*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41531 ***

AIKAMME KUVIA I-III

Novellikokoelma


Kirj.

SANTERI ALKIO



Werner Söderström, Porvoo, 1889-91.

Werner Söderströmin kirjapainossa.




SISÄLLYS:

I:

 "Miesten parahia"
 Olutta ja härjän heiniä
 Kohtuus
 Oliko Mikko lurjus
 Käypää tavaraa
 Lepopäivänä

II:

 Rikkaampi kuin Vauhkosen emäntä
 Rinni-pahanen
 Mattiparka
 Maineen uhreja
 Nuo Rutakkalan hyvät isännät
 Pyhä vala

III:

 Harjoittelia
 "Suuri palkka"
 Vaikeassa asemassa.






I.




"Miesten parahia."


Santeri Harakkaisen mieli kävi oikein hyväksi, kun kaupungin torilla
tapasi muitakin oman paikkaisia, nimittäin tuon Mielosen Lautamiehen.
-- Pitäispä mennä tutuksi tekemään ja kyselemään joko Lautamies pian
kotiinpäin lähtee...

Ja Santeri menikin ystävällisesti hymyillen ja tarjosi kättä.

"No päivää, onpa Lautamieskin tullut kaupunkiin."

"Jassoo, Santeriko se olikin ... no päivää päivää." Mielonen seisahtui
ja antoi kättä. Santeri hymyili ja naurahteli oikein iloisesti. Ei hän
kotipaikalla olisi milloinkaan uskaltanut mennä Mieloselle kättä
tarjoomaan, itse kun oli vaan sellainen, halpa torpparimies ja
Lautamies taas niitä kunnan mahtimiehiä ja muutenkin miesten parahia.
Mutta kuinka lie nyt Santeri rohvaissut itsensä ... meni koska menikin
kättelemään, koska ei ketään muita tuttavia näkynyt Lautamiehelläkään
seurassaan.

"Joko Lautamies pian kotiinpäin lähtee?" rupesi Santeri kyselemään.

"Pianhan sitä pitää lähteä, ei minulla enää suuria ole asioita."

Santeri innostui esittelemään, että jos yhdessä lähdetäisiin ja kertoi,
ettei hänelläkään enää ole muita asioita, kuin ostaa apteekista Mikon
Liisalle 10 p. Elekseeriä ja Faarin muorille puolen naulaa
nuuskatupakkaa. Mielonen ilostui, kun Santeri apteekia mainitsi,
hänenkin piti tuoman emännälle Lehmän Muusia. Sen asian hän nyt
Santerin haltuun uskoi.

"No, noo, sitä tulee nyt vaikka kuinka pitkältä!"

Ja Santeri oli oikein riemusta ratketa kun sai Lautamiehen asiaa
toimittaa. Sovittiin, sitten yhtymäpaikasta ja erottiin asioillensa.

Santeri kääntyi vielä taaksensa katsomaan... Olipa totisesti oikein
hupaisti tehdä seuraa semmoisen aika miehen kanssa kuin Mielosen
Lautamies... Se on niitä miesten parahia.

Hän kiirehti puodiin, käski panemaan puoli naulaa Venäjänlehtiä ja
sanoi, että hänellä on kova kiire, kun on yhdessä matkassa Mielosen
Lautamiehen kanssa ja se odottaa häntä.

"Häh? Mielosen Lautamieskö?" kysyi puotipalvelia.

"Niin, tunnetteko te hänet?"

"Kyllä."

"Eikös hän ole aikamies?"

"Saattaapa olla." Ja puotilainen naurahteli. Santeri rupesi kertomaan
Lautamiehen avuja ja rikkauksia, pyysi lopuksi sikarin suuhunsa. Ei hän
tuota nyt juuri kaupan tekiäisiksi ajatellut niin pienen kaupan päälle,
mutta kun tässä nyt oli niin tutustuttu. Puotilaiset antoivat
Santerille sikarin ja nauroivat takapuolella. Sitten meni Santeri
apteekiin, rynnisti muita ostajia kauppapöydän edestä syrjälle ja
tahtoi hänelle panemaan ensin, kun Mielosen Lautamies odottaa.

"Mitä?" kysyi apteekilainen otsaansa rypistäen. Santeri ryömäsi
kauppapöydälle, pyyhki takin hijalla hikeä otsastaan, kehui Mielosen
Lautamiehen häntä odottavan, ja että se Lehmän Muusi tuleekin sille
Lautamiehelle.

Apteekilainen väänsi suunsa ilveelliseen hymyyn ja rupesi kyselemään
muiden ostajain asioita. Santeri Harakkaisen päähän nousi kiukut...
Eikö tuo mokoma luikkari tiedä mikä mies Mielosen Lautamies on? Hän oli
kovin loukattu ja mutisi itsekseen kuin apteekilainen vaan muille ensin
antoi.

Mutta hyvissä ajoin hän ehti, sai odottaa kauan, ennen kuin Lautamies
joukkoon joutui.

Kun Lautamies tuli, ei hän paljon Santeria huomannutkaan, sivumennen
vaan kysyi, josko tämä oli häntä odottanut.

"Noo, ei se haittaa tee, eipä tässä ole ollut kiirettä mihinkään."
Santeri ajoi hevosensa perään ja juoksi itse Lautamiehen häkkikärryn
viereen.

"Älkää nyt ajako Lautamies, tuota, tässä olisi sitä Muusia." Hän
kurotti myttyä.

"Jahaa, en olisi sitä enään muistanutkaan." Mielonen kääntyi ottamaan,
kurotti kättänsä, mutta horjahti hiukan.

"Tpruu siinä!"

Hän tempasi kovasti suitsista ja hevonen peräytyi äkkiä muutaman
askeleen. Mielonen horjui selkänojaa vasten ja pää retkahti rumasti.

"Noo siinä!" Ja Mielonen alkoi vihatiestä repiä ohjaksista.

Santerin rupesi käymään sääliksi hevosta.

"Älkää nyt Lautamies, ... menee mustan suupielet rikki."

Mielonen ei pannut mitään huomiota Santerin puheesen, mutta kun sai
mustan hiukan asettumaan, ojensi vaan synkeänä kätensä johon toinen sai
pistää lääkemytyn. Sanaa sanomatta lähti hän jälleen ajamaan ja Santeri
sai olla vikkelöissään kuin ehti perään kiirehtivän hevosensa
rattaille. Saatuansa itsensä mukavasti istumaan kiinnitti hän katseensa
Lautamieheen ja hymähti hiukan epävarmasti... Kovin oli mielestänsä
kopeasti kohdellut.

"Kyllä hän on hiukan tuitukassa," hän puoliääneen lausui ja rupesi
itsekseen ajattelemaan, että minkälainen mies se oikein on, tuo
Mielosen Lautamies, kun hevostakin noin rääkkää...

"Tule tänne Santeri!" kuuli hän Lautamiehen huutavan ja näki
pidättelevän hevostansa kävelemään. Santeri vähän sävähti... Mitähän
nyt mahtanee sanoakaan tuo matkatoveri? Hän oikein pelkäsi, että rupee
haukkumaan, kun hän äsken uskalsi kieltää hevosta rääkkäämästä... Ne
ovat niin ylpeitä nuo isoset ettei köyhä saisi puhua mitään...

Mutta Lautamiespä tarjosikin vaan ryypyn pullostaan, kun Santeri
peläten meni ääreen.

"Ota tästä ryyppy."

"Mitä te nyt mullen ryyppyä ... älkää turhia ... Lautamies ryyppää nyt
vaan itse." Santeri oikein tutisi mielenliikutuksesta, kun Mielonen
noin hyväntahtoinen oli ja noin korea kuvaisesta pullosta ryyppyä
tarjosi ... ei sanaakan maininnut äskeisestä.

"No, ota ryyppy kun annan," sanoi Lautamies kovuudella, ikäänkuin
laiskaa poikaa lukemaan pakoitetaan. Eikä Santerin enää tehnyt mieli
vastaan sanoa, otti pullon, ja pani huulillensa, tarjosi sitten
takaisin.

"Kiitoksia paljon, sepä olikin hyvää, oikein paremman tapin takaista."

"No, päästä suuhus asti," käski toinen.

"Kyllä se nyt jo piisaa... Tuota ... en minä ole tottunut paljon
ryyppäämään." Santeri Harakkainen katsoi nöyrästi hymyillen
Lautamieheen, ikäänkuin rukoillen tyhmyyttänsä ja oppimattomuuttansa
anteeksi.

"Ryyppää nyt kun käsken, äläkä siinä turhia siekaile, kun mielesi
kuitenkin tekee."

Santeri maistoi vielä huuliinsa, antoi sitte pullon takaisin, kiitteli
ja kehui aineetta. Mielonen otti itse hyvän kulauksen.

"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella," hän sanoi ja löi tulpan
kiini.

"No niin, ei suinkaan se ketään vahingoita, kun kohtuudella ... mutta
minä en tuota ole tottunut viljelemään paljon ollenkaan," toimitti
Santeri.

"Olen minä viljellyt aina," kehui Mielonen ylpeillen, "mutta minä olen
viljellyt kohtuudella. Ei sitä saa siltä itseänsä juovuksiin juoda,
vaikka ryyppää."

"Joo, joo, kyllähän se sellaista on, mutta..."

"Vai ootko nähnyt, että minä olisin ollut liiaksi juovuksissa koskaan?"

"Enkä olekaan. Koska minä olisin nähnyt Lautamiestä juovuksissa."

"Eikä ole kukaan nähnyt. Kyllähän sitä nyt toisinaan tulee vähän
ryypättyä, mutta ei se siltä ole mitään juovuksissa olemista, kun
itsensä ja asiansa hoitaa."

Santeri vakuutti asian kaikin puolin olevan totta.

"Muutamat, kun ne vähän ryyppäävät, tulevat kohta noloiksi, niin
etteivät ollenkaan ymmärrä asioitansa. Ei sillä lailla saa ryypätä!"

Lautamies nykäsi hevosensa juoksemaan. Santerille oli äsken jo
johtunut, ikään kuin itsestään mieleen, että "kuinkahan tuo Lautamies
nyt noin on ryypännyt, eipä se juuri tapaa niin..." Mutta nyt kuin tämä
oli hänelle sanonut oikein jutunjärjen, selvittänyt, kuinka hyvin hän
asiansa hoitaa, niin Santerikin muisti, että hyvin hän oli aina
hoitanut ne, ei paljon koskaan ollut puhuttu hänen hulluttelemisestaan
juovuksissa. Kyllähän aina vähin, mutta joskus sitä viisaskin erehtyy.

Ja Mielonen kuvastui Harakkaisen Santerin mielessä yhä enemmän kunnon
mieheksi... "Osaa ryypätäkin niin, ettei mitään haittaa tee... Ei sitä
moni osaa."

"Santeri, tule tänne!"

Kun kerran Lautamies kutsui, niin eihän Santeri menemättä viitsinyt
olla... Ja saattaahan tuota huviksensa nyt vähän kävelläkin, pitkä kun
oli matka.

"Ota ryyppy, Santeri."

"Älkää nyt joutavia minullen aina, kun ei minulla ole ollenkaan teille
antaa, ryypätkää nyt vaan itse," esitteli Santeri.

"Älä siinä juonittele, mitähän minä sinun viinoistasi."

Santeri otti, pani vähän huuliinsa, ei uskaltanut paljoa suuhunsa
päästää...

Olispa oikein rumaa nyt itseänsä juovuksiin ryypätä kun on Mielosen
Lautamiehen kanssa yhdessä joukossa... Pian sen matalan meren kylmää,
ei sitä kaikki tiedä niin määräänsä, kuin Lautamies...

Santeri antoi pullon Lautamiehelle ja ajatteli mielessään sopivaa
puheen ainetta.

"On niitä muutamia miehiä siinä meidänkin kylässä mennyt
raittiusseuraan, mutta ei mun ole hänehen tullut mentyä vielä," rupesi
Santeri juttelemaan.

"Hm..." Lautamiehen suu meni vähän hymyyn ja vakavana katseli hän
pilviä kohden.

"Se on lapsellista touhua se. Ei sitä aikaiset miehet viitsi sellaisia
puuhia pitää."

Santeri oikein hämmästyi... Kuinkahan se Lautamies nyt tuolla lailla?
Onhan siinä puuhassa aivan täysiaikaiset miehet ja ne edistyksen
harrastajat... Puhuu aivan samoin kuin tuo, vanha patajuoppo, Sorviston
Suutari... Hän rupesi tuumimaan ettei hän ollut oikein ymmärtänyt
Lautamiestä, taikka tämä ei ollut häntä ymmärtänyt. Rupesi siis
uudestaan asiasta puhumaan.

"Mutta kyllä olisi mukavaa, ettei ollenkaan ryypättäisi, kun sen viinan
kautta tulee niin paljon vahinkoa." Santeri tirkisteli Mieloseen,
ajatellen, että nyt kai sitä jo pitäisi ymmärtää mitä hän ajatteli.
Lautamies huomasi, että Santeri oli oikein ruvennut miettimään tuota
juttua. Siitä syystä hän innostui pitämään selvityspuhetta.

"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella!" hän sanoi ja oikein
ähkäsi innostuksesta. "Ei minun mieleni koskaan viinaa tee, mutta
maistan kun sattuu... Noo, juopoille se nyt kyllä sopii tuo
raittiuskin, ja taas sellaisille jotka eivät missään seuroissa käy.
Mutta kun paljo pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin kuin
minunkin, niin ei sitä sovi olla ... jopa sitä kadottaisi arvonsa."

Mielosen iloksi, huomasikin Santeri, mitä tarkoitettiin.

"No mitäs varten teidän tarvitseekan raittiiksi ruveta, eikä teidän
todesta sovikaan, niinkuin jo sanoitte. Mutta köyhäin, meikäläisten
kyllä sopii ja tarpeellistakin on," tuumaili Santeri.

"Aivan niin ... teikäläisten sopii kyllä."

Lautamies nykäsi hevosensa juoksemaan, Santeri meni rattaillensa. Näki
sieltä, miten Mielonen useat kerrat otti pullon taskustaan ja suuteli
sitä. Rupesi lopulta jo oikein ihmeeksi käymään... Kuinkahan jaksaakaan
tuo Lautamies noin paljo ryypätä? Jo minä nahaksi menisin, jos tulla
tavoin...

Mutta hyvin vaan istui Mielonen rattaillaan, suorana, könevänä ja
rupesi aina kovemmin ja kovemmin ajamaan. Santerin rupesi käymään
sääliksi hevostaan, oikein teki mieli jäämään, mutta ei tahtonut
viitsiä ... eihän sitä usein saa sellaisessa seurassa kaupungista
tulla ... ja kun jo ryyppyjäkin oli antanut...

Hän kiirehti hevostansa perään ja koetti rauhoittaa tuntoansa. Mutta
kun rupesi vaahtokakkaroita vierimään pitkin valkosen kylkiä, niin jo
pidätti Santeri kävelemään.

Onpa oikein riivattu ajamaan tuo Lautamies, kun ei yhtään hevostansa
sääli!...

Santerin tuntoa vaivasi, kun hevonen niin puhalsi ja hikoili. Hän
ajatteli ja katseli toverinsa perään, huomasi iloksensa että senkin
hevonen pidättyi kävelemään tuolla matkan päässä. Jo meni mieli oikein
hyväksi: seurallinen, hyvä mies onkin tuo Lautamies, kun ei tahdo
toveriansa jättää, vaikka tämä köyhempikin olisi.

Valko sai taas juosta hölkkästä, että olisi matkatoveri saavutettu.

"Ka ... tpruu!"

Santeri näki hatun maantiellä ja riensi sitä ottamaan ylös.

"Kas helkkari, kun olikin hyvä, sievä, musta hattu!" hän äänekkäästi
huudahti. "Sepä nyt oli onni! Ei aina tuollaisiakaan löydä." Hän
kiirehti rattaillensa ja katseli mielissään hattua.

"Sepä oli kerrassaan onni!"

Ja Santeri koetti hattua päähänsä, tosin oli se vähän iso, mutta eihän
se haitannut, kun niin helpolla oli saanut. Sydän hytkähteli niin
somasti, kun ajatteli että hattu päässä saa kotikylään mennä ... ja nyt
ensin Lautamiehen luo...

"Saa nähdä, mitä sanoo Lautamies, eikö ruvenne edes mielittelemään...
Soo valkonen!"

Lautamies oli sillä aikaa ehtinyt pois näkyvistä, kun Santerin hevonen
taas sai hiljakseen nutustella tuon hatun löytämisen johdosta.

"So, sooh!"

Valko sai ohjas-periä lavoillensa ja se alkoi aika kyytiä kiitää
eteenpäin. Santerin täytyi pitää toisella kädellä kiini hattua
päässänsä, ettei pääsisi pois lentämään. Pian saavutti hän Mielosen
näkyviinsä. Santeri näki, että sen hevonen lotusteli hiljaa.

"Unettamaanpa on ruvennut äijää," hän ajatteli, "kun noin tuolla
eteenpäin kuojuu. Muutenkos se niin hiljaa ajaisi!"

Mutta likemmäksi tultua näki Santeri, ettei Lautamiehellä ollut hattua
päässä.

"No mutta..." Hän kourasi hatun päästään käteensä, katseli ja muisteli
minkälainen lakki oli ollut Mielosella.

"Jumaliste! tämä onkin Lautamiehen hattu!"

Ja hän juoksi Lautamiehen luokse, joka rattaillaan rumasti rötköttäen
nuokkui. Ei näkynyt hattua rattailla...

"Kuulkaa Lautamies! Onko tämä teidän hattunne?"

Toinen ei herännyt, nuokkui vaan ja rötkötti. Santeri ei tahtonut
uskaltaa ruveta töyttimään ... mutta kun ei muukaan tahtonut auttaa,
niin...

"Kuulkaa, onkohan tämä teidän hattunne?"

Lautamies heräsi örähdellen ja katsoa töllötti älyttömästi Santerin
kasvoihin, osoittamatta vähääkän ymmärryksen merkkejä.

"Onkohan tämä teidän hattunne?"

Jo tuli vähän tajullensa Lautamies, kun kuuli ihmisen puhetta.

"Tpruu! ... häh!"

Santeri uudisti sanottavansa. Hevoset seisahtuivat ja Lautamies
töllötti pilviin. Sitten hän äkkiä tunteli päätänsä, rykäsi ja rupesi
koperoimaan häkkikärryn pohjaa.

Taju hänessä nähtävästi vähitellen heräsi. Kun oli turhaan koperoinut,
pääsi häneltä ikään kuin väkinäinen huokaus ja silmät harailivat
jonkullaisella hätäisyydellä ympäristöä. Santerikin tunsi itsensä
masentuneeksi, kun noin kamalasti käyttäytyi tuo matkatoveri. Hiljaa,
arvelevaisesti sanoi hän:

"Tässä on Lautamiehen hattu." Mielonen tarttui hattuun kiini kuin
haukka ja pani sen päähänsä.

"Mitä sinä mun hattuani!..." hän ärjäsi sydämystyksissään äkeästi.

Santeri hämmästyi enemmän, tunteille teki oikein ilkeätä.

"Tuolta minä sen otin tieltä, kun oli pudonnut teidän päästänne. Vai
luuleeko Lautamies, että minä olen sen teidän päästänne ottanut?"

Santeri ajatteli, että täytyypä ottaa ja puhella tässä oikein
järjellisesti ja selittää Lautamiehelle, kuinka asia oikein oli, ettei
edes pahaa sopua tulisi turhan päitten.

"Älä tule kuule juonittelemaan parempaisi kanssa, Santeri!" Mielonen
puti nyrkkiä ja katseli Santeria kuin härkä.

"Kaa ... no luuleeko Lautamies, että minä..."

"Muista kuule, Santtu, kenenkä kanssa kuriittelet ... minä näytän sulle
oikein..."

Mielonen rupesi osoittelemaan tulla rattailta alas. Santeri alkoi
itsestänsä jäädä kärryjen takapuolelle, eikä hän oikein tahtonut päästä
selville siitä, pitikö hänen ruveta pelkäämään, vaiko etsimään lyömä
asetta. Lautamies rähmi hoijakassaan, Santerin olisi tarvinnut mennä
ystävällisesti häntä maahan auttamaan. Mutta ei hän mennyt, ajatteli
vaan omaa kohtaansa. Vaan Lautamies ei tullutkaan maahan, jäi vaan
kontallensa hoijakan pohjaan ja näytti siinä miettivän.

"Vai sinä roisto tässä!..." Hän rupesi uudestaan liikkumaan, kuin
muisti vihansa.

"Minäkö roisto?" Santerikin suuttui, päätti ottaa kumppaninsa oikein
lujalle haukkumisesta. "Jottako minä olen roisto, häh?"

"Sinä, sinä juuri olet roisto, junkkari... Oo hevonen lurjujen
joukosta!" Mielonen sai itsensä istuimelle istumaan, tempasi ohjaksista
ja sai hevosensa täyteen lentoon. Santeri oli niin silmittömästi
suutuksissaan että oli vähällä unohtaa valkosensa, joka alkoi kiirehtiä
toisen perään.

"Entä repale on tuokin, vaikka niin kehutaan!" hän äänteli, kun meni
rattaillensa ja rupesi siitä lakkiansa etsimään johon muisti sen äsken
panneensa. Mutta sitä ei löytynyt, ei mistään, pudonnut oli ihan
varmaan. Voi kun Santeri nyt rupesi kiroilemaan ja matkatoveriansa
panettelemaan! Hän käänsi hevosensa takaisin ja alkoi aika kyytiä ajaa
lakkiansa hakemaan. Mielonen mennä körötteli tietänsä ja hautoi
mielessään äkäisiä tuumia.

"Kun meinaa, raato, 'speijaamaan' ruveta parempiansa!..."

"Ääh!" Hän antoi hevoselle selkään ja rääkäsi tavattomalla nautinnolla
ja itseensä luottaen:

"Ei siihen kykene paremmatkaan, kuin Harakkaisen Santtu!"

Etäältä hän äkkäsi vastaansa tulevan pitkän jonon tervakuormia. Hän
tunsi itsessään tavattoman miehuullisten tunteiden hallintoa, kun oli
saanut Santerin niin miehen tavoin haukutuksi.

... Joutaisivat ne nuokin tietää, mikä mies minä olen...

Mielonen röyhisti rintaansa, koetti asettaa itsensä suorassa ja
pönäkästi istumaan. Vaikealta se tuntui, kun juopunut veri niin
itsepintaisesti tahtoi ruumista huljuttaa. Kun piti päätä kohdallaan
ja kiinnitti silmänsä yhteen kohti, niin sitten tuntui paraiten
pidättyvän ... kun vähänkin käänsi silmiä toisaalle, niin kohta
huljahti yläruumis, eikä sitä tahtonut saada enään pidättymäänkään. Jo
tulivat tervakuormat lähellä ... silmät kiintyivät tähtäämään hevosen
korviin... Kas hullua, kuinka mukavasti ne viirailevat, nuo korvat!...

Ja Lautamiehen koko huomio ja ajatus kiintyi hevosen korviin, niin,
ettei oikeastaan huomannutkaan ketä vastaan tuli. Sen vaan äkkäsi, että
kun nykäsi suitsista, hevosen korvat sitä vikkelämmin viirailivat, pää
nousi pystöön ja hepo otti reiman hyppäyksen.

"Älä aja mies! -- Tpruu tpruu! -- Älä aja yhteen! -- Hulluko se on,
tuo? ... voi ... tpruu!... Katsokaa sen hullua! ... ka ka, no, siinä se
nyt oli!"

Mielonen kyllä kuuli, kun miehet huusivat ja pari tyttöä parkui, mutta
ei hän viitsinyt turhista hätäillä, tempoi vaan hevosta vuoroon
kumpaisestakin ohjaksesta.

... Mitä ne hulluja hätivät? ... pelkäävät raukat, kun näkevät hyvällä
hevosella ajettavan!...

Mutta hevonen ällistyi tervamiesten huutamisesta, kun oma isäntä vaan
yhä kärtti, ja tempasipa yhteen erään tervakuorman kanssa.

Se oli vähän kovallainen täräys, kun häkki-rattaat kiersivät nurin
ojaan, pyörät taivasta kohti, musta jäi kylelleen ojanreunalle
lepäämään ja Lautamies itse onnellisesti tipahti ojanpohjaan rapakkoon.

Tervamiehet riensivät hätäytyneinä apuun. Saivat heti selville, että
Lautamies ilki-elävänä purskutteli ravassa ja teki jo alku-yrityksiä
kontataksensa pois nurin käännettyin rattaidensa alta. Miehet rupesivat
nauramaan, kun näkivät ettei henki ollut kysymyksessä, alkoivatpa vielä
ilkeästi suutansa piestä. Ryhtyivät sitten hevosta ensimäisenä
auttamaan ja antoivat Lautamiehen yksin miettiä pelastuskeinojaan.

Kun miehet saivat hevosen pystöön ja rattaat ylös ojasta, jättivät he
auttamis-tuumat sikseen. Jouten vaan katselivat ja puheillaan
viiltelivät Mielosen sydäntä, kun tämä koetti kokoilla pikku
tavaroitaan, jotka olivat sinne tänne lentäneet. Ensimäisenä he
rupesivat ryyppyjä vaatimaan, kun Lautamiehen viinalekkerin näkivät.
Melkein tyhjäksi sen tyhjensivät, iso joukko kun oli miehiä. Tulivat
hiukan hutikkaan.

"Kuule mies, mistä sinä olet kotoisin?"

Tuo kyseliä oli varmaankin joukon isäntä, ainakin se Mielosestakin
siltä näytti.

Mielonen oli juuri vaipunut katsomaan rikkautunutta kohtaa häkki-kärryn
istuimessa.

"Noo, mitäs se nyt tähän kuuluu? hän kurjallaisesti hymyillen vastasi.

"Eipä mitään. Mutta onko sulla rahaa maksaa, kun ajoit rikki tuon minun
rattaani pyörän? Sinun täytyy maksaa siitä 5 markkaa, kun niin
sikamaisesti ajat."

"Jos ei ole rahaa, niin takki pantiksi, onpa hänellä hyvä takki", sanoi
joku.

"Raha ei tee meillä mitään kiusaa." Ja kun Mielonen sen sai
sanotuksi, niin hän röyhisti rintaansa ja rupesi näyttämään enemmän
miehuulliselta.

"En minä siitä niin paljoa maksa", hän sanoi, "se oli vahinko ... tuli
vähän liiaksi ryypättyä ... johan te sen nyt ymmärrätte." Hän katseli
surkutellen miehiä, kun eivät ne näyttäneet ymmärtävän.

"Ryyppää kohtuudella sika!" huudettiin ja katseltiin Mielosen
ryvettynyttä asua.

Mielonen ei päässyt puuhun, ei pitkään, kun ei häntä ymmärretty.

"Voi moukkia", huokasi Lautamies raskaasti, "kun pitää joutua
tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa."

"Häh, mitä piruja ... mekö roistoja?" alkoi yksi kysellä. Toisetkin
hörkistivät korviansa... Tuollaistako se junkkari nyt rupeaa sanomaan,
kun ensin ajaa ojaan itse ja muut saavat ylös auttaa?

Mielonen pelästyi, kun havaitsi, että muut olivat kuulleet mitä hän
ajatteli. Ja miehet raivosivat, uhkasivat panna uudestaan ojaan.

"Maksa pois, että pääsemme lähtemään", vaati isäntä jurosti käskemällä,
ja koetti rauhoittaa muita vakavemmasti käyttäytymään.

Mielonen henkäsi, rupesi sovittelemaan ja veti esiin helpottavia asian
haaroja.

"Tyytykäähän nyt kahteen markkaan kun tuli mullekin vahinko ... tuota,
minä olen sellainen mies jotta, ette taida arvatakaan."

Mielonen näytti arvokkaan salamieliseltä.

"Ole mikä olet, älä siinä joutavia jaarittele, maksa pois ja muista
ettet toiste sillä lailla juo!" puheli tervamiesten isäntä.

"No älä nyt kovin ... kyllähän sitä jokainen pian sen verran juo.
Olette itse jo juovuksissa joka ainoa."

"Omasta viinastas oot juottanut!"

Miehet nauraa räkättivät ja saivat tuosta paljon puheen ainetta.
Lautamies koetti selvitellä kalujaan, mutta ei onnistunut päästä niin
pitkälle että olisi saanut hevosen valjaisiin. Taas ruvettiin vaatimaan
maksua ja Lautamies tarjosi kaksi markkaa.

"Sepä nyt vasta on juutalainen!" ihmetteli muudan, ja tästä johduttiin
siihen, että he joukolla rupesivat vaatimaan uusia ryyppyjä. Nyt
suuttui Lautamies, luultavasti jo oikein perinpohjaisesti, sillä hän
kaivoi taskun esiin, otti sieltä leveästi pienen tukon seteleitä ja
antoi yhden 5 markkasen tuolle vaateliaalle.

"No kyllä mulla rahaa on, enemmän kuin tuollaisilla!"

Toiset nauroivat ja rupesivat kehumaan.

"Rahaa on sillä miehellä kun roskaa ... petoa, kun on rikas!" toimitti
muuan suupaltti, toiset nauroivat ja säestivät. Isäntä huuteli jo
matkaan lähtemään.

"Antakaa sen miehen jo olla rauhassa", pyysi tyttö.

"Vaiti nyt, kirkkoväärti antaa meille vielä, vanhan tutun vuoksi,
lähtöryypyt."

"Kirkkoväärti!" matkivat ja nauroivat toiset.

Mielonen istui ojan partaalla ja nojasi päätä käsiinsä. Yksi meni
töyttäämään.

"Anna nyt veikkonen lähtö ryypyt niin pyhin takkisi savesta, ettei
emäntä kovin..."

"Ole nyt jo..." ja Lautamies rupesi kiroilemaan.

Jo siihen tuli nurjasti katsellen Santeri Harakkainenkin, lakittomin
päin. Teki mieli suorastaan ohitse ajaa, mutta ei päässyt. Kyseli
tervamiehiltä mikä tuolle miehelle oli tullut, ja hänelle kerrottiin.
Lautamies oli jo taas ryhtynyt silojansa selvittelemään, eikä kohta
huomannut Santeria, ennen kuin sitten, kuin tervamiehet lähtivät ja
Santeri aikoi ohitse ajaa.

"Jassoo, joko se Santeri tuli", hän sanoi innokkaasti, kuten hyvin
kaivattua toveria tavatessa ainakin. "Mulle kävi vähän hullusti, kun
nuo raadot (hän katsoi kuinka kaukana tervamiehet jo menivät) nuo
raadot ajoivat mun tässä kumoon."

Santeri aikoi mennä ohitse, mutta uteliaisuudesta pidättyi kuitenkin
kuulemaan mitä Lautamiehellä olisi sanottavaa. Nousi rattailta ja meni
ääreen.

"Kun raadot ajavat yhteen, muutamat roistot... Kun saataisiin tämä
hevonen nyt valjaisiin niin... Auta nyt velikulta vähäsen."

Santeri ei hätäillyt auttamaan. Mielonen oli hyvänpäiväsesti selvinnyt
ja puuhasi innokkaasti.

"No?" Mielonen katsahti Santeriin aikoen kiirehtiä häntä, mutta huomasi
samassa, ettei tällä ollut lakkia.

"No, tuota, missä sinun lakkisi on?"

"Vai missä on!" Santeri rupesi tuikeasti kiroilemaan ja kehui, että kun
hän oli löytänyt Lautamiehen hatun ja pannut sen päähänsä, niin oli
hänen oma lakkinsa pudonnut, jota ei enää löytynyt.

"Teidän pitää maksaa mulle lakin hinnan", rupesi Santeri vaatimaan.

Lautamies katsoi hämmästyksestä hymyillen Santeriin.

"Häh? Jottako?... Jopa sinä nyt oikein pyörit!"

Santeri selvitti tarkemmin, mistä syystä hän Mieloselta lakin hintaa
vaati.

Toista jo oikein nauratti.

"Kylläpä olisit viisas. Ensin juot ja pudotat lakkisi ja sitten pitäisi
minun maksaa. Sinäpä nyt vasta hävytön olet... Tuleppa nyt vähän
pitämään tuota hihnaa, että saan tämän toisen kiini."

"Enkä tule, en vaikka..." Santeri kaahasi rattaillensa.

"Kyllä minä kylässä valaisen, millä tavalla se isoo komea Mielosen
Lautamies kulkee, toimitan jumaliste jokaiselle!"

Kun Santeri lähti, rupesi Mielosta valtaamaan pelko, että jos tuo nyt
saa mielin määrin, oikein vihamiestä huutaa, niin siitä tulee
riivatusti ilkeä juttu.

"Santeri hoi! Santeri! Älä aja, Santeri!"

Tämä pidätti hevosensa ja rupesi kuultelemaan.

"Palaa nyt vielä tänne!"

Santeri käänsi hevosensa. Mitähän sillä nyt mahtaa olla, jokohan maksaa
lakkini? hän ajatteli. Ajoi oikein juoksua ja hymyili mielessään.

"No?"

"Mihinkä sinulla nyt sellainen kiire, odota hetkinen kuin minäkin
ehdin, niin mennään yhdessä", toimitti Lautamies.

Santeri tulistui, oli vähältä paikalla kääntää hevosen takaisin.

Lautamiehelle tuli hätä... Jos juttelee kaikkea mitä on nähnyt, niin...

"Tuota ... no, mitä sinä tahtoisit siitä lakistasi? Jos se nyt minun
syyni oli niin täytyyhän minun se maksaa."

"Kaksi markkaa."

"Sinullahan oli vaan vanha, ijänpäiväinen lakki, eihän se niin paljoa
maksa?"

"Vai oli se vanha! Sen se maksaa."

"Ota markka vahingon apua, sen saat. Kyllä siinä oli sun omaakin
syytäsi."

Ruvettiin hieromaan sovintoa ja lopulta antoi Lautamies puoli toista
markkaa. Tultiin ystäviksi, pantiin Lautamiehen hevonen valjaisiin ja
otettiin ryypyt. Lähdettiin ajamaan ja Lautamies käski Santerin tulla
häkki-rattaillensa.

Otettiin ja ryypättiin.

"Kuule Santeri", rupesi Mielonen koreasti ja opettavaisesti puhumaan.
"Älä nyt huoli jutella siellä omalla paikalla näitä kaikkia. Nuo
riivatut kun ajoivat niin sikamaisesti, että en huomannut yhtään kuin
pyörät ottivat yhteen."

Lautamies katsoi sivulta Santeriin ... mahtaako tuo juupeli edes uskoa,
mitä ihminen sanoo?

"Hm ... noo, mitähän noista", myönteli Santeri.

"Ja kun jo lakkisikin maksoin."

"No niin." Santerin teki mieli sanoa, ettei sen maksaminen ollut mikään
armotyö, hänen mielestänsä, mutta ei viitsinyt kun oli jo muutenkin
sovittu.

"Kun näin reisussa ollaan, niin ollaan niin kuin yhtä miestä."

"Niinpä tuota sopii."

Mutta Lautamiestä yhä epäilytti, kun ei Santeri tuon vahvemmin,
vakuuttanut ... rupeaa peto jaksattamaan kaikkea...

"Ota Santeri ryyppy tästä."

"Mitä te sitä nyt aina..."

"Ota vaan ja muista pitää suus kiinni, et sinä sitä kadu. Tuota ...
tuota, jos olet mies niin annan sulle palan heinimaata sieltä Suoniityn
latvasta, ilmaseksi, hyvän tutun vuoksi vaan."

Santeri riemastui niin, että oli vähältä nauramaan ruveta pelkästä
innostuksesta.

"Mitäpä minä rupeaisin sellaisia joutavia kellekään juoruamaan! eihän
siitä minulle olisi mitään hyötyä, teille vaan kun olette lautamies ja
muuta, olisi vähän ilkeätä."

Lautamies katsoi nurjasti Santeriin ... mistähän tuo kollo sen
ymmärtää, että se niin ilkeätä olisi...

Mutta Santeri luuli jo kumppaninsa kanssa olevansa niin tuttavan
kannalla, että sopisi ruveta veljellisesti kiusaamaan:

"Jopa tuli teidänkin vahingossa liiaksi ryypättyä." Ja Santeri nauraa
kurnutti ystävällisesti.

"No ei sitä minulle usein tule, mutta kyllähän se toisinaan viisaankin
pettää... Noiden tervamiesten syy se oli nytkin, tuo vahinko, kun niin
nolosti ajoivat, sen vietävät... Ei minulle viinan tähden kesken tule
vahinkoa, ei!"

Santeri ei viitsinyt enää kiusata, ajatteli vaan hyvillä mielin kun oli
saanut maksun pudonneesta lakistaan ... ja sitä heinämaan kappaletta.
Pitää vaan pitää suunsa kiini, että edes antaa... On se kunnon mies,
tuo Mielosen Lautamies!




Olutta ja härjän heiniä.


Oli tavattoman hyvä luokoilma, tuuleskeli hiukan ja aurinko paahtoi
niin täydeltä terältä...

Kalle Pietusen väki oli heinän teossa siinä vainioluhdassa, joka on
aivan likellä kylää (sitä eroittaa kylästä vaan pieni mäen kaula), ja
muuten käy tuo samainen luhta toisesta päästä kiini maantiehen. Siinä
oli oikein erinomaista kylvöheinää, apilaa ja timoteeta sekasin. Ja
kylläpä ylpeilikin Kalle Pietunen heinästään!

Luokona oli nyt iso joukko. Oikein oli hupainen sivullisenkin katsella,
miten paksulta siinä makasi hyvältä tuoksuvaa heinää. Heinämiehet
kehuivat, ylistelivät heinää ja isäntää. Kehuivat häntä kylän
taitavimmaksi maanviljeliäksi. Kalle riemastui sydämessään, heitti pois
haravan kädestään ja alkoi laapustella niityllä miehestä mieheen ja
kertoa upeillen maanviljelystouhuistaan. Johtui mieleen, etteivät ne
muutkaan isot maanviljeliät kuulu tekevän työtä, ankarassa kurissa vaan
pitävät väkensä ja sillä kurin hyötyvät paremmin kuin nuo
vanhanaikuiset kitupiikit, jotka tekevät itse kuin orjat. Ja Kallen
rinta kohosi kuin katseli niittyänsä ... iso maanviljeliä oli hänestä
tulossa. Kalle puhui työväelleen kullekin erittäin ja neuvoi haravan
käyttelemisen eri temput ... hänhän sen tiesi juuri pisteesen, hän,
joka oli kyennyt tällaisen heinän kasvun aikaan saamaan. Työväki
ihmetteli: onhan sitä nyt ennenkin luokoa pidelty!... Nuorempi väki
suututteli, vanhemmat nauroivat partaansa ja kehuivat isäntää.

"No noin sitä pitää!... Jos minä olisin isäntä niin en konsanaan työhön
ilkiäisi kiini ottaa."

Kallea ensin vähän hävetti ... mahtoiko pilkalla puhua tuo torppari
Tuomas... Mutta Tuomas on vanha, rehti mies, ei mikään kurillinen eikä
hunsvotti...

Ja Kalle rauhottui.

"No en minä siltä vallan joutilaana", sanoi Kalle, "mutta kun ei tässä
nyt ole mitään järki kiirettä niin..."

"Niin, ja eikä isännän työllä paljoa kostu. Komento se on joka maksaa",
vakuutti Tuomas vakavasti.

Kalle rupesi huomaamaan, että tuo Tuomas on oikein nätti järkinen ja
ymmärtäväinen mies.

"Mutta meidän paikalla ei sitä vielä ymmärretä", innostui hän sanomaan,
"vaan kun minä tästä ehdin, niin kyllä niille opetan, kuinka taloa
asutaan."

Kalle ryähti.

"Tuota, kuules Kreeta, sinä jätit tuossa kokonaan kääntämättä alimaiset
heinät! Sieppaa uudestaan haravallasi siitä... Kas noin." Kalle otti
piian kädestä haravan ja opetti. --

"Päivää, Kalle, päivää!" huudeltiin maantieltä.

"Ka päivää!" Kalle näki maantiellä tuttujansa, lähti puoli juoksussa
sinne menemään. Olipa hauskaa että näkivät juuri paraillaan piikaa
opettamassa.

Kallen sydän riemuitsi.

"Päivää ... päivää." Siinä käteltiin. Keisissä istui kaksi vanhaa
tuttua, jotka vielä olivat poikamiehiä.

"Mihinkä miehet nyt ajelevat?"

"Lähdettiin vaan tänne asioille", sanoi Tolkun Matti, nauraa
virnistellen toverillensa. "Etkö mukaan lähde?"

"Mihin sitä sitten mentäisiin?"

"Kevariinkin mentäisiin, ja... Vai uskallatko sinä enää sellaisiin
lähteä, kun sulla on akka?"

"Akasta minä viisi!" Ja Kalle katseli suurennellen heinäväkeensä päin.
"Mutta mulla on tässä vähän heinäväkeä, eikä se työ tahdo käydä jos ei
ole itse joukossa."

"Älä nyt niin ahnehdi", sanoi toinen toveri, tuo Tuomarin Iikkoo.
"Kyllä ne siinä työtä ilman sinuttakin tekevät. Eikä sinusta paljon
apua lienekään ... laiska kun näyt olevan, eihän sulla ole edes
haravaa."

Toverit nauroivat ja nauroi Kallekin.

"Lähde mukaan, lähde. Sano työväellesi vaan, että rupeavat panemaan
luokoa latoon", kehoitti Tolkun Matti.

Kalle suostui, pyysi ettei jätettäisi ja hyppäsi aidan yli takaisin
niitylle. Katsoi kelloansa ja käski väen ruveta päivälliselle. Itse
sanoi käyvänsä näiden miesten kanssa tuolla kylässä, johon ne häntä
vieraaksi mieheksi asioissaan iki soki vaativat.

"Pitäkää nyt kello 1:teen lepoa ja ruvetkaa sitten panemaan heiniä
latoon... Ja kylläkai minäkin takaisin ehdin siksi."

Kalle mennä viiletti jo tiellepäin.

"Sinulla on tuossa hyvä niitty", rupesi Tolkun Matti kehumaan, kuin
Kalle nousi keisiin.

"Jaa, eikös ole sitten. Ei sellaista heinää kasvakaan joka pojan
niitty."

"Ei totisesti."

"Mutta harvat täällä uskaltavat vielä antaa rintapeltonsa heinää
kasvaa."

"Niin, eihän ne näy ... mutta kyllä hyvin näyttää tuo kasvaneen ja
poudalla nyt tulee tehdyksikin."

"Poudalla tulee tehdyksi", todisti Kalle toimessaan, ja jatkoi vielä:
"Joka tällaisella poudalla jättää heinänsä kastumaan, se on aika
nahjus."

Samaa sanoivat toisetkin.

Jo tultiin kestikevariin, joka oli yksinäinen, vähän muusta kylästä
erillään oleva talo.

Ensin meni sisään Tolkun Matti ja löysi emännän yksin kotoa. Puhui
asiansa: kehui olevansa kovin nälkäinen, kun koko päivän oli ollut
syömättä "reisussa" ja pyysi olutta.

Eikä emäntä sitä ihmetellyt, että nälkäänsä olutta pyydettiin, sillä
harvoin ne, nuo matkustajat naapurikylistä, pyysivät nälkäänsä
sellaisia jokapäiväisiä aineita, kuin leipää, voita, perunoita,
lihaa, y.m.

Emäntä puhui hiukan itsekseen sillä hän mieluimmin mutisi huuliinsa
kuin rasitti toisen korvia.

"Jaa kuinka", kysyi Tolkun Matti, "saisko sitä olutta?"

"No, eiköhän sitä nyt..." Emäntä pyyhkieli hameen liepeisiin käsiänsä,
joilla oli juuri perunoita kuorinut. Ottaen kellarin avaimen koukusta,
muurin otsikolla, kysyi ulos mennessään:

"Paljonko pitäisi olla?"

"Josko tuota nyt kuusi pulloa", sanoi Matti, nähtävästi tarkkaan
aprikoiden, mikä tuota olisi oikein kohtuullinen määrä nyt aluksi.

Emäntä seisahtui, mutisi taas jotain ja Matti kai pelkäsi, että
ruvetaan kieltämään oluen antamista.

"Meitä on kolme miestä", ehätti hän sanomaan. Enempää väittelemättä
haki emäntä olutta ja Matti kutsui kumppaninsa tupaan.

Ja ne nälkäiset miehet ahmivat suurella halulla ensimäiset pullot
pohjaan. Heillä varmaan oli oikein suolia kuristava nälkä, kun eivät
paljon puhellakaan ehtineet ensimäisten pullojen aikana.

"Kuulkaapas emäntä", meni Tuomarin Iikkoo emännän ääreen puhumaan,
"minä ostaisin vielä kuusi pulloa olutta."

Hän oli oikein hengessä tuo ostaja, notkautteli polviaan ja puhui
läähättäen asiansa.

"Jottako nyt vielä?" Emäntä katsahti ostajan silmiin ... ja niiden
toistenkin jotka kahden puolen pöytää vastakkain istuivat ja
tarinoivat ... varistelivat piipun poroa pöydälle läiskyneen oluen
sekaan. Sitten kääntyi hän, sen enempää puhumatta, työhönsä takaisin,
eikä ollut tietävinään koko asiasta.

Ostaja jo tuskastui... Emäntähän välinpitämättömällä käytöksellään
kerrassaan loukkasi hänen matkustaja-arvoansa ja oikeuksiaan... Kumma
kun kehtaa, vaikka ollaan niin tuttuja ja likeltä!...

"No emäntä, menkää nyt noutamaan olutta!" tiuskasi Iikkoo jo
kiivaanlaisesti.

Emäntä nousi, otti kellarin avaimen koukusta ja meni ulos.

Hupaista oli miehillä taas kun kuusi pulloa pöytään saatiin. Mieli
rupesi vallattomaksi, puhe alkoi lauluksi muodostua.

Siihen tuli eräs jalkaisin matkustaja väsyneenä ja nälkäisenä. Miehet
katselivat häntä karsaasti: mitähän tuollainenkin kevariin tulee,
lurjus, mikä liekin ... ei ainakaan herralta näytä, eikä varakkaalta,
kun käyden kulkee. Mutta matkustaja ei huolinut miehistä mitään, tuskin
hän heitä ajattelikaan, meni vaan emännän luoksi puhelemaan.

"Olette varmaankin emäntä?" hän kysyi.

"Kyllähän minä sen tapainen..." kuului vähäisen ajan kuluttua vaitoinen
vastaus. Vieras katseli kummastellen: onpa aika kielevä eukko!...

"Jos emäntä olisi hyvä ja toimittaisi minulle päivällistä. Olen aamusta
saakka kävellyt ja tarvitsisin hiukan saada vahvistaa itseäni."

Emäntä toimi kumarassa ollen, katsahti siitä hiukan vieraan
jalkineisiin ja taas työhönsä ... vielä toisella silmällä pöksyihin,
takkiin, liiviin ja leukaan, mutta ei silmiin saakka: Kas mokomaa!
kaikille sitä pitäiskin tässä olla valmiina kestikevarissa ruokaa
laittamaan... Vieraan ulko-asu varmaankin herätti emännässä tuon
suuntaisia ajatuksia, sillä leuka kohosi ja alahuuli venyi neljännes
tuuman ulommaksi ylihuulta. Jonkun tapaisen äänen, jonka vieras käsitti
sanaksi: "noo", hän huultensa takana hymisi ja poistui kamariin.

Vieras kummastui. Teki mieli mennä kamariin uudistamaan pyyntönsä,
sillä alkoi ajatuttaa että mahtaa olla kuuro. Mutta sitten rupesi hän
olettamaan ja luulemaan, että emäntä mahdollisesti toimeen ryhtyy...
Istutaan penkille, koetetaan odottaa niin kauan kuin tulee ... näkeehän
sitte jos ryhtyy puuhaan...

Hän istui penkille, pani laukun viereensä ja laskeusi sen päälle
nojailevaan asemaan odottamaan.

Toiset miehet elostivat omissa toimissaan, mutta mitä enemmän he
itseänsä ravitsivat, sitä laajemmaksi heidän vaikutus-piirinsä leveni:
alkoivat tallustella lattialla ja täyttää huonetta innokkaalla
huutamisellaan.

"Kuulesta ... sinä Matti, osaatko sinä laulaa tätä:

    "Kaisalla oli kuppa-sarvet aina kainalossa ja lossa.
    Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa..."

Kalle Pietunen lauloi, löi jalalla ja nyrkillä tahtia. Ensin yhtyi
häneen Tuomarin Iikkoo ja sitten Tolkun Matti.

    "Ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalolla ja lolla..."

Päät nytkyivät, nyrkit paukkuivat ja ... jo innostui Kalle tanssiksi
panemaan.

Ja vieras nauraa hytkähteli penkillä... Mokoma, kun miehisten miesten
toimilla nauraa!...

"Mikä sinua naurattaa?" rupesi ensin Tolkun Matti kiinteästi
kyselemään.

"Enhän minä mitään... Onhan jokaisella lupa huvitella tavallaan. Nauru
huvittaa minua."

"Mutta minua ei huvita, tiedä se!" ärähti Tolkun Matti ja toiset
katselivat vihaisesti pöydän takaa.

"Samapa tuo, kun se vaan minua huvittaa." Ja vieras taas naurahti,
toisten mielestä ylvästellen.

"Mitä se kerjäläinen siellä?..." huusi Kalle Pietunen julmasti.

Ja tällä tavalla siitä sekautui oikein sekava vyhti, niin että
emäntäkin ahdistui kamarista tupaan.

"No, mutta mikä täällä nyt on?" Sen emäntä puhui oikein selvällä
kurkkuäänellä. Iikkoo meni selvittämään, että tuo roisto, kerjäläinen,
y.m. oli ruvennut pilkkaamaan heitä... "Ja varjele sitä ihmistä joka
tällaisista pojista ilvettä tekee!" Hän hypähti kohoksiin, löi käsiä
yhteen ja oli todellakin ihan kuin sydämystyksissään. Toiset jo
hätyyttelivät vierasta.

"Jos ei nyt olla koreasti, niin..." Emäntä sekautui käsihapusin
joukkoon.

"Emäntä, laskekaa minut vieras-huoneesen! Minä en tahdo näiden sikain
kanssa taistella!" huusi vieras ja astui vaateliaana emännän eteen,
pakoittautuen kuitenkin jälleen heti kääntymään päin ystävällisiin
kylänmiehiin, jotka haukkuivat ja ärhentelivät ympärillä.

"Laskekaa heti minut näiden käsistä toiseen huoneesen!" vaati vieras.

"Kaikkia sitä nyt tässä vieraskamariin..."

Emäntä kekautti ylvästellen päätään taaksepäin ja väänsi alahuulta
pitemmälle.

"Mitä! häh? Eikö minulla ole täysi oikeus saada teillä käyttää
vieraskamaria?" Vieraalla oli kädet puuskassa ja poskiltaan punotti hän
kuin keitetty rapu.

"Ei sitä tässä kaikkia maantien kulkiaimia kamariin lasketa, ei
tarvitse luullakaan... Ensin ruvetaan tappelemaan ja mellastamaan ja
sitten vielä pitäisi kamariin laskea..."

"Mitä! minunko syyni se on, että nämät juopot tässä, joita olette
juottaneet, rupeevat kimppuuni käymään?"

"Ketä minä olen juottanut, ketä? ... sinä..."

Toiset miehet olivat pysyneet hiukan loitompana, niin kauan kuin vieras
emännän kanssa riiteli. Mutta nyt he taas rupesivat hätyyttelemään:

"Vai sinä tässä isäntänä, rutku!"

Vieras huomasi, että tässä todellakin aiottiin ruveta väkivaltaa
tekemään. Hän innostui kiroilemaan.

"Tämä näyttää olevan oikein rosvojen pesä!" hän kiljui ja sivui
taskustaan revolverin.

"Joka askelenki astuu, niin läpi ammun kuin suden!" Hän piti revolveria
ojennettuna miehiin.

Emäntä rupesi siunailemaan ja parkumaan. Miesten meni siivet laukkuun:
pakenivat niin kauas kuin suinkin pääsivät tuvassa ja änkyttivät jotain
sellaista kuin: "Älähän nyt hulluttele mies!"

Vieras huomasi, että kyllä tässä sentään suhdalla saa henkensä
suojelluksi ja häneltä olisi melkein purskahtanut nauru, jos ei olisi
ollut niin nälkä. Hän pisti revolverin taskuunsa ja kysyi emännältä
josko hän saa ruokaa.

Emäntä itki.

"Kun tuolla tavalla rupeatte hulluttelemaan, niin kuka sen tietää mikä
te olettekaan", itki hän katkerasti.

"Vai niin, vai minä hulluttelemaan!..." Vieras rupesi sarattamaan tätä
kestikevaria ja uhkasi mennä nimismiehen luo.

Toiset miehet olivat hämmästyksestä toinnuttuaan lauhtuneet iki
hyväksi.

"Tulkaa ottamaan täältä olutlasi ja sovitaan pois", tuli Iikka
kehoittamaan ja veti vierasta takin hijasta.

Vieras kääntyi riivatusti.

"En minä ole teidän oluttanne vailla, kyllä minulla on itselläkin rahaa
ostaa, mitä tarvitsen."

"No, no, ei sitä riidan päälle..."

"Teidän pitää toimittaa minulle ruokaa heti paikalla!... Tämäpä nyt on
helvetinmoinen kevari!"

"Eikö te nyt ottaisi vaan olutta, kun ei meillä tässä ole mitään
ruokalaitoksia valmiina ... pitäisi ruveta keittämäänkin", puheli
emäntä ruikuttavalla äänellä.

"Olutta!" kiljasi vieras, "tiedättekös etten minä juo ikänä olutta,
minä olen raitis. Mutta onko se totta, ettei teillä ole antaa
matkustavaiselle ruokaa, voita, leipää, silakkaa ja piimää? Eikö
perunoitakaan?"

Emäntä toimiskeli loukossaan, eikä puhunut mitään.

"Mitä? Sanokaa!"

"On helposti, mutta kaikkiako sitä tässä nyt pitää niin kovin
passata ... tiedä, olisko edes maksaa..."

Viimeisetkin kärsivällisyyden oireet, jotka vielä kiekailivat vieraassa
ja kauan olivat jo lähtöä hankaileet, lehahtivat nyt, kuin kurki
lentoon. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja veti taskunsa esille.

"Jos te pelkäätte, ettei minulla ole rahaa, niin täytyy minun sekin
näyttää, että sitä on sen verran kuin yksi peruna-ateria maksaa."

Ja hän näytti kohtalaista seteli-tukkoa.

Emännän mieli alkoi taipua. Rupesi vähän vikkelämmin liikkumaan ja pani
perunoita pannuun, nouti aitasta lihaa sekaan ja teki yhtä ja toista
valmistuksia kelpo päivällistä varten. Jo avasi vihdoin vieraskamarin
ovenkin, ja laski vieraan sinne... Ei sitä tiedä mikä mies tuo on, kun
rahoja on noinkin runsaasti, vaikka on huonoinen nuttu...

Kalle Pietusen joukko oli ollut jo pihallakin, mutta tulleet uudestaan
tupaan. Hoh, kun siellä nyt oli helppoa, kun ei tuo riivattu ollut enää
revolverin kanssa uhkaamassa!... Olkoon nyt siellä kamarissa, vaikka se
onkin liikaa arvoa tuollaiselle kulkurille ... mutta:

"Emäntä hoi, hakekaa vielä kuusi pulloa olutta!"

Mutta jo nyt pani akka piutaan, tiesi muka hän, mikä on kohtuullinen
määrä. Ei sanonut enää antavansa, puhui vaan siitä, että tässä
tappelette ja muuta.

Ei sitä tiedä, mikä mies se on, tuo vieras, ajatteli hän.

Vaan ei siinä niin vähällä päässyt ... annoit yhden, niin annat
toisenkin kerran. Kalle Pietunen sanoi olevansa reisaavainen yhtä hyvin
kuin tuollaisetkin jotka jalkaisin saapastavat ympäri maanpiiriä.

Suun piekseminen auttoi, että emäntä muutti mielensä. Koitui kun
koituikin taas pöytään kuusi pulloa varoituksen kanssa, hiljaa olemaan.
Ja miehet rupesivat paisuttamaan ravistuneita ruumiitaan. -- --

"Ja trom, trom, trom ... ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalossa ja
lossa... Tuota, tältä oluelta lihoo mies kuin härkä."

"No, tämä kevarikin, miltä muulta olisi lihonut? Laiha oli ennen kuin
korento ja nyt punottaa kuin härkä."

"Ja äänikin on muuttunut niin saakuristi, että öyhkyy kun härkä,
öhöm ... öhöö!"

Toverit öyhkyivät jokainen, -- mistä lie tullutkaan sellainen yhteinen
puuska? Öyhkyivät vaan ja koettelivat josko he jo saattaisivat härjän
tavalla öyhkyä.

    "Ja Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa..."

"Älä nyt laula Kalle, sun luokos kastuu", keskeytti pihalta tullessaan
Tuomarin Iikkoo.

"Häh? ... ja Kaisalla ooli..."

"Siellä tulee sadet."

"Tulkoon, kyllä ne luon latoon saavat, onpa väkeä ö-höm!"

"Makaavat kuin porsaat vaan, kun ei ole isäntää", nauroi Tolkun Matti.

"Mun väkenikö? Häh? Älä usko, ne pelkäävät minua kun syntiä, pojat!"

"Ähä, hä, hä, juodaan me vaan, korjatkoon köyhät luokoa!"

"Niin hei!... Älä itke Kalle, vaikka luokos kastuu. Juodaan me vaan, me
miehet!"

"Minäkö itkisin? ... voi sun... Ja täälä on Kalle, se Pietusen Kalle,
joka ei ole surun Kalle..."

Ulkona pirskutti sade ikkunaruutuja vasten, mutta sisällä kevarissa oli
Kalle Pietusenkin niin turvallinen ja hauska laulaa rillittää ja
tyhjentää olutlasi toisensa perään.

       *       *        *       *       *

Kello oli 11 kun Kalle Pietusen väki meni päivällistä syömään.
Siirtyivät siitä sitten levolle varjoisiin paikkoihin ladon seinän
vieremillä lepoa nauttimaan. Naiset peittivät kasvonsa huiveilla,
miehet takeilla, ollakseen suojassa villi-kärpäsiltä jotka
itsepintaisesti tekivät alinomaisia rynnäköitään laulaen köörissä
hermoja härnääviä ryöväri-laulujaan.

Yksi toisensa perästä saivat heinämiehet unen päähän kiini ja laskivat
säännöllisessä tahdissa ilmoilla nenänsä kautta hurjan voitto-marssin
säveleitä.

"Horoo ... groo... Horoog ... grooh..."

Ja se mahtoi pistää kärpästen vihaksi, tuo ylvästeleminen. He tutkivat
jokaisen sokkelon ja rotkon noissa monikomeroisissa vaatteiden
laskoksissa ... eikö missään löytyisi ihmisen verta? Ja missä löysivät
sattumalta vartioimattomaksi jääneen kohdan, esimerkiksi käden, siihen
heti kuolemaa ja turmiota tuottavalla aikomuksella iskivät kärsänsä
kiinni, imeäksensä viimeisenkin verenpisaran tuosta riivatusta
ylvästeliästä. Silloin käsi pian huimalla vauhdilla pakeni ja kärpänen
lensi nauraen vähän matkan päähän, ilkkuen: "Kerskaa vielä! kerskaa
vielä!"

Tällä tavalla jatkettiin taistelua vaihtelevalla onnella. Väliin yksi,
väliin toinen makaavista heräsi, katsoi kelloa, jos sitä sattui
olemaan, jos ei, niin aprikoitsi muuten kuinka paljo aikaa lie kulunut.

Mutta kun toiset vielä nukkuivat rauhassa, niin täytyi laskea
taipumuksensa puntariin, koetteeksi kumpi voittaa: lähteäkö luo'olle,
vai laskeako vielä painavan pään lepäämään nurmelle? Jälkimäinen voitti
aina.

Mikä velvollisuus mun on nousta muita herättämään ja olla ahkerampi
kuin toisetkaan!...

Ja se näytti niin verrattomalta tyhmyydeltä, omistaa itselleen
tuollaista velvollisuutta, että sydän oikein riemusta hetkahteli kun
sai laskea päänsä rauhassa varjoon ja tuntea, ettei ollut suorastaan
mitään muuta velvollisuutta kuin odottaa käskyä.

Noin kello puoli kolmen ajoissa nousi Torpparin Tuomas kuitenkin oikein
jaloillensa. Kävi ensin ottamassa siemauksen juomaleilistä ja rupesi
sitten herättelemään toisia.

"Eiköhän jo pitäisi ruveta luo'olle kiirehtimään, näkyy pilviä nousevan
tuolta, taitaa sade tulla."

Miehet ja naiset nouseskelivat, ensin istumaan, silmiä hieromaan ja
kismittelemään sekä kulettelivat kaljaleiliä kädestä käteen.

"Ho'hooi, kun on kovin lämmin!"

Oli oikein hauska kismitellä, kun ei isäntää ollut joukossa ... sai
odottaa vaan määräystä, vaikka ei kellekään joukossa ollut isännyyttä
uskottukaan eikä määräämisen oikeutta... Olihan isäntä sanonut
tulevansa siksi kuin isäntää tarvitaan.

Tuomas, kun oli vanhin joukosta, omaksui kuin vaistomaisesti itselleen
jonkullaista käskiän virkaa. Käski siis toisia menemään jo heiniä
takkoihin panemaan ja lupasi itse mennä tuosta mäestä takkavitsan
itsellensä noutamaan. Kun Tuomas meni pois, ei kukaan enää katsonut
itseänsä senkään vertaa isännäksi.

"Ho'hooi, kuinkahan tästä nyt taas jaksaa."

Rengit ja päiväläiset istahtivat vielä piippuun panemaan. Yksi oikaisi
itsensä selälleen ... siksi ajaksi vaan kun ehtisi yhden piipun täyden
polttaa ... toiset seurasivat esimerkkiä. Piiat ottivat sukkakutimet ja
odottivat miehiä. Mutta ennen kun ehtivät näiltä tupakatkaan oikein
hyvästi loppuun palaa, valahtivat silmät kiini, kuin niin kovin
raukaisi. Se oli niin rakasta tuo uni... Saisi edes pari hyvää
siemausta vielä kuorsata, niin sitten tuota jaksaisi...

Naiset kutoivat rauhassa noin puolen tunnin verran, mutta sitten toinen
piika otti huomataksensa pilvi-joukon tuolla taivaalla kiertelemässä.

"Hyvät ihmiset!" hän rupesi mamkoimaan, "ei tämä makaaminen kelpaa nyt
enää mihinkään, kun tuossa tuokiossa tulee sade ja kastelee luo'on."

"Totta totisesti, niin se on!" Toisetkin naiset hämmästyivät, heräsivät
nyt vasta niin kuin huolettomuuden unesta. Koppoivat kaikin rivakasti
haravat käteensä, lähtivät työhön ja kohlivat mennessään miehiä
hereille.

Tässä syntyi oikein omantunnon kiire. Jokaisen sydän tarvitsi
lohdutusta ... kun pilvet niin uhkaavina lähenivät ja oli maattu lähes
4 tuntia. Mutta ikään kuin yhteisestä neuvosta sai jokaisen tunto
yhtäsuuntaista lohdutusta:

... Kun ei kukaan ollut ryhtynyt herättämään, niin mikä velvollisuus
minun ulisi ollut, sehän on vallan selvä ja helpottava asianhaara.

Oltiin polttavassa kiireessä. Haravat oikein vinkuivat naisten käsissä
ja miehet kantoivat juoksujalassa heiniä latoon. Voi turkanen kun ne
olivatkin kuivia! ... oikein ritisivät. Vaikka jo edelläpuolisen olisi
latoon pantu, olisivat kyllä kelvanneet.

Mutta kun oli saatu latoon 12 taakkaa, tuli sade. Ja se vuosikin niin
suurina pisaroina, että läpi vaatteiden heti menivät kuin kuulat...
Väki juoksi latoon.

Huh, kun sitä satoikin! Siinä hetkessä kastuivat heinät aivan
likomäriksi.

Tuomas ehti vitsoinensa parahiksi sadetta pitämään toisten joukkoon.

Siinä istuttiin noloina ladolla ja katseltiin ulkona pisaroivaa veden
tulvaa. Ei puhuttu juuri mitään erinomaisia, arveltiin vaan, että
kummapa oli, kun tänäkin päivänä sade tuli.

"Olisi pitänyt mennä kohta puoli päivältä luo'olle, niin nyt saataisiin
maata," sanoi eräs puolikasvuinen pojannullikka.

Jokainen kohta kavahti: Mitä tuo poika-riivattu tuollaisia rupee
hokimaan... Kyllähän sen nyt muutkin tietävät, mutta kenenkä sitä
sitten on syy? Ei minun ainakaan!

... Ja jos alkaa, ruoja, vielä kotona lörpötellä, että tässä maattiin
nyt vähän, niin kuin entistä runsaammin, niin...

Melkein yhteen ääneen ruvettiin kiivaasti suutamaan poikaa.

"Kuka sitä sateen edellä tietää ja ymmärtää hätiä! Rupea nyt kotonakin
sellaisia hölppäämään! Jolla on kello niin kellottakoon. Kuka käski
lähteä isännän juominkiin, miksi ei pysynyt täällä."

"Jos tuollaisia puhut kotona, saat leu'oillesi että maukuu," uhkasi
toinen renki.

Poika parka oli pahemmassa kuin pulassa, koetti oikein jo puolessa
itkussa vakuuttaa ettei hän avaa suutansa niin ristin sielulle koko
jutusta.

Sade taukosi hetkeksi. Lähdettiin edes niitylle kävelemään, kun ei
tietty mitä tässä nyt olisi oikein tehtävä.

Silloin jo isäntäkin tuli tovereinensa. Jo kaukaa työväki tulon
huomasi. Mieli oli heillä nyt ramea, vähän ilkeätä oli isäntää kohdata.
Mutta kovin näkyi tuo poukkoilevan tuolla luhdassa, kun koetti
jalkavaroillaan väkensä luoksi ponnistella... Jo katosi väestä
kunnioituksen ja pelon tunne ... tahtoi ruveta naurattamaan.

"No mitä se -- sen päitä, e-eipä te o-olekaan saaneet lu-luokaan
latoon!" Ja siihen Kalle vielä liitti muutamia paholaisen nimiä perään.

Heinä-väki rupesi yhteen suuhun vastustamaan:

"Kun tuli sade! Mihinkäs siitä päästiin!"

Kalle sytytteli hajanaista sikarin päätä, josta liepareita irtausi
suuhun. Niitä koetti hän pois sylkeä, mutta siirtyivät ainoastaan
leu'alle.

"Tphyi!" Mutta ei se siitä sen paremmaksi tullut.

"Hek, hek, hek ... sonnin heiniä sait Kalle. Mitäs minä sanoin?"
Tuomarin Iikkoja kutkutti tuo hupainen juttu.

"Mitä ... sinä sanoit? öhö ho..." Kalle katseli pitkin nenänsä vartta,
osoitteli tulitikulla valkeata sikarin rääsyyn, mutta ei osunut
kohdalle. Sitten alkoi hän taas haukkua väkeänsä, sanoi heitä härjiksi
ja jätkiksi, y.m.

"Härjän heiniä tuli, he he... Laiskaa väkeä," tuumaili Tolkun Matti.

"Tuota ... mennään uudestaan Kevariin." Se oli Tuomarin Iikkoo joka
ehdotuksen teki ja lähti edellä yrittämään hevosen luo, toiset perässä.

"Härjän heiniä tuli, he heh..." nauroi Matti. Kalle Pietunen kirosi ja
mennä kompuroi tielle päin.

"Ei tuosta nyt sentään köyhdy ... tällainen poika ... ei, eijo!" Kalle
puti nyrkkiä väelleen.

"Noo, noo, sakramenskattu, mennään nyt kevariin!" Matti tarttui Kallen
hijaan ja veti häntä mukaansa.

Jo ehdittiin vihdoin tielle, päästiin, kun yritettiin, rattaille. Matti
hujautti hevosta ohjaksilla selkään.

"Juodaan pystyyn ne sun sonnin heinäs, Kalle he, he, hek."

Kallen jo oikein pisti vihaksi.

"Onko se mun syyni, että nuo laiskat antavat iltasateen he-heiniä
kastella?"

"No, hä, hä, hä, eihän se sun syysi ollut, mutta... Oo hevonen viina
paikkaan!"

Heinäväet katselivat ja nauroivat niin kauan kuin meneviä näkivät.

"Vai meidän syy se oli, että heinät kastuivat! Miks'ei ollut itse
kellottamassa."

Miehet panivat tupakaksi ja jaarittelivat, naiset odottelivat että
johonkin lähdetäisiin.

"Ei edes nyt sanonut mihin tästä mennään," paneskeli Torpparin Tuomas.

Rupesivat kuitenkin ottamaan viikatteita alas ladon piiltä ja seinän
raoista, sekä hiomaan niitä.

Sade oli lakannut. Aurinko taas paistoi täydellä terällä. Mutta heinä,
niin kaadettu, kuin kaatamatoinkin oli liko-märkää. Siinä oli oikein
ilkeä kävellä, kun housut ja hameenliepeet niin kastuivat.

"Hyi!"

Vaan täytyihän sitä nyt jotain tehdä, että olisi aika kulunut iltaan ja
sitten sopinut kotiin lähteä. Laskettiin arveluita ja leikkiä
isännästä. Se teki oikein hyvää tunnoille, kun Kalle uudestaan kevariin
meni... Tuskinpa huomenna viitsii enää sanaakan koko laiskuudesta
puhua, kun itse nyt noin huilaa ... syyttäköön itseänsä!

Mielet kävivät rattoisiksi ja ajatukset juoksivat ikään kuin itsestään
tuota suuntaa.

Ja Kalle Pietunen istui olutpöydässä, rötkötti leuka rintaa vasten ja
lauleli:

    "Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa..."




Kohtuus.


Lautamies Härkälä tuli tupaan pajasta, jossa oli ollut katsomassa
kuinka seppä Paljeström siellä työskenteli.

Härkälä veti suunsa miettiväiseen nauruun ja sanoi emännällensä, seppää
tarkoittaen:

"Pitäisiköhän sille tarjota viinaa?"

"Eihän ... eikös hän ole raittiusseurassa?"

"Raittiusseurassa", hytkähti Härkälä, "kyllähän se luullakseni on,
mutta arvelen että kyllä hän ryyppää kun vaan saa ... ja tekee
mieluisammin ja parempaa työtä sitten."

"Kunko on juovuksissa?"

"Ei, vaan kun häntä lahjoittelee ... narraa ... ei juovuksiin asti ...
ymmärrätkö?"

Emäntä ymmärsi kyllä näin selvän puheen ja suostui välinpitämättömästi;
teki kuitenkin vielä muistutuksen:

"Entä jos ei hän ryppää..."

"Hah joutavia, kyllä hän minulta..."

Lautamies tunsi ilomielin, että hänellä oli niin paljon yhteiskunnassa
arvoa, että hän voi saada yhden sepän raittiuslupauksensa rikkomaan.

Tuli iltapuolen aika ja lautamies käski Paljeströmin kamariin. "No
mestari", alotti hän, "kuinka on sen raittiuden kanssa, passaako
ryyppy?"

"En minä enään olekaan ehdottomasti raitis", kiiruhti seppä ikäänkuin
pulasta päästäkseen.

Lautamiehen silmät hiukan avautuivat, kun hänen hupaiset toiveensa
saada olla sepän langettaja raukesivat tyhjään.

"Vai et olekaan enää; no sitten..." Härkälä meni kaapista pulloa
ottamaan.

"No, istu", sanoi hän, pantuansa pöydälle pullon ja "ryypynmitan."

"Vai niin ... hm ... no, mitä varten raittiusseurasta erosit? Ota
ryyppy."

Seppä ryyppäsi.

"Erosinpahan ... noo, ei juuri mistään muusta syystä, vaan arvelin,
että saattaahan sen kohtuuden muutenkin pitää."

"Jaa, jaa, mutta tottapa sinulla jotain muutakin syytä oli?"

"Sitä jäsenmaksua pidin pahana, kun joka vuosi pitää maksaa ... kun on
omatekoisessa raittiudessa niin ei tarvitse maksaa mitään..."

"Jaa, jaa."

"Eikä se ehdoton olekaan oikein sopivaa ... kohtuus on parhainta ja
kyllä minä nyt jo saatan kohtuuden pitää ilman seurattakin."

"Vai niin ... joo'o." Lautamies oli koko ajan muodostellut suutansa ja
oli nyt onnistunut saada ylähuulensa samallaiseen viisaasen kurttuun
kun oli nähnyt tuomarin tekevän vaikeita asioita käsitellessä. Hän
katseli miettiväisesti ja viisaasti kattoon, luultavasti enemmän
miettien, näkikö Paljeström kuinka viisaalta hän näytti, kuin
Paljeströmin raittiusasiaa.

"Niin on, kohtuus on paras!" sanoi hän vihdoin niin mahtipontisesti kun
olisi hän lauaissut pistoolin. Sitten kaatoi hän taas ryypyn itselleen
ja sepälle.

Istuntoa jatkettiin ja puhuttiin järkevästi maailman asioista ja
lautamies käsitti että hänen piti ruveta "kruusailemaan" puheitansa
enemmän sivistyneeltä näyttääkseen. Vähän pitkällaisen levon jälkeen
meni seppä vihdoin pajaan. Oltuaan siellä puolen tuntia tuli hän taas
tupaan ja vaati lautamiehen kamariin. Talon renki, joka oli pajassa
sepän apulaisena, sai niin kauan jouten odotella.

"Antakaapas lautamies vielä ryyppy", sanoi seppä kun oli kamariin
päästy.

"Onkohan se enää oikein kohtuutta?" kyseli lautamies.

"No ... antakaa nyt vain. Taotaan sitten sen hurjemmin."

Lautamies suostui. Istuttiin, ryypättiin, pantiin piippuun j.n.e.
Näissä toimissa kului Paljeströmin aika hupaisesti, mutta lautamies
näytti tuskastuneelta. Hän oli niin perin onneton että unohti ryyppyjen
kaatamisenkin siihen määrään, että sepän jo täytyi muistuttaa:

"Kaatakaa nyt lautamies vielä ... viinamatoni ovat liikkeellä ja ne
tahtovat lisää."

Lautamies pudisti päätänsä ja nousi seisomaan ikään kuin aikeessa
lähteä pois huoneesta, ja sanoi:

"Ei hiidessä seppä!... Ei nyt enään. Kuinkas nyt on kohtuuden laita?"

"Kohtuuden! Enhän minä nyt ole juovuksissa!"

Emäntä pisti päänsä kamarin oven raosta ja sanoi:

"Matti pyysi seppää jo tulemaan pajaan."

"Matti... Eihän se ole minun komenteeraajani, en minä tänä päivänä enää
mene pajaan, nyt huilataan, sanokaa Matille niin. Antakaapas nyt
ryyppy ... saakuri..."

"Ei nyt enää ... mun pulloni menee vallan tyhjäksi." Härkälä todella
taisi niin ajatella, koska hän loi pulloonsa säälivän katseen.

"No perhana! eihän se nyt tuohon lopu?"

"Loppuu se. -- No yhden ryypyn saat, mutta sitten täytyy tyytyä."

"Antaa nyt sitten edes sen, täytyy muualta lisää hankkia." Hän sai sen
ja sitten pistettiin pullo kaapin oven taa. Kun Paljeström oli
lähtenyt, kävi lautamies vielä pulloansa kamarin kaapissa katsomassa ja
sanoi sieltä tultuaan emännälle:

"Hullua, kun kehtasi vielä raanata vaikka jo kyllä sai... Sellaisia ne
ovat ne raittiusmiehet ... ei työstä tullut enää mitään kun viinaa
haisti olevan, muutama..." Niin paneskeli Härkälä ja piti vielä
emännälle oikein pitkän ja asianmukaisen esitelmän "kaikkien
kelvottomain turhista puuhailemisista, jotka lopulla kuitenkin menivät
'panskrottiin', niinkuin Paljeströminkin raittius" j.n.e.

Mutta Paljeströmin viinamadot mahtoivatkin olla liikkeellä jok'ainoa
sorkka, sillä kiivaasti tallusteli hän pitkin kylän raittia
kestikevaaria kohden. Sillä matkalla hänen ruumiinsa sai tarpeeksi
tekemistä matkan rasittavista vaivoista. Vaan henkensä varmaan
väsymättä työskenteli, koska hän avasi suunsa ja mustaan yöhön lähetti
varaston henkensä tuotteita, rekivirsien ja paholaisen nimien muodossa.

       *       *        *       *       *

Kestikevarin kamarissa istui muutamia paikkakunnan herras-miehiä
hyväksensä käyttäen isännän vierasvaraisuutta. Keskustelu oli
vilkkaanlainen ja jokaisen huomio niin siihen kääntynyt, että hyvin
vähän huomiota voitiin lainata tapauksiin ympäristöllä. Kuitenkin tunki
sinne heidän korviinsa Paljeströmin rämisevä laulu. Kuunneltiin
hetkinen ja oltiin puuhassa lähteä katsomaan kuka tuo rääsy oli.

Kevarin piika, joka herroille oli toti-vettä toimittanut ja muuten
passaillut, kuuli tuon herrojen uhkan ja mutisi sen johdosta:
"Menkäähän kyllä, että pääsisi tästä makaamaan ... vaikka taitaa tuokin
hoila vielä itsensä tähän remuamaan laittaa... Uskaltaakohan isäntä nyt
tuolle antaa, kun on herroja ... eipä taida..."

Niin arveli ja mietiskeli piika tuvan takkakivellä istuen ja selkäänsä
lämmitellen.

Kamarissa vieraidensa parvessa istui kevarin isäntä ja alkoi vähitellen
tuntea laulajan äänen sitä mukaa kuin se läheni. Hän selvitti sen
toisille lempeästi naurahdellen:

"Sekin on ollut jonkun viikon raittiusseurassa ... siinäkös sekin
oli ... hih..."

Mutta sitä mukaa kuin sepän laulu läheni, tuntui vavistuksia isännän
sydämessä, sillä seppä todellakin lähestyi sopimattomalla ajalla. Vaan
mitäs auttoi; ovella jo paukkui sepän nokinen nyrkki ja kevarin isännän
täytyi lähteä avaamaan vieraiden laulaessa: "Sepä on koko sika j.n.e."

"So hiljaa, hiljaa Paljeströmi! täällä on herroja ja..."

"Ja mitäs minä huolin herroista, hei herroista!..."

"No tukitko suus seppä!" Isäntä oli jo avannut oven ja seisoi sepän
edessä portailla.

"Tuota isäntä ... passaako nyt niin kuin muulloin passaa?"

"Ei saakuri, etkö kuule, ei nyt sovi kun on herroja ja vallesmannikin!"

Isäntä puhui kuiskaamalla.

"Mitäs me huolimme herrain kelloista, meillä on urakka, isäntä! Antakaa
tänne puoli tuoppia, rahalla ... ei pyydetäkään velaksi, niin kuin
herrat."

"Tuki nyt suusi hurja! Etkö ymmärrä ettei nyt sovi, ei sovi ...
ymmärräthän ... siitä on sakko."

"Sakko! No; s----na, eipä sitä sakkoa ennen!..."

"Tuki nyt..." Isäntä näin sanoessaan katsoi hyväksi peittää kädellään
Paljeströmin suun. Tämä horjahtui portaista alas, mutta ainoastaan
siksi ajaksi auttoi suun tuke, kun seppä taas pääsi jalkeille.

"Mutta minä olenkin se poika, joka ilmoitan sun päällesi viinan
myymisen, sinä..."

Isäntä ilmaisi nyt mielialansa voimallisilla käsitempuilla, joiden
tarkoituksena oli Paljeströmin vieminen ulos portista ja sullominen
rapakkoon. Sitten palasi hän takaisin, lukitsi oven ja meni vieraiden
joukkoon.

"Menikö se?" kysyttiin.

"Meni se." Sillä näytti koko asia olevan unohdettu.

Pian alkoi kuitenkin ulkoa, juuri ikkunan alta kuulua:

"Tämä kevari on suuri viinaporvari ja krouvari!"

Tuon kuultuaan näytti isäntä jonkullaisia hämmästyksen oikein ja
hän naurahti ikään kuin armoa rukoillen. Nimismies hymyili
hyväntahtoisesti, selvään tahtoen näyttää, että hän oli paljasta armoa.
Sivulliset, joihin asia vähemmin koski, näyttivät onnettomimmilta.

Seppä ei yhteen huutoon kuitenkaan hellittänytkään, vaan ruisrääkän
sitkeydellä jatkoi mieluisaa ilmiantoaan lasin takana pimeässä yössä.

Yhä kylmempää oli isännän hiki ja yhä ystävällisemmin täytyi
nimismiehen naurahdella poistaakseen isännän tuskaa.

"Älkää nyt isäntä turhia ... olemmehan tässä kaikki ystäviä, ei tässä
nyt tuommoisista mitään piitata, he heh", täytyi nimismiehen ruveta,
lain kunnioitus mielessään, sanomaan:

"Niin, niinhän nyt toki", säestivät toiset, mutta Paljeströmi jatkoi
uskollisesti ilmiantoaan. Vasta sitten kun nimismies vihaisesti
muristen oli mennyt ulos sepälle lainkuuliaisuutta opettamaan, ja
jälleen takaisinkin palannut, palasi seuraankin vapauden henki.

       *       *        *       *       *

Tavalliseen aikaan oli Paljeströmin perhe tänäkin iltana laskeutunut
makuulle, isää odottamatta, sillä hän usein viipyi työssään myöhäiseen
yöhön.

Perheesen kuului vaimo kolmen lapsen kanssa.

Rauhallisesti nukuttiin pienessä mökissä, ja miksei olisi nukuttu
rauhallisesti, koska perheen isä oli hyvä. Miksei voi nukkua rauhassa
perhe, jonka tuki ja turva on rauhaisa, kunnollinen isä.

Mestari Paljeström oli viime aikoina ollut semmoiseksi tunnettu, vaikka
ei kauan, sillä suuresta juomarista, joka hän oli ollut, oli hän
koettanut ruveta itseänsä semmoiseksi muodostamaan, rupeamalla
ehdottomasti raittiiksi. Ennen tätä aikaa oli hän ollut juovuspäissään
perheensä hirmu ja kauhistus.

Tämä oli pimeä syysyö. Sepän vaimo heräsi herkästä unestaan kuulemaan
laulua, jota ei hän ollut pitkään aikaan kuullut. Se oli hänen miehensä
tunnettu räminä, jota hän oli tottunut pitämään kauhean mylläkän edellä
käyvänä enteenä. Hän alkoi valittaen huutaa ja herätti siten lapsetkin
ylös.

Laulu kuului vielä jotenkin etäältä, mutta se läheni aina, joka oli
merkki siihen että pakenijain ei ollut hyvä siekailla. Hiljainen
valitus kuului mökissä kiireisen pukeumisen ohella. Pian lipittivät he
jokainen, äiti nuorinta lasta kantaen, toisia mökkejä kohden, paeten
uhkaavaa vihuria, jota perheen isä, nyt kauan tästä toimesta erillään
oltuaan, toi. Paljaalla kaukaisella huminallaan saatti hän kotiväen jo
kauhusta pakoon lähtemään.

Vihdoin Paljeström saapui huoneensa ovelle. Porstuan oven luuli hän
olevan lukossa, vaikka se oli vaan kiinni vedetty; siihen hän saappaan
korolla niin lujasti kojautti, että se komisten lensi takaseinään.
Sitten tuli tuvan oven vuoro, joka ikään kuin ukkosen ampumana
tempaistiin auki, niin että saranat roskuen irvisivät.

"Hoi helvetti! aivanko tämä on autio koko pesä kuin jätetty ryövärien
luola!" karjui seppä ja astui hammasta purren ja kädet kokollaan sänkyä
kohden, mutta sai kouraansa paljaita vaatteita vaan.

Nyt teki hän pitkän luettelon helvetin asukkaista, jonka toimen ohessa
hän etsi tulitikkuja ja löysikin niitä vihdoin. Hän sytytti sitten
päreen ja asetti sen pihtiin. Takkakivellä sattui olemaan pata, johon
hän vähän satutti kättänsä. Tämä oli niin sapelle käypä ja kiukuttava
asia, että täytyi ottaa kirves ja ruhtoa sillä tuo musta ilkiö takalla
vallan pieniksi. Tuo tyydytti koston himoa.

Sitten hän meni ulos ja rupesi isällisen rakkauden koko voimalla
kutsumaan takaisin kotolaisia, jotka hän ymmärsi pois paenneen. Mitään
vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Epätoivoisena palasi hän noituen
tupaan. Useammalla eri tempuilla vielä itseään huviteltuaan, rupesi
hän, viinan jumalaa hartaasti rukoillen, riisuutumaan levolle. Mutta
vaatteet takertuivat jollain tapaa riisuessa, niin että niitä oli vähän
vaikeallainen irroittaa.

"Kyllä minä teille näytän..." seppä tuskastuneena arveli, otti puukon
ja alkoi sillä repiä vaatteitansa. Tuo teko häntä niin verrattomasti
huvitti, että vielä vähän ajan kuluttua silmäellessään vaatteitaan,
purskahti nauruun, arvellen:

"Saittepa te ... tarpeenne."

Monista puuhistaan väsyneenä hän vihdoin kellistyi lattialle makaamaan,
sillä vuodetta ei hän halunnut käyttää. Siinä maatessaan hän vielä muun
muassa sorisi:

"Tuokin ... lääsmannikin ... vain mua lyömään rupesi, kun sanoin että
kevari viinaa myy ... se saa itsekin sieltä ... aina siellä juov ...
voi ... ei niiden herrain kanssa auta ... mutta, mutta..."

Ovet jäivät koko yöksi auki. Oli oikein erinomainen sattuma ettei
varkaita ilmestynyt noita särkyneitä padan kappaleita huostaansa
korjaamaan!

       *       *        *       *       *

Jo hyvin aikaisin aamulla istui Paljeström käsi poskella harmittelevan
näköisenä rikkilyötyjä tavaroitaan katsellen.

Pelokkaasti tupaa kohden katsellen saapui pakoon lähtenyt perhe kotiin.

"Jesus siunatkoon!" pääsi äidin huulilta, nähtyään minkälainen
järjestys huoneessa vallitsi. Hän astahti askeleen taaksepäin ja antoi
sijaa lapsille, joiden myös teki mieli sisään kurkistaa.

Vähän syrjäisesti muljautti isä ovelle päin, mutta kääntyi sitten
selin, näyttäen jonkullaista häpeän tunnetta tuntevan. Vihdoinkin
uskalsivat pakolaiset sisään mennä, kukin tavallaan kummastustaan
ilmoittaen. Katseltiin perheen isää oudoilla katseilla. Äänettömyyden
perästä löysi perheen äiti vihdoin sanat, joilla mielestään katsoi
soveliaaksi puheen alottaa.

"No mitähän pahaa nuo astiat ovat sinulle tehneet, ettäs olet ruvennut
niitä pienistämään?"

Paljeström nosti sumuiset silmänsä ylös ja vikansa tuntevan näköisenä
hän painuneella äänellä virkkoi:

"Voisitko olla minua härnäämättä, minä tunnustan vikani."

Vaimo näki että mies nyt oli hyvin kykenemätön riitelemään. Siispä piti
tilaisuutta hyväksensä käyttää.

"Kyllähän se on se sama, härnää sinua, eli on härnäämättä... Voi
taivahan herra tätä siivoa ja vahinkoa!"

"Mutta ole tämä kerta..." mies pyysi.

"Hmh, hmh, hmh", pani vaimo eikä ollut kuulevinaan miehen pyyntöä,
"parahinta olisi tästä jo heti kerjuulle lähteä kun!..."

"Ole vaiti!"

Vaimo säikähti ja (surunko vai kiukun kiihoittamana?) alkoi vuodattaa
kyyneliä.

Lapset olivat tällä välin jo ehtineet viedä ulos joukon savi-astian
palasia ja koettaen olla juopposilla, opettelivat niitä isän tavalla
särkemään.

Miehen sydäntä särki ja vaimon oli kiukusta pakahtumaisillaan.

"Missä olette olleet?" kysyi seppä taas kun vaimo itkeissään ei
joutanut puhua.

"Mitä sinä siitä?..."

"Kuule rakas, hyvä ystäväni, jos vaan suinkin voit, niin ole nyt
murisematta, minulla on hyviä aikomuksia, rukoile Jumalaa että voisin
ne toimeen panna."

"Niin sinä silloinkin sanoit, kun raittiusseuraan rupesit; tuossa se
nyt oli."

"No niin, minä olisin kentiesi voinut olla juomatta, mutta kun sinä
aina murisit siitä markasta, jonka pitää joka vuosi seuralle maksaa,
niin minä rupesin päätöksessäni horjumaan ja noin se nyt kävi. Voi!
miksi et ilman vastustamatta antanut minun sitä maksaa ja koettaa."

"Niin ... et saattanut olla juomatta! Mitä minä huolisin siitä
markasta, mutta saattaahan sitä olla muutenkin juomatta jos tahtoo."

"Sinun olisi pitänyt tietää, etten minä voi olla juomatta muuten.
Raittiusseurassa se kentiesi olisi voinut tapahtua."

"Siitäpä syystä, kun et saata olla juomatta, onkin turha maksaa vielä
lisäksi tuota markkaakin."

"Mutta suotko että minä rupean uudestaan ... enköhän koeta?"

"Olenko minä kieltänyt! Kyllähän kun on tämmöisen vahingon tehnyt,
sopisi jotain koettaa jos vaan olis vähänkin ihmisyyttä, mutta mitä
sinä..."

"Kun sinä voisit olla kerrankin härnäämättä." Miehen ääni oli
valittavan vaikeroiva, ja hän nojautui taas kyynäspäänsä nojaan.

"Herra Jumala! ... eikö sulle sen kuvaselle saisi enää puhuakaan,
muutama..."

"Saa ... mutta ihmisittäin."

"Ihmisittäin? Oletko itse ollut ihmisittäin?"

"En, en, Jumala paratkoon, mutta toivoisin edeskäsin voivani olla jos
saisin apua ... vaan..."

"Apua", vaimo matkien ivallisesti naurahti, ja jatkoi sitten kuin
sarvesta huutaen: "Tottahan nyt mies voi, jos vaan olis tahtoa ...
mutta sinulla ei ole tahtoakaan. Sinä yritätkin vaan meidän hätäämme ja
kurjuuttamme suuremmaksi... Millä nyt keittää, kun pata on rikki... Ka
Herra Jumala, se on pienistänyt vaatteensakin! ... ja pyhävaatteet nyt
ovat päällä, voi!..."

Vaikeroiden laski vaimo kätensä ristiin ja istui penkille.

Paljeström lähti ulos. Hän sattui juuri paraiksi näkemään, miten
seitsemän vuotias poikansa ajoi kiivaasti takaa viiden vuotiasta
sisartaan, joka kädessään vei särjetyn saviastian kappaletta.

Veli kirosi ja nimitteli sisartaan portoksi.

Isän silmissä maailma musteni tuon kuullessaan. Hän tiesi, että lapsi
oli tuon sanan monasti, hänen juovuspäissä ollessaan, hänen omasta
suustaan kuullut.

"Poika, poika, mitä sinä huudat?" kysyi isä hämmästyksissään. Poikanen
seisahtui ja näytti käsittävän että häntä oli pahanteosta tavattu.

Isä seisoi ja katseli poikaansa, mutta ei kyennyt häntä nuhtelemaan.
Äitikin tuli ulos...

"Mihin nyt? Pitääkö nytkin viinan hakuun?"

"Pitää!" seppä hammasta purren kiljasi. Sitten hän kiireesti lähti
kylään päin rientämään.

Itkevä sydän hukkuen haparoitsi pelastuksen perään, mutta saavutti
kylmän jään-reunan, josta toivottoman paatumuksen hyinen virta
vikkelästi esiin hyökkäsi ja sammutti toivon...

Ja kotona saratteli vaimo ja lapset kiistelivät ulkona.

Härkälän lautamiestä nauratti, kun sai kuulla mitä seppä oli tehnyt.

"Semmoista se on", hän sanoi, "raittiusmiesten kohtuus, kun se vaan
saadaan oikein karvassaan näkymään." Ja hän piti itsensä oikein
toimellisena miehenä kun oli saanut semmoisen asian maailman
valkeuteen.




Oliko Mikko lurjus?


Ihmiset sanoiset että hän oli oikein rehellinen, kunnon mies tuo
Rantalahden Mikko. Ei ollut mikään turhan puhelias, eikä "filisteeri",
ei koskaan ollut käräjissä käynyt, ei edes niin paljoa, että
todistamassa naapurien välisissä rajariidoissa. Kaikki kyläläiset
kehuivat Mikkoa, ja se on jo paljon, kun kaikki kyläläiset kehuvat.
Mutta siinä ei kyllä, he myöskin toimessa osoittivat luottavansa
Mikkoon.

Tässä hiljattain, eräänä keväänä, juuri siinä vähää ennen tervanpolton
aikaa, oli koolla joukko kylän miehiä. Puhuttiin tervan poltosta,
tervan hinnoista y.m. Johduttiin puhumaan siitäkin, kuin viinaa
saataisin, kun kaikille yhtäläinen tarve lähestyy tuon tervanpolton
aikana.

"Yksi hakemaan kaikille", sanoi Nietulan Aatami.

"Niin kai se on parhain", sanoi Rantalahden Erkki, "ja sopivin menemään
on toisen tuvan Mikko."

"Mikko tosiankin", sanoi joku toinen isäntä, "silloin tulee kunnolla
suoritetuksi."

Toiset miehet hymisivät tyytyväisesti. Ruvettiin kyselemään josko Mikko
lähteä viitsi.

"Samahan tuo, jos niin tahdotte, mutta saisi tuota nyt joku muukin
mennä."

Mutta kun Mikko kerran lupasi, niin ei enää ajateltukaan muita
kuulustella. -- Eräänä ehtoona Mikko valmisteli lähtöä: veti tervatut
rattaat liiteristä ulos ja rupesi rasvaamaan. Totisena mies siinä
puuhasi, nosti pyörästä kellelleen, pisti tuen orren alle, väänsi
ruuvin pois navan päästä, veti pyörän ulos ja alkoi takeltaa keltaista
porsaan rasvaa napaan. Sitten pisti pyörän tilalleen, ruuvasi ruuvin
kiini ja antoi kädellään aika huilauksen pyörälle, siten rasvaa navan
ympärillä tasoittaaksensa.

Sukevasti meni pyörä, ainoastaan hiukan narisi paksussa rasvassa.

"Noh", morahti hän tyytyväisesti, otti tuen pois alta, nosti toisen
pyörän ja uudisti sen kanssa samat temput.

Siihen tuli hiljaksensa kävellen toisen tuvan Erkki.

"Malttaapa panna paljon rasvaa", hän paremman puheen puutteessa sanoi,
kun siinä laiskana toisen työtä katseli.

Mikko katsahti lakinpellin alta vakavasti Erkin silmiin ... mahtoiko
tuo pilkataksensa sanoa? Ei se tainnut sentään mitään tarkoittaa, ilman
aikojaan lie vaan sanonut...

"Panen rasvaa kun panen, en minä viitsi porsaita kaupitella", hän
vihdoin äännähti ja heilautti pyörän pyörimään.

"Ei kitaja", sanoi Erkki.

Toisiakin miehiä rupesi jo saapumaan pihaan.

Mikko laski pyörän alas, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja tunsi siinä ehkä
hiukan ylpeyttä itsessään, kun näki kyläläisten kokoutuvan hänelle
asioitansa tuomaan. Hikeä pyyhkiessä kääntyi lakin peili syrjälle,
mutta Mikko oikasi sen ... ei ollut tottunut sillä komeilemaan että
lakin peiliä sivulla pitäisi.

"En tiedä tuota", rupesi hän sanelemaan, "tuo Maijan Kaaperi tässä
sanoi, ettei sitä nyt enää saakaan ostaa muille, sitä viinaa, kuin
itselleen."

Toiset eivät tulleet oikein tolkulle, vaan katselivat kysyväisinä
Mikkoa.

"Ettäkö mitä?" kysyi toisen tuvan Erkki, silmiänsä sirristellen ja
tirkisteli Mikon lakin keulan alle.

"Jottako ei saisi toisen toiselle ostaa?" tutkaili Ollilan Hentrikki.

"Niin, sitä kai se Kaaperi arveli." Mikko kynsäsi korvantaustaa,
rytkäytti kärryin pyörästä, jotka huljahtivat edestakaisin ja
hölkähtivät omituisesti. Hän näytti syvästi miettivän asiaa.

"Mutta eihän se ole mahdollista", arveli Hetkelän Tuomas ja rupesi
hänkin kärryn pyöriä hölkyttelemään. "Mitä se kenellekään kuuluu, mitä
kukin toiselle ostaa."

"Ei tuota ymmärrä", sanoi Erkki, "mutta minä tuumaan että tuo lienee
vaan Maijan Kaaperin juttuja."

"Niin minäkin luulen, mutta olisi se sentään parempi kuulustaa asiaa
ensin. Jos siinä olisi vähänki perää, niin en minä ainakaan lähde
kaupunkiin", vakuutti Mikko.

"No saakeli tuota!" innostui Nietulan Aatami sanomaan. "Mistä sitä
kukaan tietää perään kysyä. Kun viinaa tulee, niin me ja'amme sen
hyvässä hiljaisuudessa. Kuka sitä sakottamaan rupeaisi!"

"Ettäkö minä rupeaisin vastoin esivallan lakia tekemään?" kysyi Mikko
painolla, ja jatkoi, kun ei toinen ruvennut vastaamaan:

"Saat kääntää ennen kirkon nurkan nurin."

Toiset hymyilivät, eivät ruvenneet vastustamaan Mikon ajatusta, sillä
he uskoivat että hän puhui sitä mitä hän ajatteli.

Mutta Nietulan Aatami sanoi, että se on turhaa peljätä sellaista lakia,
jota ei olemassakaan ole.

Toiset miehet tuunailivat, arvelivat sinne tänne ja rupesivat viimein
yksimielisesti hokemaan:

"Hm. -- No niin. -- Kyllähän se niin on ettei sellaista lakia ole."

Ja kun asiaa oikein monipuolisesti harkittiin, niin Rantalahden
Mikkokin tuli vakuutetuksi, että Maijan Kaaperi oli vaan juttuja
lasketellut.

"Vai ei muka ihmiset saisi yhdessä ostaa viinaa ... yhdessä tahi yksin,
kuinka kullekin parhaiten soveltuu! -- Kuka hullu ostaisi yksin
viittäkolmatta kannua! ja ... ja..." Ukot rupesivat oikein makeasti
nauramaan... Ihan hullusti oli Maijan Kaaperi taas kerran saanut heitä
narrata, arvelivat.

       *       *        *       *       *

Rantalahden Mikko tuli kaupungista. Alkoi kokoutua kylänmiehiä
kaupunki-tuliaisille.

"Kylläkö möivät viisikolmatta kannua yhdelle miehelle?" alkoivat
naapurit kysellä ja hymähtelivät vielä tuolle Kaaperin jutulle.

"No sen tietääkin!" huudahti Nietulan Aatami. "Kun rahan syrjää
näyttää, niin lujassa pitää olla jos ei lähde."

Kaikki nauroivat, uteliaina odotellen mitä selvitystä asiaan Mikko itse
antaisi.

"Sainhan tuota", hän vihdoin sanoi, mutta ei ryhtynyt sen pitempiin
selvityksiin. Kyllä näytti siltä, kun olisi miehellä ollut jotain
enemmänkin sanottavaa. Mutta suunsa piti vaan kiini ja antoi toisten
arvioida. Rupesi sitten viinaa jakamaan.

Mutta toisia ihmetytti Mikon käytös, kun toimi rehellisesti ostetun
tavaran jaossa niin hajamielisesti ja epäröivästi, kun olisi
varustettua kalua mitannut. Rupesivat arvelemaan, ettei kaikki asiat
ole niin kuin olla pitää. Puhe hiukan tukahtui ja katseltiin vaan
viinanjako-touhua.

"Mahtanut ryypyn ottaa", arvelivat toiset Mikosta.

Vaan kuinka lie sattunutkaan siten, että juuri kuin Nietulan Aatami
piti itseänsä varten mittaa alla ja Mikko siihen tynnöristä vakavasti
loritteli, astui nimismies jahtivoudin ja erään lautamiehen kanssa
tupaan.

Tuo tapaus teki kylänmiehiin vähän ikävän vaikutuksen. Rantalahden
Mikon käsissä rupesi tynnöri itsestään huiskumaan ja tutisemaan niin
että viina alkoi solittaa sinne tänne, kahden puolen mittaa, joka taas
Aatamin käsissä huljui.

"Äläs ... äläs! ... nyt menee maahan!..."

Aatami koetti kaksin käsin pidellä mittaa, mutta yhä hullummaksi asia
kävi: viina juoksi lattiaan kun noiduttu.

"Kaa! ... kaa!..." hoki hädissään Aatami ja koki tutisevin käsin pitää
mittaa kohdallaan.

"Aivanhan te kaadatte maahan!" Erkin täytyi mennä hätään ja nostaa
tynnöri pystöön ettei kaikki maahan juoksisi.

"Mitäs tämä meno on?" rupesi nimismies kyselemään ja astui lempeästi
hymyillen miesten keskelle. Rantalahden Mikko katsahti salaa herraan,
samassa tunsi hän kuuman hien rupeevan tippumaan alas otsalta. Sitä
alkoi hän mekon hijalla tuhria.

Ei kukaan puhunut mitään. Kylän miehet vilkkuilivat salaa nimismieheen
ja taas Rantalahden Mikkoon, ryähtelivät, muuttelivat jalkojansa,
pistelivät sammuvia piippuja taskuihinsa ja loivat tuon tuostakin
vauhkoja katseita viinalekkuihinsa jotka tyhmän näköisinä töröttivät
lattialla ruunun palvelian jaloissa. Eivät mokomat ymmärtäneet
näkyvistä kadota... Vielä olivat isäntänsäkin tällaiseen pulaan
saattaneet...

Nimismies astui likemmäksi Mikon tynnöriä ja kopautti siihen
sauvallaan.

"Kuka teistä on tätä viinaa ostamassa ollut?" hän kysyi.

"Minä", mörähti Rantalahden Mikko kohta.

Nimismies katseli Mikkoa ... oli mielestänsä kovin juro mies.

"Nämät lekkerit ovat teidän?" Hän kääntyi toisiin kylän miehiin ja
kopuutteli lekkereitä sauvallaan.

Ei kukaan vastannut, pois päin vaan kääntyilivät.

"Kaikille se on yhteistä", sanoi taas Mikko.

Nimismies ei ruvennut ollenkaan kiukkuansa purkamaan, rauhallisesti
vaan alkoi sanoa:

"Lienee parasta, että kaikki tuohon tynnöriin takaisia kaadellaan,
sillä se on minulle sopivampi hoitaa, kun kaikkia noita lekkuja. Minä
nimittäin otan tämän viinan takavarikkoon ja te", hän viittasi Mikkoa,
"tulette oikeudessa vastaamaan, olemisesta yleisölle avullisena viinan
myynnissä."

Mikon käsi vapisi, kun hän sen nosti otsallensa, ikään kuin tuskaa
poistaaksensa.

"Oliko se sittenkin niin, kuin se Maijan Kaaperi sanoi", hän
värisevällä äänellä virkkoi.

"Jaa, mitä?" kysyi nimismies.

"Tässä vaan tuo Maijan Kaaperi kertoi." Ja Mikko jutteli nimismiehelle,
miten Maijan Kaaperi oli kertonut ettei viinaa saa ostaa joukolla
yhteen, mutta etteivät he olleet uskoneet.

"Mahdoitte uskoa", sanoi nimismies.

Nietulan Aatamin luonto rupesi jo nousemaan.

"Mitä h----ttiä! kuka sen sellaisen asetuksen on tehnyt?"

Nimismies ei viitsinyt vastata, kysymys oli kovin tyhmä. Miehiänsä vaan
käski viina-astian ulos viemään.

Toisetkin kyläläiset uskalsivat jo pihalla ruveta puhumaan.

"Tuota, milläs tavalla sen 25:tta kannua sitten saa ostaa jos ei sitä
jakaa saa väliinsä?" kysyi Ollilan Hentrikki.

Nimismies rupesi hyväntahtoisesti selittämään viina-asetusta. Hän
sanoi, että, jos teillä on perheessänne niin ja niin monta henkeä, niin
te saatte ostaa 25:tta kannua, mutta jos ei ole, niin saatte tyytyä
ostamaan niistä puodeista, joissa myydään kannuttain. "Mutta yhdessä ei
saa ostaa, eikä toinen toiselle tuoda", hän sanoi.

"Mutta se maksaa enempi niissä kannun-puodeissa", muistutti Erkki.

"Enemmän maksaa, paljon enemmän!" huusi Aatami.

"Ei auta. Joka juo, ja viinaa tarvitsee, maksakoon hyvän hinnan",
ilkkui nimismies.

"Mutta minä en ymmärrä", sanoi Ollilan Hentrikki, "mitä vahinkoa siitä
olisi, jos toinen saisi toiselle tuoda viinaa. Onpa se vähän ilkeätä
jos tätä naapurin Mikkoakin nyt sakotetaan, kun ei ole mies ennen ikänä
käräjissä ollut ja nytkin aivan meidän kehoituksesta lähti kaupunkiin
yhteiselle asialle, ja jos se nyt noin hullusti menee."

"Eikö herra vallesmannin sopisi jättää sitä asiaa sentään silleen."
pyysi Erkki.

Nimismies pudisti päätänsä ja sanoi ankarasti:

"Ei käy laatuun. Jokaisen täytyy ehdottomasti lakia noudattaa."

"Mutta minä en usko, että siitä tulee sakkoa!" alkoi Nietulan Aatami
väittää. "Katsokaas nyt", hän sanoi nimismiehelle, "jos me panemme
täältä kylästämme miehen ostamaan meille jokaiselle yhdessä,
esimerkiksi tarikoita, niin onko siitäkin sakkoa?"

"Sinä mies teet minusta leikkiä, vai kuinka?" kysyi nimismies, ankarana
astuen Aatamin eteen.

"Enkä tee leikkiä ... vai leikkiä." Aatami pakeni herran edellä.

"No mitäs sitten." Nimismies kääntyi tuimana pois. Miehet jokainen
odottivat vastausta, mutta sitä ei tullut. Pois vaan alkoi nimismies
hankkiutua.

"Mutta mihinkä tämä viina nyt pannaan?" kysyi joku vielä.

"Myydään huutokaupalla", sanoi nimismies ja ajoi pois.

Miehet jäivät kiroilemaan ja osalta leikkiä laskemaan. Aprikoivat,
josko heille annettaisiin siellä huutokaupassa, tahi ei. Lupasivat
muutamat koettamaan mennä, toiset vannoivat, ei maksavansa ei
viittäpenniä enää toisi kertaan siitä jonka jo kerran olivat ostaneet.

"Tuo on selvää ryöväystä!" huomautti Ollilan Hentrikki.

"Ihan niin, totta jumaliste!" vannoi Aatami.

Miehet olivat oikein raivoon joutumaisillaan kun asiaa tällä tavalla
rupesivat käsittämään.

"Lakkaisivat valmistamasta koko rankkia", tuumaili Erkki, "kun sen
kanssa noin rupeavat herrat juonittelemaan, niin ei sitä tiedä koska
saa sakon."

"Ei, katos, herrat siitä tulot köömäävät, ne kun sitä polttavat. Sitä
vartenhan sitä kotona polttamastakin kiellettiin", puhui Aatami
kiivaasti.

Kaikki olivat asiasta aivan samaa mieltä.

Mutta Mikko ei ollut mennyt ulos toisten joukkoon, yksin vaan
möhdysteli tuvassa, käveli edestakaisin lattialla, istui toisinaan ja
kynsi päätänsä niin vimmatusti, että tuo näytti Jobin tuskalta. Äänteli
vähin:

"Hmh, hmh, hmh..." ja sitten jotain epäselvää hampaiden välistä.

Vihdoin toisetki miehet tulivat meluten tupaan ja hämmästyivät kun
näkivät Mikon tuskan.

"Lempoako tuossa nyt noin... Ei me sen köyhempiä olla", rupesi Nietulan
Aatami lohduttamaan.

Jäykän katseen loi Mikko Aatamiin, laski siitä taas alas ja paneusi
pään käsien nojaan lepäämään.

Toiset kiroilivat vieläkin välinsä herrain juonia ja katsahtelivat
syrjästä Mikkoa ... teki mieli sanoa jotain lohduttavaa hänelle, mutta
epäilytti, josko tuohon mikään pystyy.

Vihdoin Mikko kiivaasti nousi ylös ja yöhkäsi noustessaan kuin
ärsytetty sika. Toiset katsoivat odottavaisesti häneen ... joko mahtoi
tulla viisaaksi ja puhalsi huolet pois sydämestään.

Mikko katsoi tuimasti toisiin.

"Teiltä meni vaan rahaa muutama vaivainen markka joka jo muutenkin
olisi ollut hukkaan mennyttä, mutta minulta meni kunnia!" hän huusi ja
paukautti pöytään jykevällä nyrkillään. Se jyrähti kuin moukarin isku
ja silmistä valahti samalla kaksi suurta vesihelmeä.




Käypää tavaraa.


Olipa siinä koolla miehiä tuossa Kirkonkylässä oikein aikatavalla,
kaiken ikäisiä ja kokoisia. Mieliala oli kiihkeä, odottava, mutta
samalla rattoisa ja hilpeä. Laskettiin leikkiä hurjalla tavalla.
Odotettiin jotain ja puhuttiin siitä usein, mutta ei väsytty ensinkään;
ei kukaan ajatellutkaan pois lähteä kesken aikojaan, sillä odotuksen
tiettiin maksavan vaivan.

Odotettiin nimismiestä huutokaupalla myymään takavarikkoon otettua
viinaa. Päivä oli lauantai.

Nimismies ilmestyi määrälleen, asettui apulaisineen toimelliseen
asemaan ja alkoi toimituksen.

Ja innostus miesjoukossa kasvoi yhä sitämukaan kuin varasto väheni ...
huusivat kuin riivatut, jopa melkein kaksinkertaiseen hintaan. --
"Vieläkö sun lekkus on tyhjänä, Aatami?" kysyi Maijan Kaaperi joka jo
melkein alussa oli saanut kannun panoksen astiaansa.

"Vielä, mutta tuo kannu on minun, maksoi mitä maksoi, vaikka sitten..."
Aatami ei joutanut lopettaa, sillä hän ryhtyi päättävästi huutamaan.
Mies huusi kuin vihan tiestä, lisäsi aina ennen kuin toinen hyvin ehti
lupaustaan lopettaakaan. Toiset alkoivat töllistellä pitkään ja
riemastuivat kiusaa tekemään Aatamille ... lisäsivät aina vaan.

"Hassuksihan on Nietulan Aatami nyt tullut!... Ennen tuiki tarkka mies,
eikä mikään juomari ja nyt tuolla tavalla hulluttelee."

"Voi helkkari!" naurettiin.

"Näkyy aikovan huutaa tuon kannun vaikka mitä maksaisi!"

Takalan Heikkikin jo innostui peliin, kun toiset pojat häntä alinomaa
kiusasivat:

"Eipä uskalla huutaa Takalan Heikki ... raittiusmies!"

"Jo uskallat huutaa sinäkin Heikki... Lisää pahuuksissa, Aatamin
kiusalla!"

Olkoon menneeksi, Heikki ajatteli ... lakkaavat he kiusaamasta...

"Viisi penniä vielä!"

Heikki kavahti omaa ääntänsä ... tuntui rikokselta leikin vuoksikaan
koko asiaan sekautua. Naapurit katsoivat oudostellen naurussa suin ...
jokohan lankee Takalan Heikkikin... Mieli mahtaa ikävöidä viinuskia...
Sellaisia ne ovat ne raittius-miehet!...

"Ensimäinen, toinen ja... No Aatami?" Mitä, eikö Aatami enää
lisääkään?... Heikin nousi veri päähän ja hän katsahti hätäisesti sinne
päin, missä Aatami oli. Näki jonkun kumppaneistaan juuri kuiskivan
jotain Aatamin korvaan. Aatami katsahti Heikkiin, nytkäytti hiukan
päätänsä ja lähti astumaan väkijoukon taakse. "Ja kolmas kerta!" Pieni
vasara kopahti vaan hiljaa, mutta Heikki sävähti, kun olisi se ollut
tykin laukaus. "Kuka sai?"

"Heikki Takala." Muut sen sanoivat, ei Heikki itse.

"No mikä sen
Heikin ... mene ottamaan viinasi pois!" Toverit nauraa räkättivät
ilkeästi.

"Tuo nyt kävi niin kuin miehen kädestä!"

Toimitusmies jo kiirehti, käski tulla korjaamaan omansa pois.

"Enkä menekään, mitä sillä teen", sanoi Heikki.

"Maahanko annat kaataa?"

"Pankoon mihin mieli tekee."

"Älä hulluttele! Tuossa tyhjä astia, ota siihen, jos et itse juo, niin
on tässä muita. Maksaa pitää sinun kuitenkin."

Sillä aikaa jo myötiin toista kannua ja Aatami oli taas huutamassa. Hän
saikin sen nyt vähemmällä kilpailulla ... ei enää uskallettu
ylimääräisiin... Tekee pian kepposen, tuo veitikka!...

"No, no, mitta tyhjäksi! Kuka siellä on, joka ei omaansa ota?"

Heikki sieppasi hänelle tarjotun lekun, ikäänkuin vihantiestä ja meni
ottamaan saaliinsa. Sitten mitattiin Aatamille.

"Puolikolmatta hintaansa se nyt minulle maksaa, tuo viinakannu, tottapa
nyt saa ryypätä", jutteli Aatami, kun lekkuineen poistui pois pöydän
luota.

"Niin, oliko sinullakin osaa siihen Rantalahden Mikon viinaan?"
kysyttiin.

"Olipa hyvinkin."

Aatami koetti maistaa lekkeristään. Nimismies näki sen ja rupesi
huutamaan riivatusti.

"Ei täällä saa ryypätä!"

"Vai ei saa", ihmetteli Aatami, meni edemmäksi ja rupesi toisten
kuullen mutisemaan: "Vai ei vieläkään saa pitää omanansa, vaikka
kahdesti on ostanut. Missähän sitä oikein saa ryypätä?" kysyi hän, niin
että nimismieskin sen kuuli.

"Kotonasi!" huusi tämä.

Aatami meni ilkkuen erään nurkan taakse. Riemuitsi mielessään muka
keksimästään juonesta, saada ryypätä muuallakin kuin kotona. Kun,
nimittäin, pakenee nimismiehen pöydän äärestä pois nurkan taakse
piiloon, niin laki on täytetty... Tuostapa vasta upeasti sopii toisille
ylpeillä!...

Mitä? ... siinäkö se olikin se keksintö!... Aatami oikein säikähti, kun
takapuolille päästyään näki joka nurkassa sellaista kuhinaa.
Puoliääneen miehet puhelivat, kuiskailivat ja naureskelivat, tupakoivat
ja viittailivat lekkujen sekä pullojen pohjilla taivasta kohden. Mutta
ei Aatami kauan antanut itseänsä hämmästyttää, vaan ryhtyi veikeänä
seuraa pitämään.

Innokkaasti lyötiin siinä korttia kahdessa parvessa.

"Hiiden hupainen lauantai-ilta tästä tuleekin", ihanteli muuan.

"Ja kun saadaan nyt ryypätä oikein vallesmannilta ostettua viinaa!"

"Tuskinpa viitsisi herramme meitä nyt juopumuksesta vaivata, vaikka
pikkasen niin kun horomessuunkin menisimme."

"Joko vielä, hän meidän rauhassa ryypätä antaa", sanoi Aatami. "Käski
jo äsken mun kotiini mennä ryyppäämään, kun pihassa aioin hiukan
maistahtaa."

"Jaa, mutta se onkin sinun kanssasi eri juttua kuin meidän muiden
kanssa", nauroi Maijan Kaaperi. "Sinä olit jo siinä koplassa, kun tätä
viinaa tuotiin ja herramme silmissä tulit jo silloin lain hylyksi."

Naurettiin.

"Laittoi se vaan, Rantalahden Mikko, meille hupaisen illan. Olisi
täällä nyt, niin heti antaisin ryypyn, hyvästä tahdosta", sanottiin.

"Mikko suree kun vaivainen, ensikerran sai sakkoa."

"Surkoon hevonen! Olisi nyt tullut tänne, huutanut kannun itselleen ja
hukuttanut surunsa sinne."

"Niin, saakuri, ostanut omaa viinaansa! Mutta se on vähän sukkela
asetus, se!"

"Minäpä huusin omaa viinaani!" kehui Aatami. "Mutta ei se käy niin
minun närilleni kuin se, että tuota Mikkoa sakotettiin, pitäjään
rehellisintä."

"Ja mitähän se nyt on sen parempi, että sen viinan täällä vallesmanni
myy?"

"Etkö ymmärrä? Että useampi mies saa ja että saadaan täällä nyt pitää
tällainen hupainen lauantai."

"Niin, ja että tulee rahoja herroille!"

"Ja kun me nyt täällä oikein juomme, niin vallesmanni saa meitä monta
yhdellä kertaa juopumus sak--" Mutta viimeisen puhujan sana jäi
kurkkuun, kun nimismies tuli pauhaten takapuolille ja hajoitti
kauppatuttavansa kuin akanat tuuleen.




Lepopäivänä.


Oli sunnuntai-aamu. Juhlallisena, majesteetillisena nousi Jumalan
aurinko elähyttämään, lämmittämään syntistä maailmata. Korkean vaaran
suojassa, mäen rinteessä seisoo tuo pitäjään kirkko ikäänkuin piilossa
näiltä kultaisen ruhtinattaren ensimäisiltä aamusyleilyksiltä.

Vaan jo vihdoin se ulettui tuon matalan kellotapulin huipussa olevaan
kultaiseen ristiin, johon se puhalsi osan hengestään saattaen ristin
lumoavasti kimaltelemaan ja siten tehden sen ikään kuin vaikutuksensa
keskipisteeksi tuossa laaksossa.

Se oli niin lumoavan ihana aamu, tuo kirkonkylä niin rauhaisa, niin
tyyni, ettei itse aurinkokaan ensi silmäyksellä nähnyt muuta kuin
tyyneyttä, rauhaa ja lepoa. Mikä suloinen, viehättävä näytelmä!
Aurinkokin siitä riemastui, loi muutaman iloisen kuperkeikan. Taideteos
näyttää matkan päähän kauniimmalta. Aurinko ei tuota muistanut, vaan
alkoi ihastuneena kohota korkeammalle, tulla likemmäksi, tarkastaa
kaikkia pieniä yksityis-seikkoja tuossa viehättävässä kirkonkylässä.

Aurinko hajoitti säteensä lukemattomina silminä, määräyksellä tungeta
jokaiseen koloon ja rakoon, tuudittaa ja palavasti suudella kaikkia, --
ihmisiä, eläimiä, kasveja ... elollisia ja elottomia maan päällä, yksin
maan tomuakin.

Mikä ääretön rakkaus ja hyvän suopaisuus!

Ja säteet hajausivat uskollisina toimittamaan tehtäviänsä.

Suuri joukko lensi kylään, missä elollista olentoa eivät löytäneet
muuta kuin joukon pikku lintusia, mitkä kotipuissa rakkaasti
tervehtivät tuttuja ystäviään, sekä karjajoukkoja, jotka tarhoissa
uneksivat ja odottivat karjapiikain saapumista nännien tyhjentämiseen.
Useat säteet ryntäsivät lempeällä väkinäisyydellä ihmis-asuntojen
ikkunoista sisään, löytääksensä noita luomisen ruunuja -- ihmisiä,
herättääkseen heitä lepopäivän tehtäviin, kiittämään luojaansa joka
heille niin paljon lahjoistansa jakoi. Harvain sänkyihin löysivät
säteet tiensä, mutta niihin ne sitten vuodattivatkin palavan kuumia
suudelmia, ikäänkuin korvatakseen sitä, että niin harvat tulivat
näkyviin. Muutamat tuosta kovasti palavissaan heräsivät, ähkyivät,
nousivat katsomaan kelloa ja menivät jälleen jonnekin makuulle ...
pakoon Auringon lämpimiä hyväilyksiä. Säteet etsivät tyystiin tyhjäksi
jääneet vuoteet ja lisäsivät paahtamis-voimaansa, ikään kuin
pakoittaakseen tuolta tyhjäksi jääneiden peittojen alta eläviä ihmisiä
näkyville tulemaan. Aikansa tuota tehtyään ja nähtyään toivonsa ja
ponnistuksensa turhaan raukeevan, siirtyivät vähitellen muualle ja
löysivät kun löysivätkin pakolaisia jostain piilopaikoista ja sen
lisäksi uusiakin tuttavia. Onnistumisesta kiihtyi säteitten
innostus ... ne lisäsivät yhä voimaansa ja saivat vähitellen naisväkeä
nousemaan ylös. Riemullisesti tervehtivät säteet heitä, kun ovista ulos
pistäysivät ja vapaasti silmäiltäviksi tulivat, punaisissa ja valkeissa
kesä-puvuissa ... ohjasivat askeleensa ensimäisinä vesikaivolle
huuhtoaksensa kasvojaan raittiilla vedellä.

"Mikä kaunis Jumalan ilma!" pääsi monesta suusta kohta kun raitis vesi
oli virutellut silmistä pois unen painavan voiman.

Ne näyttivät niin onnellisilta, niin tyytyväisiltä, nuo tytöt ... ne
virittelivät kanteloitaan, helkyttelivät niiden kieliä ja lumoavasti
kajahtelivat raikkaassa aamu-ilmassa heidän luontaisten kanteleittensa
viehättävät säveleet. Ei huolet heitä painaneet, ei rumain töiden musta
peikko heidän omiatuntojaan rasittanut ... ne olivat elämän kanssa
täydessä sopusoinnussa.

Ja Auringon säteet riemuitsivat tuosta, he tiesivät heillänsä
tänäpäivänä olevan suuren ansion tuon tyytyväisyyden herättämisessä, --

    "Täällä pohjantähden alla
    on nyt kotomaamme",

kuului eräästä pihasta nuoren tytön laulu. Iloa ja tyytyväisyyttä
ilmausi laulajan kasvoilla.

"Katso!" kuiskasi riemuissaan, eräälle kumppanilleen, auringon säde,
joka laulajaa hyväili, "katso miten herttaista olen tänä aamuna saanut
aikaan."

Ja säde välähteli riemusta ... ei ehtinyt edes silmäystään luoda
toveriinsa, tuosta ihastuksensa esineestä.

"En jouda", sanoi toinen lyhyesti.

"Mihin tirkistelet sitten?"

"Ohjaa katseesi minun muassani tuonne ruispellon pientarelle, jos
maltat. Siellä makaa nuorukainen, jota olen jo toista tuntia
tirkistellyt, saamatta häntä heräämään vaikka lukematoin joukko
meikäläisiä on, kuten huomaat, jo ryhtynyt minun kanssani samaan
keinoon."

Uteliaisuus pakoitti säteen jättämään ihastuksensa esineen ja
seuraamaan toveriansa ruispellon pientarelle.

Raskaasti nukkui siinä nuorukainen. Paksut hikihelmet virtailivat
kasvoilta ja hän kuorsasi hirveästi. Kärpäset ja sääsket hyörivät
ahkerasti hänen ympärillään ja kaikkialla, missä vaan paljasta ihoa oli
näkyvillä, kutittivat minkä jaksoivat. Säteitten voima oli oikein
polttava. Olipa se aika raskasta unta, kun kaikkea tuota jaksoi sietää!

"Mikä se on tuo kiiltävä esine tuolla hänen päänsä takana pellossa?"
kysyi joku säde, jonka asema esti häntä täydellisesti siihen näkemästä.

"Se on", vastasi toinen heti, "sellainen astia, josta ihmiset juovat
silloin, kuin rupeavat kiroilemaan ja menettävät säädyllisen
käytöksensä."

"Ahah?" kiljasivat säteet melkein yhteen äänen. Tuo tuli siitä, että
nuori mies alkoi liikkua, kohotti ensin toista kättänsä vaistomaisesti,
poistaaksensa poskeltansa parmaa, joka siinä mielivaltaisesti melusi ja
puri. Sitten hän kohotti toisenkin kätensä kasvoja kohden, hieroi
silmiänsä ja vähän aikaa kompailtuaan kohosi mörähtäen istumaan.
Raskaalta näytti hänen elämänsä, sillä hän laski raskaan päänsä käsien
nojaan ja oli hetkisen liikkumattomana siinä asemassa. Vihdoin hän taas
liikkui, koetti nousta jaloilleen. Uteliaina seurasivat Auringon säteet
hänen elehtimistään. Huonosti onnistui ylös nousu, sillä pääpuoli
ruumista painoi niin raskaasti ja hän valahti nenälleen toiselle
pientareelle.

"S----na!" hän mörähti oikein sydämellisellä rukousäänellä.

Auringon säteet kauhistuivat, vetäysivät varjoon pienen pilviverhon
taakse, joka onneksi sattui ohi kulkemaan. Kun taasen uskalsivat alas
katsoa, näkivät ainoastaan nuorukaisen käden joka kallisti tuota
kiiltävää lasipulloa, josta äsken oli ollut keskustelua. Muuten oli
mies peittynyt laihon varjoon, piiloon säteitten hyväilyksiltä. Mutta
niiden uteliaisuus oli rajaton, kun he kuulivat epäselvää mörinää ja
ähkimistä tuolta varjosta.

Nuori mies kohosi taas seisomaan ojassa ja istahti takaisin äskeiselle
paikalleen, sekä rupesi tarkastamaan takkiansa, joka kahden puolen oli
rintapieluksista halki revitty.

Ja säteet loivat häneen läpitunkevia silmäyksiä ... tahtoivat tutkia
sydäntä ... epäilivät, että äsken kuulivat kokonaan väärin.

Nuori mies kirosi taas takkiansa katsellessa... Säteitten mieli kävi
raskaaksi, itkuiseksi... Nuori mies pyhkäsi otsaansa ... ei jaksanut
sietää säteitten kyyneliä, jotka siinä virtana vuosivat hikipisarain
muodossa. Hän otti taas pullonsa, ryyppäsi siitä, ähkäsi ja heitti
pois. Laski sitten päänsä käden nojaan ja tuijotti suoraan eteensä.

Säteet tunkivat likemmäksi, tahtoivat lämmittää sydäntä, missä kolkko
kylmyys näytti vallitsevan. Vaan he eivät tällä kertaa hyvässä
tarkoituksessaan onnistuneet... Pintaa vaan kuumasi ja rasitti,
voimatta sydäntä sulattaa.

Raskas huokaus pääsi nuorukaisen rinnasta ja hän jatkoi puhuen:

"Herra Jesus, mitä minä olen tehnyt ... lupaukseni rikkonut... Pitääkö
mun nyt uudestaan ruveta juomaan?... Mitä sanovat nyt rikoksettomat
toverini, kun näin kurjasti lankesin?... Kovin tuntuu himoni olevan
rajaton nyt"... Hän otti pullonsa ja ryyppäsi taas. Heitti sen sitten
raivokkaasti sivulle ja ärjäsi sanomattomalla vimmalla:

"Vaikka ei suinkaan juomisen kiusausta voi maailmasta hävittää itse
pää-enkelikään, kun nimismiehetkin huutokaupalla viinaa myyvät!"

Pilvenlonkare souteli taivaan lakea ja sattui Auringon eteen, kuten
nenäliina, pyhkimään säteitten kyyneliä ja estämään niitä näkemästä
nuorukaisen kasvavaa vimmaa. Kun pilvi ohitse ehti, oli nuori mies
kadonnut näkyvistä.

Säteet etsivät kauan turhaan, riensivät sitten kylään. Loivat peläten
katseen jokaiseen näkyville tulevaan henkilöön, sillä he pelkäsivät
näkevänsä noita kurjia, epätoivoisia katseita.

Jo oli kylässä liikettä ja elämää. Säteet ihastuivat, ne oikein
naureskelivat, kun näkivät ihmisiä tyytyväisinä ihailemassa suloista
aamua. Se oli vielä niin aikaista aamulla, että ainoastaan elämän
haluiset ihmiset olivat ylös nousseet. Ne joille elämä oli raskasta,
jotka unen helmoissa tahtoivat virua, unohtaa kaikki, kun oli
sunnuntaiaamu, laiskain makuupäivä, eivät olleet vielä näkyvissä.

Erittäinkin naisia säteet ihaillen tirkistelivät ja mieluisasti
katselivat, sillä he olivat virkumpia, eloisampia, soivat säteitten
esteettömästi hyväellä itseään ... eivät paenneet varjoisiin paikkoihin
vetelästi loikomaan, kuten miehet.

"Hih, kuinka herttaista!" muutamat riemastuneina huudahtivat.

"Ka, ka tuolla!" huudahti joku. Ja suuri joukko ryntäsi katsomaan
erääsen ahtaasen, huoneitten välissä olevaan solaan, jonka edessä oli
ollut vanha, leveä ovi seinänä perunamaata vasten. Tuon oven yli oli
säde nähnyt miehen pään, josta heti muille ilmoitti. Mies kaatoi oven
pois edestään, tuli perunapellolle ja antoi siten säteille vapauden
silmäellä itseään.

Siinä köntisteli Nietulan Aatami ilki elävänä. "Vooi!" huusivat säteet.
Miehellä oli otsassa haava, josta verta oli kovasti vuotanut ja
punannut koko naaman. Lakkikin oli mieheltä kateessa.

Hyväsydämiset säteet tahtoivat tungeta nuoleksimaan terveeksi tuota
haavaa, mutta se kipristeli ja pakotti Aatamin kostealla ruoholla
painelemaan hellää kohtaa ja estämään säteitten lääkäritointa. Hän
oihkasi tuskallisesti kun ruohoilla otsaa kosketti.

"Voi riivattua hulluutta!" hän ähkäsi pidätetyllä äänellä. "Mikä
saikaan minun matkaan tänne eilen?... Olisin pysynyt kotona, niin olisi
eheä otsa, rahat ja lakki tallessa."

Aatami lähti kävelemään likellä olevaa metsää kohden ja katseli
vauhkasti ympärilleen, josko häntä kukaan näkisi.

Metsän reunalla oli mökki, jonka likitse Aatamin oli mentävä. Sitä
tahtoi hän välttää ja kaartaa hiukan kauempaa.

Säteet tahtoivat yhä pakkautua otsaa lääkäröimään. Tahtoivat jotain
hyvää tehdä tuolle miehelle joka niin kurjalta näytti.

"Ooh helvetti, kun polttaa!" ruikutti Aatami, kumartui taas ottamaan
maasta kasteisia vereksiä ruohoja, niillä haavaa kostuttaaksensa. Tällä
kertaa se teki niin hyvää, että hän oikein seisahtui, tuntien suloista
viihdytystä.

Aatami ei nähnyt, mutta säteet sen kyllä näkivät, kun pikkuinen
tyttönen juosta lylleröitsi mökiltä päin Aatamia kohden.

"Katso!... Katso!... Katso! voi kaikkiko nyt itkevät?" kuiskailivat
säteet toisilleen.

"Ui, pikku tyttäremme, kultasemme, miksi itket? Mikä sunkin sydäntäsi
painaa?" Mutta tyttönen ei kuullut säteitten kuiskutuksia, meni vaan
epäillen otsaansa painelevan Aatamin luo. Tyttö seisahtui, katseli
pelokkaasti Aatamia.

"Onko isä teitäkin lyönyt?" hän vihdoin uskalsi kysyä.

Aatami pelästyi kovasti, kun lapsen äänen kuuli. Ei hän sitä ennen
tiennyt tämän läsnä olostakaan.

"Hääh?" hän kysyi vaistomaisesti, -- vaikka oikeastaan kyllä kuuli mitä
kysyttiin.

"Mun isänikö teitäkin on lyönyt?... Vooi, voi herra, kun on kasvonne
verissä!"

Aatami katsoa tuijotti lasta, joka surkutellen, silmät sirrissä hänen
veristä naamaansa tirkisteli.

"Kuka se on sinun isäsi?"

"Se on se Antti."

"Mikä Antti?"

"Se Leenan Antti."

Aatami alkoi nyt muistaa niin kuin hämärää untansa, että se olikin
juuri Leenan Antti, jonka kanssa hän oli tekemisessä ollut.

"No ketä se isäsi on sitten muita lyönyt?"

"Äitiä se löi yöllä kun kotia tuli." Lapsi rupesi itkua hynkkäämään.
"Se oli saanut viinaa eilen avisoonissa ... ja minuakin aikoi lyödä,
mutta kun ei äiti antanut."

"Tyttö hoi?... Mitä sinä siellä ... tule heti pois!" huusi nyt äiti
mökin ovelta ja tyttö lähti juoksemaan sinne. Aatami lähti kiirehtimään
metsään itsekseen mutisten:

"Se ... se oli ihan varmaan joka minuakin löi... Mutta ... mutta
muistelen antaneeni itsekin sille."

"Oi, oi, kuinka surkeata!" huokasivat säteet, kun monien turhain
ponnistusten perästä heittäysivät seuraamasta Aatamia, joka katosi
puiden varjoon metsässä. -- Joukko säteitä oli koko aamun tirkistellyt
Leenan Antin mökkiin, nähneet siellä riitaa, toraa ja miten Antti
kuritti vaimoansa. Surkeata oli tuo ollut nähdä ja pikku tyttösen itku
oikein sydäntä särkevää kuulla. Mutta nyt rötkötti Antti seljällään
vuoteella ja röhisi kuin sika, niin, ettei vaimo ja tyttö ilenneet
tuvassa olla, vaan pakenivat ulos.

"Katsokaa äiti, kuinka korea tämä Auringon kukka, katsokaa!" huusi
tyttö, riemullisesti hyörien pienen, kivien välissä olevan
kukkapenkerensä luona.

"Kaunis on", sanoi äiti, mutta loi ainoastaan syrjäisen silmäyksen
kukkaan. Murheellisen näköisenä pesi vaan puukuppeja saavissa tuvan
seinustalla.

"Ja katsokaa tätäkin, tätä punaista ruusua, äiti! Saanko äiti ottaa
siitä yhden rintaani kun kirkkoon mennään ... saanko äiti?"

Säteet riemuitsivat.

"Ota kultaseni, ota vaan!" he kuiskailivat ja leikkivät lemmittynsä
kasvoilla pusertaen hänen otsastaan helppoa hikeä.

"Emme pääse, lapsi-parkani, kirkkoon tänäpäivänä... Jos isäsi heräisi
sillä aikaa niin..."

"Menkää vaan! ... menkää vaan! ... me tulemme liittoon ... liittoon ...
nukutamme äijää tuolla sängyssä ettei ennen iltaa herää ... ei
herää!" ... säteet koettivat huutaa ja kuiskaella. Kokosivat itsensä
yhä lukuisammissa joukoissa paahtamaan Anttia, väsyttämään ja
rasittamaan ettei heräisi ennen iltaa.

Mutta ei äiti eikä tyttö ymmärtäneet säteitten kuiskailua, tytönki
mieli vaan itkuiseksi kääntyi ja pikkuiset aivonsa saivat koko
kirkonajan työskenellä elämän varjopuolia harkiten.

       *       *       *       *       *

Paljon on kirkossa väkeä. Sinne tahtovat säteetkin tirkistellä:
siellähän tapaa iloisia, tyytyväisiä ihmisiä, siellähän lepoa ja
rauhaa... On niin hauska sinne tirkistellä!

Hartaasti saarnaa pappi, neuvoo ainoata, oikeata autuuden tietä. Säteet
nuoleksivat ihmisten kasvoja ja saavat matkaan raskasta kuorsausta.
Miesten ja naisten päät huojuvat alaspäin, silmät ja suu ovat ummessa
ja nenän kautta käy raskas hengitys, ikään kuin se valppaana vartiana
tällä hetkellä tahtoisi toimittaa kuulo-aistin virkaa, joka rauhassa
uneksii ja virkavapautta nauttii. Säännöllisesti huojuu useain
ylä-ruumis pappia kohden ikään kuin yhtä mittaisesti kumarrellen ja
vakuuttaen: "Niin se on, niin se on, herra Pastori!"

Toiset taas valvovat uskollisesti, eivät uhallakaan laske unta
silmiinsä ... antavat niiden vaan vaellella ympäri kirkkoa ihmisestä
ihmiseen, alttaritauluun, kynttiläruunuihin ja joskus pappiin.
Katoovaiset aistit tosin tahtovat vietteliäin neuvosta juonitella,
mutta niitä vastaan on uskollisina apukeinoina inkivääriä, lakeristaa
ja sokeria, sotimassa viekoituksia vastaan.

Säteet syleilivät kaikkia, nukkuvia ja valvovia, mutta eivät saa selkoa
kenenkään sydämen tunteista. He koettavat herättää nukkuvia ja nukuttaa
valvovia... Näköala on vaihteleva, mutta samalla niin yksitoikkonen ...
he tahtovat nähdä jotain toimintaa. Tosin silloin tällöin joku parvi
nuorisoa saapastaa kovalla kolinalla pois kirkosta ja saavat toisia
paitansa kääntelemään ja heitä tirkistelemään ja siellä säteetkin
uteliaina heti kintereillä seuraavat, mutta saavat niin lyhyeltä
katsella heitä, sillä ne pakenevat näkyvistä kirkon seinämille. Mutta
jo vihdoin yksi joukko löytää tiensä saarnatuoliin ja tapaavat siellä
papin...

"Kas siinä on elämää ja tointa!" Säteet jäävät katsomaan ja kuulemaan.

Ja pappi silmäilee ympäri kirkkoa, näkee noita valvovia sanankuulioita,
jos nukkuviakin. "Kas noissa on rakkautta sanaan, ne ahmivat sieluunsa
autuuden sanaa!" hän ajattelee, päättää siitä mitä silmäin edessä on.
Hän tahtoo tehdä tehtävänsä uskollisesti, ravita noita valveilla olevia
sieluja. Jo heittää tekstinkin sikseen, koska ei siinä hänen mielestään
niin syvä viisaus piile, kuin muutamissa valituissa kohdissa, jotka
sattumalta mieleen johtuivat.

"Älkäät olko niin kuin fariseukset", hän sanoo ja johtuu siitä
kehoittamaan seurata publikaanin esimerkkiä.

Valveilla olevat katsahtelevat nuokkuviin kanssaihmisiinsä, huokailevat
hurskaasti ja ajatusten läpi juoksee: "Nuokin raukat, kotiin mentyänsä
luulevat palvelleensa Jumalaa..."

"Peratkaat ensin pois malka omasta silmästänne ja katsokaa sitten, jos
on raiska teidän veljenne silmässä," sanoo pappi taas. Mutta suurimman
osan valveilla olevain huomio on äskeisen huomautuksen johdosta
kiintyneenä aprikoimaan makaavain kanssa-ihmistensä sielun tilaa.

Suuri joukko nuoria miehiä, jotka yhdessä penkissä olivat maanneet
vastaavan penkin selkänojaa vasten, rupesivat heräilemään, hieroivat
silmiänsä ja kopuuttivat sitten, ankarasti saappaillaan paukuttaen,
ulos ja onnistuivat saamaan hetkeksi kaiken huomion papista vedetyksi
itseensä.

Säteet ulkona tungeskelivat voimakkaasti, tahtoivat läpi katsoa tuon
valkoiseksi kalkitun kivimuurin. Ja nuoret miehet, jotka kirkosta
tulivat, seisahtuivat siihen porrasviereen.

"Ketä ovat nuo?" säteet siellä yläilmoissa kuiskaelivat. "Näyttävät
reippailta nuorukaisilta ja kuitenkin niin väsyneiltä ja uneliailta."

"Mihin mentäisiin?" kysyy muuan nuorukainen toisilta.

"Tuonne ruis-vainioon."

Sinnepäin lähdettiinkin.

"Seurataan, seurataan!" ja säteet seurasivat uteliaina lakin läpi
päänlakea polttaen.

"Oli se aika rymäkkää se ryyppääminen viime yönä," rupesi joku
sanomaan.

"Niin! Ja Takalan Heikin raittius meni oikein mustaan männikköön."

Nuorukaiset nauroivat niin riemullisesti kun olisi jokainen muistellut
kultaansa.

"Kuuluu ruispellossa maanneen yönsä, se Heikki ja heti kun on kotiinsa
tullut, on lähtenyt ajolle pitäjäälle," sanoi taas joku, kun
naurun-katkatus oli vähän laannut.

Säteet olivat kuulleet.

"Vai se, vai se se olikin, Takalan Heikki! Jaa ... jaa ... jaa..." he
keskenänsä kummastelivat nyökyttelivät surullisesti siroja kultaisia
päitänsä.

"Vai on lähtenyt vielä ajolle," ihmettelivät toiset pojat.

"Saiskohan vielä jostain viinaa?" kyseli joku. Toinen tiesi että muuan
salakapakoitsia oli eilen hyötynyt osalleen kaksi kannua, ja arveli,
ettei tuo ollut vielä kaikkea myönyt.

"Mennään ja pelataan yksi kannu." Hän, joka ehdotuksen teki, näytti
taskustaan korttipakkaa. Toiset suostuivat ilomielin. Lähdettiin
juoksujalassa ruisvainioon ... ei enää väsymys painanut.

Muutamia pieniä ukonpilviä kohosi taivaanrannalle liitelemään.

"Tulee sade," sanoi joku nuorukaisista.

"Niin, niin," huokailivat säteet, "ei se olekaan vaan sadetta, paljasta
sadetta, ... ne ovat meidän kyyneliämme, jotka kohta alkavat vuotaa,
jos te ette mene kotiin ja heitä rumaa aikomustanne."

Säteet hätäilivät, pyyhkivät silmiään noilla pienillä pilvysillä.

Mutta pojat olivat jo alottaneet pelinsä, ehtiäkseen loppuun ennen
sadetta.

"Voi kun on pahaa, voi kun on pahaa! ei tätä huvita katsella!" Säteet
peittivät silmänsä isommalla pilviverholla ja itkivät siellä takana.

Ainoastaan kirkolle, tuonne vaaran kupeelle, saattoivat vielä muutamat
katsella. Kaukaa kuului sinnekin jo ukkosen jylinää ... nukkuvat
heräsivät toinen toisensa jälkeen.

"Peratkaat, peratkaat pois itsestänne se vanha hapatuksen taikina!"
kehoittaa pappi innokkaasti saarnansa lopussa.

Ne, jotka inkiväärillä olivat keinotekoista valppautta hankkineet,
katsahtelivat surullisesti noiden kurjain päälle, jotka hämillään
syntisistä silmistään unta pois hieroivat.

"Noissa on vielä kokonaan koskemattomana se vanha hapatuksen taikina,
oo herra!" Ja he, nuo valvojat, katsovat uskollisesti pappiin, tahtovat
kohottaa ruumistaan pitemmäksi, että pastori paremmin heitä huomaisi,
havaitsisi että he valvovat ... ovat valvoneet koko saarnan ajan, lähes
kaksi tuntia.

Jo ehtii pappi rukouksiin, kehoittaa kuulijoitansa hartaasti kiittämään
Jumalaa siitä, että Hän on antanut Armonsa Auringon tänäkin päivänä
loistaa ja suonut heidän yhdessä tämän siunatun hartaus-hetken viettää.
Siinä innostui hän vielä kuvaamaan onnea, joka oli suonut, kaikki
tässä, läsnä olevaiset, syntyä ja kasvaa kristillisessä yhteiskunnassa
missä kristillinen esivalta kaikkia suojelee ulkonaista maallista
väkivaltaa vastaan ja missä Jumalan Armo sana on jokaisen kotona
painetuissa kirjoissa löyttävänä ja saatavana. Sitten hän vielä vertasi
tätä tilaa pakana-raukkain kurjaan kohtaloon.

Sitten seurasi pitkät kuulutusten lukemiset. Jo liikkui ilmassa
muutamia äkkinäisiä, vinheitä tuulen puuskauksia, jotka päristivät
kovasti kirkon ikkunoita, joita säteitten lukematon lauma äsken niin
lämpimästi suuteli. Säteet ovat nyt vetäytyneet piiloon, ainoastaan
silloin tällöin lurkauttavat vaippansa takaa, mutta vetävät sen taasen
eteensä. Hienohelmaisia salamoita leimahtelee ja niitä seuraa aina
kumea jyräkkä pilvissä. Ihmiset eivät ehdi odottaa kuulutusten loppua,
vaan kiirehtivät kirkosta, ehtiäksensä kotiin, ennen sateen tuloa.

Mutta mikä se on, joka saa heitä pidättymään? Tuohon maantielle
kirkkoaidan viereen heitä kokoontuu ja kamala kuiske käy suusta suuhun.

"Mitä on tapahtunut?" kysyy pastori, kun paiskaa kättä Nimismiehelle,
tuossa kärryillä, missä tämä istuu, vieressään Takalan Heikki --
käsiraudoissa.

"Murhan teki, tämä, tuolla..." virkkoi nimismies kumealla äänellä ja
viittasi päällään taaksepäin, johonkin kylään.

Naiset ympärillä siunailivat ja itkivät ... kyseltiin ja vastattiin.

"Juovuksissa olivat?" kysyi pappi vielä, kun oli jo saanut muutamia
muita selvityksiä.

Heikki istui, pää alaspäin painettuna, ja kun joskus kasvojansa
kohotti, näkyi, että ne olivat kuin ruumiin kasvot, jäykät, elottomat.

"Raittius-seurassa olit sinäkin?" kysyi pastori surullisella äänellä.

"Voi raukka, sellaisia löyhiä ne ovat ihmiselliset lupaukset ja
liitot."

Heikki oli jo tuossa kuullut paljon nuhteita, mutta tuo näytti erittäin
koskevan. Hän kohotti kasvonsa ja loi nimismieheen kuuman silmäyksen.

"Te möitte minulle viinaa", hän katkerasti virkkoi. "Jos en siellä
huutokaupassa olisi joutunut kiusaukseen, en ikänä enää olisi
kaupungista viinaa tuonut... Mutta minua kiusattiin ... olin heikko
kestämään..."

Nimismies vaaleni hiukan ja näytti aikovan vastata ankarasti, mutta se
keskeytyi, kun Heikin äiti tuli väkijoukon läpi, valittaen ja huutaen.

"Herra Jesus, mun omaa lastani!" Harmaahapsisen äidin kädet lensivät
ensin taidottomasti käsirautoihin ikään kuin koettelemaan, josko vanhat
silmät totta puhuvat. Ja kun käsin tunsi todellisuuden, luikui hän
siitä voimattomana polvilleen maahan ... ristitetyt kädet kohosivat
itsestään taivasta kohden ja rinnasta tunki surkea ... surkea,
kivisenkin sydämen pohjukkaa täristävä valitushuuto. Kädet valahtivat
voimattomina keisin reunalle ja jäivät ikäänkuin nimismiestä
viittaamaan, samalla kuin äiti epätoivon kamalan katseen häneen loi ja
vaipuvalla äänellä valitti:

"Miksi, miksi, Jesuksen tähden, myitte viinaa Heikilleni?"

Nimismies vavahti.

"Tein velvollisuuteni lain palveliana", hän änkytti.

"Lain ... lain..." kertasi äiti pariin kertaan, varmaan itsekin
käsittämättä miksi hän niin teki. Polvillaan hän hieroi maassa ...
hapuili käsillään, ikään kuin hukkuva, mihin vaan sai, mutta laski aina
irti ... hapuili toiseen kohti... Vähäinenkin pidätys lisäsi hirveätä
tuskaa. Hänen valituksensa oli yhtämittaista tuskallista hälinää.

"Äiti!" Kaikkein kauhistuneet katseet kääntyivät äidistä poikaan, joka
katkerasti itkien kurotti raudoitettuja käsiänsä äitiä kohden, kuten
lapsi ainakin, joka hädässään äidin syliin turvaa.

"Äiti!"

Ei voinut Heikki syleillä ... ruunun rautakourat puristivat käsiä...
Mutta jo tajusi äiti ... hän syleili suuteli ... hän nuoleksi lapsensa
poskia.

Ääneensä itki kirkkoväki, ei kukaan kysellyt mitään, sydämet vaan
puhuivat ja saarnasivat.

Taas pilkistivät Auringon säteet pilvien lomasta silmänräpäyksen. Mutta
ne eivät voineet tuota näkyä katsella, vaan vetäytyivät surkeasti
valittaen kotiinsa. Nyt kuului valitus ihmisillekin. Ensin leimahti
salama, ikään kuin hätäytynyt Auringon säde joka toisten joukosta oli
eksynyt yksikseen maan päälle liitelemään. Sitte hyrähti pilvien takana
itku entistä kamalammin. Jo nyt pettivät nuo vaipat ja verhotkin, jotka
tähän saakka olivat näyttäneet pidättävän kyyneltulvaa: ne vuosivat
maahan paksuina, raskaina pisaroina.






II.




RIKKAAMPI KUIN VAUHKOSEN EMÄNTÄ.


Ylpeäksi luonnostaan sanoivat ihmiset Vauhkosen pulskeata emäntää, ja
taisipa olla syytäkin. Mutta ei häntä siitä erikoisen paljon moitittu,
miellyttävä ja sievä kun oli näöltään, vaikka jo vähän yli keski-iän.
Siitä syystä ehkä ajattelivat hyvät ihmiset pienen ylpeilemisen
kuuluvan hänen etuoikeuksiinsa. Kun on hyvännäköinen, niin annetaan
niin paljon anteeksi.

Herra tiesi, mistä syystä, mutta totta se vain on, että Vauhkosen
emännän ei ollut tarvinnut kinkerillä lukea moneen herran vuoteen.
Helpoksi olikin ruvennut vanha pappi, useille isännille ja emännille
vain ystävällisesti päällään noikkasi, kun nämä lukemaan tarjousivat.
Tiesihän pappi sen: lukevat ne muutenkin! Mökkiläisten on toista; kun
suuret lapsikakarajoukot ovat vastuksina, niin taitavat lukemisen
jättää huolettomuuteen, jollei heitä muistuttele! Niin oli kinkeri
muodostunut sellaiseksi, että mökkiläiset luetettiin järjestään, mutta
talokkaita valikoiden; niissäkin oli, näet, toisenlaisia ja
toisenlaisia.

Ja emännät, jotka lukemasta vapautettiin, tekivät papistolle juustoja
oikein rasvamaidosta. Ollaanhan ihmisiksi kahden puolen!

Mutta sitten tuli papille apulainen, Mikkonen oli hänen nimensä.
Pitäjäläiset sanoivat, että kovinhan se on nuori, aivan poika vielä.
Hän ehtikin juuri kinkerin ajaksi. Ihmiset rupesivat kyselemään
toisiltansa, onkohan uusi pappi kova lukemista tiukkaamaan. Ei häntä
yleensä kovaksi sanottu, luettamattakin kuului jättävän joitakuita,
niinkuin ennenkin, erittäinkin niitä, joilla on hyvänlaiset lukumerkit.

Mutta oikein rauhaan ei Vauhkosen emäntä päässyt näillä
vakuutuksilla. "Hyvät lukumerkit kun on", sanottiin, "niin päästää
lukemattakin." Kukapa sen tietää, mitä ne papit ovat sotkeneet sinne
kirkonkirjoihin ... ei ole tainnut merkkienpanoon juustot auttaa...

"Kuules, Antti", sanoi Vauhkosen emäntä miehelleen eräänä päivänä,
"oletko huomannut, kun pastori iltasilla kävelee tuossa maantiellä?"

"Olen minä."

"Meidän kartanoa se usein katselee, oletko havainnut?"

"Taitaahan tuo katsella."

"Mutta ei hän tunne meitä, sinua ja minua."

"Joskopa ei tuntisikaan." Antti oli vähän väsyksissä eikä juuri
välittänyt sellaisista asioista. Aikaa vain haaskautuu, kun pitää
herrain kanssa kamarissa istuskella...

Mutta emännällä oli omat ajatuksensa asiasta; hän selvittikin ne
Antille melkein vihoissaan. Ymmärrätkö, mies, että kun kinkeri tulee,
niin mitenkä se pastori tietää, mistä me ollaan! Kyllähän Antti sen
sitten jo ymmärsi, sillä lukeminen ei suinkaan ollut hänen vahvoja
puoliansa. "Noo, saisipa tuon nyt käskeä taloonkin", sanoi, näyttäen
välinpitämättömältä, vaikka jo alkoi pitää hänkin asiaa erittäin
tärkeänä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä käveli nuori apulaispappi Mikkonen maantiellä juuri
Vauhkosen kartanon edustalla. Mieltä painoi raskaasti velkataakka, joka
kouluaikana oli kasvanut melkoisen painavaksi ja josta juuri äsken oli
saanut ikävän muistutuksen; oli nimittäin eräältä velkojalta tullut
kirje, jossa tämä aivan yksinkertaisesti arveli, että sopisi kait sitä
nyt jo maksaa, kun oli virkaan päässyt.

Se harmitti ja suututti Mikkosta. Eikö tuo hyvä ihminen ymmärrä, ettei
apulaisen palkka kauas riitä!

Hänen mielestänsä oli maailmanjärjestys jotenkin kiusallinen:
kaikenlaisilla ihmisillä, joilla ei ole mitään henkisiä varoja, niillä
on rahoja; joilla taas on henkisiä aarteita, heillä usein on toinen
tasku tyhjä eikä toisessa mitään.

Tilanne rupesi taas tuntumaan tukalalta ja ajatukset uhkasivat ryöstää
koko elämänonnen... Huh! Rahamiehet ovat vielä olevinaan muutenkin kuin
parempia ihmisiä, muutamat...

"Tuossakin elää varmaan yksi rahanpalvelija."

Hän katseli Vauhkosen rakennuksia. Olikin niissä katselemista!

Siihen Mikkosen lähettyville maantielle ilmestyi ukko, Vauhkosen Antti
itse, kumarrellen ja lakkia nostellen.

"Hyvää päivää."

"Jumal' antakoon", murahti Mikkonen ja katseli syrjittäin vihaisesti
Vauhkosta.

"Mihinkäs maisteri nyt on menossa? Vaikka ei minun, tuota, mitään tule,
mutta kysynhän, kun sattuu."

Mikkonen ilmoitti, ettei hän juuri minnekään ole varsinaisesti menossa.
Niin saatiin kiinni puheen päästä, ja Vauhkonen rupesi tupaan
haastelemaan:

"Eikö maisterilla nyt olisi aikaa tupaan käydä piiputtelemaan? Meidän
on oltu kirkkoherrankin kanssa aina hyviä tuttuja, tuota... Tehkää nyt
niin hyvin."

Ja Mikkonen tekikin niin hyvin, lähti kuin lähtikin tupaan... Saapihan
tuonne mennä.

Vauhkonen ihastui, kun maisteri vähin kehoittamisin lähti, tuli yhä
puheliaammaksi ja rupesi selvittelemään taloudellisia asioitaan.

"Tuon tallin tekaisin viime talvena, kun vanha rupesi jo niin huonoksi
käymään. Meillä on neljä hevosta ja tämän keväinen varsa viidentenä.
Onko pastori nähnyt meidän hevosia?"

Ei pastori sanonut nähneensä.

"Kyllä ne juuri tuntee meidän hevoset, tuota." Vauhkonen naurahti
hyvillään. "Ne ovat vähän niinkuin ruuan ääressä olleita. Eikö pastori
käy katsomaan varsaa, se on tallissa ja emä."

"Mennäänpä vaan", lupasi pastori.

Vauhkonen aukaisi tallin oven ja astui sinne perälle, missä varsa
karsinassa emänsä lähellä oleili. Hän rupesi siinä varsaa hyväilemään.
Tamma alkoi kadehtia, kurotti kaulan pitkälle, siirotti korviaan ja
ratkesi ääntelemään.

"Katsokaas, kun se kadehtii tuo tamma."

"Korea varsa", kehui pappi.

"On se, ja sitten niin iso. Tästä samasta tammasta meillä on jo kaksi
täysikasvuista hevosta. Se on hyvä tamma ja tekee hyviä varsoja, olipa
ori melkein vaikka minkälainen hyvänsä."

"Hm, vai on niin hyvä."

"On se, vaikka kyllähän sitä nyt on aina koetettu katsoa, että orikin
on hyvänlainen, mutta sittenkin. Tämä varsa on ruunun oritta, joka on
Leppälän patruunalla; se on juoksurin sukua." Kertoessaan jätti
Vauhkonen varsan siihen, meni tamman parteen ja rupesi sitä
taputtelemaan.

"Katsokaas, kun tällä on vankka kaula vielä, vaikka on jo toisella
kymmenellä ja vaikka on tamma; se on niin kuin oriilla."

Jopa täytyi papin ruveta kehumaan tammaa. Vauhkonen kävi hyville
mielin:

"Kylläpä pastori tuntuu ymmärtävän hevosasioita."

"Ainahan sitä nyt vähin."

"Niin, niin. Vaan niitä on herrasmiehiä, jotka eivät ymmärrä hevosista
niin mitään. Mutta meidän maamiesten täytyy ymmärtää, meille on hevonen
kuin toinen käsi. -- Älkää nyt, pastori, lähtekö, mennään tupaan."

Emäntä oli kamaria puhdistellut ja tuli naureskellen tervehtimään
pastoria, kun kuuli tupaan tultavan.

Kun kamarissa oli saatu paperossit kuntoon, rupesi juttu taas käymään.

"Mitäs pastori pitää meidän pitäjäästä?"

Pastori ei osannut siihen sanoa juuri sitä ei tätä, vähän aikaa kun
vasta oli pitäjäässä ollut. Noin ylimalkaan hän sentään sanoi pitävänsä
pitäjäläisistä.

"Tämä on varakasta pitäjästä," tuumi taas isäntä.

"Varakastapa taitaa olla, kylläpä se siltä näyttääkin."

"Varakasta se on, mutta kyllä niitä on köyhiäkin. Sekalainen on
seurakunta. -- Häh, mitä sanot emäntä?"

"Minä kysyn vaan, että tapasiko se Putilainen sinua?"

"Niin, tapasi hän kyllä."

"Mitä sinä sanoit hänelle?"

"Sanoin, että koettakoon nyt jollain keinoin hankkia edes inträssin."

"Mitä sinä sillä lailla menet lupaamaan!" huusi emäntä kiivaasti ja
tuli kamarin ovelle. "Kehuvat ihmiset, että hän on menevää kalua, menee
sinne koko retules."

"Noo, älähän nyt," rupesi isäntä suhittelemaan ja katsahteli, mitä
pastori tästä mahtanee ajatella. Emäntä kääntyi mutisten tupaan ja
katsahti hänkin pastoriin, jotta ymmärtäneekö edes, ettei se, josta
puhutaan, ole tässä ainoa saatava meillä?

Isäntä rupesi pastorille selvittämään juttua.

"Se on vaan," hän sanoi, "yksi köyhä talollinen metsäkylässä, jolta
meillä on vähän saatavaa."

Puhuessaan meni hän piirongin luo ja otti sieltä laatikosta muiden
paperein joukosta yhden, jonka kanssa tuli pastorin tykö tyytyväisesti
hymyillen.

"Kas tässä on hänen velkakirjansa, se pitäisi tekemän vähän ylitse
viisisataa markkaa. Mutta kun ei ole moneen vuoteen maksanut
korkojakaan. Minä olen ajatellut, että eikö sitä pitäisi panna
hakemukseen?" Hän lausui tämän ikään kuin papilta kysyäkseen neuvoja,
ja jätti paperin hänen käteensä. Mikkonen kysyi ihmeissään isännältä:

"Niin, mitä tahdotte minun tekemään tämän paperin kanssa?"

"Minä vaan ajattelin, että jos pastori olisi viitsinyt katsoa paljonko
se on korkoa kasvanut?"

Papin täytyi ruveta laskemaan. Koko sen ajan keinutteli isäntä itseään
tyytyväisenä keinutuolissa. Kun pappi oli saanut lasketuksi, ilmoitti
hän tuloksen.

"Jaa", sanoi isäntä, "kyllä minäkin olen ajatellut, että niille
paikoille se on." Hän otti paperin, vei sen kaappiin ja toi sieltä koko
tukon muita samallaisia.

"Mitähän tuon korko mahtaisi tehdä?" hän aivan jokapäiväisiä ajatellen
kysyi ja asetti yhden paperin papin eteen.

Mikkosen posket punottuivat ja hän nousi tuskastuneena ylös.

"Antakaa anteeksi", hän siivosti sanoi, "mutta minä en nyt jouda,
minulla on vähän kiire."

"No, no, älkää nyt, antaa vaan olla, tuota... Mutta odottakaahan nyt,
emäntä tuo kahvia", isäntä hätäillen puheli, otti paperinsa pöydältä ja
rupesi itse niitä soututuolissa katselemaan.

"Minä vaan ajattelin", hän jatkoi, "jos pastori tahtoisi eli joutaisi
niitä laskea. -- Emäntä! eikö se kahvi jo ole valmista?"

Emäntä ilmoitti kohta tuovansa.

"Mistä pitäjäästä pastori onkaan kotoisin?" kysyi isäntä taas.

Tämä mainitsi sen.

"Vai niin. Minä olen kuullut, että olette talonpoikaisista vanhemmista,
vai oletteko?"

"Olen. Isäni on räätäli."

Se vasta ihmetytti isäntää.

"Vai räätäli! No onkos hän ollut niin varakas, että on jaksanut
poikansa kouluttaa papiksi asti?"

Mikkonen ei tiennyt oikein, mitä tuohon pitäisi vastata. Sanoihan
kuitenkin: "Eihän isälläni mitään varoja ole ollut, köyhä mies hän on."

"Vai niin. No sitten on varmaan joku auttanut erittäin." Vauhkonen
katseli osanottavaisena Mikkosta. Mies parka, kun olet köyhä!

Emäntä toi juuri kahvia ja antoi siten pastorille tilaisuuden jättää
vastaamatta.

"Pastori tekee nyt niin hyvin..."

Isäntä odotti yhä vastausta, mutta pastori vaan joi kahvia.

"Mihinkä asti nyt on ehditty pitämään kinkeriä?" alkoi emäntä kysellä
jotain puhetta matkaan saadakseen. Pastori ilmoitti sen ja tuli muuten
vilkkaammaksikin emännän läsnä ollessa ... osoitti hänelle oikein
säädyllistä kohteliaisuutta.

"Pelkääkö emäntä kinkeriä?" hän nauraen kysyi. Emäntä vähän
hämmästyi... Onkohan mahtanut katsoa lukumerkkeihini?

"Naisväki täällä näyttää yleensä kovin pelkäävän kinkerilukua", nauroi
pastori ja jatkoi sitten: "En minä lueta paljoa."

Emäntäkin jo sai itsensä jotain sanomaan:

"Pelätähän sitä saakin kun..." Emäntä nauroi heleästi ja katsoi
luottavaisesti pappiin, "kun ei näin ijällisenä tule enään niin
ahkeraan ulkolukua luettua."

Pappi nauroi hyväntahtoisesti.

"Älkäähän nyt emäntä kovin peljätkö, en minä tahdo olla vaativainen."

Juttu emännän kanssa rupesi käymään keveäksi ja pastoriakin jo oikein
huvitti. Mutta sitten emäntä yht'äkkiä kesken kaiken sanoi isännälle:

"Kuule isäntä, anna nyt pastori laskee paljonko sen Tuomaan velka on
korkoa kasvanut."

Pappi pelästyi ja rupesi itseänsä nuhtelemaan: miksi rupesinkaan raukka
näin kauan oleilemaan! Mutta uskoikos tuota, että akkakin rupeaa
kirotulla koron laskemisella hätyyttämään...

Hän nousi ylös ja rupesi mongertamaan kiireestä ja kauan viipymisestä.
"Ai, ai, kello on jo kohta seitsemän!" Sen ohessa isäntä melkein
surullisella äänellä kertoi emännälle, että hän kyllä oli jo asiasta
puhunut pastorille, mutta kun tällä oli niin kova kiire. Pastori meni
jo ovessa, kun emäntä vasta tuli tolkulle asiasta.

"No istukaahan nyt herra pastori!" hän rupesi huutamaan. "Ei nyt pidä
talolle sitä häpeätä tehdäkään, että yhdeltä kahvikupilta lähteä.
Tehkää nyt niin hyvin ja istukaa, minä tuon toisen." Emäntä lähti
liikkeelle ja sai väkipakolla pastorin istumaan vielä ja toista
kahvikuppia odottamaan.

Isäntää oli äsken jo melkein unettanut, kun ei pastorin ja emännän
keskustelut yhtään huvittaneet. Mutta tuossa tohakassa hänkin virkosi
ikihyväksi.

"Pian nyt tulee taas käräjätkin", hän alkoi pastorille kertoa.

"Vai niin."

"Ei suinkaan pastorilla ole käräjä-asioita, vai kuinka?"

Eipä ollut.

"Minä olen sinne haastattanut tuolta Kuraaselasta yhden miehen. Minun
on häneltä saatavaa toista sataa markkaa, eikä maksa ollenkaan."

Emäntä tuli juuri sisään ja kuuli viime sanat.

"Niin, siltäkö Kuraaselan mieheltä?" hän kysyi. "Se on kanssa yksi
muutama... Pastori ei usko minkälaisia lurjuksia ne ihmiset ovat
osalta. Kun ne saavat velaksi, niin maksusta ei välitetä, ei niin
mitään." Hän katsoi kärsivän tavalla pappiin, odottaen sieltä hiukan
osanottoa ja myötätuntoisuutta tässä pimeydessä.

Pappi hymyili.

"Maksaisivat kai ne muuten, mutta jos eivät jaksa. Kun eivät saa
rahoja, niin milläpä maksavat, hyvä emäntä."

"Mutta kyllä niillä on pahaa tahtoakin", vakuutti emäntä.

"Pastori ei tunne niitä", hymyili isäntä.

Pastori myönsi sen kyllä mahdollisesti olevan totta.

"Onko pastori tästä naapurista, joka täällä mäellä on, mitään kuullut?"
alkoi isäntä salaperäisenä udella.

"Jaa kenestä?"

"Tästä vaan, tästä Mäki-Vauhkosesta", auttoi emäntä joka jo ymmärsi,
mitä isäntä tarkoitti.

"En ole kuullut", sanoi pastori puolittain äreästi.

"Niillä on suuret asiat", jatkoi isäntä yhä salaperäisenä, ikään kuin
epäillen, josko hän pastorille ollenkaan ilmoittaakaan koko asioita.

"Velkaako tarkoitatte?" Pappi veti suutaan omituiseen hymyyn, osasi
näetten jo arvata mitä laatua se asia oli, joka Vauhkosen mielestä oli
"suuri asia."

"Velkaa on", hän sanoi ja pudisti päätänsä arvelevaisesti, "on niin,
että saa nähdä kuinka se mies seisoo, jos tulee loukkaus vuosia."

"Ja poikaansa on vielä ruvennut kouluuttamaan yliopistoon", liittyi
emäntä kertomaan raskauttavana asianhaarana. "Rahat pitää sinne nyt jo
aivan velaksi ottaa. Tuo meidän mies sille on antanut. (Kääntyen
isännän puoleen.) Kuinka paljon sinä laskitkaan jo antaneesi?"

"Toista tuhatta, markkaa."

Pastori älähti jotain ja Vanhkosen puolisot saattoivat otaksua sen
ihmettelyksi Mäki-Vauhkosen asiain kurjasta tilasta ... ymmärtäähän
pastori, kuinka hullusti siinä asiat ovat!

"Kyllä ne sanovat että sillä pojalla on hyvä pää", jatkoi emäntä,
"mutta kun ei ole itsellä varoja kouluttaa, niin ei sitä pitäisi lentää
ylemmäksi kuin siivet..."

"Mitähän siitä nyt on vaikka kouluttaakin velaksi. Jokaisellahan sitä
saa olla oma tahtonsa ... älä siinä sellaisia", rupesi isäntä
hätyyttämään, sillä hän alkoi pastorin liikkeistä epäillä, ettei tätä
asia miellyttänyt.

"Oma tahtonsa", matki emäntä, "entä jos kuolee, niin kuka sitten sulle
maksaa? Minä olen jo sanonut tässä isännälle, ettei saa enää antaa;
pysyköön suutari lestissänsä. Eikö niin pastori? Mitäpä niiden
tarvitsee kaikkein papiksi pyrkiä, sellaisten."

"Niinpä niin, aivan niin." Pastori naureskeli ja tarjosi kättä.
"Hyvästi nyt vaan ja kiitos!"

"Hyvästi, hyvästi. Kiitos käynnistä. Pastori tekee nyt niin hyvin ja
muistaa toistekin käydä ... on ollut nytkin niin hupaista että..."
Emäntä ei osannut oikein määritellä, kuinka hupaista olikaan ollut.

Isäntä oli nolona. Hän ajatteli, että pastori ei ollut oikein
tyytyväinen... Mikä sen tietää, mistä ne herrat kulloinkin suuttuvat!

Pastori näki kyllä, että isäntää joku vaivasi. Osittain hän osasi
arvata syyn tuohon. Asia rupesi häntä huvittamaan tiellä pois
mennessään... Tulen kun tulenkin teitä vielä joskus huvittelemaan,
kelpo Vauhkoselaiset!

       *       *       *       *       *

Juhlapäivä se muuten onkin lukukinkeripäivä. Vaikka sitä vähin
pelätäänkin, niin sitten kuin kohu ohi menee ja pääsee papista
nuhtelematta, niin on kuin oisi lahjan saanut.

Ja ne onnelliset sitten, joita ei lueteta! Kylläpä sen näkee heidän
silmistään, mitä ajattelevat silloin kun pappi noikkaa päällään
ystävällisesti ja käskee istumaan alas. Yksin kinkeripäivää varten
heidän kannattaisi vuoden elää.

Mutta -- armahda niitä, joita pappi nuhtelee! No, eipä sekään
oikeastaan nyt niin sydämelle käypä asia ole, sillä tavallisesti vaan
köyhiä ja mitättömiä ihmisiä nuhdellaan ja he ovat siihen jo kyllä
muutenkin tottuneet. Elämä on tavallisesti johdonmukainen: heille se
näyttää aina nurjan puolensa, toisille taas paremman puolensa.

Mutta toisinaan se tekee kummallisen kuperkeikan: näyttää paremman
puolensa köyhille ja huonomman puolensa rikkaille. Kenties se silloin
leikittelee.

Tämä uusi pappi olikin kätyrinä onnelle, kun se kuperkeikkoja heitti.
Hän, tuo pappi näetten, tuon tuostakin sanoi, äideille, joilla
nähtävästi oli ainoa pumpulinen kirkkohameensa yllä ja neljä viisi
lasta ympärillä, vaan jotka, lukivat mikä paremmin, mikä huonommin,
lukivat kuitenkin.

"Äidin ei tarvitse lukea."

Mutta sitten hän toisinaan, huomaamatta emäntäin kaksinkertaisia
leukoja ja "hyvyydellä" hankittua kohteliaisuutta sekä kunnioitusta
velkovaa ulkoasua, sanoi:

"Kas tuosta sopisi alottaa." Viittasi silloin sormellaan tarkoitettuun
kohtaan Uudessa Testamentissa.

Ihan näin hän teki Vauhkosen emännällekin. Tämä pelästyi, niin että
oikein horjahti. Tarkoittikohan se pastori edes...

"Niin mitä?" kysyi emäntä huomauttaaksensa pastoria että hän se oli.
Sitä saattaa kyllä vahinko tulla papille tuossa kiireessä, niin ettei
aina äkkää ketä lukemaan käskee...

Pastori katsahti emännän silmiin, siitä kirkonkirjaan ja sormi harhaili
pitkin sorkka-riviä.

"Emäntä on hyvä ja lukee tuosta." Hän osoitti Uuteen Testamenttiin.

Vauhkosen emäntä koetti ruveta lukupuuhiin. Muutkin ihmiset sitä
oudoksuivat ... mahtaako edes nähdä emäntä, kun noin punottaa.

Emäntä koetti hymyilläkin, kun otti kirjan käteensä.

Jo totisesti tuli melkein selville yksi värsy, kun pastori autteli
ystävällisesti. Mutta sitten rupesi emäntä silmiänsä räpyttelemään ja
valittamaan, että näkönsäkin viimeaikoina on niin huonontunut, ettei
tahdo nähdä kirjaa ollenkaan.

"Antaapa olla, koetetaan vähin ulkoakin", sanoi pappi.

Emännän suu liikkui ja meni surkeaan hymyyn. Nähtävästi hän aikoi
jotain sanoa, mutta pappi ehätti ennen.

"Mistä Katikismus on otettu?" Kun pappi teki kysymyksen, katseli hän
tuonne toisten ihmisten päälle, sinne, missä lukkari ja väkkäri
luettivat.

"Enpä taas muistakaan oikein, kuinka tuo luku alkoi", suputteli emäntä
itsekseen, mutta niin kovasti, että se kuitenkin kuului.

"No tiedätte nyt muuten kuitenkin mistä Katikismus on otettu?"

Emäntä jännitti ajatuksiaan ja teroitti katseensa muistelevan
näköiseksi.

"Eikö emäntä tiedä mistä Katikismus on otettu?"

"En, en minä nyt sitä muista, vaikka kyllä minä sen tiedän, mutta ...
ei ... vaan tule mielehen." Tämä näytti olevan vaikea tunnustaa.

"Emäntä lukee ensimäisen käskyn."

"Mitä se on, vastaus, meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa..."

Tuon pitemmälle ei hän päässyt.

"Mistä asiasta puhutaan Alttarin sakramentissa?" kysyi pappi taas.

Ei kuulunut vastausta. Emäntä seisoi hiljaa, henkeään vetämättä, mutta
ei mikään sattumuskaan kuiskannut korvaan selvitystä noihin
ongelmoisiin kysymyksiin. Ihmiset ympärillä rupesivat kuiskuttelemaan
ja kovin julkeasti tirkistelemään Vauhkosen kiusattua emäntää.
Muutamain jo rupesi käymään sääliksi akkaparkaa.

Pappi punastui yht'äkkiä.

"Tuleppas tänne, sinä pikkupoikanen siitä."

Kovin pieni kaunis poika isänsä saappaissa astua laahusti pöydän
ääreen.

Ihmiset lakkasivat sähisemästä, hengittämästäkin. Tarkattiin vaan, että
mitä se pappi nyt oikeastaan aikonee.

"Mikä sinun nimesi olikaan, poikanen?"

"Aukusti."

"Vai niin. No kenenkä poika?"

Poika teki selvän siitä. Emäntä hiplasi noin puolen askelta sivulle,
teki mieli kysyä, joko hän vapaaksi pääsee, mutta ei uskaltanut.

"Mistä Katikismus on otettu, Aukusti?"

"Pyhästä Raamatusta."

"Niin, no se on oikein. Kuuliko emäntä nyt?"

"Kyllä minä..."

Ihmiset ympärillä katselivat toisiaan ja purivat huuliaan.

"Lueppa, Aukusti ensimäinen käsky."

Poika lateli sen hyvin puhtaasti.

"Niin, no niin se on. Mutta sanoppas nyt vielä, mistä asiasta puhutaan
Alttarin sakramentissa?"

"Herran Ehtoollisesta."

"Aivan oikein poikaseni. Tässä on nyt sinulle lahjaksi uusi Katikismus,
ota se ja lue hyvin. Ole muutenkin ahkera lukemaan, niin sinä olet
_rikkaampi_ kuin moni täällä." Hänen vakava katseensa vaelsi yli
väkijoukon ja pysähtyi juuri viime sanassa Vauhkosen emäntään. Hän
kumarsi emännälle merkiksi, että nyt saisi poistua.




Rinni-pahanen.


Matka-rinnit ovat aina koko kylän omaisuutta: kun yhdellä on, niin sitä
lainaavat kaikki.

Ellu Karttusella oli semmoinen; siinä tallin seinustalla se melkein
aina ajelehti sateessa ja räystäs-vuodossa kunnes rupesi luhisemaan ja
huonoksi käymään. Erään kerran lainasi hän sen noille Pakaraisen lesken
pojille kaupunkimatkaa varten. Mutta lesken pojat olivat huolettomia,
eivät vieneetkään kalua kohta kotiin vaan jättivät ajelehtimaan pihalle
tarhan puoleen.

Siinä sen talven mittaan ohi kulkeissaan näki Laukun Hermanni, ja kun
hän kevätpuoleen tarvitsi lähettää pojat holliin, eikä itsellä ollut
sopivaa, nättiä häkkiä reelle pantavaksi, jolla olisi saatu heiniä ja
muuta rojua hollitarpeeksi viedä, niin hän muisti tuon pienen häkin
Pakaraisen tarhakartanolla. Kun Laukun Hermanni meni Pakaraiseen ja
ajoi asiansa, niin pojat sanoivat että rinni oikeastaan onkin Karttusen
Ellun ja käskivät viedä sinne kun tarvitsemasta lakkaa.

Mutta kun Laukun pojat tulivat hollista väsyksissä, eivät he viitsineet
kohta lähteä Karttuseen rinniä viemään, vaan sysäsivät sen jauhopuodin
välyseen ja unohtivat sinne koko kesäksi.

Sitten seuraavana syys-talvena poltti Leenan Tuppu havu-tuhkaa ja pyysi
Laukusta hevosta, saadaksensa tavaransa viedä lasitehtaalle. Antoi
Hermanni hevosen, perin hyvänapuinen mies kun oli, ja reen päälle löysi
Tuppu itse jauhopuodin välysestä tuon Karttusen Ellun rinnin.

Hermanni suuttui, kun näki, etteivät pojat olleetkaan rinniä
kotiin vieneet ja rupesi pojille haukkumaan. Mutta nämätkö eivät
olisi osanneet itseänsä puollustaa! Se tapahtui kerrassaan
asianmukaisella tavalla: mitähän olisikaan Karttusen Ellu kesällä
tehnyt rinnillänsä ... vieköön Tuppu nyt kotiin, kun tarvitsemasta
lakkaa.

Mutta Tupun mielestä oli rinni jo kovin huono, kaiteet jo osittain
lahot ja puolapuita poikki... Jääköön siihen Tupun navetan seinustalle
siksi, jos sattuu uusi matka tulla tehtyä lasitehtaalle, niin onhan
valmiina. Eipä taida se Karttunenkaan sitä tarvita koska ei jo ennen
ole pois noutanut ... ja vanha rämäkin kun on jo, on tainnut uuden
sijaan laittaa... Ja jos ei niinkään, niin saa hän minulta aina omansa;
keväämpänä vien pois kun en enää tarvitse.

Mutta -- -- auttakoon! Tuppu kuoli Kynttilin aikana! Mistä akka sitten
olisi tiennyt mistä mies-vainaja lie hyötynyt tuon rinni-rämän.
Olipahan vaan sopivaa, että itsellä oli sellainen, kun miehen jättämiä
tuhan vähiä meni lasitehtaalle viemään, että saisi hautausrahoja.

Tupulta jäi jälkeen velkaa ja lapsia. Velkoojat vaativat huutokaupalla
myömään sekä mökin että irtaimen.

Pääsiäis-maanantaina oli huutokauppa. Matka-rinnikin siinä myytiin ja
sen sai tuo Lumppukauppias Metkunen ja maksoi siitä kaksikymmentä
penniä. Muutakin rojua sai Metkunen huutokaupassa, muun muassa
Tuppu-vainajan puolitalaisen tahon.

"Hyvin osaa kaupotella tuo Metkunen", sanottiin siinä, "ostaa ensin
rinnin ja sitten sen tavaraa täyteen."

Siihen tuli myöskin Pakaraisen lesken vanhempi poika.

"Kas", hän sanoi, "onpa siinä ihan kuin Karttusen matka-rinni."

"Lienee Tuppu sen itsellensä jollain kurin Karttuselta kaupotellut,
vähäkö haalasi se vainaja!" Niin miehet arvelivat.

Metkunen haki hevosen kotoansa, pani ensin rinnin reelle, sitten muut
tavarat ja vei kotiinsa.

Eräänä päivänä hän kauppamatkoillansa sattui menemään Karttuseen.

"Mutta perhana soita, Metkunen! sulla on minun matka-rinnini. Mistä sen
olet saanut?" rupesi Ellu sanomaan kun Metkusen kuorma lähestyi.

"Häh, sinun? Pyhi huulias, velikulta, vai sinun. Leenan Tuppu-vainaan
avisoonista ostin ja maksoin 20 penniä."

"Mutta minun se on ja minä otan omani pois. En ole sitä Tupulle
milloinkaan myönyt."

"Vai pois", Metkunen nauroi, "olispa se hupainen juttu!"

"Otan minä pois omani, kun otankin, näinpä sen sitten missä hyvänsä.
Pari vuotta on rinni jo ollut kateessa, enkä ole tiennyt, missä se on
ollut. Ota pois reeltäsi ja jätä siihen."

"Ohoh, mies. Minä olen kalun rehellisesti ostanut, totta jumal'iste! En
anna vaikka... Mutta ota sinä hinta Tuppu-vainaan leskeltä."

"Mitä minä hänestä. Jos sinulla on hänen kanssansa asioita, niin
suorita itse. Minä otan rinnin!"

Ja Ellu totisesti rupesi sitä riistämään pois reen päältä.

"Kyllä, kuule veikkonen, rinni pysyy sinulta siinä ihan varmaan!"
Metkunen otti kaakkinsa suitsiin, käänsi sen pihasta pois menemään,
antoi ruoskaa selkään, istui kuormalle ja meni viheltäen tiehensä.

Karttunen jäi pitkillä nenin ja kovin suuttuneena katselemaan kun
Metkunen tiehensä meni ... tunsi itsellensä tehtävän julkista
vääryyttä. Onpa se helkkarin roisto tuo Metkunen, kun pitää toisen
omaisuutta vaikka kyllä kuulee kuinka asia on!...

Koko illan oli Karttunen pahalla tuulella, kiroili ja sadatteli, että
kuka sen viimeiseksi oli lainannut tuon rinnin. Ei hän sitä muistanut
itse, eikä muutkaan. Hän kävi jo Tupun Leenankin luona, mutta akka ei
tiennyt muuta kuin, että kauan oli rinni jo heilläkin ollut, nyt olivat
saamamiehet sen myyneet ja pitäneet rahat itse. Ei hän ollut siitä
hyötynyt eikä ruvennut liioin takaisin maksamaan.

Illalla kun Karttusen renki tuli kotiin, jutteli isäntä hänellekin
asian.

"Olisitte ottanut vaan pois", tuumaili renki.

"Hm, no, ei se ole juuri niinkään, mutta annan haaston muutamalle
lurjukselle, niin kyllä näkee mitä maksaa..."

Ja totisesti, Karttunen ei saanut rauhaa, ennen kuin iltapäivällä
joutui matkalle Mielosen lautamiehelle haastoa viemään. Mennessään
aprikoitsi itsekseen, miten oikeastaan tuon haastattaisi, joko
suorastaan varkaudesta, vaiko varastetun kalun salaamisesta. Mutta kun
ei tuosta päässyt mihinkään varmaan päätökseen niin ajatteli lopuksi,
että neuvokoon Mielonen, tuopa tuon ymmärtää, kun on vanha lautamies.

Vaan Mielonen kun kuuli Ellun touhun, pani sen kerrassaan mitättömäksi,
leikiksi. Vai kaikista tässä nyt käräjiin! ... eipä ole hullumpaa
kuultu. "Velikulta, tulitko ajatelleeksi, että se on vaan 20 pennin
asia ja kustannukset nousevat monin kymmenin kerroin?"

"Ajattelinpa kyllä, mutta Metkunen kun tekee koiruutta, niin joutaapa
saada maksaa." Karttunen hymyili makeasti.

"Älä hiidessä, älä nyt pöllöttele! Jumal'iste, en minä ainakaan ota
haastaakseni."

Ellu ei enää nauranut, vaan lähti vihoissaan pois. Kovin oli,
mielestänsä, tuo Mielonen paisunut ylpeäksi, porhoksi, kun ei enää
viitsinyt tavallisista jutuista haastaakaan!... Taikka liekö tuttu
Metkusen kanssa ja yksissä juonin...

Mutta sitten, kun tuossa harmillisena kotiinpäin asteli, muisti, että
Nietulan Aatami oli viime käräjissä tehty lautamieheksi. Sepä oli
hauskaa, että tuon muisti! Aatami oli kunnon mies, ei vielä liiaksi
sivistynyt, ei rikki-viisas eikä porhoksi paisunut...

Miten lie uskaltanutkaan niin röykkeästi kieltäytyä haastamasta tuo
Mielonen?... Oikein vaatisi asia jo, että antaa hänellekin haasto...

Seuraavana päivänä asetti Karttunen hevosen ja lähti Nietulan uuden
lautamiehen pariin.

Miehet olivatkin vanhoja tuttuja, Aatami tuli pihalle vastaan ottamaan,
vei itse kamariin ja tarjosi tupakkaa. Karttusen mieli kävi hyväksi,
kun ei virka vielä ollut pahalle paisuttanut tuota vanhaa tuttua.
Oikeastaan olisikin ollut vahinko, jos ei nyt olisi ollut joitakin
haastoja jätettävänä, kun ensikerran tapasi Aatamia lautamiehenä.
Paljon oli miehillä muutakin jutustettavaa, niin että vähällä oli
unohtua pääasia. Mutta somempi ja mahdikkaampi sen olikin ottaa sitten
esiin, niin kuin sivuseikkana vaan.

"Kuule, tuota, sinun pitää mennä haastamaan tuo Metkunen käräjiin
varastetun kalun salaamisesta."

"Ohoh, noo kyllä se tapahtuu. Minkälainen juttu se muuten on?"

Karttunen rupesi juttelemaan, kertoi asian alusta loppuun. "Eihän se
niin suuri asia ole, mutta ruveta nyt antamaan omaisuutensa mennä noin,
niin pian sitä jää puille paljaille."

"Jos se niin on, niin antaa saada rokkiinsa."

"Mutta paljonko menee sitä haastorahaa?

"Markka kymmenen penniä. Pitääkö todistajia haastaa?"

Kyllä, kaksittain piti niitäkin haastaa ja Aatami sanoi niitä
haastettavan kuudesta kymmenestä pennistä kappaleen.

Saapa maksettavia tuo Metkunen. Miks'ei jättänyt rinniä ja sopinut
suosiolla, olisi päässyt vähemmillä menoilla. Mutta ruveta lurjuilemaan
Karttusen kanssa ... ohoh mies!

       *       *       *       *       *

Kylläpä hämmästyi Metkunen kun haaston sai. Rupesi noitumaan kuin lätti
ja puuhasi antaa vasta haaston väärästä kanteesta ja kunnian
loukkauksesta.

"Jos tahdot", sanoi Nietulan lautamies hyväntahtoisesti, "niin kyllä
minä saatan samalla matkalla haastaa Karttusen."

No sitähän juuri tahtoikin Metkunen. Maksoi rahat ja luetteli
todistajat.

Mutta ennen kuin Aatami pois lähti Metkusen luota, rupesi hän tätä
kehoittamaan sovintoon, riitatoverin kanssa. Vaan Metkunen loukkautui.
Vai sopimaan nyt... "Näytänpä Karttuselle, mikä on laki! Niin, ihan
totta, minä näytän Karttuselle, mikä on laki ja oikeus."

Tuli sitten päivä, jolloin tämä tärkeä asia oli oikeuden ratkaistavana.
Ne rupesivat siinä, kun kyllä oli joutilasta aikaa, kehoittamaan
asianomaisia sopimaan.

"Juttunne on naurettava, kovin turhanpäiväinen."

Vai turhanpäiväinen! Karttunen ei hänellä sanonut olevan ainakaan
mitään syytä pelkoon. Totisesti, hän ei tahtonut riitaa, vaan oikeutta.
Metkunen irvisteli, sanoi, että jos Karttunen pelkää, niin sovittakoon
ja maksakoon kulungit, muuten saa oikeus tuomita.

Eikä asia siitä sen valmiimmaksi tullut ennen kuin iltapäivällä oikeus
sen tutkittavakseen otti. Toverit astuivat sisään, edellä Karttunen,
perässä Metkunen... Kylläpä nyt saat rykääsi Karttunen!

-- Metkus-roisto, kun olisit sovittanut mulle, niin et tarvitsisi siinä
nyt niin vapista!

Pian oli juttu käsiteltynä. Selvähän se olikin kuin päivä.
Todistajiakaan ei vannotettu, muuten vaan uskottiin suoraa puhetta. --
Odotettiin eteisessä, kun oikeus suljettuin ovien takana tuomiota teki.

Saa nähdä mitä oikeus nyt tuolle Metkuselle tuomitsee?...

Odotappas nyt Karttunen, näet pian kenellä on oikeus!...

Kutsuttiin tuomiota kuulemaan. Sisään menivät todistajatkin mies
mieheltä asianomaisten kanssa. Muitakin kuulioita ovenrakoon
tungeskeli. --

"Oikeus on ottanut asian tutkittavaksi..."

-- Jahah, näeppäs nyt riitatoveri, miten sun käy!

"-- -- Elias Karttunen saakoon rinninsä takaisin, kuten laillisen
omaisuutensa..."

"-- -- Katsoen siihen, että nähtävästi turha riidan halu on
kiihoittanut asianomaisia asiansa oikeuteen vetämään, sakotetaan
kumpanenkin -- -- asetuksen -- -- § nojalla vetämään sakkoa oikeuden
vaivaamisesta 5 talaria. Kulungit kuitataan asianomaisten kesken."

"Ja jos toiste vielä tällaisia asioita oikeuteen vedätte", jatkoi
tuomari vielä, "niin saatte sakkoa kaksin kerroin."

Lautamiehet nauravat, tuomari puree huultansa. Metkunen ja Karttunen
laapustavat ulos allapäin ja painavat eteisessä lakit pörröisiin
päihinsä. Näyttävät salaa, silloin tällöin sirauttavan toisiinsa.

-- Etpä voittanut sinä, jos en minäkään!...




Mattiparka.


I.

Hän oli tullut maailmaan vähän vasten ihmisten tahtoa: ei ollut näetten
isää iloitsemassa pojan tulosta, eikä äitikään lempeästi hymyillyt;
ihmiset sanoivat, että hammasta kiristellen vaan itkeskeli ja
otaksuivat, että hän ajatuksissaan toivoi Matin sinne, missä pippuri
kasvaa. Mutta Matti ei silloin välittänyt isästä eikä liioin lähtenyt
pippurin kasvumaille. Siinä vaan äitinsä patinoilla ajelehti päivästä
toiseen, antoi palttua toivotulle kuolemalle ja kasvoi kuten muutkin
ihmislapset.

Hyvinkin yksikseen ja omin neuvoin hän sai toimeen tulla, heti kun
vähänkin rupesi kynnelle kykenemään. Ja kukapa hänestä olisi
välittänytkään, Mattiparasta? Kun hän rupesi kerjuulle kykenemään, niin
lähti äiti "reisuun." Sanoivat kylässä, että hän oli mennyt miestä
hakemaan. Pitäkööt kyläläiset huolta pojasta!

Ja kylläpä ne pitivätkin hänestä huolta: antoivat ruokaa ja
härnäilivät, opettivat suuta pieksämään ja hulluja jaarittelemaan. Niin
opetetaan elätti-vareksiakin ja sanokaapas, koska niiden vatsa on tyhjä
ollut?

Lukemaankin hän oppi, vieläpä kirjoittamaankin. Sitä vasta ihmetteli
kylän vanhin, kun asiasta puhuttiin Matin ripille päästyä. Oli ollut
vähällä unhottaa koko pojan, sanoi kylän vanhin. "Mutta kuka hänet on
opettanut lukemaan?" Kukaan ei sitä niin tarkalle tiennyt, mutta
pitivät sen pääasiallisesti pojan terävän pään syynä. Sellaiset
oppivat, vaikka ei opetettaisikaan!... Sitte yksi ja toinen tiesi, että
tuolla eräässä töllissä hän oli talvis-aikoina asuskellut, kenties
siellä oli oppinut. Sielläpä niitä oli ollut paljon lapsia itselläkin,
eikä Matin lukemaan opettaminen ollut tullut mitään maksamaan, kun
muitten ohella oppi.

"Kelpo poika, kun on lukemaan oppinut!" Ei ihmiset siihen muuta
tienneet sanoa.

Sen johdosta kun Matti joutui puheen alaiseksi, muistettiin taas
äitiäkin. Yksi oli kuullut sitä, toinen tätä missä oli muka milloinkin
nähty kaukana retustelemassa kenenkä seurassa kulloinkin.

"Oli silläkin sydän", sanoivat ihmiset, "kun niin jätti lapsensa."

Ei kukaan muistanut isää.

"Kaikista se Jumala huolen pitää", sanottiin Mattia tarkoittaen ja
tunnettiin lämpimiä tunteita. "Mattiparka, kyllä hän nyt jo aina
eteensä katsoo!"


II.

Samppa Luutanen päivitteli nuoren akkansa kanssa. Kovin olikin ikävä
asia: arpa oli viime keväänä langettanut hänelle velvollisuuden ensi
syksynä astua vakinaiseen pataljonaan kolmeksi vuodeksi. Nyt oli
Marraskuun 1 päivään enään jälellä vaan kolme kuukautta; siksipä asia
pelottikin enemmän.

Nuori vaimo tuossa voivotteli, arveli että aivan nurin se menee koko
onni ja talon hoito, jos isäntä menee pois, hänelle kun tässä vielä
tulee pienikin hoidettavaksi.

"Hassusti se käy", tuumi Samppa, kynsi korvantaustaa jo monennen kerran
ja huokasi.

"Lähden Amerikkaan", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja katsahti kohta
vaimoansa, että onko toivoa luvasta, vai ruvenneeko itkeä tillittämään.
Emäntä hiukan sävähti, mutta omituinen piirre hänen kasvoissaan
ilmaisi, että ehdotus ei ollut järin vastenmielinen. "Hm", hän pani,
"mutta mitenkä sinnekään pääset? Et saa matkapassia."

Oh! sekös sillä eukolla vaan onkin pelkona...

"Noo, jos talon luulet saavasi hoidetuksi, niin ehkäpä matkapassitkin
saadaan."

"Kyllähän se tukalaa olisi täällä kaikesta yksinpuolin huolta pitää,
mutta..."

Siihen jäi sana. Pitäähän sitä rakastaakin, ettei nyt noin vaan
"pitkällä puulla" sovi miestänsä valtameren tuollepuolelle työntää.

"Jos vaan annat luvan mulle lähteä, niin tässä ei kauan siekailla",
sanoi Samppa.

Vaimon oli vaikea sanoa. Paha niin, paha näin. Vihdoin hän selvitti:

"No, jos mennä tahdot, niin täytyyhän sitä täällä toimeen tulla ja ...
ja nuorenahan sitä ihmisen täytyy yrittää."

"Hm", hymähti Samppa, "ei suinkaan sitä meillä nyt niin yrittämisen
vuoksi olisi tarvis Amerikkaan, mutta parempihan on ansaita rahoja tuon
kolmisen vuotta kuin olla ilmaiseksi orjana."

Akka oli aivan samaa mieltä, että niin olisi asia paljon parempi.

Tehtiin liitto: Samppa lähtee Amerikkaan kuin vaan saa passit; asiasta
ei puhuta kenellekään luotua sanaa.

Mutta miten saada passit? Siinäpä olikin sotkuinen kysymys, joka tuotti
paljon päänvaivaa. Olihan sitä liikkunut juttuja, miten yksi ja toinen
oli koiranjuonilla paperit taskuunsa saanut ja sitten noin vaan
pujahtanut, kuten muutkin matkustajat; mutta kuinka sitä silläkään
tavalla...

"Hitto tuokoon! mutta kyllä se sentään on toista tienata rahoja
Amerikassa, kuin tuolla kolme vuotta virua... On se aivan toista
Amerikassa! Olispa vaan tuossa joku joka hankkisi nimiinsä mulle
paperit, niin heti maksaisin sievät rahat!"

Siihen tielle ikkunan alle saapui joukko nuoriamiehiä, pyhäpäivä kun
oli. Niillä nuorilla on aina vehkeitä, vetävät puoleensa huomion,
vaikkapa se kuinka tärkeissä asioissa muuten kiini olisi: Samppa rupesi
sinne ensin tirkistelemään ja sitten emäntä.

Yksi näkyi joukossa oikein olevan poikaa, nuori hän oli ja
pienenlainenkin, mutta lihavahko möhkäle, halvan arvoisissa vaatteissa
ja "suu päänlaella." (Kansalla on näetten omituinen tapansa sanoa suun
olevan silloin päänlaella kun sitä ylenmäärin soitetaan.)

"Kuule", kuiskasi emäntä, "mitähän tuo Maailman-Matti tekisi, eiköhän
se?..."

"Jaa, tosiaankin!" Mieskin mielistyi asiaan. Aina ne akat keksivät
kaikki pikemmin kuin miehet! Molemmat katsoivat vielä ikkunasta. Siellä
se vehkeili Maailman-Matti, niin että oikein täytyi ruveta
naureskelemaan. "Se on hupainen veitikka tuo Matti, ihan varmaan tekee
senkin jutkun!"

"Laita kahvia", sanoi Samppa mielihyvissään, "minä käyn kutsumassa
häntä tänne." Hän pani tupakkaa pitkään piippuun ja läksi ulos. Jutteli
siellä vähän aikaa poikain kanssa ja kuiskasi vihdoin Mattia tupaan.

"Matti saa rengin pestin", rupesivat toiset sanomaan ja niin luuli
Matti itsekin, kun Samppa perässään vei kamariin asti.

"Pane piippuun, Matti." Samppa toi tupakka-laatikon pöydälle. Vähän
oudolle tuntui Matista, kun oikein isännät noin miehiksi kohtelivat.
Rengiksi ihan varmaan pyytää, rupesi Matti ajattelemaan.

Samppa alkoi puhella yhtä ja toista. Oli oikein sydän kurkussa kun
tahtoi ennättää liian kesken pää-asiaan, vaikka järki kehoitti
lörpöttelemään ensinnä jotain muuta ja sitten vasta odottamatta
hyökkäämään ydinkohtaan.

Matti tunsi itsensä täällä oudoksi, ei ilve-tuulikaan enään
puhallellut. Vakaisena hän vaan tupakoitsi ja koetti näyttää
arvokkaalta kuin ukot ainakin.

"Vanhako se Matti jo on?" kyseli emäntä kamariin tullessaan ja katsoi
niin tuttavasti Mattiin.

"Kahdeksannellatoista."

"Vai, jo se niin on ijällinen, Mattikin", sanoi isäntä ihmetellen.

"Joo'o", emäntä huokasi, "kaikista se hyvä Jumala huolen pitää. No ei
suinkaan siitä äidistäsi ole mitään kuulunut?"

"Ei ole."

"No tuota, etkö sinä jo ole Amerikkaan tuumannut lähteä, Matti?"

Sampan ääni värähti, kun hän tämän sanoi. Silmät vilkahtivat Matista
emäntään ja emännästä taas Mattiin. Emännän silmiin ne sähköisesti
vaikuttivat: panivat nekin salaa ja omituisesti sirrittäen Mattia
tirkistämään.

"Kukapa minunlaistani Amerikkaan kustantaa", sanoi Matti huolettomasti.
Hän ei huomannut ollenkaan omituisuutta kysymyksessä.

Ne rupesivat molemmat, Samppa ja emäntä, sanomaan joutavaksi Matin
tuumia, ettei muka kukaan häntä sinne kustantaisi. "Hooja, huonompiakin
sinne autetaan ja tylsäpäisempiä!"

Matti tunsi rintansa paisuvan innosta, kun tämä isäntäväki häntä
niinkin miehenä piti.

"Kyllä mä sen sanon", tuumi Matti rohkeasti jo itsekin, "että kyllä
minä sieltä tollarit toisin niin pian kuin joku muukin."

"Noo toki", vakuutti emäntäkin.

"Miks'ei", sanoi Samppa ja puhui sitten siitä, että huonommatkin ne...

"Menisin minä ainakin Amerikkaan", ilmoitti Samppa vihdoin, "mutta kun
on tuo sotaväkeen meno, niin ei pääse."

"Miksi ei pääse?" kyseli Matti nähtävästi tietäen isännän esteen syyn.
Mutta tuntui siltä kuin hänellä hampaiden takana jo olisi ollut
Sampalle valmiit päästökirjat, niin mahtavalta hän näytti.

"Ei saa passia", toisti Samppa viekkaasti Mattiin katsoen.

"Sa-ha-haa!" vakuutti Matti nauraa höröttäen ikään kuin Sampan
uteliaisuutta kiihoittaaksensa ja nousi innoissaan kävelemään.

"No millä tavoin?" kuiskasi Samppa. Hän kallisti päätänsä ja venytti
pitkäksi kaulaansa... Sanoppas sinä, kelpo Matti, millä keinoin!...
Vaikka kyllä mä tuon itsekin tiedän, mutta...

"No johan niitä passeja saa", sanoi Matti, "kun teillä on rahaa kyllä,
niin menkää kaupunkiin. Kyllä siellä on herroja, jotka tekevät vaikka
mitä."

Samppa näkyi pettyneen luulossaan Matin neuvosta. Senpä tähden hän
päätä pudistaen hylkäsi koko ehdotuksen hankalana. "Mutta jollain
muulla tavalla olisi helpompi", hän tuumi ja katsoi nyt vuorostaan
salaperäisesti Mattiin, ikään kuin näyttääksensä, ettei hän ollut
päättänyt josko sanookaan Matille ajatustaan.

Matti kävi uteliaaksi ja rupesi kyselemään. Samppa iski vaan silmää,
otti kaapista viinapullon, kaasi ensinnä itselleen ryypyn ja tarjosi
sitten Matillekin. Tämä esteli, mutta otti kuitenkin kernaasti.
"Ryypätään kun rookataan", hän sanoi. Näytti muuten alkavan vähin
tutustua talossa ja rupesi jo kokkiansa laskettelemaan. Mutta jo
vihdoin taas muisti asian.

"Millä kurin te sitten tuumisitte päästä lähtemään?" alkoi hän
uudestaan kysellä. Samppa otti siinä juuri ryyppyä, ettei akka ehtisi
hätään. Kaasi vielä Matillekin ja sanoi nähtävästi karvasta haikua
kurkustaan kakien:

"No etkös ole kuullut, millä tavalla meni Matilainen? Ota ryyppy!"

"Niin persana, hän meni tuon Hermannin, tuon Kaapon Hermannin passilla
ja lähetti sitten Hermannille passin takaisin ja vapaapiletin siitä
hyvästä."

Samppaakin nauratti ja hän katsoi sukkelasti Mattiin.

"Otas vielä ryyppy, Matti", hän kehoitti. Toinen otti estelemättä;
ajatteli hänkin, että jos emäntä tulee pian, niin vie pullon pois.

"Luulisitko Matti, että tässä likitienoilla olisi joku, joka uskaltaisi
ryhtyä samaan kauppaan?" Tätä kysymystä lausuessaan oli Sampan äänessä
kummallinen sävel.

"Enpä tiedä", sanoi Matti arvelevaisesti.

Emäntä toi juuri kahvikalut pöytään ja kaatoi kuppeihin. Samppa odotti
äänetönnä että Matti jotain sanoisi. Matti taas kainosteli emäntää,
arvellen ettei tällaisista asioista saisi puhua kuin miesten kesken.
Mistähän osasikaan poika tuota jo kainostella!

"Niinpä nyt ollaan hiljaa, että..." emäntä sanoi.

"No, etkö jo muista ketään?" kysyi Samppa vihdoin.

Matti äkkäsi, ettei emäntää tarvitse kartella. Mutta ymmälle hän silti
joutui, ei juuri ollut sanaa suuhun tulevaa.

"Enpä oikein tiedä", hän päätä kyhnien sanoi.

Emäntä ei ruvennut utelemaan, antoi miesten tuumia ja kahvia juodessaan
tuon tuostakin silmäili salavihkaa Mattia... Mitähän tässä sanoisi,
että saisi tuon puhumaan?

Sampasta oli odotus tuskallista. Jättäen kahvin puoli juomiin nousi hän
ja astui Matin eteen.

"Etkö sinä, Matti, tahdo lähteä Amerikkaan?" Hän lausui tuon käheästi
kuiskaten ja laskien kämmenensä Matin olalle, jäi hän siihen, outo hymy
huulilla vastausta odottamaan.

"Lähden kyllä!" Matti pöyhähti seisomaan Sampan rinnalle. Tämän
silmistä leimahti iloinen välähdys: Ei, jumaliste, mene enään ainakaan
muille kertomaan, eikä minua tässä pulaan saattamaan!...

"Mikä puhe teillä nyt on?" Emäntä hiljaa kysäsi ikään kuin ei olisi
osannut aavistaakaan asiaa. Samppa oli niin innoissaan, ettei osannut
keksiä mitään kiertopuheita, jos olisi tahtonutkin. Suoraan vaan,
sormiansa naksauttaen sanoi:

"Me menemme Matin kanssa Amerikkaan! Matti hankkii passit ja minä
rahat, eikös se ole tasaista kauppaa?"

Mattikin oli noussut lattialle astelemaan, mutta hiukan nololta hän
näytti ja asiata aprikoivalta. Samppa kaasi ryypyt. Ruvettiin sitte
puhumaan asian yksityisseikoista. Matti saatiin rohkaistuksi, vieläpä
hän innostuikin asiaan niin että olisi heti puuhaan ryhtynyt, jos ei
olisi ollut yö vastassa. Asiassa päätettiin, että Matti tulee
huomisehtoolla uudestaan, tekemään itselleen päästökirjan täällä
kamarissa ja sitten jonakin ehtoona käy sen avulla nimismiehen passit
saamassa; Samppa varustaa itsensä valmiiksi lähtemään jonakin yönä;
kellekään ei puhuta sanaakaan. Amerikasta oli Sampan puhe lähettää
kohta sinne päästyään Matille passi ja matkapiletti. Ja niin erottiin.


III.

Eräänä päivänä, noin pari viikkoa edellisen jälkeen levisi kylässä
akkain kesken juttu, että Luutasen Samppa on lähtenyt Amerikkaan,
karannut kruunulta ja akaltaankin, kun ei ollut sillekään mitään
ilmoittanut. Mentiin katsomaan Luutaseen, onko siinä perää, kun
puhutaan. Perääpä oli, koska emäntä itkua tuhersi ja sanoi, ettei hän
ymmärrä vaikka päänsä puhki ajattelisi, mihinkä Samppa on mennyt.

"No eikö hän sullekaan sanonut?" kyseltiin.

"No ei, hyvät ihmiset! Mitäs minä sitten sanoisin, etten tiedä ... vai
luuletteko te..."

"Eei, ei toki luulla mitään. Mitäs sitä nyt sitten semmoista! mitäpä
sulle olisikaan hyötyä valehtelemisesta. Mutta kummapa se oli, kun noin
meni ettei sullekaan sanonut... Amerikkaan hän kai kuitenkin on
mennyt."

Emäntä rupesi väittämään, ettei hän sentään vieläkään usko Sampan
Amerikkaan menneen, mutta missähän vaan lienee.

Koko kylässä oli se kohta puheen aiheena, mutta vasta muutamain päiväin
kuluttua se ehti nimismiehelle, joku meni ja kertoi: "Siitä meidän
kylästä karkasi Amerikkaan Luutasen Samppa, niin ettei sanota
akallensakaan ilmoittaneen. Asevelvollisuutta pakoon sanovat hänen
menneen."

Nimismies otti asian tarkoin korviinsa, jopa niin että lähti itse
tutkimaan kuinka paljon perää puheessa olisi.

Paljonkos hän siellä kylässä sitten sai selvää asiasta! Sampan emäntä
itki kuollaksensa eikä pienintäkään sanonut tietävänsä, mihin mies oli
joutunut. Muut ihmiset eivät tienneet niinkään paljoa.

Mutta sitä nimismies pahimmin aprikoitsi, mistä Samppa on passit saanut
ja ihmettelivät ne sitä muutkin.

Kun siinä jalkoihinsa katseltiin, ihmeteltiin ja silloin tällöin
arveluitansa lausueltiin, sanoi nimismies:

"Niin, täältä on mennyt Amerikkaan se Rikun Mattikin, vai miksi
Maailman-Matiksi sitä sanotaan?"

"Ohoh!" Miehet ja akat katselivat toisiinsa.

"Mattiko Amerikkaan?"

"Milläpä hitolla Matti Amerikkaan!..."

Sitten tuli sen talon väkeä, jossa Matti oli renkinä ollut ja
kertoivat, että Mattia ei ole muutamaan päivään näkynyt kotona. Tästä
tuli nyt jotain uutta asiaa.

"Mutta missä Rikun Matti sitten on?" Siinä syntyi kova sähinä. Ei
joudettu kuullakaan nimismiestä, huutaen kukin vaan kertoi
arveluitansa. Joku huusi kovemmin kun muut ja sitä kuunneltiin. Hän
kertoi, että se ja se oli nähnyt Matin kaupungissa, oli siellä
olutkapakassa ryypiskellyt erään hampuusin kanssa ja rahoiltansa
kerskunut.

"Rahoiltansa kerskunut!..." Silläpä kannatti nauraa, että nyt
Maailman-Mattikin jo rahoiltansa kerskaa. Ja he nauraa hekottivatkin
täyttä kurkkua.

"Ei sitten ole asiat oikein", sanoivat, kun rupesi ääni alenemaan.
Nimismiehenkin ääni alkoi nyt jo kuulua: "Eikö sitten Maailman-Matti
ole lähtenyt Amerikkaan? Eikö hänellä ole ollut aikomustakaan?" hän
huusi. Kaikki hymyilivät vakuuttavasti ja pudistivat päitänsä: Milläpä
Matti olisi Amerikkaan mennyt ja ... ja eikä kukaan ollut kuullut
tuosta puuhasta mitään puhuttavankaan.

Matin isäntä haettiin paikalle.

"Annoitteko te sille rengillenne, Rikun Matille päästökirjan?" kyseli
nimismies.

Ukko oli vakainen ja katsoi oudostellen kyseliää. "Päästökirjan? Eei.
Missä hän sitten on päästökirjaa näytellyt?"

"Ettäkö te ette ole antanut Matille päästökirjaa?"

"Een, mitäs minä nyt vielä hänelle semmoista ja mitä hän sillä olisi
tehnyt?"

Nimismies vihelsi ja näytti keksineen jotain. "Osaako Matti
kirjoittaa?" hän kysyi.

"Osaa hän!" huusivat miehet iloiten, että edes jotain tiesivät.

"Sitten hän nähtävästi on toimittanut matkapassit Samppa Luutaselle."

Ihmiset avasivat silmänsä: "Sellaisiako se Matti-junkkari?..."

Nimismies helpotti joukon uteliaisuutta kertoen sitten miten Matti oli
noutanut päästökirjan avulla, joka piti olla isännän antama,
esteettömyyden todistuksen. Matin isäntä rupesi nauraa-höröttämään.

"E-he-hen minä ole sille antanut päästökirjaa."

"Kas vaan sitä Mattia!"

"Jumaliste! Tässä toissa sunnuntaina vei Luutasen Samppa Matin meidän
joukostamme tupaansa ja siellä viipyi Matti koko illan", kertoi muudan
nuori mies. Kaikki ymmärsivät, mitä hän sillä tarkoitti.

"Jassoo", sanoi nimismies. Pani muistiinsa kertojan nimen, kyselipä
vielä lisääkin. Sitten hän meni uudestaan tutkimaan Sampan emäntää.

Luutasen emäntä kyllä tunnusti Matin heillä käyneen silloin ja silloin,
mutta ei kuolemaksensa sanonut tietävänsä, mitä olivat Sampan kanssa
kamarissa haastelleet. Itki muuten ja sanoi sitäkin, että Samppa oli
jättänyt häntä aivan yksikseen pian tulossa olevan pienen lapsen
kanssa.

Nimismies oli osanottavainen, kyseli yhtä ja toista. Akka vastaili ja
hyvä olikin vastaamaan. Mutta kuulijat rupesivat vähän salaisesti
silmää iskemään ja pitkään emäntää katselemaan: onpa tuo vähän sukkelaa
puhetta! Yht'äkkiä juolahti mieliin: Samppa ei olekaan mennyt hänen
tietämättänsä!...


IV.

Matti löytyi kaupungista, puhui kohta itsensä pussiin, pistettiin
linnaan, viipyi siellä kuukauden ja tuotiin sitten välikäräjille.

Ihmiset menivät katsomaan Rikun Mattia käräjäpaikalle. Sietääpä nähdä
sitä vesseliä nyt ruunun vaatteissa!

"Mitä sille Matille nyt kuuluu?" kyselivät naurussa suin. Mitäpä
erinomaista Matille sitten olisi kuulunut. Hän nauroi, jutteli oloja
linnassa, kertoi tovereista, joiden kanssa oli siellä tutuksi tullut ja
luetteli heidän taitojansa. Paljon olikin Matti jo oppinut kaikellaisia
kujeita ja vankilan puhetapoja. Oikein tuntui hupaiselta vanhoille
tutuille, kun kuukauden oli vaan poissa ollut ja niin oppinut: ei
tarvinnut kyläläisten suutansa sovittaakaan totiseksi, nauru sieltä
kuitenkin pakkasi. Matti riemastui, kun näki naureskeltavan: pitävät
oikein kunniassa! Ei sille naureta koskaan, jolle ei myötätuntoisuutta
osoiteta.

Koettivat muutamat siinä yksinkertaisuudessaan puhuttaakin häntä,
kysellä käräjäasian johdosta yhtä ja toista. Mutta Matillapa vasta
olivat sopivat vastaukset! ... ei ollenkaan enää puhunut pussiin
itseänsä. Ja kyselijöille naurettiin vasten naamaa.

"Onpa poikaa jo linnassa opetettu!"

Sitten vietiin Matti käräjätupaan. Monikin siihen jäi vielä istumaan
siksi kunnes juttu päättyy. Onpa hupainen kuulla mitä ne sille
antavat!... Ilkeä juttu on pojalla, jos päälle tulee...

Kauan se kestikin tutkia. Oli niin paljo todistajia. Ne kertoivat
siellä eteisessä ja toisessa tuvassa, sitten kun olivat olleet tietonsa
puhumassa, että Matti osaa vastata ja kierrellä kun poika.

"Sanoa sitä! Linnassa ovat toiset lurjukset opettaneet", sanottiin.

Jo vihdoin päättyi asia. Todistajat ja kaikki tulivat toiseen tupaan

"Mitä tuli?" kyseltiin.

"Kuusi kuukautta tuli ja kunnia pois", kertoi kuka vaan ehti.

"Ai, ai!"

"No ei siitä ainakaan itketä", ylpeili Matti.

"Ka petoa, ei se vaan surulliselta näytä", ihmeteltiin.

"Mitähän tuosta kuudesta kuukaudesta, mutta kunnia on pahin, kun senkin
menetti."

"Hm, no, kyllähän. Mutta olisi se Matinmoiselta mieheltä muutenkin
mennyt, ehkä vasta."

"Niin, ja käskeepä tehdä sellaisia jutkuja, laki on laki."

"Niinpä, mutta olis tuossa nyt saanut Samppakin saada. Syytä oli
hänessäkin, kun narrasi pojan paulaan."

Tunnustettiin, että Samppa olisi kyllä joutanut saada.

"Mutta ei häneen enään ulotu ruumin koura!"

"Ei ulotu." Sillä naurettiin. Olipa sopivaa, että oli päässyt pois
sukeltamaan kynsistä!

Matti piti yleisen huomion itseensä käännettynä, hän pieksi kieltänsä
ja suu oli taas "päänlaella." Valitti, että on jo oikein ikävä linnaan,
kun siellä on niin hiton lystiä seuraa. Ja kun hän kertoi
seuralaisistansa, niin tuntuivat ne todella niin lystin hupaisilta,
että rupesi melkein muidenkin mieli tekemään käydä ainakin katsomassa
siellä.

"Kumma, ettei tuo edes sure kunniaansa", ihmetteli muudan.

"Kunniaansa!" nauroi ja matki toinen, "kuka häntä olisi neuvonut
kunniaansa missään arvossa pitämään?"

Niinpä totisesti! Kyllähän sen nyt jo jokainen huomasi kun siitä
huomautettiin, ettei Mattia kukaan ollut opettanut kunniastansa
pitämään. Mitäpä hän sitten osasi tietää sen menettämisestäkään.

"Mutta kyllä vaan hänestä tulee aika veijari, kun hän nyt on vielä
kuusi kuukautta opissa", arveli joku, kun äskeisestä oli selville
tultu.

"Tulee vaan!"

Ja sillä mielellä rupesivat ihmiset lähtemään kotiinsa.

Muutamia akkoja meni Luutasen kautta, kun emäntä ennakolta käräjistä
lähteissään oli käskenyt tulla. Siellä rupesi hän akoille siinä kahvia
keittäessään panettelemaan tuota surkeata lurjusta, kun oli vähältä
sotkea hänetkin juttuun.

"Sanosta muuta, hyvä ihminen!"

Akat katsahtelivat odottavasti kahvipannuun, joka porisi tuolla
mustassa takassa ja näkivät, miten keveällä sydämellä emäntä tuossa
lattialla liikuskeli...

Mutta vankinvartian luona istui Matti yksikseen ja ajatteli siinä
tuomiotaan. Sen johdosta johtui hän itsestään alkulähteille asti,
tuonne Luutasen kamariin, missä Sampan kanssa ryypättiin ja emännän ja
Sampan kanssa juoni solmittiin. Tuntui vähän karvaalta, ettei ollutkaan
käynyt niin kuin silloin luultiin. Rupesi sitten ajatteluttamaan, että
kuinkahan se kuitenkin niin kävi, että tuohon tuli suostuttua. Hän
muisti olleensa kahden vaiheilla. Jospa olisi tullut evättyä! Mutta
siinä samassa muistui mieleen akan liukas ja lipevä kieli sekä
supattava, kuumeen tapainen kuiskutus!... Oli kai sitä silloin
ryypättykin; perhana! ... kaikki oli ollut niin houkuttelevaa!...

Matti ei sitä ymmärtänyt miksi se oli ollut niin houkuttelevaa. Mutta
sen hän tunsi ja ymmärsi, että jos Samppa vaan olisi yksin siinä ollut,
ei hän olisi suostunut lopultakaan. Vaan se ämmä...

Hän muisti olleensa jollain tavoin hurmautuneena. Olikin se emäntä
puhunut kovin tuten ja ystävällisesti, niin ettei Matti muistanut
mointa koskaan saaneensa emäntäin puolelta kokea. Tuo huomio nyt, tällä
hetkellä nosti kiukut päähän.

"Tuhat tulimmainen, sitä ämmää!"

Äänellinen kiukun purkaus seotti tuskalliset ajatukset ja johti ne
huomaamatta vankilaelämän hauskuttaviin puoliin.

"No soromnoo, yhdentekevää!" Sinne jäivät ajatukset ja keräsivät
vankilan ilot ja hauskutukset yhteen kokoon.

"No soromnoo, yhden tekevä, ei siellä ikävä tule!" Ja Mattia nauratti
jo oikein iloisesti.

"Isäntä hoi! Joko pian lähdetään linnaan? Täällä tulee pian ikävä."




Maineen uhreja.


Köyhäin ihmisten lapset ne ovat kuin varattoman maanviljeliän pellon
kasvu: kun kypsyvät siksi, että johonkin kelpaavat täytyy kasvattajan
niistä luopua, jättää ne maailman markkinoille, vaikkapa sydäntä
kirveltäisikin.

Niin se oli laita tuon vanhan ojurin Jaakko Kuorasenkin lasten. Kun,
näetten, pääsivät ijässä kymmenen tienoille, rupesivat aina syömään
enempi, kuin isä-ukko jaksoi työllään ansaita.

Nuorin lapsista oli Mari ja isä oli aina itsekseen ajatellut, että
tuolle täytyy leivän riittää kotona hiukan pitemmälle, kuin niille
toisille, ja sopiikin riittää, kun ei enään ole toisia syömässä. Ja
näin tavoin kului aika niin, että tyttö oli jo kahdentoista, kun hän
vielä oli isän ja äidin luona, teki kaikellaista pikkuaskaretta, mitä
mökissä oli ja mitä tehdä saattoi, sekä juoksi toisinaan vapaana kuin
talollistenkin lapset. Mutta siihen aikaan juuri rupesivat kyläläiset
moittimaan Jaakko Kuorasta siitä, että isoa tyttö-lorkkia tuossa pitää
laiskottelemassa ja sillä niukkoja ansioitansa syöttää... Tyttö
saattaisi jo paimenena leipänsä ansaita. Jaakko pani pahaksensa
kyläläisten juorut, ja eukkoparan sydämelle ne vielä kovemmin kävivät.

"Mitä heidän siihen tulee, itse mä hänen elätän", sanoi Jaakko ja äiti
sanoi samaa. Mutta tyttö itse tuumi toisin, tahtoi kaikin mokomin
päästä palvelemaan ... ei muka viitsi enään olla kyläläisten
silmätikkuna.

Siitä se alkoi, eikä se monia päiviä puheena ollutkaan, ennen kuin
vanhemmat jo antoivat luvan. Menköön, jos sopivan paikan saa, missä
kristillisen mielensä säilyttää voi.

Pappilaanpa juuri satuttiin tarvitsemaan paimentyttöä ja Kuorasen
Jaakon Mari sai siellä paikan. Tuosta ilostuivat vanhemmatkin: "Oikein
Herra sen salli, että Mari pääsi sellaiseen paikkaan", siunasi äiti ja
isäkin äännähti hyväksyvästi että samahan se oikeastaan onkin, jos
lapsi on kotona tahi sellaisessa palvelus-paikassa. Niin tuli Mari
pappilaan ja viihtyi siellä niin hyvin, että otti pestin pestin perään,
viipyi siellä vuoden toisensa jälkeen, jotta pappila tuli hänelle
oikein kuin kodiksi. Kun ikä ja kokemus kasvoi, kohosi hän kyökki- ja
sisä-piiaksi. Oliko sitten enään puhettakaan palaamisesta
talonpoikaisoloihin, raskaihin ja roskaisiin töihin!

Ja kun Mari toisinaan kävi kotona vanhoja katsomassa, niin oikein
isänkin sydämen heltymään sai kertomalla pappilan väen hyvyydestä...
Herran kiitos, että lapsi pääsi palvelemaan sellaiseen paikkaan!...

Tuossa kahdeksantoista ikäisenä hän rupesi kotona useammin puhumaan
Aukusti-maisterista, miten se oli ystävällinen ja hauska, puhui
Marillekin aivan kuin kaltaisillensa. Väliin oli oikein hullunkurisen
hauskaa, ja kun Mari niistä kotona kertoi nauratti isää ja äitiä, että
vanha mökki kajahteli raikkaista kikatuksista.

"Totisesti, lapsemme pidetään arvossa pappilassa."

       *       *       *       *       *

Nuo suloiset metsiköt, jotka alkavat maatalojen kotinurkista, kuinka
monta salaista juttua niillä olisikaan kerrottavana, jos joskus
saisivat puhelahjan ja alkaisivat lörpötellä maailmalle kaikkia niitä
asioita, joita nuoret huulet, rakkauden tuulten puhallellessa ovat
siellä kuiskaelleet. Mutta puut ovat nuorten uskottuja, eivät hiisku
maailmalle niin sanaakaan. Oman perheen kesken vaan jaarittelevat
omalla kummallisella kielellään. Mikä sointu tuossa kielessä! ...
kylläpähän sen ihmiset tuntevat. Siksipä ne niin usein käyvätkin sitä
kuulemassa. Joko ilo sydäntä lennättää, tai suru sitä maahan painaa,
niin tuo metsänkielen sointu vaikuttaa tarkoituksen mukaisesti: se
rauhoittaa ja saa uneksimaan.

Sitä taivasta sitten, joka kaunisten tyttöin silmäin eteen avautuu, kun
mättäälle istahtavat lupausten tekijöitä muistelemaan! Ja kun köyhä
tyttö, joka vasta äsken lähti vanhempain leivättömästä mökistä, saa
mielikuvaelmiinsa sulkea pappilan maisterin, niin ... eipä luultavasti
ole olemassa inhimillistä tilaa, johon kuvaelmansa vaihettaisivat...

Tuotakin onnellista pappilan Maria! Ensinnäkin siitä syystä, että hän
oli todella kauniimpi kuin useat pitäjään herrasväen tyttäret, toiseksi
siitä, että Aukusti-maisteri oli sen vannoen vakuuttanut ja kolmanneksi
siksi, että ensi jouluna saisi Kuorasen matalaan mökkiin viedä
verrattoman ilonsanoman: Tyttärenne on kihloissa Aukusti-pastorin
kanssa. Ne syntyivät, nuo kuvaelmat silloin kuin kevät vielä teki
valmistuksiansa, muun muassa puhkoi vasta hiirenkorvia pappilan lähellä
olevan puiston koivujen alastomista oksista. Ihmeellistä, miten
sopivasti ne sattuivatkin: Marin toivelmat saivat ruveta kasvamaan
rinnan koivunlehtien kanssa! Mutta ne pääsevät vaan niin pieniksi
kokonaisuudessaankin nuo koivunlehdet, ja jo syksyllä lakastuvat. Vaan
Marin onni ja toivelmat?... Syksystä on jouluun enään vaan aikaa
muutama mitätön viikko. Oh, se voi tapahtua, että jo lehtien varistessa
voi tuon uutisen Kuorasen mökkiin viedä. Joudu vaan aika pian, joudu,
sinä ihana toivottu syksy! ... ei rakkaudensyksy, vaan sen oikea
lumoava julkinen aamunkoitto!...

Muutamia kellastuneita lehtiä makasi jo pappilan puiston poluilla,
ilmoittaen sille, joka allapäin ja pahoilla mielin kulki, että syksy
todella alkaa jo olla kädessä. Niitäkö lie tuossa Marikin tarkastellut,
kun erästä puiston etäisimpää kujaa myöten pimeän hämärtäessä ehtoolla
astuskeli. Mutta mitä merkitsee tuo levoton liike, tuo alinomainen
tirkisteleminen polkua pitkin kotiin päin, ja tuo silmäin kamala loisto
ja leukaperäin kummallinen kulmikkaisuus? Ennen, näetten, oli poskien
ympyrä niin viehättävä, että se kätki kerrassaan kaikki kasvojen
särmäiset kulmat.

Vihdoin hän näki jonkun tulevan polkua pitkin. Se näky vaikutti, että
hänen ruumistaan joku sisällinen tunne hiukan puistatti.

"Tulithan kuitenkin!" huudahti tyttö itkun sekaisella äänellä ja astui
tulijaa kohden.

Tulija oli mies, ja raukeeva hymy huulilla hän astui kädet ojennettuina
Mariaa kohden ja aikoi nähtävästi syleillä. Tyttö vältti.

"Ei", sanoi hän.

"Noo?"

"Ei", uudisti Mari jyrkästi.

"Mutta miksi ei?" Mies aikoi nauraen tehdä tuon tempun väkivaltaisesti.

"Ei nyt", uudisti tyttö jyrkästi ja väistyi yhä. Mies jäi oudostellen
paikoilleen.

"Minulla on sinulle jotain sanottavaa", alotti Mari, mutta henki tukki
kurkun, että täytyi vähäsen odottaa ennen kuin voi jatkaa:

"Sinä et ole enään muutamiin aikoihin tahtonut tavata minua?..." Se oli
todellisen tuskan tulkki, se ääni jolla tuo kysymys ilmoille pyrki.

"No sinä tiedät itse olevan syyn siinä", vastasi mies koettaen
tavoitella mitä luonnollisinta äänen painoa, "siinä että ... että minua
on pidetty silmällä. Mikä sinua vaivaa kun noin vapiset?" Mutta
hänenkin äänensä jo vavahteli. Kylläpä tuo Mari katsoikin
läpitunkevasti ja kantelevasti...

"Sano minulle totuus, Aukusti! Narrasitko sinä minua vaan, kun lupasit
minut ottaa?..."

Ylioppilas ei joutunut juuri entistä enemmän hämille, näyttipä, että
hän oli jotain tuollaista osannut aavistaakin.

"Älä nyt tuommoisia muistele", hän virkkoi, "rakastuneitten välillä
puhutaan aina yhtä ja toista, jolla ei todellisuudessa ole oikeastaan
mitään merkitystä. Ymmärräthän, etten minä ylioppilaana ollessani voi
käydä naimisiin."

"Oi Jeesus, miksi valehtelit Aukusti?" Hän heittäysi vieressään
olevalle kivelle ja oikein takoi otsaansa siihen valittaen, ei otsan,
vaan sydämen kivusta.

Ylioppilas astui lähemmäksi lohduttamaan. Aikoi ottaa kädestä ja ruveta
kauniisti puhelemaan.

"Älähän nyt rakas Mari..."

"Rakas!" Tyttö löi tarjotun käden pois.

"Ajattelehan toki, minä olen papin poika ja ... ja..." Aukusti sekautui
sanoista. Kukapa saattaisikaan puhua järjestykseen, kun sillä lailla
katsotaan! Mutta kun tyttö peitti käsillä silmänsä ja rupesi
valittamaan, saattoi hän taas jatkaa.

"Niin, minä rakastin sinua ja innoissani sanoin tuon sanan, jonka nyt
noin olet sydämmellesi laskenut. Mutta semmoista tapahtuu varsin usein
nuorten, ja semminkin ylioppilaitten elämässä. Unohda pois ja valitse
itsellesi sulhanen kaltaisistasi, joilta voit vaatia pysyvän
uskollisuuden."

Ylioppilas mielestänsä sai asian tällä niin luonnolliselle tolalle,
että Marin tuska jo näytti melkein lapselliselta ja ainakin kokonaan
itsekkäältä.

"Voi mitä sinä puhut!"

Aukusti naurahti, näytti mielestänsä jo tuhmalta tuo ruikutus.

"Lakkaa nyt jo tuossa", hän sanoi melkein niin kuin lapselle, jota
kielletään leikkimästä. Hän aikoi lähteä pois. Mari sai yht'äkkiä
oikein luonnottoman reippauden. Hän riensi ja otti Aukustin takin
hiasta kiini.

"Sinäkö kehoitat minua valitsemaan toista ja vaatimaan tältä pysyvää
rakkautta?" kysyi Mari. Ääni oli kummallisen terävä.

"Niin", sanoi Aukusti yksinkertaisesti luullen, että puhe otetaan
hyvinkin huomioon. "Sellaista se on maailman meno, ei aina tulla
naimisiin menneeksi sen kanssa, johon ensimäisenä rakastutaan. Anna
vaan olla, niin kyllä se ohi menee."

Marin katse oli kovettunut.

"Aiotko sinä papiksi?" kysyi hän.

"Mitä se sinuun koskee? (Aukusti katseli ihmetellen, että mitä se nyt
utelee.) Aion", sanoi hän vihdoin.

"Kehoitatko papiksi tultuasikin vielä minun kaltaisiani vaatimaan
uskollisuutta mieheltä?"

Nyt rupesi Aukusti kummastelemaan.

"Mitä sinä nyt?..."

"Minä kysyn vaan, vaaditko sinä, että se nainen, jonka kerran itseesi
laillisena vaimona vihität, on puhdas?"

"Tietysti!" sanoi Aukusti röyhkeästi.

"Oletko sinä itse puhdas, viaton?"

Ylioppilaan suu meni ivanauruun.

"Se on asia, jota ei sinun tarvitse huolehtia", hän sanoi ylpeästi.

"Vai niin!" huusi Maria räikeästi. Raivoisasti, mutta melkein
kuulumattomiin sortuvalla äänellä hän tuskan perästä jatkoi:

"Minä olen raskaana ja ... ja sinun on syy!"

Nyt tapahtui Aukustin kasvoissa muutos, joka suloisesti hiveli Marin
koston himoa.

"Raskaana?"

Maria pyrki naurattamaan ... ei iloista vaan vimmattua, kostosta
nauttivaa.

"Mari! sinä kauheasti peloitat minua. Sano, ettei se ole totta." Hänen
äänensä oli nöyrä, rukoileva.

Asema oli vaihtunut: Mari oli kylmä ja kova, mies vapiseva ja
tuskainen.

"Ja jos ei sanani olisi totta, olisimmeko sitten siveellisesti
puhtaita?"

"Siveellisesti puhtaita! Se ei kuulu tähän. Mutta sano, puhutko
tosiaankin totta?"

"Totta, niin totta kuin..."

"Jumal'auta! älä sano niin."

"Kasvoistanikin sinä näet, että se on totta."

Aukusti katsahti tarkemmin niihin ja vaikka oli jo hämärä, erotti hän
kuitenkin. Hän kirosi ja ähkäsi sitten: "Minun maineeni!..."

"Ja minun."

Aukusti asteli tuskitellen sinne tänne. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi ja
sanoi erinomaisen innokkaasti:

"Sinun täytyy saattaa sikiö olemattomaksi!"

Mari vetäytyi edemmäksi, kauhistuen ääntä ja katsetta.

"Sinun täytyy ottaa rohtoja!" kihisi mies ja läheni Maria.

"Älä tule", kielsi Mari jyrkästi ja jatkoi sitten: "Lapsi jo kasvaa."

"Mutta sinun täytyy saattaa se olemattomaksi, vaikka millä keinoin!
Minun tähteni... Ajatteles, kun tulee tiedoksi, että minä..."

"Että sinä olet isä." Mari naurahti ilkeästi.

"Niin", sähisi Aukusti.

"Olisiko asia silloin sinulle pahempi? Minulle se on yhdentekevä."

Tämä kävi niin nuorukaisen luonnolle, että hän kiroten huusi: "Minä
tapan sinut!"

"Tee se, niin ei minun tarvitse tappaa sikiötäni, johon kehoitat
minua."

Nuorukainen alkoi taas astuskella polulla. Mari ei näkynyt suostuvan.
Uusia keinoja oli tarvis. Taas juolahti mieleen joku keino. Hän oikein
juoksi Marin luo.

"Kuule, Amerikkaan täytyy sinun mennä!"

"Sinuako häpeästä pelastaakseni?"

"Vaikkapa niin, mutta myöskin itseäsi. Kun tapaus siellä menee ohitse,
niin voit tulla takaisin. Ajattele tarkoin: tämä on oman tulevaisuutesi
ehto."

"Sikiöni surmaaminenko?"

"No, ei niin tarvitse sanoa, sinä voit antaa sikiön vaan mennä."

"Eikö se olisi ihmismurha! Sano nyt sinä, pappi."

Nuorimies taas vimmastui.

"Älä nyt ole olevinasi kovin viisas. Puhtaimmassakin ihmiselämässä voi
olla tapauksia, jolloin inhimillisen siveyden lain täytyy murtua."
Aukusti pyörähti kantapäällään.

"Kuule!" huusi Mari. "Eikö Jumala rankaise lapsenmurhasta kun siihen on
pakoittamassa nuoren papin maineen säilyttäminen?"

Iva koski tarkoitettuun kohtaan ja ylioppilaan täytyi vetää muutamia
henkäyksiä ennen kuin keksi sopivan vastauksen.

"Tarpeetonta on sinun minua ivaella, sillä se ei minuun pysty. Sano,
lupaatko lähteä Amerikkaan, ja sinulla on huomenna matkarahat?"

"Minä _en_ lähde."

"Sinun täytyy! ... minun tähteni, itsesi tähden... Tuon kolmannen
täytyy kadota muiden tietämättä. Tule sitten takaisin, jos tahdot."

Mari kääntyi inhoten pois.

"Herra Jumala", hän äännähti, "ja tuokin aikoo papiksi!"

Hammasta purren alkoi Aukusti astuskella polulla... Sanoisikohan
tuolle, että otan hänet vaimokseni, kun hän on ensin käynyt
Amerikassa?... Mutta hän ei usko!...

"Kirottu olkoon se päivä, jona tuo taloomme tuli!" hän ohimennen
ääneensä vaikeroitsi.

"Miksi? Minäkö tulin sinua viettelemään? Minäkö tunkeilin sinun
seuraasi?"

Aukusti vaan voihkasi, eikä vastannut mitään. Mari jatkoi:

"Olin puhdas ja viaton tullessani pappilaan; vanhempani juuri sitä
varten panivatkin minut sinne, että säilyisin paremmin maailman
viettelyksiltä. Mutta voi!..." hän purskahti itkemään. "He erehtyivät,
suuresti erehtyivät... Teillä lankesin ja tulin ... portoksi, ja sinä
yksin olet syypää, juuri sinä!"

"Älä huuda niin, taikka minä..."

"Minä huudan nyt, niin että kaikuu, sillä en tiedä saanenko enään monta
tilaisuutta sinulle puhua. Minä luotin ja uskoin sinuun siitä syystä,
että olit papin poika ja jo melkein itsekin pappi. Luulin, ettei se voi
olla perkeleellinen petturi joka aikoo Jumalan seurakunnan paimeneksi.
Kuulin sinun niin kauniisti saarnaavan ja varoittavan perkeleen ja
maailman viettelyksistä... Sinä itse nyt soimaat minua, joka tulin
teille juuri turvaa etsien!..."

Nyt käytti Aukusti miehen erinomaista etuoikeutta, hän peitti
kädellänsä tytön suun. Kamppailua kesti hetkisen, kunnes mies taas
kokeeksi uskalsi hellittää. Eikä Mari enään huutanut, hän alkoi vaan
itkeä nyhkyttää. Oltiin vähän aikaa hiljaa.

"Kuule", virkkoi Aukusti nyt lempeällä rukoilevalla äänellä taas,
"ajattele asiaa, äläkä saata minun ja omaa tulevaisuuttasi onnettomaksi
nyt, kun vielä voidaan asiaa auttaa. Vanhan rakkautemme nimessä, minä
oikein rukoilen..."

"Niin senkö rakkautemme, jonka viattoman hedelmänkin tahtoisit
murhata?"

"Älä puhu siitä! Minä sanoin äsken, mitä hätä suuhuni toi. Mutta
kuitenkin kun tarkemmin asiaa ajattelet, niin sinun tulevaisuudellesi
ei ole miksikään eduksi, jos tämä minun syynäni ilmi tuleekin. Sinun
kaltaisiasi on monta samaan tilaan joutunut ja joutuu vastakin. Lähde
tosiaankin Amerikkaan, se olisi tässä meille kumpasellekin suureksi
eduksi."

Tyttö näkyi miettivän. Aukustin mielessä välähti toivon säde.

"Matkarahoja saat kyllä", ehätti hän muistuttamaan.

"Jos menenkin, niin en ainakaan sinun tähtesi", virkkoi Mari vihdoin.

Nuorimies oikein riemastui. "No kun vaan menet", oli hän vähällä sanoa,
mutta hillitsi itsensä. Hän ymmärsi voittaneensa.

"Mieti asiaa huomiseen", hän sanoi. "Etu ehdotuksestani on sinulle
suurempi kuin minulle."

Hän lähti kävelemään pois päin.

"Älä mene!" kielsi tyttö.

Ylioppilas ei vastannut eikä seisahtunut liioin. "Taipuu", hän
itsekseen puhui.

"Älä mene!"

Mutta toinen meni vaan.

"Älä mene!" Loppupuolessa sortui ääni itkuksi ja sitä riitti kauan ja
katkeraa...

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna lähti Aukusti-maisteri Helsinkiin. Palvelijat
ihmettelivät, mikä kiire sille nuorelle herralle tuli, kun ei eilen
ehtoolla vielä mitään puhuttu lähdöstä. Muutakin omituista siinä oli:
rovasti ei tullut ollenkaan pihalle jäähyväisille ja muulloin oli hän
siinä seisonut muiden muassa lähtöhommia katselemassa, kun nuoriherra
oli Helsinkiin valmistaunut; talon tytär oli ihmeen tuiskea, mikä lie
häntäkin suututtanut? Ja rouva oli kuin kipeä, oikein puhui
valittavalla äänellä ja käveli huonosti; nuoriherrakin lähti kuin
vihoissaan. Sanalla sanoen, joku seikka täytyi olla hullusti
palvelijain mielestä.

Koko päivän oli talossa olo niin outoa ja raskasta. Tuo Marikin, mikä
häntäkin vaivaa? Palvelijat kuiskasivat toisillensa, iskivät silmää ja
sanoivat: "Suu poikki!" Heissä heräsi aavistuksia.

Päivällä sai rouva kuiskatuksi Marin kanssansa kahdenkesken
vintti-kamariin. Tyttöä vapisutti, mutta meni hän kuitenkin. Rouva itki
siellä jo hänen mennessään. Mikäpäs siinä auttoi, Marin täytyi itkeä
myös.

"Minä tiedän kaikki", sanoi rouva jotenkin ankarasti, kun oli saanut
itkunsa hiukan loppumaan. Mari ei puhunut mitään, koetti vaan saada
itseänsä hillityksi hänkin.

"Hän sanoi sinulle ehdottaneensa jotain", sanoi rouva. "Oletko aikonut
suostua?"

Tytön itku seisahtui, henkeä salpasi... Tarkoittikohan rouva Amerikkaan
menoa, vai lapsenmurhaa?...

Maria rupesi hirvittämään, niin että teki mieli juosta ulos. Mutta
sitten rupesi rouva puhumaan. Nuhteli ensin ja jopa sanoi Maria
rakkaaksi lapseksensakin, siinä kun ltkein voivotteli kahdenpuolista
hirveätä häpeätä.

Kyllä Marilla oli esteitä Amerikkaan menolle ja erittäinkin, kun tuli
puhe isästä ja äidistä, niin se pani itkemään siksi toivottomasti, että
rouvankin täytyi nyhkyttää. "Eivät koskaan laskisi Amerikkaan, vaikka
miten olisi asiat", sanoi Mari.

Mutta rouva selitti asian monipuolisemmin ja teroitti erittäin niitä
silmin nähtäviä etuja, joita Marilla olisi lähdöstä ja totta puhuen
Marin vanhemmillekin.

Ja Mari myöntyikin vihdoin.

"Myöskin on sitä parempi, mitä pikemmin ehdit matkaan."

"Niin taitaa olla."

Rouva katseli hellästi tyttöä.

"Mari raukka", hän huokasi.

Tyttö alkoi itkeä.

"Älä itke, se tuntuu minusta kahta raskaammalta vielä", valitti rouva.
Ja Mari koetti lakata, ettei vaan enään lisäisi hyvän rouvan tuskaa.

Kohtapa saatettiinkin palata käytännöllisiin asioihin, kun vaan itkut
hiukan herkisivät.

"Mutta sinun lähtösi ei saisi herättää mitään erityistä huomiota,
etteivät pahat kielet sovittaisi sitä yhteen poikamme lähdön kanssa.
Eiköhän olisi parasta määrätä sinun lähtösi kolmen viikon päähän?"

Mari suostui.

Mitäpäs siinä sitten muuta enään oli tekemistä vinttikamarissa ja
molemmat saattoivat lähteä askareillensa.

       *       *       *       *       *

Kun Mari ilmoitti vanhemmillensa lähtötuumastansa hämmästyivät nämät
kovin. "Mitä teet Amerikassa?... Elät kai sinä täälläkin." "Kun tyttöjä
menee muitakin niin paljon", selitti Mari. Äiti varsinkin oli vastaan,
menipä vielä pappilaan ja pyysi rouvankin maalaamaan tyttöparalle
Amerikka niin mustaksi kuin osaisi. Rouva kehui koittaneensa, mutta
hassuksi näkyi tyttö tulleen; on paras antaa mennä, sittenpähän
näkee...

Pitäjäällä ei pitkille ehditty Marin lähdöstä puhuakaan ennen kuin hän
jo oli mennyt.

"Vai on hänkin mennyt", sanottiin sitten.

"Miksikähän Marikin meni, hyvä paikka kun oli?" Akat rupesivat
laskemaan arveluitansa yhteen. He ovatkin kummallisen teräväsilmäistä
väkeä, jos jotain erinomaista huomaavat, iskevät silmää ja sanovat
toisillensa, mutta eivät koko maailmalle. Nyt olivatkin arvelut
tavallista paremmin tuttujen kesken säilytettäviä, koska täytyi
Aukusti-maisterinkin nimi sekoittaa, heidän mielestään hiukan
roskaiseen juttuun. Kyllä siitä hiukan humistiin vähän aikaa, mutta
parin viikon kuluttua oli koko seikka melkein unohdettu.

       *       *       *       *       *

Kuinka moni suomalainen noissa Amerikan kaivoskaupungeissa iltasin
uneksien katseleekaan tuikkivia tähtiä ja muistelee kotimaatansa! Ja
tytöt, nuo meidän kielosemme, miksi menevätkin sinne lakastumaan? ...
häpeätänsäkö peittääksensä? Kun siellä lakastuu, kuolee kohta, kun
täällä taittuu, voi jälleen herätä eloon. Noita öitä Amerikan
kaivosseuduilla, sitä elämää ja sitä ilmaa!... Sanovat kyllä ne, jotka
ovat kokeneet, että kun siihen tottuu, ei pidä tuota kaikkea enään niin
pahana. Aivan niin. Se on epäilemättä hyvin terveellinen ja
käytännöllinen tottumus...

Mutta eivät siihen kaikki totu, eikä tottunut Pappilan Marikaan.
Pakosta vaan oli ruvennut keittäjäksi eräälle miesjoukolle. Oli hän
siellä jo ollut noin seitsemän kuukautta, kun hän eräänä pimeänä iltana
pyrki kaupungista vieressä olevaan metsään päin. Jotain koria kantoi
hän käsissään, kulku oli vaikeata ja raskasta.

"Jeesus ... kestänköhän edes sinne kortteeriin", huokasi hän
ponnistellessaan. Mutta jo täytyi ruveta lepäämään. Ilma oli kylmä ja
lunta paksulta. Kun hän pysähtyi, ei enään jaksanutkaan nousta. Siinä
syntyi hirveä kamppailu...

Vähän aikaa jälkeen päin saapui paikalle muudan suomalainen mies. Hän
näki ihmisen makaavan siinä tunnotonna, kenties kuolleena. Mies
lähestyi.

"Herra Jeesus! ... emäntämme ja..." hän huudahti.

Mies oli niin hirmustuneena siitä mitä tuossa näki, että oli vähällä
maahan vaipua. Mutta kohta käsitti hän, että pikainen toiminta olisi
tarpeen. Hän huomasi, että Marin suoni löi, siispä mahdollisesti voisi
vielä pelastua, mutta se toinen... Myöhemmin heräsi Mari omassa
kortteerissa, tointui vielä hiukkasen elämälle.

"Missä on lapseni?" kysyi hän kun tuli hiukan järjille. Miehet, jotka
häntä hoitelivat, pudistelivat surullisesta päitänsä.

"Lapseni?"

"Kuollut", kuiskasi joku korvaan.

Sitten sekausi Mari taas, eikä enään selvinnytkään. Miesten
ponnistukset kävivät turhiksi, Mari ei elänyt vuorokauttakaan.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan vihittiin papiksi Aukusti ja määrättiin apulaiseksi
erääsen maaseurakuntaan. Ensin kuitenkin hän täydensi onnensa, meni
morsiamensa luo, joka tällä kertaa oli hänen arvoisestansa säädystä, ja
solmi avioliiton kultaiset siteet. Morsian oli niin onnellinen kuin sai
omata tuon herttaisen Aukustin ihan yksin ... ja Aukusti oli onnellinen
ja kertoi yhtämittaa, ettei hän ennen ollutkaan rakastanut ketään ...
ei todella ketään... Ja Marin vanha äiti, hän itki kotona ja odotti
kirjeitä. Kävi toisinaan murheellisen sydämensä purkamassa pappilan
rouvallekin. Rouva ensiaikoina lohdutteli, mutta katsoi sitten
sydämensä vaatimuksesta tarpeelliseksi ilmoittaa muijalle suuren
epäilyksensä siitä, että Mari, nuorena ja kauniina tyttönä, tuskin
olisi voinut kestää pahassa maailmassa esiytyviä viekotuksia.
Yksinkertainen mummo sai kuitenkin sen vähitellen päähänsä, että
viettelys oli mahdollisesti jo tapahtunut täällä kotona, pappilassa.
Kun hän tämän ajatuksensa kerran, katkerasti itkien ilmoitti pappilan
rouvalle, kadotti tämä mielensä tasapainon. Muori sai ankaran painavat
nuhteet... Olisikin epäillyt renkejä syypääksi, mutta nuortaherraa...

Ja rouva oikein mustui kiukusta. Muorin täytyi pyytää anteeksi. Ei se
oikein tahtonut onnistua. Mutta kun rouva monen monituiseen kertaan
uudisti ihmettelynsä siitä hävyttömyydestä, jota oli saanut akan
puolelta kokea siitä hyvästä, mitä Marille oli pappilassa tehty, niin
jo muori nöyrtyi oikein rukoilemaan ja rouva lupasi anteeksi antaa.

Vaan jälkeenpäin itki muori vielä monta monituista kertaa ja kätki
kaikki poveensa, eikä koskaan enään mennyt asiasta puhumaan pappilan
rouvalle. Sillä hänessä yhä vaistomaisesti vallitsi kummallinen
vakuutus, vakuutus, jonka ilmaiseminen oli saattanut rouvan mielen pois
tasapainosta.




Nuo Rutakkalan hyvät isännät.


Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Rutakkalan kylästä, jossa ennen
muinoin tultiin niin hyvin toimeen, mutta jossa nykyaikana useat
isännät kynsivät korvansa taustaa ja älähtävät kipeästi, kun joku
mökkiläinen uskaltaa puhua maanviljelijäin hyvistä toimeentulon
ehdoista.

Mutta nuo useat Rutakkalan miehet ovat sentään hyvin kelpomiehiä:
riitelevät vastaan kuntakokouksissa, vahvistavat puumerkillä
nimikirjoituksensa ja vastustavat jyrkästi tyttökoulua; niinikään
vihaavat he uusia aatteita ja pelkäävät lukukinkeriä; kunnioittavat
erinomaisesti esi-isäinsä peri-aatteita, mutta näkevät mielellänsä,
että niiden persoonalliset muistuttajat pihatuvista (missä ne
ilmaiseksi talon pieniä viljavaroja nakertavat) kootaan isäinsä tykö;
nauravat naapurin sanomalehti-tilauksille ja ennustavat ihmeellisellä
vakuutuksella tämän edessä olevata konkurssia.

Ja joka oikein puolueettomasti ottaa asiaa harkitaksensa ja
tutustuaksensa isäntäin mielipiteisiin, niin täytyykin myöntää, että
heillä on sangen vakaville perusteille rakennetut periaatteet. Eivät he
turhaan ikävöitse menneitä aikoja, sillä silloin se eläminen sentään
maksoi vaivan. Renkejä saatiin palkatuksi 15-20 riksillä ja
vuosivärkeillä eli parseleilla, joihin kuului valkoiset hurstihousut ja
pusrokki, sekä isännän vanha saapaspari. Piikain palkka oli 8-12
riksiä, palanen käsityömaata ja Kynttelistä Vappuun tehdä itsellensä
(s.o. omia käsitöitänsä). Päivämiehille ei suorastaan tarvinnut maksaa
paljon muuta kuin ruoka-aterian ja jos kessuja antoi piippuun, sai
isäntä jo mainetta.

Kuitenkin niin ihmeen hyvin silloin kaikki tulivat toimeen! Rengit ne
melkein järjestään joivat palkkansa viinassa, jota keitti oman talon
vaari ja muori möi. Rahat eivät siinä tapauksessa menneet ollenkaan
pois talosta. Kaikki pysyi "isänmaassa", sanan ahtaimmassa
merkityksessä.

Toisin on nyt laita -- -- paratkoon! Palvelijain palkat nielevät talon
pienet tulot. Antavatko he palkastaan penniäkään omaan taloon? Mitä
vielä, ei niin kunetta. Kaikki menee kauppiaille paperosseihin ja
ulkomaan kräämään niin tyyni, että oikein hävettää sanoa. Sitten
seuraavat omat pojat ja tyttäret perässä ja kulettavat samaa tietä
loput tuloja.

Kuinka äärettömät ovatkaan menot tähän aikaan, verrattuina vaari
vainajan aikaisin! Sitä paitsi kuuluvat pellot entis-aikaan kasvaneen
niin ihmeen hyvin ja siitäpä sitä koitui kasallekin. Mutta nyt jo
nekin, mitkä vaarivainaja kuokitti, ovat palaneet loppuun, kuluneet ja
kovettuneet, että ovat kitsaat kuin kuiva passeerivuota.

Pitäiskö sitä sitten isäntäparan pitää häpeänänsä, jos asiat
alakäteenkin menisivät tällaisten olosuhteiden vallitessa? Eihän toki,
hän on viaton kuin lapsi. Hän koettaa henki happamissa rääpiä
vaarivainajan maita ja hämmästyttää tuhlaavaa perhettään sekä muuta
yhteiskuntaa joskus sellaisella urostyöllä, että raivauttaa suonkylkeen
puolen-, välistäpä kokonaisen tynnyrinalankin uutta peltoa, ja sen
tehtyä pitää naapureille ja kylänsä miehille puheita siitä, miten
raskasta ja kannattamatonta suon pelloksi raivaaminen nykyaikana on.
Mutta hän ei tahdo ristissä käsin istua, vaan raataa kuin karhu. Sitten
seuraa kotiväelle säästäväisyyden esitelmiä, josta itse Rikhardi-vaari
olisi voinut ylpeillä.

Näin ollen, se on suorastaan vihapuhetta, jos joku rappiotilan syyn
panee isännän selkään, eikä se ole paremmin osattu, jos emäntä-kultia
sellaisella syytöksellä rasitetaan. Sillä useammiten ovat nämät kaksi
persoonaa yksi liha ja yksi veri, joka ominaisuus esiytyy paraiten
siinä, että emäntä huopaa aina isäntää, kuin tämä puhuu palvelioille ja
päivämiehille maanviljelijän ahtaasta tilasta.

Mutta nyt juuri viime aikoina on Rutakkalaan eksynyt muutamia
aikakauden hengen pilaamia miehiä, jotka vähässä ajassa saattavat
johdattaa koko kylän perikadon partaalle. He saattavat poistaa monet
esi-isäin kunnianarvoiset tavat ja sitten jättää isännät omin neuvoinsa
tulevaisuutta kohti haparoimaan. Auttakoon ja taluttakoon sitten ken
voi, kun ei enään noita muinaisuuden kunnianarvoisia osviittoja ole
opastamassa ja tietä viittomassa! Tulee oikeastaan surku noita
Rutakkalan entisyyden kannattajia.

Mutta nuo tulokkaat, heitä kohtaan ei juuri helleimmät tunteet herää,
sillä he oikeastaan näyttävät tarkoituksella pyrkivän konkurssiin. Ovat
näetten tuhlanneet suuria rahasummia uusiin maanviljelys-koneisiin ja
uskaltaneet kääntää vaari-vainajain tallaamia pyhiä nurmikkoja nurin
närin, riiviöt. Ja sitten oikein rintapeltoja, jotka historian
takaisesta muinaisuudesta ovat pitäneet talon leipä- ja puurovärkkien
kasvamisesta uskollisesti huolta, kylväneet itikan rehulla!

Vakavammat ihmiset siunasivat itsensä Herralle ja pesivät kätensä siitä
rikoksesta, että jumalanviljan kasvupaikat saastutettiin.

Mutta sitten oli nuorempia isäntiä, jotka eivät asiaa juuri
synnillisyyden kannalta katsoneet, vaan takanapäin naureskelivat
partaansa sen haaksirikon suloista esimakua maistellen, joka noille
yrittelijöille oli tulossa. Aurat heitä oikeastaan heti ensi näkemästä
miellyttivät, mutta hinta oli niin kallis, että pani pään tutisemaan.
Sopii siis hiukan odottaa, kunnes tuossa rupeavat vasarat paukkumaan,
niin saa huokealla.

Vaan odottaminen alkoi käydä muutamille pitkäksi. Riivatun kauan ne
kestivätkin, nuo yrittelijät. Kyllähän sen jokainen tunsi ja tiesi,
että niin niiden lopulta kuitenkin täytyy käydä, mutta olivat osalta
niin uteliaita, että kaupunkimatkoilla jo katselivat auroja ja
kuulustelivat hintaa. Siitä seurasi, että johonkuhun meni jo ylpeyden
henki: ostivat auran, veivät upeillen päällimmäisenä kuormansa päällä
kotiinsa, kävivät koettelemassa eivätkä katuneet kauppaansa.

Mutta talvi on aina talvi, osaa kyllä tarkkaan kuluttaa kesän ansiot.
Mitäpä aurakaan noin äkin jaksaa sitä kohtaa parantaa, vaikkapa uskoisi
sen ihmeitä tekevän. Työväen palkat pysyvät korkeina, räätäliä ja
suutaria täytyy hirveän paljon pitää, kauppias ottaa tavaroista ilkeän
voiton, pitää laittaa aittaan uusi katto ja ostaa siihen naulat;
pahimmaksi katkesi kelikin keväällä juuri silloin, kun oli aikomus
saada kotiin sahapuita kaupunki-lankkuja varten. Polttopuitakin olivat
akat polttaneet niin ihmeesti. Sitten oli sen lisäksi vielä kunnanvero,
vaivaisjyväin maksu ja ruununvero... Totisesti alkoi tämä
mietityttää...

"Akka, älä pane voita perunavadin syrjään! ... köyhtyy sitä tässä
muutenkin."

Ja nuo palvelijat, torpparit ja itselliset, kuinka helkkarin pulskat
päivät juuri samaan aikaan! Palvelijain kun ei tarvitse muuta kuin
syödä ja palkkaa odottaa, torpparit elävät ruhtinaallisesti, jopa
siihen määrään, että muutamat koristavat hevoskoninsa seljan
nasta-mäkivöillä. Itselliset, nuo miekkoset, jotka kaiket talvet vaan
joutilaina jollittelevat, josko toisinaan puukuorman metsästä käyvät
varastamassa.

Mitä ihmettä ne mahtavat syödä?

Se oli kysymys, jota talolliset harkitsivat, saamatta siitä kuitenkaan
sen selvempää, kuin että jotakin he mahtavat syödä, ja kun kerran
tuohon päätökseen tultiin, niin mikään ei estänyt ajattelemasta, että
on se mökkiläisen elämä sentään siunatun hyvä tähänaikaan. Kävivät
niiden kakarat kyllä toisinaan kerjäämässäkin, mutta muutamain isäntäin
ja emäntäin mielestä oli se jonkullainen yritys vanhanpäivän varan
kokoomiseksi. Muutamat!... Silloin kuin talokkaat kärsivät huonon ajan
tähden, rupeaisivat itselleen rikkauksia kokoilemaan!

Mutta tuo rikas käsityöläisten luokka. Kuinka suuria rikkauksia
mahtoivatkaan koota, kun niin suuria palkkoja ottivat? Moni talollinen
olisi melkein vaihtanut taloa ja virkaa, jahka vaan tuon siunatun opin
olisi voinut saada mukana. Toiset jo siihen määrään suuttuivat tuohon
rikastumiseen, että ostivat ompelukoneita itselleen, ja emännät, jotka
rehellisesti puhuen aina ovat näppärämpiä kuin isännät koettivat tehdä
isännille takkeja, y.m. Mutta seuraus oli niin päinvastainen toiveille,
että koneet lopulta jäivät yksinomaan tyttärien haltuun paitain ja
nenäliinain tikkausta varten. Isäntäin täytyi taas harmissaan pyytää
räätäleitä, kun he katsoivat suorastaan häpeäksi nykyajan miehinä
esiytyä akkain ompelemissa takeissa. Sepä taas tuntui kukkarossa ja
saattoi kynsäsemään korvan taustaa. "Mikä ihme tässä lopulta tullee?"
Tämän alakuloisuuden ohessa katosi halu aurankin käyttämiseen. Mitäpä
siitä apua lähtee, kun ei ole edes lantaa mitä panna noille
uutispelloille!

Sitten istuttiin talvikaudet uuninpankolla, katseltiin kuinka rengit
söivät monta silakkaa ja tyhjensivät päälle emännän harikkohulikan,
piiat kävellä tepsuttivat pieksukengissä, kun ei enään karvaiset
kelvanneet; tiet pysyivät kinoksista puhtaina toisinaan useampia
viikkoja ja lumiauran ajajat saivat suorastaan ilmaiseksi rahaa.

"Olisi pitänyt edes sitä tienistiä ottaa!"

Mutta sekin oli mennyttä siksi talveksi.

Siinä uuninpankolla hautui monena päivänä ja monissa aivoissa
ajatuksia, että minkähänlainen laitos se meijeri olisi? Siitä oli
juteltu niin monellaista, kehuttu ja laitettu. Kyllähän se olisi
uskaliasta ruveta sellaiseenkin yritykseen, mutta jotain sitä tässä
sentään täytyisi tehdä. Asiasta puhuivat isännät keskenänsä ja emännät
keskenänsä, sekä väliin kaikki yhdessä.

Sieltä päin, missä meijereitä oli jo olemassa, toivat kulkuakat paljon
kummia juttuja. Kuuluivat niissä myrkkyä panevan maitoon ja olipa
tehonnutkin, koskapa vasikat olivat kuolleet sitä juotuaan, ihmisten
vatsat olivat tulleet kipeiksi ja paljon renkejä ja piikoja mennyt
sentähden pois taloloista ja jättäneet isännät ja emännät yksikseen
ahneutensa hedelmiä nauttimaan.

Ne olivat arveluttavia juttuja ne ja monasti jo emännät tuumivat
isännille:

"Eiköhän me kirnuta vanhalla lailla, taitaapa se Jumala huolen pitää
tästälähin, niin kuin tähänkin asti."

Isännistä toiset hymähtelivät myöntäväisesti ja toiset tenäsivät
vastaan.

Mutta kuitenkin se joka päivä rupesi olemaan jutun ja ajatuksen
aiheena. Asia kehittyi itsestänsä niin pitkälle, että eräänä
talvi-iltana yhteisen päätöksen mukaan kokonnuttiin Pajuniemen
Hermannin taloon keskustelemaan meijerin rakentamisesta. Ei asia tässä
kokouksessa vielä kuitenkaan järin pitkälle päässyt, vaikka jauruttiin
kello 5-9. Päätettiin kokoutua uudestaan, vaikka toiset kyllä
arvelivat, että kyllä se perhana soita on parempi, jotta annetaan
akkain kirnuta vanhalla tavalla.

Vaan toisessa kokouksessa jo kirjoitettiin pöytäkirja ja muutamia
osakkeita otettiin.

Kun toiset, nimittäin ne, jotka jo olivat pillinsä pussiin pistäneet ja
päättäneet antaa akkain kirnuta vanhalla tavalla, kuulivat, että ne
toiset todellakin ovat ruvenneet meijeri-puuhiin, niin jo alkoivat
uudestaan tuumiskella asiaa ja lähtivät kylälle likemmin
kuulustelemaan. Palattuaan sieltä kotiin, sanoivat emännille:

"Mutta kuules akka, mitähän jos mekin ottaisimme osan siihen
meijeriin?"

Emännät seisauttivat ahkeraan hyrräävän rukin pyörän, oikaisivat
vartaloitansa, panivat kädet sirosti lanteille ja katsoivat
luottavaisesti kukin ukkonsa puoleen.

"No en minä tiedä, hyvä ystävä", he tavallisesti sanoivat, "ei tuossa
nyt taitaisi tuhatta tapata, jos ei sataa voittaakaan. Tee kuinka
tahdot, sinäpä tuon paraiten ymmärrät."

Ja sitten ukot mielihyvissään akkainsa luottamuksesta, hamuilivat
päivällis-ateriaksi, mitä siinä hopussa sattuivat kaapista
löytämään, kun ei joudettu keittoa odottamaan, panivat toisen takin
päällensä, lisäsivät tupakoita massiinaa, vaihtoivat vaillinaisen
tulitikkulaatikon kokonaiseen, sytyttivät piiput matkaksi palamaan ja
kävelivät levollisesti osakkeita ottamaan.

Kun sieltä kotiin astelivat varustettuna uudella annoksella meijerin
tuottavaisuus-kuvitelmia, kyselivät kotiin päästyä emänniltä, kuinka
paljon keskimäärin lehmät päivässä antavat maitoa. Ei sitä ollut niin
vähän. Tuleepa, kun tuleekin tuosta sievä tulolähde!

"Kuuleppas emäntä, pistä nyt siinä pikkasen kahvia."

Emännät muistivat kihlaus-aikaa...

On se sentään tuo meidän äijä hyvä mies!... Rukiit narisivat pehmeästi
kahvimyllyn silmässä...

"Rukiitako sinä jauhat, Maija?"

"Rukiitapa hyvinkin, mies kulta, sanoithan itse, ettei kahvia saa panna
pannuun kuin pyhä-aamuina."

"Pane nyt sentään oikeita kahvia, eipä se tahdo oikein maistua hyvälle
tuo ruiskahvi, suuruksen maku on siinä niin pistävä."

"Niin ja päänkipua ei se lievitä yhtään ... onkin tuossa ollut niin
pääni kipeä, että joutaakin saada oikeata kahvia. Mutta kuules hyvä
mies, sun pitää pyytää räätäliä, että hän panee uuden päällisen tuohon
turkkiisi, on oikein paha nähdä sinun sillä enään metsään menevän."

       *       *       *       *       *

Siinä se seisoo Rutakkalan meijeri kaikkein nähtävänä ja toivoa
herättävänä. Oikein tahtoi ikävä tulla, kun ei pikemmin valmistunut.
Mutta sitten kun se valmistui, ylpeilivät miehet siitä ja katsoivat
perään, että akat kaikki maidon sinne lähettivät.

Jopa sait matkapassin, köyhyyden tauti!...

Paljon kokoontuikin Rutakkalasta maitoa siihen aikaan... Mahtoivat
kilpailla emännät, kenellä enin olisi vietäväksi meijeriin. Mutta pian
kyllästyivät kilpailuun ja asettuivat tavalliseen menoon. Muutamat
emännät rupesivat katsomaan tarkoin asian perään, että kannattaako sitä
oikeastaan noin rajusti meijeriin viedä. Rupesivat laskemaan, ja
ihmeellistä, -- meijeriin vienti tuotti suoranaista tappiota!

"Niin se on, totta totisesti", sanoivat isännille. Muutamat isännät
aavistivat akkain jutussa salajuonen piilevän eivätkä uskoneet
ensinkään, toiset rupesivat aprikoimaan. Asiat menivät siinä suhteessa
niin pitkälle että meijerin välistä täytyi ruveta kirnuamaan vettä, jos
kirnuta tahtoi. Muutaman kuukauden päästä puhuttiin isollaisesta
tappiosta, jota koko liike oli tuottanut. Mentiin kysymään
isännöitsiältä.

"Niin tappiota on tullut, miksi ette tuoneet maitoa?" sanoi tämä.

Sitten kynsästiin päätä.

"Hm, vai niin... No se meidän akka sanoo, että parempaan puoleen tulee,
kun kotona tekee voita, eikäpä tuota lienekään maitoa tähän aikaan."

"Täytyy laittaa maitoa, niin kyllä meijeri kannattaa", kehui
isännöitsijä, "tuovatpa sinne muutamat maitoa, kannattaapa niiden."

Niin, ne nuo muutamat, ne olivat vaan niitä, joita odotettiin
konkurssiin.

Isännät menivät kotiinsa, kertoivat emännille, että ne ja ne kuuluvat
hyötyvän meijeristä kovin.

"Niin, no tottahan, niillä on karjaa ja heiniä!"

Niin, niin se oli, totta tosiaankin, isännätkin huomasivat, istuivat
penkille ja rupesivat aprikoimaan, mistä päästä tässä alkaisi, että
saataisiin meidänkin taloon karjaa ja heiniä.

"Älä käryytä niitä kahvia, akka, aina, kelpaavat nuo rukiitkin näin
arkina."

... Ho'hoi, tuossa on poika mieheksi tulossa, ryhtyköön hän aikoinaan
uusiin mullistuksiin, jos tahtoo...

Päät tutisivat, näytti olevan vuosien ja kovin vaivalloisen työn takana
suuremmat heinävarat ja lehmälaumat. Mielet kävivät apeiksi ja pistipä
vähän vihaksikin, että nuo muutamat olivat aikoinaan jo ehtineet haalia
karjaa ja rehua... Puhuppa vielä meijerin tappiosta isännöitsijä! Puhui
hän taas jonkun ajan päästä ja arveli, että jos ei enempää tule
vastakaan maitoa, tulee tappiota yhä.

"Ei tule enempää, ainakaan meiltä."

"Eikä meiltä, itse kun kirnutaan niin kannattaa paremmin."

"Jaa, niin se on!"

Niin, näettekös, isot heinäpatruunat, kyllä sitä meilläkin maitoa on,
mutta viljellään kotona tarkemmin, eikä tyhmyyksissään tuoda meijeriin
tuhlattavaksi...

"Pannaan istumaan koko värkki ja myydään pois, jos on ostajaa."

"Älkää miehet tyhmyyksiä... Hankkikaa vaan heiniä ja karjaa niin kyllä
meijeri kannattaa!"

"Hoh, velikullat, ettäkö te saisitte rikastua?... Viisaitapa olisitte,
mutta ei anneta narrata. On sitä tässä muillakin elämän kokemusta..."

"Pannaan vaan miehet nyt meijeri istumaan!"

"Pannaan kun pannaankin ja myydään pois, jos on ostajaa!" -- --

Hä, hä, hä, lehmi-patruunat! Siinä se nyt seisoo meijeri lukittuna.
Mihin nyt panette maitonne? ... hä, hä... Ostakaa meijeri itsellenne
jos jaksatte, eli jos me myymme teille; -- --

-- Ho'hoi, kasva poikaseni, veny pian isoksi, että isä ja äiti pääsevät
pihatupaan syytingille ja sinä saat vartuttaa itseäsi näihin tämän ajan
viljelys-tapoihin, jos mielit... "Oletko nähnyt Kalle, minkälainen
heinä siinä Pajuniemen Hermannin Rintaniityssä on?"

"Hyvä on, isä, oikein miestä rintaan, apilata ja timoteeta."

"Hm, parin vuoden päästä annan talon sulle, saat sitten koettaa
sinäkin. Minä tuota en enään jaksa semmoisiin ... täytyy tällä tavalla
mennä minun aikani."




Pyhä vala.


Kas, miten uhkeana ja vankkana se seisoi tuossa mäenrinteessä tuo uusi
kansakoulurakennus! Olisipa se ollut joku käsittävä olento ja osannut
aavistaa, kuinka ristiriitaisin tuntein hänen synnyttäjänsä katselivat
miten kerros kerroksen päälle kohosi, kunnes siitä vihdoin muodostui
vankallainen rakennus rajapyykki entisyyden ja tulevaisuuden
käännekohdalle, olisipa se tämän käsittänyt, niin olisi varmaankin
hiukan epäillyt oikeuttansa asettua määrätylle paikalleen...

Kyllä tosin tuntui, kun sitä noin syrjästä katseli, että tunsi se
itsekin asemansa ja tehtävänsä. Sen suuret ikkuna-silmät näyttivät
ikään kuin voitollisesti ilkkuvan vastustuspuolueen voimattomia
vihanpurkauksia. Se tunsi lepäävänsä vahvalla perustuksella ja tarkoin
saumatulla kivijalalla ja vakavasti arvelevan: "Työläs on sinun potkia
tutkainta vastaan!"

Se oli keväinen aika, kun tuo koulurakennus vastapuhjenneiden
koivunlehtien, kukkasien ja virkeästi vihertävän nurmikon kanssa
yht'aikaa kasvoi ja valmistui ensimäistä kevät-ahavaa imemään valkeaksi
pälkityille kyljilleen.

       *       *       *       *       *

Oli paisteinen kirkas päivä. Lastut ja jätteet koulukartanolla oli
lakaistu ja haravoitu kasoihin ja rappusten edusta tuoreilla kuusen
havuilla koristettu.

Sisältä, koulusalista oli kaikki työkalut ja roskat pois korjattu,
seinille oli ripustettu tuoksuvia köynnöksiä ja uusi kateeteri
ympäröity kuusilla. Muutamia henkilöitä puuhaili siellä paikkoja
järjestellen. Katolla tangon nenässä liehui lippu -- tuulen
väräytellessä se viittoi ja kuulutti ympärillä oleviin kyliin, että
täällä oli jotain tekeillä.

Ihmisiä liikkui ja hyöri pellollaan kyntämässä, äestämässä sekä ohria
ja perunoita kylvämässä. Joskus kun perunain heittelijät oikaisivat
selkänsä, kun kyntäjä ajoi auran maahan ja antoi hevosen huoattaa,
silloin menivät silmät kuin itsestään tuonne mäen törmälle, missä ennen
vaan hiukan koivuviidakkoa kivien välissä kasvoi. Saattoipa se
katsojissa monellaisia ajatuksia herättää!

Muinais-aikana, silloinkin kun Liekolahden ukko oli kouluiässä,
koulutti Sakari-vainaja vaan Liekolahden piha-tuvassa. Oli sekin aika!

Sitä muisteli ukko tuossa kun odotteli että perunansiemenen nakkelijat
vaon täyteen ehtisivät ja hän saisi ruunan kanssa taas viiltää uuden ja
suoran.

Siellä Sakari-vainajan koulussa oli ollut elämää. Toisinaan oli
opettaja ollut kovallainen, oikein ahkera paju-patukan käyttäjä. Mutta
oppimaan oli saanut, muutamat hyvästikin, niin että arvo-asemiinkin
olivat niillä tiedoillaan elämänsä varrella päässeet.

"Hävittävät ne itsensä tähän aikaan," rupesi ukko sanomaan, kun vaolle
lähti. Siitäpä toisten korvat pystyhyn nousivat. Millähän
hävittävätkään itsensä?

"Soo ruskea! Ei talonpojan lapset tarvitse tuollaisia kouluja, ei
totisesti. Eipä niitä ole ennenkään tarvittu, niin mitä paremmin nyt...
No mitä sinä siinä!"

"Totta puhuu vaari," sanoi eräs mäen eukko. "Mitähän nyt rikasten olisi
lukua, mutta kun köyhätkin sinne panevat niin... Parempi olisi, jos
tekisivät vellituvan siitä."

Nuori isäntä, joka myöskin muiden mukana perunoita vakoon heitteli,
hymyili.

"Ei oppi ojaan kaada," hän sanoi, vaikk'ei erityisellä innolla. Mitäpä
hyödyttäisi ukon kanssa väitellä!

Vaan mökin akka oli vielä kiivaampi kun ukko, rupesi oikein kiukun
tiestä huutamaan.

"Noo, mutta ei sitä sellaista oppia köyhät tarvitse kuin kansakoulussa
annetaan! Mitä köyhäin kakarat..."

"Olettekohan ollut edes kertaakaan tutkinnossa kuulemassa, miten
hauskalta tuntuu, kun lapsilla on niin paljon tietoa?" kysyi nuori
isäntä.

"En ole, ja koskapa köyhällä on aikaa sellaisiin."

"Onko isäkään ollut?"

"Enkä olekaan,", ukko välinpitämättömästi murahti. Olispa siinäkin, kun
sellaisissa olisi tässä kuleskeltu, näkyi hän ajattelevan. Pojassa
heräsi iloinen ajatus:

"Ettekö lähde nyt, kun saadaan tämä pelto kylvöön? Koululla on tutkinto
tänäpäivänä ja sitten tulevat pitämään jotain juhlaa tuohon uuteen
koulurakennukseen. Lähtekääpäs mukaan isä!"

Nuorimies katseli isäänsä innostuneena. Vanhus silmäili koulutalolle
päin ja tuohon lippuun, joka siellä varressa hiljakseen tuulen mukaan
lekutti.

"Mitäpähän tuolla tekisin," hän virkahti ja lähti uudelle vaolle pojan
kiihkeästi häntä silmillään seuratessa.

"Vaikka ette mitään tekisikään, mutta muuten vaan!" Tämä huudahdus oli
kehoittavaa innostusta täynnä.

Vanhuksen katse meni taas sattumalta lippuun.

"Ehdittäneekö tästä edes," hän jo epäröiden sanoi ja katseli kuinka
leveällä vielä oli kylvämätöntä peltoa.

Ahah, ukko jo ajattelee lähteä, jos ei vaan ole mitään esteitä. Onpa
noilla sini-valkeilla lipuilla kummallinen vetovoima: lekuttavat niin
että saavat kuusikymmentalviaan sydämmenkin innosta läpättämään.

"Hoo, miks'ei ehdittäisi! Ja jos ei muuten, niin minä kutsun Erkin
kotohaasta vakoamaan, kyllä nuo toiset ehtivät nakella."

"Mitäpä tuolla sentään teen, vanha jo olen ... ei minuun enään
koulutiedot pysty", saneli ukko, kenties pojan innostuksella hymyillen.

"Koulutiedotko pysty!" matki ja nauroi toinen. "Vaikkapa ne nyt eivät
pystykään, niin kuulemaan ja näkemään, muuten vaan."

Jo, jo rupesi myöntymään.

"Noo, saattaisihan tuonne nyt..." hän sanoi, suu hymyssä ja äänellä,
jonka piti tulkita vastahakoisuutta. Mutta itse asiassa oli hän
voitettu. Isäntä toimitti rengin perunoita vakoamaan ja lähti ukon
kanssa pois.

       *       *       *       *       *

Tuossa 2 aikoina päivällä oli hyvin tyyni; liputkin uuden
koulurakennuksen katolla lojuivat pitkin vartta, ikään kuin uneen
vaipuneena. Mutta sitten ilmestyi kylätielle ihmisjono, etumaisena
kansakoulunopettaja ja poikaoppilaat, sitten tytöt ja vihdoin lasten
vanhempia ja muuta yleisöä vakava, juhlallinen joukko. Rupesi jo heille
koulukartano mäen nystyrän takaa näkymään, lippu ensimmäisenä. Tuulen
puuskaus kulki ohitse, se hehautti lippua kerran, kaksi, ja autteli
sitä riemulliseen mielen osoitukseen.

Juhlakulkue saapui koululle. Intoillen astuivat pojat rappusille ja
ikään kuin sisäänsä ahmivat koulutalon tuoresta kuusipuiden tuoksua.

Saapuvat vähitellen kaikki sisään. Lapset asetetaan piiriin kateeterin
ympärille, muu väki sujottautuu edemmäksi seisoskelemaan. Opettaja
ottaa äänen raudastaan, antaa lapsille merkin ja ulkomuistista
veisataan virsi. Virren loputtua astuu kateeterille pappi, pitää puheen
opista ja sivistyksestä, lämpimän ja innokkaan.

Yleisö kuuntelee hiljaa, hiiskumatta. Papin lopetettua keräysivät pojat
uudestaan opettajan ympärille, asettuivat vakavina ja juhlallisina
piiriin ja tähdäten tarkoin opettajansa kasvoihin odottivat he merkin
antoa.

Hiljaa hymisivät opettajan mukana ensinnä alkuäänen. Pojat näyttivät
tuossa niin juhlallisilta, että oikein pakkasi naurattamaan mielihyvän
tunnosta, kun nuo juuttaat ja alituiset kiusankappaleet kaikkialla
saattavat olla noin vakavia...

    "Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!"
    -- -- -- -- --

Se kajahti reippaasti, voimakkaasti. Juhlallisuus tarttui kaikkiin
läsnäoleviin, jännitettynä, vakavana kuunteli kukin ja tarkkasi
poika-naskaleja, jotka vannoivat:

    "Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!
    Sinuun koskea ei vieras valta saa.
    Sinua suojelemme, vaaroiss' varjelemme,
    Ollos huoleton, poikas valveill' on!"

Kummallista. Ensinnä pyrki ihmisiltä nauru, kun ajattelivat, että nuo
pojat noin osaavat teeskennellä vakavuutta. Mutta laulun kestäessä
menivät monet kädet itsestään ristiin ja sen loputtuakin jäi moni
silmä, jossa kyynel kimalsi, tuijottamaan punottaviin poikiin. Ei
kukaan sitä enään ajatellut teeskentelyksi ... ne lauloivat niin koko
sydämensä innolla, että muutamain 9-10 vuotisten nulikkain olivat kädet
nyrkissä ja olkapäät kohoilivat innosta... Nuo pojat olivat laulaessaan
niin naurettavan mahtavia, että kuulijoille tuppasi sydän suuhun, teki
siellä kurkussa niin kummallisen käänteen, että alkuperäinen nauru
muuttui lämpimiksi kyynelhelmiksi ja teki oikein mieli mennä
suutelemaan heitä järjestään, ihan jokaista erikseen...

Joku taas astui pitämään puhetta. Ei se saanut oikein huomiota
puoleensa, kaikkein silmät vaan seurasivat poikia ja ajatukset
askartelivat niissä. Ne olivat vieneet kaikkein sydämet, mikä sitten
olisi enään kehoittanut mitään puheita kuulemaan, kun sydän oli jo pois
annettu!

Puhe loppui vihdoin.

"Antakaa poikain nyt vielä laulaa!" kuului ääni ihmisjoukosta ja sitä
seurasi yleinen hyväksymisen mutina.

Ja pojat lauloivat ensinnä pari muuta laulua, mutta sitten taas:

    "Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!"
    -- -- -- -- --

Vanhemmat, naapurit, isoisät ja isoäidit, pappilan herrasväki ja
opettaja y.m. kuuntelivat valaa. Sen kaiku tunkesi hyminänä sydämen
syvimpiin sokkuloihin ja teki olon juuri kun turvallisemmaksi,
vakavammaksi. Ääni tuntui jäävän sinne säilyyn, ikävinä hetkinä, jos
isänmaan kohtalo joskus sattuisi itkettämään, taas esiin otettavaksi.
Se oli siellä niin tarkkana jäljennöksenä, että vanhatkin kuulivat
sisässään laulavan:

    "Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!"
    -- -- -- -- --

Samalla kuvastui mieleen joukko pikku poikasia, jotka uljaasti,
innokkaasti, kädet nyrkissä ja posket punottavina huusivat, niin että
jokaisen äänen piti erikseen kuuluman.

       *       *       *       *       *

Kun laulun loputtua oli rukous pidetty, lähti Liekolahden ukko muiden
muassa pois. Akat ja ukot rupesivat kilvan ylistämään laulua.

"Kaunistapa oli", sanoi Liekkolahden ukkokin muiden väliin, mutta
katsahti samassa ikään kuin hätäisesti ympärilleen, että mahtoiko poika
tuota kuulla. Ei hän sitä olisi tahtonut näet. Mutta poika kuuli sen ja
ymmärsi samassa, että vaikutus isässä kestäisi koko lopun elämäikää.
Vanhoihin jää kaikki, mikä kerran jää, niin sitkeästi, ettei eroakaan.

Sillä "isänmaallisella laululla" on kumma vaikutus: kun se lausutaan
oikeassa paikassa ja oikein sattuvasti, voi se vanhoja nuorentaa ja
vaivaisistakin sankareita saada.






III.




Harjoittelia.


Harjoittelia Tuppelin järjesteli kohta tulevaan junaan meneviä
papereita. Olikin aika helkkarin kiire. Ja sellaisesta kun ei vielä ole
mitään hyötyäkään, harmia vaan: saattaa hassutuksia tekemään ja
sotkemaan. Tuppelinillekin toisinaan käteen sattui lyijykynän sijaan
lakkatanko, lakkatangon sijaan lyijykynä, milloin sysäsi kynänsä
mustepullon sijasta papyrossin tuhka-askiin j.n.e.p. Kaikki
merkillisiä, odottamattomia pikku kolttosia, jotka itse asiassa ovat
naurettavan turhanpäiväisiä, mutta tosikiireessä hidastuttavat
hirmuisesti työtä. Vähemmästäkin nuori veri kiehuu!

Joku koputteli avoimella pilettiluukulla.

"Antakaapas minulle piletti!" sanoi sieltä joku, hänkin kiireissään,
ikään kuin viimeinen sekuntti olisi käsissä ollut. Tuppelinin hampaat
yhdistyivät ja kieli lähisteli suunlakea päästäen sihisevän äänen.
Pilettiluukulle loi hän myrkyllisen katseen. Sieltä kurkisteli hikinen,
tyhmä naama, vielä sen takaa toinen, joka kovin näytti olevan
olevinaan.

"Antakaapas piletti, juna jo tulee." Ja mies koputteli pilettilautaseen
rahallaan, ikään kuin vakuuttaaksensa että sillä on taivaallinen voima.

Tuppelinin otsalla helmeili hikipisaroita. Ulkoa kuului jo
asemakellon ääni ja veturin vihellys. Juuri silloin vetäsi hän kokoon
kirjepakettia, mutta nuora katkesi ja kirjeet pyörivät lattiaan.

"Saa ... perr..."

Eräs, hiljakkoin Amerikasta palannut miekkonen tulla haahitti ikkunan
ohitse gummisaappaissa lohnustaen. Jo hänkin ehti pilettiluukulle
samassa kuin kirjemytty uudestaan oli nuoraan tulossa. Toinen kuului
vastatulleelle kertovan, ettei sieltä saa pilettiä pyytämälläkään. Tuo
vielä lisäsi Tuppelinin kiukkua: osasi aavistaa mitä oli tulossa.

"Tiketti tänne näin!" Amerikasta tullut ärhenteli kun porho ainakin ja
antoi muitten odotushuoneessa olevain tietää että hän se tuntee
"asetukset ja taksat kun on kulkenut enämmän kuin..."

"Älä nyt hätääsi kuole!" täytyi Tuppelinin huutaa. Salista alkoi kuulua
naurunhihitystä ja Amerikasta palannut sohisi hiljempaa. Mutta posti
olikin nyt valmis ja Tuppelin juoksi pilettiluukulle.

"Mihin?"

Molemmat ostajat ilmoittivat.

"Pitää olla jemtti raha."

"Ei ole, mutta eikös teillä ole pieniä?" kysyi Amerikkalainen.

"Ei, eikä täällä olekaan mikään pankki, eikä rahanvaihtokonttori."

"Sepä nyt... Tapaa Amerikassa olla joka paikassa rahaa sen verran että
irti saadaan. Minä olen kulkenut niin monessa..."

"Tänne se raha!"

"Tuoss' on."

"Onko sinulla justi raha?" kysyi Tuppelini toiselta.

"On. Eikö se maksa 2 markkaa ja 30 penniä?" Hän pani rahansa
lautaselle.

"Se maksaa 2 markkaa 40 penniä."

"Soo..." Mies alensi päänsä pilettiluukun tasalle ja yritti siitä
kurkistelemaan Tuppelinin silmiin, että puhuuko tuo edes totta, vai
juonissaanko lörpöttelee.

"Tuo tänne 10 penniä!

"Mutta ... mutta..." Mies katseli epäröiden toisten ihmisten puoleen
salissa ikään kuin heiltä neuvoa saadaksensa. "Kaksi markkaa ja 30
penniähän ne ovat maksaneet. Ovatko ne kallistuneet?"

Yksi mutisi joukossa yhtä, toinen toista. Mikä siitä selvää sai.

"Joutuin, joutuin!" kiirehti Tuppelin, "ei minulla ole aikaa tässä
ruveta selvittelemään, miksi kukin asia on niin, eikä näin."

"No, no tuota, vai ovat ne kallistuneet." Mies kaiveli taskustaan
kymmen pennisen.

"Mitähän varten ne ovat kallistuneet?" Hän taas kumarsi päänsä
pilettiluukulle, mutta se paiskattiin kiinni niin että mies peläten
nenäänsä ottavan veti sen vikkelästi takaisin. Samassa vieri juna
asemalle.

Tuppelinilla ei ollut enää kiirettä, sillä tarpeelliset tehtävät oli
hän ehtinyt paraiksi toimittaa. Nyt hän heitti virkatakin selkäänsä
pistämättä käsiä ensinkään hihoihin, asetti vaakunalakin sovitellen
päähänsä ja katsahti sitten pitkin ruumistaan. Pöksyt istuivat hyvästi
ja lahkeet lepäsivät niin sievästi tuossa Ruotsista tuotuin
vaatekenkäin päällä; hyvän muotoiset ne olivat itse kengätkin. Kaikki
tuo huomio oli silmänräpäyksen työ, sillä siinä käytetyt ajatukset
olivat vanhastaan muodostetut, monasti käytetyt ja aina varalla. Rintaa
röyhistäen astui hän konttorista ulos ja tuuppasi mennessään portailta
pari poikanulikkaa maahan. Kumarsi isosesti konduktörille joka
tervehtien astui junasta. Ryhtyi sitten silmäilemään pitkin vaunuriviä,
josko ketään tuttuja sattuisi matkassa olemaan. Sisään meni posteljoni
ja muita junan palvelusväkeä paketteja ja paperivihkoja käsissä. Niiden
perään Tuppelinikin antausi, kun ei junassa näkynyt muuta kuin noita
huomiota herättämättömiä tavallisia, vieraita kasvoja.

Konduktöri oli tullut lähemmäksi, nähtävästi aikeessa jutulle ruveta,
mutta siihen jäi, merkkipilliänsä nauhasta heiluttelemaan.

Akkoja ja lapsia oli taas ulkoa tuppaunut saliin, kylmähkö kuin oli.
Mutta Tuppelin kävi vihaiseksi ... tuossa kun kaikkein tien tukkivat ja
pahaa löyhkää huoneesen tuovat!

"Pois salista! Ulos! Ei teillä ole täällä mitään tekoa." Hän tuuppi ja
sysi poikasia ovelle päin ja antoi vaimoväelle vihaisia silmäyksiä,
ohjeita ja neuvoja.

Kaikellaisten paperivaihtojen ja muiden pikkutoimitusten suoritettua
lähti juna vihdoin eteenpäin. Tuppelini katsoi vielä vähän aikaa sen
perään kunnes alkoi vilustaa ja lähti sitten sisään. Odotus-salissa
varroskeli pari, kolme miestä, jotka kohteliaasti kumarrellen
tervehtelivät. Tuppelin tunsi miehet, olivat vaan siitä likitienoilta,
kauppias Kuittinen ja toiset talokkaita. Ne olivat tuttavia vakinaisen
asemapäällikön kanssa, kävivät aina konttorissa asiansa toimittamassa
y.m. Tuo tuttavuus pisti Tuppelinin vihaksi ... kai ne taasen
konttoriin tuppauvat, muutamat moukat! Mutta hän osasi masentaa
liikanaisia tuttavuuden yrityksiä, katseli vaan kysyväisesti ivahymyllä
toisten tuttavuutta teetteleviin silmiin, ikään kuin haluten kysyä,
että mistä miehet ovat kotoisin.

Rinta pystössä, pönäkkänä astui Tuppelin salin läpi konttoriin, veti
oven perässään kiinni ja väänsi salvan lukon eteen. Tuopa tuotti suurta
nautintoa, iloa, että on olemassa apukeinoja joilla voi itseään
nenäkkäistä vieraista varjella.

"Kaikkia täällä konttoriin lasketaankin!" Häntä ihmetytti vakinaisen
asemapäällikön luonne, kun saattaa tuttavan kannalle asettua moukkain
kanssa. Tuo oikein suorastansa inhotti.

Hän heitti takin pois ja ryhtyi availemaan tullutta postia. Joku
väänteli avaimesta, kai aikeissa tulla sisään. Kun ensi narahduksen
kuuli, sävähti Tuppelin, mutta kohta muisti hän että salpa on edessä.

"Täällä on nyt toiset tavat", mutisi hän itsekseen nautinnolla. Salista
kuului hiljaista puhetta ja kuiskeita. Harjoittelia arvasi mistä ne
puhuvat, koettipa tarkemmin kuullellakin.

"Tässä on nyt toinen järjestys", hän jälleen tyytyväisenä virkkoi.
Rupesi sitten hitaasti ja levollisesti tutkimaan tulleitten kirjeitten
osoitteita.

Tehtailia Varmasen, provastin ja nimismiehen kirjeet hän viskoi
eri läjiin. Oli siinä kauppias Kuittisellekin joku kirje ja
vekseli-ilmoitus. Viimemainitun hän otti tarkemman tarkastelun
alaiseksi, saadakseen lasia vasten läpi lukemalla selvän, suuriko summa
tuossa oli kysymyksessä. Viskasi sitten kirjeen eri paikkaan. Amerikan
kirjeitä oli koko joukko. Ne hän ilman muuta sysäsi sivulle yhteen
kasaan. Kynsäsi pettyneenä korvansa taustaa, itse kun ei ollut yhtään
kirjettä saanut.

Oli kulunut junan lähdöstä jo noin neljännes tuntia. Taas väännettiin
salin puolelta varovaisesti avainta. Tuo säväytti hiukan, mutta kohta
muistui mieleen että lukkopa olikin salvassa ja rauhallisesti alkoi hän
tutkia Nya Presseniä.

Nyt koputettiin ovella.

"Mikä siellä on?" hän ärjäsi ärtyisesti.

"Enkö minä saisi sanomalehtiäni? Minun nimeni on Kuittinen", kuului
salista ääni.

"Ei posti ole vielä järjestetty."

Tuppelin jatkoi rauhallisesti Nya Pressenin lukemista, taittoi sen
sitte kokoon ja kirjoitti siihen tehtailia Varmasen nimen. Nousi,
sytytti paperossin, otti Suomettaren, kävi sohvalle pitkälleen ja alkoi
nautinnolla lukea erästä Sigurdin kuvaelmaa.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa salissa noin kymmenkunta henkilöä odotteli postin
jakamista. Ensin vartoilivat seisomajalassa ja kun pitkäksi alkoi
käydä kävivät istumaan ja odottelemaan. Siinä oli neljä viisi
Amerikan-leskeä, pari kolme postilaukulla varustettua poikasta,
Kantolan ja Upukan isännät, kauppias Kuittinen, sekä vielä joitakin
muita, mitä lie olleet, ja asemamies.

Kuittinen kävi vähän hämille kun koeteltuaan saada ovea lukosta,
huomasi sen salvatuksi.

"Jassoo, nyt onkin sellainen herra joka ei laske liikaa kansaa sisään",
hän nyreissään sanoi ja kääntyi asemamieheen, ikään kuin tälle olisi
erittäin tahtonut huomionsa päähän teroittaa.

"Juu", myönsi tämä. Hänkin näytti tietävän jotain koska niin
salaperäisesti katseli.

Kuittinen kävi istumaan rahille.

"Kovin se näyttääkin ylpeältä ja turhanpäiväiseltä asemapäälliköksi
tämä poika", virkkoi Kantolainen.

"Niin kuin perhanakin!" innostui Kuittinen sanomaan.

"Täällä onkin totuttu niin hyvään. Ei suinkaan sitä lienekään niin
kohteliasta asemapäällikköä missään kuin meillä on vakinainen", arveli
Kantolainen.

"Se on totta, se," todisti Kuittinen.

"Mistä lie kotoisin tämä poika?" uteli Kantolainen.

"Poika," matki Upukka nauraen.

"Niin, poika, poika, mikäpä se muukaan. Vai herraksiko tahtoisit
sanoa?"

"Sanoppa vasten naamaa siksi!"

"Sanon kyllä, jos siksi tulee, vai luuletko että pelkään?"

"Mitäpä tuosta nyt pelätäkään, mutta..."

Syntyi naurun-tirskunaa. Hauskastippa kuluikin aika vaikka vähän
viipyäkin piti.

"Hän kuuluu olevan kotoisin tuolta, tuolta ... ka enpä nyt muistakaan,
vaikka niin tuttu pitäjään nimi piti olla. Mutta talon poika hän
ainakin on," tiesi joku.

Kaikki kummastelemaan: "Vai talon poika ja tuollainen herra on tullut."

"Ei tuo virka nyt niin korkeata rintaa kestäisi."

"Kovin on unohtanut sekin lapsi isänsä," muuan eukko ristissä käsin
huoki. Toinen eukko kävi likemmäksi miehiä kuiskuttelemaan, kertoi,
että eräänä päivänä oli suurella ryminällä ajanut akat pois
odotus-huoneesta, haukkunut y.m.

Asia pidettiin erittäin raskauttavana. Onpa koko hirviö, kun ihmiset
käyvät asioitansa ajamassa ja sillä lailla...

"Sanokaas muuta. Sitäpä minä kysynkin että onko sillä valtaa?"

"Vai valtaa!" nauroivat toiset. "Jos totta puhuen vallasta puhutaan,
niin jokaisella muilla on tässä valtaa, mutta ei hänellä. Meillä valtaa
on, meitä varten tämä on laitettu. Mutta mikä hän on? renkipoika,
meidän renki."

Tyytyväisyys valtasi kaikki. Lujemmin painettiin puuta. Onpa sentään
helkkarin lystiä, olla yhtenä omistajana tällaisessa talossa!

Yhteisestä riemusta havahti Kuittinen ensimmäisenä.

"Ei, mutta," hän ähkäsi, "tätä odottamista ei enää kestä harjankaan
kärsivällisyys." Ja hän meni taas koputtelemaan ovelle.

"Mikä se on?"

"Enkö jo saisi sanomalehtiäni?"

"Odottakaa, ei posti ole vielä järjestetty."

Kuittinen peräytyi suututellen ovelta.

"Sitäpä nyt järjestetään," hän paneskeli.

"Niitä pitäisi opettaa noita nuoria poikasia. Kun mekin nyt täällä näin
häntä palvelemme, niin hän voi luulla itsensä miksi hyvään," tuumi
Kantolainen. Toiset innostuivat siihen. Pitäisipä totisesti opettaa!
Kullakin oli mukava sana jonka pitivät erittäin sopivana ja tepsivänä
lausua sellaisessa tilaisuudessa. Siitä tuli hauska valikoima haukkuma
ja "nenäämä" sanoja. Ja oikein jo sydämiä innosti itsekunkin
ajatellessa, että itse sattuisi tilaisuuteen lausua niin ja niin...

He keskustelivat salin etäisimmässä päässä. -- Tuppelin konttorissa
lepäili ja luki Suometarta. Kuuli toisinaan puheen huminaa salista,
mutta ei eroittanut mitä se oli. Paransi tyynyä ja mutisi:

"Järjestystä tässä täytyy pitää." -- Mutta Kuittinen taas selvisi
jupakasta kiirehtimään.

"Ei saakeli, mutta makuulle tuo lienee pannutkin," hän äännähti ja
toisten nauraessa marssi taas uhitellen koputtelemaan. Nyt löi jo
nyrkillä oveen, se tärähti kovasti niin että toisetkin siitä jo
sävähtivät. Mutta Kuittinen jatkoi paukutustaan ja toiset odottivat
äimistyen, mitä tuosta seuraisi. Asemamies lähti ulos, ettei
harjoittelia vimmoissaan luulisi häntä tuohon syylliseksi ja häneen
vihaansa ajaisi.

Kuittisen koputellessa alkoi sisästä ensinnä kuulua räiskettä ja
pläiskettä, ikään kuin joku kiukkupäissään olisi siellä mellastanut.
Vihdoin vetästiin luukku ovessa vingahtaen auki.

"Onko siellä Varmasen postin ottaja?"

Kuittinen sai väistyä. Mikä herra luulitkaan olevasi kuin ensimmäisenä
tukit!

Yksi poikasista meni ottamaan Varmasen postin, toinen pappilan.

"Kuka siellä vielä postia tahtoo?"

"Minä." Kuittinen astui lähemmäksi.

"Kuka minä?" Tuppelin kysyi, kun ei viitsinyt selkäänsä koukistaa
katsoaksensa, Joutaapa kanssa sanoa nimensä, ettei luulisi tässä niin
kovin tuttu olevansa.

"Kuittinen," vastasi tämä.

"Jahah, tuossa on pankista vekselin ilmoitus."

"Vai niin. Maksetaan itse, ilman vieraan apua. Eikö muuta ole?"

Tuppelin vähän joutui hämille tuosta, kun ei Kuittinen sitä tehnyt.
Katui jo melkein, että oli tuota sanonutkaan. Olipa omituista: koko
ajan kun oli kuvitellut tämän asian riemua tuottavan ja tuon saksan
hämille joutuvan. Nyt vaan itseä tuntui hävettävän.

"Muuta ei ole," sanoi hän.

"Eikö Suometarkaan?

"Jassoo, tuleeko teille Suometar?"

"Tuleepa hyvinkin."

Tuppelin nouti pöydältä lehden.

"Muutako ei ole?"

"Ei."

Astui esiin uusia henkilöitä. Tuppelin sill'aikaa jo kävi pöydän luo
istumaan.

"Onko Maria Tupakaiselle tullut Amerikasta kirjettä?" kysyttiin.

"Ei ole." Ei hän tarkastellutkaan, asioiksensa vaan selaili edessään
muutamia kirjeitä.

"Onkohan Leena Sivumäelle?" Ei ollut Leenallekaan kirjettä. Mutta
löytyi siitä sentään jollekulle, kuin sattui vaivatta käteen tulemaan.

"Onko Sameli Tienpäälle ja Maijaliisa Pöhlölle?"

Tuppelin purskahti nauramaan.

"On täällä monellekin pöhlölle, mutta ei Maijaliisalle."

"Kelle sitten?"

Siinä joutuikin Tuppelin pulaan, täytyi valehdella että ei ne
olleetkaan kuin joillekin muille, vaikka väärin nimen luki.

Mutta akoille jäi vakuutus että Maijaliisalle oli kirje, ehkäpä
rahakirje, mutta ei tuo ilkiö vaan antanut.

Vihdoin ne menivät pois viimeisetkin ja Tuppelin jäi rauhaan. Hän laski
helpoituksen huokauksen, avasi konttorin oven ja alkoi astuskella
odotus-huoneen lattialla.

       *       *       *       *       *

Itsestänsä siinä juoksi mieleen äskeiset kokemukset. Mieli oli vielä
hiukan kuohuksissa siitä ettei yleisö nähtävästi pitänyt häntä
sellaisessa arvossa kuin olisi mielestänsä vaatinut. Jo ennen monasti
oli tuon huomion tehnyt, kuin vakinaisen asemapäällikön kanssa sattui
yht'aikaa olemaan toimistossa. Häntä, Tuppelinia kun ihmiset
puhuttelivat, oli niillä useammiten ikään kuin käskeväisyyttä ryhdissä,
kohtelivat kuin jotain käskyläistä; vakinaisen asemapäällikön kanssa
kuin olivat tekemisissä, käyttäytyivät ihan toisin: kunnioittavasti,
mutta samalla tuttavallisesti. Erittäinkin _tällä_ asemalla, missä
hän nyt oli jonkun aikaa ollut virkaa-tekevänä, oli hän tuon huomion
tehnyt.

Tuttavallisesti ja kunnioittavasti...

Miten oli tuollaista asemaa mahdollinen saavuttaa? Hän yht'äkkiä alkoi
karehtia isäntäänsä. Olihan hänkin jo koettanut yhtä ja toista keinoa
päästä yleisön kanssa samallaisiin suhteisiin, mutta vielä ei se ollut
onnistunut. Ainoastaan aniharvoin näki jonkun käytöksessä kaivattua
väriä. Mutta sekin oli niin satunnaista. Pääasiallisesti oli hän
koettanut saavuttaa tarkoitustaan sillä, että kohteli yleisöä ankaran
isällisesti, nuhteli, ärjyi kun niin sattui, eikä milloinkaan alentunut
yksinkertaisten ihmisten leikkiä ymmärtämään. Itse kyllä teki leikkiä
kun siksi tuli, mutta kai siinäkin oli omituinen värinsä: akat ja ukot
pitivät sitä ivana, pilkkana.

Toisinaan johtui Tuppelin tekemään tiliä itsensä kanssa, luomaan
katsauksen taaksepäin. Elontie oli hiljaista, mutta varmaa kohoamista
-- ainakin omasta mielestä. Väliin nousu näytti oikein kukon
harppaukselta kun muisti, miten vielä kuusi vuotta takaperin kävi
lehmiä paimentamassa, tappeli toisten paimenten kanssa joista moni
hänet viskoi mihin tahtoi, savesi nyrkit ja kasvot; toiset sille
nauroivat ja hän oli puolittain alaskaateella toisten joukossa. Mutta
sitten, mikä lie pälkähtänyt vanhemmille päähän kun hänet kouluun
laittoivat -- hyvä pää kun sanottiin olevan.

Ja nyt kun vertaili itseään rinnan noiden paimen kumppalien kanssa,
jotka ennen, vaan muutamia vuosia takaperin häntä melkein itseänsä
ala-arvoisempana pitivät, tuntuipa melkein siltä, kun olisi kotkana,
siivin lennellyt näiden ylipuolella. Toisinaan meni mieleen, miten
ensivuosina kun koululomilla kotikylässä asusti, ukot ja akat hänelle
aina pitivät puheena, että jos joskus sattuisi, sinusta Tuomas, joku
virkamies tulemaan, niin älä ole kopea ihmisille, niin kuin nuo suuret
herrat ovat; paremmin edistymäänkin pääset, jos olet nöyrä ja n.e.p.
Tuosta hän muisti innostuneensa aina, ja kummallisen paljon hän siihen
aikaan pitikin noista oman kyläisistä. Ne olivat silloin niin ...
niin ... niin ... ei sitä oikein osaa sanoa, mutta ainakin ne olivat
ystävällisempiä. Nyt kun siellä kävi, katselivat ne karsain silmin,
melkein ivahymyllä muutamat.

Kyllähän sekin vaikutti: siihen aikaan oli koko koulu-nuorison korkein
ihanne tuo sama juttu, että heistä pitäisi tulla kansallismielisiä,
oikein malli-virkamiehiä. Melkeinpä taudillinen innostus vallitsi koko
laumassa. Jahka vaan päästäisiin tästä, niin näytetään noille vanhoille
virkamies-jukureille esimerkkiä. Koulupojillahan oli itsillä niin
karvaita kokemuksia siitä, ettei heitä pitäneet edes herran alkuinakaan
muut, kuin palveliat ja semmoiset.

Tuppelin erosi koulusta ja meni harjoitteliaksi rautatielle. Siihen oli
monenlaiset syyt. Ensiksikin että aineellinen puoli pitkällä lukutiellä
pelotti, jopa jo ahdistikin, että lukeminen kävi ikäväksi,
rasittavaksi. Ja sitten suurin ja pätevin: olihan se jotain, päästä jo
virkamieheksi, kuin toiset toverit vielä kirjain ääressä hikoilivat.

Kun hän tältä kannalta asiata aprikoitsi ja esitteli niille jotka hänen
kohtalostaan jotakin välittivät, niin ne hyväksyivät sen. Osoittihan
päätös järkevää käytännöllisyyttä. Kylän miehet ja muut sanoivat:

"Onni todellakin, että kansa saa virkamiehiä omista lapsistaan."

Totta kyllä, että niitä oli kotikylässäkin sellaisia, jotka Tuppelinin
Tuppua jo koulupoikana pitivät ylpeänä ja korskana, mutta toiset
arvelivat että kyllähän ne koulupojat aina sen verran herrottelevat.
Arvelivat siitä muuten lapsellisuudeksi, joka poistuu, kun miestyy.

Niin tuli hän rautatielle, muodostellen mielessään kaikellaisia, mutta
pää-asiassa erinomaisen hauskoja edellytyksiä. Vaan pian esiintyi
harmittavia kokemuksia, kaikellaisia. Sattui, näetten sielläpäin
silloin tällöin kulkemaan noita entisiä tuttuja, oman kylän miehiä,
työjusuja, lahtareita ja muita sen kaltaisia. Ne tulivat kuin hyvätkin
tuttavat oikein kädestä tervehtimään ja jo vaunusillalta usein
huusivat:

"No päivää! kuinka se Tuomas nyt jaksaa?" Nauroivat ja hymyilivät niin
tuten ja ystävällisesti, kuin olisivat hyvänkin "trastu-kampraatin"
tavanneet. Toiset edes sanoivat Tuppeliniksi. Mutta Tuomas... Kaikkein
hiton moukkain tuttavana sitä pitää ihmisen olla!

Ensimmältä tuollaisissa tapauksissa Tuppelinin silmä arasti vakoeli
ympärille, että josko jo joku parempi ihminen olisi huomannut ja jo
nauraa-räköttäisi, häntä pilkaten. Jos sitten ei julkista naurua
huomannut, koetti hätäisesti jossain välissä sanoa tuolle "tuttavalle"
pari sanaa. Sillä omituinen orjallisuus, vanha tottumus tuntui
vaistomaisesti velvoittavan pyhkimään päältään sitä luuloa että hän
mikään ylpeä olisi.

Mutta vähitellen poistui tuo arkuus ja ylpeyden maine ei enää
peloittanut niin kuin ennen. Rupesipa tuntumaan melkein luonnolliselta,
että talonpojat ylpeäksi nimittäisivät. Huomaamatta, ihan itsestään
mielipide tuossa suhteessa muuttui. Mahtoi siihen vaikuttaa sekin,
ettei enää ollut tilaisuudessa seurustelemaan talonpoikaisten kanssa
samassa merkityksessä kuin ennen. Siellä kotikylässähän ei ollutkaan
herroja! No oli tosiaankin, oli siellä tuo vanha juoppo Rallunfors,
muuan virkaheitto. Mutta mitä semmoisesta jota ei kukaan pitänyt muuta
kuin varoittavana esimerkkinä. Kummako sitten että periaatteet likimmän
ympäristön makuisina pysyivät. Johdonmukaisesti tekivät ne nyt samoin,
muodostuivat likimmän seurapiirin mukaisiksi. Tähän piiriin ei enää
talonpoikia kuulunut, ainoastaan sen verran mitä virkatoimissa sattui.

Ja ne, nuo talonpojat esiintyivät siellä kovin tietämättöminä,
taitamattomina, aina kyselevinä, neuvon tarpeessa olevina. Tuppelin
oppi vähässä ajassa, niin että osasi noille jokapäiväisille kyseliöille
antaa tietoja ja neuvoja, tarvitsematta kysellä päämieheltänsä.

Kovin paljon oli noita tietämättömiä kyseliöitä. Ne näyttivät muuten
niin yhdellaisilta ja yhden näköisiltä. Jopa oikein rupesi tuntumaan
siltä, kuin samat miehet ja samat akat olisivat joka päivä, jopa
monikertaan päivässä käyneet asemalla toimittamassa ihan samoja asioita
jotka jo monikertaan oli toimitettu. Väliin kuin itsellä sattui olemaan
jotain hauskaa tekeillä, suututti oikein, kuin aina vaan tuli
keskeyttäjiä. Ja jos ne näköjään olisivat olleet edes oikeita ihmisiä,
mutta kun yhdessä näki yhtä, toisessa toista kummaa, eikä uskaltanut
heille tuosta edes pistellä, niin se oikein pani ähkymään. Ensimmältä
tuli toimeen sillä ja sai luontonsa tyydytetyksi, että hengessään vaan
mustia nimiä luki ja mykkänä toimitti tehtävänsä. Vaan sittemmin, kerta
kerran perään alkoivat pakottavat sisälliset liikutukset puhjeta, ensin
murinana (koiran murinana) sittemin puoliääneen ja vihdoin ärjyen. Kun
ensikertoja ärjyntä pääsi, antoi se aina tapauksen ohitse mentyä
ajatuksen aihetta. Vaivasi semmoinen outo, ensikertalaisuuden tunne:
täytyi asettaa tekonsa omaan eteensä arvosteltavaksi. Itse jäi asiasta
kuitenkin kohta jähmeään, välinpitämättömään tilaan. Mutta ulkoa päin
sai tunnustuksen. Nuo, joille hän ärjyi, niissä oli niin kovin paljon
vikoja, joita herrasväki huomasi, oli tyhmyyden vikoja ja luonnon
vikoja. Kun Tuppelini suuttui ja ärjyi, nauroivat muut. Hän otti ne
kiitos-nauruiksi ja yltyi itsekin nauramaan. Olipa hupaisa urheilla,
kun oli niin kiitollisia katselioita! Toisinaan tuttavat sanoivat häntä
kiukkuiseksi. Mutta jostakin syystä hän ymmärsi tuonkin olevan
kunniaksi. Vanha asemapäällikkö, hänkin sanoi olleensa nuorena kiivas,
mutta vanhempana oppineensa jo kärsimään. Tuo näytti siis itsestään
kuuluvan asian luontoon. Mutta ei hänenkään, tuon vanhan asemapäällikön
kärsivällisyys vielä neljällä jalalla seisonut. Se ontui väliin oikein
vaivaisen tavalla. Ja silloin oli Tuppelinilla hauskaa. Näetten, kävi
tuolta vanhalta karhulta niin maukkaasti, ettei olisikaan saattanut
olla nauramatta.

Väliin johtui mieleen noita mielikuvituksia kouluajoilta, kun
tuumittiin koulusta päästyä antaa virkamiehille oikein malli. Oikein
nauratti nuo lapselliset tuumat nyt isoa miestä. Mutta sen ohessa
heräsi itseä kohtaan jonkullainen hiljainen kunnioituksen tunne sen
rikkaan kokemuksen johdosta, minkä oli saavuttanut. Melkein sääliksi
kävi tovereita jotka vielä koulun penkeillä hautoivat noita lapsellisia
tuumia. Joskus heitä tapasi ohitse kulkevassa junassa. Ne lensivät
sieltä kuin harakat, tervehtimään. Ei heidän tervehtimistään hävetä
tarvinnut, olivathan he siroja poikia melkein kaikki. Mutta kun heidän
käsiänsä pudisti, kun puhutteli heitä, tuntui se melkein siltä, kuin
kokeneena isänä, tahi ainakin vanhempana veljenä olisi heille
jäähyväisiä sanoessa tehnyt mieli neuvoa, että muista lukea läksysi,
äläkä vaan päätäsi rikki juokse. Kun sitten näiden entisten toverien
nähden konduktörille erityisen huolettomasti päällään noikkasi
merkiksi, että juna saisi lähteä, ja kun tuossa hädässä monta kättä
kouraan pistettiin, jäähyväisiä sanottiin ja hyvää vointia
toivotettiin, niin tuntuipa se melkein sille, kuin maailman kulun
ohjaaminen, ainakin jossain määrin olisi ollut hänen käsiinsä
uskottuna.

       *       *       *       *       *

Hän sulki konttorin oven, otti avaimen pois, ettei kukaan luvattomasti
sisään tulisi, sillä postiaika oli mennyt ohitse. Asematoimiston kyllä
piti olla avoinna, mutta saattoivathan otaksua hänen olevan jossain,
poissa konttorista, jos joku sattuisi tulemaankin. Sitten heitti hän
takin päältään, sytytti paperossin, istui pöydän ääreen ja rupesi
huviksensa katselemaan kirjeitä. Ensimäisenä sattui käteen Kuittiselle
menevä kirjekortti. Tekipä mieli lukea mitä tuolle hölmöläiselle
kirjoitetaan.

"Hölmöläiselle!"

Häntä oikein nauratti kun sattui niin mukava nimitys.

Mutta tuon tyytyväisyyden ilmauksen perästä otsa heti synkistyi kuin
näki mitä kortissa oli. Sen oli kirjoittanut joku arvokas henkilö, jota
Tuppelininkin täytyi pitää arvossa, se sisälsi tärkeän asian, joka
ehdottomasti olisi vaatinut, että kortti olisi tänä päivänä tullut
vastaanottajan haltuun.

"Hitto sentään!" hän harmitellen käsi korvan juuressa äänteli. Ei
suinkaan muuten, mutta jos tuo lähettäjä peijakas alkaa kysyä perään,
missä kortti on viipynyt ja sen johdosta tulee ripittämään. Tuo asia
kiusasi koko lailla. Jo heräsi sellainenkin ajatus, että mitä olisi,
jos lähettäisi piian viemään... Mutta sitten hän arvaa, että minä
täällä luen kirjekortteja! Ei tuokaan kelvannut. Lopulta selvisi
kuitenkin asia ja päästi pulasta.

"Eihän minun olekaan velvollisuus siinä silmänräpäyksessä huomata kelle
kaikille kirjeitä on tullut, kun pitää postia jakaa niin hopussa, että
tuskin ehtii pussin auki saada."

Rauhoittuneena viskasi hän kortin pöydälle ja ryhtyi sitten jatkamaan
tointansa.

Sillä aikaa tuli joku odotushuoneesen. Kuului siellä hiljaa ja
epävarmasti astelevan oven edessä ja uskalsi vihdoin koputtaa. Mutta
Tuppelin ei tuosta häiriytynyt, eikä koputus antanut hänelle aihetta
ryhtyä mihinkään toimenpiteisin. Vielä toisenkin kerran kuului
samallainen koputus, mutta Tuppelin ei avannut. Jahka koputtaa kovemmin
niin avataan. Vaan siihen se jäi ja koputtelia meni ulos. Tuppelin
kurkisti ikkunasta perään, näki että se oli joku akka, syrjäkyläinen,
mikä lie ensikertalainen. "Menköön!"

Vähän ajan kuluttua tuli piika konttoriin. "Täällä on eräs vaimo, joka
pyytäisi saada rahakirjettänsä."

"Mikä se vaimo on?"

Piika mainitsi nimen. Tuppelin katsoi kelloaan. "Ei nyt ole posti-aika,
eikä minulla muutenkaan ole aikaa. Tulkoon jälkeen puolisen."

"Hänellä on pitkä matka. Eikö sitä voisi nyt antaa."

"Ei, ei minulla nyt ole aikaa."

Piika lähti pois.

Tuppelinille tuli kovin paha olla kun piikakin nähtävästi niin piti
tuon vaimon puolta ja nyreissään pois meni. Hän juoksi kyökkiin, käski
vaimon mennä odotushuoneesen, saisi kirjeensä. Vaimo rupesi kehumaan ja
kiittelemään. Mieli meni siitä hyväksi. Ja kun vaimo kirjeen saatuaan
mielihyvissään sitten vielä oikein jumalan nimen kautta kiitteli,
tyhmästi ja yksinkertaisesti kyllä, niin ei tuo sittenkään ilkeältä ja
sietämättömältä korvaan kuulunut.

Kun ei nyt ollut oikeastaan mitään järin kiireistä tehtävää, pani hän
sohvalle pitkälleen ja nukkui pian. Noin puoli tuntisen kun oli siinä
nukkunut, koputettiin ovelle. Se oli ensinnä hiljaista, säädyllistä
koputusta. Tuppelin havahtui ja kuuli sen. Katsoi kelloaan ja huomasi
että asematoimiston avoinna olemisen aika oli paraillaan, mutta ei
mennyt avaamaan. Olikin niin helkkarin lysti ja levollinen maata, ettei
juuri pienten asiain olisi pitänyt saada velvoittaa siitä ylös
nousemaan.

Vähäisen väliajan perästä koputus uudistettiin, nyt hiukan kovemmin ja
varmemmin. Päänalus kävi jo epämukavaksi ... liekin siinä peijakkaassa
harakan höyheniä! Häiritsiä kuului astelevan edes-takaisin
odotushuoneessa.

"Odottele vaan poika, minä makaan." Ja hän ummisti silmiä ja odotti
unta. Mutta ei se makuukaan enää oikein maittanut. Jos vaan pois olisi
tuo mennyt tuolta odotus-huoneesta, niin heti olisi ylös noussut ja...

Mutta nyt! Voi turkanen, kun löi koko nyrkillä kuin navetan oveen.
Kädet ojona ja hammasta purren riensi Tuppelin ovelle ja avasi luukun.

Hän asetti naamansa luukulle oikein kasvoista kasvoihin nähdäksensä
sitä miestä, jota kohtaan niin verinen viha oli sydämmessä syttynyt.
Totisesti, siinähän seisoi Kuittinen, ei kukaan muu kuin Kuittinen ja
Tuppelinin täytyi sitä sietää ja nähdä vielä, että tuo kohteliaasti
hymyillen tervehteli.

Mutta vastata ei voinut Tuppelin.

"Hyvää päivää!" sanoi Kuittinen toisen kerran korkeammalla äänellä ja
kumarsi syvään. Vaan Tuppelin keksi keinon: asetti suunsa ivahymyyn ja
katseli äänetönnä Kuittista, ajatteli, että jos ei tämä masenna miestä,
niin ei sitten mikään.

"Mikä siinä on syynä, ettei herra Tuppelini juuri koskaan vastaa
minun tervehdykseeni?" Kuittinen tätä sanoessaan laski tuon
maakauppias-naamansa ihan Tuppelinin kasvojen likitienoille ja jatkoi:

"Pidän tuota niin kummallisena seikkana että tahdoin kysyä, olenko minä
jollain tavalla loukannut teitä, taikka mistä tuo johtuu?"

Tuppelinin kasvoihin hyökkäsi veri ja koneellisesti ponnahti selkä ihan
pillisuoraksi.

"En vastaa tervehdykseenne," hän äänsi juuri kuin välipalaksi. Siinähän
tarvitsikin aikaa miettiä. Tuollainen kysymys! Se oli kuitenkin
ulkopuolella kaiken tähän asti kärsityn tyhmyyden. Mutta sillä aikaa,
kun näitä mietti, ehätti Kuittinen jatkamaan.

"Minusta näyttää niin omituiselta, että vaikken minä ole teille
tuntematon, te ette kuitenkaan tervehdi."

"No ... no ... no eikö minulla ole vapaus tehdä siinä suhteessa mieleni
mukaan, vai pitäiskö minun kumarrella teitä ... häh?" Tuppelin luuli
tuosta kumartelemis-kysymyksestään löytäneensä surmaavan valtin ja
tirkisteli luukusta palavin silmin vihollistaan.

"Kumarrella!" huusi Kuittinen nauraen. "En peto soikoon, en minä
kärsisikään kumartelemista ja teillä on tietysti vapaus menetellä
mielenne mukaan. Mutta minusta näyttää niin hullunkurisen pöyhkeältä ja
naurettavalta kuin nuori mies, joka ei vielä ole edes mikään virkamies,
luulee olevansa..."

"Joll'ette paikalla tuki suutanne niin minä näytän teille..."

"Näytän," matki Kuittinen nauraen kuin lapselle. "Älkää puhuko niin
lapsellisia isolle miehelle."

Tällä tavalla alkoi väittely. Tuppelin riehui palavissa päin, huitoen
käsillä ja polkien jalkaa.

"Minä pyytäisin saada ulos ne tavarat, mitkä minulle ovat tulleet",
ilmoitti Kuittinen vihdoin kun riiteleminen rupesi väsyttämään.

"Semmoiselle miehelle ei anneta täältä mitään!"

Nyt paisui Kuittisen luonto yli äyräittensä, pani suun puhumaan sydämen
kyllyydestä ja nyrkin säestämään ilmassa. Asemamies tuli sisään, pyysi
päästä konttoriin, sai kuitenkin hetkisen odottaa kun Tuppelin asetteli
riehuvia tunteitaan. Tämän väliintulo kuitenkin keskeytti riidan siksi,
että Kuittinenkin lähti ovelta pois päin. Mutta kun asemamiehelle
vihdoin ovi aukaistiin, puikahti Kuittinenkin sisään.

"Teillä ei ole lupa tulla konttoriin!" kiljui Tuppelin, mutta ilman
mitään seurausta.

"Minä _tahdon_ saada ulos tavarani!"

Kuittinen lausui sen matalalla äänellä, mutta siinä oli niin
kummallinen sävel, että Tuppelin sävähtäen katsoi häneen. Samassa meni
asemamies ulos. Kuittinen seisoi konttorissa ja katseli palavin silmin
Tuppelinia. Sanaakaan sanomatta otti viimemainittu rahtikirjat esiin ja
niitä selaillessaan pääsi taas sanomaan:

"Te olette niin rajattomasti tyhmän ylpeä mies, etten minä vielä
milloinkaan ole samallaista tavannut."

"Se on varsin hauskaa kuulla," vastasi Kuittinen, "ettei yhteiskunta
ole ylenpaltisesti rasitettu minun kaltaisteni ihmisten kautta, mutta
teidän kaltaisianne, herra paratkoon, niitä on hyvin paljon; ja sitä
minä pidän paljon valitettavampana seikkana."

Tuppelin selaili asioiksensa papereita pöydällä.

"Te käytte täällä niin kuin suurikin herra joka päivä!" huusi Tuppelin
katkerasti.

"No mutta ... mikähän minua estäisi käymästä täällä! Oletteko te niin
heikko ja kykenemätön, ettei minun asiaini toimittaminen teiltä oikein
suju?"

"Teitä pitäisi _kumarrella_ ja pokkuroida, sitä te vaatisitte
mutta e-he heei täällä ainakaan!"

Tuppelin äänsi nautinnolla tämän.

Kuittinen lähestyi puuskuen:

"Ketä varten on tämä toimisto laitettu? Sitäkö varten että tuollaiset
kelvottomat saisivat täällä vaan maata nokka taivasta kohden, johon
meikäläiset saisivat armon tuoda kumarrellen kypsiä paisteja avattuun
suuhun? Sitäkö varten, ha haa?"

"No ei..."

"Vai ei. No se on tietysti armo ettei niin vaadita. -- Mitä se rahti
tekee?"

Tuppelin ei puhunut mitään, nousi äkkiä ja meni toiseen huoneesen.
Kuittisella oli sopivaa aikaa jatkaa.

"Mistä ihmeestä te olette saanut tuollaisen tavan kohdella ihmisiä? Kun
ei mies ole vielä sen suurempi kuin harjoittelia, niin ei se nyt ole
vielä sellainen mahtiasema, paikka josta niin sopisi siipensä nostaa.
Se on, hyvä nuori herra, rumaa luulla olevansa jotain kun ei kuitenkaan
vielä ole paljon mitään, ja..."

"Minä en kuuntele, en välitä sinun saarnoistas, en ... en mitään!"
Tuppelin löi välioven kiinni, mutta avasi jälleen: "Jollet nyt mene
ulos, niin minä hankin tänne miehiä ja näytän mitä se on..."

"Joutavaa, joutavaa," keskeytti Kuittinen, "en minä silloin enää puhu
sanaakan, en minä niin jupi hullu ole. Mutta siitä minä olen varma,
ettet _sinä_ voi olla välittämättä minun puheistani." Kuittinen
seisoi jo toisen huoneen kynnyksellä. Toinen liikkui ja väänteli
itseään raivoissaan meluten.

"Mutta koska minä saan ne tavarat?"

Tuppelin tuli konttoriin ja ilmoitti rahtisumman. Kuittinen maksoi.

"Kuitatkaa. Nimi tuohon." Tuppelin viskasi paperit toisen eteen ja
selkänsä taakse osoitti paikkaa mihin nimi olisi kirjoitettava. Toinen
otti hymyillen kynän.

"Ei niitä ole tarvinnut ennen kuitata."

"Vaan nyt tarvitsee."

"Aivan niin, kylläpä saatan kuitata. Emme me tosin ole tällaiseen hiton
välikäteen asemapäällikkömme kanssa koskaan joutuneetkaan." Hän
kirjoitti.

"Ette tietysti."

Tuppelin huomasi pöydällä tuon kovanonnen postikortin. Hän koetti
sysätä, ikään kuin sattumalta kirjekasan sen päälle.

Kuittinen puheli kirjoitettuaan.

"Ottakaa esimerkkiä meidän vakinaisesta asemapäälliköstä, niin, hitto
tuokoon, ette tule kauppaanne katumaan, sillä..."

"Tukkikaa nyt jo tuo kirottu suunne!" ärjyi Tuppelin. Toinen oli taas
saavuttanut tasapainoa ja saattoi puhua maltillisemmin:

"Tuossa kai oli minulle kirjekortti, jollen väärin huomannut vai
kuinka?" Hän katsoi vakoellen kirjeläjään ja vuoroin Tuppeliniin. Tämä
joutui nähtävästi hämille, mutta koetti hätäymistään peittää:

"Mikä kirjekortti?" Ääni hiukan vavahti, vaikka se koetti olla jyrkkä.

"Tuossa..." Kuittinen aikoi osoittaa paikkaa tahi ottaa korttia
kirjeiden alta.

"Älkää siinä te..." Tuppelin tempasi kirjeläjän eteensä, penkoi, sitä
vihoissaan ja löysi vihdoin kortin. "Onhan siinä," hän nolona äänsi ja
viskasi kortin Kuittisen eteen. Tämä vilkasi heti sen sisällön.

"Mutta miksi, miksi totisesti te tahdoitte tätä peitellä vielä, kun
ette olisi tahtonut antaa?" Kuittisen veri nähtävästi taas lämpisi.

"Peitellä!" Tuppelin koetti saada äänensä luonnolliseksi, "vai
peitellä! Mitä, mitä te kaivelette?"

"No sitä vartenhan minulla on kaksi silmää," ärjyi Kuittinen, "että
nähdä mitä ympärilläni tapahtuu. Te olette häjynkurinen nuorimies!"

Merkillinen velttous laskeusi Tuppelinin koko hermostoon, sillä nyt
tuntui tuolla miehellä olevan syytä sanoa mitä hän sanoi.

"Mutta..." Tuppelin ei tiennyt itsekään mitä hän aikoi sanoa, eikä ajut
keksineet mitään pätevää. Pelonalainen hervakkuus yhä vaan lisäntyi.

"Mitä aijotte sanoa?" Kuittisen mielestä oli Tuppelin jo niin pulassa,
että katsoi sopivimmaksi kiusata häntä vastaamaan. Mutta kun ei
vastausta kohta tullut, innostui hän sanomaan: "Tiedättekö että minä
olisin kärsinyt suuren vahingon, jollen olisi tätä korttia saanut
tänäpäivänä. Ja vielä peitellä! Tuo on jo liian suurta hävyttömyyttä."

"Mi-mikä velvollisuus minulla on..."

"Velvollisuus, velvollisuus, se teidän kaltaisilla on aina suussa!"
pauhasi Kuittinen.

"Velvollisuus teillä on palvella kansaa rehellisesti, muutama..."

"Eikö tuota nyt jo sopisi lopettaa?" sanoi Tuppelin melkein kuin
pyytäen, mutta koettaen saada suunsa välinpitämättömään ivahymyyn.
Nähtävä masennus Kuittista kuitenkin lepytti.

"Sopii kyllä sen nyt jo lopettaa," hän sanoi, "mutta pankaa mieleenne
mitä olen sanonut, sillä hyvin moni täällä ajattelee teistä samoin kuin
minäkin. Ei tuollainen kelpaa. Jos täällä tulette pitemmälle olemaan,
niin kyllä me siksi miehiä olemme että yhden pojan opetamme ihmisten
tavoille. Olkaa kiltti, älkääkä luulko niin joutavia että me isot
miehet rupeaisimme kumartelemaan ja pokkuroimaan jonkun nuorukaisen
oikkuja." Hän nauroi ivallisesti. Tuppelin sähisi jotain mutta mitään
selvää sanaa ei siitä tullut.

"Niin, kuka antaa minulle tavarani?" kysyi Kuittinen ja rupesi
lopultakin hankkimaan lähtöä.

"Siellä on asemamies."

"No hyvästi sitten. Minä pyydän anteeksi jos olen liikoja puhunut,
mutta minä luulen ettei siinä aivan paljon liikoja ole."

Hän lähti.

Tuppelin jäi sekavin tuntein tuijottamaan hänen jälkeensä. Torkosi
sitten pudistelemaan itseänsä kuin raivossa ja istahti nojatuoliin.
Sydän löi epätasaisesti, toisinaan hyvin kiivaasti, kun mieleen johtui
joku ponteva lause jonka oli unohtanut sanomatta. Toisinaan taas se
tuntui lakkaavan sykkimästä kun mieleen muistui joku sana, jonka tuo
mies tuntui todellisesta syystä sanoneen. Omituisella ikävällä hän
oikein kaipasi itsestään vihan tunteita Kuittista vastaan. Väliin
tuntui joku sellainen ilmaus ja sitten sydän taas kiivaasti pamppaili,
-- mutta kohta joku toinen seikka kumosi innostuksen ja syyllisyyden
tunto kasvoi.

Tuo kummallinen masentava tunne johdatti ajattelemaan, että mistä se
johtui? Mutta vaikealta kuitenki näytti saada selvää.

"Minunko kaltaisiani virkamiehiä monta?"

Alkoi jo rauhoittua. Tietysti se on sitten luonnollista! Virkamiehen
asema yhteiskunnassa jo oikeuttaa...

Samassa piskahti mieleen nuo koulunaikaiset kuvitelmat ja noiden oman
kylän ukkojen neuvot ja toiveet. Ne näyttivät taas melkein
luonnollisilta ja syyllisyyden paino palasi päälle kuin synti. Pääsi
huulilta pakoittava huokaus:

"Kun voisikin ... kun voisikin luonteensa saada ystävälliseksi
kaikille, niin epäilemättä sitten kaikki luistaisi suotuisammin."

Yht'äkkiä heräsi sanomaton halu että tulisi joku, jonka kanssa saisi
toimittaa asioita _juuri nyt_ kun ei ollut toimiston avoina
olemisen aikakaan. Olisi siten niin hauska näyttää, että luulot hänen
yreydestään ovat perättömiä. Hän riensi innoissaan pistämään avaimen
lukkoon, katsoi vielä varmuudeksi kelloon että oli toimiston kiini olon
aika. Mies joutui niin pitkälle että kävi ovesta kurkistelemassa eikö
jo ketään näkyisi. Olisi pitemmällekin mennyt, mutta siellä Kuittisen
kuormia paraillaan pantiin ja häntä hävetti mennä sinne.

Tämän innostuksen puuskan ohessa alkoi olo tuntua työttömälle ... niin
halusta olisi nyt tahtonut jotain tehdä. Mieleen pälkähti eräät tilit
jotka oli tehtävät. Ne nyt otettiin käsille ja ryhdyttiin työhön. Nyt
kului aika. Muutamia papereita oli jonnekin hävinnyt. Niitä etsiessä
pakkasi oikein suutuksi käymään. Laskuissakin tahtoi sekautua.

"Hitoilleko ovatkin joutuneet nuo paperit?"

Käsi tahtoi sekin vapista; kaikki tuntui ylösalaisin olevan.

"Tuo hätiköimisen vika ... sekin minua vaivaa."

Uudestaan täytyi ryhtyä erästä kuittia etsimään. Ei ollut enää pitkältä
sen junan tuloon johon nuo paperit piti jättää. Pääsi ponteva kirous
samalla kun erästä laatikkoa kiini työnsi. Kirous tähtäsi Kuittista,
joka oli niin kauan viivyttänyt ... ja muutenkin! Kun kärsimättömyys
kerran oli saanut valtoihinsa, niin jopa saattoi taas vihata Kuittista.

"Mihin hitoille se paperi..."

Mutta ajatukset askartelivat äskeisessä riidassa ja pöyristyttivät taas
kovin, kovin...

Tuli sisään muuan vanhahko ukko nöyrästi tervehtien ja kumarrellen.

"Mitä teillä?"

Sydän oli tuon paperi pahasen tähden ja muutenkin niin "pystössä", että
vaati todellista ponnistusta jos sai tuon lausutuksi edes vähän
ihmisittäin. Mikä tuon äijä-rahjuksen tuohon nyt toikaan juuri kuin...

Ukko selvitti asiansa: oli tullut noutamaan sen ja sen kylän postia ja
tuomaan meneviä kirjeitä; pyytäisi myöskin herra "inspehtuurin"
kirjoittamaan adressia kirjeisiin... Kyllähän ne kotonakin, pojat ja
akat kirjoittavat kirjeitä, mutta eivät pysty "adressia" panemaan
j.n.e.

"Ei, ei se nyt käy laatuun," keskeytti Tuppelin kärsimättömästi ja
viittasi, ettei ukko ottaisi kirjeitä esille. "Ei nyt ole postiaika,
mutta tulkaa puolentoista tunnin kuluttua."

"Mutta eikös nyt pian tule masiina?"

"Tunnin kuluttua."

"Eikös inspehtuuri nyt joutaisi?"

"Ei, ei mitenkään. Kuulittehan sen jo. En minä jouda niihin osoitteita
kirjoittaa. Menkää muualle laittamaan ne valmiiksi, niin saatte sitten
jättää ne postiin. No..." Hän avasi oven ukon eteen ja teki hyvin
selviä viittauksia. Ukko lähti ja puheli mennessään:

"On täällä ennen kirjoitettu, mutta se onkin ollut toinen herra,
missähän se nyt on?"

"Ei ole kotona."

Kun ukko pääsi ulos, otti Tuppelin avaimen lukosta. "Mikä sen nyt
toikaan tähän taas juuri tuollaisen", hän pahoitteli itsekseen.

Oven hän sulki. Mutta tuntui siltä kuin kotka-siipeen olisi pahoin
vioittavasti sattunut paimenpoikain tarkkaan tähdätty heittokivi.




"Suuri palkka."


Kovin oli ikävä asia rovastilla, laskea käsistään tuota uskollista
isäntä-renkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin
verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä,
mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon
käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroansa palveluksesta,
Amerikkaan muka aikoisi mennä.

Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään,
että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se
kaksisataa markkaa, minkä tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli
tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä nyt mietityttikin: oliko
Tuomaan _taito_ jäänyt taloon, vai mahtoiko viedä sen muassaan?
Oliskin tuosta päässyt selville; niin ... jos kerran taito taloon jää,
niin mitäpä tuolle palkkojakaan korottelemaan, mutta jos muassaan vie,
niin ... olisi ehkä syytä lisätä vaikka satasen selkään.

Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista, jos satamarkkasen
tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan johon edullisesti saattaisi olla
panemattakin, niin, -- sanalla sanoen: satamarkkaa on poissa
kukkarosta.

Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan väliin
tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.

Ilma, rovastin tytär tuli huoneesen tuoden kahvia.

Tämä huomasi rypyt papan otsalta ja rupesi syytä tiedustelemaan.

"Tuota Tuomaan puuhaa vaan mietin," kuului rovastin vastaus.

Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat ja innostuksen tuli leimahti
hänen silmistään, kuin hän kiihkoisesti huudahti papalle:

"Niin eikö totta pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne
isänmaan rakkautta, ei rahtuakaan?"

"Enpähän tiedä," ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.

Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista
sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä. Tuomas
astui sisään.

Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli tytär
silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.

"Ainakinko se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan
kahvinsa juoduksi.

"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen sitä taitaa olla
parasta."

Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten vakavasti katsellen Tuomasta hän
kysyi:

"Ovatko ne syyt nyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakoittavat, niin
jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä
luulossa ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.

"Kyllä ne ovat sellaiset syyt, ettei siinä auta melkein mikään... Minä
en voi, näettekös, täällä enää perhettäni elättää, sillä..."

"Turhia," ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut.
Mutta tuo lause on vaan kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena,
jolla he ratsastavat. Syy on vaan se, että kaikki tahtovat nyt
puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut
ylös ja käveli nyt kiivaasti edestakaisin kamarin lattialla. Tuomas
aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:

"Tuomas," sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te mikä on
isänmaa ja isänmaan rakkaus?"

"Tiedänhän tuota minä, mutta..." yritti Tuomas alakuloisesti
vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:

"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaan rakkautta? Oi, luulenpa
ett'ette sitä tee! Sanokaa rakastatteko vähänkään noita tuomia, jotka
tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko
vähänkään vetovoimaa siihen paikkaan, missä tupanne mäenrinteessä
seisoo, missä niin ihana kasvimailma kesällä olentoanne ja perhettänne
syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko
pienintäkään rakkauden sidettä enään tallella? Ja ... ja..." Neiti
sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljon jaloa ja pontevaa, että ...
että siinä täytyikin niin käydä.

Tuomas pyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:

"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani
ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo
minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta kun ei minulla ole
perheelleni riittävästi leipää?"

"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään
ymmälle joutumatta.

"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva
aina."

Nyt joutui neiti ymmälle.

"Maa ei kasva aina," matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä olekaan
maata?"

"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Minun maani on minun työn teossani..."

"Niin, niin."

"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen
vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi
jotain olla."

"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää
säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"

Tuomas pudisti päätänsä.

"Ei riitä," sanoi hän, "neiti muistakoon että minulla on nykyään kuusi
lasta."

"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."

"Eikä myöskään monella niin iso lukuinen ja heikko perhe kuin minulla."
Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamatoin:

"Niin, niin vaan saahan Mariakin jotain ansaita."

"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi
puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten
neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."

"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."

"Eivät ne siihen päinsä kykene ja siksi toiseksi, ne jotka ijän
puolesta kykenisivätkin, ovat poikia eikä niistä ole lasten hoitoon,
niin kuin jos olisivat tyttöjä."

"Muistan tuossa, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa
kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle,' eikähän nuo pienemmät
vielä paljon ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin
tuolla palkallanne."

Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä.
Hän sanoi surullisesti hymyillen. "Neiti osaa jutella kyllä kauniisti,
mutta ette ole näitä asioita kokenut."

Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt
hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:

"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.

"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että minä koetan onneani."

"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne."

Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsemän vuotias poika.

"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti,
isäänsä kiinni tarttuen.

"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin
kukkaronsa esiin.

"Mitä teet sillä?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin
sanoi menevänsä. Poika sai mitä pyysi. Tuo olikin melkein jokapäiväinen
vero.

Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjoimen kanssa huoneesta, vaan
rovasti pidätti.

"Koetapa laskea kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen
perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä."

"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!" Neiti pani tarjoimen pois, etsi
paperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatua ei
hän puhunut mitään, vaan äänetöntä hämmästystä osoittaen tuijotti
paperiin.

"Mitä tuli?" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi
vähän ennen kuin vastasi:

"Kahdeksan penniä."

"Kahdeksan penniä!"

"Niin eikä varsin täyteen sitäkään."

Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi
innokkaasti:

"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää jos Tuomas tahtoo lähteä."




Vaikeassa asemana.


I.

Anderssonin silmät kohosivat vitkalleen kirjasta jota oli lukenut, ja
asettuivat tähtäämään katonlakeen. Oikeastaan ei hän mitään erityisesti
tarkannut koska silmäterät näyttivät olevan hajallaan, vaan hän etsi
sieltä tähystimilleen sellaista alaa, joka ei mitenkään huomiota
puoleensa vetäisi eikä häiritsisi ajatuksia pois siitä aineesta jonka
kohdalla tahtoi niitä pysyttää. Noin puolen minuutin kuluttua häiriö
kuitenkin tapahtui: hän hykähti hiljaa, pudisti hiukan päätänsä ja
rupesi uudestaan lukemaan. Nyt olivat ajatukset jo niin paljon
hajautuneet, että hän kesken lukemisensa katsoi kelloaan, mutta unohti
kohta kuinka paljon se oli. Otti sen uudestaan käsiinsä ja sai nyt
selville että se osoitti neljänneksen yli 1. Hän pani kirjan kiini,
nousi seisomaan, suoristi venytellen ruumistaan ja painoi molemmin
käsin rintaansa, joka oli tullut araksi tuossa kun lukeissa sitä pöytää
vasten huolettomasti nojaili. Pari kertaa hän pitkillä, laahustavilla
askeleilla käveli yli lattian, kädet selän takana, meni sitten
vesipullon luo ja joi lasillisen. Siitä taas rintaa ja ruumista
suorimaan voimistelu-asentoon ja painelemaan käsillä araksi käyneitä
luita.

"Ah ah!" Rinta oli todella arka. Pöytää vasten nojallaan on yleensä
hyvin vaarallinen lukea, siitä voi kehittyä keuhkotauti. Andersson
katsahti pöydän reunaan, juuri tuohon kohtaan jossa oli istunut ja
rintaluunsa kipeiksi saanut.

"Mitähän jos sen reunan töppäisi?" Ja heti alkoi syntyä mielikuvituksia
mille tuo näyttäisi. Ei se varmaankaan somaksi muodostunut, koska
nähtävästi kohta koko ajatuksen hylkäsi ja astui ikkunasta ulos
katselemaan.

Hän oli apulaisena eräällä maaseudun rovastilla ja asui
ullakkokamarissa, minkä ikkunasta oli näköala puutarhaan ja sen ylitse
kylään päin. Ensi vuotta Andersson asui täällä. Viime Jouluksi kun oli
vasta papiksi valmistunut ja sitten tammikuulla muuttanut tänne.

Nyt oli kesäkuu. Puutarha muodostui ja kehittyi joka päivä
täydellisemmän näköiseksi ja viehätytti yhä enemmän Anderssonia. Noin
viikko sitten oli hän siitä jo tehnyt luonnoksen paperille, se oli
onnistunutkin jotakuinkin. Häntä itseänsä se oikein miellytti. Kun pani
käden torvelle ja siitä läpitse tirkisteli, tuli kuva hyvin
luonnolliseksi, niin että melkein sai vieraskin selville mitä siinä oli
tarkoitettu. Nuo puutarhaa reunustavat suuret ja vanhat pihlajat olivat
suurella huomaavaisuudella kuvatut, jota vastoin penkereet ja
marjapensaat y.m. olivat vähemmän innostaneet.

Puutarhan ylitse oli laajahko näköala kylään ja kirkonmäelle. Pienellä
tähystimellä, jonka Andersson oli tässä rippikoulun edellä ostanut, oli
verrattain hauska katsella koululaisten vehkeitä tuolla kartanoilla ja
kirkkomäen pateilla. Jos leikkivät siellä, taikka pitivät pahaa elämää,
joka muuten olikin edellisen kanssa aivan sama asia, niin kyllä tiesi
tuon pappi. Oli se hänelle koko kelpo apulainen tuo tähystin.

Nytkin Andersson seisahtui tavalliselle paikalleen ikkunan luona.
Ensinnä vetivät huomion puoleensa puutarhan puut, jotka joka päivä
vielä kesäpukuansa kehittivät, sekä istukaskasvit, jotka oikein
silmissä kasvoivat ja lehdillään peittivät harmaan, kuivan mullan
näkymättömiin. Tuo havainto, joka päivä uudistuneena herätti mielessä
aina kesäisiä ihanteita. Hajamielisenä ja tarkoituksettomasti siirsi
hän tuosta katseensa kylään ja kirkkomäelle. Jo siellä herätti joku
huomiota; silmäkulmat rypistyivät, mutta ei sittenkään saanut
tyydyttävää selvää. Täytyi ottaa pöydältä kaukoputki. Nyt näki: ne
olivat rippikoululaisia joita siellä juosta vilisti useampia peräkkäin
ja katosivat erääsen kartanoon. Apulainen avasi ikkunan ja asettui
kiihoittuneen näköisenä kuultelemaan josko mitään rähinää sieltä
kuuluisi. Mutta hän rauhoittui kohta, veti ikkunan kiini ja pani
tähystimen pöydälle.

Täytyi taas katsoa kelloa, se oli nyt 20 min. vailla 2. Kahden aikaan
piti rippikoulua alottaa. Sinne täytyi ruveta valmistelemaan: sopiihan
jos aikaa on vielä pistäytyä puutarhaan muutamaksi minuutiksi. Peilin
edessä suittiin tukka, leuassa oli muutamia harvoja haivenia, niitäkin
suurella huolellisuudella muutama kerta vetästiin pörheäksi, hajalleen
ja sitten tutkittiin peilissä josko tuo jo parralle näyttää.
Luultavasti se jo kohtuullisia vaatimuksia tyydytti, koska suu kävi
tyytyväiseen hymyyn ja käsi hellästi sivasi pikku alkuasukkaita leuan
päässä.

"Hjaa ... a." Notkea käännös, hattu päähän, sauva käteen, sitten
rapuille ja vikkelästi ulos.

Se oli elämän halusta hehkuva nuorukainen, joka pappilan pääovesta
poukahti pihalle, valkea juurihattu päässä ja siro sauva kädessä.
Huulet vinkuivat hiljaa erästä ylioppilasten juomalaulun säveltä ja sen
vaikutus näytti tunkevan jalkoihin asti.

Mutta kaikki nämät ulkopuoliset elämänilon merkit katosivat heti kun
apulainen äkkäsi pihan toiselta puolen hänen luoksensa pyrkivän vaimon,
joka kyykähtelemisillä ja muilla erityisillä nöyryyden merkeillä koetti
vetää papin huomiota puoleensa.

"Herr Maisteri..."

Andersson kuuli sen ja seisahtui. Pilven tapanen laskeusi otsalle,
vetäen siihen muutamia surullisia ryppyjä ja huulet jäivät iloisesta
vihellyksestä tyytymättömyyttä osoittavaan kurttuun. Vaimon
esiintyminen teki vastenmielisen vaikutuksen...

"Olisiko Maisterilla aikaa hetken puhua minun kanssani?" Se oli hyvin
nöyrää, oikeinpa rukoilevaa puhetta. Apulaisen otsanahka hiukan
liikahti kun hän kysyi, mitä vaimolla olisi asiaa.

"Sielun asioissa olisin tahtonut vähän neuvoa saada..."

Anderssonin rinnassa liikahti jotakin ja silmä vilisti pakoon, kun akka
tutkien koetti siitä vastausta lukea. Hänellä oli jo kello kädessä,
tirkisteli siihen pari eri kertaa, ikään kuin löytääksensä sopivaa
vastausta.

"Halusta kyllä," hän vihdoin sanoi, "sen tekisin mutta minä olen
menossa rippikoulua pitämään, eikä minulla nyt ole aikaa."

Anderssonia nähtävästi helpotti kun tämän sai sanotuksi, sillä
tyytymättömyyden merkit kasvoilta poistuivat ja hän muuttui osanottavan
näköiseksi: syy esteesen oli selvä ja pätevä.

"Koskahan olis Maisterilla aikaa, olisiko ehtoolla, kuin rippikoulusta
päästään? Olisin niin halusta puhunut, kun olen pitkästä matkasta
tullut."

"Mutta ettekö voisi mennä rovastin puheille?" keskeytti Andersson.

"Niin ... kyllähän minä ajattelin teidän kanssanne saada puhua, mutta
menenhän minä rovastinkin puheille... Mutta eikö Maisteri ehkä
illalla?"

"No ehkä..." hän katsoi kelloansa taas ja rupesi lähtöä tekemään.
"Mutta antakaa nyt anteeksi, minun täytyy mennä kouluun."

"Niin niin, eihän siinä mitään anteeksi annettavaa. Mutta Herran
armosta ja lunastuksen kalliista lahjasta olisi niin hupainen puhua
sellaisten kanssa, joilla on kokemusta autuuden tiellä."

"Niin, niin, aivan niin, mutta menkää nyt rovastin luokse juttelemaan,
kyllä hän on halukas. Minun täytyy lähteä. Herran haltuun." Apulainen
pisti kättä akalle. Tämä otti siitä kuin lahjasta ja näytti osittain
olevan tyydytetty tästä kohteliaisuuden osoituksesta.

Akka meni kyökkiin. Andersson katsoi taaksensa vähästä matkasta ja kun
näki, ettei eukko enää ollut näkemässä, pistäytyi puutarhaan vielä
muutamaksi minuutiksi. Siellä oli viettelevän hauska astella, tuolla
puutarhan toisessa reunassa olevassa lehtokujassa jonka kahden puolen
syreenit ja nuoret pihlajat paraillaan kukkivat. Mieli oli hiukan
omituinen tuon äskeisen kohtauksen jälkeen, mutta ympäristö vaikutti
nyt siihen tasoittavasti ikään kuin lumoten ja kätkien ikävät ajatukset
esirippujen taakse.

Kävellessään sattui hän silmäämään erääsen loitommalla olevaan
lehtimajaan ja seisahtui, naama hiukan kärsimättömyyttä osoittavana.
Hän näki siellä kaksi nuorta miestä innokkaasti korttia lyömässä.
Toinen niistä, ylioppilas, valkea lakki sysättynä takaraivolle, nojaili
huolettomasti kyynäspäillään puutarhapöytää vasten, toinen oli papin
poika joka nykyään kuului rippinuorison joukkoon. Hän oli vilkas,
elehtivä ja osoitti muuten käsillä olevaan huvitaiteesen olevan täysin
perehtynyt. Ylioppilas nähtävästi osoitti vähemmän intoa peliin ja
näyttikin siis ikään kuin koneelta, jota nuorempi käytti. Pelaajat
eivät huomanneet Anderssonia, jonka vuoksi papinpojan käytöksessä
ilmeni enemmän vapautta, kuin kenties siinä tapauksessa, että olisi
rippi-isänsä tiennyt päältä katselevan.

Apulainen ei voinut olla menemättä lehtimajalle. Syrjästä kiersi hän
sinne, etteivät olisi liian aikaisin huomanneet.

"Huugo", äännähti hän hiljaa, moittivalla äänellä. Huugon huulet
lakkasivat viheltämästä, katse lensi sävähtäen apulaiseen ja poskien
väri vaihtui. Kohta hän kuitenkin jälleen palautti katseensa kortteihin
joita aiheettomasti kädessään selaili, hieno, epäileväinen hymy
huulilla. Ylioppilaan suu meni vähäsen nauruun, mutta häntä oikeastaan
unetti.

"Tuo ei ole sopiva huvitus rippikoululaiselle," virkkoi apulainen ja
tähtäsi katseillaan Huugoa.

"Tämähän on ainoastaan viatonta huvitusta, eikä mitään uhkapeliä",
puolusti Huugo innokkaasti ja vakuutettuna asiansa oikeudesta.
Apulainen kyllä voi uskoa, ettei tämä uhkapeliä ollut, mutta hän tiesi
Huugon olevan sellaiseenkin jo pienemmässä muodossa harjaantuneen ja
arveli voivansa hyvällä syyllä otaksua tämänkin pelin lähtevän samasta
intohimon lähteestä.

"Minä jo sanoin," virkkoi apulainen äreästi, "että se ei ole
mikään sopiva huvitus hänelle, joka valmistautuu ensikertaa
Herranehtoollisella käymään... Ja minä _toivon_ että minua
uskotaan." Ja se toivo saikin Huugon silmät taas arasti vilkahtamaan
apulaiseen ja siitä, ikään kuin apua etsien toveriinsa.

"No lienekö se nyt sentään niin vaarallista," sanoi tämä.

Andersson suuttui.

"Minä luulen, ettei sinulla Rantanen, ole mitään tekemistä tämän asian
kanssa ja toivon, että minulla on oikeus periaatteeni mukaan ohjata
niitä, jotka minun tulee Herranehtoolliselle laskea."

"No ... no, älähän nyt hiidessä...."

"Jaa, jaa, mutta se on asia, jossa minä en suvaitse leikin tekoa."
Apulainen lähti kiivaasti pois.

Rantanen jäi kummastuneena katsomaan miten toinen vihoissaan mennä
viuhkasi.

"Perhana, miten hartaana ja ankarana hän esiintyy!" hän sitten
virkahti, nousi kiivaasti ja näytti yhä olevan hämmästyksissään
Anderssonin käytöksestä, ikään kun ei olisi kyennyt sitä selittämään.

"Mitä me hänestä", sanoi Huugo, "pelataan peli loppuun."

Mutta toinen ihmetteli vielä.

"Enpä totisesti olisi uskonut häntä noin muuttuneeksi. Hän nähtävästi
selvään otaksui, että minä viekottelen sinua, sillä hänen katseensa
näytti sellaiselta." Ja Rantasen kasvoilla kuvastui harmi. Huugo
lykkäsi alaleukansa vakuuttavasti pitkälle:

"Eikö hän sitten tiedä, että minä ilman houkuttelemattakin pelaan
ja ... ---- vieköön, hän pelaa itsekin!"

Rantasta rupesi naurattamaan toisen innostus. Hän yritti sanomaan
jotain, mutta Huugo keskeytti:

"Ja mitä ihmettä hänen tarvitsee minun tavoistani huolta pitää? --
Koska pappa vielä elää niin saa apulainen luullakseni olla rauhassa
minun kasvatuksestani ja sieluni tilasta." Huugo nauroi makeasti.

"Mutta hän tulee kuitenkin olemaan rippi-isäsi ja siinä tapauksessa en
sentään enään niinkään kummana pidä että hän hiukan sekautuu sinun
asioihisi", arveli toinen vakavammin, enemmän todessa kuin leikissä.

Tämä vaikutti ikävästi Huugoon, sillä hän ei vastannut muuta kuin
arvelevaisesti: "Hmm..."

Apulainen kulki riukeasti lehtimajan ohitse, eikä katsonutkaan sinne,
mutta Huugo kuitenkin piti varmana että hän näki heidän peliä
jatkavan. Ensin hän tuosta tunsi iloa, ikään kuin arvonsa olisi tuon
tapauksen johdosta asteen kohonnut, kuin oli saanut hyvän toverin
läsnä ollessa osoittaa ettei hän "apulaista" pelännyt, ja ettei hän
ollut mikään tuollainen tavallinen "rippilapsi", jota papilla on
oikeus vaikka sormensa ympärille kiertää. Pitäisihän _tuon_ se itsekin
ymmärtämän.

"Lopetetaan peli", sanoi Rantanen äkkiä ja viskasi loput kortteja
kädestään.

"Miksi?"

"No eipä juuri miksikään, mutta tosiankaan en minä voi sietää sitä
ajatusta että hän luulee minun sinua viekottelevan."

"Oletpa aika lapsi!" Huugon oli nähtävästi paha olla. Hän keräsi
vastustelematta kortit, kehoittamatta toista enään jatkamaan ja astui
lehtimajan ulkopuolelle katsomaan Anderssonin jälkeen. Tämä näkyi juuri
menevän pihaveräjästä ja sitä kiini pannessaan katsovan lehtimajalle
päin. Huugo säpsähti. Tuo katse varmaankin tarkoitti häntä? Omituinen,
lamaava tunne valtasi mielen ja hänellä ei enää ollut juuri mitään
hauskaa sanottavana, kun toverinsa kanssa astui ulos puutarhasta.

Andersson oli suuttunut. Hän meni kiivaasti harppien kylän läpi
kirkolle ja unohti toisinaan kätensä heilumaan kahden puolen ja
sauvansa keskeltä toiseen käteen. Hänellä oli muuten vakavissa oloissa
tapana aina pitää kädet selän takana ja heiluttaa siellä sauvaa
niinkuin häntää. Kirkkomäeltä näki hyvän matkaa tielle. Se oli suureksi
eduksi rippikoululaisille, sillä he saattoivat pitää vahtia ja lakata
aikaisin vehkeilemästä kun pappi tuli. Nytkin kävi samoin. Anderssonin
saapuessa paikalle oli kaikki ihmeen rauhaisaa ja hiljaista.
Koululaiset seisoskelivat tahi istuskelivat puitten ja hautapatsaitten
juurilla, mitkä lukien, mitkä hiljaa keskenänsä haastellen.

Ja Andersson kuitenkin tiesi jotenkin tarkkaan, miten he siellä
mellastivat kun hän oli kotona!

Toisinansa hän noille poikanulikoille asiasta puhui, kertoi tietävänsä
kaikki pienimmätkin rikokset ja pahan elämän pitämiset, mutta ettei hän
tahtoisi heitä kovimman mukaan rangaista, jos vasta koettaisivat olla
nöyrät ja harjoittaisivat ihmisellisiä tapoja. Ankarasti hän uhkasi,
sanoi, että jos jonkun hulluttelemiset ja juonet pääsevät erääsen
määrättyyn mittaan, joka muuten oli hänen oma salaisuutensa, -- niin
hän ilman armotta jättää laskematta ripille. Tuo mitta ei ollut pitkä,
sitä hän vakuutti. Kaikki kyllä aavistivat sitä samaa, mutta useimmat
unohtivat itsensä ja omasta mielestänsäkin lipuivat aina likemmäksi ja
likemmäksi tuota määrää. Vasta kun askel oli otettu, huomattiin. "Herra
J--la, jos se tulee maisterin tietoon!" Ja he oikein sydämen
hartaudella rukoilivat Jumalaa, ettei "asiat" tulisi maisterin tietoon.

Anderssonia kuitenkin aina erityisesti viihdytti se, kun näki että
koululaisilla oli siksi pelkoa hänestä, etteivät suoraan silmäin alla
ruvenneet koiruutta tekemään. Mutta nyt oli asia muuttunut, yksi oli
julkisesti osoittanut olevansa ulkopuolella hänen kurinpito-valtaansa!

Hän oli aikonut nyt kutsua kohta koululaiset sisään, mutta tuo ajatus
taas, uudistuneena tuossa kirkon rappusilla, alkoi myllertää niin että
hän katsoi paremmaksi mennä vähäksi aikaa yksinään sisään saadakseen
tunteita itsessään hiukan asettumaan.

Kirkonovi räjähti raskaasti kiini hänen jälkeensä ja synnytti omituista
kaikua. Ei Andersson tuota huomannut, eikä muutakaan ympärillään, sillä
koko huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan ja se harmitti, se
kiukutti kovin... Jos olisikin Huugo jonkun toisen miehen poika, ei
tulisi kysymykseenkään laskea häntä ripille, sellaista kovakorvaista,
itsepintaista ja nähtävästi huolettominta rippilasta!

"Ei tulisi kysymykseenkään!" Andersson oikein seisahti, puristi käden
nyrkkiin ja sojotti sen suoraan, uhkaavasti eteensä.

Tuo mekaanillinen mielenosoitus vaikutti hiukan rauhoittavasti. Hän
alkoi astuksella laahustavin askelin pitkin käytävää ajatuksissaan ja
kädet selän takana. Ajatukset olivat hiukan sotkeuneet tuon
mielenosoituksen johdosta. Ne piti nyt saada selville. Ensinnä siinä
seulan pohjaan jälleen selkeni tuo, josko jonkun toisen, Huugon sijassa
olevan estäisi pääsemästä ripille. Pitempi ajatus tuotti vastakkaisen
selvityksen ja äskeinen mielenosoitus rupesi näyttämään rikokselta.

"Herra J--la! Sinun edessäs ei ole persoonan muotoon katsomista." Se
oli nyt selvä asia. Rietas vihan henki oli häntä noin sokaissut! Mutta
nyt seurasi hiljainen nöyrä rukous Jumalan puoleen, saada anteeksi
äskeiset rikolliset ajatuksensa. Kun rukous huulilta haihtui, tuntui
rauhakin samassa saapuvan. Vaan kohtaus jätti mieleen ajatuksen
rippikoulun pitämisen merkityksestä yleensä ja nyt juuri erittäin tämän
päivän, jolloin hän koulun lopetti ja laski lapset koteihinsa
lopullisesti Herran Pyhälle Ehtoolliselle _valmistettuina_.
Ensinnä asian pintapuolisempi vaikutus lämmitti itsekkäämpiä tunteita,
sillä olihan tuon nuorukais-joukon kohtalo ja arvo tänä päivänä
omituisen rajoittamattomasti hänen kädessään. Tuo oli ihmiselle hupaisa
ajatusala ja katkeruuden tunteet jotka jo äskeisen kautta olivat
jättäneet lohdutukselle sijaa, poistuivat yhä edemmäksi tämän
viehättävän tunteen tieltä. Hän ymmärsi tarkkaan, miten orjantapaisella
nöyryydellä nuo lapset toivoivat ettei ripille pääsy tulisi mitenkään
estetyksi. Kuvia lasten sydämmistä, pelkoisista, tuijottavista silmistä
-- sillä hetkellä kun hän heille kullekin erikseen päästön sanoja
lausuelee, -- oli niin selvinä hänen mielessään että niitä olisi voinut
paperille piirustaa. Hänen veti oikein kuumaksi, kun ajatteli, että
jollekulle täytyisi sanoa: sinua ei voida vielä ripille laskea.
Suloista viihdytystä tunsi hän sielussaan, kun tämän vastapainoksi voi
ajatella päätöstään: laskea kaikki _eroituksetta_.

Kuvat vaihtuivat sen johdosta. Niissä oli nyt pelkkiä iloisia,
elämänhalusta hehkuvia lapsia. Tämä kuva oli hänen tekemänsä ... sitä
suurempi ilo ja nautinto, koska tiesi että hän voi, jos vaan tahtoo,
täydentää tuon ensimmäisen kamalan kuvan, tahi myöskin toteuttaa tämän
jälkimmäisen perusaatteen.

Ja kukapa ei tahtoisi mieluummin nähdä elämän halun innostamia iloisia
lapsia kuin orjamaisen huolen murtamia! Hän oli täydellisesti
vakuutettu, että jokainen oikea ihminen olisi asiasta hänen kanssansa
samaa mieltä.

Mutta minkä ihmeen vuoksi tuo ensimmäinen kuva näytti niin kamalalta?
Mitä varten ne lapset oikeestaan pitävät sitä niin pahana, jos eivät
ensi yrityksellä ripille pääse? Onko heillä niin sanomaton ikävä Herran
pöytään vai yhteiskunnallisen arvon persousko tuon vaikuttaa.

Yhteiskunnallisen arvon! Herra ... jos nuo lapset vaan sitä
ajattelisivat!...

Ja pappi tunsi itsessään, miten tämän ajatuksen synnyttämä tuskallinen
kylmyys pusersi sisässä ikäänkuin lämpöä kokoon. Jälkimmäinen kuva,
tuo, missä niitä elämän halusta hehkuvia lapsi-kasvoja oli, kadotti
äskeisen sisällyksensä ja vaikutuksensa: sen pohjapiirroksessa ihan
selvään voi eroittaa Valheenisän työtä.

"Hyvä Jumala, mitä minä taidan tässä tehdä? Oliskohan ensimmäinen taulu
parempi?"

Hän veti jo toista syrjään... Orjallinen, alakuloinen, rangaistujen
katse sieltä kohtasi!

"Raadollista ja särjettyä sydäntä..."

Ei, mutta näitä painaa ainoastaan maailman kunnian himo! Sydän on kova,
paatunut. Sen pitää tulla särjetyksi. Kas niin, tämä on hyvä; minä
panen heidät melkein kaikki pois. Sitten on mahdollisuus särkeä heidän
sydämmensä. Herra minua siinä auttakoon!

Mutta sydän tahtoi kukistua, sillä niin ikävä oli tuon taulun vaikutus.
Se kuitenkin näytti aatteen mukaisimmalta ja mahdollisimmalta. Siis
_melkein_ kaikki on nyt otettava kiini, eikä laskettava ripille!

Mutta kutka yksikseen lueteltuina?

Se oli pitkä kysymys. Andersson ei ollut persoonallisesti tutustunut
juuri yhteenkään, paitsi Huugoon, oli vaan kuin koulumestari ainakin,
pääasiallisesti pitänyt silmällä kirjaimellista tietoa ... hän olikin
ollut ankara sen perään.

"Puukstavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Tuokin nyt sattui
johtumaan hänen mieleensä.

Mutta henkihän liikkuu kirjaimen ohella, sitä ainakin ovat lain laatiat
edellyttäneet, koska ripille pääsemisen välttämättömänä ehtona on osata
lukea tärkeimmät uskonopin pääkappaleet; hengen mukaan on murheellinen
särjetty sydän tarpeellinen. Voiko jälkimmäistä olla ilman edellistä,
taikka edellistä ilman jälkimmäistä?

"Jaa, kukapa sen voi selvittää!" Ja apulainen lohduttautui sillä, sekä
lisäsi siihen vielä sen, että käytännössä ainakin on otaksuttu, ei
voivan olla murheellista ja särjettyä sydäntä ilman lukemisen kautta
saavutettua tietoa, mutta kirjaimellista taitoa voi huokeammin seurata
tuo opin _hengen_ mukaan välttämätön ehto.

Järjen mukaan se näyttikin otaksuttavalta tuo. Se tuntui hiukan
vapauttavan häntä yksityisenä ihmisenä edesvastuusta siihen määrään,
että puhkesi ääneen sanomaan:

"Ja otaksumisiin se kaikessa tapauksessa täytyy perustua, sillä ihminen
näkee mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämmeen."

Mutta kyllä tuntui otaksumisien teko yleensä hyvin vaikealta kun piti
tutkia yhtaikaa toista sataa sydäntä. Moni tästä laumasta, hänen
tutkimuksiensa mukaan, tuntui olevan hyvin alkuperäisellä kannalla.
Monta oli, joiden alkukasvatus oli kokonaan laimiinlyöty: niillä oli
kovin alhainen lu'un taito ja perin hämärät käsitteet Kristinopin
yksinkertaisimmista totuuksista.

"Mitenkä olen onnistunut näitä valaista? Mitenkä viidessä viikossa
rakentaa sen, mikä viidentoista vuoden aikana on, parhaimmassa
tapauksessa jätetty koskematta, mutta pahimmassa tapauksessa tehty
kaikki rakennusaineetkin kelvottomiksi?"

Nämät kysymykset tulivat vakavina, vastausta vaativina. Parin, kolmen
tunnin kuluttua olisi vastaus jo myöhäinen! Kun ei, suoraan sanoen, ole
ensinkään lukutaitoa, voiko olla semmoisilla mitään uskoa, tahi edes
käsitystä siitä mitä pitäisi uskoman?

"Miten esimerkiksi on laita Matti Annanpojan?"

Tämä nuori mies, joka Anderssonin mieleen johtui ensimmäisenä, oli
äpärä ja jo kaksi kertaa tätä ennen yrittänyt ripille, mutta aina
reputettu. Ensikerran rippikouluun tullessaan, osasi hän hiukan
tavausta, mutta oikolukua ei ensinkään. Toisella kertaa osasi hän
jotakuinkin lukea ulkoa Herran rukouksen puoliväliin asti, mutta ei sen
pitemmälle sisästäkään. Nyt kolmannella kerralla oli hän unohtanut
niin, että osasi vaan muutamia sanoja mainitun rukouksen alusta lukea
sisästä ja tavata Uutta Testamenttia hiukan huonommasti kuin ensi
kerralla.

Nykyään oli poika palveluksessa kapteeni Leinillä. Eräänä päivänä oli
kapteeni tullut rovastin luokse puhumaan tuon pojan asiasta ja lausunut
suoraan vakavana mielipiteenänsä ettei Matti tule siitä sen
valkosemmaksi vaikka elämäikänsä rippikoulua kävisi. Rovasti oli
yhtynyt samaan mielipiteesen. Andersson oli ensinnä jyrkästi
vastustanut. Mutta rovasti selvitti kasvatusopillisen periaatteensa
mukaan, että tuollaiset vaan paatuvat, mitä enemmän heidän suhteensa
osoitetaan vaativaisuutta. Kapteeni ilmoitti että yleisen järjestyksen
vuoksi on parasta laskea pojan ripille, koska sillä on morsian siinä
tilassa, että täytyy vihkimisen saada toimitetuksi pikapuoliin, jollei
tahdota lisäksi yksi äpärä kunnan niskoille. Tämän sanoi kapteeni
hymyillen, ikään kuin jo edeltäkäsin riemuiten viimeisen valttinsa
pätevyydestä.

"Onko niin?!" Tämä kysymys tuli yht'aikaa kumpaseltakin papilta.

"Niin se on," ja kapteeni kertoi asian tarkemmin.

"Jaa, kyllä se on välttämätöntä, että hän lasketaan ripille, taikka
muuten ei sitä voida koskaan tehdä, sillä tuo seikka varmaankin tulee
paaduttamaan häntä yhä enemmän," päätti rovasti.

Ja apulainen suostui. Matti Annanpoika piti päästettämän ripille ilman
kirjaimellista tietoa ja hyvin mitättömillä takeilla henkisestä
tarpeesta. Mutta oli pantava sulku paatumukselle ja annettava tilaisuus
lailliseen vihkimiseen ja vapautettava kunta elättämästä lehtolasta.

Apulainen kuitenkin otti Matti Annanpojan erityisesti tutkittavaksensa
ja kyseli muun muassa:

"Mikä oikeastaan on estänyt ettet sinä ole voinut paremmin oppia
lukemaan?"

"Ei minua ole opetettu?"

"Eikö ole opetettu."

"Ei ole. Ja nyt jo, kun on näin isoksi tullut, ei ole aikaa lukemiseen,
pitää työssä olla aina."

"Hm."

Andersson oli muuten tullut huomaamaan, että poika yleensä oli nöyrä,
eikä ensinkään röyhkeä-luontoinen. -- -- --

Nytkin, kirkon käytävätä astellessaan, tuli hän tuota ajatelleeksi. Hän
tiesi itse paraiten, että Matti Annanpoika ei omannut selvää käsitystä
Herranehtoollisen merkityksestä ja tämä kuitenkin oli määrätty ehto.
Tuo ajatus tuotti tuskaa. Ei hän enää saattanut ainoastaan hyvän tavan
kannalta arvostella kapteinin ja rovastin kanssa tekemäänsä päätöstä
Matin suhteen, sillä hänen mielestänsä tulisi Matti ihan varmaan
syömään ja juomaan itsellensä tuomion ja kadotuksen ja hän itse,
Andersson, on syypää jos laskee hänet siihen, vaikka tietää kuinka asia
on.

"Matti Annanpoika ... mitä Herran nimessä pitää minun sinun kanssasi
tekemän?"

Tuskallisesti värisevällä äänellä apulainen tämän äänsi... Onkohan
pappi tällaisessa tapauksessa edesvastauksessa?...

Hän oli seisahtunut kuoriin ja sattumalta kävivät hänen silmänsä
suureen alttari-tauluun, mikä kuvasi maailman Vapahtajaa sillä hetkellä
kun Hän lausui: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja
olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa!"

Kristus-kuva oli tässä majesteetillinen, sen ryhti ja ulottava avoin
syli niin vakuuttava, että se jo melkein voi tehdä herättävän
vaikutuksen.

Andersson ensinnä katsoi kuvaa tavan vuoksi ... silmät jäivät vaan
siihen, ehkäpä värivivahduksia tarkkaamaan. Mutta sitten kääntyi huomio
itse kuvan luontoon. "Tulkaat minun tyköni." Hän jo ajatteli
taiteilijaa, joka noin mestarillisesti oli osannut tulkita tuon
tapauksen ... "kaikki jotka työtä teette..."

"Ah!" Hänen kätensä lensivät innokkaasti selän takaa eteen ja
paukahtivat yhteen. Tämähän selvitti hänellekin tuskallisen kysymyksen!

Onhan Matti Annanpoika nöyrä!... Jumala tietää, hän voi olla
mahdollisempi ehtoollisvieras kuin kukaan noista toisista. Kristus ei
kutsu tässä oppineita, vaan _kaikkia_. Ei hän siis hylkää
sitäkään, joka kelvottoman kasvatuksen kautta on jäänyt luvuntaitoa
vaille.

"Ryövärinkin hän otti armoihinsa..."

Anderssonin tuska alkoi poistua. Hän saavutti iloa siitä, että sai
laskea Matti Annanpojan ripille, luottaen Herran armoon, eikä tarvinnut
käyttää tämän teon perusteena niitä syitä, jotka kapteinin ja rovastin
kanssa yhdessä päätettiin päteviksi, mutta jotka hänelle tuottivat
tuskaa ja epäilyttävää sydämmen kipua. Niitä käyttämällähän olisi
Herran Pyhä tullut viskatuksi sikain eteen, vaan siitä syystä että
olisi kunta vapautettu elättämästä yhtä lehtolasta! Mutta nyt. Hän
tunsi Matti Annanpojan paljon nöyremmäksi monta muuta ... kenties
hyvä-lukijoissa on kelvottomampia? On, varmaa on!... Vaan niiden kanssa
ei Anderssonilla taas ollut mitään tekemistä, ei voinut estää heitä,
sillä heidän puolestansa vastasi kirkkolaki. Mutta vaikka hän tunsikin
tuossa suhteessa vapauttansa, näytti hänestä vähän kummalta ettei
hänellä ollut oikeutta käyttää side-avainta hyvä-lukijain suhteen, jos
heidän julkiset rikoksensa eivät olleet sitä laatua, että niistä
myöskin lain mukaan voisi rangaista. Vaikka nuo kuinka olisivat
tuollaisia jokapäiväisiä pikkusyntejä harjoittaneet eivätkä osoittaneet
vähimmässäkään määrässä katumusta, ei hän olisi katsonut lain mukaan
voivansa heitä ripiltä kieltää. Hän myönsi itsekseen, että _hän_
ei tulisi tuota valtaansa käyttämäänkään, mutta hyvän kurinpidon vuoksi
olisi hän suonut vallan itsellänsä olevan. Olisihan sillä voinut
peloittaa!

"Jospa saisikin pitää rippikoulua edes yhden vuoden!"

Siihen hän innostui; sittenhän voisi pappikin koettaa mitä hän voi
vaikuttaa! Kun hän tuon ajatuksen sai, rupesi taas tuntumaan kovin
kurjalta, että viiden viikon kouluuttamisen jälkeen piti antaa
todistuksen tuolle kirjavalle, kovin kurittomalle laumalle, että he
omasivat käsitteet...

Nyt kuului heleä kilinä toisesta päästä kirkkoa. Yksi ikkunan ruutu
tuli sälisten lattiaan ja pieni kivi putosi kopahtaen erään istuimen
nojalautaan ja vieri siitä lattiaan. Andersson säikähti hirveästi ja
kavahti seisomaan istuimelta, mihin hän oli itsensä mietiskelemään
unohtanut.

"Ikkuna rikki!"

Tuon hän kohta ymmärsi poikain syyksi, sillä kiven äänen hän kuuli ja
näki sen vierivän käytävälle. Hän juoksi kirkosta ulos.

Lapset olivat kirkkotarhassa kokoontuneet yhteen kohti. Hätäinen
sopottava kuiske ja siunaaminen salpautui kohta, ikäänkuin olisi
viimeinen henkäys ulos lehattanut, kun pappi ilmestyi kirkonovelle ja
tuiman silmäyksen loi odottavaan joukkoon.

"Kuka heitti kiven kirkkoon?"

Se oli merkkilaukaus. Kovin pelotti ja musersi tuo ankara ääni ja
uhkaava silmä, se tuntui lapsista kuin sodanjumalan verenhimoiselta
katseelta ja he melkein kyyristyivät maahan paetaksensa sen näkyviltä.
Jonkun olisi ollut kysymykseen vastattava, mutta siitä ei tullut
mitään; kunkin silmät vaan odottavina kääntyivät erästä poikaa kohti,
joka katseli alas ja jalallaan silitti pehmeätä hiekkaa maassa.

Pappi näki tuon ja arvasi jo kuka oli syyllinen.

"Minä kysyn kuka särki kirkon ikkunan?" Tämä oli äskeistä voimakkaampi
kysymys.

"Tukkilan Iikka."

Tuon virkkoi pieni, raihnaiselta näyttävä tyttö, papin silmiin
uskollisen orjan tavoin katsoen. Koko joukko hiukan kohahti kun
kääntyivät ääntä kohden, siitä Tukkilan Iikkaan, Iikasta pappiin ja
taas Iikkaan. Viimemainittu ei juuri liikahtanut, katseli vaan sen
saappaan kärkeä, jolla hiekkaa tasoitteli. Poskille ilmestyvä puna
kumminkin ilmaisi, että hän tunsi tuota, ikäänkuin sähköistä painoa,
joka laskeutui hänen päällensä kun toveritkin taas häneen katsoivat
jotain odottaen. Jo vilkahtivat silmätkin pois maasta ja löysivät
vilistäessään papin silmät kiinteästi häntä tutkimassa. Mutta jalallaan
silitti hän yhä hiekkaa, se näkyikin olevan varsin tärkeä tehtävä,
koska silmätkin taas samaa työtä katsomaan takertuivat.

"Tule minun kanssani kirkkoon", käski pappi.

Iikka ei liikahtanut, ainoastaan vikkelästi lurkautti vieressään
oleviin poikiin, siitä taas maahan ja -- suu oli hymyssä, posket
punaisina.

Hän itse, samoin kuin toisetkin, taisivat epäröidä, että Iikan mitta
olisi nyt täysi.

Kun Andersson sai Iikkaa käsketyksi mukaansa, lähti hän itse edellä.
Kääntyi muutaman askeleen päässä katsomaan, että tuleeko se poika.

"Mitä, etkö sinä aijo totella minua?"

Tämä kysymys helähti hyvin kiukkuiselta, se tuntui kovalta, kiinteältä
ikään kuin koronkiskurin ääni. Jo se veti Iikan kuin itsestään ulos
rivistä, mutta siinä samassa tarttui papin käsi kaulustaan ja sysäsi
poikaa kappaleen matkaa edelle. Iikka alkoi laapustella vakavasti ja
pisti kädet housuntaskuihin. Ei näyttänyt olevan kiirettä kirkkoon.
Rappusille ehdittyä liikkuminen muuttui vieläkin vakavammaksi.
Anderssonin luonto nousi ja sormien päät koskivat pivoon ... olisiko
turkata tuohon nenälleen sen nahjuksen! kielellä pyöri jo kova, ankara
sana, mutta se puserrettiin takaisin ja sen sijaan kuului jotakuinkin
äreästi:

"Joutuin, nahjus!" ja samalla hiukan varoen töytäys selkään.

Pappi itse avasi Iikalle kirkon oven ja sulki sen jälleen. Taas
synnytti ovi räikeätä pauketta ja sitä seurasi kumea kaiku. Se kuului
hyvin tuolle joukolle, joka ulkona jännitti korvakalvojaan ja
kiihkeydellä odotti kaiun loppua, kuullaksensa siellä syntyvää
keskustelua, jonka otaksuivat papin puolelta tulevan niin
kova-ääniseksi että kuuluisi heille asti. Odotus oli kuitenkin turha.
Uteliaisuus pakoitti toisia hiipimään likelle seinää, mutta seuraus ei
ollut sen parempi, kuului ainoastaan muutamia katkonaisia ääniä.

Joukossa rupesi syntymään taas vilkkautta ja sähinää. Alettiin laskea
arveluita siitä, mitä tuolla sisällä tapahtuu.

"Saattepa nähdä, niin Iikka pannaan pois."

"Ei tuollaisesta", toinen arveli, "sehän olisi vahinko." Sitten alkoi
väittely. Se jatkui pidätetyillä äänillä vähän aikaa, mutta paisui
kohta kovemmaksi, kunnes taasen hiljeni Pappilan Huugon toiselta puolen
kirkkotarhaa astuessa heidän luoksensa.

"Mikä täällä tapahtui?" hän kysyi.

Kohta oli useampia valmiina kertomaan.

"Jassoo." Hugo jatkoi matkaansa edemmäksi hiukan hymyillen.

"Kovalle nyt panee Iikan", virkkoi taas joku.

"Mutta hän on niin hyvä lukemaan, ettei häntä silti pois pantane",
jatkoi toinen. Vaan samassa kuului kirkon ovi avautuvan, ensin kuului
pitkä, ilkeä saranain kitinä, sitten räiskäys ja kirkon synnyttämä
kumea kaiku.

... Hss... Maisteri tulee käskemään sisään... He alkoivat astella
rappusia kohden, sillä muutenkin oli jo saatu olla ulkona lähes puoli
tuntia yli ajan. Mutta kirkon eteisestä rappusille ilmestyikin Tukkilan
Iikka, kirjat kainalossa. Poika katsahti sivumennen joukkoon, tuossa
kun asteli alas. Ei hän ollut enää punainen, mutta suupieleen koetti
hän väkivallalla vääntää hymyä, kun melkein selkänsä taakse virkkoi
toisille: "Hyvästi nyt!"

Joku koetti pidätetyllä äänellä huutaa ja kysyä Iikalta, kuinka siellä
kävi, mutta Iikka ei seisahtunut, eikä ruvennut vastaamaan. Suoraan
vaan asteli vakavana pois ja vielä kirkon veräjästä katsahti
toverijoukkoon ... näki että ne kaikki katsoivat häneen. --

"Herra isä! hän on pantu pois."

Mutta ne jotka tuota kuiskivat hämmästyivät oman äänensä korkeutta ja
pelkäsivät, että se ehkä oli rikollista sanoa noin ja mahtoi kuulua
apulaiselle joka oli hiljaa tullut kirkon ovesta ja avoimin päin nyt
seisoi rappusilla katsellen joukkoa siksi, kun näki että kaikki hänen
huomasivat. Toisessa tilaisuudessa olisi hänen suunsa tuosta havannosta
ehkä hiukan hymyilemään langennut, mutta nyt ei se sitä tehnyt.

"Tulkaa sisään", Ääni oli syvä, se ilmaisi, että hän oli juuri tehnyt
teon, joka antoi paljon miettimisen aihetta. Hän palasi kirkkoon
takaisin. Lapset seurasivat, ei kilvassa rappusille rynnäten, vaan
hiljaa, vakavina, peräkkäin: askeleet olivat raskaat ja silmistä loisti
kauhu ja epäilys.

... Herra J--la! kuinka monta nyt mahdetaan pannakkaan pois?

Ei nyt pojat kirkon ovea paukuttaneet, kukin piti velvollisuutenansa
estää sitä kiinni räjähtämästä, ettei pauke ja rähinä lisäisi papin
vihaa. Kun jo kaikki toiset olivat sisään menneet tuli vasta toiselta
puolen kirkkotarhaa Huugo. Miten hauskan, reippaan ja iloisen näköinen
hän oli!... Huulet vinkuivat hiljaa ja sorea sauva liehui viuhuen
ilmassa. Kolmannelle rappuselle hän maasta kiepsahti; hyppy oli reipas
ja vapaa, koko käytös tulkitsi tunnetta vapaasta elämisoikeudesta.

Huh... Hän itsekin sävähti kun niin välinpitämättömästi antoi
kirkonoven räjähtää. Mutta ei hän apulaiseen katsonut -- jos olisi sen
tehnyt, olisi epäilemättä huomannut, että tällä oli palanen poskilihaa
hampaiden välissä, Tuo olisi tuottanut Huugolle hauskuutta siihen
määrin, että varmaan olisi unohtanut kävellä varpaillaan, joten hän nyt
tunnollisesti teki, pyrkiessään erityiseen penkkiinsä, jossa ei ketään
muita istunut. Vasta siihen ehdittyään katsahti hän Anderssoniin ja
äkkäsi tämän poskipäiden hehkuvan... Jaha, kannattaapa tänä päivänä
tosiaankin istua kirkossa kuulemassa mitä hän sanoo _noille_!

Huugo käänsi päätänsä, ... mitähän ne nyt tekevät nuo? Ennen
tavallisesti kuului tavaton lukemisen lopotus, nyt katsovat töllöttävät
he Anderssoniin kuin kuvakaappiin!

Tuo havainto teki Huugoon ikävän vaikutuksen... Mitä hittoa he tuolla
tavalla? Silmä kääntyi taas apulaiseen. Pelkäävätköhän ne _tuota_
miestä noin?

Ja sitten häntä suututti tuo Anderssonin synkeys ja äänettömyys. Miksi
ei hän edes puhunut? Ja Huugon tosiaankin tuli paha olla.

Tuolla vaan Andersson kirjaan tähtäsi synkeänä kuin yö ja antoi muiden
peloissaan kärsiä. Vihdoin näkyi kuitenkin tuohon väsyvän, koska
kärsimättömästi pani kirjan pois ja rupesi astuskelemaan käytävällä.
Tuo tapaus teki helpottavan vaikutuksen kaikkiin kirkossa oleviin.
Silmät, ja niiden mukana osittain ajatukset, pääsivät kahleistaan ja
liitelivät, kuten vapautettu viheriävarpunen, tietämättä oikein mihin.
Siihen olikin hyvä tilaisuus, koska pappi nyt seisoi liikkumattomana
alttaritaulua katsellen.

Kului siten noin 5 minuuttia ja linnut saivat palata häkkeihinsä:
apulainen palasi kiirein askelin alttarin luota ja asettui paikallensa
pienen pöydän taakse.

"Miksi Kristuksen piti olla Jumala ja ihminen?"

Tämä oli ensimmäinen kysymys, ääni oli lempeä, sointuva, se tuntui
ikäänkuin helähtelevän ajatuksen johdosta, johon tuo kysymys johti.

"Vastaa sinä Pattinen", hän jatkoi.

Syntyi hiukan kohinaa kun kaikkein piti välttämättä katsoa Pattista.
"Hss"! Tämäkin tuli papilta hyväntahtoisesti.

Pattinen luki kappaleen kuin vettä valaen.

"Harvempaan, harvempaan", muistutti Andersson hymyillen, kun Pattinen
sellaista vauhtia riensi. Sitä katsomaan kääntyi Huugokin. Hän näki
muutakin uutta ei vaan Pattisen suhteen: ei missään enää noita tuomitun
katseita ... kaikkialla vaan pidätettyä sisällistä riemua osoittavia
kasvoja. Hyvin se osasikin tuo Pattinen, ei erehtynyt kertaakaan,
päästi kun avatusta ovesta. Se poika saa olla varma pääsystään, niin
ajattelivat kaikki ja hymyilivät sydämmissään, kun näkivät papin
hyvälle tuulelle joutuneen... Ansio on Pattisen, kiitoksia Pattinen!
sinä olet kunnon poika, lasket niin että pappi hurmautuu... Sinä
vaikutat pappiin, autat taidollasi muitakin ripille pääsemään, sinä
kelpo Pattinen!

Pappi oli äskeisen jälkeen ensinnä rauhoittunut jaloa Kristus-kuvaa
katsellessaan, sillä hän sai ymmärrykseensä ettei Tukkilan Iikka ollut
raskautettu eikä siis kaivannut virvoitusta. Tekonsa hänen suhteensa
näytti siis ihan oikealta! Jo muutenkin äsken vallinneen syvän huolen
perästä tuli ilo rajattomana, ylitse vuotavana, se uhkui suusta ja
silmistä ja vaikutti sähköisesti lapsiin. Heille kävi samoin,
ihastuivat rajattomasti, kun näkivät papinkin niin tehneen.
Anderssonille ei ollut vastenmielistä nähdä lapsia iloisina ja
tyytyväisinä, se vaan vakuutti häntä itseä siinä. Tuo tunne tuuditti
rauhaisaan ihanteiden maailmaan, se hurmasi ottamaan asioita ihan siltä
kannalta kun ne silmissä näyttivät. Ja siitä seurasi koululaisille
lopultakin sangen suosiollinen loppututkinto.


II.

Saman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona
sohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän
kurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja
alkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei
mitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin
täytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi.
Eteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan
Iikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan
ketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä
eräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja
kumarsi.

"Ketä te etsitte?"

"Rovastia olisi pitänyt saada tavata." Tukkila astui likemmäksi
ajatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.

"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta
konttoriin."

"Noo." Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin.
Siinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja
sitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.

Tukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja
sateenvarjoja seisoi pistettynä.

"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on
veistänyt." Hän koetti onko raskas.

"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!" Kohta sai hän
kuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.

"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!" Käski sitten Iikankin tulla
katsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan
eteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo
naisten hatut.

"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita", tuumi ukko hymyillen ja
koetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.

Noin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta
pistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin
raolleen merkiksi, että sai tulla sisään.

Isä meni, poika jäi porstuaan. "Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?"
alkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila
kävi vakavaksi.

"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan." Hän näkyi ikään kuin
miettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:

"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden
piti oikein ripiltä kieltää?" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän
ajatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä
sitten auta mikään keino. "Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi
kun..."

Siihen loppui Tukkilan puhe.

"Hjaa," sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan
ravistaen: "Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka
on pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille;
eihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa
tuota poikanne asiaa voi auttaa."

"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos ... sillähän on hyvät
lukumerkit sillä poikapahalla?"

"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla
kysymykseen tällaisessa paikassa," sanoi rovasti hymyillen.

"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi... Onnettomuudeksi
sattui vaan vahinko hänen kohdallensa."

Rovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan
naulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!...

Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti
liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin
kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän
hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan
sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:

"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan..." (Eipä uskaltanut jatkaa.)

"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos
tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.

Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.

"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä
lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on
laskettu."

"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö
te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.

"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että
eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."

"Ei! mitäs minä hänestä..." Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän
liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)

Tukkila nousi taas lähteäkseen:

"Minä menen läänin-rovastin tykö ... tuota... (Nyt tuntui olevan sydän
suussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille
pääse." Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,

"No siellä ei _sinulla_ ole mitään tehtävää!" virkkoi rovasti
kiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin
pakoituksesta:

"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä
ryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa."

Mutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.

"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten
edessä", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden
liikutuksesta. "Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä
en minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo
parempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien
heittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen
tuomittu." Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset,
vaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos
jäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä
odottamaan.

"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!" Rovastin
ääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis
vielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia
sanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.

"Niin, missä se maisteri asuu?" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei
kohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi
pakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:

"Siellä se on huoneessaan!"

"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa..."

"Vintissä." Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuin
Tukkila ehti mennä.

"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan
mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa... Ette edes häpeä sellaisia
ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"

Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi
pyytämään.

"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin
puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin
ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille
päästä."

Rovastin suu meni hymyyn ... (kaikkeapa ajatteletkin, rakas ystävä!)

"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi
Herran pöytään", hän virkkoi. "Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä
siellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee."

"Taitaapa niinkin olla... No niin ne sanovat että niissä korkeasti
oppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan,
mutta ei se meidän poika sellainen..."

"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä
kelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksin _nöyryytys_,
kasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?"

Kysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisesti
Tukkilan sydämelle.

"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan
itsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa... Rovasti tuota
osannee..."

"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten
Jumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä
mitään muuta."

Mutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja
piti tarpeellisena ottaa siitä selon.

"Olenko minä sanonut, että minä _osaan ja voin_ sen jälkeen
kasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olen
_koettanut_ Herran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista
lapsiani vastaan?"

Vastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan
lujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:

"_Koettanut_ tuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun
poikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo
Leinin renkikin."

"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene
käsittämään."

"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on,
jotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät
hänelle palvelukseen."

"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä." (... Mitähän ihmettä tuo
mies kaivelee?)

Tukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin
suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta
kapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille
ilveillen:

"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?" Tukkila nauraa
hytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti
parannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella
ihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti:

"Millä oikeudella sinä olet tullut tällaista käräjää pitämään minun
huoneeseni? ... verratonta hävyttömyyttä. Parasta kun menee heti ulos."

"No ei siitä nyt tarvitsisi suuttua, ei se ole niin vähäinen asia,
jonka vuoksi minä tullut olen. Ja kun rovasti sanoi, että kapteeni
kasvattaa renkejänsä, niin oliko se nyt niin väärin, että minä kysyin,
josko oikeaan päin kasvattaminen on sellaista?" Tukkila puhui kovalla
äänellä, ikään kuin olis ollut siihen oikeus.

"Minä olen osoittanut sinulle ovea ja osoitan vieläkin, tuossa se on!"
Nyt ymmärsi Tukkila sen, sillä rovasti osoitti ovea kiihkeillä ruumiin
liikkeillä.

Ovessa mennessään puheli Tukkila itsekseen:

"Sepä nyt on merkillistä, oikein hel..." Hän pani jo oven peräänsä
kiini -- "vetin moista, kun ei saisi enää asiastansakaan puhua."

Iikka odotti portailla. Kun isä vihdoin tuli, katsahti hän syrjittäin
poikaan ja vasta ohi mentyään virkkoi nurjasti:

"Aijotko jäädä siihen seisomaan, vai?"

"Mitä se rovasti sanoi?" kysyi poika ja astui askeleen seurataksensa
isää.

"Ei se asia siitä sen kummemmaksi tullut, suuttui vaan kun mikäkin."
Isä seisahtui kuistin edessä. Poika liikkui vastahakoisesti ulos.

"No miksi ette mennyt maisterin puheille vielä?"

"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä
sitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään
läänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu." Ukko
lähti astelemaan portille päin. "Tottapa sinä olet sen ansainnut",
sanoi mennessään.

"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!" kiljasi poika
itkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. "Siellä muut heittelivät
kiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle
tulemaan... Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun
ei ne ole tullut papin tietoon", ruikutti poika.

"No älä poraja", ärähti isä, "ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin
sai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme
mielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee
kirkon-ikkunan." Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.


III.

Myöhemmin illalla kertoi rovasti apulaiselleen kaikki, mikä koski
kohtaustansa Tukkilan kanssa, ilmoittipa vielä nauraen miten tämä oli
uhannut mennä läänin-rovastin luokse asiasta valittamaan. Sitte hän
lausui julki oikeutetun ihmettelynsä siitä, miten itsekkäisyys
talonpojissa yhä kasvaa ja arveli, että tulevaisuudessa on heidän
kanssansa kerrassaan mahdoton toimeen tulla. Kaikki nämät jutut taas
kuohuttivat apulaisen kiukkua. Hän oli jo ajatellut sitä, että olisko
jollain tavalla armahtanut tuota Tukkilan poikaa. Mutta nyt kun
uhattiin _väkivallalla_ häntä tuohon pakoittaa, niin ei koskaan!...
Vai nostaa vielä skandaali pappia vastaan sellaisen junkkarin tähden,
joka kirkon-ikkunoita särkee! ... kerrassaan hävyttömyyteen menevää
itsekkäisyyttä!

Tuota sanoi hän jo rovastillekin, ja tämä tuumaili:

"Hm ... jaa, sellaista sitä saa kokea pappisvirassa." Perään hän vielä
hymyili, merkiksi, että hänellä oli suuri kokemus tuon laatuisten
asiain suhteen.

"Se on kerrassaan hävytöntä!" jatkoi apulainen vielä ja meni sitten
kiihtyneenä pois rovastin huoneesta.

Tultuaan omaan huoneesensa, sulki hän ovensa, aikoen oikein rauhassa
ruveta asiata miettimään. Mutta ei hän siellä viihtynyt, rupesi
tuntumaan olo ahtaalta, ei saanut mieli tyydytystä edes pitkäsilmällä
katselemisesta, kun ei ollut kylliksi malttia asettua rauhaan niin
kauaksi että olisi jotain oikein tarkkaan nähnyt.

Oli suorastaan ikävä ja sitä poistaaksensa meni hän puutarhaan. Kyllä
tosin näkemiset siellä ensinnä hiukan vetivät huomiota puoleensa ja
poistivat siten jonkun verran ikävää, mutta sitten se taas palasi, kun
kaikki näkeminen äkkiä vanheni ja muuttui kyllästyttäväksi... Koko
olennossa vallitsi kummallinen hajanaisuus, ei mihinkään hauskaan
asiaan saanut vaapperoita ajatuksiansa siksi kiinnitetyksi, että se
olisi huvia tuottanut.

Ja mikä oikeastaan vaivaa?

Hän oli kovin tyytymättömänä itseensä ja tutki tuota seikkaa. Mutta
ottaapa siitä selvän! Mahtoiko tuo isännän kertomus tätä vaikuttaa? Kun
hän tuota ajatteli, tuntui vastaus olevan myöntävä. Mutta ei hän
saattanut mitenkään ymmärtää sitä todeksi, sillä eihän hänen
vakuutuksensa mukaan tuon talonpojan esiintymistä kannattanut mikään
inhimillinen oikeuden tunne. Hän muisti miten oli melkein koko lopun
päivää miettinyt tuota samaa asiaa ja lopulta tullut siihen varmaan
vakuutukseen, että oli Tukkilan pojan suhteen tehnyt aivan oikein. Ja
olihan hän sitten tullut niin tyytyväisenä kirkosta.

Tässä hän muisti, miten herttaisen nöyrästi jukuripäisimmätkin olivat
häntä hyvästijättäessä käyneet kiittämässä ja miten iloisina lähtivät
nekin, jotka parannuksen päälle laskettiin. Tuo yksin vaan... Nyt hän
ymmärsi, että olisi voinut olla rauhallisempi jos tuonkin kanssa olisi
voinut menetellä samoin kuin toisten. Mutta kun ei hän edes heltynyt
itkemään, kuin poispanotuomionsa kuuli, kerran vaan kylmästi, melkein
hävyttömän pintapuolisesti pyysi anteeksi ja suorastaan itsepintaisesti
väitti, että kyllä muutkin olivat kiviä heitelleet ja vallattomuutta
harjoittaneet. Ei konna edes hyvästi sanonut lähteissään. Ja sellaisen
tähden nyt läänin-rovastin luokse! Mitä hän siihen osaisi tehdä. Ennen
kaikkea tarvitseisi tuo paatunut raukka ankaraa kristillistä kasvatusta
ja koulua. Varmaankin on eduksi hänelle, että saa vielä toisen verran
aikaa rippikoulussa kristillistä opetusta...

Ja nyt hän käsitti tehneensä tuota poikaa kohtaan oikeastaan hyvin
kiitettävän teon, jahka vaan poika ja hänen vanhempansa osaisivat sitä
arvostella. Sitä pitäisi heille käydä selvittämässä, kummapa olisi jos
eivät kiittäisi! Suorastaan saattaisi heitä johdattaa ajattelemaan,
että heidän pojastaan on rippi-isä pitänyt suurempaa huolta kuin
muista...

Tämä ajatus innosti ja hän teki varmaan päätöksen käydä Tukkilassa.
Vaan tästä ihanasta ajatuksesta rupesi pelottamaan se, että kävisi
mahdottomaksi tungeta heidän itsekkäisyytensä läpi.

Sepä nyt merkillistä! Tyyneys jota juuri oli saavuttanut, alkoi hienona
höyrynä haihtua ja lähteissään värisytti ruumista vienosti. Askeleet
käytävällä kadottivat tasaisen tahtinsa ja siiroilivat sinne tänne,
kuin kuluneen koneen pyörä. Ajujen työnä oli yksinomaan järjestää
tunteita.

Itsekkäisyys... Miten kiusallinen, voittamaton vastus! Tekeekö se
tämänkin yrityksen mahdottomaksi? Jospa ei itsekkäisyyttä maailmassa
olisikaan, miten keveäksi ja hauskaksi kävisi työskennellä Jumalan
valtakunnan eduksi ... ja paimentaa sieluja! Nii-in, jospa ei sitä
olisi, olisi papin tehtävä helppo, kiitollinen...

Tuo ihanteellinen toivelma taas vaikutti sydämmessä innostavasti, mutta
se surkastui kohta, kun joku todellisuuden varjo sattui eteen. Samassa
kuin otsa tämän johdosta rypistyi, huomasi hän ylioppilas Rantasen,
joka oli tulemassa häntä kohden ja tullessaan tarkasteli kasvipenkkejä.

Rantanen oli Anderssonin ylioppilastoveri, mutta erittäin tunteellinen
ei väli, semminkään viimeaikoina ollut. Sen otaksui Rantanen
pääasiallisesti johtuvan siitä, että Andersson papiksi tultuaan koetti
muuttaa käytöksensä enemmän vakavaksi ja aina puollusti kiihkeästi
kaikkia vallassa olevia järjestelmiä. Rantanen toisinaan tuosta teki
pilkkaa, muistuttaen Anderssonin entisyyttä vähän aikaa takaperin. "Kun
vanhetaan, niin vakaannutaan", puolusti Andersson itseänsä ja otti
loukkautuaksensa leikistä, joka vaan koski hänen puollustamiaan
periaatteita. Paljon tosin seurusteli Rantanen pappilassa, mutta
suhteensa Hugoon ja tyttöihin oli likempi kuin Anderssoniin.

Nyt huomasi Andersson kuitenkin tulevansa kerrassaan iloiseksi
tavatessaan Rantasen, sillä tuntui niin tarpeelliselta saada vaihettaa
ajatuksia jonkun kanssa. Rantanenhan oli kuitenkin ystävänsä.

Hän suuntasi heti askeleensa tulijaa kohti ja tervehti ystävällisesti.
Rantanenkin heitti kohta kasvitarhan katselemisen ja lähti astumaan
Anderssonin kera.

"Sinä olet lopettanut rippikoulusi tänään?" virkkoi Rantanen.

"Niin olen."

"Montako laskit parannuksen päälle?"

"Kaksi." Andersson katsahti epävarmasti Rantaseen, sillä hän alkoi
aavistaa, että tämä taas kaivelee jotain. Rantanen ei ollutkaan
täydellisen vakava, mutta siitä ei sentään saattanut päättää, josko hän
juuri kysymyksessä olevalla asialla hymyili.

"Yhden panin kokonaan pois." Tuo ei herättänyt toisessa juuri mitään
huomiota.

"Kuka se oli?" kysyi hän välinpitämättömästi.

"Tukkilan Iisakki."

"Noh?" Nyt katsoi Rantanen kysyväisesti kumppallinsa.

"Miksi Tukkilan Iikan?"

Anderssonissa hiukan niin kuin läiskähti toista laitaa vasten, kun
Rantanen tuon asian niin kummaksi otti vasta sitten, kun kuuli että se
Tukkilan Iikkaa koski.

"Mitä ihmettä siinä sitten on?" hän kysyi.

"Minä tunnen tuon pojan, kelpo poika, ainakin kaltaisiinsa nähden
luku-mies."

Herrat kulkivat tuomen alatse, jonka oksat käytävän kohdalla hilppoivat
päähän. Andersson seisahtui, taittoi valkeassa kukassa olevan oksan
käteensä, antaen toisen sillä aikaa uteliaasti vastausta odottaa.

"Eikö muita syitä sitten voisi olla, joidenka johdosta olisi oikeus
estää ripille pääsemästä?" Andersson nyt puolestaan katsoi toveriinsa,
ikäänkuin ivaillaksensa tämän yksipuolisuutta.

"Tietysti," äänsi toinen kohta, "mutta minä nyt tulin vaan ajatelleeksi
tuota koska se useammiten tapaa olla ripille pääsemisen esteenä. Hän
varmaankin on tehnyt rikoksen?"

"Hän särki kirkon-ikkunan."

"Ehdollaanko?"

"Siltä se minusta ainakin näytti."

Mutta nyt luuli Andersson, että Rantanen ei käsitä häntä oikein, taikka
rupeaa hän ainakin väittämään vastaan. Siitä syystä katsoi hän
tarpeelliseksi alottaa alusta koko jutun ja selvittää syynsä perin
pohjin. Hän kertoi tuon vilkkaasti, innostuen yhä enemmän kuta
edemmäksi ehti, aina siihen saakka kun vanha Tukkila oli käynyt
läänin-rovastilla uhkaamassa.

Kertomuksen kestäessä olivat he istuutuneet lehtimajaan ja sytyttäneet
paperossit. Kun Anderssonin kertomus oli loppunut, rupesi hän
odottamaan arvostelua. Ei hän itsekään sitä miksikään huomannut, että
hän arvostelua odotti niin _suurella_ halulla.

Rantanen katsoi miettien pilviin.

"Mitä arvelet siitä, tunnustatko tekoni oikeutetuksi?"

Andersson lausui tuon vapaalla äänellä, jonka piti tulkitseman, ettei
hän ollut asiasta ollenkaan kahden vaiheella, mutta antaa kuitenkin
luvan toisellekin arvostella tekoansa.

Rantanen katsoi Anderssonin silmiin ja nauroi.

"Sinä et milloinkaan ole tunnustanut minun auktoriteetiani
kirkollisissa asioissa. Mitä merkitystä sillä sitten on, että minä
tässä rupeaisin sinun tekojasi arvostelemaan."

"Noo, jos ei muuta, niin voimmehan taas kerran väitellä." Hän oli jo
jokseenkin tasoittunut, sillä sanan vaihto toisen kanssa, vaikkapa
se tapahtuikin juuri tuosta ikävästä asiasta, teki olemisen
suotuisammaksi.

"Koska niin tahdot, niin saatan sanoa sinulle, että teit väärin siinä
kun et laskenut tuota poikaa ripille," sanoi Rantanen nauraen.

Andersson oli odottanut tuollaista vastausta. Mutta ollen täysin
vakuutettu siitä, ettei Rantanen voisi tuoda päteviä todistuksia
väitteilleen, kysyi hän keveästi hymyillen:

"Miksi niin?"

"Ensiksikin siitä syystä, että tuon ikkunan särkeminen ei ollenkaan
todista, että poika olisi muita paatuneempi, kun ei kukaan voi
todistaa, että hän olisi sen tehnyt ehdollaan."

"Niinpä kyllä, mutta hän on useassa muussa tilaisuudessa osoittanut
tavatonta vallattomuutta."

"Ei se ainakaan todista mitään, sillä monasti on vallattomilla pojilla
paljon tunteellisempi sydän kuin noilla toisilla, jotka käyvät kuin
tervassa."

Andersson naurahti innokkaasti:

"Luulempa", hän sanoi, "että minulla tämän pojan suhteen on suurempi
kokemus kuin sinulla." Sitten hän kertoi uudestaan tuosta miten
ylpeästi ja nöyrtymättä poika kirkosta lähti. "Minä väitän, että siinä
pojassa on tavallista suuremmassa määrässä paatumuksen vaikutusta," hän
lopetti.

"Myönnän kyllä, että hänen käytöksensä tuossa tapauksessa osoitti
paatumusta, mutta sinähän häntä suorastaan loukkasit, kun väitit hänen
ehdollaan särkeneen kirkon-ikkunan. Jota rehellisempi luonto pojalla
on, sitä syvemmin voi hän syytöksestäsi loukkautua." Rantanen puhui
vakuuttaen.

"Sinä otaksut tuollaisen pojan omatakeisuuden liian korkeaksi," sanoi
Andersson hieman päätä ravistaen, mutta selvään osoittaen epäröimistä
siitä millä itseänsä puollustaisi. "Voipi olla," hän jatkoi, "että
etevälahjainen _koulupoika_ loukkautuu, jos opettaja jossain
suhteessa huomattavan mielivaltaisesti hänen suhteensa menettelee.
Mutta tuollaisessa _kansanlapsessa_ ei omanarvon tunto voi olla
siksi kehittynyt että hän, esimerkiksi jonkun papin tekoa edes
ymmärtäisi kurottautua arvostelemaan muka oikeuden mittakaavan mukaan.
Kun tällaiset pojat uppiniskaisuutta osoittavat, tapahtuu se minun
käsittääkseni yksinomaan laimiinlyödyn kasvatuksen ja ilkeyden
perusteella. Jos siinä on omanarvon tuntoa, niin ei se ole
inhimillistä, vaan pikemmin tuollaista järjetöntä ylpeyttä. Sitä paitsi
on luullakseni kansassa yleinen kunnioitus pappeja kohtaan siksi
valtaava, että tuollaisten nulikkain mieleenkään ei voine johtua, että
pappi joskus toimissaan tekisi väärin."

Rantanen oli hiljaisena kuunnellut Anderssonia ja lyhyen äänettömyyden
perästä kääntyi hän puheessaan hiukan toisaalle.

"Onko tuon Leinin vaikutuksesta taas joku poika päässyt ripille?" hän
kysyi.

"Leinin vaikutuksesta? Mitä sinä sillä tarkoitat? Kyllä on yksi hänen
luonansa palveleva poika, joka ennen on kahdesti ollut koettamassa,
nyt laskettu ripille. Mutta Leinin _vaikutuksesta_, mitä se
tarkoittaa?"

Rantanen nauroi.

"Tietäähän sen koko pitäjään ihmiset, että joka ei muuten pääse
ripille, hän menköön kapteinille palvelukseen, kyllä pääsee."

"Kuule, mikä se juttu on?" Apulainen rypisti otsanahkaansa ja osoitti
suurta uteliaisuutta. Toinen nauroi vielä.

"Eikö Lein ole sitten käynyt sinua kehoittamassa laskemaan tuota poikaa
ripille?"

Andersson joutui nähtävästi levottomaksi.

"Kyllä oli," hän virkkoi, "mutta luuletko, että joku voisi
ystävyys-suhteiden, taikka jonkun muun vallan nojalla pakoittaa minua
tekemään toisin, kuin tiedän oikeaksi?" Hän osoitti katseillaan
olevansa valmis loukkautumaan jos toinen uskaltaisi tuota väittää.

"Enhän minä sitä nyt erittäin tahdo inttää," sanoi Rantanen laiskasti.

"Niin kuin sanoin," jatkoi Andersson, "puhui Lein kyllä minulle tuon
pojan ripille laskemisesta, mutta se ei olisi siihen vaikuttanut
mitään, jollei minulla olisi itselläni ollut siihen periaatteelliset
syyt."

"Mahdollista kyllä, että sinulla oli siinä siveelliset syyt. Mutta nyt
on asia sellainen, että kauan aikaa on ollut tapana, että sellaiset
jukuripäät, jotka eivät mitenkään muuten pääse ripille, menevät
kapteini Leinille palvelukseen mahapalkoilla ja tämä taas heille
toimittaa siitä hyvästä ripillepääsyn."

"Mutta mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?" keskeytti Andersson
kiihkeästi. "Minä tosin en voi tietää mitkä syyt ennen ovat
vaikuttaneet, mutta itsestäni ovat tässä persoonalliset vaikuttimet
olleet kaukana." Hän katsoi vakuuttavasti ja lujasti Rantaseen.

"Olkoon niin, mutta kansa ei nyt, enempää kuin ennenkään, ota
uskoaksensa, että kapteinin suhteen eivät persoonalliset vaikuttimet
olisi kysymyksessä. Minä olen vakuutettu, että tuo poika itsekin, josta
nyt on puhe, uskoo täydellisesti, että se on tapahtunut kapteinin
myötävaikutuksella. Muuten on tuo kansan kesken täydellisenä
vakuutuksena."

"Olkoon mitä onkin!" huudahti Andersson. "Eihän se ole minun syyni,
että tekojani väärin tuomitaan ja arvostellaan."

Rantanen varisti tuhan pois paperossinsa päästä ja näytti ikään kuin
miettivän vastausta. Andersson lävisti häntä katseillaan.

"Ei suinkaan muuten," virkkoi edellinen vihdoin, "kuin siinä, että
tällaisten tapausten kautta papiston arvo kansan silmissä vähenee.
Katsos nyt, kun sinä panit pois Tukkilan pojan niin pienestä
rikoksesta, jota tuskin kukaan katsoo edes synniksi, ja poika kuitenkin
oli tietojen puolesta hyvin varustettu, niin kukaan ei ajattelekaan
muuta kuin että teit tuon vihassa. Kun toiselta puolen taas laskit
ripille yhden 'kapteinin pojan', niin ennakkoluulo on kansassa siksi
valtaava, että he uskovat sinun tehneesi tuon persoonallisista syistä.
Kyllä kansa jo tuntee ja käsittää kristinopin ydintä siihen määrään,
että se osaa arvostella tällaisia tapauksia. Ja jos kansassa kerran
kehittyy vakuutus, että papisto itse sakramenttioikeuksien
käyttämisessä menettelee mielivaltaisesti, niin, -- sinä käsität mitä
tuosta seuraa."

Rantasen paperossi oli sammunut, hän sytytti sen uudelleen ja
Anderssonkin kurkisti samasta valkeata omaansa. "Sinä teet kuitenkin
minua kohtaan väärän syytöksen siinä, mikä koskee tuota Tukkilan
poikaa", äänsi Andersson nähtävästi aikeessa jatkaa. Mutta toinen
keskeytti:

"Ajatteleppas, jos tuon ikkunan olisi rikkonut Huugo, mitä olisit siinä
tapauksessa tehnyt?" Hänen suunsa oli viattomassa hymyssä, tuossa kun
jäi odottamaan Anderssonin vastausta. Toisen poskipäät kävivät
punaisiksi ja hän epäröi ennen kuin löysi sopivaa:

"Niin no", sanoi hän vihdoin, "kyllähän siinä olisi ollut vaikea
valita."

"Mutta ripiltä et olisi häntä kuitenkaan kieltänyt," jatkoi toinen.

"Kenties ei." Andersson koetti naurahtaa.

"Mutta katsotko nyt kristinopin mukaiseksi rangaista yhtä rikoksesta,
josta et mahdollisesti jotain toista voisi rangaista?" kysyi Rantanen.

"En ensinkään. Mutta enhän minä ole sanonut, etten olisi Huugoa
rangaissut yhtähyvin kuin tuota toistakin, jos valtani siihen
ulettuisi. Vaan koska ei se siihen uletu, en myöskään pidä
omalletunnolleni rasituksena sitä, vaikka täytyisikin jättää hänet
rankaisematta." Andersson luuli jo voittaneensa, mutta toinen oli
sitkeä ja kiusallinen.

"Sinä siis laskisit Huugon ripille, vaikka olisit vakuutettu, että hän
kirkon-ikkunan särkemisellä on tehnyt itsensä siihen kelvottomaksi.
Etkö sinä siinä tapauksessa olisi häntä auttamassa kelvottomasti
nauttimaan Herran pöydästä?"

"Sanoin jo, ettei minun valtani ulotu häneen. Ymmärrätkö, mitä se
merkitsee? En minä katso itseäni vastuunalaiseksi sellaisten oppilaiden
teoista, joiden ylitse ei minulla ole valtaa." Andersson nyt jo selvään
osoitti loukkautuneensa.

Toinen yhä hymyili.

"Mutta mikä sinulta on ryöstänyt vallan Huugon suhteen?" Tämä
lausuttiin painolla ja Andersson tajusi täydelleen sen merkityksen.
Hänen ei tullut vastattua, ainoastaan nöyrän, anteeksi pyytävän katseen
hän toveriinsa vilautti. Kun ei vastausta ruvennut kuulumaan, virkkoi
Rantanen:

"Pidätkö siis tämän Tukkilan pojan mahdottomampana kasteenliitoa
uudistamaan kuin Huugon? Kaiketi sinä muistat tuon tapauksen aamulla,
kun me Huugon kanssa korttia löimme?" Hän katsoi suoraan apulaisen
silmiin. Tämä väisti, nousi mitään vastaamatta ja astui muutaman kerran
edestakaisin lehtimajassa.

"Sinä et voi aavistaa veli, miten raskas on papin tehtävä, kun se
lankee omille niskoille", hän vihdoin virkkoi seisahtaen Rantasen eteen
ja hänen silmäyksensä kertoi sisällisestä tuskasta.

"Minä aavistan kyllä, että se on kovin suuren edesvastauksen alainen."

Rantanen nousi ja alkoi astua Anderssonin rinnalla. Vähän aikaa oltiin
vaiti, kunnes Andersson taas sanoi:

"Minä en ymmärrä mitä minun oikein pitää tekemän tuon Tukkilan pojan
kanssa."

"En minä osaa neuvoa antaa, mutta minusta nähden on kuitenkin parasta
että teet vakuutuksesi mukaan."

"Olisiko tuo paikallaan laskea häntä silloin Ehtoolliselle, kuin tulee
muitakin, jotka olen luvun parantamisen päälle luvannut ja saavat tulla
ripille täysikasvuisten joukossa?"

Rantasesta näytti tuo pula niin luonnolliselta, että velvollisuuden
mukaan täytyi siihen osaa ottaa.

"Sitä en minä sinun sijassasi tekisi", hän lausui. "Ajatteles, kun
lapset lasketaan uudistamaan kasteensa liittoa, edellytetään tietysti,
että he silloin tuntevat ihania, riemullisia tunteita siitä
taivaallisesta onnesta, jonka osallisuuteen saarnaat heitä laskevasi.
Voidaksensa kokonaan antautua näiden tunteiden valtaan, olisi
johdonmukaista, että jokainen yhteiskunnan jäsen, mutta ennen kaikkia
pappi, koettaisi poistaa heiltä sellaisia aiheita, jotka voivat
häiritseviä tunteita herättää. Kun nyt pappi tuomitsee osan lapsista
oikeudettomiksi ikäistensä kanssa astua Herran pöytään, mutta antaa
heidän mennä ikäisempäin ihmisten kanssa, niin siitä luonnollisesti
seuraa, että heidän sydäntänsä kalvaa syvä häpeän tunne. Josko tuo
korvaa heissä muut puutteet ja tekee heidät mahdolliseksi, sitä ei
minun järkeni ainakaan käsitä. Siksi toiseksi, eihän ateria ole silloin
halpa-arvoisempi, kun siitä ijäkkäämmät ihmiset nauttivat? Ainakaan ei
minusta ole ollenkaan tarkoituksen mukaista, että joku tuomitaan
häpeärangaistukseen Herran pöytään."

Andersson oli tarkkaavaisena kuullellut ja toisinaan, ikäänkuin ahmien
silmillään, ottanut vastaan toisen suusta tulevia sanoja.

"Kyllä siinä on perusteita", täytyi hänen tunnustaa.

"Niin minäkin luulen", sanoi Rantanen, "ja mikä vielä myöskin pakoittaa
varovaisesti menettelemään, on se että _kansa jo käsittää tuollaisia
seikkoja_. Mitä enemmän papit menettelevät tavaksi tulleiden
perusteiden mukaan, sitä enemmän he menettävät kansan luottamusta
sanoihinsa. Tämän seikan huomaa ihan selvään siitä, että lahkolaisopit
saavat kaikkialla niin suurta kannatusta. Minusta nähden voisi papisto
vähällä vaivalla tukevasti kannattaa valtion kirkkoa, jos vaan
tahtoisivat poistaa käytännöstä omia väärinkäytöksiään. -- Ei, mutta
nyt minun täytyy lähteä, koska jo näyttää olevan myöhäinen." Hän pisti
kättä Anderssonille ja jätti hyvästi.

Viime mainittu jäi vielä puutarhaan ja käydessään katsahti silloin
tällöin pois menevän jälkeen. Ensi askeleilla Rantasen poistuessa,
tuntui ikään kuin helpottavalta, kun jäi vapaus saada yksin ajatella.
Mutta kohta palasi jonkullainen ikävä, kun ajatuksissa esiytyi
kysymyksiä, joita tuo pois menevä oli sinne johdattanut.

Tuolla hän jo meni, Rantanen, näkyi jollekulle pihan puolelle
tervehtivän.

"Mutta miksi en noita kaikkia ole ennen noin ajatellut!" Andersson
virkahti. Toveri katosi näkyvistä puiden varjoon pappilan kujassa ja
apulainen henkäsi raskaasti. Tuntuipa olevan kova halu, melkein jo
jalatkin vetivät sinnepäin, rientämään Rantasen perään saadaksensa
hänet edes muutamissa suhteissa tunnustamaan, että "ei se ole niin
vaarallista." Käsi sivasi otsasta alkaen alaspäin, pitkin kasvoja,
sormet puristivat ja kulkivat jokaisen loman kautta, kunnes vihdoin
ehtivät leukaan, typistyivät siitä nilkomaan harvakarvaista partaa,
jonka ympärille tiviisti, ahnaasti sulkeutuivat. Käsi nykäsi siitä
liian kovasti, pää nuljahti hiukan eteenpäin ja suu aukesi, mutta
sulkeutui jälleen tiviisen suppuun... Mutta jo heijastaa silmistä
vapauden iloinen välähdys, käsi erkanee parrasta ja heilahtaa
vakuuttavasti... Epätasainen astunta taukoo ja sielussa tuntuu suloinen
lepo... Ei askeltakaan tässä huumauksessa, ettei vaan tuo tunne jälelle
jäisi... Takaperin melkein tekee mieli astua, koska se tuntuu sinne
päin vetävän...

Nyt se kuitenkin jätti, pakeni. Hän tunsi taas seisovansa alastomana
äskeisten aatosten keskellä, niiden rasittamana. Suloinen huumaus oli
vaan ollut ajatusten sekaannuksen hedelmä, jonkullainen unelma,
avo-silmin nähty. Se oli syntynyt muutamasta sielussa ohitse kiitävästä
hattarasta, joka oli siihen määrään miellyttävä, että unohti sen
rinnalla kaikki muut ... tuota kun lähti koko olentonsa yhdistetyillä
voimilla tavoittelemaan.

Siinä hän seisoi itse jälellä, raskas paino ja pettymys kumppalina.

Ilta-aurinko lähetti viimeisiä säteitään puutarhaan; ne pilkistelivät
vaan sieltä täältä isojen puiden lehtien välitse ja heijastivat
ylhäältäpäin kuuleata punertavaa valoa, kuin kaukaisesta tulipalosta.
Puiden varjot käytäväin kohdalla olivat salaperäiset, säteet
pilkistelivät lehväin raoista, ikään kuin jostain hienosta aineesta
muodostuneina soittoina, tätä tummuutta valaisemaan.

Haaveksimisen tilaisuus oli tuossa jokaisena kesäiltana, kun aurinko
kauniisti laski. Andersson oli siinä monasti uneksinut avosilmin,
ajatellut itseänsä kappalaisena, ehkäpä kirkkoherrana ... ja sitten
omaa pappilaa ja sen puutarhaa ja Sandraa ja... Nytkin hän oli
uneksinut, mutta todellisuus ryösti kohta sen onnen.

Ei hän ollut juuri ahkera tupakoitsija, mutta nyt sytytteli paperossin
toisensa perään, käveli kun jonnekin joutuakseen ja rypisteli
otsaansa...

Rovasti tuli puutarhaan, katseli ihaellen ensinnä ympärillensä ja
takertui vihdoin erityisesti tarkastelemaan erästä kasvipenkkiä.

"Aadolf!" hän huusi tarkastellen yhä penkkiä ja näytti siltä, että hän
olisi jotain sen johdosta jutellut Anderssonille.

"Aadolf!" Rovasti katsoi apulaiseen päin ja arveli luultavasti että
hänen huutonsa olisi pitänyt kuuluman. Mutta asianomainen ei huomannut
sitä.

"Mikähän hänellä nyt..." Rovasti loi tutkivan katseen vielä sinnepäin
ja lähti sitten astumaan toisaalle. --

"Niin ... niin..." Andersson seisahtuu ja mutisee itsekseen: "Sen minä
teen!" Nähtävästi oli mies saanut päähänsä jotain hauskaa, koska
pudistelihe ikään kuin haittaavia ajatuksia voitollisena päähänsä
heittääksensä. Kohta oli katsekin toisellainen: se tulkitsi vapautusta
ikävästä huolesta.

Huomio jo ehti kiintymään luontoon ja paraiten tuohon hauskaan ilmiöön
kun säde-soitot tuolta suurimman pihlajan lehväin välitse tunkivat niin
tarkkapiirteisinä ja aineen muotoisina.

"Niin, sen minä totisesti teen!" hän siinä taas vahvalla vakuutuksella
virkkoi ja lähti astumaan huoneesen päin. Nyt vasta hän huomasi
rovastin toisella puolella puutarhaa ja kääntyi sinne.

"Nyt tulee varmaan hyvä sato viinimarjoista, jollei vaan näillä
viikoilla tulisi myrskytuulia kukkia hävittämään," hän sanoi, kun näki
rovastin pensaita katselevan.

Vanha pappi katsoi ensinnä vakoellen apulaistansa, ennen kuin sanoi:

"Ei tässä tuulet milloinkaan hedelmiä hävitä suuremmassa määrässä. Nuo
puut estävät hyvästi tuulen tien. Mutta rankka-sateet ne toisinaan
ruhjovat lähes sukupuuttoon."

Näin oli päästy puheen alkuun. Sen juostessa pisti apulainen väliin
ikään kuin ohimennen:

"Minä tuossa päätin itsekseni, että lasken sen Tukkilan pojan ripille."
Hän jäi melkein henkeä vetämättä odottamaan esimiehensä lausuntoa.
Rovastin suu meni hienoon hymyyn.

"Ehkäpä se olikin parasta," hän sanoi, "säästyyhän sen kautta ainakin
turhista rettelöimisistä."

"Niin minäkin arvelen."

Rovasti taitteli kuivettuneita oksia eräästä pensaasta.

"Sinulla taisi olla hiukan taisteluita tuon asian johdosta," hän
virkkoi ja katsoi nauravalla syrjäsilmällä apulaiseen. Viime mainittu
hymähti ... pitääköhän tunnustaa, vai eikö...

"Olihan minulla", hän tunnusti.

Rovasti oli saanut kuivat oksat karsituksi ja sovitteli niitä
käsissään. Hän virkkoi mietteissään:

"Kyllä minäkin tunnen niitä taisteluita nuoruuteni ajoilta. Mutta kun
vanhetaan ja vakaannutaan, niin nuo kysymyksetkin sydämmessä käyvät
harvinaisemmiksi," ja hän naurahti, "sitä elää nutustellaan ja
toimitaan vaan vanhain kaavain mukaan." Hän hymyili niin tyytyväisesti
ja herttaisesti, että se tarttui apulaiseenkin. Rovasti meni istumaan
eräälle sohvalle, Andersson seurasi perässä ja sytytti paperossin.

"Mitä setä olisi nyt minun sijassani tehnyt tuon pojan kanssa?" kysyi
apulainen, valmiina vastaan ottamaan jotain hupaisaa vastausta.

"Hjaa", rovasti katseli taivaalle, "kyllä kun minä joltakulta olen
kieltänyt ripille pääsyn, on hän siihen saanut myös tyytyä."

Apulainen katseli tarkkaan esimiestään tämän harvakseen sanellessa.
Rupesi sitten ääneensä nauramaan kun tuntui siltä että setä sitä
tahtoi. Ukko yhtyi itse joukkoon, päästäen pari kolme kunnian arvoista
hytkähdystä.

Mikä herttainen ukko tuo setä! Apulainen tunsi koko olennossaan
tuollaista levoittavan, hyväätekevän tunteen läsnäoloa. Painajaisesta
ei ollut haiventakaan jälellä. Hän katseli sedän valkeata tukkaa,
kunnianarvoista partaa ja rauhallisia tyytyväisiä kasvoja. Siinä hän
tuudittautui ikään kuin suloiseen levolliseen uneen, jonka nä'yissä ei
kummitelleet mitkään painajaiset, eikä huolestuttavat, jokapäiväisen
elämän kiusalliset möröt... Elää nutustellaan ja toimitaan vaan vanhain
kaavain mukaan...

Silläpä kannatti iloisesti nauraa, ajatus oli niin käytännöllinen...

Anderssonia vielä hiukan jälestäpäinkin kututti, kun tuo pysyi
ajatuksissa... Pitää ensinnä vaan hankkia kaavat ja sitten ruveta
elämään horjumatta niiden mukaan.

"Nuoressa mielessä herää usein halu suuriin maailman parannuksiin",
puhui rovasti, "ja semminkin nuorissa papeissa, melkein poikkeuksetta
herää erinäisiä haluja koko kirkon uudestaan järjestämiseen. Mutta
ijankaikkiset lait ja aina varmat pettymykset kukistavat pian sellaiset
halut. Silloin tulee ajatelleeksi, että olisin tehnyt viisaimmin, jos
kohta olisin asettunut olevaisten olojen mukaan."

Hän piti kiini sohvan istuimesta, juuri kuin aikeessa kohottaa itseänsä
käsien varaan ylös ja katseli pulskeata taloansa. Apulainen kuunteli
rauhallisesti. Jonkunlainen himmeä kajastus äskeisestä keskustelusta
Rantasen kanssa värvytti ajatuksien reunassa ja sai matkaan hiukan
ikävää. Mutta rovastin olento tuossa, olihan se selvä, personallinen
todistus siitä, mitä hän puhui... Sepä poutii Rantasen ajatukset!

"Jaa tuota, oliko joku vaimo luonanne päivällä?" kysyi Andersson.

"Oli."

"Hän olisi tahtonut minunkin kanssani puhua, mutta olin juuri kirkkoon
menossa. Mitä hänellä oli puhuttavaa?"

"Hihhulit olivat saaneet akkaparan pään hieman pyörälle", sanoi rovasti
naurahtaen, "ja sitten hän tahtoi tietää, mitenkä hän pääsisi
tuskastaan."

"Ja te neuvoitte häntä?"

"Puhuinhan minä hänelle yhtä ja toista ja sanoin muun muassa, että hän
on sairas ja käskin hierottaa ja kupituttaa, niin kyllä paranee."

Apulainen naurahti.

"Ne hihhulit ovat", jatkoi rovasti, "semmoisia, että jos heille
vakavasti puhuu ja selittää, niin he eivät usko, mutta kun tekee
leikiksi koko puuhan, niin parhaalla pääsee."

Tyttö tuli puutarhaan kutsumaan illalliselle.

Siitä lähdettiin. Apulaisella oli hyvä olo. Tosin äskeiset hetket ja
päivän taistelut pistivät mieleen silloin tällöin. Mutta unilta ne vaan
tuntuivat, joita näkemästä nyt oli herännyt paljon parempaan
todellisuuteen. Kun asiaa kerran tältä kannalta selvisi ajattelemaan,
niin olipa jo hiukan vieras niille asioille, jotka päivän kuluessa
olivat sydäntä rasittaneet. Nyt jo saattoi puustakatsojana määritellä
tänpäiväisten tuskain syyt; nehän olivat olleet: ensinnäkin tuon pojan
juttu ja sitten pääasiallisesti samasta johtuneena järjestelmiä koskeva
kysymys. Edellisen suhteen tunsi hän päässeensä päätökseen, joka
iloitti ... hyh, se olikin ollut menemässä väärään suuntaan! Onpa hyvä
että kääntyi oikealle... Tuo jälkimmäinen sitten, eihän se enää
näyttänytkään miltään kun jo edellinen oli selvitetty. Olikohan siihen
ollutkaan mitään aihetta? Tuskinpa, sillä olihan se pojan juttu ihan
personallista laatua, eihän sillä ole mitään tekemistä järjestelmäin
kanssa...

Andersson ilakoitsi... Rantanen lie juonillaan ottanutkin seottaaksensa
nuo asiat, kun näki miehen jo muutenkin vaikeassa asemassa... Aika
junkkari se Rantanen! Oikeastaan nyt, kun saattoi selvällä vapaalla
tunnolla arvostella, voi ihan tarkkaan huomata, että Rantanen oli
taluttanut esiin maailmanparantajain keppihevosen ja olisi tuota päätä
istuttanut toisen sen selkään!

Miten helpolta nyt sentään tuntui, kun oli päässyt tuosta vaarallisesta
ratsastuksesta. Hän katseli rovastia, joka tuossa kapealla käytävällä
hiljakseen asteli edellä... Siinä on ukko, joka ei enää istu
maailmanparantajain keppihevosen selkään...

Oikein tuo ajatus Anderssonia hauskasti kututti, että mitä hauskaa
siitä syntyisikään, jos Rantanen keppihevostansa rovastille tarjoaisi.

Kyllä se on ukko, joka ei istuisi, ajatteli hän. Mutta se on viisasta
elämän politiikkia ja apulaisella ei ole mitään järjellistä syytä olla
esimerkkiä seuraamatta!

Hän huokasi keveästi.

"Todellakin on nyt erinomaisen suloinen kesäilta."

"Jaa", sanoi rovasti, "tämä on todellakin kaunis, tuskin raatsisi mennä
ollenkaan sisään."








End of the Project Gutenberg EBook of Aikamme kuvia I-III, by Santeri Alkio

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41531 ***