä paettava,
ja hänen poikansa täytyi seurata häntä, täytyi katkasta kaikki siteensä
Flemingin perheestä -- se oli pakosta. Vielä tunti sitten olisi asia
voinut olla aivan toisin, -- nyt oli Hornin nimi tahrattu, nyt olisi
tuo kosinta ollut matelevaisen nöyryytystä.

-- Mahdotonta, poikani, -- se on liian myöhää. Meidän täytyy jo tänä
iltana olla poissa Turusta ja niinpian kuin mahdollista poissa koko
Suomestakin. Tule!

Anna Fleming oli, tämän keskustelun kautta ikäänkuin havahtuneena
jostakin kiduttavasta unesta, äkkiä vetäytynyt nuorukaisen vierestä
syrjään ja Henrikin oli täytynyt hellittää se kätönen, jota hän jo
omanaan oli pitänyt. Hämmästyneenä kysyi hän isältään:

-- Miksi, isä, mitä on tapahtunut?

-- Paljokin, poikani. Pääasia: me olemme karkotetut tästä linnasta,
nimemme arvo vaatii meidät kohta poistumaan.

Vaan nuorukainen katsahti siimekseen vetäytynyttä neitosta, astui
askeleen häntä lähemmäs ja virkkoi:

-- Isäni, oli tapahtunut mitä tahansa, minä jään, sillä minua ei ole
karkotettu.

-- Ja kumminkin seuraat minua.

Varmana asiastaan katseli isä nyt säälien poikaansa ja tunsi samalla
soimuuta sydämmessään. Nuo muutamat varomattomat sanat, jotka hän
kiivastuneena oli päästänyt huuliltaan, olivat siis musertaneet hänen
poikansakin kauan kaihotun onnen ja särkeneet sen liiton, jota hän
itsekin aikoinaan oli toivonut. Ilman noita sanoja olisi kaikki voinut
olla toisin, kiistojen jälkeen olisi ehkä saatu sointuisa sovintojuhla,
hän olisi voittajan oikeudella voinut osottaa Flemingille suosiota. Hän
olisi rakentanut rauhan kansalaistensa kesken ja uudella liitolla
vahvistanut sen, välittämättä herttuan rankaisemiskäskyistä ja
siitäkin, mitä hän nyt vielä tässä äsken tulleessa kirjeessään
kirjoitti...

Niin, tuo kirje, se oli tuokioksi hänen mielestään unehtunut, vaikka se
vielä oli auki hänen kädessään. Sitä muistaessaan hän nyt säpsähti,
riensi ovelle ja kutsui hätääntyneellä äänellä airueen sisään.

Se oli näet vaarallinen kirje tuo, jota hän vieläkin kuin peljästyneenä
silmäili. Herttua käski siinä Kaarlo Hornin kohta, jos osakaan Suomen
herroista olisi Flemingiä vastaan, ripeällä kaappauksella vangita
marskin ja ottaa linna haltuunsa herttuaa varten... Tuo käsky jos
joutuisi marskin tietoon, olisivat he surman omia kaikki, ja siksi tuo
kirje hänen kynsissään niin poltteli.

-- Tunnetteko tämän kirjeen sisällön? kysyi hän airueelta, joka oli
jäänyt ovensuuhun seisomaan.

Lähettiläs nyökäytti päätään.

-- Siitä ääneti kuin kivi, jos henkenne on teillekin kallis! -- Näin
sanoessaan viskasi Horn kirjeen roimuavaan takkavalkeaan, jossa se
kohta hiiltyi.

-- Mitä, käyvätkö täällä niinpäin asiat?

-- Niinpäin, -- pelastakoon itsensä ken voi.

Lähettiläs oli astunut askeleen lähemmäs, joten heijastus
takkavalkeasta sattui hänen nuorteaan vartaloonsa, joka omituisen
levottomasti värähti, kuin hän pettymystä kertovalla äänellä virkkoi:

-- Siis taas kaikki kumossa! Viimeinen keino on enää jälellä,
tiedättekö sen?

Horn ei ehtinyt tähän airueen salaperäiseen kysymykseen vastata, sillä
pimennosta, ikkunasyvennyksestä kuului hiljainen kirkaus ja neitonen,
joka siellä koko ajan ääneti oli istunut, syöksähti esiin takkatulen
valoon, huudahtaen:

-- Hän elää, se on hän...!

Ja hän tarttui intohimoisesti ja voimakkaasti nuoren airueen
käsivarteen, katsoi tutkivasti hänen silmiinsä ja jatkoi iloa
uhkuvalla, raikkaalla äänellä:

-- Sinä elät, olet täällä!

Ja airut viskasi syrjään tuuhean, mustan tekotukan, jolla hän oli
peittänyt keltaset kiharansa, korkean otsansa ja kasvonsakin osaksi,
tarttui neitosen ojennettuihin käsiin ja vastasi hilpeästi:

-- Elän, jumalankiitos, elän, elän yksinomaan sinua varten ja sinun
vuoksesi olen täälläkin.

Hornit, isä ja poika, seisoivat sanattomina ääressä aluksi
oivaltamatta, mikä neitoseen oli lentänyt. Vaan tekotukan alta tunsivat
hekin kohta airueen, -- se oli Hieronymus Birckholtz -- ja silloin
hekin ymmärsivät, mikä neitosen oli vienyt äsken tulleen airueen syliin
ja miksi hän siinä niin autuaana huoahti:

-- Jumalankiitos, siis elän minäkin!

Vaan Kankaisten nuoressa herrassa kuohautti tämä näky äsken vielä niin
sopusointuisia tunteita; hän kalpeni tuokioksi, vaan sitten syöksähti
veri kuumana hänen kasvoihinsa ja hän tunsi luontonsa hurjistuvan.
Näkihän hän tuossa edessään sen kelvottoman keinottelijan, joka oli
kietonut verkkoihinsa hänen nuoruutensa lemmikin ja unelmainsa immen,
joka oli väärinkäyttänyt neidolta saavuttamansa luottamuksen ja sitten
katalana paennut ... näkihän hän hänen siinä edessään nytkin syleilevän
tuota neitosta, jonka hän itse juuri ikään luuli vihdoinkin omakseen
voittaneensa ja morsiamekseen kihlanneensa... Hänen nuori verensä
kuohahti ja hänen mielensä raivostui; hän astui uhkaavana esiin ja
paljasti vimmastuneena miekkansa. Airut syrjäytyi askeleen, laski
neidon kädestään ja tapaili hänkin miekkansa kahvaa...

Vaan Kaarlo Horn oli siinä samassa saapuvilla, tarttui lujasti poikansa
ojennettuun käsivarteen ja virkkoi ankarasti:

-- Onneton, sinä seuraat minua, ja heti! Taistella et täällä saa, sulla
ei ole syytä taistella eikä oikeutta. Miekkasi tuppeen!

Nuori Henrik seisoi siinä toivottomana ja epävarmana, katseli
hehkuvilla silmillään vuoroin isäänsä, vuoroin airutta. Vaan tämä
jälkimmäinen astui tyynesti ja kunnioittaen Hornien eteen ja virkkoi
reippaasti ja vakavasti:

-- Monasti on henkeni tämän neitosen vuoksi jo ollut alttiina ja
monasti se on niin oleva vieläkin, enkä sitä karta, sillä hän on
morsiameni, hän on puolisoni, hän on kaikista huolimatta oleva vihitty
vaimoni. Katsokaa häntä, jalosukuinen nuorukainen, ja te huomaatte
viisaammaksi seurata isäänne. Sillä tottatosiaan, tässä ei ole
kaksintaistelupaikka eikä meidän kahden varsinkaan ole tässä
taisteltava.

Nuori Henrik katsahti Annaa, jonka silmät niin palavina olivat
airueeseen kiintyneet, ja hän ymmärsi, että hän tosiaankin tässä oli
joutilas. Vaan se tuntui niin raskaalta, hän ei voinut olla kysymättä:

-- Poisko ... ijäksi...?

-- Pois, poikani, pois ijäksi, vastasi isä taluttaen nuorukaista ovea
kohden. Ja tämä seurasi mukana, saamatta jäähyväiskatsetta neitoselta,
laskeusi pihalle, astui isänsä rinnalla rekeä kohden. Pihalla leikki
hänen veljensä Evert iloisena ikäistensä äänekkäässä parvessa. Kaarlo
Horn kutsui hänetkin sieltä pois ja hämmästyneenä, tyytymättömänä erosi
Evert ilosesta leikistä ja kysyi kummissaan isältään:

-- Kotiinko jo, isä; mutta meidänhän piti tänä iltana saada ampua
tykeillä?

-- Suokoon taivas, etteivät tykit täällä pian todenperästä rupeaisi
paukkumaan, vastasi isä miettiväisenä, rekeen istuessaan. Ja samassa
ajoikin jo Hornein perhe laskusillan yli pois Turun linnasta.

Hetkisen viivähti sisälle jäänyt airut siellä vielä, mutta kauan ei
ollut hänenkään siellä turvallista viipyä. Jos hänet tässä linnassa
olisi tunnettu, olisi hirsipuu varmaan ollut hänelle varattu, sen hän
tiesi ja siksi hän huolellisesti taas peitti kasvonsa. Neitonen seisoi
vielä sanatonna siinä uuniin nojautuneena, johon airut hänet äsken oli
jättänyt, seisoi siinä liikahtamatta, kasvot nuorukaiseen kiintyneinä,
puolittain ilosina, puolittain syyttävästi kysyvinä. Hieronymo tarttui
hänen käteensä ja virkkoi:

-- Meillä olisi paljo puhumista, mutta tässä ei ole tilaisuutta
selityksiin. Meidän on ollut taisteltava voimia vastaan, jotka ovat
olleet meitä väkevämmät. Mutta ratkaisun hetki lähenee, minä olen
matkalla sitä valmistamaan. Rohkeutta, Anna, kestävyyttä, me löydämme
vielä onnen, joka kärsimyksemme korvaa.

-- Erotaanko taas? kysyi neitonen arasti.

-- Vaan ainoastaan hetkeksi. Huomaa: kun myrsky rupee pauhaamaan,
silloin olen minä jo lähelläsi. Vaan nyt hyvästi!

Yksi syleily, yksi kädenpuristus, ja nuori airut syöksi Hornein jälestä
alas linnanpihalle ja kiirehti rekeensä. Jo olikin aika, askeleita
kuului jo portaissa, Suomen herrat laskeusivat jo alas kokoushuoneesta,
ja juuri kun Hieronymo ajoi ulos linnan portista, kuuli hän äänen,
jonka hän liiankin hyvin tunsi ja jossa oli korskeaa kajannetta,
huutavan:

-- No, nyt saatte kohta ampua, pojat, nyt on hetki tullut. Ja
liukkaasti liikkeelle kaikki linnan naiset, sillä tänään tässä talossa
juhlitaan!

Pian kohisikin taas liikettä linnan juhlasuojissa, palvelijat juoksivat
edestakaisin juhlan valmistustouhuissa ja vieraat ryhmittyivät suureen
ruhtinaansaliin täytettyjen maljojen ääreen. Vaan tuota vilkasta touhua
huomaamatta, kuulematta, kuinka ovet paukkuivat ja askeleet narskuivat
portaissa ja käytävissä, seisoi Anna Fleming vielä kauan paikoillaan
uunin katveessa sen kylkeen nojautuneena, silmässä riemuava, vilkas
loiste ja kasvoilla onnellinen hymy.

Olihan hänelle tuo äskeinen tapaus kaikkine vaiheineen vielä kokonaan
kuin unta, kuin pikaisesti ohilentänyt häilyvä unelma, alusta niin
painostava ja synkkä ja sitten niin kirkas ja kevyt kuin kesäinen
päivä. Hän eli, hän toivoi vielä... Kuinka olisi hän sitä voinut
vielä äsken uskoa, kun hän murtuneen mielensä heikkoudessa taisteli
siitä, minkä muodon hänen oli annettava vastaisille, ilottomille
kohtaloilleen. Silloin leimahti salama ... kuului ääni, joka kajahti
tutulta, josta oli mahdoton erehtyä, ja tuossa seisoi se iloinen poika,
joka oli tuottanut hänelle niin paljo kaihoa ja kyyneleitä, mutta joka
ainoa saattoi puhaltaa henkeä hänen jo riutuneeseen elämäänsä. Hän eli,
hän rakasti, hän valmisti väsymättä heidän yhteistä onneaan, -- oi,
muuta ei Anna tarvinnutkaan tietää, siitä hetkestä hänkin jälleen eli
ja toivoi. Hän oli levännyt siunatun silmäyksen sulhonsa sylissä -- ja
»rohkeutta, kestävyyttä!» sitä ei häneltä nyt tullut puuttumaan.

Näitä Anna nauttien muisteli, yhä vielä seistessään silmät kirkkaina ja
povi aaltoilevana hiiltyvän takkatulen ääressä uunin reunukseen
nojautuneena. Siitä hänet Ebba-rouva taloustoimissa juostessaan tapasi
ja tuli uteliaana puhuttelemaan:

-- No, Anna, sinä näytät virkulta tänään. Miten päättyi yhtymisenne
nuoren Hornin kanssa?

-- Hornin, hänenkö...? -- Tämä nuorukainen oli jo melkein joutunut
unhotuksiin Annan muistoista ja tädin kysymys herätti hänet nyt
muistamaan tuota äskeistä kohtausta kuin jotakin hyvin kaukaista
asiata. -- Hornin, niin, hänen isänsä pakotti hänet lähtemään pois.

-- Siis liian myöhään, eilen olisi kaikki vielä voinut käydä toisin.
Mutta nyt, -- niin, tosiaankin mahdotonta. Ja sinä näytät siitä
päätöksestä olevan iloinen, ehkäpä se siis parasta olikin, -- kunhan
vain aina olisit tähän tulokseen yhtä tyytyväinen!

-- Olen, täti, olen aina...

-- No hyvä, hyvä, ei puhuta siitä enää. Joudu sinäkin nyt meitä
auttamaan, täällä tulee tänään suuret juhlat, kokous on päättynyt ja
päättynyt hyvin, setäsi on saavuttanut loistavan voiton. Tule!

Annan täytyi melkein ravistaa ruumistaan, päästäkseen palaamaan
muistoistaan ja mietteistään arkielämän todellisuuteen. Vaan kun hän
sitten taloustoimiin ryhtyi, sujuivat ne häneltä keveästi ja hilpeästi,
hän heläytti laulunkin lomaan, joten palvelusväki, joka oli tottunut
näkemään hänen liikkuvan kuin aaveen ääneti ja hiljaa, sitä aivan
ihmeissään katseli.

Samallainen reipas, kahleistaan vapautunut, hilpeä mieliala vallitsi
tänään yleensäkin linnassa, jossa juhlamaljat tiheään kiertelivät ja
juhlakulut kajahtivat, sekä ylhäällä linnan herrashuoneissa että
alhaalla linnueen asunnoissa. Tulia sytytettiin illan kuluessa tornien
huippuihin palamaan ja juhlalaukauksia ammuttiin valleilta. -- --

Vaan niissä kahdessa reessä, jotka tänä iltana peräkkäin ajoivat Turun
linnasta valtatietä myöten pahjoiseen päin, oli mieliala vakava ja
huolekas. Edellisessä näistä, jossa kaksi henkeä perällä istui ja
ohjaksissa nuori poikanen, ei koko matkalla puhuttu mitään, ennenkuin
Maskussa käännyttiin valtatieltä rannikolle vievälle poikkitielle, joka
ohjasi Kankaisten tilalle. Tässä vasta lausui vanhempi reen perällä
istuvista:

-- Niin, poikani, epäystävälliseltä näytti kotimaan rannikko meidän
tänne tullessamme. Sinä näet, se sysää meidät sittenkin luotaan.

Ja nuorempi lisäsi huoahtaen:

-- Niin, isä, se sysää meidät luotaan. Siksi siitä pois, pois...!

Ja taas ajettiin hetkinen syvässä äänettömyydessä läpi lumisen
talviluonnon. Silloin tärähti yhtäkkiä hienosti jäinen maa,
lumihiutaleita putosi puiden oksilta ja kaukainen, kumea jysähdys
kuului. Reen ajolaudalla istuva poikanen heristi tuota kuullessaan
korviaan, käännähti vilkkaasti päin reessä istuvain puoleen ja huudahti
innostuneena:

-- Isä, isä, nyt ne ampuvat linnassa tykeillä. Nyt ne paukkuvat
ilolaukaukset.

-- Niin, kai siellä on syytä iloon. Mitä se laukaus sitten
ennustaneekin! -- Mutta kiirehdi hevosta, Evert, kiirehdi! -- --

Jälempänä ajavassa reessä, joka jatkoi matkaansa suoraan pohjoiseen
päin Poria kohden, istui perällä yksinäinen nuorukainen, joka usein sai
neuvoa kulkua ajajalle, joka näytti olevan outo näillä mailla. Tässä
reessä ajava nuori airut oli jo kulkenut pitkän matkan ja suorittanut
jo tärkeän ja vaarallisen tehtävän, vaan vielä pitempi matka hänellä
oli edessään, tehtävä vielä tärkeämpi ja vaarallisempi. Hän oli
henkensä kaupalla ajanut talvikelillä Ahvenanmeren poikki Turkuun,
viedäkseen säätyjen lähettiläille herttuan käskyä muitta mutkitta
vangita Klaus Fleming ja lähettää hänet Ruotsiin. Herttua oli tahtonut
tehdä jutun uppiniskaisen marskin kanssa niin lyhyeksi kuin mahdollista
ja katkasta äkkikaappauksella kaikki pitkät neuvottelut. Siihen hän oli
tarvinnut taitavan airueen. Ja vaikka tämä toimi erityisesti Hieronymo
Birckholtzille, jota marski niin kiihkeästi vihasi, olikin hyvin
vaarallinen, oli tämä mielellään sen ottanut vastaan, -- hän tahtoi
olla saapuvilla, jos kepponen onnistuisi, samalla kaapatakseen
Flemingin pesäjaosta omankin osuutensa, morsiamensa.

Vaan kepponen ei ollut onnistunut, herttua oli laskenut väärin,
luottanut liiaksi Hornin vaikutusvaltaan, joka tosin oli ollut suuri,
mutta joka silloin juuri pahimmoilleen oli saanut kuolonkolahduksen.
Mutta siltäkin varalta, että näin tulisi käymään, oli herttua uskonut
airueelle tärkeitä toimia. Hänen oli siinä tapauksessa, että lähetystö
ei voisi kukistaa Flemingiä Suomessa, matkustettava Satakunnan ja
Pohjanmaan läpi aina Peräpohjaan saakka ja matkallaan lietsottava sitä
tulta, jonka herttua tiesi siellä jo kytevän. Katkera viha vallitsi
koko Suomessa ja varsinkin Pohjanmaalla Flemingin rautaista hallitusta
vastaan, talonpojat miettivät kostoa. Kaatukoon Fleming siihen omaan
kasvattamaansa katkeruuteen, ellei häntä muuten saada kaadetuksi, --
niin oli herttua arvellut --, sytytetään kipuna, lasketaan kosto
valloilleen. Sitä valmistaakseen oli nyt herttuan airueen käytävä
talonpoikain luona, poikettava talosta taloon, puhuteltava,
neuvottava...

Se ei ollut leikin retki, sen tiesi se nuorukainen, joka yksin ajeli
valtatietä Turusta pohjoiseen päin, hän tiesi, ettei hänen henkensä
maksanut paljoa, jos hänet ja hänen asiansa keksittäisiin. Vaara siihen
oli myötään tarjona, kun hänen tuli tällaisia asioita ajaa maakunnassa,
jossa jo ilmeinen sotakanta vallitsi rahvaan ja majotetun sotaväen
välillä, jossa jokainen ratsumies oli oikeutettu ja halukas pistämään
vartaaseen salakulkijan, joka yllytti kansaa kieltämään ratsuväeltä
ruoan ja asunnon, ja jossa sen lisäksi Flemingin käskyläiset, voudit ja
kirjurit, erityisesti pitivät epäiltäviä matkustajia silmällä. Ja
hirttonuora olisi ollut hyvin ikävä kapine juuri nyt, jolloin onnen
ratas vihdoinkin oli kääntymässä...

Vaan eipä siitä surua -- liukkaasti vain ja vikkelästi, se oli
Hieronymon tunnussanana, ainahan vikkelä mies nahkansa pelastaa. Ja hän
vihelteli reessä iloisia säveleitä, muistellessaan tyttöään, jonka hän
äsken oli tavannut, vaipui sitten taas miettimään tehtäväänsä,
miettimään sitä roviota, jota hän oli lähdössä sytyttämään ja sitä
palkkiota, minkä hän siitä itse oli saava. Hänen mielensä painui aina
vakavaksi, kun hän ajatteli tuota veristä kylvöä, jota hän oli
kylvämässä, -- mutta sitten hän taas ajatteli satoa, ja taas hän
vihelteli iloisia säveleitä, yhä matkatessaan pohjoiseen päin.




XII.

Klaus Fleming mahtavuudessaan.


Kesäinen aamuaurinko, joka lämpösästi paahteli rantakallioita ja
kirkkaana pälyili veden pinnalla, leikki iloisena kullahtavissa
kiharoissa sen nuoren neitosen, joka Turun linnan alla, Linna-aukon
äyräällä, istui vesikivellä, syvälle painautuneena paperilehden yli,
joka oli hänen sylissään. Hänen kasvonsa kuvastuivat veden kalvoon,
johon hän aina toisinaan pitkään katsoi, kohautellen silmiään
paperistaan. Nuo kasvot eivät enää olleet samat pyöreähköt,
helakkaväriset immen kasvot, joihin tutustuimme, kun eräänä
kevätpäivänä saattelimme Anna Flemingiä Paraisten kirkkoon, mutta ne
eivät myöskään olleet samat harmahtavat, pettymystä ja kaihoa kertovat
naiskasvot, jotka Pikkalan rantatörmältä eräänä syyspäivänä näimme
väsyneinä tähtäävän meren autiolle ulapalle. Ne olivat kalpeat vielä
nuo kasvot, ja ohimoilla lepäsi hieno varjo, vaan samalla ne olivat
ikäänkuin kehittyneet ja hienonneet piirteiltään; niistä kuvastui
kestettyjen taistelujen jälkiä, vaan samalla luottavaa varmuutta ja
toivoa. Ja suunpielissä värähteli yhä uudistuva, nuortea, ilonen hymy,
niin raikas kuin tuo vihanta nurmiranta siinä lahden takana, ja silmät,
jotka ahmivat paperilehden tiheitä rivejä, säteilivät riemua ja
kiitollisuutta.

Hän oli saanut kirjeen sulholtaan, ensi kirjeen koko pitkänä
kihla-aikanaan, ja siinä oli riemun lähde. Olihan tosin niitä kirjeitä
ollut hänelle ennenkin tulossa, vaan ne olivat jääneet matkalle,
pysähtyneet pidättäjäin kouriin ehtimättä perille asti. Tämä oli nyt
päässyt perille. Kun Anna tänään aamusella oli lähtenyt linnasta
tavalliselle aamukävelylleen, oli sillankorvassa seisonut kolme miestä,
joista yksi oli häntä hyvin tyystin tarkastellut ja vihdoin tullut
kysymään, oliko hän marskin veljentytär, neiti Anna Fleming. Kun tyttö
kummastuneena oli myöntäen vastannut, oli talonpoika kaivanut poveltaan
pienen paperikäärön ja antanut sen hänelle. Mies sanoi saaneensa sen
kotonaan Pohjanmaalla itse lähettäjältä, joka oli hänelle neuvonut
keinot ja tuntomerkit, joiden mukaan hän osaisi antaa kirjeen suoraan
neitoselle. Samalla mies kertoi, että he, kolme pohjolaista, olivat
purjehtineet kotipitäjistään Turkuun vielä kerran pyytämään marskilta
joitakuita huojennuksia ratsuväen kovista rasituksista, ja että he
kohta linnassa käytyään aikoivat lähteä paluumatkalle, jolloin he
voisivat viedä vastauksenkin sille iloiselle nuorelle herralle, joka
sitä siellä kaukana Pohjanmaalla odotti.

Kiitollisena tuomisista oli Anna rientänyt alas rantatörmälle siellä
yksinään, rauhassa ja piilossa, kirjettään lukemaan. Siellä hän sen jo
oli lukenut kertaan ja toiseen ja yhä vielä oli se hänelle yhtä tuores
ja rakas. Hänen sulhonsa kertoi siinä hilpeästi ja hauskasti matkastaan
Pohjanmaalle, jossa vaaroja ei ollut puuttunut, mutta jossa hänen
toimensa jo olivat hyvällä tolalla. Kertoi, kuinka hän tällä matkallaan
pitkin talvea ja kevättä juuri oli valmistellut heidän kauan kaivattua
yhteistä onneaan, kuinka valoisilta tulevaisuuden toiveet nyt jo
näyttivät ja kuinka varma hän oli aikeidensa onnistumisesta. Ja näin
hän reippaasti ja luottamuksella kirjoitti kirjeensä lopussa:

    »Syksy on pian käsissä, pian peittää lumi maan ja suksikeli
    on parhaillaan. Silloin saatte te siellä Turussa kuulla uutisia
    täältä Pohjanmaalta, silloin saat, Anna, sinäkin minusta kuulla
    ja silloin ei kulu enää kauaa, ennenkuin olen luonasi. Samoihin
    aikoihin sinne kuulunee paljo muutakin ryskettä, kuuluu myrskyn
    ja vihurin ääniä, jotka lähtevät vinkumaan kaikilta suunnilta.
    Mutta niitä elä sinä tyttöni säiky, ne ovat kaikki meille hyvän
    enteitä, onnen merkkejä. Saatpa nähdä, kuinka minä sen myrskyn
    keskestä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien vihdoinkin
    omani omakseni. Monasti meitä ovat toiveemme pettäneet ja rauenneet
    ovat parhaat yritykseni; vaan nyt olen onnistumisestani varma,
    yritys on siksi voimakas, ettei se petä. Siis vielä muutamia
    kuukausia eroa ja sitten minä olen koettava palkita sen kaiken,
    mitä minun vuokseni olet uhrannut ja kärsinyt...»

Näin hän kirjoitti ja koko tuosta kirjeestä huokui Annaa vastaan
sellaista varmuutta, luottamusta ja lämpöä, että hän aivan kuin
onneensa sulaneena siinä istui, hänkin jo mielessään varmana unelmainsa
lopullisesta toteutumisesta.

Ylemmäs taivaalle noussut päivä paistoi jo kuumasti hänen selkäänsä,
mutta ei sekään tuntunut rasittavalta eikä hän hakenut siimestä.
Tuntuihan luonto ja ympäristökin tänään niin kauniilta ja
sopusuhtaiselta ja hän katseli iloisena, kuinka tuulimyllyjen siivet
Kakolan mäellä rattoisasti pyörivät ja kuinka lystikkään pienen
näköisinä muurarit Korpolaisvuorella rimpuilivat sinne rakentamansa
uuden varustuksen seinämillä ja keikkuivat sen tornissa. Eikä hän olisi
tältä rauhaisalta juhlapaikaltaan, jossa hänellä oli ollut niin
herttanen hetki, ollenkaan malttanut lähteäkään pois, vaan hän muisti
samalla, että hänen setänsä oli juuri tänä päivänä määrännyt perheensä
lähtemään Turun linnasta, jossa se talvesta saakka nyt yhtämittaa oli
asunut, Uudellemaalle, Pikkalaan ja Siuntioon, jonne laivasto kutsui
marskin ja taloudenhoito hänen rouvansa. Piti siis lähteä matkalle
varustautumaan. Anna nousi melkein vastenmielisesti vesikiveltään ja
rupesi astumaan kallioista rantaa myöten valtatielle päin.

Silloin hän yhtäkkiä pysähtyi. Hän näki linnasta päin vastaansa tulevan
neitosen, joka hänelle liinalla vilkkaasti viuhtoi ja jonka hän kohta
tunsi Elina-serkukseen. Juoksujalassa oli Elina pian hänen luonaan.

-- Elina, sinäkö täällä? Milloin olet tullut?

-- Illalla tulin kaupunkiin Liuksialan Kaarina-rouvan kanssa. Saavuimme
äsken linnaan, vaan sieltä sinua turhaan etsin, -- mitä täällä
lymyilet?

-- Lymyilen todellakin, minullakin on näet Elina taas salaisuuksia.
Vaan istutaan vielä hetkeksi tähän kalliolle tarinoimaan, oi, niin
paljo, paljo on mulla sulle nyt kerrottavana.

-- Entä mulla sitten! Kas noin, pääsi nojaa syliini niinkuin ennen...
Vaan kerrohan sinä ensin; näytäs, sinähän olet ilonen kuin varsa, mitä,
Anna, onko sulhosi löytynyt?

-- On löytynyt, olen tavannut hänet ja tapaan pian taas. Vaan kuulehan!

Ja pakina alkoi.

Serkukset eivät olleet taas vuoteen toisiaan tavanneet, eivät
senjälkeen kuin Pikkalassa erosivat tuon keskeytetyn ulkomaanmatkan
jälkeen. Silloin olivat molemmat olleet synkällä, masentuneella
mielellä, Anna surren kaatunutta unelmaansa ja Elina rohkeiden
tuumainsa keskeytymistä. Nyt olivat molemmilla toiveet taas rohkeammat
ja Anna varsinkin kertoi riemastuksella serkulleen onnensa
odottamattomasta käänteestä. Nyt se ei enää ollutkaan kaukana, se
pitkäaikaisten unelmain päämaali, -- muutamia kuukausia vain ja
_hän_ on täällä! Ja uhkuvalla ilolla vilautti hän Elinalle äsken
saamaansa kirjettä.

-- Mutta millä keinoilla hän tulee, mikä on hänen suunnitelmansa? kysyi
Elina epäillen.

-- Hän tulee, se on pääasia, ja se on varma. Näin hän kirjoittaa: »Sen
myrskyn keskestä minä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien
vihdoinkin omani omakseni». Hän tulee!

Vaan Elina kävi yhtäkkiä tarkkaavaksi.

-- Myrskyn keskestä, kirjoittaako hän niin?

-- Niin, niin, kuten kuulit.

-- Hm, silloin aavistan, mitä hän tarkottaa. Hän luottaa rajuilmaan, ja
aikoo käyttää sitä hyväkseen, -- ahaa! Sen oireita tuntuu kyllä
muuallakin ja sen aikana voi paljo tapahtua, -- siihen luotan minäkin.
Mutta se on vaarallista peliä.

Anna ei ollut ilonsa keskessä vielä tullut ajatelleeksikaan, mitä hänen
sulhonsa oikeastaan tuolla myrskyllä oli tarkottanut ja nyt Elinan
sanat hänet melkein säpsäyttivät.

-- Mitä, peljätäänkö sotaa?

-- Peljätään ja toivotaan, minä puolestani toivon, ja toivottava sitä
on sinunkin. Mutta -- katsoppas noita linnoitystöitä tuolla
Korpolaisvuorella --, täällä varustaudutaan myös, sitä ei vielä tiedä,
kuka sitä myrskyä tulee johtamaan.

Anna oli hetkeksi käynyt miettiväksi. Hänelle rupesi nyt vasta oikein
selvenemään, että hänen pelastuksensa ja onnensa riippuikin alkavasta
sodasta, sodasta hänen omaa setäänsä vastaan, ja sen onnistumisesta. Ja
hän virkkoi hiljaa:

-- Pitääkö siis välttämättä vuotaa verta?

-- Sitä et voine sinä estää jos tahtositkin, vastasi Elina. -- Eikä
sitä ole meidän syytä kammolla ajatella, sillä siihen meidän molempain
menestys liittyy. Kuules, Anna, näistäpuolin meidän toiveemme ja
halumme käyvät samaan suuntaan, tiet rinnakkain, päämäärät, -- niin, ne
ovat vielä kaukana. Vaan ne lähenevät, ne toteutuvat!

Tuo reipas luottamus tempasi Annankin taas mukaansa. Niin, käyköön
miten tahansa, sodassa tai rauhassa, tyyneessä tai myrskyssä, --
päämäärä toteutuu, sulho saapuu, se on kaikki! Ja hän rupesi nyt
vuorostaan kyselemään Elinalta tämän matkoja ja tuumia.

Elina oli kotoaan Hämeenlinnasta, jonne Liuksialan rouva pari viikkoa
sitten oli saapunut, lähtenyt tämän mukaan matkoille. Kaarina-rouvan
tarkotus oli pyytää marskilta lupaa saada kävästä edes Räävelissä
tervehtimässä onnetonta poikaansa, joka ei saanut tulla Suomeen edes
äitiään näkemään. Kustaa Eerikinpoika, jonka hänen palava koti-ikävänsä
jo vuosi sitten oli vetänyt Itämeren maakuntiin, oli viettänyt Riiassa
surkean talven köyhänä, sairaana ja avutonna, turhaan odottaen
pyytämäänsä lupaa saada käydä Suomessa. Tänä kesänä oli hän vihdoin
taas rohkassut mielensä ja lähtenyt luvatta tulemaan Suomenlahden yli.
Mutta Fleming, jolle oli annettu asiasta tieto, lähetti Pikkalasta
laivoja vastaan ja palautti kovaosaisen kuninkaanpojan takasin
Rääveliin. Sieltä oli tämä kirjoittanut äidilleen Liuksialaan ja
pyytänyt Kaarina-rouvaa sinne puheilleen. Kohta olikin rouva lähtenyt
matkoille ja tullut Hämeenlinnan kautta Turkuun, rukoillakseen
marskilta lupaa tuohon yhtymiseen.

-- Miksei häntä lasketa kotimaahansa? kysyi Anna ihmetellen, sillä
hänestä oli tuo heikko, surunvoittoinen mies viattomin ja vaarattomin
ihminen maailmassa.

-- Hän on kuninkaanpoika, hän on oikeutettu istumaan Ruotsin
valta-istuimella, ja siksi häntä peljätään ja vainotaan. Vaan hän tulee
kyllä tänne, ole siitä varma; sen myrskyn aikana, josta sulhosikin
kirjoittaa, tulet, toivon ma, kuulemaan korkeimpana mainittavan Kustaa
Eerikinpojan nimen.

-- Mitä, aikooko Kustaa Eerikinpoika nousta kapinaan, -- ja ketä
vastaan?

-- Hiljaa, hiljaa, me emme vielä tiedä, mitä hän aikoo. Mutta hänelle
on annettava aikeita, toimivoimaa, rohkeutta...!

-- Sitäkövarten matkustaa rouva Rääveliin?

-- Ei rouva, hän tuskin tietääkään mistään aikeista, hän pelkää liiaksi
poikaansa...

-- Vaan sinä, matkustatko sinäkin Rääveliin? Häntäkö tapaamaan?

Elina oli noussut pystöön ja seisoi suorana, juhlallisena, melkein
uhkaavan näköisenä siinä rantakalliolla, silmässä palava kiilto ja
käsivarsi ojennettuna suoraksi.

-- Niin, minä lähden noutamaan häntä Suomeen, minä tuon hänet tänne
sitä rajuilmaa johtamaan, joka puhkeava on, ja sen keskestä olen
kohottava hänet kunniaansa. Minussa on voimaa ja hänen pitää saada sitä
myöskin.

Anna katsoi ihaillen serkkuaan:

-- Oi, jos olisi minussakin tuollainen into ja tuollainen voima. Vaan
yksin, Elina, heikko tyttö --, mitä voit sinäkään? Onko sulla auttajia?

-- Koko Suomen kansa, sen saat nähdä. Vaan muista: ei sanaakaan näistä,
ei hiiskahdustakaan!

Hetken viivähtivät tytöt vielä supatellen siinä rantakalliolla, kunnes
Anna nousi, tarttui serkkuaan käsivarresta ja lähti taluttamaan linnaan
päin. Hänenhän oli kiirehdittävä valmistamaan kirjettä sulholleen,
saadakseen sen annetuksi Pohjanmaan lähettiläille, kun nämä, marskin
puheilla käytyään, lähtisivät linnasta. Pitkästi hän kirjoitti,
toivehikkaasti, luottavasti; kertoi huoltensa huojentumisesta, mielensä
reipastumisesta, kertoi rohkeana odottavansa sitä myrskyä, jonka
keskestä heidän onnensa oli sukeutuva. Ja kirjeensä valmiiksi
saatuaan lähti hän ulos pihalle odottamaan lähettiläitä, jotka vielä
olivat marskin puheilla. Ne viipyivät siellä kauan, Anna nousi
porraskäytävään, odottamaan oven takana. Vaan siitä hän äkkiä
peljästyneenä väistyi pois ja pakeni takasin alas linnan pihalle sen
pieneen puistikkoon.

Sisältä huoneesta oli näet kuulunut marskin ääni niin ankarana ja
vihaisena, ettei hän sitä sellaisena vielä ollut kuullut koskaan; jalka
oli tömissyt kiviseen lattiaan ja nyrkki paukkunut pöydän laitaan. Ja
sekaan oli kuulunut myöskin talonpoikain vakavia vastaväitteitä. Anna
arvasi, että lähettiläät olivat liikanaisella suorapuheisuudella
suututtaneet marskin noin äkäseksi ja toivoi nyt vain, että he pian
lähtisivät, ennenkuin setä vimmoissaan ryhtyisi väkivaltaisuuksiin, --
hän oli vihassaan niin peljättävä. Tuokion kuluttua narahtikin ovi,
askeleita kuului käytävästä, lähettiläät tulivat ulos, ja Anna rupesi
jo kävelemään sillalle päin heitä tavatakseen. Vaan lähettiläät eivät
menneetkään porttia kohden eivätkä sillalle, marskin huovit saattelivat
heitä pihan poikki erästä alakerran ovea kohti, jonka Anna tiesi vievän
vankityrmään. Raskas rautaovi vingahti valittavasti ja sulkeutui taas
salvaten miehet sisäpuolelleen.

Surumielin ja miettiväisnä sitä Anna katseli. Hän kyllä tiesi, että
katkera viha oli jo vuosikausia ollut vallitsemassa Pohjanmaan miesten
ja Klaus-herran välillä -- olipa se jo toisinaan väkivaltaisuuksiinkin
puhennut -- ja marskin oli hän monasti kuullut tuimasti sadattelevan
Pohjolaisten valitusretkiä Ruotsiin ja heidän niskottelemistaan hänen
virkamiehiään vastaan. Mutta miksi oli tuo viha nyt noin kiihtynyt,
miksi hänen miehekäs setänsä noin ahdisteli noita turvattomia
talonpoikia? Ja tuostako katkerasta vihasta hänen onnensa piti
sukeutua?

Erityisesti huolissaan siitä, että hänen kirjeensä nyt tuojain
vangittua jäisi lähettämättä, päätti Anna mennä marskin huoneeseen
saadakseen lähemmät tiedot asioista. Annan ja hänen setänsä vanhastaan
hyvät välit olivat taas vähitellen korjautuneet entiselleen,
Klaus-herra käytti vieläkin toisinaan Annaa apunaan ja tällä oli aina
oikeus mennä setänsä työhuoneeseen istumaan.

Marski käveli siellä, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä
mielentilassa tai erityisesti harkitessaan jotakin suunnitelmaa,
nytkin pitkillä askelilla lattiata edestakasin ja puhui, osaksi
itsekseen, osaksi kirjurilleen Gröningille, joka taas oli hänen
luonaan, palattuaan talvisen aateliskokouksen jälkeen tekemältään
Puolanmatkalta. Äskeisen myrskyn laineet olivat jo osaksi laskeutuneet,
vaan maininki kävi vielä korkeana.

-- Ei niillä ole pää tuohesta, puhisi marski siinä kiukuissaan. --
Tulevat tänne varottamaan ja uhkaamaan, ikäänkuin me emme entuudestaan
tuntisi heidän vehkeitään ja kapinahommiaan. Siellä he Pohjanmaalla
vangitsevat meidän virkamiehiämme ja pieksävät huovejamme... Eikä se
vielä mitään olisi, jos he olisivat omilla asioillaan, vaan nyt he
juoksevat toisen kätyreinä...

Marski pysähtyi hetkeksi miettimään ja jatkoi sitten:

-- He ovat reipasta väkeä, nuo pohjolaiset, mukiloivat venäläisiä kuin
vietävät eivätkä pelkää pirujakaan. Vaan hitonko me nyt teemme heidän
»oikeuksilleen». Eikö heillä ole lievemmät rasitukset kuin muilla
maakunnilla, täytyyhän heidänkin elättää omat huovinsa? Mutta nämä vain
uhkailemaan, -- ah kyllä minä ne nuijapäät tunnen, he ovat herttuan
verkoissa kaikki tyynni. Täältä he tietysti olisivat taas purjehtineet
suoraan Tukholmaan valittamaan meidän ankaruuttamme neuvostolle ja
valamaan vettä herttuan myllyyn. Vai mitä varten he tulivat tänne, hä,
Gröning?

-- Sanoivathan tahtovansa vielä kerran kuulla, onko mitään helpotuksia
toivottavissa, koska muuten eivät tiedä mitä tapahtuu.

-- Niin, sinäpä sen sanoit, -- »mitä tapahtuu» -- ilmeinen kapina-uhka.
Sitävarten siellä herttuan kätyrit ovatkin kulkeneet kiihottamassa
kansaa, -- kirottua, etteivät huovit saaneet kiinni sitä erästäkin
hirtehistä, jota lähetin heidät takaa-ajamaan -- hän on vanha kettu...!
Vaan koettakootpa pohjolaiset ... me muserramme heidät! Nostakoot
päänsä laillista esivaltaa vastaan, ja siitä syntyy verilöyly, jota
heidän jälkeläisensä vielä kymmenennessä polvessa hirmustuvat, -- jos
heiltä yleensä jää jälkeläisiä! Silloin ei ole armoa, sillä se kapina
ei ole ainoastaan meitä vastaan tähdätty, sen tarkotus on siirtää ruunu
pois Juhana-kuninkaan suvulta ... ah, kyllä minä sinun kavaluutesi
käsitän, sinä Södermanlannin vallanhimoinen herttua! Vaan Suomi on
oleva sulle sitkeä pala, sen minä takaan.

Marski istahti hetkeksi selkänojaan pöytäänsä vastaan, käännähti sitten
ja pyysi Gröningiltä sitä kirjettä, jonka he äsken Suomen aateliston
nimessä olivat Ruotsin valtioneuvostolle -- taikka oikeastaan yksin
herttualle -- lähetettäväksi kirjoittaneet. Hän silmäili sen läpi, veti
ristin sen yli ja virkkoi:

-- Tämä on liian imelätä, liian nöyrää. Meidän pitää kirjoittaa samalla
tavalla kuin he meille, tässä ei ole tarvis luikerrella. Kirjoita näin:
Me tunnemme kyllä ne monenlaiset, valtakunnan sisälliselle rauhalle
vaaralliset vehkeet, joita te tässä maassa, Suomessa, harjoitatte;
mutta tietäkää, me tulemme olemaan varuillamme vastataksemme samalla
mitalla. Suomen on kuningas meidän käsiimme uskonut ja teidän
vehkeitänne täällä tulemme siis kohtelemaan kapinayrityksinä kuningasta
ja esivaltaa vastaan, jommoisia ne ovatkin...

Gröning pysäytti epäillen kynänsä, vaan marski tiuskasi hänelle:

-- Mikset kirjota? Mitä mietit?

-- Minä mietin, että tämä merkitsee sotaa.

Fleming nousi taas kävelemään.

-- Sotaa, niin, mitä se muuta merkitseisi? Mitä tämä on ollut viime
talvesta saakka muuta kuin sotaa? Herttua varusteleikse Ruotsissa
valloitusretkelle Suomeen ja yllyttää Suomen ymmärtämätöntä rahvasta
kapinaan, me varustaudumme täällä suistamaan kumoon niin toisen kuin
toisenkin yrityksen. Se on sotaa. Vai suottako luulet meidän keräävän
väkemme leiriin tänne Turun edustalle ja suottako veistetään
sotalaivoja Pikkalassa...? Se on sotaa, tässä on turha leikkiä
piilosilla. Kirjota! -- Vaan jos eivät Suomen herrat kirjota alle?

-- He kirjoittavat nykyjään jo minkä alle tahansa. Sinä palasit
otolliseen aikaan Puolasta, tuoden kuninkaan kirjeet, -- hän lupaa itse
tulla Suomeen ja antaa meille siihen asti täyden valtuuden. Kukapa
uskaltaisi nyt enää niskotella: Kurjet tottelevat pakosta, Hornit ovat
kukistetut... Kuule, tapasitko Viron kautta tullessasi Kaarlo Hornin?

-- En, hän kuuluu asustavan tiloillaan, Boije on määrännyt hänet
jonkinlaiseen kotiarestiin.

-- Miksei Boije ole sulkenut häntä vankeuteen, kuten kuningas on
käskenyt? Ne vehkeilevät siellä, nuo herrat... Ei, meidän täytyy
itsemme poiketa Pikkalanmatkaltamme Rääveliin ja järjestää tuo asia.

Gröning kirjoitti kirjeen valmiiksi ja ojensi sen marskille. Klaus
Fleming ei kumminkaan siihen nyt enää katsonutkaan, hän näytti
vaipuneen muihin mietteisiin. Ja äkkiä hän terästäen katseensa
Gröningiin virkkoi:

-- Kuningas lupaa tulla tänä syksynä valtakuntaansa, ensin Suomeen,
niin hän kirjoittaa, niin kerrot sinä. Mitä luulet? Tuleeko hän...?
Niin, niin, tietysti sinulle Varsovassa on virallisesti ilmoitettu,
että hän tulee ja me toitotamme sitä kyllä koko maailmalle, -- luulet
itse, yksityisesti?

Hymy leikki Gröningin suupielissä, hän ymmärsi niin hyvin, mitä hänen
herransa tarkotti, ja hän vastasi ainoastaan kaksi sanaa:

-- Rex crastinus.

Fleming rupesi taas kävelemään.

-- Niin, niin huomispäivän kuningas, aina vastaseksi lykkäävä, aina
aikaansaamaton, aina sama Sigismund. Hänen lupauksiinsa emme saa
luottaa, emme saa yleensä luottaa mihinkään muuhun kuin omaan
voimaamme, meidän täytyy yksin olla varustettu ja kaikkea kestämään. Ja
se onkin varminta... Eenokki, kutsuppas sisään Prinkkalan herra.

Vanha linnanisäntä saapui kohta tehden marskille nöyrän kumarruksen, --
Suomen aatelit olivat tänä talvena ruvenneet häntä yhä suuremmalla
kunnioituksella kohtelemaan. Mutta marski talutti vanhuksen
ystävällisesti istumaan ja kertoi vielä samana iltana aikovansa lähteä
laivoillaan Pikkalaan, valvomaan laivaston varustamista. Linnan hoito,
sen korjaus- ja varustustyöt, jäivät nyt siitä syystä Prinkkalan herran
huoleksi, joka tehtävä näihin aikoihin oli tavallista vastuurikkaampi.
Marski kehotti ukkoa pitämään kiirettä, hankkimaan lisää muurareita,
lisää tykinvalajia, mutta erityisesti pitämään silmällä, ettei ketään
asiaankuulumatonta pääse linnaan. Ja vielä hän jätti vanhalle
linnanpäällikölle erityiseksi toimeksi valvoa, ettei ketään
kansankiihottajaa Ruotsista pääse Suomeen eikä suomalaisia valittamaan
Ruotsiin, -- kaikki tuollaiset retkeläiset ovat otettavat kiinni ja
pantavat talteen.

-- Parastani koetan, vastasi Prinkkalan herra, -- mutta valitusretkillä
kulkijoista käy pian mahdottomaksi pitää lukua. Taas äsken ovat
saaristovartijat ottaneet kiinni erään jahdin, joka syrjäväyliä oli
pyrkimässä Ruotsiin.

-- Hyvä, pistäkää vain valittajat tyrmään tyyntymään.

-- Vaan se on pian täynnä talonpoikia.

-- Täynnä ... sulloutukoot ahtaammalle! Oma syynsä, miksi vehkeilevät
esivaltaa vastaan; niitä täytyy rautakourin kohdella, ei auta...

Marskin otsalle oli laskeutunut tumma varjo ja hän seisoi tuokion
rypistellen tuuheita kulmakarvojaan. Vaan sitten hän huiskasi
kädellään, antoi vanhalle linnanpäällikölle merkin, että hän saisi
lähteä ja virkkoi Eenokille:

-- Ketä siellä on tänään odottamassa puheilleni pääsöä? Otamme heidät
kaikki vastaan nyt heti, koska iltapuoleen jo matkustamme pois, mutta
käske heidän puhua asiansa lyhyeen.

Paljo niitä oli taas asiamiehiä, -- ensimmäisenä tuli lähetyskunta
hämäläisiä talonpoikia valittamaan veroista ja linnaleiristä. Nämä
asiamiehet olivat nyt vuosikausia olleet melkein jokapäiväisiä, vaan
viime aikoina olivat ne käyneet harvinaisemmiksi, -- talonpojat olivat,
turhaan käytyään marskin puheilla, ruvenneet salaa marskin vartijoilta
puikahtelemaan herttuan puheille Ruotsiin, saamaan sieltä lohdutusta,
vaikka Fleming olikin ankarasti kieltänyt nämä tällaiset retket. Marski
kyllä oivalsi, että rasitukset kävivät kansalle sitä raskaammiksi, kun
katokin nyt kolmena, neljänä vuonna peräseltään oli maata vaivannut, ja
hän tiesi, että puute ja kurjuus oli ajanut kansan aivan epätoivon
partaalle. Vaan hän ei voinut helpottaa rasituksia. Jos hän edellisinä
vuosina vielä oli koettanut joskus edes tasotella ja keventää taakkoja,
oli se nyt, kun sodan uhka oli edessä, mahdottomampaa kuin koskaan, --
täytyihän päinvastoin varustuksiin ja sotaväen jalkeillepanoon
kirjoittaa yhä uusia veroja.

-- Kuningas on sen määrännyt, sotaväen täytyy saada elatuksensa, --
tähän masentavaan, apua lupaamattomaan selitykseen hänen vastauksensa
nytkin, kuten lukemattomia kertoja ennen, supistui. Vaan nyt hän
kumminkin, ikäänkuin lohduttavammin, lisäsi: -- Mutta kuningas tulee
nyt itse tänne Suomeen, me olemme juuri äsken saaneet häneltä siitä
varmat lupaukset; parin, kolmen kuukauden perästä on hän täällä. Hän
sitten toivottavasti helpottaa, missä helpottaa voi, siihen asti
koettakaa kärsiä, -- kääntykää sitten hänen itsensä puoleen.

Marski tiesi, että tämäkin lohdutus oli ontto ja perätön, ja hänen
suoraa luonnettaan karmasi, kun hän sitä kansalle toitotti. Ja hän
huomasi kyllä, että avunhakijatkaan eivät tuollaisesta lupauksesta
ottaneet kostuakseen: he seisoivat siinä yhtä lohduttomina ja
sopersivat:

-- Meillä ovat pellot kesantona, lapsemme kuolevat nälkään, millä
ruokimme enää kaksikaan kuukautta ruunun ryttäreitä?

-- Ruokkikaa millä tahdotte, ratsuväen täytyy elää. Menkää!

Mutta hämäläisten talonpoikain poistuttua, päät retkottavina ja
toivottomin katsein, jäi marski pitkäksi ajaksi seisomaan pienen
kulma-ikkunan ääreen katsellen ulos ulapalle. Huoneessa vallitsi
täydellinen äänettömyys, uhkaava ja painostava, joka Annankin
mieleen aivan lamauttavasti vaikutti. Hän aikoi jo, katkastakseen
äänettömyyden, kysyä sedältään jotakin, vaan tämä kääntyi, ikäänkuin
arvaten hänen ajatuksensa, hänen puoleensa, ja virkkoi:

-- Kansa kiusautuu äärimmilleen, se ärtyy meitä vastaan, mutta ei auta.
Tiedätkö mitä me tarvitseisimme, ollaksemme mahtava ja kukistumaton
Suomessa, -- hä?

-- Kansan suosiota, vastasi Anna hiljaa.

-- Ei, sitä me emme tarvitse, emme välitä siitä! Vaan varoja, täydet
varastot ja rikkaita alamaisia, viljaa ja vaskea, niitä me
tarvitseisimme. Mikä mahti uskaltaisi meitä vastustaa, jos meillä olisi
rahaa, -- silloin me kyllä olisimme kansan suosiossakin. Vaan meillä ei
ole varoja olla kansan suosiossa; maa on köyhä, varastot tyhjät, meidän
täytyy olla ilman rahvaan suosiota, täytyy verottaa sen köyhyyttä ja
niittää sen katkeruutta ja tulla toimeen sittenkin. Ja siksi meidän
täytyy olla rautasia ja taas rautasia...! -- Eenokki, kutsu sisään
seuraava.

Sieltä saapui Turun porvariston lähetyskunta ilmoittamaan Flemingille,
nyt erottaneensa virastaan sen pormestarinsa, joka, ollen porvariston
edustajana Söderköpingin valtiopäivillä, oli allekirjoittanut näiden
päätökset. Lähettiläät pyysivät alamaisesti ja nöyrästi Flemingiltä
anteeksi, että he ymmärtämättömyydessään ollenkaan olivat lähettäneet
edustajan noille valtiopäiville, -- olivat valmiit sopivalla tavalla
korvaamaan tuon erehdyksen.

Fleming kohteli lähetyskuntaa kopeasti, nuhteli porvareita, jotka
olivat kuunnelleet muiden kuin kuninkaan ja hänen käskyjään, ja vaati
jonkunlaiseksi rangaistukseksi Turun porvaristoa luovuttamaan kaikki
laivansa hänen käytettävikseen, koska hän niitä tarvitsi lähtiessään
kuningasta vastaanottamaan. Nöyrästi lähetyskunta sen lupasi ja poistui
alamaisesti kumarrellen.

-- He ovat nyt niin nöyriä, etten heihin ollenkaan luota, virkkoi
marski porvarien lähdettyä, -- moiset kumaraniskat voivat pian olla
käppyrässä toisenkin edessä. Ja laivat ovat pantavat talteen, ne he
muuten sopivassa hetkessä voisivat antaa herttuan käsiin, -- heitä ei
osaa taata. -- Marski naurahti: -- Hm ... varsin lempeänä
anteeksiantajana he eivät minua pitäne, vaan sama se ... oderi ...
kuules Gröning, miten se olikaan tuo lauseparsi, sinä vanha
koulumestarihan osaat latinaa.

-- Oderint dum metuant, -- sitäkö tarkotatte?

-- Sitä. Vihatkoot vain, kyllä me pidämme huolen, että he meitä myöskin
pelkäävät.

Eenokki tuli nyt ilmoittamaan, että hänen korkea-arvoisuutensa, piispa
Ericus, tahtoi tavata marskin. Silloin Klaus-herra hiukan ivallisen
näköisenä sukasi sormin tukkansa ja partansa, korjasi vyönsä kohalleen
ja oikasi lyttyyn painuneet saapasvartensa suoriksi.

-- Soo, meillä tulee siis taas pieni uskonnollinen keskustelu opeista
ja harhaopeista ja kirkon kynttilöistä ja kuvista. Antaapa tulla vain.

Piispa valitti, eikä se tapahtunut ensi kertaa, että hänen oli vaikea
saada kansaa tottumaan luterilaisiin kirkonmenoihin ja Upsalan
kokouksen säätämiin kirkkotapoihin, niinkauan kuin Fleming salli
kaikenmoisten Ruotsista paenneiden katoolilaisten ja jesuiittain kulkea
maassa saarnaamassa. Niin oli kansa äskenkin eräässä seurakunnassa,
jonka papisto oli poistanut katooliset kirkonmenot, siitä kiukustuneena
ja nähtävästi jonkun salakulkijan jesuiitan kiihottamana, viskannut
luteerilaisen papin alas kirkon aidan yli.

Fleming naurahti;

-- No voi veitikat ... vai viskanneet papin aidan taa! Mutta siihen en
tiedä muuta neuvoa, kuin että hän viskataan takasin ja vielä
voimakkaammin.

Totuudessaan toimivan, hurskaan ja hartaan piispan haahmo muuttui,
tuota pilaa kuullessaan, harmajaksi ja silmä muljahti pahasti. Vaan
Fleming ehätti nyt kirkonruhtinaalle vakavampana ja tyynnyttävällä
äänellä selittämään:

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, te tunnette periaatteeni: hoitakaa te
paimenenne ja karjanne, hoitakaa oppi- ja menoasianne miten parhaaksi
näette, minä en tahdo niihin puuttua. Te riistätte kuvat kirkoista ja
kynttilät ja poistatte vanhat kirkonmenot, joihin rahvas on tottunut,
-- no, hyvä, todistakaa kansalle, että nuo kuvat ja menot ovat
kerettiläisiä, ovat vääriä, -- minä tottatosiaan en rupea siitä asiasta
vakuuttamaan kenellekään sitä enkä tätä.

-- Sitä en pyydäkään. Pyydän vain, että kieltäisitte katoolisten
liikkumasta maassa. Mutta nyt suositte niitä omassa perheessännekin,
mestari Samuel, kotilääkärinne, on tunnettu paavin asiamies...

Fleming kävi kärsimättömäksi.

-- Herra piispa, täällä Suomessa on koko teidän pappilaumaanne vastassa
muutamia pakolaisraukkoja, jotka ovat joutuneet tänne siitä syystä,
että heitä herttua Ruotsissa heidän uskonsa takia vainoo. Jos te ette
pappinenne jaksa vakuuttaa kansalle enemmän kuin nuo harvat
ulkomaalaiset pakolaiset, niin, tottatosiaan, minä en sitä voi auttaa.

-- Te siis suoraan tahdotte kannattaa katoolilaisten kiihotusta
Suomessa?

-- En. Meidän, teidän ja minun, alamme ovat aivan syrjässä toisistaan.
Te pidätte huolta sielunhoidosta maassa, minä sen valtiollisesta ja
taloudellisesta hallinnosta. Tehkäämme, Ericus Erici, sellainen
sopimus, ettemme tunkeudu toistemme toimialoille, -- tehdäänkö?

-- Minulla on kirkollinen elämä ainoana toimialana.

-- Hyvä, siihen minä en tahdo tunkeutua enkä luule tehneeni sitä
näihinkään asti. Minä en ole rakastanut enkä vihannut ketään hänen
uskonsa takia ja yksityinen asiani on, ketä pidän perhelääkärinäni.
Teidän pappinne sitävastoin, varsinkin Pohjanmaalla, tunkeutuvat minun
alueelleni, he harjoittavat valtiollista yllytystä ja ärsyttävät kansaa
minua ja laillista esivaltaa vastaan. En usko, että se tapahtuu teidän
käskystänne, sillä teillä ei pitäisi olla mitään erityistä syytä juosta
Södermanlannin kalvinistisen herttuan asioilla, vaan varottakaa
pappejanne, herra piispa, varottakaa ajoissa, sillä muuten voi
tapahtua, että ei ainoastaan yksi pappi lennä aidan taa, -- muuten
täytyy minunkin puuttua teidän toimialaanne. -- Niin, kiitos
käymästänne herra piispa, minä puolestani olen ilonen, että tämä asia
tuli selville...

Piispa läksi, ja seuraava asiamies, joka astui sisään, oli Liuksialan
emäntä, Kaarina Maununtytär. Hän astui hiljaisena ja nöyränä, mutta
samalla kuningattaren arvokkuudella Suomen mahtavan käskynhaltijan
eteen esittämään pyyntöään. Viimeiset vuodet, senjälkeen kuin hänet
näimme Vääksyn häissä, olivat varistaneet hopeaa hänen tukkaansa ja
hänen silmistäänkin olivat onnettoman pojan vuoksi vuodatetut kyyneleet
himmentäneet osan niiden entistä kiiltoa. Vaan hänen vartalonsa oli
vieläkin suora ja juhlallinen eikä ollut ijän hammas kyennyt hänen
kasvoiltaan riistämään kaikkea niiden entistä kauneutta.

-- Te tahdotte tavata poikanne Räävelissä, armollinen rouva, virkkoi
Fleming käyden kuningatarta vastaan, -- kuulin siitä jo vaimoltani. Sen
suon teille mielelläni; jos haluatte, saatan teidät omalla laivallani
Rääveliin, koska juuri olen lähdössä purjehtimaan sinne päin.

-- Siitä olen kiitollinen, koska ei onneton poikani kumminkaan saane
palata kotimaahansa.

-- Niin, sitä meidän on mahdoton sallia. Ei senvuoksi, että pelkäisimme
hänen puoleltaan, taikka teidän, mitään yritystä laillista kuningasta
vastaan. Vaan hän on kumminkin Eerik-kuninkaan poika ja näinä
levottomina aikoina voisi hänen oleskelunsa maassa synnyttää
ymmärtämättömissä ihmisissä hulluja mielikuvia, pelkoa ja epäilystä.
Siksi täytyi meidän palauttaa hänet mereltä, kun hän kuukausi sitten
oli tulossa Suomeen, ja te teette viisaasti, jos tavatessanne hänet
Räävelissä kehotatte hänet luopumaan kaikista sellaisista yrityksistä.

-- Hän on siis ijäkseen tuomittu maanpakolaisuuteen?

-- Niin, vaan se on hänellekin varminta. Siellä hän voi elää
turvallisna, synnyinmaassaan häntä uhkaa vaara aina.... Siis
iltapäivällä tavataan amiraalilaivassa.

Ikävöivä äiti vastaanotti kernaasti tämän marskin kutsun, vaikka hän
kyllä oivalsikin, että marski, itse häntä Rääveliin saattaessaan,
tahtoi pitää tuota yhtymystä silmällä. Kaarina-rouvan poistuessa käski
Klaus Annan saattaa hänet vaimonsa luo ja siellä varustautua matkalle,
hän oli itse, sanoi hän, jo kohta töistään vapaa.

Saatettuaan tämän viimeisen asiamiehen ulos, vaipui marski tavallista
syvempiin mietteisiin. Häntä jo hiukan väsytti ja tuo kukistunut
kuningatar oli käynnillään herättänyt hänessä vireille niin monta
puoleksi jo hälvennyttä muistoa. Hänelle palasi niin selvästi mieleen,
kuinka hän kolmisenkymmentä vuotta sitten oli Tukholman linnassa nähnyt
tämän saman naisen nuoruutensa vehmaimmassa kukoistuksessa, rikkaana
kuninkaan suosiosta, lempeänä ja onnellisena; palasi mieleen, kuinka
hän oli seisonut kunniavahtina ritariholman kirkossa, kun Kaarina
Maununtytär upeilla juhlallisuuksilla ja komean seurueen saattamana
kruunattiin Ruotsin kuningattareksi. Vaan monta toisenkinlaista muistoa
virisi senjälkeiseltä ajalta hänen mieleensä, -- omituisesti sattuma
aina olikin johtanut juuri hänet vaikuttamaan tämän vaiheiden
viskelemän naisen kohtaloihin. Hän näki vielä selvästi kuin edessään
sen suistetun kuningattaren, joka tässä samassa Turun linnassa koetti
lempeydellään ja lauluillaan viihdyttää vangittua, raskasmielisyyteensä
vaipunutta puolisoaan, näki hänet vaalivana vaimona seuraavan miestään
Turun linnasta Kastelholmaan ja Gripsholmaan, jonne hänen, Klaun, oli
käsky siirtää Eerik XIV; näki hänet taas tuona hetkenä, jolloin hän
polvilleen vaipuneena ja kyynelissään kylpien turhaan rukoili
saadakseen seurata synkkämielistä miestään, kun hänen, Klaun, jälleen
oli kuljetettava Eerik XIV Gripsholmasta Örbyhusiin, josta tämän ei
enää tarvinnut siirtyä. Ja selvimmin hän muisti, kuinka syvä ja haikea
tuon kuningattaren suru oli ollut, kun hän, Klaus, Juhana-kuninkaan
käskystä taas oli ollut pakotettu riistämään silloin 5-vuotisen
kuninkaanpojan äitinsä hoidosta ja läheisyydestä. Juuri tuota
kuninkaanpoikaa he nyt siis olivat lähdössä tervehtimään, -- ja taas
oli hänen, Klaun, tehtävä kuljettaa Kaarina Maununtytärtä tälläkin
matkalla.

Näissä muistoissa marski kauan liikahtamatta viipyi. Gröning, joka
syrjässä pöydän takana istui, katsoi häntä siihen useita kertoja
tutkiskelevasti, -- hän luuli Flemingin ajatusten suuntautuvan
eteenpäin, uusiin suunnitelmiin, eikä taaksepäin, vanhoihin muistoihin.
Ja hän virkahti kysyvästi:

-- Te mietitte jotakin, marski?

-- Niin, muistelin jotakin, vastasi marski havahtuen, ja kääntäen
kasvonsa kirjuriinsa päin. Silloin hän huomasi Gröningin katseissa
ilmeen, joka hänet pani puoleksi naurahtaen huudahtamaan: -- Vaan mitä,
-- ei poikani, nyt sinä olet aivan erehdyksissä, ei me niitä mietitty,
ei ensinkään. Sinä luulit minun miettivän, pitäisikö meidän sittenkin
ottaa kuningas Eerikin poika armoihin, kutsua hänet tänne Suomeen
vastaisten tapausten varalle, -- etkö arvellutkin niin, tunnusta pois?

Gröning nyökäytti melkein häpeissään päätään.

-- Ei, ei, jatkoi marski vakuuttavasti. -- Joskus se ajatus ehkä on
lentänyt minunkin pääni läpi, tässä takavuosina, kun asema oli
kireimmillään eikä kuninkaasta pitkiin aikoihin mitään kuulunut. Vaan
se olisi hulluutta, järjettömyyttä. Meillä on kuningas, Juhanan sukua,
häntä meidän on puolustettava, vaikka hän olkoonkin kaukainen ja
huomispäiväinen. Ja vaikka vielä miten käyköön, se vain on varma, että
kyllä Eerikin äpärä saa ikänsä tyhjäntoimittajana virua vieraalla
maalla, ellei Kaarlo-herttua ota häntä armoihinsa, -- jota hänkään ei
tee, koska se olisi tuhmuutta.

Mutta Gröningillä pyöri vielä äskeinen ajatuksensa mielessään.

-- Vaan entä jos joskus asiat kääntyisivät niin, että kuningas
Sigismund ei voisi säilyttää perintövaltakuntansa kruunua päässään?

-- Ja sen tulisi siirtyä Vaasan suvun toisille haaroille, niinkö? Me
emme sittenkään kutsuisi Suomeen Eerikin poikaa, yhtävähän kuin
Södermanlannin herttuaa, -- tulkootpa ja ottakoot tämän maan!

-- Vaan jos Sigismund ei voisi eikä tahtoisi pitää Suomeakaan, vaikka
se hänelle säilytettäisiinkin?

-- Sinä otaksut liian paljo. Vaan sittenkin, -- tulkoonpa Kaarlo ja
ottakoon tämän maan! Ja Kustaa Eerikinpoika, -- ei koskaan! Mitä varten
tarvitseisimme tänne jonkun tyhjän nuken, heikkomielisen haaveilijan,
pelkän varjon Vaasan sukua, kun niin kauan olemme tulleet toimeen ilman
sellaistakin? -- Mutta mitäs niistä, kuningas elää ja hänelle meidän on
säilytettävä hänen valtansa ja kruununsa ja varustauduttava siihen.
Käy, anna käsky, että amiraalilaivassa nostetaan purjeet, me olemme
valmiit lähtemään.

Osa Suomen laivastoa makasi ankkurissa Auran suulla Turun linnan
edustalla, erityisesti sinne saapuneena noutamaan amiraalia
Uudellemaalle. Ennen pitkää levittivät nämä laivat jo valkosia
purjeitaan ja nykkivät levottomina luovien ankkurivitjojaan, ikäänkuin
ikävöiden merelle. Vaan komeimpana kellui siinä korkea amiraalilaiva,
jonka suurmaston huippuun juuri vaakunalippua nostettiin merkiksi, että
amiraali itse tuli kulkemaan laivassa. Matkatavaroita kuljetettiin
venheillä linnan meriportista laivaan ja marski seisoi itse jo
lähtövalmiina linnan pihalla antamassa viimeisiä määräyksiään
jatkuvista varustuksista ja sotaväen elatuksesta, sekä odotellen
perhettään, jonka piti lähteä mukaan.

Sieltä tulikin jo Ebba-rouva alas naisten puolelta ja käveli vakavan
näköisenä suoraan miehensä luo. Hänen luonaan oli taas käynyt itkeviä
ja armoa pyytäviä naisia, joiden asioita hänen oli ankaralle miehelleen
esitettävä. Lempeästi laski hän kätensä Klaun olkapäälle ja virkkoi
rukoilevasti:

-- Hennommeko tästä linnasta lähtiessämme jättää vankilan tyrmiin
nääntymään niin monta suomalaista talonpoikaa, joiden rikos kumminkaan
ei ole ollut sen suurempi, kuin että ovat koettaneet hankkia lievitystä
omiin ja naapuriensa tukaliin oloihin?

Klaus-herran silmäkulmat rypistyivät, -- hän ei pitänyt siitä, että
naisväki sekaantui hänen hallitustoimiinsa, ja vaikka hän rouvansa
esirukouksista oli taipunut moniin anteeksiantoihin ja moniin
helpotuksiin, tapahtui se aina murahtelemalla. Nytkin hän vastasi
varsin äkäsesti:

-- Joko sinulle taas on käyty vetistelemässä? Sinä tiedät, että
asemamme ja olot vaativat meiltä ankaruutta. Kelle nyt olisi armoa
tarvis?

-- Noille Pohjanmaan miehille, joihin aamulla pääsit suuttumaan...

-- Ja jotka uhkaavat nostaa meitä vastaan kapinan, -- kauniita
suosikkeja sulla tosiaankin on!

-- Heillä on vaimonsa mukanaan, jotka venheissään epätoivoisina
odottavat linnaan jääneitä miehiään. Pohjolaiset ovat rohkeilla
puheillaan sinua ärsyttäneet, vaan ajattele: heidän perheensä
tarvitsevat kyllä tukensa kotonaan, hankkimaan elatusta näinä ahtaina
aikoina. Menettäisimmekö mitään, jos laskisit heidät vapaiksi?

-- Hm, menettäisimmekö! Ehkä menettäisimme vähän sitä pelkoa, jota tuon
uppiniskaisen kansan täytyy tuntea valtaamme kohtaan.

-- Vaan ehkä voittaisimme sijaan kiitollisuutta, kenties hiukan
suosiotakin.

-- Ei, sitä emme voita emmekä sitä tarvitse, -- huonosti osottavat he
meille kiitollisuuttaan, jos heidät vapaiksi laskemme, sen tiedän.
Tuota kansaa täytyy teräspihdeillä pidellä, jos sen mieli pysyä
alallaan ... ja se kapinoipi sittenkin. Vaan me emme pelkää sen
vihoja, -- tapahtukoon tahtosi, -- Eenokki, laske irti vangitut
pohjolaiset lähettiläät! Menkööt matkoihinsa, menkööt valittamaan
Ruotsiin ja joutukoot sieltä kotiinsa kapinaa valmistamaan, -- sitä
pikemminpä solmu selviää ja ratkaisu lähenee! -- Tule, Ebba, riennetään
laivaan!

Lempeän kiitollisuuden katseen sai marski rouvaltaan heidän rinnakkain
astuessa linnan rantaporttia kohden, jossa riviin asetettu vartioväki
teki marskille kunniaa. Vaan Anna Fleming, joka edellisen keskustelun
aikana oli seisonut tätinsä rinnalla, jättäysi jälemmäs ja odotti,
kunnes vangitut pohjolaiset olivat kiivenneet esiin linnankellarin
pimeistä, kosteista vankityrmistä, jonne jo olivat luulleet olevansa
ijäkseen haudatut. Kiireesti he astuivat vapauttaan kohden, linnan
sillalle päin. Vaan kun vanhin joukosta meni Annan ohi, pisti tämä
salaa pienen kirjekäärön hänen kouraansa, kuiskaten ohimennen lämpöset
terveiset. Mies nyökäytti hymyillen päätään ja samalla Anna tunsi
punastuvansa, arasteli linnan pihalla seisovaa miehistöä ja juoksi
hänkin kiireesti rantaan, portin pielessä jo odottavaan venheeseen.
Tuokion kuluttua oli amiraalilaivan ankkuri jo nostettu ja se lipui
hiljaa Ruissalon rantaa pitkin merelle päin.

Tätä ohiliitelevää rannikkoa katsellen istui Anna kauan yksin
mietteissään, joissa toisen vuoron liiteli iloisia kuvia ja raikkaita
toiveita, vaan jotka taas toisena hetkenä painuivat vakaviksi ja
huolekkaiksi. Kulunut päivä oli hänelle opettanut paljo ja varsinkin
setänsä huoneessa oli hänelle monta ennen outoa asiaa selvennyt. Hän
käsitti nyt, kuinka jyrkässä ristiriidassa kaikki hänen toiveensa ja
pyrintönsä olivat hänen tarmokkaan setänsä ja koko hänen sukunsa ja
koko Suomen aateliston harrastusten kanssa, ja se häntä suretti ja
huoletti. Jos se myrsky, jonka keskestä Hieronymo oli luvannut vihurina
syöksähtää, oli kyllin voimakas kumoamaan marskin vallan, silloin
kykeni se myös valmistamaan hänelle kauan kaihotun onnen, -- vaan
silloin suistui Flemingin mahti Suomesta ja Suomen merkitys itsenäisenä
osana Ruotsin rinnalla. Mutta marski toivoi myöskin tuon myrskyn
joutuvan, oli vakuutettu jaksavansa masentaa nousevat laineet, hajottaa
hyrskyjen syöksyt, voidakseen sitten niille kukistetun rajuilman
raunioille luoda vallan, lujan kuin paaden, horjumattoman kuin vuoren.
Ja hän on terästä... Mutta silloin olivat mytyssä Annan onnen toiveet,
hänen vapautensa, hänen elämänsä, hänen pitkä-aikaisten ikäväinsä
unelmat... Oi, eikö ole mitään välitystietä, eikö ole muullainen
ratkaisu mahdollinen...? Hän oli pienuudestaan pitäin niin innoten
ihaillut tuon voimakkaan, miehevän setänsä rautaista tarmoa, hänen
tointensa varmuutta ja tahtonsa lujuutta; nytkö täytyi hänen toivoa
tuon tahdon taittumista, tuon voiman murtumista...? Taikka omanko onnen
suistumista...? Oi, ei, myrskyn voittoa hänen tuli toivoa, sen
rajuutta, sen kukistusvoimaa, vaikka se haudatkoonkin kaikki alleen,
sillä siitä hänen onnensa riippui, tuo monasti pettänyt; hän oli jo
kärsinyt liiaksi, hänellä ei ollut enää varaa uhrata unelmainsa
toteutumisesta mitään...

Mietteet vierivät kiertokulussaan, eri vaikuttimet syöksähtivät esiin
toisiaan voimakkaampina ja taas toistensa tieltä väistyen, vaan tähän
pohjukkeeseen ne aina ajausivat. Ja siksi hän melkein arasti ja
soimaavalla omallatunnolla katseli setäänsä, joka juhlallisena siinä
pitkin askelin käveli laivansa kannella, ja nuoria serkkujaan, jotka
siellä suurmaston juurella hilpeästi leikkivät. Vaan laivan
vastapäisellä laidalla istuivat Kaarina-rouva ja Elina Fincke
liikahtamatta yhdessä supatellen ja Anna arvasi, että heidän pakinansa
koskivat samoja ristiriitoja, joita hänen ajatuksensa aprikoi. Ja niin
kului myöhäseen kesäinen ilta, päivä kätkeysi piiloon laineiden taa ja
sen helakka ruskotus läntisellä taivaalla tuntui ennustavan verta ja
myrskyä.

Navakka merituuli kesti läpi koko yön ja seuraavana iltapäivänä
rupesivat jo Räävelin korkeat kirkontapulit ja vanhat linnoitustornit
etelästä päin kuumottamaan harmahtavaa taivaanrantaa vastaan. Kauan
kyteneen kaipuun intohimolla katseli niitä Liuksialan Kaarina-rouva,
katseli levottomuudella ja toivolla. Nuo tornit lähenivät niin
verkalleen, rannikko pysyi kuin kiusalla niin kauan näkymättömissä, ja
nuo viimeiset tunnit, ennenkuin satamaan saavuttiin, tuntuivat hänestä
sietämättömän pitkiltä, loppumattomilta. Vihoviimeinkin näkyivät
sentään Räävelin muurit ja katonharjat ja siinä oli edessä satama
laitureineen ja ranta-aittoineen.

Oli sovittu, että Kaarina-rouva saisi viettää kaksi kokonaista päivää
poikansa seurassa, mutta kolmantena päivänä tahtoi marski jo joutua
paluumatkalle ja Kaarinan täytyi silloin seurata mukana Suomeen.
Tarkoin tahtoi ikävöivä äiti käyttää nuo kalliit hetket ja siksi hän
vielä sataman lähetessä toivoi, että tuuli olisi myrskyn tuimuudella
puhaltanut purjeisiin ja nuolena kiidättänyt laivan rannalle.

Jo nirskuivat ankkurivitjat ja purjeita ruvettiin korjaamaan, ja
samassa souti venhe maihin noutamaan Kustaa Eerikinpoikaa äitinsä
puheille. Kauan ne kaipaavan rouvan mielestä hakijatkin viipyivät
tuolla matkallaan, vaan kun he vihdoin kaupungista palasivat, nähtiin
heidän mukanaan olevan pitkän, hoikkasen miehen, joka keinuvin, melkein
horjuvin askelin astui rantaan päin. Kun venhe laski rannasta laivaa
kohden, seisoi odottava äiti jo kädet ojossa laivan sivulle laskettujen
köysiportaiden vieressä vastaanottamassa poikaansa.

Jonkinlainen juhlallinen äänettömyys vallitsi laivassa, jossa
matkustajat olivat mikä minnekin vähän syrjään vetäytyneet.
Peräkannella seisoi Klaus Fleming ja katseli uteliaisuudella saapuvaa
vierasta: tuossako siis oli se kuninkaanpoika, jota hän, samoin kuin
koko Ruotsin ja Suomen kansa, kerran oli määrätty tottelemaan ja
palvelemaan, vaan joka nyt hänen, Klaun, armosta sai hetkeksi pistäytyä
suomalaiseen laivaan. Mutta kohtalo on varmankin tässä kohden osunut
oikeaan, päätteli marski tarkastustaan jatkaessaan. Se syrjäytti
näyttämöltä pois tämän heikon vesan Vaasan sukua, eihän tuossa
vetelässä varressa, tuossa rauenneessa katseessa, tuossa läpeensä
väsyneessä miehessä, varmaankaan olisi ollutkaan sitä terästä, jota
kansojen johtajilta kysytään, -- jos ei liikoja lie silläkään, jonka
sama kohtalo on hänen paikalleen nostanut. Ei, entistään varmempi oli
marski, että Eerik-kuninkaan suku ei tule koskaan enää Ruotsin kruunua
kantamaan.

Vielä kolmas silmäpari seurasi erityisellä jännityksellä ja intohimolla
syrjästä laivan kannelta nuoren ruhtinaanpojan tuloa. Ne silmät olivat
Elina Fincken. Hän näki jo etäältä, että tämän, hänen unelmainsa
nuorukaisen, kasvot olivat vielä kalpeammat, silmät vielä sameammat ja
varsi vielä kumarampi kuin kolme vuotta sitten, hänen päästessä
vapaaksi Helsingin majatalon aitasta. Vaan tuo näky ei häntä
masentanut, se häntä päinvastoin vahvisti ja terästi: nyt hän juuri
aikoi saada tuon heikon miehen kokonaan vaikutuksensa alaiseksi, nyt
juuri opettaa häntä luottamaan itseensä ja kutsumukseensa, nyt juuri se
hänelle oli onnistuva. Elina seisoi syrjässä, näkymättömänä, mutta
hänellä oli ohjelmansa valmis: Hän ei tahtonut tavatakaan
kuninkaanpoikaa muiden läsnäollessa eikä niinkauan kuin äiti oli
Räävelissä. Vasta sitten, kun Flemingin laiva oli lähtenyt, kun
nuorukainen taas oli yksin, turvatonna ja surevana ja ikävöivänä, vasta
silloin alkaisi hänen tehtävänsä, hänen suuri sankarityönsä...

Jo lepäsi maanpakolainen kuninkaanpoika äitinsä, syrjäytetyn
kuningattaren, sylissä ja hiljaisuudessa katseli kannella seisova
saattojoukko tuota pitkää, harrasta syleilyä, johon tuntuivat
sulautuvan yli kahdenkymmenen vuotisen, raskaan eron, kaipausten ja
kärsimysten, haikeat tuskat. Se oli sanaton tervehdys, niin syvä, niin
sisältörikas. Vaan äkkiä äiti hetkeksi irtautuu syleilystä, katsoo
poikaansa, katsoo pitkään silmiin, peljästyy, peräytyy hän ei tunne
enää lapsuuden muistoilta noita kasvoja, hänellä on mielessään pyöreät,
pehmeät lapsen piirteet, nuo kalpeat kasvot tuossa, nuo väsyneet
piirteet, ovat niin oudot, niin vennot. Ja melkein hätääntyneenä
kääräsee hän kaulustan auki nuorukaisen kaulalta, hakee ja löytää:
siinä on syntymämerkki, pettämätön merkki, jonka hän niin hyvästi
muistaa. Nuorukainen hymähtää sille ja nyt tuntee äitikin tuon
surumielisen hymyilyn, tuntee siitä ja silmän synkästä kiillosta Eerik
XIV:n kaihoavan, raskasmielisen katseen. Ja taas he painuvat uuteen
syleilyyn. Se on ollut näihin asti äänetöntä tervehdystä. Vaan kun he
rupeavat sitä sanoin tulkitsemaan, kohtaa heitä outo este: äiti ja
poika eivät ymmärrä toisiaan, eivät saa selvää toistensa puheesta.
Kustaa Eerikinpoika on viime vuosina ulkomailla yhä enemmän unhottanut
lapsena oppimansa ruotsinkielen ja Kaarina-rouva ei osaa muuta kuin
ruotsia ja suomea. Säälien läsnäolevat katselevat, kuinka äidin ja
pojan täytyy tulkin avulla toisiaan puhutella, voimatta ilmaista
tunteitaan suoraan sydämmestä sydämmeen ja voimatta kahdenkesken
toisilleen kertoa kärsimyksiään ja huoliaan ja aikeitaan ja toiveitaan.

Illan suussa lähtivät laivasta kaikki maihin. Kaarina sai oleskella
kaupungissa poikansa luona ja Fleming asettui perheineen Räävelin
vanhaan linnaan, jonne hän kutsutti kokoon lähiseudun aateliset,
neuvotellakseen heidän kanssaan ajan polttavista kysymyksistä. Hän
tahtoi näet saada selville, millä kannalla Viron aatelisto oli siinä
kuninkaan ja herttuan välisessä riidassa, joka jo koko valtakunnassa
oli ilmeinen ja joka piankin oli huippuunsa kehittyvä. Hän huomasi,
että Viron herroilla ei vielä ollut aivan tarkkoja tietoja uuden
emämaansa oloista ja että he yleensä pysyivät kuninkaalle uskollisella
kannalla; vaan oli joukossa niitäkin, joissa jo selvästi oli
havaittavana samoja tuumia, samoja epäilyksiä Juhana-kuninkaan sukua
kohtaan, jotka jo Ruotsissa alkoivat olla yleisiä. Marski vainusi tässä
Kaarlo Hornin vaikutusta; tämä mies oli nyt puolen vuotta asunut täällä
Virolaisten joukossa ja vapaasti heidän kanssaan seurustellut, vaikka
hän kuninkaan käskystä oikeastaan olisi ollut pidettävä vankina niiden
sanojen johdosta, joita hän Turun aatelistokokouksessa oli lausunut
kuninkaallisesta majesteetista. Mutta Flemingille oli vastaisten
tapausten varalta tärkeää, että Vironmaa joko oli täydellisesti hänen
puolellaan taikka ainakin puolueettomana, ja siksi häntä suututti, että
varsinkin Vironmaan käskynhaltija, Yrjö Boije, täydellisesti näytti
antautuneen Kaarlo Hornin opetuslapseksi.

Kohta aatelistokokouksen päätyttyä kutsutti marski senvuoksi Yrjö
Boijen puheilleen ja varotti häntä varsin ankarasti ja uhkailemalla
pysymään erillään herttuan ja Ruotsin neuvoston vehkeistä.

-- Onhan teillä kuninkaalta selvä valtakirja, mitkään muut näkökohdat,
mitkään muut käskyt, eivät tässä saa tulla kysymykseen. Mutta minä olen
kuullut, että te ette vielä ole täyttänyt kuninkaan käskyä Kaarlo
Henrikinpojankaan vangitsemisesta. Olette kai sen saanut?

-- Olen, vaan olen vastaseksi odottanut tarkempia tietoja.

-- Odottanut mitä? Kuningas käskee teidän pitää Kaarlo Horn täällä
vankina, kunnes hän itse saapuu tutkimaan ja rankaisemaan niitä
loukkauksia, joita hän on kuninkaallista majesteettia vastaan tehnyt.
Mitä siinä on odottamista, miksi vitkastelette?

-- Olen luottanut Kaarlo Henrikinpojan kunniasanaan, että hän pysyy
täällä alallaan omilla tiluksillaan.

-- Te luotatte hänen sanoihinsa liian paljo, kuuntelette kovin
uskollisesti herttuan kätyreitä. Siitä varokaa itseänne itsennekin
vuoksi, -- herttua kuuluu luopuneen hallituksesta, hän ei tule teitä
puolustamaan. Mutta kuningas on kirjoittanut Kaarlo Hornin asiasta
minullekin, ja siksi vaadin, että Kaarlo Henrikinpoika on vielä tänään
tuotava eteemme tänne linnaan.

Boije kumarsi kylmästi, mutta syvästi, niinkuin mahtavalle
hallitsijalle, ja poistui täyttämään Flemingin käskyä. Vastenmielisesti
hän sen teki, hän oli sydämmessään Hornin ihailijoita, mutta hän ei
uskaltanut niskotella. Ja iltapäivällä jo tuotiinkin Kaarlo Horn
sotilassaattueen seuraamana linnaan ja vietiin Klaus Flemingin eteen.

Ylpeästi ja mahtavasti otti Fleming, lepotuolissaan istuen, vastaan
vanhan kilpailijansa, jonka hän antoi seistä ovensuussa ja siitä
vastata tekemiinsä kysymyksiin. Keskustelu oli muuten hyvin lyhyt ja
virallinen. Fleming kysyi, oliko Horn sopivalla tavalla kääntynyt
kuninkaan puoleen, pyytääkseen anteeksi sitä törkeää loukkausta, jonka
hän koko Suomen aateliston läsnäollessa oli kuninkaasta lausunut, ja
yleensä käytöstään Juhana-kuninkaan huonetta kohtaan. Horn vastasi
sanojensa mainitussa tilaisuudessa ei tarkottaneen loukkausta
kuningasta vastaan, -- sen hän oli valmis selittämään, mutta muuten hän
ei voinut pyytää käytöstään anteeksi, koska hän ei tiennyt koskaan
käyttäytyneensä rikollisesti kuningastaan eikä isänmaataan vastaan.

-- Entä oletteko nyt luopunut kaikista Ruotsissa liikkuvista,
esivallalle ja isänmaalle turmiollisista neuvoista, juonista ja
vehkeistä?

-- Valtiollisista toimista olen joutunut syrjään, kuten tiedätte, mutta
juonista ja vehkeistä en ole voinut luopua, koska en sellaisissa
koskaan ole ollut mukana.

Klaus herra jäi hetkiseksi sanattomaksi. Hänen täytyi sydämmessään
myöntää, että Hornilla oli syytä noin avoimin, rehellisin kasvoin
tuolla tavoin vastata, hän oli tosiaankin ollut elämänsä pitkän
vehkeistä vapaa. Vaan hän oli asettunut väärälle kannalle ja siksi oli
hänen täytynyt kukistua.

Verkalleen kääntyi Klaus-herra tuolillaan, otti pöydältään paperin, --
sen saman, jonka he Gröningin kanssa olivat Suomen aateliston nimessä
kirjoittaneet herttualle lähetettäväksi --, ojensi sen Hornille ja
virkkoi:

-- Tässä on lausunto, johon koko Suomen aatelisto yhtyy. Te olette myös
suomalainen; allekirjoittakaa se, tulkaa Suomeen, yhtykää joukkoomme
vilpittä laillisen kuninkaan puolta pitämään, -- teille on siihen vielä
tilaisuus.

Vaan Horn ei ottanut käteensä paperia, ei katsonut siihen. Hän virkkoi:

-- Lukematta tunnen lausuntonne siksi, että tiedän, etten niihin voi
yhtyä. Vakuutukseni isänmaamme, Ruotsin ja Suomen, onnesta on aina
ollut toinen kuin Suomen aateliston enemmistöllä, sen te tiedätte, ja
teidän pitäisi myös tietää, etten nyt vanhana enkä voitettunakaan tuota
vakuutustani muuta, -- en teidän käskystä enkä uhkauksesta, enkä edes
kuninkaankaan.

Fleming karahti punaseksi kasvoiltaan, hypähti pystöön ja huudahti:

-- Siis kumminkin tunnustatte vastustavanne laillista kuningasta ja
vehkeilevänne hänen käskyjään vastaan.

-- En. Maani ja kansani parasta olen aina vilpittömästi pitänyt
silmällä ja niin teen nytkin; jos sitä sanotaan vehkeeksi kuningasta
vastaan, niin sille en mitään voi.

-- Enkä minäkään. Tässä on keskustelu tarpeeton.

-- Niin minustakin.

-- Hyvä. Ehkä suvaitsette niin ollen joksikin ajaksi asettua tähän
linnaan, kunnes kuningas itse saapuu »vakuutuksianne» tutkimaan ja
ratkaisemaan, -- se on hänen käskynsä. Jos teillä sitä ennen on
kartanoissanne tai perheessänne jotakin tärkeää toimitettavaa, voitte
käydä sen toimittamassa, vaan aamuksi toivon teidän ehtivän tänne
takasin. Ratsuväen osasto tulee siihen asti teitä seuraamaan.

Horn oli käynyt kalpeaksi, hän ei olisi kumminkaan uskonut Flemingin
uskaltavan mennä noin pitkälle, varsinkaan täällä Vironmaalla, jonne
hänen valtansa oikeastaan ei ulottunut. Mutta hän uskalsi, ja vielä
kerran oli tuo mies siis sulkeva hänet vankilaan, -- ehkä vievä taas
mestauslavalle saakka... Syvällä, syvällä ovat vihan juuret... Horn
seisoi tuokion liikahtamatta, kumarsi sitten jäykästi ja poistui. Ja
ratsujoukon saattamana lähti hän kohta ajamaan linnasta tiloilleen.

Vaan hieman levottomana ja hajamielisenä astui marski perheensä luo,
joka kylläkin tiesi, kuka vieras hänen luonaan oli ollut. Ebba-rouva ja
Anna tiesivät näet marskilla olleen aikomuksen vangita Hornin, mutta
olisivat hartaasti suoneet, ettei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt,
jota koko valtakunnassa olisi paheksittu. Arastellen kysäsi Ebba-rouva:

-- Matkustiko Kankaisten herra pois? Siis et tahtonut häntä kumminkaan
sulkea vankilaan?

-- Se ei ole sanottu, huomenna se nähtänee.

Kuten tapansa oli, ollessaan kärtynen ja eperöivä, meni marski aikusin
nukkumaan, -- uni hänelle aina epäilyttävät tuumat selventi ja vahvisti
hänen tarmonsa, jos se rupesi horjumaan.

Vaan aamulla herätti marskin ensimmäiseksi Suomen puolelta yötä myöten
purjehtinut pikalähetti, joka toi hänelle sanoman, että Ruotsista
kuuluu epäilyttäviä uutisia. Prinkkalan herra oli kohta marskin
lähdettyä Turusta saanut Ruotsin saaristossa olevilta Flemingin
vakoojilta viestin, että ruotsalainen laivasto teki liikkeitä Tukholman
edustalla, valmiina lähtemään merelle, ja ne enteet olivat vanhasta
linnanisännästä olleet siksi huolettavia, että hän lähetti siitä sanan
Flemingille itselleen. Marski puisteli viestin saatuaan epäillen
päätään, mietti kotvasen, mutta päätti sittenkin kohta palata Suomeen,
hänkin laivastonsa luo... Turun edustallapa sitten yhdyttänee... Hän
lähetti lähtökäskyn laivaansa, kaupunkiin majoitetulle miehistölleen
sekä Kaarina-rouvalle, jonka siis piti vuorokautta aikusemmin kuin
alkujaan oli sovittu katkasta yhtymisensä poikansa kanssa.

Linnassa syntyi myös hälinää ja liikettä; marskilla oli vielä ennen
lähtöään erinäisiä asioita toimitettavana ja hän käski perheensä
odottaa lähtövalmiina, kunnes hän joutuisi. Siksi istuivat
Ebba-rouva ja Anna sinä aamupäivänä matkapuvuissaan naistenhuoneen
ikkunasyvennyksessä, josta näköala oli pihalle päin, katsellen kuinka
linnaväki siellä kiireissään juoksenteli edestakasin marskin asioilla.

Yhtäkkiä siellä avautuu linnanportti selälleen ja ratsujoukko ajaa
pihalle. Ikkunassa olevat naiset vavahtavat, he tuntevat kohta nuo
kaksi aatelisherraa, jotka huovien keskessä ratsastavat. Toinen on jo
ikämies, kasvoiltaan kalpea, vaan ryhdiltään jäykkä, toinen on
hoikkanen nuorukainen, jonka kasvoista ja vartalosta kuvastuu katkera
suru. He laskeutuvat satulasta, seisattuvat pihalle: siinä on Kaarlo
Horn, vankilaan suljettavaksi saapuneena, ja hänen poikansa Henrik,
joka on lähtenyt saattamaan isäänsä tälle surulliselle matkalle.

Yrjö Boije rientää heitä vastaanottamaan, tervehtii alakuloisesti ja
lähtee heitä saattamaan pihan perälle. Vanha Horn kävelee varmoin
askelin, ryhti suorana, vaan hänen poikansa askeleet tuntuvat
horjahtavilta. Raskas rautaovi narahtaa saranoillaan, Kaarlo Horn
kääntyy vielä poikansa puoleen, hyvästelee häntä hellästi, puhuu
muutamia sanoja ja astuu sitten pää pystössä sisään vankilaan, jonne
vartija hänet saattaa. Ovi suljetaan, -- raskasta näyttää Yrjö Boijen
olevan vääntää kiinni tuota lukkoa, -- ja nuori Henrik Kaarlonpoika jää
tuokioksi yksin seisomaan sen edustalle. Sitten hän kääntyy ja lähtee
kävelemään portille päin. Mutta kulkiessaan sen ikkunan ohi, josta Ebba
ja Anna Fleming tuota näytelmää seuraavat, osuu hän nostamaan maahan
vaipuneen katseensa ylös ... hän pysähtyy, hän hytkähtää, melkein
horjuu... Ja juosten kiirehtii hän siitä hevosensa luo, viskaupi
satulaan, painaa kannukset ratsun kylkiin ja karauttaa ulos portista.

Kyyneleet ovat kierähtäneet molempain ikkunassa istuvain naisten
silmiin, he välttävät toistensa katseita ja Anna peittää kämmenellään
silmänsä, nojaten päätään käsivartta vasten. Hänellä tuntuu ahdistavan
rintaa, mieltä kaivaa soimaava tunne... Nuo repeytyneet Suomen
molempain ensimmäisten sukujen välit olisi hän ehkä voinut korjata,
olisi voinut lepyttää tuon karvaan katkeruuden, rakentaa sovinnon ja
rauhan, ja elää sen rauhan ylläpitäjänä hänelle alttiin, häntä
rakastavan nuorukaisen rinnalla. Vaan nyt: hän ei rakentanut rauhaa,
hän kiihotti nousevaa myrskyä, ärsytti koston vihasia valtoja. Hän ei
korjannut repeämiä, ei, hän tahtoi silpoa palasiksi kaikki, niistä
pirstaleista sitten luodakseen itselleen oman pienen onnensa... Oi, se
oli itsekästä, halpamaista, -- ja minne hän sen myrskyn mukana itsekin
vihdoin joutuneekaan...? Vaan hän ei ole voinut muuta, ei voi nytkään,
hänen täytyy seurata myrskyä...

Kului hetkinen. Ebba-rouva virkkoi silloin hiljaa:

-- Anna, paljo olisi toisin, jos vanhan Henrik Hornin tuumat olisivat
toteutuneet, jos sinä et olisi hyljännyt Suomen jaloimman suvun
kosintaa.

Mutta Annan katseet olivat taas varmat ja piirteet tyyneet, kun hän
nostaen käden kasvoiltaan vastasi:

-- Niin täti, vaan minä en ole voinut tehdä muuta, kuin minkä olen
tehnyt.

Pitkään ja tutkivasti katsoi häntä silloin täti, puisteli epäillen
päätään ja matki melkein ankarasti:

-- Et olet voinut ... ja mitä olet nyt voittanut?

Vaan samassa tuli Klaus-herra sisään hattu päässä ja väljissä
ratsusaappaissa. Nähdessään naiset kyynelsilmäisinä, pysähtyi hän ja
kysyi tyytymättömänä:

-- No, mitä nyt?

Ebba-rouva nousi ja astui hänen luokseen:

-- Klaus, ne sulkivat kumminkin Kaarlo Hornin tuonne, -- vankilaan.

-- Sulkivatko jo ... niin, niin, se oli tarkotuskin ... eikä meillä nyt
ole aikaa siitä vetistelemään... Sulkivat sinne, -- no, miksi sitä
itket, Ebba, on kai parempi, että siellä on Kaarlo Horn, kuin että
siellä olisi Klaus Fleming?

-- Parempi, niin, vaan miksi kumpanenkaan?

-- Siksi, että meistä täytyi toisen kukistua. -- Ei, nyt laivaan ja
kiireesti.

Rannassa, satamalaiturin partaalla, seisoi Flemingin perheen sinne
saapuessa Kaarina-rouva jo heittämässä viimeisiä jäähyväisiä pojalleen,
jonka kanssa hänen seurustelunsa oli käynyt niin lyhyeksi. Ne olivat
olleet nuo toista päivää kuin pieni ilon välähdys noiden herkkien,
tunteellisten, toisiaan niin kaihoavasti ikävöiväin ihmisten elämässä,
pikainen välähdys, joka nyt jo oli lopussa. Heidän oli taas erottava,
luultavasti ijäkseen. Kaarina kaivoi vielä taskustaan ne viimeiset
helmet ja kultakoristeet, jotka hänellä olivat säilyneet jälelle
suistuneen loistonsa ajoilta, ja antoi ne pojalleen, -- ne vähät rahat,
jotka hän Liuksialassa säästelemällä oli saanut kootuksi, oli hän jo
ennen tälle antanut. Pitihän pojan taas yksin ja mierona lähteä
vaeltamaan maailman kylmää, koditonta taivalta, maanpakolaisen ilotonta
vaellusta, jossa hän sai puutetta kärsiä, hänen hyväkseen oli sureva
äiti valmis uhraamaan kaikki... Ja taas he vaipuivat pitkään syleilyyn.

Marski seisoi siinä vieressä ja antoi Yrjö Boijelle juuri viimeisiä
käskyjä, kuinka hänen piti huolellisesti vartioida Hornia, kunnes
kuningas saapuisi, sekä toimittaa Kustaa Eerikinpojan kohta taas
Vironmaalta takasin Saksaan. Sitten astui hän venheeseen, johon hänen
perheensä jo oli asettunut, istui siinä kärsimätönnä tuokion, odottaen
Kaarina-rouvaa, ja virkkoi sitten, kun tämä ei tuntunut irtautuvankaan
poikansa syleilystä, käskevästi:

-- No, nyt se riittää, meillä on kiire Suomeen.

Kuningatar nousi huoaten venheeseen ja yksin jäi kuninkaanpoika
kaihoovin katsein viittomaan rannalle.

Amiraalilaivan keula kääntyi pohjoista kohden, purjeet pullistuivat ja
alus kiiti taas vinhaa vauhtia pois Viron rannalta, liian vinhaa sen
surevan äidin mielestä, jonka silmistä yhä hämärämmäksi häipyi rannalla
viittova olento, tuo yksinäinen, orpo ja turvaton...

Illalla laski laiva jo Pikkalan lahteen, josta kajahti vastaan
kirveiden kalske ja sahojen järinä, miesjoukon veistäessä Flemingille
lisää laivastoa. Vasta siellä, laivasta noustaessa, huomasi Ebba-rouva,
että yksi matkueesta oli kateessa. Elina Finckeä ei löytynyt laivasta
mistään. Hän oli Räävelissäkin kulkenut omia teitään ja Ebba-rouva oli
luullut hänen istuvan laivassa jossakin kannen alle piiloutuneena,
haaveiluihinsa vaipuneena, kuten hänen tapansa oli. Kyseltiin: ei
kukaan ollut häntä nähnyt, hän oli jäänyt Rääveliin. Anna Fleming yksin
arvasi asian, mutta hänkään ei puhunut siitä mitään. Tavotelkoon
Elinakin onneaan, niin hän ajatteli, kun muut hätäilivät ja kyselivät,
tavotelkoon ja löytäköön, jos voi ja luokoon ehyeksi unelmainsa
kuvan, -- jos voi. Olihan hän itse yhtäläisessä asemassa ja soi
ystävättärelleen samaa, jota itselleen toivoi.

Pikkalasta lähetettiin kyllä purjevene Rääveliin tiedustelemaan
kadonnutta neitosta, vaan häntä ei sieltä enää löytynyt. Hän oli
huvennut tietymättömiin, kadonnut pois samoihin aikoihin kuin Kustaa
Eerikinpoika, joka äitinsä lähdettyä oli Virosta matkustanut Saksaan.

-- Kumma juttu, tuumi marski usein rouvalleen, vaan ei ehtinyt siihen
seikkaan sen enempää huomiota kiinnittää, -- hänellä oli taas suuremmat
kysymykset ratkaistavina. Pikkalaan palattuaan oli marski pian saanut
varmat tiedot, että Prinkkalan herran epäilykset olivat olleet turhat,
vaan tuo viesti terästi häntä kumminkin yhä tarmokkaammaksi
valmistamaan varustuksiaan.

-- Vielä ei uskaltanut herttua liikahtaa, vaan sitä ei tiedä, millä
hetkellä hän lähtee purjehtimaan. Tulkoon! Täällä tulee pian tuntumaan
tuulta ja myrskyä; silmät auki nyt vain, jotta kohta keksitään, mistä
se alkaa, ja siihen heti isketään tuikea vastamyrsky, -- tulkoon,
tulkoon vain!




XIII.

Myrsky vinkumassa.


Oikein oli Hieronymo syyskesällä 1596 ennustanut, kertoessaan
kirjeessään tytölleen, että ensi suksikelillä oli Suomessa myrsky
nouseva, jonka pauhu uhkaavana oli kajahtava Suomen mahtavan valtijan
kuuluville. Joulu oli käsissä ja jo oli etäältä, ikäänkuin kaukaisesta
metsästä, sen korkeimpain puiden latvoista, soinut syntyvän rajuilman
kumeaa kohinaa, vaikka se ääni vielä pysytteli siellä aroilla ja
louhikoissa.

Myrskyä oli Turun linnassa pitkin syksyä odotettukin, odotettu sitä
lännestä päin, Ahvenanmeren puolelta. Ruotsissa oli näet herttua
ilmeisesti varustautunut toteuttaakseen uhkauksensa saapua asevoimalla
kukistamaan Klaus Flemingin vallan Suomessa, ja siksi oli Turun linnan
varustustöitä jatkettu myöhäseen syksyyn asti ja koottu sotaväkeä
leiriin Turun edustalle. Mutta syksy oli mennyt ja tullut talvi,
vakoojat olivat palanneet Ahvenanmaalta ilmoittaen, että Ruotsin
puolelta ei ollut talven kuluessa enää mitään hyökkäystä peljättävissä.
Silloin oli Flemingkin päästänyt laivastonsa, joka aina niihin asti oli
varuillaan saaristossa luovinut, talvisatamaan, antanut sotaväelle
loman talviharjoituksista ja itse päättänyt lähteä Viipuriin, johon
häntä tärkeät asiat kutsuivat. Venäjän kanssa toista vuotta sitten
tehdyn rauhan viimeinen ehto, Käkisalmen linnan luovuttaminen
tsaarille, oli näet nyt täytettävä ja marskin täytyi sitävarten itsensä
matkustaa Itä-Suomeen. Nyt juuri joulunaaton aatoksi oli matkapäivä
päätetty.

Hiukan huolestuneena hän tälle matkalle hankkiusi, -- myrskyn enteitä
oli viime aikoina kuulunut sieltä ja täältä, Savossa olivat huovit ja
talonpojat tapelleet ja Pohjanmaalla oli niinikään rytistetty; vaan
marski arveli, että ainahan sitä sellaista pientä ryminää on, kyllä kai
huovit itse puolensa nytkin pitävät. Ja niin oli hän tänä aamuna
käskenyt vetää matkareet esiin ja niihin laitteli nyt aamuhämärän vielä
vallitessa Anna Fleming linnanpihalla matkaeväitä sedälleen ja hänen
seurueelleen, keskustellen siinä serkkunsa Olavin kanssa, joka oli
määrätty marskia seuraavain huovien päälliköksi ja siinä virassa
tarkasteli satuloita ja aseita.

-- Entäpä jos täällä alkaa sota juuri teidän poissaollessa, virkkoi
Anna. -- Pohjanmaalla jo on kahakoittu.

-- Eivät uskalla käydä ilmikapinaan. Kyllä kai herttuan yllyttäjät
siellä sitä varten parastaan ovat tehneet, vaan ole huoletta, ne
kahakat päättyvät kuin entisetkin: tapellaan päivä, saadaan selkään ja
taas ollaan kilttejä.

-- Elä kehu, pohjolaiset ovat sitkeää väkeä.

-- Ovat, vaan ovat kumminkin talonpoikia hekin, nuijapäitä, moukkia.

-- Nepä ehkä juuri nuijia voivatkin. -- Vaan katso, kuinka kirkastuu
taivaanranta.

Marski itsekin oli juuri laskeutunut alas linnanhuoneista ja hän,
samoin kuin kaikki muutkin pihalla olijat, huovit ja piijat, pysähtyi
äkkiä katsomaan sitä outoa valoa, joka taivaalta leimahti. Siitä, mistä
koillinen äsken oli kelmeästi sarastanut, paistoi nyt helakanpunerva
rusko, ikäänkuin kaukaisen tulipalon heijastus. Se paloi tuokion ajan
kirkkaasti ja uhkaavasti, koko talvinen luonto punerti sen valossa,
muurit, katot, lumipeittoiset vuorenrinteet näyttivät olevan kuin
tulessa. Huovit ja piijat huudahtivat peljästyneinä ja pakenivat
seinämille ja itse marski seisoi ällistyneenä, sanattomana sitä
katsellen. Valo leimahti vielä kerran, kelmeni vähitellen ja katosi. Ja
taas oli taivas harmaja ja hämärä, kalpeana näkyi sarastus sen
ranteelta.

-- Se on veren ennettä, kuului pihalta säikähtyneitä huudahduksia.

-- Se tietää tulta ja hävitystä.

-- Se tietää Jumalan vihaa ja kostoa.

-- Se ennustaa myrskyä ja rajuilmaa, nyt ei ole hyvä taipaleelle
lähteä.

Näin selitti taikauskoinen kansa taivaan ilmeen, pelotellen itseään
vielä niillä ennustuksillaan, ja Anna, joka kalveten oli seisonut
rekeen nojaten, hoki hänkin itsekseen: myrskyä ja tulta ja verta! Vaan
niinkuin jäätyneenä paikalleen seisoi marski kauan yhdessä kohden,
saamatta silmiään irti tuolta jo kelmenneeltä taivaalta. Hän oli
taikauskoinen hänkin, kuten kaikki aikalaisensa, joksikin merkiksi
hänkään ei voinut olla tuota näkyä käsittämättä ja syvästi se häneen
oli vaikuttanut; hänenkin mielessään kajastivat nuo samat käsitteet,
joita hän ympärillään kuuli tulkittavan sanoiksi: verta, tulta,
hävitystä! Vaan mielensä jäntevyydellä tempasi hän itsensä tuosta
loihtuvallasta irti ja virkkoi tyyneesti, melkein pilkallisesti:

-- Loruja, se on nousevan päivän kajastusta, -- siinä koko juttu! Siitä
tulee pakkaspäivä, pankaa vahvasti heiniä kallokkaisiinne, miehet.

Ja ravistellen ruumistaan, ikäänkuin jo tuntien tuon pakkasen oireita,
käveli marski takasin sisälle, käskien miesten joutua murkinoimaan,
koska heti syötyä oli lähdettävä.

Hetken kuluttua istui Flemingin perhe -- se oli, kuten tavallista,
monilukuinen perhe, koska siihen kuului paljo vieraita, etupäässä
Ruotsista tulleita pakolaisia -- linnan ruokahuoneessa aamiaispöydässä,
kun yhtäkkiä ovi lennähtää auki ja luminen airut työntyy sisälle,
kysellen marskia. Märäksi ajetulla hevosella on hän yötä myöten
karauttanut pohjoisesta päin, koska hänellä on tärkeitä viestejä
tuotavana Ulvilasta, Aksel Kurjelta, Anolan herralta, marskille.

Äänettömyys vallitsee huoneessa. Marski nousee verkalleen pystöön ja
kysyy:

-- Mitä viestejä? Kerro!

-- Pojanmaan rahvas kapinassa, monituhansinen talonpoikaisjoukko
rientomarsseissa kulkemassa etelään päin, polttaen ja hävittäen, --
niin kertoo airut hengästyneenä.

Toisetkin karahtavat ruokapöydästä pystöön, miehet katselevat
neuvottomina toisiaan ja naiset rupeavat uikuttamaan; Anna yksin jää
istumaan paikoilleen, peittäen kämmenellään silmänsä. Vaan kylmänä ja
varmana virkkoo marski hetkisen kuluttua:

-- Se alkaa siis sieltä, Pohjanmaalta, no, sen jo saatoimme arvatakin.
-- Olavi, laita leiriin sana, että tuhat ratsumiestä on tunnin perästä
valmiina nousemaan satulaan. -- Eikö Aksel Kurki ole lipullisellaan
marssinut talonpoikia vastaan? kysyy hän taas kääntyen airueen puoleen.

-- Hän pelkää olevansa liian vähäväkinen ja aikoo odottaa Ulvilassa,
saadakseen täältä apua ja lähempiä käskyjä.

-- Aikoo odottaa, matkii marski ikäänkuin epäillen ja rypistelee
kulmakarvojaan. -- Hm! Mistä teillä on tietonne, kuinka suuri on
talonpoikaisjoukko ja kuka sitä johtaa?

-- Pakolaiset, jotka pohjoisista pitäjistä kauhun valtaamina ovat
saapuneet Ulvilaan, kertoivat kolmen Pohjanmaan pitäjän miesten olevan
liikkeellä, heitä on tuhansia suksimiehiä. Joukon johtajiksi mainittiin
kaksi talonpoikaa, Pentti Pouttu ja Martti Tommola, vaan sen
varsinaisena päällikkönä lienee kumminkin eräs herttuan ruotsalainen
kirjuri, joka on liikkunut Pohjanmaalla kansaa villitsemässä.

-- Se on Birckholtz, se heittiö! huudahti marski nyt ensi kertaa
kiivastuen, ja hänen nyrkkinsä puristuivat kokoon. Sitten hän seisoi
hetkisen mietteissään, pää rintaa vasten vaipuneena, kunnes hän sen
siitä verkalleen kohotti ja virkkoi: -- Vai niin, sulla on, herttua,
siis todellakin ollut päätä sytyttää tuleen tämä rovio Suomen köyhän
kansan keskessä, -- polttaaksesi meidät siihen! Hyvä, me tulemme sen
rovion sammuttamaan verellä; mutta jos sen jälkeen ei koko laajalla
Pohjanmaalla ole jälellä muuta kuin kekäleitä ja hyytynyttä hurmetta,
niin vastaa siitä sinä Jumalan, kuninkaan ja kansan edessä, me teemme
vain velvollisuutemme.

Ja tyyneesti kysyi hän taas airueelta:

-- Turkuunko talonpojat tähtäävät?

-- Niin, kuuluvat vannoneen, että repivät vaikka hampain alas tämän
linnan. Ja kaikki aateliskartanot he aikovat matkallaan polttaa, paitsi
Kankaisten ja Liuksialan kartanoita.

-- Vai Kankaisten ja Liuksialan, -- miksi säästävät juuri
Liuksialankin? Mutta olkaa huoletta, niin kauas he eivät koskaan ehdi.
-- Lepää mies ja syö!

Pari kierrosta käveli marski lattialla, pysähtyi sitten ja virkkoi:

-- Minä huomaan, että tsaarin on pakko vieläkin hetkisen odottaa
Käkisalmea, minun täytyy itseni ensiksi lähteä tekemään puhdasta täällä
kotona. No, matkarekenipä toki on valmisna.

Hetkisen vallitsi linnassa yleinen hälinä ja hämminki, vaan
varmalla, kovalla äänellä käski marski kaikkien rauhoittua ja antoi
kylmäverisesti linnaan jääville tarkat määräykset, mitä heidän on
tehtävä, varsinkin Prinkkalan herralle linnan vartioimisesta. Ja
ennenkuin ratsuväki vielä oli leiriltä saapunut, seisoi hän jo turkit
päällään maltitonna huoneessaan valmiina matkalle. Mutta sieltä se jo
ratsuväki Olavin johdolla saapuikin; marski laskeusi linnanpihalle sitä
vastaanottamaan ja tarkastamaan. Vaan hänen sitä tehdessään karauttaa
toiselta taholta, Hämeen tieltä, kaksi ratsastajaa hiestyneillä
hevosilla linnaan ja kysyvät hengästyneinä marskia.

-- Tässä olen, mikä hätänä?

-- Kapina maassa, talonpoikaisjoukkoja Pohjanmaalta ja Savosta tulvii
Hämeeseen, ryöstäen aatelistaloja, nostattaen kansaa. Sotapäälliköt
pyytävät kiireistä apua.

Marski säpsähtää, kalpenee.

-- Hä, kapina Hämeessäkin, kapina Savossa, kapina koko maassa?
Kertokaa!

Liikahtamatta seisoo marski matkarekensä vieressä ja kuuntelee
palaviinsa ajaneiden airueiden viestejä. Huovit Pohjanmaalla ovat
tapetut tai hajotetut, pakolaisia syöksyy Hämeeseen joka taholta,
aateliskartanot palavat. Kapinallisten päälaumaa, Ilkkaisen johtamaa,
joka on tulossa Hämeenkankaan poikki, sanotaan olevan kymmenentuhatta
miestä, uusia parvia saapuu Savosta, kapinajoukko kasvaa joka päivä
sitä mukaan kuin etenee. Ja talonpoikain joukossa on myöskin Kustaa
Eerikinpoika mukana.

Marski oli istahtanut reen laidalle, pannut kätensä ristiin rinnalleen
ja kuunnellut kertaakaan keskeyttämättä airueita. Hän alkoi nyt vasta
oikein oivaltaa koko sen myrskyn laajuutta ja voimaa, joka tuolta
kaukaa Pohjanmaalta oli lähtenyt, koko sen suunnitelman avaruutta,
jonka, siitä oli hän vakuutettu, Kaarlo-herttua Ruotsista oli pannut
vireille ja jonka tarkotus nähtävästi ensiksikin oli kerrassaan
kukistaa hänet, Klaus Flemingin, ja sitten... Pirullinen suunnitelma:
ärsytetyt pohjolaiset nostavat aseisiin koko sisäisen Suomen rahvaan,
joka sekin on kiukustunut ja kiusautunut, ja tämä lumivyörynä kasvava
rahvaanjoukko syöstään sitten eri ryhmissä Turkua vastaan, jonne
herttua meren auvettua kai itse laivastollaan saapuu. Tämä juoni on jo
meneillään: villiytyneen kansan intohimot ovat lasketut irti ja niitä
johtamassa on leppymättömän herttuan sitkeä tahto, -- siinä on edessä
taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä on kestettävä tai kaaduttava!

Niitä Klaus-herra mietti, mutta hänen ajatuksensa takertuivat varsinkin
yhteen kohtaan, josta hän tuokion kuluttua uudelleen kysyi airueilta:

-- Kustaa Eerikinpoikako mukana, sanotte te. Oletteko hänet nähnyt?

-- Emme, vaan joukossa hän kuuluu kulkevan.

Klaus epäili. Hänkö täällä kapinanjohtajana tuo hontelo uinailija,
jonka hän pari kuukautta sitten lähetti Saksaan ... silloin kuin
Fincken tytärkin hävisi hänen matkaansa...? Hä? Onko Kaarina-rouva
näissä vehkeissä osallisena... Liuksialaa ei aijota polttaa? Ja onko
herttua todellakin tehnyt niin uhkarohkean suunnitelman, että on
kutsunut Eerik-kuninkaan varjon avukseen, syötiksi, kuvaksi,
syöstäkseen hänet sitten taas takasin surkeuteensa, heti kun hän on
tehnyt tehtävänsä, raivannut maan valmiiksi, -- se olisi todentotta
vaarallista leikkiä! Mutta onhan tämä uhkapeliä kaikissa tapauksissa...

Vielä tuokion seisoi marski reen perään nojautuneena ja hänen
ajatuksensa näyttivät tekevän voimakkaasti työtä. Mutta kun hän siitä
taas oikasihe suoraksi, oli hän jälleen entinen lujapiirteinen,
rautatahtoinen, tarmokas marski, sama heltymätön Suomen karhu kuin
ennenkin. Hän oli tehnyt päätöksensä: rahvaan kapina on kukistettava,
kukistettava nopeasti ja rutosti, ankaruudella ja julmuudella; syttynyt
tulipalo on joka kulmalta sammutettava, niin ettei kypenekään kykene
kytemään, kun herttua kevään tullen aikoo saapua sen satoja niittämään,
sammutettava koko maasta, vaikka siihen sitten vaadittakoonkin koko
kansan veri. Kevyttä sen päätöksen teko marskille ei ollut -- niin
paljo se vaati suomalaista verta! -- vaan siinä ei ollut muuta neuvoa.

Kohta kutsui Klaus Fleming kaikki ratsu- ja jalkaväen päälliköt
luokseen ja antoi heille kaikille valmiit, varmat käskyt.

-- Koko väkemme täytyy nyt lähteä liikkeelle, nopeissa päivämarsseissa
tulee meidän painua Hämeeseen tuota nuijajoukkoa vastaan, ja rutosti on
meidän siihen iskettävä, iskettävä varmasti ja syvästi. Kansa on
noussut kapinaan esivaltaa vastaan; sotaväen on tukahdutettava se
kapina ja itseään sekä herttuaa syyttäkööt talonpojat siitä, jos se
tapahtuu säälittä ja armotta! Miehet, meidän täytyy kohta olla
lähtövalmiit.

Koko pääjoukon aikoi marski itse johtaa Hämeeseen, josta hän huomasi
vaarallisimman vihurin vingahtelevan, ainoastaan muutamia satoja
huoveja päätti hän Olavin johdolla lähettää Ulvilaan, Aksel Kurjelle
rohkasuksi ja avuksi. Kaikki kiireisesti annetut käskyt täytettiin
nopeasti ja säntillisesti, marskin päättäväisyys ja kylmäverisyys
vaikutti yleistä varmuutta ja tyyneyttä, -- jokainen totteli kokenutta
päällikköä eikä epäillyt mitään.

Mutta ehtiessään näistä puuhista ylös omiin huoneisiinsa, näytti
marskista tuo mielenjäntevyys ja varmuus hetkeksi laukeavan ja hän
istahti melkein masentuneena työpöytänsä ääreen. Hän oli jo yli
kuudenkymmenen ikäinen ja isku kolahti tässä ankarasti iskun päälle. Ja
hänen mieltään karvasteli varsinkin tuota kapinoivaa kansaa
ajatellessaan: oliko hän todellakin kovuudellaan ja ankaruudellaan
ajanut sen tuollaiseen epätoivoon, olisiko hän voinut sitä hellemmin
kohdella, olisiko hän voinut tätä myrskyä välttää...?

-- Mitä olisimmekaan voineet tehdä tuolla itsetietoisella, voimakkaalla
Pohjanmaan kansalla, jos sen olisimme pitäneet puolellamme, virkkoi hän
ääneensä Gröningille. -- Mutta nyt sen täytyy masentua!

-- Eikö voi enää kansaa saada järkiinsä?

-- Ei, se on tarttunut aseisiin, sen täytyy aseisiin hukkua. Sillä
muuten se voi tarttua aseisiin toisenkin kerran ja kolmannen, ellei
siltä isketä suonet tyhjiksi... Niin, se on julmaa, mutta se on
pakosta...

Marski saneli muutamia kiireisiä kirjeitä, jotka olivat lähetettävät
kuninkaalle ja etäisempäin sotaväenosastojen päälliköille, antoi vielä
Gröningille joukon käskyjä ja meni sitten vaimonsa puheille. Naiset
istuivat siellä tyrmistyneinä saapuneista viesteistä, vaikkeivät vaaran
koko laajuutta voineetkaan arvostella. Vaan kun Ebba-rouva näki
miehensä tulevan jäähyväisille, silloin hän säikähti: Klaus oli tänä
aamuna ikäänkuin äkkiä vanhennut ja silmässä oli sellainen omituinen,
väsynyt, alakuloinen, melkein toivoton ilme, jota hän ei siinä koskaan
ennen ollut nähnyt. Ja oudoilta soivat hänen sanansakin ja ääni oli
harvinaisen pehmeä, kun hän virkkoi:

-- Minä lähden nyt, Ebba, retkelle, joka oikeastaan kysyisi nuorempia
voimia, ja me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Ehkä emme näe
toisiamme pitkään aikaan, ehkä on kotimme hajoitettu ja hävitetty, kun
palaan, ehkä en palaakaan... Kaikissa tapauksissa, ole aina Klaus
Flemingin puoliso, kuinka vaiheet kääntynevätkin. Meidän tekojamme
tahdotaan mustata, meidän aikeitamme tullaan tulkitsemaan väärin, meitä
syytetään monista rikoksista ja epärehellisistä tarkotuksista. Sinä
tiedät tekomme ja tarkoituksemme; jos sinulle tilaisuutta ja ikää
suodaan, käytä se paljastaaksesi panettelut ja puhdistaaksesi nimemme
ja opeta lapsillemme samaa. Opeta heitä hetken vaihteista välittämättä
pysymään uskollisina kuninkaalleen ja isänsä muistolle, opeta heitä
olemaan suomalaisia, -- niin oli heidän isänsä aina. Hyvästi, Ebba...

Outoina läksivät tällaiset sanat Klaus Flemingin suusta, ne soivat
pahoilta ennustuksilta ja sulattivat Ebba-rouvan hillittömään itkuun.
Vaan reippaampana kävi Klaus Fleming hyvästelemään lapsiaan, jotka
eivät voineet käsittää syytä äitinsä kyyneleihin, -- lahtihan isä niin
usein matkoille ja olihan Eenokki ja huovit mukana. Hellästi heitä
Klaus syleili, kehotti Juhanaa, joka jo rupesi miehistymään, uutterasti
harjoittamaan tieteitä mestari Samuelin johdolla, jotta hän sitten pian
olisi kypsi aseharjoituksiin, ja tyttäriään käski näppärästi äitiään
auttamaan. Vaan kun hän sitten tuli Annan luo, hytkähti hän melkein
taaksepäin, sillä niin kummallinen, arka ja pelokas oli Annan katse, --
tyttö näytti tahtovan vetäytyä syrjään koko tästä perhekohtauksesta.
Marskin mieleen iski äkkiä muutamia muistoja ... aivan äsken oli
mainittu Hieronymus Birckholtzin nimi ... oliko Annalla vielä yhteyttä
tuon salakiihottajan kanssa, oliko hänellä mitään tietoja näistä
tapauksista...? Mutta mitä hulluja, päätti marski samassa, sehän on
mahdotonta, muuten lie tyttö vähän pökerryksissään. Ja naurahtaen
epäilyksilleen syleili marski jäähyväisiksi Annaakin, joka vapisi kuin
lehti hänen käsivarsissaan.

Vaan ratsujen kaviot tömisivät jo kuin kärsimättöminä linnan pihalla,
josta päällikköjen komentohuudot kajahtivat. Sinne täytyi jo marskin
rientää perheensä luota eikä saanut pehmeyttä eikä epävarmuutta näkyä
hänen piirteissään, kun hän väkensä eteen astui. Pikaisella,
tottuneella silmäyksellä hän tarkasti joukkonsa ja antoi sille käskyn
marssimaan. Itse hän istahti rekeensä, hän oli jo liian vanha
ratsastamaan. Vaan sillalla ajoi Olavi, joka oli Ulvilaan määrätty,
osastoineen hänen ohitseen. Hänet pysäytti marski vielä ja virkkoi:

-- Sinä tiedät, Kurjilla on horjuva luonto, siihen elä luota, vaan
toimi itse. Ja toinen asia: koeta saada herttuan kirjuri vangiksi jos
millä keinoin, hän on paras todistuksemme siitä, että kapina on
herttuan sytyttämä.

-- Olen häntä kerran ennen pyydystänyt, -- nyt hän ei luista
kynsistäni, kuten Hämeenlinnan edustalla.

-- Niin, hän on tuottanut nimellemme paljo häpeää, tuo hänet elävänä
jos voit.

-- Isä, minä olen myöskin Fleming.

-- Oikein. Ja jos kaikki hyvin käy, kiirehdi pääjoukon luo, siellä
miehiä tarvitaan.

Olavi karautti joukkoineen jään yli pohjoista valtatietä kohden ja
marski ajoi pääjoukkonsa jälestä Hämeen tielle. Ja linnan ikkunoista,
joista kyyneleiset katseet lähteviä seurasivat, ei kohta näkynyt
joukosta jälkiä muuta, kuin pehmeäksi tallattu talvitie, jota alkava
pakkastuisku jo rupesi tasottamaan.

Äänetön hiljaisuus vallitsi linnassa; piha oli tyhjä, portit suljetut,
vartijat astelivat vakavina valleilla. Ja samanlainen surunvoittoinen
äänettömyys oli sisälläkin marskin huoneissa. Ebba-rouva istui
liikahtamatta ikkunan pielessä, lapsillekaan eivät leikit maistaneet ja
Anna, hän käveli levottomana, rauhattomana huoneesta huoneeseen, kuin
vainottu kauris, pysähtyi hetkeksi miettimään ja siirtyi taas muualle,
ikäänkuin etsien paikkaa, mihin kätkeä salaiset huolensa ja
rikollisilta tuntuvat toivomuksensa.

Tämänpäiväiset tapaukset olivat taas panneet hänen mielensä kuin
kidutuslavalle. Myrsky, jota hän oli toivonut, oli puhennut,
nythän hän saattoi odottaa sen keskestä pelastuksensa hetkeä. Vaan hän
vavahti aina sitä ajatellessaan, ikäänkuin vielä tuntien setänsä
jäähyväissyleilyn; -- millaista onnea oli hän toivottanut tälle ja koko
lähtevälle sotajoukolle, miten jakoi hän perheensä, tätinsä ja
serkkujensa surut ja huolet...? Ei, ei, hän ei voinut puhtain tuntein
toivoa tuon ruhjovan myrskyn käyvän yli maan, -- ja kumminkin hänen
täytyi sitä toivoa...

Levottomuutensa viskelemänä koetti Anna mieltään viihdyttääkseen ruveta
keskustelemaan nuorimman serkkunsa, herttaisen Heblan kanssa, vaan hän
sekaantui siinäkin puheissaan, jäi hajamielisenä sanattomaksi.

-- Pelkäätkö sinäkin, kuten äiti, isälle jotakin pahaa tapahtuvan,
koska olet noin rauhaton, Anna? kysyi lapsi käyden entistään
surullisemmaksi.

-- Niin, pelkään ... eikähän toisakseen ole syytä peljätä, onhan isä
niin voimakas ja mahtava. Mutta voi jos tietäisi, miten siellä käy!

-- Niin, jos tietäisi ... jos me voisimme jotakin tehdä, voi, minä
ajaisin metsään nuo kaikki häijyt talonpojat.

-- Ja heidän johtajat, niinkö?

-- Niin, nuo ilkiöt. Mutta tiedätkö Anna, jos me oikein rukoileisimme,
että isä heidät voittaisi...?

-- Rukoileisimme ... oi, ei, ei se auta... Anna melkein pakeni
serkkunsa luota pois ja koetti hakea yksinäistä, häiritsemätöntä
lymypaikkaa, jossa voisi käydä käräjiä ristiriitaisten tunteittensa
kanssa. Päivä oli kulunut iltapuoleen, pimeäksi oli käynyt talvinen
hämärä. Levotonna harhaillessaan oli Anna joutunut pieneen, pimeään
umpihuoneeseen, jota ei nykyjään käytetty mihinkään, ja istahtanut
sinne matalalle jakkaralle. Huone oli Katarina Jagellottaren entinen
yksityinen rukouskappeli ja jakkara oli vanhan alttarin jalusta, jota
ei vielä oltu korjattu pois. Siinä hän yksin pimeässä istui ja koetti
tyynnyttää mieltään, koetti rukoilla, että Jumala johtaisi kaikki niin,
kuin sen hän parhaaksi näki... Mutta hänen mielensä kapinoi tuotakin
rukousta vastaan...

Silloin kuuli hän oven hiljaa avautuvan ja joku astui huoneeseen.
Tulijalla oli kynttilä kädessään, hän sytytti pienen lampun, joka
riippui alttarin yläpuolella, vanhan, jo mustuneen, mutta aikoinaan
nähtävästi kallisarvoisen jumalanäidin kuvan edessä, huomaamatta Annaa,
joka istui matalalla seinän vieressä. Se oli mestari Samuel, Samuel
Staben, lääketieteen ja filosofian tohtori, oppinut ja syväaatteinen
mies, joka uskonsa takia Ruotsista karkotettuna oleskeli täällä Turun
linnassa marskin vieraana, hänen kotilääkärinään ja hänen ainoan
poikansa opettajana. Hän oli harras katooliuskoinen ja tänne
hyljättyyn kappeliin hän lukutöittensä lomissa usein pistäysi
yksinäisyydessä polvistumaan jumalanäidin kuvan edessä.

Ruvetessaan nytkin laskeutumaan polvilleen alttarin eteen huomasi hän
Annan siihen lyyhistyneenä.

-- Mitä, lapseni, sinäkö täällä jumalanäidin jalkain juuressa? Onko hän
siis saanut harhailevan karitsan kuljetetuksi kotiin?

Mestari Samuel, samoin kuin useat muut Ruotsista karkotetut
paavilaiset, sekä papit että maallikot, harjoitti hiljaisuudessa, mutta
sitä kiihkeämmin, katoolista käännytystointa Suomen protestanttisten
asukkaiden joukossa, ja oli hän Flemingin perheessäkin koettanut tehdä
parastaan, vaikka Ebba rouva, joka oli kasvatettu luteeriseen uskoon ja
samaan oppiin lapsiaankin kasvatteli, olikin sen kieltänyt, -- Klaus
itse ei näihin asioihin puuttunut. Mutta Anna ei, omien mietteidensä
valtaamana, kohta oikein käsittänyt tohtorin tarkoitusta, vaan vastasi
hiljaa huoahtaen:

-- Oi, minä etsin lohdutusta, neuvoa, selvyyttä, ja siksi olen paennut
tänne yksinäisyyteen.

-- Niin, etsi sitä täältä, tähän polvistu alttarille ja avaa sydämmesi,
silloin löydät tasapainon ja selvyyden.

Vaan Anna katseli viisasta tohtoria tuokion ääneti ja hänen ajatuksensa
saivat omituisen suunnan ja muodon. Yhtäkkiä hän kysäsi:

-- Kuulkaa tohtori! Jos omaiseni kaikki, vanhempani ja holhojani, ovat
luterilaisia, jos minua on tähän uskoon kasvatettu ja opetettu ja minun
siis oikeastaan pitäisi auttaa sen edistymistä, -- olisiko silloin
rikollista, jos toivoisin katoolisen uskon voittoa ja työskenteleisin
sen hyväksi?

-- Ei suinkaan, se on päinvastoin velvollisuutesi, jos tämän uskonnon
totuuksia olet päässyt rakastamaan.

Anna oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas:

-- Vaan jos omaiseni lähtevät taisteluun vaarallista vihollista
vastaan, taisteluun, joka on ratkaiseva onneksi tai turmioksi kaikkien
niiden, jotka ovat tehneet mulle hyvää, onko silloin rikollista, jos
toivon vihollisen voittavan?

Mestari Samuel hymähti huomatessaan, miten oppimaton neitonen yritti
kietoa hänet, tottuneen väittelijän, dialektiseen soppeen. Vaan samassa
hän kävi vakavaksi ja kysyi:

-- Ja miksi toivoisit vihollisen voittavan?

-- Ei, en tiedä toivonko, vaan jos ... jos esimerkiksi olisin päässyt
mielistymään johonkin viholliseen?

Oppinut tohtori puisteli päätään:

-- Puhut mulle arvoituksia, tyttöni, mitenpä olisit päässyt
mielistymään johonkin nuijamiesten talonpoikaisjohtajista! Vaan huomaan
kaikesta, että sydämmessäsi riehuu joku taistelu eri tunteiden välillä,
joku velvollisuuksien ristiriita. En tahdo asiaasi udella, sellaisessa
taistelussa eivät syrjäisen neuvot auta. Polvistu alttarille, rukoile,
ano jumalanäidiltä selvitystä, hän sen sulle antaa. Polvistu, rukoile
yksin...

Tohtori poistui varpaillaan ja Anna polvistui kuin käskystä alttarille,
rukoili, anoi jumalanäidin apua ja neuvoa. Ja hän lepäsi siinä kauan,
hartaasti rukoillen. Vaan hän ei löytänyt selvyyttä, ei tyydytystä, ja
hänen mielensä oli yhtä levoton, tunteensa yhtä ristiriitaiset, kun hän
illan yöksi vaihtuessa vihdoin poistui Katarina Jagellottaren
rukouskappelista ja laskeutui vuoteelleen.

Hän oli väsynyt, hän nukkui kohta. Mutta kiihottunut mielikuvitus teki
unissakin työtä. Hän näki sulhonsa talvisessa metsässä hiihtävän
talonpoikaisjoukon etupäässä, voimakkaasti ponnistavan etelää kohden.
Vaan silloin ryntää aseellinen sotaväenosasto heitä vastaan, hän tuntee
siinä rautasen setänsä, joka kohottaa raskaan miekkansa, antaakseen
hänen sulholleen auttamattoman surmaiskun. Hän on itse olevinaan siinä
saapuvilla, hänen pitäisi juosta esiin, seisauttaa setänsä uhkaava
käsi, syrjäyttää isku, vaan hän ei voi, ei pääse paikaltaan
liikahtamaan... Ja raskas säilä laskeupi jo alaspäin... Anna parkasee,
herää, tuskan hiki otsallaan...

Hän ei ollut enää epätietoisuudessa, mitä hänen tuli toivoa, hän pani
kätensä ristiin ja rukoili hiljaa: »Jumala, suojele sulhoani, hänelle
voitto anna, johdata perille myrsky! Sääli rakkauttani, Jumala, sen
takia olen jo niin paljo kärsinyt...»

       *       *       *       *       *

Vaan linnasta lähtenyt sotaväki kulki eteenpäin nopeissa
rientomarsseissa.

Sillävälin kuin Klaus Fleming itse johti hyvin varustettua ja
harjoitettua pääjoukkoaan itään päin, Huittisten pitäjän kautta
Pirkkalaa kohden, jossa talonpoikain päälauman luultiin yhtyneen,
puotteli Olavi Klaunpoika keveällä ratsuväellään pohjoista valtatietä
pitkin Ulvilaan päin, yhä kiirehtien, kuta enemmän taival katkesi.
Matkalla tuli näet vastaan kuormittain aatelisrouvia ja perheitä, joita
vietiin Turkuun hurjia talonpoikaisjoukkoja pakoon, ja nämä pakolaiset
kertoivat nuijajoukon jo olevan leirissä Ulvilan kirkolla, jossa Aksel
Kurki oli sen kanssa ruvennut neuvotteluihin. Ne viestit nuorta Olavia
epäilyttivät, hänen täytyi joutua perille, pakottamaan Kurjen selvään
peliin. Ja illalla myöhään jouluaattona Olavin huovilipullinen jo
kuurasena ja märkänä ehtikin Anolaan, Kurjen tilalle, johon tämä jo oli
omankin, komennossaan olevan, ratsuväkensä kerännyt.

Klaus Fleming oli aavistanut oikein: talonpoikaisjohtajain tuumana oli
ollut koettaa houkutella Aksel Kurki väkineen nuijamiesten puolelle ja
siitä nyt neuvotteluja pidettiin, -- Anolassa oli parastaikaa
talonpoikain lähettiläitä. Kurki kertoi Olavi Klaunpojalle ryhtyneensä
näihin neuvotteluihin voittaakseen aikaa, pysäyttääkseen talonpojat ja
kootakseen lipullisensa, vaan tätä väliaikaa olivat pohjolaisetkin
omasta puolestaan käyttäneet hyväkseen, nostattaakseen Satakunnankin
talonpojat heidän retkeensä yhtymään. Eikä Olavi ollut Kurjesta varma:
Hän oli ainoastaan pakosta viime aikoina ruvennut Flemingin mieheksi;
oliko hän nyt todella miettinyt asettua talonpoikain etupäähän,
heidän avulla tullakseen Turkua piirittämään ja valloittamaan sen
Kaarlo-herttuaa varten, jossa tapauksessa Suomen käskynhaltijanvirka
herttuan ja kansan suosion nojalla olisi siirtynyt hänelle? Vai oliko
hän tehnyt talonpoikain kanssa kauppoja ainoastaan pelastaakseen oman
tilansa hävityksestä...? Miten tahansa, Olavin tulo katkasi nyt kaikki
ne kaupat. Vaan vieläkään ei Kurki tahtonut antautua ilmitappeluun, hän
tahtoi vielä tiedustella talonpoikain aikeita ja voimaa.

Mutta nuori Olavi oli malttamaton ja paloi seikkailuintoa. Yön
maattuaan Anolassa läksi hän jo aikusin joulupäivän aamuna pimeän vielä
kestäessä pienen ratsujoukon seuraamana tarkastelemaan talonpoikain
leiriä ja hankkimaan tietoja heidän lukumäärästään. He ajoivat
valtatietä pitkin kirkolle päin. Vaan vähän oli nyt tänä jouluaamuna
rahvasta matkalla kirkolle, monet arvelivat kai varovimmaksi näinä
rauhattomina aikoina pysyä kotona, talotkin tien varrella olivat siitä
syystä pimeät ja ikäänkuin väettömät. Lähempänä kylää näkyi kumminkin
reki siellä, toinen täällä ajavan kirkolle päin, korkea tervassoihtu
vanhan tavan mukaan reen sepipuoleen pistettynä tietä valaisemaan, ja
kirkonmäen näkyviin saavuttuaan huomasivat ratsastajat jo tiheässä
tällaisia soihtuja ja kirkon vieressä kinoksessa paloi niitä jo suuri
rovio, -- siihen heittivät saapujat aina tervaksensa läjään. Näiden
liehuvain tulien valossa kuumotti ja häilyi kirkonmäellä mustia varjoja
ja etäämmälle metsänrintaan kuulivat ratsastajat puhetta ja äänten
surinaa. Väistyttyään hiukan syrjään tieltä pysäytti Olavi joukkonsa
siihen ja läksi itse parin miehen seuraamana jalan lähempää
tarkastamaan, mitä siellä mäellä tapahtui. Pimeän suojassa pääsivät he
aivan nuotion ympärille kertyneen väkijoukon keskelle.

Kohta siinä Olavi älysi, mistä kysymys oli. Siellä toimittiin
vilkkaassa värväystyössä. Joukko nuijamiehiä ja heidän johtajiaan
koetti näet siellä yllyttää Ulvilan kirkkorahvasta nousemaan aseisiin
Kuitian Klaus-herran sortovaltaa vastaan, yhtymään heihin ja yhdessä
joukossa rientämään Turkua kohden. Siitä tarinoitiin yksityisestikin
pienissä parvissa, vaan muuan pohjolaisten johtajista oli noussut
kivelle tuohustulen partaalle ja piti siitä varsinaista puhetta
kansalle. Hän oli puettu talonpoikaispukuun, niinkuin muutkin, turkkiin
ja kallokkaisiin ja sompanen sauva oli hänellä kädessään. Vaan
tavallinen talonpoika hän nähtävästi siltä ei ollut, siksi olivat hänen
piirteensä liian hennot ja hänen liikkeensä liian vilkkaat ja hän mursi
ruotsinvoittoisesti suomenkieltä puhuessaan. Olavi katseli häntä
tuokion uteliaisuudella, mutta samassa hänessä muisto selveni ja hän
virkahti tovereilleen:

-- Siinä on miehemme!

Puhuja oli Hieronymus Birckholtz. Hän oli nyt vuosikauden tässä
ammatissa liikkunut Pohjanmaan kansan keskuudessa, oppinut sen kielen,
perehtynyt sen ajatustapoihin ja osasi kosketella rahvasta sen arimpiin
kohtiin. Yhä enemmän kansaa keräytyi hänen ympärilleen hänen puhuessaan
ja hyväksymishuutoja kuului aina vähän päästä. Hän huitoi käsillään ja
huusi:

-- Onko aitoissanne varastoja, että jaksatte lapsinenne elää talven
yli? Onko teillä rukiit pantuna ensi kesäksi, onko teillä siementä
toukoviljaksi, onko teillä rahoja ruununveroihin? Ei, ei, vastaatte
te. No, millä aijotte sitten maksaa ne uudet verot, joita Kuitian
noki-Klaus myötään kirjoittaa ja joista hän ei koskaan tee tiliä
kuninkaalle? Niin, kyllä kai vouti ne teiltä sittenkin perii, viepi
keittokattilanne ja viimeisen hiehonne. Mutta millä te silloin ruokitte
marskin huoveja -- ja ne eivät ruokkoaan rästiksi jätä!

Kuului nurinaa joukosta. Vaan puhuja lietsoi yhä virittämäänsä tulta:

-- Hä, sanokaa, onko teillä mahdollisuutta päästä hengissä talven yli
ja maksaa voudille saatavansa?

-- Ei, kirous ja kuolema, me emme tätä kestä, -- sellaisia ääniä rupesi
jo kuulumaan kirkkorahvaasta.

-- Niin, mekään emme sitä enää kestäneet siellä Pohjanmaalla ja siksi
annoimme matkapassin voudeille ja huoveille ja lähdimme kysymään
oikeuttamme. Mutta Klaus-herralta emme saa oikeutta, emme helpotusta,
emme armoa, -- tyrmään hän valittajamme sulkee ja käskee ryttäriensä
kiskoa kahta hurjemmin. Ainoa, joka meitä voi auttaa, on Kaarlo-herttua
Ruotsissa, talonpoikain ystävä, kuningas Kustaan oma poika, -- hän on
luvannut hankkia meille oikeutta, hän on luvannut päästää meidät
linnaleiristä, hän vapauttaa meidät ryttäreistä, hän huojentaa veromme,
-- jos me nimittäin itsekin autamme itseämme. Mutta sitävarten on
Kuitian Klaun valta särjettävä, murrettava julmain, tylyjen herrain
mahti, noiden aatelisherrain, jotka meitä ruoskivat ja ryöstävät...

-- Herrat helvettiin, tuleen aateliskartanot, hirteen huovit! -- niin
kiihkoili sekaan joku toinen nuijajoukon johtajista kansaa
karastakseen.

-- Aateliskartanot jo palavat, Hämeessä on kymmenentuhatta talonpoikaa
kulkemassa Turkua kohden, ja me sinne syöksemme täältä rannan puolelta.
Eikä pidä olla puutetta saaliista, ei leivästä eikä lihasta, vaan
kullat ja hopeat kootaan aatelispesistä ja tuodaan kotiin, -- meiltähän
ne ovat ryöstetytkin. Yhtykää joukkoomme, ja yhtykää heti, tuurat ja
heinähangot aseiksi...

-- Jo hitto, siihen leikkiin minäkin lähden!

-- Ja minä, -- tässä on jo meidänkin aika päästä saaliinjaolle ja
syömään herrain ruokia...!

Vaan toiset vielä epäilivät, varsinkin naiset olivat arkoja ja
varottelivat itkien miehiään ryhtymästä noihin hurjiin tuumiin, josta
vain uusia kärsimyksiä lähtee. Siinä väiteltiin hämärällä hangella
häilyväin tuohustulten valossa, kiisteltiin kiivaasti ja todisteltiin,
huudettiin akkoja vaikenemaan ja varoteltiin hurjastelevia nuoria
miehiä. Mutta puhuja kalliolta terästi vieläkin mielialaa:

-- Yhtyköön joukkoomme kuka tahtoo, kuka haluaa, että herttua hänelle
verot helpottaa ja hankkii siemenjyviä, kellä tekee mieli Turun
linnasta tuoda talviruokiaan. Mutta kuka ei joukkoomme yhtyne, kuka
herrojen puolta pitänee, se syyttäköön itseään, jos hänenkin talonsa
höyrähtää tuleen, -- hakekoon sitten palovahinkoja Kuitian Klaulta, kun
tämä roikkuu hirressä Turun portilla...

Olavi oli kuullut kylliksi, hän vetäysi miehineen syrjään väkijoukosta,
joka yhä kiivaampana jo vakuutteli lähtevänsä mukaan pohjolaisten
retkelle. Kirkonmäeltä laskeuduttuaan kiirehti Olavi miehineen
juoksujalassa metsän rintaan hevostensa luo. Kuohumaan oli tuo kohtaus
ja nuo yllytyspuheet panneet Olavin nuoren veren eikä häntä nyt olisi
mikään varovaisuus saanut palaamaan takasin Anolaan, kuuntelemaan
Kurjen kuhnailevia metkuja ja odottamaan, kunnes koko Satakunnankin
rahvas olisi kapinassa. Kiireesti komensi hän miehensä satulaan. Heitä
oli vain piiskuinen joukko, muttei ollut aseellisia nuijamiehiäkään
kirkonmäellä monta, rahvas oli aseetonta, pimeänpäässä se ei ollut
kykenevä mihinkään vastarintaan. Äkkiryntäys siis kirkonmäelle --
nähdäänpä, kellä kirkkoväestä vielä tekee mieli Turkuun tulla!

-- Ja tuo, joka kivellä saarnaa, on juuri pyydettävämme otus, se
nuoriin! Ja eteenpäin!

Pyrynä karautti pieni ratsujoukko metsänrinnasta maantietä myöten
kirkonmäelle ja päästi sen rinteellä, keskelle rahvasjoukkoa
syöstessään, rämäkän huudon. Siinä syntyi tavaton sekasorto ja
hämminki. Huovit niskassa, ratsuväki kintereillämme, nyt on surma
käsissä! -- niin kiljasivat akat ja huudahtivat miehisetkin miehet. Ja
peljästyneet rahvaanjoukot juoksivat hätääntyneinä suksilleen, naiset
huusivat ja huppelehtivat kinoksessa, lankeillen hevosten jalkoihin;
siinä töykittiin, juostiin toistansa päällitse, sysäyttiin toisinaan
vastaan, -- pakoon, pakoon vain piti kaikkien päästä! Eikä ällistyneet
pohjolaisetkaan ehtineet ruveta vastarintaan, he eivät käsittäneet mitä
tapahtui ... oliko Kurki heidät pettänyt ... hekin typertyivät ja
koettivat lymyillen pelastua kirkkorahvaan pakoonsyöksyvissä joukoissa.
Vaan ratsumiehet iskivät kiinni niihin, joiden näkivät aseissa olevan,
seivästivät toisia ja toisia vangitsivat.

Mutta Olavi Klaunpoika oli kohastaan porhaltanut kivellä seisojan
kimppuun, joka siitä vielä puhetta piti ja jonka hän hyvin tunsi
murtavasta suomenkielestään. Vikkelästi ojensi nuorukainen
keihäskärkisen sauvansa, vaan Olavin hevonen syöksi hänet samassa
kumoon kinokseen ja tuossa tuokiossa oli Olavi jo itse Hieronymon
kimpussa, karasten ilveksenä hänen kurkkuunsa.

-- Nyt et livistäne kynsistäni ... tänne kalvosesi ... ne ovat
pihdeissä...!

Olavi painoi polvellaan nuorukaista hartioista kinokseen ja sitoi hänen
kätensä lujasti, itsekseen sitä tehdessään jupisten:

-- Hä, kuka se roikkuu hirressä Turun portin päällä...?

Hieronymo tunsi olevansa avuton, hänen liittolaisensa, pohjolaiset,
olivat haihtuneet kuin akanat tuuleen hänestä välittämättä eikä
tervasrovion ääressä enää näkynyt ketään muuta kuin muutamia
ratsumiehiä, jotka nauraa hohotellen palasivat peljästynyttä
kirkkorahvasta takaa-ajamasta. Mutta hän ei tiennyt, kenen käsiin hän
oli joutunut ja kysyi siksi sitojaltaan:

-- Ja kuka olet sinä ... miksi minut sidot...?

-- Minä olen Fleming -- eikö tunnu se jo kouristani?

Ja silloin Hieronymo huoahti raskaasti:

-- Ab ungve leonem, -- niin, niin, kynsistäänhän se jalopeuran suku
tunnetaan. -- Siis lopussa sekin leikki! lisäsi hän hiljaa itsekseen.

-- Lopussa se nyt on leikki! matki Olavi ivallisesti, nousten vankiaan
sitomasta. -- Heh, kellippäs siinä, et taida enää usutella rahvasta
Kuitian Klausta vastaan.

Ja hän silmäili ylpeänä ympärilleen. Kirkonmäki oli autiona, rahvas oli
säikähtyneenä paennut aamupimeään metsään, josta kukin koetti
metsäteitä hiljaa hiipiä kotiinsa. Vaan pitäjän pappi kuului ajavan
kylätieltä kirkolle, saapui kai jumalanpalvelusta alottamaan; hän
pysäytti rekensä kirkon edustalle, katsoi kummissaan kirkkoon: se oli
typötyhjä. Hän astui mäelle, jossa kansan ennen kirkonmenoa aina oli
ollut tapana olla koossa kaupustelemassa ja tarinoimassa: sielläkin oli
nyt ainoastaan kymmenkunta ratsumiestä ja muutamia vankeja, joita
huovit parastaikaa sitoivat talutusköysiin. Ja ällistyneenä pappi
soperteli:

-- Mi-missä on seurakunta?

-- Seurakunta on juossut metsään, selitti Olavi, -- parasta kun menet
itse jälestä ja koetat sitä asettaa tyyneesti alallaan elämään,
esivaltaa vastaan kapinoimatta. Mutta meidän joukko eteenpäin.

Ratsastajat viskausivat satulaan ja lähtivät ajamaan takaisin Anolaan
päin, vangit saivat köysiin sidottuina juosta perästä; ja yksin jäi
pappi autiolle kirkkomäelle ihmettelemään outoa jouluaamumessua. Mutta
rohkeana onnellisesta kaappauksestaan ja luottaen siihen pelkoon, jonka
hän kansan mieleen oli iskenyt, vaati Olavi nyt Aksel Kurkea heti
ratkaisevaan toimintaan ja tämä suostuikin vihdoin tekemään hyökkäyksen
nuijamiesten leiriä vastaan. Heidän johtajiaan oli nyt useita vankeina,
he olivat peljästyneet tuosta aamusesta kahakasta ja paikkakunnan
rahvas ei nyt enää uskaltanut heihin yhtyä, -- hetki oli siis
otollinen. Koko ratsuväellään ja Olavin osaston avustamana teki Kurki
hyökkäyksen pohjolaisten leiriä vastaan, josta nämä lyhyen, joskin
kiivaan ottelun jälkeen lähtivät pienissä joukoissa epäjärjestyksessä
eri tahoille pakoon. Kurki ajoi nuijajoukkoa takaa Pohjanmaan rajalle
saakka ja monet talonpojat saivat sillä pakomatkalla surmansa, joskin
useimmat suksillaan pääsivät pelastumaan sydänmaille. Talonpoikain
rannikkojoukko oli siten muutamissa päivissä kukistettu ja hajotettu,
sen suunnitelma oli tehty mitättömäksi.

Vaan viitsimättä pitkälle ajaa takaa pakenevia talonpoikia, palasi
Olavi Klaunpoika miehineen Ulvilan kirkolle ja lähti sieltä viipymättä
viemään isälleen tätä iloista sanomaa sekä yhtymään miehineen marskin
pääjoukkoon. Vangitsemansa talonpoikaisjohtajat jätti hän Anolaan
Kurjen huostaan, vaan Hieronymon otti hän mukaansa, -- se oli liian
kallis otus tänne jäädäkseen, hän aikoi viedä herttuan kirjurin
mukanaan isänsä luo. Ja siksi sai Hieronymus Flemingin huovien lomassa
nyt ratsastaa nopeissa rientomarsseissa ja lumisia oijusteitä myöten
kaakkoa kohti, tietämättä itse minne.

Mutta yhdenkin vangin kuljetus ja vartioiminen hidasti nopeaa
matkantekoa ja siksi päätti Olavi, kun hän miehineen ehti isänsä
omistamaan Yläneen kartanoon Yläneen pitäjässä, jättää vankinsa sinne
vartioittavaksi. Tähän syrjäiseen kartanoon Pyhäjärven rannalle, jonne
kulkijoita harvoin poikkesi, kätki hän vankinsa niin salaa, että hänen
omat huovinsakaan eivät tienneet, mihin mies oli joutunut. Yläneen
kartanoa hoiti marskille eräs hänen vanha palvelija eukkoneen ja näiden
käsiin uskoi hän vankinsa tarkoin tallennettavaksi, kunnes hän itse
tulisi hänet sieltä noutamaan. Itse valitsi hän Hieronymolle
vankityrmäksi pienen, melkein umpinaisen huoneen vanhassa, autiona
olevassa ränstyneessä päärakennuksessa, haetti siihen kuvon olkia
pahnoiksi, kytki vangin vitjoilla seinään ja lyötti puomin ovelle lukon
vahvikkeeksi. Ja jättäessään Hieronymon siihen makaamaan, virkkoi hän
pilkallisesti:

-- No, nyt saat jäädä asumaan Flemingin kartanoon, olethan aina
pyrkinytkin Flemingin kotivävyksi. Olit ehkä nytkin matkalla viettämään
häitäsi serkkuni kanssa, -- no, nähdä hänetkin vielä saat, kun sinut
täältä Turkuun vien, hänet, jonka kavalasti raiskasit... Mutta siihen
asti suvainnee herra pysyä siivosti täällä.

Ja kääntyen eukon puoleen, jonka toimeksi hän vangin vartioimisen
erityisesti jätti, virkkoi hän ankarasti:

-- Akka, se muista, jos tämä mies täältä häviää, häviät sinäkin elävien
ilmoilta.

Ja eukko ymmärsi, hän pani kätensä puuskaan ja vastasi:

-- Hän pysyy.

-- Siitä vastaat sinä ja miehesi.

Suomatta joukolleen pitempää lepoa jatkoi Olavi yhtämittaa
ratsastustaan Hämeeseen päin. Vaan nuori hovijunkkari, herttuan
suosikki, äsken vielä niin virkeä ja reipas talonpoikain kiihottaja ja
johtaja, jäi yksin makaamaan kylmään, kosteaan soppeensa, jonne valokin
vain säästäin tunkeusi ylhäällä olevan ikkunakalvon kautta ja jossa
hänellä vuoteenaan oli tukko homehtuneita olkia. Siinä hän siis oli
tuomittu yksin päivänsä viettämään, näkemättä elävää olentoa muuta,
kuin tuon ilkeän, viirusilmäisen akan, joka kerran päivässä toi hänelle
vähän ruokaa ja vettä, ja joka aina lähtiessään niin varmasti salpasi
ovet. Siinä hän makasi ja mietti; aluksi oli hän matkan rasituksista
niin väsynytkin, että hän ei asemataan edes oikein voinut
arvostellakaan, vaan kun hän nukuttuaan heräsi siihen kurjuuteensa,
yritti hänen hilpeä luontonsa jo kokonaan lannistumaan.

Näin katkerasti oli tämä viimeinen ja varminkin toivo hänet siis
pettänyt. Hän oli ponnistellut niin toimekkaasti tuon myrskyn
puhkeamista jouduttaakseen ja rohkeilla toiveilla, muita rohkasevalla
reippaudella, oli hän itse yhtynyt johtajaksi siihen joukkoon, jonka
ensimmäisenä piti ehtiä Turkua ahdistamaan. Niin varmaa hänestä oli
ollut, että Klaus Fleming, jota koko kansa vihasi eikä sotaväkikään
rakastanut, oli tähän myrskyyn suistuva, niin luonnolliselta oli
hänestä tuntunut, että hän tuon suuren lankeemuksen hävityksestä
korjaisi palkkansa, kuin kypsyneen hedelmän... Ja nyt! Hän ei ollut
ehtinyt olla myrskyssä mukanakaan, jo ennen sen alkua hän kaatui
pienessä vihurituulessa, kaatui toiveineen... Talonpoikain kesytön
lauma oli peljästynyt ja paennut, ja vaikka pääjoukon onni olisikin
parempi, oli hän itse kätketty, unhotettu vanki, tuomittu nääntymään
tähän lokeroon, taikka kuolemaan häpeällä hirsipuussa, -- sehän on
kapinankiihottajan varma palkka... Ja tyttö, joka Turussa häntä odotti
myrskyn keskestä, odotti hartaasti ja ikävällä...! Tosiaankin, siinä
oli vuosikautisten ponnistusten hedelmä...

Mikähän oli näin muuttanut hänen entisen hyvän onnensa, sitä hän siinä
ihmetteli. Miksi oli hän, tuo entinen, iloinen veitikka, ollenkaan
antautunut näihin vaaroihin ja rasituksiin? Tuoko tyttö ... tuo, jota
hän ensiksi piloillaan hienosteli ja sitten marskin kiusaksi rupesi
omakseen vaatimaan ... tuoko tyttö hänet oli näin saattanut uhraamaan
hauskan, huolettoman elämänsä ... toivehikkaan tulevaisuutensa,
onnensa, vapautensa, henkensä, kaikki...?

Jopa vierähti ensimmäisinä vankinaolon päivinä ja pitkinä, pimeinä öinä
jokunen kuuma kyynel salaa kostealle olkivuoteelle. Vaan sitten hän
tyyntyi, rupesi puhumaan itselleen järkeä. Mitäpä olikaan, kysyi hän
itseltään, hänen elämänsä näinä viime vuosina ollut muuta kuin
alituista kiertokulkua hirsipuun ympärillä, retkeä vaarasta vaaraan,
seikkailusta seikkailuun, aina vain onnensa varassa. Ja se onnensa oli
hänet näihin asti aina pelastanut ja auttanut ... ehkä se auttaa
vieläkin, auttaa varmaan. Niinkauan kuin henkeä on, on aina toivoa,
miksikäs onnen tähti hänet nyt juuri pettäisi...?

Ja nuori junkkari tapasi jo taas jonkun iloisemman säveleen vanhoista
varastoistaan, vihelteli sitä ensiksi hiljaa ja sitten kovemmin, niin
että kajahti autio herraskartano, vaipui sekaan miettimään kohtalonsa
ynseyttä ja vihelteli taas. -- -- --

Vaan Olavi Klaunpoika, isänsä pienoiskuva, isänsä altis ihailija,
ratsasti, saatuaan kalliin vankinsa varmaan säilöön, tuiskun ja
pakkasen läpi pysähtelemättä Hämeeseen, pääleiriä kohden, ja läheni jo
vanhan vuoden viimeisenä päivänä Pirkkalan pitäjää, jonka leveiksi
poljetuilla talviteillä ehtimiseen eteensattuvat kuormastot,
ratsuväenosastot ja pakolaisjoukot osottivat, että oltiin sotaisen
leiripaikan seutuvilla. Pirkkalan kirkon tienoilla olivatkin jo
molemmat viholliset leirit vastakkain; talonpojat Nokiassa, marskin
joukot järven takana Pirkkalan kirkolla. Siinä selällä oli samana
päivänä tapahtunut kahakka; marski oli tehnyt hyökkäyksen talonpojan
leiriä vastaan, vaan huomannut sen vankemmaksi kuin oli luullutkaan ja
sen jälkeen ruvennut heidän kanssaan hieromaan sovintoa, saadakseen jos
mahdollista sodan verettömästi päättymään. Siksi vallitsi nyt aselepo
järven molemmilla rannoilla, ja Olavin saapuessa Pirkkalan kirkonkylän
taloihin makoili sotaväki siellä mukavasti pirteissä, ja päälliköt, eri
tahoilta kokoonrientäneet suomalaiset aatelisherrat, pitivät kokousta
pappilassa, nauttien terveydekseen, mitä talolla oli tarjottavana.
Heihin Olavi yhtyi, kertoen uteliaille kuulijoille talonpoikain
rannikkojoukon nopeasta kukistamisesta.

Tämä sanoma rohkasi mieliä ja kiihotti toimintaan. Aina tulinen
Särkilahti huudahti kohta tovereilleen:

-- Niin pitäisi meidänkin täällä toimia, rutosti ja rivakasti!
Talonpoikia täytyy säikyttää, silloin he hölmöstyvät ja ovat hukassa.

-- Se olisi sitäkin tarpeellisempaa, kun kapinan laineet vyöryvät
vastaamme sekä Savosta että Hämeestä, joten pohjalaisista olisi ensiksi
selville päästävä, toisti Abraham Melkiorinpoika, joka, Pohjanmaalta
myrskyä paennut vouti, nyt oli puuhakkaimpia miehiä marskin leirissä.

-- Vaan marskillapa on toiset tuumat, hän tahtoo saada talonpojat
sovinnolla palaamaan, hän vaatii ainoastaan heidän päällikkönsä; siitä
olimme äsken Nokiassa neuvottelemassa, ehkäpä talonpojat siihen
suostuvatkin.

Niin puhui vanha Laukon herra, Knuutti Kurki, joka, oltuaan jo väkineen
nuijalaumaa paossa, sittemmin oli yhtynyt marskin sotajoukkoon.

-- Siitä ei tule mitään, eikä Klaus Fleming sitä tosissaan aijokaan,
hän tahtoo vain saada selville, onko Kustaa Eerikinpoika todellakin
nuijamiesten joukossa, vakuutti Särkilahti tietävästi. Ja keskustelu
kääntyi nyt taas tuohon jännittävään kysymykseen, oliko Erik XIV:n
poika kapinajoukossa vai eikö.

Sitkeä, monipäinen, yhä uudistuva huhu tiesi näet vieläkin aina
vain kertoa, että Kustaa Eerikinpoika, vaikkakin valepukeisena,
oleskeli talonpoikain leirissä Nokialla. Hänen yhtymisestään
talonpoikaisjoukkoon kerrottiin useita toisintoja. Toiset arvelivat,
että Kaarlo-herttua muka jo edellisenä syksynä oli salaa tuottanut
hänet Danzigista Ruotsiin ja sitten lähettänyt hänet Länsipohjan kautta
Pohjanmaalle. Vaan toiset tiesivät maanpakolaisen kuninkaanpojan,
saatuaan jonkun naisen kautta viestejä Suomen rahvaan kapina-aikeista,
Viron ja Viipurin kautta saapuneen Savoon. Mutta kukaan ei ollut häntä
nähnyt ja vangiksi otetuilta talonpojiltakin oli saatu varsin
ristiriitaisia tietoja.

Marski oli silloin päättänyt ottaa asiasta varman selon, -- se oli
hänestä hyvinkin tärkeää. Jos näet Kustaa Eerikinpoika oli
nuijajoukossa, oli kapinalla aivan toisenlainen, paljo laajempi
merkitys, silloinhan se ei enää ollut rahvaan kapinaa yksityistä
kuninkaan virkamiestä vastaan, vaan vehkeilevän puolueen yritys
syrjäyttää Juhana-kuninkaan suku valtaistuimelta ja nostaa sinne
toinen, Eerikin suku, tai -- Kaarlo-herttua. Jos talonpoikajoukko
ominpäin kapinoi, oli se hajotettava ja rangaistava, jos kapinalla oli
valtiollisia mullistusaikeita, oli hänen tärkeintä saada johtaja
käsiinsä, -- siihenhän kapina silloin päättyisikin. Juuri siksi oli
Klaus rauhanehdoksi pohjolaisille määrännyt, -- luvaten heille vapauden
linnaleiristä --, että he jättäisivät johtajansa hänen käsiinsä. Vaan
sitä ennen hän tahtoi saada varmuuden, oliko hänellä tuosta hinnasta
todella mitään voitettavana.

-- Mutta missä on isäni, missä? kysyi Olavi innolla, kun ei marskia
alkanut kuulua herrojen kokoukseen.

-- Hän lähti äsken ajamaan Liuksialaan, puhuttelemaan Kaarina-rouvaa ja
kyselemään Kustaa Eerikinpojasta, -- kelläpä hänestä varmemmat tiedot
olisi, kuin itse äidillä.

-- Lähti itse sinne?

-- Niin, hän tahtoo saada asiasta varmuuden, -- ottaa kai rouvan
lujille.

Olavi päätti silloin heti lähteä isänsä jälestä Liuksialaan, -- hänellä
oli juuri varmat tiedot tuosta asiasta, jota hänen isänsä niin
hartaasti tiedusteli.

Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla tällä matkalla. Poltettuja
aateliskartanoita, ryöstettyjä sotilasasuntoja tien varsilla, tiellä
särkyneitä valjaita, rekiä ja tavara-arkkuja, joita pakenijat siihen
olivat jättäneet, kun hädissään ja kiireissään olivat painuneet
eteläänpäin. Aatelisten perheet ja muut herrasväet olivat äsken koko
Hämeestä paenneet Hämeenlinnaan, sen muurien turviin, heidän miestensä
rientäessä aseissa yhtymään sotajoukkoon. Koko Hämekin oli näet jo
kiehumustilassa, senkin rahvas kohottelihe kapinaan. Mutta Liuksialasta
eivät olleet väet paenneet, Kaarina-rouva oli turvallisesti jäänyt
kartanoonsa, hän oli saanut nuijamiehiltä varmat viestit, että häneen
ja hänen omaisuuteensa ei ole kukaan uskaltava koskea.

Marski oli saapunut Liuksialaan vasta vähää ennen kuin hänen poikansa.
Hän oli matkapuvussaan, turkeissa ja kallokkaissa, astunut suoraan ja
ankarana Kaarina-rouvan eteen ja kysynyt:

-- Missä on poikanne, Kaarina Maunontytär? Mitä tiedätte hänestä?

Rouva oli säpsähtänyt ja kalvennut.

-- Poikani, se onneton, onko hän sitten todellakin näissä kauheissa
meteleissä mukana? Onko hän täällä?

-- Siitäpä on kysymys, kuka sen paremmin voisi tietää kuin te.
Tunnustakaa! -- Marskin ääni jyrisi uhkaavana. -- Viisaasti teette, jos
ilmoitatte kohta kaikki, kaikki mitä tiedätte. Minä en enää tahtoisi
kuljettaa kuningas Eerikin puolisoa vankilaan.

Itkien vakuutti rouva täydellisen tietämättömyytensä. Hän ei ollut
saanut pojaltaan mitään viestejä, sittenkuin he kesällä olivat
tavanneet toisensa Räävelissä. Huhuna oli hän kuullut, että hänen
poikansa sanottiin olevan kapinajoukossa, vaan ei sitä uskonut.

-- Se on mahdotonta, hän on siksi liian heikko, liian horjuva ja
päättämätön.

-- Niin minustakin, todisti marski hieman pilkallisesti, vaan kävi taas
vakavammaksi. -- Mutta sittenkin, voisihan olla mahdollisuuksia... Te
ette siis ole täällä nähnyt poikaanne?

-- En, en koskaan.

-- Ettekä tiedä huhujen syntymisestäkään mitään?

-- En mitään.

Marski oli jo rauhottunut, mutta vieläkin eräs epäilys kalvoi hänen
mieltään. Hän astui Liuksialan rouvan eteen ja virkkoi:

-- Ja sittenkin tiedätte jotakin. Minä autan muistoanne. Kun me
palattiin Räävelistä poikaanne tapaamasta, jäi sinne eräs nuori
neitonen, joka ei ole vieläkään kotiinsa palannut. Mitävarten jäi hän
sinne?

Kuningatar joutui hämilleen, tuota kysymystä hän ei ollut odottanut.
Hänellä oli kyllä tieto Elinan rohkeista aikeista ja unelmista, --
tyttö ei ollut malttanut olla niistä hänelle kertomatta --, eikä hän
ollut hennonut eikä tahtonutkaan niitä vastustaa. Mutta hän ei ollut
uskonut, että kukaan muu olisi niistä mitään aavistanut, ja siksi
marskin kysymys häntä pelotti.

-- Niin, minä tiedän sen. Hän on haaveksiva tyttö, hän aikoi uhrautua
sairaloiselle pojalleni hoitajattareksi, tahtoi viihdyttää hänen
kaihojaan ja rohkaista hänen lannistunutta mieltään.

-- Ja taivuttaa hänet tulemaan Suomeen, jossa kapinan kiihko kansassa
kiehui, -- eikö niin?

Kaarina-rouva huoahti:

-- Niin, hänellä oli suuria unelmia, uhkarohkeita haavekuvia, mutta, te
tiedätte sen, -- turhia unelmia. Heikko poikani ei rohkeneisi käydä
niitä toteuttamaan, vaikkapa hänellä olisi voimakkaampikin tuki, kuin
yksinäinen, köyhä, haaveileva tyttö.

Marski oli käynyt miettiväksi, käveli pari kierrosta lattialla ja
puisti päätään epäilevästi:

-- Puhutte ehkä totta; jos poikanne olisi täällä, olisi hän
voimakkaamman avulla tänne saatu. Mutta sittenkin ... tuo sitkeä huhu,
josta kapinoitsijat elävät ... ei, minun täytyy saada varmuus: onko
Kustaa Eerikinpoika täällä vai eikö?

Sillä hetkellä astui Olavi Klaunpoika huoneeseen, käveli suoraan isänsä
luo ja ojensi hänelle erään paperin. Marski katsoi kummastuen
poikaansa, silmäili paperia ja luki puoliääneen:

    »... Teidän ruhtinaallisen armonne lie huvittava kuulla, että
    sekä kapinaväessä että yleensä koko maassa kerrotaan suurella
    varmuudella Kustaa Eerikinpojan olevan talonpoikain joukossa,
    heidän johtajiaan. Mistä juttu on alkunsa saanut, sitä en tiedä,
    vaan innokkaasti olemme me puolestamme sitä levitelleet, koska
    se kiihottaa talonpoikain rohkeutta ja vaikuttaa huolettavasti
    vastustajiin. Mutta juttu on tietysti aivan perätön, teidän
    ruhtinaallinen armonne tietää, että Kustaa Eerikinpoika ei ole
    Suomessa...»

-- Mistä sinulla on tämä kirje, kysyi marski pojaltaan, kirjeen
luettuaan.

-- Hieronymus Birckholtzin taskusta, -- tuossa on hänen nimensä alla.
Kirje on tarkotettu Södermanlannin herttualle, mutta jäi lähettämättä.

-- Birckholtzilta, mutta sitten siihen voi luottaa. Milloin olet hänen
taskussaan käynyt, Olavi?

-- Kuusi päivää sitten Ulvilan kirkolla.

-- Hän on vankina, niinkö, missä?

-- Yläneen kartanossa.

-- Ja talonpoikain rannikkojoukko?

-- Hajotettu, kukistettu; Aksel Kurki on ajamassa sen tähteitä
Pohjanmaalle.

Innostuneena astui marski askeleen lähemmäs, huudahtaen:

-- Hei, Olavi, sinussa on Flemingin verta, sinä ansaitset kantaa
nimeni. Ja Birckholtz, onko hän varmassa tallessa?

-- Varmassa.

Klaus Fleming seisoi hetkisen sanaa puhumatta, mutta hänen äsken vielä
ankarat, huolestuneet kasvonsa sulivat iloiseen, tyytyväiseen,
puolittain ilkkuvaan hymyyn. Hän kääntyi Kaarina-rouvan puoleen ja
virkkoi:

-- Kiittäkää onneanne, rouva, poikanne ei ole Suomessa, muuten hän
olisi tuottanut suuria ikävyyksiä sekä teille että meille. Meidän
uinaileva, maanpakolaisia prinssejä haaveksiva sukulaisemme, Elina
Fincke, on todellakin haaveksinut turhaan, -- onneksi hänellekin!

Ja marski vetäsi vyön, jonka hän äsken puhuessaan oli irrottanut, taas
kiinteämmin turkkinsa ympärille, pujotti lammasnahkaiset rukkaset
käsiinsä ja lausui:

-- Me voimme lähteä, Olavi, -- jääkää hyvästi armollinen rouva! Vyyhti
rupee selvenemään. Myrsky vinkuu, vaan vinkuu turhaan, nyt vain sitä
asettamaan.

Nyt ei enää neuvotella, ei tingitä eikä lupailla, -- nyt tapellaan!

Marski istahti rekeen, Olavi ratsasti hänen rinnallaan, saattojoukko
seurasi perästä ja kiireesti niin painettiin takasin Pirkkalan kirkolle
päin. Iltayö oli pimeä ja kylmä, revontulia vain liekihti taivaalla.
Tunti oli niin ajettu, kun marski virkkoi pojalleen:

-- Muistatko tuota tulen hohdetta, joka tässä aatonaattona leimahti
taivaalla, kun me teimme Turusta lähtöä Viipuriin? Sen sanottiin
tietävän tulta ja verta, -- se tiesikin todella tulta ja verta. Vielä
tänä yönä hyökkäämme me Nokialle.




XIV.

Pakolaiset.


Joka aamupäivä, kierroksen tehtyään Turun linnan varustuksilla ja
vartiopaikoissa, kiipeää vanha Prinkkalan herra Ebba-rouvan huoneisiin
ja jää sinne tunnin ajaksi istumaan, kertoen päivän kuulumisia, noita
jännittäviä ja huolettavia, ja juoden haarikon kuumaa, vankkaa olutta,
-- kaksi haarikkoa, jos kuulumiset ovat oikein hyviä. Oluttaan
odotellessaan virkkoo silloin Prinkkalan poika tavallisesti:

-- Peijakkaan pakkastalvi tämä nykynen talvi! Ja hän ravistelee
ruumistaan, siten hienosti viitaten, että se kuuma olut saisi tulla
keittiöstä heti.

-- Niin, ajatellappa silloin niitä, joiden täytyy tämmöisillä säillä
retkeillä siellä autioilla erämailla vihamielisen kansan keskuudessa,
huoahtaa rouva vastaan.

-- No, niillä on toki siellä ruumiinliikettä sekaan, aina kun tappelu
syntyy, ja tarvittaessa sytyttävät he lämpimikseen aimo nuotion, --
joukon kapinallisten taloja!

Ebba-rouva pui sormeaan närkästyneen näköisenä pilapuheiselle
vanhukselle:

-- Hannu Eerikinpoika, hyi, kuka laskee leikkiä noin vakavista
asioista! -- Mutta katsoppas Anna, missä se olut viipyy.

Prinkkalan herra saa oluensa, juo sen pitkissä kulauksissa. Ja nyt
vasta tekee Ebba-rouva sen kysymyksensä, joka koko ajan on kuumana
poltellut hänen kielellään:

-- No, mitä kuuluu taistelutantereelta, onko saapunut mitään viestejä
sitten eilisen?

Silloin vanha linnanisäntä kertoo kaikki ne uudet uutiset, joita
taistelupaikoilta on kuulunut, joko saapuneilta airueilta tai
pakolaisilta, taikkapa vain kulkevina huhuina. Ebba-rouva ja Anna,
jotka istuvat ikkunasyvennyksessä käsitöittensä ääressä, antavat
neuleiden vaipua syliin ja kuuntelevat toinen toistaan suuremmalla
jännityksellä kertomuksia noista vaihtelevista tapauksista, joista tämä
talvi on ollut niin rikas.

Myrsky on käynyt yli Suomenmaan, tärisyttävänä ja yhä uusiutuvana,
laskeutunut pohjoisesta ja idästä sisäiseen Suomeen, riehunut siellä
kovimmillaan, talttunut ja virinnyt, vetäytynyt laidoille ja
syöksähtänyt taas keskemmäs. Siten olivat uutiset olleet Ebba-rouvalle
vuoroin rohkaisevia, vuoroin masentavia ja pelvolla ja tuskalla oli hän
joka päivä odottanut Prinkkalan herran saapumista. Eikä ollut Anna
Flemingin mieli suinkaan ollut vähemmässä jännityksessä, vaikka hänen
täytyi salata huolensa ja levottomuutensa. Mutta omituinen oli noiden
saapuneiden viestien vaikutus ollut näihin molempiin odottaviin
naisiin: Se, mikä rohkasi Ebba-rouvan mieltä ja vahvisti hänen
luottamustaan, se oli Annan mieltä masentanut ja riistänyt häneltä
palan palalta hänen toiveitaan; ja jos taas joku uutinen oli Annan
toiveita rohkaissut, oli se Ebba-rouvalta vienyt rauhan ja unen. Mutta
enimmät uutiset olivat kumminkin olleet Ebba-rouvalle mieleiset ja
hiertäneet Annan unelmat ohkasiksi ja ontoiksi, -- useampana päivänä
oli Prinkkalan herra saanut kaksi haarikkoa kuumaa olutta. Ensiksikin
oli jo, muuatta viikkoa sotajoukon lähdettyä Turusta, saapunut
Ulvilasta tieto talonpoikain rannikkojoukon palauttamisesta ja
hajoittamisesta. Se oli Turun linnassa oleville ollut iso lohdutus,
sillä olihan juuri tämä joukko ensimmäisenä linnaa uhannut. Vaan Anna,
joka tiesi sulhonsa juuri tuossa joukossa kulkeneen, oli huolestuneena
kysynyt itseltään: Mihin joutui noutajani, kaatuiko vai pakeni? Mutta
hän ei saanut mitään vastausta, Hieronymon kohtaloa ei linnassa
tunnettu eikä siitä puhuttu.

Kohta uudella vuodella oli Ebba saanut toisen ilosanoman, tällä kertaa
Pirkkalasta: marski oli ratkaisevasti voittanut kapinoitsijain
pääjoukon Nokialla ja ajanut nuijamiesten sirotetut tähteet
Hämeenkankaan yli kotiinsa. Anna oli silloin kalveten ja yhä
huolestuneempana vetäytynyt varjoon istumaan ja hänen sydämmensä oli
ruvennut valtaamaan kylmä toivottomuus. Vaan Prinkkalan herra joi
tänään kolme haarikkaa olutta ja söi päivällisensä Ebba-rouvan
pöydässä.

Sitten seuraavina viikkoina saapui sisämaasta vähäväliä tietoja uusien
kapinain syttymisestä Savossa ja Hämeessä ja aina hiukkasta niiden
jälessä toisia, jotka kertoivat näiden kapinayritysten verisestä
kukistamisesta. Monipäisenä ja turmiota syösten nousi nuijakapina Klaus
Flemingiä vastaan, vaan aina missä pää uhkaavana kohosi, siellä löivät
marskin huovit sen armotta maahan, joten jälelle jäi verinen jälki.

Helmikuulla vihdoin saapui Turkuun tietoja pohjolaisten uudesta
kapinasta, tuosta yleisestä, vaarallisesta, hurjistuneesta; marskin,
jota jo oli alettu odottaa kotiin, oli täytynyt suin päin kiirehtiä
sinne kauas Pohjanmaalle tätä koston kuohua asettamaan, ja pitkän ajan
vallitsi sen jälkeen uhkaava äänettömyys. Nämä seikat taas Ebba-rouvaa
pahasti huolettivat: moiselle vaivaloiselle matkalle, kauas tuon
ärtyneen kansan keskuuteen, kiihotetun noitajoukon loukkuihin, oli
Klaun siis täytynyt lähteä vanhalla ijällään ... hän ei odottanut siitä
retkestä mitään hyvää. Vaan Annassa virkistyi toivon sammuva kipinä:
onko Hieronymo nyt siellä uusia myrskyjä lietsomassa, saako hän ne
vielä voimakkaiksi ja voittoisiksi...?

Ne niukat kuulumiset, joita näihin saakka oli saapunut Pohjanmaan
viimeisistä tapahtumista, eivät kumminkaan olleet omiaan Annan
vironneita toiveita vahvistamaan. Varmoja tietoja ei tosin ollut
tullut, vaan humuna oli kulkenut huhuja verisistä tappeluista,
joukkomurhista, hävityksistä, paloista ... epätietoista vielä oli,
mihin huhuun sai luottaa, mihin ei, vaan yleensä nämä kulkupuheet
kaikki olivat tietäneet talonpoikain tappioista, nuijajoukon tuhosta ja
häviöstä ja Flemingin säälimättömästä kostosta.

Näistä seikoista olisivat Ebba-rouva ja Anna nyt tänäänkin, eräänä
kylmänkirkkaana maaliskuun päivänä 1597, niin hartaasti tahtoneet
kuulla lähempiä tietoja, vaan Prinkkalan herra ei osannut kertoa paljo
mitään varmaa.

Ei ollut viikkokauteen saapunut viestejä marskilta eikä ollut kaikkiin
kulkupuheisiin uskomista.

-- Ettekö sitten tiedä minkäänlaista uutta? kysyi Ebba-rouva pettyneenä
ja kärsimätönnä.

-- En sanaksi asti. Johan pari päivää sitten kerroin, että Ilmajoella
on ollut suuri tappelu, jossa paljo talonpoikia on kaatunut, mutta sitä
en vieläkään tiedä, onko tämä taistelu ollut ratkaiseva ja onko koko
retki siihen päättynyt.

-- Mutta miehestäni, ettekö hänestä tiedä mitään. Missä hän on, onko
hän tervennä vai sairaana?

-- Tervennä kai. Viimeiset kuulumiset hänestä kertoivat, että hän
poltatti Kyrön pappilan, rangaistakseen pappia, joka oli ollut
kapinoitsijain puolella. Useita nuijamiesten johtajia hän siellä myös
hirtätti.

-- Poltatti ja hirtätti ... ettekö tiedä muuta kuin noita
kauhistuksia ... ei, tänään ette saa toista haarikkaa olutta.

Olisihan Prinkkalan herra tiennyt yhtä ja toista muutakin, jota lentävä
maine jo Turun seuduilla kauhulla kuljetti mökistä mökkiin ja suusta
suuhun, kertomuksia nuijakapinan verisistä vaiheista. Vapisuttaen ja
peljättäen kulki näet maassa kuvauksia myrskyn riehunnasta ja
tuhotöistä. Veritöitä olivat sekä kapinoitsijat että kapinan kukistajat
harjoittaneet. Avantoihin olivat talonpojat upotelleet vangittuja
huoveja ja aateliskartanoissa raa'asti raiskanneet turvatonta väkeä.
Vaan huovien kosto oli ollut vielä julmempaa. Juuri Kyröstä kertoi
nytkin äsken saapunut sanoma kamaloita juttuja, kertoi, kuinka marskin
omain silmäin edessä voitettuja ja heidän omaisiaan oli silvottu,
kuinka eräänkin kapinanjohtajan raskaana oleva vaimo oli viilletty
palasiksi, niin että sikiö oli lähtenyt ryömimään ulos, ja kuinka
lapsia oli vartaaseen seivästetty. Ilmajoella oli pappeja kolhittu
kuoliaiksi kirkonavaimilla ja jo haudattujen nuijapäällikköjen ruumiita
oli kaivettu haudoista ja vedetty hirsipuuhun... Savon puolelta saapui
sanomia, miten marskin huovit esim. olivat saaneet saarroksiin pienen
kapinajoukon ja erään kosken rannalla sitten ruvenneet yksitellen
telottamaan talonpoikia, toisten sitä katsellessa. Vaan kun telottaja
kyllästyi ja rupesi niskoittelemaan, hakkautti huovipäällikkö hänetkin
viideksi kappaleeksi ja pakotti sitten vangitut talonpojat mestaamaan
toinen toisensa, kunnes yksi ainoa jäi jälelle...

Näitä tällaisia kauhukertomuksia kulki jo viljalti yli maan, ja paljo
niistä olisi Prinkkalan herrakin tiennyt kertoa, vaan hän ei tahtonut
peljättää huolestuneita naisia. Häntä itseäänkin miltei puistatti niitä
ajatellessaan, ja siinä istuessaan muisti hän niin selvästi marskin
uhkaavat jäähyväissanat: »syyttäkööt itseään, jos se tapahtuu säälittä
ja armotta», -- hän näyttää nyt todellakin iskeneen suonta syvälle.
Hetken näin mietteissään ääneti viivyttyään ja haarikkansa pohjaan
juotuaan nousi vanha linnanpäällikkö ja virkkoi:

-- Mitähän koirat nyt niin äkäsesti kaupungilla haukkunevat, täytyy
mennä tähystämään, saapuuko ketään.

Ebba-rouva ja Anna jäivät taas kahden vastakkain istumaan
ikkunasyvennykseen ja rupesivat jatkamaan käsitöitään. Vaan hetken
kuluttua vajosi taas neule Annan syliin ja hän huoahti melkein
tuskalla:

-- Oi jos saataisiin edes joitakin tarkkoja viestejä, tämä epävarmuus
on kuolettava!

-- Niin, kun saataisiin! toisti Ebba-rouvakin, kääntäen katseensa
ikkunasta, jonne se oli ollut kiinnitetty. Vaan hetken kuluttua hän
jatkoi: -- Noinko suurella jännityksellä odotat sinäkin, Anna, tietoja
miestemme kohtalosta? Niin, niin, aika on täperä, sotajoukon täytyy
välttämättä palata, ennenkuin vedet aukiavat, sillä silloin voi herttua
minä päivänä tahansa olla täällä linnan edustalla.

Anna ei vastannut. Hänen ajatuksensa, nuo levottomat ja toivottomat,
kulkivat omaa uraansa, päinvastaiseen suuntaan kuin Ebba-rouvan, eikä
hän niitä voinut tädilleen ilmaista. Ja siitä juuri hänen
levottomuutensa aina yhä kasvoikin, kun hän ei koskaan voinut kellekään
paljastaa sydämmensä risteileviä mietteitä, huolia ja pelkoja, kun
hänen täytyi ne huolellisesti itsekseen kätkeä, voimatta kertaakaan
keventää mieltään. Ne tiedot, joita hän ikävöi, olivat niin aivan
toiset kuin Ebba-rouvan; hänen pelastumisentoivonsa oli taas suistunut,
siitä ei ollut enää epäilystä, vaan miten oli käynyt hänen sulhonsa? --
siitä Anna niin ikävällä sanomia odotti. Oliko hengissä vielä vai
kaatunutko oli, oliko päässyt pakenemaan vai kiinnikö joutunut,
hurjistuneiden voittajien vangiksi...? Löytyneekö koskaan enää?

Vaan Ebba-rouva jatkoi äskeistä ajatustaan ääneen, kuvasi, kuinka
haikealla ikävällä, melkein tuskalla, hän miestään odotti; ei koskaan
nuorena morsiamena ollut hän sellaisella jännityksellä sulhoaan
odottanut, kuin nyt tuota vanhaa ukkoa, joka jo olisi tarvinnut lepoa
ja hoitoa. Hän kukistuisi ikäväänsä, kertoi hän, ellei toki varma toivo
häntä virittäisi. Vaan Anna ajatteli itsekseen: voi, jospa minun toivon
kivenkään vielä koskaan virkistäisi!

Silloin juoksee yhtäkkiä nuori Juhana lumisena ja pohteessaan sisälle
ja ryntää äitinsä luo:

-- Maantieltä saapuu mustanaan väkeä, ratsuväkeä ja jalkaväkeä.
Katsokaa äiti, jo tähän näkyy etujoukko ... noin, äiti, kuin ratsut
korskuvat.

Ebba-rouva oli ensi hetkessä lennähtänyt kalpeaksi: oliko joku uusi
nuijajoukko sotaväen poissaollessa marskin selän takana kokoontunut ja
nyt jo hyökkäämässä linnaa vastaan? Vaan samassa hänet taas valtasi
rohkea, ilonen luottamus: ei, se on tietysti Klaus, joka palaa, sehän
täytyy olla hän! Tosiaankin, omaa väkeähän siinä on, -- tutut ovat
marskin huovit leveistä hirvennahkavöistään ja pitkistä miekoistaan...
Noin, laskusilta putoo alas, käydä linnaan omain miesten.

Ilon valtaamana juoksi Ebba-rouva portaita alas. Siinä oli tuttu
saanireki, josta kookas vanhus nousee ... tuokion kuluttua lepäsi Ebba
jo miehensä syleilyssä ja poissa oli pelko ja ikävä ja kalvava huoli.

Klaus Fleming oli palannut etujoukkoineen kukistamasta nuijakapinan,
sammuttamasta sen rovion, joka lähes kolme kuukautta sitten, joulun
alla, niin uhkaavana oli leimahtanut yhtaikaa monelta suunnalta.
Etujoukko oli rientomarsseissa palannut rantateitä myöten Turkuun ja
siksi sen tulosta ei ollut viestejäkään linnaan ehtinyt. Ja siksipä
tuntuikin nyt niin oudolta, kun taas Turun linnan rakennukset yhtäkkiä
täytenään kuhisivat isoäänistä, huutelevaa sotaväkeä, joka sinne
majoittui lepäämään ja juhlimaan onnistuneen retkensä palkaksi. Vaan
Klaus-herra kutsui voittoisat päälliköt ylös linnan juhlasuojiin ja
astui itse vaimonsa taluttamana yksityisiin huoneihinsa perhettään
tervehtimään.

Aivan entisellään ei Klaus Fleming kuitenkaan palannut. Matkan vaivat
ja mielen jännitykset olivat kyntäneet vakoja tämän rautasen miehen
kasvonpiirteisiin ja siltä näytti, kun hän portaita ylös nousi, että
hänen täytyi ponnistaa, kantaakseen vartalonsa yhtä suorana ja jäykkänä
kuin ennen. Tuo sankka tukka, joka näihin asti oli ainoastaan hienosti
harmahtanut, oli nyt käynyt melkein valkeaksi ja matkapukua mieheltään
riisuessa huomasi Ebba-rouva hänen katseessaan yhä selvemmin tuon
melkein kaihoavan ilmeen, jonka hän ensi kerran oli nähnyt, kun Klaus
lausui jäähyväisensä, lähtiessään kukistamaan talonpoikain kapinaa.

-- Rasittunut olet, ukkoseni, vaan jumalankiitos, sinä olet toki
palannut tervennä kapinan kukistettuasi, puhui Ebba-rouva hellyydellä.

-- Niin, me olemme palanneet, me olemme tehneet velvollisuutemme,
vastasi marski, asetellen aseitaan seinälle paikoilleen. Ja istahtaessa
sitten vanhalle paikalleen pöydän päähän jatkoi hän melkein suruisella
äänellä: -- Mutta soisinpa kernaasti, että tämä retki olisi tekemättä,
ettei sitä olisi koskaan tarvinnut tehdä!

-- Kuka sitä ei soisi. Vaan nythän on toki rauha palautettu, nythän
saat sinäkin levätä.

-- Ei, Ebbaseni, ei tule mulle lepoa eikä rauhaa, ennenkuin haudassa.
Se tulipalo, joka nyt sammutettiin, oli vain sivulieska, joskin
vaarallinen; päärovio ei ole vielä syttynytkään, vaan se syttyy pian.
Ja meidän täytyy kyetä sammuttamaan sekin.

Tervehtiessään lapsiaan, viiväytti hän kauan aikaa poikansa Juhanan
kättä omassaan ja virkkoi puolittain kuin itsekseen:

-- Sinä poikani ehkä saat nähdä sen haavan kasvaneen umpeen, jonka nyt
olemme kansaan iskeneet, -- minä en sitä enää saa. Ja kumminkin olisin
niin hartaasti suonut näkeväni Suomen kansan kasvavan terveeksi ja
voimakkaaksi.

Hetkisen siinä levättyään läksi marski ruhtinaansaliin, jossa Suomen
aatelisherrat, jotka olivat yhtyneet marskiin hänen retkellään ja
palanneet hänen mukanaan Turkuun, jo olivat koossa. Siellä vallitsi
ehyt ja sopusointuinen mieliala heidän keskuudessaan, veljeys
sovinnollisempi kuin ennen koskaan. Kaikki entiset epäilykset ja
arvelut olivat tänä talvena haihtuneet. Herttuan nostattama vaarallinen
kapina, joka yhtä turmiollisesti oli uhannut heitä kaikkia ja jota
yhdessä kukistamasta he nyt palasivat, oli ikäänkuin sulattanut eri
ryhmäin miehet toisiinsa ja tuota sulautumista olivat Ruotsista juuri
saapuneet viestit vielä omiaan vahvistamaan. Herttua oli viime aikoina
vieraantunut Ruotsinkin aatelistosta, jopa koko valtioneuvostosta, jota
hän jo vainosi, -- ei, nyt ei ollut enää epäilystä siitä, kenen puolta
tulisi pitää! Sama herttua varustaa parastaikaa laivastoa ja armeijaa,
tullakseen muutamain kuukausien perästä Suomeen heitä asevoimalla
kukistamaan. Tulkoon, tuumivat Suomen herrat äskeisten voittojensa
rohkaisemina, yhtenä miehenä aikoivat he Klaus-herran johdolla
viimeisiin asti häntä vastustaa ja jos mahdollista kuumilla
tervehdyksillä saatella hänet Ruotsiin takasin... He tunsivat nyt
vihdoinkin olevansa yhden pesän poikuetta, yksiä suomalaisia
aatelismiehiä.

Tällainen vahva toverimieli vallitsi ruhtinaansalissa marskin sinne
saapuessa ja osaksi innostuneina, osaksi leikillisinä, tarinoivat
herrat siellä päättyneen retken muistoista, kertoen toisilleen kaskuja
ja vaihdellen tekemiään havaintoja. Viinikippoja oli jo kannettu esiin,
kotiintulon maljoja juotiin.

-- Terveydeksenne, Suomen miehet! virkkoi marski maljaansa tarttuen. --
Jokainen on tehnyt velvollisuutensa ja tehnyt sen hyvästi, me voimme
luottamuksella katsoa tulevaisuuteen. Juokaa, iloitkaa tänä iltana, sen
te olette ansainneet!

-- Terve! rautamarskin malja, Suomen karhun malja! kuului huutoja
vastaukseksi ja tiheään tyhjenivät tinaiset pikarit. Mutta raakoja
pilkkapuheitakin kuului joukosta, vahingonilon töykeitä huutoja:

-- Ilkan malja, huusi yksi, hänen, joka nyt pelottelee variksia
Ilmajoen pelloilta!

-- Ja »talonpoikaiskuninkaan» malja, hänen, joka meille koko nämä
lystit laittoi. Olkoon nyt tervetullut Turkuun!

-- Ja Kustaa Eerikinpojan malja, -- hänhän se on haahmollaan koko
kapinaa johtanut!

Toiset nauroivat ja tähän iloseen tapaan jatkettiin tarinoita
ehtimiseen. Vaan marski istui ääneti pöydän päässä leukaansa
käsivarteensa nojaten. Hän hymähti, kun kuuli jonkun sattuvan
sukkeluuden, vaan kävi kohta taas vakavaksi ja miettiväksi. Eikä hänen
maljansa tyhjennyt tiheään kuin ennen. Anna Fleming, joka emännän
apulaisena kulki pöydän ympärillä täytellen maljoja, viivähti usein
ihmeissään setänsä takana, kun tämän maljaan ei enää syvennytkään
täyttämisen lovea.

Anna viivähti siinä miesten juomapöydän seutuvilla tosin muistakin
syistä. Emäntätoimissa touhutessaan seurasi hän suurimmalla
jännityksellä herrojen puheita ja varsinkin heidän kaskujaan
talonpoikaisjohtajista ja näiden kohtaloista. Siinä puhuttiinkin niistä
paljo, puhuttiin Ilkasta, Poutusta, Krankasta ja muista, kerrottiin
pilajuttu toisensa perästä, vaan sitä nimeä, josta hän niin hartaasti
olisi halunnut kuulla, ei mainittukaan. Näytti aivan siltä, kuin hänen
sulhonsa ei olisi ollutkaan mukana kapinijoukossa ... taikka oliko hän
niin aivan huomaamattomana kaatunut ja huvennut, ettei kukaan ollut
välittänyt hänen kohtalostaan ottaa selkoa? Ja kumminkin tiesi hän
Hieronymus Birckholtzin nimen kapinan alussa merkinneen hyvinkin
paljon.

Anna teki taas kierroksen pöydän ympäri ja saapui marskin istuimen taa,
ruveten täyttämään hänen maljaansa.

-- Ei mulle enää, tyttöni, minä olen väsynyt...

-- Taasko tuntuu Plissovan haava? kysyi Anna sedältään.

-- Ei enää Plissovan haava, muut haavat ovat jo pahemmat.

Ja marski viittasi Olavin luokseen:

-- Ole sinä isäntänä täällä, minä olen vanha, tarvitsen jo päästä
levolle.

Hän rupesi jo nousemaan pöydästä. Vaan samassa tuli vanginvartija
sisään tiedustelemaan marskilta, miten tuodut vangit olivat linnaan
sijoitettavat, -- niitä oli tutkittavaksi tuotu koko joukko, jotta
selvä saataisiin kapinan todellisista syistä. Anna kuunteli sitä
jännityksellä, henkeään pidätellen ... vaan ei nytkään mainittu hänen
sulhonsa nimeä... Marski antoi määräyksensä ja vartija poistui. Mutta
samassa käännähti marski Olavin puoleen:

-- Entä sinun Ulvilasta tuotu vankisi, onko hän jo täällä?

-- Birckholtzko, -- ei, hänhän on Yläneellä, jonne hänet joulunpyhinä
jätin.

-- Liekö se niin varma säilytyspaikka, tuo vanha huuhkaimenpesä. Hae
mies sieltä jonakin päivänä tänne talteen, me tarvitsemme hänet
kumminkin, kun tästä kuulustelu alkaa.

Varkain ja epätäydellisesti kuuli Anna nämä sanat, joita isä ja poika
hiljaa olivat vaihtaneet, vaan tuo lyhyt keskustelu ilmaisi hänelle jo
kaikki, mitä hän niin kauan ja kiihkeästi oli halunnut tietää. Hänen
sulhonsa oli siis vankina, oli ollut jo joulusta saakka hänen siitä
tietämättä, suljettu yksin sinne vanhaan maahoviin kuin elävältä
haudattuna. Tuohon tyrmään olikin siis päättynyt hänen toivorikas
retkensä, -- näin kauan oli hänkin toivonut ja odottanut turhaan. Mutta
Anna ihmetteli itse, että tämä sanoma nyt ei häntä masentanut eikä
lannistanut, hänessä päinvastoin kasvoi siitä omituinen, ennen
tuntumaton, tarmo ja päättäväisyys ja kun hän siirtyi pois siitä pöydän
kulmalta, johon hän hetkeksi oli jäänyt mietteihinsä seisomaan, hoki
hän jo hiljaa itsekseen:

-- Hän on pelastettava, ja se on minun tehtävä!

Kaiken sen iloisen ja rattoisan mielialan keskessä, joka tänään
vallitsi Turun linnan sekä vallashuoneissa että huovien tuvissa, kulki
Anna yksin miettiväisenä ja huolekkaana huoneesta toiseen, yhä harkiten
sitä yhtä ainoata kysymystään: vanki Yläneeltä on vapautettava,
vapautettava nyt, ennenkuin hän tuodaan Turkuun, mutta miten? Mistä saa
hän apulaisia, mistä saa hän neuvoja, kenelle voi hän uskoa
salaisuutensa? Ei ketään ole hänellä uskottua ystävää ... oi jos Elina
edes olisi täällä ... oi, jospa hänellä olisi orpanansa toimintavoima
ja päättäväisyys! Ja vielä vuoteellaan maatessaan ja kuullessaan, aina
kun ovissa käytiin, ruhtinaansalista juhlivain äänekkäitä puheita ja
iloisia lauluja, toisteli hän hiljaa mielessään: sen täytyy tapahtua,
mutta miten, miten? -- --

Marski viipyi nyt retkeltään palattuaan ainoastaan pari päivää Turun
linnassa ja lähti sitten perheensä seurassa Kuitiaan, siellä hiukan
levätäkseen ja jatkaakseen sieltä vielä rekikelillä matkaansa
Uudellemaalle, Pikkalalaan, -- vielä kerran tahtoi hän tarkastaa
laivastonsa, johon hän alkavassa ottelussa niin paljo luotti --; ensi
avovedellä täytyi hänen taas olla Turussa, valppaana ja varmana
vastaanottamassa sitä hyökkäystä, joka tulossa oli. Vaan Anna ei
tahtonut, ei voinut seurata setänsä perhettä Kuitiaan, hän tekeysi
lähtöpäivänä sairaaksi ... hän olikin melkein sairas.

-- Mikä sinua näihin aikoihin oikein vaivaa, Anna, kysyi marski
kummissaan. -- Oletko kysynyt tohtori Samuelilta neuvoa?

-- Oi en, niin sairas en ole, olen vain vähän väsynyt. Tulen hiukan
myöhemmin Kuitiaan.

-- No, jää sitten lepäämään; voit tulla Kuitiaan muutamain päiväin
perästä Gröningin kanssa, joka tänne vielä jääpi kirjeitämme
valmistamaan, -- hän seuraa sitten minua Pikkalaan.

Ebba-rouva suostui vastenmielisesti tuohon tuumaan, hänestäkin oli
Annan käytös viime aikoina ollut niin kummallinen; vaan Anna oli tällä
kertaa päätöksessään hievahtamaton. Hän tunsi välttämättömän pakon
toimittaa jotakin suurta, tärkeätä, ratkaisevaa, ja vaikkei hänellä
vielä ollut aavistustakaan, miten hän sen suorittaisi, oivalsi hän,
että nyt hän ei täältä voinut lähteä. Ja kohta marskin matkustettua
perheineen linnasta ryhtyi hän tuumiaan toteuttamaan. Hän aikoi ensiksi
epätoivossaan uskoa huolensa Gröningille ... olihan tämä Hieronymon
lanko ja olihan hän aikoinaan melkein ollut heidän liittolaisena.
Kautta rantain hän senvuoksi kerran Gröningiltä kyseli Hieronymosta,
vaan hän huomasi heti, ettei hänen ollut tämän eikä kenenkään muunkaan
apuun luottamista.

-- Sääli iloista miestä, lankoni hän on ja paljo hänestä aikoinaan
pidin. Mutta syyttäköön itseään ... hän lähti alunpitäin väärälle
tolalle -- siitä häntä varotin -- ja rupesi vaaralliseen peliin, --
siitä hän nyt palkkansa saa.

-- Ja mikä se palkka on, -- hirttoköysi?

-- Niin, kapinankiihottajan palkka, -- sääli hilpeää miestä...

Anna vetäytyi lohdutonna yksinäisyyteensä miettimään. Silloin kuuli hän
eräänä aamuna Olavin kertovan Prinkkalan herralle, että hän, koska keli
rupee huononemaan, huomenna lähtee pienellä huovijoukolla noutamaan
Yläneeltä erään kalliin vangin Turkuun ... valmistettakoon sille
otukselle varma paikka asunnoksi. Tuskan hiki nousi Annan ohimoille ja
hän virkahti puoliääneensä: nyt, taikka se on myöhää!

Viipymättä käski hän valjastaa hevosen, -- sanoi Olaville lähtevänsä
virkistyksekseen ajelemaan -- ja ajajakseen hän valitsi tuhmimman ja
juopoimman rengin, minkä linnassa tunsi. Pienen mytyn hän varusti
rekeensä ja lähti niin enempää ilmoittamatta ajamaan ulos kaupungista.
Hän ei enää osannut arastella mitään, omituinen pakko ikäänkuin
ehdottomasti ajoi häntä toimimaan... Eikä hänellä kumminkaan ollut
vielä ensinkään selvillä, miten hän oli suorittava tehtävänsä, hän
tiesi vain, että nyt se on suoritettava; Yläneellä on hänen sulhonsa
vankina, sinne hänen on päästävä häntä vapauttamaan... Hepo juoksi,
neljänneksiä kului; ajaja kääntyi aina toisinaan kysyvin katsein
neitoseen päin, vaan tämä ei virkkanut mitään. Vihdoin mies kysyi:

-- Minne asti sitä ajetaan?

-- Yläneen kartanoon.

-- Yläneelle asti ... eikä otettu appeita hevoselle!

-- Sieltä saadaan, aja vain...

Mies nyökkyi unisena reen keulalla, vaan sitä jännittyneempänä istui
reen perässä neitonen, rauhatonna käännyskellen vällyjen välissä; hänen
jäntereensä olivat pingoittuneet, hänen hermonsa tuntuivat polttavan,
sitä enemmän, kuta lähemmäs saavuttiin vanhaa herraskartanoa.
Iltapuoleen oltiin vihdoin perillä... Anna antoi ajajalleen pari
vaskikolikkoa, käski hänen ostaa itselleen olutta ja viettää iltansa
miten parhaiten osasi. Ja niin tämä siitä luvasta riemastui, että
tuskin hevosen malttoi valjaista päästää.

Oudoksuen ja ihmetellen, mutta samalla liehakoitsevana, otti kartanon
viirusilmä emäntä vastaan harvinaisen vieraan; vuosikausiin ei ollut
sitä kummaa sattunut, että isäntäväen, Flemingin, perheestä ketään oli
käynyt tätä syrjäistä kartanoa katsomassa, ja siksi tahtoi emännöitsijä
esiintyä niin edukseen kuin mahdollista.

-- Eikö sieltä muita tule, kun kerran lähdettiin, kyseli hän
tutkistelevasti Annalta.

-- Tulee, huomenna tulee toisiakin. Meidän on täällä katsastettava,
voidaanko näitä huoneita vielä panna asuttavaan kuntoon, sillä marski
tuumaa lähettää perheensä tänne sisämaahan kesäksi, koska se ei näinä
sotaisina aikoina ole rannikolla turvassa.

Anna lausui tämän hätävalheen, joka juuri siinä tuokiossa hänen
päähänsä lensi, sellaisella varmuudella, ettei akka osannut siitä
mitään epäillä, vähän vain ihmetteli, miksi armollinen neiti näin yksin
ennakolta oli tälle asialle lähtenyt. Mutta hänen huomionsa kiintyi
kumminkin kokonaan siihen mahdollisuuteen, että Yläneen kartanokin
kerran saisi marskin perheen luokseen. Ja hän rupesi Annalle kertomaan,
kuinka herrasväet Eerik vainajan, marskin isän, aikana usein olivat
täällä Pyhäjärven rannoilla rakastaneet asua, ja muistelemaan, ketkä
Flemingit juuri täällä olivat syntyneetkin.

Vaan Anna ei kuullut hänen kertomuksiaan; hän seurasi melkein
vaistomaisesti eukkoa sisälle vanhaan, ränstyneeseen päärakennukseen,
oli tarkastelevinaan sen seiniä ja kattoja, mutta hänen ajatuksissaan
pyöri koko ajan yksi ainoa selvä mielle: täällä hän on, täältä hän on
pelastettava!

-- Armollinen neiti kai jääpi yöksi, on ehkä pantava joku huone
lämmitä, kysyi akka paapatustensa sekaan.

-- Niin yöksi ... tietysti on huone pantava lämmitä...

He kulkivat siten huoneesta huoneeseen, eukon kertoessa niiden ikää ja
merkillisyyksiä, ja tulivat vihdoin eräälle ovelle, jonka edessä oli
luja munalukko ja paksu puomi. Anna säpsähti; hän arvasi kohta, mikä
huone siinä oli, arvasi, että siellä, honkasen loukun takana, oli hänen
sulhonsa vangittuna, ja hänen täytyi koota kaiken malttinsa, voidakseen
välinpitämättömällä äänellä kysyä:

-- Mitä teillä tuossa huoneessa on?

-- Siinähän se on vielä se talvella tuotu vanki; Olavi-herra sitä käski
pitää täällä, kunnes hän tulisi noutamaan, mutta eipä häntä ole
kuulunut. Tahtooko armollinen neiti katsoa sitäkin huonetta?

-- Oh, en välitä, -- taikka ehkä kumminkin. -- Anna tunsi polvensa
notkahtavan ... hänen äänensäkin varmaankin värähti ... vaan hän
pakotti sen taas vakavaksi, kun hän, eukon selitellessä avainkimppua
vyöltään, jatkoi:

-- Olavi lienee unhottanut vangin tänne, nythän on kapina jo aikoja
sitten lopussa.

Puomi putosi alas, rautanen telje narahti ja ovi käännähti
saranoillaan. Annalla melkein päätä pyörrytti, hän tunsi jalkansa
horjuvan ja pelkäsi, ettei hän voisi mielensä malttamattomuutta
hillitä. Ja siksi hän oven auetessa vetäysi silmänräpäykseksi pielen
suojaan; vaan jo seuraavassa tuokiossa astui hän esiin, painaen sormen
suulleen äänettömyyden merkiksi.

Raskas, ummehtunut, kostea ilma tulvahti vastaan puolipimeästä
huoneesta, eikä Anna ensi silmäyksellä voinut erottaa muuta, kuin
joukon olkipahnoja nurkassa ja niillä lepäävän ryysykasan. Vasta silmän
totuttua huoneen hämärään näki hän kalvakan, kuihtuneen miehen nousevan
seisalleen vuoteelta, laihat raajat, kuopille painuneet, likaset kasvot
ja omituisesti syvältä kiiltävät silmät, -- vaivoin tunsi hän iloisen,
verevän, reippaan sulhonsa piirteet. Kovasti hän puristi kädellään
ovenpieltä, johon hän nojausi, eikä puhunut kotvaan aikaan mitään. Ja
kalvakka nuorukainen, jonka kasvoille ensiksi niin vilkas ilme oli
välähtänyt, huomasi myöskin heti hillitä itsensä ja seisoi siinä pää
kumarassa, äänetönnä ja nöyränä. Vaan Annan silmä tarkasti huoneessa
olevaa siivottomuutta ja ryysyjen likaisuutta, hän kauhistui
ajatellessaan, että ihmisen oli tuossa kopissa kuukausia täytynyt virua
ja, kääntyen eukon puoleen, lausui hän suuttuneen kiivaudella:

-- Onko Olavi käskenyt kiduttaa vankia tällaisessa liassa ... ei, sitä
hän ei ole tehnyt. Hyi, miksi ette ole ihmisiksi hoitanut vankianne?

Eukko säikähti tuota ankaraa, nuhtelevaa ääntä, -- moisia nuhteita hän
ei ollut odottanut, päinvastoin kiitosta Olavilta. Ja hän rupesi nyt
anteeksipyytävänä selittämään:

-- Olavi-herra käski niin tarkoin vartioida vankia, ettei ole
uskallettu päästää häntä ulos. Ja joka päivä on odotettu, että joku
tulisi vankia noutamaan.

Anna huomasi eukon peljästyneen ja sen hän samassa oivalsi keinoksi
pelastaa onneton nuorukainen. Hän oli nyt vankemmalla puolella, oli
käskijä, -- ja siitä tuokiosta hänen ohjelmansa olikin valmis. Varmalla
ja ankaralla äänellä, jota hän itsekin ihmetteli, nuhteli hän eukkoa:

-- Teidän ei ole käsketty harjoittaa täällä ihmisrääkkäystä, varokaa
vain, etten anna teidän siitä marskin edessä vastata. Nyt on vanki heti
siirrettävä toiseen huoneeseen, hänelle on annettava vettä
peseytyäkseen ja puhtaat vaatteet, minä käsken sen Klaus Flemingin
nimessä. Tällä tavalla te tapatte vangin, joka on marskille niin
kallisarvoinen. No, käskyni ovat heti täytettävät!

Ja hän käännähti inholla vankihuoneen ovelta, ikäänkuin hän itse tuosta
ryysysestä miehestä ei vähääkään välittäisi, -- mutta hän oli jo nähnyt
nuorukaisen silmästä, että tämä oli hänen tarkotuksensa oivaltanut.
Vaan eukko juoksi hätääntyneenä hakemaan miehensä avukseen, vanki
siirrettiin toiseen, suurempaan huoneeseen, jonka ovella ei ollut
telkeitä, ja hänen päälleen puettiin vuokraajan omat juhlavaatteet; ja
kahle, jolla hän komerossaan oli ollut seinään kytketty, jäi siihen,
joten Hieronymo pääsi vapaana liikkumaan uudessa huoneessaan. Pönkän
varasi eukko lähtiessään huoneen ovelle lukon vahvikkeeksi, kun ei
ehtinyt siihen saada puomia sovitetuksi.

Anna ei ollut näitä puuhia enää huomaavinaankaan, hän hankkiusi muka jo
itse levolle huoneessaan rakennuksen toisessa päässä, vaan hän seurasi
kumminkin tarkoin kaikkia talonväen toimia ja harkitsi sillaikaa
mielessään suunnitelmansa yksityiskohtia myöten valmiiksi. Hänen
sielunsa oli kuin äärimmilleen pingoitettu, jokainen risaus pani hänet
hypähtämään. Ja tuskalla hän odotti, että joutuisi yö, -- yö, pimeä ja
hiljaisuus.

Ilta tuli, huhtikuun leppeä, kuutamaton ilta ja Anna sulkeusi hänelle
valmistettuun vierashuoneeseen, sammutti tulet ja odotti. Vaan
makuulleen hän ei ruvennut ... hän istui ja kuunteli, hänen
kuuloaistinsa tuntui yhtäkkiä kehittyneen äärettömän teräväksi, hän
kuuli etäältäkin pienimmänkin liikauksen. Tuvasta hän kuuli
oluttajuovain miesten sekavaa porinaa, kuuli, kuinka siellä sitten
vähitellen kaikki kävi hiljaiseksi. Tallista hän kuuli hevosten
kavioiden kopsetta, vaan sekin vaikeni, eikä kohta enää kuulunut muuta,
kuin joskus päärakennuksen toisesta päästä joku pehmyt, varovainen
askel. Silloin Anna hiljaa puki päälleen mukanaan tuomansa
palvelustytön puvun, hiipi kuin kissa varpaillaan ulos ja seisoi kauan
liikahtamatta kinoksessa. Ei tuulenkaan henkäystä kuulunut. Hän terästi
mielensä, meni talliin, riisui tiuvut längistä, valjasti hevosen, --
siihen hän oli toki lapsena oppinut, mutta ihmeteltävällä varmuudella
ja taitavuudella hän sen nyt suoritti --, ajoi sen hiljaa tielle ja
kiirehti takasin sisään... Hän toimi kuin varas, nopeasti, päättävästi,
varman suunnitelman mukaan, ja kumminkin hän mielestään toimi kuin
unessa, vaistomaisesti, jonkin välttämättömän pakon ajamana...

Jo seisoi hän pönkitetyn oven takana, tarttui pönkkäpuuhun...
Siltapalkki narahti... Anna hytkähti, oli pudottaa romauttaa raskaan
malon lattialle. Vaan hän keräsi vielä kerran kaiken malttinsa ja
voimansa. Lukko risahti, ovi aukeni pimeään huoneeseen, -- vaan samassa
Anna tunsi käsivarsiparin syleilevän itseään ja vetävän häntä varovasti
ulos...

Paluutie oli vapaa, ei ollut hetkeäkään hukata. He oikasivat hangen yli
maantietä kohden, juoksivat kuin vainotut; siinä tie, siinä reki, sen
perässä he jo istuvat ja hepo lähtee hölkkäämään eteenpäin, Hieronymon
vielä hakiessa ohjaksia käsiinsä. Hän tempoo suitsista, virkku juoksija
parantaa vauhtinsa. Vaan Anna ei tätä enää huomaakaan, hänen voimansa,
hänen neuvokkuutensa on lopussa, hän makaa siinä kuin tiedotonna ja
avutonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtuu:

-- Minne päin?

-- Länteen, länteen, pois Suomen mantereelta. Meidän on ennen aamun
valkenemista oltava merellä.

Ja Hieronymo kiirehtii yhä hevostaan, joka jo panee parastaan. Keli on
pehmyt, kevät on jo pitkälle ehtinyt ja sää on suojanen. Lauhkea on yö,
metsä pimiä ja äänetön ja äänetönnä rekikin edelleen vierii.

Reessä istujatkaan eivät katkase sitä äänettömyyttä, he eivät ensi
aluksi puhu toisilleen mitään, sana ei lähde suusta, he vain katselevat
pimeään, pilviseen yöhön. Mutta yhtäkkiä Hieronymo kohoo reessä,
käännähtää tyttönsä puoleen ja päästää hiljasen naurun:

-- Tottatosiaan, kuiskaa hän, sinä olet soma talontytön puvussa, Anna.
Entä minä, vuokraajan väljissä juhlavaatteissa ja ilman lakkia, --
minkälainen olen minä?

Tosiaankin, mies oli ilman lakkia. Sitä ei ollut eukko hänelle uuteen
huoneeseensa hankkinut eikä ollut Annakaan sitä arvannut mukaansa
varata. Tuo hullunkurinen havainto yhtäkkiä vapautti heidät siitä
jännittyneestä mielentilasta ja juhlallisesta hiljaisuudesta, jossa he
näihin asti olivat kulkeneet, ja he ratkesivat molemmat lapselliseen,
herttaseen, helpottavaan nauruun, joka kuin taikavoima tuntui
sulattavan heidän mielensä hilpeään, keveään iloon. Olipa kuin kaikki
muut huolet, kärsimykset, pelot ja jännitykset olisivat yhtäkkiä
karanneet, eivätkä he sillä hetkellä näyttäneet muistavan enää muuta,
kuin että nuorukainen ajoi avopäin, ilman lakkia, keväisessä yössä.

-- Missä lakkisi ... avopäin ... sinähän vilustut, puhui Anna naurunsa
sekaan.

-- Siitä ei hätää ole, yö on lauha ja mulla on vielä vankka tukka,
vaikka sitä kyllä jäikin Yläneelle. Ja sitäpaitsi, saadaanhan me
lakkikin ... noin, tietysti ukolla on äimä peräsimineen takkinsa
liepeessä ja olisipa kumma, ellei reen pohjalta löytyisi kirvestä, --
sehän on aina mukana.

-- Lakki äimästä ja kirveestä...?

-- Niin, pidä suitsia tuokion, tyttöni, aja nopeasti.

Hieronymo löysikin kirveen reen pohjalta. Hän kohotti esiin
karhuntaljan lievettä, jolla he istuivat, iski siitä kirveellä irti
tarpeellisen viipaleen karvaista nahkaa ja istui sitten rauhallisesti
pimeän päässä ompelemaan itselleen lakkia. Ja lakki siitä syntyi, tosin
ei mitään hienoa tekoa, vaan tarkotuksensa täysin vastaava.

Tuo pieni juttu oli katkaissut pakotunteen kahlehtivan lumousvoiman ja
siitä pitäin lähti tarina kepeästi luistamaan reen perällä, sitä
vilkkaammin, kuta enemmän matka kului ja kuta kauemmas jäi Yläneen
kartano. He pääsivät reippaalle, rohkealle tuulelle, Hieronymo
varsinkin oli vallaton kuin poika. Tuo terve, raitis ilma, jota hän nyt
ensi kerran hengitti kolmeen kuukauteen, nousi hänelle kuin päähän, tuo
vapauden helpottava tunne, jota hän niin kauan oli kaivannut, hänet
hurmasi ja huumasi. Ja Annassakin oli tuo riuhtova mielen jännitys, tuo
sielun hätä ja tuska, muuttunut autuaaksi tunteeksi siitä, että hän
sittenkin, kaikista vaikeuksista huolimatta, oli löytänyt pitkällisten
unelmainsa päämäärän, elämänsä kaihotun onnen. Ja siksi tuntui tämä yö
molemmista kuin onnen ja autuuden yöltä.

Vaan sen tunteen seassa piili vielä pelkoakin, joka vähäväliä pulpahti
esiin.

-- Olemmeko turvassa, jos takaa-ajajilta pääsemmekin merelle asti?
kysyi Anna huolissaan.

-- Me olemme nyt jo turvassa. Sinä olet paljo minun vuokseni
uskaltanut, Anna, se, mikä on jälellä, se on vain leikkiä.

-- Sinä tiedät, mikä minulle on voimaa antanut, niin, se antaa sitä
kyllä vieläkin.

-- Sitä pidä vireillä, se meidät auttaa perille.

Ja he kertoivat toisilleen vaiheitaan ja taisteluitaan ja mieltensä
toivottomia ponnistuksia koko siltä pitkältä ajalta, jonka he olivat
erossa olleet, aina siitä elokuun illasta asti, jolloin he Kastelholman
edustaisella luodolla olivat kauaksi unhottuneet jäähyväissyleilyynsä.
Pienin paloin, yksityisin piirtein he tarinoivat merkillisimpiä
muistojaan, -- muistoja, jotka melkein kaikki olivat katkerat ja
synkät. Mutta monta yötä he tuntuivat tarvitsevan, ennenkuin ehtisivät
kertoa toisilleen kaikki.

-- Mutta nyt hiiteen mustat muistot ja raskaat mietteet! huudahti
Hieronymo äkkiä, teivien tyttöään vyötäreiltä. -- Hei, Anna, me ollaan
taas vapaita, olkoon mielemmekin kepeä kuin lentävän linnun. Sarastavan
toivomme valossa kalpenevat pian vaivojemme muistot, -- olemmehan taas
yhdessä. Ajatelkaamme tulevaisuutta, suunnitelkaamme se armaaksi ja
kauniiksi, -- noin, sinä hymyilet, sinä luotat jo onneemme sinäkin.

Riemu täytti todella Annankin mielen ja innolla hänkin antautui noita
tulevaisuuden tuumia suunnittelemaan.

Mutta tunteja kului, aamu jo sarasti ja taas palasi huoli neitosen
mieleen:

-- Oi, minne ajamme, missä voimme piillä setäni vihaa? Huovit ovat jo
ehkä kintereillämme!

-- Ei vielä, ei hetikään, lohdutti häntä nuorukainen. -- Onni on, ettei
marski itse ole Turussa. Ja meillä on nyt voitettuna yö ja ehkä
päiväkin, -- minun viirusilmä emäntäni ja sinun juoppo renkisi tuskin
niin väleen toipuvat hämmästyksestään. Sillaikaa me ajamme kauas,
ajamme Ahvenaan saakka, jossa jo olemme puoleksi turvassa, ja sieltä
Ruotsiin.

-- Vaan luuletko jäitten kestävän, kevät on pitkälle ehtinyt, ilma on
leuto?

Tätä seikkaa oli Hieronymo jo itsekseen huolehtinut. Hän vaikeni
hetkeksi ja virkkoi sitten:

-- Juuri siksi meidän on merelle riennettävä. Vielä kestää jää
lähimmässä saaristossa, ajetaan, niin pitkälle kuin ehditään,
kävellään, jos ei ajaa voi, -- aina olemme turvallisempia siellä kuin
mantereella. Ja kun kerran saaristossa olemme, loppukoon kernaasti
keli; jos se estää meitä kulkemasta, estää se myös hakijoitamme. Mutta
katsoppas tuossa, siinä on jo meri edessämme, taaksemme jää Suomen
manner.

He olivat ajaneet oijusteitä rannikolle Maskun pitäjän kautta,
pohjoispuolitse Naantalin vanhan luostarikylän, ja laskivat nyt aamun
vaietessa salmen yli Merimaskuun, -- hyvin tunsi Hieronymo monilta
retkiltään nämä tiet ja osasi vältellä valtamaanteitä. Eikä heitä
kyläpaikoissakaan ollut kukaan huomannut, ihmiset nukkuivat vielä ja
elävää näkemättä he pääsivät aavemmankin meren partaalle. Mutta siellä
täytyi jo lepuuttaa hevosta, joka rupesi uupumaan. Saariniityn ladosta
haki Hieronymo heinäsylen, antoi hevosen haukata hetkisen, -- kauan ei
maltettu. Ja taas he painoivat länttä kohden. Keli kesti, saaret
siirtyivät jälelle ja näkymättömiin häipyi manner. Päivemmällä
tapasivat he tiellään useita suuria railoja ja iltapuoleen heidän
täytyi poiketa muutamaan taloon Velkuan saaristossa, tiedustelemaan
matkan turvallisuutta, syöttämään hevosta ja itsekin ravintoa saamaan.

-- Minne vieraat kulkevat? -- siihen tavalliseen kysymykseen, joka aina
ja harvoin kuljetuilla teillä varsinkin on matkustajaa vastassa, saivat
pakolaisemmekin nyt vastata ja Hieronymo oli jo edeltäkäsin
varustautunut siihen rauhallisesti vastaamaan:

-- Kotiin Ahvenaan, -- niinkauan kuin tässä vielä keliä riittää. -- Ja
hän koetti olla hyvin kodikkaana Yläneen vuokraajan väljässä
juhlapuvussa, vaan Annan oli oudompikin liikkua lainamekossaan.

-- Vai ahvenalaisia, mistä sieltä?

-- Kastelholmasta, leskikuningattaren kartanoväkeä. Palaan Suomesta,
naimasta.

-- Hoo, siinähän onkin näppärä nuorikko!

-- Pitäspä sen olla, ettekö tunne Kankaisten sievimpiä tyttöjä?

-- Eipä ole nyt äsken käyty Kankaisissa. Milloin te jo tästä sinne
matkustitte?

-- Johan siitä on toista viikkoa ... kulin Turun kautta silloin ...
vaan nyt täytyy kiirehtiä suorinta tietä kotiin, kun kevät rupesi näin
joutumaan.

Saaristolaiset eivät epäilleet mitään, kulkihan siitä aina meren poikki
kaikenlaista väkeä, mikä milläkin asioilla, Hevonen sai ruokaa,
matkustajat myöskin, ja illan suussa hankkiusivat nämä taas
taipaleelle. Jäitten kestävyyttä saaristolaiset kyllä epäilivät, mutta
olihan siitä eilen vielä kulkenut Turusta palaavia ulkosaaristolaisia
ja tyyni oli ollut ilma... Iniön aukko oli ainakin vielä kuljettavassa
kunnossa.

-- Koettaa täytyy ainakin, tuumi Hieronymo, -- mikä siinä on muu kuin
palaaminen, jos meri aukiaa vastaan.

Vaan palata hän ei aikonut missään tapauksessa ja arvelematta he
ajoivat edelleen, aina vain länttä kohden, -- tuonne etäältä
kuumottaviin saariin heidän ainakin täytyi yöksi päästä ja ne
lähenivätkin jo lähenemistään. Mutta railoja vilkkui myös jo aivan
läheltä tietä ja vaivoin he muutamain ylitse pääsivät. Tuuli virisi
illan kuluessa ja pari tuntia ajettuaan kuulivat reessä istujat
yhtäkkiä hulahduksen ... jää oli erään halkeiman reunassa murtunut
hevosen alta ja tämä upposi korskahdellen siihen aventoon, vetäen rekeä
perässään. Nuolena lennähti silloin nuorukainen jään reunalle, tempasi
tytön syliinsä reestä, joka jo sekin oli veteen vaipumassa, ja kantoi
kiinteälle jäälle. Sitten koetti hän auttaa hevosta ylös, vaan siihen
hänen voimansa eivät riittäneet; hevonen kangistui kylmässä vedessä,
vaipunut reki veti sitä alaspäin, se painui, ponnisti vielä -- ja
katosi.

-- Hukkui tuo kelpo eläin, pelastajamme!

-- Rauha sen haudalle. Vaan meillä on nyt itsellämme tosi kysymyksessä.
Pimeä ehtii, tuuli kiihtyy, railoja aukenee, -- kiirehdittävä on meidän
maata kohden, tuonne lähimmälle rannalle. Kestävyyttä, Anna, rohkeutta,
-- tänne kätesi!

Ja reippaasti kävellen lähtivät he taivaltamaan maata kohden. Päivä
pimeni, yö tapasi, pitkäksi kävi taival ja Anna yritti väsymään.
Leveitä railoja oli kierrettävä, uusia syntyi myötään. Tuuli näet
kiihtyi kiihtymistään, vinkui pitkin aavikkoa ja rynnisti jäitä
vastakkain; kaamealta kuului kumea kohina ulohtaalta auvenneelta
selältä ja jään pauke oli pelottava. Vaan sitä vinhemmin he
puolijuoksussa ponnistivat maata kohden ja siinä olikin edessä jo tumma
piiru, kallioinen rannikko. Sinne he syöksivät ja heidän saaren alle
saapuessaan tuntui jo jää alla notkuvan ja heiluvan...

Vaan he olivat maissa, joskin väsyneinä ja märkinä, ja kappaleen rantaa
kuljettuaan he löysivät kalastajamökin ja pääsivät sisälle lämpimään.
Saari oli pieni pirstale Iniön saariryhmää, jossa näihin aikoihin
pelkkiä kalastajia asui, eikä tällä saarella ollut kalastajamökkejäkään
kuin kaksi. Ystävällisesti otti mökin väki pakenijat vastaan,
osanotolla kuunnellen heidän kertomusta vaarallisesta seikkailustaan
halkeilevalla jäätiköllä. He saivat ruokaa ja yösijaa ja nukkuivat
kohta uupuneen syvää unta.

Mutta kun pakolaiset aamulla herättyään kävelivät rantaan, oli öinen
myrsky jo tehnyt ihmeitä; heidän tiensä, jota he olivat tulleet, oli
kateissa, laajoja jäälauttoja ja korkealle kasaantuneita jäävuoria
uiskenteli vaahtopäisten laineiden lomassa ja aallokko repi parhaallaan
auki etäämmällä olevan, vielä kiinteän jään reunaa. He olivat saapuneet
viime hetkessä, muutamia tunteja myöhemmin olisivat he saaneet jakaa
hevosensa kohtalon.

Nyt he olivat taas vankina, mutta se ei heitä pelottanut; he olivat
armeliaan luonnon vankeja, vankeja yhdessä, vankeja vapaudessa. Ja
turvassa he myös tiesivät olevansa. Mökin väki kohteli heitä hyvin, ja
rauhallisesti he siis asettuivat odottamaan meren lopullista
aukenemista, päästäkseen sitten johonkin laivaan, joka heidät veisi
suoraan Ruotsin rannalle.

Vaan verkkaseen aukeni meri, etäältä kuultava sisäsaaristo näkyi vielä
kauan olevan jään peitossa, ja koko sen ajan oli kaikki liike katkaistu
Iniön saariin. Kului viikko, kului toinen, -- vaan ikäviksi ne eivät
pakolaisille käyneet. He viettivät täällä kuin kuherruskuukausiaan,
seuraten keväiseltään heräävää luontoa ja kävellen saaren louhisilla
rannoilla. Alusta ei näkynyt tulevaksi Suomesta päin, jolla he olisivat
päässeet meren yli. Vihdoin he eräänä päivänä näkivät ulompana merellä
purjeveneen, joka näytti luovivan Ahvenaan päin. Hieronymon pyynnöstä
läksi kalastaja soutamaan sen luoville ja kysymään, ottaisiko
purjehtija kahta matkustajaa mukaansa. Kalastaja palasi, purjehtija
jatkoi luoviaan.

-- Hän siis ei ottanut pysähtyäkseen? Kuka se oli?

-- Se oli sananviejä, joka kertoi matkansa kiirehtivän, hänellä oli
vietävänä tärkeitä viestejä Ruotsiin.

-- Mitä tärkeitä viestejä?

-- Semmoisia, että Klaus Fleming on kuollut...

Nuoret pakolaiset hytkähtivät, he eivät voineet pidättää hämmästyksen
huudahdusta. Kalastaja katseli aivan kummissaan, kuinka valtavan
vaikutuksen tämä uutinen teki noihin talonpoikasiin ihmisiin, -- sehän
näytti heihin aivan mieskohtaisesti koskevan. Mutta mitäpä se häneen
kuului, hän rupesi korjaamaan venettään rannalla. Kauan pysyivät
pakolaiset ääneti, Anna istuen rantakivellä, leuka käteen nojauneena,
Hieronymo vieressä seisten ja miettiväisenä katsellen ulapalle. Vihdoin
nuorukainen virkkoi:

-- Anna, nyt me lähdemme Turkuun, meillä on siellä asioita ajettava,
ennenkuin Ruotsiin joudamme.

-- Turkuun, kuinka uskaltaisimme?

-- Turvallisesti voimme sinne nyt lähteä, saatamme huoletta riisua
valepuvutkin pois, mutta voimmehan ne varoiksi pitääkin. Klaus Fleming
on kuollut, runko on taittunut, koko maa on neuvotonna ja päätönnä, --
meitä ei nyt kukaan ahdistele, ei kenkään uskalla enää nostaa kättään
herttuan airutta vastaan. Niin, me lähdemme Turkuun, minun täytyy
sieltä herttualle viedä tästä merkkitapauksesta tarkemmat viestit ja
Turustahan pääsemme parhaiten ruotsalaiseen laivaan.

Ja kääntyen kalastajan puoleen, joka siinä syrjemmässä venheensä
ääressä puuhasi, virkkoi Hieronymo:

-- No, nyt lähdette meitä viemään Turkuun, ei täältä muuten näy
pääsevän Ahvenaan. Ja onhan sieltä jo teidänkin tuotava suolat ja
jauhot.

Se oli totta sekin, kalastaja suostui ehdotukseen. Ja hän rupesi kohta
panemaan suurta silakkavenettään kuntoon Turkuun lähteäkseen.




XV.

Tammi kaatuu, oksat varisevat.


Verkkasesti ajoi yksinäinen ratsastaja keväiseltään jo
sulautumistilassa olevain maisemain läpi iltahämärissä Perniöstä
etelään päin Pohjan pitäjää kohden. Tie, jota hän ajoi, oli musta ja
lionnut, hevosen oli siitä vaikea illan pimetessä löytää kovinta kohtaa
ja usein sillä upottikin jalka, taikka yritti se kompastumaan
kaljamalla. Mutta ratsastaja kiirehti sitä siltä yhä parantamaan
vauhtiaan.

-- Hölkkää pois, taival on pitkä...!

Tämä yksinäinen ratsastaja, joka siten usein kohottausi hevostaan
kannustamaan, oli Kaspar Gröning. Mutta sillävälin hän ratsasti pää
kumarassa ja hervotonna suitsia pidellen, ikäänkuin vaipuneena raskaita
mietteitä hautomaan. Ei hän oikeastaan tiennyt, miksi hänen mielessään
risteili niin synkkiä aavistuksia eikä mistä ne mustat mietteet nyt
olivat kotosin. Vaikuttiko siihen tuo illan yksinäinen, jylhä
hiljaisuus, jonka keskestä ainoastaan joskus kuului huokauksentapaista
huminaa, kun tuuli heilautti metsän mustina seisovain puiden latvoja,
vai syntyivätkö nuo tuumat niistä tapauksista, joiden vaikutuksesta hän
näin yksin oli tälle öiselle matkalle joutunut...? Niin, ne olivat
varmaankin lainamietteitä, tarttuneita Ebba-rouvan huolista ja
epäilyksistä ... hänen emäntäänsä olivat koko päivän synkät aavistukset
vaivanneet.

-- Pysy tiellä, ruuna, elä nuku!

Tälle yksinäiselle ratsastukselle oli Klaus Flemingin kirjuri äsken
lähtenyt Perniön kuninkaankartanosta, johon he samana päivänä
Ebba-rouvan kanssa reellä olivat saapuneet Kuitiasta. Marski, joka oli
ollut Pikkalassa, oli näet erityisen sanantuojan kautta kutsunut
vaimonsa ja kirjurinsa vastaansa tuohon Perniön kuninkaankartanoon,
jossa hän lupasi heitä odottaa. He olivat kohta lähteneet matkalle,
Ebba-rouva aivan hätääntyneenä tuosta oudosta kutsusta, ja
kärsimätönnä oli hän ikävöinyt perillepääsön hetkeä tavatakseen
miehensä. Mutta kun he, kelirikon vuoksi myöhemmin kuin oli sovittu,
saapuivat Perniöön, ei marski siellä vielä ollutkaan. Silloin oli
Ebba-rouvan levottomuus kiihtynyt äärimmilleen, hän oli itse aikonut
lähteä yötä myöten jatkamaan matkaansa vaikkapa Pikkalaan asti, kunnes
miehensä tapaisi. Vaan sellainen ponnistus olisi toki tällaisella
kelillä ollut hänelle liian rasittava ja siksi oli Gröning tarjoutunut
yksin yön läpi edellä ratsastamaan marskia vastaan, hankkiakseen
tietoja hänen viipymisensä syistä...

-- No, välemmin ruuna, meidän täytyy joutua...!

Ruuna paransi vähän vauhtiaan kun ehti aavikolle, missä tienpaikan
paremmin näki, mutta hiljenti taas, kun metsään tultiin. Ja mies
selässä jatkoi ääneti mietteitään.

Kummallinen se oli ollutkin tämä marskin kutsu, koskaan ennen ei hän
ollut tällä tavoin pyytänyt Ebba-rouvaa vastaansa ... mistä tämä
hellyys ja ikävä nyt yhtäkkiä oli kotosin...? Aina Pohjanmaanretkeltään
palattuaan oli marski ollut omituisen hiljainen ja talttunut, ikäänkuin
luontonsa olisi pehmennyt. Tuo kapina oli häneen syvästi koskenut ja
tuntuipa aivan siltä, kuin hänkin olisi jotakin varonut...? Mitävarten
hän yksin oli sinne Pikkalaan lähtenytkin, ei malttanut odottaa, kunnes
hän, Gröning, olisi Turusta mukaan ehtinyt ... ja olisihan hän hyvästi
ehtinytkin, ellei se tyttö silloin juuri olisi ottanut kadotakseen...
Kummia kujeita ... ai, ai, sinä lankomies...! Siellä se nyt marski
viipyy, mikä lie syynä...

Ilta kului, verkkaaseen edistyi matka. Hevonen oli väsynyt ja uupumus
rupesi yön lähetessä voittamaan miehenkin. Mutta ei siinä auttanut
säästää kumpastakaan, Gröning vain kiirehti ratsuaan. Lepäämättä hän
aikoi läpi yön kulkea, kunnes yhyttäisi isäntänsä, aikoi vain Pohjan
kievarista vaihtaa vereksen hevosen alleen. Marski oli hänetkin
kutsunut luokseen, siksi täytyi joutua, ja Ebba-rouvalle piti myös
viipymättä saada laitetuksi lohduttava sana ... jos mahdollista
lohduttava...

Jo aukeni vihdoin kylänpaikka esiin, siinä oli Pohjan pitäjän kirkko,
ja Gröning kannusti ratsuaan, ajaen pyrynä kievarin pihalle. Vaan
täällä hän, äkkiä pysähdyttyään, vielä tuokioksi jäi satulaan
istumaan ... hän oli tuntenut marskin matkareen pihalla. Kohta siihen
ilmestyi marskin seurassa olleita huovejakin, vanha Eenokki etupäässä
käveli verkalleen hänen luokseen.

-- Marski on siis yöpynyt tähän? kysyi Gröning kummastuneena, sillä
marskin ei ollut juuri tapana näillä matkoilla yöpyä, hän nukkui reessä
ja ajoi yhteen pohteeseen.

Eenokki nyökäytti päätään mitään vastaamatta. Gröning hyppäsi satulasta
ja uteli levottomampana:

-- Onko hän sairas, hä, mikset vastaa?

-- Hän makaa tuolla tuvassa.

Vanhan huovipäällikön ääni oli alakuloinen ja melkein kuin toivoton.
Hän, itse rautamarski, oli jäänyt sairaana makaamaan kievarin
vuoteelle, johan se tuntui kovin oudolta ja avuttomalta. Tämä ei
Klaus-herran karaistujen huovien mielestä tiennyt mitään hyvää ja siksi
he kuin turvattomina astelivat pihalla ja pirtissä, toisiaankaan paljo
puhuttelematta.

-- Milloin hän sairastui? kyseli Gröning vielä.

-- Hän oli pahoinvoipa jo Pikkalasta lähdettäissä, vaan tahtoi
kumminkin joutua rouvaansa vastaan. Mutta täältä hän ei jaksanut enää
eteenpäin.

Gröning kiirehti sisään matkustajatupaan. Huone oli puolipimeä. Lieden
ääressä, sitä pimentäen, seisoi mestari Markkus, jonka Ebba-rouva oli
Kuitiasta, huolissaan miehensä terveydestä, laittanut Klaun mukaan,
seisoi siinä kattilaa hämmentäen, nähtävästi keittäen potilaalle
joitakin lääkkeitä. Varjossa, karsinanurkassa, oli suuri vuode ja siinä
makasi Suomen mahtava marski kalpeana ja äänetönnä, silmät
miettiväisinä kattoon päin tähdättyinä. Gröning astui lähemmäs ja
silloin marski hänet huomasi; hän vilkastui kohta ja virkkoi iloisella
äänellä:

-- Olipa hyvä, poikani, että saavuit. Makasin tässä juuri ja mietin,
ehtisitkö tulla, -- sen arvasin, ettei Ebba tänne tällä kelillä joudu.

-- Hän on Perniössä, hän pyysi kohta lähettämään sanan terveydestänne.

-- Ei huolita häntä huolettaa ... ehkä jo aamulla jaksammekin jatkaa
matkaa. Taikka ellemme... No niin, istu tähän tarinoimaan, tahdon
tietää kuulumisia ... en voi kumminkaan nukkua.

Marskin ääni oli melkein kuiskaava ja siksi Gröning istahti aivan hänen
päänalusensa viereen, jotta sairaan ei puhuessaan tarvitseisi rasittaa
ääntään. Hän kertoi lyhyesti uusimpia kuulumisia Turusta ja koko
maasta: kapinan laineet näyttävät kokonaan laskeutuneen, hyvillä
toiveilla Turussa odotettiin meren aukenemista... Niitä kertoessaan hän
miltei säälien katseli, kuinka lauenneilta nyt näyttivät marskin ennen
niin voimakkaat piirteet ja kuinka syvän varjon tuuheat kulmakarvat
loivat kalvenneille kasvoille. Vaan marski viskasi peiton syrjälle
rinnaltaan, jota se tuntui ahdistavan, ja jatkoi:

-- Niin, kevät kiirehtii, meri aukiaa, meidän täytyy pian joutua
Turkuun. Onko saapunut vereksiä tietoja herttuan hommista?

-- Kelirikko on katkassut kaiken liikkeen meren yli...

-- Niin, hän voi siellä nyt salaisuudessa varustaida matkalleen. Entä
Puolasta, eikö sieltäkään kuulu mitään?

-- Ei mitään,

-- Rex crastinus! Ja kumminkin pitäisi Sigismundon juuri nyt, ei
ainoastaan julistaa saapumisestaan Suomeen, vaan myöskin saapua. Juuri
nyt! Hetki käy ratkaisevaksi. Herttuan vallanhimo, kaikki hänen salaset
hankkeensa olisivat juuri nyt muserrettavat, muuten katsokoon kuningas
valtaistuintaan. Olemme siitä hänelle selvästi kirjoittaneet. Vaan hän
ei tule ... ei saa lähdetyksi...

Marski makasi hetkisen ääneti, ja suonet hänen ohimoillaan näyttivät
pingoittuvan. Mestari Markkus tarjosi hänelle maljan höyryävää
keitostaan ja varotti häntä puhumalla kiihottamasta mieltään ja
rasittamasta voimiaan. Vaan marski viittasi häntä laskemaan syrjään
maljan.

-- Tunti sitten join kauhallisen keitostasi, kelpo Markkus. En hikoile,
en nuku. Rohtosi ovat ehkä hyvät, vaan minussa täytyy luonnon voittaa,
voittaa tai taittua.

Ja haavurin varoituksista huolimatta jatkoi hän puhettaan:

-- Vai ei mitään Puolasta ... no, ehkä emme häntä täällä tarvitsekaan.
Laivasto on ensi avovedellä valmis purjehtimaan Pikkalasta ja se onkin
nyt kelpo kunnossa. Ja Turun linnaa kestää herttuan hyvän aikaa
paukuttaa... Vaan jos kuningas nyt saapuisi, emme me täällä herttuaa
odottaisikaan. Me purjehtisimme kohastaan Tukholmaan, keräisimme
Ruotsin tyytymättömät joukkoomme ja ajaisimme parissa päivässä Kaarlon
herttuakuntaansa, -- kiittäköön onneaan, jos saa pysyä siellä. Ja
hallitus Ruotsissa uudelle kannalle...

-- Jäisittekö itse sinne? kysyi Gröning, hänkin jo marskin kuvauksista
innostuneena.

-- Minä, en, en koskaan, ei meillä ole sitä kunnianhimoa. Ei, Suomeen
me palaisimme, meillä on täällä paljo toimitettavaa ja tämän maan
hallintoon tahtoisimme käyttää viimeiset vuotemme. Näihin asti
on hallintomme Suomessa ollut kuin sotakomentoa, raudankovaa ja
armotonta ... niin, niin, se on ollut liian kovaa, vaan se on ollut
pakosta. Mutta sitten, rauhan palattua, tahtoisimme vielä katsoa, mitä
voitaisiin tehdä tämän kiusaantuneen kansan hyväksi...

Heikolla äänellä, mutta innostuneena ja tuumiinsa kiintyneenä marski
näitä kuvaili. Hän oli vilkastunut, kääntelihe vuoteellaan, poskille
kohosi veri ja silmissä paloi kuuma hehku. Vaan usein hänen täytyi
levätä väliin, henki kulki raskaanlaisesti, tuntui kuumentavan ja
ahdistavan, -- hän oli niin tottumaton tautivuoteessa makaamaan.
Turhaan mestari Markkus kehotti häntä vaikenemaan ja voimiaan
säästämään, turhaan myöskin Gröning tarjoutui poistumaan, jättääkseen
isäntänsä lepäämään. Marski viittasi kädellään häntä viipymään. Ja
hetken ääneti maattuaan hän kysyi:

-- Kuitiassako lapset ovat kaikki? Anna kai on niille siellä
emännöitsemässä, kun Ebba tuli Perniöön?

Gröning kävi vähän hämilleen tuosta äkillisestä kysymyksestä, hän
vitkasteli hetkisen ja vastasi sitten vältellen:

-- Niin, Kuitiassa ovat lapsenne, terveinä ja reippaina.

Vaan marski oli jo huomannut hänen äänessään jotakin epävarmaa; hän
käännähti päin, loi kirjuriinsa terävän katseen ja uteli:

-- Entä Anna, jäikö hän vielä Turkuun? Mitä, mikset vastaa, onko hän
vielä sairaana?

-- Ei, kyllä hän on jo terve, hän toipui kohta...

-- Mutta mitä? -- Marski kohottausi yhtäkkiä ryntäilleen vuoteellaan.
-- Mitä, onko hän kadonnut? Onko herttuan kirottu kätyri hänet
löytänyt? Ovatko he paenneet yhdessä?

Turhaan koettivat Markkus ja Gröning rauhottaa marskia ja Gröning
soimasi ankarasti itseään, ettei hän suoralla valheella ollut pitänyt
salassa noita Yläneen tapahtumia, -- tiesihän hän, millä kiihkolla
Klaus Fleming vihasi Hieronymoa, joka oli häväissyt hänen nimensä ja
tuottanut hänelle niin paljo ikävyyksiä, ja kuinka intohimoisesti hän
oli vastustanut Annan joutumista tuon miehen kynsiin. Mutta nyt oli jo
liian myöhää sekottaa pois asia, marski oli jälillä ja uteli
käskevällä, kiihkeällä äänellä:

-- Kerro kaikki, minä tahdon kuulla kaikki. He ovat siis paenneet
yhdessä. Mistä? Onko Olavi pidellyt vankiaan liian höllästi, häntä
Yläneeltä tuodessaan? Kerro!

Gröningin ei auttanut muu kuin kertoa koko tapaus, kuinka Anna oli
jäänyt kateisiin ajomatkalleen ja kuinka Olavi, seuraavana päivänä
saapuessaan Yläneen kartanoon, oli huomannut linnun lentäneeksi
tiehensä, vangin paenneen Flemingin neitosen seurassa. Oli lähetetty
huoveja hakemaan pakolaisia, vaan paikkakuntalaiset eivät olleet heitä
nähneet eikä ollut vihoissaan riehuva Olavi saanut Yläneen
typertyneiltä vuokraajiltakaan mitään osviittoja.

-- Mutta pakolaiset ovat otettavat kiinni, maksoi mitä maksoi, tuhat
huovia heidän jälilleen joka taholle! huusi marski nyt vihan
koventamalla äänellä ja hyppäsi kiihkoisena vuoteeltaan, asettuen
ylisillään uhkaavan näköisenä lattialle seisomaan. -- Me tarvitsemme
tuon miehen, ainoastaan hän voi meille todistaa herttuan syyllisyyden
kapinaan ... hän on vangittava...! Ja Anna ... ei, herttua ei saa
tuntea sitä tyydytystä, että hänen elkeensä, naittaa neitonen Flemingin
suvusta orjalleen, onnistuisi ... ei saa...!

Marski astui pari askelta eteenpäin, horjahti, pysähtyi, ojensi kätensä
tavattomalla kiukulla ja puhui kähisten:

-- Anna, Anna, sinussa oli liiaksi äitisi halpaa verta, sinä et
tuntenut nimesi arvoa!

Kauhuissaan seisoi siinä mestari Markkus katsellen riehuvaa
potilastaan, ja vaivoin sai Gröning lempeällä pakolla kiihkonsa
jännittämän, mutta kumminkin heikkouttaan huojuvan vanhuksen
laskeutumaan takasin vuoteelleen. Hän koetti marskia lohduttaa
vakuuttamalla, että Olavi, joka huovijoukolla oli pakolaisia
takaa-ajamassa, kyllä heidät tapaisi ja toisi takasin talteen Turun
linnaan.

-- Ei hän tuo, väitti marski vastaan, nyt jo talttuneemmalla,
vaimenneella äänellä. -- He ovat päässeet pakoon, he hiipivät herttuan
turviin ja hän on sittekin voittanut ... hän on nöyryyttänyt meidät,
hän on vielä kerran häpäissyt Flemingin nimen. -- Ja hiljaa,
murtuneella äänellä hän jatkoi, sammuvat katseet kattoon luotuina: --
Me olemme siis pelimme tapanneet, olemme masennetut, herttua vei
voiton...

Hetkisen hän siten hervotonna makasi, ikäänkuin masentuneen mielensä
voittamana. Vaan se häiriö, jonka tuo äkillinen mielenliikutus ja
liikanainen sielun ja ruumiin ponnistus oli vaikuttanut heikkoon
potilaaseen, näkyi pian seurauksista. Kuume kiihtyi, tuokion kuluttua
oli hän houreissa. Mutta siinäkin tilassa jatkoi sairas ja kiihtynyt
mielikuvitus vielä äskeistä kulkuaan. Säihkyvin silmin ja hosuvin käsin
oli hän ajavinaan pakenevia takaa, huudellen huovejaan kiirehtimään...
Ja hän oli näkevinään Kaarlo-herttuan ilkeän hymyn ja hän haastoi
juhlallisesti ja kovasti herttuaa kaksintaisteluun, vaati häntä
kiihkein, loukkaavin sanoin miekkasille... Hän nauraa vain pirullisesti
vastaan -- ooh! -- Marski kääntelihe vuoteellaan kuin poltteissa. Mutta
ikäänkuin voitettuna hän taas vaipui alalleen, kylpien kylmässä hiessä.

-- Ei, se on turhaa, he pääsivät sittenkin pakenemaan, kuiskaili hän.
-- Kaikki on lopussa, kaikki ponnistukset rauenneet... Ja Suomen
herrat, raukat ... mihin helkkariin te juoksette, miksi te aina
kyhmitte ruotsalaisten jälissä, te meltomielet... Ja miksi sitä muuria
revitte, jonka olen rakentanut Suomen turvaksi ... te petturit ...
te ... te ... limannuolijaiset...! Missä huovini ... minä opetan
teidät ... missä laivastoni, laivastoni! Oh, kaikki poissa; ne ovat
hukkuneet Pohjanmaalle, hukkuneet nuijamiesten kanssa samaan
avantoon...

Huolestuneina seisoivat mestari Markkus ja Gröning vuoteen ääressä,
katsellen tuota taudin äkillistä, vaarallista käännettä ja kuunnellen
hourijan katkonaisia lauseita. Turhaan koetti haavuri saada
Klaus-herraa nielemään hänen rauhoittavia rohtojaan ja syvästi katui
nuori kirjuri, että hän oli antanut aiheen tähän ärsyttävään
kohtaukseen. Vihdoin marski kumminkin rauhoittui, hourekuvat näkyivät
väistyvän pois ja potilas näytti vaipuvan virkistävään uneen.
Virkoavilla toiveilla vartijat sitä seurasivat henkeään pidätellen.

Vaan jo tuokion kuluttua avasi marski silmänsä ja katseli levollisesti
vuoteen vieressä seisovia. Mutta voimat olivat äärettömästi
heikentyneet, hän tuskin jaksoi päätään kääntää, virkkoessaan
Gröningille:

-- Voimani ovat lopussa, hetkeni on tullut ... niin, niin, minä tunnen
sen, enkä valita...

-- Lähetämmekö hakemaan Ebba-rouvaa? Hän voi olla jo aamulla täällä.

-- Aamulla ... se on myöhää. Ja hyvähän on näinkin, rauhallisesti
kuolen... Ja hyvällä omallatunnolla.

Tuskin hengähdystäkään kuului tuvassa noiden heikkojen kuiskeiden
välillä. Vielä loi potilas raukenevan katseensa kirjuriinsa ja puhui
verkalleen:

-- Minua sanotaan vallanhimoiseksi ja itsekkääksi ja julmaksi, -- eikö
totta...? Niin, minä olen ollut julma, mutta käsivarteni ei ole saanut
olla pehmyt. Tarkotukseni tunnet ja vaikuttimeni ... sinä olet myöskin
suomalainen... Olemme koettaneet toimia niin, että tämäkin maakunta
kerran voisi, kuninkaalleen uskollisena, seistä omilla jaloillaan ja
omain miestensä varassa varttua... Suomalaiset eivät ole meitä
ymmärtäneet ... ei kansa eikä aatelisto ... ja siksi on rakennuksemme
kaatunut ... kaatunut...

Sanat tulivat katkonaisesti, vaan hyvin ne Gröning ymmärsi, -- hän
ymmärsi, että kaikki on lopussa. Siinä makaa rautanen mies, jonka
tarmoa ei mikään maailmassa ole jaksanut lannistaa ja joka
tahdonvoimallaan on hallinnut tuhansia ... makaa siinä yksin ja
avutonna, kuin rakennuksensa raunioilla, ja tekee itselleen elämänsä
viimeistä tiliä, -- maailmalle hän sitä ei tee.

-- Minä tiedän sen, jatkoi potilas vielä, -- herttua on voittava ...
niin, hän on jo voittanut... Suomen aatelisto on suuteleva
ruoskaansa... Ja syy on ehkä meidän ... me pakotimme heidät
mukaamme ... se perustus ei kestänyt ... uskoimme liiaksi olevamme
suomalaisia...

Hän vaikeni, makasi hiljaa. Yön hetket kuluivat, tuvassa ei kuulunut
muuta kuin potilaan hiljainen hengitys, joka sekin toisinaan aivan
kuulumattomiin vaimeni. Vartijat tarkkasivat, pääsisikö potilas uneen,
mutta ei, hän lepäsi silmät auki, valvovana. Vihdoin hän taas kerran
virkahti:

-- Miksi olette niin ääneti, ystävät? Markkus, lue meille kappale
hartauskirjastasi, joka on laukussasi.

Markkus meni hakemaan laukkuaan. Sillävälin kuiskasi marski hiljaa
Gröningille:

-- Tuota kirjaa kuulen kernaasti; en tiedä, onko se luterilainen vai
katoolinen, mutta se on koruton ja harras, ja minä uskon, että se on
otollinen Jumalalle... Lue, mestari, kappale...

Mestari luki. Yksitoikkoisella, laulavalla äänellä hän laski tulemaan
sivun ja toisen ja Klaus-herra näytti rauhallisesti kuuntelevan,
maatessaan siinä silmä raollaan, hengitys tuskin tuntuvana. Markkus
luki, luki edelleen... Vaan hänen lukiessaan nousi Gröning hiljaa,
tarttui marskin peitolla lepäävään käteen: Se oli kankea.

-- Mestari, sinä olet lukenut kylliksi, saneli hän harvakseen, laskien
kankean käden vuoteelle.

Markkus laski kirjansa alas, koetteli vuoteella makaajan sydäntä, ja
toisti hiljaa:

-- Klaus Fleming on kuollut! -- -- --

Aamun sarastaissa, -- huhtikuun 13 päivänä 1597 -- ajoi taas yksinäinen
ratsastaja samaa mustunutta talvitietä, jota hän edellisenäkin iltana
oli kulkenut, vaan tällä kertaa Pohjan pitäjästä Perniöön päin. Matkan
teko tuntui nyt vielä paljo raskaammalta kuin eilen. Keli oli tosin yön
aikana kovennut ja aamun koetteessa löysi hevonen paremmin tiepaikan,
vaan itse ratsastajalla oli taakka raskaampi. Hän oli nyt kuljettamassa
sanomaa, ensiksi Perniön kuninkaankartanossa odottavalle, levottomalle
rouvalle, sitten edelleen läpi maan Turkuun asti, että Viikin
vapaaherra, Suomen käskynhaltija, valtakunnan neuvos, marski ja
amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming oli kuollut. Ja sen sanoman
kuljetus oli raskasta ratsastajalle, Kaspar Gröningille.

Vaan hän teki tehtävänsä, kertoi sanomansa ja kulon nopeudella lähti se
leviämään yli Suomen niemen, syöksähti aateliskartanoihin, pistihe
mökkeihin ja muonamiesten majoihin, kaikkialle iskien kuin odottamaton
ukkosen salama, kaikkialla herättäen hämmästystä ja monia mietteitä.

-- Klaus Fleming on kuollut!

Noihin sanoihin sisältyi niin paljo, sisältyi levottomuutta ja toivoa,
surua ja iloa, epävarmuutta ja helpotuksen tunnetta. Ihmisten oli
vaikea kohta oivaltaa tätä sanomaa. Myrsky oli käynyt yli koko maan,
jaksamatta kukistaa rautatammea. Kukaan ei tiennyt, että tammi siinä
myrskyssä oli saanut vamman, johon se tyyneen tultua itsekseen taittui.
Se oli ollut niin voimakas ja kova, se oli yksin hallinnut kaikki ja
tuntunut kukistumattomalta. Ja siksi loivat ihmiset, niin ystävät kuin
viholliset, tämän sanoman saapuessa katseensa alas ja hokivat
itsekseen:

-- Klaus Fleming on kuollut!

Ja näitä sanoja seurasi tavallisesti kysymys:

-- Mikä kaatoi mahtavan miehen?

Taikausko loi siitä kohta omat selityksensä. Pohjanmaan noidat,
nuijamiesten vihan perijät, olivat muka kostaneet Nokian ja
Santavuoren. Herttuan myrkynsekottajat olivat raivanneet pois tuon
sitkeän esteen. Vaan se, joka kuolonsanomaa kuljetti, hymähti näille
taikatuumille; hän arvasi syyt syvemmät, mutta maailmalle hän ei niitä
selittämään käynyt.

-- Klaus Fleming on kuollut! Mitä tapahtuu nyt?

Sitä ei kukaan osannut ennustella. Ihmiset katselivat huolestuneina ja
arastellen toisiaan ja puistelivat miettiväisinä päätään.

Vaan kuolon sanoman kuljettaja jatkoi matkaansa, saapui Turkuun. Mutta
kauaksi hän ei sinne jäänyt, jo viiden päivän perästä oli hän palannut
takasin Pohjan pitäjän nimismiehentaloon, vanhan Prinkkalan herran ja
muutamain muiden suomalaisten aatelismiesten kanssa noutamaan Turkuun
vainajan ruumista. Keli oli nyt aivan lopullaan, kun tämä saattokulkue
teki matkaa Turkuun päin. Paksuun, mustaan harsoon kietoutuneena ajoi
Ebba Fleming ruumisreen takana syvän surunsa masentamana, Gröning
ratsasti ääneti ja miettiväisnä siinä vieressä ja vakavina seurasivat
aatelisherrat perästä. Raskasta oli kelitön kulku, raskaita saattajain
mielet ja mietteet. Vaan jäykkänä ja kankeana istui vanha Eenokki
etummaisen reen ajolaudalla, kyyditen herraansa, kuten niin monasti
ennen. Vaan hän tiesi tekevänsä sen nyt viimeisen kerran ja kunnialla
ja huolella hän sen tehdä tahtoi, -- sittenhän hänellä ei ollutkaan
enää virkaa maailmassa.

Eräänä lauvantaina huhtikuun lopulla saapui saattokulkue vihdoin
Turkuun ja kulki verkalleen melkein lumetonta rantakatua myöten
kaupungin läpi linnaan päin. Mustaa lippua kantava airut ratsasti
edellä ja julisti hautasaaton saapumisesta kansalle. Kuolinkellot
soivat kaupungin ja linnan kirkoissa -- ne olivat jo yhtämittaa soineet
viikon -- ja sotaväki, joka kadulla seisoi kunniavahtina, oli vakavaa
ja juhlallista.

Äänetönnä seisoi väkijoukko. Siellä täällä paljastui pää ruumisreen
ohimennessä, vaan yleensä oli vastaanotto kylmää ja tunteetonta.
Miettiväisnä Gröning katseli tuota tiheää laumaa, joka rantakadun
täytti, -- Turkuun oli juuri näinä päivinä meren auettua saapunut
ensimmäinen ryhmä saaristolaisia kevätkauppojaan tekemään, olipa jo
etäisempiä aluksiakin satamaan saapunut ja toisia siitä valmistautui
lähtemään; ja siksi oli sataman partaalla Turun oloihin nähden
harvinainen väenpaljous, joka nyt seisoi ääneti ja jäykkänä, mutta
kumminkin kunnioittaen, tiepuolissa ruumissaattoa katsellen. Tuo kansa
ei ole tässä vietävää vainajata koskaan rakastanut, ajatteli Gröning,
-- ei, vihannut se häntä on, mutta se kunnioittaa kumminkin sitä
rautavoimaa, jonka se ei luullut katkeavankaan...

Yhtäkkiä Gröning ikäänkuin havahtui näistä mietteistään. Hän oli tuossa
saaristolaisjoukossa ollut vilaukselta tuntevinaan omituisesti tuttavat
kasvot ... niin siinä ne taas olivat nuo silmät, jotka hänelle
veitikkamaisesti tervehdykseksi iskevät. Se on nuori saaristolainen,
vieressään talonpoikaistyttö... Kuka voisi se olla...? Gröning katsoo
vielä kerran ja tuntee ... sehän on Birckholtz, hänen rakas lankonsa,
tottatosiaan, se parantumaton veitikka... Gröning nyökäyttää hänelle
vastaukseksi päätään ja ilosesti viittaa nuori saaristolainen laivaan
päin, jossa juuri nostetaan purjeita. Nyt Gröning ymmärtää asian, nyt
hän arvaa jo senkin, kuka tuo tyttö tuossa vieressä on.

Ruumisreki vierii verkalleen sataman ohi pitkin lumetonta katua. Vaan
kun saapuu seuraava reki, jossa Ebba-rouva istuu, vaaleana ja syvän
surun ilmeet kasvoillaan, mutta siltä suorana ja arvokkaana, ja hänen
vieressään nuori Juhana Klaunpoika kalvakkana ja vakavana, silloin
tarttuu talonpoikaispukuun puettu tyttö suonenvedontapaisesti
vieressään seisovan nuorukaisen käsivarteen, ikäänkuin turvautuen
siihen, ja silmille vedetyn huivin alta näkyy kyyneleitä vierähtävän
hienoselle poskelle. Se tunteiden ristiriita, joka niin monesti oli
Anna Flemingin mielessä riehunut, on taas saanut hänessä vallan. Tuota
vanhusta, joka nyt kylmänä makaa arkussaan, on hän ihaillut, jopa
rakastanutkin, tuossa surevassa perheessä on hän lapsuutensa ja
nuoruutensa viettänyt ja sen ilot ja surut ovat olleet hänen omiaan.
Hän on siinä kärsinyt, vaan se on siltä ollut hänen kotinsa... Tuossa
pitäisi hänen nyt olla, lohduttamassa isättömiksi jääneitä ja
lieventämässä lesken surua. Vaan sen sijaan hän kiittämättömänä
karkurina seisoo siinä kylmäin syrjästäkatsojain riveissä, tuotettuaan
tällä paollaan taaskin vereksen lisäsurun omaisilleen...

Annassa herää hetkeksi halu juosta esiin siitä väkijoukosta, viskautua
tätinsä eteen rekeen ja huudahtaa: tässä olen, rangaiskaa minut...!
Vaan hän säikähtää sitä ajatustaan, tarttuu sulhonsa käsivarteen...

-- Miksi vapiset, tyttöni? kysyy Hieronymo. -- Ja kyyneleitä! -- tuossa
perheessä olet luullakseni jo itkenyt kylliksi.

-- Olen, vaan he olivat kumminkin kasvattajani, ja huonosti heitä
palkitsen.

-- Huonostiko, -- no, pesäero on nyt kerran tapahtunut; päämies on
kuollut, ja siitä kuolemasta meidän elämä alkaa. Heitä viimeiset
jäähyväiset, Anna, nyt Klaus Flemingin perheelle, ja sitten laivaan...!

Laiva, jossa tuo nuori saaristolaispari oli varannut itselleen paikat
Ruotsiin matkustaakseen, olikin jo purjehduskunnossa, valmiina
lähtemään joensuusta merelle, ja hautasaaton ohimentyä talutti
Hieronymo morsiamensa sen kannelle. Hetken kuluttua ruvettiin siinä jo
köysiä maista irrottamaan ja kääntämään alusta laiturista. Vaan se ei
päässyt kumminkaan vielä kääntymään, eräs toinen laiva, lyypekkiläinen
kauppalaiva, joka juuri saapui satamaan ja pyrki laituriin, oli sen
edessä ahtaalla joella, ja siinä syntyi, laivoja köysin hinattaessa,
vielä hetkisen viivykki. Anna Fleming seisoi joenpuoleiseen kaidepuuhun
nojauneena ja katseli, kuinka saksalaisessa laivassa miehet köysillä
varppailivat. Mutta yhtäkkiä hän näkee tuon laivan kannella tutut
kasvot ... hän ei voi olla hiljakseen huudahtamatta, sillä sehän on
Elina Fincke tuo, joka maston juurella noin pää kumarassa seisoo...
Tämä kuulee myös tutun äänen, kohottaa päänsä, tulee lähemmäs ja niin
kauan erossa olleet serkukset tervehtivät yhtäkkiä toisiaan ilostunein
kasvoin ja vilkkain liikkein sen kapean juovan yli, joka erottaa laivat
toisistaan. Tuokion he ääneti seisovat, ikäänkuin tapaillen sanoja ja
hämmästyneinä odottamattomasta tapaamisesta, vaan samassa heille
molemmille asema selviää. Ja hymy kangistuu heidän huulilleen.

-- Sinä olet matkalla toteuttamaan unelmaisi onnea, Anna, lausuu Elina
miltei katkerasti. Hän on käynyt kasvoiltaan kalvakaksi, hän on tänä
yhtenä vuonna paljo vanhennut ja hänen silmissään on raukea pettymyksen
ilme.

-- Niin, minä olen sen saavuttanut, -- vihdoinkin. Vaan sinä, -- sinä
palaat yksin?

-- Minun unelmani on särkynyt, kaikki on lopussa.

-- Et saanut häntä Suomeen?

-- Hän ei luottanut itseensä, ei tulevaisuuteensa, hän pakenee
kutsumustaan, pakenee minua...

-- Siis hyljätty -- serkku parka! Unelmasi kai oli, Elina, liian suuri.

-- Niin, minä haaveksin suuruutta, mainetta, tapailin liian korkealle,
siksi olen pudonnut alas. Sinä, Anna, haaveksit pikkusta onnea ja
taistelit sen puolesta, -- olkoon se sulle täyteläinen!

Annan silmään kierähtää kyynele, hän ei saa sanaa suustaan; häntä niin
säälittää serkkunsa pettymys ja suru, joka hänen koko käytöksestään,
jopa äänen värähdyksestäkin, ilmenee, ja hän sille surulle kyllä arvon
osaa antaa. Vaan hän ei löydä sanoja tulkitakseen tunteitaan. Hänen
tekisi mieli omaa onneaan valaa lääkkeeksi ystävättärensä kirvelevään
haavaan, vaan hän tietää, että siihen ei lääke tepsi...

Jo on laituriin saatu vapaa kohta, lyypekkiläistä laivaa ruvetaan
hinaamaan sinne ja matka serkusten välillä pitenee. Silloin kysyy vielä
Anna:

-- Ja mitä aijot nyt, Elina?

-- Hämeenlinnaan, vankina elämään, ja muistelemaan unelmaini
kaatumista, -- ijäksi. Jää hyvästi!

Laivat ovat jo etäällä toisistaan, purjeita laskeutuu väliin,
orpanukset eivät näe enää toisiaan. Anna vetäytyy kyynel silmässään
pois kaidepuun vierestä; serkulla vankeus, hänellä vapaus edessään ...
liian puolueellinen oli sittenkin kohtalo! Vaan muuttaa sitä ei voi,
seurata vain sen johtoa! -- Siinä heidän laivaa juuri loitonnetaan
laiturista ... ja siinä hänen sulhonsa... Hieronymo seisoo
rannanpuoleiseen kaidepuuhun nojaten keskustelussa jonkun rannalla
seisovan tuttavan kanssa ... niin, sehän on Gröning, joka linnasta on
kiirehtinyt takasin rantaan lankomiestään tapaamaan. Anna kuulee vain
viimeiset lauseet siitä heidän hiljaisesta keskustelustaan.

-- Sinä olit väärällä puolella, lankomies, sitähän sulle aina sanoin,
väitti Hieronymo. -- Näet nyt!

-- En tiedä, olinko väärällä, vaan minun täytyi olla sillä puolella.

-- Miksi täytyi?

-- Sitä et ehkä sinä ymmärrä. Mutta katsos, minä olen suomalainen...

Laiva loittoni rannasta, purjeet alkoivat saada tuulta ja hiljaa lipui
alus joen suuta kohden. Kaupunki häipyi näkyvistä saarten taa,
joiden rantametsä jo kainosti vihannoi hienolla hiirenkorvalla ja
joissa nurmi pälvipaikoissa, nietosten lomissa, teki ensimmäistä
nukkaa. Ja vähän ulompana selällä näkyi taas hienoja utuaaltoja
liitelevän vedenpinnalla, kun keväinen aurinko lämmitteli talviseltaan
kylmiä syvänteitä. Sitä sumukon hilpeää tanssia katseli kauan laivan
kaidepuuhun nojautuva tyttö. Hänen mieleensä palasi niin elävästi eräs
keväinen veneretki, jolloin kaksi neitosta oli tuon utuaallokon
heiluvasta hypystä ennustellut vastaisia vaiheitaan ja suunnelmoinut
tulevaisuutensa unelmia ja toiveita. Ja hän tunsi kiitollisuutta
sydämmessään, noita kevään kepeitä hengettäriä katsellessaan, niin
syvää kiitollisuutta: sillä hänelle ne olivat hänen pienen onnensa
taikoneet...

Vaan etäämpää rannan puolelta näkyivät vielä Turun linnan ja kirkkojen
tornit, ja kirkoista kumahteli myötätuuleen kellojen soitto. Siellä
hautakelloja soitettiin.








End of the Project Gutenberg EBook of Anna Fleming, by Santeri Ivalo

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42697 ***